[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft7R9ub5kN6cravF-8IKvGPeeuVGAYAnMi9Ou1Zd_n6A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},3416,"Rouva de la Motte","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3416-dumas-alexandre-rouva-de-la-motte","3416__Dumas_Alexandre__Rouva_de_la_Motte",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1849,1917,99587,651937,false,54174,[24,25,26,27,28],"Biographical fiction","Cagliostro, Alessandro, conte di, 1743-1795 -- Fiction","France -- History -- Louis XVI, 1774-1793 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction","Queens -- France -- Fiction",[30,31],"French Literature","Historical Novels","\"Rouva de la Motte\" by Alexandre Dumas and Auguste Maquet is a historical novel written in the late 19th century. This work explores the political intrigues and scandals surrounding the French court, particularly focusing on the infamous Affair of the Diamond Necklace, which profoundly influenced the events leading up to the French Revolution. The story delves into the lives of characters such as the bewildered aristocracy and the scheming Cagliostro, setting a stage filled with deception, power struggles, and personal relations against the backdrop of the declining French monarchy.  The opening of the novel introduces several important characters and establishes a complex network of relationships among the French nobility. It begins with the aged Richelieu marquis preparing for a dinner party, where a gathering of notable guests is expected, including the mysterious Cagliostro, who once went by the name Josef Balsamo. Through rich dialogue and witty exchanges, we learn of the tensions and expectations placed upon the characters, intricately depicting the social dynamics of the time. The scene unfolds around their interactions and hints at secrets and plots that may lead to scandal, thus providing a tantalizing glimpse into the tumultuous world at the precursor of revolutionary upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Anttila, Werner",171,"Historiallinen romaani kuvaa Ranskan hovin poliittisia juonitteluja ja kuuluisaa kuningattaren kaulanauhaskandaalia. Keskiössä on nuori Jeanne de la Motte, joka tavoittelee valtaa ja rikkautta petoksen avulla Ludvig XVI:n hallitsemassa Ranskassa.","Alexandre Dumas'n 'Rouva de la Motte' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3416. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ROUVA DE LA MOTTE\n\nKirj.\n\nAlexandre Dumas\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nWerner Anttila\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit IV\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n          Alkulause.\n          Johdanto\n             Vanha aatelismies ja vanha hovimestari.\n             Lapeyrouse.\n       I. Kaksi tuntematonta naista.\n      II. Muuan koti.\n     III. Jeanne de la Motte de Valois.\n      IV. Bélus.\n       V. Matka Versaillesiin.\n      VI. Pääsykielto.\n     VII. Kuningattaren makuukomero.\n    VIII. Kuningattaren aamu-vastaanotto.\n      IX. Sveitsiläislampi.\n       X. Kiusaaja.\n      XI. Suffren.\n     XII. Herra de Charny.\n    XIII. Kuningattaren sata louisdoria.\n     XIV. Mestari Fingret.\n      XV. Kardinaali de Rohan.\n     XVI. Mesmer ja Saint-Martin.\n    XVII. Mesmerin soikko.\n   XVIII. Neiti Oliva.\n     XIX. Herra Beausire.\n      XX. Kulta.\n     XXI. Erikoisasunto.\n    XXII. Muutama sana oopperasta.\n   XXIII. Oopperanaamiaiset.\n    XXIV. Sapfo.\n     XXV. Beausiren akatemia.\n    XXVI. Lähettiläs.\n   XXVII. Herrat Böhmer ja Bossange.\n  XXVIII. Lähetystössä.\n    XXIX. Kauppa.\n     XXX. Sanomalehtimiehen asunto.\n    XXXI. Kaksi ystävää muuttuu vihamiehiksi.\n   XXXII. Neuve-Saint-Gilles-kadun talo.\n  XXXIII. Taverneyn perheen pää.\n   XXXIV. Provencen kreivin runo.\n    XXXV. Lamballen prinsessa.\n   XXXVI. Kuningattaren luona.\n  XXXVII. Muuan alibi.\n XXXVIII. Herra de Crosne.\n   XXXIX. Kiusaajatar.\n      XL. Kaksi himoa rakkauden varjossa.\n     XLI. Naamioiden alta alkaa näkyä kasvoja.\n    XLII. Ducorneau ei käsitä asiain kulkua.\n   XLIII. Harhaluuloja ja tosiasioita.\n    XLIV. Neiti Oliva alkaa ihmetellä, mitä hänestä tahdotaan.\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nTässä suomennossarjassa ilmestyneet kolme ensimmäistä romaania\nmuodostavat oman kokonaisuutensa, jossa kuvataan Ranskan\nvallankumouksen alkusyitä — vanhan elostelijakuninkaan\nLudvig XV:n huoletonta hummailua kansan napinan lisääntyessä\nvalistusfilosofien oppien kannustamana. Neljännessä ja viidennessä\nvallankumousromaanissaan Dumas esittelee Ranskan viimeisen\nhallitsijaparin ennen tasavaltaa, siitä ajankohdasta alkaen,\njolloin kuuluisa \"kuningattaren kaulanauhan\" häväistysjuttu pääsi\nlopullisesti horjuttamaan valtaistuimen vakavuutta.\n\nViidennen romaanin alkulauseessa lisätään tekijän esitykseen\njoitakuita huomautuksia tästä kohtalokkaasta salajuonesta. Tässä\nyhteydessä kerrattakoon edellisistä romaaneista muutamia seikkoja,\njotka on edellytettävä tunnetuiksi \"Rouva de la Motten\" lukijoille,\nkoska osa niissä toimineita henkilöitä esiintyy nyt uudelleen,\nvaikkakin useita vuosia, myöhempänä aikana.\n\nNäistä vetää ensimmäisenä huomion puoleensa italialainen \"kreivi\"\n_Josef Balsamo_, historian ihmeellisimpiä seikkailijoita.\nHänen ristiriitaisessa luonteessaan yhdistyivät keinottelu ja\naatteellisuus, kun hän perustamansa salaseuran johtajana asettui\nPariisiin kaivamaan perustuksia kuningasvallan alta. Hänen erikoisena\netunaan oli harvinaiset hypnoottiset lahjat; hänen vaimonsa _Lorenza\nFeliciani_ taasen oli niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi\ntehoaa erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s.\nkaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi\nsaatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan\naistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä\npaikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei\nherätessään muista mitään.\n\nHerättelemäänsä kaukonäkemystä Balsamo käytti tietojensa\nhankkimiseen, voidakseen punoa juoniansa ja saavuttaa arvovaltaa\ntietäjälahjoillaan. Kuningasvallan rappeuduttamiseksi hän tuki\nLudvig XV:n rakastajattaren, alhaissyntyisen rouva _Dubarryn_ asemaa\nhovin epävirallisena kuningattarena ja hänen kiitollisuutensa\nsaavuttamiseksi lahjoitti tälle muka erityisen nuortumisjuomankin.\nKaikki Balsamon vehkeet raukesivat lopuksi siihen hirveään\ntapaukseen, että hänen satavuotias opetusmestarinsa _Althotas_ erästä\nihmeellistä \"elämäneliksiiriänsä\" valmistaakseen tarvitsi ihmisverta\nja \"tieteen nimessä\" mutkattomasti teurasti oppilaansa rakastetun\nvaimon. Tihutyötä seuranneessa rajussa kohtauksessa Balsamon talon\nylikerta syttyi tuleen ja tuhosi iäkkään mestarin. Balsamo matkusti\nmurtuneena miehenä maailmalle. — \"Rouva de la Motte\" alkaa hänen\nuudesta esiintymisestään Pariisissa, nyt \"kreivi\" Cagliostrona.\n\nEnsimmäisellä matkallaan Pariisiin Balsamo oli tutustunut Taverneyn\nrappeutuneessa maalaiskartanossa aatelisperheeseen, jolla on suuri\nsija Dumas'n koko vallankumous-romaanisarjassa.\n\nVanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden\nmukaan saattoi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden,\noli ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton ylimys,\njonka ainoaksi toivoksi oli jäänyt, että hänen poikansa _Filip_ —\nkruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa — ja\nsilloin kuusitoistavuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat palauttaa\nsukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin turmeltuneessa\nhienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä oli kuitenkin saanut\nvastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset, jotka olivat\nmitä hartaimmin kiintyneitä toisiinsa. Balsamo huomasi Andréellakin\ntaipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan ja katsoi sentähden\ntärkeäksi saada hänet hovipiiriin lähettyvilleen. Se onnistuikin\nhelposti, kun nuoren aatelisneidon veli oli jo päässyt prinsessa\n_Marie Antoinetten_ suosioon, tämän ollessa matkalla kotoansa\nWienin keisarihovista vihittäväksi Ranskan kruununprinssin kanssa;\nFilip oli sattunut ensimmäisenä ranskalaisena upseerina Itävallan\narkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella, ja Marie Antoinette\nmieltyi nuoreen kelpo soturiin, tahtoen edistää hänen uraansa. Niinpä\nmyös Andréesta tuli kruununprinsessan hovineiti, ja ihastunut isä\nseurasi mukana Versaillesiin, Pariisin lähellä sijaitsevaan hovin\nkaupunkiin.\n\nHovissa yritteli vanha ja viekas sotamarski _Richelieun_ herttua\nmenestyä milloin milläkin puolella, väliin rouva Dubarryn\nkannattajana, väliin vastustajana. Jälkimäisessä asemassa taas kerran\nollessaan hän pani merkille, että neiti de Taverneyn ylväs kauneus\noli saanut osakseen mieltyneitä silmäyksiä vanhalta kuninkaalta,\nja päätti koettaa syrjäyttää rouva Dubarryn, toimittamalla Ludvig\nXV:lle uuden rakastajattaren. Hänen entinen sotakumppaninsa parooni\nde Taverney ei häikäillyt yhtyä juoneen tyttärensä langettamiseksi\nloistavien etujen toivossa. Tyttären taipumattoman puhdas luonne\nvaati käyttämään apuna suoranaista rikosta — unijuomaa, jonka\nantajaksi lahjottiin Andréen kamarineito _Nicole Legay_.\n\nTämä \"kuningattaren kaulanauha-jutusta\" sittemmin historiaan\nsiirtynyt älykäs maalaiskeimailijatar oli niin Marie\nAntoinetten näköinen, että Richelieu oli voinut toimittaa hänet\nAndréen palvelukseen Versaillesiinkin ainoastaan antamalla\nyksityissihteerinsä _Raftén_ muutella hieman hänen muotoansa\nmuutamilla toilettikeinoilla. Unijuoman seikoitettuaan Nicole pakeni\ntiehensä rakastajansa, aliupseeri _Beausiren_ kanssa, Richelieun\ntahdosta, kun marski ei kaivannut tuollaista todistajaa jäämään\npaikalle. Aikaisemmin oli Nicolella ollut lemmensuhde valtiattarensa\nimettäjän pojan, seitsentoistavuotiaan _Gilbertin_ kanssa. Gilbert\noli elellyt Taverneyn kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä.\nHänellä oli luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa\nyläpuolelle; hän oli itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia\nihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta\nyhteiskuntajärjestelmästä sekä päättänyt raivata tiensä korkeammille\ntiedon aloille, itsenäiseen asemaan.\n\nNuorukaisella oli tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen\nisäntäväkensä halveksimana hän oli paatunut yhä yksinomaisemmin\najattelemaan vain itseänsä, edistystään; sentähden hän olikin\npurkanut tuon lemmensuhteensa Nicolen kanssa, kun se oli alkanut\ntuntua hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmille haitalliselta.\nOlipa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa,\nsiirtäen rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei\nollut hänestä tietääkseenkään. Syrjäytetty Nicole oli huomannut\ntuon salaisen kiintymyksen, joka sai hänet väliin epäilemään neiti\nAndréetakin ja senvuoksi kylmenemään tälle sekä paatumaan, hyljätyn\nrakkautensa rauettua, seikkailijattareksi.\n\nGilbert oli tahtonut pysytellä Andrée-neidin lähettyvillä ja saapunut\nomin neuvoin etsimään onneansa pääkaupungista, ensin ansaiten\ntoimeentulonsa juuri ihailemansa Rousseaun nuottienkopioitsijana ja\nsitten päästen puutarha-apuriksi Versaillesiin, kruununprinsessan\nasumaan Trianonin huvipalatsiin. Andrée de Taverney ei suonut\ntälle rakkaudessaan nöyrälle, mutta pyrkimyksissään sisukkaalle\nhaaveksijalle mitään huomiota, vaan katkerasti pilkaten syytti häntä\nvalehtelijaksikin, kun Gilbert tuli maininneeksi pelastaneensa oman\nhenkensä kaupalla hänen henkensä, Andréen sorruttua pyörtyneenä\nväkijoukon jalkoihin kruununperillisparin vihkiäisjuhlassa, jolloin\nmuuan ilotulitusonnettomuus aiheutti pakokauhun. Nuorukainen ei muuta\ntavoitellut kuin jotakuta suopeata sanaa tai katsetta rakastetulta,\njota hän ei luonnollisesti voinut toivoakaan omakseen, mutta ylpeään\naatelisneitiin hänen pelkkä alituinen läheisyytensä teki niin\närsyttävän vaikutuksen, että hän viimein äärimmäisellä ylenkatseella\nja halventamisella sai katkeramielisyyden leimahtamaan nuorukaisessa.\n\nTässä käänteessä sattui edellämainittu ilta, jolloin Andréen\npiti joutua elostelijakuninkaan syliin unijuoman voivuttamana.\nMutta juuri kun Andrée nosti huulilleen tuon iltalasillisensa,\nsiinä olevasta ansasta tietämättä, sattui Balsamo hypnoottisella\nvoimallaan kutsumaan häntä ulos, tytön ollessa melkein\nriisuutuneena. Äkillisen horrostilan valtaamana Andrée meni antamaan\nkaukonäkijätär-palvelustansa \"taikurille\", joka muuten tahtoi tytölle\npelkkää hyvää. Kiireesti sitten poistuessaan Balsamo unohti herättää\ntytön, joka vaipui jäykistystilaan nurmikolla. Väijyskellyt Gilbert\nkiirehti apuun ja kantoi hänet sylissään sisälle, tuntien samalla\nintohimon myllerryksen koko olemuksessaan. Kuningaskin tuli silloin,\nja Gilbert ehti hädin tuskin piiloutua. Kauhukseen tapasi Ludvig XV\ntytön näköjään kuolleena ja pakeni, kiroten koko seikkailuansa. Mutta\nkun Gilbert nyt oli jäänyt yön rauhaan, ei hän kyennyt rakkautensa\nja loukatun itsetuntonsa raivossa pidättymään ottamasta lemmittyään\nväkisin.\n\nLudvig XV kääntyi nurjaksi koko Taverney-perhettä vastaan, varsinkin\nnähdessään Andréella sitten pyörrytyskohtauksia julkisissakin\ntilaisuuksissa. Hän oli miniänsä pyynnöstä luvannut Filipille\nrykmentin, mutta suvaitsi unohtaa sanansa eikä sietänyt ilkeäjuonista\nisää näkyvissäänkään. Richelieun herttua näki parhaaksi kääntää taas\npurjeitaan tämän käsittämättömän muutoksen johdosta ja tehdä sovinnon\nrouva Dubarryn kanssa. Kun Andréen jatkuvasta pahoinvoinnista\nneuvoteltiin lääkärin kanssa, saivat Andrée ja Filip kauhukseen\nkuulla, että viaton tyttö oli raskaana. Oli ilmeisesti tapahtunut\nkatala ilkityö, ja epäillyksi joutunut Balsamo — silloin jo vaimonsa\nkamalasta lopusta murtuneena miehenä — ratkaisi arvoituksen\nvaivuttamalla Andréen uuteen kaukonäköisyystilaan, jolloin tämä\nkykeni kuvaamaan, miten kaikki oli tapahtunut.\n\nHäpeää salatakseen veli ja sisar — kehnosta isästä eroten —\nvetäysivät syrjäisyyteen sillä perusteella, että Andréen sairaus\nkaipasi ilmastonmuutosta. Balsamoa suretti kovin osallisuutensa\ntapaukseen, jossa Andrée kuitenkin olisi joutunut unijuoman ja Ludvig\nXV:n uhriksi, jollei hypnoottista nukutustilaa olisi sattunut väliin.\nJo nähdessään ensimmäiset oireet tekonsa seurauksesta Gilbert oli\njoutunut murjovan katumuksen valtaan; sitten paettuaan Filip de\nTaverneyn kostoa hän sai suojelusta Balsamolta, vedottuaan siihen,\nettä tämä tahtomattaan oli joka tapauksessa toimittanut hänelle tuon\nkovan kiusauksen. Balsamo huomasi nuoressa miehessä paljon hyviäkin\ntaipumuksia tämän ollessa valmis tekemään kaikkensa hairahduksen\nhyvittämiseksi. Taikuri tahtoi luovuttaa suuren myötäjäissumman,\njos neiti de Taverney suostuisi muodolliseen avioliittoon Gilbertin\nkanssa, joka musertuneena pujahti heittäytymään Andréen jalkoihin.\nKatalasti kohdeltu aatelisneiti vastasi tarjoukseen niin tuimalla\nvihalla ja repivällä inholla, että Gilbert uudestaan kuohahti\nja päätti ryöstää syntyvän lapsen, samalla pelastaakseen tämän\njoutumasta hoidottomaksi. Se onnistuikin; äidinrakkaus oli samassa\njo herännyt, ja lapsen katoaminen (pojan, joka sitten esiintyy\n\"Bastiljin valloitus\"- ja \"Ange Pitou\"-romaaneissa) tuntemattomiin\nkohtaloihin oli mitä raskain isku jo ennestään niin kovaan kohtaloon\nsortuneelle ylhäiselle tytölle.\n\nAndrée de Taverney oli jatkuvaan sairauteensa vedoten eronnut\nlopullisesti hovipalveluksesta ja meni luostariin. Varaton ja\nkuninkaan huonoon suosioon syyttömästi joutunut Filip kävi\nliikuttavilla jäähyväisillä Marie Antoinetten luona, jolloin he\naavistelivat toistensa sydämissä tavallista lämpimämpiäkin tunteita.\nEroten soturiuralta, jolla hänellä ei enää ollut; menestymisen\nmahdollisuuksia, synkistynyt upseeri läksi laivassa Amerikaan.\nSamaan laivaan oli Gilbert sattumalta osunut, siirtyessään Balsamon\navustamana niinikään vapauden maahan ja jätettyään poikansa Pitoun\nmaalaisperheen kasvatiksi Josef Balsamon antamilla rahoilla. Azorien\nsaarille poikettaessa Filip kohtasi Gilbertin eräässä luolassa, ja\nkun tämä ei suostunut ilmaisemaan lapsen olinpaikkaa, raivostunut\nsoturi ampui häntä, luullen hänet surmanneensa ja jättäen hänet\npaikalle. Tähän päättyi \"Neiti de Taverney \"-romaani.\n\n_V. H.-A._\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nI\n\nVANHA AATELISMIES JA VANHA HOVIMESTARI\n\nEräänä huhtikuun alkupäivistä 1784, noin neljänneksen yli kolme\niltapuolella, kun vanha tuttavamme, iäkäs Richelieun marski, oli\npukuhuoneessaan itse sivellyt kulmakarvoihinsa hyvänhajuista\nväriä, työnsi hän kädellään syrjään kuvastimen, jota piteli hänen\nkamaripalvelijansa, uskollisen Raftén seuraaja, vaikkei vertainen, ja\nlausui päätään pudistaen sillä ilmeellä, joka kuului vain hänelle:\n\n\"Kas niin, nyt olen valmis.\"\n\nJa hän nousi nojatuolista näpäyttäen hyppysillään aivan nuorekkaan\nnäppärästi pois ne valkean jauheen hiukkaset, joita oli tekotukasta\nvarissut samettisille, taivaansinisille polvihousuille.\n\nSitten hän käveli huoneessa pari kertaa edestakaisin, ojennellen\njalkarintojaan ja jännittäen polven tai vettä, ja virkkoi:\n\n\"Käskekää tänne hovimestari!\"\n\nViiden minuutin kuluttua saapui hovimestari juhlapuvussa.\n\nMarskin ilme oli nyt vakava ja sellainen, kuin tähän tilaisuuteen\nsopi.\n\n\"Oletan, monsieur\", sanoi hän, \"että olette minulle toimittanut hyvän\npäivällisen.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Olen kai teille lähettänyt luettelon pöytävieraistani?\"\n\n\"Heidän lukumääränsä olen tarkoin pannut mieleeni, monseigneur.\nYhdeksän lautasta, eikö niin?\"\n\n\"Lautasella ja lautasella on ero.\"\n\n\"Tietysti, monseigneur, mutta...\"\n\nMarski keskeytti hovimestarin kevyellä kärsimättömyyden liikkeellä,\njota kuitenkin majesteettisuus lievensi.\n\n\"_Mutta_... ei ole sentään vastaus, monsieur; ja aina kun kuulen\nsanan _mutta_, ja sen olenkin monesti kuullut kahdeksanyhdeksättä\nvuoden kuluessa... no niin, joka kerta, kun olen sen sanan kuullut,\ntäytyy minun perin ikävällä mielellä teille sanoa, että heti sen\njälestä on tullut jokin tyhmyys.\"\n\n\"Monseigneur!...\"\n\n\"Ensiksikin, mihin aikaan päivälliseni on valmis?\"\n\n\"Monseigneur, porvarit syövät kello kahdelta, virkamiehet kolmelta,\naatelisto neljältä.\"\n\n\"Entä minä?\"\n\n\"Monseigneur syö tänään päivällistä kello viisi.\"\n\n\"Oho, vai kello viisi!\"\n\n\"Niin, monseigneur, samaan aikaan kuin kuningas.\"\n\n\"Ja miksi niinkuin kuningas?\"\n\n\"Siksi, että luettelossa, jonka monseigneur suvaitsi minulle\ntoimittaa, on erään kuninkaan nimi.\"\n\n\"Ei suinkaan, monsieur, te erehdytte. Tämänpäiväiset vieraani ovat\nvain tavallista aatelia.\"\n\n\"Monseigneur tahtonee varmaankin laskea leikkiä nöyrästä\npalvelijastaan, ja saan kiittää minulle täten osoitetusta kunniasta.\nMutta Hagan kreivi, yksi monseigneurin pöytävieraista...\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Niin, Hagan kreivi on kuningas.\"\n\n\"En tunne sennimistä kuningasta.\"\n\n\"Suokoon monseigneur minulle siis anteeksi\", sanoi hovimestari\nkumartaen, \"mutta minä olin luullut... olin otaksunut...\"\n\n\"Teidän tehtävänne, monsieur, ei ole otaksua! Teidän toimeenne kuuluu\nlukea minun antamani määräykset, liittämättä niihin lisäselityksiä.\nKun tahdon, että jokin asia tiedetään, niin sanon sen; kun en sitä\nsano, tahdon, että siitä ollaan tietämättä.\"\n\nHovimestari kumarsi toistamiseen, tällä kertaa ehkä kunnioittavammin\nkuin jos olisi puhutellut hallitsevaa kuningasta.\n\n\"Niinmuodoin\", jatkoi vanha marski, \"kun päivälliselle tulee vain\naatelisia, lienette niin hyvä ja toimitatte sen valmiiksi tavalliseen\naikaan eli kello neljä.\"\n\nTästä määräyksestä hovimestarin otsa synkistyi, ikäänkuin hän olisi\njuuri kuullut kuolemantuomionsa. Hän kalpeni ja horjahti iskusta.\nSitten hän suoristautui ja sanoi epätoivoisen rohkeasti:\n\n\"Tapahtukoon niinkuin Jumala tahtoo; mutta monseigneur syö\npäivällistä vasta kello viideltä.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi marski oikaisten vartaloaan.\n\n\"Siksi, että monseigneurin on oleellisesti mahdotonta saada\npäivällistä aikaisemmin.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi vanha marski, ylpeästi ravistaen vielä eloisaa ja\nnuorekasta päätään, \"te olette, luulemma, ollut palveluksessani jo\nkaksikymmentä vuotta?\"\n\n\"Kaksikymmentäyksi vuotta, monseigneur, ynnä yhden kuukauden ja kaksi\nviikkoa.\"\n\n\"Jaha; näihin kahteenkymmeneen yhteen vuoteen, yhteen kuukauteen,\nkahteen viikkoon ette lisää päivääkään, ette tuntiakaan.\nYmmärrättekö?\" lausui vanhus pinnistäen ohuita huuliaan ja rypistäen\nvärjättyjä kulmakarvojaan. \"Jo tänä iltana saatte etsiä uutta\nisäntää. En siedä, että minun talossani lausutaan sana _mahdoton_.\nMinun iälläni en tahdo sitä oppia. Minun ei sovi tuhlata aikaa.\"\n\nHovimestari kumarsi kolmannen kerran.\n\n\"Tänä iltana saan monseigneurille lausua jäähyväiset, mutta ainakin\nsuoritetaan palvelukseni viimeiseen hetkeen asti sopivalla tavalla.\"\n\nJa hän astui pari askelta takaperin ovea kohti.\n\n\"Mikä teidän mielestänne on _sopiva tapa_?\" huudahti marski.\n\"Tietäkää, monsieur, että täällä pitää asiat toimittaa niinkuin\n_minulle_ sopii; se on sopiva tapa. Tahdon syödä päivällistä kello\nneljältä, ja kun kerran tahdon syödä kello neljältä, niin _ei minulle\nsovi_, että toimitatte minulle päivällistä kello viideltä.\"\n\n\"Herra marski\", sanoi hovimestari kuivasti, \"olen palvellut\nyliviinurina Soubisen prinssillä, taloudenhoitajana prinssikardinaali\nLouis de Rohanilla. Edellisen luona aterioitsi hänen majesteettinsa\nRanskan kuningasvainaja kerran vuodessa jälkimäisen luona hänen\nmajesteettinsa Itävallan keisari kerran kuukaudessa. Tiedän siis,\nmonseigneur, kuinka hallitsijoita kohdellaan. Soubisen prinssin luona\nkuningas Ludvig XV turhaan nimitti itseään parooni de Gonesseksi;\nhän oli silti kuningas. Toisen luona taas, — kardinaali de\nRohanin luona, — nimitti keisari Josef itseään suotta kreivi von\nPackensteiniksi; hän oli kuitenkin keisari. Tänään herra marski saa\nvieraan, joka turhaan käyttää nimeä Hagan kreivi; sittenkin Hagan\nkreivi on Ruotsin kuningas. Joko jätän tänä iltana herra marskin\nhotellin [Hotelli merkitsi myös yksityisen asumaa isohkoa taloa. —\n_Suom._], taikka Hagan kreivi saa osakseen sellaisen kohtelun kuin\nkuningas.\"\n\n\"Juuri sitähän minä kaikin mokomin koetan teiltä kieltää, herra\nhärkäpää; Hagan kreivi tahtoo ehdottomasti salata säätynsä ja\nnimensä. Totta vie, siinä taas tulee esille tyhmä turhamielisyytenne,\nte lautasliinan ritarit! Ette te kruunua kunnioita, vaan omaa\nitseänne te kirkastatte meidän kultakolikoillamme.\"\n\n\"Oletan\", sanoi hovimestari katkerasti, \"ettei monseigneur tarkoita\ntäyttä totta, puhuessaan minulle rahasta.\"\n\n\"En suinkaan, monsieur\", vastasi marski melkein nolostuneena.\n\"Rahasta! Kuka hitto teille puhuu rahasta? Olkaa niin hyvä ja\nkoettakaa pysyä asiassa; ja nyt toistan tahtovani, ettei tässä saa\nolla puhetta mistään kuninkaasta...\"\n\n\"Mutta, herra marski, millaiseksi te minua oikein luulette?\nEttäkö olisin kuin umpisokko? Kertaakaan ei tule puhetta mistään\nkuninkaasta.\"\n\n\"Älkää siis olko itsepäinen, vaan antakaa minun syödä kello neljä.\"\n\n\"Ei, herra marski, sillä kello neljäksi ei vielä ehdi saapua se, mitä\nodotan.\"\n\n\"Mitä te odotatte? Kalaako, niinkuin herra Vatel?\"\n\n\"Herra Vatel, herra Vatel\", mutisi hovimestari.\n\n\"Mitä nyt? Loukkaako se vertaus teitä?\"\n\n\"Ei; mutta kurja miekanpisto, jolla herra Vatel puhkaisi ruumiinsa,\non tehnyt herra Vatelin kuolemattomaksi!\"\n\n\"Ahaa, ja teistä tuntuu, että virkaveljenne maksoi kunniastaan liian\nhalvan hinnan?\"\n\n\"Ei, monseigneur, mutta kuinka moni muu sankari meidän ammatissamme\nkärsii enemmän kuin hän, niellen harmia ja nöyryytyksiä, jotka\novat miekaniskua sata vertaa pahempia, eikä heistä silti tehdä\nkuolemattomia!\"\n\n\"Vai niin, monsieur; ettekö siis tiedä, että kuolemattomuuden voi\nsaavuttaa vain olemalla akatemian jäsen tai vainaja?\"\n\n\"Monseigneur, jos asian laita on niin, parempi on pysyä kauniisti\nhengissä ja hoitaa virkaansa. Minä en rupea vainajaksi, vaan suoritan\nedelleen palvelustani, niinkuin Vatelkin olisi tehnyt, jos hänen\nkorkeutensa Condén prinssi olisi malttanut odottaa puoli tuntia.\"\n\n\"Tehän lupaatte minulle ihmeitä; siinä teette taitavasti.\"\n\n\"Ei, monseigneur, ei mitään ihmettä.\"\n\n\"Mutta mitä te oikeastaan odotatte?\"\n\n\"Tahtooko monseigneur, että sen sanon?\"\n\n\"Toden totta, olen utelias sen tietämään.\"\n\n_Vanha aatelismies ja vanha hovimestari_\n\n\"No niin, monseigneur, odotan yhtä pulloa viiniä.\"\n\n\"Yhtä pulloa! Selittäkää, monsieur; asia alkaa kiinnittää mieltäni.\"\n\n\"Asian laita on siten, monseigneur, että hänen majesteettinsa\nRuotsin kuningas... anteeksi, hänen ylhäisyytensä Hagan kreivi, piti\nsanomani, ei koskaan juo muuta kuin Tokay-viiniä.\"\n\n\"No onko viinikellarini niin tyhjennetty, ettei siellä ole\nainoatakaan Tokay-pulloa? Silloin olisi yliviinurini ajettava\ntiehensä.\"\n\n\"Ei, monseigneur; päinvastoin teillä on sitä lajia vielä noin\nkuusikymmentä pulloa.\"\n\n\"Luuletteko siis, että Hagan kreivi juo päivällisekseen kuusikymmentä\nyksi pulloa viiniä?\"\n\n\"Malttia, monseigneur; kun Hagan kreivi ensi kerran tuli\nRanskaan, oli hän vielä vain kruununprinssi; hän söi päivällistä\nkuningas-vainajan luona, joka oli saanut kaksitoista pulloa\nTokay-viiniä hänen majesteetiltaan Itävallan keisarilta. Tiedätte,\nettä ensi korjuusta saatu Tokay-viini varataan keisarin omaan\ntarpeeseen ja etteivät hallitsijatkaan saa tätä esikoisviiniä enempää\nkuin mitä hänen majesteettinsa keisari suvaitsee heille lähettää.\"\n\n\"Tiedän kyllä.\"\n\n\"No niin, monseigneur, noista kahdestatoista pullosta, joiden viiniä\nkruununprinssi sai maistaa pitäen sitä vallan mainiona, on nyt\njäljellä ainoastaan kaksi pulloa.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Toinen on vielä kuningas Ludvig XVI:n viinikellarissa.\"\n\n\"Ja toinen?\"\n\n\"Sepä se, monseigneur\", sanoi hovimestari voitonriemuisesti\nhymyillen, sillä pitkällisen taistelun jälkeen, jonka hän oli\nkestänyt, näytti voiton hetki nyt lähenevän. \"Toinen, niin, se toinen\nvietiin.\"\n\n\"Kuka sen vei?\"\n\n\"Muuan ystäväni, kuningas-vainajan juomanlaskija, joka oli minulle\nsuuressa kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Ahaa! Ja hän antoi sen teille?\"\n\n\"Juuri minulle, monseigneur\", vastasi hovimestari ylpeillen.\n\n\"Ja mitä sille teitte?\"\n\n\"Talletin sen huolellisesti isäntäni viinikellariin.\"\n\n\"Isäntänne? Kuka siihen aikaan oli isäntänne, monsieur?\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä prinssi-kardinaali Louis de Rohan.\"\n\n\"Voi toki! Siis Strassburgissa?\"\n\n\"Savernessa.\"\n\n\"Ja te olette lähettänyt noutamaan sen pullon minua varten!\" huudahti\nvanha marski.\n\n\"Teitä varten, monseigneur\", vastasi hovimestari sillä sävyllä, jolla\nolisi lausunut: kiittämätön!\n\nRichelieun herttua tarttui vanhan palvelijansa käteen huudahtaen:\n\n\"Pyydän anteeksi, monsieur, te olette hovimestarien kuningas!\"\n\n\"Ja te tahdoitte minut ajaa tieheni!\" vastasi toinen tehden päällään\nja hartioillaan kuvaamattoman liikkeen.\n\n\"Minäkö? Minä maksan siitä pullosta teille sata pistolia.\"\n[Kultaraha, nykyään arvoltaan 10 frangia. — _Suom._]\n\n\"Ja siihen lisäten sata pistolia matkakuluja se tulee herra marskille\nmaksamaan kaksisataa pistolia. Mutta monseigneur myöntänee, että se\non melkein kuin ilmaista.\"\n\n\"Myönnän mitä hyvänsä haluatte, monsieur; sillä välin lisään tästä\npäivästä lukien palkkaanne toisen verran.\"\n\n\"Mutta, monseigneur, siihen ei minulla ole mitään ansiota; olen vain\ntäyttänyt velvollisuuteni.\"\n\n\"No milloin tuo sadan pistolin kuriiri saapuu?\"\n\n\"Monseigneur saa päättää, olenko hukannut aikaani: minä päivänä\nmonseigneur tilasi tämän päivällisen?\"\n\n\"Luullakseni kolme päivää sitten.\"\n\n\"Kuriiri, joka ratsastaa täyttä laukkaa, tarvitsee neljäkolmatta\ntuntia menomatkalla ja saman verran palatessaan.\"\n\n\"Teille jäi vielä neljäkolmatta tuntia; sanokaapa, te hovimestarien\npäämies, mihin käytitte nuo neljäkolmatta tuntia?\"\n\n\"Ah, monseigneur, ne minä hukkasin. Aatos juolahti mieleeni vasta\npäivää myöhemmin kuin olin saanut vieraittenne luettelon. Laskekaamme\nnyt myös se aika, joka kuluu sopimuksen hierontaan, ja silloin\nhuomaatte, monseigneur, että pyytäessäni odottamaan vain kello\nviiteen en teiltä muuta pyydä kuin aivan välttämätöntä.\"\n\n\"Mitä? Eikö tuo pullo viiniä vielä olekaan täällä?\"\n\n\"Ei, monseigneur.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Entä jos savernelainen virkaveljenne sattuisi olemaan\nRohanin prinssille yhtä uskollinen kuin te olette minulle?\"\n\n\"No mitä sitten, monseigneur?\"\n\n\"Jos hän kieltäytyy pulloa antamasta, kuten te hänen sijassaan\ntekisitte?\"\n\n\"Minäkö, monseigneur?\"\n\n\"Niin, ette suinkaan te luovuttaisi sellaista viinipulloa, jos se\nolisi kellarissani?\"\n\n\"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, monseigneur; mutta jos jonkun\nvirkaveljeni pitäisi kestittää kuningasta ja hän tulisi minulta\npyytämään pullollisen parasta viiniänne, antaisin sen hänelle heti.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi marski hiukan nyrpistäen nenäänsä.\n\n\"Auttavaa toinenkin auttaa, monseigneur.\"\n\n\"No sitten olen melkein levollinen\", sanoi marski huokaisten. \"Mutta\nvielä voi tulla paha sattuma.\"\n\n\"Mikä sattuma, monseigneur?\"\n\n\"Että pullo särkyy.\"\n\n\"Johan nyt, monseigneur; semmoista ei ole sattunut, että joku olisi\nsärkenyt kahdentuhannen livren arvoisen viinipullon.\"\n\n\"Olin väärässä, eikä siitä sen enempää. Milloin kuriirinne siis\nsaapuu?\"\n\n\"Täsmälleen kello neljä.\"\n\n\"No mikä estää meitä syömästä päivällistä kello neljältä?\" penäsi\nmarski itsepäisenä kuin kastilialainen muuli.\n\n\"Monseigneur, tämä viini tarvitsee tunnin aikaa seljetäkseen, ja\nsittenkin se onnistuu vain erään minun keksimäni käsittelyn avulla;\nmuuten siihen menisi kolme päivää.\"\n\nJouduttuaan taaskin tappiolle marski osoitti kumarruksella\ntunnustavansa hovimestarin voiton.\n\n\"Mutta\", jatkoi tämä, \"kun monseigneurin vieraat tietävät saavansa\nkunnian aterioida Hagan kreivin seurassa, eivät he saavu ennen\npuoliviittä.\"\n\n\"Kaikkea te keksittekin.\"\n\n\"Niinpä niin, monseigneur; monseigneurin pöytävieraiksi tulevat\nkreivi de Launay, kreivitär Dubarry, herrat de Lapeyrouse, de Favras,\nde Condorcet, de Cagliostro ja de Taverney, — eikö niin?\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Käsitelkäämme asiaa järjestyksessä, monseigneur. Herra de Launay\ntulee Bastiljista; matka Pariisista tänne, iljanteisilla teillä, vie\nkolme tuntia.\"\n\n\"Vieköön, mutta hän lähtee heti, kun vangit ovat saaneet päivällistä,\nsiis kello kaksitoista; sen asian minä kyllä tiedän.\"\n\n\"Anteeksi, monseigneur; mutta sen jälkeen, kun monseigneur oli\nBastiljissa, on päivällisaika muutettu, ja Bastilji aterioi nykyään\nkello yksi.\"\n\n\"Monsieur, oppia ikä kaikki; kiitän teitä. Jatkakaa.\"\n\n\"Rouva Dubarry tulee Luciennesista, yhtämittaista alamäkeä ja tiellä\nkohvajäätä.\"\n\n\"Ei se estä häntä olemasta täsmällinen. Siitä lähtien, kun hän on\nvain herttuan suosikki, hän ei ole enää olevinaan kuningatar muiden\nkuin paroonien seurassa. Mutta ymmärtäkää nyt vuorostanne, monsieur,\nettä tahdoin syödä aikaisin herra de Lapeyrousen vuoksi, joka\nmatkustaa pois tänä iltana eikä mitenkään saattane myöhästyä.\"\n\n\"Monseigneur, herra de Lapeyrouse on kuninkaan luona ja pakinoi\nmaantieteestä, maailmanrakenteesta, hänen majesteettinsa kanssa.\nKuningas ei siis niinkään helposti päästäne luotaan herra de\nLapeyrousea.\"\n\n\"Mahdollista on...\"\n\n\"Se on varmaa, monseigneur. Samoin on herra de Favrasin laita, joka\non Provencen kreivin luona, arvatenkin juttelemassa herra Caron de\nBeaumarchaisin näytelmästä.\"\n\n_\"Figaron häistä?\"_\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Tiedättekö mitä, monsieur? Te olette kerrassaan oppinut mies.\"\n\n\"Lomahetkinäni lueskelen, monseigneur.\"\n\n\"Edelleen meillä on herra de Condorcet, joka mittausopin tutkijana\nlienee hyvinkin täsmällinen.\"\n\n\"Olkoon, mutta hän syventyy johonkin laskelmaan, ja päästessään\nsiitä eroon hän saa huomata myöhästyneensä puoli tuntia. Mitä tulee\nkreivi de Cagliostroon, joka on muukalainen ja on asunut Pariisissa\nvasta vähän aikaa, niin on luultavaa, ettei hän vielä täysin tunne\nVersaillesin elintapoja ja että häntä siis saadaan odottaa.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi marski, \"nyt olette luetellut kaikki pöytävieraani,\npaitsi Taverneyta, sellaisessa järjestyksessä, joka olisi kunniaksi\nitse Homerokselle ja Rafté-poloiselleni.\"\n\nHovimestari kumarsi.\n\n\"Herra de Taverneysta en ole puhunut\", sanoi hän, \"koska hän on vanha\nystävä, joka mukautuu olosuhteisiin. Luullakseni, monseigneur, onkin\nnyt mainittu kaikki kahdeksan vierasta, eikö niin?\"\n\n\"Aivan oikein. Minne panette meidät syömään, monsieur?\"\n\n\"Suureen ruokasaliin, monseigneur.\"\n\n\"Siellä me jäädymme.\"\n\n\"Jo kolme päivää on sitä lämmitetty, monseigneur, ja minä olen\nsovittanut lämpömäärän kahdeksaksitoista asteeksi.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Mutta nyt kello löi puoli.\"\n\nSamassa marski katsahti seinäkelloon.\n\n\"Puoliviisi, monsieur.\"\n\n\"Niin, monseigneur, ja tuolla kiitää pihalle ratsumies; siellä se\nTokay-pulloni tulee.\"\n\n\"Jospa minua palveltaisiin kaksikymmentä vuotta lisää tuolla\ntavalla!\" sanoi vanha marski palaten kuvastimen ääreen, kun taas\nhovimestari kiirehti toimiinsa.\n\n\"Vai kaksikymmentä vuotta!\" virkkoi naurava ääni keskeyttäen\nherttuan, juuri kun tämä loi ensi silmäyksen kuvastimeen,\n\"kaksikymmentä vuotta! Ne soisin teille, rakas marski; mutta silloin\nminulla on ikää kuusikymmentä, herttua, ja olen hyvin vanha.\"\n\n\"Tekö, kreivitär?\" huudahti marski. \"Te ensimmäisenä! Ah, kuinka te\naina olette kaunis ja nuortea!\"\n\n\"Sanokaa, herttua, että olen jäätynyt.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja astukaa tänne naistenhuoneeseen.\"\n\n\"Mitä? Kahden kesken, marski?\"\n\n\"Kolmisin\", vastasi käheä ääni.\n\n\"Taverney!\" huudahti marski. \"Hitto sen toi iloa häiritsemään!\"\nkuiskasi hän kreivittärelle.\n\n\"Aika narri!\" mutisi rouva Dubarry purskahtaen heleään nauruun.\n\nJa kaikki kolme astuivat viereiseen huoneeseen.\n\n\nII\n\nLAPEYROUSE\n\nSamassa ilmoitti marskille useiden ajoneuvojen kumeanko jytinä\nlumipeitteisillä katukivillä, että vieraat saapuivat, ja pian sen\njälkeen, täsmälleen hovimestarin ansiosta, yhdeksänhenkinen seurue\nsai asettua paikoilleen ruokasalin soikean pöydän ympärille. Yhdeksän\nlakeijaa, vaiteliaita kuin varjot, kerkeitä ilman hätäilyä ja\nhuomaavaisia ilman tunkeilua, hiiviskeli pitkin mattoja kurottaen\nheidän välitseen, koskaan hipaisematta heidän käsivarsiaan,\nkertaakaan kolhaisematta heidän nojatuolejaan, jotka oli upotettu\nniin uhkeihin turkiksiin, että vieraiden jalat vajosivat niihin\npolvia myöten.\n\nSepä tuntui marskin vieraista ihanalta, samalla kuin he nauttivat\nkamiinien herttaisesta lämmöstä, liharuokien ja viinien suloisista\ntuoksuista ja liemiruokaa seuranneiden ensi keskustelujen sorinasta.\n\nEi pienintäkään melua ulkoa, sillä akkunaluukkuihin oli pantu\näänenvaimentajat; ei hiljaisintakaan hälinää sisällä, paitsi mitä\nvieraat itse saivat aikaan. Lautaset vaihtuivat kilisemättä,\npöytähopeat tuotiin kaapeista ainoattakaan helähdyksettä, eikä\nhovimestaria olisi voitu yllättää edes kuiskauksesta, sillä hän\njakeli käskyjään katseilla.\n\nNiinpä vieraista kymmenen minuutin kuluttua tuntui, kuin olisivat\nsalissa aivan yksin; tosiaankin saattoi niin mykkiä palvelijoita,\nniin koskettamattomia orjia luulla myös kuuroiksi.\n\nEnsimmäisenä katkaisi Richelieu tämän juhlallisen äänettömyyden, jota\nkesti niin kauan kuin syötiin liemiruokaa, ja sanoi oikeanpuoliselle\nnaapurilleen:\n\n\"Eikö herra kreivi juo?\"\n\nSe, jolle nämä sanat lausuttiin, oli kahdeksanneljättä ikäinen,\npienikokoinen mies, jolla oli vaalea tukka ja korkeat hartiat;\nhänen kirkkaansiniset silmänsä olivat toisinaan vilkkaat, usein\nsurumieliset; mielenjalous kuvastui epäämättömin piirtein hänen\navoimella ja ylevällä otsallaan.\n\n\"Minä juon ainoastaan vettä, marski\", vastasi hän.\n\n\"Paitsi kuningas Ludvig XV:n luona\", sanoi herttua. \"Minulla on ollut\nkunnia syödä siellä päivällistä herra kreivin kanssa, joka silloin\nsuvaitsi juoda viiniä.\"\n\n\"Siinä te, herra marski, palautatte mieleeni hauskan muiston; niin,\nvuonna 1771; se oli Tokay-viiniä, keisarillista satoa.\"\n\n\"Samaa kuin tämä, jota hovimestarillani nyt on kunnia kaataa herra\nkreiville\", vastasi Richelieu kumartaen.\n\nHagan kreivi kohotti lasin silmäinsä tasalle ja katseli sitä\nvahakynttiläin valossa.\n\n\"Se on totta, herra marski\", sanoi hän. \"Kiitos.\"\n\nKreivi lausui sanan _kiitos_ niin ylevällä ja viehättävällä sävyllä,\nettä läsnäolijat kuin sähköittyneinä nousivat yhtaikaa huutaen:\n\n\"Eläköön hänen majesteettinsa.\"\n\n\"Oikein\", vastasi Hagan kreivi. \"Eläköön hänen majesteettinsa Ranskan\nkuningas. Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lapeyrouse?\"\n\n\"Herra kreivi\", vastasi kapteeni sillä hyväilevällä ja samassa\nkunnioittavalla äänenpainolla, joka osoittaa tottumusta puhuttelemaan\nkruunupäitä, \"lähdin kuninkaan luota vasta tunti sitten, ja kuningas\noli minulle niin erinomaisen armollinen, ettei kukaan voisi minua\näänekkäämmin huutaa: eläköön kuningas. Mutta kun tunnin päästä kiidän\npostihevosilla merta kohti, missä minua odottavat kuninkaan minun\nhaltuuni antamat molemmat laivat, niin sallittakoon minun täältä\npoistuttuani kohottaa eläköön-huuto toiselle kuninkaalle, jota\nhartaasti haluaisin palvella, ellei minulla jo olisi niin oivallista\nhallitsijaa.\"\n\nJa tarttuen lasiinsa herra de Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti\nHagan kreiville.\n\n\"Siihen maljaan, monsieur\", sanoi marskin vasemmalla puolella\nistuva rouva Dubarry, \"me kaikki olemme valmiit yhtymään, mutta sen\nesittäminen kuuluu ikäpresidentillemme, kuten parlamentissa sanotaan.\"\n\n\"Sinuako se koskee, Taverney, vai minua?\" uteli marski nauraen ja\nkatsahti vanhaan ystäväänsä.\n\n\"En usko...\" sanoi muuan uusi henkilö, joka istui Richelieun marskia\nvastapäätä.\n\n\"Mitä ette usko, herra de Cagliostro?\" sanoi Hagan kreivi luoden\npuhujaan läpitunkevan silmäyksen.\n\n\"En usko, herra kreivi\", vastasi Cagliostro kumartaen, \"että herra de\nRichelieu on ikäpresidenttimme.\"\n\n\"Sepä mainiota\", sanoi marski. \"Kaiketi siis sinä olet, Taverney.\"\n\n\"Mitä vielä. Minähän olen sinua kahdeksan vuotta nuorempi, syntynyt\nvuonna 1704\", vastasi vanha ylimys.\n\n\"Säädytön\", sanoi marski. \"Hän antaa ilmi minun kahdeksanyhdeksättä\nvuottani.\"\n\n\"Tosiaanko te, herra herttua, olette kahdeksanyhdeksättä vuoden\nvanha?\" ihmetteli herra de Condorcet.\n\n\"Valitettavasti olen. Ikäni laskeminen on niin helppoa, että se olisi\nala-arvoinen tehtävä niin terävälle matemaatikolle kuin teille,\nmarkiisi. Minä olen edelliseltä, niinsanotulta suurelta vuosisadalta:\n1696, siinä vuosiluku.\"\n\n\"Mahdotonta\", väitti de Launay.\n\n\"Vai niin, Bastiljin herra kuvernööri, mutta jos isänne olisi täällä,\nei hän sanoisi sitä mahdottomaksi, hän kun piti minua hoidokkinaan\nvuonna 1714.\"\n\n\"Vanhimmaksi joukossamme\", huomautti herra de Favras, \"on\ntunnustettava se viini, jota Hagan kreivi juuri kaataa lasiinsa.\"\n\n\"Satakaksikymmenvuotias Tokay. Olette oikeassa, herra de Favras\",\nvastasi kreivi. \"Saakoon tämä Tokay kunnian esiintyä kuninkaan\nmaljana.\"\n\n\"Malttakaa hetkinen, hyvät herrat\", ehätti Cagliostro, kohottaen\npöydän yli suuren, tarmoa ja neroa säihkyvän päänsä, \"minä väitän\nvastaan.\"\n\n\"Väitättekö, ettei Tokay ole teitä vanhempi?\" huudahtivat kaikki\nvieraat kuin yhdestä suusta.\n\n\"Väitän\", vastasi kreivi tyynesti, \"koska itse olen sen tuohon\npulloon sulkenut.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti\nturkkilaiset, vuonna 1664.\"\n\nSuunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka\nCagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.\n\n\"Siihen nähden, monsieur\", sanoi rouva Dubarry, \"teillä on ikää\nnoin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin\nkymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa.\"\n\n\"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä\nkahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi\nkunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille,\nhän kun oli saavuttanut voiton S:t Gotthardin luona ja sillä kostanut\nsen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin\ntuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536.\"\n\n\"Jaha\", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli\npuhunut, \"jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden\nikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa\nmuistettavassa ottelussa.\"\n\n\"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi\", vastasi Cagliostro\nkumartaen.\n\n\"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona\", arveli\nCondorcet hymyillen.\n\n\"Se on totta, monsieur\", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen.\n\"Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei\nainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei\nvoitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas\nEdwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan\ntiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa,\nvaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle\nsanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli\nvenetsialaisilta ostanut.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi rouva Dubarry. \"Te olette siis tuntenut Valoisin\nFilipin?\"\n\n\"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä,\njotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä\", vastasi\nCagliostro. \"Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran\nseurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä,\nkun sai kuulla, että kaikki oli menetetty.\"\n\n\"Ette voisi aavistaa, monsieur\", sanoi Lapeyrouse, \"kuinka minua\nharmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin\ntaistelussa.\"\n\n\"Miksi niin, monsieur?\"\n\n\"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota\nmeritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta\nkertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä.\"\n\n\"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin\nteille olla joksikin hyödyksi.\"\n\n\"Olitteko siis mukana?\"\n\n\"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli\nantanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston,\nja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin\nmieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat.\"\n\n\"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de\nCagliostro?\" kysyi kreivitär Dubarry.\n\n\"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame.\"\n\n\"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?\"\n\n\"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista.\nEgyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi\nhäntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä.\"\n\n\"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi.\"\n\n\"Jumala varjelkoon.\"\n\n\"Kleopatra oli siis...\"\n\n\"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät,\nkreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame,\njuuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on\ntimanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja\nsitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan.\"\n\n\"Peukalossaan.\" huudahti rouva Dubarry.\n\n\"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se\ntuskin pikkusormeeni.\"\n\nHän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.\n\nSiinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja\nkirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla\nkolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.\n\nTimantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin\nCagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.\n\n\"Ah, näen kyllä hyvin\", sanoi hän, \"että olette epäuskoisia: samaa\nonnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni\najan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä\njättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut\nminua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle.\nTroijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta\nhuomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa.\"\n\n\"Onpa tämä ihmeellistä\", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan\nkikahtuakseen. \"En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka\nolisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te.\"\n\n\"Vakuutan teille\", sanoi Cagliostro kumartaen, \"että Jonatan oli\npaljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi\nolinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa.\"\n\n\"Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi\", sanoi\nRichelieun herttua, \"teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan,\njoka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin,\nluullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai\nette?\"\n\n\"Kuolematonko?\"\n\n\"Niin, kuolematon.\"\n\n\"Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa.\"\n\n\"Minkä?\" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.\n\n\"Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien\nniiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin.\"\n\n\"Olette siis tuntenut Montecuculin?\"\n\n\"Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä\nteidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran,\nmutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden\nsamassa teltassa.\"\n\n\"Te olette tuntenut Valoisin Filipin?\"\n\n\"Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta\nhänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin.\"\n\n\"Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?\"\n\n\"Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli\nmustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin\nteidän.\"\n\n\"Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on.\"\n\n\"Se on teillä samanlainen kuin Kleopatralla, madame, ja jottei\nyhtäläisyydestä mitään puuttuisi, oli hänellä kuten teilläkin taikka\nteillä on kuten hänellä pieni tumma luomi vasemmalla kuudennen\nkylkiluun kohdalla.\"\n\n\"Mutta, kreivi, tuommoinen sutkaus on noituutta.\"\n\n\"Eikä mitä, markiisitar\", nauroi Richelieun marski; \"minulta hän sen\non kuullut.\"\n\n\"Ja mistä te sen tiedätte?\" Marski suipensi huuliaan ja vastasi;\n\"Kah, se on perhesalaisuus.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi rouva Dubarry. \"Teidän luonanne käydessä, marski,\nsietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin.\"\n\nSitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:\n\n\"Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa,\nsillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette,\nnäytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä.\"\n\n\"Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino.\"\n\n\"Voi, nuorentakaa siis minut.\"\n\n\"Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut.\nIhminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään\nkolmekymmentä.\"\n\n\"Tuo oli vain kohteliaisuus.\"\n\n\"Ei, madame, se on tosiasia.\"\n\n\"Selittäkää.\"\n\n\"Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Olette nauttinut elämänvettäni.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa.\"\n\n\"Kaikkea sitä kuuleekin.\"\n\n\"Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun\nvarrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle,\njoka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle\nystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti\nteille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu\nkolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti,\njolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista,\nkreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi\nkiittämättömyyttä.\"\n\n\"Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita...\"\n\n\"Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa\nolisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?\"\n\n\"Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden\nresepti?\"\n\n\"Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle\nantanut kolme tai neljä pullollista.\"\n\n\"Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?\"\n\n\"Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut\nkadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran\nrannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle\nkerrottu hänen kuolleen.\"\n\n\"Kuulkaapa, kreivi\", huudahti marski; \"heittäkää kohteliaisuudet\nsikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus.\"\n\n\"Puhutteko tosissanne, monsieur?\" kysyi Hagan kreivi.\n\n\"Aivan tosissani, sire... anteeksi, tarkoitin herra kreivi\", ja\nCagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin\nkäsittää tahalliseksi.\n\n\"Niinmuodoin\", sanoi marski, \"kreivitär ei ole kyllin vanha\nnuorennettavaksi.\"\n\n\"Ei, sen vakuutan.\"\n\n\"Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni\nTaverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen\naikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän\nsiis on liian vanha?\" Cagliostro katseli paroonia.\n\n\"Ei ollenkaan\", vastasi hän.\n\n\"Ah, hyvä kreivi\", ihastui Richelieu, \"jos hänet nuorennatte,\njulistan teidät Medeian oppilaaksi.\"\n\n\"Haluatteko?\" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta\nkatseensa kaikkiin kuulijoihin.\n\nJokainen nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney.\"\n\n\"Hitto vie, minä tietysti etusijassa\", vastasi parooni.\n\n\"No, se on pian tehty\", sanoi Cagliostro.\n\nJa hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen\nkahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja\nkaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.\n\nMiedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä\nsamppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.\n\nKaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään:\nkaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri\nkun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.\n\nNähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin\näänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.\n\n\"Kiirehtikää, parooni\", sanoi hän, \"tai muuten hukkaatte nesteen,\njoka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli\nfrangia. — _Suom._] joka tippa.\"\n\n\"Kas hitto. Se se on toista kuin Tokay-viini\", koki Richelieu laskea\nleikkiä.\n\n\"Pitää siis juoda?\" kysyi vielä parooni melkein vavisten.\n\n\"Tai luovuttaa lasi toiselle, monsieur, jotta elämänvedestä edes joku\nhyötyisi.\"\n\n\"Anna tänne\", sanoi Richelieun herttua kurottaen kättään.\n\nParooni haistoi nestettä, ja rohkaistuen varmaankin siitä vahvasta\nbalsamintuoksusta ja kauniista ruusunpunaisesta väristä, joka\nelämänvedestä oli tullut samppanjaan, hän nielaisi taikajuoman.\n\nSamassa hetkessä hänestä tuntui, että läpi koko ruumiin kulki\nväristys ja ajoi orvaskettä kohti kaiken vanhan ja hitaan veren, joka\nhänen suonissaan uinui, jaloista sydämeen asti. Hänen kurttuinen\nihonsa silisi, velttojen luomien melkein umpeen peittämät silmät\navartuivat hänen tahtomattaan. Silmäterät välähtelivät vilkkaina ja\nsuurenivat; käsien tutina hävisi, ja sijaan tuli vakava lujuus. Hänen\näänensä kävi varmaksi; polvet saivat takaisin kultaisen nuoruudenajan\njoustavuuden ja suoristuivat, samoin kuin lanteetkin. Ja kaikessa\ntässä näytti siltä, kuin neste levitessään hänen ruumiissaan olisi\nuudestaan synnyttänyt hänet kiireestä kantapäähän.\n\nSalissa kajahti ihmettelyn, hämmästyksen ja ennen kaikkea ihastuksen\nhuuto. Taverney, joka jyrsi työläästi ikenillään, tunsi itsensä\nnälkäiseksi. Hän sieppasi ripeästi lautasen ja veitsen, otti\nlihamuhennosta vasemmalta puoleltaan ja pureskeli murskaksi peltopyyn\nluita sanoen, _että_ hänestä tuntu kuin puhkeaisivat hänelle\nuudestaan kaksikymmenvuotiaat hampaat.\n\nHän söi, nauroi, joi ja huudahteli ilosta puolen tunnin ajan, jolloin\ntoiset häntä katselivat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten hän\nvähin erin surkastui kuin lampunliekki öljyn tehdessä loppua. Ensiksi\nnähtiin äskeisten, hetkeksi haihtuneiden ryppyjen jälleen uurtavan\nhänen otsaansa; sitten painuivat silmät kuin verhojen taakse ja\nsumenivat. Häneltä meni ruokahalu, viinikään ei maistunut, selkä\nkyyristyi ja polvet alkoivat taas tutista.\n\n\"Oi-oi\", voihki hän.\n\n\"Mikä nyt tuli?\" kyseltiin häneltä.\n\n\"Mikäkö tuli? Hyvästi nuoruus!\"\n\nJa hän päästi ilmoille raskaan huokauksen, jota seurasi kaksi\nkyyneltä, kostuttaen hänen silmäripsiään.\n\nVaistomaisesti, tätä surkeata ilmiötä katsellessa, kun aluksi\nnuorentunut vanhus nuoruuden kadottua näytti entistäänkin\nvanhemmalta, kohosi jokaisen läsnäolijan rinnasta samanlainen huokaus.\n\n\"Asia on perin yksinkertainen, messieurs\", selitti Cagliostro.\n\"Parooni sai nauttia kolmekymmentä viisi tippaa elämänvettä,\nnuorentuen vain yhtä moneksi minuutiksi.\"\n\n\"Voi, antakaa lisää, lisää, kreivi\", hoki vanhus kiihkeästi.\n\n\"Ei, monsieur, sillä uusi koe voisi ehkä viedä teiltä hengen\",\nvastasi Cagliostro.\n\nKaikista uteliaimpana oli tämän ilmiön yksityiskohtia tarkannut\nrouva Dubarry, joka tunsi elämänveden vaikutusvoiman. Mikäli nuoruus\nja elo paisuttivat vanhan Taverneyn valtimoita, seurasi kreivitär\nkatseellaan tätä nuoruuden ja elämän edistymistä. Hän nauroi, taputti\nkäsiään, nuorentui itsekin näkemästään.\n\nKun juoman teho oli paraimmillaan, teki kreivittären mieli riuhtaista\nCagliostron kädestä elämänveden pullo. Mutta heti kun Taverney näkyi\nnopeammin vanhentuvan kuin oli nuorentunut, sanoi hän murheellisesti:\n\n\"Ah, siinä näemme, että kaikki on turhuutta, tyhjää haavetta; tuo\nihmeellinen taika vaikutti vain viisineljättä minuuttia.\"\n\n\"Se merkitsee\", huomautti Hagan kreivi, \"että saadakseen nuoruutta\nkahdeksi vuodeksi pitäisi särpiä kokonainen joki.\"\n\nKaikki alkoivat nauraa.\n\n\"Ei\", väitti Condorcet; \"se on hyvin helppo laskea. Kolmekymmentä\nviisi tippaa kolmessakymmenessä viidessä minuutissa ei tee enempää\nkuin vaivaiset viisisataa kaksikymmentä viisi tuhatta yhdeksänsataa\nneljäkymmentä yhdeksän tippaa, jos tahtoo pysyä nuorena yhden vuoden.\"\n\n\"Vedenpaisumus!\" sanoi Lapeyrouse.\n\n\"Ja kuitenkin, monsieur, lausuitte äsken, että minun laitani on ollut\ntoisin, sillä ystävänne Josef Balsamon antama pullo, joka tosin oli\nneljä kertaa suurempi kuin teidän, on riittänyt kymmenen vuotta minua\nsuojelemaan ajan hävitykseltä.\"\n\n\"Aivan oikein, madame, ja te yksin viittaatte merkillisen tosiasian\nperille. Vanhentunut, liiaksi vanhentunut tarvitsee näin paljon,\njotta syntyisi välitön ja voimakas vaikutus. Mutta kolmikymmenvuotias\nnainen, kuten te, madame, tai neljänkymmenen ikäinen mies, jollainen\nminä olin, ruvetessamme käyttämään elämänvettä — sellainen nainen\ntai mies, uhkuen vielä nuoruuden voimaa, kaipaa vain kymmenen tippaa\ntätä nestettä jokaista vanhentumiskautta kohti, ja näiden kymmenen\ntipan avulla hän saa nuoruuden ja elämän ikuisesti pysymään samalla\nsulon ja tarmon asteella.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte vanhentumiskausilla?\" kysyi Hagan kreivi.\n\n\"Luonnollisia ikäkausia, herra kreivi. Luonnontilassa ihmisen voimat\nkasvavat viidenneljättä vuoden ikään asti. Sen saavutettuaan hän\npysyy sellaisenaan neljänkymmenen ikään. Siitä lähtien hän alkaa\nriutua, mutta melkein huomaamatta, kunnes on täyttänyt viisikymmentä.\nSilloin käyvät riutumiskaudet tiheämmäksi, yhä jouduttaen kulkuaan\nkuolinhetkeen saakka. Sivistyneessä olotilassa — kun ruumista\nkuluttavat hurjistelut, huolet ja taudit — pysähtyy kasvu\nkolmenkymmenen vuoden iässä, ja riutuminen alkaa kolmenkymmenen\nviiden tienoilla. Mutta olkoon ihminen luonnonlapsi tai\nkaupunkilainen, täytyy hänen silloin, kun luonto on pysähdyksissä,\nkäydä siihen käsiksi ehkäistäkseen sen liikettä alaspäin, juuri\nsillä hetkellä, kun se on lähdössä riutumista kohti. Se, jolla on\nhallussaan tämän nesteen salaisuus, kuten minulla on, ja joka osaa\nhuomioon ottaa oikean hetken yllättääkseen ja pysäyttääkseen luonnon\ntuossa käännekohdassa, elää minun laillani yhä nuorena tai ainakin\nkyllin nuorena kyetäkseen siihen, mitä mieli tekee tässä maailmassa.\"\n\n\"Hyväinen aika, herra de Cagliostro!\" huudahti kreivitär, \"miksi\nsiis, kun kerran vallassanne oli valita ikänne, ette valinnut\nkahtakymmentä vuotta neljänkymmenen asemesta?\"\n\n\"Siksi, hyvä kreivitär\", vastasi Cagliostro hymyillen, \"että\nmielestäni on parempi aina olla nelikymmenvuotias, terve ja\ntäyskuntoinen mies, kuin kaksikymmenvuotias vajanainen nuorukainen.\"\n\n\"Vai siksi!\" sanoi kreivitär.\n\n\"Ihan totta, madame\", jatkoi Cagliostro, \"sillä kaksikymmenvuotias\nmiellyttää kolmenkymmenen ikäisiä naisia, mutta neljänkymmenen\nvanhana kykenee hallitsemaan kahdenkymmenen ikäisiä naisia ja\nkuusikymmenvuotiaita miehiä.\"\n\n\"Myönnän, monsieur\", sanoi kreivitär. \"Ja turhaa olisikin kiistää\nelävää todistusta vastaan.\"\n\n\"No sitten minä olen hukassa\", vaikeroitsi Taverney; \"liian myöhään\nkävin asiaan käsiksi.\"\n\n\"Herra de Richelieu on ollut teitä taitavampi\", huomautti Lapeyrouse\nsuorapuheisesti kuten ainakin merimies, \"ja usein olenkin kuullut\nsanottavan, että marskilla on jokin resepti...\"\n\n\"Se on vain naisten levittämää kulkupuhetta\", sanoi Hagan kreivi\nnauraen.\n\n\"Onko se mikään syy olla sitä uskomatta, herttua?\" kysyi rouva\nDubarry.\n\nVanha marski punastui, hän, joka ei juuri koskaan punastunut, ja\nkiirehti vastaamaan:\n\n\"Tahdotteko tietää, hyvät herrat, millainen se resepti on?\"\n\n\"Kyllä, tietysti me tahdomme.\"\n\n\"No niin, minä säästän itseäni.\"\n\n\"Kas vain!\" huudahti seurue.\n\n\"Siinä se resepti on\", vakuutti marski. \"Minä väittäisin vastaan\",\nsanoi kreivitär, \"ellen juuri olisi nähnyt herra de Cagliostron\nreseptin vaikutusta. Mutta varokaa, herra taikuri, kysymykseni eivät\nvielä ole lopussa.\"\n\n\"Kyselkää, madame, kyselkää.\"\n\n\"Sanoitte olleenne neljänkymmenen ikäinen, kun ensi kerran käytitte\nelämän vettänne, eikö niin?\"\n\n\"Juuri niin, madame.\"\n\n\"Ja siitä saakka eli siis Troijan piirityksestä lähtien...\"\n\n\"Vähän varhaisemmastakin ajankohdasta, madame.\"\n\n\"Sama se, mutta neljääkymmentä vanhemmaksi ette ole tullut?\"\n\n\"Kuten näette.\"\n\n\"Siinä tapauksessa te, monsieur\", muistutti Condorcet, \"todistatte\nenemmän kuin lausumaanne väittämään sisältyy.\"\n\n\"Mitä siis olen todistanut, herra markiisi?\"\n\n\"Te ette todista ainoastaan, että nuoruus jatkuu, vaan myös, että\nelämä säilyy. Sillä jos teillä Troijan sodasta saakka yhä on\nneljänkymmenen vuoden ikä, ette myöskään koskaan ole ollut vainajana.\"\n\n\"Totta puhutte, herra markiisi; nöyrästi tunnustan, etten ole koskaan\nkuollut.\"\n\n\"Mutta silti ette ole haavoittamaton kuten Akilles, eikä muuten\nAkilleskaan ollut aivan haavoittamaton, koska Paris surmasi hänet\nampumalla nuolen hänen kantapäähänsä.\"\n\n\"Haavoittamaton en ole, ja siitä minulla onkin paha mieli\", myönsi\nCagliostro.\n\n\"Teidät voi siis tappaa, voitte saada väkivaltaisen lopun?\"\n\n\"Valitettavasti.\"\n\n\"Kuinka siis olette menetellyt välttääksenne kaikki onnettomuudet\nkolmen ja puolen tuhannen vuoden kuluessa?\"\n\n\"Minulla on ollut onni puolellani, herra kreivi; suvaitkaa tarkata\nperusteluitani.\"\n\n\"Tarkkaan kyllä.\"\n\n\"Me tarkkaamme myös.\"\n\n\"Niin, niin\", toistivat muutkin.\n\nJa ilmeisesti jännittyneenä jokainen nojasi kyynärpäällään pöytään ja\nvalmistui kuuntelemaan.\n\nHiljaisuuden katkaisi Cagliostron ääni.\n\n\"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?\" lausui hän tehden siron ja keveän\nliikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia,\nnäiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin\npohjantähti. \"Terveys, eikö niin?\"\n\n\"Tietysti\", vastasivat kaikki.\n\n\"Ja terveyden ehtona on...\"\n\n\"Ravintojärjestys\", sanoi Hagan kreivi.\n\n\"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys\nriippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä\nkaikkein paras ravintojärjestys?\"\n\n\"Kukapa sen tietää?\"\n\n\"Te, kreivi.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta...\"\n\n\"Mutta eivät muut\", puuttui asiaan rouva Dubarry.\n\n\"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu,\nminä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska\nniissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri\nniitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana\nelämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla\nterveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää.\"\n\n\"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin.\"\n\n\"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen\", lisäsi kreivitär.\n\n\"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?\"\n\n\"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta\nei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset\najattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka.\"\n\n\"Punainen. Hyi hirveätä\", sanoi kreivitär.\n\n\"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta\npalatkaamme elämänveteen.\"\n\n\"Niin, niin\", yhtyivät siihen kaikki.\n\n\"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin.\nMutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy\nuudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän\nHubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja\nvartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se\non pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin\nmunkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka\njättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta.\nHeidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista;\nsitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin\nsaviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda,\nenää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei\nmitenkään juoda.\"\n\n— No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan\narvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin\nmunkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi\nuusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset.\nJoka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani,\nluissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.\n\n— Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen\nihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne\nsotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen\nhäviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai\njättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen\ntoimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen\nkäyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta\njohtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni\nei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä\nmaailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka\naina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta\ntietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita\non ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt\nsiksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla\nnäen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei\nminua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä,\nsillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin\nerottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään\ntaitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta\nalkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka,\njoka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt\nliiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä\ntai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen\ntuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden\nkuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi\nennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei\nmiljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän\njättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.\n\n— Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä\ntodistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä\nei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä,\nesimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden\nkesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi\nminut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani\nnälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä\nhetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota\non hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä.\nKummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin\ntieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta\nhengen.\n\nMolemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.\n\n\"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä\nsitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut,\nmitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin\ntuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa\nrakkaan tieteenne nimessä?\"\n\n\"Totta vie\", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, \"myönnän\nteidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti\npäähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte.\"\n\n\"Ja minä\", lausui Condorcet, \"tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra\nde Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni\nkätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin\narvoinen.\"\n\nVieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä\ntunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron\nkuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.\n\n\"Siinä näette\", sanoi Cagliostro tyynesti, \"että arvasin oikein.\nSamoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän\ntottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden\nmenneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden,\nettä aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa.\nVaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla\npillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai\ntörmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni\ntaitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan,\nniinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai\nkapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä,\nminä vain supistan sitä. Kun muu maailma jättää sille sata\nmahdollisuutta, riistän minä siltä yhdeksänkymmentä yhdeksän ja\nvaron sadannetta. Tällainen etu minulla on siitä, että olen elänyt\nkolmetuhatta vuotta.\"\n\n\"Niin ollen\", sanoi Lapeyrouse nauraen, toisten tuntiessa Cagliostron\nsanoista ihastusta tai pettymystä, \"teidän, rakas profeetta, pitäisi\nseurata minua niihin laivoihin, joiden on määrä kuljettaa minua\nmaapallon ympäri. Tekisitte minulle erinomaisen palveluksen.\"\n\nCagliostro ei vastannut mitään.\n\n\"Herra marski\", jatkoi merenkulkija yhä nauraen, \"kun herra kreivi\nde Cagliostro, ymmärrettävästi kyllä, ei tahdo jättää näin hauskaa\nseuraa, sallinette minun lähteä yksin. Suokaa anteeksi, Hagan kreivi,\nja samoin te, madame, mutta kello lyö jo seitsemän, ja minä olen\nkuninkaalle luvannut astua vaunuihin neljänneksen yli seitsemän.\nMutta koska kreivi de Cagliostro ei halua tulla katsomaan kahta\nlaivaani, ilmoittakoon hän edes, mitä minulle tapahtuu Versaillesin\nja Brestin välillä. Brestistä maannavalle hän on minun puolestani\nvapaa; siitä matkasta vastaan kyllä yksin. Mutta Versaillesin ja\nBrestin väli kaipaa kun kaipaakin hänen lausuntoaan.\"\n\nCagliostro loi vielä kerran Lapeyrouseen niin alakuloisen katseen,\nkasvoissa niin lempeä ja samalla niin murheellinen ilme, että se\nvaikutti useimpiin läsnäolijoihin oudostuttavasta Mutta merenkulkija\nei huomannut mitään. Hän lausui seuralle jäähyväiset; hänen\npalvelijansa auttoivat hänen ylleen raskaan, väljän turkisviitan,\nja rouva Dubarry pisti salavihkaa hänen taskuunsa muutamia niistä\noivallisista sydäntävahvistavista rohdoista, jotka ovat pitkällä\nmatkalla niin tervetulleita, vaikka matkustaja tuskin koskaan tulee\nitse niitä hankkineeksi ja jotka jäisessä ilmanalassa suoritettavan\nretken pitkinä öinä hänelle muistuttavat poissaolevia ystäviä.\n\nYhä hymyillen Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville ja\nojensi kätensä vanhalle marskille.\n\n\"Hyvästi, rakas Lapeyrouse\", sanoi Richelieun herttua.\n\n\"Vain näkemiin asti, herttua\", vastasi Lapeyrouse. \"Tuntuu\ntodellakin, kuin luultaisiin minun menevän iäksi. Matka maapallon\nympäri ei ole ikuinen, viivyn poissa enintään neljä, viisi vuotta.\nSitä varten ei tarvita juhlallisia jäähyväisiä.\"\n\n\"Neljä tai viisi vuotta\", ihmetteli marski. \"Miksi ette samalla sano\nneljä tai viisi vuosisataa? Minun iälläni päivät ovat vuosia, ja\nsiksi sanonkin teille: jääkää hyvästi.\"\n\n\"Mitä vielä. Kysykää tietäjältä\", nauroi Lapeyrouse; \"hän lupaa\nteille vielä parikymmentä elinvuotta, vai kuinka, herra de\nCagliostro? Voi jospa olisitte, kreivi, jo ennemmin puhunut minulle\njumalaisista tipoistanne. Maksakoot ne mitä tahansa, minä olisin\nniitä hankkinut tynnyrillisen _Astrolabe_ laivalleni. Vielä yksi\nsuudelma kauniille kädellenne, madame, kauneimmalle, mitä varmaankaan\nsaan nähdä siihen saakka, kun retkeltäni palaan. Näkemiin.\"\n\nJa hän lähti salista.\n\nCagliostro oli yhä vaiti kuin pahaenteinen tietäjä.\n\nSaliin voitiin kuulla kapteenin askeleet kajahtavilla ulkoportailla,\nhänen yhä iloinen äänensä pihalla ja hänen viimeiset terveisensä\nniille, jotka olivat kerääntyneet hänen lähtöään katselemaan.\n\nSitten hevoset ravistelivat kulkusilla koristettuja päitään, vaunujen\novi läjähti kiinni, ja pyörät alkoivat jyristä pitkin katukiviä.\n\nLapeyrouse oli nyt astunut ensi askeleen salaperäisellä matkallaan,\njolta ei koskaan palannut.\n\nKaikki kuuntelivat.\n\nKun ei enää kuulunut mitään, kääntyivät kaikkien katseet kuin\nyliluonnollisen voiman pakottamina Cagliostroon.\n\nTämän miehen kasvoilla loisti nyt tietäjän haltioittuminen, mikä\nvärisytti kaikkia läsnäolijoita. Oudon juhlallista äänettömyyttä\nkesti tuokion aikaa. Ensimmäisenä keskeytti sen Hagan kreivi.\n\n\"Miksi ette vastannut hänelle, monsieur?\"\n\nTässä kysymyksessä tuli esille koko seuran huolestunut mieliala.\n\nCagliostro vavahti, ikäänkuin nämä sanat olisivat hänet herättäneet\nsyvistä mietteistä.\n\n\"Siksi, että minun olisi täytynyt hänelle puhua joko epätotta tai\narmotonta totta.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minun olisi, totta puhuen, täytynyt hänelle sanoa: Herra de\nLapeyrouse, Richelieun herttua on oikeassa sanoessaan teille\n_hyvästi_ eikä _näkemiin_.\"\n\n\"No mutta\", hätkähti Richelieu ja kalpeni. \"Mitä ihmettä te nyt\nsanotte Lapeyrousesta, herra Cagliostro?\"\n\n\"Tyyntykää, herra marski\", rauhoitti Cagliostro, \"eihän tämä\nsurullinen ennustus teitä koske.\"\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti rouva Dubarry. \"Lapeyrouse-parka, joka juuri\nsuuteli kättäni...\"\n\n\"Ei ainoastaan ole sitä uudestaan suutelematta, madame, vaan myöskään\nei koskaan enää näe tänä iltana jättämiään henkilöitä\", sanoi\nCagliostro tarkkaavasti katsellen vedellä täytettyä lasia, joka\noli niin sijoitettu, että siinä opaalin väriset heleät valojuovat\ntaittuivat ympäröivien esineiden poikkipäin kulkeviin varjoihin.\n\nKaikkien huulilta pääsi hämmästyksen huuto.\n\nKeskustelu oli nyt joutunut sille asteelle, että mielten jännitys yhä\nkasvoi; vakavasta, juhlallisesta, melkein tuskaisesta sävystä, joka\ntuli esille läsnäolijain sanoissa tai katseissa heidän kysellessään\nCagliostrolta, olisi voinut päättää, että nyt oli puhe muinaisajan\noraakkelin pettämättömistä ennustuksista.\n\nSillävälin, kun kaikki näin olivat kiintyneet yhteiseen asiaan, nousi\nherra de Favras, aavistaen toistenkin toivomuksen, antoi kädellään\nmerkin ja hiipi varpaisillaan katsomaan, oliko etuhuoneessa ketään\npalvelijoista kuuntelemassa.\n\nMutta, kuten sanottu, Richelieun marskin talossa vallitsi hyvä\njärjestys, eikä herra de Favras tavannut etuhuoneessa muita kuin\nvanhan taloudenhoitajan, joka ankarana kuin etuvartija oli torjumassa\npääsyä ruokasaliin jälkiruuan juhlallisena hetkenä.\n\nHän palasi paikalleen istumaan ilmaisten kädenliikkeellä, että\npöytäseura sai olla ihan rauhassa.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi rouva Dubarry, vastaten herra de Favrasin\nrauhoittavaan viittaukseen, ikäänkuin se olisi ääneen lausuttu,\n\"siinä tapauksessa ilmoittakaa meille, miten käy Lapeyrouse-poloisen.\"\n\nCagliostro pudisti päätään.\n\n\"No, no, herra de Cagliostro, sanokaa nyt kuitenkin\", yhtyivät siihen\nherrat.\n\n\"Niin, sitä me todellakin pyydämme.\"\n\n\"Olkoon menneeksi; herra de Lapeyrouse lähtee, kuten hän teille\nmainitsi, kiertomatkalle maapallon ympäri täydentääkseen Cookin\nretkiä, sen onnettoman Cookin, joka, niinkuin tiedätte, murhattiin\nSandwich-saarilla.\"\n\n\"Niin, niin, tiedämme\", myönsivät kaikki pikemmin päänimikkeillä kuin\nsanoilla.\n\n\"Kaikki näyttää lupaavan tälle yritykselle menestystä: Lapeyrouse on\nkelpo merenkulkija, ja sitäpaitsi on kuningas Ludvig XVI taitavasti\nsuunnitellut hänen reittinsä.\"\n\n\"Aivan oikein\", puuttui puheeseen Hagan kreivi. \"Ranskan kuningas on\netevä maantieteilijä, vai mitä, herra de Condorcet?\"\n\n\"Kyllä, etevämpikin kuin mitä kuninkaan tarvitsee olla\", vastasi\nmarkiisi. \"Kuningasten sietäisi tietää kaikki vain pintapuolisesti.\nSilloin he ehkä taipuisivat niiden johdettaviksi, jotka tuntevat\nasian ytimen.\"\n\n\"Se olkoon opiksi, herra markiisi\", huomautti Hagan kreivi hymyillen.\n\nCondorcet punastui.\n\n\"Ei mitenkään, herra kreivi\", vastasi hän, \"se on vain pelkkä\nmietelmä, filosofinen yleispäätelmä.\"\n\n\"Hän siis lähtee?\" sanoi rouva Dubarry haluten lopettaa kaikki\nyksityiset jutut, joiden vuoksi yleiskeskustelu ehkä voisi poiketa\nuraltaan.\n\n\"Niin, hän lähtee\", toisti Cagliostro. \"Mutta niin kova kiire kuin\nhänellä näyttikin olleen, älkää silti luulko, että hän heti aloittaa\nlaivamatkansa; ei, minä näen hänen hukkaavan paljon aikaa Brestissä.\"\n\n\"Sepä vahinko\", sanoi Condorcet, \"sillä juuri nyt on sopiva\nlähtöaika. Melkein on jo vähän myöhäistäkin, helmi- tai maaliskuu\nolisi ollut parempi.\"\n\n\"Älkää häntä moittiko tästä parin kuukauden viivytyksestä herra de\nCondorcet. Ainakin hän elää sen aikaa, elää ja toivoo.\"\n\n\"Hänelle on arvatenkin annettu hyvät seuralaiset?\" lausui Richelieu.\n\n\"On\", vastasi Cagliostro. \"Toisen laivan päällikkö on etevä upseeri.\nNäen hänet: hän on vielä nuori, seikkailuhaluinen, urhoollinen,\nkovaksi onnekseen.\"\n\n\"Mitä? Kovaksi onnekseen.\"\n\n\"Niin, sillä vuoden kuluttua tähystelen tätä ystävää enkä enää näe\",\nsanoi Cagliostro levottomana tarkaten vesilasia.\n\n\"Ei suinkaan teistä kukaan ole herra de Langien sukulainen?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikä kukaan häntä tunne?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No niin, hän joutuu ensimmäisenä kuoleman omaksi. En näe häntä enää.\"\n\nVieraiden kesken kuului kauhun hälinää.\n\n\"Entä hän... hän... Lapeyrouse?\" kyselivät monet äänet läähättäen.\n\n\"Hän purjehtii, nousee maihin, astuu taas laivaan. Vuosi, kaksi\nvuotta käy kaikki hyvin. Hänestä saadaan tietoja, mutta sitten...\"\n[Se upseeri, joka toi viimeiset tiedot Lapeyrousesta, oli herra de\nLesseps, ainoa retkikunnan jäsen, joka sai uudestaan nähdä Ranskan.\n_Tekijä_.]\n\n\"Sitten...?\"\n\n\"Vuodet vierivät.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Valtameri on suuri, taivas synkkä. Siellä täällä kohoo tutkimattomia\nmaita, toisaalla taas kauhistavia hahmoja, senkaltaisia, kuin\nKreikan saaristomeren hirviöt. Ne vaanivat alusta, joka merivirran\nviemänä kiitää sumussa karien lomitse; sitten nousee myrsky,\nvieraanvaraisempi kuin ranta, ja sen jälkeen kaameita tulikieliä.\nVoi, Lapeyrouse, Lapeyrouse, jos voisit minua kuulla, sanoisin\nsinulle: Kristoffer Kolumbuksen tavoin pyrit uutta maailmaa\nlöytämään; varo tuntemattomia saaria.\"\n\nHän vaikeni.\n\nHyinen väristys tuntui kaikkien jäsenissä hänen viime sanojensa vielä\nkaikuessa.\n\n\"Mutta miksi ette häntä varoittanut?\" huudahti Hagan kreivi joutuen,\nkuten toisetkin, tämän eriskummaisen, sydämiä mielensä mukaan\nmyllertävän henkilön vaikutukselle alttiiksi.\n\n\"Juuri niin\", yhtyi siihen rouva Dubarry, \"miksi ei riennetä, koeteta\nsaada häntä kiinni? Sellaisen miehen kuin Lapeyrousen henki maksanee\nedes sen verran kuin kuriirin matka, hyvä marski.\"\n\nMarski ymmärsi vihjauksen ja nousi jo puoleksi soittaakseen kelloa,\nmutta Cagliostro teki torjuvan liikkeen, ja marski vaipui takaisin\nnojatuoliinsa.\n\n\"Sen pahempi, ei mistään varoituksesta ole apua\", selitti Cagliostro.\n\"Ihminen, joka edeltäpäin näkee kohtalon, ei voi sitä muuttaa. Herra\nde Lapeyrouse nauraisi, jos olisi kuullut sanani, niinkuin Priamoksen\npojat nauroivat Kassandran ennustuksille; mutta kah, tekin, Hagan\nkreivi, nauratte, ja naurunne tarttuu kyllä koko tähän seuraan. Älkää\nlainkaan pidättäkö itseänne, herra de Favras; enhän ole koskaan\ntavannut uskovaista kuulijaa.\"\n\n\"Ei, ei, kyllä me uskomme\", huudahtivat rouva Dubarry ja vanha\nRichelieun herttua.\n\n\"Minä uskon\", mutisi Taverney.\n\n\"Minä myös\", sanoi Hagan kreivi kohteliaasti.\n\n\"Niinpä niin\", huomautti Cagliostro, \"uskotte muka, kun on puhe\nLapeyrousesta; mutta jos asia koskisi teitä itseänne, ette uskoisi.\"\n\n\"No, no.\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Myönnän\", sanoi Hagan kreivi, \"että minut olisi saatu uskomaan,\njos herra de Cagliostro olisi sanonut Lapeyrouselle: Karttakaa\ntuntemattomia saaria. Silloin hän olisi ollut varuillaan, ja siinä\nolisi aina ollut jokin pelastuksen mahdollisuus.\"\n\n\"Vakuutan teille, ettei niin olisi käynyt, herra kreivi. Ja jos\nhän olisikin uskonut, niin huomatkaa, kuinka kauheata olisi ollut\nsaada sellainen ilmoitus, kun sitten vaaran hetkellä, nähdessään nuo\ntuntemattomat, tuhoa uhkaavat saaret, mies-parka olisi ennustukseeni\nluottaen tuntenut salaperäisen kuoleman lähestyvän voimatta sitä\ntorjua Silloin ei olisi ollut vain kuolema, vaan tuhat kuolemaa\nhänen kärsittävänään, sillä tuhannen kuoleman vertaista on pimeässä\nhapuilla epätoivo mielessä. Ottakaa huomioon, että toivo, jonka\nolisit häneltä riistänyt, on viimeinen lohdutus, joka kovaonnisella\nvielä säilyy, kun pyövelin terä uhkaa, vieläpä kun se jo hipaisee,\nkun hän tuntee sen leikkaavan ja veri vuotaa. Elämä sammuu, ja vielä\nihminen toivoo.\"\n\n\"Se on totta\", sanoivat jotkut hiljaa.\n\n\"Niin\", jatkoi Cagliostro, \"muuta todellista hyvää, kuin sen verhon,\njoka peittää elämämme lopun, ei Jumala ole antanut ihmiselle maan\npäällä.\"\n\n\"Olkoon sen laita kuinka tahansa\", sanoi Hagan kreivi, \"mutta jos\nteidän kaltaisenne mies sattuisi minulle sanomaan: Varokaa sitä\nihmistä tai sitä asiaa, pitäisin neuvon hyvänä ja kiittäisin sen\nantajaa.\"\n\nCagliostro pudisti hiljakseen päätään, samalla surumielisesti\nhymyillen.\n\n\"Totta puhuen, herra de Cagliostro\", jatkoi kreivi, \"varoittakaa\nminua, niin saatte siitä kiitokset.\"\n\n\"Haluatte siis, että sanon teille, mitä en tahtonut sanoa\nLapeyrouselle?\"\n\n\"Juuri sitä haluan.\"\n\nCagliostro näytti aikovan puhua, mutta jätti sikseen, sanoen vain:\n\n\"Ei, herra kreivi, ei.\"\n\n\"Pyydän teiltä hartaasti.\"\n\nCagliostro käänsi päänsä poispäin.\n\n\"En koskaan!\" mutisi hän.\n\n\"Varokaa\", sanoi kreivi leikillisesti, \"tuolla tapaa riistätte\nminulta uskon.\"\n\n\"Parempi on olla epäuskossa kuin tuskassa.\"\n\n\"Herra de Cagliostro\", lausui nyt kreivi vakavasti, \"teiltä on\nunohtunut muuan asia.\"\n\n\"Mikä?\" kysyi profeetta kunnioittavasti.\n\n\"Se, että jos onkin ihmisiä, jotka haitatta voivat olla kohtalostaan\ntietämättömiä, niin on taas toisia, joiden tarvitsisi tietää\ntulevaisuutensa, koska heidän kohtalonsa on tärkeä, ei ainoastaan\nheille itselleen, vaan miljoonille ihmisille.\"\n\n\"Siis\", sanoi Cagliostro, \"käskekää. Ilman käskyä en sano mitään.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Teidän majesteettinne käskeköön\", vastasi Cagliostro hiljaa.\n\n\"Minä tottelen.\"\n\n\"Käsken teitä paljastamaan kohtaloni, herra de Cagliostro\", määräsi\nnyt kuningas viehättävän majesteettisesti.\n\nSamassa kun Hagan kreivi salli kohdella itseään kuninkaana ja luopui\nsäätynsä keinotekoisesta salaamisesta antaen käskyn, nousi Richelieun\nherttua istumasta, meni nöyrästi kumartamaan ruhtinaalle ja sanoi\nhänelle:\n\n\"Kiitän kunniasta, jonka Ruotsin kuningas on kodilleni osoittanut;\nsuvaitkoon nyt teidän majesteettinne asettua kunniapaikalle. Tästä\nhetkestä alkaen se voi kuulua vain teille.\"\n\n\"Olkaamme vain paikoillamme, herra marski, älkäämmekä antako\nainoankaan sanan mennä hukkaan, mitä kreivi de Cagliostro aikoo\nminulle sanoa.\"\n\n\"Kuninkaille ei lausuta totuutta, sire.\"\n\n\"Joutavia! Enhän minä nyt ole kuningaskunnassani. Herra herttua,\npyydän teitä istumaan paikallanne; olkaa niin hyvä, herra de\nCagliostro, ja puhukaa.\"\n\nCagliostro tähysteli taas lasiinsa; pohjasta kohosi pinnalle päin\nsellaista pieniä kuplia, joita nähdään samppanjassa, ja vesi näkyi\nhänen mahtavan katseensa läpitunkemana joutuneen liikkeeseen, jota\nhänen tahtonsa ohjasi.\n\n\"Sire, sanokaa minulle, mitä tahdotte tietää\", virkkoi Cagliostro.\n\"Nyt olen valmis vastaamaan.\"\n\n\"Sanokaa, millä tavalla kuolen.\"\n\n\"Ammuttuna, sire.\"\n\nKustaan otsa säteili.\n\n\"Ah, taistelussa\", sanoi hän, \"niinkuin ainakin, sotilas. Kiitos,\nherra de Cagliostro, tuhannet kiitokset! Aavistan kyllä taisteluita,\nja Kustaa Aadolf ja Kaarle XII ovat minulle näyttäneet, kuinka\nRuotsin kuninkaana kuollaan.\"\n\nCagliostro loi katseensa maahan päin mitään vastaamatta. Hagan kreivi\nrypisti kulmakarvojaan ja sanoi:\n\n\"Vai niin, eikö siis laukaus tapaakaan minua taistelutantereella?\"\n\n\"Ei, sire.\"\n\n\"Ehkä kapinassa? Niin, sekin on mahdollista\".\n\n\"Ei, ei kapinassakaan.\"\n\n\"No missä?\"\n\n\"Tanssiaisissa, sire.\"\n\nKuningas kävi miettiväiseksi.\n\nCagliostro, joka oli noussut seisaalle, istuutui jälleen ja nojasi\npäänsä syvälle kättensä väliin. Kaikki, jotka ympäröivät ennustuksen\nlaatijaa ja sen kohtaamaa henkilöä, olivat kalvenneet.\n\nHerra de Condorcet lähestyi sitä vesilasia, josta tietäjä oli lukenut\nkaamean ilmoituksensa, tarttui sen jalkaan, nosti silmäinsä kohdalle\nja tarkasteli huolellisesti sen kimaltelevia särmiä ja salaperäistä\nsisällystä.\n\nNerokas, kylmästi tutkiva silmä näkyi molemmilta kristalleilta,\nkovalta ja juoksevalta, vaativan ratkaisua pulmalliseen kysymykseen,\njonka hän järjen kannalta katsoi kuuluvan vain luonnontieteen alalle.\n\nNiinpä hän tiedemiehenä arvioitsi veden syvyyttä, valosäteiden\nheijastusta ja vesihiukkasten liikehtimistä. Hän kysyi itseltään,\nkuten hän kaikkeen haki syytä, mikä oli aiheena ja verukkeena tähän\nveijaukseen, jota tuo kieltämättä tavattoman kyvykäs mies harjoitti\nniin arvokkaiden henkilöiden kuin nyt läsnäolevien kesken, saaden\nheidät valtoihinsa.\n\nArvatenkaan hän ei keksinyt pulmansa ratkaisua, sillä hän herkesi\nlasia tutkimasta, pani sen paikalleen pöydälle ja lausui toisten\nollessa mykistyneinä Cagliostron ennustuksesta:\n\n\"Minunkin tekee mieleni pyytää mainiota profeettaamme utelemaan\ntaikapeililtään. Mutta kovaksi onneksi\", lisäsi hän, \"minä en ole\nmahtava herra, en voi käskeä, eikä mitätön henkeni kuulu miljoonille\nihmisille.\"\n\n\"Te käskette tieteen nimessä, monsieur\", sanoi Hagan kreivi, \"ja\nteidän elämänne on tärkeä, ei ainoastaan yksityiselle kansalle, vaan\nihmiskunnalle.\"\n\n\"Kiitän, herra kreivi; mutta herra de Cagliostro lienee siitä toista\nmieltä.\"\n\nCagliostro kohotti päätään kuin sotaratsu tuntiessaan kannuksen\npuristavan.\n\n\"En suinkaan, markiisi\", sanoi hän näkyen joutuvan hermokiihtymyksen\nvaltaan, jonka aiheuttajana olisi muinaisaikana pidetty häntä\nvaivaavaa jumaluusolentoa. \"Aivan varmasti te olette mahtava herra\nälyn valtakunnassa. Mutta suvaitkaapa nyt katsoa minua suoraan\nsilmiin; haluatteko täydellä todella, että teillekin ennustan?\"\n\n\"Täydellä todella, herra kreivi\", vakuutti Condorcet. \"Kunniani\nkautta, todellisemmin ei voisikaan haluta.\"\n\n\"Hyvä on, markiisi\", sanoi Cagliostro kumealla äänellä, luoden\nkatseensa maahan toisen tuijottaessa, \"te kuolette siitä myrkystä,\njota pidätte sormuksessanne. Te kuolette...\"\n\n\"Entä jos viskaisin sen pois?\" keskeytti Condorcet.\n\n\"Viskatkaa.\"\n\n\"Myöntänette ainakin, että se olisi helppo asia.\"\n\n\"No viskatkaa pois, kuten sanoin.\"\n\n\"Tehkää se Herran tähden!\" huudahti rouva Dubarry, \"heittäkää pois\ntuo ilkeä myrkky, vaikkei muun vuoksi niin saadaksemme edes pikku\nvaleesta kiinni tuon pahan onnen tietäjän, joka meiltä kaikilta\nriistää ennustuksillaan mielenrauhan. Sillä jos heitätte sen pois,\nniin on ainakin varmaa, ettei se myrkky teitä tapa; ja kun herra de\nCagliostro väittää, että kuolette juuri tuosta myrkystä, ei hän pääse\nmihinkään siitä, että esiintyy valehtelijana.\"\n\n\"Rouva kreivitär on oikeassa\", virkkoi Hagan kreivi.\n\n\"Hyvä, hyvä, kreivitär!\" sanoi Richelieu. \"Ei siis muuta, markiisi,\nkuin heittäkää pois myrkky; pyyntööni on sitä suurempi syy, koska\ntietäessäni teidän pitävän sormessanne kuolemaa minun täytyy vastedes\naina vavista, kun yhdessä juomme. Voihan sormus itsestään aueta...\nja...\"\n\n\"Ja kilistettäessä lasit ovat hyvin lähellä toisiaan\", lisäsi\nTaverney. \"Siis, markiisi, myrkky pois!\"\n\n\"Suotta pyydätte\", sanoi tyynesti Cagliostro. \"Herra de Condorcet ei\nmyrkystänsä luovu.\"\n\n\"En\", sanoi markiisi, \"en siitä luovu, se on totta; tosin en tahdo\nhelpottaa kohtalon kulkua, mutta syynä kieltooni on se, että Cabanis\non minulle valmistanut tämän laatuaan ainokaisen myrkyn, joka on\nsattumalta saatu jähmeään muotoon, eikä ole luultavaa, että se\nhänelle uudestaan onnistuisi. Siksi en heitä tätä myrkkyä hukkaan.\nRiemuitkaa voitostanne, herra de Cagliostro, jos tahdotte.\"\n\n\"Kohtalo\", vastasi Cagliostro, \"löytää aina uskollisia apulaisia\npannakseen tuomionsa täytäntöön.\"\n\n\"Niinpä siis kuolen myrkytettynä\", sanoi markiisi. \"Olkoon menneeksi!\nEi kuka tahansa saa myrkkyyn kuolla. Ihanan lopun te minulle\nennustitte; pikkusen vain myrkkyä kieleni kärjelle, ja minä olen\nmennyt mies. Se ei ole _plus_ kuolema, onhan vain _minus_ elämä,\nkuten algebrallisesti sanottaisiin.\"\n\n\"En minäkään tahdo, että te joutuisitte kärsimään\", sanoi Cagliostro\nkylmästi, osoittaen eleillään haluavansa, että keskustelu päättyisi\ntähän, ainakin herra de Condorcetin osalta.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi silloin markiisi de Favras kurottaen itseään\npöydän yli, ikäänkuin mennäkseen Cagliostroa vastaan, \"minulle tulee\njo vesi suuhun, kun on mainittu haaksirikko, laukaus ja myrkytys.\nEttekö viitsisi olla niin hyvä ja ennustaa minullekin jotakin\nsamantapaista lystiä?\"\n\n\"Vai niin, herra markiisi\", sanoi Cagliostro, jota tosin iva ärsytti,\n\"olisitte todellakin väärässä, jos kadehtisitte näitä herroja, sillä\naateliskunniani kautta sanon, että teidän käy paremmin.\"\n\n\"Paremmin!\" nauroi herra de Favras. \"Varokaa liikoja lupaamasta; sen\nparempaa kuin meri, tuli ja myrkky lienee vaikea keksiä.\"\n\n\"Jäljellä on nuora, herra markiisi\", sanoi Cagliostro kohteliaasti.\n\n\"Nuora... no no, mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, että joudutte hirteen\", vastasi Cagliostro profeetallisessa\nkiihkossa, jota ei enää voinut hillitä.\n\n\"Hirteen!\" toistivat läsnäolijat. \"Voi hitto!\"\n\n\"Herra unohtaa, että olen aatelismies\", sanoi Favras hiukan kylmeten.\n\"Ja jos ehkä on tarkoituksena puhua itsemurhasta, voin teille jo\nennakolta ilmoittaa aikovani viime hetkeen asti pitää itseäni sen\nverran kunniassa, etten turvaudu nuoraan jos kerran minulla on\nmiekka.\"\n\n\"Itsemurhasta ei ole puhetta, monsieur.\"\n\n\"Tarkoitatte siis kuolemanrangaistusta?\"\n\n\"Sitä.\"\n\n\"Ollen muukalainen, monsieur, saatte minulta anteeksi.\"\n\n\"Mitä saan anteeksi?\"\n\n\"Tietämättömyytenne. Ranskassa katkaistaan aatelismieheltä kaula.\"\n\n\"Siitä asiasta saatte sopia pyövelin kanssa, monsieur\", sanoi\nCagliostro iskien tällä töykeällä vastauksella Favrasin sanattomaksi.\n\nNyt oli pöytäseura hetken aikaa kahden vaiheella.\n\n\"Tiedättekö, että minua jo värisyttää\", sanoi herra de Launay.\n\"Edeltäjäni ovat vetäneet niin surkeasti arpaa, että paha minutkin\nperinee, jos samasta pussista kopeloin kohtaloani.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olette toisia viisaampi, ja oikein teette siinä,\nkun ette halua tietää tulevaisuutta. Olkoon se hyvä tai paha,\npitäkäämme arvossa Jumalan salaista päätöstä.\"\n\n\"No mutta, herra de Launay\", sanoi rouva Dubarry, \"toivon kuitenkin,\nettä olette täysin yhtä rohkea kuin nämä toiset herrat.\"\n\n\"Sitä itsekin toivon, madame\", vastasi kuvernööri kumartaen.\n\nSitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:\n\n\"Vuoron mukaan, monsieur, voisitte ehkä olla nyt niin hyvä ja\nennustaa minunkin vastaiset vaiheeni. Pyydän sitä hartaasti.\"\n\n\"Se on helppoa\", sanoi Cagliostro. \"Kirveellä päähän, siinä kaikki.\"\n\nSalissa kajahti kauhun huuto. Herrat de Richelieu ja Taverney\npyysivät Cagliostrolta, ettei hän jatkaisi, mutta naisen uteliaisuus\npääsi voitolle.\n\n\"Teitä kuunnellessa, kreivi\", lausui rouva Dubarry, \"voisi todellakin\nluulla, että koko maailma saa väkivaltaisen lopun. Meitä on tässä\nkahdeksan henkilöä, ja viisi olette jo tuominnut.\"\n\n\"Tottahan ymmärrätte, että hän on sen ottanut urakalle ja me vain\nnauramme, madame\", rauhoitti herra de Favras koettaen todella nauraa.\n\n\"Tietysti me nauramme\", sanoi Hagan kreivi, \"olkoon ennustuksissa\nperää taikka ei.\"\n\n\"Minunkin tekisi mieli nauraa\", selitti rouva Dubarry, \"sillä\nen tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi,\nminä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa\nloppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee\nsänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon\nkuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de\nCagliostro?\"\n\nJa niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan\nkatseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan\nvastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.\n\nUteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn\nvaltaansa.\n\n\"No, herra de Cagliostro\", jatkoi hän, \"antakaa kuulla vastauksenne.\"\n\n\"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?\" Kreivitär\noli taas kahden vaiheella.\n\n\"Mutta...\" sanoi hän.\n\n\"Kysyttekö minulta vai ettekö?\" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi\nvoimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:\n\n\"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de\nVaubernier, kreivitär Dubarry.\"\n\n\"Mestauslavalla, madame\", kuului kamala ennustus.\n\n\"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?\" sopersi kreivitär\nrukoilevin katsein.\n\nMutta Cagliostro oli yllytetty äärimmilleen, eikä hän niitä katseita\nnähnyt.\n\n\"Miksi pilapuhetta?\" kysyi hän.\n\n\"Siksi, että mestauslavalle astuu vain se, joka on tappanut,\nmurhannut, tehnyt kauhean rikoksen, eikä ole vähääkään luultavaa,\nettä minä teen semmoisen rikoksen. Siis se oli vain pilaa, vai mitä?\"\n\n\"Tottahan se pilaa oli\", vastasi Cagliostro, \"kuten kaikki muutkin\nennustukseni.\"\n\nKreivitär purskahti nauruun, joka olisi tarkkaavaisesta kuulijasta\ntuntunut liian kimeältä ollakseen luonnollinen.\n\n\"Kuulkaapas, herra de Favras\", sanoi hän, \"tilataan jo nyt\nruumisvaunumme.\"\n\n\"Se on aivan tarpeetonta, mitä teihin tulee, kreivitär\", sanoi\nCagliostro.\n\n\"Miksi niin, monsieur?\"\n\n\"Te saatte mestauslavalle ajaa kärryissä.\"\n\n\"Hyi hirveätä!\" huudahti rouva Dubarry. \"Huh, kuinka häijy tuo mies\non! Vastedes, marski, kutsukaa vieraiksenne sellaisia, joilla on\ntoinen mielenlaatu, taikka en tule ikinä uudestaan.\"\n\n\"Anteeksi, kreivitär\", sanoi Cagliostro, \"mutta te olette sitä\ntahtonut, kuten toisetkin.\"\n\n\"Minä, kuten toisetkin; suotteko minulle edes sen verran aikaa, että\nehdin valita itselleni rippi-isän?\"\n\n\"Turha vaiva, madame\", vastasi Cagliostro.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Viimeinen, jolla on mestauslavalle astuessaan rippi-isä vieressään,\non...\"\n\n\"On kuka?\" kysyivät kaikki.\n\n\"Ranskan kuningas.\"\n\nNämä viimeiset sanat Cagliostro lausui kumealla ja niin\nkalmankaamealla äänellä, että läsnäolijoita hipaisi kuoleman henkäys,\njoka hyydytti sydämet.\n\nNyt oltiin muutama minuutti ääneti. Tämän vaitiolon aikana Cagliostro\nvei huulilleen vesilasin, josta oli lukenut kaikki veriset\nennustuksensa; mutta tuskin se oli koskettanut hänen suutaan, kun hän\nehdottoman inhon vallassa sysäsi sen takaisin kuin katkeran kalkin,\nsamalla luoden katseensa Taverneyhin.\n\n\"Ei!\" huudahti tämä, joka luuli hänen aikovan puhua, \"älkää sanoko\nminulle, miten minun käy; minä en sitä tahdo tietää.\"\n\n\"Vaikka niin, mutta minä sen sijaan kysyn\", sanoi Richelieu.\n\n\"Te, herra marski\", vastasi Cagliostro, \"saatte olla levollinen,\nsillä te olette meistä kaikista ainoa, joka kuolee vuoteessaan.\"\n\n\"Kahvia, hyvät vieraat!\" sanoi vanha marski mielissään ennustuksesta.\n\"Juodaan nyt kahvia!\"\n\nKaikki nousivat pöydästä.\n\nMutta ennenkuin Hagan kreivi siirtyi salonkiin, astui hän Cagliostron\nluo ja sanoi:\n\n\"Kohtaloani en yritäkään paeta, monsieur, mutta sanokaa, mitä minun\non kartettava?\"\n\n\"Käsipuuhkaa, sire\", vastasi Cagliostro.\n\nHagan kreivi poistui.\n\n\"Entä minun?\" kysyi Condorcet.\n\n\"Munakakkua.\"\n\n\"Hyvä, lakkaan munia syömästä.\"\n\nJa hän kiirehti Hagan kreivin jäljestä.\n\n\"No mitä minun tulee pelätä?\" tiedusti Favras.\n\n\"Kirjettä.\"\n\n\"Hyvä on, kiitos!\"\n\n\"Ja minun?\" kysyi de Launay.\n\n\"Bastiljin valloitusta.\"\n\n\"No sitten ei hätää.\"\n\nJa hän poistui nauraen.\n\n\"Nyt on minun vuoroni, monsieur\", sanoi kreivitär hätääntyneenä.\n\n\"Te, kaunis kreivitär, välttäkää Ludvig XV:n toria.\"\n\n\"Voi, voi\", vastasi kreivitär, \"siellähän minä jo kerran ennen eksyin\nja säikähdyin niin, että pääni alkoi pyöriä.\"\n\n\"Niinpä niin, kun se kerran vielä lähtee pyörimään, ei se enää\npaikalleen asetu.\"\n\nRouva Dubarry kirkaisi ja pakeni salonkiin toisten vieraiden turviin.\n\nCagliostro oli myös menossa sinne, kun Richelieu sanoi:\n\n\"Vielä hetkinen, nyt ei ole muita jäljellä kuin Taverney ja minä,\njoille ette ole mitään ennustanut, hyvä taikuri.\"\n\n\"Herra de Taverney on pyytänyt, etten mitään sanoisi, ettekä, te,\nherra marski, ole minulta kysynyt.\"\n\n\"Nyt sitä kuitenkin pyydän\", sanoi Taverney kädet ristissä.\n\n\"Mutta kuulkaapa, ettekö voisi, todistaaksenne meille neronne mahtia,\nilmoittaa meille erästä asiaa, jonka vain me molemmat tiedämme?\"\n\n\"Mikä asia se on?\" kysyi Cagliostro hymyillen. \"No sanokaa, mitä\nvarten tämä kunnon Taverney on tullut Versaillesiin, vaikka saisi\nrauhassa oleskella kauniilla maatilallaan Maison-Rougessa, jonka\nkuningas hänelle lunasti kolme vuotta takaperin?\"\n\n\"Sehän on perin helppo sanoa, herra marski\", vastasi Cagliostro.\n\"Kymmenen vuotta sitten herra de Taverney tahtoi antaa tyttärensä,\nneiti Andréen, kuningas Ludvig XV:lle, mutta siinä hän ei onnistunut.\"\n\n\"Huh, huh!\" murisi Taverney.\n\n\"Nyt hän tahtoo antaa poikansa, Filip de Taverneyn, kuningatar\nMarie-Antoinettelle. Kysykääpä häneltä, puhunko valetta.\"\n\n\"Kunniani kautta!\" sanoi Taverney vavisten, \"jollei tuo mies ole\nnoita, niin piru minut periköön!\"\n\n\"No no!\" varoitti marski, \"älä puhu pirusta noin kursailematta, vanha\ntoveri!\"\n\n\"Kamalaa, kamalaa!\" mutisi Taverney.\n\nJa hän kääntyi pyytääkseen vielä Cagliostroa pitämään asian salassa,\nmutta tämä oli jo kadonnut.\n\n\"Kas niin, Taverney, mennään salonkiin\", sanoi marski. \"Muutoin\nsiellä juodaan kahvit meitä odottamatta tai saamme juoda sen kylmänä,\nmikä olisi paljoa pahempaa.\"\n\nJa hän riensi salonkiin. Mutta se oli autio: ei ainoakaan vieras\nollut rohjennut jäädä uudestaan katsomaan pelottavaa ennustajaa\nsuoraan kasvoihin. Suotta siellä kynttilät paloivat haarajaloissaan,\nkahvi höyrysi kannussaan, ja tuli rätisi pesässä.\n\n\"Jopa nyt ihme! Kuuleppa, vanha ystävä, ei tässä muu auttane kuin\njuoda kahvit kahden kesken... No minne hiiteen sinä olet mennyt.\"\n\nJa Richelieu tähysteli joka taholle; mutta pieni ukko oli pujahtanut\ntiehensä kuten muutkin.\n\n\"Sama se\", tuumi marski virnistäen, kuten Voltaire olisi tehnyt,\nja hieroskellen kuivia, valkoisia, sormusten koristamia käsiään,\n\"minä olen koko seurasta ainoa, joka saan kuolla vuoteessani. Heh,\nheh, vuoteessani! Kreivi Cagliostro, minäpä en olekaan epäuskoinen!\nOmassa vuoteessani ja niin myöhään kuin suinkin! Haloo! Tänne\nkamaripalvelijani ja tippani!\"\n\nSalonkiin astui kamaripalvelija, kädessä pieni pullo, ja marski lähti\nhänen saattamanaan makuuhuoneeseen.\n\n\n\n\nI\n\nKAKSI TUNTEMATONTA NAISTA\n\n\nVuoden 1784 talvea, tuota hirviötä, joka ahmi kuudenneksen Ranskan\nväestöä, emme ole voineet, vaikka se porteille jyskytti, kuitenkaan\nnähdä Richelieun herttuan luona, me kun siellä olimme sulkeutuneina\nniin lämpöiseen ja niin hyvätuoksuiseen ruokasaliin.\n\nHiukkanen härmää akkunaruuduissa on luonnon prameutta, joka tulee\nihmisten ylellisyyden lisäksi. Talvi tarjoo timanttejaan, puuteriaan\nja hopeakirjaustaan pohatalle, joka on kääriytynyt turkkiinsa tai\nsulkeutunut vaunuihinsa tai verhoutunut puuvillaan ja samettiin,\nlämmitetyssä huoneustossaan. Kaikki huurre on loistoa, kaikki\näkilliset ilmanmuutokset vain näyttämön vaihtoa, jota rikas\nruutujensa lävitse katselee, kun suuri ja ikuinen, Jumalaksi\nnimitetty koneenkäyttäjä sitä panee toimeen.\n\nKenen on lämmin, se voi todellakin ihailla lehdettömiä puita ja\nmieltyä talvivaippaisten lakeuksien jylhiin näköaloihin.\n\nKen tuntee huumausta valmiin päivällisen ihanista tuoksuista, se\nsaattaa virkistääkseen ajatuksiaan joskus raotetusta akkunasta imeä\npohjatuulen kirpeätä henkäystä ja lumen hyytävää huurua.\n\nJa lopuksi se, joka kärsimyksistä vapaan päivän mentyä, jolloin\nmiljoonat hänen omista maanmiehistään ovat kärsineet, oikaisee\nitsensä haahkanuntuvien ja hienojen lakanain alle hyvin lämpöisessä\nvuoteessa, saattaa Lucretiuksen mainitseman ja Voltairen ylistämän\nitsekkään miehen lailla olla sitä mieltä, että tässä kaikkein\nparhaimmassa maailmassa kaikki on hyvällä kannalla.\n\nMutta kenen on vilu, se ei lainkaan näe näitä komeuksia luonnossa,\njolla on yhtä runsaasti valkeata kuin vihreätä vaippaa.\n\nKenen on nälkä, se etsii maata ja pakenee taivasta, auringotonta ja\nsiis onnettomalle hymyilemätöntä taivasta.\n\nSiihen aikaan, mikä nyt on esillä, nimittäin huhtikuun puolivälissä,\nvaikeroitsi kolmesataa tuhatta onnetonta pakkasen ja nälän\nnäännyttäminä yksistään Pariisissa, jossa ei ollut, koska muka ei\nainoassakaan kaupungissa ollut useampia rikkaita, ryhdytty mihinkään\ntoimiin köyhien pelastamiseksi sortumasta kylmän ja kurjuuden kynsiin.\n\nJo neljän kuukauden aikana oli tyly sää ajanut maaseudun köyhiä\nkaupunkeihin, niinkuin talven on tapana ajaa susia metsistä kyliin.\n\nEi ollut enää leipää eikä puita. Ei leipää niille, jotka kestivät\nkylmää, eikä puita niille, jotka tahtoivat leipää paistaa.\n\nKaikki varastonsa oli Pariisi ahmaissut yhdessä kuukaudessa;\nkauppiaskunnan esimies, varomaton ja kyvytön, ei osannut toimittaa,\nettä Pariisiin, joka oli hänen haltuunsa uskottu, tuotaisiin\nkaupungin ympäriltä viiden penikulman matkalta kaksisataa tuhatta\nsyltä puita, mitkä olivat saatavissa.\n\nMenettelyään hän puolusti näin:\n\nKun oli pakkanen, esti se hevosia kulkemasta, ja kun oli suoja,\nei riittänyt hevosia eikä rattaita. Ludvig XVI, aina hyvä, aina\ninhimillinen, aina ensimmäinen tarkkaamaan kansansa ruumiillisia\ntarpeita, vaikka sen yhteiskunnalliset tarpeet helpommin jäivät\nhäneltä huomaamatta, myönsi aluksi kaksisataa tuhatta livreä\nrattaiden ja hevosten vuokraamiseen ja otti sitten niin yhdet kuin\ntoisetkin pakkotilauksella valtion huostaan.\n\nKulutus oli kuitenkin edelleen tuontia suurempi. Täytyi rajoittaa\nostoa. Kukaan ei saanut yleisestä halkotarhasta viedä enempää kuin,\naluksi yhden kuorman ja sitten puoli kuormaa. Silloin nähtiin\npuuvaraston edustalla pitkät jonot ihmisiä, kuten myöhemmin nähtiin\njonotettavan leipäpuotien ulkopuolella.\n\nKuningas jakeli almuiksi koko käsikassansa. Hän nosti kaupunkitullin\ntuloja kolme miljoonaa ja käytti nämä köyhien avustuksiin selittäen,\nettä kipeidenkin tarpeiden piti väistyä ja vaieta pakkasen ja nälän\nvaatimusten tieltä.\n\nKuningatar puolestaan lahjoitti säästövaroistaan viisisataa tuhatta\nlouisdoria. Luostarit, sairaalat, julkiset rakennukset muutettiin\nturvakodeiksi, ja samoin kuin kuninkaallisten linnojen portit,\navautuivat myös muut ajoportit talonisäntien käskystä päästääkseen\npihoille köyhiä, jotka tulivat kyyristelemään suuren nuotion\nympärille.\n\nTällä tavoin toivottiin kestettävän suojaisiin ilmoihin asti.\n\nMutta taivas oli heltymätön. Joka ilta levisi taivaanlaelle\nvaskenkarvainen huntu, tähdet kiilsivät kylminä ja kovina kuin\nkalmansoihdut, ja yöllinen pakkanen tiivisti taas timanttijärveksi\nkalpean lumen, joka oli sydänpäivän auringossa hetkeksi sulanut.\n\nPitkin päivää loivat tuhannet työläiset kuokilla ja lapioilla\nlumi- ja jääröykkiöitä talojen viereen, niin että paksut ja kosteat\nkaksoisvallit puoleksi täyttivät jo ennestäänkin yleensä liian ahtaat\nkadut. Raskaat vaunut, joiden pyörät luiskahtelivat, ja tuontuostakin\nkompastelevat hevoset tunkivat näille valleille jalkamiehen, jota\nuhkasi kolminainen vaara: lankeeminen, yhteentörmäys ja lumivyöry.\n\nPian paisuivat lumi- ja jäävallit niin suuriksi, että puodit jäivät\nniiden piiloon ja käytävät menivät umpeen ja että täytyi lakata\nkuljettamasta pois näitä kasoja, kun ei enää riittänyt työvoimia eikä\najoneuvoja.\n\nVoimaton Pariisi myönsi joutuneensa tappiolle ja antoi talven riehua.\nNiin kuluivat joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuu; joskus oli\nPariisi, jolta puuttui viemäreitä ja rinteitä, parin, kolmen päivän\nsuojasään vuoksi valtamerenä.\n\nSellaisina päivinä pääsi muutamien katujen poikki vain uimalla. Sinne\nvajosi ja upposi hevosia. Ajoneuvot eivät uskaltaneet siellä kulkea\nhiljaakaan; ne olisivat muuttuneet veneiksi.\n\nUskollisena luonteelleen Pariisi sepitti pilkkalauluja tulvan\nuhkaamasta tuhosta, kuten oli renkuttanut nälkäkuolemasta. Oikein\nmiehissä mentiin kauppahalleihin katselemaan, kuinka kalaeukot\nmyyskentelivät tavaraansa ja huutelivat ostajia, jalassa suunnattomat\nsaappaat, housut saappaanvarsissa ja hameet sonnustettuina\nvyötäisille asti, kaikki hihkuen, viittoillen ja roiskuttaen\ntoistensa päälle siinä lammikossa, joka oli heidän olinpaikkansa.\nMutta kun suojasäätä kesti vain pari päivää, kun sitä seurasi\njää yhä paksumpana ja itsepintaisempana, kun eiliset järvet\njähmettyivät huomispäivänä liukkaaksi kristalliksi, tuli vaunujen\nsijaan rekiä, jotka luistelijain työntäminä tai hokkakenkäisten\nhevosten vetäminä kiitivät pitkin sileäksi kuvastimeksi muuttuneita\nkatuja. Seine-virtaa, joka oli jäätynyt monen jalan syvältä, pitivät\nyhtymäpaikkanaan joutilaat joukot, jotka siellä harjoittelivat\njuoksua, oikeammin luisumista, luistelua, yleensä kaikenlaisia\nleikkejä, ja sitten, tästä voimistelusta lämmenneinä ja väsymyksen\npakottamina levähtämään, kiirehtivät lähimmän rovion ääreen\nestääkseen hikeä jäsenille jäätymästä.\n\nOli tulossa se hetki, jolloin kulkuyhteyden ollessa vesitse\nkeskeytyneenä ja maitse mahdotonta ei enää saapuisi elintarpeita ja\njolloin Pariisi, tämä jättiläisruumis, sortuisi ravinnon puutteeseen,\nniinkuin hirviömäiset valaat, jotka tehtyään olinpaikkansa autioiksi\njäävät napajäiden vangiksi ja kuolevat nälkään, kun eivät ole,\nmatkien saalistaan, pikku kaloja, voineet railoja myöten pujahtaa\npakoon lauhkeampaan vyöhykkeeseen, ruokaisemmille vesille.\n\nTässä hädässä kuningas kutsui koolle neuvostonsa. Sillä hän päätti,\nettä Pariisista oli karkoitettava, se on, pyydettävä palaamaan\nlääneihinsä ne piispat, apotit ja munkit, jotka olivat liiaksi\nvälittämättä virkapaikastaan; samoin kuvernöörit ja ylitarkastajat,\njotka olivat valinneet Pariisin asuinsijakseen; ja vielä ne tuomarit,\njoista ooppera ja suuren maailman seura tuntui hauskemmalta kuin\nkuninkaan vaakunalla koristetut virkatuolit.\n\nKaikki nämä henkilöt kuluttivat todellakin paljon puita suurissa\nhotelleissaan ja paljon ruokavaroja suunnattomissa keittiöissään.\n\nLisäksi oli siellä joukko suurtilallisia, joita piti kehoittaa\npoistumaan linnoihinsa. Mutta herra Lenoir, poliisipäällikkö,\nhuomautti kuninkaalle, etteivät nämä olleet rikollisia, joita voisi\npakottaa lähtemään Pariisista vuorokauden kuluessa; että he siis\nmuuttopuuhassaan osoittaisivat hitautta, johon oli syynä sekä tahdon\nettä teiden puute, ja että niin ollen suojaiset ilmat voisivat tulla\nennen, kuin tästä toimenpiteestä koituisi hyötyä, jota vastoin\nsaataisiin tuntea sen kaikki epäkohdat.\n\nSillä välin oli kuninkaan sääliväisyys, joka oli tyhjentänyt\nhänen kirstunsa, ja kuningattaren armeliaisuus, joka oli vienyt\nhänen säästönsä, herättänyt kansassa kekseliästä kiitollisuutta.\nMuistomerkeillä, jotka olivat yhä lyhytikäisiä kuin kärsimykset\nja avustukset, pyhitettiin muisto niistä rakkaudentöistä, joita\nLudvig XVI ja kuningatar olivat hätääkärsiville osoittaneet.\nNiinkuin muinoin sotamiehet pystyttivät voittaneelle päällikölleen,\njoka oli heidät pelastanut vihollisen kynsistä, voitonmerkkejä\ntältä anastetuista aseista, niin nyt pariisilaiset, ihan\ntaistelutantereelle, missä he kamppasivat talvea vastaan, rakensivat\nhallitsijaparille kartiopatsaita lumesta ja jäästä. Kaikki olivat\ntyössä mukana: työmies antoi käsivoimansa, käsityöläinen taitonsa,\ntaiteilija neronsa, ja patsaat kohosivat komeina, uljaina ja\nvankkoina pääkatujen joka kulmassa, ja köyhä kirjailija, jonka luo\nullakkokamariin kuninkaan hyväntekeväisyys myös oli löytänyt tiensä,\nosoitti kiitollisuuttaan laatimalla niihin kirjoituksia, joissa\nilmeni vielä enemmän sydäntä kuin älyä.\n\nMaaliskuun lopulla oli tullut suoja, mutta epätasaisena,\nepätäydellisenä, vaihtuen vähän väliä pakkasiin, jotka pitkittivät\nPariisin väestön kurjuutta, tuskia ja nälkää, samalla pitäen vankasti\npystyssä lumisia muistopatsaita.\n\nKoskaan ei hätä ollut niin pahaksi käynyt kuin tänä viimeisenä\najanjaksona; haalean auringonpaisteen välihetket saivat aikaan,\nettä pakkasyöt pohjatuulilleen tuntuivat sitäkin kolkommilta.\nSuuret jääkerrokset olivat sulaneet ja juosseet Seineen, joka tulvi\nkaikkialla. Mutta huhtikuun alkupäivinä sattui taas sellainen\npakkasen äityminen, josta olemme puhuneet. Lumipatsaat, joita pitkin\noli jo alkanut valua niiden tuhoa ennustava kosteus, jähmettyivät\nuudestaan puoleksi sulaneina, muodottomina ja pienenneinä; puisto- ja\nrantakaduille ilmestyi kaunis lumipeite, ja jälleen nähtiin\nraisujen hevosten kiidättävän rekiä. Sitä oli ihana katsella ranta- ja\npuistokaduilla, mutta muualla olivat vaunut ja nopeat kärryt\nkauhuna jalkamiehille, jotka eivät kuulleet niiden tulevan eivätkä\njäävallien estäminä useinkaan voineet niitä väistää, joutuen turhassa\npakoyrityksessään pyörien alle.\n\nMuutamissa päivissä Pariisi tuli täyteen haavoittuneita ja kuolevia.\nMissä oli joku taittanut jalkansa kaatuessaan iljangolla, missä\ntaas toiselta puhkaistu rinta aisan kärjellä, kun kärryjen vauhtia\nei oltu voitu hiljentää jäisellä kadulla. Silloin rupesi poliisi\nsuojelemaan pyöriltä niitä, jotka olivat pelastuneet kylmästä,\nnälästä ja tulvasta. Sakotettiin rikkaita, jotka ruhjoivat köyhiä.\nAsian laita oli näet niin, että tänä ylimysvallan aikakautena ilmeni\nhevosten ajotavassakin ylimysluontoa: kuninkaallinen prinssi kiiti\ntäyttä nelistä ilman varoitushuutoa; herttua ja pääri, aatelismies ja\nnäyttelijätär täyttä ravia; presidentti tai pankkiiri ravia; keikari\nohjasi itse kevyissä ajoneuvoissaan kuin kilparadalla, ja takana\nseisova ratsupalvelija kirkui \"pois tieltä\", kun isäntä oli jotakuta\nonnetonta satuttanut tai hänet paiskannut kumoon.\n\nJa sitten, niinkuin Mercier sanoo, maasta nousi, ken taisi. Mutta\nyleensä, kunhan pariisilainen vain sai nähdä koreita joutsenkaulaisia\nrekiä kiitämässä pitkin puistokatua ja ihailla kauniita kärpän- tai\nnäädännahkaisiin turkisviittoihin kääriytyneitä hovinaisia,\njoita lennätettiin kuin meteooreja katujen hohtavalla jääradalla,\nja kunhan vielä kullatut kulkuset, heleänpunaiset ohjakset ja\nhevosten höyhentöyhdöt huvittivat lapsia, joita oli ryhmittäin\nkerääntynyt sinne, missä kaikkia näitä ihanuuksia kulki sivutse,\nunohtuivat Pariisin porvarilta poliisin laiminlyönnit ja ajajien\nväkivaltaisuudet, ja köyhät puolestaan unohtivat edes hetkeksi\nkurjuutensa, he kun vielä tähän aikaan olivat tottuneita olemaan\nrikkaiden tai rikkaina esiintyvien holhottavina.\n\nJuuri näissä oloissa, joista edellä on ollut puhe, kahdeksan päivää\nRichelieun marskin Versaillesissa pitämien päivällisten jälkeen,\nnähtiin neljän siron reen saapuvan kauniissa, vaikka viileässä\nauringonpaisteessa Pariisiin, liukuen sitten pitkin kovettunutta\nlunta, jonka peitossa vielä olivat Cours-la-Reine ja puistokatujen\nloppupää Champs-Elyséesistä laskien. Pariisin ulkopuolella lumi\nvoi kauan säilyttää neitseellisen valkeutensa, kun sitä harvoin\npoljetaan. Pariisissa sitävastoin talven loistava vaippa pian mustuu\nja pilaantuu, kun sitä joka tunti tallaa satatuhatta askelta.\n\nReet, jotka olivat kepeästi kiitäneet pitkin tietä, pysähtyivät\naluksi puistokadulle — heti kun lunta seurasi loka. Sen päivän\naurinko oli todellakin lieventänyt kylmyyttä, ja nyt alkoi\nhetkellinen suoja, sanomme: hetkellinen, sillä ilman puhtaus ennusti\nyöksi hyytävää tuulenhenkeä, joka huhtikuussa nitistää ensi lehdet ja\nkukat.\n\nEtumaisessa reessä istui kaksi miestä, yllä ruskeat verkaviitat,\njoissa oli kaksinkertaiset kaulukset; ainoana erotuksena näiden\npäällysvaatteiden välillä voitiin huomata, että toisessa oli kullatut\nnapit ja kalunat, toisessa silkkikalunat ja samanväriset napit.\n\nNäiden kahden miehen rekeä veti musta hevonen, jonka sieraimista\ntuprusi sakeaa huurua, ja heidän jäljestään tuli toinen reki, jota\nkohti he tavantakaa loivat katseensa ikäänkuin vartioiden.\n\nTässä toisessa reessä oli kaksi naista niin hyvin verhottuina\nturkkeihin, ettei kasvoja näkynyt. Lisäksi olisi ollut vaikeata\nsanoa, kumpaa sukupuolta he olivat, ellei heitä olisi tuntenut\nnaisiksi korkeasta hiuslaitteesta, jonka huipulla pieni hattu\nhuiskutti höyheniään.\n\nHeidän suunnattoman kookkaasta hiuslaitteestaan, joka oli kyhätty\npalmikoista, nauhoista ja pikkukoristeista, lenteli valkoista\njauhetta pilvenä, niinkuin talvella tuulen pudistamilta oksilta\nvarisee härmäpilviä.\n\nToistensa vieressä, niin lähetysten kuin suinkin, istuvat naiset\njuttelivat keskenään pitämättä väliä lukuisista katselijoista, jotka\nsilmillään seurasivat heidän kulkuaan pitkin puistokatua.\n\nOlemme unohtaneet sanoa, että seurue oli hetken epäröityään taas\nlähtenyt liikkeelle.\n\nToinen naisista, kookkaampi ja majesteettisempi, painoi huuliaan\nvasten hienoa kirjailtua nenäliinaa ja piti päätään korkealla\npystyssä, vaikka reki kulki vinhasti vasten tuulta. Kello oli juuri\nlyönyt viisi Sainte-Croix-d'Antoinin kirkossa, ja Pariisin yli alkoi\nlevitä pimeä ja sen mukana kylmä.\n\nTällä hetkellä ajoneuvot olivat saapuneet lähelle Saint-Denisin\nporttia.\n\nSe reessä istuva nainen, joka piteli suunsa edessä nenäliinaa, antoi\nmerkin edellä kulkeville kahdelle miehelle, jotka heti pitensivät\nvälimatkaa, jouduttamalla mustan hevosensa juoksua. Sitten sama\nnainen kääntyi jälkijoukkoon päin, jona oli kaksi muuta rekeä,\nkummallakin ajaja ilman lakeijanpukua, ja totellen saamaansa\nviittausta lähtivät molemmat reet ajamaan pitkin Saint-Denisin katua,\njonka perälle ne pian katosivat.\n\nToiselta puolen, kuten sanottu, eteni kahden miehen reki yhä\nkauemmas ja hävisi vihdoin illan ensi usvaan, joka sakeni Bastiljin\nsuunnattoman rakennusmöhkäleen ympärillä.\n\nJouduttuaan Ménilmontantin bulevardille [leveä puilla istutettu\nkatu. — _Suom._] naiset pysäyttivät reen. Täällä päin oli vain\nvähän kävelijöitä, sillä pimeä oli ne karkoittanut; sitäpaitsi tähän\nkaukaiseen kaupunginosaan uskalsi harva porvari tulla ilman lyhtyä ja\nsaattuetta, kun talvi oli hionut kolmen, neljän tuhannen epäilyttävän\nkerjäläisen hampaat, niin että heistä oli vähin erin tullut varkaita.\nSe nainen, jonka jo olemme lukijoillemme esittäneet käskyjen\nantajana, kosketti hyppysellään rekeä ohjaavan ajajan olkapäätä. Reki\npysähtyi heti.\n\n\"Kauanko kestää, Weber\", sanoi nainen, \"ennenkuin voitte toimittaa\nkääsit sinne määrättyyn paikkaan?\"\n\n\"Ottaako rouva siis kääsit?\" kysyi ajaja, puhuen perin\nsaksanvoittoisesti.\n\n\"Otan, minä palaan pitkin katuja nähdäkseni nuotioita. Mutta kapeat\nkadut ovat vielä kuraisempia kuin bulevardit, ja siellä olisi paha\nliikkua reellä. Sitäpaitsi minun on tullut hiukan vilu, ja teidän kai\nmyös, pikkuruinen?\" lisäsi nainen kääntyen seuralaiseensa päin.\n\n\"On kyllä, madame\", vastasi tämä.\n\n\"Ymmärrätte siis, Weber. Kääsit sinne määräpaikkaan!\"\n\n\"Hyvä on, madame.\"\n\n\"Paljonko aikaa tarvitsette?\"\n\n\"Puoli tuntia.\"\n\n\"Se sopii; katsokaapa, pikku ystävä, mitä kello on?\"\n\nNuorempi nainen kopeloi turkisviittansa alla ja sai vaivoin\nkatsotuksi, mitä kello oli, sillä, kuten sanottu, pimeys yhä tiheni.\n\n\"Neljännestä vailla kuusi\", sanoi hän.\n\n\"Siis neljännestä vailla seitsemän, Weber.\"\n\nJa näin sanoen nainen hypähti kevyesti reestä, otti ystävänsä\nkäsivarren kainaloonsa ja lähti poispäin. Ajaja osoitti liikkeillään\nkunnioittavaa epätoivoa ja mutisi niin kovaa, että hänen emäntänsä\nsaattoi sen kuulla:\n\n\"Kuinka varomatonta! _Ach, mein Gott_ [saksankieltä: voi, hyvä\nJumala! — _Suom._], kuinka varomatonta.\"\n\nMolemmat nuoret naiset purskahtivat nauruun, kääriytyivät\nviittoihinsa, joiden kaulukset ulottuivat korviin saakka, ja astuivat\nbulevardin sivukäytävän poikki, mielikseen kuulien, kuinka lumi\nnarskui pikkuisten, turkisnahalla päällystettyjen tohvelien alla.\n\n\"Teillä kun on hyvät silmät, Andrée\", virkkoi vanhemmalta näyttävä\nnainen, jolla ei kuitenkaan voinut olla ikää enemmän kuin\nkolmekymmentä tai kolmekymmentäkaksi vuotta, \"koettakaa tästä\nkulmasta lukea kadun nimi.\"\n\n\"Pont-aux-Chouxin katu, madame\", ilmoitti nuori nainen nauraen.\n\n\"Mikä katu se on, Pont-aux-Choux? Voi, Jumalani, nyt olemme eksyneet?\nVai Pont-aux-Choux! Minulle sanottiin toinen katu oikealle. Mutta\ntunnetteko, Andrée, kuinka hyvältä täällä tuoksuu vastapaistettu\nleipä?\"\n\n\"Kummakos se, kun olemme leipurin kohdalla\", vastasi hänen\nseuralaisensa.\n\n\"No kysytään sitten häneltä, missä on Saint-Clauden katu.\"\n\nJa näin puhunut nainen läheni leipurin ovea.\n\n\"Älkää menkö sinne, madame\", sanoi toinen nainen innokkaasti.\n\"Antakaa minun mennä.\"\n\n\"Saint-Clauden katu, sydänkäpyset\", kuului iloinen ääni, \"sitäkö\ntahdotte tietää?\"\n\nMolemmat naiset kääntyivät yhtaikaa sinne päin, mistä ääni tuli ja\nnäkivät leipurin porttia vasten nojaavan sällin, jolla oli yllä\nmekko, mutta rinta ja sääret paljaina, vaikka oli jäätävän kylmä.\n\n\"Huh, alaston mies!\" huudahti nuorempi nainen. \"Ollaanko nyt villien\nmaassa?\"\n\nJa hän peräytyi jonkun askeleen ja lymysi seuralaisensa taakse.\n\n\"Vai Saint-Clauden katua te haette?\" jatkoi leipurinsälli, joka\nei lainkaan käsittänyt aihetta nuoremman naisen menettelyyn\neikä pukuunsa tottuneena osannut aavistaa, että sillä oli\nkeskipakoisvoima, jonka vaikutuksen juuri näimme.\n\n\"Niin juuri, mies hyvä, Saint-Clauden katua\", vastasi vanhempi\nnainen, töintuskin hänkään hilliten naurunhaluaan.\n\n\"Se on helppo löytää, ja muuten voin lähteä teitä saattamaan\",\nselitti hilpeä, jauhoinen nuorukainen, ja sanasta siirtyen toimeen\nhän lähti oitis harppaamaan pitkillä laihoilla koivillaan, joiden\npäissä oli niin laveat kenkärajat kuin veneet.\n\n\"Ei, ei\", sanoi vanhempi nainen, joka varmaankaan ei huolinut\nesiintyä moisen oppaan seurassa. \"Älkää vaivatko itseänne, vaan\nsanokaa meille, missä se katu on, ja me kyllä koetamme seurata\nneuvoanne.\"\n\n\"Ensimmäinen katu oikealle, madame\", vastasi opas, hienotuntoisesti\nperäytyen.\n\n\"Kiitos!\" lausuivat molemmat naiset yhteen ääneen.\n\nJa sitten he kiirehtivät neuvottuun suuntaan, tukehuttaen naurunsa\nkäsipuuhkiin.\n\n\n\n\nII\n\nMUUAN KOTI\n\n\nJoko olemme liiaksi luottaneet lukijan muistiin taikka voimme\ntoivoa hänen jo tuntevan tämän Saint-Clauden kadun, joka idässä\nrajoittuu bulevardiin ja lännessä Saint-Louisin katuun; hän onkin jo\nnähnyt monen niistä henkilöistä, jotka ovat esiintyneet tai vasta\nesiintyvät tässä kertomuksessa, kulkevan sitä katua toiseen aikaan,\nsilloin näet, kun suuri fysiikantutkija Josef Balsamo asui Siellä\nLorenza-tietäjättärensä ja Althotas-mestarinsa kanssa.\n\nVuonna 1784, kuten 1770, jolloin ensi kerran veimme sinne lukijamme,\nSaint-Clauden katu oli kunniallinen katu, tosin heikosti valaistu,\njokseenkin likainen, sekin myönnettäköön; lisäksi melkein vailla\nliikettä, vähän rakennettu ja vähän tunnettu. Mutta sillä oli\npyhimyksen nimi ja kadun arvo Maraisin kaupunginosassa, ja\nsemmoisenaan se tarjosi niissä kolmessa, neljässä talossa, jotka\nolivat varsinaisesti asuttavina, suojaa monille köyhille koroillaan\neläjille, monille köyhille kauppiaille ja monille pelkästään\nköyhille, joita ei seurakunnan henkiluetteloissa muistettu.\n\nPaitsi näitä kolmea, neljää taloa oli vielä bulevardin kulmassa\nkomeannäköinen rakennus, josta Saint-Clauden katu olisi voinut\nylpeillä kuin ylimyksen hotellista; mutta tämä rakennus, jonka\nkorkeat akkunat olisivat juhlapäivinä voineet pihamuurin ylitse\nvalaista koko kadun pelkällä kynttiläkruunujensa heijastuksella,\npysyi pimeimpänä, äänettömimpänä ja suljetuimpana koko korttelin\ntaloista.\n\nSen portti ei koskaan auennut, nahkatyynyillä umpeen sullotuissa\nakkunoissa oli kaihdinten joka säleessä, ulkoluukkujen joka listassa\ntomukerros, jonka iän fysiologi tai geologi olisi arvioinut ainakin\nkymmeneksi vuodeksi.\n\nJoskus lähestyi ajoporttia joku joutilas ohikulkija, joku utelias tai\nnaapuri tirkistääkseen isosta avaimenreiästä hotellin sisäpuolelle.\n\nSilloin hän ei nähnyt muuta kuin ruohotukkoja kivien lomissa, hometta\nja sammalta pihan paasilla. Toisinaan astuskeli joku suunnattoman\niso rotta, tämän hyljätyn asunnon itsevaltias, tyynesti pitkin\npihaa pujahtaakseen kellareihin, vaikkei sen tarvinnut olla niin\nvaatimaton, kun sen käytettävinä olivat kaikki mukavat salit ja\nkamarit, jonne ei yksikään kissa päässyt sitä häiritsemään.\n\nJos tirkistäjänä oli ohikulkija tai muu utelias, jatkoi hän matkaansa\nsaatuaan omalta osaltaan todetuksi, että tämä hotelli oli autio.\nMutta jos sinne sattui joku naapuri, joka välitti rakennuksesta\nenemmän, viipyi hän melkein aina niin kauan tähystämässä, että\nhänen viereensä ilmestyi toinen naapuri samanlaisen uteliaisuuden\nhoukuttamana, ja silloin tavallisesti sukeutui heidän keskensä\npuhelu, joka kävi seuraavaan suuntaan:\n\n\"Naapuri\", virkkoi paikalle saapunut sille, joka tirkisteli, \"mitä te\nnäette siellä kreivi de Balsamon talossa?\"\n\n\"Naapuri\", vastasi tirkistelijä toiselle, \"minä näen rotan.\"\n\n\"Kah, antakaas minunkin katsoa.\"\n\nJa toinen utelias sovitti vuorostaan silmänsä reiän kohdalle.\n\n\"Näittekö sen?\" kysyi väistynyt naapuri.\n\n\"Kyllä minä näen sen. Onpa se lihonut!\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Siitä olen ihan varma.\"\n\n\"Kai se on lihonut, kun ei sitä mikään häiritse.\"\n\n\"Ja sanottakoon mitä hyvänsä, mutta varmaankin on talossa vielä\njäljellä makupaloja.\"\n\n\"Makupaloja, niinkö?\"\n\n\"Niin juuri, totta vie! Herra de Balsamo katosi niin kiireesti, että\nhäneltä edes jotakin unohtui.\"\n\n\"Mutta kuulkaapa, naapuri, kun talo on puoleksi palanut, mitä sinne\noikeastaan unohtuisi?\"\n\n\"Se on totta, voisitte hyvinkin olla oikeassa.\"\n\nJa vielä kerran katseltuaan rottaa he erosivat kauhuissaan\nsiitä, että olivat niin paljon puhuneet niin salaperäisestä ja\narkatuntoisesta asiasta.\n\nSiitä saakka, kun tämä talo tai paremmin sanoen sen osa oli palanut,\noli Balsamo todellakin ollut kadoksissa; taloa ei oltu kertaakaan\nkorjattu, vaan oli jätetty asumattomaksi.\n\nJättäkäämme tämä vanha hotelli kolkkona ja kosteana ylenemään yön\npimeyteen, parvekkeet lumen peitossa ja katto liekkien uurtamana,\njos kohta emme tahtoneet sitä sivuuttaa hetkiseksi pysähtymättä\nkuin vanhan tutun eteen. Astuen sitten kadun poikki oikealle päin\nkatselkaamme kapeata ja korkeata taloa, joka rajoittuen paksun muurin\nympäröimään pieneen puutarhaan kohoaa harmaansinistä taivasta kohti\nkuin korkea, valkoinen torni.\n\nTämän talon harjalla ylenee savupiippu kuin ukkosenjohdatin, ja juuri\nsen kohdalla tuikkii korkeudessa loistava tähti.\n\nYlin kerros häipyisi näkymättömänä avaruuteen, ellei valonsäde\npunaisi kahta etusivun kolmesta akkunasta. Muut kerrokset ovat\nsynkkiä ja pimeitä. Joko vuokralaiset nukkuvat? Säästävätkö he\npeittojen alle ryömineinä kynttilöitä ja puita, jotka tänä vuonna\novat niin kalliita? Ainakaan eivät nuo neljä huonekertaa anna mitään\nelon merkkiä, kun taas viides kerros ei ainoastaan elä, vaan vielä\nlisäksi säteilee aika pirteästi.\n\nKolkuttakaamme ulko-ovelle ja nouskaamme hämäriä portaita myöten; ne\npäättyvät tähän viidenteen kerrokseen, jonne meillä on asiaa. Seinää\nvasten nojaavat tikapuut johtavat ylimpään kerrokseen.\n\nOvessa riippuu sorkkarauta; rappusilla on olkimatto ja puinen\nnaulakko.\n\nKun ensimmäinen ovi on avattu, joudumme pimeään ja tyhjään\nhuoneeseen, siihen, jonka akkunassa ei ole valoa. Tämä kamari tekee\neteisen virkaa, ja siitä päästään toiseen, jonka kalustoon ja\nyksityiskohtiin meidän sietää tarkoin tutustua.\n\nLattia tiilistä eikä puusta, karkeasti maalatut ovet, kolme\nkellastuneella sametilla päällystettyä, pajusta kyhättyä nojatuolia\nja sohvan tapainen, joka vanhuuttaan kutistuneena on saanut patjansa\nröyhelöisiksi. Nuorena sellainen sohva läikehti ja ponnahteli,\nyli-ikäisenä se alistuu eikä enää istujaa nosta, ja kun se on\nvoitettu, — kun sille istutaan, — niin se kirkuu.\n\nHuomiotamme kiinnittää heti kaksi muotokuvaa seinällä. Kynttilä\nja lamppu, toinen kolmijalkaisella sohvapöydällä, toinen uunin\nreunustalla, suuntaavat valonsa siten, että nämä kaksi kuvaa ovat\npolttopisteinä.\n\nEnsimmäinen muotokuva on niin yleisesti tunnettu, että näköisyyden\nhuomaa heti: poimuhattu, pitkulaiset, kalpeat kasvot, himmeä katse,\nsuippoparta, kaulassa röyhelö; aivan ilmeisesti Henrik III, Ranskan\nja Puolan kuningas [murhattiin v. 1589. — _Suom._].\n\nSen alla on huonosti kullatussa kehyksessä luettavana\nmustakirjaiminen nimikirjoitus:\n\n        HENRI DE VALOIS.\n\nToinen muotokuva, myöhemmin kullatussa kehyksessä, maalaukseltaan\nyhtä veres kuin edellinen on ikivanha, esittää nuorta naista, jolla\non tummat silmät, hieno ja suora nenä, ulkonevat poskipäät, huulilla\nvarova ilme. Päässä hänellä on kokonainen rakennus hiuksia ja\nsilkkiteoksia, johon verraten Henrik III:n hattu on kuin myyränmätäs\npyramidin rinnalla.\n\nTämän kuvan alle on samoin mustin kirjaimin piirretty:\n\n        JEANNE DE VALOIS.\n\nJa jos katseltuaan sammunutta tulipesää ja haalistuneella keltaisella\nkirjosilkillä verhotun vuoteen mitättömiä pumpuliuutimia tahtoo\ntietää, mitä yhteyttä näillä muotokuvilla ja viidennen kerroksen\nasujamilla on keskenään, ei tarvitse muuta kuin kääntyä pieneen\ntammipöytään päin, jonka ääressä yksinkertaisesti puettu nainen,\nnojaten vasempaan kyynärpäähänsä, tarkastelee useita suljettuja\nkirjeitä ja tutkii niiden osoitteita.\n\nTämä juuri on se nainen, jota kuva esittää. Kolmen askeleen päässä\nhänestä, puoleksi uteliaassa, puoleksi kunnioittavassa asennossa,\nseisoo pieni kuusikymmenvuotias kamarineitsyt, puvultaan kuin Greuzen\nmaalaama duenna.\n\n\"Jeanne de Valois\", ilmoitti nimikirjoitus. Mutta jos tämä\nnainen todella oli Valois-sukua, kuinka sieti Henrik III,\nnautiskelija-kuningas, röyhelökauluksinen hekumoitsija, kuvattunakaan\ntämmöisen kurjuuden näkyä, kun asianomaisella henkilöllä ei\nainoastaan ollut häneen sukulaissuhde, vaan hänen nimensäkin?\n\nOmasta puolestaan tämä viidennen kerroksen nainen ei suinkaan ollut\nristiriidassa sen alkuperän kanssa, josta väitti polveutuvansa.\nHänellä oli valkoiset, hienot kädet, joita hän välistä lämmitteli\npitäen käsivarsiaan ristissä, ja pienet, sievät, pitkulaiset jalat,\njoissa oli yhä vieläkin keimailevat samettitohvelit ja joita hän koki\nmyös lämmitellä polkemalla kivilattiaa yhtä liukasta ja kylmää kuin\nPariisia peittävä jäätikkö.\n\nPohjatuulen vinkuessa ovien ja akkunoiden raoista kamarineitsyt\nkohautti hartioitaan surullisesti ja katsahti kylmään tulisijaan.\n\nMitä taas tuli hänen emäntäänsä, hypisteli hän yhä kirjeitä ja luki\nniiden osoitteita. Ja aina, kun oli tarkastanut jonkun osoitteen,\nteki hän pienen laskelman.\n\n\"Rouva de Misery\", mutisi hän, \"hänen majesteettinsa ensimmäinen\npuvustonhoitajatar. Siltä taholta sopii odottaa vain kuusi\nlouisdoria, sillä minulle on jo ennenkin annettu.\"\n\nJa hän huokaisi.\n\n\"Rouva Patrix, hänen majesteettinsa kamarineitsyt, kaksi louisdoria.\"\n\n\"Herra d'Ormesson, puheillepääsy.\"\n\n\"Herra de Calonne, neuvo.\"\n\n\"Herra de Rohan, käynti luonani. Ja että hän tuleekin, siitä pidämme\nhuolta\", lisäsi nuori nainen hymyillen.\n\n\"Meillä on siis\", jatkoi hän samalla yksitoikkoisella äänellä, \"ensi\nviikon kuluessa taattuja tuloja kahdeksan louisdoria.\" Nyt hän\nkohotti päätään.\n\n\"Clotilde\", sanoi hän, \"niistäkää tuota kynttilää.\" Eukko totteli ja\nasettui taas paikalleen, vakavana ja tarkkaavaisena.\n\nTämäntapainen tutkistelu, joka kohdistui nuoreen naiseen, näkyi tätä\nväsyttävän.\n\n\"Katsokaapa, hyvä ihminen\", sanoi hän, \"eikö olisi jäljellä\nvahakynttilän pätkää, ja antakaa se minulle. Minä en siedä\ntalikynttilän valoa.\"\n\n\"Ei ole enää\", vastasi eukko.\n\n\"Hakekaa nyt kuitenkin.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Eteisestä.\"\n\n\"Siellä on hyvin kylmä.\"\n\n\"Mutta kuuletteko, juuri soi ovikello\", huomautti nuori nainen.\n\n\"Rouva erehtyy\", selitti itsepintainen eukko.\n\n\"Minusta tuntui, kuin soitettaisiin, Clotilde.\"\n\nNähdessään eukon vastustelevan hän antoi perään hiljakseen nuristen,\nkuten ainakin henkilöt, jotka ovat jostakin syystä päästäneet\nalaisensa anastamaan liiallisia oikeuksia.\n\nSitten hän taas syventyi laskelmiinsa.\n\n\"Kahdeksan louisdoria, joista olen kolme velkaa tässä korttelissa.\"\n\nTarttuen kynään hän kirjoitti:\n\n\"Kolme louisdoria... Viisi luvattu de la Mottelle, jotta hänen kävisi\nmahdolliseksi elää Bar-sur-Aubessa. — Miesparka! Avioliitostamme hän\nei ole rikastunut, mutta malttakaamme!\"\n\nJa jälleen hän hymyili, tällä kertaa katsellen kasvojaan muotokuvien\nvälisessä kuvastimessa.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi hän, \"matkat Versaillesista Pariisiin ja\nPariisista Versaillesiin, yksi louisdor.\"\n\nTämän uuden erän hän merkitsi menojen sarekkeeseen.\n\n\"Ja sitten viikon elanto, yksi louisdor.\"\n\nTämänkin hän kirjoitti muistiin.\n\n\"Puvustoon, ajoihin, juomarahoihin ovenvartijoille niissä aloissa,\nmissä käyn anomassa: neljä louisdoria. Onko tässä nyt kaikki?\nLasketaan yhteen.\"\n\nMutta kesken yhteenlaskuaan hän pysähtyi.\n\n\"Ovelle soitetaan, kuuletteko?\"\n\n\"Ei, madame\", vastasi eukko paikalleen kohmettuneena. \"Ei meille\nsoiteta, vaan alemmas, neljänteen kerrokseen.\"\n\n\"Neljä, kuusi, yksitoista, neljätoista louisdoria: kuutta vähemmän,\nkuin tarvitaan, ja vielä on uudistettava koko vaatevarasto ja\nmaksettava tuolle vanhalle hölmölle, jotta hänestä pääsisi eroon.\"\n\nSitten hän äkkiä huudahti suuttuneena:\n\n\"Mutta sanoinhan, että joku soittaa. Kuuletteko?\"\n\nTällä kertaa olisi huonokuuloisinkin myöntänyt, että ulkoakuuluva\npyyntö oli täysin ymmärrettävä; kiivaasta kiskomisesta soittokello\nihan vavahteli sopessaan ja kilisi niin kauan, että kieli iski kellon\nkupuun ainakin tusinan kertaa.\n\nTällä välin ja vihdoinkin liikahtaneen eukon rientäessä eteiseen\nkorjasi hänen emäntänsä vikkelästi kuin orava pöydältä kirjeet ja\npaperit, työnsi ne kaikki laatikkoon ja kiireesti silmäiltyään, oliko\nhuoneessa kaikki kunnossa, istuutui sohvalle sovittaen asentonsa\nnöyräksi ja murheelliseksi, kuten ainakin kärsivä, mutta kohtaloonsa\nalistunut ihminen.\n\nMutta sanokaamme kohta, että vain jäsenet lepäsivät. Vilkas, levoton,\nvalpas silmä tiedusteli kuvastimelta, jossa näkyi ulko-ovi, ja\nväijyvä korva valmistui käsittämään pienemmänkin äänen.\n\nKamarineitsyt avasi oven, ja eteisessä kuului mutistavan muutamia\nsanoja.\n\nSitten lausui raikas ja miellyttävä, samalla myös päättäväinen ääni\nnämä sanat:\n\n\"Täälläkö kreivitär de la Motte asuu?\"\n\n\"Kreivitär de la Motte de Valois, niinkö?\" toisti Clotilde honottaen.\n\n\"Niin, juuri sama. Sanokaapa, hyvä eukko, onko rouva de la Motte\nkotona?\"\n\n\"On, madame. Hän on liian huonovointinen voidakseen mennä\nkaupungille.\"\n\nTämän keskustelun aikana, josta ei ainoakaan tavu ollut mennyt\nsairaaksi mainitulta henkilöltä hukkaan, oli hän kuvastimesta\nnähnyt, että Clotilden puhutteli nainen, joka ulkoasusta ja muusta\npäättäen kuului yhteiskunnan yläluokkaan. Kohta hän siirtyi sohvalta\nnojatuoliin, jättääkseen vieraalle kunniapaikan.\n\nVaihtaessaan istumapaikkaa hän ei voinut huomata, että vieras oli\nkääntynyt rappusille päin ja sanonut varjoon jääneelle toiselle\nhenkilölle:\n\n\"Voitte tulla sisään, madame, täällä hän asuu.\"\n\nOvi suljettiin, ja ne molemmat naiset, joiden kuulimme kysyvän tietä\nSaint-Clauden kadulle, olivat nyt kreivitär de la Motte de Valoisin\nasunnossa.\n\n\"Kenet minun pitää ilmoittaa kreivittärelle?\" kysyi Clotilde\nvalaisten kynttilällä naisten kasvoja uteliaasti, vaikka tosin\nkunnioittavasti.\n\n\"Ilmoittakaa eräs nainen hyväntekeväisyysseurasta\", vastasi vanhempi\ntulijoista.\n\n\"Pariisista?\"\n\n\"Ei; Versaillesista.\"\n\nClotilden jäljestä astuen vieraat joutuivat valaistuun huoneeseen\njuuri sillä hetkellä, kun Jeanne de Valois vaivaloisesti nousi\nnojatuolistaan tervehtiäkseen vieraita erittäin kohteliaasti.\n\nClotilde siirsi lähemmäs molemmat muut nojatuolit, jotta tulijat\nsaisivat valita istumapaikkansa, ja vetäytyi eteiseen harkitsevan\nhitaasti, mistä saattoi aavistaa hänen aikovan oven takana kuunnella\nnyt alkavaa keskustelua.\n\n\n\n\nIII\n\nJEANNE DE LA MOTTE DE VALOIS\n\n\nJeanne de la Motten ensi huolena, voidessaan säädyllisesti taas\nkohottaa katseensa, oli tarkastaa, millaisten ihmisten kanssa hän nyt\njoutui tekemisiin.\n\nVanhempi tulijoista saattoi, kuten olemme maininneet, olla\nkolmenkymmenen tai kahdenneljättä ikäinen; hän oli huomattavan\nkaunis, vaikka hänen piirteissään kaikkialla ilmenevä kopeus tietysti\nriisti kasvoilta osan sitä viehätystä, joka niissä olisi voinut olla.\nNäin ainakin Jeanne päätteli siitä vähästä, mitä sai nähdä vieraan\nkasvoja.\n\nVieras näet oli, valiten mieluummin nojatuolin kuin sohvan, asettunut\nkauas lampunvalosta, istuen nurkassa, ja venyttänyt otsansa eteen\nhuppukauluksen reunaa niin, että se heitti varjoa hänen kasvoilleen.\n\nMutta pään ryhti oli niin ylpeä, katse niin vilkas ja niin\nluonnollisesti avoin, että yksityispiirteitten ollessa piilossakin\ntulijan saattoi kokonaisuuden nojalla huomata olevan kaunista ja\nvarsinkin ylhäistä sukua.\n\nHänen seuralaisensa, ainakin näyttäen vähemmän aralta, vaikka oli\nneljää, viittä vuotta nuorempi, ei salannut todellista kauneuttaan.\n\nIhonvärin ja piirteitten puolesta ihailtavat kasvot; ohimot\npaljastava hiuslaite, joka antoi soikeiden kasvojen esiintyä kaikessa\nsulossaan; suuret sinisilmät, jotka olivat kirkkaan tyynet ja\nsamalla syvälle näkevät; miellyttävä suu, jolle luonto oli suonut\nvilpittömyyden ja kasvatus ja seurustelu hienotunteisuuden; nenä,\njonka ei tarvinnut muotonsa vuoksi kadehtia mediciläistä Venusta. —\nKaikki tämä selvisi Jeannen nopealle silmäykselle. Harhaillen sitten\nmuihin yksityiskohtiin kreivitär saattoi havaita, että nuoremmalla\nnaisella oli hienompi ja notkeampi vartalo kuin toisella, laajempi ja\nääriviivoiltaan uhkeampi povi ynnä pullea käsi, kun taas vanhemman\nkäsi oli jäntevä ja hieno.\n\nJeanne de Valois teki nämä huomiot muutamissa sekunneissa, siis\nnopeammin kuin olemme ehtineet ne tässä luetella. Sitten hän kysyi\nhiljaisella äänellä, mikä onnellinen seikka oli antanut aihetta\nvieraiden tuloon. Nämä katsahtivat toisiinsa, ja vanhemman annettua\nmerkin vastasi nuorempi nainen:\n\n\"Rouva... olette kai naimisissa?\"\n\n\"Minulla on, madame, kunnia olla kelpo aatelismiehen, kreivi de la\nMotten puoliso.\"\n\n\"No niin, rouva kreivitär, me olemme erään hyväntekeväisyyslaitoksen\njohtajattaria. Meille on teidän tilastanne kerrottu semmoista, mikä\nherättää osanottoa, ja senvuoksi olemme halunneet saada tarkkoja\nlisätietoja teistä ja oloistanne.\"\n\nJeanne viivytteli vastausta hetkisen.\n\n\"Hyvät rouvat\", lausui hän huomaten toisen vieraan olevan varuillaan,\n\"tuossa näette Henrik III:n muotokuvan. Hän oli esi-isäni veli, sillä\nminä olen todellakin Valois-sukua, kuten teille lienee sanottu.\"\n\nJa nyt hän odotti uutta kysymystä luoden vieraisiinsa katseen, jossa\noli jonkinlaista ylpeätä nöyryyttä.\n\n\"Onko totta, kuten sanotaan, madame\", kuului vanhemman naisen\nvakava ja lempeä ääni, \"että äitinne oli portinvartijana eräässä\nFontette-nimisessä talossa, lähellä Bar-sur-Seineä?\"\n\nJeanne punastui tästä muistosta, mutta vastasi hämmentymättä:\n\n\"Se on totta, madame, äitini oli Fontette nimisen talon\nportinvartija.\"\n\n\"Niinkö?\" ihmetteli kysyjä.\n\n\"Ja kun äitini Marie Fossel oli harvinaisen kaunis\", jatkoi Jeanne,\n\"rakastui häneen isäni ja nai hänet. Isäni puolelta minä olen\nruhtinaallista sukua. Madame, isäni kuului Saint-Remy de Valoisin\nsukuun, polveutuen suoraan niistä Valoiseista, jotka ovat olleet\nkuninkaina.\"\n\n\"Mutta kuinka olette joutunut näin hädänalaiseen tilaan, madame?\"\ntiedusti sama nainen, joka oli ennenkin kysynyt.\n\n\"Valitettavasti se on hyvinkin helppo käsittää.\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Ette voi olla tietämättä, että Henrik IV:n noustua valtaistuimelle,\njolloin kruunu siirtyi Valois-suvulta Bourboneille, vallasta\nsyöstyllä perheellä oli vielä muutamia jälkeläisiä, tosin jokseenkin\ntuntemattomia, jotka kuitenkin epäämättä olivat samaa alkuperää kuin\nnuo neljä niin onnettoman lopun saanutta veljestä.\"\n\nMolemmat vieraat nyökkäsivät, ikäänkuin myöntämisen merkiksi.\n\n\"Nämä Valois-suvun jälkeläiset\", jatkoi Jeanne, \"jotka\nhuomaamattomina pelkäsivät herättävänsä uuden kuningasperheen\nepäluuloa, vaihtoivat Valois-nimensä nimeen Remy erään maatilan\nmukaan, ja tämännimisinä heitä tavataan sukuluettelossa Ludvig XIII:n\najoista viimeisenedelliseen Valoisiin, isoisääni, saakka, joka\nnähdessään kuningasvallan vakaantuneen ja entisen suvun joutuneen\nunohduksiin ei enää katsonut olevan syytä riistää itseltään ainoata\nperintöään, mainehikasta nimeä. Hän siis otti jälleen nimen Valois,\npysyen sennimisenä kaukana maaseudulla, tuntematonna ja köyhyydessä,\neikä Ranskan hovissa kukaan kuvitellut, että syrjässä valtaistuimen\nloisteesta yhä oleskeli Ranskan entisten, ellei kuuluisimpien, niin\nainakin kovaonnisimpien kuningasten jälkeläinen.\"\n\nTähän Jeanne pysähtyi. Hän oli puhunut kaunistelematta ja\nliioittelematta, johon seikkaan kuulijat panivat huomiota.\n\n\"Varmaankin teillä on todisteenne hyvässä kunnossa, madame\", sanoi\nvanhempi vieraista lempeästi, luoden tarkkaavan katseen siihen, joka\nsanoi itseään Valoisien jälkeläiseksi.\n\n\"Oi, madame\", vastasi tämä katkerasti hymyillen, \"todisteista ei ole\npuutetta. Isäni toimitti ne täyteen kuntoon ja kuollessaan, jätti ne\nkaikki minulle, kun ei muuta perintöä ollut, mutta mitä etua siitä\non, vaikka voikin näyttää toteen tarpeettoman tai sellaisen totuuden,\njota ei kukaan tahdo tunnustaa?\"\n\n\"Isänne on siis kuollut?\" kysyi nuorempi vieras.\n\n\"Niin on, surullista kyllä.\"\n\n\"Maaseudullako?\"\n\n\"Ei, madame.\"\n\n\"Siis Pariisissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tässäkö asunnossa?\"\n\n\"Ei, madame; isäni, parooni de Valois, kuningas Henrik III:n veljen\njälkeläinen, kuoli kurjuuteen ja nälkään.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahtivat vieraat yhtaikaa.\n\n\"Eikä täällä\", jatkoi Jeanne, \"ei tässä köyhässä kodissa, ei omassa\nvuoteessaan, kuinka kehno se liekään ollut, vaan viheliäisimpien,\nonnettomimpien vierustoverina. Isäni kuoli Pariisin Hôtel-Dieussä.\"\n[Köyhäinsairaala. — _Suom._]\n\nMolemmat vieraat päästivät hämmästyksen huudon, jossa kuului kauhua.\n\nMielissään vaikutuksesta, jonka oli aikaansaanut taitavalla\nesityksellään ja tämän loppuponnella, Jeanne pysyi liikkumatta,\nsilmät maahan luotuina ja käsi riipuksissa.\n\nVanhempi tulijoista tarkasteli häntä kiinteästi ja älykkäästi, mutta\nkun ei havainnut tässä niin yksinkertaisessa ja luonnollisessa\nmurheessa mitään veijauksen tai halpamaisuuden tapaista, alkoi hän\ntaas puhua:\n\n\"Kertomuksestanne päättäen, madame, teillä on ollut kovin suuria\nsuruja, ja varsinkin isänne kuolema...\"\n\n\"Voi, jos kertoisin teille, madame, elämäni vaiheet, niin\nhuomaisitte, ettei isäni kuolema ollut suurimpia surujani.\"\n\n\"Kuinka, madame, onko teistä siis isän menettäminen vähempiä\nmurheita?\" ihmetteli vieras ankaran näköisenä rypistäen\nkulmakarvojaan.\n\n\"On, madame, ja tämän sanoessani puhun kuitenkin hellänä tyttärenä.\nSillä kuollessaan isäni pääsi kaikista onnettomuuksista, jotka häntä\ntäällä maan päällä vainosivat ja yhä vainoavat hänen kovaonnista\nperhettään. Murehtiessani hänen kuolemaansa tunnen siis tavallaan\niloa siitä ajatuksesta, että isäni on pelastunut ja ettei kuninkaiden\njälkeläisen enää tarvitse leipäänsä kerjätä!\"\n\n\"Leipäänsä kerjätä!\"\n\n\"Niin, sen sanon häpeämättä, sillä onnettomuuksistamme ei voi syyttää\nisääni eikä minua.\"\n\n\"Mutta entä äitinne?\"\n\n\"Yhtä suoraan, kuin juuri sanoin teille kiittäväni Jumalaa siitä,\nettä hän kutsui luokseen isäni, voin lausua pahoittelevani, että\nJumala on jättänyt äitini elämään.\"\n\nVieraat silmäilivät toisiaan, melkein väristen näin oudosta\npuhetavasta.\n\n\"Olisiko epähienoa, madame, pyytää teiltä tarkempaa selontekoa\nkovaonnisesta elämästänne?\" kysyi vanhempi nainen.\n\n\"Epähienoa olisi minun puoleltani, jos väsyttäisin teitä\nluettelemalla kärsimyksiä, jotka eivät mitenkään voi kiinnittää\nmieltänne.\"\n\n\"Minä kuuntelen teitä\", lausui majesteettisesti vanhempi vieras,\njohon nuorempi samassa loi varoittavan silmäyksen.\n\nRouva de la Motte oli myös hämmästyen huomannut, että toisen naisen\näänessä oli käskevä sointu.\n\n\"Niin, minä kuuntelen siis\", uudisti vieras hillitymmin, \"jos\ntahdotte olla niin hyvä ja kertoa.\"\n\nJa tahtomattaankin tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen,\njoka epäilemättä johtui vihantunteesta, siirteli näin puhunut nainen\nhartioiden hytistessä jalkojaan, joita kosketus kylmään kivilattiaan\njäädytti. Silloin nuorempi sysäsi hänen eteensä nojatuolinsa alla\nolevan jonkinlaisen jalkamaton, mutta tämä huomaavaisuus sai häneltä\nosakseen nuhtelevan katseen.\n\n\"Pitäkää matto itseänne varten, sisar, te olette minua arempi.\"\n\n\"Anteeksi, madame\", sanoi kreivitär de la Motte, \"olen äärettömästi\npahoillani siitä, että vilustutte, mutta puut ovat viimeksi\ntaas kallistuneet kuudella livrellä, niin että ne nyt maksavat\nseitsemänkymmentä livreä kuorma, ja minun varastoni loppui jo viikko\nsitten.\"\n\n\"Lausuitte äsken, madame\", palasi jälleen asiaan vanhempi vieras,\n\"olevanne pahoillanne siitä, että teillä on äiti.\"\n\n\"Niin, sellainen herjaus kaipaa tietysti selitystä, eikö niin,\nmadame?\" vastasi Jeanne. \"Ja selityksen saattekin, koska olette sitä\nhalunnut.\"\n\nKreivittäreltä kysynyt nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n\"Minulla on jo ollut kunnia teille sanoa, madame, että isäni otti\nvaimokseen alempisäätyisen naisen.\"\n\n\"Niin, hän nai portinvartijansa.\"\n\n\"Aivan niin. Äitini, Marie Fossel, jonka olisi pitänyt olla ylpeä ja\nkiitollinen näin osoitetusta kunniasta, rupesi kuitenkin tuottamaan\nisälleni turmiota, mitä ei ollutkaan vaikea toteuttaa, hän kun tahtoi\nsillä vähällä, mitä hänen puolisonsa omisti, tyydyttää ylellisiä\nhalujaan. Saatuani isäni myymään viimeisenkin maapalansa hän\nuskotteli isälleni, että tämän oli lähdettävä Pariisiin vaatimaan\nitselleen nimensä mukaisia oikeuksia. Helppo oli viekoitella isäni,\njoka kenties myös luotti kuninkaan oikeudenmukaisuuteen. Hän siis\nsaapui tänne muutettuaan rahaksi omaisuutensa pienet jätteet.\"\n\n— Paitsi minua oli vanhemmillani vielä poika ja toinen tytär. Poika,\nyhtä onneton kuin minä, viettää mitätöntä elämää armeijassa, sen\nalimmilla asteilla; sisarparkani jätettiin hyljättynä lähtöpäivän\naattoiltana kumminsa, erään maalaisen, talon edustalle.\n\n— Matka vei sen pienen rahamäärän, mikä meille oli jäänyt. Isäni\nnääntyi tehdessään turhia ja hyödyttömiä anomuksia. Tuskin häntä\nedes näki kotona, missä hän kurjuutta mukanaan tuoden tapasi vain\nkurjuutta. Hänen poissa ollessaan äiti, joka tarvitsi uhria, purki\nhäijyyttään minua vastaan. Aluksi hän moitti minua siitä, että nautin\nruuasta osan. Vähitellen pidin parempana syödä vain leipää tai\nolla ihan syömättä kuin istuutua kurjaan pöytään. Mutta äidiltäni\nei puuttunut aiheita rangaistuksiin: pienimmästäkin hakauksesta,\nsellaisesta, josta toinen äiti olisi vain hymähtänyt, minun äitini\nlöi minua. Luullen minua auttavansa jotkut naapurit ilmaisivat\nisälle, kuinka pahasti minua kohdeltiin. Isä koki minua puolustaa\näitiäni vastaan, mutta ei käsittänyt, että hänen suojeluksensa teki\nhetkellisestä vihollisestani ikuisen syöjättären. Valitettavasti en\nosannut isääni neuvoa omaksi edukseni, kun olin liian nuori, liian\nlapsellinen. Osakseni tuli tuska, siinä kaikki.\n\n— Isäni sairastui, niin että hänen oli pakko pysyä aluksi kotona,\nsitten vuoteessa. Silloin minut vietiin ulos isäni huoneesta, koska\nmuka väsytin häntä enkä voinut hillitä liikkumishaluani, joka on\nlapsessa luonnollinen. Ja kun olin poissa hänen huoneestaan, jouduin\ntaas äitini varaan. Hän opetti minulle erään lauseen päntäten sitä\npäähäni iskuilla ja mustelmilla; kun sitten osasin ulkoa tuon\nnöyryyttävän lauseen, jota vaistomaisesti en tahtonut muistaa, — kun\nsilmäni olivat itkusta punaiset, talutti hän minut alas portille, ja\nkun kadulle ilmestyi joku hyvinpuettu henkilö, sysäsi äitini minut\nhäntä kohti käskien toistamaan hänelle saman lauseen, ellen tahtoisi\nsaada selkääni, niin että kuolisin.\n\n\"Voi hirveätä!\" kuiskasi nuorempi vieras.\n\n\"Mikä lause se oli?\" kysyi vanhempi nainen.\n\n\"Se kuului näin\", selitti Jeanne. \"Hyvä herra, säälikää pientä\norpotyttöä, jonka esi-isä on ollut Henri de Valois.\"\n\n\"Hyi sentään!\" huudahti vanhempi vieraista inhosta käännähtäen.\n\n\"Mitä tuo lause vaikutti niihin, joiden puoleen te käännyitte?\" kysyi\nnuorempi nainen.\n\n\"Jotkut kuuntelivat ja armahtivat minua\", vastasi Jeanne. \"Toiset\nsuuttuivat ja uhkasivat. Toiset taas olivat niin hyväsydämisiä, että\nvaroittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen\nlause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden\nvaaran — sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain\nyksi pelko — se, että saisin selkääni.\"\n\n\"Mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa,\nja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean\nmuutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen.\"\n\nVanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli\nkyyneliä.\n\n\"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi\nmieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut\nohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan\nistuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää\nkuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi\nminua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat\nisältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön,\njossa hän kuoli.\"\n\n\"Kauhea kertomus!\" mutisivat molemmat vieraat.\n\n\"Mitä sitten teitte, kun isänne oli kuollut?\" kysyi nuorempi nainen.\n\n\"Jumala armahti minua. Kun isä-parkani kuolemasta oli kulunut noin\nkuukausi, katosi äitini rakastajansa, erään sotamiehen kanssa jättäen\nmeidät, veljeni ja minut, oman onnemme nojaan.\"\n\n\"Jäitte orvoiksi!\"\n\n\"Voi, madame, aivan toisin kuin muut lapset, me olimme orpoja\nvain niin kauan, kuin meillä oli äiti. Julkinen hyväntekeväisyys\nalkoi pitää meistä huolta. Mutta kun kerjuu oli meistä inhottavaa,\nkerjäsimme vain sen verran kuin tarvitsimme. Jumala on käskenyt\nkaikkien luotujensa elää.\"\n\n\"Valitettavasti!\"\n\n\"Mitä teille vielä kertoisin, madame? Kerran minulla oli onni\nkohdata vaunut, jotka hitaasti nousivat rinnettä ylös Saint-Marcelin\netukaupungissa; takana seisoi neljä lakeijaa; vaunuissa istui kaunis,\nvielä nuori nainen; ojensin häntä kohti käteni, ja hän kyseli\nminulta; vastaukseni ja nimeni herättivät hänessä kummastusta, sitten\nepäilystä. Annoin hänelle osoitteeni ja tietoja. Jo päivää myöhemmin\nhän tiesi, etten ollut valehdellut. Hän otti meidät molemmat, veljeni\nja minut, huostaansa, sijoitti veljeni erääseen rykmenttiin ja minut\nompeluliikkeeseen. Näin pelastuimme molemmat nälkäkuolemasta.\"\n\n\"Eikö se nainen ollut rouva Boulainvilliers?\"\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"Luullakseni hän on jo kuollut?\"\n\n\"Niin on, ja hänen kuolemansa on taas syössyt minut kurjuuteen.\"\n\n\"Mutta hänen miehensä on vielä elossa ja rikas.\"\n\n\"Hänen miehensä on juuri syypää niihin kärsimyksiin, joita sain kokea\nnuorena tyttönä, samoin kuin lapsena olin kärsinyt äitini vuoksi.\nSuuremmaksi varttuneena lienen saanut hieman kauneutta; hän sen\nhuomasi ja tahtoi hyvistä töistään palkintoa, jota en hänelle suonut.\nNäihin aikoihin rouva de Boulainvilliers kuoli, ja minä, joka olin\nnaitettu urhealle ja kelvolliselle sotilaalle, herra de la Mottelle,\njouduin miehestäni erilläni hyljätymmäksi kuin isäni kuoltua.\"\n\n\"Siinä on kertomus elämäni vaiheista, madame. Olen sitä lyhentänyt:\nkärsimysten luetteleminen käy aina ikäväksi onnellisille, vaikka nämä\nolisivat sääliväisiä, kuten te, hyvät rouvat, näytte olevan.\"\n\nTätä rouva de la Motten kertomuksen loppuosaa seurasi pitkä\näänettömyys, jonka vihdoin katkaisi vanhempi tulijoista.\n\n\"Entä miehenne, mitä hän tekee?\"\n\n\"Mieheni on Bar-sur-Auben varusväessä; hän palvelee santarmistossa\nodotellen puolestaan parempia päiviä.\"\n\n\"Olette kai esittänyt anomuksia hoviin?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Eikö Valois-nimi, asianmukaisesti todistettuna, ole herättänyt\nmyötätuntoa?\"\n\n\"En tiedä, madame, mitä tunteita nimeni lienee herättänyt, sillä\nyhteenkään anomukseeni en ole saanut vastausta.\"\n\n\"Tottahan olette tavannut ministereitä, kuninkaan, kuningattaren?\"\n\n\"En ketään. Kaikkialla turha yritys\", vastasi rouva de la Motte.\n\n\"Mutta ettehän voi kerjuulla elää!\"\n\n\"En, madame, siitä olen vieraantunut. Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Voin kuolla nälkään kuten isäni.\"\n\n\"Onko teillä lapsia?\"\n\n\"Ei, madame, ja jos mieheni saa surmansa kuninkaan palveluksessa,\npääsee ainakin hän kunnialla eroon kärsimyksistämme.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, madame, että palaan erääseen kohtaan — voitteko\nesittää päteviä todisteita sukuperästänne?\"\n\nJeanne nousi, penkoi eräästä lipastosta ja otti esille muutamia\npapereita, jotka antoi kysyjälle. Mutta tahtoen käyttää hyväkseen\nsitä hetkeä, jolloin vieras asiakirjoja tutkiakseen lähestyisi\nvaloa ja täysin paljastaisi kasvonsa, ilmaisi Jeanne tarkoituksensa\nkiertämällä lampunsydäntä korkeammalle, jotta olisi parempi lukea.\n\nSilloin vieras, ikäänkuin valo rasittaisi hänen silmiään, käänsi\nselkänsä lamppuun ja siis rouva de la Motteen päin. Siinä asennossa\nhän tarkoin luki ja vertaili papereita yksitellen.\n\n\"Mutta, madame\", sanoi hän, \"tässä on vain jäljennöksiä enkä näe\nainoatakaan alkuperäistä todistusta.\"\n\n\"Alkuperäiset asiakirjat ovat talletettuina varmaan paikkaan, ja minä\ntoisin ne nähtäväksi...\"\n\n\"Jos siihen olisi tärkeä syy?\" sanoi vieras hymyillen.\n\n\"Varmaankin on se syy tärkeä, joka minulle toimittaa kunnian nähdä\nteidät luonani, mutta ne asiakirjat, joista nyt on puhe, ovat minulle\nniin suuriarvoisia, että...\"\n\n\"Ymmärrän. Niitä ette voi jättää kelle hyvänsä oudolle.\"\n\n\"Ah, madame\", huudahti kreivitär saatuaan nyt vilaukselta nähdä\nsuosijattarensa kunnioitustaherättävät kasvot, \"minusta ei tunnu,\nettä te olette outo ihminen.\"\n\nJa heti hän kiireesti aukaisi toisen lipaston, laukaisi jousen avulla\nesille salaisen laatikon ja otti siitä todistusten kantakirjat, jotka\noli huolellisesti kätketty Valois-suvun vaakunalla koristettuun\nsalkkuun.\n\nVieras rupesi niitä tutkimaan tarkkaavaisesti ja sanoi sitten:\n\n\"Olette oikeassa, nämä asiakirjat ovat täysin pätevät; kehoitan teitä\njättämään ne asianomaiseen virastoon.\"\n\n\"Ja mitä luulette minun niillä saavuttavan, madame?\"\n\n\"Epäilemättä eläkkeen itsellenne ja virkaylennyksen herra de la\nMottelle, jos hän aatelismiehenä vähänkään omasta puolestaan osoittaa\nkuntoa.\"\n\n\"Puolisoni on maineeltaan nuhteeton, madame, eikä ole sotilaana\nkoskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan.\"\n\n\"Se riittää, madame\", lausui vieras verhoten taas kasvonsa\nnäkymättömiin.\n\nRouva de la Motte tarkkasi huolestuneena jokaista hänen liikettään.\nHän näki vieraan penkovan taskuaan, ja sieltä tuli aluksi esille\nse kirjailtu nenäliina, joka oli kasvoja verhonnut, kun reessä\nkiidettiin pitkin bulevardia, ja sitten pieni, noin tuuman paksuinen\nja muutaman tuuman pituinen rahakäärö.\n\nHyväntekeväinen nainen laski käärön lipastolle sanoen:\n\n\"Hyväntekeväisyysseuran toimisto on valtuuttanut minut tarjoomaan\nteille, madame, tämän vähäisen avustuksen, odottaessanne tuntuvampaa\napua.\"\n\nRouva de la Motte katsahti kääröön.\n\n\"Kolmen livren rahoja\", ajatteli hän, \"ainakin viisikymmentä,\nellei juuri sataa. Kas vaan, niin sitä meille taivaasta putoo\nsataviisikymmentä tai ehkä kolmesataa livreä. Mutta sata ei mahtune\nnoin lyhyeen kääröön; ja viidellekymmenelle se on liian pitkä.\"\n\nHänen tehdessään näitä huomioita olivat molemmat vieraat siirtyneet\nulommaiseen huoneeseen, missä Clotilde torkkui tuolilla lähellä\nkynttilää, jonka punertava ja suitsuava sydän kohosi juoksevan\ntalikerroksen keskeltä.\n\nKitkerä ja ellottava lemu tarttui vanhemman vieraan kurkkuun. Hän\npisti hätäisesti kätensä taskuun ja otti sieltä pienen pullon.\n\nMutta Jeannen huutaessa Clotildea nimeltä tämä heräsi ja tarttui\nkynttilänpätkään molemmin kourin. Hän piti sitä ylhäällä kuin\nvalotornia, valaistakseen pimeitä portaita, vaikka vieraat estelivät\nsanoen tukehtuvansa.\n\n\"Näkemiin asti, rouva kreivitär!\" huusivat lähtijät ja riensivät\nrappusia alas.\n\n\"Missä voin saada kunnian lausua teille kiitokseni, hyvät rouvat?\"\nkysyi Jeanne de Valois.\n\n\"Siitä saatte sanan\", vastasi vanhempi vieras kiirehtien alaspäin\nniin nopeasti kuin suinkin pääsi.\n\nJa pian heidän askeleensa häipyivät kuulumattomiin.\n\nRouva de Valois lähti takaisin huoneeseensa maltittomasti haluten\nvarmuutta, olivatko hänen arvelunsa rahakääröstä oikeita. Mutta hänen\nastuessaan ensimmäisen huoneen lävitse kalahti hänen jalkaansa jokin\nesine vierähtäen matolta, jota käytettiin tukkimaan eteisen oven ja\nlattian välistä rakoa.\n\nKumartua, siepata esine, rientää lampun ääreen — se oli kreivitär de\nla Motten ensi ajatus.\n\nLöydetty esine oli pyöreä, laakea, jokseenkin yksinkertaisesti\nkoristettu kultarasia. Sisässä oli muutamia pastilleja hyvänhajuista\nsuklaata. Mutta niin laakea kuin se olikin, saattoi heti havaita,\nettä siinä oli kaksinkertainen pohja, jonka salaista ponninta\nkreivittären kesti jonkun aikaa hakea.\n\nViimein hän löysi pontimen ja painoi sitä. Heti tuli näkyviin naisen\nmuotokuva, joka säteili uljasta, majesteettisen ankaraa kauneutta\nja jolle saksalainen hiuslaite ja komea, ritarimerkin kaltainen\nkaulanauha antoi hämmästyttävän vieraan näön.\n\nRasian kannessa oli kirjaimista M ja T yhteen sovitettu nimimerkki\nlaakerikruunun ympäröimänä.\n\nKun muotokuva muistutti äskeisen vieraan, rouva de la Motten\nhyväntekijättären kasvoja, oletti hän sitä hänen äitinsä tai\nisoäitinsä kuvaksi, ja myönnettävä on, että hän ensi kiireessä juoksi\nportaille kutsumaan vieraita takaisin. Mutta juuri silloin kuului\nportti sulkeutuvan.\n\nSitten hän riensi akkunan luo huutaakseen heille, koska oli liian\nmyöhäistä heitä enää tavoittaa. Mutta Saint-Clauden kadun päässä,\nmissä se päättyi Saint-Louisin katuun, hän saattoi vain nähdä\nkeveiden kääsien ajavan poispäin.\n\nKun kreivittärellä ei enää ollut toivoa saada suosijoitaan\nkutsutuiksi takaisin, silmäili hän rasiaa uudestaan, päättäen\ntoimittaa sen Versaillesiin. Sitten hän tarttui rahakääröön, joka oli\nlaskettu lipastolle.\n\n\"Enpä erehtynyt\", ajatteli hän; \"siinä onkin vain viisikymmentä\nkolikkoa.\"\n\nJa auki reväisty käärepaperi vierähti lattialle.\n\n\"Kultarahoja! Kahden louisdorin rahoja!\" huudahti kreivitär.\n\"Viisikymmentä kappaletta! Kaksituhatta neljäsataa livreä!\"\n\nHänen silmissään kuvastui mitä ahnein riemu, kun taas Clotilde,\nlumottuna nähdessään enemmän kultaa kuin oli ikinä ennen nähnyt,\nseisoi suu auki ja kädet ristissä.\n\n\"Sata louisdoria!\" toisti rouva de la Motte. \"Nuo naiset ovat siis\nkovin rikkaita! Kyllä minä saan heidät selville!\"\n\n\n\n\nIV\n\nBÉLUS\n\n\nRouva de la Motte ei ollut erehtynyt luullessaan, että äsken\nnäkemänsä kääsit veivät pois hänen molemmat suosijattarensa.\n\nNämä olivat todellakin talon edustalla tavanneet senaikuiset kääsit,\njoissa oli suuret pyörät, kevyt koppa, jalkapeite korkealla ja takana\nmukava istuin palvelijalle. Valjaissa oli komea irlantilainen,\ntyppöhäntäinen ruunikko, joka oli hyvässä lihassa. Ajoneuvot oli\nSaint-Clauden kadulle tuonut sama palvelija, joka oli ohjannut rekeä\nja jota oli nimitetty Weberiksi, kuten olemme edellä kuulleet.\n\nNaisten saapuessa paikalle piteli Weber hevosta suitsista ja koetti\nparhaansa mukaan hillitä tätä virmaa juoksijaa, joka tuimasti polki\nyön lähestyessä yhä kovettuvaa lunta. Nähdessään naiset Weber sanoi:\n\n\"Madame, minä olin käskenyt valjastaa Scipion, jota on hyvin helppo\nohjata, mutta Scipio nyrjäytti jalkansa eilen illalla, eikä jäänyt\nmuita kuin Bélus, ja tämä on kiusallinen.\"\n\n\"No minun puolestani\", vastasi vanhempi naisista, \"sillä ei ole\nväliä; tiedättehän, Weber, että minä olen tottunut ajamaan.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että madame ohjaa oikein hyvin, mutta keli on kovin\nhankala. Minne madame ajaa?\"\n\n\"Versaillesiin.\"\n\n\"Siis bulevardin kautta?\"\n\n\"Ei suinkaan, Weber. Nyt on pakkanen, ja bulevardeilla olisi kai\niljannetta. Kaduilla sensijaan ei ole niin vaikea kulkea, kun\ntuhannet jalkamiehet ovat polkeneet lunta. Kas niin, Weber, lähdetään\nnyt heti.\"\n\nWeber hillitsi hevosta, kun naiset ketterästi nousivat kääseihin;\nsitten hän hypähti takaistuimelle ja ilmoitti olevansa valmiina.\n\nVanhempi naisista kääntyi silloin seuralaisensa puoleen ja kysyi:\n\n\"Sanokaapa nyt, Andrée, mitä siitä kreivittärestä ajattelette?\"\n\nSamassa hän hellitti ohjaksia, ja hevonen lähti kuin salama\nliikkeelle ja kääntyi Saint-Louisin kadun kulmasta.\n\n\"Minusta näyttää, madame\", vastasi Andréeksi nimitetty nainen, \"että\nrouva de la Motte on köyhä ja kovin onneton.\"\n\n\"Hyvin kasvatettu, eikö niin?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Olette häntä kohtaan kylmä, Andrée.\"\n\n\"Jos täytyy tunnustaa, niin hänen piirteissään on jotakin ovelaa,\nmikä ei minua miellytä.\"\n\n\"Te olette epäluuloinen, Andrée, sen kyllä tiedän; teitä\nmiellyttääkseen pitää olla täydellinen. Minun mielestäni tuo pikku\nkreivitär on mielenkiintoinen ja yksinkertainen ylpeydessään ja\nnöyryydessään.\"\n\n\"Se on hänen onnekseen, madame, kun on osannut miellyttää teidän...\"\n\n\"Varokaa!\" huudahti nainen kääntäen äkkiä hevostaan syrjään, kun\nSaint-Antoinen kadun kulmassa muuan kantaja oli joutua sen alle.\n\n\"Varokaa!\" huusi myös Weber ukkosenäänellä.\n\nJa kääsit jatkoivat taas kulkuaan.\n\nMutta mies, joka oli pelastunut onnettomuudesta, kuului kiroilevan,\nja siihen liittyi kuin kaikuna useita nurisevia ääniä kannattaakseen\nhäntä mitä vihamielisimmillä huudoilla kääsejä vastaan.\n\nMuutamissa sekunneissa oli Bélus jättänyt emäntänsä ja herjaajain\nvälille koko sen alan, joka ulottuu Saint-Cathérinen kadulta\nBaudoyer-torille.\n\nKuten tunnettua, haaraantuu tie tässä, mutta taitava ajajatar\npoikkesi päättävästi Tixérandrie-kadulle, vaikka se on väkirikas,\nahdas, eikä vähääkään ylimyksellinen.\n\nHuolimatta hänen usein toistuneista varoitushuudoistaan ja Weberin\närjymisestä kuultiin siellä yhtä mittaa jalkamiesten taholta:\n\n\"Vietävän kääsit!... Hiiteen ne kääsit!\"\n\nBélus kulki siitä kuitenkin lävitse, ja hento naiskäsi pani sen\njuoksemaan nopeasti ja varsinkin taitavasti lumisohjossa tai vielä\nvaarallisemmalla kohvajäällä purojen ja kuoppien poikki.\n\nVastoin kaikkea pelkoa ei kuitenkaan sattunut tapaturmaa; etualaa\nvalaisi heleä lyhty, jollaista ylellisyyttä poliisi ei vielä vaatinut\nsenaikuisilta kääseiltä.\n\nVaikka siis ei ollut sattunut onnettomuutta, ei kolhaistu toisia\najoneuvoja tai kadunkulmien suojakiviä eikä kaadettu ainoatakaan\njalkamiestä, mikä oli ihmeellistä, jatkuivat kuitenkin huudot ja\nuhkaukset.\n\nYhtä nopeasti ja onnekkaasti kuljettiin Saint-Médéricin,\nSaint-Martinin ja Aubry-le-Boucher-kadut.\n\nOlisi voinut luulla, että hienompia kaupunginosia lähestyttäessä viha\nylimyksellisiä kääsejä vastaan lauhtuisi.\n\nMutta kävi päinvastoin; heti kun Bélus oli astunut\nFerronnerie-kadulle, huomasi alhaison sadatusten yhä vainoama Weber,\nettä kääsien kulkiessa ihmisiä kerääntyi ryhmiin sivuille. Vieläpä\njotkut näkyivät aikovan juosta niitä tavoittamaan.\n\nWeber ei kuitenkaan tahtonut huolestuttaa emäntäänsä. Hän näki,\nkuinka kylmäverisesti ja sukkelasti tämä ohjasi hevosta pujahtamaan\nkaikkien niiden elottomien ja elollisten vastusten välitse, joista\nriippuu pariisilaisen ajajan sekä epätoivo että voitonriemu.\n\nBélus taas, teräksisten kintereittensä varassa, ei ollut kertaakaan\nedes luiskahtanut; niin hyvin osasi ohjaksia pitelevä käsi varjella\nsitä vieruilta ja syvennyksiltä.\n\nNyt ei kääsien ympärillä enää muristu, vaan räyhättiin. Ajajatar\nhuomasi sen, ja katsoen vihamielisyyden saavan alkunsa jostakin\ntavallisesta syystä, kuten vaikeasta ajasta ja mielten ärtyisyydestä,\nhän päätti lyhentää tätä kiusausta.\n\nHän maiskutti kielellään, ja tämä kehoitus sai Béluksen vavahtamaan,\nja sitten jatkui kulku täyttä ravia. Myymälät sivuutettiin nopeasti,\nja jalkamiehet heittäytyivät syrjään.\n\n\"Varokaa! varokaa!\" kuului lakkaamatta.\n\nKääsit olivat jo saapuneet lähelle Palais-Royalia ja juuri\nkiitäneet ohi Coq-Saint-Honorén kadun, jonka suulla kaunein luminen\nkartiopatsas vielä jokseenkin ylpeästi piti pystyssä suojasään\nsupistamaa huippuaan, joka oli kuin karamelli, kun lapsi on imemällä\nsitä suipentanut.\n\nPatsaassa oli ylimpänä koristeena tuuhea, tosin jo hieman haalistunut\nnauhatöyhtö, ja siihen oli kiinnitetty kahden lyhdyn välissä kieppuva\ntaulu, johon tämän kaupunginkorttelin julkinen kirjuri oli pelkillä\n\"suurilla\" kirjaimilla piirtänyt seuraavat neljä säettä:\n\n    Kuningatar niin viehkeän ylväs\n    kuninkaan lempeän vierell' on;\n    ei häivy kuin tää hetken pylväs\n    sun kansasi rakkaus rajaton.\n\nTällä kohtaa Bélus tapasi ensimmäisen vakavan esteen. Muistopatsasta\nruvettiin juuri valaisemaan ilotulituksella, ja sen ympärille oli\nkasaantunut paljon uteliaita, joiden tiheän joukon lävitse ei voinut\nravata. Täytyi siis antaa hevosen kulkea käyden.\n\nMutta Béluksen oli nähty tulevan salamannopeasti ja kuultu ne huudot,\njotka sitä saattoivat, ja vaikka sen juoksu oli esteen sattuessa\njyrkästi pysäytetty, tuntui kääsien näkeminen tekevän kansanjoukkoon\nmitä pahimman vaikutuksen. Kuitenkin ihmiset vielä jakaantuivat\nkahtaalle.\n\nMutta jääpatsaan jälkeen ilmestyi kansankokous toisesta syystä.\n\nPalais-Royalin ristikkoportit olivat auki, ja pihalla oli\nsuunnattomien rovioiden ääressä lämmittelemässä kokonainen armeija\nkerjäläisiä, joille Orleansin herttuan lakeijat jakelivat keittoa\nsavimaljoissa.\n\nMutta vaikka lämmitteleviä ja syöjiä olikin paljon, oli\nkuitenkin enemmän niitä, jotka katselivat heidän syömistään ja\nlämmittelemistään. Pariisissa onkin tapana, että mitä tahansa joku\ntekee, aina hän saa katselijoita.\n\nVoitettuaan ensi esteen, oli kääsien siis pakko pysähtyä toisen\neteen, niinkuin laivan käy karien keskellä.\n\nNyt ne huudot, jotka tähän asti olivat vain epäselvänä meluna tulleet\nmolempien naisten korviin, kuuluivat selvästi räyhääjien joukosta.\n\nHuudettiin:\n\n\"Alas kääsit! Alas musertajat!\"\n\n\"Meillekö noin huudetaan?\" kysyi ohjaksissa oleva nainen\nseuralaiseltaan.\n\n\"Pelkään, madame, että todellakin niin on laita\", vastasi tämä.\n\n\"Olemmeko ketään musertaneet?\"\n\n\"Emme ketään.\"\n\n\"Alas kääsit! Alas musertajat!\" kirkui joukko vimmoissaan.\n\nNousi myrsky, hevosen suitsiin tartuttiin, ja Bélus, joka ei\nsuvainnut töykeiden käsien kosketusta, hyppi pystyyn ja korskui\nkauheasti.\n\n\"Komisariuksen luo, komisariuksen luo!\" ulvoi muuan ääni.\n\nMolemmat naiset silmäilivät toisiaan hämmästyneinä.\n\nHeti toistivat tuhannet äänet:\n\n\"Komisariuksen luo!\"\n\nSillä välin kurkistivat jotkut uteliaat kuomin alle, ja kohta kuului\njoukossa huomautuksia.\n\n\"Ahaa, siinä on naisia!\" sanoi muuan.\n\n\"Niin, nukkeja, jonkun Soubisen omia tai jonkun d'Henninin\nhempukoita.\"\n\n\"Oopperanaisia, jotka luulevat saavansa ajaa köyhien yli kun niillä\non kymmenen tuhatta livreä kuussa, millä voi maksaa sairaalan laskun.\"\n\nTälle viimeiselle letkaukselle hurrattiin riivatusti.\n\nKumpaankin naiseen tämä kohtaus vaikutti eri tavalla. Toinen vetäytyi\nsyvemmälle kääseihin kalpeana ja vavisten. Toinen pisti rohkeasti\npäänsä esille rypistäen kulmakarvojaan ja huulet yhteen puristettuina.\n\n\"Voi, madame, mitä aiotte?\" huudahti hänen seuralaisensa ja veti\nhäntä takaisin päin.\n\n\"Poliisikomisariuksen luo!\" kirkuivat raivostuneimmat edelleen,\n\"jotta niistä otetaan selko.\"\n\n\"Voi, voi, madame, nyt olemme hukassa\", kuiskasi nuorempi nainen.\n\n\"Rohkeutta, Andrée, rohkeutta vain!\" vastasi toinen.\n\n\"Mutta teidät nähdään, ehkä tunnetaan!\"\n\n\"Katsokaa takaruudusta, onko Weber vielä paikallaan.\"\n\n\"Hän koettaa astua maahan, mutta joukko piirittää häntä; kuitenkin\nhän pitää puoliaan. Kah, nyt hän jo tulee.\"\n\n\"Weber, Weber, auttakaa meitä astumaan ulos\", sanoi nainen saksaksi.\n\nKamaripalvelija totteli, ja pari kertaa sysättyään hartioillaan\ntungettelijat tieltään hänen onnistui avata kääsien jalkapeite.\n\nMolemmat naiset hypähtivät kevyesti maahan.\n\nSillä välin joukko kävi hevosen ja kääsien kimppuun, joiden koppaa\nruvettiin särkemään.\n\n\"Mutta mitä ihmettä nyt on tekeillä?\" jatkoi vanhempi nainen yhä\nsaksaksi. \"Ymmärrättekö tekään siitä mitään, Weber?\"\n\n\"Kunniani kautta, madame, en vähääkään\", vastasi palvelija, jolta\nsaksan kieli sujui paljoa paremmin kuin ranska ja joka samalla jakeli\nkelpo potkuja pitääkseen hyökkääjiä loitolla.\n\n\"Eiväthän nuo ole ihmisiä, vaan villipetoja!\" puhui nainen edelleen\nsaksankielellä. \"Mitä heillä on minua vastaan, sanokaapa!\"\n\nSillä hetkellä kuului kohtelias ääni, joka oli merkillisesti\nristiriidassa kaikkialta tulevien uhkausten ja loukkausten kanssa,\nvastaavan heille puhtaalla saksinmurteella:\n\n\"Teitä, madame, syytetään siitä, että rikotte tänä aamuna julkaistua\npoliisimääräystä, jonka mukaan ei saa ennen kevään tuloa kulkea\nkääseillä, ne kun ovat hyvälläkin kivityksellä vaarallisia, mutta\njalkamiehille ihan murhaavat silloin, kun on iljankoa eikä niiden\npyöriä voi väistää.\"\n\nNainen kääntyi katsomaan, mistä tämä ystävällinen ääni tuli uhkaavien\nhuutojen keskeltä. Silloin hän huomasi nuoren upseerin, jonka oli\nvarmaankin täytynyt heitä lähetäkseen rynnistellä yhtä urheasti kuin\nWeber ponnisteli pysyäkseen paikallaan.\n\nNuoren miehen hienot ja sirot piirteet, komea vartalo ja uljas ilme\nmiellyttivät naista, joka kiirehti vastaamaan saksaksi:\n\n\"Voi, hyvä Jumala, minä en tiennyt sitä määräystä; minulla ei siitä\nollut mitään tietoa.\"\n\n\"Oletteko ulkomaalainen, madame?\" kysyi nuori upseeri.\n\n\"Olen, monsieur; mutta sanokaa, mitä nyt on tehtävä? Kääsini\nrikotaan.\"\n\n\"Täytyy antaa rikkoa, madame, ja sillaikaa pujahtaa pois.\nPariisin rahvas on raivoissaan rikkaita vastaan, jotka komeilevat\nylellisyydellään keskellä kurjuutta, ja tänä aamuna annetun\nmääräyksen nojalla teidät viedään poliisikomisariuksen luo.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti nuorempi nainen, \"ei koskaan!\"\n\n\"Jos niin on\", huomautti upseeri nauraen, \"niin käyttäkää hyväksenne\naukkoa, jonka tungoksessa toimitan, ja menkää pakoon.\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin suorasukaisesti, että molemmat muukalaiset\nymmärsivät upseerin kuulleen alhaison huomautukset sellaisista\ntytöistä, joita herrat de Soubise ja d'Hennin elättivät. Mutta nyt ei\nollut aika olla arkatuntoinen.\n\n\"Antakaa meille käsivartenne, monsieur, ja saattakaa jollekin\najuriasemalle\", sanoi vanhempi nainen käskevällä äänensävyllä.\n\n\"Minäpä olen tuuminut panna hevosenne nousemaan takajaloilleen, ja\nkun siitä syntyy aika sekamelska, voitte sillaikaa paeta, sillä\",\nlisäsi nuori mies, jonka teki kovasti mieli päästä eroon vaarallisen\nsuojeluspuuhansa vastuusta, \"ihmiset kyllästyvät jo kuulemaan meidän\npuhuvan outoa kieltä.\"\n\n\"Weber!\" huusi nainen kovalla äänellä, \"toimita niin, että Bélus\nnousee pystyyn ja saadaan tuo joukko pelästymään ja väistymään.\"\n\n\"Ja sitten, madame?\"\n\n\"Sitten jäät tänne, ja me lähdemme.\"\n\n\"Entä jos ne särkevät vaununkopan?\"\n\n\"Särkekööt, älä siitä huoli; pelasta Bélus, jos voit, ja varsinkin\nitsesi; muuta en pyydä.\"\n\n\"Hyvä on, madame\", vastasi Weber.\n\nJa kohta hän kutitti arkahermoista irlantilaista hevosta, niin\nettä tämä hypähti pystyyn keskellä linnanpihaa ja kaatoi kumoon\ninnokkaimmat, jotka olivat tarttuneet suitsiin ja aisoihin. Silloin\nsyntyi hirmuinen kauhu ja sekasorto.\n\n\"Tänne käsivartenne, monsieur\", sanoi nyt nainen upseerille; \"tulkaa,\npikku ystäväni\", lisäsi hän kääntyen Andréehen päin.\n\n\"No mennään sitten, rohkea nainen!\" mutisi upseeri hiljaa ja tarjosi\nihailevin mielin käsivartensa sille, joka oli sitä pyytänyt.\n\nMuutamassa minuutissa hän oli saattanut molemmat naiset läheiselle\ntorille, missä oli ajoneuvoja odottamassa kyytejä, ajurien torkkuessa\nistuimillaan ja hevosten kaivatessa, silmät puoliummessa ja päät\nriipuksissa, laihaa ilta-apettaan.\n\n\n\n\nV\n\nMATKA VERSAILLESIIN\n\n\nMolemmat naiset olivat nyt turvassa alhaison hyökkäyksiltä, mutta oli\npelättävä, että jotkut heitä seuranneet uteliaat antaisivat heidät\nilmi ja uudistaisivat sellaisen kohtauksen, joka oli äsken sattunut,\nja ettei enää kenties voisi niin helposti pelastua.\n\nNuori upseeri otti lukuun tämän mahdollisuuden, päättäen siitä,\nkuinka innokkaasti hän koki herättää ajuria, joka oli istuimelleen\nenemmän kohmettunut kuin torkahtanut.\n\nOli niin kauhean kylmä, että vastoin ajurien tapaa, he kun kilvan\nvievät toisiltaan kyytejä, ei yksikään näistä neljäkolmatta souta\ntunnilta vaativista kiidättäjistä edes hievahtanut, ei sekään, jota\npuhuteltiin.\n\nUpseeri tarttui ajurin viheliäisen päällysnutun kaulukseen ja sai\nhänet lopulta kiivaasti ravistamalla selviämään jähmetyksestään.\n\n\"Halloo, kuuletko?\" huusi nuori mies hänen korvaansa, kun näki\nhänessä elon merkkejä.\n\n\"Tässä olen, herra, tässä juuri\", vastasi ajuri yhä vielä uinaillen\nja horjuen istuessaan kuin juopunut.\n\n\"Minne on matka, arvoisat naiset?\" kysyi upseeri, puhuen edelleen\nsaksaa.\n\n\"Versaillesiin\", vastasi vanhempi nainen samalla kielellä.\n\n\"Vai Versaillesiin!\" ihmetteli ajuri. \"Sanoitteko: Versaillesiin?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Kai, kai Versaillesiin! Neljä ja puoli lieuetä [lieue on 4444\nmetriä. — _Suom._] tämmöistä iljankoa! Ei ikinä!\"\n\n\"Maksetaan hyvin\", selitti vanhempi saksalaisnainen.\n\n\"Siitä maksetaan\", toisti upseeri ajurille ranskaksi.\n\n\"No paljonko?\" tokaisi tämä kuskipenkiltään eikä näkynyt heihin\nerityisesti luottavan. \"Herra upseeri kai ymmärtää, että tässä\ntarvitaan muutakin kuin ajaa Versaillesiin; sieltähän täytyy päästä\nmyös takaisin.\"\n\n\"Riittääkö yksi louisdor?\" ehdotti nuorempi nainen upseerille, puhuen\nhänkin saksaa.\n\n\"Sinulle tarjotaan louisdor\", käänsi upseeri ranskankielelle.\n\n\"Yksi louisdor, ei siinä ainakaan liikaa ole\", nurisi ajuri. \"Sillä\nretkellä voin taittaa hevosiltani koivet.\"\n\n\"Kuules nyt, vintiö, jos ajat täältä la Muetten linnaan, ei\nsinulla ole oikeutta vaatia enempää kuin kolme livreä, ja sehän\non jo puolitiessä. Kun lasketaan sen taksan mukaan, riittää meno- ja\npaluumatkasta kaksitoista livreä, mutta nyt sinulle tarjotaan\nkaksikymmentä neljä.\"\n\n\"Voi, älkää tinkikö!\" pyysi vanhempi nainen. \"Kaksi louisdoria,\nkolme, kaksikymmentä louisdoria, kunhan vain lähdetään heti eikä\nmatkalla minnekään pysähdytä.\"\n\n\"Yksi louisdor riittää, madame\", vastasi upseeri. Kääntyen sitten\najurin puoleen hän lisäsi:\n\n\"No olkoon, senkin lurjus, mutta alas sieltä istumasta ja aukaise\nvaunujen ovi!\"\n\n\"Maksu ennakolta!\" vaati ajuri.\n\n\"Vai sitä sinä vaadit!\"\n\n\"Sitä, ja siihen minulla on oikeus.\"\n\nUpseeri näytti aikovan rynnätä hänen kimppuunsa.\n\n\"Maksetaan etukäteen, maksetaan\", ehätti vanhempi nainen ja pisti\nkiireesti käden taskuunsa.\n\n\"Voi Jumalani!\" kuiskasi hän seuralaiselleen, \"minulla ei olekaan\nkukkaroa.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Entä te, Andrée, onko teillä kukkaronne?\" Nuori nainen kopeloi nyt\nvuorostaan taskussaan yhtä levottomasti.\n\n\"Minä... ei minullakaan.\"\n\n\"Hakekaa joka taskusta.\"\n\n\"Ei se auta!\" huudahti nuori nainen harmistuneena, sillä hän huomasi\nupseerin pitävän heitä silmällä tämän pulman aikana, ja kuskina\nistuva koiranleuka avasi jo leveän suunsa nauruun onnitellen itseään\nsiitä, mitä mielessään ehkä piti hyvänä varokeinona.\n\nMolemmat naiset hakivat turhaan; kumpikaan ei löytänyt edes yhtä\nkolikkoa.\n\nUpseeri näki heidän hermostuvan, punastuvan ja taas kalpenevan. Tila\nkävi kiusalliseksi.\n\nNaiset aikoivat jättää pantiksi jotkin ketjut tai muun koristeen,\nmutta silloin upseeri, säästääkseen heiltä lisäharmin, joka olisi\nloukannut heidän hienotunteisuuttaan, otti kukkarostaan yhden\nlouisdorin ja antoi sen ajurille.\n\nTämä otti rahan, tarkasti ja punnitsi sitä kädessään, sillä välin kun\ntoinen naisista kiitti upseeria; sitten hän avasi vaunujen oven, ja\nnainen nousi niihin seuralaisensa kera.\n\n\"Ja nyt, senkin pöhkö\", sanoi nuori mies ajurille, \"viet nämä naiset\nrivakasti ja varsinkin rehellisesti, kuuletko?\"\n\n\"Sitä ei teidän, upseeri, tarvitse minulle muistuttaa. Sehän on\nitsestään selvää.\"\n\nTämän lyhyen puhelun aikana naiset neuvottelivat keskenään.\nHeistä tuntui todellakin kauhealta nähdä, että heidän oppaansa ja\nsuojelijansa oli aikeissa poistua.\n\n\"Madame\", lausui hiljaa nuorempi nainen, \"hän ei saa meitä jättää.\"\n\n\"Miksi ei? Kysytään häneltä, mikä on hänen nimensä ja osoitteensa.\nHuomenna lähetämme hänelle takaisin hänen rahansa ja liitämme siihen\nkiitokset, jotka te saatte kirjoittaa.\"\n\n\"Ei, madame, ei, pitäkäämme hänet mukana, sitä rukoilen teiltä. Jos\najuri vilpistelee tai alkaa matkalla rettelöidä... nyt on hyvin huono\nkeli... keltä silloin voimme pyytää apua?\"\n\n\"Mutta onhan meillä hänen numeronsa ja asianomainen lupakirjansa.\"\n\n\"Hyvä kyllä, madame, ja senkin tiedän, että voisitte jälkeenpäin\ntoimittaa hänelle selkäsaunan; mutta sittenkään ette ehtisi takaisin\nVersaillesiin tänä iltana, ja mitä silloin sanottaisiin, Herran\nnimessä!\"\n\nVanhempi naisista alkoi harkita.\n\n\"Se on totta\", myönsi hän.\n\nMutta tällöin upseeri jo kumarsi sanoakseen hyvästi.\n\n\"Hyvä herra, kuulkaa\", sanoi Andrée saksaksi, \"vielä sananen, jos\nsuvaitsette.\"\n\n\"Kuten käskette, madame\", vastasi upseeri ilmeisesti kiusaantuneena,\nmutta yhä pysyen näöltään, ääneltään, vieläpä sävyltään täydellisen\nkohteliaana.\n\n\"Hyvä herra\", jatkoi Andrée, \"kun jo olette meille osoittanut niin\nsuuria palveluksia, ette voine enää olla suostumatta erääseen\npyyntöömme.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"No niin, meidän täytyy tunnustaa, että pelkäämme tuota ajuria, joka\nalusta saakka rettelöitsi.\"\n\n\"Suotta te olette levottomia\", vastasi upseeri. \"Minä tiedän hänen\nnumeronsa, 107, ja hänen lupakirjansa on annettu osastosta Z. Jos hän\nteille tuottaisi ikävyyksiä, kääntykää minun puoleeni.\"\n\n\"Teidän puoleenne!\" virkkoi Andrée vahingossa ranskaksi. — \"Kuinka\nte pyydätte meitä kääntymään puoleenne, kun emme tiedä edes nimeänne.\"\n\nNuori mies astahti askeleen taaksepäin.\n\n\"Vai puhutte te ranskaa!\" huudahti hän ällistyneenä. \"Osaatte\nranskaa, mutta olette jo puoli tuntia piinannut minua mongertamaan\nsaksaa! Todellakin, madame, se on häijyä.\"\n\n\"Anteeksi, monsieur\", tarttui nyt puheeseen ranskaksi toinen nainen,\njoka riensi uljaasti auttamaan hätääntynyttä seuralaistaan. \"Voinette\nkäsittää, että vaikkemme olisikaan muukalaisia, emme silti ole\nkotiutuneet Pariisiin, saatikka ajurinvaunuihin. Olette kylliksi\nmaailmanmies ymmärtämään, ettemme nyt ole siinä asemassa, mikä meille\nkuuluu. Tekisitte meille huonon palveluksen, jos teette sen vain\npuoliksi. Epähienoa olisi ruveta vähemmän hienotunteiseksi kuin mitä\nolette tähän asti ollut. Meillä on teistä hyvä käsitys, monsieur;\nälkää käsittäkö meitä pahalta kannalta, ja jos voitte meille tehdä\npalveluksen, tehkää se ilman ehtoja tai sallikaa meidän kiittää teitä\nja etsiä itsellemme muuta tukea.\"\n\n\"Madame\", vastasi upseeri, hämmästyneenä tuntemattoman ylevästä ja\nsamalla viehättävästä äänensävystä, \"odotan käskyjänne.\"\n\n\"Olkaa siis niin hyvä ja astukaa vaunuihin.\"\n\n\"Teidän seuraanne?\"\n\n\"Niin, ajaaksenne meidän kanssamme.\"\n\n\"Versaillesiin asti!\"\n\n\"Juuri niin, monsieur.\"\n\nVastaamatta enää mitään upseeri nousi ajoneuvoihin, istuutui selkä\najuriin päin ja huusi tälle:\n\n\"Anna mennä!\"\n\nKun vaunujen ovet oli suljettu ja nahkasuojukset ja turkikset\nlevitetty heidän kaikkien peitteeksi, lähtivät vaunut liikkeelle\npitkin Saint-Thomas du Louvren katua, sitten Karusellitorin poikki ja\nedelleen pitkin rantakatuja.\n\nUpseeri kyyristyi nurkkaan, vastapäätä vanhempaa naista, käärien\nunivormutakkinsa huolellisesti polviensa ympärille.\n\nVaunuissa oltiin aivan ääneti.\n\nJoko ajuri tahtoi tarkoin pysyä lupauksessaan taikka upseerin\nläsnäolo arvossa pidettävällä pelolla esti häntä poikkeamasta\nrehellisyyden polulta, mutta ainakin hän pani laihat koninsa\nhellittämättä juoksemaan rantakatujen ja Conférencetien iljanteisella\nkivityksellä.\n\nSillä välin vaunujen sisusta vähin erin lämpeni kolmen ihmisen\nhengityksestä. Ilmassa tuntui hienoa hajuainetta, herättäen nuoren\nmiehen aivoissa vaikutelmia, jotka hetki hetkeltä kävivät vähemmän\nepäsuosiollisiksi hänen seuralaisiaan kohtaan.\n\n\"Nuo naiset\", ajatteli hän, \"ovat jossakin yhtymäpaikassa viipyneet\nliian kauan ja palaavat nyt Versaillesiin hieman peloissaan ja\nhämillään.\"\n\n\"Mutta sittenkin\", jatkoi upseeri itsekseen, \"jos he ovat\nsäätyhenkilöitä, kuinka he kulkevat kääseissä, ja varsinkin, kuinka\nhe itse ohjaavat?\"\n\nNo siihen on helppo keksiä vastaus.\n\nKääsit olivat kolmelle liian ahtaat, eikä kaksi naista ota itselleen\nsitä harmia, että palvelija istuu heidän vieressään.\n\nMutta ei kummallakaan rahaa! Kiusallinen seikka, jota sietää harkita.\n\nEpäilemättä oli kukkaro palvelijan hallussa. Kääsit, jotka lienevät\nnyt rikki, olivat perin komeat, ja hevonen... mikäli asiaa ymmärrän,\noli hyvinkin sadanviidenkymmenen louisdorin hintainen.\n\nEi suinkaan muut kuin rikkaat naiset voi kevyesti luopua semmoisista\najoneuvoista ja semmoisesta hevosesta. Rahanpuute ei siis merkitse\nkerrassaan mitään.\n\nNiin kyllä, mutta tuo vimma puhua vierasta kieltä, vaikka ovat\nranskalaisia?\n\nOlkoon; mutta sehän juuri osoittaa hienoa kasvatusta.\nSeikkailijattarien ei ole tapana puhua saksaa niin täydellisesti,\nkuin olisivat saksalaisia, ja samalla ranskaa kuin Pariisin naiset.\nSitäpaitsi näissä naisissa on synnynnäistä hienoutta. Nuoremman\npyyntö oli liikuttava. Vanhemman vaatimus oli ylevän käskevä. Ja\nsitten todellakin, — jatkoi nuori mies mietteitään, sijoittaen\nmiekkansa niin, ettei se olisi naisten tiellä, eikö olisi pidettävä\nsotilaalle vaarallisena viettää pari tuntia vaunuissa kahden kauniin\nnaisen kanssa?\n\nNiin, kauniita ja hienotunteisia he ovat, lisäsi hän, sillä he ovat\nvaiti odottaen, että minä aloitan keskustelun.\n\nMolemmat nuoret naiset taas varmaankin ajattelivat nuorta upseeria,\nkuten tämä ajatteli heitä; sillä juuri silloin, kun upseeri teki\njohtopäätöksensä, kääntyi toinen naisista seuralaiseensa päin ja\nsanoi englanninkielellä:\n\n\"Pikku ystäväni, niin tuo ajuri meitä kuljettaa kuin vainajia;\ntällä tapaa emme ikinä pääse Versaillesiin. Lyön vaikka vetoa, että\nsaattaja-poloisemme ihan nääntyy ikävään.\"\n\n\"Riippuu kai siitäkin\", vastasi nuorempi hymyillen, \"ettei\nkeskustelumme ole kaikkein huvittavimpia.\"\n\n\"Eikö teistäkin tunnu, että hän on näöltään oikein säädyllinen mies?\"\n\n\"Tuntuu kyllä, madame.\"\n\n\"Olette kai muuten huomannut, että hänellä on merisotaväen puku?\"\n\n\"En minä univormuista paljoa tiedä.\"\n\n\"Vai ette! Nähkääs, univormusta päättäen hän on laivastoupseeri, ja\nkaikki sellaiset ovat hyvää sukua. Muuten tuo univormu sopii hänelle\nhyvin, ja kaunis mies hän on, vai mitä?\"\n\nNuorempi nainen aikoi juuri vastata ja luultavasti yhtyä toisen\narvosteluun, mutta silloin upseeri hillitsi häntä kädenliikkeellä.\n\n\"Anteeksi, hyvät naiset\", sanoi hän sujuvalla englanninkielellä,\n\"minusta tuntuu, kuin minun pitäisi teille ilmoittaa jokseenkin hyvin\nymmärtäväni ja puhuvani englantia, mutta espanjankieltä en osaa.\nJos te sitä osaatte ja haluatte sillä kielellä keskustella, saatte\nainakin olla varmat, ettei teitä syrjäinen ymmärrä.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi nainen nauraen, \"teistä emme tahtoneet pahaa\npuhua, kuten saitte jo huomata. Mutta älkäämme enää vaivatko\nitseämme, vaan puhukaamme vain ranskaa, jos meillä on toisillemme\njotakin sanomista.\"\n\n\"Kiitän tästä ystävällisyydestä, madame; mutta jos läsnäoloni\nkuitenkin olisi teille kiusallinen...\"\n\n\"Sitä ette voi olettaa, monsieur, koska juuri itse olemme teitä\npyytäneet seuraamme.\"\n\n\"Vieläpä vaatineet\", lisäsi nuorempi nainen.\n\n\"Älkää saattako minua hämille, madame, ja suokaa anteeksi, että\nhetkisen epäröitsin; mutta tunnettehan Pariisin, eikö niin? Pariisi\non täynnä ansoja, pulmia ja pettymyksiä.\"\n\n\"Te siis olette meitä luullut... Puhukaa vain suoraan.\"\n\n\"Herra on meitä luullut ansoiksi, siinä kaikki.\"\n\n\"Ei, ei, hyvät naiset\", vastasi nuori mies häpeissään, \"vakuutan\nteille, ettei mieleenikään ole semmoista johtunut.\"\n\n\"Anteeksi, mutta mikä nyt tuli? Vaunut pysähtyvät.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Minä menen katsomaan, hyvät naiset.\"\n\n\"Luulen, että kaadumme; olkaa varovainen, monsieur.\"\n\nJa nuoremman naisen käsi, joka kiivaasti ojentui, osui upseerin\nolkapäälle.\n\nTämän käden kosketus sai hänet vavahtamaan. Hänen puoleltaan oli\naivan luonnollista, että hän koetti siihen tarttua; mutta Andrée,\njohon oli vaikuttanut ensimmäinen pelontunne, oli jo heittäytynyt\nniin kauas taaksepäin kuin sopi.\n\nUpseeri, jota ei enää mikään pidättänyt, astui siis ulos ja tapasi\najurin kaikin voimin nostamassa toista hevosta, joka oli sotkeutunut\nväliaisan ja vetohihnan väliin.\n\nTällöin oltiin jo ehditty vähän matkaa Sèvres-sillan toiselle puolen.\n\nUpseerin avulla saatiin hevos-rukka pian jälleen pystyyn, ja hän\nnousi takaisin vaunuihin.\n\nMitä taas ajuriin tuli, oli hän mielissään, kun sai kuljettaa niin\navuliasta herraa, ja läjäytteli iloisesti piiskaansa, arvatenkin\nsiinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että hevoset innostuisivat ja\nhän itsekin lämpenisi.\n\nMutta toisaalta olisi voinut sanoa, että avatusta ovesta puhaltanut\nkylmä viima oli hyydyttänyt keskustelun ja sen jo alkaneen\ntuttavallisuuden, joka nuoressa miehessä herätti viehätystä hänen\ntietämättään, mitä se oikeastaan merkitsi.\n\nHäneltä kysyttiin vain, mitä oli tapahtunut, ja hän selitti lyhyesti.\nSiinä kaikki, ja vaitiolo painosti taas kolmea matkustajaa.\n\nUpseeri, jonka mieleen tuo lämmin ja värähtelevä käsi oli\nvaikuttanut, tahtoi korvaukseksi saada edes jalan.\n\nHän siis suoristi säärensä, mutta kuinka taitava hän olikin, ei\nhän tavannut mitään tai, paremmin sanoen, jos tapasikin, sai hän\nikäväkseen havaita, että tavattu jalka pakeni hänen tieltään.\n\nKerran sattui niinkin, että kun hän oli koskettanut vanhemman naisen\njalkaa, sanoi tämä perin kylmäverisesti:\n\n\"Olen kai pahasti vastuksena, eikö niin, monsieur? Suokaa anteeksi!\"\n\nNuori mies punastui korvia myöten ja tuumi, että hyväksi onneksi yö\noli kyllin pimeä salaamaan hänen noloutensa.\n\nKaikki oli nyt lopussa, eikä hän enää yrittänyt. Hän oli jälleen\nvaiti, liikkumatta ja kunnioittava, ikäänkuin olisi ollut kirkossa;\npelkäsi hengittääkään ja tekeytyi niin pieneksi kuin lapsi.\n\nMutta vähitellen ja vastoin hänen tahtoaankin valtasi outo tunnelma\nkaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa.\n\nKajoamatta näihin viehättäviin naisiin hän kuitenkin oli\nkosketuksissa heihin, näkemättä heitä hän näki kuitenkin. Vähitellen\ntottuen olemaan heidän likellään hän tunsi ikäänkuin hitunen heidän\nolentoaan sulaisi yhteen hänen omansa kanssa. Hän olisi tahtonut\nmistä hinnasta hyvänsä virittää keskustelun uudestaan, mutta ei enää\nuskaltanut, sillä hän pelkäsi lausuvansa jotakin tyhjänpäiväistä,\nvaikka juuri hän matkalle lähtiessä ei viitsinyt hellittää kieleltään\nedes yksinkertaisia seurustelusanoja. Nyt häntä peloitti esiintyä\nhölmönä tai julkeana näiden naisten edessä, joille tuntia aikaisemmin\nluuli osoittavansa suuren kunnian suomalla heille almuksi yhden\nlouisdorin ja kohteliaan sanan.\n\nSanalla sanoen, niinkuin kaikkien myötätuntojen selityksenä tässä\nelämässä on parahiksi kosketuksiin joutuneiden elinväreiden\nsopusuhta, niin sai mahtava magneettivoima, lähtien hajuaineista\nja näiden kolmen sattumalta yhteen osuneen henkilön nuorekkaasta\nlämmöstä, valtoihinsa nuoren miehen ja laajensi hänen ajatuspiiriään\nja sydäntään.\n\nNiin syntyvät, elävät ja kuolevat joskus muutamassa silmänräpäyksessä\ntotisimmat, suloisimmat, leimuavimmat intohimot. Ne viehättävät,\nkoska pian häipyvät; niissä on voimaa, koska niitä pidätetään.\n\nUpseeri ei enää virkkanut sanaakaan. Naiset puhuivat keskenään\nkuiskaten.\n\nMutta kun nuoren miehen korva yhä oli varuillaan, kuuli hän joitakin\nirrallisia sanoja, joiden merkityksen luuli käsittävänsä. Niinpä hän\nkuuli:\n\n\"Myöhäinen aika... portit... tekosyynä retkeen...\"\n\nVaunut pysähtyivät taas.\n\nTällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä.\nKolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut\nkäsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut\nVersaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien\nhärmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät\nmustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.\n\nNuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan\nniin pian kuluttanut?\n\nAjuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:\n\n\"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa.\"\n\n\"Minne on ajettava, hyvät naiset?\" kysyi upseeri.\n\n\"Paraatikentälle.\"\n\n\"Paraatikentälle!\" huusi nuori mies ajurille.\n\n\"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?\" tiedusti vielä ajuri.\n\n\"Tietysti, kun kerran kuulit.\"\n\n\"Kai sitten heltiää vähän juomarahaa\", sanoi auvergnelainen\nvirnistäen.\n\n\"Aja nyt vain.\"\n\nPiiska läjähteli jälleen.\n\n\"Täytyy minun kai sittenkin puhua\", ajatteli upseeri. \"Muuten minua\npidetään tyhmänä, kun ensin olen esiintynyt julkeana.\"\n\n\"Hyvät naiset\", sanoi hän vielä epäröiden, \"nyt olette perillä.\"\n\n\"Teidän jalomielisellä avullanne.\"\n\n\"Kylläpä teillä onkin ollut meistä vaivaa!\" lisäsi nuorempi nainen.\n\n\"Mitä vielä! Sitä en osaisi ajatellakaan.\"\n\n\"Mutta me emme sitä koskaan unohda. Pyydän nyt, että saamme tietää\nnimenne.\"\n\n\"Nimeni?\"\n\n\"Sitäkin kysymme jo toista kertaa. Ottakaa huomioonne!\"\n\n\"Varmaankaan ette aio meille lahjoittaa yhtä louisdoria, vai mitä?\"\n\n\"Jos asiaa katsotte siltä kannalta\", vastasi upseeri hieman\nnärkästyneenä, \"niin alistun. Minä olen kreivi de Charny ja muuten,\nkuten olette jo huomannut, upseeri kuninkaallisessa laivastossa.\"\n\n\"Charny!\" toisti vanhempi naisista sellaisella äänenpainolla kuin\ntarkoittaisi: Hyvä on, sen panen muistiini.\n\n\"Georges, Georges de Charny\", lisäsi upseeri.\n\n\"Georges\", mutisi nuorempi nainen.\n\n\"Ja asuntonne?\"\n\n\"Prinssihotelli Richelieun kadulla.\"\n\nSamassa vaunut pysähtyivät.\n\nVanhempi naisista aukaisi itse vasemmanpuolisen oven ja hypähti\nsukkelasti maahan ojentaen kätensä nuoremmalle.\n\n\"Mutta\", huudahti nuori mies aikoen myös astua vaunuista, \"hyvät\nnaiset, sallinettehan minun tarjota teille käsivarteni; vielä ette\nole kotona eikä Paraatikenttä ole mikään asunto.\"\n\n\"Älkää liikahtako\", kielsivät molemmat naiset yhteen ääneen.\n\n\"Mitä, enkö saa paikaltani liikahtaa?\"\n\n\"Ette, pysykää vaunuissa.\"\n\n\"Mutta eihän teidän sovi yksinänne kävellä yöllä tämmöisellä ilmalla!\"\n\n\"Vai niin! Ensin te melkein kieltäydyitte tekemästä mieliksemme,\nmutta nyt tahdotte väkisinkin olla liian kohtelias!\" vastasi vanhempi\nnainen leikillisesti. \"Mutta ajatelkaahan!\"\n\n\"Ei tässä ole ajattelemista. Pysykää loppuun asti kohteliaana ja\nuskollisena ritarina. Kiitos, herra de Charny, kiitämme sydämen\npohjasta, ja koska olette, niinkuin juuri sanoin, kohtelias ja\nuskollinen ritari, emme vaadi teiltä edes kunniasanaa.\"\n\n\"Kunniasanaa mistä?\"\n\n\"Siitä, että suljette vaunujen oven ja käskette ajamaan takaisin\nPariisiin. Sen kai teette katsomatta edes minne päin menemme.\"\n\n\"Olette oikeassa, hyvät naiset, eikä siihen tarvita lupaustani.\nAjuri, ajetaan nyt takaisin!\"\n\nJa samalla upseeri pisti ajurin leveään kouraan toisen louisdorin.\nKelpo auvergnelainen ihan hätkähti ilosta.\n\n\"Kas hemmettiä\", sanoi hän, \"nyt saavat hevoset nikahtua, jos mieli\ntekee.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, onhan niistä maksettu\", mutisi upseeri.\n\nVaunut pyörivät nopeasti pois. Pyörien ratinaan häipyi nuoren miehen\nnautinnonhimoinen huokaus, sillä tämä hekumoitsija oli heittäytynyt\npitkälleen niille kahdelle patjalle, jotka vielä tuntuivat\nlämpöisiltä kahden tuntemattoman kaunottaren istumisesta.\n\nSillä välin naiset pysyivät paikallaan, kunnes ajoneuvot olivat\nkadonneet näkyvistä, ja lähtivät sitten astumaan linnaa kohti.\n\n\n\n\nVI\n\nPÄÄSYKIELTO\n\n\nJuuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän\nkorviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.\n\n\"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!\" huudahtivat\nnaiset yhtaikaa.\n\n\"Katsokaa, kaikki portit kiinni\", lisäsi nuorempi.\n\n\"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti\nolisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan\npoikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta.\"\n\nJa molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.\n\nKaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie,\njoka johtaa puutarhaan.\n\nPian oltiin perillä.\n\n\"Pikku portti on suljettu, Andrée\", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.\n\n\"Koputetaan, madame.\"\n\n\"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle\njo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään.\"\n\n\"Kyllä minä kutsun hänet.\"\n\nJa Andrée lähestyi porttia.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että\nhuudettaisiin.\n\n\"Ei se olekaan Laurentin ääni!\" kuiskasi nuorempi nainen\nkauhistuneena.\n\n\"Ei ole, ei.\"\n\nNyt astui toinen nainen portin luo.\n\n\"Laurent!\" kutsui hän hiljaa portin läpi.\n\nEi vastausta.\n\n\"Laurent!\" toisti nainen koputtaen.\n\n\"Ei täällä ole Laurentia\", vastasi ääni töykeästi.\n\n\"Olkoon Laurent tai ei, mutta avatkaa kuitenkin\", vaati Andrée.\n\n\"En avaa.\"\n\n\"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana\nmeille avata?\"\n\n\"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni.\"\n\n\"Kuka te olette?\"\n\n\"Kukako olen?\"\n\n\"Niin, kuka?\"\n\n\"Entä te?\" kysyi ääni.\n\nTiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä,\nvaan täytyi vastata.\n\n\"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja\ntahdomme päästä huoneisiimme.\"\n\n\"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä\nSalischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent:\njätän teidät portin taakse.\"\n\n\"Oh!\" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi\ntoisen kättä.\n\nSitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:\n\n\"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan\npitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa\nsen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi\nolla kaukana.\"\n\n\"En voi jättää paikkaani.\"\n\n\"No lähettäkää joku muu.\"\n\n\"Ei ole ketään.\"\n\n\"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!\"\n\n\"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos\nminun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä\nmakuupaikan löydän.\"\n\n\"Krenatööri, kuulkaa\", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen.\n\"Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte.\"\n\n\"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä\nvuodessa — ei se riitä.\"\n\n\"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi.\"\n\n\"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!\"\n\n\"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?\"\n\n\"Kuningas.\"\n\n\"Kuningas!\" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. \"Nyt olemme\nhukassa!\"\n\nNuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.\n\n\"Onko täällä muita portteja?\" kysyi vanhempi nainen.\n\n\"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni.\"\n\n\"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin\nmistä luulette löytävämme hänet?\"\n\n\"Ette mistään. Se on niin päätetty.\"\n\n\"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt\nmeille kauhean kepposen. Voi, voi!\"\n\nJa nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.\n\nLammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin,\nniin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli\nmolemmin puolin kivipenkki.\n\nNaiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.\n\nPortin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan,\nvuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.\n\nToisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä\npuolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.\n\n\"Huomenna, kun saadaan tietää!\" mutisi vanhempi naisista.\n\n\"Mutta silloin puhutte totta.\"\n\n\"Uskotaanko minua?\"\n\n\"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä\nvahtivuorossa\", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan\nrohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. \"Kello yhdeltä\ntulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan.\"\n\n\"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja\nsilloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se\non inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä\ntukehtua.\"\n\n\"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin\näsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!\"\n\n\"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei\nole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna.\nSe vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!\"\n\nJa hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi\ntukehtumaisillaan.\n\nSilloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä\nkivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla\nkajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä\nsilloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.\n\n    Miks tyhjä se vain, ois häivä,\n    miks uskoa en sitä voi,\n    kun väistynyt pois oli päivä\n    ja meille yö sitä soi?\n    Yö pehmeimmäks teräkseksi\n    minut muutti, ja teissä se kai\n    magneettisen voiman keksi,\n    mi mun heti luokseen sai!\n\n\"Tuo ääni!\" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.\n\n\"Tunnen sen\", sanoi vanhempi.\n\n\"Se on...\"\n\n\"Se on hän!\" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka\nlevottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. \"Hän pelastaa meidät.\"\n\nSamassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla\nsisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:\n\n\"Laurent!\"\n\n\"Lankoni!\" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.\n\n\"Kuningatar!\" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen\nhatun päästään.\n\n\"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!\"\n\n\"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!\"\n\n\"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney.\"\n\n\"Jaha; hyvää iltaa, neiti.\"\n\n\"Monseigneur\", mutisi Andrée ja kumarsi.\n\n\"Oletteko menossa ulos?\" kysyi nuori mies.\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"No sisäänkö pyritte?\"\n\n\"Hyvin mielellämme.\"\n\n\"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla.\"\n\n\"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään.\"\n\nNuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.\n\n\"Laurent!\" huusi hän ja kolkutti.\n\n\"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!\" kuului vartija sanovan.\n\"Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne\nupseerini.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen\nkuningattareen päin.\n\n\"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan.\"\n\n\"Kuka on pannut?\"\n\n\"Kuningas.\"\n\n\"Kuningasko?\"\n\n\"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti.\"\n\n\"Ja sille on annettu määräys...\"\n\n\"Kova, siltä ainakin näyttää.\"\n\n\"Hitto vie, koetetaan sovitella.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Annetaan sille veijarille rahaa.\"\n\n\"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli.\"\n\n\"No tarjotaan kalunoita!\"\n\n\"Olen jo tarjonnut.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan.\"\n\n\"Ei siis ole muuta kuin yksi keino.\"\n\n\"Mitä aiotte?\"\n\n\"Minä nostan melua.\"\n\n\"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen\nryhtykö?\"\n\n\"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan.\"\n\n\"Voi, voi!\"\n\n\"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja\nhuudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te\npujahdatte sisään takanani.\"\n\n\"Koetetaan.\"\n\nNuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja\nlopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija\nraivostuneena huusi:\n\n\"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini.\"\n\n\"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin\ntahtonut.\"\n\nHetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar\nja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään\nhyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi.\nSotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.\n\n\"Luutnantti\", sanoi hän, \"täällä on pari naista ja jokin mies, joka\njuuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin.\"\n\n\"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?\"\n\n\"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy\non kielletty\", vastasi upseeri.\n\n\"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?\"\n\n\"Kuningas.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan\nupseeri jää yöksi ulkopuolelle.\"\n\n\"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun\ntulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki.\"\n\n\"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella\nmukavammin kuin puun lävitse.\"\n\n\"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti\nsuljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän\ntäytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee.\"\n\n\"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä.\"\n\n\"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton.\"\n\n\"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei\nnuku ulkona, ja minä olen prinssi.\"\n\n\"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on\nkuninkaan käsky.\"\n\n\"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin\nkerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur!\nTotta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana\npalelemaan.\"\n\n\"Monseigneur Artoisin kreivi\", sanoi luutnantti, \"Jumala olkoon\ntodistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa\nminulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen\nmääräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään,\nkuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis,\nmonseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka\nnäkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa\nkuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen\nsamaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan.\"\n\nSen sanottuaan upseeri mutisi \"hyvää yötä\" mitä kunnioittavimmin ja\npoistui hitaasti.\n\nMitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna\nkiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä\nniin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut\nporttiin, olisi kuullut sen tykkivän.\n\n\"Nyt olemme hukassa!\" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen\nkäteensä.\n\nTämä ei vastannut mitään.\n\n\"Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?\" kysyi hän hetken\nkuluttua.\n\n\"En voi arvata\", vastasi kuningatar.\n\n\"Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa.\nKuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään.\nArtoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänen\nmajesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!\"\n\n\"Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte\nniin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla\nvarma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua\nvastaan.\"\n\n\"Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa...\"\n\n\"Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta\nasiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on\nvihamies kuninkaan likellä.\"\n\n\"Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti.\nMutta nyt minulla on aatos!\"\n\n\"Antakaa heti kuulla!\"\n\n\"Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on\ntyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi.\"\n\n\"Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä.\"\n\n\"Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi\nkuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!\"\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"No tietysti Provencen kreivi!\"\n\n\"Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?\"\n\n\"Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi...\nmitä hän itse ei voi?\"\n\n\"Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?\"\n\n\"Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä.\nTulkaa mukaani, rakas käly.\"\n\n\"Minne te viette?\"\n\n\"Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron,\nmitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi,\nsinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne,\nkäly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään\noikealle!\"\n\nNiin lähdettiin liikkeelle.\n\n\"Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi...\" alkoi taas kuningatar.\n\n\"Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa,\nhän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan\njutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt.\"\n\n\"Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin.\"\n\n\"Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta\nkuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai\nhänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin\njokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti\nmeillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä,\njos...\"\n\n\"Ei se mitään, jatkakaa vain.\"\n\n\"Nyt käännytään vasemmalle.\"\n\n\"Mutta minne te minua viette?\"\n\n\"Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti\nde Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti,\nsiitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän\najatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun\nProvencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä\ntervehtimässä kuningatarta.\"\n\n\"Kas, kas!\" sanoi Marie Antoinette.\n\n\"Kuningatar syö illallista omalla puolellaan\", vastasi kuningas.\n\n\"Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa\", huomautti\nveljeni.\n\n\"Ei, hän on omissa huoneissaan\", selitti kuningas tyynesti.\n\n\"Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan\", väitti Provencen\nkreivi.\n\n\"Silloin näin kuninkaan rypistävän kulmakarvojaan. Hän päästi meidät\nlähtemään, veljeni ja minut, ja arvatenkin hän on sitten ottanut\nasiasta selkoa. Ludvig on toisin ottein mustasukkainen, kuten\ntiedätte; hän on kai tahtonut teitä tavata, häneltä on kielletty\npääsy, ja silloin hän on ruvennut jotakin epäilemään.\"\n\n\"Juuri niin, rouva de Misery oli saanut määräykseni.\"\n\n\"Sepä se; ja saadakseen varmuutta siitä, että olette poissa, on\nkuningas antanut tuon ankaran sulkemiskäskyn, niin että jäimme portin\ntaakse.\"\n\n\"Tämä on hänessä ilkeä piirre, sen kai myönnätte, kreivi.\"\n\n\"Kyllä, mutta nyt olemme perillä.\"\n\n\"Tähänkö taloon?\"\n\n\"Onko se teistä vastenmielinen?\"\n\n\"Ei suinkaan; päinvastoin se miellyttää minua. Mutta väkenne?\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Jos ne näkevät minut.\"\n\n\"Astukaa vain sisään, käly; minä takaan, ettei teitä kukaan näe.\"\n\n\"Eikö sekään, joka avaa oven?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Ei sekään.\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Koetetaan\", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä\nulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.\n\n\"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!\"\n\nPrinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua\novilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.\n\n\"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti\", sanoi prinssi.\n\"Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään.\"\n\nKuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon\npäättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein\nkuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!\n\nOvi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka\naluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta\nerinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja,\nja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat\nruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri,\nmikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä\nsuloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat\nnaiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.\n\n\"Hyvä on, että päästiin edes katon alle\", sanoi kuningatar, \"vieläpä\noikein mukavan katon alle, se täytyy myöntää. Mutta eikö teidän,\nlanko, jo sopisi ajatella erästä asiaa?\"\n\n\"Mitä asiaa?\"\n\n\"Sitä, että poistaisitte palvelijanne.\"\n\n\"Ei mikään ole helpompaa.\"\n\nJa prinssi tarttui erään pylvään uurteessa olevaan ketjuun ja nykäisi\nsitä kerran, jolloin rappusten perällä kuului salaperäinen helähdys.\nMolemmilta naisilta pääsi pikkuinen kauhun huudahdus.\n\n\"Niinkö te väkenne karkoitatte, lanko?\" kysyi kuningatar. \"Olisin\npäinvastoin luullut, että soittamalla niitä kutsutte.\"\n\n\"Jos soittaisin toisen kerran, kyllä joku tulisi; mutta kun kilautin\nvain kerran, niin olkaa rauhassa, käly; ketään ei tule.\"\n\nKuningatar purskahti nauruun.\n\n\"Te olette todellakin varovainen mies\", sanoi hän.\n\n\"Mutta eteiseen ei voi yöksi jäädä; suvaitkaa siis nousta kerrosta\nylemmäksi\", pyysi prinssi.\n\n\"Totelkaamme\", sanoi kuningatar. \"Talon tonttu ei tunnu kovin\npahansuovalta.\"\n\nJa hän astui ylös portaita. Prinssi kulki edellä. Kaikkien askelten\näänet vaimensi paksu matto, joka verhosi rappusia. Päästyään\nensi kerrokseen prinssi soitti toista kelloa, jonka helinä taas\nsäikähdytti kuningatarta ja neiti de Taverneytä, he kun eivät\nsitä ennakolta aavistaneet. Mutta heidän kummastuksensa oli vielä\nsuurempi, kun näkivät tämän huonekerran ovien itsestään aukenevan.\n\n\"Alan jo todellakin vavista, Andrée; entä te?\" lausui kuningatar.\n\n\"Niin kauan kuin teidän majesteettinne käy edellä, seuraan minä\nhyvässä luottamuksessa.\"\n\n\"Se, mitä täällä tapahtuu, kälyni, on perin yksinkertaista\", sanoi\nnuori prinssi. \"Tuosta ovesta, joka on suoraan edessänne, voitte nyt\nastua huoneustoonne. Katsokaa!\"\n\nJa hän näytti kuningattarelle ihastuttavaa turvapaikkaa, jota emme\nvoi olla tässä selittämättä.\n\nAluksi oli pieni eteinen, jonka seinät ja lattia olivat ruusupuuta,\nkatto Boucherin maalaama, ja kalustona pari hyllypöytää. Sen\ntakana oli pieni naistenhuone, seinät valkoista kasmirivaatetta,\njohon taitavimmat koruompelijattaret olivat yltyleensä ommelleet\nkukkia. Tämän huoneen kalusto oli päällystetty kirjo-ompeluksilla\nsilkkipitseineen, joiden hienoissa vivahduksissa ilmeni se taitavuus,\nminkä nojalla senaikuista gobeliiniverhoa voi pitää taiteellisena\nmestariteoksena.\n\nNaishuoneesta päästiin viehättävään, siniseinäiseen makuukamariin,\njossa oli silkkiset pitsiuutimet, upea vuode hämärässä sivukomerossa,\nloimuava tuli valkoisessa marmoriuunissa, kaksitoista hyvänhajuista\nvahakynttilää Clodionin valamissa haarajaloissa, kiiltävä,\ntaivaansininen tulen varjostin kiinalaisine kultahelyineen: sellaisia\nihmeitä tuli molempien naisten näkyviin, kun he arasti astuivat tähän\nkomeaan piilopaikkaan.\n\nAinoaakaan elävää olentoa ei ilmestynyt; kaikkialla lämpöä ja\nvaloa, eikä missään voinut keksiä syitä näin moneen miellyttävään\nvaikutelmaan.\n\nKuningatar, joka vain epäröiden oli astunut eteisestä huoneeseen,\npysähtyi hetkeksi makuusuojan kynnykselle.\n\nPrinssi pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täten oli pakko antaa\nilmi salainen asia, joka ei ollut hänen kälynsä arvon mukainen.\nKuningattaren vastauksena oli vain puolittainen hymy, joka sanoi\nenemmän kuin mitkään sanat.\n\n\"Tämä huoneusto on minulla poikamiehen asuntona\", lisäsi sitten\nArtoisin kreivi. \"Yksinäni tänne tulen, aivan yksin.\"\n\n\"Melkein aina\", muistutti kuningatar.\n\n\"Ei melkein, vaan aina.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi kuningatar.\n\n\"Muuten\", jatkoi prinssi, \"on tässä huoneessa sohva ja mukava\nnojatuoli, joissa olen monesti, kun metsästys viivytti minua yöhön\nasti, nukkunut yhtä hyvin kuin vuoteessani.\"\n\n\"Nyt ymmärrän\", sanoi kuningatar, \"että Artoisin kreivitär on\ntoisinaan levoton.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta myöntäkää, että jos kreivitär on minun tähteni\nlevoton, hän tänä yönä on peräti väärässä.\"\n\n\"Tänä yönä, sitä en kiellä, mutta muina öinä...\"\n\n\"Se, joka on kerran väärässä, kälyni, on aina väärässä.\"\n\n\"Annetaan sen asian olla\", sanoi kuningatar ja istuutui nojatuoliin.\n\"Minä olen hirveän väsynyt; entä te, Andrée-parka?\"\n\n\"Voi, minä ihan näännyn väsymyksestä, ja jos teidän majesteettinne\nsallii...\"\n\n\"Todellakin olette aivan kalpea\", sanoi Artoisin kreivi.\n\n\"Juuri niin, kultaseni\", sanoi kuningatar. \"Istukaa tai pankaa vaikka\nmaata. Artoisin kreivi jättää tämän huoneuston meidän haltuumme, eikö\nniin, Charles?\"\n\n\"Täydellisesti haltuunne, madame.\"\n\n\"Odottakaa, sananen vielä, kreivi! Jos te menette pois, kuinka voimme\nkutsua teidät takaisin?\"\n\n\"Minua ette vähääkään tarvitse, käly; kun kerran olette täällä,\npitäkää koko taloa omananne.\"\n\n\"Täällä on siis muitakin huoneita!\"\n\n\"Tietysti. Ensiksikin on ruokasali, jossa pyydän teitä käymään.\"\n\n\"Arvatenkin pöytä valmiiksi katettuna?\"\n\n\"Se on selvää, ja siellä neiti de Taverney, joka näkyy sitä hyvin\ntarvitsevan, saa vahvaa lihalientä, linnunpuolikkaan ja tippasen\nXeres-viiniä, ja te, kälyni, tapaatte siellä sellaisia keitettyjä\nhedelmiä, joista pidätte niin paljon.\"\n\n\"Ja kaikki tuo ilman palvelijoita?\"\n\n\"Ilman ainoatakaan.\"\n\n\"Saadaan nähdä. Mutta sitten?\"\n\n\"Niin, sitten?\"\n\n\"Kuinka pääsemme takaisin linnaan?\"\n\n\"Ei saa ajatellakaan sinne menoa yöllä, kun kerran on pääsykielto\nolemassa. Mutta yöksi annettu määräys lakkaa päivän koittaessa. Kello\nkuusi portit avataan; lähtekää täältä siis neljännestä vaille kuusi.\nKaapeista löydätte kaikenvärisiä, erimuotoisia kaapuja, jos tahdotte\nitseänne salata. Menkää siis määrähetkenä, kuten sanoin, linnaan,\nrientäkää huoneisiinne, pankaa maata, älkääkä muusta välittäkö.\"\n\n\"Entä te?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, mitä te itse aiotte?\"\n\n\"Lähden täältä pois.\"\n\n\"Pitääkö teidän karata meidän tähtemme, lanko rukka?\"\n\n\"Ei olisi sopivaa minun viettää yötä saman katon alla kuin te.\"\n\n\"Mutta tarvitsettehan tekin makuupaikan, kun olemme riistäneet teiltä\ntämän!\"\n\n\"Ei hätää, minulla on vielä kolme tämmöistä asuntoa.\"\n\nKuningatar alkoi nauraa.\n\n\"Ja sittenkin hän sanoo, että Artoisin kreivitär suotta epäilee.\nKyllä minä hänelle ilmoitan\", lisäsi hän viehättävällä uhkailmeellä.\n\n\"Silloin minä kerron kaikki kuninkaalle\", vastasi prinssi samoin\nleikillisesti.\n\n\"Hän on oikeassa; me olemme hänen vallassaan.\"\n\n\"Kokonaan. Se on nöyryyttävää, mutta mitä tehdä?\"\n\n\"Alistua. Kun siis aamulla varhain pitää täältä mennä kenenkään\nnäkemättä...\"\n\n\"Niin soitatte vain kerran sitä kelloa, joka on siellä alhaalla\npylväässä.\"\n\n\"Kumpaa niistä, oikeaa vai vasenta?\"\n\n\"Samantekevä.\"\n\n\"Ja ulko-ovi aukenee?\"\n\n\"Kyllä, ja menee jälleen kiinni.\"\n\n\"Ihanko itsestään?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Kiitos! Hyvää yötä, lanko!\"\n\n\"Hyvää yötä, käly!\"\n\nPrinssi kumarsi, Andrée sulki ovet hänen jälkeensä, ja naiset olivat\nkahden kesken.\n\n\n\n\nVII\n\nKUNINGATTAREN MAKUUKOMERO\n\n\nSeuraavana päivänä eli oikeammin samana aamuna, sillä edellisessä\nluvussa päästiin jo noin kello kahteen asti yöllä, siis samana aamuna\nkuningas Ludvig XVI, yllään yksinkertainen sinipunerva aamupuku,\nilman ritarimerkkejä ja puuteroimatonna, sellaisena kuin juuri\noli vuoteestaan noussut, koputti kuningattaren etuhuoneen ovelle.\nVahtivuorossa oleva kamarirouva raotti ovea ja sanoi, tuntiessaan\nkuninkaan:\n\n\"Sire...\"\n\n\"Kuningatar?\" kysyi Ludvig XVI jyrkästi.\n\n\"Hänen majesteettinsa nukkuu, sire.\"\n\nKuningas teki sellaisen liikkeen kuin tahtoisi kamarirouvaa\nväistymään, mutta tämä ei hievahtanutkaan.\n\n\"No\", sanoi kuningas, \"ettekö pääse paikaltanne? Näettehän, että\ntahdon sisään.\"\n\nKuningas osoitti liikkeissään toisinaan semmoista pikaisuutta, jota\nhänen vihamiehensä sanoivat kömpelyydeksi.\n\n\"Kuningatar nukkuu, sire\", väitti kamarirouva arasti.\n\n\"Olen jo käskenyt teidän väistyä tieltäni\", vastasi kuningas.\n\nNäin sanoen hän todellakin sysäsi naisen syrjään ja astui edelleen.\nPäästyään ihan makuukamarin ovelle hän näki kuningattaren\nensimmäisen kamarirouvan, rouva de Miseryn, joka istui lukemassa\nrukouskirjastaan. Tämä nainen nousi heti, kun oli huomannut kuninkaan.\n\n\"Sire\", sanoi hän hiljaa ja kumarsi syvään, \"hänen majesteettinsa ei\nole vielä kutsunut.\"\n\n\"Vai ei, todellakaan!\" huomautti kuningas ivallisesti.\n\n\"Mutta luullakseni, sire, kello ei vielä olekaan enempää kuin\npuoliseitsemän, eikä hänen majesteettinsa koskaan soita ennen kello\nseitsemää.\"\n\n\"Ja olette siitä varma, että kuningatar on vuoteessaan? Että hän\nnukkuu?\"\n\n\"En voisi vakuuttaa, sire, että hänen majesteettinsa nukkuu, mutta\nvarmasti tiedän, että hän makaa.\"\n\n\"Makaa vuoteessaan?\"\n\n\"Niin juuri, sire.\"\n\nNyt ei kuningas enää malttanut. Hän astui suoraan ovelle ja väänsi\nkultaista kädensijaa meluavan kiireesti.\n\nKuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti\nsuljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta\npimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä\nyölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa,\nja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu\nkultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.\n\nKuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. \"Kah, rouva de\nMisery, kuinka te meluatte!\" huudahti kuningatar. \"Nyt olette minut\nherättänyt.\" Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. \"Ei se ole rouva\nde Misery\", mutisi hän.\n\n\"Vai te se olette, sire!\" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.\n\n\"Hyvää huomenta, madame\", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.\n\n\"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?\" kysyi kuningatar.\n\"Rouva de Misery, avatkaa akkunat!\"\n\nSisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan\navasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa,\njota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.\n\n\"Teillä on sikeä uni, madame\", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen,\nensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.\n\n\"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi\nminua herättänyt, nukkuisin vieläkin.\"\n\n\"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?\"\n\n\"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?\" kysyi vuorostaan kuningatar\nsäilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.\n\n\"Niin juuri, veljeäni. Hän tahtoi käydä teitä tervehtimässä, mutta ei\npäästetty sisään.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sanottiin, että olette poissa.\"\n\n\"Vai sanottiin hänelle niin!\" ihmetteli kuningatar. \"Rouva de Misery!\"\n\nOvelle ilmestyi ensimmäinen kamarirouva kantaen kultatarjottimella\nlukuisia, kuningattarelle saapuneita kirjeitä.\n\n\"Kutsuiko teidän majesteettinne minua?\" kysyi rouva de Misery.\n\n\"Kutsuin. Vastattiinko Provencen kreiville eilen, että minä olin\npoissa linnasta?\"\n\nOllakseen astumatta kuninkaan editse rouva de Misery kiersi hänen\ntuolinsa takaa ja ojensi kirjetarjottimen kuningattarelle. Samalla\nhän sormella painoi erästä kirjettä, jonka käsialan kuningatar heti\ntunsi.\n\n\"Vastatkaa kuninkaalle, rouva de Misery\", jatkoi Marie-Antoinette\ntyynesti. \"Sanokaa hänen majesteetilleen, mitä eilen vastattiin\nProvencen kreiville, kun hän saapui ovelleni. Minä ainakaan en enää\nmuista.\"\n\n\"Sire\", sanoi rouva de Misery, kuningattaren avatessa kirjettä,\n\"monseigneur Provencen kreivi tuli eilen kunniatervehdykselle\nhänen majesteettinsa luo, ja minä vastasin hänelle, ettei hänen\nmajesteettinsa ota vastaan.\"\n\n\"Ja kenen käskystä?\"\n\n\"Kuningattaren käskystä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi kuningas.\n\nSillä välin kuningatar oli avannut kirjeen ja lukenut nämä kaksi\nriviä:\n\n\"Palasitte eilen Pariisista ja astuitte linnaan kello kahdeksan\nillalla. Laurent näki teidät.\"\n\nSitten kuningatar oli, yhä välinpitämättömän tyynenä, avannut puoli\ntusinaa kirjelippuja, kirjeitä ja anomuksia, jotka olivat hajallaan\nhaahkanuntuvaisella peitteellä.\n\n\"No niin!\" sanoi hän nostaen katseensa kuningasta kohti.\n\n\"Kiitos, madame!\" sanoi tämä ensimmäiselle kamarirouvalle.\n\nRouva de Misery poistui huoneesta.\n\n\"Anteeksi, sire\", sanoi kuningatar, \"selittäkää minulle muuan asia.\"\n\n\"Mikä asia, madame?\"\n\n\"Onko minulla vai eikö ole oikeutta olla tapaamatta Provencen\nkreiviä?\"\n\n\"Tietysti teillä on täysi oikeus, mutta...\"\n\n\"Mutta hänen älynsä väsyttää minua, minkä sille mahtaa? Sitäpaitsi\nhän ei pidä minusta, ja totta on, että minä maksan samalla mitalla.\nEilen odotin hänen ikävää käyntiään ja panin maata kello kahdeksan,\njottei tarvitsisi ottaa vastaan. Mikä teihin nyt tuli, sire?\"\n\n\"Ei se mitään ole.\"\n\n\"Näyttää siltä, kuin epäilisitte.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Luulin teidän olleen Pariisissa.\"\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Juuri siihen aikaan, jolloin sanoitte panneenne maata.\"\n\n\"Niin, kyllä minä olin Pariisissa. Mutta pääseehän sieltä\ntakaisinkin!\"\n\n\"Tietysti. Kaikki riippuu siitä, mihin aikaan tulee takaisin.\"\n\n\"Vai sitä te tarkoitatte! Tahdotte siis tarkoin tietää, millä\nkellonlyömällä palasin?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Sehän on perin helppo selittää, sire.\"\n\nKuningatar huusi:\n\n\"Rouva de Misery!\"\n\nKamarirouva tuli taas.\n\n\"Mitä kello silloin oli, kun eilen palasin Pariisista?\" kysyi\nkuningatar.\n\n\"Se oli kahdeksan vaiheilla, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Sitä en usko\", sanoi kuningas. \"Varmaankin erehdytte, rouva de\nMisery. Hankkikaa parempia tietoja.\"\n\nKamarirouva kääntyi jäykkänä ja kylmänä ovelle päin.\n\n\"Rouva Duval!\" sanoi hän.\n\n\"Madame!\" kuului joku ääni.\n\n\"Mihin aikaan hänen majesteettinsa eilen palasi Pariisista?\"\n\n\"Kello lie ollut kahdeksan, madame\", vastasi toinen kamarirouva.\n\n\"Varmaankin erehdytte, rouva Duval\", sanoi rouva de Misery.\n\nRouva Duval kurotti päänsä ulos etuhuoneen akkunasta ja huusi:\n\n\"Laurent!\"\n\n\"Kuka se Laurent on?\" kysyi kuningas.\n\n\"Vartija sillä portilla, jonka kautta hänen majesteettinsa eilen\npalasi\", selitti rouva de Misery.\n\n\"Laurent!\" huusi rouva Duval, \"mihin aikaan kuningatar eilen palasi\ntänne?\"\n\n\"Noin kello kahdeksan\", vastasi portinvartija alhaalta parvekkeelta.\n\nKuningas laski päänsä. Rouva de Misery päästi rouva Duvalin menemään,\nja tämä vuorostaan Laurentin. Kuninkaallinen aviopari oli yksin.\n\nLudvig XVI häpesi ja koetti kaikin mokomin salata häpeäntunnettaan.\nMutta sen sijaan, että olisi voitostaan riemuinnut, sanoi kuningatar\nkylmästi:\n\n\"Mitä te, sire, vielä haluatte tietää?\"\n\n\"En mitään\", huudahti kuningas puristaen puolisonsa käsiä, \"en\nmitään!\"\n\n\"Sittenkin...\"\n\n\"Anteeksi, madame. En oikein käsitä, mistä se ajatus johtui mieleeni.\nKatsokaa nyt iloani; se on yhtä suuri kuin katumukseni. Ettehän siitä\nole pahoillanne, vai mitä? Älkää enää olko nyreän näköinen: kunniani\nkautta, joutuisin epätoivoon!\"\n\nKuningatar veti kätensä takaisin kuninkaan kädestä.\n\n\"Mitä se merkitsee, madame?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Sire\", vastasi Marie-Antoinette, \"Ranskan kuningatar ei valehtele.\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi kuningas hämmästyen.\n\n\"Tahdon sanoa, etten palannut linnaan eilen illalla kello kahdeksan!\"\n\nKuningas hätkähti ja siirsi tuoliaan taaksepäin.\n\n\"Tahdon sanoa\", jatkoi kuningatar yhtä tyynesti, \"että palasin vasta\ntänä aamuna kello kuusi!\"\n\n\"Madame!\"\n\n\"Ja että ilman Artoisin kreivin apua, hän kun tarjosi minulle suojaa\nja majoitti minut erääseen omaan taloonsa, olisin jäänyt linnanportin\neteen kuin kerjäläinen.\"\n\n\"Ahaa, te ette ollutkaan tullut takaisin!\" sanoi kuningas synkän\nnäköisenä. \"Olin siis oikeassa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sire, mutta siitä, mitä juuri sanoin, te teette\njohtopäätöksen kuin luvunlaskija, ettekä niinkuin kohtelias mies.\"\n\n\"Missä suhteessa, madame?\"\n\n\"Siinä suhteessa, että kun tahdoitte tietää, palasinko myöhään\nvai varhain, teidän ei tarvinnut sulkea porttejanne eikä antaa\npääsykieltojanne, vaan ainoastaan tulla minulta kysymään: Mihin\naikaan tulitte kotiin, madame?\"\n\n\"Hm!\" mutisi kuningas.\n\n\"Teillä ei enää ole oikeutta epäillä. Urkkijanne on saatu petetyiksi\ntai lahjotuiksi, porttinne on avattu väkisin tai vapaasti, pelkonne\non poistettu ja epäluulonne hälvennyt. Näin teidän häpeävän sitä,\nettä olitte ryhtynyt voimakeinoihin naista vastaan, vaikka hän piti\nkiinni vain oikeudestaan. Olisin voinut yhä nauttia voitostani.\nMutta minusta käytöksenne on häpeäksi kuninkaalle, sopimaton\naatelismiehelle, enkä ole tahtonut kieltäytyä siitä tyydytyksestä,\nettä sen teille sanon.\" Kuningas hypisteli poimukaulustaan sen\nnäköisenä kuin miettisi vastausta.\n\n\"Sietää teidän tuumia, sire\", sanoi kuningatar ravistaen päätään,\n\"mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa.\"\n\n\"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa\", vastasi kuningas.\n\"Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi\nteidän paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän\npalanneen linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon\ntarkoittavan teitä. Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä\nArtoisin kreivin tai jonkun muun irstas elämä, niin ymmärrätte\nhyvinkin, etten minä siitä välitä.\"\n\n\"Entä sitten, sire?\" keskeytti kuningatar.\n\n\"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen\nnäennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta,\nniin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun\nette ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään\ntahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia,\nkuten luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä\nenemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt.\"\n\nKuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä vähitellen\ntyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui, vaan siksi,\nettä hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua varten, joka\nhänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan tuskin vielä\noikein alkanutkaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän. \"Te siis ette pahoittele sitä, että olette\nnäännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä\noman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa\noutoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen\nkepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta\nerinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että\nolette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin\nsalakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne\nkevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas\nleijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen\nkuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin\nkreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on\nminulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa\npitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on\nverhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani.\"\n\nKuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.\n\n\"Hyvin tiedän\", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, \"että olette\nsiveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin\nsiveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut\ntullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta\nväitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut?\nJa että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka\nkäskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet?\nJa lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on\nuskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi\nkuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme\ntapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne,\nminä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että\nennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin,\netten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme\njonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen\nmajesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se\ntapa meille molemmille maksaa.\"\n\nNämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne\nlausuttiin.\n\n\"Tiedätte\", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, \"että olen vilpitön\nja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame,\nettä teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne\nseurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina\naikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä\nheidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin\nvasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä\ntehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton\npyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko\npuolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?\"\n\n\"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo\nennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän\nasti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne\nansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä\npäästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney,\njoka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia,\nja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko\nRanskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija,\nkaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt\nmuukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä\nansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään\nsukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen\nnääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja\nkurjuuden kiusauksille.\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi kuningas hämmästyneenä.\n\n\"Astuin ylös portaita\", jatkoi kuningatar, \"jonkinlaiselle ullakolle\nja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija,\nmutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle\nunhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja\nkun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme\nmitättömyyttä — minäkin olen välistä filosofi — kun oli kova\npakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin\nvuokrahevosten...\"\n\n\"Vuokrahevosten!\" huudahti kuningas. \"Tulitteko siis ajurilla?\"\n\n\"Tulin, sire, ajurilla n:o 107.\"\n\n\"Ohhoh!\" mutisi kuningas keinuttaen oikeaa säärtään, jonka oli\nnostanut ristiin vasemman päälle, mikä hänessä merkitsi kiihkeää\nmaltittomuutta. \"Ajurilla!\"\n\n\"Niin, vieläpä oikein mielissäni, että pääsin ajurin vaunuihin\",\nvastasi kuningatar.\n\n\"Madame\", sanoi nyt kuningas, \"te olette menetellyt oikein; teillä\non aina yleviä mielijohteita, jotka syttyvät ehkä liiankin helposti,\nmutta syynä on teille ominainen hehkuva jalomielisyys.\"\n\n\"Kiitos, sire\", vastasi kuningatar ivallisesti.\n\n\"Pankaa tarkoin mieleenne\", jatkoi kuningas, \"etten ole teitä\nepäillyt mistään, mikä ei olisi täysin oikeata ja kunniallista. Minua\non pahoittanut vain menettelytapa, kuningattaren seikkailumainen\nesiintyminen. Olette tehnyt hyvää, niinkuin ainakin; mutta\ntehdessänne muille hyvää olette sattunut tekemään itsellenne pahaa.\nSiinä katson erehtyneenne. Nyt minun on siis korjattava jokin\nunohdus, pidettävä huolta jonkun kuningassuvun kohtalosta. Olen\nvalmis: mainitkaa ne kovaonniset; minun hyviä töitäni ei tarvitse\nkauan odottaa.\"\n\n\"Valois-nimi on luullakseni kyllin mainio, sire, jotta se on\nmuistiinne jäänyt.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti Ludvig XVI purskahtaen nauramaan, \"nyt minä tiedän,\nkenestä on puhe. Se on pikkuinen Valois vai mitä, jokin kreivitär\nde... vartokaa vähän...\"\n\n\"De la Motte.\"\n\n\"Ihan niin, de la Motte. Ja hänen miehensä on santarmi?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat\nja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa\nminut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla.\"\n\n\"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan.\"\n\n\"Sitä vastaan en väitäkään.\"\n\n\"Onko hän Valois-sukua vai ei?\"\n\n\"Uskon kyllä, että hän on!\"\n\n\"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti\nhänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun\njälkeläisille.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se\npikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä\nnokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!\"\n\n\"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa.\"\n\n\"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame!\nTiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena\nisketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen\nkeinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana\nrykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne\nansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi\nheidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun\nmeikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin\nyksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa\nja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi\nkolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra\nde Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani.\nKaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni.\"\n\n\"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!\"\n\n\"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?\"\n\n\"Mokomakin almu!\"\n\n\"Kuninkaallinen.\"\n\n\"No antakaa siis yhtä paljon.\"\n\n\"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä\nmolemmilta.\"\n\n\"Entä pikkuinen eläke?\"\n\n\"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin\nkylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa,\nniin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta\nvastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on\nrunsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille\nkertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut\nansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi.\"\n\nJa näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka\nnoudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen\nsysäsi luotaan ja sanoi:\n\n\"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut.\"\n\n\"Vai suuttunut minuun, tekö?\" ihmetteli kuningas. \"Kuulkaapa, minä\ntaas... minä...\"\n\n\"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette\nminulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla\netuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan\nraivoisin silmin.\"\n\nKuningas rupesi nauramaan.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"en minä ole suuttunut.\"\n\n\"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!\"\n\n\"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut\nvähääkään suuttumusta?\"\n\n\"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte.\"\n\n\"Se on perin helppoa\", vastasi kuningas. \"Todistus on minulla\ntaskussa.\"\n\n\"Johan nyt!\" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan.\n\"Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin\nrakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla\nnäytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas\ntulee vain lupauksia!\"\n\nSilloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan\nnoudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä\nhitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi,\neläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa\nlahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen\npunaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja\nkultauksilla kaunistettu.\n\n\"Jalokiviä!\" huudahti kuningatar. \"Katsotaan!\"\n\nKuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä\nihastuneena.\n\nTuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä\nhuudahti:\n\n\"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!\"\n\nKuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.\n\n\"Siltäkö näyttää?\" kysyi hän.\n\nKuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta\nkaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä\nja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja\nliekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste\nläikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.\n\n\"Onpa se komea!\" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. \"Komea!\"\ntoisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien\nvaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella\nsaattanut olla sellaista kaulakoristetta.\n\n\"Olette siis tyytyväinen\", sanoi kuningas.\n\n\"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"No katsokaa tuota ensi riviä: timantit pähkinän kokoisia!\"\n\n\"Niin näkyy.\"\n\n\"Ja kuinka ne on toisiinsa sovitettu! Niitä ei toisistaan erottaisi.\nJa kuinka taitavasti on noudatettu asteikkoa! Katsokaa, kuinka\nkauniisti ensimmäisen ja toisen välinen suuruusero suhtautuu toisen\nja kolmannen erotukseen! Se jalokiviseppä, joka on yhteen sovittanut\nnämä timantit ja valmistanut koristeen, on tositaiteilija.\"\n\n\"Heitä on kaksi.\"\n\n\"Silloin lyön vetoa, että he ovat Boehmer ja Bossange.\"\n\n\"Oikein arvattu.\"\n\n\"Tosiaankaan ei ole muita, jotka uskaltaisivat tämmöistä yrittää.\nKaunis se on, sire, todellakin kaunis!\"\n\n\"Madame, madame\", sanoi kuningas, \"tämä kaulanauha käy teille\nliiankin kalliiksi, olkaa varuillanne!\"\n\n\"Ah!\" huudahti kuningatar, \"ah, sire!\"\n\nJa äkkiä synkistyi ja vaipui hänen äsken loistanut otsansa. Tämä\nmuutos tapahtui hänen ilmeissään niin nopeasti ja haihtui taas niin\nnopeasti, ettei kuningas ehtinyt sitä huomatakaan.\n\n\"Tehkää mielikseni\", sanoi hän.\n\n\"Millä tapaa?\"\n\n\"Että annatte minun panna tämän koristeen kaulaanne.\"\n\nKuningatar torjui häntä.\n\n\"Se lienee hyvin kallis, vai mitä?\" sanoi hän surullisesti.\n\n\"Kyllä sillä on hintaa\", vastasi kuningas nauraen. \"Mutta kuten jo\nsanoin, olette äsken maksanut siitä enemmän kuin sen hinnan, ja vasta\noikealla paikallaan, teidän kaulassanne, sillä on oikea arvonsa.\"\n\nJa näin sanoen Ludvig lähestyi kuningatarta pidellen molemmin käsin\nkaulanauhan päitä, yhdistääkseen ne soljella, joka myös oli suuresta\ntimantista tehty.\n\n\"Ei, ei\", sanoi kuningatar, \"ei mitään lapsellisuuksia! Pankaa\nkaulanauha takaisin koteloon, sire.\"\n\nJa hän pudisti päätään.\n\n\"Ette siis suo, että minä ensimmäisenä saan nähdä teidän pitävän tätä\nkoristetta kaulassanne?\"\n\n\"Jumala varjelkoon siitä, että kieltäisin teiltä sen huvin, sire, jos\nottaisin kaulanauhan, mutta...\"\n\n\"Mutta...\" toisti kuningas hämmästyen.\n\n\"Mutta ette te eikä kukaan muu saa nähdä minun kaulassani niin\nkallista koristetta!\"\n\n\"Ette tahdo pitää tätä kaulanauhaa, madame?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Ette huoli sitä minulta?\"\n\n\"En tahdo panna kaulaani miljoonaa tai ehkä puoltatoista miljoonaa,\nsillä minusta näyttää, kuin tämä kaulanauha olisi arvoltaan\nviisitoista sataa tuhatta livreä, eikö niin?\"\n\n\"En väitä vastaan\", vastasi kuningas.\n\n\"Ja minä kieltäydyn ripustamasta kaulaani puoltatoista miljoonaa, kun\nkuninkaan kirstut ovat tyhjinä, kun kuninkaan on pakko supistella\napurahojaan ja sanoa köyhille: Minulla ei enää ole rahaa, Jumala\nteitä auttakoon!\"\n\n\"Mitä? Puhutteko tosissanne?\"\n\n\"Kuulkaa, sire, herra de Sartines sanoi minulle kerran, että\npuolellatoista miljoonalla saa linjalaivan, ja Ranskan kuninkaalle on\ntodellakin enemmin tarpeen linjalaiva kuin Ranskan kuningattarelle\nkaulanauha.\"\n\n\"Oo!\" huudahti kuningas riemuissaan ja silmät kyynelistä kosteina,\n\"nyt te menettelette ihanan jalosti! Kiitos, kiitos!... Antoinette,\nte olette kelpo nainen.\"\n\nJa asianmukaisesti päättääkseen tämän sydämellisen ja porvarillisen\nlausuntonsa hyvä kuningas kiersi kätensä Marie-Antoinetten kaulaan ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Kuinka teitä tullaan siunaamaan Ranskassa, madame!\" jatkoi hän, \"kun\nsaadaan kuulla, mitä äsken lausuitte.\"\n\nKuningas huokasi.\n\n\"Vielä on aikaa\", sanoi kuningas vilkkaasti. \"Kaipuun huokaus!\"\n\n\"Ei, sire, vaan helpotuksen huokaus. Sulkekaa kotelo ja toimittakaa\ntakaisin jalokivisepille.\"\n\n\"Olin jo määrännyt maksuajat, rahat ovat tiedossa. Mitä niillä nyt\nteen? Älkää olko niin epäitsekäs, madame.\"\n\n\"Ei, minä olen kyllä hyvin harkinnut. Kaulanauhaa en mitenkään ota\nvastaan, mutta tahdon jotakin muuta.\"\n\n\"Hitto vie, taitaa tulla hyvä lovi kuuteentoista sataan tuhanteen\nlivreeni!\"\n\n\"Kuusitoista sataa tuhatta livreä! Näettekö? Mutta oliko se niin\nkallis?\"\n\n\"Niin, madame, kun tuo summa kerran huuliltani pääsi, en voi\nperuuttaa.\"\n\n\"Rauhoittukaa. Se, mitä minä pyydän, ei maksa niin paljon.\"\n\n\"Mitä siis pyydätte?\"\n\n\"Että annatte minun vielä kerran pistäytyä Pariisiin.\"\n\n\"Se on helppoa myös rahallisesti.\"\n\n\"Odottakaa pikkuisen!\"\n\n\"Hitto vie, mitä?\"\n\n\"Pariisiin, Vendôme-torille.\"\n\n\"Niin, niin, mutta sitten?\"\n\n\"Herra Mesmerin luo.\"\n\nKuningas raapaisi korvallistaan.\n\n\"Kun olette luopunut mieliteosta, joka maksaa kuusitoista sataa\ntuhatta\", sanoi hän sitten, \"niin voinen hyvinkin suoda teille\ntuon toisen. Lähtekää siis herra Mesmeriä tapaamaan, mutta minun\npuolestani yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Otatte mukaanne jonkun kuninkaallisen prinsessan.\"\n\nKuningatar punnitsi ehtoa.\n\n\"Hyväksyttekö rouva de Lamballen?\" kysyi hän.\n\n\"Rouva de Lamballe, olkoon menneeksi.\"\n\n\"Se on sanottu.\"\n\n\"Kirjoitan sen alle.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Ja minä\", sanoi kuningas, \"menen nyt suoraa päätä tilaamaan\nlinjalaivaa, ja sen nimeksi tulee _Kuningattaren kaulanauha._ Saatte\nolla sen kummina, madame, sitten lähetän sen Lapeyrouselle.\"\n\nKuningas suuteli puolisonsa kättä ja poistui hyvällä tuulella.\n\n\n\n\nVIII\n\nKUNINGATTAREN AAMU-VASTAANOTTO\n\n\nHeti kun kuningas oli lähtenyt, nousi kuningatar ja astui akkunan\nääreen hengittämään raitista ja kylmää aamuilmaa.\n\nNäkyi tulevan ihana päivä, täynnä sitä suloa, jota liian pikainen\nkevät suo muutamille huhtikuun päiville: yön pakkasta seurasi jo\ntenhoavan auringon suloinen lämpö; tuuli oli edellisestä illasta\nkääntynyt pohjoisesta itään. Jos tuulen suunta pysyisi tällaisena,\nolisi talvi, 1784 vuoden ankara talvi, lopussa.\n\nRusottavalla taivaanrannalla näkyi jo todellakin nousevan harmahtavaa\nusvaa, joka ei ole muuta kuin auringon tieltä pakenevaa kosteutta.\nPuutarhassa härmä valui vähin erin oksilta, ja pikkulinnut alkoivat\nsaada kyntensä esteettä kiinni jo puhjenneihin nuppuihin.\n\nHuhtikuun kukka, keltainen orvokki, lyyhistyneenä pakkasen alle\nniiden kukka-poloisten tavoin, joista Dante puhuu, kohotti tummaa\npääkköstään tuskin vielä sulaneen lumen povesta, ja paksujen, kovien\nja leveiden lehtien alta pisti salamyhkäisen kukan pitkulainen umppu\nesille, kaksi soikeata lehdykkää, jotka ennustavat kukoistusta ja\nhyvää tuoksua.\n\nKäytävillä, kuvapatsailla ja ristikkoporteilla solui jää liukkaina\ntimantteina; se ei vielä ollut vettä eikä enää jäätä.\n\nKaikki julisti kevään salaista kamppailua pakkasta vastaan ja ennusti\ntalven pikaista tappiota.\n\n\"Jos tahdomme käyttää hyväksemme jäätä\", huudahti kuningatar, \"niin\ntäytyy, luulemma, kiirehtiä. Vai mitä, rouva de Misery?\" lisäsi hän\nkääntyen ympäri, \"sillä nyt on kevät todella tulossa.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on jo kauan halunnut tehdä huviretken\nSveitsiläislammelle\", vastasi ensimmäinen kamarirouva.\n\n\"Hyvä on, tehdään se retki jo tänään, sillä huomenna voisi kenties\nolla myöhäistä.\"\n\n\"Mihin aikaan siis tapahtuu teidän majesteettinne pukeutuminen?\"\n\n\"Heti. Sitten syön vähän suurusta ja lähden.\"\n\n\"Siinäkö kuningattaren kaikki määräykset?\"\n\n\"Pitää käydä kysymässä, onko neiti de Taverney jo noussut, ja sanoa\nhänelle, että haluan häntä puhutella.\"\n\n\"Neiti de Taverney on jo teidän majesteettinne seurusteluhuoneessa\",\nvastasi kamarirouva.\n\n\"Joko nyt?\" ihmetteli kuningatar, joka paremmin kuin kukaan muu\ntiesi, kuinka myöhään Andrée oli päässyt makuulle.\n\n\"Hän on ollut siellä odottamassa jo ainakin kaksikymmentä minuuttia,\nmadame.\"\n\n\"Kutsukaa hänet tänne.\"\n\nAndrée astuikin kuningattaren huoneeseen juuri silloin, kun\ntornikello Marmoripihalla alkoi lyödä yhdeksän. Jo huolellisesti\npukeutuneena, kuten jokainen hovinainen, joka ei saanut näyttäytyä\nkuningattarelle aamupuvussa, saapui neiti de Taverney hymyillen\nja melkein levotonna. Kuningatar hymyili myös, ja siitä Andrée\nrauhoittui.\n\n\"Saatte mennä, hyvä Misery\", sanoi kuningatar, \"ja lähettäkää tänne\nLéonard ja räätälini.\"\n\nSeurattuaan sitten katseellaan rouva de Miseryä ja nähtyään oviverhon\nsulkeutuvan hänen jälkeensä hän sanoi Andréelle:\n\n\"Ei mitään, kuningas oli ihastuttava, hän nauroi, häneltä on aseet\nriistetty.\"\n\n\"Saiko hän tietää...?\" kysyi Andrée.\n\n\"Ymmärrätte kai, Andrée, ettei se valehtele, joka on Ranskan\nkuningatar, eikä ole väärässä.\"\n\n\"Se on totta, madame\", vastasi Andrée punastuen.\n\n\"Ja kuitenkin minusta näyttää, että olemme yhdessä suhteessa olleet\nväärässä.\"\n\n\"Yhdessäkö suhteessa?\" sanoi Andrée. \"Epäilemättä olimme hyvinkin\nväärässä.\"\n\n\"Mahdollisesti, mutta ainakin ensiksi siinä, että olemme surkutelleet\nrouva de la Mottea; kuningas ei pidä hänestä. Tunnustan kuitenkin,\nettä rouva de la Motte miellytti minua.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on niin hyvä tuomari, että täytyy alistua\nteidän päätökseenne.\"\n\n\"Tässä on Léonard\", sanoi rouva de Misery astuen jälleen sisään.\n\nKuningatar istuutui kullatun pukeutumiskuvastimensa eteen ja mainio\nhiustaituri ryhtyi työhönsä.\n\nKuningattarella oli maailman kauneimmat hiukset, joita hän hyvin\nmielellään soi ihailtavan.\n\nLéonard tiesi sen eikä siis kiirehtinyt, kuten olisi tehnyt\nkähertäessään jonkun muun naisen tukkaa, vaan jätti kuningattarelle\naikaa ihailla itseään.\n\nTänään oli Marie-Antoinette tyytyväinen, vieläpä iloinen: hänen\nkauneutensa loisti. Kuvastimesta hän kääntyi katsomaan Andréeta,\njohon hän loi mitä herttaisimpia silmäyksiä.\n\n\"Teitä ei ole toruttu\", sanoi hän, \"te kun olette vapaa ja ylväs,\njota kaikki hieman pelkäävät, sillä te olette jumalallisen Minervan\nlailla liian viisas.\"\n\n\"Minäkö, madame?\" änkytti Andrée.\n\n\"Juuri te, hovikottaraisten ilonhäiritsijä. Hyvä Jumala, kuinka\nsuureksi onneksi teille on neitsyytenne, Andrée, ja varsinkin se,\nettä tunnette olevanne siitä onnellinen!\" [Tämän sikermän edellisestä\nromaanista tiedämme, että neiti de Taverney oli hypnoottisen unitilan\nuhrina joutunut äidiksi. — _Suom._]\n\nAndrée punastui ja koetti surumielisesti hymyillä.\n\n\"Olen tehnyt lupauksen\", sanoi hän.\n\n\"Jonka aiotte pitää, kaunis Vestan neitsyt?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Toivoakseni.\" \"Kuulkaapa\", sanoi nyt kuningatar äkkiä, \"nyt\nmuistan...\"\n\n\"Mitä, madame?\"\n\n\"Että vaikkette ole naimisissa, teillä on eilisestä saakka isäntä.\"\n\n\"Mikä isäntä?\"\n\n\"Niin, rakas veljenne. Mikä hänen nimensä onkaan? Filip, eikö niin?\"\n\n\"Niin, madame, Filip.\"\n\n\"Hän on saapunut tänne.\"\n\n\"Eilen, kuten teidän majesteettinne äsken suvaitsi minulle ilmoittaa.\"\n\n\"Ettekä vielä ole häntä tavannut! Niin itsekäs minä olen, että\ntempasin teidät hänen näkyvistään ja vein Pariisiin; sitä ei\ntodellakaan voi anteeksi antaa.\"\n\n\"Voi, madame\", sanoi Andrée hymyillen, \"koko sydämestäni suon sen\nanteeksi, ja Filip myös.\"\n\n\"Onko varmaa?\"\n\n\"Siitä vastaan.\"\n\n\"Omasta puolestanne?\"\n\n\"Omasta ja hänen puolestaan.\"\n\n\"Millainen hän nykyään on?\"\n\n\"Aina kaunis ja hyvä, madame.\"\n\n\"Kuinka vanha hän nyt on?\"\n\n\"Kolmenkymmenenkahden.\"\n\n\"Filip parka! Tiedättekö, että olen jo kohta neljätoista vuotta hänet\ntuntenut, ja näistä vuosista on yhdeksän tai kymmenen semmoista,\njolloin en ole häntä nähnyt.\"\n\n\"Kun teidän majesteettinne suvaitsee ottaa hänet vastaan, on hän\ntunteva itsensä onnelliseksi saadessaan vakuuttaa, ettei poissaolo\nole vähääkään laimentanut niitä kunnioittavan ihailun tunteita, jotka\nhän on kuningattarelle omistanut.\"\n\n\"Voinko nyt heti hänet tavata?\"\n\n\"Kyllä, neljännestunnin päästä hän on heittäytyvä teidän\nmajesteettinne jalkain juureen, jos sen sallitte.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, — sen sallin, — oikein haluan sitä.\"\n\nTuskin oli kuningatar tämän lausunut, kun joku vilkas, nopea,\nmeluisa pujahti tai oikeammin ponnahti pukuhuoneen matolle ja näytti\nnauravia, veitikkamaisia kasvojaan samassa kuvastimessa, jossa Marie\nAntoinette hymyili omalle kuvalleen.\n\n\"Lankoni Artois\", sanoi kuningatar. \"Ihan säikäytitte!\"\n\n\"Hyvää huomenta, teidän majesteettinne\", sanoi nuori prinssi. \"Kuinka\nteidän majesteettinne on viettänyt yönsä?\"\n\n\"Kiitos, lankoni, hyvin huonosti.\"\n\n\"Ja aamun?\"\n\n\"Oikein hyvin.\"\n\n\"Se onkin pääasia. Äsken aloinkin aavistaa, että koetus oli\nonnellisesti kestetty, sillä tavatessani kuninkaan hän hymyili\nminulle niin herttaisesti. Sitä se luottamus merkitsee!\"\n\nKuningatar alkoi nauraa. Artoisin kreivi, joka ei tiennyt asian\nlaitaa, nauroi myös, mutta aivan toisesta syystä.\n\n\"Nyt vasta huomaan\", sanoi hän, \"etten ole hätiköidessäni tullut\nkysyneeksi, kuinka neiti de Taverney parka on aikansa viettänyt.\"\n\nKuningatar rupesi taas katsomaan kuvastimeensa, niin ettei häneltä\njäänyt huomaamatta, mitä tahansa huoneessa tapahtuisi.\n\nLéonard oli lopettanut työnsä, ja vapautuneena musliinisesta\nkampausviitasta kuningatar otti ylleen aamunuttunsa.\n\nOvi avautui.\n\n\"Kuulkaapa\", sanoi hän Artoisin kreiville, \"jos teillä on jotakin\nkysyttävää Andréelta, niin tuossa hän tulee.\"\n\nJuuri silloin astuikin huoneeseen Andrée taluttaen kaunista\ntummanverevää aatelismiestä, jonka ruskeissa silmissä selvästi ilmeni\njaloutta ja surumielisyyttä: siinä oli reipas sotilas, näöltä älykäs,\nryhdiltä vakava, jollaisia saadaan nähdä Cuyperin tai Gainsboroughin\nmaalaamissa viehättävissä perhekuvissa.\n\nFilip de Taverneyn yllä oli tummanharmaa, hopealla hienosti kirjailtu\npuku, mutta tämä harmaus näytti mustalta ja hopea raudalta; valkea\nkaulaliina ja himmeänvaalea röyhys erosivat jyrkästi tummien liivien\nväristä, ja puuteroitu tukka lisäsi ihon ja piirteiden miehekästä\ntarmokkuutta.\n\nFilip astui esille, toinen käsi sisarensa kädessä, toinen kiertyneenä\nhattunsa ympärille.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi Andrée kumartaen kunnioittavasti,\n\"tässä on veljeni.\"\n\nFilip kumarsi juhlallisesti ja hitaasti. Hänen jälleen kohottaessaan\npäätänsä ei kuningatar vielä ollut kääntänyt silmiään kuvastimesta.\nTotta on, että hän kuvastimessa näki yhtä hyvin, kuin jos olisi\nkatsonut herra de Taverneytä kasvoihin.\n\n\"Hyvää päivää, herra de Taverney!\" sanoi kuningatar ja kääntyi.\n\nHänen kauneudessaan oli kuninkaallista loistoa, joka hänen\nvaltaistuimensa ympärillä hämmensi yhteen kuninkuuden ystävät ja\nnaisen ihailijat, hänessä oli kauneuden valtaa, ja suotakoon meidän\nkääntää nämä sanat toisin päin, hänessä oli myös vallan kauneutta.\nNähdessään hänen hymyilevän, tuntiessaan olevansa tämän kirkkaan,\nylvään ja samalla lempeän silmäyksen katseltavana Filip kalpeni, ja\nkoko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä mielenliikutusta.\n\n\"Herra de Taverney\", jatkoi kuningatar, \"teidän ensi vieraskäyntinne\nnäkyy tulleen meidän osaksemme. Kiitos!\"\n\n\"Teidän majesteettinne suvaitsee unohtaa, että päinvastoin minun on\nkiittäminen teidän majesteettianne\", vastasi Filip.\n\n\"Kuinka monta vuotta, kuinka pitkä aika on siitä kulunut, kun\nviimeksi toisemme näimme!\" sanoi kuningatar. \"Elämän kaunein aika,\nvalitettavasti!\"\n\n\"Minulta kyllä, madame, mutta ei teidän majesteetiltanne, jolle\nkaikki päivät ovat kauniita.\"\n\n\"Olette siis hyvin viihtynyt Amerikassa, herra de Taverney, koska\njäitte sinne, vaikka muut sieltä palasivat?\"\n\n\"Madame\", vastasi Filip, \"kun herra de Lafayette lähti Uudesta\nmaailmasta, tarvitsi hän luotettavaa upseeria, jolle voitaisiin uskoa\nosa apujoukkojen päällikkyyttä. Senvuoksi herra de Lafayette ehdotti\nminua kenraali Washingtonille, joka suvaitsi minut hyväksyä.\"\n\n\"Uudesta maailmasta, josta puhutte\", sanoi kuningatar, \"näkyy meille\npalaavan paljon sankareita.\"\n\n\"Teidän majesteettinne lausunto ei koskene minua\", vastasi Filip\nhymyillen.\n\n\"Miksi ei?\" sanoi kuningatar.\n\nSitten hän kääntyi Artoisin kreivin puoleen:\n\n\"Katsokaapa, lanko, herra de Taverneyn pulskaa ja sotilaallista\nnäköä.\"\n\nNähdessään nyt joutuvansa tekemisiin kreivi Artoisin kanssa, joka oli\nhänelle outo, astui Filip pari askelta häntä kohti ja pyysi lupaa\nlausua hänelle tervehdyksensä.\n\nKreivi antoi kädellä merkin, ja Filip kumarsi.\n\n\"Komea upseeri\", myönsi nuori prinssi, \"ylevä aatelismies, jonka\ntuttavuus minua ilahuttaa. Mitä suunnitelmia teillä on, koska\npalasitte Ranskaan?\"\n\nFilip katsahti sisareensa.\n\n\"Monseigneur\", vastasi hän \"minun on valvottava sisareni etua enemmän\nkuin omaani; mitä hän haluaa minun tekevän, sen myös teen.\"\n\n\"Mutta isänne on kai vielä elossa?\" virkkoi Artoisin kreivi.\n\n\"Meillä on ollut se onni, että isämme vielä elää, monseigneur\",\nvastasi Filip.\n\n\"Mutta sillä ei ole väliä\", keskeytti kuningatar vilkkaasti. \"Minusta\non parempi, että Andrée on veljensä suojeluksessa, ja Andréen veli\nteidän suojeluksessanne, herra kreivi. Otatte siis pitääksenne huolta\nherra de Taverneystä, lupaattehan?\"\n\nArtoisin kreivi nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Tiedättekö\", jatkoi kuningatar, \"että meitä yhdistävät hyvin\nläheiset siteet?\"\n\n\"Läheiset siteet, mitä se on, kälyni? Kertokaa heti paikalla!\"\n\n\"Niin, herra de Taverney oli ensimmäinen ranskalainen, jonka näin\nsaapuessani Ranskaan, ja minä olin pyhästi luvannut rakentaa\nensimmäisen täällä näkemäni ranskalaisen onnen.\"\n\nFilip tunsi punastuvansa ja puri huultaan näyttääkseen tyyneltä.\nAndrée katsahti häneen ja laski päänsä.\n\nMarie-Antoinette yllätti yhden niistä silmäyksistä, joita sisarukset\nvaihtoivat; mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa niitä tuskallisia\nsalaisuuksia, mitä sellaiseen katseeseen sisältyi! Hän ei tiennyt\nmitään niistä tapauksista, jotka olemme maininneet kertomussarjamme\nedellisissä osissa. Huomaamansa surumielisyyden hän katsoi\njohtuvan toisesta syystä. Kun niin moni oli vuonna 1774 rakastunut\ndauphineen [v. 1774 Marie-Antoinette ei vielä ollut kuningatar,\nvaan _dauphine_ kruununprinssin puoliso. — _Suom._], niin miksi ei\nherra de Taverneylle olisi tuottanut kärsimyksiä tämä ranskalaisten\nkulkutaudintapainen rakastuminen Maria-Teresian tyttäreen?\n\nTämä luulo oli kaikin puolin todennäköinen, sitä ei kumonnut sekään\nkuvastimessa suoritettu kauneudentarkastus, jossa nähtiin nuori neito\nkehittyneenä vaimoksi ja kuningattareksi. Marie-Antoinetten mielestä\nFilipin kaiho siis liittyi siihen, mitä tämä oli sisarelleen asiasta\npuhunut. Hän hymyili veljelle ja hyväili sisarta ystävällisimmillä\nkatseilla; hän ei tosin ollut arvannut kaikkea, mutta ei myöskään\nollut kokonaan erehtynyt, ja viattomassa viehätyshalussaan, jota ei\nkukaan pidä rikoksena — olihan kuningatarkin nainen — hän iloitsi\ntuntiessaan olevansa rakastettu. Jotkut sielut haluavat myötätuntoa\nkaikkien läheistensä puolelta, eivätkä nämä sielut suinkaan ole\nvähimmin jaloja.\n\nMutta kova kohtalo on sinulle, kuningatar-parka, toimittava hetken,\njolloin tuo hymyilysi, jonka suomisesta sinua rakastaville ihmisille\nolet moitetta saanut, turhaan kohdistuu niihin, jotka eivät sinua\nrakasta.\n\nArtoisin kreivi astui Filipin luo, ja sillä välin kuningatar\nneuvotteli Andréen kanssa metsästyspuvun reunustuksesta.\n\n\"Onko herra Washington\", kysyi prinssi, \"todellakin suuri\nsotapäällikkö?\"\n\n\"Suuri mies, monseigneur.\"\n\n\"Ja millainen arvo oli siellä ranskalaisilla?\"\n\n\"Yhtä hyvä kuin englantilaisilla huono.\"\n\n\"Niin minäkin arvelen. Te kannatatte uusia aatteita, hyvä herra de\nTaverney; mutta oletteko tarkoin harkinnut erästä asiaa?\"\n\n\"Mitä asiaa, monseigneur? Voin teille tunnustaa, että siellä kaukana,\nsotaleirien nurmikolla, suurten järvien läheisillä ruoholakeuksilla\nolen usein joutunut ajattelemaan yhtä ja toista.\"\n\n\"Esimerkiksi sitä asiaa, että sotiessanne siellä ette ole käyneet\nsotaa intiaaneja ettekä englantilaisia vastaan.\"\n\n\"Ketä vastaan siis, monseigneur?\"\n\n\"Itseänne vastaan.\"\n\n\"Ah, monseigneur, en tahdo kiistellä; se on hyvinkin mahdollista.\"\n\n\"Siis myönnätte...\"\n\n\"Myönnän, että sillä, mikä on pelastanut kuningasvallan, voi olla\nonneton vastavaikutus.\"\n\n\"Niin, mutta tämä vastavaikutus voi viedä hengen niiltä, jotka\nparanivat alkuperäisestä taudinpuuskasta.\"\n\n\"Valitettavasti, monseigneur!\"\n\n\"Juuri senvuoksi en pidä herra Washingtonin ja markiisi de Lafayetten\nvoittoja niin onnellisina, kuin väitetään. Se on itsekkyyttä, olkoon\nvaan; mutta älkää siitä pahastuko, en ole itsekäs vain itseni tähden.\"\n\n\"Ei, ei, monseigneur!\"\n\n\"Ja tiedättekö, miksi tahdon teitä auttaa kaikin voimin?\"\n\n\"Olkoon monseigneurilla siihen mikä syy hyvänsä, minä olen siitä\naina tunteva teidän kuninkaalliselle korkeudellenne syvintä\nkiitollisuutta.\"\n\n\"Syy on se, herra de Taverney, että te ette kuulu niihin, joita\non joka kadunkulmassa toitotettu sankareiksi. Te olette urheasti\ntäyttänyt tehtävänne, mutta ette ole alinomaa pujahtanut pasuunan\nsuuhun. Teitä ei Pariisissa tunneta, ja siksi teistä pidän, muuten...\ntotta vie, herra de Taverney... muuten... minä olen itsekäs, nähkääs.\"\n\nSitten prinssi nauraen suuteli kuningattaren kättä, lausui Andréelle\njäähyväiset nopeammin ja kunnioittavammin kuin hänen oli tapana\nnaisia puhutella ja poistui huoneesta.\n\nKuningatar keskeytti nyt melkein kohta puhelunsa Andréen kanssa,\nkääntyi Filipiin päin ja kysyi:\n\n\"Oletteko tavannut isänne, monsieur?\"\n\n\"Kyllä, ennen tänne tuloani, madame, tapasin hänet etuhuoneissa;\nsisareni oli hänelle toimittanut sanan.\"\n\n\"Mutta miksi ette heti käynyt tapaamassa isäänne?\"\n\n\"Olin lähettänyt hänen luokseen kamaripalvelijani ja pienet\nmatkatavarani, mutta herra de Taverney palautti palvelijan\nilmoittamaan sen käskyn, että minun tuli ensin esittäytyä kuninkaalle\ntai teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Ja te tottelitte?\"\n\n\"Ilomielin, madame: sillä keinoin sain syleillä sisartani.\"\n\n\"Nyt on ihmeen ihana sää!\" huudahti kuningatar riemuiten. \"Rouva de\nMisery, huomenna jää sulaa, minun pitää nyt heti saada reki.\"\n\nEnsimmäinen kamarirouva lähti täyttämään käskyä.\n\n\"Ja suklaatini tänne\", lisäsi kuningatar.\n\n\"Eikö teidän majesteettinne syö suurusta?\" kysyi rouva de Misery.\n\"Eikä teidän majesteettinne syönyt eilen illallistakaan.\"\n\n\"Siinä erehdytte, hyvä Misery. Oli meillä eilen illallista; kysykää\nneiti de Taverneyltä.\"\n\n\"Ja hyvä olikin\", huomautti Andrée.\n\n\"Silti en nyt jätä juomatta suklaatiani\", lisäsi kuningatar. \"Pian,\npian, hyvä Misery, ihana auringonpaiste houkuttaa; varmaankin tulee\ntänään paljon väkeä Sveitsiläislammelle.\"\n\n\"Aikooko teidän majesteettinne luistella?\" kysyi Filip.\n\n\"Kelpaapa teidän laskea meistä leikkiä, herra amerikalainen\", sanoi\nkuningatar, \"te kun olette samoillut suunnattomia järviä, joilla\nkuljetaan useampia penikulmia kuin täällä askelia.\"\n\n\"Madame\", vastasi Filip, \"täällä teidän majesteettianne huvittaa\npakkanen ja tie: siellä se vie hengen.\"\n\n\"Kah, tuossa on suklaatini; Andrée, ottakaa tekin kuppi.\"\n\nAndrée punastui ilosta ja kumarsi.\n\n\"Näette, herra de Taverney, minä olen aina sama, hovisääntö on\nminulle kauhistus kuten ennenkin. Muistatteko entisaikaa, herra\nFilip, vai oletteko muuttunut?\"\n\nNämä sanat koskivat nuorta miestä sydämeen; naisen kaipaus on usein\ntikarinisku asianomaiselle.\n\n\"Ei, madame\", vastasi hän jyrkästi, \"en minä ole muuttunut ainakaan\nsydämeltäni.\"\n\n\"Jos siis sydän on pysynyt samana\", sanoi kuningatar hilpeästi, \"ja\nkun se oli hyvä, niin kiitämme teitä siitä omalla tavallamme: kuppi\nlisää herra de Taverneytä varten, rouva Misery!\"\n\n\"Oi, madame\", huudahti Filip aivan hämillään, \"teidän majesteettinne\nei huomaa, että se on liikaa kunniaa minunlaiselleni mitättömälle\nsotilaalle!\"\n\n\"Vanhalle ystävälle\", korjasi kuningatar, \"siinä kaikki. Tänään saan\ntaas hengähtää nuoruuden tuoksua; tämä päivä tapaa minut onnellisena,\nvapaana, ylpeänä, huimana! Tänään muistuvat mieleeni ensi kävelyni\nrakkaassa Trianonissani ja ne kujeilut, joita meillä siellä oli,\nAndréella ja minulla; ruusut, mansikat, rautayrtit, linnut, joita\nkoetin tuntea kukkapenkereillä, kaikki, nekin kelpo puutarhurit,\njoiden herttaiset kasvot aina merkitsivät minulle uutta kukkaa,\nmakeaa hedelmää; ja herra de Jussieu, ja omituinen Rousseau, joka\nlepää jo haudassa... Tämä päivä... sanon teille, että tämä päivä...\ntekee minut vallattomaksi! Mutta mikä teidän on, Andrée, kun olette\nnoin punainen, ja teidän, herra Filip, kun kalpenette?\"\n\nNäiden kahden nuoren ilmeet olivat todellakin huonosti kestäneet\ntämän julman muiston koetusta. Mutta kuningattaren viime sanat\nkuullessaan he taas rohkaisivat mielensä.\n\n\"Poltin kitalakeni\", selitti Andrée; \"anteeksi, madame.\"\n\n\"Ja minä, madame\", sanoi Filip, \"en vieläkään osaa tottua ajatukseen,\nettä teidän majesteettinne kunnioittaa minua kuin ylhäistä henkilöä.\"\n\n\"Mitä turhia\", keskeytti Marie-Antoinette, itse kaataen suklaatia\nFilipin kuppiin, \"te olette sotilas, sanoitte, ja siis tottunut\ntuleen: polttakaa nyt itseänne urheasti suklaatilla, minä en jouda\nodottamaan.\"\n\nJa hän alkoi nauraa. Mutta Filip otti asian niin vakavalta kannalta\nkuin maalainen; ero oli vain se, että mitä tämä olisi tehnyt\nhämillään, sen Filip suoritti sankaruudella.\n\nKuningatar ei päästänyt häntä näkyvistään, ja hänen naurunsa vain\nyltyi.\n\n\"Teillä on mainio luonne\", sanoi hän.\n\nSitten hän nousi. Hänen kamarirouvansa olivat hänelle jo tarjonneet\nviehättävän hatun, kärpännahkaisen viitan ja hansikkaat.\n\nAndrée puki ylleen yhtä nopeasti. Filip otti taas hatun kainaloonsa\nja seurasi naisia.\n\n\"Herra de Taverney, en tahdo, että jätätte minut\", sanoi kuningatar.\n\"Tänään aion sukkelasti ottaa amerikalaisen takavarikkoon. Asettukaa\noikealle puolelleni, herra de Taverney!\"\n\nTaverney totteli. Andrée siirtyi kuningattaren vasemmalle sivulle.\n\nKun kuningatar astui alas suuria portaita, kun tehtiin kunniaa\nlyömällä rumpua, kun henkivartijain torventoitotus ja asentoon\nnostettujen aseiden kalske nousi palatsiin asti eteisten kaiuttamana,\nniin tämä kuninkaallinen komeus, tämä kaikkien kunnioitus, tämä\nyleinen ihailu, joka kohdistui kuningattareen ja sivumennen\nhipaisi Taverneytäkin, tämä riemusaatto huimasi nuoren miehen jo\nhämmentynyttä päätä. Hänen otsalleen kihosi kuumeen hiki, hänen\naskeleensa kävivät epävarmoiksi. Ellei kylmä viima olisi osunut hänen\nsilmiinsä ja huulilleen, olisi hän varmaankin pyörtynyt.\n\nNiin monen synkän päivän jälkeen, jotka hän oli viettänyt murheessa\nja maanpaossa, oli tämä paluu ylpeyden ja sydämen suuriin riemuihin\nnuorelle miehelle liian äkillistä.\n\nSillä välin, kun kauneudesta säihkyvän kuningattaren astuessa ohitse\notsat kumartuivat ja aseet kavahtivat pystyyn olisi voitu nähdä muuan\nukko, joka ajatuksiinsa kiintyneenä laiminlöi hovisäännön. Hän näet\nei kumartanut eikä luonut katsettaan maahan, vaan kurotti päätään\nja tuijotti kuningattareen ja Taverneyhin. Kun kuningatar poistui,\ntunkeutui pieni ukko erilleen jonosta, joka alkoi hajaantua, ja hänen\nnähtiin juoksevan niin nopeasti kuin seitsenkymmenvuotisilla pikku\njaloillaan pääsi.\n\n\n\n\nXI\n\nSVEITSILÄISLAMPI\n\n\nJokainen tuntee sen pitkulaisen neliön, joka kesällä on merivihreä ja\nläikehtivä, talvella valkoinen ja rosoinen, ja jolla vielä nykyäänkin\non nimenä Sveitsiläislampi. Pitkin lammen reunoja kulkee käytävä,\njonka lehmukset iloisesti kurottavat punertavia oksiaan aurinkoa\nkohti, ja siellä on kaikensäätyisiä ja -ikäisiä kävelijöitä, jotka\ntahtovat nauttia reellä ajon ja luistelun katselemisesta.\n\nNaisten puvuissa tulee hälisevästi esille sekaisin vanhan hovin\nhieman rasittavaa ylellisyyttä ja uuden kuosin hieman oikullista\nluontevuutta. Korkeat hiuslaitteet, nuoria otsia varjostavat harsot,\nuseimmilla vaatehatut, turkisvaipat ja silkkihameiden laajat\npoimureunukset ja toiselta puolen punaiset takit, taivaansiniset\nunivormut, keltaiset liverit ja suuret, valkoiset kaavut tekevät\nyhteensä hyvinkin merkillisen sekamelskan. Sinivalkoiset palvelijat\npistävät tästä joukosta esille kuin uni- ja ruiskukat, joita tuuli\nhuojuttaa tähkäpäiden tai apilain seassa.\n\nToisinaan kuuluu kokoontuneen väen taholta ihastuksen huuto, kun\ntaitava luistelija Saint-Georges on piirtänyt niin täydellisen\nympyrän, ettei mittaustieteilijäkään siinä keksisi mainittavaa\nvirhettä.\n\nSillaikaa, kun lammen rannoilla on niin paljon katselijoita, että he\nlämmittävät toisiaan kosketuksella ja kaukaa näyttävät kirjavalta\nmatolta, jonka yläpuolella leijailee usvaa, pakkasen puristamaa\nhengitystä, tarjoo itse lampi, paksuksi jääkuvastimeksi muuttuneena,\nmitä moninaisimman ja varsinkin vaihtelevimman näyn.\n\nTuolla kiitää kolmen suunnattoman ison paimenkoiran vetämä reki\nkuin venäläinen kolmivaljakko pitkin jäätä. Vaakunakoristeisiin\nsamettiloimiin puetut koirat, päähineinä liehuvia sulkia, ovat sen\nnäköisiä kuin kummituseläimet Callotin paholaiskuvissa tai Goyan\nvelhomaalauksissa.\n\nNiiden isäntä, herra de Lauzun, lojuu huolettomasti tiikerinnahoilla\nsisustetussa reessä ja painautuu hieman sivulle hengittääkseen\nvapaammin, mikä luultavasti ei onnistuisi, jos hän kääntäisi kasvonsa\nsuoraan tuulta vasten.\n\nSiellä täällä pyrkivät jotkut hiljakseen kulkevat reet muista eroon.\nErääseen näistä reistä astuu nainen, jolla varmaankin kylmän vuoksi\non naamio, ja uljas luistelija, yllään kultanauhuksilla koristettu\navara samettiviitta, nojaa selkämykseen antaakseen parempaa\nvauhtia reelle, jota sysää ja samalla ohjaa. Naamioidun naisen ja\navaraviittaisen luistelijan välinen keskustelu on kuiskutusta, eikä\nkukaan voi moittia heidän salaista kohtaustaan vapaassa ulkoilmassa,\nkoko Versaillesin nähtävissä.\n\nMitä se toisiin kuuluu, mitä he puhuvat, kunhan heidät vain nähdään,\nja mitä he siitä huolivat, että heidät nähdään, kunhan vain ei heitä\nkuulla. Ilmeisesti he kaikkien näiden joukossa elävät omaa eristettyä\nelämäänsä ja kiitävät muun väen seassa kuin kaksi muuttolintua. Minne\nhe kulkevat? Siihen tuntemattomaan maailmaan, jota kaikki sielut\netsivät ja jonka nimenä on autuus.\n\nÄkkiä syntyy näiden keijukaisten kesken, jotka enemmän liukuvat\nkuin käyvät, suuri hälinä. Se johtuu siitä, että Sveitsiläislammen\nrannalle on ilmestynyt kuningatar, että hänet on tunnettu ja\nvalmistetaan hänelle tilaa, mutta silloin hän viittaa kädellään, että\nkaikki jäisivät paikoilleen.\n\nKajahtaa huuto: eläköön kuningatar! Sitten järjestyvät kiitävät\nluistelijat ja työnnettävät reet kuin sähkövoimalla suureksi kehäksi\nsen paikan ympärille, jonne ylhäinen tulija on pysähtynyt.\n\nKaikkien huomio on kiintynyt häneen.\n\nHerrat lähestyvät sulavin liikkein, naiset järjestävät pukujansa\nkunnioittavan säädylliseksi, ja jokainen pyrkii melkein yhtymään\naatelismiesten ja ylempien upseerien ryhmiin, jotka kiirehtivät\ntervehtimään kuningatarta.\n\nYlhäisten henkilöiden joukossa, joita yleisö pitää silmällä, on muuan\nerittäin huomattava, joka ei seuraa yleistä harrastusta eikä riennä\nkuningattaren luo, vaikka on tämän puvun ja seuralaiset tuntenut,\nvaan päinvastoin jättää rekensä ja poikkee vastakkaiselle käytävälle\nkadoten sinne seurueineen.\n\nArtoisin kreivi, joka nähtiin uljaimpien ja taitavimpien luistelijain\njoukossa, oli ensimmäisiä rientämään sinne, missä hänen kälynsä oli.\n\n\"Näettekö\", sanoi hän hiljaa kuningattarelle, suudellen tämän kättä,\n\"kuinka veljemme Provencen kreivi teitä karttaa?\"\n\nJa näin sanoen hän viittasi kuninkaalliseen korkeuteen, joka harpaten\nkiirehti kuuraisen vesakon halki kiertoteitse vaunujensa luo.\n\n\"Hänen ei tee mieli kuulla nuhteitani\", selitti kuningatar.\n\n\"Mitä nuhteisiin tulee, joita hän odottanee, koskee se asia minua,\neikä hän senvuoksi teitä vältä.\"\n\n\"No sitten hänellä on omantunnon vaivoja\", sanoi kuningatar hilpeästi.\n\n\"Hänellä on toinenkin syy, kälyni.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Sen saatte kuulla. Hän on juuri saanut tietää, että mainio voittaja,\nherra de Suffren, saapuu tänä iltana, ja kun se on tärkeä uutinen, ei\nhän suo teidän siitä saavan tietoa.\"\n\nKuningatar näki ympärillään muutamia uteliaita, joita ei kunnioitus\npitänyt niin loitolla, etteivät olisi kuulleet hänen lankonsa sanoja.\n\n\"Herra de Taverney\", sanoi hän, \"olkaa niin hyvä ja katsokaa, onko\nrekeni kunnossa, ja jos isänne on täällä, syleilkää häntä; saatte\nminulta lomaa neljännestunniksi.\"\n\nNuori mies kumarsi ja riensi joukon puhki toimittamaan kuningattaren\nasiaa. Väkijoukko oli myös ymmärtänyt: sillä on joskus tarkka vaisto;\nse laajensi kehää, ja kuningatar jäi Artoisin kreivin kanssa paremmin\nrauhaan.\n\n\"Selittäkää nyt, lankoni\", sanoi kuningatar; \"mitä etua hänellä siitä\non, etten saisi tietää herra de Suffrenin tulevan.\"\n\n\"Voi, kälyni, onko mahdollista, että te, nainen, kuningatar ja hänen\nvastustajansa, ette heti pääse selville tämän ovelan poliitikon\ntarkoituksesta? Herra de Suffren saapuu tänne, eikä hovissa sitä\ntiedä kukaan. Herra de Suffren on Intianmeren sankari ja siis\noikeutettu saamaan Versaillesissa komean vastaanoton. No niin,\nhän saapuu; kuningas ei tiedä asiasta mitään ja laiminlyö hänet\ntietämättään, siis vastoin tahtoaankin, ja te, kälyni, samoin. Mutta\nsillä välin Provencen kreivi, joka nyt tietää odottaa herra de\nSuffrenia, ottaa herttaisesti vastaan merisankarin, hymyilee hänelle,\nhellii häntä, laatii hänelle runonkin ja liittyen läheisesti Intian\nsankariin pääsee itsekin tavallaan Ranskan sankariksi.\"\n\n\"Se on selvä asia\", myönsi kuningatar.\n\n\"Niin päivänselvä!\" sanoi kreivi.\n\n\"Teiltä unohtuu vain muuan seikka, hyvä viestintuoja.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kuinka teille on selvinnyt tämä rakkaan veljen ja langon kaunis\nsuunnitelma?\"\n\n\"Kuinkako sen tiedän? Samoin kuin kaiken muun, mitä hän puuhaa. Se\non hyvin yksinkertaista: huomattuani Provencen kreivin urkkivan\nkaikkea, mitä minä teen, olen palkannut väkeä ilmoittamaan minulle,\nmitä hommia hänellä on. Siitä voi olla minulle hyötyä ja teillekin,\nkälyni.\"\n\n\"Kiitos liittolaisuudesta, mutta entä kuningas?\"\n\n\"Kuninkaalle on jo ilmoitettu.\"\n\n\"Tekö ilmoititte?\"\n\n\"En suinkaan, vaan meriministeri, jonka lähetin hänen luokseen. Koko\nasia ei kuulu minulle; ymmärrättehän, minä olen liian kevytmielinen,\ntuhlari, hulluttelija, niin ettei minun sovi sekaantua näin\ntärkeisiin asioihin.\"\n\n\"Oliko meriministerikin tietämätön herra de Suffrenin tulosta\nRanskaan?\"\n\n\"Hyvä käly, olettehan tuntenut kyllin monta ministeriä niinä\nneljänätoista vuotena, jolloin olette ollut Ranskan dauphine tai\nkuningatar, tietääksenne, etteivät ne herrat koskaan tärkeätä asiaa\ntiedä. Tällä kertaa sai ministeri tietonsa minulta ja ihastui.\"\n\n\"Sen kyllä uskon.\"\n\n\"Käsitätte kaiketi, hyvä käly, että se mies on koko ikänsä minulle\nkiitollinen, ja hänen kiitollisuuttaan juuri tarvitsenkin.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Välittämään lainaa.\"\n\n\"Ai, ai\", huudahti kuningatar nauraen, \"nyt te pilasitte kauniin\ntekonne!\"\n\n\"Varmaankin te tarvitsette rahaa\", sanoi Artoisin kreivi vakavan\nnäköisenä. \"Ranskan pojan kunnian kautta lupaan käytettäväksenne\npuolet siitä, mitä saan.\"\n\n\"Pitäkää kaikki\", sanoi Marie-Antoinette; \"tällä haavaa, Jumalan\nkiitos, en tarvitse mitään.\"\n\n\"Mutta hitto vie, älkää vain kovin myöhään muistuttako minulle\nlupaustani.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että jos kauan viivyttelette, minun voisi käydä mahdottomaksi\npitää sanaani.\"\n\n\"Olkoon niin; minun on siis myös pidettävä huolta siitä, että keksin\njonkin valtiosalaisuuden.\"\n\n\"Mutta te vilustutte, kälyni\", sanoi prinssi, \"poskenne jo\nsinertyvät, sanon teille.\"\n\n\"Tuossahan herra de Taverney jo tuo tänne rekeni.\"\n\n\"Ette siis enää kaipaa seuraani?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pyydän ajamaan minut pois.\"\n\n\"Miksi? Vai luuletteko ehkä, että jollakin tapaa häiritsette minua?\"\n\n\"En suinkaan, vaan päinvastoin itse tarvitsen vapauttani.\"\n\n\"Hyvästi siis!\"\n\n\"Näkemiin, rakas käly!\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Tänä iltana.\"\n\n\"Mitä illalla on?\"\n\n\"Ei ole, vaan tulee.\"\n\n\"No mitä sitten tulee?\"\n\n\"Paljon väkeä kuninkaan pelipöydän ääreen.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Senvuoksi, että meriministeri tuo sinne herra de Suffrenin.\"\n\n\"Hyvä on, hyvästi siis iltaan asti!\"\n\nNuori prinssi kumarsi kuningattarelle viehättävän kohteliaasti, kuten\nhän osasi, ja hävisi väen joukkoon.\n\nIsä Taverney oli katseillaan seurannut poikaansa, kun tämä poistui\nkuningattaren luota pitämään huolta reestä. Mutta pian hänen\nkatseensa oli palannut kuningattareen. Marie-Antoinetten vilkas\npuhelu lankonsa kanssa teki hänet hieman levottomaksi, sillä\nse katkaisi kaiken tuttavallisuuden, jota kuningatar juuri oli\nosoittanut hänen pojalleen. Hän tyytyikin vain ystävällisesti\nnyökkäämään Filipille, kun tämä oli suorittanut reen liikkeellepanoa\nvarten tarpeelliset valmistukset, ja kun nuori mies noudattaen\nkuningattaren käskyä aikoi syleillä isäänsä, jota ei ollut kymmeneen\nvuoteen nähnyt, viittasi tämä häntä poistumaan ja sanoi:\n\n\"Myöhemmin, myöhemmin, tule sitten, kun virantoimituksesi on\npäättynyt. Sitten saadaan puhella.\"\n\nFilip poistui siis, ja parooni näki hyvillä mielin, että Artoisin\nkreivi sanoi jäähyväiset kuningattarelle.\n\nTämä istuutui rekeen ja otti Andréen viereensä, ja kun kaksi kookasta\npalvelijaa kiirehti työntämään rekeä, sanoi kuningatar:\n\n\"Ei, ei, en tahdo kulkea sillä tavoin. Ettekö luistele, herra de\nTaverney?\"\n\n\"Kyllä, madame\", vastasi Filip.\n\n\"Antakaa luistimet herra upseerille!\" käski kuningatar ja kääntyen\nFilipin puoleen lisäsi:\n\n\"En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että te luistelette yhtä hyvin\nkuin Saint-Georges.\"\n\n\"Jo monta vuotta sitten\", sanoi Andrée, \"Filip luisteli vallan\nmainiosti.\"\n\n\"Eikä nyt kukaan voi kanssanne kilpailla, vai mitä, herra de\nTaverney?\"\n\n\"Kun teidän majesteetillanne on minuun niin suuri luottamus\", sanoi\nFilip, \"niin koetan parastani.\"\n\nTällöin hän jo oli kiinnittänyt kenkiinsä luistimet, jotka olivat\nniin teräviksi hiotut kuin veitset. Nyt hän asettui reen taakse,\nantoi sille toisella kädellä vauhtia, ja niin alkoi kulku.\n\nSilloin saatiin katsella merkillistä näytelmää. Kaikkien\nvoimistelijain kuningas Saint-Georges, komea mulatti, yleisön\nsuosikki, etevin kaikissa ruumiinharjoituksissa, aavisti itselleen\nkilpailijaa tästä nuoresta miehestä, joka uskalsi hänen ohellaan\nheittäytyä kilparadalle.\n\nHän alkoikin heti liehua kuningattaren reen ympärillä niin\nkunnioittavin ja siroin kumarruksin, ettei tottuneinkaan hovimies\nollut Versaillesin parkettilattialla koskaan tervehtinyt\nviehättävämmin. Hän piirteli reen ympäri mitä nopeimpia ja\nsäännöllisimpiä kehiä, kietoen sen perätysten renkailla, jotka\nihailtavasti liittyivät toisiinsa, niin että jokainen uusi kaari\nkulki reen editse ja hän sitten, jäätyään reen taakse kehää\npäättämään, uudella ponnahduksella piirsi eteenpäin kiitäen soikion\nja taas voitti sen matkan, minkä reki oli päässyt edelle. Kukaan\nei edes katseella voinut tätä liikehtimistä seurata joutumatta\nihmettelyn ja hämmästyksen valtaan.\n\nFilip oli tästä jo kiihtynyt ja teki uhkarohkean päätöksen: työnsi\nrekeä niin pelottavan nopeasti, että Saint-Georges pari kertaa jäi\nsuorittamaan ympyriään sen taakse, ehtimättä edelle, ja kun reen kova\nvauhti sai monet päästämään kauhun huutoja, jotka olisivat voineet\nsäikäyttää kuningatarta, sanoi Filip:\n\n\"Jos teidän majesteettinne tahtoo, niin pysäytän tai ainakin\nhiljennän.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti kuningatar hurjassa innossa, joka oli hänelle\nominainen sekä työssä että huvissa. \"En minä pelkää, nopeammin,\nritari, jos voitte, nopeammin!\"\n\n\"Sitä parempi! Kiitän luvastanne, madame. Pidän kyllä lujasti kiinni,\nsaatte luottaa minuun.\"\n\nJa kun hänen jäntevä kätensä taas tarttui selkämyksen kolmioon, oli\note niin raju, että koko reki tutisi. Tuntui melkein siltä, kuin hän\nolisi sen nostanut suoralla kädellä.\n\nSitten hän käytti työntöön toistakin kättään, mitä ei ollut tähän\nasti huolinut tehdä, ja kuljetti rekeä edellään, ikäänkuin se olisi\nollut vain leikkikalu hänen rautakourissaan.\n\nTästä lähtien hän kiiti Saint-Georgesin ympyrien halki vielä\nsuuremmissa kehissä, niin että reki liikkui kuin notkein ihminen,\nkääntyi ja kiersi koko pituudeltaan, ikäänkuin olisi ollut\nvain tavallinen kengänpohja, jollaisella seisten Saint-Georges\nmuokkasi jäätä; huolimatta koostaan, painostaan ja muodostaan oli\nkuningattaren reki muodostunut luistimeksi, se eli, liiti ja kieppui\nkuin tanssija.\n\nSaint-Georges, joka oli kiemuroissaan sirompi, hienompi ja\nsäännöllisempi, alkoi pian käydä levottomaksi. Hän luisteli jo\ntoista tuntia. Filip näki hänen hikoilevan, hänen polvitaipeittensa\nvavahtelevan jännityksestä ja päätti hänet voittaa uuvuttamalla.\nHän alkoi siis liikkua toisella tapaa, herkesi piirtämästä ympyriä,\njoiden vuoksi oli pakko yhä nostaa rekeä, ja työnsi suoraan\neteenpäin. Nyt reki kiiti vasamaa nopeammin.\n\nSaint-Georges tavoitti hänet pian yhdellä ponnahduksella, mutta\nFilip käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin toinen rynnistys tekee\nensimmäisen vauhdin moninkertaiseksi, ja sai reen liukumaan vielä\nkoskemattomalle kohdalle jäätä, mutta uusi vauhti oli niin ankara,\nettä hän itse jäi taemmaksi.\n\nNyt syöksähti Saint-Georges ottamaan rekeä kiinni, mutta silloin\nFilipkin kokosi voimansa, pyyhkäisi luistimen äärimmäisellä särmällä\nliitäen kilpailijansa ohitse ja pääsi molemmin käsin tarttumaan\nrekeen. Sitten hän jättiläisliikkeellä kiepautti reen ympäri ja\nlennätti sitä taas eteenpäin vastakkaiseen suuntaan; sillaikaa\nSaint-Georges, joka ei voinut kohta hillitä suunnatonta vauhtiaan,\nmenetti korvaamatonta aikaa ja jäi kauas taakse.\n\nIlma kaikui niin vilkkaista suosionhuudoista, että Filip hämillään\npunastui. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun kuningatar, itsekin\ntaputettuaan käsiään, kääntyi häneen päin ja sanoi hekumallisen\nnääntymyksen äänensävyllä:\n\n\"Voi, herra de Taverney, kun nyt voitto jäi teille, armahtakaa,\nmuuten tapatte minut!\"\n\n\n\n\nX\n\nKIUSAAJA\n\n\nSaatuaan kuningattarelta tämän käskyn eli oikeammin pyynnön, Filip\nkiristi teräksisiä jäntereitään, jarrutti polvitaipeillaan, ja\nreki pysähtyi jyrkästi niinkuin arabialainen ratsu kinttujen vielä\nvavahdellessa erämaan hiekalla.\n\n\"Nyt saatte levätä\", sanoi kuningatar ja astui reestä hoippuen. \"En\nolisi ikänä uskonut, että nopea vauhti niin huumaa; olitte vähällä\ntehdä minut hulluksi.\"\n\nJa todellakin aivan horjuen hän nojasi Filipin käsivarteen.\n\nÄllistyksen kohina, joka kulki pitkin koko tätä kullattua ja\nkoristettua parvea, oli hänelle merkkinä siitä, että hän taas oli\nrikkonut hovisääntöä vastaan, jollaiset virheet olivat suunnattomia\nkateuden ja orjamaisuuden silmissä.\n\nMitä Filipiin tulee, hämmentyi hän tästä erinomaisesta kunniasta\nniin, että vavisten häpesi enemmän kuin jos hänen hallitsijattarensa\nolisi häntä julkisesti loukannut. Hän loi katseensa maahan, ja sydän\njyskyi ihan haljetakseen. Merkillinen mielenliikutus, varmaankin\nkiivaan kulun herättämä, valtasi myös kuningattaren, sillä hän veti\nkohta kätensä takaisin ja nojasi sen sijaan neiti de Taverneyhin,\npyytäen päästä istumaan. Hänelle tuotiin telttatuoli.\n\n\"Anteeksi, herra de Taverney\", sanoi hän Filipille.\n\nSitten hän lisäsi äkkinäisesti:\n\n\"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita...\nja narreja\", lisäsi hän vielä hiljaa.\n\nAsianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen\nluokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui\nluistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa\nhoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten\npäänsä ja sanoi:\n\n\"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!\"\n\nJa hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin\ntarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.\n\n\"Ei, kiitos, herrat!\" sanoi kuningatar. \"Tulkoot tänne palvelijani!\"\n\nKun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:\n\n\"Hiljaa, hiljaa.\"\n\nJa ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui\nhiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia,\nuteliaita ja kateellisia.\n\nFilip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi\nkatseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin\nkohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan,\nOrleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.\n\nHieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena\nsiitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten\nsilmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun\nkosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.\n\nIhan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo,\nkääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä\nsysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka\nhänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta\nlaajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.\n\n\"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?\"\n\nJa nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen\natleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta\nvoitosta.\n\n\"Kaikesta sydämestäni, rakas isä\", vastasi Filip.\n\nMutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut\nsopusoinnussa merkityksen kanssa.\n\n\"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!\"\n\nJa ukko työnsi häntä menemään.\n\n\"Mutta minne te tahdotte minun menemään?\" kysyi Filip.\n\n\"Tietysti tuonne, hitto vie!\"\n\n\"Tuonneko?\"\n\n\"Niin, kuningattaren luo.\"\n\n\"Eikä mitä, isä, ei, kiitos vaan!\"\n\n\"Miksi ei? Miksi kiitos vaan? Oletko hullu? Etkö tahdo takaisin\nkuningattaren luo?\"\n\n\"En, se ei käy päinsä; te ette ajattele, mitä tahdotte.\"\n\n\"Vai ei käy päinsä! Etkö voi palata kuningattaren luo, joka odottaa\nsinua?\"\n\n\"Joka odottaa minua?\"\n\n\"Juuri niin; kuningattaren luo, joka ikävöi sinua.\"\n\n\"Ikävöi minua!\"\n\nJa Filip loi parooniin tuikean silmäyksen.\n\n\"Uskonpa todellakin, isäni, että unohdatte, mitä sopii puhua\", sanoi\nhän kylmästi.\n\n\"Kummallista, kunniani kautta!\" sanoi ukko suoristuen ja polkien\njäätä. \"Kuuleppas, Filip, ole niin hyvä ja sano, mistä tulet.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi toinen surumielisesti, \"pelkään tosiaankin, että\nminulle tulee varmuus.\"\n\n\"Mikä varmuus?\"\n\n\"Se, että teette pilaa minusta taikka...\"\n\n\"Taikka...\"\n\n\"Anteeksi, isäni, taikka olette tulemassa hulluksi.\"\n\nUkko tarttui nyt poikaansa käsivarteen niin rajusti, että nuori mies\nrypisti kipeäntunteesta kulmakarvojaan.\n\n\"Kuulkaapa, herra Filip\", sanoi ukko. \"Amerika on hyvin kaukana\nRanskasta, sen kyllä tiedän.\"\n\n\"Hyvin kaukana\", toisti Filip, \"mutta en ymmärrä, mitä tarkoitatte;\nolkaa hyvä ja selittäkää.\"\n\n\"Se on sellainen maa, jossa ei ole kuningasta eikä kuningatarta.\"\n\n\"Eikä alamaisia.\"\n\n\"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele,\neikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää,\nvaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään\nsaavani erään varmuuden.\"\n\n\"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan\neri asioita.\"\n\n\"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole\nluvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!\"\n\n\"Katson kyllä.\"\n\n\"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin,\nherraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas\nkääntyy. Hän etsii... ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan\nherraa! Aha!\"\n\nJa pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata\npeurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista\nkättä kuin hänen.\n\n\"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa,\nettä kuningatar etsii juuri minua?\"\n\n\"Ah!\" toisti ukko tömistäen jalkaansa. \"Vaikka olisi totta, sanoo\nhän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn\npoika!\"\n\n\"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne\", mutisi Filip. Sitten\nhän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti:\n\n\"Pitääkö minun siitä kiittää Jumalaa?\"\n\n\"Monsieur\", sanoi ukko, \"sanon sinulle, että kuningatar kaipaa sinua,\nhakee sinua.\"\n\n\"Hyvin te näette, isä\", vastasi Filip kuivasti.\n\n\"Kuuleppa\", jatkoi ukko leppeämmin, koettaen hillitä\nmaltittomuuttaan, \"anna minun selittää. Tosin kyllä sinulla on omat\nsyysi, mutta minulla on kokemusta. Sano nyt, hyvä Filip, oletko mies\nvai etkö?\"\n\nFilip kohautti hieman hartioitaan eikä vastannut. Kun ukko nyt\nhuomasi turhaan odottavansa vastausta, rupesi hän, pikemmin\nylenkatseen kuin minkään tarpeen vuoksi, tuijottamaan poikaansa, ja\nsilloin hän harmikseen sai tämän kasvoissa nähdä sen arvokkuuden,\njärkkymättömän maltin, voittamattoman tahdon, jolla Filip oli\nvarustettu taisteluun kaiken hyvän puolesta. Hän salasi tuskansa,\nhyväili puuhkalla nenänsä punaista nipukkaa ja virkkoi niin\nsuloisella äänellä kuin Orfeus oli puhutellut Tessalian kallioita:\n\n\"Filip, ystäväiseni, kuunteleppa nyt, mitä sanon.\"\n\n\"Minusta tuntuu, etten neljännestuntiin ole muuta tehnyt kuin\nkuunnellut.\"\n\n\"Kyllä minä sinut, herra amerikalainen, romahutan majesteettisesta\nkorkeudestasi\", ajatteli ukko. \"Lienee sinullakin, jättiläinen,\nheikko puolesi; kunhan pääsen siihen kiinni vanhoilla kynsilläni,\nniin saat nähdä.\"\n\nSitten hän sanoi ääneen:\n\n\"Erästä asiaa et ole huomannut, Filip.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Erästä seikkaa, joka on kunniaksi lapselliselle mielellesi.\"\n\n\"Antakaa kuulla, isä.\"\n\n\"Asia on se, että sinä tulet Amerikasta, jonne olit lähtenyt\nsiihen aikaan, kun oli vain kuningas, mutta ei kuningatarta, ellei\noteta lukuun rouva Dubarryta, jollainen majesteetti ei juuri\nherätä kunnioitusta. Sitten palaat, näet kuningattaren ja tuumit:\nkunnioittakaamme häntä.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Lapsi-parka!\" sanoi ukko.\n\nJa hän peitti suunsa puuhkalla, tukehuttaakseen yskänsä ja samalla\nhohotuksensa.\n\n\"Kuinka\", kysyi Filip, \"te surkuttelette minua, että pidän\narvossa kuninkuutta, te Taverney Maison-Rouge, ranskalainen kelpo\naatelismies?\"\n\n\"Malta, en minä kuninkuudesta puhu, vaan kuningattaresta.\"\n\n\"Teistä siinä on eroa!\"\n\n\"Totta vie! Mitä kuninkuus on? Kruunu, eikä siihen kajota, hornan\nnimessä! Mitä on kuningatar? Nainen, niin juuri, nainen, ja siihen\nkajotaan.\"\n\n\"Kajoatteko häneen?\" huudahti Filip punastuen suuttumuksesta ja\nylenkatseesta ja liitti näihin sanoihin niin ylpeän liikkeen, ettei\nyksikään nainen olisi voinut häntä katsella rakastamatta eikä\nyksikään kuningatar ihailematta.\n\n\"Sinä et sitä usko, tietysti et. No hyvä, —\" sanoi ukko matalalla,\nilkeällä äänellä, hymähtäen riettaasti, \"kysy herra de Coignylta,\nkysy herra de Lauzunilta, kysy herra de Vaudreuililta.\"\n\n\"Vaiti, vaiti, isä!\" huudahti Filip kumeasti, \"taikka, kun en näistä\nkolmesta herjauksesta voi teitä kolmasti lävistää miekallani, niin\nlävistän itseni, sen vannon, ja armotta, heti paikalla!\"\n\nTaverney peräytyi askeleen, käännähti ympäri niin kevyesti kuin\nRichelieu kolmikymmenvuotiaana, ravisti puuhkaansa ja sanoi:\n\n\"Jaa, jaa, elukat ovat tyhmiä: hevonen on aasi, kotka on hanhi, kukko\non kuohilas. Hyvästi, sinusta on ollut huvia! Luulin olevani esi-isä,\njokin Kassander, mutta nyt minussa ilmeneekin jokin Valerus, Adonis,\nApollo. Hyvästi!\"\n\nJa taas hän pyörähti kantapäillään.\n\nFilip oli käynyt synkäksi; hän pysäytti ukon puolikäännöksessä.\n\n\"Ettehän ole tarkoittanut, mitä puhutte, isäni?\" sanoi hän. \"Sillä\njalosukuisen aatelismiehen, kuten teidän, on mahdotonta uskottaa\ntuollaisia parjauksia, joiden alkuunpanijat eivät ole vain naisen ja\nkuningattaren, vaan samalla kuningasvallan vihollisia.\"\n\n\"Vielä hän epäilee, pahkahupsu!\" ivasi Taverney.\n\n\"Oletteko puhunut totta, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä?\"\n\n\"Olen kun olenkin.\"\n\n\"Jumalan edessä, jota lähestytte joka päivä!\"\n\nNuori mies oli itse jatkanut niin ylenkatseellisesti keskeyttämäänsä\npuhelua; tämän edun huomasi parooni ja astui taas likemmäksi.\n\n\"Luulisin\", sanoi hän, \"että minussa on hiukan aatelismiestä, herra\npoikani, ja etten valehtele... aina.\"\n\nTämä \"aina\" tuntui vähän naurettavalta, mutta Filip ei nauranut.\n\n\"Te siis arvelette\", sanoi Filip, \"että kuningattarella on ollut\nrakastajia?\"\n\n\"Mokomakin uutinen!\"\n\n\"Ne, jotka nimititte?\"\n\n\"Ja muita... mistä minä tiedän? Kysy kaupungilta ja hovilta. Täytyy\nolla Amerikasta tullut, ellei tiedä, mitä puhutaan.\"\n\n\"Ja kutka puhuvat, monsieur? Kurjat häväistyskirjailijat?\"\n\n\"Ahaa! Vai pidätkö minua uutistenlevittäjänä?\"\n\n\"En, ja sehän juuri on onnetonta, että teidän kaltaisenne toistavat\nsellaisia häväistyksiä, jotka muuten häipyisivät kuin epäterveelliset\nhuurut pimittämästä ihaninta aurinkoa. Juuri te ja muut ylimykset,\nkun kertaatte näitä huhuja, annatte niille kauhean sitkeyden. Voi,\nisäni, älkää Herran tähden enää puhuko semmoisia asioita!\"\n\n\"Puhun sittenkin.\"\n\n\"Ja miksi niin teette?\" huudahti nuori mies jalkaa polkien.\n\n\"Siksi\", vastasi ukko, takertui poikansa käsivarteen ja katseli\nhäntä hymyillen kuin paholainen, \"että saisin sinut uskomaan olleeni\noikeassa, kun sanoin: Filip, kuningatar kääntyy; kuningatar etsii;\nkuningatar ikävöi; riennä, riennä, kuningatar odottaa!\"\n\n\"Taivaan nimessä\", huudahti nuori mies peittäen kasvonsa käsillään,\n\"vaietkaa, isä, muuten teette minut hulluksi!\"\n\n\"Todellakaan en sinua ymmärrä, Filip\", sanoi ukko. \"Onko rakastuminen\nrikollista? Sehän todistaa, että ihmisellä on sydän. Eikö tämän\nnaisen silmistä, äänestä, käytöksestä näy mitä hänellä on sydämessä?\nHän rakastaa, kuuletko? Mutta sinä olet filosofi, puritaani,\nkveekari, Amerikan ihminen, sinä et rakasta. Jätä hänet siis\nkatselemaan, käännähtelemään, odottelemaan, loukkaa häntä, ylenkatso,\nhylkää, sinä Filip, nimittäin: _Josef de Taverney_!\"\n\nJa nähtyään, mitä nämä julman ivallisesti korostetut sanat\nvaikuttivat, riensi pieni ukko tiehensä kuin kiusaaja annettuaan ensi\nneuvon rikokseen.\n\nFilip jäi yksin paisunein sydämin, kuohahtelevin miettein; ei\nhuomannut sitäkään, että oli jo puolen tuntia seissyt kuin naulattuna\nyhteen paikkaan, että kuningatar oli lopettanut kierroksensa ja nyt\npalasi katsahtaen häneen, kunnes kuningatar ohitse kulkiessaan huusi\nsaattueensa keskeltä:\n\n\"Nyt lienette jo kyllin levännyt, herra de Taverney? Tulkaa siis, ei\ntäällä kukaan muu niin kuninkaallisesti osaa kuljettaa kuningatarta.\nAntakaa tilaa, herrat!\"\n\nFilip riensi hänen luokseen sokeana, hurjana, huumaantuneena.\n\nLaskiessaan kätensä reen selkämykseen hän tunsi liekehtivänsä;\nkuningatar oli veltosti nojautunut taaksepäin; nuoren miehen sormet\nolivat hipaisseet Marie-Antoinetten hiuksia.\n\n\n\n\nXI\n\nSUFFREN\n\n\nVastoin hovitapaa oli salaisuus uskollisesti säilynyt Ludvig XVI:n\nja Artoisin kreivin kesken. Kukaan ei tiennyt, mihin aikaan ja miten\nherra de Suffren saapuisi.\n\nKuningas oli illaksi kutsunut peliseurueen. Kello seitsemän hän astui\nsisään perheensä prinssien ja prinsessojen kanssa. Kuningas tuli\ntaluttaen kuninkaallista prinsessaa, joka oli vasta seitsenvuotias.\nSeura oli lukuisa ja loistava.\n\nSillä välin, kun kaikki järjestyivät paikoilleen, lähestyi Artoisin\nkreivi hiljaa kuningatarta ja kuiskasi:\n\n\"Katsokaapa hieman ympärillenne. Mitä näette?\"\n\nKuningatar silmäili joka taholle, tarkasteli tiheitä kohtia, tutki\ntyhjät välit, mutta ei huomannut muuta kuin kaikkialla ystäviä,\nkaikkialla palvelijoita ja heidän joukossaan Andréen ja hänen\nveljensä.\n\n\"Täällä näkyy hyvin miellyttäviä kasvoja\", vastasi hän.\n\n\"Älkää katselko, keitä meillä on, kälyni, vaan kuka meiltä puuttuu.\"\n\n\"Ahaa, se on kun onkin totta!\"\n\nArtoisin kreivi alkoi nauraa.\n\n\"Vielä poissa\", jatkoi kuningatar. \"Voi, pitääkö hänen aina minua\nkarttaa?\"\n\n\"Ei\", sanoi Artoisin kreivi. \"Kuje vain venyy. _Monsieur_ on mennyt\ntulliportille odottamaan herra de Suffrenia.\"\n\n\"Mutta sitten en ymmärrä, miksi nauratte, lanko!\"\n\n\"Vai ette sitä ymmärrä!\"\n\n\"En ollenkaan; jos _Monsieur_ on tulliportilla vastaanottamassa herra\nde Suffrenia, on hän ollut meitä sukkelampi, siinä kaikki, sillä hän\nsaa ensimmäisenä julkisesti onnitella vierastamme.\"\n\n\"Kas niin, rakas käly\", vastasi prinssi yhä nauraen, \"te vähäksytte\nmeidän valtioviisauttamme. Hän on kyllä mennyt Fontainebleaun\ntulliportille tapaamaan sankariamme, se on totta, mutta meidän\npuolestamme on joku odottamassa samaa sankaria Villejuifin\nkievarissa.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Niin että\", jatkoi Artoisin kreivi, _\"Monsieur_ saa yksin värjötellä\ntullipuominsa ääressä, kun taas kuninkaan määräyksestä herra de\nSuffren kiertää Pariisin ja saapuu suoraan Versaillesiin, jossa häntä\nodotamme.\"\n\n\"Mainiosti keksitty!\"\n\n\"Ei ainakaan huonosti, ja siitä olenkin itseeni tyytyväinen. Ruvetkaa\nnyt pelaamaan, kälyni!\"\n\nTällä hetkellä oli pelisalissa vähintään sata ylhäisintä henkilöä:\nCondén prinssi, Penthièvren ja Trémouillen herttuat, prinsessat.\n\nKuningas yksin huomasi, että Artoisin kreivi nauratti kuningatarta,\nja ollakseen edes jotenkin mukana heidän salajuonessaan hän loi\nheihin hyvin merkitsevän katseen.\n\nUutinen komentaja de Suffrenin tulosta, kuten jo sanoimme, ei\nollut päässyt leviämään, mutta ei oltu kuitenkaan voitu ehkäistä,\nettä kaikkien mielissä pyöri jokin aavistus; että jokin salaisuus\npaljastuisi; että jotakin uutta tapahtuisi. Jokin outo harrastus\nvaltasi tämän ylhäisen maailman, jossa pieninkin tapahtuma käy kohta\ntärkeäksi, kun hallitsija on paheksuen rypistänyt kulmakarvojaan tai\nhyväksyen hymyillyt.\n\nKuningas, jonka tapana oli pelata vain yhden écun [entinen\nkultaraha, arvoltaan 6 livreä; nykyään se merkitsee 3 frangia. —\n_Suom._] panoksella, rajoittaakseen prinssien ja hoviherrain peliä,\nei huomannut panneensa taskustaan pöydälle kaikki kultarahat.\nKuningatar, näytellen osaansa mainiosti, puhui politiikkaa ja eksytti\nseuran huomiota, ollen kovin innostuvinaan peliinsä.\n\nFilip, joka sai ottaa osaa tähän peliin ja istui vastapäätä\nsisartaan, nautti yhtaikaa kaikilla aisteillaan tästä tavattomasta,\nhuumaavasta suosiosta, jolla häntä odottamatta hyväiltiin.\n\nVastoin tahtoaankin hän muisteli isänsä sanoja. Hän kysyi itseltään,\neikö hänen isänsä, joka oli nähnyt kolme tai neljä suosikkivaltaa,\nsaattaisi tarkoin tuntea aikojen ja tapojen historiaa; eikö\ntämä puritaanisuus, joka läheni jumaloimista, ollut niitä\nnaurettavaisuuksia, joita hän oli mukanaan tuonut kaukaisista maista.\n\nTuo kuningatar, niin runollinen, niin kaunis, niin herttainen — eikö\nhän olisikaan muuta kuin erinomainen kiemailija, jonka mieli teki\nliittää muistoihinsa yksi intohimo lisää, niinkuin hyönteistutkija\nkiinnittää laatikkonsa pohjaan jonkin perhosen välittämättä siitä,\nmitä itikka-parka kärsii sydän neulan lävistämänä.\n\nEikä kuningatar sittenkään ollut tavallinen nainen, jokapäiväinen\nluonne. Hänen luomansa katse merkitsi jotakin, hänellä kun aina oli\nselvillä joka silmäyksensä kantavuus.\n\n\"Coigny, Vaudreuil\", toisti Filip, \"ovat rakastaneet kuningatarta ja\nsaaneet vastarakkautta. Voi, miksi tämä parjaus on niin kaamea, miksi\nei ainoakaan valonsäde pujahda tähän syvään hornaan, jota sanotaan\nnaisen sydämeksi, ja joka kuningattaren sydämenä on vieläkin syvempi?\"\n\nJa kylliksi pyöriteltyään mielessään näitä kahta nimeä Filip katseli\nherroja Coignyta ja Vaudreulia, jotka olivat sattumalta joutuneet\nvierekkäin pöydän päähän ja istuivat siellä katsellen aivan toisaalle\nkuin missä kuningatar oli, kylmäkiskoisina, melkeinpä huolimattomina.\n\nSilloin Filip tuumi itsekseen olevan mahdotonta, että nuo kaksi\nmiestä olivat rakastaneet ja nyt pysyivät noin tyyninä, että he\nolivat saaneet rakkautta ja nyt olivat noin huolimattomia. Oi, jos\nkuningatar rakastaisi häntä, hullaantuisi hän onnesta; jos kuningatar\nrakkautensa unohtaisi, surmaisi hän itsensä epätoivosta.\n\nJa herroista de Coignysta ja Vaudreuilista Filip käänsi silmänsä\nkuningattareen. Yhä haaveissaan hän tiedusti tältä niin puhtaalta\notsalta, niin käskevältä suulta, niin majesteettiselta katseelta;\nhän pyysi tämän naisen kaikkia suloja paljastamaan kuningattaren\nsalaisuuden.\n\nEi, ei, pelkkää parjausta kaikki nuo epämääräiset huhut, jotka\nalkoivat liikkua kansassa ja joille vain hovin harrastukset, vihat\ntai juonet soivat vähänkään tukea.\n\nNäin pitkälle oli Filip päässyt mietteissään, kun henkivartijain\nsalissa kello löi neljännestä vaille kahdeksan. Samassa kuultiin\nvilkasta hälinää.\n\nMainitusta salista kuului hätäisiä askelia. Pyssynperät jysähtivät\nkivilattialle. Äänten tohina tunkeutui raollaan olevasta ovesta ja\nherätti kuninkaan huomiota, niin että hän paremmin kuullakseen käänsi\npäätään taaksepäin. Sitten hän antoi merkin kuningattarelle, joka\nkäsitti sen ja kohta lopetti pelin. Kaikki pelaajat ottivat talteen\nedessään olevat rahat ja odottivat kuningattaren päätöstä. Kuningatar\nsiirtyi suureen vastaanottosaliin, jonne kuningas oli jo ehtinyt\nmennä.\n\nKuningatarta lähestyi meriministeri de Castriesin ajutantti ja\nkuiskasi hänelle jotakin.\n\n\"Hyvä\", vastasi kuningas, \"menkää!\" Sitten hän sanoi kuningattarelle:\n\"Kaikki käy hyvin.\"\n\nJokainen loi naapuriinsa kysyvän silmäyksen; nuo sanat \"kaikki\nkäy hyvin\" antoivat kaikille paljon ajattelemista. Äkkiä astui\nsaliin marski de Castries ja kysyi äänekkäästi: \"Suvaitseeko teidän\nmajesteettinne ottaa vastaan komentaja de Suffrenin, joka saapuu\nToulonista?\"\n\nKun tämä nimi lausuttiin kovalla, riemastuneella, voitollisella\näänellä, herätti se seurassa kuvaamattoman hälinän.\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi kuningas, \"hyvin mielelläni.\"\n\nHerra de Castries poistui. Melkein kaikki syöksyivät nyt ovelle päin,\njosta ministeri juuri oli mennyt.\n\nEi tarvita montakaan sanaa selittääksemme, miksi Ranska oli näin\nmyötätuntoinen herra de Suffrenille, miksi kuningas, kuningatar ja\nkuninkaalliset prinssit pitivät niin tärkeänä saada ensimmäisinä\nhäntä tervehtiä. Suffren on aitoranskalainen nimi, niinkuin Turenne,\nCatinat, Jean-Bart.\n\nSiitä saakka, kun sodittiin Englannin kanssa, tai oikeammin\nviimeisestä taistelukaudesta rauhantekoon asti oli komentaja de\nSuffren suorittanut seitsemän meritaistelua ilman ainoatakaan\ntappiota; hän oli vallannut Trinquemalen ja Gondelourin, turvannut\nranskalaisten alusmaat, puhdistanut meren ja opettanut intialaiselle\nruhtinaalle Hyder-Alille, että Ranska on Euroopan valloista etevin.\nMeriammattinsa ohella hän oli osoittanut taitavan ja rehellisen\nvälittäjän valtioviisautta, soturin urhoollisuutta ja taktiikkaa,\nälykkään hallitusmiehen kykyä. Rohkeana, uupumatonna, ylpeänä, kun\nasia koski Ranskan lipun kunniaa, hän oli väsyttänyt englantilaisia\nmaalla ja merellä niin, etteivät nämä kopeat merimiehet uskaltaneet\nkehittää voittonsa alkua loppuun tai karata Suffrenin kimppuun, kun\njalopeura näytti hampaitaan.\n\nTaistelun jälkeen, jossa hän oli pannut henkensä alttiiksi yhtä\nuljaasti kuin mikä tahansa matruusi, hänet oli nähty inhimillisenä,\njalomielisenä, sääliväisenä. Komentaja de Suffrenissa Ranska taas\ntapasi oikean meriurhon perikuvan, jollainen oli Jean-Bartin ja\nDuguay-Trouinin ajoista jäänyt hieman unohduksiin.\n\nEmme yritäkään kuvata sitä hälinää ja ihastusta, jonka hänen tulonsa\nVersaillesiin herätti tähän juhlaan kutsutuissa ylimyksissä.\n\nSuffren oli kuudenkuudetta ikäinen mies, pyylevä ja tanakka,\nkatseissa tulta, liikkeissä ylevyyttä ja luontevuutta. Ketteränä,\nvaikka oli lihava, arvokkaana, vaikka oli vilkasliikkeinen, hän piti\nylväästi pystyssä tukkaansa eli oikeammin harjaansa; kun hän oli\ntottunut selviämään kaikista pulmista, oli hän nytkin matkavaunuissa\nsaanut vaihdetuksi pukua ja käherretyksi hiuksensa.\n\nHänen yllään oli sininen, kullalla kirjailtu takki, punaiset liivit,\nsiniset housut; kaulaansa hän oli jättänyt sotilaskauluksen, jota\nvasten hänen mahtava leukansa pullistui tavattoman ison pään\narvokkaana liitteenä.\n\nHänen astuessaan henkivartijain saliin oli joku kuiskannut pari\nsanaa herra de Castriesille, joka maltitonna käveli edestakaisin, ja\nsilloin tämä oli huutanut:\n\n\"Herra de Suffren, hyvät herrat!\"\n\nHenkivartijat tarttuivat heti musketteihinsa ja asettuivat itsestään\nriviin, ikäänkuin olisi tullut Ranskan kuningas, ja komentajan\nsivuutettua heidät he järjestyivät hänen taakseen, säännöllisesti\nneljä vierekkäin, ikäänkuin hänen seurueekseen. Herra de Suffren\npuristi ministerin kättä ja tahtoi häntä syleillä, mutta toinen\ntorjui sävyisästi sanoen:\n\n\"Ei, ei, herra, en tahdo eräältä itseäni arvokkaammalta riistää onnea\nsaada ensimmäisenä teitä syleillä.\"\n\nJa sitten hän vei herra de Suffrenin Ludvig XVI:n luo.\n\n\"Herra komentaja!\" huudahti kuningas säteillen, nähdessään hänet;\n\"tervetuloa Versaillesiin! Tuotte tänne kunniaa, tuotte kaikkea, mitä\nsankarit voivat maan päällä aikalaisilleen antaa; jälkimaailmasta en\npuhu, se on teidän omanne. Syleilkää minua, herra komentaja!\"\n\nHerra de Suffren oli notkistanut polvea, mutta kuningas\nsydämellisesti, että koko seurassa kulki riemun kohina. Arvonanto\nmajesteettia kohtaan esti kuitenkin puhkeamasta hyvä-huutoihin.\n\nKuningas kääntyi kuningattareen päin.\n\n\"Madame\", sanoi hän, \"tässä on herra de Suffren, Trinquemalen ja\nCondelourin voittaja, englantilaisten naapuriemme kauhu, minun\nJean-Bartini!\"\n\n\"Monsieur\", sanoi kuningatar, \"minun asiani ei ole pitää teille\nylistyspuhetta, mutta tietäkää, että jokainen Ranskan kunniaksi\nampumanne kanuunanlaukaus on sydäntäni sykähdyttänyt ihailulla ja\nkiitollisuudella teitä kohtaan.\"\n\nTuskin oli kuningatar puhunut, kun Artoisin kreivi läheni mukanaan\npoikansa, Angoulêmen herttua.\n\n\"Poikani\", sanoi hän, \"tuossa näet sankarin. Katsele tai kasti, sillä\nsellainen on harvinaisuus.\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi pikku prinssi isälleen, \"äsken luin\nPlutarkoksessa suurista miehistä, mutta en nähnyt heitä. Kiitos, että\nnäytitte de Suffrenin!\"\n\nYmpärillä olevien sorinasta saattoi lapsi käsittää lausuneensa\nsanoja, jotka jäisivät muistiin.\n\nSitten kuningas tarttui herra de Suffrenin käsivarteen ja aikoi viedä\nhänet työhuoneeseensa saadakseen maantieteilijänä puhella hänen\nkanssaan matkoista ja sotaretken vaiheista. Mutta herra de Suffren\nesteli kunnioittavasti.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"koska teidän majesteettinne katsoo hyväksi\nminulle osoittaa niin suurta kunniaa, niin suvainnette, että...\"\n\n\"Pyydättekö jotakin, herra de Suffren?\"\n\n\"Sire, eräs upseerini on niin ilmeisesti rikkonut sotakuria vastaan,\nettä mielestäni vain teidän majesteettinne voi asiassa tuomita.\"\n\n\"Kah, herra de Suffren\", sanoi kuningas, \"toivoin ensi pyyntönne\nkoskevan jotakin suosionosoitusta eikä rangaistusta.\"\n\n\"Sire, minulla oli kunnia sanoa, että teidän majesteettinne on itse\npäättävä, mitä on tehtävä.\"\n\n\"Kuuntelen.\"\n\n\"Viimeisessä taistelussa se upseeri, jota tarkoitan, palveli\n_Sévère_-laivalla.\"\n\n\"Sillä, joka laski lippunsa\", huomautti kuningas rypistäen\nkulmakarvojaan.\n\n\"Sire, sen kapteeni oli todellakin laskenut lippunsa\", myönsi herra\nde Suffren kumartaen, \"ja englantilainen amiraali, sir Hughes, oli\njo lähettänyt veneen ottamaan kaapatun laivan haltuunsa, mutta kun\nSévèren luutnantti, joka valvoi välikannen pattereita, oli huomannut\nammunnan lakanneen ja itsekin saanut käskyn lopettaa kanuuniensa\ntulen, kiirehti hän ylös kannelle ja näki siellä lipun lasketuksi\nja kapteenin valmiina antautumaan. Pyydän teidän majesteettianne\nsuomaan anteeksi, mutta silloin hänessä kuohahti ranskalainen veri.\nHän tarttui lippuun, johon hänen kätensä ulottui, sieppasi vasaran ja\nkäskien taas aloittaa tulen ryhtyi naulaamaan lippua kiinni viirin\nalle. Juuri tämä seikka pelasti Sévèren teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Kaunis temppu!\" sanoi kuningas.\n\n\"Uljas teko!\" huudahti kuningatar.\n\n\"Niin, sire, niin, madame; mutta raskas rikkomus kuria vastaan.\nKäskyn oli antanut kapteeni, luutnantin oli toteltava. Pyydän\nsiis armoa tälle upseerille, sire, sitäkin hartaammin, kun hän on\nsisarenpoikani.\"\n\n\"Sisarenpoikanne!\" ihmetteli kuningas, \"ettekä ole hänestä puhunut\nminulle!\"\n\n\"En, en kuninkaalle; mutta minulla on ollut kunnia antaa siitä\nselostus meriministerille pyytäen, ettei hän mitään mainitsisi teidän\nmajesteetillenne, ennenkuin toimittaisin syylliselle armahduksen.\"\n\n\"Myönnetään, myönnetään\", huudahti kuningas, \"ja lupaan jo ennakolta\nsuojella jokaista kurinrikkojaa, joka osaa sillä tavoin kostaa\nRanskan lipun ja kuninkaan kunnian puolesta. Teidän olisi pitänyt,\nherra komentaja, esittää se upseeri minulle.\"\n\n\"Hän on täällä\", vastasi herra de Suffren, \"ja koska teidän\nmajesteettinne sallii...\"\n\nHerra de Suffren kääntyi ja sanoi:\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny.\"\n\nKuningatar säpsähti. Tämä nimi herätti hänen mielessään niin tuoreen\nmuiston, ettei se ollut vielä häipynyt.\n\nHerra de Suffrenin ympärille ryhmittyneistä henkilöistä astui nyt\nesille nuori upseeri kuninkaan nähtäväksi.\n\nKuningatar puolestaan oli liikahtanut mennäkseen nuorta miestä\nvastaan, hän kun oli niin ihastunut mainitusta sankarityöstä. Mutta\nkuultuaan nimen ja nähdessään sen merisotilaan, jonka herra de\nSuffren esitti kuninkaalle, kuningatar kalpeni ja hiljaa äännähti.\n\nMyöskin neiti de Taverney kalpeni ja katseli kuningatarta\nhuolestuneena.\n\nMitä tulee herra de Charnyhin, ei hän huomannut mitään, ei katsellut\nympärilleen, eikä hänen kasvoissaan näkynyt muuta kuin kunnioituksen\ntunnetta; hän kumarsi kuninkaalle, joka tarjosi hänelle kätensä\nsuudeltavaksi, ja peräytyi sitten, ujona ja hämillään uteliaista\nsilmäyksistä, upseerien piiriin, jotka onnittelivat häntä äänekkäästi\nja olivat hänet tukehuttaa ystävyytensä osoituksilla.\n\nNyt oltiin hetken aikaa vaiti, ja sillä välin olisi voitu nähdä\nkuningas ilosta säteilevänä, kuningatar hymyilevänä kahden\nvaiheella, herra de Charnyn katseet maahan luotuina ja Filip, jolta\nkuningattaren mielenliikutus ei ollut jäänyt huomaamatta, levottomana\nvaanien.\n\n\"Kas niin\", sanoi vihdoin kuningas, \"tulkaapa nyt, herra de Suffren,\nvähän juttelemaan; minun tekee niin mieli kuulla teidän kertovan ja\nnäyttää teille, kuinka paljon olen teitä ajatellut.\"\n\n\"Sire, sellainen runsaus hyvyyttä...\"\n\n\"Saatte nähdä karttani, herra komentaja; saatte nähdä, että\nhuolenpitoni on edeltäpäin ottanut lukuun tai aavistanut sotaretkenne\njoka vaiheen. Menkää nyt!\"\n\nAstuttuaan sitten muutaman askeleen taluttaen herra de Suffrenia hän\nkääntyi äkkiä kuningattareen päin.\n\n\"Nyt muistan, madame\", sanoi hän; \"kuten tiedätte, minulla on\nrakennettavana satakanuunainen sotalaiva. Mitä sen nimeen tulee, olen\nnyt muuttanut mieltäni. Mitähän jos sen nimen asemesta, jota ensin\nsuunnittelimme, madame, antaisimme uudelle laivalle nimen...\"\n\nMarie-Antoinette oli jo hieman tointunut ja käsitti heti kuninkaan\najatuksen.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"me annamme sille nimen '_Suffren_',  ja\nminä rupean herra komentajan kanssa kummiksi.\"\n\nTähän asti pidätetyt suosionhuudot purkautuivat nyt valtavina:\n\"Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!\"\n\n\"Ja eläköön _Suffren_!\" lisäsi kuningas erinomaisen hienotunteisesti,\nsillä kukaan ei tohtinut kuninkaan läsnäollessa huutaa: Eläköön herra\nde Suffren! kun sitävastoin hovisäännön tyystimmätkin noudattajat\nsaattoivat huutaa: Eläköön hänen majesteettinsa laiva!\n\n\"Eläköön Suffren!\" [periytynyt nimenä Ranskan sotalaivastossa tähän\npäivään asti. _Suom._] toisti seura siis innostuneena.\n\nKuningas kiitti nyökkäyksellä, kun hänet oli niin ymmärretty, ja vei\nkomentajan huoneisiinsa.\n\n\n\n\nXII\n\nHERRA DE CHARNY\n\n\nHeti kun kuningas oli poistunut, ryhmittyivät kaikki salissa olevat\nprinssit ja prinsessat kuningattaren ympärille. Herra de Suffren oli\nsisarenpojalleen viitannut odottamaan, ja kumarruksella ilmaisten\ntottelevansa oli tämä jäänyt upseerien joukkoon.\n\nKuningatar, joka oli Andréen kanssa vaihtanut monta merkitsevää\nsilmäystä, ei enää tuskin ollenkaan päästänyt nuorta miestä\nnäkyvistään ja ajatteli joka kerta, kun häneen katsahti:\n\n\"Se on hän, siitä ei epäilystä.\"\n\nSiihen neiti de Taverney vastasi ilmeellä, jonka piti kuningattaresta\nhälventää kaikki epäilykset, koska se merkitsi:\n\n\"Voi, Jumalani, niin se on, madame, hän se on!\"\n\nKuten jo sanottu, pani Filip merkille, että kuningattaren mieli oli\njohonkin kiintynyt, ja vaikkei hän tiennyt sen syytä, oli hänellä\nhämärä aavistus. Rakastava ei koskaan erehdy niistä vaikutelmista,\nmitä rakastetussa herää. Hän siis aavisti, että kuningattaren oli\nyllättänyt jokin merkillinen, salaperäinen tapahtuma, josta ei\nkellään muulla syrjäisellä ollut tietoa kuin Andréella.\n\nKuningatar oli todellakin menettänyt tasapainonsa ja hakenut turvaa\nviuhkansa takaa, vaikka juuri hänen tapansa oli saattaa muut hämille.\n\nNuori mies kyseli itseltään, mihin päättyisi tuo kuningattaren\nmielentila, ja koetti tutkia herrojen Coignyn ja Vaudreuilin\npiirteitä saadakseen selville, oliko näillä ehkä osaa tähän\nsalaisuuteen, mutta huomasi näiden, muusta välittämättä,\nkeskustelevan Hagan kreivin kanssa, joka oli tullut Versaillesiin\ntervehdyskäynnille.\n\nSilloin astui saliin muuan henkilö, yllä majesteettinen\nkardinaalinpuku, upseerien ja pappien seurassa.\n\nKuningatar huomasi, että se oli prinssi-kardinaali Ludvig de\nRohan, ja käänsi kasvonsa poispäin huolimatta edes salata\ntyytymättömyytensä ilmettä. Pappiylimys astui koko seuran halki,\nketään tervehtimättä, suoraan kuningattaren eteen ja kumarsi tälle\npikemmin maailmanmiehenä, joka tervehtii naista, kuin alamaisena,\njoka tervehtii kuningatarta. Sitten hän lausui varsin imartelevan\nkohteliaisuuden hänen majesteetilleen, joka tuskin päätään käänsi,\nmutisten vain pari jääkylmää seurustelusanaa. Tästä päästyään\nkuningatar jatkoi keskusteluaan Lamballen prinsessan ja Polignacin\nherttuattaren kanssa.\n\nPrinssi Ludvig ei näkynyt panneen merkille kuningattaren kylmää\nvastaanottoa. Hän suoritti loppuun tervehdyksensä, peräytyi ilman\nhätäilyä ja siirtyi niin viehättävästi, kuin täydellisen hovimiehen\non tapana, kuninkaan tätien luo, joiden kanssa hän puheli kauan,\nsaaden heiltä, hovissa vallitsevan vastakohtaisuuden nojalla, yhtä\nsuopean kohtelun kuin kuningattaren oli ollut töykeä.\n\nKardinaali de Rohan oli mies paraissa voimissaan, muodoltaan arvokas,\njolla oli ylevä ryhti; kasvoissa ilmeni älyä ja lempeyttä; suu oli\nhieno ja ilmaisi varovaisuutta; kädet olivat erinomaisen kauniit.\nHänen hieman kalju otsansa oli merkkinä nautinnoista tai opinnoista;\ntällä miehellä oli todellakin molempia.\n\nHän oli hyvin suosittu niiden naisten kesken, joita miellytti\näitelyydestä ja hälinästä vapaa liehittely. Yleisesti tunnettiin\nhänen suurenmoiset elämäntapansa, ja vaikka hänellä oli kuusitoista\nsataa tuhatta livreä tuloja, oli hän saanut itselleen uskotelluksi\nolevansa köyhä.\n\nKuningas piti hänestä hänen oppineisuutensa vuoksi; kuningatar taas\nvihasi häntä.\n\nTämän vihan syitä ei ole koskaan perinpohjin tunnettu, mutta sitä voi\nselittää kahdella tapaa.\n\nEnsiksikin oli prinssi Ludvig ollessaan lähettiläänä Wienissä muka\nkirjoittanut kuningas Ludvig XV:lle Maria Teresiasta ivallisia\nkirjeitä, joita Marie-Antoinette ei voinut antaa tälle valtiomiehelle\nanteeksi. Lisäksi, ja tämä on inhimillisempää ja luultavampaa,\nlähettiläs oli muka sen johdosta, että nuori arkkiherttuatar joutui\ndauphinin puolisoksi, kirjoittanut kirjeen myös kuningas Ludvig\nXV:lle, jonka kerrottiin lukeneen sen julki illallisilla rouva\nDubarryn luona, ja siinä lienee lähettiläs loukkaavasti maininnut\neräitä yksityisasioita nuoresta prinsessasta, joka siihen aikaan oli\nhyvin laiha.\n\nNämä hyökkäykset kuuluivat pahasti loukanneen Marie-Antoinettea,\njoka ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niiden uhri ja joka oli\nvannonut ennemmin tai myöhemmin rankaisevansa syyllistä. Kaiken tämän\ntakana oli tietysti myös poliittista vehkeilyä. Wienin lähettilään\ntoimi oli herra de Rohanin hyväksi riistetty herra de Breteuililta.\n\nTämä oli ollut liian heikko avoimesti vastustamaan prinssiä ja\nsilloin turvautunut siihen, mitä valtiomiesten kesken sanotaan\nnäppäryydeksi. Hän oli hankkinut lähettiläänä toimivan kardinaalin\nkirjeitä jäljennöksinä, jopa alkuperäisinäkin, ja alentaen tämän\nvaltiomiehen todellisia ansioita sillä pienellä vihamielisyydellä,\njota hän osoitti Itävallan keisariperheelle, oli herra de Breteuil\nsaanut dauphinesta liittolaisen, joka hartaasti tahtoi kerran\nkukistaa Rohanin prinssin.\n\nTämä viha kyti salaa hovissa ja teki siellä kardinaalin aseman\nkiusalliseksi. Aina kun hän tapasi kuningattaren, oli hänen\nkestettävä jääkylmä vastaanotto, josta olemme edellä koettaneet antaa\nkäsityksen.\n\nMutta ylenkatseesta välittämättä joko sen vuoksi, että hän\ntodella oli voimakas luonne, tai siksi, että vastustamaton tunne\npakotti hänet antamaan viholliselleen kaikki anteeksi, ei Ludvig\nde Rohan jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta lähestyäkseen\nMarie-Antoinettea, eikä häneltä puuttunutkaan keinoja, hän kun oli\nylimmäinen hovisaarnaajaa. Koskaan hän ei ollut valittanut tai asiasta\nkellekään puhunut. Pieni ystäväpiiri, jonka huomattavin jäsen oli\nsaksalainen upseeri, parooni von Planta, hänen uskottunsa, lohdutti\nhäntä kuninkaallisista nolauksista, elleivät hovinaiset, jotka\nankaruudessaan kardinaalia kohtaan eivät kaikki olleet kuningattaren\ntapaisia, jo olleet saaneet aikaan tätä onnellista vaikutusta.\n\nKardinaali oli liukunut kuin varjo sen hymyilevän kuvan poikki, joka\nleikki kuningattaren mielessä. Niinpä kun häiritsijä oli poistunut,\nkirkastui taas heti Marie-Antoinetten otsa. \"Tiedättekö\", sanoi hän\nLamballen prinsessalle, \"että tuon nuoren upseerin, herra komentajan\nsisarenpojan urotyö on mainioimpia, mitä tässä sodassa on suoritettu?\nMikä hänen nimensä onkaan?\"\n\n\"Herra de Charny, luulemma\", vastasi prinsessa.\n\n\"Niinkö se oli, neiti de Taverney?\" kysyi kuningatar vielä Andréelta.\n\n\"Charny, niin, teidän korkeutenne\", vastasi Andrée.\n\n\"Herra de Charnyn\", jatkoi kuningatar, \"pitäisi meille itsellemme\nkertoa tuosta tempusta kaikkine yksityiskohtineen. Hakekaapa hänet\ntänne. Eikö hän vielä ole täällä?\"\n\nMuuan upseeri riensi täyttämään kuningattaren käskyä. Samassa tämä\nkatsahti ympärilleen, huomasi Filipin ja sanoi maltittomasti, kuten\nhänen tapansa oli:\n\n\"Herra de Taverney, menkää katsomaan.\"\n\nFilip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt\njo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis\netsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään\npäästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta\nastuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien\nvälissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar\nsai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.\n\nHän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora\nja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs.\nHänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen\ntarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä,\nsyväkatseisia silmiään.\n\nMerkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä\nIntiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen\njäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus\nei ollut niin helakka kuin ihon.\n\nLähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä\nollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai\nkuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja\njoille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan,\njoka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli\nhäntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa\nkiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun\noli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.\n\nHerra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta\nsalannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman\nnaisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden\nhuippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon,\nettä hän yhä oli tuntematon.\n\nCharnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista\narkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.\n\n\"Herra de Charny\", lausui kuningatar, \"nämä naiset haluavat, ja\nheidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa,\nkuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui.\nOlkaa siis niin hyvä ja kertokaa.\"\n\n\"Madame\", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti,\n\"saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden\nvuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen,\nmitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä\nsamalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni.\nMahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että\nse sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri\nsydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä.\"\n\n\"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä\npäivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin\nsanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen\nminuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti\nhänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä\nhän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän\nmajesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena\nmusertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä\nunohdustaan.\"\n\n\"Hyvä! hyvä!\" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen,\nkuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat\nhänen ympärillään herättäneet. \"Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te\nolette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen.\"\n\nNyt upseeri kohotti päätään, ja kasvoille ilmestyi nuorekas punastus.\nHänen katseensa siirtyi kuin kauhistuneena Andréehen. Hän ei tiennyt,\nmitä oli odotettava tältä luonnolta, joka ylevyydessään oli niin\nuskalikko.\n\n\"Sillä\", jatkoi pelkäämätön kuningatar, \"teidän on kaikkien hyvä\ntietää, että herra de Charny, tämä nuori upseeri, vasta äsken maihin\nastunut, tämä tuntematon, oli meille jo varsin tuttu, ennenkuin hänet\ntänään esiteltiin, ja että hän ansaitsee ihailua kaikkien naisten\npuolelta.\"\n\nKuningatar näkyi aikovan kertoa jotakin, mistä jokainen saattoi\npoimia pienen häpeäjutun tai pienen salaisuuden. Kaikki siirtyivät\nsiis kehäksi, kuuntelivat ja olivat melkein hengähtämättä.\n\n\"Kuvitelkaa, hyvät naiset\", sanoi kuningatar, \"että herra de Charny\non yhtä avulias naisille kuin säälimätön englantilaisia vastaan.\nMinulle on hänestä kerrottu muuan juttu, joka on saanut minut\npitämään häntä suuressa arvossa.\"\n\n\"Oi, madame!\" sammalsi nuori upseeri.\n\nVoi arvata, että kuningattaren sanat ja asianomaisen läsnäolo\nkiihottivat uteliaisuutta. Kuulijapiiristä kuului yleistä sorinaa.\nCharnyn otsalle kohosi kylmä hiki, ja hän olisi uhrannut vaikka\nvuoden elämästään saadakseen vielä olla Intiassa.\n\n\"Tapaus oli tällainen\", jatkoi kuningatar. \"Kaksi naista, jotka\ntunnen, oli myöhästynyt ja jäänyt väkijoukossa pulaan. He olivat\ntodellisessa vaarassa, suuressa vaarassa. Silloin osui siihen\nsattumalta tai paremmin onneksi herra de Charny; hän torjui\nhätyyttäjät ja otti suojelukseensa naiset, joita ei tuntenut ja\njoiden säätyä hänen oli vaikea arvata, ja saattoi heitä hyvin\nkauas... luullakseni ihan kymmenen lieuen päähän Pariisista.\"\n\n\"Teidän majesteettinne liioittelee\", sanoi nauraen Charny, jota tämä\nkertomuksen käänne oli rauhoittanut.\n\n\"No olkoon sitten viisi lieuetä, ja annetaan asian jäädä siihen\",\nkeskeytti Artoisin kreivi, joka äkkiä sekaantui puheeseen.\n\n\"Kuten tahdotte, lankoni\", myönsi kuningatar. \"Mutta kaikkein\nkauneinta oli, ettei herra de Charny pyrkinyt edes tietämään niiden\nnaisten nimeä, joita oli niin suuresti auttanut, ja että hän jätti\nheidät määrättyyn paikkaan ja poistui päätään kääntämättä, ja sillä\ntavoin he pääsivät hänen suojeluksestaan joutumatta kertaakaan\nkiusalliseen asemaan.\"\n\nKuului ihastuksen huutoja: Charnyta onnitteli parikymmentä naista\nyhtaikaa.\n\n\"Eikö se ole kaunista?\" sanoi kuningatar. \"Pyöreän pöydän ritari ei\nolisi paremmin menetellyt.\"\n\n\"Se on suurenmoista!\" myönnettiin yksimielisesti.\n\n\"Herra de Charny\", lisäsi kuningatar, \"kuninkaalla on nyt varmaankin\najateltavana, kuinka palkitsisi enoanne herra de Suffrenia. Minä\npuolestani tahtoisin mielelläni tehdä jotakin suuren miehen\nsisarenpojan hyväksi.\"\n\nHän ojensi kätensä herra de Charnylle. Ja sillä välin, kun tämä\nilosta kalpeana painoi sille huulensa, piiloutui Filip tuskasta\nkalpeana salongin leveiden verhojen taakse.\n\nAndrée oli myös kalvennut eikä kuitenkaan aavistanut kaikkea, mitä\nhänen veljensä kärsi.\n\nArtoisin kreivin ääni katkaisi tämän kohtauksen, joka olisi\nkatselijasta näyttänyt niin omituiselta.\n\n\"Ahaa, veljeni Provencen kreivi\", sanoi hän kovaa, \"tulkaahan tänne,\nmonsieur, teiltä on mennyt hukkaan kaunis näky: herra de Suffrenin\nvastaanotto. Se oli todellakin hetki, jota ranskalaiset sydämet eivät\nunohda! Kuinka hemmetissä te, veljeni, löitte sen laimin, vaikka\nolette tunnetusti niin täsmällinen?\"\n\nVastasaapunut puri huultaan, tervehti kuningatarta hajamielisesti\nja vastasi tyhjänpäiväisin sanoin. Sitten hän kuiskasi\nkaartinkapteenilleen, herra de Favrasille:\n\n\"Kuinka sen laita on, että hän jo saapui Versaillesiin?\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi tämä, \"sitähän minäkin olen miettinyt tunnin\naikaa enkä vieläkään käsitä.\"\n\n\n\n\nXIII\n\nKUNINGATTAREN SATA LOUISDORIA\n\n\nSuotuamme nyt lukijaimme osaksi tehdä, osaksi uudistaa tuttavuutta\ntämän kertomuksen päähenkilöiden kanssa ja vietyämme heidät sekä\nArtoisin kreivin pikku kortteriin että Versaillesiin Ludvig XVI:n\npalatsiin aiomme johdattaa heidät taas siihen taloon, jonne Ranskan\nkuningatar oli astunut tuntematonna, kiiveten neiti Andrée de\nTaverneyn seurassa neljänteen kerrokseen.\n\nKohta kun kuningatar oli poistunut, laski rouva de la Motte, kuten jo\nnäimme, riemastuneena yhä uudestaan ne sata louisdoria, jotka olivat\nhänelle kuin taivaasta pudonneet.\n\nViisikymmentä kahden louisdorin kultarahaa, kukin arvoltaan\nkahdeksanviidettä livreä, oli levitettynä vaivaiselle pöydälle,\nsäteillen lampunvalossa, ja näytti ylhäisellä läsnäolollaan\nnöyryyttävän ullakkohuoneen kaikkea puutteellista kalustusta.\nOmistusriemun ohella rouva de la Motte ei tuntenut suurempaa\nnautintoa kuin sitä, että saisi rikkauttaan näyttää, sillä pelkkä\nomistaminen ei ollut mitään, ellei se muissa herättänyt kateutta.\nHänestä oli jo jonkun aikaa ollut kiusallista, että kamarineitsyt oli\nnäkemässä hänen köyhyyttään; nyt hän siis riensi tälle näyttämään\nuutta onneaan.\n\nHän kutsui etuhuoneeseen jääneen Clotilden luokseen ja sovitettuaan\nlampun niin, että valo sattui suoraan kultarahoihin, hän huusi:\n\n\"Clotilde!\"\n\nPalvelija ilmestyi ovelle.\n\n\"Tulkaa tänne katsomaan\", lisäsi rouva de la Motte.\n\n\"Oo, madame!\" huudahti eukko pannen kätensä ristiin ja kurottaen\nkaulaansa.\n\n\"Olitte kai palkastanne levoton?\" sanoi kreivitär.\n\n\"Hyvä rouva, en minä ole siitä sanaakaan sanonut. Minähän vain kysyin\nkreivittäreltä, milloin saisin palkkaa, eikä siinä ole mitään kummaa,\nkun en ole kolmeen kuukauteen mitään saanut.\"\n\n\"Luuletteko, että tuosta riittäisi teidänkin palkaksenne?\"\n\n\"Hyvä Jumala, madame, jos minulla olisi noin paljon, riittäisi sitä\neliniäkseni.\"\n\nRouva de la Motte katseli eukkoa kohauttaen hartioitaan kuvaamattoman\nhalveksivasti.\n\n\"Onneksi\", sanoi hän, \"jotkut ihmiset muistavat, mikä nimi minulla\non, kun toisilta, joiden pitäisi muistaa, se näkyy unohtuvan.\"\n\n\"Ja mihin aiotte käyttää noin paljon rahaa?\" kysyi Clotilde.\n\n\"Kaikkeen!\"\n\n\"Ensiksikin, madame, olisi minun mielestäni tärkeintä, että\nlaitetaan keittiö kuntoon, sillä varmaankin te nyt panette toimeen\nvieraskutsut, kun on rahaa.\"\n\n\"Hiljaa\", sanoi rouva de la Motte. \"Ovelle koputetaan.\"\n\n\"Rouva erehtyy\", vastasi eukko, aina säästäen askeliaan.\n\n\"Mutta minä sanon, että koputetaan.\"\n\n\"Eikä mitä, minä voin vakuuttaa...\"\n\n\"Menkää katsomaan.\"\n\n\"En kuullut mitään.\"\n\n\"Aivan niinkuin äsken. Silloin ette myöskään kuullut. Entä jos ne\nmolemmat naiset olisivat menneet pääsemättä sisään?\"\n\nTämä syy tuntui Clotildesta pätevältä, ja hän meni ovelle.\n\n\"Kuuletteko nyt?\" kysyi rouva de la Motte.\n\n\"Kyllä, te olitte oikeassa\", myönsi eukko. \"Tullaan, tullaan.\"\n\nNyt rouva de la Motte kiireesti pyyhkäisi pöydältä kultarahat käteen\nja heitti ne laatikkoon. Ja laatikkoa kiinni lykätessään hän mutisi:\n\n\"Muista nyt, sallimus, toimittaa minulle sata louisdoria lisää.\"\n\nNäihin sanoihin liittyi niin epäilevä ahneuden ilme, että siitä\nolisi Voltairekin hymyillyt. Sillä välin oli eteisen ovi auennut ja\netuhuoneesta kuului miehenaskelia. Vieras ja Clotilde vaihtoivat\nmuutamia sanoja, joita kreivitär ei tarkoin kuullut. Sitten ovi taas\nsuljettiin, askeleet häipyivät rappusille, ja eukko astui sisään\ntuoden kirjeen.\n\n\"Tässä on\", sanoi hän antaen kirjeen emännälleen.\n\nKreivitär tarkasti käsialaa, kuorta ja sinettiä, kohotti sitten\npäätään ja kysyi:\n\n\"Oliko se palvelija?\"\n\n\"Oli, madame.\"\n\n\"Millainen liveri?\"\n\n\"Ei hänellä ollut liveriä.\"\n\n\"Siis harmaatakki.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tuon vaakunan tunnen\", jatkoi rouva de la Motte katsahtaen taas\nsinettiin.\n\nSitten hän piti sinettiä lampun likellä ja sanoi:\n\n\"Punainen pohja ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä: kenen\nvaakuna se on?\"\n\nTurhaan muisteltuaan vähän aikaa hän mutisi:\n\n\"Katsotaanpa, mitä kirjeessä on.\"\n\nJa avattuaan sen varovasti, jottei sinetti vahingoittuisi, hän luki:\n\n\"Madame! Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen, voi käydä\nluonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\nKreivitär pinnisti jälleen muistiaan.\n\n\"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle\", sanoi hän. \"Kelle\nkaikille olenkaan kirjoittanut?... Koko maailmalle. Onko tuo\nvastauksen lähettäjä mies vai nainen?... Käsiala ei ilmaise mitään...\nmitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala... Entä esitystapa?\nSuojeleva... tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen.\"\n\nSitten hän luki uudestaan:\n\n\"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen...\"\n\n\"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on\nnainen.\"\n\nJa hän jatkoi:\n\n\"... voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii\nottaa vastaan.\"\n\n\"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis\nmieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat\nylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta... Kuka ihmeessä pitää punaista\npohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan\nhupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut\nherra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa,\nse on luonnollista... Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje\non siis kardinaalilta... Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä,\nse keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la\nMotten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!\"\n\n\"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi... Milloin hän\ntulee? Niin, huomenna illalla.\"\n\nNyt hän alkoi mietiskellä.\n\n\"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan\nottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä\nkivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia\nkuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta\nkirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja!\nEi, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa,\ntarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat.\"\n\nSitten hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka juuri oli tehnyt\nhänelle vuoteen, ja sanoi:\n\n\"Muistakaa, Clotilde, herättää minut huomenna varhain.\"\n\nJa varmaankin siksi, että saisi paremmassa rauhassa ajatella, antoi\nkreivitär eukolle merkin poistua. Clotilde puhalsi jälleen palamaan\nne hiilet, jotka oli piilotettu sitä varten tuhkaan, että asunto\ntuntuisi sitä kurjemmalta, sulki oven ja katosi makuupaikkaansa,\nerääseen komeroon.\n\nJeanne de Valois ei nukkunut, vaan laati pitkin yötä suunnitelmia.\nHän teki lyijykynällä muistiinpanoja yölampun valossa; sitten hän,\nhuomispäivästä selvillä, antautui noin kolmen ajoissa aamulla unen\nvaltaan, josta Clotilde, nukuttuaan tuskin enempää kuin emäntänsä,\ntuli hänet käskyn mukaan herättämään päivän koittaessa.\n\nKello kahdeksan vaiheilla hän oli jo täysissä pukineissa, joihin\nkuului hieno silkkihame ja aistikas päähine.\n\nJalassa sellaiset kengät, jotka sopivat ylhäiselle ja samassa\nkauniille naiselle, vasemmalla poskella pikkuinen mustama,\nkirjailtu käsilaukku ranteesta riippumassa, hän lähetti hakemaan\nkäsin vedettäviä kääsejä sieltä, missä tällaisia kulkuneuvoja oli\nsaatavana, eli Pont-aux-Choux-kadulta. Mieluummin hän olisi ottanut\nkantotuolin, mutta olisi pitänyt hakea liian kaukaa.\n\nKääsien vetäjänä oli tanakka auvergnelainen, joka käskettiin\nviemään kreivitär Place Royalen torille, jonka varrella, eteläisen\npylväskäytävän alla, hylätyn hotellin pohjakerroksessa, asui muuan\nmestari Fingret, verhoilija ja koristelija, pitäen myytävänä ja\nvuokrattavana käytettyjä huonekaluja ja muita taloustarpeita.\n\nAuvergnelainen veti kuljetettavansa ripeästi perille. Jo kymmenen\nminuutin kuluttua siitä, kun oli kotoaan lähtenyt, saapui kreivitär\nmestari Fingretin myymälän luo, ja pian hänet tapaamme valikoimassa\nja ihailemassa jonkinlaisessa tavarahelvetissä, jota koetamme\nosapuilleen kuvata.\n\nAjateltakoon makasiinia, joka on pituudeltaan viisikymmentä jalkaa,\nleveydeltään kolmekymmentä ja korkeudeltaan seitsemäntoista; seinillä\nkaikenkuosisia tapetteja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n ajoilta;\nkattoa ei näy sinne ripustettujen lukemattomien esineiden vuoksi,\njoiden joukossa huomataan monikaarisia kynttiläjalkoja edelliseltä\nvuosisadalta, täytettyjä sisiliskoja, kirkkolamppuja ja lentokaloja.\n\nLattialla kasoittain mattoja, kierrepilarisia ja särmäjalkaisia\nhuonekaluja, tammesta veistettyjä astiakaappeja, Ludvig XV:n aikuisia\nkuvahyllyjä, joiden jalat olivat kullattuja, damastilla tai sametilla\nverhottuja sohvia, lepotuoleja, suunnattomia nahkapäällyksisiä\nnojatuoleja, jollaisista Sully piti, mustapuisia vaatekaappeja,\njoiden pronssikoristeiset ovilaudat oli veistetty korkokuviksi,\nBoulen valmistamia, emalji- tai porsliinilevyisiä pöytiä,\nlautapelejä, pukupöytiä tarpeineen, työkalu- tai kukkalipastoja.\n\nRuusupuisia tai tammisia sänkyjä, korokkeella tai vuodekatoksella\nvarustettuja; kaikenvärisiä, -kuosisia ja -kankaisia uutimia yhteen\nsullottuina, sopien tai sopimatta toistensa kanssa yhteen makasiinin\npuolihämärässä.\n\nKlaveereja, spinettejä, harppuja, egyptiläisiä kanteleita\nsohvapöydällä; Marlboroughin koira oljilla täytettynä, silmät emaljia.\n\nLisäksi kaikenlaisia liinavaatteita; samettitakkien viereen\nripustettuja hameita; teräksisiä, hopeisia tai helmiäiskahvoja.\n\nKynttilänjalkoja, esivanhempien muotokuvia, harmaavärisiä maalauksia,\nkehystettyjä piirroksia, silloin muodissa olevia Vernetin jäljitelmiä\n— sen Vernetin, jolle kuningatar sanoi niin kohteliaasti ja hienosti:\n\n\"Varmaankaan, herra Vernet, ei Ranskassa ole ketään muuta kuin te\nluomaan sadetta ja poutaa.\"\n\n\n\n\nXIV\n\nMESTARI FINGRET\n\n\nJuuri tämmöinen kokoelma viehätti vähävaraisten silmää ja siis myös\nmielikuvitusta mestari Fingretin myymälässä Place Royalen varrella.\n\nKäytettyihin esineisiin oli kiinnitetty lappu, joka rehellisesti\nilmaisi niiden laadun, mutta yhdessä ne ikäänkuin kohottivat\ntoistensa arvoa ja muodostivat paljoa suuremman kokonaisuuden kuin\nmitä ylimielisinkään ostaja osasi vaatia.\n\nKun rouva de la Motte pääsi silmäilemään näitä rikkauksia, huomasi\nhän silloin vasta, mitä häneltä puuttui Saint-Clauden kadun varrella.\n\nHäneltä puuttui salonki, johon olisi mahtunut sohva, nojatuoleja\nja lepotuoleja. Ruokasali astiakaappeja, hyllyjä ja tarjoilupöytiä\nvarten. Naistenhuone, jonne olisi pantu persialaiset uutimet,\nkuvapöytiä ja tulenvarjostimia. Ja lopuksi, vaikka hänellä olisi\nollut nuo huoneet, puuttui rahaa, millä kalustaisi uuden asuntonsa.\n\nMutta Pariisin verhoilijain kanssa on aina ollut helppo sopia, emmekä\nole ikinä kuullut kerrottavan, että nuori ja kaunis nainen olisi\nsuotta kääntynyt sellaisen puoleen. Mitä Pariisissa ei voida ostaa,\nse vuokrataan, ja juuri kalustettujen huoneiden vuokraajat ovatkin\nlaskeneet liikkeelle sananparren: Nähdä on samaa kuin omistaa.\n\nToivoen vuokraehtojen olevan kohtuullisia ja mittailtuaan rouva de\nla Motte valikoitsi eräät silkkiverhoiset keltaiset huonekalut,\njoiden napit olivat kullattuja ja jotka olivat ensi näkemältä häntä\nmiellyttäneet. Hän itse oli tumma.\n\nMutta nämä kapineet, joita oli kymmenen, eivät mitenkään mahtuisi\nSaint-Clauden kadun neljänteen kerrokseen. Saadakseen asian kuntoon\nhänen oli vuokrattava kolmas kerros, jossa oli etuhuone, ruokasali,\npieni salonki ja makuukamari.\n\nTällä tapaa sopi kolmannessa kerroksessa vastaanottaa kardinaalien\nja neljännessä hyväntekeväisyysseurojen almut, eli loistoasunnossa\nalmuja niiltä, jotka kerskaten harjoittivat laupeutta, ja kurjassa\nmajassa uhrilahjoja niiltä, jotka ennakkoluuloisina tahtovat auttaa\nvain todellisesti hädänalaisia.\n\nNäin päätettyään kreivitär loi katseensa makasiinin pimeimpään\nosastoon, missä säilytettiin arvokkaimpia kalleuksia, kristalleja,\nkultakoristeita, kuvastimia.\n\nSiellä hän näki oikean pariisilaisen porvarin, jolla oli lakki\nkädessä ja kärsimätön ilme ja hieman ivallinen hymy kasvoilla ja joka\netusormiensa välissä kieputti avainta. Tämä vanhojen huonekalujen\narvoisa kaitsija ei ollut kukaan muu kuin herra Fingret, joka\napulaisiltaan oli kuullut kauniin naisen saapuneen vetokääseissä.\n\nPihalla voitiin nähdä samat apulaiset, yllään lyhyet ja tiukat\nkamlottivaatteet, pohkeiden pilkistäessä esille ahtaista sukista. He\nolivat paraikaa korjaamassa vanhimmilla kaluilla vähemmän vanhoja\neli, toisin sanoen, ratkomassa sohvia, nojatuoleja ja vanhanaikaisia\npatjoja, ottaakseen niistä ulos jouhet ja höyhenet, joilla täytettiin\ntoisia.\n\nYksi suki jouhia, sekoitti niihin aika paljon rohtimia ja täytti\nuuden huonekalun. Toinen pesi vielä käyttökelpoisia nojatuoleja.\nKolmas silitti hyvänhajuisella saippualla puhdistettuja kankaita.\n\nJa näistä vanhoista aineksista kyhättiin niitä viehättäviä käytettyjä\nhuonekaluja, joita rouva de la Motte nyt ihaili.\n\nKun mestari Fingret huomasi ostajan voivan nähdä apulaisten puuhia\nja saada huonekaluista vähemmän suosiollisen käsityksen, kuin hänen\netuihinsa soveltui, sulki hän pihalle vievän oven \"peläten, että pöly\nvaivaisi rouvaa\"... Tähän sanaan \"rouva\" hän pysähtyi, Luoden kysyvän\nsilmäyksen.\n\n\"Kreivitär de la Motte de Valois\", selitti Jeanne kuin sivumennen.\n\nKuultuaan tämän hyvältä kaikuvan nimen mestari hellitti sormensa,\npisti avaimen taskuunsa ja tuli likemmäksi.\n\n\"Täällä ei liene mitään sopivaa rouva kreivittärelle. Mutta minulla\non uutta, kaunista, komeaa. Kreivittären ei tarvitse pelätä, vaikka\nFingretin liike on Place Royalen varrella, ettei täällä muka ole yhtä\nkauniita huonekaluja kuin hoviverhoilijalla. Jättäkää tuo kaikki\nsikseen, madame. Olkaa niin hyvä ja tulkaa toiseen varastooni.\"\n\nJeanne punastui. Kaikki täällä näkemänsä tuntui kovin kauniilta,\nniin komealta, ettei hän osannut toivoakaan voivansa sitä ostaa. —\nTosin hän oli hyvillään siitä, että mestari Fingret häntä arvosteli\nniin suosiollisesti, mutta ei voinut olla pelkäämättä, että tämä\narvostelu oli liian suopea. Hän oli harmissaan ylpeydestään ja katui,\nettei ollut ilmoittanut olevansa vaan tavallinen porvarirouva. Mutta\nkekseliäs mieli osaa pahastakin pulasta selvitä.\n\n\"Ei mitään uutta, monsieur, en minä semmoista halua.\"\n\n\"Kreivitär aikonee ehkä kalustaa muutamia vierashuoneita.\"\n\n\"Oikein arvattu, monsieur, juuri vierashuoneita. Kyllähän te\nymmärrätte, että kun pitää semmoisia kalustaa...\"\n\n\"Tietysti. Suvaitseeko kreivitär valita?\" kysyi Fingret, ovelana kuin\nainakin pariisilaiskauppias, joka ei suinkaan pyri myymään mieluummin\nuutta kuin vanhaa, koska kummastakin ansaitsee yhtä paljon.\n\n\"Mitä maksaa esimerkiksi tämä pieni huonekalusto, jossa on kullatut\nnapit?\"\n\n\"Siinä on niin vähän, madame, ei muuta kuin kymmenen huonekalua.\"\n\n\"Huone on keskisuuruinen\", huomautti kreivitär.\n\n\"Kuten kreivitär näkee, ovat nämät kalut uusia.\"\n\n\"Uusia... käytettäviksi, niin kyllä.\"\n\n\"Myönnetään\", sanoi mestari Fingret nauraen, \"mutta tuossa kunnossa\nne maksavat kahdeksansataa livreä.\"\n\nTämä hinta sai kreivittären hätkähtämään. Kuinka kehtaisi tunnustaa,\nettä Valois-suvun jäsen tyytyi käytettyihin huonekaluihin eikä\nkyennyt niistä suorittamaan kahdeksaasataa livreä?\n\nHän päätti esiintyä harmistuneena.\n\n\"Ei tässä ole puhe siitä, että tuommoisia ostaisin\", huudahti hän.\n\"Kuinka te luulette minun haluavan vanhaa rojua omakseni? Minähän\ntahdon vain vuokrata, ja sitäpaitsi...\"\n\nFingret virnisti, sillä ostajan arvo rupesi hänen silmissään\nalenemaan. Ei siis saanut myydä uutta eikä vanhaa, vaan ainoastaan\nvuokrata.\n\n\"Haluatteko nuo kultanappiset huonekalut vuodeksi?\" kysyi hän.\n\n\"Vain kuukaudeksi. Minulle tulee maaseudulta vieras.\"\n\n\"No sitten se on sata livreä kuukaudelta\", sanoi mestari Fingret.\n\n\"Laskette kai leikkiä, monsieur. Sillä sen laskun mukaan olisivat\nhuonekalut kahdeksan kuukauden päästä minun.\"\n\n\"Myönnän, rouva kreivitär.\"\n\n\"Mutta kuinka te...\"\n\n\"Jos ostatte, madame, ovat ne teidän eikä enää minun, eikä minun\ntarvitsisi sitten niitä korjata ja siivota, ja se maksaa rahaa.\"\n\nRouva de la Motte harkitsi asiaa.\n\n\"Sata livreä kuukaudelta\", tuumi hän itsekseen, \"se on paljon;\nmutta täytyy laskea näin: joko se käy minulle liian kalliiksi, ja\nsilloin jätän kuukauden päästä huonekalut takaisin ja tuo mies pitää\nminua suuressa arvossa, taikka voin kuukauden kuluttua tilata uuden\nkaluston. Olinhan aikonut käyttää viisi- tai kuusisataa livreä;\nollaan nyt suuremmoisia ja tuhlataan sata écutä.\"\n\n\"Minä otan\", sanoi hän ääneen, \"tämän kultanappisen salonkia varten\nja samanväriset uutimet.\"\n\n\"Hyvä on, madame.\"\n\n\"Entä matot?\"\n\n\"Ne ovat tässä.\"\n\n\"Mitä teillä on tarjottavana toista huonetta varten?\"\n\n\"Nämä täytetyt, vihreät penkit, tuo tammikaappi, tuo pöytä, jonka\njalat ovat kierteisiä, lisäksi vielä vihreät damastiverhot.\"\n\n\"Hyvä; ja makuukamariin?\"\n\n\"Suuri, kaunis sänky, mainiot sänkyvaatteet, samettinen vuoteenpeite,\nkirjailtu ruusun- ja hopeanväriseksi, siniset verhot ja hieman\nvanhanaikainen, mutta runsaasti kullattu uuninreunuste.\"\n\n\"Ja kuvastinpöytä?\"\n\n\"Koristettu Mechelnin pitseillä. Katsokaapa, madame. Ja tässä\nhienosti silailtu ompelupöytä, samanlainen lipasto, kirjailtu sohva\nvastaavine tuoleineen, komea tulisija, joka on kotoisin rouva\nPompadourin makuukamarista, Choisysta.\"\n\n\"Mitä tuo kaikki maksaa?\"\n\n\"Yhdeltä kuukaudelta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Neljäsataa livreä.\"\n\n\"Monsieur Fingret, älkää vain luulko minua ompelijatytöksi. Minun\nsäätyisiäni ei huikaista vaaterievuilla. Pyydän teitä huomaamaan,\nettä neljäsataa livreä kuussa on neljätuhatta kahdeksansataa livreä\nvuodessa, ja sillä voisin vuokrata täysin kalustetun talon.\"\n\nMestari Fingret raappi korvallistaan.\n\n\"Te saatte minut inhoamaan Place Royalea\", jatkoi kreivitär.\n\n\"Se olisi minulle perin surkeata, madame.\"\n\n\"Näyttäkää se toteen. Kaikesta tuosta kalustosta en maksa kuin sata\nécutä.\"\n\nJeanne lausui nämä sanat niin pontevasti, että verhoilija taas\nharkitsi tulevaisuutta.\n\n\"Olkoon\", sanoi hän.\n\n\"Ja yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Millä ehdolla, madame?\"\n\n\"Viimeistään kello kolme tänään iltapuolella pitää nuo kaikki olla\ntuotuna ja järjestettynä siihen huoneustoon, jonka teille osoitan.\"\n\n\"Kello on nyt kymmenen, madame; huomatkaa, juuri lyö kymmenen.\"\n\n\"Tahdotteko vai ette?\"\n\n\"Minne ne on vietävä, madame?\"\n\n\"Saint-Clauden kadulle.\"\n\n\"Siis ihan lähelle?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\nNyt verhoilija avasi pihanpuolisen oven ja huusi: \"Sylvain! Landry!\nRemy!\"\n\nHeti tuli juosten kolme oppipoikaa ihastuneina, kun saivat keskeyttää\ntyönsä ja pääsivät katsomaan kaunista naista.\n\n\"Pojat, nyt kiireesti tänne paarit ja käsirattaat! Remy, sinä viet\ntuon kultanappisen kaluston. Sylvain ottaa rattaille etuhuoneen\nkaluston, ja Landry pitää huolta makuukamarista, kun aina olet niin\nvarovainen.\"\n\n\"Tässä on kuusi kahden louisdorin rahaa\", sanoi kreivitär, \"ja yksi\nyhden louisdorin.\"\n\n\"Ja tässä on rouvalle takaisin kaksi kuuden livren écutä.\"\n\n\"Joista toinen jää juomarahaksi apulaisillenne, jos asia suoritetaan\nhyvin\", vastasi kreivitär.\n\nJa ilmoitettuaan osoitteensa hän taas nousi vetokääseihin. Tuntia\nmyöhemmin hän oli vuokrannut kolmannen kerroksen, eikä vielä ollut\nkulunut kahtakaan tuntia, kun jo kalustettiin salonkia, etuhuonetta\nja makuukamaria.\n\nKuuden livren raha joutui Landryn, Remyn ja Sylvainin omaksi, heiltä\nkun meni vain kymmenen minuuttia yli määräajan.\n\nKun asunto näin oli uudistettu, akkunat pesty puhtaiksi ja uuneihin\ntehty tulta, istuutui Jeanne kuvastinpöytänsä ääreen ja nautti\nkaksi tuntia onneaan, tuntiessaan jalkainsa alla pehmeän maton ja\nympärillään herttaista lämpöä ja hengittäessään ihanaa tuoksua\nleukoijista, joiden varret kylpivät japanilaisissa maljakoissa ja\nkukat huoneuston parahultaisessa lämmössä.\n\nTulta, kukkia, vahakynttilöitä, hyvänhajuisia ruusuja, kaikkea Jeanne\nkäytti sulostuttaakseen paratiisia, jossa otettaisiin vastaan hänen\nylhäisyytensä.\n\nHän piti huolta siitäkin, että makuukamarin ovi oli veikistelevästi\nraollaan ja salli hieman nähdä punertavaa tulta, ja sen valossa\nvälähtelivät nojatuolin jalat, sänky ja rouva Pompadourin\nuuninristikko kimairanpäitä esittävine koristeineen, joihin\nmarkiisitar oli nojannut siroa jalkaansa.\n\nTähän ei kuitenkaan rajoittunut Jeannen keikailu. Jos tulen välke\nkohotti salaperäisen huoneen sisällistä viehkeyttä, jos hyvät tuoksut\nilmaisivat naisen, ilmeni itse naisessa kirkkoruhtinaan arvoa\nvastaavaa syntyperä, kauneus, henkevyys ja aistikkuus.\n\nPukuunsa Jeanne pani niin erikoista huolta, että poissaoleva puoliso,\nherra de la Motte, olisi hänet siitä vaatinut tilille. Nainen\nvastasi tämän huoneuston ja mestari Fingretiltä vuokratun kaluston\narvokkaisuutta.\n\nSyötyään vain vähäisen, säilyttääkseen kaiken pirteytensä ja\nviehättävän kalpeutensa, Jeanne vaipui makuukamarinsa suureen,\nluonnonkuvilla kirjailtuun nojatuoliin likelle tulisijaa.\n\nKädessä kirja ja toinen tohveli jakkaralla hän odotti kuunnellen\nkellon naksutusta ja kaukaista melua ajoneuvoista, jotka harvoin\nhäiritsivät Maraisin aution kaupunginosan hiljaisuutta.\n\nHän odotti. Kello löi yhdeksän, kymmenen, yksitoista; ketään ei\ntullut, ei ajaen eikä käyden.\n\nYksitoista! Sehän kuitenkin on liehittelevien kirkkoruhtinasten oikea\nhetki, kun ovat etukaupungissa illallisella elvyttäneet laupeuttaan\nja päästen vain parillakymmenellä rattaitten pyörähdyksellä\nSaint-Clauden kadulle iloitsevat saadessaan niin halvalla hinnalla\nolla lempeitä, auttavaisia ja hurskaita.\n\nKello löi kolkosti kaksitoista Filles-du-Calvairessa. Ketään ei\nnäkynyt, eikä kuulunut. Kynttilät alkoivat himmetä, jotkut jo\nvaltasivat kuulakkoina silauksina pronssisia pidikkeitään.\n\nPuhalluksilla ylläpidetty tuli oli häipynyt hiillokseksi, sitten\ntuhaksi, ja molemmissa huoneissa oli afrikalainen lämpö. Vanha\npalvelijatar, joka oli somistanut itseään, nurisi katuen ottaneensa\nmyssyn pöyhkeine nauhoineen, joiden silmut hänen torkkuessaan\netuhuoneessa kynttilän ääressä kumarruksissa joutuivat pahasti liekin\nsuudeltaviksi tai sulaneen vahan tahrattaviksi.\n\nKello puoliyksi Jeanne nousi raivostuneena nojatuolistaan, jonka oli\nillan kuluessa ainakin sata kertaa jättänyt avatakseen akkunan ja\ntuijottaakseen pimeälle kadulle.\n\nKoko kortteli oli hiljainen kuin ennen maailman luomista.\n\nHän ei huolinut illallisesta, vaan riisuutui Clotilden avulla ja\nkäski tämän poistua, kun kaikki kyselyt tuntuivat kiusallisilta. Ja\nyksin jäätyään ihanaan vuoteeseensa, silkkiuutimiensa taakse, hän\nnukkui yhtä huonosti kuin edellisenä yönä, sillä eilen oli hänen\nhuolettomuutensa ollut onnellisempi; se johtui toivosta.\n\nMutta väännellen, tuskaillen ja napisten kovaa kohtaloaan vastaan\nJeanne keksi jotakin kardinaalin puolustukseksi. Ensiksikin sen, että\nhän oli kardinaali, ylimmäinen hovisaarnaaja, jolla oli tuhansia\nhuolestuttavia asioita, ja siis tärkeämpiä kuin käynti Saint-Clauden\nkadun talossa. Ja toiseksi: Hän ei tunne Valoisin pikku kreivitärtä,\nja tämä puolustus oli Jeannelle hyvin lohdullinen. Toista olisi\nollut, jos kardinaali olisi ensi käynnin jälkeen hänet unohtanut.\n\nTämä perustelu, jonka Jeanne itselleen laati, kaipasi todistusta,\npitääkseen paikkansa. Hän ei malttanut, vaan hypähti vuoteestaan\nvalkoisessa yöpuvussaan, sytytti yölampun ja katseli itseään kauan\nkuvastimesta.\n\nTarkastuksen jälkeen hän hymyili, puhalsi valon sammuksiin ja pani\ntaas maata. Tuo perustelu oli pätevä.\n\n\n\n\nXV\n\nKARDINAALI DE ROHAN\n\n\nMenettämättä rohkeuttaan Jeanne piti taas seuraavana päivänä\nhuolta huoneuston ja naisen ulkoasusta. Kuvastin vakuutti hänelle\nkardinaalin tulevan, jos tämä oli vähänkään kuullut hänestä\npuhuttavan.\n\nKellon lyödessä seitsemän ja tulen räiskyessä vilkkaimmillaan\nsalongin uunissa kuultiin vaunujen vierivän pitkin Saint-Clauden\nkatua.\n\nJeanne ei vielä ollut ehtinyt asettua akkunan ääreen tai käydä\nmaltittomaksi.\n\nVaunuista astui laajaan päällystakkiin kääriytynyt mies, ja kun\nportti oli hänen jälkeensä sulkeutunut, siirtyivät vaunut läheiselle\npoikkikadulle odottamaan omistajansa paluuta.\n\nPian helähti soittokello, ja rouva de la Motten sydän tykytti\nniin rajusti, että olisi melkein kuullut. Mutta häveten antautua\njärjettömän mielenliikutuksen valtaan hän vaiensi sydämensä ja\nsovitti kiireimmiten pöydälle kirjo-ompeluksen, klaveerille uuden\naarian ja uunin reunalle sanomalehden.\n\nMuutaman sekunnin päästä tuli Clotilde ilmoittamaan:\n\n\"Se henkilö, joka lähetti kirjeen toissapäivänä.\"\n\n\"Pyytäkää astumaan sisään\", vastasi Jeanne.\n\nKeveitä askelia ja kenkien narinaa, samettiin ja silkkiin puettu\nmies, pää pystyssä ja näyttäen jättiläiseltä näissä pienissä\nhuoneissa — nämä havainnot Jeanne teki noustessaan vastaanottamaan.\n\nHäneen oli epämieluisesti vaikuttanut tuon henkilön halu pysyä\nsalakähmäisenä. Siksi hän päättikin käyttää hyväkseen harkitsevan\nnaisen etuja.\n\n\"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?\" kysyi hän pikemmin\nsuojelevasti kuin nöyrästi kumartaen.\n\nPrinssi katsahti salongin ovelle, josta palvelijatar oli mennyt\netuhuoneeseen.\n\n\"Minä olen kardinaali de Rohan\", vastasi hän.\n\nRouva de la Motte oli punastuvinaan ja hämmästyvinään ja kumarsi niin\nsyvään kuin hallitsijalle. Sitten hän siirsi esille nojatuolin, mutta\nvaikka hovisääntö olisi vaatinut häntä itseään tyytymään tuoliin,\nistuutui hän suureen nojatuoliin. Kardinaali huomasi, ettei täällä\ntarvinnut kursailla, laski hattunsa pöydälle ja katseli suoraan\nkasvoihin Jeannea, joka vastasi silmäykseen samoin.\n\n\"On siis totta, neiti...\" aloitti hän.\n\n\"Rouva\", keskeytti Jeanne.\n\n\"Anteeksi... unohdin... on siis totta, rouva...\"\n\n\"Mieheni on kreivi de la Motte, monseigneur.\"\n\n\"Aivan oikein, santarmina kuninkaan vai kuningattaren väessä?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Ja te, madame, olette syntyänne Valois?\"\n\n\"Valois, monseigneur.\"\n\n\"Suuri nimi!\" huomautti kardinaali pannen jalkansa ristiin.\n\"Harvinainen, sukupuuttoon kuollut!\"\n\nJeanne käsitti kardinaalin epäilyksen.\n\n\"Ei, monseigneur\", vastasi hän, \"ei se ole sukupuuttoon kuollut,\nkoska se on minun ja minulla on veli, parooni de Valois.\"\n\n\"Tunnustettu, niinkö?\"\n\n\"Hän ei kaipaa syntyperänsä tunnustamista, monseigneur. Köyhä tai\nrikas, hän on sittenkin syntyänsä Valois.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä, madame, ja kertokaa hiukan sukujohdostanne. Te\nkiinnitätte mieltäni; minä harrastan vaakunatiedettä.\"\n\nJeanne kertoi koruttomasti, huolimattomasti, mitä lukija jo tietää.\n\nKardinaali kuunteli ja katseli. Hän ei viitsinyt salata\nvaikutelmiaan. Mitäpä sillä oli väliä: hän ei uskonut Jeannen omaan\narvoon eikä sukujohtoon; näki kauniin ja köyhän naisen, katseli —\nmuuta ei tarvittu. Jeanne, joka huomasi kaikki, älysi vastaisen\nsuosijansa huonon ajatuksen.\n\n\"Te siis olette\", sanoi kardinaali huolettomasti, \"ollut todellakin\nonneton?\"\n\n\"En valita, monseigneur.\"\n\n\"Minulle on tilanne puutteellisuuksia tosiaankin suuresti liioiteltu.\"\n\nHän katseli ympärilleen.\n\n\"Tämä huoneusto on mukava, hauskasti kalustettu.\"\n\n\"Ompelijattaren asunnoksi kylläkin\", vastasi Jeanne kirpeästi,\nhaluten jo päästä taisteluun.\n\nKardinaali näytti kummastuvan.\n\n\"Mitä, onko ompelijattarilla mielestänne tämmöiset huonekalut?\"\n\n\"En luulisi, monseigneur, että katsoisitte tämän irtaimiston sopivan\nprinsessalle.\"\n\n\"Ja te olette prinsessa\", sanoi kardinaali, äänensävyssä se hituinen\nivaa, jota vain perin nerokkaat tai hyvin ylhäiset osaavat sanoihinsa\nliittää esiintymättä aivan julkeina.\n\n\"Olen syntyäni Valois, monseigneur, kuten te olette Rohan. Siinä\nkaikki, mitä tiedän\", vastasi rouva de la Motte.\n\nJa näistä sanoista kumpusi esille kapinoivan onnettomuuden ihanaa\nmajesteettisuutta, väärin arvostellun naisen ylevyyttä, samalla kuin\nne olivat niin sopusointuisia ja arvokkaita, että prinssi jäi niistä\nloukkaantumatta ja mies tunsi liikutusta.\n\n\"Minulta unohtui, madame\", sanoi hän, \"että ensi sanoikseni piti\npyytää anteeksi. Olin teille kirjoittanut tulevani jo eilen, mutta\nviivyin Versaillesissa, kun oli herra de Suffrenin vastaanotto.\nTäytyi siis luopua siitä ilosta, että saisin teitä tavata.\"\n\n\"Monseigneur suo minulle liikaa kunniaa muistamalla minua tänäänkin,\nja mieheni, kreivi de la Motte, on varmaankin vielä enemmän\npahoillaan siitä, että köyhyys pitää häntä täältä poissa, koska juuri\nse häntä estää iloitsemasta niin mainion henkilön vieraskäynnistä.\"\n\nTuo sana \"mieheni\" kiinnitti kardinaalin huomiota.\n\n\"Asutteko yksinänne, madame?\" kysyi hän.\n\n\"Aivan yksin, monseigneur.\"\n\n\"Se on kaunista nuoren ja sievän naisen puolelta.\"\n\n\"Se on yksinkertaista, monseigneur, sellaisen naisen puolelta, joka\ntuntisi itsensä vieraaksi kaikessa muussa seurassa kuin siinä, josta\nköyhyys hänet karkoittaa.\"\n\nKardinaali oli vaiti.\n\n\"Näyttää siltä\", virkkoi hän sitten, \"että sukutieteilijät eivät voi\nväittää sukuluetteloanne vääräksi.\"\n\n\"Mitä minulla siitä on hyötyä?\" sanoi Jeanne ylenkatseellisesti,\nkohottaen viehättävällä liikkeellä ohimoiden pieniä käherrettyjä ja\npuuteroituja kiharoita.\n\nKardinaali siirsi nojatuoliaan lähemmäksi, ikäänkuin ulottaakseen\njalkansa tulen ääreen.\n\n\"Haluaisin tietää, madame, millä tavoin voisin olla teille avuksi.\"\n\n\"Ette millään, monseigneur.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne suo minulle tosin liikaa kunniaa...\"\n\n\"Puhukaamme suoremmin.\"\n\n\"En osaisi olla sanoissani suorempi kuin nyt olen.\"\n\n\"Juuri äsken valititte\", sanoi kardinaali silmäillen ympärilleen,\nikäänkuin muistuttaakseen, mitä oli lausuttu ompelijattaren\nirtaimistosta.\n\n\"Totta on, että valitin.\"\n\n\"Ja siis, madame?\"\n\n\"Siis, monseigneur, minun täytyy huomata, että tahdotte minulle antaa\nalmun, eikö niin?\"\n\n\"Mitä te nyt, madame?\"\n\n\"Ei se muuta ole. Almuja olen ottanut vastaan, mutta en enää.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, monseigneur, että minua on viime aikoina kylliksi nöyryytetty,\nenkä enää kestä.\"\n\n\"Te annatte asialle väärän nimen, madame. Onnettomuudessa ei ole\nhäpeäksi, jos...\"\n\n\"Eikö sittenkään, jos on sen niminen kuin minä? Sanokaapa,\nkerjäisittekö te, herra de Rohan?\"\n\n\"Nyt en puhu itsestäni\", vastasi kardinaali hämmentyneenä ja samalla\nkopeana.\n\n\"Minä en tunne useampia kuin kaksi kerjäämistapaa: vaunuissa ajaen\ntai kirkon ovella seisten, kullassa ja sametissa tai rääsyissä. No\nniin, äsken en odottanut sitä kunniaa, että kävisitte luonani; luulin\njoutuneeni unohduksiin.\"\n\n\"Ahaa, te siis tiesitte, että juuri minä olin teille kirjoittanut!\"\nsanoi kardinaali.\n\n\"Olihan vaakunanne sen kirjeen sinetissä, jonka suvaitsitte minulle\nkirjoittaa.\"\n\n\"Kuitenkaan ette ollut minua tuntevinanne!\"\n\n\"En, sillä te ette katsonut hyväksi ilmoittautua.\"\n\n\"Semmoinen ylpeys miellyttää minua\", sanoi kardinaali vilkkaasti,\nkatsellen Jeannen eloisia silmiä ja ylpeätä ilmettä hyväntahtoisen\ntarkkaavasti.\n\n\"Ennenkuin näin teidät\", jatkoi rouva de la Motte, \"olin jo päättänyt\nluopua tästä viheliäisestä vaipasta, joka verhoo köyhyyttäni ja\nnimeni alastomuutta, ja lähteä rääsyisenä tavallisten kristittyjen\nkerjäläisten tavalla, anomaan leipääni, en ylpeältä suvultani, vaan\narmeliailta ihmisiltä.\"\n\n\"Toivoakseni eivät varanne ole ihan lopussa, madame?\"\n\nJeanne ei vastannut.\n\n\"Teillä lienee jokin maatila, vaikka olisikin pantattu;\nperhekalleuksia, esimerkiksi tämä\", ja kardinaali viittasi\nlippaaseen, jota nuoren naisen hienot sormet pitelivät.\n\n\"Tämäkö?\"\n\n\"Onpa se merkillinen lipas. Sallitteko?\"\n\nKardinaali sai sen käsiinsä.\n\n\"Muotokuva!\"\n\nSamassa hän hätkähti.\n\n\"Tunnetteko, kenen se on?\" kysyi Jeanne.\n\n\"Se on Maria Teresia.\"\n\n\"Maria Teresia?\"\n\n\"Niin, Itävallan keisarinna.\"\n\n\"Todellako?\" huudahti Jeanne.\n\nKardinaali alkoi lähemmin tarkastella lipasta.\n\n\"Mistä tämä on teille joutunut?\" kysyi hän.\n\n\"Eräältä naiselta, joka kävi täällä toissapäivänä.\"\n\n\"Teidän luonanne!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Eräältä naiselta!\" ihmetteli vielä kardinaali ja katseli lipasta\nvieläkin tarkemmin.\n\n\"Heitä, oli oikeastaan kaksi naista\", huomautti kreivitär.\n\n\"Ja toinen antoi tämän lippaan teille, niinkö?\" kysyi kardinaali\nepäuskoisesti.\n\n\"Ei, hän ei sitä antanut.\"\n\n\"No kuinka se on haltuunne joutunut?\"\n\n\"Hän unohti sen tänne.\"\n\nKardinaali jäi syviin mietteisiin, niin syviin, että Valoisin\nkreivitär jännittyi ja piti sopivana olla varuillaan. Sitten\nkardinaali kohotti päätään ja katseli kreivitärtä tarkkaavasti:\n\n\"Mikä sen naisen nimi on? Suonette anteeksi, että kysyn\", sanoi hän.\n\"Itsekin sitä häpeän, kun esiinnyn tutkintotuomarina.\"\n\n\"Todellakin on kysymyksenne outo, monseigneur.\"\n\n\"Ehkä epähieno, mutta että se olisi outo, sitä en...\"\n\n\"Outo se on, kuten sanoin. Jos tuntisin sen naisen, joka tänne jätti\nmakeisrasiansa, niin...\"\n\n\"Niin mitä?\"\n\n\"Olisin sen tietysti jo palauttanut hänelle. Varmaankin se on hänelle\nsuurenarvoinen, enkä olisi kahden vuorokauden levottomuudella\npalkinnut hänen viehättävää vieraskäyntiään.\"\n\n\"Ette siis tiedä hänen nimeään?\"\n\n\"En, tiedän vain sen, että hän on erään armeliaisuuslaitoksen\njohtajatar.\"\n\n\"Pariisissako?\"\n\n\"Versaillesissa.\"\n\n\"Versaillesissa!... Armeliaisuuslaitoksen johtajatar!\"\n\n\"Monseigneur, naisilta otan vastaan. Nainen ei köyhää naista nöyryytä\ntuodessaan hänelle apua, ja tämä nainen, joka oli laupiailta\nihmisiltä saanut tietää tilani, pani täällä käydessään sata\nlouisdoria uunin reunalle.\"\n\n\"Sata louisdoria!\" kummeksi kardinaali, mutta huomatessaan ehkä\nloukkaavansa Jeannen hienotunteisuutta — ja Jeanne olikin tehnyt\nsiihen viittaavan liikkeen — hän lisäsi:\n\n\"Anteeksi, madame, sitä en ihmettele, että teille on annettu tuo\nsumma. Päinvastoin te ansaitsette hyväntekeväisten ihmisten harrasta\nhuolenpitoa, ja sukuperänne velvoittaa heitä olemaan teille avuksi.\nMinua ihmetyttää vain se toimiala, jonka sanoitte tuella naisella\nolevan. Armeliaisuuslaitosten johtajattaret eivät tavallisesti\nanna niin suuria almuja. Voisitteko, kreivitär, kuvailla hänen\nulkomuotoaan?\"\n\n\"Tuskinpa, monseigneur\", vastasi Jeanne kiihoittaakseen toisen\nuteliaisuutta.\n\n\"Kuinka niin? Tapasittehan hänet!\"\n\n\"Tapasin kyllä. Mutta kun hän arvatenkin tahtoi pysyä tuntematonna,\nkätki hän kasvonsa, vetäen huppukauluksen alas otsalle. Sitäpaitsi\nhän oli kääriytynyt turkiksiin. Kuitenkin...\"\n\nKreivitär oli muistelevinaan.\n\n\"Kuitenkin?\" toisti kardinaali.\n\n\"Luulin huomaavani... mutta en väitä varmasti...\"\n\n\"Mitä huomasitte?\"\n\n\"Siniset silmät.\"\n\n\"Millainen oli suu?\"\n\n\"Pieni, vaikka huulet olivat hieman paksut, varsinkin alahuuli.\"\n\n\"Kookas vai keskikokoinen?\"\n\n\"Keskikokoinen.\"\n\n\"Entä kädet?\"\n\n\"Erinomaisen kauniit.\"\n\n\"Ja kaula?\"\n\n\"Pitkä ja siro.\"\n\n\"Millainen kasvojen ilme?\"\n\n\"Ankara ja ylevä.\"\n\n\"Huomasitteko puhetavassa mitään?\"\n\n\"Vähän outoa äänenpainoa. Ehkä tunnette hänet, monseigneur?\"\n\n\"Mistä minä hänet tuntisin, kreivitär?\" kysyi kardinaali ikäänkuin\nhämmästyen.\n\n\"Siitä päättäen, millä tapaa kyselette, monseigneur, taikka sen\nmyötätunnon vuoksi, jota hyväntekeväiset tuntevat toisiaan kohtaan.\"\n\n\"Ei, madame, en todellakaan tunne häntä.\"\n\n\"Mutta teillä voisi sittenkin olla jokin arvelu...\"\n\n\"Minkä johdosta?\"\n\n\"Esimerkiksi tämän muotokuvan johdosta.\"\n\n\"Niinpä niin!\" vastasi kardinaali vilkkaasti, peläten herättäneensä\nliiaksi epäluuloa, \"muotokuva näyttää tosin...\"\n\n\"Näyttää miltä?\"\n\n\"Se näyttää todellakin olevan...\"\n\n\"Keisarinna Maria Teresian, niinkö?\"\n\n\"Niin tosiaankin luulen.\"\n\n\"Ja sen nojalla luulette...\"\n\n\"Luulen, että luonanne on käynyt jokin saksalainen\nnainen, esimerkiksi joku niistä, jotka ovat perustaneet\nhyväntekeväisyyslaitoksen...\"\n\n\"Versaillesiin?\"\n\n\"Juuri Versaillesiin, madame.\"\n\nJa tähän kardinaali pysähtyi. Mutta ilmeistä oli, että hän yhä epäili\nja että lippaan näkeminen kreivittären asunnossa hänessä taas herätti\nentiset epäluulot. Sitä Jeanne ei kuitenkaan oikein käsittänyt, miksi\nkardinaalissa tuntui perimmäisenä olevan jokin epäsuotuisa ajatus,\njoka meni niin pitkälle, kuin tässä koetettaisiin virittää ansaa\nulkonaisella verukkeella.\n\nOikeastaan oli hyvinkin tunnettua, miksi kardinaali niin paljon\nvälitti kuningattaren asioista. Siitä huhuttiin hovissa, eikä\nse ollut pysynyt edes puolisalaisuutena, ja edellä olemme jo\nhuomauttaneet, kuinka tärkeätä eräistä oli ylläpitää kuningattaren ja\nhänen ylihovisaarnaajansa välistä vihamielisyyttä.\n\nKuinka oli Jeannen, kerjäläisen, käsiin joutunut tämä Maria Teresian\nmuotokuva, tämä lipas, jota kuningatar tavallisesti käytti ja jota\nkardinaali oli niin usein nähnyt hänen pitelevän? Oliko kuningatar\ntodellakin itse käynyt tässä mitättömässä asunnossa? Ja jos oli\nkäynyt, eikö Jeanne ollut häntä tuntenut vai oliko tällä jokin syy\nsalata, mikä kunnia oli hänen osakseen tullut?\n\nKirkkoruhtinas epäili yhä. Jo eilen hän oli epäillyt. Valois-nimi oli\nopettanut hänet varomaan, eikä nyt ollut enää puhe köyhästä naisesta,\nvaan prinsessasta, jota kuningatar oli itse tullut auttamaan. Oliko\nMarie-Antoinette todella niin hyväntekeväinen?\n\nSillä välin kun kardinaali näin oli kahden vaiheella, oli Jeanne,\njoka ei päästänyt häntä näkyvistään ja jolta ei hänen ainoakaan\nvaikutelmansa jäänyt piiloon, mitä suurimmassa tuskassa. Sellaisille\nomilletunnoille, jotka hautovat salatuumaa tuottaakin todellista\nkidutusta epäilys niiden taholta, joita tahtoisivat vakuuttaa\npelkällä totuudella.\n\nVaitiolo tuntui kummastakin kiusalliselta; sen keskeytti kardinaali\nuudella kysymyksellä.\n\n\"Huomasitteko, minkä näköinen oli hyväntekijänne seuralainen?\nOsaatteko selittää hänen ulkomuotoaan?\"\n\n\"Hänet näin ihan hyvin\", vastasi kreivitär. \"Hän oli pitkä ja kaunis,\npäättäväisen näköinen, heleä iho ja täyteläinen vartalo.\"\n\n\"Eikö toinen nainen sattunut mainitsemaan hänen nimeään?\"\n\n\"Kyllä, kerran, mutta vain ristimänimen.\"\n\n\"Mikä se oli?\"\n\n\"Andrée.\"\n\n\"Andrée!\" huudahti kardinaali ja vavahti.\n\nTämä liikahdus ei myöskään jäänyt kreivittäreltä huomaamatta.\n\nNyt kardinaali tiesi, miten asian laita oli; nimi Andrée oli\nhälventänyt kaikki epäilykset. Olihan tunnettua, että kuningatar\ntoissapäivänä kävi Pariisissa neiti de Taverneyn kanssa.\nVersaillesissa oli huhuiltu jostakin myöhästymisestä, suljetusta\nportista ja kuninkaan ja kuningattaren aviollisesta riidasta.\n\nKardinaali saattoi taas hengähtää. Saint-Clauden kadulla ei siis\npunottu ansaa. Rouva de la Motte näytti hänestä kauniilta ja hyvältä\nkuin viattomuuden enkeli. Piti kuitenkin panna hänet viimeiselle\nkoetukselle. Prinssi oli valtioviisas.\n\n\"Kreivitär\", sanoi hän, \"minua kummastuttaa varsinkin eräs seikka.\"\n\n\"Mikä se on, monseigneur?\"\n\n\"Se, että vaikka teillä on sellainen nimi ja oikeusperuste, ette ole\nkääntynyt kuninkaan puoleen.\"\n\n\"Mutta olenhan minä lähettänyt kuninkaalle ainakin kaksikymmentä\nanomusta.\"\n\n\"Tuloksetta?\"\n\n\"Tuloksetta.\"\n\n\"Mutta jollei kuningas, niin kuninkaallisen perheen kaikki prinssit\nja prinsessat olisivat panneet huomiota anomuksiinne. Orleansin\nherttua, esimerkiksi, on hyvin lempeä ja tekee sitäpaitsi usein\nmielellään sitä, mitä kuningas ei tee.\"\n\n\"Olen toimittanut anomuksia myös Orleansin herttualle, mutta turhaan.\"\n\n\"Turhaan! Sepä on kummallista.\"\n\n\"Minkä sille mahtaa. Kun ei ole rikkautta eikä suosituksia, saa nähdä\njoka hakemuksensa hukkuvan ruhtinasten etuhuoneisiin.\"\n\n\"Vielä on Artoisin kreivi. Kevytmieliset ovat joskus auliimpia kuin\nlaupiaat.\"\n\n\"Artoisin kreivin laita on ollut samoin kuin Orleansin herttuan ja\nhänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan.\"\n\n\"Entä vihdoin kuninkaan tädit? Erehtyisin suuresti, kreivitär,\nelleivät he vastaisi teille suosiollisesti.\"\n\n\"Eivät ole vastanneet, monseigneur.\"\n\n\"Ainakaan en usko, että kuninkaan sisar, prinsessa Elisabeth, on\nkovasydäminen.\"\n\n\"Se on sittenkin totta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa sai\nanomukseni ja lupasi ottaa minut vastaan; mutta en todellakaan tiedä,\nmiksi sitten kävi, niin että kun mieheni pääsi hänen puheilleen, hän\nei ole minulle lähettänyt mitään vastausta, vaikka olen niin usein\nmuistuttanut.\"\n\n\"Omituista, todella omituista!\" sanoi kardinaali.\n\nSitten, ikäänkuin nyt vasta juolahtaisi mieleen, huudahti hän äkkiä:\n\n\"Mutta mehän unohdamme...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Sen henkilön, jonka puoleen olisi pitänyt ihan ensiksi kääntyä.\"\n\n\"Ketä te tarkoitatte, monseigneur?\"\n\n\"Armonosoitusten jakajaa, sitä, joka ei koskaan ole evännyt ansaittua\napua, kuningatarta.\"\n\n\"Olisiko pitänyt pyytää kuningattarelta?\"\n\n\"Olisi. Oletteko nähnyt hänet?\"\n\n\"En koskaan\", vastasi Jeanne täysin vilpittömästi.\n\n\"Ettekö ole milloinkaan jättänyt kuningattarelle itselleen anomuksia?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Ettekö ole edes pyrkinyt hänen puheilleen?\"\n\n\"Olen kyllä, mutta anomuksiini ei ole vastattu.\"\n\n\"Mutta olette kaiketi koettanut tavata häntä, kun hän on liikkeellä,\njotta hän teidät huomaisi ja kutsuisi hoviin. Sekin keino olisi\nauttanut.\"\n\n\"Sitä keinoa en ole käyttänyt.\"\n\n\"Kerrotte todellakin uskomattomia asioita, kreivitär.\"\n\n\"Ei, minä en ole käynyt Versaillesissa kuin kaksi kertaa ja puhunut\nsiellä vain kahden henkilön kanssa. Toinen on tohtori Louis, joka oli\nhoitanut isä-parkaani Hôtel-Dieussä, ja toinen parooni de Taverney,\njolle minua oli suositeltu.\"\n\n\"Mitä teille sanoi parooni de Taverney? Hän oli juuri oikea mies\nhankkimaan teille pääsyn kuningattaren puheille.\"\n\n\"Hän vastasi, että menettelin hyvin epäviisaasti.\"\n\n\"Missä kohden?\"\n\n\"Siinä, että tahdoin kuninkaan hyväntahtoisuuteen turvautua\nvetoamalla sukulaisuuteen, joka tietysti harmittaisi hänen\nmajesteettiaan, sillä köyhä sukulainen on aina vastenmielinen.\"\n\n\"Parooni on siis yhä pysynyt itsekkäänä ja töykeänä\", sanoi prinssi.\n\nSitten, muistaen Andréen käyneen kreivittären luona, kardinaali\najatteli:\n\n\"Kummallista, isä häätää anojan, kuningatar vie tyttären hänen\nluokseen. Pitäisipä tuosta ristiriidasta jotakin tulla.\"\n\n\"Kunniani kautta!\" sanoi hän ääneen, \"minua hämmästyttää kuulla\noikeudenhakijan, korkeimman aatelin jäsenen sanovan, ettei ole\nkoskaan nähnyt kuningasta eikä kuningatarta.\"\n\n\"Paitsi jossakin maalauksessa\", vastasi Jeanne hymyillen.\n\n\"Vai niin!\" sanoi kardinaali, tällä kertaa täysin uskoen, että\nkreivitär oli tietämätön ja avomielinen. \"Jos tarvitsette, niin minä\nitse vien teidät Versaillesiin ja toimitan niin, että ovet siellä\navataan.\"\n\n\"Ah, monseigneur, kuinka hyvä te olette!\" huudahti kreivitär riemun\nvaltaamana.\n\nKardinaali lähestyi häntä.\n\n\"Pidän aivan varmana, että pian kaikki ihmiset alkavat harrastaa\nasiaanne.\"\n\n\"Voitteko todella uskoa, että niin käy?\" kysyi Jeanne hempeästi\nhuokaisten.\n\n\"Se on minusta selvää.\"\n\n\"Nyt te imartelette, monseigneur.\"\n\nJa samalla hän katsoi prinssiin kiinteästi. Hänellä olikin\nsyytä ihmetellä äkillistä muutosta, sillä olihan kardinaali\nkymmenen minuuttia sitten kohdellut häntä aivan ruhtinaallisen\nkylmäkiskoisesti. Jeannen silmäys tuli kuin vasama ja satutti\nkardinaalia joko sydämeen tai aistillisuuteen. Siinä oli joko\nkunnianhimon tai muun himon tulta; ainakin siinä oli tulta. Rohanin\nprinssin, jolla oli kokemusta naisasioissa, täytyi itsekseen myöntää\nnähneensä vain harvoin niin viettelevää naista.\n\n\"Totta vie\", tuumi hän niissä ikuisissa sala-ajatuksissa, joita\non valtiomiehiksi kasvatetulla hoviväellä, \"kovin kummallista ja\nonnekasta olisi tavata kunniallinen nainen juonittelijan hahmossa ja\nsamalla mahtava suojelijatar köyhyyden pauloissa.\"\n\n\"Monseigneur\", keskeytti tenhotar hänen ajatuksensa, \"te olette\ntoisinaan niin vaitelias, että käyn levottomaksi. Anteeksi, että\nhuomautan teille!\"\n\n\"Missä suhteessa se vaivaa teitä?\"\n\n\"Sen voin kyllä sanoa, monseigneur. Teidän kaltaisenne mies laiminlyö\nkohteliaisuuden vain kahdenlaisia naisia kohtaan.\"\n\n\"Mitä ihmettä te puhutte, kreivitär? Oikein jo kauhistun.\"\n\nJa hän tarttui kreivittären käteen.\n\n\"Niin\", vastasi kreivitär, \"kahdenlaisia naisia kohtaan, sen sanoin\nja toistan vieläkin.\"\n\n\"Keitä tarkoitatte?\"\n\n\"Naisia, joita rakastetaan liiaksi, tai naisia, joita ei kunnioiteta\nkylliksi.\"\n\n\"No, no, kreivitär, pakotatte minut punastumaan. Olisinko todella\nollut teille epäkohtelias?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Älkää niin sanoko, se olisi kauheata.\"\n\n\"Se on totta, monseigneur, sillä te ette voi minua liiaksi rakastaa\nenkä vielä ainakaan ole teille antanut aihetta kunnioittaa itseäni\nliian vähän.\"\n\nKardinaali tarttui taas Jeannen käteen.\n\n\"Voi, kreivitär, tehän puhutte kuin olisitte minuun suuttunut.\"\n\n\"Ei, monseigneur, sillä vielä ette ole ansainnut vihaani.\"\n\n\"Enkä sitä koskaan ansaitse, madame, tästä päivästä lähtien, kun\nminulla on ollut ilo teidät nähdä ja oppia teidät tuntemaan.\"\n\n\"Oi kuvastimeni, kuvastimeni!\" ajatteli Jeanne.\n\n\"Eikä tästedes\", jatkoi kardinaali, \"huolenpitoni ole teistä luopuva.\"\n\n\"Kuulkaapa, monseigneur\", sanoi kreivitär, joka ei ollut irroittanut\nkättään kardinaalin käsistä, \"jätetään se asia sikseen!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Älkää puhuko minulle suojeluksestanne!\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua lausumasta sanaa 'suojelus'! Se sana\nnöyryyttäisi minua eikä teitä.\"\n\n\"Jos niin on, herra kardinaali, olettakaamme eräs asia, josta olisin\nerinomaisesti mielissäni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, madame, olettakaamme.\"\n\n\"Olettakaamme, monseigneur, että olette vain kohteliaisuudesta käynyt\nkreivitär de la Motte de Valoisin luona. Ei enempää.\"\n\n\"Mutta ei vähempääkään\", vastasi mielistelevä kardinaali, vei Jeannen\nsormet huulilleen ja painoi niille jokseenkin pitkällisen suudelman.\n\nKreivitär veti nyt kätensä takaisin.\n\n\"Vain kohteliaisuutta!\" selitti kardinaali viehättävän\nhienotuntoisesti ja vakavasti.\n\nJeanne tarjosi uudestaan kätensä, ja nyt kardinaali suuteli sitä\nhyvin kunnioittavasti.\n\n\"Nyt on kaikki hyvin, monseigneur.\"\n\nKardinaali kumarsi.\n\n\"Se tieto\", jatkoi kreivitär, \"että minulla on vaikka kuinkakin\npikkuinen sija niin ylhäisen ja niin monien puuhien rasittaman\nhenkilön kuin teidän ajatuksissanne, riittää minua lohduttamaan\nkokonaiseksi vuodeksi, voin teille vannoa.\"\n\n\"Vuosi on perin lyhyt... Toivokaamme enemmänkin.\"\n\n\"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, herra kardinaali\", vastasi\nJeanne hymysuin.\n\n\"Herra kardinaali\" sinänsä oli tuttavallinen puhetapa, jota rouva de\nla Motte sattui jo toista kertaa käyttämään. Kirkkoruhtinas, jonka\nylpeys oli närkäs, olisi voinut siitä hämmästyä, mutta nyt oli jo\nmenty niin pitkälle, ettei hän siitä hämmästynyt, vaan pikemmin oli\nmielissään ikäänkuin suosionosoituksesta.\n\n\"Teissä on siis minuun luottamusta!\" sanoi hän siirtyen vieläkin\nlikemmäksi. \"Sitä parempi.\"\n\n\"Niin, luotan teihin, monseigneur, koska tunnen, että teidän\nkorkea-arvoisuutenne voi...\"\n\n\"Äsken sanoitte pelkästään 'herra kardinaali'.\"\n\n\"Sen suonette anteeksi, monseigneur; minä en ole tottunut\nhovitapoihin. Sanon siis luottavani teihin, koska voitte oikein\narvostella sellaista mieltä kuin minun, uskaliasta, urhoollista, ja\nymmärrätte myös sydämen puhtauden, huolimatta köyhyyden kiusauksista\nja niistä kamppailuista, joihin olen halpamielisten vihamiesten\nvuoksi joutunut. Teidän korkea-arvoisuutenne osaa minusta tai\nkeskustelustani ottaa huomioonsa sen, mikä on arvonne mukaista, ja\nmuussa suhteessa annatte minulle anteeksi.\"\n\n\"Olemme siis ystäviä, madame. Luvattu ja vannottu?\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\nKardinaali nousi seisaalle ja astui rouva de la Mottea kohti.\nMutta kun hänen kätensä olivat pelkkään valantekoon hieman liiaksi\nlevällään, vältti notkea ja ripeä kreivitär joutumasta niiden väliin.\n\n\"Ystävyys kolmisin!\" sanoi Jeanne veitikkamaisella ja viattomalla\näänenpainolla.\n\n\"Kuinka, kolmisin?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Tietysti, sillä onhan jossakin maailman kolkassa, maanpaossa,\nsantarmi-parka nimeltä kreivi de la Motte.\"\n\n\"Voi, kreivitär, kuinka valitettava muisti teillä on!\"\n\n\"Mutta täytyyhän minun hänestä puhua, kun ette te puhu.\"\n\n\"Tiedättekö, kreivitär, niiksi en hänestä puhu?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja sanokaa.\"\n\n\"Siksi, että hän kyllä tulee puhumaan itsestään kylliksi. Aviomiehet\neivät itseään unohda, uskokaa minua.\"\n\n\"Ja jos hän puhuu itsestään, entä sitten?\"\n\n\"Silloin puhutaan teistä ja meistä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sanotaan, esimerkiksi, kreivi de la Motten olevan hyvillään tai\npahoillaan siitä, että kardinaali de Rohan käy kolme, neljä tai\nviisikin kertaa viikossa rouva de la Motten luona Saint-Clauden kadun\nvarrella.\"\n\n\"Paljonpa te vaadittekin, herra kardinaali! Kolme, neljä tai viisi\nkertaa viikossa!\"\n\n\"Minne ystävyys muuten jäisi, kreivitär? Sanoin viisi kertaa,\nse oli erehdys. Pitää sanoa kuusi seitsemän kertaa, laskematta\nkarkauspäiviä.\"\n\nJeanne alkoi nauraa. Kardinaali huomasi hänen nyt ensi kertaa osaavan\npitää leikinlaskua arvossa ja oli siitä mielissään.\n\n\"Estättekö ihmisiä puhumasta?\" sanoi kreivitär, \"Tiedättehän hyvin,\nettei se käy päinsä.\"\n\n\"Estän\", vastasi hän.\n\n\"Millä tapaa?\"\n\n\"Se on perin yksinkertaista. Väärin tai oikein, koko Pariisi puhuu\nminusta.\"\n\n\"Tietysti, ja siihen onkin syytä, monseigneur.\"\n\n\"Mutta sen sijaan ihmiset eivät tunne teitä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Käännetään asia toisinpäin.\"\n\n\"Toisinpäin... se merkitsee...\"\n\n\"Kuten teille sopii... jos esimerkiksi...\"\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Jos te kävisitte jossakin, ettei minun tarvitsisi käydä.\"\n\n\"Ettäkö minä tulisin hotelliinne, niinkö, monseigneur?\"\n\n\"Silloin kävisitte vain rippi-isän luona.\"\n\n\"Rippi-isä ei ole samaa kuin joku mies.\"\n\n\"Te olette viehättävä! No niin, ei tässä ole puhe hotellistani;\nminulla on toinenkin talo.\"\n\n\"Sanokaamme suoraan, erikoisasunto.\"\n\n\"Ei, vaan talo, joka on teidän omanne.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi kreivitär, \"minun omani! Missä se on? Siitä talosta\nei minulla ole tietoa.\"\n\nKardinaali, joka oli jälleen istuutunut, nousi nyt seisaalle.\n\n\"Kello kymmenen huomenna aamulla\", sanoi hän, \"saatte sen talon\nosoitteen.\"\n\nKreivitär punastui, kardinaali tarttui kohteliaasti hänen käteensä.\nJa tällä kertaa hän painoi sille kunnioittavan, hellän ja rohkean\nsuudelman. Molempien hyvästijätössä oli sitten vain hymyilevän\nkursastelun jäännös, joka ennustaa pikaista tuttavallisuutta.\n\n\"Näyttäkää valoa monseigneurille!\" huusi kreivitär.\n\nVanha palvelija riensi esille kynttilä kädessä. Kardinaali astui\nhuoneesta.\n\n\"Nyt tuntuu, kuin olisin astunut aimo askeleen ulos maailmaan\",\najatteli Jeanne.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" tuumi kardinaali nousten ajoneuvoihinsa. \"Kaksi asiaa\ntoimitettu yhdellä kertaa. Tuo nainen on kyllin ovela valloittaakseen\nkuningattaren niinkuin minutkin.\"\n\n\n\n\nXVI\n\nMESMER JA SAINT-MARTIN\n\n\nOli aika, jolloin Pariisi puuhista vapaana, joutilaana, antautui\nintohimoisesti pohtimaan sellaisia asioita, jotka meidän päivinämme\nkuuluvat vain rikkaille, joita sanotaan hyödyttömiksi, ja oppineille,\njoita sanotaan laiskureiksi.\n\nVuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana,\nkaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen\nkaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva\nvuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä\nhuonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti\ntehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään\nmiehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen\nottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan\nhäveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa\ntieteen alkeita.\n\nMutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu!\nLaskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät\neivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli\nse hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon;\nmutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.\n\nNykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen\nhietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan\naikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina\nse on näyttävä kansan aikaa.\n\nVuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi\nmenestystä vain asiallinen nimitys.\n\nMutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin\npäiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka\nijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta\naamuun.\n\nTohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille\nhuomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan.\nSuotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä,\njonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain\nmuistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.\n\nVuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten\nhaaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja\nsalamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo\npilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi;\nrahvas näki vain salamat.\n\nSaksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien\nvaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet,\nkeskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin\nolentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla\nmaailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. —\n_Suom._] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen.\nSen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin\ntieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia\nja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan\nkansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko\naateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi.\nMesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.\n\nTähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat,\npuoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka\noli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat\nesille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha.\nNiinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien\nparantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt\nja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.\n\nKovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle\npäässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli\nhäneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs\nkun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes\nolevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan\nelollisella magnetismilla.\n\nTämä nimitys, joka esiintyi uutena, ei kuitenkaan merkinnyt\nuutta keksintöä; magnetismi, jonka jo muinaisaika tunsi ja jota\noli käytetty egyptiläisissä mysteerioissa ja kreikkalaisessa\nPythian-palveluksessa, oli säilynyt perinnäistietona läpi keskiajan;\nmuutamat tämän tieteen yhteen haalitut sirpaleet olivat luoneet\nkolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan\nnoidat, ja näistä monet poltettiin ja liekkien keskellä tunnustivat\nsen eriskummaisen oppinsa, jonka marttyyreiksi joutuivat.\n\nMesmer oli kuullut puhuttavan tämän tieteen ihmeistä. Josef Balsamo,\njoka on ollut eräiden tämän kertomussarjan osien sankarina, oli\njättänyt olostaan Saksassa jälkiä, varsinkin Strassburgissa. Mesmer\najoi takaa tätä tiedettä, joka hajallaan liehui kuin virvatulet yöllä\nlampien kohdalla, ja laati siitä täyteläisen teorian, yhdenmukaisen\njärjestelmän, jolle pani mesmerismin nimen.\n\nNäin pitkälle päästyään Mesmer ilmoitti järjestelmänsä Pariisin,\nLontoon ja Berliinin tiedeakatemioille; molemmat ensimmäiset eivät\nvastanneetkaan, kolmas lausui hänen olevan hullun.\n\nSilloin Mesmer muisti sen kreikkalaisen filosofin, joka epäsi\nliikunnon ja jonka hänen vastustajansa saattoi ymmälle käymällä. Hän\ntuli Ranskaan ja sai tohtori Storckilta ja silmälääkäri Wenzelilta\nhaltuunsa nuoren, seitsentoistavuotiaan tytön, jolla oli maksatauti\nja silmissä kaihi, ja kolmen kuukauden päästä sairas oli parannettu,\nsokea tehty näkeväksi.\n\nTämä parantaminen oli saanut monet uskomaan, muiden mukana erään\nlääkärin, nimeltä Deslon, joka vihollisesta muuttui ystäväksi.\n\nTästä alkaen kasvoi Mesmerin maine. Akatemia oli asettunut tätä\nuudistajaa vastaan, mutta hovi meni hänen puolelleen; ministeristö\nalkoi hieroa Mesmerin kanssa sopimusta, jotta tämä rikastuttaisi\nihmiskuntaa julkaisemalla teoriansa. Tohtori määräsi hintansa.\nTingittiin, ja de Breteuil tarjosi hänelle kuninkaan nimessä 20,000\nlivren elinkorkoa ynnä 10,000 livren palkkaa siitä, että hän\nopettaisi taitonsa kolmelle hallituksen määräämälle henkilölle. Mutta\nsuuttuneena kuninkaan kitsaudesta Mesmer hylkäsi tarjouksen ja lähti\nSpaahan, mukanaan muutamia potilaitaan.\n\nSilloin uhkasi Mesmeriä odottamaton turmio. Hänen oppilaansa Deslon,\npäästyään tuon mainion salaisuuden perille, jota Mesmer ei suostunut\nmyymään 30,000 livrestä vuosittain, rupesi julkisesti käyttämään\nMesmerin parannustapaa.\n\nSaatuaan kuulla tämän surullisen uutisen Mesmer kirkui, että se\non varkautta, petosta, ja oli vähällä menettää järkensä. Silloin\ntuli erään hänen hoidokkinsa, herra de Bergassen mieleen onnellinen\najatus: piti muodostaa yhtiö, joka lunastaisi kuuluisan professorin\ntieteen. Niinpä syntyikin satahenkinen komitea, jolla oli pääomaa\n340,000 livreä, ja tästä hinnasta hänen oli ilmaistava taitonsa\nyhtiön osakkaille. Mesmer suostui, nosti rahat ja palasi Pariisiin.\n\nHetki oli suotuisa. Kansojen elämässä on sellaisia aikoja, jolloin\nne lähestyvät uudistuskausiaan, jolloin koko kansakunta pysähtyy\nkuin tuntemattoman esteen eteen, epäröi ja tuntee joutuneensa kuilun\nreunalle, vaikkei sitä näe.\n\nRanskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta\noli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin\nturtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti,\nniinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa\navoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut\npysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia,\nja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty\nniin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin\nvakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen\nMolinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. —\n_Suom._], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko\nGluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja\nihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.\n\nUuden oopperan esittäminen valtasi mieliä enemmän kuin rauhansopimus\nEnglannin kanssa tai Yhdysvaltain tasavallan tunnustaminen. Sanalla\nsanoen, nyt oli sellainen aikakausi, jolloin ihmisten mielet,\nfilosofien ohjaamina totuutta, eli erehdyksistä selviämistä\nkohti, kyllästyvät mahdollisuuksien läpikuultavuuteen, joka suo\nkatsahtaa kaiken pohjaan, ja astuen askeleen eteenpäin pyrkivät\ntodellisuuden rajan poikki haaveiden ja kuvitelmien maailmaan. Jos\nonkin todistettu, että vain perin selvät, ilmeiset totuudet voivat\npian päästä kansantajuisiksi, niin on yhtä varmaa, että juuri\nsalaperäisellä on valtava vaikutusvoima kaikissa kansoissa.\n\nRanskan kansaa oli siis vastustamattomasti houkuttanut ja viehättänyt\nMesmerin ihmeellinen fluidum, jonka avulla sen tuntijain väitteiden\nmukaan palautettiin terveys sairaille ja toimitettiin järki hulluille\nja hulluus järjellisille.\n\nKaikkialla puhuttiin Mesmeristä. Mitä hän oli tehnyt? Kenessä hän oli\nsuorittanut jumalallisia ihmeitään? Kelle ylhäiselle herralle hän oli\npalauttanut näön tai voiman? Mikä valvomisesta nääntynyt nainen oli\nsaanut hermonsa vahvistetuiksi? Mikä nuori tyttö oli hänen avullaan\nsaanut magneettisessa tilassa katsahtaa tulevaisuuteensa?\n\nTulevaisuus! Tämä alati suurenmoinen sana, tämä kaikkien mieliä\nkiinnittävä harrastus, kaikkien pulmien ratkaisu, — mitä sen\nrinnalla oli nykyisyys? Kuningasvalta ilman loistoa, aatelisto ilman\narvoa, maa ilman kauppaliikettä, kansa ilman oikeuksia, yhteiskunta\nilman luottamusta. Levottomasta ja yksinäisestä kuninkaasta hökkelien\nnälkiintyneihin asujamiin saakka oli kaikkialla vain — köyhyyttä,\nhäpeää ja pelkoa.\n\nSe, että saisi unohtaa muut ja ajatella vain itseään, ammentaa\nuusista, oudoista lähteistä varmuutta pitemmästä elämästä ja\nyhtämittaisesta terveydestä täksi jatketuksi oloajaksi, kiskaista\nedes jotakin kitsaalta taivaalta — eikö kaikkea tätä koskenut tuo\nhelposti käsitettävä pyrkimys sitä tuntematonta kohti, jonka verhoa\nMesmer kohotti kaistaleen?\n\nVoltaire oli kuollut, eikä Ranskassa enää kajahtanut ivanaurua,\npaitsi Beaumarchaisin, jonka nauru oli vielä katkerampi kuin\nmestarin. Rousseau oli kuollut, eikä Ranskassa enää ollut\nuskonnollista filosofiaa. Rousseau tahtoi kyllä ylläpitää uskoa\nJumalaan, mutta hänen jälkeensä ei kukaan sitä uskaltanut peläten\nmusertuvansa painon alle.\n\nMuinoin oli sota ollut ranskalaisilla vakavana puuhana. Kuninkaat\nkannattivat omaksi edukseen kansallista sankaruutta. Nyt oli Ranskan\nainoa sota amerikalainen, eikä kuningas itse merkinnyt siinä mitään.\nKoskihan taistelu sitä outoa asiaa, jota amerikalaiset sanovat\nriippumattomuudeksi, jolle sanalle ranskalaiset, abstraktisesti\nkääntäen, antavat \"vapauden\" merkityksen. Sitäpaitsi tämä kaukainen\nsota, ei ainoastaan toisen kansan, vaan toisen maailmanosan sota, oli\näskettäin päättynyt.\n\nKaikkea hyvin harkiten, eikö ollut parempi kiinnittää huomionsa\nMesmeriin, saksalaiseen tohtoriin, joka kuuden vuoden kuluessa jo\ntoisen kerran hurmasi ranskalaisia, kuin loordi Cornwallisiin tai\nherra Washingtoniin, jotka olivat niin kaukana, ettei luultavasti\nsaisi kumpaakaan nähdä!\n\nSitävastoin Mesmer oli täällä: hänet voitiin nähdä ja koskea häneen,\nvieläpä saada häneltä kosketusta, mikä oli korkeimpana pyrkimyksenä\nPariisin väestön kolmella neljänneksellä.\n\nTämä mies, joka Pariisiin tullessaan ei ollut saanut keltään\nkannatusta, ei edes kuningattarelta, vaikka tämä yleensä niin\nmielellään auttoi entisiä maanmiehiään, ja joka olisi jäänyt\nhuomaamatta, ellei olisi ollut tohtori Deslonia, joka hänet tosin\nmyöhemmin kavalsi, piti siis nyt todella vallassaan yleistä\nmielipidettä, niin että hänestä jäivät hyvinkin takapajulle kuningas,\njosta ei oltu koskaan puhuttu, Lafayette, josta ei vielä puhuttu, ja\nNecker, josta ei enää puhuttu.\n\nJa ikäänkuin tämä vuosisata olisi ottanut tyydyttääkseen joka mielen\ntaipumuksia, joka sydämen myötätuntoa, joka ruumiin tarpeita, oli\nMesmeriä, materialismin miestä vastassa Saint-Martin, spiritualismin\nmies, jonka oppi tahtoi lohduttaa saksalaisen tohtorin positivismista\nloukkaantuneita sieluja.\n\nKuviteltakoon ateisti, jonka oppi on lempeämpi kuin itse uskonto;\najateltakoon tasavaltalaista, joka on kuninkaille perin kohtelias\nja anteeksiantavainen; aatelismiestä, etuoikeutettujen luokkien\njäsentä, joka on kansaa kohtaan täynnä rakkautta ja hellyyttä;\nja ajateltakoon tämän mitä loogillisimmalla ja viehättävimmällä\npuhetaidolla varustetun miehen kolminkertaista rynnäkköä maapallon\nuskontoja vastaan, joita hän pitää mielettöminä vain siksi, että ne\novat jumalallisia!\n\nKuviteltakoon vielä vahvasti puuteroitu epikurolainen, yllään\nkirjailtu takki, kiiltohileiset liivit, satiinihousut, jalassa\nsilkkisukat ja punakorkoiset kengät; sellainen epikurolainen, joka\nei tyydy kaatamaan jumalia, joihin ei enää usko, vaan horjuttaa\nhallituksia, joita käsittelee kuin uskonnonmuotoja, koska ne eivät,\npidä yhtä ja melkein aina lopulta tuottavat ihmiskunnalle turmiota,\nja esiintyy yhteiskunnallista lakia vastaan, musertaen sen pelkällä\ntällä perusteella: se rankaisee samalla tapaa erilaisia rikoksia,\nrankaisee seurausta, ottamatta huomioon syytä.\n\nOlettakaa nyt, että tämä kiusaaja, joka sanoo itseään tuntemattomaksi\nfilosofiksi, saadakseen ihmiset pysymään erilaisten aatteiden\npiirissä, yhdistää kaiken sen viehkeyden, jolla mielikuvitus voi\nlisätä lupauksia siveellisestä paratiisista, ja että hän ei sano:\nihmiset ovat tasa-arvoisia, mikä on järjettömyyttä, vaan keksii\ntoisen kaavan, joka näkyy päässeen juuri siitä suusta, joka sen epää:\n\n    Kaikki älykkäät olennot ovat kuninkaita!\n\nJa sitten ajatelkaa, että tuommoinen siveysoppi äkkiä ilmestyy\nkeskelle yhteiskuntaa, jolla ei ole toiveita eikä johtajia; joka on\nkuin saaristomeri täynnä aatteita, nimittäin salakareja. Muistakaa,\nettä tähän aikaan naiset olivat tunteellisia ja hupsuja, ja miehet\nhimoitsivat valtaa, kunniapaikkoja ja nautintoja, ja että lopuksi\nkuninkaat antoivat kruunun mennä kallelleen, jolloin siihen ensi\nkerran osui hämärässä hapuileva, samalla utelias ja uhkaava silmäys:\nsilloin ei ole kumma, että kannattajia karttui sille opille, joka\nsanoi sieluille:\n\n\"Valitkaa joukostanne muita etevämpi sielu, jonka etevämmyytenä on\nrakkaus, laupeus ja luja tahto rakastaa ja onnellistuttaa; kun sitten\ntämä sielu on ihmishahmossa ilmestynyt, kumartukaa, nöyrtykää, tehkää\nitsenne mitättömiksi, te vähempilahjaiset sielut, jättääksenne tilaa\ntämän sielun diktaattorinvallalle, koska hänen tehtävänään on saattaa\nteidät jälleen olemuksenne varsinaisuuteen, nimittäin kärsimysten\ntasa-arvoisuuteen, ollessanne sen erilaisuuden keskellä, joka\npakollisesti johtuu taipumuksista ja toimista.\"\n\nLisätkää tähän vielä, että tuntematon filosofi ympäröitsi itsensä\nsalaperäisyydellä; että hän vain hyvin pimeässä, saadakseen\nolla rauhassa urkkijoilta ja kuokkavierailta, selitteli suurta\nyhteiskunnallista teoriaansa, josta voisi tulla maailman politiikan\nohje.\n\n\"Kuulkaa minua\", sanoi hän, \"uskolliset sielut, uskovaiset sydämet,\nja koettakaa minua ymmärtää, tai älkää minua kuunnelko, ellei\nharrastus ja uteliaisuus auta teitä ymmärtämään, sillä se käy teille\nvaikeaksi, enkä minä paljasta salaisuuksiani muille kuin niille,\njotka itse koettavat esirippua kohottaa.\"\n\n\"Minä sanon asioita, joita en tahdo näkyä sanovan, ja senvuoksi usein\nnäyn myös sanovan muuta kuin sanon.\"\n\nJa Saint-Martin oli oikeassa. Hänen toimintansa ympärillä oli\ntodellakin vaiteliaita, synkkiä ja hänen aatteittensa puolesta\nkateellisia puolustajia, salainen nurkkakunta, jonka hämärän\nuskonnollista mystisismiä ei kukaan päässyt tajuamaan.\n\nNäin siis työskentelivät sielun ja ruumiin kirkastamiseksi, samalla\nhaaveksien Jumalan ja kristinuskon poistamista, nämä molemmat\nmiehet, jotka olivat jakaneet Ranskan kaikki älykkäät mielet, kaikki\nvalioluonteet, kahteen leiriin erilaisine tarpeineen.\n\nNiinpä Mesmerin magneettisen soikon ympärille, josta tulvi\nhyvinvointia, ryhmittyi kaikki aistillinen elämä, tämän rappeutuneen\nkansakunnan ylhäinen materialismi, kun taas erehdysten ja totuuden\nkirjan ääreen kokoontuivat hurskaat, laupiaat, rakastavaiset sielut,\njanoten toteuttamista, nautittuaan utukuvista.\n\nJos näiden etuoikeutettujen piirien alapuolelle myös hajaantui\nja sekaantui näitä aatteita, jos siitä syntynyt meteli muuttui\nukkoseksi, niinkuin valot olivat muuttuneet salamiksi, niin voi\nkäsittää, kuinka sekavassa tilassa olivat yhteiskunnan alemmat\npiirit, porvaristo ja kansa, joita myöhemmin nimitettiin kolmanneksi\nsäädyksi, tämä kun vain aavisti, että sen asioita ajateltiin, ja\nmaltitonna, alistuvaisena, palavasti tahtoi, kuten Prometeus,\nvarastaa pyhää tulta, elähyttääkseen sillä maailmaa, josta tulisi sen\noma ja jossa se itse saisi järjestää asiansa.\n\nSalaliittoja keskusteluiden muodossa, yhdistyksiä seurustelun\nhahmossa, sosiaalisia puolueita katrillien suojassa, — siis\nkansalaissotaa ja anarkiaa saattoi kaikessa huomata ajattelija, joka\nei vielä nähnyt tämän yhteiskunnan uutta elämää.\n\nAh, nykyään, kun hunnut on revitty rikki, kun Prometeuskansat\non kymmenenkin kertaa paiskannut maahan se tuli, jonka itse\nolivat siepanneet, sanokaapa nyt, mitä ajattelija saattoi nähdä\ntämän omituisen XVIII:n vuosisadan lopulla, ellei juuri maailman\nhajaantumista, jotakin sentapaista, mitä tapahtui Caesarin kuoltua,\nennenkuin Augustus nousi valtaistuimelle.\n\nAugustus oli se mies, joka pakanamaailman eroitti kristitystä\nmaailmasta, kuten Napoleon oli se mies, joka läänitysmaailman eroitti\nkansanvaltaisesta.\n\nOlemme ehkä poikenneet ja vieneet lukijammekin niin kauas syrjään,\nettä heistä varmaankin on tuntunut hieman ikävältä, mutta tätä\naikakautta olisi todellakin ollut vaikea käsitellä hipaisematta\nkynällä näitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat sen liha ja henki.\n\nNyt se vaiva on kestetty, semmoinen puuha kuin lapsen, joka\nkynnellään raappii muinaisajan kuvapatsaasta ruostetta saadakseen sen\nalta lukea kolmeksi neljäsosaksi haihtuneen kirjoituksen. Palatkaamme\nsiis todennäköisyyden alalle, sillä jos yhä edelleen käsittelisimme\noikeata todellisuutta, puhuisimme romaaninkirjoittajana liian paljon,\nhistorioitsijana liian vähän.\n\n\n\n\nXVII\n\nMESMERIN SOIKKO\n\n\nSe kuva, jonka olemme edellisessä luvussa koettaneet piirtää\nsenaikuisista oloista, voinee lukijaimme silmille esittää aivan\nluonnollisena sen ilmiön, että pariisilaiset intohimoisesti pyrkivät\nnäkemään Mesmerin julkisesti suorittamia parannuksia.\n\nNiinpä myös kuningas Ludvig XVI, jossa oli, ellei juuri\nuteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa uutuuksia kohtaan, kun ne\nherättivät huomiota hänen hyvässä kaupungissaan Pariisissa, oli\nantanut kuningattarelle luvan mennä katsomaan, mitä koko maailma oli\nnähnyt, pannen kuitenkin, kuten muistamme, sen ehdon, että mukana\nolisi joku prinsessa.\n\nOli kulunut kaksi päivää siitä, kun kardinaali de Rohan oli käynyt\nrouva de la Motten luona. Sää oli muuttunut leudoksi, ja lumi suli.\nKokonainen armeija lakaisijoita, hyvillä mielin ja ylpeänä, kun\ntalvesta sai tehdä lopun, sysäsi niin tarmokkaasti, kuin sotamiehet\njuoksuhautaa kaivaessaan, viemäreihin viimeisiä lumia, jotka olivat\nihan kuraisia ja sulivat mustiksi puroiksi.\n\nSinisellä ja kirkkaalla taivaalla syttyivät ensi tähdet, kun rouva de\nla Motte, pukeutuneena ylhäiseksi naiseksi ja ulkonaisesti esiintyen\nrikkaana, saapui kaikkein uusimmissa vaunuissa, mitä Clotilde oli\ntavannut, ja pysähtyi Vendôme-torin varrelle erään suurenlaisen\ntalon eteen, jonka korkeat akkunat loistivat valaistuina pitkin koko\njulkisivua.\n\nTämä talo oli tohtori Mesmerin. Paitsi rouva de la Motten\nvuokravaunuja nähtiin tämän talon kohdalla suuri joukko muita\najoneuvoja, ja lisäksi seisoskeli kurassa pari-, kolmesataa\nuteliasta, odottaen saavansa nähdä parannettujen tulevan ulos tai\nparannettavien menevän sisään.\n\nNämä, melkein kaikki rikkaita ja arvonimellisiä, saapuivat\nvaakunakoristeisissa vaunuissaan ja nostattivat niistä itsensä\npalvelijoilla, jotka sitten kantoivat heitä, ja nuo uudenlajiset\nmytyt, kiedottuina turkis- tai satiiniviittoihin, olivat joltisenakin\nlohdutuksena onnettomille, nälkäisille ja puolialastomille, jotka\nportilla tähystelivät tätä ilmeistä todistetta, että Jumala tekee\nihmiset terveiksi tai sairaiksi kysymättä heidän sukujohtoaan.\n\nKun joku näistä sairaista, iho kalpeana ja jäsenet raukeina, oli\nkadonnut isosta portista, kuului katselijain taholta mutinaa, ja\nusein sattui tämä utelias ja sivistymätön joukko, joka oli nähnyt\nylimystön himoitessaan nautintoa, sitä nautintoa, mikä kuului juuri\nsille, tungeksivan tanssiaisten portilla ja teatterien käytävissä,\ntuntemaan jonkun herttuan, jolta oli käsi tai jalka halvaantunut, tai\njonkun kenraalimajurin, jonka jalat eivät enää kannattaneet, vähemmän\nsotaretkien rasitusten kuin sen kohmettumisen vuoksi, joka johtui\nlepäilemisestä oopperan tai italialaisen teatterin naikkosten parissa.\n\nItsestään selvää on, ettei kansanjoukon tähystely rajoittunut vain\nmiehiin.\n\nTuossa esimerkiksi oli nainen, jota palvelijat kantoivat\nkäsivarsillaan ja jonka pää oli riipuksissa, silmä velttona, niinkuin\nniillä roomalaisnaisilla, joita heidän tessalialaisensa kantoivat\naterian jälkeen, ja nyt tuo nainen, hermosairaana tai hurjastelun\nja valvomisen heikentämänä, voimatta saada parannusta tai elvytystä\nmuotinäyttelijöiltä tai niiltä rotevilta enkeleiltä, joita rouva\nDugazon osasi niin merkillisesti kuvata, tuli hakemaan tohtori\nMesmerin soikosta sitä, mitä oli turhaan hakenut muualta.\n\nÄlköönkä luultako, että tässä huviksemme liioittelemme tapojen\nturmelusta. Täytyy tunnustaa, että tähän aikaan oli kilpataistelu\nhovinaisten ja näyttelijättärien kesken. Nämä riistivät\nylhäisiltä naisilta rakastajat ja puolisot, edelliset sieppasivat\nteatterilaisilta niinsanotut toverit ja serkut.\n\nJotkut näistä naisista olivat yhtä tunnettuja kuin miehet, ja heidän\nnimensä kiertelivät joukossa yhtä äänekkäästi lausuttuina, mutta\nmonet heistä — ja näiden nimet olisivat varmaankin herättäneet\nsuurinta huomiota — välttivät ainakin tänä iltana joutumasta\npuheenaiheeksi, koska saapuivat Mesmerin luo kasvot silkkinaamion\npeittäminä.\n\nTänään oli näet puolipaasto, jolloin pantiin toimeen\noopperanaamiaiset, ja Mesmerin luo saapuneet naiset aikoivat mennä\nsieltä suoraan Palais-Royaliin.\n\nTämän valittavan, ivaavan, ihailevan ja varsinkin mutisevat joukon\nkeskitse astui kreivitär de la Motte suorana ja reippaana, kasvot\nnaamioituina, jättämättä muuta jälkeä kuin tämän huomautuksen, jota\nhänen ohi kulkiessaan toistettiin:\n\n\"Kas, tuo nainen ei näytäkään kovin sairaalta!\"\n\nMutta älköön luultako, ettei tästä lauseesta olisi saatu aihetta\narveluihin. Sillä jos hän ei ollut sairas, niin mitä asiaa hänellä\noli Mesmerille?\n\nJos kansanjoukko olisi tuntenut ne tapaukset, joista olemme äsken\nkertoneet, ei se olisi tämän naisen tuloa tänne pitänyt niin\nmerkillisenä. Rouva de la Motte oli todellakin paljon ajatellut\nkeskusteluaan kardinaali de Rohanin kanssa ja varsinkin sitä, kuinka\nhänen vieraansa oli pitänyt erikoisessa arvossa muotokuvalipasta,\njoka oli hänen luokseen unohdettu tai pikemmin hukattu.\n\nJa kun kardinaalin äkilliseen suopeuteen täytyi olla selityksenä tuon\nlippaan omistajattaren nimi, oli rouva de la Motte miettinyt kahta\nkeinoa saadakseen siitä selkoa.\n\nEnsiksi hän oli turvautunut yksinkertaisempaan. Oli lähtenyt\nVersaillesiin hankkimaan tietoja siitä armeliaisuuslaitoksesta,\njota johtivat saksalaiset naiset. Mutta kuten helposti aavistetaan,\nei tämä yritys lainkaan onnistunut. Sen myötätunnon vuoksi, jota\nkuningatar avoimesti osoitti maanmiehilleen, asui Versaillesissa\npaljon saksalaisia naisia; heitä luultiin olevan puolitoista tai\nkaksikin sataa, jotka kaikki olivat hyväntekeväisiä, mutta joista\nei vielä yhdenkään mieleen ollut juolahtanut perustaa julkista\narmeliaisuuslaitosta. Jeanne oli siis turhaan tiedustellut niitä\nkahta naista, jotka olivat hänen luonaan käyneet; turhaan hän oli\nmaininnut, että toisen nimi oli Andrée. Versaillesissa ei tunnettu\nsennimistä saksalaista naista, eikä tuo nimi tuntunutkaan juuri\nsaksalaiselta.\n\nTutkimukset olivat siis tällä taholla olleet aivan hyödyttömiä.\nJos olisi suoraan kysynyt kardinaali de Rohanilta, mitä nimeä\ntämä epäili, olisi se ensiksikin paljastanut, että häneen nähden\noli joitakin aikeita, ja toiseksi se olisi riistänyt sen huvin ja\nansion, että itse saattoi koko maailman kiusallakin tehdä miltei\nmahdottomalta tuntuvan keksinnön.\n\nMutta kun Jeannen luona käyneissä naisissa oli ollut salaperäisyyttä\nja samoin kardinaalin kummastuksessa ja puolinaisissa selityksissä,\nniin piti kaiketi myös salaperäisillä keinoilla etsiä niin monen\narvoituksen ratkaisua. Sitäpaitsi oli Jeannen luonteessa voimakas\ntaipumus kamppailemaan sitä vastaan, mikä on outoa.\n\nHän oli kuullut kerrottavan, että Pariisissa oli jo jonkun aikaa\nollut muuan ihmeittentekijä, illuminaatti, joka osasi ihmisruumiista\nkarkoittaa tauteja ja tuskia, niinkuin muinoin Kristus ajoi\npaholaisia riivatuista. Hän tiesi, ettei tämä mies parantanut\nainoastaan ruumiillisia vammoja, vaan kiristi myös sielusta esille\nsen tuskallisen salaisuuden, joka sitä jäyti. Hänen kaikkivoivan\nmanauksensa vaikutuksesta oli nähty potilaan vastahakoisen tahdon\npehmenevän ja vaihtuvan orjalliseksi kuuliaisuudeksi.\n\nKun oppinut tohtori oli tuskia seuranneessa unessa rauhoittanut\nkiihoittuneemmankin elimistön vaivuttamalla sen täydelliseen\nhorrostilaan, asettui sielu ihastuneena loihtijan sille suomasta\nlevosta kokonaan tämän uuden valtiaansa käytettäväksi. Hän ohjasi\ntästä hetkestä alkaen kaikkea sen toimintaa, kaikkia sen säikeitä;\nkiitollisen sielun joka ajatuskin tulkittiin hänelle sellaisella\nkielellä, jolla oli ihmispuheen rinnalla se etu tai vika, ettei se\nvalehdellut.\n\nMutta vielä enemmän: jättäen ruumiin, joka oli sen vankilana, lähti\ntämä sielu hetkellisen valtiaansa ensi käskystä liikkeelle maailmaan,\nyhtyi toisiin sieluihin, tutki niitä herkeämättä, kaiveli niitä niin\nsäälimättä ja puuhasi niin ripeästi, että jahtikoiran lailla, joka\najaa esille pensaan taakse piilleen ja itseään turvallisena pitävän\notuksen, lopulta keksi salaisuuden siinä sydämessä, johon se oli\nhaudattu, ajoi sitä takaa, saavutti sen ja toi sen koreasti herransa\neteen; siinä oli jokseenkin tarkka vertauskuva hyvin opetetusta\nhaukasta, joka herransa puolesta liitää pilvissä etsimässä julmalle\npalvelevaisuudelle osoitettua haikaraa, peltopyytä tai kiurua.\n\nTäten oli paljastettu joukko merkillisiä salaisuuksia. Rouva Duras\noli tällä tavoin saanut takaisin lapsen, joka oli imettäjältä\nvarastettu; rouva Chantoné englantilaisen koiran, joka oli vain\nnyrkin kokoinen ja hänelle arvokkaampi kuin koko maailman lapset, ja\nherra de Vaudreuil hiussuortuvan, josta olisi antanut vaikka puolet\nomaisuuttaan.\n\nTällaisia salaisuuksia olivat ilmaisseet n.s. _näkevät_, Mesmerin\nmagneettisten käsittelyjen jälkeen.\n\nMyöskin voitiin kuuluisan tohtorin talossa pyytää paljastamaan\nniitä salaisuuksia, jotka paraiten soveltuivat koettelemaan hänen\nyliluonnollista tietäjäkykyään; ja ollen siellä mukana ihmisparvessa\nrouva de la Motte arveli tapaavansa sen, jota niin hartaasti haki,\nlippaan omistajattaren, joka nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen\nmieltään. Tämän vuoksi hänellä oli niin kiire päästä siihen saliin,\njossa sairaat kokoontuivat.\n\nLukijamme suokoot anteeksi, mutta tämä sali kaipaa erityistä kuvausta.\n\nHuoneustossa oli kaksi suurta salia. Kun oli astuttu etuhuoneiden\nläpi ja palvelusväelle näytetty vaaditut pääsyliput, jouduttiin\ntilavaan saliin, jonka tiiviisti peitetyt akkunat ehkäisivät\npäivällä valon ja ilman. Keskellä oli, kynttiläkruunun alla, jonka\nkynttilöistä tuli vain himmeätä, raukeata valoa, suuri, kannellinen\namme. Tämä ei muodoltaan suinkaan ollut siro, siinä ei ollut\nkoristuksia, eikä mikään verho kätkenyt sen paljaita metallikylkiä.\n\nTätä ammetta sanottiin Mesmerin soikoksi. Mikä teho sisältyi tuohon\nsoikkoon? Se on perin helppo selittää.\n\nSoikko oli melkein täynnä rikinsekaista vettä, ja tämä keskitti\nmyrkylliset höyrynsä kannen alle, kyllästyttääkseen niillä sitten\nne pullot, jotka oli ylösalaisin järjestetty pohjalle säännöllisiin\nriveihin.\n\nNäin syntyi salaperäisten, niin tehokkaasti parantavien virtojen\nristeytys. Kanteen oli juotettu rautarengas ja siihen kiinnitetty\npitkä köysi, jonka tehtävä selviää, jos katsahdamme potilaisiin.\n\nNämä, joiden äsken näimme saapuvan tähän taloon, istuivat nyt\nkalpeina ja hervottomina nojatuoleissa ammeen ympärillä.\n\nSiinä oli sekaisin herroja ja naisia, ja kylmäkiskoisina, vakavina\ntai levottomina he odottivat kokeen tulosta. Eräs palvelija tarttui\nkanteen kiinnitetyn köyden päähän ja kietoi sen renkaiksi kipeiden\njäsenten ympärille, niin että kaikki, saman kahleen yhdistäminä,\nsaisivat yhtaikaa tuntea ammeessa kehittyvän sähkön vaikutuksia.\n\nSitäpaitsi, ettei mitenkään keskeytyisi kuhunkin siirtyvien ja\ntarpeen mukaan tasoittuvien elollisten fluidumien toiminta, oli\ntohtori käskenyt potilasten koskea toisiinsa kyynärpäällä, hartialla\ntai jalalla, jolloin tämä pelastava soikko toimitti kaikille samassa\nhetkessä lämpöään ja elvytystään. Tämä lääkitystemppu oli varmaankin\nmerkillinen nähtävyys, eikä ole kummeksittava, että se niin suuresti\nkiihoitti pariisilaisten uteliaisuutta.\n\nPari-, kolmekymmentä sairasta ryhmitettyinä ammeen ympärille;\npalvelija, äänetönnä kuin läsnäolevatkin, kietomassa heitä yhteen\nköydellä, niinkuin Laokoonia poikineen kahlehtivat käärmeen renkaat;\nsitten tämä mies kuulumattomin askelin poistumassa, näytettyään\nsairaille rautaiset puikot, jotka pistettyinä ammeen rei'istä\nsisään olivat tarkoitetut lähemmin paikallisesti johtamaan Mesmerin\nfluidumin parantavaa vaikutusta.\n\nHeti kun istunto oli alkanut, tuntui salissa leviävän suloista ja\nläpitunkevaa lämpöä; se pehmitti potilasten hieman kireitä kuituja;\nse kohosi vähin erin lattiasta kattoon ja täyttyi pian hienoista\ntuoksuista, joiden huumaamina painuivat kapinallisimmatkin aivot.\n\nSairaiden nähtiin juuri heittäytyvän alttiiksi tämän ilmapiirin\nhekumalliselta tuntuvalle vaikutukselle, kun äkkiä ihana, väreilevä\nsoitto, lähtien näkymättömistä soittimista, harhaili kuin suloinen\nliekki näiden hyvien tuoksujen ja tämän lämmön keskellä.\n\nKirkkaana kuin kristalli, jonka reunalta se lähti liikkeelle, koski\ntämä soitanto hermoihin vastustamattomalla voimalla. Sitä olisi\nvoinut verrata johonkin luonnon salaperäiseen ääneen, jollaiset\nihmetyttävät ja viehättävät eläimiäkin, tuulen valitukseen kallioiden\nkaikuvissa kierukoissa. Lasiharmoonikan ääneen yhtyi pian yhtä\nsoinnukkaita ääniä, joiden hajalle siroitetut sävelet laskeutuivat\nkuin kukkalehdet läsnäolevien päälle.\n\nKaikkien kasvoilla, joita aluksi oli elähyttänyt hämmästys, kuvastui\nvähitellen ruumiillinen tyydytys jokaiseen arkaan kohtaan tulleesta\nhyväilyltä. Sielu mukaantui; se poistui siitä kätköstä, jossa se\non ruumiillisten tuskien sitä piirittäessä, ja leviten vapaana ja\nriemuisena koko elimistöön taltutti ainetta ja uudistui.\n\nJuuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia\noli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa,\nsydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon\nsitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja\ntuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä\ntainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä\npainosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman\ntäsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt\nkuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.\n\nMutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.\n\nHeidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin\nsairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta,\njollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki\nylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen\ntodelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen\nja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas,\nepäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua,\nolivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen\ntietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka\nvain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen\npotilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.\n\nEdellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia\nja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin\nkaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman\neriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla\nmitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä\nkauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä\nhermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin\njoutumista.\n\nKun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen,\nsaattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen\nvetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi\nveren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni\nihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä\nyhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon,\njosta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.\n\nUteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt\ntai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään\nsilkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan\nkansanjoukon lävitse.\n\nMuuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan\nhäntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria\nvasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta\nitse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin\nhuomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen\npiirteisiin.\n\nNämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo\nmonta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti\nehdoton halu nähdä ja tietää.\n\n\"Oi\", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, \"ihan\nvarmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla\nluonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen\nharrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa.\" Ja aivan varmana\nsiitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen,\nmitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin\ntuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja\nhapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan\nsamoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la\nMotte oli ihaillut joku päivä sitten.\n\nSähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja\noli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli\nylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan\nesimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla\njäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan,\njota mestari nimitti hurmioksi.\n\nTällöin ilmestyi saliin mies, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut,\neikä kukaan olisi osannut sanoa, mistä hän sinne tuli. Nousiko hän\nammeesta kuin Foibos, terveyslähteen Apollo, — oliko hän salin\nhyvätuoksuinen, sulosointuinen höyry tiivistyneenä? Ainakin hän\nilmestyi sinne äkkiä, eivätkä hänen sireeninvärinen takkinsa, lempeä\nja vilkas katseensa ja kalpeat, älykkäät ja tyynenkirkkaat kasvonsa\nsuinkaan kumonneet sitä, että tämä ilmiö oli hieman jumalallisen\nnäköinen.\n\nHänellä oli kädessä pitkä keppi, jota nojasi tai paremmin sanoen\nkastoi merkilliseen ammeeseen. Hänen annettuaan merkin avautuivat\novet, ja saliin riensi parikymmentä rotevaa palvelijaa, jotka\ntaitavan nopeasti sieppasivat syliinsä kukin yhden potilaista, näiden\njo ruvetessa menettämään istualla tasapainonsa, ja vähemmässä ajassa\nkuin minuutissa kantoivat viereiseen saliin.\n\nTämän toimituksen aikana, jonka teki mielenkiintoiseksi varsinkin\nse, että nuori sähköttynyt nainen silloin heittäytyi riehuvaan\nautuudenpuuskaan, kuuli rouva de la Motte, muiden uteliasten mukana\nlähestyttyään potilasten toista salia, erään miehen huudahtavan:\n\n\"Hän se on, ihan varmaan se on hän!\"\n\nJuuri kun rouva de la Motte oli kysyä tältä mieheltä: kuka hän?\nastui ensimmäiseen saliin peräpuolelta kaksi naista, nojaten\ntoisiinsa, jäljessä jonkun askeleen päässä muuan mies, joka näytti\nolevan ylhäisten perheen uskottu palvelija, vaikka nyt esiintyi\nporvarillisessa puvussa.\n\nNäiden naisten olento, varsinkin toisen, yllätti kreivitärtä niin,\nettä hän astahti heitä kohti. Silloin kajahti salissa kimeä huuto\nsuonenvetoisen naisen suusta, ja kaikki riensivät sinne päin, ja\nmies, joka oli äsken sanonut: Se on hän! oli nyt rouva de la Motten\nvieressä ja huomautti kumealla, salaperäisellä äänellä:\n\n\"Katsokaapa, hyvät herrat, tuossa on kuningatar!\"\n\nTämän kuullessaan Jeanne hätkähti.\n\n\"Kuningatar!\" huudahti yhtaikaa monta kauhistunutta ja hämmästynyttä\nääntä.\n\n\"Kuningatar Mesmerin luona!\"\n\n\"Kuningatar hurmiossa!\" toistivat jotkut.\n\n\"Eikä mitä\", sanoi eräs, \"se on mahdotonta.\"\n\n\"Katsokaa\", vastasi tuntematon tyynesti, \"tunnetteko kuningattaren\nvai ette?\"\n\n\"Todellakin hän on ihan kuningattaren näköinen\", mutisivat useimmat.\n\nRouva de la Motte, jolla oli naamio kuten muillakin naisilla, aikoen\nMesmerin luota mennä oopperanaamiaisiin, ja joka oli sen taas pannut\nkasvoilleen, saattoi siis kursailematta kysellä ihmisiltä.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän sille, joka oli huudahtanut ja joka oli hyvin\nturpea, kasvoilta täyteläinen ja punakka, silmissä merkillisen\nloistava ja vaaniva ilme, \"ettekö sanonut, että kuningatar on täällä?\"\n\n\"Niin, madame, siitä ei ole epäilystäkään\", vastasi mies.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Se on tuo nuori nainen, joka tuolla makaa vaaleanpunertavilla\npatjoilla niin rajussa hurmiossa, ettei voi hillitä purkauksiaan; se\non kuningatar.\"\n\n\"Mutta mihin perustuu se luulonne, että hän on kuningatar?\"\n\n\"Yksinkertaisesti siihen, että tuo nainen on kuningatar\", vastasi\ntoinen järkähtämättömän varmasti.\n\nJa hän sekaantui ihmisten joukkoon vakuuttamaan ja levittämään\nuutistaan.\n\nJeanne kääntyi poispäin hurmiotilassa olevan naisen melkein\ninhottavasta näystä, mutta oli tuskin astunut jonkun askeleen ovea\nkohti, kun joutui suoraan molempien naisten eteen, jotka uteliaina\nolivat katselleet ammetta, kantta ja puikkoja, ennenkuin siirtyivät\nhurmioon langenneiden luo. Heti kun Jeanne oli nähnyt vanhemman\nnaisen kasvot, päästi hän vuorostaan huudahduksen.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi vanhempi nainen. Jeanne tempasi naamion\nkasvoiltaan. \"Tunnetteko minut?\" kysyi hän.\n\nNainen oli vähällä tehdä liikkeen, mutta hillitsi itsensä ja vastasi\nhiukan hämillään: \"En, madame.\"\n\n\"Vai niin! Mutta minä tunnen teidät ja voin sen heti todistaa.\"\n\nTämän kuullessaan molemmat naiset painautuivat kauhistuen toisiinsa\nkiinni.\n\nJeanne veti taskustaan lippaan, jossa oli muotokuva.\n\n\"Tämän unohditte luokseni\", sanoi hän.\n\n\"Vaikka niinkin, madame, miksi olette niin hädissänne?\" kysyi\nvanhempi nainen.\n\n\"Siksi, että teidän majesteettinne on täällä vaarassa.\"\n\n\"Selittäkää.\"\n\n\"Ei ennen, madame, kuin olette peittänyt kasvonne tällä naamiolla.\"\n\nJa samalla hän tarjosi naamionsa kuningattarelle, joka epäröitsi\nluullen olevansa kyllin salassa päähineensä turvissa.\n\n\"Jumalan tähden, ei saa hetkeäkään viivytellä!\" joudutti Jeanne.\n\n\"Ottakaa, ottakaa, madame\", kehoitti toinen nainen kuiskaten.\n\nKuningatar pani nyt naamion kuin koneellisesti kasvoilleen.\n\n\"Ja tulkaa nyt, tulkaa\", sanoi Jeanne vetäen heitä niin hartaasti\nperässään, että he muutamassa sekunnissa joutuivat ulko-ovelle.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi kuningatar hengästyneenä.\n\n\"Ei suinkaan teidän majesteettianne ole kukaan nähnyt?\"\n\n\"En ainakaan luule.\"\n\n\"Sitä parempi.\"\n\n\"Mutta selittäkää nyt vihdoin...\"\n\n\"Teidän majesteettinne uskokoon nöyrintä palvelijaanne kun vakuutan,\nettä olette mitä suurimmassa vaarassa.\"\n\n\"Taas tuo vaara, mikä se on?\"\n\n\"Minulla on kunnia selittää kaikki sitten, kun teidän majesteettinne\njonakin päivänä laskee minut tunniksi puheilleen. Mutta se käy\npitkäksi kertoa; teidän majesteettinne voidaan täällä tuntea ja\nhuomata.\"\n\nNähdessään kuningattaren käyvän maltittomaksi hän sanoi toiselle\nnaiselle:\n\n\"Voi, madame, yhtykää minuun saadaksemme hänen majesteettinsa heti\nlähtemään täältä!\"\n\nLamballen prinsessa teki rukoilevan liikkeen.\n\n\"Kun niin tahdotte, niin mennään\", sanoi kuningatar, joka sitten\nkääntyi rouva de la Motteen päin ja lisäsi:\n\n\"Pyysitte päästä puheilleni, niinkö?\"\n\n\"Tahtoisin saada kunnian selittää teidän majesteetillenne, miksi olen\nnäin käyttäytynyt.\"\n\n\"Hyvä on, tulkaa tuomaan tämä lipas takaisin ja kysykää portinvartija\nLaurentia; hän saa asiasta tiedon.\"\n\nSitten hän kääntyi kadulle päin ja huusi saksaksi:\n\n\"Tuokaapa vaunut tänne, Weber!\"\n\nKiireesti ilmestyivät paikalle vaunut, joihin molemmat kuninkaalliset\nnaiset riensivät. Rouva de la Motte jäi seisomaan, kunnes he olivat\nkadonneet näkyvistä.\n\n\"Hyvin tein, mitä tein\", tuumi hän itsekseen, \"mutta mitä nyt on\ntehtävä, sitä sietää harkita.\"\n\n\n\n\nXVIII\n\nNEITI OLIVA\n\n\nSillä välin se mies, joka oli kiinnittänyt läsnäolijain huomiota\nluultuun kuningattareen, taputti olalle erästä katselijaa, jolla oli\nkärkäs silmäys ja yllä kulunut takki, ja sanoi:\n\n\"Siinä on mainio aihe teille, kun olette sanomalehtimies!\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi toinen.\n\n\"Tahdotteko kuulla, mikä sopisi kirjoituksen nimeksi?\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Se olisi tämä: 'Vaarasta syntyä semmoisen maan alamaiseksi, missä\nkuningasta ohjaa hurmioihin ihastunut kuningatar.'\"\n\nSanomalehtimies purskahti nauruun.\n\n\"Entä Bastilji?\" sanoi hän.\n\n\"Mitä siitä! Eikö sitä voi panna tarinan muotoon, niin ettei\nkuninkaallinen sensuuri pääse sen kimppuun? Kysyn teiltä vain,\nvoiko mikään sensori kieltää teitä kertomasta prinssi _Silousta_ ja\nprinsessa _Etteniotnasta, Narfecin_ hallitsijattaresta? Häh, mitäs\nsiitä sanotte?\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huudahti sanomalehtimies, \"aatos on mainio!\"\n\n\"Ja siitä saatte olla varma, että senniminen luku kuin 'Prinsessa\nEtteniotnan hurmiot fakiiri Remsemin luona' herättäisi suosion\nmyrskyn kaikissa salongeissa.\"\n\n\"Sen kyllä uskon.\"\n\n\"Menkää siis se laatimaan terävimmällä kynällänne.\"\n\nSanomalehtimies puristi tuntemattoman kättä.\n\n\"Lähetänkö teille muutamia numeroita?\" kysyi hän. \"Tekisin sen niin\nmielelläni, kunhan vain ilmoitatte nimenne.\"\n\n\"Kiitos! Olen ihastunut tähän aatokseen, ja teidän toteuttaessanne se\nvielä paranee sata prosenttia. Suurenko painoksen tavallisesti otatte\ntuollaisista pikku lentolehdistä?\"\n\n\"Kaksi tuhatta.\"\n\n\"Tehkääpä minulle muuan palvelus.\"\n\n\"Kernaasti.\"\n\n\"Ottakaa nämä viisikymmentä louisdoria ja painattakaa kuusi tuhatta.\"\n\n\"Kuinka, monsieur? Tämähän on aivan liikaa... Suokaa minun tietää\nedes nimenne, kun niin auliisti kannatatte kirjallisuutta.\"\n\n\"Sen saatte kuulla, kun lähetän noutamaan luotanne tuhat lehteä,\nkaksi livreä kappaleelta, viikon päästä, sopiiko?\"\n\n\"Teen sitä varten työtä yöt ja päivät.\"\n\n\"Ja sisällys olkoon huvittava.\"\n\n\"Niin että koko Pariisi nauraa vesissä silmin, paitsi yksi ihminen.\"\n\n\"Joka itkee verissä silmin, eikö niin?\"\n\n\"Te olette sukkela, monsieur!\"\n\n\"Kiitos kohteliaisuudesta. Voitte muuten merkitä painopaikaksi\nLontoon.\"\n\n\"Kuten tavallisesti.\"\n\n\"Nöyrin palvelijanne, monsieur!\"\n\nJa lihava tuntematon jätti hyvästi sepustajalle, joka kiirehti kuin\npahaenteinen lintu tiehensä, taskussaan viisikymmentä louisdoria.\n\nYksin jäätyään tai paremmin sanoen puhetoverin poistuttua tuntematon\nmies katseli hurmiosalissa taas nuorta naista, jonka kiihtymys oli\nkehittynyt täydelliseksi voipumiseksi ja jonka hieman epähienosti\nkohonneita hameita muuan hurmaantuneita naisia avustamaan pantu\nkamarirouva häveliäästi paineli alaspäin.\n\nHän pani tämän naisen viehkeässä kauneudessa merkille hienot ja\nhekumalliset piirteet ja sen ylevän sulon, joka ilmeni tässä\nhorrosunessa, sitten hän palasi toiseen saliin ja mutisi itsekseen:\n\n\"Näköisyys on todellakin merkillinen. Jumala ei ole sitä suotta\nluonut, vaan on jo ennakolta tuominnut sen, jonka näköinen tämä on.\"\n\nSilloin, kun hänen mielessään syttyi tämä uhkaava ajatelma, nousi\nnuori nainen hitaasti patjojen keskeltä ja nojaten erääseen\nhurmiosta jo tointuneeseen naapuriin rupesi taas järjestämään hieman\nsekaisin mennyttä pukuaan. Hän punastui vähän, huomatessaan ihmisten\nkatselevan niin tarkkaavasti, ja vastaili keimailevan kohteliaasti\nMesmerin vakaviin, mutta samalla ystävällisiin kysymyksiin. Sitten\nhän ojenteli pyöreitä käsivarsiaan ja siromuotoisia jalkojaan\nkuin kissa unesta herätessään, astui molempien salien lävitse\neikä jättänyt huomaamatta ainoatakaan läsnäolijain ivallisista,\nkaihoavista tai ällistyneistä katseista.\n\nMutta häntä ihmetytti ja pakotti oikein hymähtämään se, että kun hän\nkulki erään nurkassa seisovan ja kuiskailevan ryhmän ohitse, häntä\nei tervehditty vallattomilla silmäyksillä ja liehakoivilla sanoilla,\nvaan niin kunnioittavilla kumarruksilla kuin mikään ranskalainen\nhovimies osasi juhlallisesti ja jäykästi tervehtiä kuningatarta.\nTämän ryhmän oli häthätää koonnut tuo uupumaton vieras, joka toisten\ntakana piillen kuiskaili heille:\n\n\"Sama se, hyvät herrat, sama se, mutta se on kuitenkin Ranskan\nkuningatar; kumarretaan, kumarretaan syvään.\"\n\nPikku nainen, saadessaan osakseen niin paljon kunniaa, astui hieman\nlevottomana eteisen poikki ja saapui pihalle.\n\nSiellä hänen väsyneet silmänsä hakivat ajuria tai kantotuolia;\nkumpaakaan ei näkynyt. Hetkisen epäröityään hän laski siron jalkansa\nkadun reunalle, mutta silloin hänen luokseen riensi pitkä palvelija\nja kysyi:\n\n\"Huudanko esille rouvan vaunut?\"\n\n\"Ei minulla ole vaunuja\", vastasi nuori nainen.\n\n\"Tuliko rouva ajurilla?\"\n\n\"Tulin.\"\n\n\"Dauphine-kadulta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minä lähden saattamaan rouvaa kotiin.\"\n\n\"Tulkaa vaan\", sanoi nainen arastelematta, tuskin silmänräpäyksenkään\nvertaa epäröityään, kun joku muu nainen olisi pelästynyt näin\nodottamattomasta esityksestä.\n\nPalvelija antoi merkin, ja heti saapuivat ulkoportaiden eteen\nsievännäköiset vaunut. Nainen nousi niihin; palvelija nosti takaisin\nastuimen hänen jälkeensä ja huusi:\n\n\"Dauphine-kadulle!\"\n\nHevoset kiidättivät nopeasti, ja kun oli tultu Pont-neufin sillalle,\nharmitteli nainen, jota miellytti tämä kulkutapa, ettei asunut\nkasvitieteelleen puutarhan tienoilla.\n\nVaunut pysähtyivät, astuin painettiin jälleen alas, ja hyvin opetettu\npalvelija ojensi jo kätensä ottaakseen vastaan portinavaimen, jonka\navulla vain pääsi kotiinsa, jos asui jossakin niistä Pariisin\nkolmestakymmenestä tuhannesta talosta, jotka eivät olleet hotelleja\nja joissa ei ollut portinvartijaa.\n\nPalvelija aukaisi siis portin säästääkseen siron naisen hyppysiä ja\ntämän syventyessä hämärään käytävään kumarsi jäähyväisiksi ja painoi\nportin lukkoon. Vaunut alkoivat taas vieriä ja katosivat.\n\n\"Sepä oli hauska seikkailu!\" huudahti nuori nainen. \"Herra Mesmer on\nollut erinomaisen kohtelias. Voi, kuinka väsynyt olen! Sen hän on\ntietysti ottanut lukuun. Hän on hyvin taitava lääkäri.\"\n\nNäin tuumien hän oli ehtinyt talon toiseen kerrokseen, jossa oli\nkaksi ovea. Heti kun hän oli koputtanut toiselle ovelle, tuli muuan\neukko avaamaan.\n\n\"Hyvää iltaa, muori!\" sanoi hän. \"Onko illallinen valmis?\"\n\n\"On, jo se on kylmäkin.\"\n\n\"Onko _hän_ kotona?\"\n\n\"Ei vielä. Mutta herra on.\"\n\n\"Mikä herra?\"\n\n\"Se, jolle teidän tarvitsee puhua tänä iltana.\"\n\n\"Minunko?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\nNämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta\npäästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi\nselvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei\nollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset,\npaikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia\nvihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja,\nja vanha keltainen sohva — siinä huoneen kaikki komeus.\n\nNuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat\nhänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita\nkumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä\nviisikymmentä louisdoria.\n\nUunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella\nsininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.\n\nNuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä\ntapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen,\njoka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista\npoimukaulustaan.\n\nNainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras\nsuoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja\nkumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:\n\n\"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse\nkysymällä. Olettehan te neiti Oliva?\"\n\n\"Olen, monsieur.\"\n\n\"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin\nparannustapaan.\"\n\n\"Tulen juuri hänen luotaan.\"\n\n\"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne\nnäen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te\netupäässä tahtoisitte tietää.\"\n\n\"Oikein arvattu, monsieur.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin\nnousta, eikä seisten ole mukava jutella.\"\n\n\"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen\nkäytöstapa\", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti\nOlivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.\n\n\"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät\nsellaiseksi kuin toivoinkin.\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut\nteidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi\nrakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta\nväistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle.\"\n\n\"Mitä oikein tahdotte?\" kysyi Oliva yksinkertaisesti.\n\n\"Minä tiedän\", jatkoi tuntematon, \"että mielellänne kuulette\nkehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan,\nmutta oikeastaan haluan esittää aivan toista.\"\n\n\"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla...\"\n\n\"Älkää säikähtykö, ennenkuin olette kuullut, mistä on puhe... Onko\ntäällä ketään piilossa?\"\n\n\"Ei täällä ketään ole, monsieur, mutta sittenkin...\"\n\n\"No, ellei täällä kukaan kuuntele, niin voimme puhua kursailematta...\nMitähän arvelisitte, jos meidän kesken perustettaisiin pikkuinen\nyhtiö?\"\n\n\"Yhtiö... Tottahan ymmärrätte...\"\n\n\"Nyt te taas sekoitatte asioita. En minä puhu suhteesta, vaan\nyhtiöstä. Ei ole puhe rakkaudesta, vaan liikeasioista.\"\n\n\"Mitä asioita ne ovat?\" kysyi Oliva, jonka uteliaisuus ilmeni\nhämmästyksenä.\n\n\"Mitä te puuhaatte pitkin päivää?\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Älkää yhtään pelätkö. En minä ole tullut nuhtelemaan.\nVastatkaa niinkuin tahdotte.\"\n\n\"Minä en tee mitään tai ainakin niin vähän kuin suinkin.\"\n\n\"Olette siis laiska.\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"Varsin hyvä.\"\n\n\"Vai on se teistä varsin hyvä!\"\n\n\"Tietysti. Mitä se minuun kuuluu, että olette laiska. Onko teistä\nhauskaa kävellä kaupungilla?\"\n\n\"Oikein hauskaa.\"\n\n\"Käydä teatterissa, tanssiaisissa?\"\n\n\"Äärettömästi.\"\n\n\"Elää hyvin?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Jos tarjoan teille kaksikymmentäviisi louisdoria kuussa, huolitteko?\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Hyvä neiti Oliva, nyt taas alatte epäillä. Olihan sovittu, ettette\nsäikähdy. Sanoin kaksikymmentäviisi louisdoria, mutta olisin voinut\nsanoa viisikymmentä.\"\n\n\"Minusta on viisikymmentä parempi kuin kaksikymmentä viisi; mutta\nviittäkymmentäkin louisdoria tärkeämpää on minulle se, että itse saan\nvalita rakastajani.\"\n\n\"Hitto vie, johan teille huomautin, etten pyri rakastajaksenne. Olkaa\nsiis huoleti.\"\n\n\"No hitto vie, sanon minäkin, mitä minun on tehtävä, jotta saan nuo\nviisikymmentä louisdoria?\"\n\n\"Sanoinko viisikymmentä?\"\n\n\"Sanoitte.\"\n\n\"Olkoon viisikymmentä. Teidän tulee ottaa minut vastaan kotonanne,\nolla minulle niin ystävällinen kuin suinkin, antaa minulle\nkäsivartenne, kun niin tahdon, odottaa minua siinä paikassa, minkä\nolen määrännyt.\"\n\n\"Mutta minulla on rakastaja.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ettekö ymmärrä?\"\n\n\"Kyllä... ajakaa hänet hiiteen!\"\n\n\"Ohho! Ei Beausirea niin vain ajeta.\"\n\n\"Tahdotteko, että autan?\"\n\n\"Ei, minä rakastan häntä.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Vain pikkuisen.\"\n\n\"Sekin on liikaa.\"\n\n\"Mutta niin se on.\"\n\n\"No annetaan sitten Beausiren olla!\"\n\n\"Teidän kanssanne on helppo tulla toimeen.\"\n\n\"Olkaa te samanlainen. Suostutteko ehtoihini?\"\n\n\"Suostun kyllä, jos olette jo luetellut ne kaikki.\"\n\n\"Kuulkaapa nyt, rakas ystävä, minä olen sanonut kaikki, mitä tällä\nkertaa voin sanoa.\"\n\n\"Kunnianne kautta!\"\n\n\"Kunniani kautta. Mutta tottahan ymmärrätte erään seikan...\"\n\n\"Minkä seikan?\"\n\n\"Sen, näettekö, että jos sattuisi tulemaan se tarve, että todella\nolisitte rakastajattareni...\"\n\n\"Kas, kas! Sitä ei koskaan tarvita, monsieur.\"\n\n\"Että edes olisitte olevinanne.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin sama se.\"\n\n\"Siis sovittu!\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\"\n\n\"Tässä on etukäteen ensi kuukaudelta.\"\n\nJa hän tarjosi neiti Olivalle viidenkymmenen louisdorin kääröä\nkoskematta tämän hyppysiinkään. Ja kun nainen epäröitsi, sujahutti\nhän sen hameentaskuun hipaisematta kädellään tätä niin pyöreätä ja\nnotkeata kuvetta, jota eivät herkuttelijatkaan olisi hänen tavallaan\nsivuuttaneet. Tuskin oli kulta painunut taskun pohjaan, kun kaksi\nkovaa iskua portille pakotti Olivan hypähtämään akkunan ääreen.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän, \"rientäkää pois, se on hän!\"\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"Beausire... rakastajani... koettakaa joutua, monsieur!\"\n\n\"Vai niin! Sitä pahempi hänelle!\"\n\n\"Miten niin... pahempi hänelle! Hän lyö teidät kappaleiksi.\"\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Kuuletteko, kuinka hän jyskyttää? Hän murtaa portin.\"\n\n\"Käskekää avata. Hitto vie, miksi ette anna hänelle portinavainta?\"\n\nJa vieras heittäytyi sohvalle mutisten itsekseen:\n\n\"Täytyy nähdä tuo veijari, jotta tiedän, mikä se on miehiään.\"\nJyskytys jatkui ja väliin kuului kirouksia, jotka kohosivat paljon\nylemmäksi kuin toiseen kerrokseen.\n\n\"Menkää, äiti, avaamaan\", sanoi Oliva vimmoissaan. \"Ja mitä teihin\ntulee, monsieur, niin syyttäkää itseänne, jos teidän käy huonosti.\"\n\n\"Niinkuin sanotte!\" vastasi tuntematon kylmästi, hievahtamatta\nsohvalta.\n\nOliva kuunteli hytkähdellen, kasvot eteistä kohti.\n\n\n\n\nXIX\n\nHERRA BEAUSIRE\n\n\nOliva syöksi raivoisaa miestä vastaan, joka molemmat kädet sojossa,\nkasvot kalpeina ja vaatteet epäjärjestyksessä ryntäsi huoneeseen\nkäheästi kiroillen.\n\n\"Beausire, kuuleppas, Beausire\", sanoi hän sellaisella äänensävyllä,\njoka ei ollut niin pelästynyt, että olisi voinut epäillä hänen\nrohkeuttaan.\n\n\"Päästäkää minut!\" huusi vastatullut, väkisten riuhtaisten itsensä\nirti Olivan puristuksesta.\n\nJa hän jatkoi yhä yltyvällä äänenpainolla:\n\n\"Vai niin! Vai sen vuoksi, että täällä on mies, minua ei päästetty\nsisään! Kas, kas!\"\n\nKuten jo mainitsimme, istui vieras sohvalla tyynenä, liikkumatta, ja\ntätä asentoa Beausire kai luuli neuvottomuudeksi tai ehkä arkuudeksi.\nHän asettui vastapäätä istujaa, puri hammasta pahaenteisesti ja sanoi:\n\n\"Oletan, monsieur, että vastaatte kysymyksiini.\"\n\n\"No mitä te, arvoisa herra Beausire, haluatte tietää?\" kysyi toinen.\n\n\"Mitä te täällä teette, ja ensiksikin, kuka olette?\"\n\n\"Minä olen varsin rauhallinen mies, jota te mulkoilette raivoisin\nsilmin, ja tämän rouvan kanssa olen istunut juttelemassa kaikessa\nkunniassa.\"\n\n\"Niin juuri, kaikessa kunniassa\", vahvisti Oliva mutisten.\n\n\"Koeta pitää suusi kiinni\", ärjäisi Beausire.\n\n\"No, no!\" sanoi tuntematon, \"älkää noin tiuskiko rouvalle, joka on\naivan syytön; jos olette huonolla tuulella...\"\n\n\"Niin juuri olenkin.\"\n\n\"Hän on varmaankin menettänyt pelissä\", sanoi Oliva puoliääneen.\n\n\"Pentele vieköön, minut on kynitty puhtaaksi!\" kirkui Beausire.\n\n\"Eikä teillä olisi mitään sitä vastaan, että saisitte vuorostanne\nkyniä\", sanoi vieras nauraen. \"Sen kyllä ymmärtää, hyvä herra\nBeausire.\"\n\n\"Heittäkää hiiteen mokomat sutkaukset ja olkaa niin hyvä, että heti\npuikitte tiehenne!\"\n\n\"Malttakaa mieltänne, herra Beausire!\"\n\n\"Vihoviimeisen penteleen nimessä, nouskaa paikalla ja menkää, muuten\nlyön mäsäksi sohvan ja kaikki, mitä siinä on!\"\n\n\"Ettehän te, neiti, ollutkaan minulle ilmoittanut, että herra\nBeausirellä on tuommoisia hulluja oikkuja. Kas vain sitä vimmaa!\"\n\nRaivostunut Beausire veti nyt teatterimaisella liikkeellä miekan\ntupesta ja piirsi käsivarsillaan ja aseella ainakin kymmenen jalan\nympyrän.\n\n\"Vielä kerran\", sanoi hän, \"ylös siitä tai naulitsen teidät\nsohvanselkään.\"\n\n\"Tuskinpa voi kiusallisempi olla\", sanoi vieras vetäen hiljaa,\nvasemmalla kädellä, tupesta lyhyen miekan, jonka oli pannut taakseen\nsohvalle säilyyn.\n\nOliva päästi kimeitä huutoja.\n\n\"Vaietkaa, vaietkaa, neiti\", sanoi rauhallinen vieras, joka vihdoin\noli saanut miekan kouraansa nousematta istumasta. \"Olkaa vaiti, sillä\nvoi sattua kaksi asiaa: joko villitsette herra Beausiren niin, että\nhän puhkaisee itsensä miekkani kärkeen, taikka tänne tulee patrulli,\nsieppaa teidät ja vie suoraa päätä kuritushuoneeseen.\"\n\nOliva korvasi huutonsa mitä vilkkaimmilla eleillä. Nyt tuli\nmerkillinen näytelmä. Toisella puolen herra Beausire, rinta paljaana,\njuovuspäissä, raivosta väristen, sohi umpimähkään vihollistaan kohti,\njota ei tavoittanut. Toisella puolen istui sohvalla mies, toinen\nkäsi polvella, torjuen toisella, asestetulla kädellään nasevasti,\nkalahtamatta ja samalla nauraen niin, että siitä olisi Pyhä Yrjökin\nkauhistunut.\n\nBeausiren miekka ei hetkeäkään pysynyt linjalla, koska vastustaja\nsen aina syrjäytti taitavalla liikkeellä puolelta toiselle. Hän\nalkoi jo väsyä ja läähättää, ja suuttumuksen sijaan oli tullut\nvasten tahtoakin säikähdys; hänen mieleensä johtui, että jos tuo\nsäyseä miekka herkeisi pelkästä torjumisesta ja äkkiä ojentuisi\nhyökkäykseen, niin hän, Beausire, olisi mennyt mies. Hän kävi\nsiis hieman neuvottomaksi, väistyi taaksepäin ja tähtäsi vain\nvastustajansa miekan heikoimpaan kohtaan, mutta silloin vieras\nkiivaalla terssillä löi häneltä aseen kädestä, niin että se lensi\nkuin höyhen. Miekka viskautui läpi huoneen, murskasi ruudun ja hävisi\nsinne.\n\nBeausire ei enää tiennyt, mille kannalle asettua.\n\n\"No, herra Beausire\", sanoi nyt tuntematon, \"varokaa, sillä jos\nmiekkanne on pudonnut kärki edellä ja joku sattuu kohdalle, niin\nhenki pois!\"\n\nBeausire oli hieman tointunut ja kiirehti ovesta ulos ja portaita\nalas tavoittaakseen aseensa ja ehkäistäkseen tapaturman, josta voisi\nsaada poliisin niskaansa. Sillä välin Oliva tarttui voittajan käteen\nja sanoi hänelle:\n\n\"Te olette niin urhoollinen, monsieur, mutta Beausire on kavala, ja\nsitäpaitsi saatatte minut huonoon valoon viipymällä kauemmin. Teidän\nmentyänne hän ihan varmaan lyö minua.\"\n\n\"Siis jään.\"\n\n\"Ei, ei, millään ehdolla! Kun hän lyö minua, lyön minä vastaan, ja\naina minä puoleni pidän sen vuoksi, ettei minua tarvitse säästää.\nMenkää nyt pois, kun pyydän!\"\n\n\"Mutta ottakaa nyt koreasti huomioonne eräs seikka, kaunokaiseni,\njos menen, niin tapaan hänet portilla tai hän vaani minua portailla;\nsilloin taas otellaan, eikä rappusilla voi niin mukavasti kuin\nsohvalla istuen tehdä miekkailutemppuja.\"\n\n\"No?\"\n\n\"No silloin tapan herra Beausiren tai hän minut.\"\n\n\"Hyvä Jumala, se on totta! Siitähän tulisi taloon kamala häpeä!\"\n\n\"Se on vältettävä; siis jään.\"\n\n\"Taivaan tähden, menkää! Nouskaa seuraavaan kerrokseen, kunnes hän\non palannut. Kun hän uskoo teidän olevan täällä, ei hän muualta\nhae. Heti kun hän on pistänyt tänne jalkansa, saatte kuulla minun\nvääntävän oven lukkoon kaksinkerroin. Silloin on miekkonen täällä\nvankina ja pistän avaimen taskuuni. Kun sitten astutte portaita alas,\ntappelen aikalailla, niin ettei hän jouda kuuntelemaan.\"\n\n\"Te olette viehättävä tyttö; näkemiin!\"\n\n\"Näkemiin? Milloin?\"\n\n\"Tänä yönä, jos teille sopii.\"\n\n\"Mitä ihmettä, tänä yönä! Oletteko hullu?\"\n\n\"Totta vie, juuri tänä yönä! Onhan nyt oopperanaamiaiset!\"\n\n\"Mutta huomatkaa, että jo on melkein sydänyö.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, mutta mitä siitä?\"\n\n\"Täytyy kai olla dominopuku?\"\n\n\"Beausire saa mennä hankkimaan, kun olette häntä kylliksi\nlöylyttänyt.\"\n\n\"Oikein\", sanoi Oliva nauraen.\n\n\"Ja tässä kymmenen louisdoria, millä vuokraatte pukutarpeita\", sanoi\nvieras myös nauraen.\n\n\"Hyvästi, hyvästi, kiitos!\"\n\nJa Oliva sysäsi häntä ulos portaille.\n\n\"Mutta kuulkaa, nyt hän alhaalla sulkee portin\", huomautti vieras.\n\n\"Se on vain salpa sisäpuolella. Hyvästi nyt, hän tulee!\"\n\n\"Mutta jos te satutte jäämään tappiolle, kuinka saan sen tietää?\"\n\nOliva harkitsi silmänräpäyksen.\n\n\"Varmaankin teillä on palvelijoita?\" sanoi hän.\n\n\"On ja voin panna niistä yhden akkunainne kohdalle.\"\n\n\"Hyvä, ja käskekää hänen pitää nokkaansa pystyssä, kunnes siihen\ntipahtaa kirjelippu.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Hyvästi!\"\n\nTuntematon harppasi rappusia ylös. Siellä oli pimeä, ja Oliva\nhuuteli Beausirelle kovalla äänellä, siten estäen kuulumasta uuden\nliittolaisensa askelia.\n\n\"Etkö jo tule sieltä, vimmattu?\" kirkui hän Beausirelle, joka\nportaita myöten noustessaan vakavasti mietiskeli toisen kotiin niin\nhävyttömästi tunkeutuneen kuokkavieraan ruumiillista ja siveellistä\netevämmyyttä.\n\nLopuksi hän ehti siihen kerrokseen, jossa Oliva odotti. Miekka oli\ntupessa, eikä keskustelusta tullut mitään. Oliva tarttui häntä\nhartioihin, sysäsi hänet eteiseen ja väänsi lukkoa kahteen kertaan\nkiinni, niinkuin oli luvannut.\n\nMennessään sivutse saattoi vieras kuulla taistelun alkaneen, ja siinä\nvoitiin erottaa kajahtelevan soinnun nojalla, kuten orkesterissa,\nvaskisoittimet, ne erityiset lajit iskuja, joita arkipäiväisesti ja\nleikkiä laskien nimitetään korvapuusteiksi. Näihin liittyi huutoja ja\nhaukkumista. Beausiren ääni riehui, Olivan kiehui. Suotakoon anteeksi\ntämä huono sanaleikki, mutta se on hyvä kuvaamaan asian laitaa.\n\n\"Todellakaan\", sanoi tuntematon itsekseen, mennessään pois, \"ei olisi\nuskonut, että tuo nainen, joka äsken niin säikähtyi rakastajansa\ntulosta, pystyy noin riivatusti puolustautumaan.\"\n\nMutta tuntematon ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan, kuinka kahakka\npäättyisi.\n\n\"Se alkoi niin rajusti\", tuumi hän, \"että ratkaisun täytyy tulla\npian.\"\n\nHän kääntyi nyt pienen Anjou-Dauphine kadun kulmasta, ja siellä hän\ntapasi odottelevat vaununsa, jotka olivat tälle ahtaalle kadulle\nmenneet takaperin kuin vajaan.\n\nHän sanoi jonkun sanan eräälle palvelijalleen, joka heti lähti ja\nasettui vastapäätä Olivan akkunoita. Siinä oli vanhanaikaisen talon\nporttikäytävän yläpuolella pieni holvikaari, jonka sakeaan varjoon\nhänen sopi lymytä. Hän saattoi kätköstään nähdä valaistut akkunat ja\nvarjokuvien liikkeistä päätellä, mitä sisällä tapahtui.\n\nNämä varjokuvat, jotka aluksi olivat kovin levottomia, tyyntyivät\nvähitellen, ja lopulta niistä näkyi vain yksi.\n\n\n\n\nXX\n\nKULTA\n\n\nAkkunaverhojen takana oli tapausten kulku seuraava!\n\nEnsin oli Beausire hämmästynyt siitä, että ovi kierrettiin lukkoon.\nSitten hän hämmästyi siitä, että neiti Oliva kirkui niin kovaa, ja\nvielä enemmän siitä, ettei huoneeseen palatessaan enää tavannut\ntuimaa kilpailijaansa.\n\nBeausire haki, uhkasi, huusi, sillä kun tuo mies lymysi, merkitsi\nse pelkoa, ja kun toinen pelkäsi, niin Beausire riemuitsi voitosta.\nMutta Oliva pakotti hänet lopettamaan hakemisen ja vastaamaan\nkysymyksiin.\n\nNyt Beausire, jota oli pidelty koko pahasti, alkoi vuorostaan puhua\nkopeasti. Oliva, joka ei enää luullut pidettävän itseään syyllisenä,\nkun rikoksen meikki oli poissa, huusi niin kovaa, että Beausire häntä\nvaientaakseen pani tai ainakin koki panna kätensä hänen suulleen.\nMutta siinä hän erehtyi; Oliva käsitti Beausiren rauhoittavan tempun\naivan toiselta kannalta; Kasvojaan kohti nopeasti lähenevää kättä\nvastaan hän pani oman kätensä, joka oli yhtä nopea ja jäntevä kuin\näskeisen tuntemattoman miekka.\n\nTämä käsi torjui äkkiä suuta uhkaavan vaaran, teki sitten kaarevan\nhyökkäyksen ja osui Beausiren poskelle. Beausire vastasi oikean\nkätensä sivuiskulla niin olan takaa, että Olivan molemmat kädet\nlaskeutuivat ja vasen poski punastui huimasta läiskäyksestä.\n\nTämä osa keskustelua oli tullut tuntemattoman korviin hänen\npoistuessaan. Tällä tapaa alkanut selittely johtaa pikaiseen\nratkaisuun. Mutta kuinka helppoa tahansa olisi esittää loppusuoritus,\ntarvitaan siihen draamallisuutta varten kuitenkin koko joukko\nvalmistuksia.\n\nOliva vastasi Beausiren korvapuustiin raskaalla ja vaarallisella\nheittoaseella, porsliiniruukulla, mutta silloin Beausire huimi\nympärilleen kepillä, joka murskasi muutamia kuppeja, typisti erään\nkynttilän ja lopuksi sattui Olivan olkapäähän.\n\nRaivostuneena ryntäsi tämä nyt Beausiren kimppuun ja kuristi\nkurkusta. Miesparan oli hätäpuolustuksessa pakko tarttua siihen, mitä\nuhkaavasta Olivasta käsiinsä sai, ja niin hän repi hameen rikki.\nTämä häväistys ja menetys vaikutti Olivaan niin, että hän hellitti\notteensa ja tuuppasi Beausiren pitkälleen keskelle huonetta. Siitä\nBeausire kömpi pystyyn vihan vimmassa.\n\nMutta kun vihollisen arvo nousee siinä määrin, kuin hän osaa\npuolustautua, ja kun puolustus aina herättää voittajassakin\nkunnioitusta, niin Beausire, jossa oli herännyt suuri kunnioitus\nOlivaa kohtaan, jatkoi nyt suullista keskustelua siitä, mihin se oli\nkatkennut.\n\n\"Sinä olet viheliäinen olento\", sanoi hän. \"Sinä hävität minut.\"\n\n\"Sinähän minut hävität\", vastasi Oliva.\n\n\"Minäkö sinut hävittäisin, kun ei sinulla mitään ole!\"'\n\n\"Sano, ettei minulla enää ole. Sano, että olet myynyt ja syönyt,\njuonut tai pelannut kaikki, mitä minulla oli.\"\n\n\"Ja sinä uskallat moittia köyhyyttäni!\"\n\n\"Miksi sinä olet köyhä? Se on pahe.\"\n\n\"Kyllä minä sinut paheistasi parannan yhdellä ainoalla tempulla.\"\n\n\"Lyömälläkö?\"\n\nJa Oliva heilutti raskaita hiilipihtejä, joiden näkeminen pakoitti\nBeausiren peräytymään.\n\n\"Ei siis enää muuta puuttunut, kuin että hankit itsellesi rakastajia.\"\n\n\"No minkä nimen sinä annat niille kurjille naikkosille, jotka istuvat\nviereesi pelipaikoissa, kun vietät siellä päivät ja yöt?\"\n\n\"Minä pelaan elääksemme.\"\n\n\"Ja onnistut mainiosti; me kuolemme nälkään; ihana ammatti, totta\nvie!\"\n\n\"Entä sinun? Kohta kun hamettasi revitään, täytyy sinun porata, kun\nei ole varaa hankkia uutta hametta. On sekin korea ammatti, hitto\nsoikoon!\"\n\n\"Tuottavampi kuin sinun!\" kirkaisi Oliva vimmastuneena, \"ja tuossa on\ntodistus!\"\n\nHän kiskaisi taskustaan kourallisen kultarahoja ja paiskasi\nlattialle. Louisdorit alkoivat pyöriä kiekkoina ja kilistä\nlappeillaan; jotkut menivät piiloon huonekalujen alle, toiset\njatkoivat helkkyvää menoaan perälle asti, ja muut pysähtyivät kuin\nuupuneina, jääden makaamaan, leimakuvien hohtaessa kuin tuliset\nkielet.\n\nKun Beausire kuuli tämän metallisateen helisevän huonekaluja ja\nlattiata vasten, valtasi hänet pyörtymys tai paremmin sanoen\nomantunnon vaiva.\n\n\"Louisdoreja, kahden louisdorin rahoja!\" huudahti hän ällistyneenä.\n\nOlivalla oli kourassaan uusi kasa samaa metallia, ja sen hän\nsinkautti vasten Beausiren kasvoja ja ojennettuja käsiä, niin että\nmiestä ihan huikaisi.\n\n\"Huh, huh\", toisti hän. \"Onpa se Oliva rikas!\"\n\n\"Siinä näet, mitä minun ammattini tuottaa\", vastasi nainen\nkyynillisesti ja potkaisi aika lailla tohvelinsa kärjellä sekä\nlattialle valunutta kultaa että poimimaan polvistunutta Beausirea.\n\n\"Kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista!\" laski Beausire\nriemusta läähättäen.\n\n\"Kelvoton!\" mutisi Oliva.\n\n\"Yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikolmatta.\"\n\n\"Konna!\"\n\n\"Kolmekolmatta, neljäkolmatta, kuusikolmatta.\"\n\n\"Häpeämätön!\"\n\nJoko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut\nhäpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.\n\n\"Vai sillä tavalla\", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että\nse oli naurettavuudessaan verraton, \"neitiseni tekee säästöjä\nriistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!\"\n\nOliva ei osannut hämillään mitään vastata.\n\n\"Niinpä siis\", jatkoi veijari, \"annat minun pitää rikkinäisiä\nsukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja\npiilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit?\nNiiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen\nkohtaloni liitin sinuun.\"\n\n\"Senkin vintiö!\" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan\nsilmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.\n\n\"Saat anteeksi\", jatkoi Beausire, \"et kitsauttasi, vaan\nsäästäväisyytesi.\"\n\n\"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!\"\n\n\"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon\nvaroja.\"\n\n\"Sen sanon, että sinä olet kelvoton heittiö!\"\n\n\"No no, pikku Oliva!\"\n\n\"Anna heti tuo kulta takaisin!\"\n\n\"Jopa nyt jotakin, rakkaani!\"\n\n\"Jollet anna, niin pistän sinut puhki omalla miekallasi.\"\n\n\"Oliva!\"\n\n\"Annatko vai et?\"\n\n\"En, Oliva, en ikinä anna pistää itseäni puhki.\"\n\n\"Älä hievahda, tai saat piston. Tänne rahat!\"\n\n\"Lahjoita ne minulle!\"\n\n\"Voi sinua kelvotonta! Sinä kerjäät, tahdot hyötyä huonon käytökseni\nhedelmistä! Ja tuommoistakin sanotaan mieheksi! Aina minä olen teitä\nhalveksinut, kaikkia miehiä, kuuletko, vielä enemmän sitä, joka\nantaa, kuin sitä, joka ottaa vastaan.\"\n\n\"Antaja\", vastasi Beausire vakavannäköisenä, \"voi antaa, ja hän on\nonnellinen. Minäkin olen sinulle antanut, Nicole.\"\n\n\"Ei minua saa sanoa Nicoleksi.\"\n\n\"Anteeksi, Oliva! Tarkoitan, että minäkin olen sinulle antanut, kun\njotakin oli.\"\n\n\"Semmoinen anteliaisuus! Pari hopeasolkea, kuusi louisdoria, kaksi\nsilkkihametta, kolme kirjailtua nenäliinaa.\"\n\n\"Siinä on koko paljon, sotamieheltä.\"\n\n\"Vaiti! Soljet olit varastanut joltakin toiselta, jotta voisit\nminulle antaa; louisdorit olit lainannut etkä velkaasi koskaan\nmaksanut, ja ne silkkihameet...\"\n\n\"Oliva, Oliva!\"\n\n\"Anna rahani takaisin!\"\n\n\"Paljonko niistä tahdot?\"\n\n\"Kahta vertaa enemmän.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi Beausire. \"Minä lähden Bussykadulle\npelaamaan ja tuon sinulle, en kahta vertaa, vaan viisi sen vertaa\ntakaisin.\"\n\nHän astui pari askelta ovea kohti. Oliva tarttui hänen takkinsa kovin\nhauraaseen liepeeseen.\n\n\"Kas niin\", sanoi Beausire, \"nyt meni takkini rikki.\"\n\n\"Sitä parempi, sittenhän saat uuden.\"\n\n\"Se maksaa kuusi louisdoria, Oliva, kuuletko? Mutta Bussykadulla\neivät pankinpitäjät ja vastapelaajat onneksi ole kovin tarkkoja\npukuasioissa.\"\n\nOliva tarttui tyyneesti toiseen liepeeseen ja repi sen irti.\n\nNyt Beausire raivostui.\n\n\"Penteleen riiviö!\" kirkaisi hän. \"Tekeekö mielesi päästä hengestäsi?\nTällä tapaa se hullu minut riisuu putipuhtaaksi. Nyt en enää kehtaa\nmennä ulos.\"\n\n\"Päinvastoin saat heti paikalla mennä.\"\n\n\"Sepä kumma, ilman takkia!\"\n\n\"Panet päällesi talvitakin.\"\n\n\"Joka on rikki ja paikattu.\"\n\n\"Sama se; ellei sovi, niin älä ota sitä, mutta asialle sinun pitää\nmennä.\"\n\n\"Enkä mene.\"\n\nOliva otti taskustaan ne kultarahat, jotka hänellä vielä oli noin\nneljäkymmentä louisdoria, ja helisteli niitä kämmentensä välissä.\nBeausire oli menettää järkensä; hän polvistui vielä kerran ja sanoi:\n\n\"No käske, käske!\"\n\n\"Sinun pitää juosta Capucin-Magiqueen, Seine-kadun varrelle. Sieltä\nsaa ostaa dominoita naamiohuveihin.\"\n\n\"No niin!\"\n\n\"Osta minulle täysi dominopuku, myös naamio ja sukat samaa väriä.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Itsellesi ostat mustan, minulle valkoisen, satiinia.\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"Ja aikaa saat vain kaksikymmentä minuuttia.\"\n\n\"Mennäänkö huveihin?\"\n\n\"Mennään.\"\n\n\"Ja sitten viet minut bulevardille illallista syömään?\"\n\n\"Tietysti, mutta yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Sano, sano!\"\n\n\"Että tottelet.\"\n\n\"No tietysti, aina!\"\n\n\"Koeta nyt näyttää intoasi.\"\n\n\"Mutta rahat niihin ostoksiin...\"\n\n\"Onhan sinulla viisikolmatta louisdoria.\"\n\n\"Minullako viisikolmatta louisdoria? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Niitä, jotka keräsit lattialta.\"\n\n\"Oliva, Oliva, tuo ei ole sinun puoleltasi kaunista.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sinähän olit jo antanut ne minulle.\"\n\n\"En minä väitä, ettet niitä saa, mutta jos nyt heti ne antaisin, et\nsinä tulisi takaisin. Mars siis asialle ja palaa pian!\"\n\n\"Oikeassa olet, hitto vie!\" sanoi veijari hieman nolona. \"En minä\naikonutkaan palata.\"\n\n\"Viisikolmatta minuuttia aikaa, kuuletko?\" huusi Oliva.\n\n\"Kuulen kyllä ja lähden.\"\n\nJuuri tällä hetkellä se palvelija, joka vaani komerossa vastapäätä\nakkunoita, näki toisen varjokuvan katoavan. Tällöin näet lähti\nBeausire ulos, yllä liepeetön takki, jonka takana miekka kieppui\njulkeasti, ja liivien alta pursusi paita esille kuin Ludvig XIII:n\naikoina.\n\nSillä välin kun tyhjäntoimittaja kiirehti Seine-kadulle, kirjoitti\nOliva kiireesti paperipalalle seuraavat sanat, jotka lyhyesti\nkuvasivat tapausten menoa:\n\n\"Rauha on tehty, jako suoritettu, huvit hyväksytty. Kello kaksi\nolemme oopperassa; minulla on yllä valkoinen domino ja vasemmalla\nolalla sininen silkkinauha.\"\n\nSitten Oliva kiersi paperin porsliiniruukun murusen ympärille, pisti\npäänsä ulos akkunasta ja heitti pikku mytyn kadulle. Palvelija\nsyöksähti saaliin kimppuun, sieppasi sen ja poistui kiireesti.\n\nJokseenkin varmaa on, ettei Beausire viipynyt asialla kauempaa\nkuin puolituntia, ja palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi\nräätälinoppilasta, jotka kahdeksantoista louisdorin hinnasta\nluovuttivat kaksi erinomaisen aistikasta dominopukua, jollaisia\nvalmistettiin Capucin-Magiquessa, etevän ammattimiehen, hänen\nmajesteettinsa kuningattaren hovihankkijan työpajassa.\n\n\n\n\nXXI\n\nERIKOISASUNTO\n\n\nRouva de la Motte jäi meiltä Mesmerin talon portille katselemaan\nkuningattaren vaunuja, jotka poistuivat nopeasti.\n\nKun niitä ei enää näkynyt, kun niiden jyrinää ei enää kuulunut, nousi\nJeanne takaisin vuokravaunuihinsa ja palasi kotiin ottaakseen ylleen\ndominopuvun ja verhotakseen kasvonsa uudella naamiolla, ja samalla\nhänen teki mieli ottaa selville, oliko poissa ollessa sattunut mitään\nuutta.\n\nRouva de la Motte aikoi tänä hyväenteisenä yönä saada virkistystä\npäivän monista mielenliikutuksista. Hän oli näet päättänyt kerrankin,\nitsenäinen kun oli, mennä omin päin nauttimaan aavistamattomien\nseikkailujen suloa. Mutta jo ensi askeleella tuli vastus, kun hän oli\nastumaisillaan sille tielle, joka vilkkaista, kauan pidättyneistä\nluonteista tuntuu niin houkuttelevalta, sillä portinvartijan luona\nhäntä odotti harmaapukuinen palvelija.\n\nTämä oli Rohanin prinssin väkeä ja toi hänen korkea-arvoisuudeltaan\nkirjelipun, joka oli laadittu seuraavaan muotoon:\n\n    'Rouva kreivitär!\n\n    Varmaankaan ette ole unohtanut, että meidän on yhteisesti\n    neuvoteltava eräistä asioista. Kenties muistinne on lyhyt mutta\n    minä en unohda sitä, mikä on minua miellyttänyt. Minulla on\n    kunnia odottaa teitä siellä, minne kirjeen tuoja teidät saattaa,\n    jos suvaitsette lähteä.'\n\nAllekirjoituksena oli papillinen risti.\n\nRouva de la Motte harmistui aluksi tästä vastuksesta, mutta hetkisen\nmietittyään teki nopean päätöksen, kuten hänen tapansa oli.\n\n\"Nouskaa ajurini viereen\", sanoi hän harmaatakkiselle, \"tai antakaa\nhänelle osoite.\"\n\nPalvelija nousi ajurin viereen, rouva de la Motte vaunuihin.\n\nKymmenessä minuutissa jouduttiin Saint-Antoinen esikaupungin\nalkupäähän, erään syvänteen laidalle, joka oli äskettäin täytetty.\nSiellä oli suurten puiden suojassa, jotka olivat yhtä vanhoja kuin\nkoko esikaupunki, kaikkien silmiltä kätkössä, muuan niistä siroista\ntaloista, joita Ludvig XV:n aikana rakennettiin ulkoasultaan\nedellisen vuosisadan maun mukaisiksi, mutta sisältä noudattaen\noman vuosisadan verratonta mukavuutta. Kun oli pysähdytty tämän\nrakennuksen eteen, mutisi kreivitär:\n\n\"Oh, tuohan on sellainen erikoisasunto! Ylhäisen prinssini puolelta\nse on luonnollista, mutta Valois-suvun jäsenelle nöyryyttävää.\nOlkoon!\"\n\nTämä sana, josta alistuvaisuus on tehnyt huokauksen ja maltittomuus\nhuudahduksen, ilmaisi kaiken sen jäytävän kunnianhimon ja narrimaisen\nhalun, mitä hänen mielessään oli. Mutta kohta kun hän oli astunut\nkynnyksen poikki, oli hän myös selvillä, kuinka käyttäytyisi.\n\nHänet saatettiin huoneesta huoneeseen, yllätyksestä yllätykseen,\nkunnes tultiin pieneen, erinomaisen aistikkaaseen ruokasaliin. Siellä\nhän tapasi kardinaalin yksinään, odottamassa, selaillen joitakin\nlentokirjasia, hyvin niiden häväistyskirjoitusten näköisiä, joita\nnäihin aikoihin sateli tuhansittain, kun tuuli kävi Englannista tai\nHollannista. Nähdessään rouva de la Motten kardinaali nousi.\n\n\"Ahaa, jopa te tulitte! Kiitos, kreivitär\", sanoi hän, lähestyen\nsuutelemaan kreivittären kättä.\n\nMutta tämä peräytyi ylenkatsovan ja loukkaantuneen näköisenä.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi kardinaali. \"Mikä teitä vaivaa, madame?\"\n\n\"Ette kaiketi ole tottunut, monseigneur, näkemään sellaista ilmettä\nniiden naisten kasvoilla, joita teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee\nkutsua tänne?\"\n\n\"Mutta, hyvä kreivitär...\"\n\n\"Nyt olemme teidän erikoisasunnossanne, eikö niin, monseigneur?\"\nsanoi kreivitär katsellen halveksivasti ympärilleen.\n\n\"Kuulkaapa, kreivitär...\"\n\n\"Olin toivonut, monseigneur, että suvaitsitte muistaa, missä säädyssä\nolen syntynyt, ja että myös muistaisitte, että vaikka Jumala on\nmäärännyt minut köyhäksi, hän on kuitenkin sydämeeni jättänyt säätyni\nmukaisen ylpeyden.\"\n\n\"Kas niin, kas niin, kreivitär, olin luullut teitä järkeväksi\nnaiseksi\", vastasi kardinaali.\n\n\"Te näytte, monseigneur, sanovan järkeviksi naisiksi niitä, jotka\nhuoleti nauravat kaikelle, vieläpä häpeällekin; sellaisille naisille\nolen ainakin minä, suokaa se anteeksi, tottunut antamaan toisen\nnimen.\"\n\n\"Ei, kreivitär, nyt erehdytte. Järkeväksi sanon jokaista naista,\njoka kuuntelee, mitä toinen sanoo, taikka ei puhu, ennenkuin on\nkuunnellut.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja puhukaa.\"\n\n\"Minulla on puhumista teille vakavista asioista.\"\n\n\"Ja sitä varten olette käskenyt saattaa minut ruokasaliin!\"\n\n\"Juuri niin; vai olisiko teistä parempi, että odottaisin teitä\nnaistenhuoneessa, kreivitär?\"\n\n\"Ero on hieno.\"\n\n\"Niinpä luulisin, kreivitär.\"\n\n\"Ei siis ole muusta puhe kuin illallisesta monseigneurin seurassa?\"\n\n\"Ei muusta.\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla siitä varma, että osaan tätä\nkunniaa pitää asianmukaisessa arvossa.\"\n\n\"Laskette leikkiä, madame!\"\n\n\"En, vaan nauran.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Niin. Vai tahdotteko mieluummin, että suutun? Teillä näkyy olevan\nkärtyinen mielenlaatu, monseigneur.\"\n\n\"Nauru on teissä niin viehättävää, enkä mitään sen hartaammin halua\nkuin aina nähdä teidän nauravan. Mutta nyt ette naura. Ei, ei, vihaa\nsiellä on, noiden kauniiden huulten takana, jotka näyttävät hampaita.\"\n\n\"Ei vähääkään, monseigneur, ja ruokasali rauhoittaa minut\ntäydellisesti.\"\n\n\"No vihdoinkin!\"\n\n\"Ja toivoakseni syötte hyvällä ruokahalulla.\"\n\n\"Tietysti minun puolestani; entä te?\"\n\n\"Minulla ei ole nälkä.\"\n\n\"Kiellättekö siis minut syömästä, madame?\"\n\n\"Nyt en ymmärrä.\"\n\n\"Ajatteko minut pois?\"\n\n\"Mitä oikeastaan tarkoitatte?\"\n\n\"Kuulkaapa, hyvä kreivitär.\"\n\n\"Kuuntelen kyllä.\"\n\n\"Jos olisitte vähemmän vimmastunut, niin sanoisin, että teidän sopii\nolla kuinka tahdotte, sillä aina te pysytte viehättävänä; mutta kun\njoka ainoa kohteliaisuus uhkaa viedä siihen, että minulle sanotaan\nhyvästi, niin koetan hillitä itseäni.\"\n\n\"Teilläkö se vaara, että sanotaan hyvästi? Suokoon teidän\nkorkea-arvoisuutenne anteeksi, mutta teitä käy mahdottomaksi\nymmärtää.\"\n\n\"Ja kuitenkin kaikki on niin läpikuultavan kirkasta.\"\n\n\"Älkää pahastuko sokeudestani, monseigneur.\"\n\n\"Kun pari päivää sitten kävin luonanne, näytti minusta siltä, että\nteillä on vastuksia. Asuntonne tuntui teistä varsin sopimattomalta\narvoonne ja nimeenne nähden. Se seikka pakotti minut viipymään vain\nvähän aikaa, ja senvuoksi tekin olitte minua kohtaan kylmähkö.\nSilloin ajattelin, että jos jälleen pääsette sopivaan ympäristöön,\nominaisiin oloihinne, merkitsisi se samaa kuin jos vapautuisi lintu,\njota luonnontutkija pitää ilmapumpun alla.\"\n\n\"Ja silloin?\" kysyi kreivitär hätäisenä, sillä hän alkoi jo käsittää.\n\n\"Silloin, ihana kreivitär, jotta voisitte minut ottaa vastaan\npeittelemättä, jotta minäkin voisin käydä luonanne saattamatta\nhuonoon valoon itseäni taikka teitä...\"\n\nKardinaali katseli kreivitärtä tuikeasti.\n\n\"Niin, sitten?\" kysyi tämä.\n\n\"Niin olen toivonut, että suvaitsisitte ottaa vastaan tämän pienoisen\ntalon. Tämä ei ole minun asuntoni, kaikkein vähimmin erikoisasunto.\"\n\n\"Ottaisin vastaan, minäkö? Ja sen te lahjoittaisitte, monseigneur!\"\nhuudahti kreivitär, jonka sydän sykki ylpeydestä ja ahneudesta.\n\n\"Tosin se on vähän; mutta jos enempää tarjoisin, ette huolisi.\"\n\n\"En enempää enkä vähempää, monseigneur\", sanoi kreivitär.\n\n\"Mitä sanotte, kreivitär?\"\n\n\"Sanon että minun on mahdotonta ottaa sellaista lahjaa vastaan.\"\n\n\"Mahdotonta! Ja miksi?\"\n\n\"Siksi vain, että se on mahdotonta.\"\n\n\"Älkää sitä sanaa lausuko minun lähelläni, kreivitär.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Siksi, etten minäkään sitä usko teidän lähellänne.\"\n\n\"Monseigneur!...\"\n\n\"Talo on omanne, madame, avaimet ovat tuolla, kullatulla\nhopealautasella. Kohtelen teitä kuin olisitte linnan valloittaja.\nTuntuuko sekin nöyryytykseltä?\"\n\n\"Ei, mutta...\"\n\n\"Ottakaa siis vastaan.\"\n\n\"Monseigneur, olenhan jo sanonut.\"\n\n\"Mutta kirjoitattehan te, madame, eläkeanomuksia ministereille;\notatte kahdelta oudolta naiselta vastaan sata louisdoria...\"\n\n\"Ah, monseigneur, se on aivan eri asia. Se, joka ottaa vastaan...\"\n\n\"Se velvoittaa antajaa, kreivitär\", sanoi prinssi ylevästi.\n\"Huomatkaa, olen odottanut teitä täällä ruokasalissanne enkä ole edes\nnähnyt naistenhuonetta, saleja tai muita huoneita, mutta luulen, että\nnekin täällä ovat kunnossa.\"\n\n\"Anteeksi, monseigneur, sillä te pakotatte minut tunnustamaan, ettei\nvoi olla hienotuntoisempaa miestä kuin te olette.\" Ja kreivitär,\nhillittyään itseään näin kauan, punastui riemusta ajatellessaan, että\nsaisi sanoa: _minun_ taloni. Huomattuaan sitten prinssin ilmeestä\nviehättyvänsä ehkä liiaksikin hän peräytyi hiukan ja sanoi:\n\n\"Pyydän teitä, monseigneur, tarjoamaan minulle illallista.\"\n\nKardinaali heitti yltään viitan, jota oli tähän asti pitänyt, siirsi\nkreivittärelle tuolin ja ryhtyi suorittamaan hovimestarin tehtäviä\nvierailupuvussa, joka sopi hänelle mainiosti. Kohta oli illallinen\nvalmiina pöydällä. Sillä välin kun palvelijat kulkivat etuhuoneessa,\noli Jeanne taas pannut kasvoilleen naamion.\n\n\"Oikeastaan pitäisi minun olla naamioitu\", sanoi kardinaali, \"sillä\nte olette kotonanne, oman väkenne piirissä, minähän täällä olen\nvieras.\"\n\nJeanne alkoi nauraa, mutta piti silti naamionsa. Ja vaikka hän oli\ntukehtua ilosta ja hämmästyksestä, osoitti hän pitävänsä myös ateriaa\narvossa.\n\nKuten jo olemme useat kerrat huomauttaneet, oli kardinaali\nyleväsydäminen ja hyvin älykäs mies. Pitkällinen tottumus Euroopan\nsivistyneimpien hovien elämään, niiden hovien, joita ohjasivat\nkuningattaret, tottumus naisiin, jotka tähän aikaan tosin\nsekoittivat, mutta usein myös ratkaisivat poliittisia kysymyksiä,\ntämä kokemus, niin sanoaksemme periytynyt veressä ja omien\ntutkimusten avulla monin verroin kartutettu, kaikki nämä sekä nykyään\nettä jo silloin harvinaiset ominaisuudet tekivät prinssistä sellaisen\nmiehen, josta toisten valtiomiesten, hänen kilpailijainsa, samoinkuin\nhänen rakastajattarensa oli perin vaikea päästä selville.\n\nHänen miellyttävä sävynsä ja erinomainen kohteliaisuutensa olivat\nkuin haarniska, jota ei mikään pystynyt raapaisemaankaan.\n\nHän luuli myös olevansa Jeannea paljon etevämpi. Tämä pöyhkeän\nvaatelias maalaisnainen, joka ei väärällä ylpeydelläänkään osannut\nsalata ahneuttaan, näytti hänestä olevan helppo valloittaa, ja\nhaluttavaksi tuon naisen teki kaiketi kauneus, äly tai jokin muu\nyllyttävä viehätys, joka paljon enemmän vaikuttaa yltäkyllin\nnauttineisiin kuin kokemattomiin miehiin. Tällä kertaa kardinaali,\njoka muuten sai helpommin selville muiden ajatukset, kuin salli\nomiensa tulla ilmi, kenties erehtyi, mutta se johtui siitä, ettei\nJeanne, niin kaunis kuin olikin, herättänyt hänessä epäluuloja.\n\nJa juuri tästä koitui niin etevän miehen tappio. Hän ei ainoastaan\nheittäytynyt heikommaksi kuin oli, vaan rupesi kääpiöksi. Maria\nTeresian ja Jeanne de la Motten välillä oli niin suuri ero, ettei\ntämänkaltainen Rohan viitsinyt taistella. Ja kun taistelu kerran\noli alkanut, varoi Jeanne, joka tunsi näennäisen heikommuutensa,\nilmaisemasta todellista etevämmyyttään. Hän oli yhä olevinaan\nmaalaiskeimailija, tekeytyi typeräksi ja piti siten levossa\nvastustajaansa, joka luotti voimaansa ja siis heikosti hyökkäsi.\n\nKardinaali oli kreivittäressä yllättänyt kaikki ne tunteet, joita\ntämä ei voinut pidättää näkymästä, ja luuli hänen siis olevan\nlahjasta hyvinkin ihastunut. Ihastus olikin suuri, sillä lahja oli\nsekä toiveita että pyyteitäkin suurempi. Mutta kardinaalilta jäi\nhuomaamatta, että hän itse oli liian vähäpätöinen tyydyttämään\nJeannen kaltaisen naisen kunnianhimoa ja ylpeyttä, tässä kun\nihastuksen haihduttivat yhä uudet, edellisten sijalle välittömästi\ntulleet halut.\n\n\"Kun siis olette allekirjoittanut sopimuksen minun kanssani\",\nsanoi kardinaali, kaataen kreivittärelle kyprolaisviiniä pieneen,\nkultatähdillä koristettuun kristallipikariin, \"niin älkää enää olko\nminulle nyreissänne, kreivitär!\"\n\n\"Minä nyreissäni! En suinkaan.\"\n\n\"Otatte siis minut täällä joskus vastaan ilman kovin suurta\nvastenmielisyyttä?\"\n\n\"Koskaan en voisi olla niin kiittämätön, että unohtaisin teidän\nolevan täällä kotonanne, monseigneur.\"\n\n\"Kotonani! Hassutusta!\"\n\n\"Ei, ei, vaan kotonanne, ihan kotonanne.\"\n\n\"Jos väitätte vastaan, niin varokaa!\"\n\n\"No mitä sitten tapahtuu?\"\n\n\"Panen teille toiset ehdot.\"\n\n\"Saatte itse olla varuillanne.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Kaikesta.\"\n\n\"Sanokaa.\"\n\n\"Olenhan kotonani.\"\n\n\"Ja...\"\n\n\"Ja jos huomaan ehtonne kohtuuttomiksi, kutsun palvelijat apuun.\"\n\nKardinaali alkoi nauraa.\n\n\"Siinä näette\", sanoi Jeanne.\n\n\"En näe niin mitään\", vastasi kardinaali.\n\n\"Kyllä te näette, että teitte minusta pilaa!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Naurattehan...\"\n\n\"Kyllä se tuntuu olevan nyt paikallaan.\"\n\n\"Juuri niin, paikallaan, sillä jos kutsuisin väkeäni, ei kukaan\ntottelisi.\"\n\n\"Kyllä tottelisivat, vaikka piru veisi!\"\n\n\"Hyi, monseigneur!\"\n\n\"Mitä olen tehnyt?\"\n\n\"Kirositte, monseigneur.\"\n\n\"Täällä en enää ole kardinaali. Nyt olen teidän luonanne, se on:\noikein hauskalla päällä.\"\n\nJa hän purskahti taas nauramaan.\n\n\"Varmaankin hän on erinomainen mies\", ajatteli kreivitär.\n\n\"Asiasta toiseen\", sanoi kardinaali äkkiä, ikäänkuin olisi mieleen\njohtunut jokin kaukainen ajatus, \"mitä te viimeksi oikein kerroitte\nkahdesta hyväntekeväisyysnaisesta, joistakin saksalaisista?\"\n\n\"Niistäkö, joilta minun luokseni jäi se muotokuvalipas?\" kysyi\nJeanne, joka nyt, nähtyään kuningattaren, oli varuillaan.\n\n\"Juuri niistä, joilla oli muotokuva.\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi rouva de la Motte katsellen kardinaalia,\n\"lyön vaikka vetoa, että te tunnette heidät yhtä hyvin kuin minä ja\nparemminkin.\"\n\n\"Minäkö? Nyt te, kreivitär, teette minulle vääryyttä. Ettekö näkynyt\nhaluavan saada tietää, keitä he ovat?\"\n\n\"Tietysti, ja tottahan on luonnollista, että tekee mieli tuntea\nhyväntekijänsä.\"\n\n\"No, jos tietäisin heidän nimensä, niin olisin jo ilmoittanut teille.\"\n\n\"Herra kardinaali, sanon vieläkin, että te tunnette ne naiset.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Jos yhä kiellätte, niin sanon teitä valehtelijaksi.\"\n\n\"Silloin kostan herjauksen.\"\n\n\"Saanko kysyä, kuinka?\"\n\n\"Syleilemällä teitä.\"\n\n\"Kuulkaapa, herra lähettiläs Wienin hovissa ja keisarinna Maria\nTeresian hyvä ystävä, minusta tuntuu, että jos muotokuva on vähänkin\nnäköinen, teidän olisi siinä pitänyt nähdä ystävänne kuva.\"\n\n\"Mitä sanotte? Vai olisiko se todella ollut Maria Teresian kuva?\"\n\n\"Koettakaa olla olevinanne tietämätön, herra valtiomies!\"\n\n\"Olkoon sitten. Mutta jos se olikin Maria Teresian kuva ja jos\nolisinkin sen tuntenut, minne me siitä pääsemme?\"\n\n\"Kun olitte tuntenut Maria Teresian muotokuvan, on teissä varmaankin\nherännyt jokin arvelu, keitä ne naiset lienevät, joiden hallussa on\nsemmoinen kuva.\"\n\n\"Mutta miksi te vaaditte, että minun pitää se tietää?\" kysyi\nkardinaali jokseenkin levotonna.\n\n\"No siksi, ettei ole tavallista nähdä äidin kuvaa, sillä huomatkaa\ntarkoin, se muotokuva on äidin eikä keisarinnan, kenenkään muun\nkuin...\"\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Kuin tyttären käsissä.\"\n\n\"Kuningattaren!\" huudahti Ludvig de Rohan, saaden äänensä niin\nluontevan hämmästyneeksi, että se eksytti Jeannea. \"Olisiko hänen\nmajesteettinsa käynyt teidän luonanne?\"\n\n\"Ettekö todella aavistanut, että se oli hän?\"\n\n\"Taivaan nimessä, en vähääkään\", vastasi kardinaali täysin\nviattomalla äänenpainolla. \"Unkarissa on tavallista, että hallitsijan\nmuotokuvat kulkevat suvusta sukuun. Niinpä esimerkiksi, vaikken minä\nole Maria Teresian poika tai tytär tai edes sukulainen, on minullakin\nhänen muotokuvansa taskussani.\"\n\n\"Teilläkö, monseigneur?\"\n\n\"Kas tässä\", sanoi kardinaali kylmästi ja veti taskustaan\nnuuskarasian, jota näytti hämmästyneelle Jeannelle.\n\n\"Tästä näette\", lisäsi hän, \"että kun minulla on tämä muotokuva,\nvaikkei minulla ole, kuten jo sanoin, kunniaa kuulua keisarilliseen\nperheeseen, niin on joku saattanut sen unohtaa luoksenne, silti\nolematta Itävallan hallitsijasuvun jäsen.\"\n\nJeanne oli vaiti. Hänellä oli hyvät taipumukset valtioviisauteen,\nmutta ei vielä käytännöllistä kokemusta.\n\n\"Teidän mielestänne siis\", jatkoi prinssi Ludvig, \"luonanne käynyt\nnainen on kuningatar Marie Antoinette?\"\n\n\"Niin, ja hänen mukanaan oli toinen nainen.\"\n\n\"Polignacin herttuatar?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Lamballen prinsessa?\"\n\n\"Se oli nuori, hyvin kaunis ja vakavan näköinen.\"\n\n\"Kenties neiti de Taverney?\"\n\n\"Mahdollisesti, mutta minä en tunne häntä.\"\n\n\"Jos hänen majesteettinsa on käynyt luonanne, voitte olla varma, että\nkuningatar teitä suosii. Se on aimo askel onneanne kohti.\"\n\n\"Sen uskon minäkin, monseigneur.\"\n\n\"Suokaa kysyä erästä asiaa: oliko hänen majesteettinsa antelias?\"\n\n\"Hän antoi minulle sata louisdoria.\"\n\n\"Kah! Hänen majesteettinsa ei ole rikas, varsinkaan nykyään.\"\n\n\"Kiitollisuuteni täytyy olla sitä suurempi.\"\n\n\"Osoittiko hän teille erityistä myötätuntoa?\"\n\n\"Kyllä, aivan ilmeisesti.\"\n\n\"Kaikki on siis hyvällä alulla\", sanoi kardinaali miettiväisenä,\nja unohtaen suojatin, ajatellen vain suojelijaa. \"Teidän tarvitsee\ntoimittaa enää vain yksi asia.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Hankkia pääsy Versaillesiin.\"\n\nKreivitär hymyili.\n\n\"Niin, älkäämme sitä itseltämme salatko, kreivitär, siinä se pulma\nvasta tulee.\"\n\nKreivitär hymyili uudestaan, mutta merkitsevämmin kuin ensi kerralla.\nKardinaali veti myös suunsa hymyyn ja sanoi!\n\n\"Tosiaankin te maalaiset olette kaikesta niin varmat ettekä osaa\nepäillä. Kun olette nähneet Versaillesissa ristikkoporttien aukenevan\nja ihmisten kulkevan portaita ylös, niin kuvittelette, että kuka\ntahansa voi astua noista porteista ja nousta noita portaita. Oletteko\nnähnyt kaikki ne pronssimarmori- ja lyijyhirviöt, jotka koristavat\nVersaillesin puistoja ja penkereitä?\"\n\n\"Olen kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Siellä on sadottain siivekkäitä hevosia, kimairoja, gorgoneja,\npeikkoja ja muita kammottavia petoja. Mutta kuvitelkaa, että\nruhtinasten ja heidän hyvien tekojensa välillä on eläviä petoja,\nkymmentä vertaa häijympiä kuin ne tekaistut, joita olette nähnyt\npuutarhan kukkien ja ohikulkijain välillä.\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne auttanee minua pääsemään noiden\nhirviöiden välitse, jos ne sulkisivat minulta tien.\"\n\n\"Kyllä koetan, mutta vaikeaksi se arvatenkin käy. Ja pankaa\nmieleenne, jos mainitsette nimeni, jos paljastatte taikakeinonne, ei\nse parin käynnin jälkeen teitä enää auttaisi vähääkään.\"\n\n\"Onneksi\", sanoi kreivitär, \"minulla on siinä kohden apuna\nkuningattaren välitön suojelus, ja jos Versaillesiin joudun, pääsen\nsinne oikealla avaimella.\"\n\n\"Mikä avain se on, kreivitär?\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni, herra kardinaali... Ei, sanoin väärin; jos\nse olisi vain minun salaisuuteni, ilmoittaisin teille, koska en tahdo\nmitään salata niin herttaiselta suojelijaltani.\"\n\n\"On siis jokin este, kreivitär?\"\n\n\"Valitettavasti, monseigneur, en voi sitä ilmaista. Kun se ei ole\nminun salaisuuteni, niin olen vaiti. Tyytykää vain siihen tietoon,\nettä...\"\n\n\"Että mitä?\"\n\n\"Että huomenna menen Versaillesin, että minut otetaan vastaan ja\nkaikesta päättäen oikein suosiollisesti, monseigneur.\"\n\nKardinaali katseli nuorta naista, jonka itsevarmuus tuntui hänestä\nolevan illallisen ensi höyryjen vaikutusta.\n\n\"Sittenpä nähdään, kreivitär\", sanoi hän nauraen, \"pääsettekö sisään.\"\n\n\"Oletteko ehkä niin utelias, että panette jonkun minua vaanimaan?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Sittenkään en peruuta sanojani.\"\n\n\"Olkaa huomisesta alkaen varuillanne. Huomatkaa vielä, että teidän on\nkunnia-asia päästä Versaillesiin.\"\n\n\"Niin, arkihuoneisiin, monseigneur.\"\n\n\"Vakuutan teille, kreivitär, että minun nähdäkseni olette elävä\narvoitus.\"\n\n\"Joku niistä pikku hirviöistä, joita on Versaillesin puistossa?\"\n\n\"Kaiketi pidätte minua miehenä, jolla on makua?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"No niin, kun näette minut tässä jalkainne juuressa pitelemässä\nja suutelemassa kättänne, niin ette voine enää uskoa, että kosken\nhuulillani käpälää tai kädelläni suomuista kalanpyrstöä.\"\n\n\"Pyydän teitä, monseigneur, muistamaan\", sanoi Jeanne kylmästi,\n\"etten ole mikään ompelijatar tai oopperatyttö; että olen oma itseni,\nkun elän erilläni miehestäni, ja että, kun pidän itseäni minkä\ntahansa miehen vertaisena tässä valtakunnassa, voin sitten, kun\nmieleni niin tekee, vapaasti ja omasta halusta suoda rakkauteni sille\nmiehelle, joka on osannut minua miellyttää. Pitäkää minua siis hiukan\narvossa, niin osoitatte samalla arvonantoa sille aatelille, johon\nmolemmat kuulumme.\"\n\nKardinaali nousi.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän, \"tahdotteko siis, että rakastaisin teitä\ntäydellä todella?\"\n\n\"Sitä en sano, herra kardinaali, mutta omasta puolestani tahdon\nteitä rakastaa. Uskokaa, että kun se hetki tulee, jos se tulee, niin\naavistatte sen helposti. Ja ellette huomaisi, niin huomautan teille,\nsillä pidän itseäni kyllin nuorena ja siedettävänä, jottei tarvitse\nhävetä, vaikka astuisinkin ensi askeleen. Kunniallinen mies ei hylkää\nminua.\"\n\n\"Kreivitär\", sanoi kardinaali, \"vakuutan teille, että jos asia\nriippuu vain minusta, niin tulette minua rakastamaan.\"\n\n\"Saadaan nähdä.\"\n\n\"Onhan teissä jo ystävyyttä minua kohtaan!\"\n\n\"Enemmänkin.\"\n\n\"Todella? Silloin olemme jo puolitiessä.\"\n\n\"Älkäämme mitatko matkaa sylikaupalla, vaan astukaamme.\"\n\n\"Te olette sellainen nainen, jota ihailisin, jos...\"\n\nJa hän huokasi.\n\n\"Jota ihailisitte... jos...\" sanoi Jeanne hämmästyen.\n\n\"Jos sallisitte\", riensi kardinaali vastaamaan.\n\n\"Kenties sen sallinkin sitten, kun onni on hymyillyt minulle niin\nkauan, että jäätte liian hätäisesti lankeamatta jalkaini juureen ja\nliian aikaisin suutelematta käsiäni.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, kun olen yläpuolella avustustanne, siiloin ette enää luule,\nettä jonkin edun vuoksi toivon teidän käyvän luonani, silloin\najattelette minusta parempaa, se on voittoni eikä teillekään,\nmonseigneur, tappioksi.\"\n\nHän nousi nyt taas, sillä hän oli istuutunut paremmin esittääkseen\nsiveellisiä periaatteitaan.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi kardinaali, \"kiedotte minut\nmahdottomuuksiin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Estätte minua mielistelemästä teitä.\"\n\n\"En ollenkaan. Eikö naista mielistellä muulla tapaa kun polvistumalla\nja sormia hypistelemällä?\"\n\n\"No aletaan kiireesti, kreivitär. Mitä siis sallitte?\"\n\n\"Kaikki, mikä sopii minun makuuni ja velvollisuuksiini.\"\n\n\"Vai niin! Tehän panette kaksi niin epämääräistä rajaa kuin suinkin.\"\n\n\"Teiltä oli väärin minut keskeyttää, monseigneur, kun aioin juuri\nlisätä kolmannen.\"\n\n\"Hyvä Jumala, minkä?\"\n\n\"Oikkuni.\"\n\n\"Nyt olen hukassa.\"\n\n\"Peräydytte?\"\n\nTällä hetkellä kardinaali noudatti vähemmän sisällistä vakaumustaan\nkuin uhittelevan lumoojattaren viehätystä.\n\n\"En\", sanoi hän, \"minä en peräydy.\"\n\n\"Ette pelkää velvollisuuksiani?\"\n\n\"Enkä makuanne tai oikkujanne.\"\n\n\"Voitteko todistaa?\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Aion mennä tänä iltana oopperanaamiaisiin.\"\n\n\"Se on oma asianne, kreivitär. Olettehan vapaa kuin taivaan lintu,\nenkä ymmärrä, mikä teitä estäisi sinne menemästä.\"\n\n\"Malttakaa. Kuulitte vain puolet siitä, mitä tahdon. Toinen puoli on\nse, että teidänkin pitää tulla sinne.\"\n\n\"Minäkö naamiohuveihin... oho, kreivitär!\"\n\nJa kardinaali teki liikkeen, joka olisi tavallisella ihmisellä ollut\nmitätön, mutta tämänluontoisen Rohanin tekemäksi oli koko ponnahdus.\n\n\"Kas noin, te jo haluatte minua miellyttää!\" sanoi kreivitär.\n\n\"Kardinaali ei käy naamiohuveissa; se olisi samaa kuin jos\nehdottaisin teille, että menisitte... tupakkahuoneeseen.\"\n\n\"Ei suinkaan kardinaali myöskään tanssi?\"\n\n\"Eipä juuri.\"\n\n\"Mistä ihmeestä minä olen lukenut, että kardinaali Richelieu kerran\ntanssi sarabandia?\"\n\n\"Niin, Anna Itävaltalaisen edessä\", tuli prinssi myöntäneeksi.\n\n\"Kuningattaren edessä, se on totta\", toisti Jeanne katsellen häntä\ntiukasti. \"Ehkä tekin tanssisitte kuningattaren mieliksi...\"\n\nPrinssi ei voinut olla punastumatta, niin taitava ja väkevä kuin\nolikin. Ilkamoitseva nainen lienee joko säälinyt hänen nolouttaan\ntai huomannut itselleen edullisemmaksi, ettei sitä pitkitetä, koska\nriensi lisäämään:\n\n\"Enkö loukkaantuisi, kun kuultuani teiltä niin monta vakuutusta, näen\nteidän pitävän itseäni vähemmässä arvossa kuin kuningatarta, silloin,\njos teidän pitäisi dominon ja naamion kätkemänä osoittaa minulle\nkohteliaisuutta, josta olisin iäti kiitollinen, ja astua sielussani\nsellainen jättiläisaskel, jota ei mitattaisi sillä tapaa kuin äsken\noli puhe?\"\n\nOnnellisena siitä, että oli päässyt niin vähällä, ja varsinkin siitä,\nettä Jeannen viekkaus salli hänen aina päästä voitolle jokaisen\najattelemattoman purkauksen jälkeen, tarttui kardinaali nopeasti\nkreivittären käteen, puristi sitä ja sanoi:\n\n\"Teidän tähtenne alistun mahdottomaankin.\"\n\n\"Kiitos, monseigneur. Sellaisen uhrauksen tehnyt mies on minulle\nhyvin arvokas ystävä. Mutta nyt, kun olette raskaaseen työhön\nsuostunut, lasken teidät siitä vapaaksi.\"\n\n\"Ei suinkaan; työpalkkansa on ansainnut vain se, joka myös on työn\nsuorittanut. Seuraan teitä, kreivitär, mutta dominopuvussa.\"\n\n\"Ajetaan Saint-Denisin kadulle, joka on lähellä oopperaa; siellä\nmenen naamioituna erääseen myymälään ja ostan teille dominon ja\nnaamion, jotka sitten panette vaunuissa päällenne.\"\n\n\"Tiedättekö, kreivitär, se on sukkela tuuma!\"\n\n\"Oi, monseigneur, te olette minulle niin hyvä, että todellakin\njoudun hämille... Mutta nyt johtuu mieleeni, ehkä teidän\nkorkea-arvoisuutenne voisi Rohanin hotellista löytää dominon, joka\nolisi paremmin mieleenne kuin se, minkä minä ostan.\"\n\n\"Nyt te, kreivitär, olette sietämättömän häijy. Jos menen\nnaamiohuveihin, niin saatte olla varma eräästä asiasta...\"\n\n\"Mistä, monseigneur?\"\n\n\"Että minusta tuntuu olo siellä yhtä oudolta kuin teistä, jos\nsattuisitte joskus syömään illallista kahden kesken muun miehen kuin\nomanne kanssa.\"\n\nJeanne tunsi, ettei siihen ollut mitään vastattavaa; hän vain kiitti.\n\nTalon pikku portille saapuivat vaunut, joissa ei ollut vaakunaa,\nottivat huostaansa karkulaisparin ja kiitivät täyttä ravia\nbulevardille päin.\n\n\n\n\nXXII\n\nMUUTAMA SANA OOPPERASTA\n\n\nOoppera, tämä Pariisin huvitemppeli, oli palanut kesäkuussa vuonna\n1781. Sen raunioihin oli hukkunut parikymmentä ihmistä, ja kun\ntällainen onnettomuus sattui jo toisen kerran kahdeksantoista vuoden\nkuluessa, oli oopperan siihenastista paikkaa, Palais-Royalea, pidetty\npariisilaisten huvituksille tuhoisana. Kuninkaallisella käskyllä\nolikin ooppera siirretty toiseen kaupunginosaan, joka ei ollut niin\nkeskustassa.\n\nTämä suunnaton rykelmä puuta ja kangasta, pahvia ja maalauksia\nherätti naapureissa aina pahoja ennakkoluuloja. Eheänä ja kunnossa\nooppera sytytti rahamiesten ja ylhäisön sydämet ja järkähdytti\narvonimiä ja omaisuuksia, mutta kun se itse syttyi, saattoi se\ntuhota koko korttelin, ehkäpä koko kaupunginkin; se riippui vain\ntuulenpuuskasta.\n\nUudeksi paikaksi valittiin Porte-Saint-Martin. Kuningas oli\nhuolissaan siitä, että hänen hyvä Pariisinsa joutui niin kauan\nolemaan ilman oopperaa, ja kävi alakuloiseksi, kuten hänen tapansa\noli, jos viljantuonti viivästyi taikka leivänhinta nousi yli\nseitsemän soun neljältä naulalta.\n\nSieti nähdä vanhaa ylimystöä ja nuorta virkamiehistöä, sotilaita\nja rahamaailmaa, kuinka tämä iltatyhjyys oli ne kaikki vienyt\nkuin tolalta pois; sieti myös nähdä oopperan kuuluisuuksia,\nhulluttelijasta ensi laulajattareen asti, harhailemassa ilman kattoa\npäänsä päällä.\n\nLohdutukseksi kuninkaalle ja hieman myös kuningattarelle esitettiin\nheidän majesteeteilleen muuan arkkitehti Lenoir, joka lupasi vallan\nihmeitä.\n\nTämä kelpo mies levitti nähtäviksi uusia piirustuksia, joissa\nkiertokulku oli niin mainiosti suunniteltu, ettei tulipalonkaan\nsattuessa kukaan tukehtuisi käytävissä. Hän ehdotti kahdeksan ovea\npakeneville, ja lisäksi oli ensi kerroksessa viisi suurta akkunaa\nniin matalalla, että arimmatkin voisivat niistä loikata bulevardille,\npelkäämättä muuta kuin niukahdusta.\n\nSen kauniin salongin sijaan, jonka oli suunnitellut Moreau ja jossa\noli Durameauxin maalauksia, esitti Lenoir rakennusta, jonka kuuden\nyhdeksättä jalan mittainen julkisivu olisi bulevardille päin; ja\nsiinä kahdeksan naisenmuotoista pilaria tukipylväiden varassa kolmen\nsisäänkäytävän muodostamiseksi; kahdeksan pilaria nojasi kivijalkaan,\nja niiden päiden yläpuolella oli matalia korkokuvia; vielä oli\nparveke kolmine akkunineen, nämä koristettuina alikaarilla.\n\nNäyttämön aukeama oli 36 jalan suuruinen, katsomo 72 jalkaa\nsyvä ja 84 leveä seinästä toiseen. Lisäksi oli lämpiöitä, joita\nkoristettaisiin kuvastimilla, yksinkertaiseen, ylevään tyyliin.\n\nKoko katsomon leveydeltä, orkesterin alle, suunnitteli Lenoir\nkahdentoista jalan alalle tavattoman isoa vesisäiliötä ja kahta\npumppulaitosta, joiden miehistöksi otettaisiin kaksikymmentä miestä\nRanskan kaartista. Lopuksi, lupaustensa kukkuraksi, Lenoir pyysi\nvain seitsemänkymmentäviisi päivää ja yhtä monta yötä, ei tuntiakaan\nenempää tai vähempää, jättääkseen oopperan ihan valmiina yleisölle.\n\nTämä viimeinen ehto tuntui ilmeiseltä kerskaukselta ja alussa sille\nnaurettiin aika lailla, mutta kuningas laati laskelmat yhdessä herra\nLenoirin kanssa ja suostui kaikkeen.\n\nLenoir ryhtyi työhön ja piti sanansa. Salonki valmistui sovitussa\najassa.\n\nMutta yleisö, joka ei koskaan tyydy tai rauhoitu, rupesi miettimään,\nettä uusi salonki oli rakennettu hirsistä ja että se vain tällä\nkeinoin saatiin kiireesti valmiiksi, mutta että kiireellisyys oli\nmyös syynä sen hataruuteen ja että uusi ooppera ei ollut kyllin\nvankka. Tähän teatteriin, jota oli niin ikävöity ja uteliain silmin\nkatseltu, kun se kohosi hirsi hirreltä, tähän muistomerkkiin,\njonka kasvamista koko Pariisi oli iltaisin tullut silmäilemään, jo\nennakolta valiten siinä itselleen paikan, ei kukaan tahtonut tulla\nsitten, kun se oli valmis. Rohkeimmat, hullut, tilasivat kyllä liput\nensi-iltaan, jolloin esitettäisiin _Adèle de Ponthieu_, Piccinin\nsäveltämä, mutta tekivät samalla testamenttinsa. Arkkitehti oli tästä\nperin huolissaan ja turvautui kuninkaaseen, joka antoi hänelle hyvän\nneuvon.\n\n\"Kaikki Ranskan pelkurit\", sanoi kuningas, \"ovat sitä väkeä, joka\njaksaa maksaa; he antaisivat teidän saada kymmenen tuhannen livren\nvuositulot ja tukehduttaa itsensä tungoksessa, mutta eivät mene\nsiihen alle. Älkää siis heistä välittäkö, vaan kutsukaa rohkeita,\njotka eivät maksa. Kuningatar on minulle lahjoittanut dauphinin,\nja koko kaupunki riemuitsee. Kuuluttakaa, että poikani syntymän\njuhlimiseksi ooppera avataan ilmaisella näytännöllä, ja ellei kaksi\nja puoli tuhatta yhteen ahdettua ihmistä, arviolta noin kolmen\ntuhannen naulan paino, riitä koettelemaan rakenteen vahvuutta, niin\npyytäkää niitä vekkuleita hieman jyhkimään; kuten tiedätte, herra\nLenoir, lisääntyy paino viidenkertaiseksi pudotessaan neljän tuuman\nkorkeudesta. Nuo puolikolmatta tuhatta uskaliasta ihmistä merkitsevät\nviidentoista tuhannen naulan painoa, jos annatte meidän tanssia;\npankaa siis näytännön jälkeen toimeen tanssiaiset.\"\n\n\"Kiitän neuvosta, sire\", sanoi arkkitehti.\n\n\"Mutta ensin tuumikaa, se on aika paino.\"\n\n\"Sire, omasta työstäni olen varma ja menen itsekin tanssiaisiin.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi kuningas, \"lupaan saapua toiseen näytäntöön.\"\n\nArkkitehti seurasi kuninkaan neuvoa. _Adèle de Ponthieu_ näyteltiin\nkolmelle tuhannelle plebeijille, jotka taputtivat käsiään paremmin\nkuin ylimykset.\n\nTämä alhaiso tahtoi mielellään tanssia näytännön jälkeen ja huvitella\noikein kyllikseen, ja niin sen paino kävi ihan kymmenkertaiseksi.\nMutta rakennus ei siitä tärähtänytkään.\n\nJos olisi tarvinnut onnettomuutta pelätä, olisi siihen ollut\nenemmän syytä seuraavina iltoina, sillä ylhäiset pelkurit täyttivät\nsalongin ahdinkoon asti, juuri sen salin, jonne kolme vuotta sen\navaamisen jälkeen kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte saapuivat\nnaamiohuveihin.\n\nTällainen johdanto piti antaa lukijoillemme, ja nyt palatkaamme\ntapaamaan kertomuksemme henkilöitä.\n\n\n\n\nXXIII\n\nOOPPERANAAMIAISET\n\n\nNaamiaiset olivat parhaassa vauhdissa, kun kardinaali de Rohan ja\nrouva de la Motte pujahtivat sinne salavihkaa, ainakin kardinaali,\ntuhansien erilaisten dominoiden ja naamioiden sekaan. Pian he\nkatosivat joukkoon, niinkuin pienet poreet, joita rannalta voi nähdä,\nhäipyvät suuriin ja kiitävät virran mukana näkymättömiin.\n\nKaksi dominoa, jotka kokivat pysyä yhdessä mikäli oli mahdollista\ntässä sekamelskassa, teki yhteisin voimin vastarintaa, jotteivät\njoutuisi virran valtaan, mutta huomatessaan yrityksensä turhaksi\nhe päättivät hakea suojaa kuningattaren aition alta, missä tungos\nei ollut niin ankara ja seinä lisäksi antoi tukea. Toinen näistä\ndominoista oli musta, toinen valkea; edellinen pitkä, jälkimäinen\nkeskikokoinen. Toinen oli mies, toinen nainen; edellinen viuhtoi\nkäsivarsillaan, jälkimäinen käänteli päätään.\n\nNämä dominot näkyivät vilkkaasti keskustelevan. Kuunnelkaamme.\n\n\"Sittenkin sinä, Oliva, vartoot jotakuta\", toisti pitempi. \"Kaulasi\nei enää ole mikään kaula, vaan tuuliviirin sarana, ja pääsi kieppuu\njokaista uutta ihmistä kohti.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Mitä? Entäkö sitten?\"\n\n\"Niin, mitä kummaa siinä on, että käännän päätäni? Sitähän varten\nolen tänne tullutkin!\"\n\n\"Mutta jos käännät toisilta pään pyörälle...\"\n\n\"Kuuleppa, mitä varten oopperassa käydään?\"\n\n\"Syitä on tuhansia.\"\n\n\"Niin kyllä, miehillä, mutta naisilla on vain yksi ainoa.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Juuri se, jonka mainitsit: kääntää niin monta päätä pyörälle kuin\nsuinkin. Itse olet tuonut minut oopperanaamiaisiin, nyt olen täällä,\nalistu kohtaloosi.\"\n\n\"Neiti Oliva!\"\n\n\"Älä rupea hoilaamaan. Tiedät kyllä, ettei se minua pelota, ja\nvarsinkin saat karttaa lausumasta nimeäni. Naamiohuveissa on kaikkein\nsopimattominta kutsua henkilöä nimeltä.\"\n\nMusta domino teki vihaisen liikkeen, joka kuitenkin hyvin jyrkästi\nkeskeytyi, kun paikalle saapui sininen domino, jokseenkin kookas ja\nturpea, ryhdiltään uljas.\n\n\"Kas niin, monsieur\", sanoi tulija, \"antakaa rouvan huvitella\nmielensä mukaan. Hitto vie, ei meillä joka päivä ole puolipaasto eikä\nedes joka puolipaastona olla oopperanaamiaisissa.\"\n\n\"Älkää sekaantuko siihen, mikä ei teitä koske\", vastasi musta domino\ntöykeästi.\n\n\"Voisitte kerta kaikkiaan muistaa\", sanoi sininen domino, \"ettei\nhaittaa olla hieman kohtelias.\"\n\n\"Kun en teitä tunne\", väitti musta domino, \"niin mitä hittoa varten\nteitä kursailisin?\"\n\n\"Ette tunne, olkoon niin; mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Mutta minä tunnen teidät, herra Beausire.\"\n\nMusta domino, niin kerkeä mainitsemaan toisten nimiä, vavahti\nkuullessaan omansa, mikäli saattoi päättää silkkisen huppukauluksen\naaltoilemisesta.\n\n\"Älkää pelätkö, herra Beausire\", jatkoi naamio, \"minä en ole se,\nmiksi minua luulette.\"\n\n\"Menkää hornaan! Miksi muka luulen! Ettekö te nimien arvaaja siihen\ntyydy, vaan pyritte toisten ajatuksiakin arvaamaan?\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"No, koettakaa arvata, mitä ajattelen. En ole ikinä nähnyt taikuria,\nniin että olisi hauska kerrankin tavata joku sitä lajia.\"\n\n\"Mitä minulta vaaditte, se on niin helppoa, etten sillä ansaitse sitä\narvoa, jonka näytte myöntävän kovin vähästä.\"\n\n\"Antakaas kuulla.\"\n\n\"Ei, keksikää jotakin vaikeampaa.\"\n\n\"Se riittää. Arvatkaa.\"\n\n\"Jos todella tahdotte, niin...\"\n\n\"Sitä juuri tahdon.\"\n\n\"No niin. Luulitte minua herra de Crosnen asiamieheksi.\"\n\n\"Herra de Crosnen?\"\n\n\"Niin, ettehän tunne kuin yhden sennimisen, hitto vie,\npoliisiministerin.\"\n\n\"Monsieur.\"\n\n\"Hiljaa, hyvä herra; näyttää melkein siltä, että haette miekkaa\nsivultanne.\"\n\n\"Sitä juuri hain.\"\n\n\"Lempo soikoon, siinä on sotaisa luonne! Mutta tyyntykää, miekan\njätitte kotiin, ja siinä teitte vallan oikein. Puhutaan nyt muusta.\nTahdotteko olla niin hyvä, että sallitte minun tarjota käsivarteni\nrouvalle?\"\n\n\"Minun naiselleni?\"\n\n\"Niin, tälle rouvalle. Ellen erehdy, on se tavallista naamiohuveissa,\ntaikka sitten olen täällä ihan muukalainen.\"\n\n\"Kaiketi se käy laatuun, jos naisen kavaljeeri suostuu.\"\n\n\"Joskus riittää sekin, että nainen suostuu.\"\n\n\"Haluatteko kauankin pitää häntä seurassanne?\"\n\n\"Voi, hyvä herra Beausire, nyt olette liian utelias; ehkä vain\nkymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia taikka kerrassaan koko yön.\"\n\n\"Tämä on suoraa pilkantekoa.\"\n\n\"Suostutteko vai ette? Annatteko rouvan minun huostaani...\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, no, älkää nyt olko olevinanne häijy!\"\n\n\"Mikä estäisi?\"\n\n\"Se, ettei tarvitsisi ottaa yhtä naamiota lisää, kun teillä jo on\nnaamio.\"\n\n\"Mitä ihmettä tarkoitatte?\"\n\n\"Nyt te olette suuttuvinanne, vaikka äsken olitte niin leppyisä.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Dauphine-kadulla.\"\n\n\"Dauphine-kadulla!\" huudahti Beausire hämmentyneenä.\n\nOliva alkoi hohottaa.\n\n\"Vaiti sinä, nainen!\" ärjäisi musta domino hammasta purren. Sitten\nhän kääntyi siniseen dominoon päin.\n\n\"Minä en ymmärrä vähääkään, mitä puhutte, monsieur. Härnäilkää vain,\nmutta rehellisesti, jos osaatte.\"\n\n\"Minusta tuntuu, ettei mikään ole niin rehellistä kuin puhua totta,\nvai mitä arvelee neiti Oliva?\"\n\n\"Tunnetteko te minutkin?\" ihmetteli tämä.\n\n\"Mainitsihan herra Beausire äsken nimenne.\"\n\n\"Niin, tehän sanoitte puhuvanne totta\", sanoi Beausire palaten\nkeskustelun aiheeseen. \"Mikä se totuus on?\"\n\n\"Se on se, että juuri kun olitte tappaa tämän naisparan, kuten\nmielenne teki tunti sitten, esti teidät siitä parinkymmenen\nlouisdorin helinä.\"\n\n\"Jo riittää, monsieur.\"\n\n\"Sama se; suokaa siis minulle naisenne käsivarsi, koska teille jo\nriittää.\"\n\n\"Ohho\", mutisi Beausire, \"kyllä huomaan, että te molemmat...\"\n\n\"Että minä ja rouva...\"\n\n\"Että te vedätte yhtä köyttä.\"\n\n\"Vakuutan, ettei niin ole asian laita.\"\n\n\"Kuinka voi semmoista väittää?\" huudahti Oliva.\n\n\"Ja muuten...\", lisäsi sininen domino.\n\n\"Mitä muuten?\"\n\n\"Jos olisimmekin yksissä tuumin, niin olisi siitä teille vain etua.\"\n\n\"Kuinka niin? Minulle etua!\"\n\n\"Ihan varmaan.\"\n\n\"Sen, joka väittää, täytyy myös todistaa\", huomautti Beausire\nuhmaavasti.\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Olenpa todella utelias...\"\n\n\"Minun on siis näytettävä toteen, että läsnäolonne täällä on\nitsellenne yhtä vahingollinen kuin poissaolonne olisi hyödyllinen.\"\n\n\"Hyödyllinen minulle?\"\n\n\"Juuri itsellenne.\"\n\n\"Millä tapaa, jos saan kysyä?\"\n\n\"Onhan arvoisa herra erään akatemian jäsen, vai mitä?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Älkää julmistuko, ei tässä ole puheena Ranskan akatemia.\"\n\n\"Akatemia... akatemia...\" mutisi Olivan kavaljeeri.\n\n\"Niin, Pot-de-Fer-kadulla, maakerroksessa, eikö juuri niin, herra\nBeausire?\"\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Hiljaa, sanon minä. Kylläpä te olette harmillinen!\"\n\n\"Ei ole syytä sanoa!\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Siksi, että te ette itsekään sitä usko, Mutta palatkaamme siihen\nakatemia-asiaan.\"\n\n\"Mitä oikein tarkoitatte?\"\n\nSininen domino veti esille kellonsa, joka oli jalokivillä koristettu\nja johon Beausiren silmäterät kiintyivät kuin kaksi liekehtivää\nmykiötä.\n\n\"No, sanokaa nyt!\" hätäili jälkimäinen.\n\n\"Neljännestunnin päästä, herra Beausire, teidän akatemiassanne\nPot-de-Fer-kadun varrella aletaan neuvotella pikku suunnitelmasta,\njonka mukaan tulee kahden miljoonan voitto kahdelletoista\nvarsinaiselle osakkeelle, ja niihinhän tekin kuulutte, herra\nBeausire.\"\n\n\"Ja kaiketi tekin, ellette...\"\n\n\"Sanokaa vain!\"\n\n\"Ellette ole poliisiurkkija.\"\n\n\"Olin tosiaankin luullut teitä, herra Beausire, järkeväksi mieheksi,\nmutta nyt huomaan ikäväkseni, että olettekin vain pölkkypää. Jos\nkuuluisin poliisiin, olisin kai jo parikymmentä kertaa voinut teidät\nsiepata kiinni kolttosista, jotka ovat vähemmän kunniakkaita kuin tuo\nkahden miljoonan yritys, jota ruvetaan akatemiassa pohtimaan jonkun\nminuutin kuluttua.\"\n\nBeausire mietti hetkisen.\n\n\"Hitto minut periköön, mutta oikeassa te olette!\" sanoi hän. Mutta\nsitten hän muutti mieltään ja sanoi:\n\n\"Ahaa, monsieur, te kai lähettäisitte minut Pot-de-Fer-kadulle.\"\n\n\"Juuri sinne teidät lähetän.\"\n\n\"Hyvin ymmärrän, miksi.\"\n\n\"No sanokaa.\"\n\n\"Toimittaaksenne minut siellä kiikkiin. Mutta niin pöhkö en ole.\"\n\n\"Taas olitte tyhmä!\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Niinkuin sanoin. Sillä jos pystyn toimittamaan, mitä luulette,\njos minulla on vielä suurempi kyky arvata, mitä akatemiassanne on\ntekeillä, miksi minun tarvitsisi tulla teiltä pyytämään, että saisin\nseurustella naisenne kanssa? Voisinhan vangituttaa teidät heti, ja\nniin olisimme teistä erossa, tämä rouva ja minä; mutta minulla on\nsemmoinen periaate, että hiljaa hyvää tulee.\"\n\n\"Kuulkaapa!\" huudahti äkkiä Beausire, hellittäen Olivan käden,\n\"te juuri istuitte tämän naisen sohvalla pari tuntia sitten. No,\nvastatkaa!\"\n\n\"Oikeastaan se onkin yhdentekevää\", selitti nyt Beausire. \"Teidän\nperusteenne ovat pätevät, enkä muusta välitä. Sanoin: pätevät, mutta\npiti sanoa: erinomaiset. Tarjotkaa siis käsivartenne tälle naiselle,\nmutta jos houkutatte kelpo miehen satimeen, niin punastukaa!\"\n\nSininen domino alkoi nauraa kuullessaan Beausiren niin keveästi\nantavan itselleen kelpo miehen arvon, taputti häntä olalle ja sanoi:\n\n\"Nukkukaa rauhassa; lähettäessäni teidät sinne lahjoitan teille\nainakin sata tuhatta livreä, sillä jollette menisi akatemiaan\ntänä iltana, jäisitte te, yhtiökumppanienne tavan mukaan, jaon\nulkopuolelle, kun sitä vastoin, jos menette...\"\n\n\"Hyvä, hyvä, mennään, kävi miten kävi\", mutisi Beausire.\n\nJa hän kumarsi pyörähtäen ja katosi. Sininen domino tarttui nyt\nOlivan käsivarteen.\n\n\"Nyt on meidän vuoromme\", sanoi tämä. \"Annoin teidän härnätä Beausire\nparkaa mielenne mukaan, mutta sanon jo ennakolta, että minua on\nvaikeampi nolata, minä kun jo tunnen teidät. Jos siis tahdotte, että\njatketaan, niin keksikää jotakin hauskaa, muuten...\"\n\n\"En tiedä mitään hauskempaa kuin teidän oma historianne, hyvä neiti\nNicole\", vastasi sininen domino, hiljaa puristaen seuralaisensa\npyöreätä käsivartta.\n\nOlivalta oli päässyt tukahtunut huudahdus, kuullessaan tuon nimen,\njonka naamio oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hän tointui pian,\nkuten ainakin henkilö, jota ei voi yllätyksellä vallata.\n\n\"Hyväinen aika, mitä te sillä nimellä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\"Nicole... pitäisikö sen olla minun nimeni? Jos sitä tarkoitatte,\nniin teette haaksirikon jo sataman suulla, ihan ensi karia vasten. Ei\nminun nimeni ole Nicole.\"\n\n\"Ei nykyään, sen kyllä tiedän. Nyt on nimenne Oliva, sillä Nicole\ntuntui liian maalaiselta. Teissä on kaksi naista: Oliva ja Nicole.\nHetken päästä puhukaamme Olivasta, mutta aluksi Nicolesta. Onko se\naika unohtunut, jolloin piditte sitä nimeä? En ainakaan uskoisi.\nVoi, rakas lapsi, se nimi, jota on pitänyt nuorena tyttönä, säilyy\nainiaan, vaikkei päälläpäin, niin ainakin sydämen syvyydessä, mikä\nmuu nimi tahansa on sitten täytynyt ottaa, jotta ihmiset unohtaisivat\nensimmäisen. Onneton Oliva! Onnellinen Nicole!\"\n\nTällä hetkellä ryntäsi joukko naamioituja kuin hyökyaalto yhteen\nkietoutunutta paria vastaan, ja Nicolen eli Olivan täytyi melkein\ntahtomattaan painautua vieläkin likemmäksi saattajaansa.\n\n\"Katsokaapa\", sanoi tämä, \"tuota monikirjavaa laumaa, noita ryhmiä,\njotka tungeksivat saadakseen huppukauluksensa suojassa kuiskailla\nja ahmia kiemailua ja lemmenpurkauksia; kuinka ne kasaantuvat ja\nhajoavat, toiset nauraen, toiset sättien. Kaikilla noilla ihmisillä\non kenties yhtä monta nimeä kuin teillä, ja moni heistä hämmästyisi,\njos kutsuisin heitä nimeltä, jonka luulevat jo unohtuneen.\"\n\n\"Te sanoitte: onneton Oliva!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ette siis usko, että olen onnellinen?\"\n\n\"Merkillistä olisi, jos voisitte olla onnellinen sellaisen miehen\nkuin Beausiren kanssa.\"\n\nOliva huokaisi.\n\n\"Enkä olekaan\", sanoi hän.\n\n\"Kuitenkin pidätte hänestä!\"\n\n\"En juuri liiaksi.\"\n\n\"No jollette rakasta, niin jättäkää hänet.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Siksi, että jos jättäisin hänet, niin alkaisin heti ikävöidä.\"\n\n\"Tulisiko häntä ikävä?\"\n\n\"Tulisi, sitä pelkään.\"\n\n\"Mutta kuinka te kaipaisitte juoppoa, peluria, miestä, joka lyö\nteitä, hirtehistä, joka kerran vielä teilataan Grève-torilla?\"\n\n\"Kenties ette ymmärrä, mitä nyt sanon.\"\n\n\"Sanokaa kuitenkin.\"\n\n\"Minä kaipaisin sitä melua, jossa hänen vuokseen elän.\"\n\n\"Se minun olisi pitänyt aavistaa. Sitä se merkitsee, että on\nnuoruutensa viettänyt hiljaisten ihmisten seurassa.\"\n\n\"Tunnetteko siis nuoruuteni?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Johan nyt, hyvä herra!\" sanoi Oliva nauraen ja pudisti päätään\nuhmaavasti.\n\n\"Te siis epäilette?\"\n\n\"En vain epäile, vaan olen varma.\"\n\n\"Puhutaan siis pikkuisen nuoruudestanne, neiti Nicole.\"\n\n\"Vaikka vain, mutta sanon jo edeltäpäin, etten aio vastata.\"\n\n\"Ei tarvitakaan.\"\n\n\"Minä siis kuuntelen.\"\n\n\"En tahdo mennä niin kauas taaksepäin kuin lapsuuteenne, siihen\nikään, jota tavallisesti ei oteta lukuun, vaan aloittakaamme siitä\najasta, jolloin ehditte naimaikään, jolloin havaitsitte, että Jumala\noli pannut teihin sydämen, jotta rakastaisitte.\"\n\n\"Rakastaisin ketä?\"\n\n\"Rakastaisitte Gilbertiä.\"\n\nTämä sana, tämä nimi pani välistyksen kiitämään nuoren naisen\nkaikissa suonissa, ja sininen domino tunsi hänen vapisevan.\n\n\"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?\" voihki hän.\n\nMutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse,\nkuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka\npysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.\n\n\"Ah, monsieur\", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, \"te\nlausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko\ntämän Gilbertin?\"\n\n\"Kyllä, koska puhun teille hänestä.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?\"\n\n\"Hän oli kaunis... ei... en minä sitä tarkoita... mutta hän oli\nminusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun\nvertaiseni... Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa.\nVertaiseni... ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään\nnainen ole hänen vertaisensa.\"\n\n\"Eikö edes...?\"\n\n\"Eikö edes kuka?\"\n\n\"Neiti de Ta...\"\n\n\"Kyllä huomaan, ketä tarkoitatte!\" keskeytti Nicole. \"Teillä\nnäkyy olevan kaikki tiedossa. Niin, niin, hänen rakkautensa pyrki\nkorkeammalle kuin Nicole parkaan.\"\n\n\"Minä en siitä hiiskukaan, kuten näette.\"\n\n\"Teillä on tiedossa kauheita salaisuuksia, monsieur\", sanoi Oliva\nhykähtäen, \"ja nyt...\"\n\nTällöin hän tuijotti tuntemattomaan, kuin olisi tahtonut naamion\nlävitse lukea toisen ajatuksia.\n\n\"Ja nyt tahtoisin tietää, minne hän on joutunut?\"\n\n\"Mutta sen kai te tiedätte paremmin kuin kukaan muu.\"\n\n\"Hyvä Jumala, minkätähden?\"\n\n\"Sentähden, että jos hän seurasi teitä Taverneystä Pariisiin,\nseurasitte te häntä Pariisista Trianoniin.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta siitä on jo kymmenen vuotta, eikä nyt ole siitä\najasta puhe. Minä puhun niistä kymmenestä vuodesta, jotka ovat\nkuluneet sen jälkeen, kun karkasin ja hän hävisi. Kymmenessä vuodessa\nvoi tapahtua niin paljon!\"\n\nSininen domino pysyi yhä vaiti.\n\n\"Pyydän teiltä\", sanoi Nicole melkein rukoilevalla äänellä, \"sanokaa\nminulle, minne Gilbert on joutunut? Te olette vaiti ja käännätte\npäänne pois. Kenties tämä muisto vaivaa teitä.\"\n\nSininen domino ei oikeastaan ollut kääntänyt päätään poispäin, vaan\nlaskenut sen, ikäänkuin muistot olisivat sitä painaneet.\n\n\"Kun Gilbert rakasti neiti de Taverneytä...\" sanoi Oliva.\n\n\"Nimet hiljempaa\", sanoi sininen domino. \"Ettekö ole huomannut, etten\nminäkään niitä lausu?\"\n\n\"Kun hän oli niin rakastunut\", jatkoi Oliva huoaten, \"että Trianonin\njoka puukin tiesi hänen rakkautensa...\"\n\n\"Silloin kai te ette enää häntä rakastanut?\"\n\n\"Minäkö? Päinvastoin, enemmän kuin koskaan, ja juuri se rakkaus minut\nvei turmioon. Minä olen kaunis, ylpeä, ja jos tahdon, myös paatunut.\nEnnemmin laskisin pääni mestauspölkylle kuin antaisin perään.\"\n\n\"Teillä on sydäntä, Nicole.\"\n\n\"Niin, minulla oli... siihen aikaan\", sanoi tämä raskaasti.\n\n\"Tämä keskustelu lienee teistä surullista?\"\n\n\"Ei, päinvastoin, minusta tuntuu hyvältä palata nuoruuteeni. Elämän\nlaita on kuin virtojen, sameimmallakin virralla on puhdas alkulähde.\nJatkakaa välittämättä siitä, että rinnastani joskus pääsee huokaus.\"\n\n\"Niin\", sanoi sininen domino hieman huojuen, mikä viittasi naamion\nalla hymyiltävän, \"teistä, Gilbertistä ja vielä eräästä kolmannesta\ntiedän kaikki, mitä itsekin voitte tietää, lapsi parka.\"\n\n\"No sanokaa sitten\", pyysi Oliva, \"miksi Gilbert pakeni Trianonista,\nja jos sen voitte sanoa...\"\n\n\"Niin uskoisitte minua? Hyvä on, mutta minäpä en sano, ja silloin\nuskotte vieläkin varmemmin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kysyessänne, miksi Gilbert lähti Trianonista, ette tahdo vastaukseni\navulla uutta varmuutta siitä, mitä ennestään tiedätte, vaan tahdotte\ntietoa eräästä asiasta, jota ette tunne.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\nÄkkiä Oliva vavahti ilmeisemmin kuin ennen ja sanoi tarttuen\nseuralaisensa käsiin tuskaisella puristuksella:\n\n\"Voi Jumalani, Jumalani!\"\n\n\"Mikä nyt tuli?\"\n\nOliva näkyi rauhoittuvan ja karkoittavan sen ajatuksen, joka oli\nhäntä säikähdyttänyt.\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Kyllä se oli jotakin. Aioittehan kysyä.\"\n\n\"Niin, sanokaa suoraan, kuinka nyt on Gilbertin laita?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut kerrottavan, että hän on kuollut?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"No niin, hän on kuollut.\"\n\n\"Kuollut?\" toisti Nicole epäilevästi.\n\nSitten hänessä kävi äkillinen täristys, kuten äsken, ja hän lisäsi:\n\n\"Olkaa armelias, monsieur, ja tehkää mielikseni!\"\n\n\"Kuinka usein tahansa, hyvä Nicole.\"\n\n\"Pari tuntia sitten näin teidät kotonani, sillä tehän siellä olitte?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Silloin ette koettanut itseänne salata.\"\n\n\"En vähääkään; päinvastoin pyrin olemaan niin näkyvissä kuin suinkin.\"\n\n\"Ja minä kun olin niin hupsu, niin hupsu! Niin kauan sain teitä\nkatsella ja olin niin hupsu ja tyhmä, pelkkä nainen, kuten Gilbertin\noli tapa sanoa.\"\n\n\"Lakatkaa jo intoilemasta, ei sillä mihinkään pääse.\"\n\n\"Ei, mutta tahdon itseäni rangaista siitä, että katselin teitä niin\nkauan enkä kuitenkaan nähnyt.\"\n\n\"Tuota en ymmärrä.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä teiltä pyydän?\"\n\n\"En, mutta voittehan sanoa.\"\n\n\"Ottakaa naamio kasvoiltanne.\"\n\n\"Täällä? Mahdotonta.\"\n\n\"Ei teillä se ole esteenä, että pelkäisitte muiden kuin minun näkevän\nkasvonne, sillä tuolla pylvään takana, parven alla, puolipimeässä ei\nteitä kukaan näkisi.\"\n\n\"No mikä sitten olisi esteenä?\"\n\n\"Te pelkäätte, että tunnen teidät.\"\n\n\"Minutko?\"\n\n\"Ja että rupean huutamaan: se on hän, se on Gilbert!\"\n\n\"Oikeaan te osasitte, kun sanoitte: niin hupsu, niin hupsu!\"\n\n\"Ottakaa pois naamionne!\"\n\n\"Sama se, mutta yhdellä ehdolla...\"\n\n\"Siihen suostun ennakolta.\"\n\n\"Että jos vuorostani haluan, että te näytätte kasvonne...\"\n\n\"Niin riisun naamioni. Muuten saatte sen kiskaista irti.\"\n\nSininen domino ei pakottanut kauemmin pyytämään. Hän siirtyi\npuolihämärään paikkaan, jonka nuori nainen oli hänelle näyttänyt, ja\notti siellä kasvoiltaan naamion, asettuen vastapäätä Olivaa, joka\ntuijotti häneen minuutin ajan.\n\n\"Voi, voi, ei\", sanoi Oliva polkien jalkaa ja puristaen kätensä\nnyrkkiin, \"ette ole Gilbert!\"\n\n\"Kuka siis olen?\"\n\n\"Mitä minä siitä, kun ette ole hän!\"\n\n\"Entä jos olisin ollut Gilbert?\" kysyi tuntematon kiinnittäen taas\nnaamion.\n\n\"Jos olisitte ollut Gilbert!\" toisti nuori nainen intohimoisesti.\n\n\"Niin, mitä sitten?\"\n\n\"Ja jos hän olisi minulle sanonut: Nicole, Nicole, muistuuko mieleeni\nTaverney-Maison-Rouge? Voi, silloin...\"\n\n\"Silloin?\"\n\n\"Ei enää olisi mitään Beausirea.\"\n\n\"Mutta sanoinhan, rakas lapsi, että Gilbert on kuollut.\"\n\n\"Kenties niin onkin parempi\", huokasi Oliva. \"Varmaankin, sillä hän\nei olisi teitä rakastanut, vaikka olettekin kaunis.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että Gilbert halveksi minua?\"\n\n\"En, pikemmin hän pelkäsi.\"\n\n\"Mahdollisesti. Minussa oli jotakin samanlaista kuin hänessä, ja hän\ntunsi itsensä niin hyvin, että rupesi minua pelkäämään.\"\n\n\"Niinkuin sanoitte, on siis parempi, että hän on kuollut.\"\n\n\"Miksi toistatte minun sanojani? Teidän suussanne ne koskevat minuun\nkipeästi. Miksi on parempi, että hän on kuollut?\"\n\n\"Siksi, että teillä nyt, rakas Oliva — huomatkaa, nyt saa Nicole\njäädä — että teillä nyt on onnellisen, rikkaan, loistavan\ntulevaisuuden toiveet!\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Niin, jos lujasti päätätte tehdä kaiken voitavanne sitä päämäärää\nvarten, jonka teille lupaan.\"\n\n\"Olkaa rauhassa.\"\n\n\"Mutta silloin ei saakaan huokailla, niinkuin äsken teitte.\"\n\n\"Hyvä on. Huokaukseni koskivat Gilbertiä ja kun ei ole kahta\nGilbertiä ja Gilbert on kuollut, niin en enää huokaile.\"\n\n\"Gilbert oli nuori, nuoruudenvikoineen ja -ansioineen; nyt sen\nsijaan...\"\n\n\"Gilbert ei nyt ole vanhempi kuin kymmenen vuotta sitten.\"\n\n\"Ei ole, tietystikään, koska hän on kuollut.\"\n\n\"Niin, kuollut, kuten sanotte; Gilbertit eivät vanhene, he kuolevat.\"\n\n\"Oi teitä, nuoruus, rohkeus, kauneus!\" huudahti tuntematon. \"Te\nikuiset aiheet rakkauteen, sankaruuteen ja ihailuun! Teidät hukannut\nhukkaa itse elämän. Nuoruus on paratiisi, taivas kaikki. Mitä Jumala\nmeille sitten antaa, se on vain surkeata korvausta nuoruudesta. Mitä\nenemmän hän nuoruuden mentyä ihmisille suo, sitä runsaammin hän on\nluullut täytyvänsä heidän vahinkoaan korvata. Mutta, suuri Jumala,\nmikään ei korvaa niitä aarteita, joita nuoruus tuhlaten jakeli!\"\n\n\"Gilbert olisi ajatellut, mitä niin kauniisti lausuitte\"; sanoi\nOliva, \"mutta annetaan sen asian jo olla.\"\n\n\"Niin, puhukaamme nyt teistä.\"\n\n\"Puhutaan, mistä vain tahdotte.\"\n\n\"Sanokaa, miksi te karkasitte Beausiren kanssa?\"\n\n\"Tahdoin päästä pois Trianonista, ja täytyihän minulla olla joku\ntoveri. Minun oli enää mahdotonta jäädä Gilbertin hätävaraksi,\nsellaiseksi, jota hän halveksi.\"\n\n\"Kymmenen vuotta uskollisuutta ylpeyden vuoksi\", sanoi sininen\ndomino, \"voi, kuinka kalliiksi se turhamaisuus on teille käynyt.\"\n\nOliva alkoi nauraa.\n\n\"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte\", jatkoi tuntematon vakavasti.\n\"Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän\npysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule\njoutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe\nvain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää,\nmitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut\nBeausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä,\nilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka\npiilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa,\njuuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte\ntuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona,\njoka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin,\nettä pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden\nauttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi\nrannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta\nrubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne\ntoimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä\ntuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja\nlaihtuneena, maanpakolaisrukka!\"\n\n\"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?\" tuskaili Nicole.\n\n\"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät\nuskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät\nkurjuuteen... Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja\nettä kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman\nkaikkein onnellisin nainen.\"\n\nOliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse\nnähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina\nkenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä,\nvalitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.\n\n\"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen\", sanoi hän, \"olette täksi\nillaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla.\"\n\n\"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän\", sanoi tuntematon niin\nerinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana\naina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.\n\n\"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on\nerityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on\nviidenkymmenen louisdorin arvoinen.\"\n\n\"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille\ntoteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä;\nsitäpaitsi...\" lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle\npäin.\n\n\"Sitäpaitsi?\"\n\n\"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan\ntoisaalle.\"\n\n\"Ehkä minun siis pitää olla vaiti?\"\n\n\"Ei, päinvastoin, puhukaa te vain.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Mistä ikinä tahdotte. Puhukaa vaikka kuinka joutavista asioista, ei\nsillä väliä ole, kunhan vain näyttää siltä, että seurustelemme.\"\n\n\"Tehkää niin, mutta merkillinen mies te olette.\"\n\n\"Antakaa minulle käsivartenne ja kävelkäämme.\"\n\nJa he sekaantuivat muiden joukkoon. Oliva piti selkäänsä\nkeikailevasti kenossa ja liikutteli päätään, joka huppukauluksenkin\nalta näytti sirolta, ja kaulaansa, jonka notkeutta ei dominokaan\nsalannut, niin viehättävästi, että jokainen asiantuntija katseli\nsitä kateellisesti, sillä oopperanaamiaisissa tänä kevytmielisten\nurotöiden aikakautena ohikulkija tähysteli naisen käyntiä yhtä\nuteliaasti kuin nykyään jotkut raviurheilun ystävät seuraavat kauniin\nhevosen juoksua.\n\nMuutaman minuutin kuluttua Oliva uskalsi tehdä kysymyksen.\n\n\"Hiljaa\", sanoi tuntematon, \"tai pikemmin puhukaa niin paljon\nkuin tahdotte, mutta älkää pakottako minua vastaamaan. Koettakaa\nvain teeskennellä ääntänne, pitäkää päätänne pystyssä ja kaapikaa\nkaulaanne viuhkalla.\"\n\nOliva totteli. Tällä hetkellä he sivuuttivat erään ryhmän, joka\ntuoksusi hajuaineista ja jonka keskellä sirovartaloinen, ryhdiltään\nnotkea ja uljas mies puhui kolmelle kumppanille, ja nämä näkyivät\nhäntä kuuntelevan hyvin kunnioittavasti.\n\n\"Kuka tuo nuori mies on?\" kysyi Oliva. \"Voi kuinka ihana helmen\nvärinen domino!\"\n\n\"Se on Artoisin kreivi\", vastasi hänen saattajansa, \"mutta Herran\ntähden, olkaa vaiti!\"\n\nJuuri silloin, kun Oliva hämmästyneenä ylhäisestä nimestä, jonka oli\nsiniseltä dominolta kuullut, väistyi syrjemmälle paremmin nähdäkseen\nja noudattaen saamaansa kehoitusta seisoi hyvin suorana, irtautui\neräästä meluavasta ja lörpöttävästä parvesta kaksi muuta dominoa\nsiirtyen likelle käytävää, semmoiseen paikkaan, missä ei ollut\npenkkejä. Täällä oli jonkinlainen turvapaikka, jonne vähä väliä\npoikkesi sellaisia ryhmiä, jotka oli tungettu keskustasta kehää kohti.\n\n\"Nojatkaa selkäänne tätä pilaria vasten, kreivitär\", kuiskasi ääni,\njohon sinisen dominon huomio kiintyi.\n\nJa melkein samassa raivasi itselleen joukon läpi tien muuan\noranssinvärinen kookas domino, jonka rohkeat liikkeet ennemmin olivat\ntoimeliaan asiamiehen kuin kohteliaan hovimiehen merkkinä, ja tuli\nsanomaan siniselle dominolle:\n\n\"Se on hän.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi tämä ja viittasi keltaista dominoa poistumaan.\n\n\"Kuulkaapa ystäväiseni\", kuiskasi hän sitten Olivalle, \"nyt saamme\npikkuisen huvitella.\"\n\n\"Sitähän minäkin, sillä te olette surettanut minua jo kahdesti,\nensin riistämällä minulta Beausiren, joka aina saa minut nauramaan,\nja sitten puhumalla Gilbertistä, joka on niin monasti saanut minut\nitkemään.\"\n\n\"No minä korvaan teille sekä Gilbertin että Beausiren\", sanoi sininen\ndomino vakavasti.\n\n\"Ah!\" huokasi Oliva.\n\n\"Rakkautta en teiltä pyydä, huomatkaa se; pyydän vain tyytymään\nelämään sellaisena kuin voin teille toimittaa, se on: tahdon täyttää\nkaikki oikkunne, kunhan silloin tällöin alistutte minun oikkuuni. Ja\njuuri nyt on sellainen hetki.\"\n\n\"Selittäkää!\"\n\n\"Tuo musta domino, jonka tuolla näette, on eräs saksalainen ystäväni.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Kavala mies, joka kieltäytyi tulemasta naamiaisiin sillä\nverukkeella, että pää oli kipeä.\"\n\n\"Ja jolle te puolestanne ette luvannut myöskään mennä.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Hänellä on nainen mukana?\"\n\n\"Näkyy olevan.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"En tunne. Mennään likemmäksi. Nyt teeskentelemme, että te olette\nsaksalainen; ette siis saa puhua ranskaa, koska heti kuultaisiin,\nettä olette aito pariisitar.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän. Ja te alatte härnätä tuota miestä?\"\n\n\"Siitä voitte olla varma. Aluksi te saatte häntä osoittaa minulle\nviuhkallanne.\"\n\n\"Näinkö?\"\n\n\"Juuri niin, ja sitten kuiskatkaa korvaani.\"\n\nOliva totteli niin oppivaisesti ja älykkäästi, että hänen\nseuralaisensa ihastui.\n\nMusta domino, johon heidän huomionsa oli kohdistunut, seisoi selkä\nsaliin päin ja keskusteli naisensa kanssa. Tämä, jonka silmät\nvälähtelivät naamion takaa, huomasi Olivan liikkeen.\n\n\"Kuulkaa, monseigneur\", sanoi hän hiljaa, \"tuolla kaksi naamiota\npitää meitä silmällä.\"\n\n\"Ei hätää mitään, kreivitär; mahdotonta, että kukaan meitä tuntisi.\nKoska nyt olemme kadotuksen tiellä, niin suokaa minun toistaa teille,\nettei kellään ole viehättävämpää vartaloa kuin teillä eikä niin\npolttavaa katsetta, suokaa minun sanoa...\"\n\n\"Kaikki, mitä on tapa sanoa naamioituna.\"\n\n\"Ei, kreivitär; kaikki, mitä on tapa sanoa...\"\n\n\"Älkää jatkako, menisitte kadotukseen... ja lisäksi on se suurempi\nvaara, että nuo kaksi urkkijaa kuulevat.\"\n\n\"Kaksi urkkijaa!\" kummeksi kardinaali.\n\n\"Niin, nyt ne tekevät päätöksensä ja tulevat tännepäin.\"\n\n\"Muuttakaa hyvin ääntänne, kreivitär, jos pakotetaan puhumaan.\"\n\n\"Ja te omaanne, monseigneur.\"\n\nOliva ja hänen sininen dominonsa lähestyvät todellakin. Jälkimäinen\nkääntyi kardinaalin puoleen ja sanoi: \"Kuuleppa, naamio!\"\n\nJa hän kumarsi päätään sivulle ja kuiskasi jotakin Olivalle, joka\nvastasi myöntävällä merkillä.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi kardinaali muuttaen ääntään.\n\n\"Tämä nainen, jota saatan\", vastasi sininen domino, \"velvoittaa minut\ntekemään sinulle monta kysymystä.\"\n\n\"Kiirehdi sitten\", vastasi herra de Rohan.\n\n\"Ja olkoot kysymyksesi oikein tungettelevia\", lisäsi rouva de la\nMotte huilun äänellä.\n\n\"Niin tungettelevia\", vastasi sininen domino, \"ettet sinä, utelias,\nniitä ymmärrä.\"\n\nJa nyt hän taas kumarsi Olivan puoleen, joka oli hänelle jotakin\nkuiskaavinaan. Sitten hän teki kardinaalille virheettömällä\nsaksankielellä tämän kysymyksen:\n\n\"Monseigneur, oletteko rakastunut siihen naiseen, joka on mukananne?\"\n\nKardinaali hätkähti.\n\n\"Sanoitteko: monseigneur?\" kysyi hän.\n\n\"Sanoin, monseigneur.\"\n\n\"Silloin erehdytte, enkä minä ole se, joksi minua luulette.\"\n\n\"Ihan varmaan, herra kardinaali, suotta te väitätte vastaan. Vaikken\nitse tuntisikaan, pyytää se nainen, jonka kavaljeerina olen, sanomaan\nteille, että hän tuntee teidät hyvin.\"\n\nJa hän kumartui sivulle päin ja kuiskasi Olivalle:\n\n\"Tehkää myöntävä merkki, ja sitten aina, kun puristan käsivarttanne.\"\n\nOliva nyökäytti siis myöntävästi.\n\n\"Te hämmästytätte minua\", vastasi kardinaali aivan ymmällä. \"Kuka tuo\nnainen on?\"\n\n\"Luulin jo, että olitte hänet tuntenut. Hän ainakin arvasi teidät\nheti. Totta on, että mustasukkaisuus...\"\n\n\"Olisiko rouva minulle mustasukkainen?\" huudahti kardinaali.\n\n\"Sitä ei ole väitetty\", vastasi tuntematon ylpeästi.\n\n\"Mitä teille sanotaan?\" uteli rouva de la Motte, jota tämä\nsaksankielinen, hänelle siis käsittämätön puhelu tavattomasti\nkiusoitti.\n\n\"Ei mitään, ei mitään.\"\n\nRouva de la Motte polki jalkaa harmissaan.\n\n\"Madame\", sanoi nyt kardinaali Olivalle, \"pyydän teitä sanomaan edes\nyhden sanan, ja minä lupaan siitä arvata, kuka olette.\"\n\nHerra de Rohan oli puhunut saksaa; Oliva ei siitä ymmärtänyt\nsanaakaan, vaan kääntyi sinisen dominon puoleen.\n\n\"Rukoilen teiltä, madame\", sanoi tämä kovaa, \"älkää puhuko!\"\n\nTämä salaperäisyys kiihotti kardinaalia, joka huomautti:\n\n\"Mitä? Yksi ainoa sana saksaa — ei siitä rouvalle tulisi suurtakaan\nvaaraa!\"\n\nSininen domino, joka oli saavinaan Olivalta ohjeita, vastasi heti:\n\n\"Herra kardinaali, kuulkaa nyt rouvan omat sanat: Se, jonka ajatus\nei aina valvo, se, jonka mielikuvitus ei alati korvaa rakastetun\nläsnäoloa, se ei rakasta eikä ole oikeutettu sitä väittämään.\"\n\nKardinaaliin näkyi koskevan näiden sanojen sisällys. Koko hänen\nasentonsa ilmaisi mitä suurinta yllätystä, kunnioitusta ja ihailevaa\nalttiutta; sitten hän laski käsivartensa riippumaan.\n\n\"Se on mahdotonta\", mutisi hän ranskaksi.\n\n\"Mikä on mahdotonta?\" huudahti rouva de la Motte, joka oli koko\nkeskustelusta käsittänyt vain nämä sanat.\n\n\"Ei mikään, madame, ei mikään.\"\n\n\"Minusta tuntuu todellakin monseigneur, että annatte minun näytellä\nsurkeata osaa\", sanoi kreivitär harmistuneena.\n\nJa samalla hän hellitti kardinaalin käsivarren. Tämä ei ainoastaan\njättänyt siihen jälleen tarttumatta, vaan ei näkynyt edes huomanneen\ntuota liikettä, kun oli niin hartaasti kiintynyt saksalaiseen naiseen.\n\n\"Madame\", sanoi hän jälkimäiselle, joka yhä pysyi jäykkänä ja\nliikkumatta silkkisen suojuksensa takana, \"ne sanat, jotka\nseuralaisenne on minulle teidän puolestanne lausunut... ne ovat\nsaksalaisesta runosta, jonka luin eräässä teillekin ehkä tutussa\nrakennuksessa.\"\n\nTuntematon puristi Olivan käsivartta. Jälkimäinen teki myöntävän\nliikkeen.\n\nKardinaalia värisytti.\n\n\"Se rakennus\", sanoi hän epäröiden, \"lienee nimeltään Schönbrunn?\"\n\n\"Niin\", nyökkäsi taas Oliva.\n\n\"Ja sanat oli muuan ylhäinen käsi kultanaskalilla kaivertanut\nkirsikkapuiseen pöytään?\"\n\nOliva nyökäytti taas päätään.\n\nKardinaali vaikeni. Hänessä näkyi tapahtuvan jokin mullistus. Hän\nhorjui ja ojensi kätensä tukea etsien. Kahden askeleen päässä väijyi\nrouva de la Motte tämän merkillisen kohtauksen lopputulosta.\n\nSitten kardinaali laski kätensä sinisen dominon käsivarrelle ja sanoi:\n\n\"Näin kuuluu jatko: Mutta se, joka kaikkialla näkee rakastettunsa;\nse, joka kukan tuoksusta, hajuaineesta arvaa tiheimmänkin hunnun\nlävitse lemmittynsä läsnäolon, se osaa vaieta, sen ääni on sydämessä;\njos toinen sydän häntä ymmärtää, riittää se tekemään hänet\nonnelliseksi.\"\n\n\"Kuulkaapa, täällä puhutaan saksaa\", sanoi äkkiä nuori, sointuva ääni\neräästä ryhmästä, joka oli tullut kardinaalin kohdalle. \"Kuunnellaan\npikkuisen; ymmärrättekö te, marski, saksaa?\"\n\n\"En, monseigneur.\"\n\n\"Entä te, herra de Charny?\"\n\n\"Kyllä, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Artoisin kreivi!\" sanoi Oliva painautuen siniseen dominoon, sillä\nnuo neljä naamioitua puristivat häntä hieman tungettelevasti.\n\nTällöin kajahti orkesterista pauhaava soitto, ja lattian tomu ynnä\nhiuslaitteiden jauhe kohosi sateenkaarenvärisinä pilvinä räiskyviä\nkynttiläkruunujakin ylemmäksi, jotka kultasivat tätä amoran ja\nruusujen utua. Kun naamioidut nyt lähtivät liikkeelle, tunsi sininen\ndomino sysäyksen.\n\n\"Varokaa, herrat!\" sanoi hän komentavalla äänellä.\n\n\"Monsieur\", vastasi naamioitu prinssi, \"tottahan näette, että meitä\ntungetaan tännepäin. Anteeksi, naiset!\"\n\n\"Lähdetään pois, monseigneur\", kuiskasi rouva de la Motte.\n\nJuuri silloin näkymätön käsi nykäisi Olivan huppukaulusta taaksepäin,\nja irtaantunut naamio lipui alas; hänen kasvonsa näkyivät sekunnin\nverran siinä puolihämärässä, jonka aiheutti ensi rivin ulkoileminen\npermannon yli.\n\nSininen domino oli hätääntyneenä huudahtavinaan, Oliva huusi\nkauhusta. Näihin molempiin vastasi kolme, neljä hämmästyksen\nhuudahdusta. Kardinaali oli vähällä pyörtyä. Jos hän nyt olisi\nvaipunut, olisi hän vaipunut polvilleen. Rouva de la Motte tuki häntä.\n\nParvi naamioita, tungoksen pakottamana, oli juuri erottanut Artoisin\nkreivin kardinaalista ja rouva de la Mottesta.\n\nSininen domino, joka oli salamannopeasti kiskaissut Olivan\nhuppukauluksen paikalleen ja kiinnittänyt taas naamion, astui\nkardinaalin luo, puristi kättään ja sanoi:\n\n\"Se oli auttamaton vahinko, monsieur; huomaatte kai, että tämän\nnaisen kunnia on teidän vallassanne.\"\n\n\"Oo, monsieur, monsieur...\" mutisi prinssi Ludvig kumartaen.\n\nJa hän pyyhki hiestä valuvaa otsaansa nenäliinalla, joka värisi hänen\nkädessään.\n\n\"Nyt pian pois\", sanoi sininen domino Olivalle.\n\nJa molemmat katosivat.\n\n\"Nyt ymmärrän, mitä kardinaali nimitti mahdottomaksi\", ajatteli rouva\nde la Motte. \"Hän luuli tuota naista kuningattareksi, ja semmoisen\nvaikutuksen se yhdennäköisyys häneen teki! Hyvä, taas yksi havainto\nlisää talteen pantavaksi.\"\n\n\"Haluatteko, että jo lähdemme, kreivitär?\" kysyi herra de Rohan\nraukeasti.\n\n\"Kuten suvaitsette, monseigneur\", vastasi Jeanne tyynesti.\n\n\"Minä en täällä näe erityistä huvia.\"\n\n\"Ei täällä minustakaan ole hauskaa.\"\n\nJa he saivat vaivoin raivatuksi itselleen tien ihmisten puhki.\nKardinaali, joka oli kookas, tähysteli joka taholle, näkyisikö\nmissään kadonnutta ilmestystä. Mutta turhaan; hänen silmissään\nvilisi sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita dominolta\nsäteilevässä usvassa, ja niiden vivahdukset sulivat toisiinsa kuin\nsärmiön värit. Kaukaa olivat ylimyspoloisesta kaikki sinisiä, mutta\nläheltä ei yksikään.\n\nTässä mielentilassa hän astui vaunuihin, jotka odottivat häntä ja\nhänen seuralaistaan.\n\nHe olivat ajaneet jo viisi minuuttia, eikä kardinaali ollut vielä\nvirkkanut sanaakaan Jeannelle.\n\n\n\n\nXXIV\n\nSAPFO\n\n\nRouva de la Motte, joka ei ollut hajamielinen, herätti kardinaalin\nhaaveilemasta.\n\n\"Minne nämä ajoneuvot vievät minua?\" kysyi hän.\n\n\"Kreivitär\", sanoi kardinaali, \"älkää pelätkö mitään, te lähditte\nomasta talostanne, ja vaunut vievät teidät sinne takaisin.\"\n\n\"Omasta talostani... sieltä esikaupungista?\"\n\n\"Niin, hyvin pienestä talosta, johon kuitenkin sopii niin paljon\nsuloa!\"\n\nNäin sanoen prinssi tarttui Jeannen toiseen käteen ja lämmitti sitä\nhellällä suudelmalla.\n\nVaunut pysähtyivät pienen talon eteen, johon niin paljon suloa koki\nmahtua. Jeanne hypähti kevyesti maahan, ja kardinaali aikoi häntä\nseurata.\n\n\"Ei maksa vaivaa, monseigneur\", kuiskasi hänelle tämä kiusanhenki\nnaisen hahmossa.\n\n\"Kuinka, kreivitär, eikö kannata viettää seurassanne muutamia hetkiä?\"\n\n\"Ja nukkua, monseigneur.\"\n\n\"Otaksun talossanne olevan useampia kuin yhden makuuhuoneen.\"\n\n\"Minua varten kyllä, mutta teille...\"\n\n\"Ei siis minulle ainoaakaan?\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi Jeanne niin viehättävän ja samalla yllyttävän\nnäköisenä, että kielto oli lupauksen veroinen.\n\n\"Hyvästi siis!\" sanoi kardinaali niin ihastuneena, että hetkeksi\nunohti, mitä oli sattunut naamiohuveissa.\n\n\"Näkemiin, monseigneur!\"\n\n\"Itse asiassa onkin näin parempi\", mutisi kardinaali lähtiessään.\n\nJeanne astui sitten yksin uuteen kotiinsa. Kuusi palvelijaa, joiden\nunen oli keskeyttänyt juoksijan kolkutin, oli asettunut riviin\neteisessä. Hän katseli heitä kaikkia tyynesti, ilmeessään se\nylemmyys, jota rikkaus ei suo kaikille rikkaille.\n\n\"Ja kamarineitsyet?\" sanoi hän.\n\nYksi palvelijoista astui kunnioittavasti esille ja selitti:\n\n\"Kaksi kamarineitsyttä odottaa rouvan makuuhuoneessa.\"\n\n\"Kutsukaa heidät.\"\n\nPalvelija totteli. Pian ilmestyikin kaksi kamarineitsyttä.\n\n\"Missä te tavallisesti nukutte?\" kysyi heiltä Jeanne.\n\n\"Meillä ei vielä ole määrättyä huonetta\", vastasi vanhempi, \"vaan\nmakaamme siellä, missä rouva katsoo hyväksi.\"\n\n\"Antakaa tänne huoneuston avaimet.\"\n\n\"Ne ovat tässä, madame.\"\n\n\"Hyvä, tämän yön saatte viettää kaupungilla.\"\n\nKamarineitsyet katsahtivat emäntäänsä ihmetellen.\n\n\"Teillä on kai jokin olinpaikka muualla?\"\n\n\"On kyllä, madame, mutta nyt on hieman myöhä. Jos rouva kuitenkin\ntahtoo olla yksin...\"\n\n\"Nämä herrat saattavat teitä\", lisäsi kreivitär laskien kuusi\npalvelijaa menemään, ja nämä olivatkin tyytyväisempiä kuin\nkamarineitsyet.\n\n\"Ja milloin pitää palata?\" kysyi eräs heistä arasti.\n\n\"Huomenna kello kaksitoista.\"\n\nKuusi palvelijaa ja molemmat kamarineitsyet katselivat toisiaan\ntuokion, mutta Jeannen käskevän silmäyksen hallitsemina poistuivat\novelle päin. Jeanne seurasi heitä ja antoi heidän mennä ulos, mutta\nkysyi, ennenkuin sulki ulko-oven:\n\n\"Jääkö taloon enää ketään?\"\n\n\"Ei, madame, täällä ei ole ketään. Mutta rouvan ei mitenkään\nsovi olla täällä ihan yksin; täytyy jättää ainakin yksi ihminen\ntaloushuoneiden puolelle, mihin huoneeseen tahansa, kunhan hän vain\non varalla.\"\n\n\"Minä en tarvitse ketään.\"\n\n\"Voi sattua tulipalo tai rouva sairastuu.\"\n\n\"Hyvää yötä, saatte nyt kaikki mennä.\"\n\nJa hän otti esille rahakukkaronsa.\n\n\"Ja tässä on vähän tuliaisia, koska nyt tulin pitämään emännyyttä\",\nsanoi hän.\n\nIloinen sorina, säädyllisten palvelijain kiitos, oli ainoana\nvastauksena ja viimeisinä sanoina, ja kaikki poistuivat syvin\nkumarruksin. Jeanne kuunteli oven sisäpuolella; he toistivat\nkeskenään, että kohtalo oli heille suonut eriskummaisen emännän.\nKun äänien ja askelten kaiku oli häipynyt kauas, kiersi Jeanne oven\nlukkoon ja sanoi voitonriemuisesti:\n\n\"Vihdoinkin yksin! Yksin kodissani!\"\n\nSitten hän otti kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan tulta niistä.\nkynttilöistä, jotka paloivat eteisessä, ja pani salpaan myös sen\nraskaan oven, joka johti huoneisiin.\n\nSilloin alkoi äänetön ja merkillinen kohtaus, erityisesti omansa\nhuvittamaan jotakuta niistä \"öisistä katselijoista\", joiden\nrunoilijan mielikuvitus suo leijailla kaupunkien ja palatsien\nkohdalla.\n\nJeanne tarkasteli omaisuuttaan: ihaili huone huoneelta koko tätä\nrakennusta, jonka pieninkin yksityiskohta sai hänen silmissään\nmittaamattoman arvon, heti kun syrjäisen uteliaisuuden sijalle oli\ntullut omistajan itsekkyys.\n\nPohjakerros, hyvin tilkitty ja kauttaaltaan vuorattu, sisälsi\nkylpyhuoneen-, taloushuoneet, ruokasalit, kolme salonkia ja kaksi\nvastaanottohuonetta.\n\nNäiden suurten suojien kalustus ei ollut niin kallisarvoinen kuin\njonkun Guimardin eikä niin keimaileva kuin herra de Soubisen\nystävien, mutta siitä uhkui ylhäistä ylellisyyttä; myöskään ei se\nollut uusi. Koti olisi vähemmän miellyttänyt Jeannea, jos se olisi\npäivää ennen kalustettu nimenomaan häntä varten.\n\nKaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet,\nmestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut\nkristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat\nruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja;\nvanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä;\nkiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman\nisot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat,\njoissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai\nväritettyinä — kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta\nhuimausta.\n\nTuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen\nkorallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia\nmoninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka\nlevy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä\nnorsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä\ntornia.\n\nRuusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja\nlehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.\n\nTäydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos,\njoka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli\nsijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa\njokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen\ntaulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin\nhienoimpia teoksia poltetusta savesta.\n\nKaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa\ntai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä\nvaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden\nomistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.\n\nEnsin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän;\nsitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi\nhäntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui\nkiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun.\nVäristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja\nvartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi\nrohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.\n\nTottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä\npalvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista\ntulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan\nkääriä sirojen polvien suojaksi.\n\nJa kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun\nväistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi\nsentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa,\nlienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai\nmaalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän\nviehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.\n\nLopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi\nneljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin\nmakuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä\nhienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut\nkaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää\nmuuta ihailtavaa kuin oma itsensä.\n\nHän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka\nlaita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen\nEndymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen\nveistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään\npunaisenruskealla porfyyrialustalla.\n\nJeanne meni sulkemaan huoneen oven ja oviverhot, veti paksut\nakkunaverhot kiinni, palasi veistokuvan eteen ja ahmi katseillaan\ntätä ihanaa nuorukaista, jolle Foibe antoi viimeisen suudelman\nennenkuin palasi taivaaseen.\n\nPunertava tuli oli muuttunut hiillokseksi ja lämmitti tätä huonetta,\njossa kaikki eli, paitsi nautinto.\n\nJeanne tunsi jalkojensa niin suloisesti vajoavan lattiamaton pehmeään\ntuuheaan villaan; polvet notkahtelivat, ja raukeus, joka ei ollut\nväsymystä tai unenkaipuuta, painosti hänen poveaan ja silmäluomiaan\nniin hellästi kuin rakastajan kosketus, ja samalla toisenlainen\nhehku kuin tulisijan lämpö nousi jaloista koko ruumiiseen ja sytytti\nsuonissa sitä elävää sähköä, jota luontokappaleessa sanotaan\nmieliteoksi, ihmisessä rakkaudeksi.\n\nTänä outojen tunnelmien hetkenä Jeanne näki itsensä Endymionin\ntakana olevassa seinäkuvastimessa. Puku oli solunut hartioilta\nmatolle; hieno liinavaate oli raskaamman satiinin laahaamana vaipunut\npuolivälin valkeita, pyöreitä käsivarsia.\n\nMustat silmät, täynnä hempeyttä ja kaipuuta, sykähdyttivät Jeannea\nsydämen pohjaan asti; hän huomasi itsensä kauniiksi, hän tunsi\nitsensä nuoreksi ja hehkuvaksi. Hän tunnusti itselleen, ettei mikään\nhänen ympärillään, ei edes Foibe, ansainnut niin paljon rakkautta\nkuin hän itse. Hän lähestyi veistokuvaa nähdäkseen, virkoisiko\nEndymion eloon ja pitäisikö hän kuolevaista naista suuremmassa\narvossa kuin jumalatarta.\n\nTämä hurmaus oli kuin päihtymistä; hänen päänsä vaipui olkaa vasten,\nja outoja väristyksiä tuntui koko ruumiissa. Ja kun hän taas\nkatsahti silmiin, jotka houkuttivat häntä kuvastimessa, herpaantui\nhänen katseensa äkkiä, pää vierähti huoaten rintaa vasten, ja hän\nvaipui puolinukuksissa, melkein elotonna, vuoteeseen, jonka uutimet\nkumarsivat hänen yläpuolellaan.\n\nKynttilät levittivät viimeistä läähättävää valoaan sulaneen vahan\nkeskeltä, kunnes viimeiseen huokuun häipyi myös viimeinen välke.\n\n\n\n\nXXV\n\nBEAUSIREN AKATEMIA\n\n\nBeausire oli tarkoin noudattanut sinisen dominon neuvoa ja lähtenyt\nsiihen paikkaan, jota nimitettiin hänen akatemiakseen.\n\nKahden miljoonan summa oli Olivan arvoisaa ystävää innostanut aika\nlailla, mutta vielä enemmän häneen oli koskenut se syrjäyttäminen,\njonka uhriksi hän oli tänä iltana joutunut kumppaniensa taholta, he\nkun eivät hänelle vihjaisseet niin mainiosta yrityksestä.\n\nHän tiesi, ettei akatemian jäsenten kesken oltu kovin tunnontarkkoja,\nja siinä oli syy, miksi hänen piti rientää, sillä poissaolevat ovat\naina väärässä ollessaan sattumalta poissa, saatikka jos tahdotaan\nkäyttää väärin heidän poissaoloaan.\n\nBeausire oli akatemian osakasten joukossa saanut pelottavan miehen\nmaineen, mikä ei ollutkaan kummallista eikä vaikeata. Hän oli näet\nollut konstaapelina, pitänyt univormua ja osasi panna toisen kätensä\nsuoraksi kylkeä vasten ja toisen miekkansa kahvaan. Myöskin oli\nhänellä tapana, pienimmästäkin sanasta, painaa hattuansa otsalle.\nSellaiset temput tuntuivat kohtalaisen urheista koko pelottavilta,\nvarsinkin jos tahdottiin välttää kaksintaistelun tuottamaa hälinää ja\nviranomaisten utelemista.\n\nNäin siis Beausire saattoi toivoa kostavansa osoitetun ylenkatseen\npelottamalla kumppaneitaan Pot-de-Fer-kadun pelipaikassa.\n\nPote-Saint-Martinista Saint Sulpicen kirkolle on pitkä matka\nmutta ollen nyt rikas hän otti vuokravaunut ja lupasi ajurille\nviisikymmentä souta, se on: livren juomarahaa, sillä yöllinen\najo maksoi siihen aikaan vain sen verran kuin nykyään päivällä.\nHevoset lähtivät nopeasti kiitämään. Beausire jännitti ilmeensä\njulmistuneeksi, ja hatun ja miekan puutteen, hänellä kun oli yllään\ndomino, korvasi kiukkuinen katse, joka riitti pelottamaan myöhäisiä\nohikulkijoita.\n\nHänen ilmestymisensä akatemiaan herätti tavallaan huomiota.\nEnsimmäisessä, harmaavärisessä, sievässä salissa, jossa oli\nkynttiläkruunu ja paljon pelipöytiä, istui parikymmentä pelaajaa,\njuoden siirappiolutta ja väkinäisesti hymyillen seitsemälle,\nkahdeksalle hirveästi punatulle naiselle, jotka tirkistivät heidän\nkortteihinsa. Suurimman pöydän ääressä pelattiin faaraota pienellä\npanoksella ja harrastus oli myös sen mukainen. Kun sinne saapui\ndomino, joka nykersi huppukaulustaan ja pullisti laskoksiaan,\nalkoivat jotkut naiset hihittää, puoleksi leikillä, puoleksi\nviehättääkseen. Beausire oli tavallaan pulska mies, eivätkä\nnaiset häntä hyljeksineet. Mutta nyt hän ei ollut näkevinään tai\nkuulevinaan, vaan astui pöydän luo ja odotti tilaisuutta purkaakseen\nsisuaan.\n\nMuuan vanha peluri, epäilyttävän rahamiehen näköinen, jolta ei\npuuttunut hyväntahtoista ilmettä, puhutteli Beausirea ensimmäisenä.\n\n\"Lempo vie, kylläpä te olette äkäisen näköinen, vaikka tulette\nnaamiohuveista.\"\n\n\"Se on totta\", sanoivat jotkut naiset.\n\n\"No, soturi\", kysyi eräs toinen peluri, \"tekeekö tuo domino pään\nkipeäksi?\"\n\n\"Ei ole dominon vika\", vastasi Beausire äkäisesti.\n\n\"So, so\", sanoi pankinpitäjä, kahmaisten puoleensa tusinan\nlouisdoreja, \"herra ritari Beausire on ollut meille uskoton. Ettekö\nnäe, että hän on ollut oopperassa, tavannut siellä lähellä jonkin\nhyvän pelipaikan ja hävinnyt?\"\n\nKaikki nauroivat tai surkuttelivat, kukin luonteensa mukaan; naiset\nolivat sääliväisiä.\n\n\"Se on vale, että olisin ollut ystävilleni uskoton\", vastasi\nBeausire. \"Minä en pysty uskottomuuteen. Mutta sensijaan näkyy\neräiden tuttujeni sopivan olla ystävilleen uskottomia.\"\n\nJa antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän turvautui temppuunsa, se\non: pyrki painamaan hattua otsalleen. Mutta valitettavasti hän nyt\nsai käteensä vain kappaleen silkkivaatetta, joka litistettynä teki\nhänen päänsä naurettavan leveäksi eikä aikaansaanut pelottavaa, vaan\nkoomillisen vaikutuksen.\n\n\"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?\" kysyi pari, kolme hänen\nyhtiötoveriaan.\n\n\"Minä kyllä tiedän, mitä sanon\", vastasi Beausire.\n\n\"Mutta se ei meille riitä\", huomautti herttaisen näköinen ukko.\n\n\"Tämä asia ei teitä koske, herra pankkiiri\", tokaisi Beausire\nepäkohteliaasti.\n\nPankinpitäjän hyvin merkitsevästä silmäniskusta sai Beausire huomata,\nettä viime lause oli epäonnistunut. Tämän yleisön läsnäollessa ei\nsopinutkaan vetää rajaa niiden välillä, jotka maksoivat ja niiden,\njotka pistivät rahat taskuunsa. Beausire älysi sen, mutta oli päässyt\nnyt vauhtiin; tekourheiden on vaikeampi pidättää itseään kuin\ntodellisten sankarien.\n\n\"Luulin, että minulla täällä on ystäviä\", sanoi hän.\n\n\"Tietysti on\", vastattiin eri tahoilta.\n\n\"Vai niin, mutta minä huomaan erehtyneeni.\"\n\n\"Missä suhteessa?\"\n\n\"Siinä, että paljon tapahtuu minun tietämättäni.\"\n\nPankinpitäjä antoi taas merkin, ja läsnäolevat osakkaat vakuuttivat\nuudestaan.\n\n\"Hyvä on, että tiedän\", jatkoi Beausire, \"ja petolliset ystävät\nsaavat palkkansa.\"\n\nHän tavoitti miekkansa kahvaa, mutta käsi osui vain vyötärystaskuun,\njoka täynnä louisdoreja päästi ilmiantavaa kilinää.\n\n\"Kuuletteko?\" huudahti pari naista, \"herra Beausire on tänä iltana\nrahakas.\"\n\n\"Tuntuu olevan\", myönsi pankinpitäjä salakavalasti. \"Jos hän on\nhävinnyt, ei hän kuulu ainakaan kaikkea hävinneen, ja jos hän on\nollut uskoton todellisille tovereilleen, voi sen korjata. Kuulkaapa,\nritari, tulkaa mukaan.\"\n\n\"Ei, kiitos!\" sanoi Beausire kuivasti. \"Kun jokainen pitää täällä\nomansa, niin minäkin.\"\n\n\"Mitä pirua sinä tarkoitat?\" kuiskasi hänelle eräs.\n\n\"Saamme kohta selittää.\"\n\n\"No pelatkaa\", kehoitti vielä pankinpitäjä.\n\n\"Pankaa edes yksi louisdori\", sanoi muuan naisista taputtaen\nBeausirea olalle päästäkseen niin lähelle kultataskua kuin suinkin.\n\n\"Minä en pelaa vähemmistä kuin miljoonista\", sanoi Beausire\nuhmaillen, \"enkä käsitä, että viitsitte pelata mokomilla louisdorin\npanoksilla. Kuulkaapa, Pot-de-Ferin herrat, koska on salavihkaa puhe\nmiljoonista, niin heitetään hiiteen louisdorin pelit! Miljoonilla me\nmiljoonamiehet!\"\n\nBeausire oli nyt niin villiintynyt, ettei enää pysynyt tavallisen\njärjen rajoissa. Häntä huumasi vaarallisempi päihtymys kuin viinin\naikaansaama. Mutta äkkiä hän sai takaapäin kinttuunsa niin nasevan\npotkun, että intoilu paikalla lakkasi.\n\nHän kääntyi katsomaan ja näki vieressään pitkulaiset, oliivinväriset,\njäykät ja kuoppaiset kasvot, joissa kaksi mustaa silmää hehkui kuin\ntuliset hiilet. Beausiren uhkaavaan liikkeeseen tämä outo henkilö\nvastasi juhlallisella tervehdyksellä, johon liittyi niin tuikea\nsilmäys kuin pitkä miekka.\n\n\"Portugalilainen!\" mutisi Beausire ällistyneenä, kun häntä tervehti\nsama, joka oli potkaissut.\n\n\"Portugalilainen!\" toistivat naiset, jotka hyljäten Beausiren\nalkoivat liehua muukalaisen ympärillä.\n\nTämä portugalilainen olikin hyvin mieleinen naisille, hän kun sillä\ntekosyyllä, ettei osannut ranskaa, tavantakaa toi heille makeisia,\njotka toisinaan oli kääritty viiden-, kuudenkymmenen livren\nsuuruisiin valtiorahaston sitoumuksiin.\n\nBeausirelle tämä portugalilainen oli tuttu yhtiön osakkaana. Hän\nmenetti aina pelihuoneen tavallisille vieraille, pitäen panoksensa\nnoin sadan louisdorin rajoissa viikolta, ja nämä sata louisdoria\nvietiin häneltä säännöllisesti. Hän oli näet yhtiön houkutin:\nsillaikaa kun hän antoi kyniä itseltään nuo sata louisdoria, kynivät\nosaveikot peliin houkuteltuja niin paljon kuin ehtivät.\n\nYhtiömiehet pitivätkin portugalilaista hyödyllisenä, ja pelaajista\nhän oli hauska mies. Beausire tunsi häntä kohtaan sitä vaiteliasta\narvonantoa, jota outous aina herättää, vaikkapa siihen liittyisi\nepäluuloakin.\n\nSaatuaan potkun takaapäin Beausire siis malttoi mielensä, vaikeni\nja istuutui. Portugalilainen asettui pelipöydän ääreen, otti esille\nkaksikymmentä louisdoria, ja kahdessakymmenessä vedossa, joihin meni\nvain neljännes tuntia, vapautti hänet näistä rahoista kuusi ahnetta\nvastapelaajaa, jotka hetkeksi unohtivat, kuinka syvältä pankinpitäjä\nja hänen yhtiötoverinsa olivat heitä raapaisseet.\n\nKello löi kolme aamulla, ja Beausire oli juuri juonut lasin olutta.\nSaliin astui kaksi palvelijaa, ja pankinpitäjä päästi rahat heti\nsolumaan pöydän kaksinkertaisen pohjan lomaan, sillä yhtiön\nsäännöissä ilmeni osakkaiden keskinäinen luottamus sellaisena,\nettei yhtiön rahastoa koskaan saanut jättää yksityisen osakkaan\nhaltuun. Pelin lopussa rahat siis laskettiin pienen luukun kautta\nkätköönsä, ja tähän kohtaan sääntöjä oli tehty vielä se lisä,\nettei pankinpitäjällä saanut olla pitkiä hihoja ja ettei hän saisi\npitää rahoja mukanaan, ja tämä oli ymmärrettävä niin, että hänen\nei sallittu sujahuttaa hihoihinsa pariakymmentä louisdoria ja että\nosakkaat saivat tarkastaa, oliko hän ehkä salaa pistänyt kolikoita\ntaskuihinsa.\n\nPalvelijat toivat seuran jäsenille päällystakit, viitat ja miekat;\njotkut onnelliset pelaajat tarjosivat käsivartensa naisille;\nhuono-onniset kapusivat kantotuoleihin, jollaisia vielä käytettiin\nnäissä hiljaisissa kortteleissa, ja pelisaliin tuli yö.\n\nMyös Beausire oli kääriytynyt dominoonsa, ikäänkuin aikoisi lähteä\nkauaskin, mutta ei mennyt pitemmälle kuin ensi kerrokseen, ja kun\nportti oli jälleen suljettu ja ajurit, kantotuolit ja jalkamiehet\nolivat hävinneet kuulumattomiin, palasi hän saliin, jonne muut\nyksitoista osakasta olivat samoin juuri kokoontuneet.\n\n\"Nyt saamme vihdoinkin tehdä selkoa\", sanoi Beausire.\n\n\"Sytyttäkää lamppu älkääkä puhuko niin kovaa\", sanoi hänelle\nportugalilainen tyynesti, hyvällä ranskankielellä, ja pani omasta\npuolestaan tulta pöydällä olevaan kynttilään.\n\nBeausire mutisi joitakin sanoja, mutta niistä ei kukaan välittänyt.\nPortugalilainen asettui pankinpitäjän paikalle; tutkittiin, olivatko\nakkunaluukut, verhot ja ovet tarkoin suljetut, ja sitten istuuduttiin\nhiljaa pöydän ympärille, kyynärpäät pöytää vasten, kasvoissa\nuteliaisuuden ilme.\n\n\"Minulla on jotakin ilmoitettavaa\", sanoi portugalilainen. \"Onneksi\nsaavuin ajoissa, sillä herra Beausire ei osaa tänä iltana pitää\nsuutansa kiinni...\" Beausiren teki mieli jotakin sanoa.\n\n\"Kas niin, hiljaa!\" komensi portugalilainen, \"ei mitään turhia\nsanoja. Te olette lausunut semmoista, mikä on liiankin varomatonta.\nTeillä näkyy olevan tietoa suunnitelmastani; hyvä on. Olette\njärkevä mies, ehkä olette arvannut asian, mutta selväähän on, ettei\nitserakkaus saa koskaan vahingoittaa omaa etua.\"\n\n\"En ymmärrä\", sanoi Beausire.\n\n\"Emmekä mekään ymmärrä\", yhtyivät siihen muut.\n\n\"Nähkääs, herra Beausire tahtoi todistaa, että juuri hän on ensin\nkeksinyt aatteen.\"\n\n\"Minkä aatteen?\" kysyivät yhtiömiehet.\n\n\"Sen, joka koskee kahta miljoonaa!\" huudahti Beausire mahtipontisesti.\n\n\"Kahta miljoonaa!\" toistivat läsnäolijat.\n\n\"Ensiksikin liioittelette\", riensi portugalilainen muistuttamaan.\n\"Niin suureen summaan se ei voi nousta, ja sen voin kohta todistaa.\"\n\n\"Ei meistä yksikään ymmärrä, mitä tarkoitatte\", sanoi pankinpitäjä.\n\n\"Mutta sittenkin olemme pelkkänä korvana\", lisäsi eräs toinen.\n\n\"Puhukaa te ensin\", sanoi Beausire.\n\n\"Niin aionkin.\"\n\nJa portugalilainen kaatoi itselleen suunnattoman lasillisen\nmantelimaitoa ja joi sen maltillisesti, vähääkään muuttamatta\nkankeata ryhtiään.\n\n\"Tietäkää\", sanoi hän, \"en puhu nyt herra Beausirelle, ettei\nkaulanauha ole muuta kuin viidentoista sadan tuhannen livren\narvoinen.\"\n\n\"Vai niin, vai kaulanauhasta te puhutte\", sanoi Beausire.\n\n\"Niin, monsieur, ettekö tekin sitä tarkoita?\"\n\n\"Kuka ties.\"\n\n\"Nyt hän on olevinaan vaitelias, kun on ensin ollut suulas\", mutisi\nportugalilainen ja kohautti hartioitaan.\n\n\"Ikäväkseni huomaan teidän puhuvan sellaisella sävyllä, joka on\nminulle vastenmielinen\", sanoi Beausire äkäisenä kuin kukko, joka\nnousee kannuksilleen.\n\n\"Joutavia!\" sanoi portugalilainen kylmänä kuin marmoori. \"Sitten\ntulee teidän vuoronne puhua; nyt puhun minä ensin. Aika on täpärällä,\nsillä teidän on muistettava, että lähettiläs saapuu viimeistään\nviikon päästä.\"\n\n\"Tämä juttu käy yhä mutkikkaammaksi\", ajatteli seura hytkähdellen\nuteliaisuudesta. \"Kaulanauha, viisitoista sataa tuhatta livreä,\nlähettiläs... mitä ihmettä se on?\"\n\n\"Lyhyesti sanoen on asian laita näin\", jatkoi portugalilainen.\n\"Herrat Böhmer ja Bossange ovat tarjonneet kuningattarelle\ntimanttista kaulanauhaa, jonka arvo on viisitoista sataa tuhatta\nlivreä. Kuningatar ei huolinut. Jalokivisepät eivät tiedä mitä sille\npitäisi tehdä, ja kätkevät sen. He ovat pahassa pulassa, sillä tuon\nkaulanauhan voi ostaa vain se, jolla on kuninkaalliset varat. No\nniin, minä olen keksinyt sen kuninkaallisen henkilön, joka sen ostaa\nja saa sen lähtemään herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapista.\"\n\n\"Ja se henkilö on...?\" kysyivät toiset.\n\n\"Armollinen hallitsijani, Portugalin kuningatar\", vastasi\nportugalilainen pöyhistellen.\n\n\"Nyt emme ymmärrä vähääkään\", sanoivat yhtiömiehet.\n\n\"En minäkään käsitä niin mitään\", ajatteli Beausire ja lisäsi sitten\nääneen:\n\n\"Selittäkää asianne suoraan, herra Manuel, sillä yksityisten\nerimielisyyksien on väistyttävä yleisen edun tieltä. Te olette\naatteen isä, sen myönnän avoimesti. Luovun kaikesta isyydestä, mutta\nolkaa kaikin mokomin selvä.\"\n\n\"No vihdoinkin\", sanoi Manuel, siemaisten toisen lasillisen\nmantelimaitoa. \"Kyllä minä sen teen selvästi kuin päivä.\"\n\n\"Nyt on jo selvillä, että on olemassa viidentoista sadan tuhannen\narvoinen kaulanauha\", sanoi pankinpitäjä. \"Se on tärkeä kohta.\"\n\n\"Ja se kaulanauha on herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapissa. Siinä\non asian toinen kohta\", sanoi Beausire.\n\n\"Mutta don Manuel sanoo, että Portugalin kuningatar ostaa sen\nkaulanauhan. Se se panee ymmälle.\"\n\n\"Mikään ei kuitenkaan ole selvempää\", sanoi portugalilainen, \"jos\nvain tarkkaatte sanojani. Lähettilään toimi on nyt avoinna. Sitä\nhoidetaan väliaikaisesti. Uusi lähettiläs, herra de Souza saapuu\ntänne aikaisintaan viikon päästä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Beausire.\n\n\"Mikä voi estää, että viikon kuluessa saapuu tuo lähettiläs, jolla on\nkova halu päästä Pariisiin, ja että hän astuu virkaansa?\"\n\nLäsnäolevat katsahtivat toisiinsa ällistyneinä.\n\n\"Ymmärtäkää\", sanoi Beausire innostuneena, \"don Manuel tarkoittaa,\nettä voi saapua oikea tai väärä lähettiläs.\"\n\n\"Juuri niin\", myönsi portugalilainen. \"Jos uusi lähettiläs haluaisi\nhänen majesteettinsa Portugalin kuningattaren nimessä ostaa tuon\nkaulanauhan, niin on kai hänelle siihen oikeus.\"\n\n\"Tietysti, hitto soikoon!\" huudahtivat läsnäolijat.\n\n\"Ja silloin hän hieroo kauppaa herrain Böhmer ja Bossangen kanssa.\nSiinä kaikki.\"\n\n\"Ehdottomasti kaikki.\"\n\n\"Mutta kun kaupasta on sovittu, pitää maksaa\", huomautti faaraopelin\npankinpitäjä.\n\n\"Se on niin vietävän selvää\", vastasi portugalilainen.\n\n\"Herrat Böhmer ja Bossange eivät luovuta sitä kaulanauhaa\nlähettiläälle, vaikka hän olisi oikea Souza, ellei ole hyvää\nvakuutta.\"\n\n\"Minä olen kyllä ajatellut vakuutta\", vastasi tuleva lähettiläs.\n\n\"Millaista?\"\n\n\"Kuten sanottu, lähettilään toimi on avoinna.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Lähetystössä on jäljellä vain sihteeri, kelpo ranskalainen, joka\npuhuu portugalinkieltä niin huonosti kuin ikinä kukaan ja ihastuu,\nkun portugalilaiset puhuvat hänelle ranskaa, sillä silloin hänen ei\ntarvitse ponnistella, ja kun ranskalaiset puhuvat portugalinkieltä,\nsillä silloin hän saa loistaa.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Beausire.\n\n\"Meidän on esiteltävä itsemme sille kelpo miehelle kaikessa uuden\nlähetystön ulkoloistossa.\"\n\n\"Tuo ulkoloisto on kyllä hyvä\", sanoi Beausire, \"mutta asiakirjat\novat parempia.\"\n\n\"Asiakirjoja tulee myös olemaan\", selitti don Manuel lyhyesti.\n\n\"Turhaa olisi kieltää, että don Manuelilla on suuret ansiot\", sanoi\nBeausire.\n\n\"Kun ulkoasunne ja asiakirjat ovat saaneet sihteerin käsittämään,\nettä me olemme oikea lähetystö, niin asetumme lähetystön hotelliin.\"\n\n\"Oho, se on hieman uskallettua!\" keskeytti Beausire.\n\n\"Se on pakollista\", jatkoi portugalilainen.\n\n\"Selvä asia\", myönsivät muut.\n\n\"Entä sihteeri?\" huomautti Beausire.\n\n\"Jos hän sattuisi muuttumaan vähemmän uskovaiseksi, erotetaan hänet\nkymmenen minuuttia ennen, kuin rupeaa epäilemään. Luullakseni on\nlähettiläällä oikeus erottaa sihteerinsä?\"\n\n\"Ilmeisesti.\"\n\n\"Me olemme siis isäntiä lähetystön hotellissa, ja ensi työksemme\npoikkeamme herrain Böhmer ja Bossangen pakinoille.\"\n\n\"Ei, ei läheskään\", väitti nyt Beausire, \"Te ette näy tuntevan\nerästä pääasiaa, jonka taas minä tunnen perinpohjin, kun olen\nelänyt hovissa. Puheena olevan laatuiseen toimenpiteeseen voi\nlähettiläs ryhtyä varsta sitten, kun hänet on oikein virallisesti\npäästetty kuninkaan puheille, ja siinä kohden, lempo soikoon, on\naika vaara. Kuuluisa Riza-Bey pääsi kyllä Ludvig XIV:n luo Persian\nshaahin lähettiläänä ja oli niin julkea, että tarjosi hänen kaikkein\nkristillisimmälle majesteetilleen kolmenkymmenen livren arvoisia\nturkooseja, mutta hän oli perin taitava persiankielessä, ja vaikka\nhitto veisi, niin ei Ranskassa ollut ainoatakaan oppinutta, joka\nolisi voinut todistaa, ettei hän ollut kotoisin Ispahanista. Mutta\nmeidät tunnettaisiin heti. Meille sanottaisiin suoraa päätä,\nettä puhumme portugalinkieltä ihan ranskalaiseen tapaan, ja\nvastaväitteistämme huolimatta meidät pistettäisiin Bastiljiin. Pitää\nvaroa.\"\n\n\"Mielikuvituksenne vie teidät kovin kauas, arvoisa yhtiötoveri\",\nsanoi portugalilainen. \"Me emme antaudu semmoisiin vaaroihin, vaan\npysymme koreasti hotellissamme.\"\n\n\"Silloin herrat Böhmer ja Bossange eivät usko meitä oikeiksi\nportugalilaisiksi, oikeaksi lähetystöksi, kuten asia vaatii.\"\n\n\"Nuo herrat saadaan käsittämään, että meillä lähtiessämme\nRanskaan oli yksinomaisena toimena ostaa tuo kaulanauha ja että\nlähettiläänmuutos on tapahtunut sillaikaa, kun olimme matkalla, ja\nsilloin saimme myös määräyksen ruveta hoitamaan lähettilään virkaa.\nTuo määräys on tarpeen vaatiessa näytettävä jalokivisepille, koska\nkerran täytyy se näyttää lähetystön sihteerille; mutta kuninkaan\nministereille on varottava sitä näyttämästä, sillä semmoiset\novat uteliaita ja epäluuloisia ja voisivat rettelöidä monistakin\npikkuseikoista.\"\n\n\"Niinpä niin\", tuumivat läsnäolijat, \"ei ruveta tekemisiin\nministerien kanssa.\"\n\n\"Ja jos herrat Böhmer ja Bossange vaatisivat...\"\n\n\"Mitä?\" keskeytti don Manuel.\n\n\"Osan hintaa ennakolta\", sanoi Beausire.\n\n\"Se tekisi asiassa mutkan\", myönsi portugalilainen hämillään.\n\n\"Sillä kaikissa tapauksissa\", jatkoi Beausire, \"on lähettiläällä\ntavallisesti kreditiivi, ellei juuri käteisiä rahoja.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoivat osakkaat.\n\n\"Ja asia menisi myttyyn\", väitti Beausire.\n\n\"Aina te keksitte keinoja\", huomautti don Manuel purevan katkerasti,\n\"millä saa yrityksen menemään myttyyn. Mutta sen onnistumiseksi ette\nkeksi mitään.\"\n\n\"Juuri onnistumista varten tahdon ensin viitata vaikeuksiin\", vastasi\nBeausire. \"Kuulkaapa, nyt jo keksinkin!\"\n\nKaikki päät kumartuivat nyt kehäksi.\n\n\"Joka kanslia pitää tietysti kassaa.\"\n\n\"Kassaa ja luottoa.\"\n\n\"Älkäämme puhuko luotosta\", sanoi Beausire, \"sillä se käy kalliiksi.\nSaadaksemme luottoa meillä pitäisi olla hevosia, vaunuja,\npalvelijoita, huonekaluja, kapineita, joihin luottoa voisi perustaa.\nPuhutaan vain kassasta. Mitä arvelette lähetystönne kassasta?\"\n\n\"Olen aina pitänyt hallitsijaani, hänen uskovaisinta majesteettiaan,\nanteliaana kuningattarena. Varmaankin hän on sen asian järjestänyt\nhyvälle kannalle.\"\n\n\"Saadaan nähdä; mutta olettakaamme sittenkin, ettei kassassa ole\nmitään.\"\n\n\"Olisihan se mahdollista\", myönsivät toverit hymyillen.\n\n\"Mutta ei siitä sen pahempaa hätää, sillä silloin me, lähettiläät,\nkysymme herroilta Böhmer ja Bossangelta, kuka on heidän asiamiehensä\nLissabonissa, ja kohta kirjoitamme, leimaamme, sinetöitsemme heille\ntuon asiamiehen lunastettaviksi pantuja vekseleitä niin paljon kuin\ntarvitaan.\"\n\n\"Sepä on hyvä tuuma\", sanoi don Manuel majesteettisesti. \"Kiintyneenä\nitse keksintöön en ole syventynyt yksityiskohtiin.\"\n\n\"Jotka ovat mainiosti harkitut\", lisäsi pankinpitäjä lipoen kieltään.\n\n\"Nyt on jaettava eri tehtävät meidän kesken\", sanoi Beausire.\n\n\"Don Manuelissa näen lähettiläämme.\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", huudettiin yhteen ääneen.\n\n\"Ja herra Beausiressa näen yksityissihteerini ja tulkkini\", lisäsi\ndon Manuel.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Beausire hieman levotonna.\n\n\"Minun ei sovi puhua sanaakaan ranskaa, minä kun olen herra de\nSouza; sillä minä tunnen tuon korkean herran, ja jos hän puhuu, mikä\non harvinaista, puhuu hän vain portugalilaista äidinkieltään. Te\nsitävastoin, herra Beausire, paljon matkustellut, hyvin perehtynyt\npariisilaisten liiketapoihin, koko taitava portugalinkielessä...\"\n\n\"Hyvinkin kehno\", oikaisi Beausire.\n\n\"Kyllin taitava, jottei teitä luulla pariisilaiseksi.\"\n\n\"Tosin niin... Mutta...\"\n\n\"Ja sitäpaitsi\", lisäsi don Manuel kiinnittäen mustan katseensa\nBeausireen, \"tulee tärkeimmille toimihenkilöille suurin voitto-osuus.\"\n\n\"Luonnollisesti\", vahvistivat muut.\n\n\"Olkoon menneeksi, minä olen sihteeri ja tulkki.\"\n\n\"Mutta ratkaistaan heti muuan kysymys\", keskeytti pankinpitäjä.\n\"Kuinka jaetaan voitto?\"\n\n\"Se on pian laskettu\", sanoi don Manuel. \"Onhan meitä tusina.\"\n\n\"Juuri tusina\", myönnettiin, kun oli laskettu.\n\n\"Jaetaan siis kahteentoista osaan\", selitti don Manuel, \"kuitenkin\nsillä ehdolla, että jotkut saavat puolitoista osuutta, esimerkiksi\nminä, aatteen keksijänä ja lähettiläänä, ynnä herra Beausire, joka\noli vainunnut tämän aatteen ja puhui miljoonista tänne tullessaan.\"\n\nBeausire nyökäytti hyväksyvästi.\n\n\"Ja sitten\", sanoi portugalilainen, \"puolitoista osuutta myös sille,\njoka myy timantit.\"\n\n\"Ei\", huusivat yhtiömiehet yksimielisesti, \"ei mitään hänelle, tai\nenintään puoli osuutta.\"\n\n\"Miksi niin?\" ihmetteli don Manuel. \"Minusta hän menee suureen\nvaaraan.\"\n\n\"Kyllä niin\", vastasi pankinpitäjä, \"mutta hänellehän lankeavat\nharjakaiset, välityspalkkiot ja alennukset, josta kertyy sievoinen\nsumma.\"\n\nKaikki nauroivat; nämä kunnon veikot ymmärsivät toisensa mainiosti.\n\n\"No asia on siis sovittu\", sanoi Beausire. \"Huomiseksi\nyksityiskohdat, nyt on myöhä.\"\n\nHän ajatteli Olivaa, joka oli jäänyt naamiohuveihin kahdenkesken\nsinisen dominon kanssa, eikä hänellä ollut aivan sokeata luottamusta\nsiihen mieheen, vaikka louisdoreja heltisikin niin helposti.\n\n\"Ei, ei, sovitaan nyt kohta kaikesta\", sanoivat yhtiömiehet. \"Mitä\nyksityiskohtia pitäisi päättää?\"\n\n\"Tarvitaan matkavaunut, joissa on Souzan vaakuna\", vastasi Beausire.\n\n\"Sitä kestää kauan maalata\", muistutti don Manuel, \"ja varsinkin\nkuivattaa.\"\n\n\"Siis toinen ehdotus!\" huudahti Beausire. \"Lähettilään ajoneuvot ovat\nmenneet matkalla rikki, ja hänen on ollut pakko turvautua sihteerinsä\nvaunuihin.\"\n\n\"Onko teillä vaunut?\" kysyi portugalilainen.\n\n\"On minulla ne, jotka satun saamaan.\"\n\n\"Entä vaakuna?\"\n\n\"Minkä vain käsiini saan.\"\n\n\"No se helpottaa asiaa. Paljon tomua, paljon kuraa vaunujen ovissa,\nja paljon myös takana, missä on vaakunan sija, niin että lähetystön\nsihteeri näkee vain tomua ja kuraa.\"\n\n\"Mutta lähettilään seurue?\" kysyi pankinpitäjä.\n\n\"Me saavumme illalla, se on ensimmäistä esiintymistä varten\nsoveliaampaa; te muut tulette vasta seuraavana päivänä, kun\nvalmistukset jo on suoritettu.\"\n\n\"Ihan oikein.\"\n\n\"Mutta lähettiläällä on, paitsi sihteeriään, myös kamaripalvelija\nmukanaan, ja se on arkaluontoinen toimi\", sanoi don Manuel.\n\n\"Herra päällysmies\", sanoi pankinpitäjä eräälle näistä\nkeinottelijoista, \"te saatte ruveta kamaripalvelijaksi.\"\n\nPäällysmies kumarsi.\n\n\"Entä rahoja ostoksiin?\" tiedusti don Manuel. \"Itse olen tyhjä.\"\n\n\"Minulla on rahaa\", sanoi Beausire, \"mutta ne ovat rakastajattareni\nomia.\"\n\n\"Paljonko on kassassa?\" utelivat osakkaat.\n\n\"Avaimet esille, hyvät herrat\", sanoi pankinpitäjä. Kukin otti\ntaskustaan pienen avaimen ja aukaisi yhden niistä kahdestatoista\nlukosta, joilla pöydän kaksinkertainen pohja oli suljettu, niin ettei\nyksikään tämän oivallisen seuran jäsen päässyt tutkimaan kassaa ilman\nyhdentoista toverinsa lupaa. Nyt alkoi kassan tarkastus.\n\n\"Sata yhdeksänkymmentä kahdeksan louisdoria paitsi vararahastoa\",\nilmoitti pankinpitäjä, jota oli pidetty silmällä.\n\n\"Antakaa ne herra Beausirelle ja minulle\", sanoi don Manuel. \"Siinä\nei liene liikaa?\"\n\n\"Antakaa meille kaksi kolmannesta ja jättäkää viimeinen kolmasosa\nlähetystön muulle väestölle\", ehdotti Beausire jalomielisesti, saaden\nosakseen yleistä suosiota.\n\nTällä tapaa don Manuel ja Beausire saivat sata kolmekymmentä\nkaksi louisdoria, ja kuusikymmentäkuusi varattiin muille ja nyt\nhajaannuttiin, kun ensin oli sovittu huomisesta yhtymäpaikasta.\n\nBeausire kääri dominon kainaloonsa ja kiirehti juosten\nDauphine-kadulle, missä toivoi tapaavansa jälleen neiti Olivan\nkaikkine entisine hyveineen ja uusine louisdoreineen.\n\n\n\n\nXXVI\n\nLÄHETTILÄS\n\n\nSeuraavana päivänä, illansuussa, saapuivat Pariisiin Enfertullin\nkautta matkavaunut niin tomuisina ja kuraisina; ettei niiden\nvaakunaa voinut eroittaa. Niitä kiidätti neljä hevosta niin, että\nkipinöitä lensi kavioista, sillä kyytimiehet ajoivat niin sanoaksemme\nruhtinaallista vauhtia.\n\nVaunut pysähtyivät Jussienne-kadulle varsin upean hotellin eteen.\nPortilla seisoi kaksi miestä odottamassa; toisella oli yllään niin\nhuoliteltu puku, että sitä voi sanoa juhlapuvuksi, toisella taas\ntavallinen vahtimestarinpuku, jollaisia on kaikkina aikoina käytetty\nPariisin virastoissa. Toisin sanoen, jälkimäinen oli sen näköinen\nkuin portinvartija loistoasussaan.\n\nVaunut ajoivat hotellin pihalle, ja portti suljettiin heti useiden\nuteliaiden nenän edessä. Juhlapukuinen mies lähestyi hyvin\nkunnioittavasti vaunujen ovea ja koki värähtelevällä äänellä aloittaa\npuhetta portugalinkielellä.\n\n\"Kuka te olette?\" keskeytti juro ääni sisältä, myös\nportugalinkielellä, mutta osaten sitä.\n\n\"Lähetystön sihteeri, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija.\"\n\n\"Hyvä on. Kuinka huonosti te puhutte meidän kieltämme, hyvä sihteeri!\nMistä täällä astutaan sisään?\"\n\n\"Tästä, monseigneur, tästä!\"\n\n\"Ikävä vastaanotto\", mutisi hänen ylhäisyytensä don Manuel,\narvokkaasti nojaten kamaripalvelijaansa ja yksityissihteeriinsä.\n\n\"Suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi\", sanoi lähetystön sihteeri\nmongertaen portugalinkieltä, \"mutta teidän ylhäisyytenne kuriiri\nsaapui vasta kello kahden aikaan päivällä ilmoittamaan tulostanne.\nOlin sillä hetkellä poissa, lähetystön asioilla. Heti palattuani\nsain teidän ylhäisyytenne kirjeen. Ei ole ehditty muuta kuin avata\nhuoneet, joissa nyt sytytetään valoa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\"\n\n\"Minulle tuottaa erityistä iloa nähdä uusi lähettiläämme omassa\npersoonassaan.\"\n\n\"Hiljaa! Ei kannata levittää tietoa ennenkuin Lissabonista on\nsaatu uusia määräyksiä. Pyydän teitä, monsieur, saattamaan minut\nmakuuhuoneeseeni, sillä aivan näännyn väsymyksestä. Voitte sitten\nkääntyä yksityissihteerini puoleen, hän ilmoittaa teille määräykseni.\"\n\nSihteeri kumarsi kunnioittavasti Beausirelle, joka vastasi\nystävällisellä nyökkäyksellä ja sanoi ivallisen kohteliaasti:\n\n\"Puhukaa ranskaa, monsieur, se on teille mukavampaa, ja minulle myös.\"\n\n\"Niin\", mutisi lähetystön sihteeri, \"minun on myönnettävä, herra\nsihteeri, että ääntämiseni...\"\n\n\"Sen kyllä kuulen\", myönsi Beausire häikäilemättä.\n\n\"Koska olette, monsieur, niin herttainen mies, niin käytän\ntilaisuutta hyväkseni\", riensi sihteeri avosydämisesti puhumaan,\n\"luuletteko, että herra de Souza on minulle siitä suutuksissaan, kun\nniin pahasti mongerran portugalinkieltä?\"\n\n\"Ei ollenkaan, jos vain osaatte ranskaa puhtaasti.\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti toinen riemuissaan. \"Minähän olen pariisilainen\nSaint-Honorén kadulta.\"\n\n\"Se sopii mainiosti\", sanoi Beausire. \"Mikä taas onkaan nimenne...\nDucorneau, eikö niin?\"\n\n\"Niin, Ducorneau, hyvin sopiva nimi, siinä kun on espanjalainen\npääte, jos niin tahtoo. Herra sihteeri tiesi siis nimeni; se\nilahuttaa minua suuresti.\"\n\n\"Te olette Lissabonissa hyvissä kirjoissa, niin hyvissä, että\ntunnustetun kykynne vuoksi meidän ei tarvinnut sieltä hankkia\nsihteeriä lähetystöömme.\"\n\n\"Olen niin kiitollinen! Herra de Souzan nimitys on minulle ylen\nonnellinen tapaus.\"\n\n\"Mutta kuulkaa, herra lähettiläs soittaa!\"\n\n\"Riennetään.\"\n\nJa he riensivätkin. Lähettiläs oli kamaripalvelijansa avulla\nriisuutunut. Hänellä oli yllään komea yönuttu. Kiireesti hankittu\nparturi pääsi juuri häntä kähertämästä. Pöydillä ja hyllyillä näkyi\nmuutamia ilmeisesti kallisarvoisia lippaita ja matkalaukkuja. Uunissa\npaloi hyvä tuli.\n\n\"Astukaa sisään, herra sihteeri\", sanoi lähettiläs, joka asettui\nsuureen, patjoilla varustettuun nojatuoliin tulisijan eteen.\n\n\"Paneekohan herra lähettiläs pahakseen, jos vastaan ranskaksi?\"\nkuiskasi sihteeri Beausirelle.\n\n\"Ei, ei, jatkakaa te vain.\"\n\nDucorneau lausui nyt kohteliaisuutensa ranskankielellä.\n\n\"Sepä on varsin mukavaa, te puhutte ranskaa ihan mainiosti, herra du\nCorno.\"\n\n\"Hän luulee minua portugalilaiseksi\", tuumi lähetystön sihteeri\nihastuneena ja puristi Beausiren kättä.\n\n\"Kuulkaapa\", sanoi Manuel, \"saako täällä illallista?\"\n\n\"Tietysti, teidän ylhäisyytenne. Palais-Royaliin on täältä vain\nmuutama askel ja siellä tunnen erään etevän ravintoloitsijan, joka\ntoimittaa tänne hyvän illallisen teidän ylhäisyydellenne.\"\n\n\"Ikäänkuin teitä itseänne varten, herra du Corno.\"\n\n\"Niin, monseigneur... mitä minuun tulee, niin saanen teidän\nylhäisyytenne luvalla tarjota muutamia pulloja tämän maan viiniä,\nniin hyvää, ettei Portossakaan voisi parempaa saada.\"\n\n\"Ahaa, sihteerillämme on siis hyvä kellari!\" sanoi Beausire hilpeästi.\n\n\"Se onkin ainoa, ylhäisyyteni\", vastasi kainosti tämä kelpo mies,\njonka vilkkaat silmät, pulleat posket ja kukoistava nenä nyt vasta,\nkynttilän valossa, tulivat Beausiren ja don Manuelin näkyviin.\n\n\"Tehkää niinkuin haluatte, herra du Corno\", sanoi lähettiläs. \"Tuokaa\ntänne viiniänne ja tulkaa kanssamme illalliselle.\"\n\n\"Niin suuri kunnia...\"\n\n\"Kursailematta, sillä tänään olen vain matkustaja; huomenna vasta\nolen lähettiläs. Sitäpaitsi meidän on neuvoteltava eräistä asioista.\"\n\n\"Mutta monseigneur sallinee, että hieman järjestän pukuani.\"\n\n\"Te olette parhaassa kunnossa\", sanoi Beausire.\n\n\"Tämä on vastaanottopuku, eikä juhlapukuni\", vastasi Ducorneau.\n\n\"Olkaa sellaisena kuin olette, herra sihteeri, ja käyttäkää\nillallisvalmistuksiin se aika, mikä menisi puvun vaihtoon.\"\n\nDucorneau poistui hyvillä mielin juoksujalassa, jottei vain hänen\nylhäisyytensä ruokahalun tarvitsisi varrota kymmentä minuuttia\nliikaa. Sillaikaa nämä kolme makuuhuoneeseen sulkeutunutta veijaria\ntarkastelivat irtaimistoa ja uuden arvonsa asiakirjoja.\n\n\"Viettääkö tuo sihteeri yötkin tässä talossa?\" kysyi don Manuel.\n\n\"Ei suinkaan. Sillä hölmöllä on hyvä viinikellari, ja varmaankin\nhänellä on jossakin myös sievä naikkonen. Hän on poikamies.\"\n\n\"Entä portinvartija?\"\n\n\"Hänestä täytyy päästä eroon.\"\n\n\"Sen otan minä toimittaakseni.\"\n\n\"Ja hotellin muut palvelijat?\"\n\n\"Palkattua väkeä, jonka sijalle voi huomenna panna yhtiömiehiämme.\"\n\n\"Miltä näyttävät keittiö ja ruokahuoneet?\"\n\n\"Tyhjiä kerrassaan. Entinen lähettiläs ei oleskellut täällä. Hänellä\noli oma talonsa.\"\n\n\"Entä kassa?\"\n\n\"Siihen nähden on tiedusteltava sihteeriltä: pulmallinen kysymys.\"\n\n\"Minä voin kyllä kysyä\", sanoi Beausire. \"Me olemme jo parhaita\nystäviä.\"\n\n\"Vaiti! Hän tulee jo.\"\n\nDucorneau tulikin hengästyneenä. Hän oli tilannut illallisen eräältä\nBons-Enfants kadun ravintoloitsijalta ja noutanut työhuoneestaan\nkuusi aika isoa pulloa, ja hänen säteilevät kasvonsa ilmaisivat sitä\nhyvää mielialaa, jonka nämä molemmat auringot, luonto ja oveluus,\nvoivat loihtia esille kaunistaakseen sitä, millä on kyynikkojen\npuhetavassa nimenä ihmisen julkisivu.\n\n\"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse siirtyä ruokasaliin?\" kysyi hän.\n\n\"Ei ole väliä, syödään täällä kamarissa kaikessa rauhassa,\nuunivalkean hohteessa.\"\n\n\"Monseigneur aivan hurmaa minut ilolla. Tässä on viiniä.\"\n\n\"Topaasin väristä!\" sanoi Beausire nostaen erään pullon kynttilän\nkohdalle.\n\n\"Istukaa, herra sihteeri, sillaikaa kun kamaripalvelijani kattaa\npöytää.\"\n\nDucorneau istuutui.\n\n\"Minä päivänä saapuivat viimeiset pikaviestit?\" kysyi lähettiläs.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne edeltäjän lähipäivän aattona.\"\n\n\"Hyvä. Onko lähetystö hyvässä kunnossa?\"\n\n\"On, täysin hyvässä, monseigneur.\"\n\n\"Ei vaikeuksia raha-asioissakaan?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni.\"\n\n\"Onko jäänyt velkoja?... Sanokaa vain... Jos olisi velkoja, niin\nensi työksemme ne maksamme. Edeltäjäni on uljas aatelismies, jonka\nsitoumuksista menen täyteen takuuseen.\"\n\n\"Jumalan kiitos, ei se ole monseigneurille tarpeellista. Kolme\nviikkoa sitten selvitettiin ja maksettiin kaikki laskut, ja päivää\nsen jälkeen, kun entinen lähettiläs oli matkustanut, saapui tänne\nsata tuhatta livreä.\"\n\n\"Sata tuhatta livreä!\" huudahtivat yhtaikaa Beausire ja don Manuel\nilosta hätkähtäen.\n\n\"Kullassa\", lisäsi sihteeri.\n\n\"Kullassa\", toistivat lähettiläs ja yksityissihteeri, vieläpä\nkamaripalvelijakin.\n\n\"Niin että\", sanoi Beausire kokien niellä mielenliikutustaan,\n\"kassassa nyt on...\"\n\n\"Sata tuhatta kolmesataa kaksikymmentä kahdeksan livreä, herra\nsihteeri.\"\n\n\"Se on vähän\", sanoi don Manuel kylmästi. \"Mutta onneksi on hänen\nmajesteettinsa osoittanut varoja käytettäviksemme. Sanoinhan teille,\nystäväni\", lisäsi hän kääntyen Beausireen päin, \"että Pariisissa\njoudumme tiukalle.\"\n\n\"Niin, jollei teidän ylhäisyytenne olisi ryhtynyt varokeinoihin\",\nvastasi Beausire kunnioittavasti.\n\nTämä sihteerin tärkeä ilmoitus kassan tilasta vaikutti sen, että\nlähetystön hilpeys yhä yltyi.\n\nHyvä illallinen, johon kuului lohta, isoja krapuja, metsänriistaa\nja jälkiruoka, oli omansa myös lisäämään portugalilaisten herrain\npirteyttä. Ducorneau oli vapautunut kursailusta ja söi kuin\nkymmenen Espanjan ylimystä, samalla näyttäen esimiehelleen, kuinka\nSaint-Honorén kadun pariisilainen käsitteli Porto- ja Xeres-viinejä\nkuin halpoja kotimaisia.\n\nDucorneau kiitti juuri taivasta siitä, että se oli hänelle\ntoimittanut lähettilään, joka piti enemmän ranskan- kuin\nportugalinkielestä ja enemmän Portugalin kuin Ranskan viineistä, ja\noli siinä suloisessa autuudentilassa, jonka aivoille suo tyydytetty\nja kiitollinen vatsa, kun herra de Souza kääntyi hänen puoleensa\nja kehoitti häntä menemään makuulle. Hän nousi, teki monimutkaisen\nkumarruksen, ja takertui yhtä moneen huonekaluun kuin orjantappuran\noksa takertuu vesakon lehtiin, ja pääsi lopulta hotellin portille.\n\nBeausire ja don Manuel eivät olleet nauttineet lähetystön oivallisia\nviinejä niin paljon, jotta olisi heti tarvinnut heittäytyä unen\nvaltaan. Sitäpaitsi piti kamaripalvelijan saada illallista\nherrasväkensä jälkeen, ja sen puuhan suoritti _päällysmies_\ntäsmällisesti sen esimerkin mukaan, jonka oli juuri nähnyt.\n\nHuomispäivän ohjelma oli nyt valmiina. Nämä kolme yhtiömiestä kävivät\nvielä tiedusteluretkellä hotellissa, otettuaan ensin selville, että\nportinvartija nukkui.\n\n\n\n\nXXVII\n\nHERRAT BÖHMER JA BOSSANGE\n\n\nSeuraavana päivänä ryhtyi Ducorneau, ennenkuin ehti mitään\nmaistaakaan, ponteviin toimiin, jotta lähetystö virkoisi\nhorroksistaan. Virkapöydät, salkut, mustepullot, kiireiset hommat,\npihalla hyppelevät hevoset — kaikki osoitti eloa siellä, missä\npäivää ennen oli vallinnut kuolettava lamaannus. Koko kortteliin\nlevisi pian huhu, että yöllä oli Portugalista saapunut ylhäinen\nhenkilö tärkeissä asioissa. Tämä huhu, jonka olisi pitänyt hankkia\nluottoa kolmelle veijarillemme, oli heille kuitenkin yhä uudistuvan\npelon aiheena.\n\nMutta herrojen de Crosnen ja Breteuilin poliisilla olikin pitkät\nkorvat, joita se ei tukkisi tällaisissa olosuhteissa, samoin kuin\nArgus-silmät, joita se ei ummistaisi, kun oli puhe portugalilaisista\nsuurmiehistä. Don Manuel huomautti kuitenkin Beausirelle, että\njulkealla rohkeudella voi viikon ajan estää poliisin tiedusteluja\nkehittymästä epäluuloksi ja kaksi viikkoa estää epäluuloja\nmuuttumasta varmuudeksi, ja että siis keskimäärin kymmenen päivää jäi\nhäiritsemätöntä työaikaa tälle yhtiölle, jonka muuten oli viisasta\nsuorittaa määrätyt toimensa kuuden päivän kuluessa.\n\nAurinko oli juuri noussut, kun kaksissa vuokravaunuissa hotelliin\nsaapuivat muut yhdeksän veijaria, joiden oli määrä olla lähetystön\npalvelusväkenä. Heidät majoitti nopeasti tai oikeammin toimitti\nmakuulle Beausire; yksi sijoitettiin kassaa likelle, yksi arkistoon,\nkolmas astui portinvartijan sijalle, jonka Ducorneau itse erotti\nsillä tekosyyllä, ettei hän osannut portugalinkieltä. Näin oli\nhotelli miehitetty varusväellä, jonka piti sitä varjella asiaan\nkuulumattomilta, ja tätä lajia on varsinkin poliisi niiden mielestä,\njoilla on valtiollisia tai muita salaisuuksia.\n\nKello kahdentoista vaiheilla nousi don Manuel, lisänimeltä Souza,\nkomeapukuisena erittäin hienoihin vaunuihin, jotka Beausire oli\nvuokrannut 500 livrestä kuussa, maksaen puolelta kuukaudelta\netukäteen. Yksityissihteerinsä ja kamaripalvelijansa seuraamana hän\nlähti nyt herrain Böhmer ja Bossangen liikkeeseen.\n\nLähetystön sihteeri määrättiin omalla vastuullaan, kuten tavallisesti\nlähettilään poissaollessa, toimittamaan juoksevia asioita,\nkuten passien laatimista ynnä muuta, kuitenkin sillä ehdolla,\nettä rahamenoja ja laskuja sai suorittaa vain yksityissihteerin\nsuostumuksella. Nämä herrat tahtoivat säilyttää koskematonna sen\nsadan tuhannen livren summan, joka oli koko yrityksen perusehto.\n\nLähettiläälle ilmoitettiin, että hovihankkijat Böhmer ja Bossange\nasuivat Ecole-rantakadun varrella, ja kello yhden aikaan saapui\nseurue sinne.\n\nKamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille,\njoka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla,\npaksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat\noli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja\nkuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi\nsiruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.\n\nMuuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta\nkysyttiin, mitä hän tahtoi.\n\n\"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea\",\nvastasi palvelija.\n\nKohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului\nkiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista\nylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen\nkäsivartensa hänen ylhäisyydelleen.\n\nSe henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia\nportugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen\npysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan\n\"lähettiläs\" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi\nodottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin\nastuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin\nkookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat\nja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman\nihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:\n\n\"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin\nvaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme.\"\n\nDon Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti\nhänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren\nherttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt\nmitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa\", sanoi Beausire, \"eikä siis\nymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle,\nmikäli ette\", lisäsi hän kiireesti, \"itse osaa portugalinkieltä.\"\n\n\"En, monsieur, en minä osaa.\"\n\n\"Minä siis puhun puolestanne.\"\n\nJa Beausire solkkasi muutaman sanan portugalinkieltä, ja siihen don\nManuel vastasi samalla kielellä.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä kreivi de Souza, hänen kaikkein uskovaisimman\nmajesteettinsa lähettiläs, ottaa suosiollisesti huomioonsa sananne ja\npyytää minua kysymään, onko totta, että teillä vielä on hallussanne\nmuuan kaunis timanttinen kaulanauha?\"\n\nBöhmer kohotti päätään ja silmäili Beausireä kuin mitatakseen hänet\nkiireestä kantapäähän. Mutta Beausire kesti tämän koetuksen kuin\novela valtiomies.\n\n\"Timanttinen kaulanauha\", sanoi Böhmer hitaasti, \"hyvin kaunis\nkaulanauha?\"\n\n\"Se, jota tarjositte Ranskan kuningattarelle\", lisäsi Beausire, \"ja\njosta hänen kaikkein uskovaisin majesteettinsa on kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Onko herra lähetystön virkamies?\" kysyi Böhmer.\n\n\"Minä olen hänen yksityissihteerinsä.\"\n\nDon Manuel oli suurena herrana istuutunut ja katseli nyt rantakadun\npuoleisen varsin sievän huoneen ovimaalauksia. Kirkas aurinko\nvalaisi Seineä; poppelit näyttelivät hennonvihreitä ensi umppujaan\nkevättulvien paisuttaman, kellertävän virran reunalla, ja don Manuel\nsiirtyi tarkastelemaan maisemaa.\n\n\"Monsieur\", sanoi Beausire, \"minusta näyttää kuin ette kuulisi, mitä\nteille puhun.\"\n\n\"Kuinka niin, monsieur?\" vastasi Böhmer, hieman hätkähtäen toisen\npäättäväisestä äänensävystä.\n\n\"Tarkoitan, että hänen ylhäisyytensä näkyy jo käyvän maltittomaksi,\nherra jalokiviseppä.\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi Böhmer punastuen, \"minä en saa ottaa sitä\nkaulanauhaa esille, ellei yhtiömieheni, herra Bossange, ole läsnä.\"\n\n\"No kutsukaa siis yhtiömiehenne.\"\n\nNyt lähestyi heitä don Manuel ja alkoi jääkylmin ilmein, joissa\nkuvastui tavallaan majesteettisuutta, pitää portugalinkielistä\npuhetta, jonka kestäessä Beausire syvään kumarteli monta kertaa.\nSitten hän käänsi heille selkänsä ja katseli edelleen akkunasta.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä sanoo\", tulkitsi Beausire, \"että hänen on nyt jo\ntäytynyt odottaa kymmenen minuuttia, jommoiseen hän ei ole missään\ntottunut, ei kuningastenkaan luona.\"\n\nBöhmer kumarsi, tarttui soittoketjuun ja nykäisi. Pian ilmestyi\nhuoneeseen uusi henkilö. Se oli toinen jalokiviseppä, Bossange.\nBöhmer selitti hänelle muutamalla sanalla, mistä oli puhe. Bossange\nkatsahti kumpaankin portugalilaiseen ja pyysi sitten Böhmeriltä\nkassakaapin avainta.\n\n\"Tuntuu melkein\", ajatteli Beausire, \"että rehelliset ihmiset ovat\ntoisiaan kohtaan yhtä varovaisia kuin varkaat.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua tuli Bossange takaisin, vasemmassa kädessä\njalokivilipas, kun taas oikea käsi oli pistetty takin alle, missä\nBeausire selvästi erotti kahden pistoolin kohokuvan.\n\n\"Meillä voi olla rehellinen muoto\", sanoi don Manuel vakavasti\nportugalinkielellä, \"mutta nuo kauppiaat luulevat meitä ennemmin\nveijareiksi kuin lähettiläiksi.\"\n\nLausuessaan nämä sanat hän tutki jalokiviseppien kasvoja nähdäkseen\nheidän ilmeistään, ymmärsivätkö he tätä kieltä. Mutta mitään\nepäilyttävää ei näkynyt; sen sijaan tuli esille niin ihmeellisen\nkaunis koriste, että aivan huikaisi. Hyvässä luottamuksessa\nluovutettiin lipas don Manuelin käsiin, mutta tämä sanoi heti\njulmistuneena sihteerilleen:\n\n\"Sanokaa näille vintiöille, että he käyttävät väärin kauppiaiden\noikeutta olla tyhmiä. He näyttävät minulle valetimantteja, kun pyydän\nnäyttämään oikeita. Sanokaa heille, että valitan Ranskan ministerille\nja että kuningattareni nimessä toimitan Bastiljiin tuommoiset\nhävyttömät, jotka tekevät pilaa Portugalin lähettiläästä.\"\n\nNäin sanoen hän paiskasi lippaan myymäpöydälle. Beausiren ei\ntarvinnut hänen sanojaan tulkita; ilmeet ja eleet olivat kyllin\nselvät. Böhmer ja Bossange pyytelivät hartaasti anteeksi ja\nselittivät, että Ranskassa on tapana näyttää timanttien malleja,\ntekokoristeita, mitkä kyllä tyydyttivät rehellisten ihmisten\nuteliaisuutta, mutta eivät houkuttaneet varkaita. Herra de Souza\nteki harmistuneena liikkeen ja kääntyi ovelle päin jalokiviseppien\nhätääntyessä.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä pyytää sanomaan teille\", sanoi Beausire,\n\"olevansa pahoillaan siitä, että Ranskan hovihankkijain arvon saaneet\njalokivisepät eivät pysty tekemään eroa lähettilään ja heittiön\nvälillä, ja hänen ylhäisyytensä palaa takaisin hotelliinsa.\"\n\nBöhmer ja Bossange antoivat toisilleen merkin ja kumarsivat uudestaan\nvakuuttaen syvintä kunnioitustaan. Herra de Souza oli vähällä\nsurvaista heitä varpaille, ja astui ulos. Kauppiaat katselivat\ntoisiaan hyvin levottomina ja kumartelivat syvään. Beausire seurasi\nherraansa kopean näköisenä.\n\nVanha palvelijatar aukaisi portin lukot ja salvat.\n\n\"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!\" huusi Beausire\nkamaripalvelijalle.\n\n\"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!\" huusi palvelija ajajalle.\n\nBöhmer kuuli luukusta heidän osoitteensa.\n\n\"Myttyyn meni!\" mutisi kamaripalvelija.\n\n\"Hyvin kävi\", sanoi Beausire. \"Tunnin kuluessa nuo moukat ovat\nluonamme.\"\n\nVaunut kiitivät, ikäänkuin niitä olisi vetänyt kahdeksan hevosta.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nLÄHETYSTÖSSÄ\n\n\nPalatessaan lähetystön hotelliin nämä herrat tapasivat Ducorneaun\nkaikessa rauhassa päivällisellä työhuoneessaan. Beausire pyysi häntä\ntulemaan lähettilään puheille ja huomautti:\n\n\"Ymmärrätte kai, hyvä sihteeri, ettei sellainen henkilö kuin herra de\nSouza voi olla tavallinen lähettiläs.\"\n\n\"Sitä olen kyllä arvellutkin\", vastasi toinen.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä\", jatkoi Beausire, \"tahtoo Pariisissa päästä\nhuomattavalle sijalle rikkaiden ja ylhäisten piirissä, joten siis\noleskelu tässä ikävässä hotellissa Jussienne-kadun varrella on\nhänelle sietämätön. Niinmuodoin on hankittava hänen ylhäisyydelleen\nyksityinen asunto.\"\n\n\"Mutta se tuottaa haittaa lähettilään tehtäville\", muistutti\nsihteeri, \"ja meidän on sitten niin usein juostava hakemaan hänen\nallekirjoitustaan.\"\n\n\"Mitä vielä! Hänen ylhäisyytensä antaa teille vaunut\", vastasi\nBeausire.\n\n\"Vaunut minulle!\" huudahti Ducorneau vähällä pyörtyä ilosta.\n\n\"Väärin on, ettei teillä ole aina ollut omia ajoneuvoja\", jatkoi\nBeausire. \"Jos lähetystön sihteerillä on mitään arvoa, täytyy\nhänellä olla omat vaunut; mutta palatkaamme tähän asiaan sitten, kun\naika paremmin myöntää. Nyt meidän on tehtävä lähettiläälle selkoa\nasioista. Missä on kassa?\"\n\n\"Ylhäällä, lähettilään omassa kerroksessa.\"\n\n\"Niin kaukana teidän työhuoneestanne?\"\n\n\"Varovaisuudesta, monsieur. Varkaiden on vaikeampi päästä\nensimmäiseen kuin pohjakerrokseen.\"\n\n\"Vai varkaita te pelkäätte\", myhähti Beausire, \"mokoman summan\nvuoksi!\"\n\n\"Sata tuhatta livreä!\" huudahti Ducorneau. \"Hitto vie, kyllä kuuluu,\nettä herra de Souza on rikas! Eipä vain ole sataa tuhatta minkään\nmuun lähetystön kassassa.\"\n\n\"Sopiiko, että nyt tarkastamme?\" esitti Beausire. \"Minulla on hieman\nkiire asioilleni.\"\n\n\"Heti paikalla, monsieur\", vastasi Ducorneau ja lähti\npohjakerroksesta.\n\nKassa tarkastettiin, ja siinä oli sata tuhatta livreä, puoleksi\nkullassa ja hopeassa. Ducorneau tarjosi avaimensa, jota Beausire\nkatseli vähän aikaa ihaillakseen sen monimutkaisia uurteita ja\nkoloja, mutta samalla hän näppärästi otti siitä vahaan jäljennöksen.\nAntaen sitten avaimen takaisin Ducorneaulle hän sanoi:\n\n\"Herra Ducorneau, se on teillä varmemmassa tallessa; mennään nyt\nlähettilään puheille.\"\n\nDon Manuel tavattiin yksinään suklaatikuppinsa ääressä. Hän näytti\ntarkasti tutkivan salakirjaimin kirjoitettua paperia. Nähdessään\nvirallisen sihteerinsä hän kysyi:\n\n\"Tunnetteko sitä salakirjoitusta, jota on tähän asti käytetty?\"\n\n\"En, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Mutta minä tahdon, että siihen tutustutte; siten voitte vapauttaa\nminut monestakin rasittavasta pikkuseikasta. Kuinka muuten on\nasioiden laita? Missä tilassa on kassa?\" kysyi hän Beausirelta.\n\n\"Täysin kunnossa, niinkuin kaikki muukin, mikä kuuluu herra\nDucorneaun tehtäviin\", vastasi Beausire.\n\n\"Ja ne sata tuhatta livreä?\"\n\n\"Käteisinä, monsieur.\"\n\n\"Hyvä. Istuutukaa, herra Ducorneau; pyydän teiltä erästä tietoa.\"\n\n\"Olen nöyrin palvelijanne, monseigneur\", sanoi sihteeri ilosta\nsäteillen.\n\n\"On eräs asia, sanonpa teille: valtioasia.\"\n\n\"Ymmärrän, monseigneur\", sanoi sihteeri ja siirsi tuoliaan lähemmäksi.\n\n\"Tärkeä asia, jossa tarvitaan teidän neuvoanne. Tunnetteko Pariisissa\njonkun rehellisen jalokivikauppiaan?\"\n\n\"Täällä on Böhmer ja Bossangen liike. He ovat hovihankkijoita.\"\n\n\"Juuri niiden kanssa en tahdo olla tekemisissä\", selitti don Manuel.\n\"Tulen juuri heidän luotaan enkä aio heitä enää koskaan tavata.\"\n\n\"Ovatko he sattuneet suututtamaan teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Ovat, herra Corno, aika lailla.\"\n\n\"Jos saisin olla vähän utelias, jos voisin...\"\n\n\"Puhukaa vain!\"\n\n\"Kysyisin, millä tapaa nämä jalokivikauppiaat, joilla ammattinsa\npuolesta on sellainen maine...\"\n\n\"Ne ovat suorastaan juutalaisia, herra Corno, mutta kehnon menettelyn\nvuoksi niiltä meneekin hukkaan yhden ja kahden miljoonan vaiheille.\"\n\n\"Niinkö?\" kysäisi Ducorneau vallan ihmeissään.\n\n\"Olin saanut hänen kaikkein uskovaisimmalta majesteetiltaan toimeksi\nsopia erään timanttisen kaulakoristeen kaupasta.\"\n\n\"Se on kai se kallis kaulanauha, jonka kuningas-vainaja tilasi rouva\nDubarrylle. Kyllä tiedän.\"\n\n\"Te olette verraton; tiedätte kaikki. No niin, minun piti ostaa tuo\nkaulanauha, mutta kun asia on kääntynyt tälle tolalle, niin ei minua\nhaluta ostaa.\"\n\n\"Pitäisikö minun ryhtyä välittämään?\"\n\n\"Herra Corno!\"\n\n\"Taitavasti, monseigneur, viisaasti.\"\n\n\"Hyvä olisi, jos tuntisitte nuo miehet.\"\n\n\"Bossange on minulle kaukaista sukua.\"\n\nDon Manuel ja Beausire katsahtivat toisiinsa. Syntyi äänettömyys,\njolloin molemmat veijarit harkitsivat. Äkkiä aukeni ovi, ja muuan\npalvelija ilmoitti herrain Böhmerin ja Bossangen saapuneen hotelliin.\nDon Manuel nousi kiireesti ja huusi vihaisella äänellä:\n\n\"Ajakaa pois ne herrat!\"\n\nPalvelija peräytyi pari askelta totellakseen.\n\n\"Ei, sen saa sihteeri itse tehdä\", huomautti lähettiläs.\n\n\"Herran nimessä!\" sanoi Ducorneau rukoilevalla äänellä, \"suokoon\nmonseigneur minun täyttää käskynsä. Minä ainakin lievennän sitä kun\nei saa sitä peruutetuksi.\"\n\n\"Tehkää, niinkuin tahdotte\", vastasi don Manuel kylmästi.\n\nBeausire astui hänen luokseen samalla, kun Ducorneau riensi ovesta.\n\n\"Taitaa käydä hullusti\", sanoi don Manuel.\n\n\"Ei ollenkaan, Ducorneau järjestää kyllä asian taas kuntoon.\"\n\n\"Se pöllö sen sekoittaa vielä pahemmin! Kauppiasten luona puhuimme\nvain portugalinkieltä; tehän sanoitte, etten ymmärrä sanaakaan\nranskaa. Ja nyt Ducorneau pilaa kaikki.\"\n\n\"Minäpä riennän hätään.\"\n\n\"Kenties on vaarallista, että esiinnytte siellä.\"\n\n\"Saatte nähdä; antakaa minulle vain vapaat kädet.\"\n\n\"Sama se, lempo soikoon!\"\n\nBeausire lähti huoneesta.\n\nDucorneau oli alakerrassa tavannut Böhmerin ja Bossangen, joiden\nkäytös, heidän astuttuaan lähetystön hotelliin, oli kohteliaisuuden\npuolesta koko lailla muuttunut, vaikkei ehkä käynyt luottavammaksi.\nArvaamatta, että täällä olisi ketään tuttua, he odottivat kankeina\nalasalissa. Nähdessään Ducorneaun huudahti Bossange iloisesti\nhämmästyen.\n\n\"Te täällä!\" sanoi hän ja lähestyi häntä syleilläkseen.\n\n\"Kuinka herttainen te olette!\" sanoi Ducorneau. \"Siis täällä te\ntunnette minut, pohattaserkku! Sekö on syynä, että olen lähetystössä?\"\n\n\"Kuulkaa nyt\", sanoi Bossange, \"jos olemme olleet vähän erillämme,\nniin suokaa anteeksi ja tehkää minulle muuan palvelus.\"\n\n\"Juuri sitä varten tulinkin.\"\n\n\"No kiitos! Te siis kuulutte tähän lähetystöön?\"\n\n\"Kuulun.\"\n\n\"Antakaa minulle muutamia tietoja.\"\n\n\"Mitä ja mistä?\"\n\n\"Itse lähetystöstä.\"\n\n\"Minä olen sen sihteeri.\"\n\n\"Mainiota! Haluamme puhutella lähettilästä.\"\n\n\"Tulen juuri hänen puolestaan.\"\n\n\"Hänen puolestaan! Sanomaan... mitä?\"\n\n\"Että hän pyytää teitä poistumaan niin pian kuin suinkin, hyvät\nherrat.\"\n\nJalokivikauppiaat silmäilivät toisiaan noloina.\n\n\"Koska nähtävästi\", jatkoi Ducorneau mahtavasti, \"olette\nkäyttäytyneet tyhmästi ja epäkohteliaasti.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan kuitenkin...\"\n\n\"Se on suotta\", keskeytti Beausire, joka kopeana ja kylmänä ilmestyi\nkynnykselle. \"Herra Ducorneau, onhan teidän ylhäisyytenne pyytänyt\nteitä käskemään nuo herrat pois. Antakaa siis heidän mennä.\"\n\n\"Herra sihteeri...\"\n\n\"Totelkaa\", sanoi Beausire halveksivasti ja poistui.\n\nLähetystön sihteeri tarttui sukulaistaan oikeaan hartiaan ja hänen\nyhtiömiestään vasempaan ja sysäsi heidät hiljaa ulos ovesta.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"ei siitä kaupasta tule mitään.\"\n\n\"Herran tähden, kuinka närkkäitä nuo muukalaiset ovat!\" mutisi\nBöhmer, joka itse oli saksalainen.\n\n\"Kun on nimeltään Souza ja vuosituloja on yhdeksän sataa tuhatta\nlivreä\", sanoi sihteeri, \"niin sietää olla niinkuin tahtoo.\"\n\n\"Olenhan teille aina sanonut, Böhmer\", sanoi Bossange huokaisten,\n\"että olette liikeasioissa liian jäykkä.\"\n\n\"Ellei meillä ole hänen rahojaan\", väitti itsepintainen saksalainen,\n\"ei hänelläkään ole meidän kaulanauhaamme.\"\n\nNyt oltiin ehditty portille. Ducorneau alkoi nauraa.\n\n\"Tiedättekö lainkaan, mitä merkitsee oikea portugalilainen?\" sanoi\nhän ivallisesti. \"Tiedättekö edes, mitä on lähettiläs, porvareita\nkun olette? Ette, ja senvuoksi sen teille sanonkin, Potemkin, osti\nhänelle joka vuosi uudenvuoden päiväksi korillisen kirsikoita,\njotka maksoivat sata tuhatta écutä, tuhat livreä joka kirsikka! se\noli jotakin, vai mitä? Mutta herra de Souza aikoo ostaa Brasilian\nkaivokset saadakseen niiden uumenista esille niin suuren timantin\nkuin kaikki teidän yhteensä. Se kyllä vie häneltä kahdenkymmenen\nvuoden tulot, kaksikymmentä miljoonaa, mutta vähät hän siitä, kun ei\nole lapsia. Siinä näette.\"\n\nJa Ducorneau aikoi sulkea portin, kun Bossange teki äkkiä päätöksensä\nja sanoi:\n\n\"Korjatkaa tämä asia, niin saatte...\"\n\n\"Täällä ei huolita lahjoista\", keskeytti Ducorneau ja painoi portin\nkiinni.\n\nSaman päivän iltana lähettiläs sai seuraavan kirjeen:\n\n    'Monseigneur!\n\n    Eräs henkilö, joka odottaa määräyksiänne ja haluaa teille esittää\n    nöyrimpien palvelijainne kunnioittavat anteeksipyynnöt, seisoo\n    hotellinne portilla valmiina teidän ylhäisyytenne viittauksesta\n    jonkun edustajanne käsiin jättämään sen kaulanauhan, jolla on\n    ollut onni kiinnittää huomiotanne.\n\n    Suvaitkaa vastaanottaa, monseigneur, vakuutteet syvimmästä\n    kunnioituksesta j.n.e.\n\n                                   _Böhmer_ ja _Bossange_.'\n\n\"Kas niin\", sanoi don Manuel kirjeen luettuaan, \"nyt on kaulanauha\nmeidän.\"\n\n\"Ei vielä, ei vielä\", vastasi Beausire. \"Ei ennen, kuin olemme sen\nostaneet. Ostetaan se!\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Onhan sovittu, että teidän ylhäisyytenne ei osaa ranskaa; ensiksikin\non siis toimitettava Ducorneau täältä pois.\"\n\n\"Millä tapaa?\"\n\n\"Se on perin helppoa: hänelle annetaan hyvin tärkeä valtiollinen\ntehtävä. Minä pidän siitä huolta.\"\n\n\"Nyt erehdytte\", sanoi don Manuel. \"Hän saa olla takuunamme.\"\n\n\"Mutta hän antaa ilmi, että te osaatte ranskaa.\"\n\n\"Ei hän sitä kerro, kun pyydän häntä olemaan vaiti.\"\n\n\"No jääköön tänne. Annetaan nyt timanttien tuojan tulla.\"\n\nTämä henkilö saatettiin huoneeseen; hän oli Böhmer itse, joka\nkumarteli mitä kohteliaimmin ja pyysi alamaisesti anteeksi. Sitten\nhän otti esille timantit ja näytti aikovan ne jättää katseltavaksi.\nMutta don Manuel viittasi häntä jäämään.\n\n\"Meillä on toisistamme kylliksi kokemusta\", sanoi Beausire. \"Te\nolette epäluuloinen kauppias ja siis varmaankin rehellinen.\nIstuutukaa ja puhelkaamme hiukan, koska herra lähettiläs suo teille\nanteeksi.\"\n\n\"Huh, kuinka vaivaloista on myydä\", huokasi Böhmer.\n\n\"Kuinka vaivaloista on varastaa\", tuumi Beausire.\n\n\n\n\nXXIX\n\nKAUPPA\n\n\nLähettiläs suostui nyt lähemmin tarkastamaan kaulanauhaa. Böhmer\nnäytteli hänelle kutakin timanttia hartain mielin, antaen sen\nkauneuden loistaa parhaalta puolelta.\n\n\"Mitä kokonaisuuteen tulee\", sanoi Beausire, jolle don Manuel\noli puhunut portugalinkielellä, \"ei herra lähettiläällä ole\nmuistuttamista. Mutta timantteja yksitellen tarkastellessa on asian\nlaita toisin. Hänen ylhäisyytensä on laskenut kymmenkunnan sellaista,\njotka ovat pikkuisen karheita, pikkuisen pilkullisia.\"\n\n\"Vai niin!\" ihmetteli Böhmer.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä on jalokivistä paremmin selvillä kuin te;\nBrasiliassa ylhäiset portugalilaiset leikkivät timanteilla niinkuin\nlapset täällä lasinpalasilla.\"\n\nDon Manuel osoitti todellakin monta timanttia perätysten ja huomautti\nmerkillisen tarkkanäköisesti sellaisia pienen pieniä vikoja, joita\nei kenties oikea ammattimieskään olisi nähnyt. \"Semmoisenaan tämä\nkaulanauha\", sanoi Böhmer hämmästyneenä siitä, että niin ylhäinen\nherra oli niin etevä jalokivien tuntija, \"semmoisenaan se on\nkuitenkin kaunein timanttikoriste, mitä nykyään on Euroopassa.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi don Manuel, ja viittauksen saatuaan lisäsi\nBeausire:\n\n\"Kuulkaapa nyt, herra Böhmer, mistä on puhe. Portugalin kuningatar on\nkuullut puhuttavan tästä kaulanauhasta ja antanut herra lähettilään\ntoimeksi sopia kaupasta sitten, kun hän on timantit tarkastanut.\nTimantit tyydyttävät herra lähettilästä; ilmoittakaa siis hinta.\"\n\n\"Kuusitoista sataa tuhatta livreä.\"\n\nBeausire toisti tämän summan lähettiläälle.\n\n\"Siinä on sata tuhatta liikaa\", vastasi don Manuel.\n\n\"Monseigneur\", sanoi jalokivikauppias, \"vaikeaksi käy arvioida, mitä\nliikevoittoa näin kallisarvoisesta esineestä jää. Tämmöisen koristeen\nvalmistamiseksi on täytynyt tutkia ja matkustella niin paljon, että\nsiitä hämmästyisi, jos tuntisi asian niin hyvin kuin minä.\"\n\n\"Sata tuhatta livreä liian kallis\", toisti itsepäinen portugalilainen.\n\n\"Ja kun monseigneur niin sanoo\", lisäsi Beausire, \"niin se on hänen\nvarma vakaumuksensa, sillä hänen ylhäisyytensä ei tingi.\"\n\nBöhmer näytti hieman horjuvan. Ei mikään niin rauhoita epäluuloista\nkauppiasta kuin ostajan tinkiminen.\n\n\"Minun ei sopisi\", sanoi hän hetkisen epäröityään, \"suostua\nvähennykseen, joka ehkä ratkaisee minun ja yhtiömieheni voiton tai\ntappion.\"\n\nDon Manuel kuunteli, kunnes Beausire oli kääntänyt nämä sanat, ja\nnousi sitten. Beausire sulki lippaan ja antoi sen takaisin Böhmerille.\n\n\"Lupaan puhua herra Bossangelle\", sanoi viimemainittu.\n\n\"Suostuuko teidän ylhäisyytenne siihen?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi Beausire.\n\n\"Sitä, että herra lähettiläs näkyy tarjoavan kaulanauhasta\nviisitoista sataa tuhatta.\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Pysyykö teidän ylhäisyytenne tarjouksessaan?\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä ei koskaan syö sanaansa\", vastasi Beausire\noikein portugalilaiseen tapaan. \"Mutta hän ei aina suvaitse niellä\nsitä harmia, että täytyy tinkiä tai kestää tinkimistä.\"\n\n\"Herra sihteeri, eikö teistäkin ole selvää, että minun on\nneuvoteltava yhtiömieheni kanssa?\"\n\n\"Selväähän se on, herra Böhmer.\"\n\n\"Selvää kyllä\", myönsi don Manuel portugalinkielellä, kun Böhmerin\nkysymys oli hänelle tulkittu, \"mutta minulle on tarpeen pikainen\nratkaisu.\"\n\n\"Hyvä on, monseigneur; jos yhtiömieheni suostuu alentamaan hintaa,\nsuostun minä jo ennakolta.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Hinta on siis toistaiseksi viisitoista sataa tuhatta livreä?\"\n\n\"Meidän puolestamme.\"\n\n\"Eikä siis jää muuta\", sanoi Böhmer, \"paitsi tietysti herra Bossangen\nsuostumusta...\"\n\n\"Se tietysti tarvitaan.\"\n\n\"Ei siis muuta kuin sovitaan maksuehdoista.\"\n\n\"Siinä suhteessa ette kohtaa vaikeuksia\", sanoi Beausire. \"Missä\nmuodossa haluatte kauppahinnan?\"\n\n\"Jos sopii, niin käteisenä\", vastasi Böhmer nauraen.\n\n\"Mitä tarkoitatte käteismaksulla?\" kysyi Beausire kylmästi.\n\n\"Ah, tiedän kyllä, ettei kukaan voi antaa puoltatoista miljoonaa\nkovana rahana!\" sanoi Böhmer huoaten.\n\n\"Ja pulaan se teidät itsennekin panisi, herra Böhmer.\"\n\n\"Kuitenkaan en koskaan, herra sihteeri, luovuta tavaraa, ellen saa\nosaa kohta käteisesti.\"\n\n\"Se on kohtuullista.\"\n\nJa Beausire kääntyi don Manueliin päin.\n\n\"Kuinka paljon teidän ylhäisyytenne antaa käteismaksua herra\nBöhmerille?\"\n\n\"Sata tuhatta livreä\", vastasi portugalilainen.\n\n\"Sata tuhatta livreä\", toisti Beausire Böhmerille, \"kun kauppa\npäätetään.\"\n\n\"Ja loput?\" kysyi Böhmer.\n\n\"Kun monseigneurin vekseli on ehtinyt täältä Lissaboniin, paitsi\njos mieluummin tahdotte odottaa, kunnes ilmoitus siitä saapuu\nLissabonista tänne.\"\n\n\"Meillä on asiamies Lissabonissa\", huomautti Böhmer, \"ja jos hänelle\nkirjoittaisi...\"\n\n\"Oikein\", sanoi Beausire ivallisesti nauraen, \"kirjoittakaa vain\nja kysykää, onko herra de Souza maksukykyinen ja voiko hänen\nmajesteetilleen Portugalin kuningattarelle antaa luottoa neljätoista\nsataa tuhatta livreä.\"\n\n\"Monsieur...\" änkytti Böhmer hämillään.\n\n\"Hyväksyttekö, vai haluatteko toisenlaisia ehtoja?\"\n\n\"Ne ehdot, jotka herra sihteeri minulle aluksi esitti, näyttävät\ntyydyttäviltä. Mitä määräaikoja niissä olisi?\"\n\n\"Kolme määräaikaa: kuukauden päästä neljäsataa tuhatta, kahden ja\nkolmen kuukauden päästä kummallakin kertaa viisisataa tuhatta.\nSilloin teidän jo sopii tehdä hauska matka.\"\n\n\"Lissaboniin?\"\n\n\"Miksi ei? Nostamaan kolmessa kuukaudessa lähes puolitoista\nmiljoonaa, eikö sitä varten kannata vähän vaivaa nähdä?\"\n\n\"Onhan se niinkin, mutta...\"\n\n\"Sitäpaitsi saatte matkustaa lähetystön kustannuksella, ja mukaanne\ntulen minä tai virallinen sihteerimme.\"\n\n\"Itsekö minä vien sinne timantit?\"\n\n\"Luonnollisesti, ellette halua lähettää monseigneurin hyväksymiä\nvekseleitä ja laskea timantteja yksin menemään Lissaboniin.\"\n\n\"En tiedä... luulen melkein... parasta olisi matkustaa...\"\n\n\"Sitä minäkin\", sanoi Beausire. \"Kauppa tehdään täällä, te saatte\nkäteisesti sata tuhatta livreä, allekirjoitatte kauppakirjan ja\nviette timantit hänen majesteetilleen. Kuka on teidän asiamiehenne\nLissabonissa?\"\n\n\"Herrat Nunex Balboan Veljekset.\"\n\nDon Manuel kohotti päätään.\n\n\"Nehän ovat minun pankkiirini\", sanoi hän hymyillen.\n\n\"Ne ovat hänen ylhäisyytensä pankkiirit\", toisti Beausire, myös\nhymyillen.\n\nBöhmer näytti riemastuvan. Nyt olivat kaikki pilvet hälvenneet. Hän\nkumarsi kuin kiittääkseen ja sanoakseen hyvästi. Mutta äkkiä jokin\najatus sai hänet viivähtämään.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi Beausire levottomasti.\n\n\"Onhan ehdoista sovittu?\" sanoi Böhmer.\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Paitsi että...\"\n\n\"Herra Bossangen suostumus vielä puuttuu.\"\n\n\"Ja paitsi erästä tapausta\", lisäsi Böhmer.\n\n\"Ahaa! Vai teillä onkin este!\"\n\n\"Se on niin arka asia, monsieur, mutta portugalilainen kunniantunto\non niin ylevä, että hänen ylhäisyytensä varmaan ymmärtää minut.\"\n\n\"Puhukaa nyt vain suoraan!\"\n\n\"Asian laita on se, että tätä koristetta on jo tarjottu hänen\nmajesteetilleen Ranskan kuningattarelle.\"\n\n\"Joka ei siitä huolinut. Entä sitten?\"\n\n\"Me emme voi, monsieur, päästää tätä kaulanauhaa iäksi menemään\nRanskasta ilmoittamatta ensin kuningattarelle, jolle meidän on vielä\nannettava etuoikeus se ostaa, ja siihen meidät pakottaa kunniantunto\nja uskollisuus.\"\n\n\"Se on oikein\", sanoi don Manuel arvokkaasti. \"Ja toivoisin, että\nportugalilainen kauppias puhuisi samaan tapaan kuin herra Böhmer.\"\n\n\"Tunnen itseni onnelliseksi ja ylpeäksi siitä, että teidän\nylhäisyytenne hyväksyy käsityskantani. On siis kaksi väliehtoa: herra\nBossangen suostumus ja Ranskan kuningattaren uusi ja lopullinen\nkieltäytyminen kaulanauhan ostosta. Sitä varten pyydän kolmen päivän\nlykkäystä.\"\n\n\"Ja meidän ehtomme\", sanoi Beausire, \"ovat seuraavat: sata tuhatta\nlivreä käteisesti, muu osa hintaa kolmessa vekselissä. Timanttilipas\njätetään lähetystön sihteerille tai minulle, joista jompikumpi seuraa\nteitä Lissaboniin herrain Nunez Balboan Veljesten luo. Täysi maksu\nkolmessa kuukaudessa ja vapaa matka.\"\n\n\"Juuri niin, monseigneur, juuri niin, monsieur\", sanoi Böhmer ja\nkumarsi.\n\n\"Malttakaa vielä!\" sanoi don Manuel portugalinkielellä.\n\n\"Mitä nyt?\" kummeksi Böhmer.\n\n\"Kaupanpäällisiksi\", sanoi lähettiläs, \"jokin tuhannen pistolin\n[kymmentä frangia vastaava kultaraha. — _Suom._] sormus\nsihteerilleni, sille, joka saattaa teitä matkalla.\"\n\n\"Se on kyllä kohtuullista\", mutisi Böhmer, \"ja sen menon olinkin jo\nottanut lukuun.\"\n\nDon Manuel laski jalokivikauppiaan luotansa ylhäisellä\njäähyväisliikkeellä, ja molemmat yhtiömiehet jäivät kahden kesken.\n\n\"Selittäkää nyt\", sanoi don Manuel kiivastuneena Beausirelle, \"minkä\npirullisen päähänpiston vuoksi te tahdotte, ettei timantteja jätetä\ntänne? Matka Portugaliin! Oletteko hullu? Eikö olisi yhtä hyvä, että\nmaksetaan kauppahinta ja saadaan timantit heti?\"\n\n\"Te otatte lähettilästoimenne liian vakavalta kannalta\", vastasi\nBeausire. \"Herra Böhmerin silmissä te ette vielä oikein ole herra de\nSouza.\"\n\n\"Mitä vielä! Olisiko hän muuten sopinut kaupasta?\"\n\n\"Sanokaa mitä tahdotte. Kenties hän ei olisi sopinut ehdoista,\njos olisi suorastaan epäillyt. Mutta jos kellä on viisitoista\nsataa tuhatta livreä, uskoo hän olevansa kaikkien kuningasten ja\nlähettilästen yläpuolella. Ja jos joku vaihtaa viisitoista sataa\ntuhatta livreä paperipalasiin, tahtoo hän tietää, onko noilla\npapereilla mitään arvoa.\"\n\n\"Aiotte siis matkustaa Portugaliin, vaikkette osaa\nportugalinkieltä... Te olette hullu.\"\n\n\"Enkä ole. Te saatte matkustaa itse.\"\n\n\"En ikinä, siihen en suostu!\" huudahti don Manuel. \"Ettäkö minä\npalaisin Portugaliin! Siihen on minulla päteviä esteitä.\"\n\n\"Vakuutan teille, ettei Böhmer olisi koskaan vaihtanut timanttejaan\npapereihin.\"\n\n\"Vaikka niissä on Souzan nimi!\"\n\n\"Hän pitää itseään ainakin Souzan vertaisena!\" huudahti Beausire ja\nlöi kämmenensä yhteen.\n\n\"Parempi teidän olisi sanoa, että asia on mennyt myttyyn\", väitti don\nManuel.\n\n\"Ei ollenkaan. Tulkaapa tänne, herra päällysmies\", sanoi Beausire\nkamaripalvelijalle, joka ilmestyi kynnykselle. \"Tiedätte kai, mistä\non puhe?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kuuntelitte?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Hyvä. Luuletteko, että olen tehnyt tyhmyyden?\"\n\n\"Ette ole, vaan minusta te olette tuhat kertaa oikeassa.\"\n\n\"Minkä perusteella?\"\n\n\"Kuulkaapa: herra Böhmer olisi muuten toimittanut niin, että\nhotelliamme ja lähettilästä olisi yhtä mittaa pidetty silmällä.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi don Manuel.\n\n\"Mutta kun herra Böhmerillä on osa hintaa saatuna ja timantit\nvieressään, ei häneen jää mitään epäilystä, vaan hän lähtee hyvillä\nmielin Portugaliin.\"\n\n\"Ei silti tarvitse perille asti mennä, herra lähettiläs\", huomautti\nkamaripalvelija, \"vai mitä arvelee herra ritari Beausire?\"\n\n\"No siinä on kerrankin järkevä mies!\" huudahti Olivan rakastaja.\n\n\"Selittäkää lähemmin, mitä aiotte\", sanoi don Manuel jokseenkin\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Viidenkymmenen lieuen päässä Pariisista\", vastasi Beausire, \"tämä\nsukkela poika syöksee esille, naamio kasvoilla, näyttää ajomiehelle\nkahta pistoolia, ryöstää vekselit ja timantit, rökittää herra\nBöhmeriä ja siihen se retki päättyy.\"\n\n\"Sitä en tarkoittanut\", sanoi kamaripalvelija. \"Minä kuvittelin, että\nherrat Beausire ja Böhmer lähtevät laivalla Bayonnesta Portugaliin.\"\n\n\"Hyvä sekin!\"\n\n\"Herra Böhmer ihailee merta, kuten kaikki saksalaiset, ja kävelee\nkannella. Kerran, kun laiva vaaruu, hän horjahtaa ja putoo mereen.\nLippaan oletetaan menneen hänen mukanaan. Miksi ei meri pitäisi\nhallussaan viidentoista sadan tuhannen livren timantteja, kun se on\nniin hyvin tallettanut monta espanjalaista kultalastia.\"\n\n\"Ahaa, nyt alan ymmärtää\", sanoi portugalilainen.\n\n\"Jo on aikakin\", mutisi Beausire.\n\n\"Siinä on vain huomattava\", jatkoi don Manuel, \"että timanttien\nkavaltamisesta joutuu Bastiljiin, ja kun houkuttaa jalokivikauppiaan\nkatselemaan merta, niin joutuu hirteen.\"\n\n\"Voi kyllä joutua kiikkiin timanttivarkaudesta\", myönsi päällysmies,\n\"mutta sitä ei voida epäillä, että mies on hukutettu.\"\n\n\"Sittenpä nähdään, kun niin pitkällä ollaan\", sanoi Beausire. \"Nyt\najatellaan vain tehtäviämme. Hoitakaamme tätä lähetystöä kuin\nmallikelpoiset portugalilaiset, jotta meistä sanottaisiin: Elleivät\nolleetkaan oikeita lähettiläitä, niin ainakin näyttivät olevan. Sekin\nolisi imartelevaa. Siis odotetaan kolme päivää.\"\n\n\n\n\nXXX\n\nSANOMALEHTIMIEHEN ASUNTO\n\n\nOli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat\nkaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme\neräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.\n\nMontorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä,\noli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat\nmaalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne\npääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki,\ntarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka\nolivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.\n\nTässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli\njokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse.\nPohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina\nnumerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista\nväkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä\nmyrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit,\nyksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.\n\nSellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä\nkorttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta,\nparemmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään\ntavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa\ntasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas\nsulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja\nhyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka\nvanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta.\nToisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon\npurkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin\npaperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin\nnäitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla\nolemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka\ntavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?\n\nLukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus\noli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla\nkiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän\ntapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin,\nhahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä\nlähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli\nviikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää,\npainatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti\nilmestyi.\n\nSinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut\npainosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai\nvanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja\npahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.\n\nHän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä\ntarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän\nsanoi eukolle:\n\n\"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?\"\n\n\"En vielä, soppa ei ole valmis\", vastasi eukko.\n\n\"Tähän numeroon olen tyytyväinen\", sanoi sanomalehtimies ojentaen\nlaihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.\n\n\"Vai niin\", sanoi Adelgonde, \"mutta tiedättekö, mitä siitä painossa\nsanotaan?\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia.\"\n\nReteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:\n\n\"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen.\"\n\n\"Aina vain sama\", vastasi eukko, \"rohkea kuin kotivarpunen!\"\n\n\"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet\",\nsanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä.\n\"Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?\"\n\n\"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä\njatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan?\nEnnen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa.\"\n\n\"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle\",\nsanoi Reteau. \"Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin\nraakoja.\"\n\n\"Siitä teen sen johtopäätöksen\", väitti itsepäinen Adelgonde, \"ettei\ntämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero.\"\n\n\"Olkoon\", sanoi Reteau, \"mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä,\nvaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?\"\n\n\"En tosiaankaan, monsieur.\"\n\n\"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en\nsotilasta, vaan kuningatarta.\"\n\n\"Kuningatarta!\" mutisi eukko. \"Jumalan kiitos, silloin ei teidän\ntarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä\nriemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet.\"\n\n\"Joku soittaa\", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.\n\nEukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen\nriemusta.\n\n\"Tuhat kappaletta\", sanoi hän, \"yhdellä kertaa. Se se on tilaus!\"\n\n\"Kenen nimelle?\" kysyi Reteau vilkkaasti.\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Se pitää tietää; riennä heti.\"\n\n\"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja\npakkaamisessa on aika työ.\"\n\n\"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta... Onko se jokin palvelija?\"\n\n\"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana.\"\n\n\"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet.\" Adelgonde kiiruhti; hänen\nraskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni\nkajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti\nviedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi\nde Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti,\nettä oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan\ntilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen,\njonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu\npaperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen\nselkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.\n\nKun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä\ntästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle\nherralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla\nsitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin\nonnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.\n\n\"Taas tuhat kappaletta!\" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä\ninnostuneena. \"Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe\nitävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen.\"\n\n\"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on\nhaukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken\nennustit.\"\n\n\"Kaikkea vielä\", äkäili eukko. \"Eikö hän ole itävaltalainen, vai\nmitä?\"\n\n\"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa\ntuhlaten käyttää.\"\n\nTaas kuultiin kellonsoitto.\n\n\"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden\nostaja.\"\n\n\"Miksi te niin luulette?\" sanoi eukko astuen portaita alas.\n\n\"En tiedä, mutta ristikon takana näkyy olevan pahaenteinen olento.\"\n\nAdelgonde meni edelleen pohjakerrokseen ja avasi tulijalle. Reteau\npuolestaan tähysteli, minkä voikin pitää luonnollisena, kun olemme\nkuvanneet hänen olojaan ja työpajaansa. Vieras oli yksinkertaisesti\npuettu mies, joka kysyi, oliko toimittaja kotona.\n\n\"Mitä asiaa teillä on?\" tiedusti Adelgonde epäluuloisesti. Tällöin\nhän piti ovea varovasti raollaan, niin että voisi sen heti sulkea,\njos pieninkin vaara uhkaisi.\n\nMies helisti rahoja taskussaan. Tämä suloinen sävel hellytti eukon\nsydäntä.\n\n\"Minä tulen\", vastasi mies, \"maksamaan ne tuhat kappaletta tämän\npäivän lehteä, jotka haettiin kreivi de Cagliostrolle.\"\n\n\"Jos niin on\", sanoi eukko, \"niin astukaa sisään.\"\n\nTulija astui ristikkoportista, mutta ei ehtinyt sitä sulkea,\nennenkuin uusi vieras, nuori, kookas ja pulskan näköinen, tarttui\nporttiin ja sanoi:\n\n\"Anteeksi, monsieur.\"\n\nJa muuta lupaa kysymättä hän pujahti sisään kreivi de Cagliostron\nasiamiehen jäljestä. Adelgonde, jonka mielessä nyt oli vain\nrahanhimoa ja kultakolikoiden helinää, riensi isäntänsä luo.\n\n\"Kuulkaas nyt\", sanoi hän, \"kaikki käy hyvin, täältä tulee viisi\nsataa livreä siltä herralta, joka osti tuhat kappaletta.\"\n\n\"Ottakaamme ne ylevästi vastaan\", sanoi Reteau, ivallisesti mukaillen\nLariven sanoja eräästä äsken esitetystä näytelmästä.\n\nJa hän kääriytyi sievänpuoleiseen aamunuttuun, jonka hänelle oli\nlahjoittanut rouva Dugazon joko anteliaisuudesta tai pikemmin\npelosta, sillä siitä lähtien, kun tällä rouvalla oli seikkailu\ntallimestari Astleyn kanssa, tuli häneltä Reteaulle kosolta\nkaikenlaisia lahjoja.\n\nKreivi de Cagliostron lähetti astui esille, levitti pöydälle pussista\nkuuden livren rahoja, laski niitä sata kappaletta ja järjesti\nkahdeksitoista patsaaksi. Reteau laski myös huolellisesti ja\ntarkasteli, oliko joukossa kuluneita rahoja.\n\nHuomattuaan kaiken olevan kunnossa hän kiitti, antoi kuitin ja\nlaski miellyttävästi hymyillen miehen menemään, kysyttyään ensin\nilkamoiden, kuinka kreivi de Cagliostro jaksoi.\n\nRahojen tuoja vastasi kiittäen kuin luonnollisesta kohteliaisuudesta\nja astui ovelle.\n\n\"Sanokaa herra kreiville, että olen valmis häntä palvelemaan\", sanoi\nReteau, \"ja lisätkää, että hän saa olla levollinen; minä osaan\nsäilyttää salaisuuden.\"\n\n\"Ei tarvita\", vastasi mies. \"Kreivi de Cagliostro on riippumaton eikä\nusko magnetismiin. Hän tahtoo, että Mesmerille naurettaisiin, ja\nlevittää vain huvikseen tuota juttua ammeesta.\"\n\n\"Hyvä\", murahti muuan ääni kynnykseltä. \"Me toimitamme, että\nnauretaan myös kreivi de Cagliostron kustannuksella.\"\n\nJa Reteau näki äskeistä paljon pahaenteisemmän henkilön astuvan\nhuoneeseensa. Tämä oli, kuten sanottu, nuori ja reipas mies, mutta\nReteau ei ollut kanssamme yhtä mieltä hänen pulskasta ulkomuodostaan,\nhuomaten sensijaan uhkaavan katseen ja ryhdin. Vieraalla olikin vasen\nkäsi miekan kahvassa, ja oikea piteli keppiä.\n\n\"Millä voin teitä palvella, monsieur?\" kysyi Reteau hieman\narastellen, kuten hänen tapansa oli pulmallisina hetkinä.\n\nJa kun tällaiset hetket eivät olleet harvinaisia, arasteli Reteau\nsiis usein.\n\n\"Oletteko herra Reteau?\" kysyi vieras.\n\n\"Minä se olen.\"\n\n\"Joka pitää salanimeä de Vilette?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Kirjoitatte kyhäelmiä?\"\n\n\"Olette oikeassa, monsieur.\"\n\n\"Oletteko tämän kyhäelmän laatija?\" jatkoi vieras tyynesti, vetäen\ntaskustaan vielä tuoreen numeron tämänpäiväistä lehteä.\n\n\"Olen se julkaisija, vaikken laatija\", vastasi Reteau.\n\n\"Hyvä, se on samantekevä, sillä vaikkette ole rohjennut sitä\nkirjoittaa, olette ollut kylliksi raukka sen julkaisemaan... Sanon:\nraukka\", toisti vieras kylmästi, \"sillä aatelismiehenä tahdon\ntässäkin sopassa punnita sanojani. Mutta te ette saa kirjaimen mukaan\nkäsittää sanojani, eikä se, mitä sanon, ilmaise ajatustani. Jos sen\nilmaisisin, pitäisi sanoa: tuon kyhäyksen kirjoittaja on roisto, sen\njulkaisija on konna.\"\n\n\"Monsieur!\" sanoi Reteau aivan kalpeana.\n\n\"Niin, piru vie, tämä on ilkeä juttu\", jatkoi nuori mies yltyen, mitä\nenemmän puhui. \"Kuulkaa nyt, sepustaja, kukin asia vuorostaan: äsken\nsaitte kultaa ja nyt selkään.\"\n\n\"Oho!\" huudahti Reteau. \"Sepä nähdään.\"\n\n\"Mitä nähdään?\" kysyi suppeasti ja sotilaan tapaan nuori mies, joka\nnyt astahti vastustajaansa kohti.\n\nMutta tämä ei ollut ensi kertaa moisessa tilanteessa; hän tunsi oman\nasuntonsa loukot ja sopet ja tiesi, että kun vain kääntyi, niin pääsi\novesta pakoon, ja sitten sopi paiskata se lukkoon, rientää viereiseen\nhuoneeseen ja sieltä pujahtaa jo tunnetun takaportin kautta\nVieux-Augustins-kadulle. Sinne päästyään hän oli turvassa, sillä\nsiellä oli toinen pieni ristikkoportti, jonka hän saattoi aukaista\naina mukanaan olevalla avaimella, ja sitten sopi juosta tiehensä.\n\nTänään oli kuitenkin kynäniekka-paralla huono onni. Sillä juuri\nkun hän tarttui avaimeensa, huomasi hän ristikon lävitse toisen\nmiehen, joka näytti, arvatenkin kiihtymyksen suurentamana, oikealta\njättiläiseltä ja seisoi siellä liikkumatta, uhkaavana odottaen,\nniinkuin muinoin Hesperuksen lohikäärme odotti kultaomenien\nnäpistelijöitä. Reteau olisi mielellään palannut sinne, mistä oli\ntullut, mutta ensimmäinen, kepillä varustettu mies oli potkaissut\noven auki ja ajanut häntä takaa, niin että saattoi nyt tarttua häntä\nniskaan, jos tahtoi, kun hänen oli pakko pysähtyä nähdessään tuon\ntoisen vartijan, jolla myös oli miekka ja keppi. Näin siis Reteau\noli kahden tulen eli oikeammin, kahden kepin välissä, pienellä,\nhämärällä, umpinaisella pihalla, huoneustonsa ulkopään ja sen\nristikkoportin välissä, joka Vieux-Augustins-kadun puolella olisi\njohtanut pelastukseen ja vapauteen, jos vain pääsy olisi ollut vapaa.\n\n\"Hyvä herra, päästäkää minut tästä lävitse\", pyysi Reteau porttia\nvartioivalta nuorelta mieheltä.\n\n\"Monsieur\", huusi Reteauta takaa ajava nuori mies, \"monsieur, pitäkää\nkiinni sitä roistoa!\"\n\n\"Olkaa levollinen, herra de Charny, ei hän tästä pääse\", vastasi\nportilla olija.\n\n\"Herra de Taverney, tekö?\" huudahti Charny, sillä tämä oli todellakin\nmies, joka Montorgueil-kadulta oli tullut Reteaun luo.\n\nMolempien mieleen oli, aamulla lehteä lukiessa, tullut sama ajatus,\nkoska heillä oli sydämessään sama tunne, ja ilmoittamatta toisilleen\nmitään he olivat ryhtyneet aatettaan toteuttamaan. Tätä varten oli\nmentävä sanomalehtimiehen luo vaatimaan hyvitystä ja annettava\nhänelle selkään, jos hän kieltäytyisi. Mutta nyt he, nähdessään\ntoisensa, tulivat huonolle tuulelle, sillä kumpikin aavisti\nkilpailijan siinä miehessä, jossa oli herännyt sama tunne. Siksi\nherra de Charny olikin jokseenkin nyrpeästi huudahtanut: \"Herra de\nTaverney, tekö?\"\n\n\"Minä itse\", vastasi Filip samaan tapaan, tehden puolestaan liikkeen\nrukoilevaa kynäniekkaa kohti, joka oli pistänyt kätensä ristikon\nlävitse. \"Minä itse, mutta näyn myöhästyneen. Saan siis vain katsella\njuhlaa, ellette ole niin hyvä ja avaa porttia.\"\n\n\"Juhlaa\", mutisi kauhistunut Reteau, \"mitä te juhlalla tarkoitatte?\nAikovatko herrat minut teurastaa?\"\n\n\"Se on liian törkeä sana\", vastasi Charny. \"Ei, monsieur, ei teitä\nteurasteta, vaan ensin tutkitaan ja sitten hutkitaan. Sallinette,\nherra de Taverney, että käsittelen tätä miekkosta, niinkuin parhaaksi\nnäen?\"\n\n\"Tietysti, monsieur\", vastasi Filip, \"onhan teillä etuoikeus, koska\nensiksi tulitte.\"\n\n\"Asettukaa siis seinää vasten ja seiskaa liikkumatta\", komensi\nCharny, kiittäen Taverneytä nyökkäyksellä. \"Te siis, arvoisa\nherra, myönnätte laatineenne ja julkaisseenne kuningattaresta tuon\nleikillisen tarinan, joksi sitä sanotte ja joka oli luettavana\nlehdessänne tänä aamuna.\"\n\n\"Monsieur, se ei tarkoita kuningatarta.\"\n\n\"Vai se vielä puuttui!\"\n\n\"Te olette kovin kärsivällinen, monsieur\", huomautti Filip\nraivoissaan portin toisella puolen.\n\n\"Malttakaa\", vastasi Charny, \"ei tämä veijari odotuksesta mitään\nmenetä.\"\n\n\"Vaikka niin\", mutisi Filip, \"mutta minä odotan myös.\" Charny ei\nvastannut Taverneylle, vaan kääntyi taas Reteaun puoleen:\n\n\"_Etteniotna_ on Antoinette takaperin... Älkää valehdelko, se olisi\nniin kömpelöä ja kehnoa, että rehellisen selkäsaunan tai surman\nsijaan sietäisitte joutua elävältä nyljettäväksi. Vastatkaa siis\nkiertelemättä. Kysyn teiltä, oletteko tuon häväistyskirjoituksen\nainoa laatija?\"\n\n\"En ole ilmiantaja\", vastasi Reteau suoristuen.\n\n\"Hyvä! Se merkitsee, että on rikostoveri, ensiksikin se mies, joka\nkäski ostamaan tuhat kappaletta tekelettänne, kreivi de Cagliostro,\nkuten äsken mainitsitte. Kreivi saa maksaa puolestaan, jahka te ensin\nmaksatte oman osanne.\"\n\n\"Monsieur, en minä häntä syytä\", kiljui sanomalehtimies peläten\njoutuvansa kahden herran vihoihin, lukuunottamatta tuota, joka\nmaltitonna odotti portin takana.\n\n\"Mutta kun olen ensin saanut käsiini teidät\", jatkoi Charny, \"niin\nmaksatte myös ensin.\"\n\nJa samalla hän kohotti keppinsä.\n\n\"Monsieur, jospa minulla olisi miekka\", ulisi Reteau. Charny laski\nkeppinsä.\n\n\"Herra de Taverney\", sanoi hän, \"olkaa niin hyvä ja lainatkaa tälle\nvintiölle miekkanne.\"\n\n\"En suinkaan; kunniallista miekkaani en lainaa tuolle roistolle,\nmutta tässä on keppini, ellei omanne riitä. Hyvällä omallatunnolla en\nvoi teidän tai hänen vuokseen muuta tehdä.\"\n\n\"Vai keppi, lempo soikoon!\" huusi Reteau vimmastuneena. \"Tietäkää,\nettä olen aatelismies!\"\n\n\"No lainatkaa siis miekkanne minulle\", sanoi Charny heittäen omansa\nsanomalehtimiehen eteen. \"Tuota en enää koske, sillä siitä pääsen.\"\n\nNyt ei Filip enää voinut väittää vastaan, vaan veti miekkansa tupesta\nja pisti sen ristikon lävitse Charnylle, joka otti sen käteensä ja\nkiitti.\n\n\"Vai olet sinä aatelismies\", ärjyi hän kääntyen Reteauhun päin,\n\"ihan aatelismies, ja kyhäät Ranskan kuningattaresta semmoisia\nparjauksia... No niin, ota tuo miekka kouraasi ja näytä, että olet\naatelismies.\"\n\nMutta Reteau ei hievahtanut; olisi melkein luullut hänen pelkäävän\nmaassa makaavaa miekkaa yhtä pahasti kuin keppiä, joka äsken oli\nheilunut hänen päänsä kohdalla.\n\n\"Hitto vie!\" sanoi Filip maltitonna, \"avatkaa edes tämä portti.\"\n\n\"Anteeksi, monsieur\", vastasi Charny, \"mutta tehän myönsitte, että\ntämä mies on aluksi minun.\"\n\n\"Rientäkää siis lopettamaan, sillä minulla on kiire aloittamaan.\"\n\n\"Täytyy ensin käyttää kaikki muut keinot, ennenkuin ryhdyn\näärimmäiseen\", selitti Charny, \"sillä minusta näyttää, että on\nmelkein yhtä vaikeata antaa selkään kuin saada. Mutta koska tämä\nherra itsepäisesti valitsee ennemmin kepin- kuin miekaniskut, niin\nhän saakoon makunsa mukaan.\"\n\nHeti kun Charny oli tämän lausunut, julisti Reteaun kiljunta,\nettä hän oli myös ryhtynyt sanoista työhön. Sitten seurasi vielä\nviisi tai kuusi nasevaa sivallusta, joista kukin houkutti ilmoille\naiheuttamaansa tuskaa vastaavan parahduksen.\n\nNämä huudot saivat vanhan Adelgonden ilmestymään paikalle, mutta\nCharny ei välittänyt sen enempää hänen kuin hänen isäntänsäkään\nhuudoista.\n\nSillä välin Filip, seisten kuin Aatami paratiisin portin takana, sai\nvain nuolla hyppysiään karhun lailla, joka haistaa tuoretta lihaa\nhäkkinsä ulkopuolella.\n\nVihdoin Charny herkesi uupuneena pieksemisestä, ja Reteau vaipui\nmaahan uupuneena selkäsaunasta. \"Kas\", sanoi Filip, \"joko lopetitte,\nmonsieur?\"\n\n\"Jo\", vastasi Charny.\n\n\"No antakaa sitten miekkani takaisin, jota ette tarvinnutkaan, ja\nolkaa niin hyvä ja aukaiskaa minulle.\"\n\n\"Hyvä herra!\" rukoili Reteau, pitäen nyt suojelijanaan sitä, joka oli\nselvittänyt tilinsä hänen kanssaan.\n\n\"Ymmärrätte kai, etten voi jättää herraa portin taakse\", sanoi\nCharny. \"Menen siis avaamaan.\"\n\n\"Voi, tämä on murha!\" huusi Reteau. \"Tappakaa minut heti\nmiekanpistolla, niin tulee loppu!\"\n\n\"Älkää hätäilkö\", sanoi Charny. \"Minun luullakseni ei tämä herra enää\nkajookaan teihin.\"\n\n\"Ja siinä olette oikeassa\", vahvisti perin halveksivasti Filip, joka\nnyt tuli saapuville. \"Minä en sekaannu asiaan. Saitte selkäsaunan,\nhyvä on, ja kuten lakimiehet sanovat: _Non bis in idem_. [Ei\nkahdesti samaa. — _Suom._] Mutta lehden painos on jäljellä, ja sen\nhävittäminen on tärkeä asia.\"\n\n\"Ihan oikein\", sanoi Charny. \"Siinä näkee, että kahden on parempi\nkuin yksin. Olisin sen ehkä unohtanut, mutta miten te, herra de\nTaverney, jouduitte tuon portin taakse?\"\n\n\"Kyllä selitän\", vastasi Filip. \"Minä hankin korttelin asujamilta\ntietoja tuon roiston oloista ja sain kuulla, että hänellä on tapana\npaeta, kun hätyytetään. Ja sitten tehtiin lähemmin selkoa hänen\npakotavastaan, ja mieleeni johtui, että jos tulen takaportin kautta\nja suljen sen jälkeeni, saan ketun kiinni luolassaan. Teillä oli sama\nkoston ajatus, mutta rientäessänne ette joutanut hankkimaan niin\ntäydellisiä tietoja, ja kun menitte tavallisesta portista, oli otus\npäästä käsistänne, mutta onneksi satuin olemaan täällä.\"\n\n\"Ja siitä olen hyvin iloinen! Mennään, herra de Taverney... Tuo\nveijari saa näyttää meille painokoneensa.\"\n\n\"Mutta se ei ole täällä\", väitti Retau.\n\n\"Valetta\", kovisti Charny uhaten.\n\n\"Ei, ei\", huomautti Filip. \"Hän lienee oikeassa, ja kirjasimet\novat jo puretut. Nyt on vain jäljellä painettuja numeroita. Mutta\npainos onkin kaiketi vielä kokonaan tallella paitsi niitä tuhatta\nkappaletta, jotka myytiin herra de Cagliostrolle.\"\n\n\"Hänen pitää repiä lehden painos rikki meidän läsnäollessamme.\"\n\n\"Hän saa sen polttaa; se on varmempaa.\"\n\nJa Filip, tyytyen tähän hyvitykseen, työnsi Reteauta edellään puotia\nkohti.\n\n\n\n\nXXXI\n\nKUINKA KAKSI YSTÄVÄÄ MUUTTUU VIHAMIEHIKSI\n\n\nSillä välin oli Adelgonde rientänyt hakemaan järjestyksen valvojia.\nMutta ennen hänen paluutaan olivat Filip ja Charny ehtineet sytyttää\naika rovion aikakauskirjan vihoista, joita heittivät tuleen yhä\nlisää, repien niitä palasiksi, jotta paremmin syttyisivät. Painoksen\nviimeiset kappaleet olivat jo käsiteltävinä, kun Adelgonden takana,\npihan toisessa päässä, näkyi kaartilaisia ja samalla satakunta\nkatupoikaa ja yhtä monta juoruämmää. Ensimmäiset pyssynperät\nkolahtivat juuri eteisen kivilattiaan, kun lehden viimeinen numero\nsyttyi palamaan.\n\nOnnekseen Filip ja Charny tunsivat sen takatien, jonka Reteau oli\nvaromattomasti näyttänyt. He siis pujahtivat salakäytävään, sysäsivät\nsalvat kiinni, astuivat Vieux-Augustins-kadun ristikkoportista,\nlukitsivat sen jälleen ja heittivät avaimen katuojaan.\n\nSillaikaa Reteau, päästyään vapauteen, kirkui: auttakaa, murha,\nsalamurha! ja Adelgonde kirkui: tulipalo! nähdessään akkunoiden\nkimaltelevan paperin palaessa. Sotamiehet saapuivat, mutta\nhuomattuaan nuorten miesten kadonneen ja tulen sammuvan eivät\npitäneet tarpeellisena jatkaa etsiskelyään, vaan jättivät Reteaun\nhautomaan selkäänsä kanferttiviinalla ja palasivat vahtipaikalleen.\n\nMutta kansanjoukko, ollen uteliaampi kuin kaartilaiset, viipyi\nkello kahdentoista tienoille Reteaun pihalla yhä siinä toivossa,\nettä aamullinen kohtaus uudistuisi. Vimmoissaan soimasi Adelgonde\nMarie-Antoinettea nimittäen häntä itävaltalaiseksi ja siunasi herra\nCagliostroa nimittäen tätä kirjallisuuden suojelijaksi.\n\nKun Filip ja Charny olivat joutuneet Vieux-Augustins-kadulle, sanoi\njälkimäinen:\n\n\"Kun asiamme nyt on suoritettu, monsieur, voinko toivoa sitä iloa,\nettä saisin jollakin tapaa olla teille avuksi?\"\n\n\"Kiitän tuhannesti, monsieur; aioin kysyä teiltä samaa.\"\n\n\"Kiitos; olen tullut tänne yksityisissä asioissa, joiden takia\nviipynen osan päivää Pariisissa.\"\n\n\"Samoin minäkin.\"\n\n\"Sallikaa minun siis lausua teille jäähyväiset ja onnitella itseäni\nsiitä kunniasta, että olen teidät tavannut.\"\n\n\"Sallikaa minun lausua samaa teille, lisäten toivovani, että se asia,\njota varten olette tänne tullut, onnistuisi mielenne mukaan.\"\n\nJa molemmat miehet kumarsivat hymyillen ja kohteliaasti, mutta\nsamalla olisi kuitenkin helposti nähnyt, että sanat tulivat vain\nhuulilta. Erottuaan he lähtivät kumpikin omalle suunnalleen, Filip\nbulevardeja kohti ja Charny pitkin virran rantaa. Molemmat kääntyivät\npari kertaa katsomaan taakseen, kunnes kumpikaan ei enää nähnyt\ntoistaan.\n\nSilloin Charny poikkesi Beaurepaire-kadulle ja joutui monen pikku\nkadun kautta viimein Saint-Louis-kadulle, jota pitkin sitten astui\npäästäkseen Neuve-Saint-Gilles-kadun kulmaan. Mutta samalla hänen\nhuomionsa kiintyi nuoreen mieheen, joka näytti tutulta ja tuli häntä\nvastaan samaa katua. Pari kertaa hän pysähtyi epäillen, mutta pian\nhäipyi kaikki epävarmuus. Vastaantulija oli todellakin herra de\nTaverney.\n\nFilip, joka oli aluksi poikennut Mauconseil kadulle, oli sitten\nkulkenut pitkin monta eri katua, sivuuttanut Lamoignonin hotellin\nja lopulta päässyt Saint-Louis-kadulle, missä nuoret miehet taas\nyhtyivät juuri silloin, kun piti kääntyä Neuve-Saint-Gilles-kadulle.\nMolemmat pysähtyivät ja loivat toisiinsa katseen, joka ei enää\nsalannut heidän ajatustaan.\n\nKummallakin oli jälleen ollut sama aikomus, nimittäin mennä vaatimaan\nhyvitystä kreivi de Cagliostrolta. Kun he nyt tapasivat toisensa\ntäällä, olivat he selvillä toistensa aikeesta.\n\n\"Herra de Charny\", sanoi Filip, \"jätin teidän haltuunne myyjän;\nvoisitte siis minulle jättää ostajan. Saitte antaa kepillä, suokaa\nminun antaa miekalla.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Charny, \"ymmärtääkseni teitte mielikseni vain\nsiksi, että olin ensinnä paikalla, ettekä minkään muun vuoksi.\"\n\n\"Niin, mutta tänne\", sanoi Taverney, \"tulin samalla kuin tekin, ja\nsanon jo ennakolta, etten täällä suo teille etuoikeutta.\"\n\n\"Ja kuka sanoo, että pyydänkään, monsieur? Puolustan oikeuttani,\nsiinä koko juttu.\"\n\n\"Ja mihin teillä on mielestänne oikeus?\"\n\n\"Pakottaa kreivi de Cagliostro polttamaan ne tuhat numeroa, jotka hän\nosti siltä roistolta.\"\n\n\"Muistanette, että juuri minun päähäni ensin juolahti polttaa niitä\nMontorgueil-kadun talossa.\"\n\n\"Olkoon niin, että poltitte ne, jotka tavattiin siellä; nyt minä\nrevin ne, jotka tavataan täällä.\"\n\n\"Minusta on kovin ikävää, kun olen pakotettu vakavasti huomauttamaan,\nettä tahdon ensimmäisenä päästä tekemisiin kreivi de Cagliostron\nkanssa.\"\n\n\"Enempää en voi hyväksenne tehdä kuin antaa kohtalon ratkaista.\nHeitän louisdorin ilmaan, ja joka sitten arvaa, mikä puoli on\nylöspäin, sillä on etuoikeus.\"\n\n\"Kiitän teitä, monsieur, mutta yleensä minulla on pelissä huono onni\nja luultavasti häviäisin nytkin.\"\n\nJa Filip lähti astumaan katua pitkin. Charny pysäytti hänet sanoen:\n\n\"Monsieur, vielä pari sanaa; silloin ehkä ymmärrämme toisemme.\"\n\nFilip kääntyi kiivaasti. Charnyn äänessä oli nyt jotakin uhkaavaa,\nmikä häntä miellytti.\n\n\"Vai niin!\" sanoi hän. \"No?\"\n\n\"Jos vaatiaksemme kreivi de Cagliostrolta hyvitystä kävisimme ensin\nBoulognen metsässä, olisi se aika kiertotie, sen myönnän, mutta\nerimielisyytemme päättyisi. Toinen meistä luultavasti jäisi sinne,\neikä toisen, joka palaisi, tarvitsisi kellekään tiliä tehdä.\"\n\n\"Todellakin, monsieur\", sanoi Filip, \"te ehätitte lausumaan minun\najatukseni. Se ratkaisisi koko riidan. Tahdotteko olla niin hyvä ja\nilmoittaa, missä jälleen tapaamme?\"\n\n\"Ellei seurani ole teille kovin vastenmielinen, niin...\"\n\n\"Kuinka sitä oletatte?\"\n\n\"Niin ei meidän tarvitse erota. Olen määrännyt, että vaununi\nodottavat minua Place Royalen reunalla, eikä sinne ole kuin muutama\naskel.\"\n\n\"Olette siis niin herttainen, että tarjoatte minulle vaunuissanne\nsijaa?\"\n\n\"Tietysti, suurimmalla mielihyvällä.\"\n\nJa nuoret miehet, jotka olivat ensi näkemältä tunteneet olevansa\nkilpailijoita ja ensi tilaisuudessa tulleet vihamiehiksi, kiirehtivät\nPlace Royalea kohti. Pas-de-la-Mule kadun kulmasta he näkivät Charnyn\nvaunut. Viitsimättä kävellä pitemmälle Charny viittasi lakeijalle, ja\nvaunut tulivat heidän luokseen. Charny pyysi Filipiä ensin ottamaan\nsijansa, repäisi taskukirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman\nsanan ja lähetti sen lakeijallaan asuntoonsa. Kun sitten molemmat\nnuoret miehet olivat istuutuneet vaunuihin, lähtivät nämä kiitämään\nElysée-kenttiä kohti.\n\nHerra Charnyn hevoset olivat oivallisia; vähemmässä kuin puolessa\ntunnissa he joutuivat Boulognen metsään. Tavattuaan täällä soveliaan\npaikan hän käski ajajan pysäyttää.\n\nIlma oli kaunis, hieman viileä, mutta aurinko imi jo halukkaasti\nensi tuoksua orvokeista ja seljapensaiden vastapuhjenneista\nnupuista, joita näkyi tien vieressä ja metsän laidassa. Viime vuoden\nkellastuneiden lehtien päällitse kohosi ruoho ylpeänä töyhtömäisine\nlatvoineen, ja pitkin vanhoja muureja nähtiin keltaorvokkien nojaavan\nniihin tuoksuavia päitään. \"Ihana kävelyilma, vai mitä arvelette,\nherra de Taverney?\" virkkoi Charny.\n\n\"Niin on, monsieur.\"\n\nJa molemmat astuivat vaunuista maahan.\n\n\"Lähtekää, Dauphin\", sanoi Charny ajajalleen.\n\n\"Mutta lienee väärin lähettää vaunut pois\", sanoi Taverney, \"koska\ntoinen meistä ehkä niitä tarvitsisi paluumatkaansa varten.\"\n\n\"Ennen kaikkea, monsieur, salaisuus\", vastasi Charny. \"Koko asia on\nsalattava. Jos sen saisi palvelija tietää, voisi se huomenna olla\npuheen aineena koko Pariisissa.\"\n\n\"Kuten tahdotte, monsieur. Mutta se vekkuli, joka meidät tänne\nkyyditsi, arvaa kyllä asian. Sellaiset tuntevat kyllä aatelismiesten\ntapoja kyllin hyvin osatakseen epäillä, että kun täyttä vauhtia\najetaan Boulognen, Vincennesin tai Satoryn metsään, niin ei ole puhe\ntavallisesta huviajelusta. Toistan siis, että ajajanne jo arvaa,\nkuinka on asian laita. Mutta vaikkei hän arvaisikaan, joutuu hän,\ntosin vähän myöhään, sen tietämään sitten, kun näkee teidät tai minut\nhaavoittuneena, kenties kuolleena. Eikö siis olisi viisaampaa antaa\nhänen jäädä viedäkseen täältä sen, joka ei muuten voi palata, kuin\njättää teidät tai minut pulaan?\"\n\n\"Oikeassa olette, monsieur\", myönsi Charny. Kääntyen sitten vaunuihin\npäin hän huusi: \"Dauphin, seis, saatte odottaa täällä.\" Aavistaen,\nettä hänet kutsuttaisiin takaisin, ei Dauphin ollut kiirehtinyt, vaan\najanut hyvin hiljaa, joten ääni kuului vielä häneen saakka. Hän siis\npysäytti, ja ruvettuaan, kuten Filip edellytti, epäilemään, mitä oli\ntulossa, asettui hän istuimelleen mukavaan asentoon voidakseen vielä\nlehdettömien puiden lomitse katsella sitä kohtausta, jossa hänen\nisäntänsä joutuisi myös esiintymään toimihenkilönä.\n\nSillä välin Filip ja Charny syventyivät metsään ja viiden minuutin\nkuluttua melkein katosivat sinertävään utuun, joka varjosti sen\nnäköpiiriä. Edeltä kulkeva Filip tapasi kuivan ja kovan pohjan,\npitkulaisen neliön, joka soveltui mainiosti heidän tarkoitukseensa.\n\n\"Ellette ole eri mieltä, herra de Charny\", sanoi Filip, \"näyttää tämä\npaikka sopivalta.\"\n\n\"Se on mainio, monsieur\", vastasi Charny ja riisui takkinsa. Filip\nriisui myös takkinsa, heitti hattunsa maahan ja paljasti miekkansa.\n\n\"Monsieur\", sanoi Charny, jonka miekka vielä oli tupessa, \"kelle\nmuulle tahansa sanoisin: Ritari, sanokaa sana, vaikkei anteeksi\npyytäen, niin edes ystävällinen sana, ja kohta olemme hyvät ystävät;\nmutta teille, sankarille, joka olette juuri palannut Amerikasta,\nsiitä maasta, missä taistellaan niin hyvin, teille en voisi...\"\n\n\"Ja minä\", keskeytti Filip, \"sanoisin kelle tahansa muulle: Monsieur,\nehkä olen teitä kohtaan ollut näennäisesti väärässä. Mutta teille,\nuljaalle merisoturille, joka vielä äskettäinkin herätitte mainiolla\nurotyöllä koko hovin ihastuksen, teille, herra de Charny, en voi\nmuuta sanoa kuin: Herra kreivi, tehkää minulle se kunnia, että\nasetutte kuntoon.\"\n\nKreivi kumarsi ja sivalsi miekkansa.\n\n\"En luule, että kumpikaan on kajonnut riidan varsinaiseen syyhyn.\"\n\n\"En ymmärrä teitä, kreivi\", vastasi Filip. \"Päinvastoin, te\nymmärrätte varsin hyvin, jopa täydellisesti; ja kun olette juuri\ntullut siitä maasta, missä ei osata valehdella, niin punastutte\nsanoessanne, ettette ymmärrä.\"\n\n\"Asentoon!\" toisti Filip.\n\nJa miekat ojentuivat ristikkäin. Jo ensi tempuista huomasi Filip\nolevansa toista paljoa taitavampi, mutta sen sijaan, että tämä\ntieto olisi lisännyt hänen intoaan, näytti se vaikuttavan aivan\nlaimentavasti. Tästä etevämmyydestä, joka salli Filipin pysyä\nkylmäverisenä, johtui, että hänen ottelunsa pian kävi yhtä tyyneksi;\nkuin jos hän olisi seissyt miekkailusalissa ja oikean aseen\nsijasta pidellyt vain harjoitusmiekkaa. Hän tyytyi vain torjumaan,\nja taistelua oli jo kestänyt toista minuuttia hänen tekemättä\nainoatakaan pistoa.\n\n\"Te säästätte minua\", sanoi Charny. \"Suvaitkaa ilmoittaa, mistä\nsyystä?\"\n\nJa peitellen äkillistä temppua hän pisti syvälle Filipiä kohti.\nMutta tämä kietoi vastustajansa miekan vielä nopeammalla tempulla,\nja isku oli torjuttu. Vaikka Charnyn miekka näin oli joutunut linjan\nulkopuolelle, ei Taverney kuitenkaan hyökännyt. Nyt Charny yritti\nuudestaan, mutta Filip syrjäytti hänen pistonsa yksinkertaisella\nväistöllä, ja Charnyn oli pakko kiireesti palata asentoon.\n\nCharny oli nuorempi ja varsinkin kiivaampi; verensä kuohuessa hän\nhäpesi nähdessään toisen tyynenä, ja hänen mielensä teki järkyttää\ntätä tyyneyttä.\n\n\"Sanoin teille, monsieur, ettei meistä kumpikaan ollut kajonnut\nkaksintaistelun oikeaan syyhyn.\"\n\nFilip ei vastannut.\n\n\"Mutta nyt sanon teille todellisen syyn: te olette haastanut riitaa\nminun kanssani, ja sen teitte, kun olette mustasukkainen.\"\n\nFilip pysyi ääneti.\n\n\"Kuulkaapa\", jatkoi Charny, sitä kiivaampana, mitä tyynempi oli\nFilip, \"mitä peliä tämä on, herra de Taverney? Aiotteko uuvuttaa\nkäteni? Semmoinen aie olisi teidän puoleltanne kehno. Hitto vie,\npistäkää minut kuoliaaksi, jos voitte, mutta ainakin silloin, kun\npuolustan itseäni.\"\n\nFilip pudisti päätään.\n\n\"Se muistutus, jonka teitte, monsieur\", sanoi hän, \"on ansaittu. Olen\nhaastanut kanssanne riitaa, ja siinä olin väärässä.\"\n\n\"Ei siitä ole enää puhe; nyt teillä on miekka kädessä, käyttäkää sitä\nmuuhun kuin torjumiseen, tai jollette halua hyökätä, niin puolustakaa\nitseänne.\"\n\n\"Monsieur\", toisti Filip, \"minulla on kunnia uudestaan sanoa, että\nolin väärässä ja nyt kadun.\"\n\nMutta Charny oli liiaksi tulistunut ymmärtääkseen vastustajansa\njalomielisyyttä, joka hänestä oli vain loukkaus.\n\n\"Ahaa!\" sanoi hän. \"Nyt ymmärrän. Te haluatte esiintyä jalomielisenä,\neikö totta, herra ritari? Ja illalla tai huomenna aiotte kertoa\njoillekin kaunottarille, kuinka veitte minut taistelupaikalle ja\narmahditte henkeni.\"\n\n\"Herra kreivi\", vastasi Filip, \"pelkään todellakin, että tulette\nhulluksi.\"\n\n\"Tahdoitte tappaa kreivi de Cagliostron miellyttääksenne\nkuningatarta, ja vielä paremmin päästäksenne hänen suosioonsa\ntahdotte lopettaa minutkin, mutta ivalla.\"\n\n\"Nyt sanoitte sanan liikaa\", huusi Filip rypistäen kulmakarvojaan,\n\"ja siitä huomaan, ettei sydämenne olekaan niin jalo kuin luulin.\"\n\n\"No pistäkää se puhki\", vastasi Charny paljastaen itsensä juuri\nsilloin, kun Filip suuntasi tuiman piston.\n\nMiekka liukui pitkin kylkiluita ja teki verisen vaon hienon palttinan\nalle.\n\n\"Sain siis vihdoin haavan!\" huusi Charny riemuissaan. \"Jos nyt tapan\nteidät, niin olen hyvin suorittanut osani.\"\n\n\"Tehän olette ihan hullu\", sanoi Filip. \"Ette te minua tapa, vaan\njoudutte näyttelemään mitätöntä osaa, sillä te olette haavoittunut\nsyyttä suotta, kenenkään tietämättä, miksi olemme taistelleet.\"\n\nCharny teki niin hurjan äkillisen hyökkäyksen, että Filip hädin\ntuskin kerkisi torjumaan: mutta sitten hän kietoi vastustajansa\nmiekan lujasti omallaan ja huitaisi kuin piiskaa niin pontevasti,\nettä se lensi kymmenen askeleen päähän ja samalla hän syöksyi sen\nperästä survaisten sen poikki kenkänsä korolla.\n\n\"Herra de Charny\", sanoi hän, \"teidän ei tarvinnut minulle todistaa,\nettä olette urhoollinen. Inhoatteko minua erityisesti, koska niin\nvimmatusti pyritte kanssani tappelemaan?\"\n\nCharny ei vastannut, vaan kalpeni ilmeisesti. Filip katseli häntä\nmuutaman sekunnin odottaen myöntävää tai kieltävää vastausta.\n\n\"No niin, herra kreivi, arpa on heitetty; me olemme vihollisia.\"\n\nCharny horjui. Filip riensi häntä tukemaan, mutta kreivi torjui hänen\nkätensä.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän. \"Toivon jaksavani käydä vaunuihini asti.\"\n\n\"Ottakaa edes tämä nenäliina tukkiaksenne verenvuotoa.\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\nJa hän otti nenäliinan käteensä.\n\n\"Ja käsivarteni, monsieur! Pienimmästäkin esteestä te kaadutte, kun\nkäyntinne on noin horjuva, ja siitä olisi vain suotta tuskaa...\"\n\n\"Miekka on sattunut vain lihaan\", sanoi Charny. \"Rinnassa ei tunnu\nmitään.\"\n\n\"Sitä parempi, monsieur. Ja toivon pian paranevani.\"\n\n\"Se olisi vieläkin parempi, mutta jos paranemista toivotte siinä\nmielessä, että tätä ottelua jatkettaisiin, niin saan ennakolta\nilmoittaa, että minusta tuskin enää saatte vastustajaa.\"\n\nCharny koki vastata, mutta sanat jäivät huulille. Hän horjahti, ja\nFilip ehti parhaiksi ottaa hänet syliinsä ja kantoi hänet sitten\nkuin lapsen puolitainnoksissa vaunuihin asti. Tosin Dauphin, joka\noli puiden lomitse seurannut kohtausta, säästi häneltä puoli matkaa\najamalla isäntäänsä vastaan. Charny laskettiin vaunuihin pitkälleen;\npäännyökkäyksellä hän kiitti Filipiä.\n\n\"Ajakaa käyden\", sanoi Filip ajajalle.\n\n\"Entä te, monsieur?\" mutisi haavoittunut.\n\n\"Älkää minusta välittäkö.\"\n\nJa tervehtien vuorostaan hän sulki vaunujen oven.\n\nFilip näki vaunujen hitaasti poistuvan, ja kun ne olivat käytävän\nmutkassa kadonneet näkyvistä, palasi hän suorinta tietä Pariisiin.\n\nMutta vielä kerran hän silmäili taakseen, ja nähdessään taas vaunut,\njotka eivät kulkeneetkaan Parisiin päin, kuten hän itse, vaan\nkääntyivät Versaillesia kohti häviten puiden sekaan, lausui hän\nsyvästi harkittuaan seuraavat sydämen pohjasta lähteneet sanat:\n\n\"Hän herättää kuningattaressa sääliä!\"\n\n\n\n\nXXXII\n\nNEUVE-SAINT-GILLES-KADUN TALO\n\n\nVartioportilla Filip tapasi vuokravaunut, hyppäsi niihin ja sanoi\najurille:\n\n\"Neuve-Saint-Gilles-kadulle, mutta pian!\"\n\nMies, joka oli juuri otellut ja säilyttänyt voittajan ilmeen,\ntarmokas mies, jonka muoto viittasi aateluuteen, riitti yllyttämään\nkelpo ajuria, jonka piiska, vaikkei ollutkaan merenjumalan\nkolmikärjen lailla maailman valtikka, kuitenkin oli nyt Filipin\nasialle varsin arvokas. Ja niin tämä neljäkolmatta souta\nsaapa ajotaituri kiidätti Filipin, joka yhä oli kiihkoissaan,\nNeuve-Saint-Gilles-kadulle, kreivi de Cagliostron talon eteen.\n\nTämä oli ulkonaisesti varsin koruton rakennus, mutta piirteiltään\nsuurenmoinen, kuten useimmat Ludvig XIV:n aikuiset talot verrattuina\nniihin marmorin ja tiilien konstikkaisuuksiin, joita oli Ludvig\nXIII:n aikana sommiteltu renessanssin pohjalle.\n\nLavealla pihalla nähtiin isot vaunut, edessä kaksi reipasta hevosta,\nkeinumassa joustavilla vietereillään. Ajaja, jolla oli yllään\nketunnahalla vuorattu väljä viitta, torkkui istuallaan, ja kaksi\nlakeijaa, joista toisella oli kädessään metsästyspuukko, käveli\nääneti edestakaisin ulkoportailla. Paitsi näitä henkilöitä ei talossa\nnäkynyt elon merkkiä.\n\nVaikka Filipin ajoneuvot olivatkin vain pelkät vuokravaunut, käski\nhän vaatimaan portinvartijalta pääsyä pihalle, ja pian kääntyikin\nraskas portti kitisten saranoillaan. Sitten Filip hypähti maahan,\nkiirehti portaiden luo ja kääntyi yhtaikaa kummankin palvelijan\npuoleen kysyen:\n\n\"Onko kreivi de Cagliostro kotona?\"\n\n\"Herra kreivi on juuri lähdössä\", vastasi toinen palvelijoista.\n\n\"Sitä suurempi syy minulla on rientää\", sanoi Filip, \"sillä minun\ntarvitsee puhutella häntä sitä ennen. Ilmoittakaa ritari Filip de\nTaverney.\"\n\nJa hän seurasi palvelijan kintereillä, niin että ehti salonkiin\nmelkein samalla kuin tämäkin.\n\n\"Ritari Filip de Taverney\", toisti palvelijan sanat miehekäs ja\nsamalla lempeä ääni. \"Antakaa hänen tulla.\"\n\nFilip astui sisään, mielessä jotakin outoa, mitä tämä niin tyyni ääni\noli hänessä herättänyt.\n\n\"Anteeksi, monsieur\", sanoi Taverney tervehtien kookasta, harvinaisen\nvoimakasta ja terveennäköistä miestä, joka ei ollut kukaan muu\nkuin se, jonka olemme tavanneet Richelieun marskin pöytävieraana,\nMesmerin magneettisoikon ääressä, neiti Olivan kamarissa ja\noopperanaamiaisissa.\n\n\"Anteeksiko, mitä?\" kysyi tämä.\n\n\"Pyydän anteeksi sitä, että estän teitä lähtemästä.\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, jos olisitte myöhästynyt.\"\n\n\"Miksi niin.\"\n\n\"Siksi, että odotin.\"\n\nFilip rypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Ettäkö te odotitte minua?\"\n\n\"Minulle oli ilmoitettu teidän tulevan.\"\n\n\"Minunko tulevan? Mitä ihmettä?\"\n\n\"Niin, kaksi tuntia sitten. Vai ettekö ollut pari tuntia sitten\ntulossa tänne, kun tahtomattanne piti lykätä vierailunne toiseen\nkertaan?\"\n\nFilip puristi nyrkkiä; hän tunsi, että tuo mies vaikutti häneen\nmerkillisesti. Mutta Cagliostro ei näkynyt huomaavankaan Filipin\nhermostusta, vaan sanoi:\n\n\"Olkaa niin hyvä ja istukaa, herra de Taverney.\"\n\nJa hän siirsi Filipin luo nojatuolin, joka oli tulisijan likellä.\n\n\"Tämä nojatuoli oli tuohon pantu teitä varten\", lisäsi hän.\n\n\"Heittäkää jo leikinlasku, herra kreivi\", vastasi Filip koettaen\nsaada äänensä niin tyyneksi kuin isännän, voimatta siitä kuitenkaan\npoistaa kaikkea värinää.\n\n\"En minä leikkiä laske, vaan odotin teitä, kuten jo sanoin.\"\n\n\"Heittäkää mokomat puijaukset; jos olette tietäjä, en ole\ntullut koettelemaan sitä kykyänne. Muuten teillä voi olla etua\nennustustaidostanne, sillä tottapa silloin tiedätte asiani ja voitte\nhakea turvaa.\"\n\n\"Turvaa...\" toisti kreivi omituisesti hymyillen, \"ja mitä varten?\"\n\n\"Ennustakaa, koska olette ennustaja.\"\n\n\"Hyvä. Mieliksenne voin teiltä säästää vaivan selittää, miksi olette\ntullut luokseni. Te tulette riitaa haastamaan.\"\n\n\"Vai tiedätte sen jo?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Silloin tietänette myös aiheen?\" huudahti Filip.\n\n\"Aiheena on kuningatar. Nyt on teidän vuoronne puhua. Jatkakaa,\nmonsieur, minä kuuntelen.\"\n\nNäitä viime sanoja ei enää lausuttu isännän kohteliaalla äänellä,\nvaan vastustajan kuivalla ja kylmällä puhetavalla.\n\n\"Oikeassa olette\", sanoi Filip, \"ja näin minusta onkin parempi.\"\n\n\"Sattui siis aivan kohdalleen.\"\n\n\"Monsieur, on olemassa muuan häväistyskirjoitus...\"\n\n\"Niitä on paljon, monsieur.\"\n\n\"Sen on julkaissut muuan sanomalehtimies...\"\n\n\"Niitä on paljon, monsieur.\"\n\n\"Malttakaa. Tämä kirjoitus... sen julkaisijaa saamme käsitellä\nmyöhemmin...\"\n\n\"Suokaa huomauttaa, monsieur\", keskeytti Cagliostro hymyillen, \"että\nolette häntä jo käsitellyt.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta nyt on puhe häväistyskirjoituksesta, joka on\ntähdätty kuningatarta vastaan.\"\n\nCagliostro nyökäytti päätään.\n\n\"Tunnetteko sen kirjoituksen?\"\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\n\"Vieläpä olette sitä ostanut tuhat kappaletta.\"\n\n\"Sitä en kiellä.\"\n\n\"Onneksi ette saanut näitä tuhatta kappaletta käsiinne.\"\n\n\"Mikä teidät panee niin arvelemaan?\" kysyi Cagliostro.\n\n\"Minä satuin tapaamaan lähettinne, joka kantoi lehtitaakkaa, lahjoin\nhänet ja opastin asuntoni, jossa palvelijani varmaankin on ottanut\nlehdet vastaan.\"\n\n\"Miksi ette itse suorita asioitanne loppuun asti?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä, että ne silloin onnistuisivat paremmin.\"\n\n\"Tätä asiaa en itse suorittanut loppuun, koska sillaikaa, kun teidän\nmerkillinen kirjallisuudennälkänne sai palvelijani avulla pienen\nnolauksen, minä olin tuhoamassa painoksen muuta osaa.\"\n\n\"Olette siis varma, että nuo minulle aiotut tuhat kappaletta ovat\nasunnossanne?\"\n\n\"Olen, herra kreivi.\"\n\n\"Satutte erehtymään, monsieur.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Taverney tuntien sydämessään ahdistusta. \"Minne\nne olisivat joutuneet?\"\n\n\"Tänne ne joutuivat\", vastasi kreivi tyynesti nojaten uuninreunaa\nvasten.\n\nFilip teki uhkaavan liikkeen.\n\n\"Vai luulitteko\", jatkoi kreivi kylmäverisesti, \"että minusta,\ntietäjästä, joksi minua äsken sanoitte, voisi niin vain pilaa tehdä?\nOlitte keksivinänne hyvänkin aatteen, kun lahjoitte asiamieheni!\nMutta minulla on muuan apulainen, jonka päähän myös juolahti aate. Ja\nsiitä hyvästä hänelle maksankin. Hän aavisti, ja tietysti tietäjän\napulainenkin saa aavistaa. No niin, hän aavisti, että lähtisitte\nsanomalehtimiehen luo, tapaisitte lehtien kantajan ja lahjoisitte\ntämän. Hän siis meni kantajan perässä ja uhkasi pakottaa hänet\nluovuttamaan takaisin rahat, jotka oli teiltä saanut. Siitä mies\nsäikähti, ei mennytkään teidän asuntoonne, vaan tuli koreasti tänne.\nEpäilettekö?\"\n\n\"Epäilen.\"\n\n_Vide pedes, vide manus!_ [katso jalkoja, katso käsiä. — _Suom._]\nsanoi Jesus apostoli Tuomaalle.\n\n\"Minä sanon teille, herra de Taverney: Katsokaa kaappiin, tunnustelkaa\nvihkosia.\"\n\nJa näin sanoen hän avasi mestarillisesti veistetyn tammikaapin, Sen\nsuuremmalla hyllyllä hän osoitti kalpenevalle ritarille tuhatta\nvihkoa, joissa vielä oli äskenpainetun paperin ilkeä tuoksu.\n\nFilip lähestyi kreiviä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaikka toisen\nilme oli uhkaavinta lajia.\n\n\"Monsieur\", sanoi Filip, \"te näytte olevan rohkea mies. Kehoitan\nteitä antamaan minulle miekka kädessä hyvitystä.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Häväistyksestä, jonka uhriksi kuningatar on joutunut ja johon tekin\nolette syyllinen, jos pidätte ainoankin kappaleen tuota sepustusta\nhallussanne.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Cagliostro muuttamatta asentoaan, \"olette\ntodellakin niin erehtynyt, että käy sääliksi. Minun harrastustani\nherättävät uutiset, häväistyshuhut, päivän jutut. Minä keräilen\nmuistaakseni siten tuhansia asioita, jotka ilman tätä varokeinoa\nunohtaisin. Olen ostanut tuon aikakauskirjan numeroita; kuinka olisin\nsillä teollani ketään loukannut?\"\n\n\"Te olette loukannut minua.\"\n\n\"Teitä?\"\n\n\"Juuri minua, minua, ymmärrättekö?\"\n\n\"En, kunniani kautta, en ymmärrä.\"\n\n\"Mutta mikä vimma teillä on ostaa niin häpeällistä sepustusta?\"\n\n\"Johan sanoin, keräilyvimma.\"\n\n\"Jos on kunnon mies, niin ei kerää konnantöitä.\"\n\n\"Suonette anteeksi, monsieur, mutta en ole samaa mieltä mitä\ntulee tuon kirjoituksen laadun määrittelemiseen. Se lienee\nhäväistyskirjoitus, mutta ei ole konnantyö.\"\n\n\"Myönnättekö edes, että se on valetta?\"\n\n\"Taas erehdytte, sillä hänen majesteettinsa kuningatar on todellakin\nollut Mesmerin magneettisen ammeen ääressä.\"\n\n\"Ei ole totta, monsieur.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että valehtelen?\"\n\n\"En ainoastaan tarkoita, vaan sanon suoraan, että valehtelette.\"\n\n\"Jos niin on, vastaan teille kahdella sanalla: näin hänet.\"\n\n\"Näitte hänet siellä?\"\n\n\"Yhtä selvästi, kuin nyt teidät.\"\n\nFilip katseli puhetoveriaan kasvoihin, tahtoen avoimella, ylevällä,\nkauniilla silmäyksellään masentaa Cagliostron säteilevän katseen,\nmutta lopuksi hän väsyi, käänsi silmänsä pois ja huudahti:\n\n\"Sittenkin väitän, että valehtelette.\"\n\nCagliostro kohautti hartioitaan ikäänkuin mielipuolen herjaukselle.\n\n\"Ettekö kuule, mitä sanon?\" kysyi Filip kumeasti.\n\n\"Päinvastoin, monsieur, olen tarkoin kuullut joka sanan.\"\n\n\"No ettekö tiedä, mitä syytös valheesta merkitsee?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Cagliostro. \"Onpa Ranskassa sananlaskukin, että\nvalheesta syyttäminen maksaa korvapuustin.\"\n\n\"Silloin ihmettelen erästä seikkaa.\"\n\n\"Mitä seikkaa?\"\n\n\"Ettei kätenne ole vielä näkynyt tavoittelevan poskeani, vaikka\nolette aatelismies ja tunnette tuon sananlaskun.\"\n\n\"Ennenkuin minusta tuli aatelismies ja opin tuon sananlaskun, oli\nJumala luonut minut ihmiseksi ja opettanut rakastamaan lähimmäisiäni.\"\n\n\"Niinmuodoin ette suostu antamaan hyvitystä miekka kädessä?\"\n\n\"Maksan vain sen, mitä olen velkaa.\"\n\n\"Annatteko siis hyvitystä muulla tapaa?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"En tahdo teitä kohdella pahemmin kuin aatelismiesten kesken on\ntavallista; vaadin siis vain, että minun läsnäollessani poltatte\nkaikki nuo kappaleet häväistyskirjoitusta, jotka ovat kaapissanne.\"\n\n\"Minäpä en suostu.\"\n\n\"Miettikää asiaa.\"\n\n\"Olen jo miettinyt.\"\n\n\"Silloin pakotatte minut soveltamaan teihin samaa, mitä\nsanomalehtimies sai.\"\n\n\"Vai niin, aiotte siis kepillä löylyttää\", sanoi Cagliostro nauraen,\nliikkumatta paikaltaan.\n\n\"Oikein arvattu, monsieur. Ettehän vain huuda väkeänne avuksi!\"\n\n\"Mitä hullua! En minä väkeäni kutsu, kun asia koskee vain minua, ja\nitse minä asiani toimitan. Minä olen teitä väkevämpi. Epäilettekö?\nVakuutan teille. Miettikää nyt vuorostanne. Jos uhkaatte kepillä,\ntartun minä teitä kurkkuun ja vyötärykseen ja heitän kymmenen\naskeleen päähän joka kerta kun yritätte kimppuuni.\"\n\n\"Se on englantilaisen loordin tai jonkin moukan temppu. Mutta olkoon,\nherra Herkules, minä hyväksyn.\"\n\nJa Filip syöksähti vimmastuneena Cagliostroa kohti, joka äkkiä\njännitti käsivartensa kuin kaksi rautahakaa, tarttui ritarin kaulaan\nja vyötäisiin ja heitti hänet huumaantuneena patjaröykkiölle, joka\noli sohvalla salongin nurkassa. Annettuaan näytteen suunnattomasta\nvoimastaan kreivi asettui paikalleen uunin eteen, ikäänkuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\nKalpeana ja raivosta vaahdoten nousi Filip pystyyn, mutta hetkinen\nkylmää harkintaa palautti hänelle siveellisen tarmon. Hän suoristi\nitsensä, järjesti pukunsa ja kalvostimensa ja sanoi kolkolla äänellä:\n\n\"Todellakin olette niin väkevä kuin neljä miestä yhteensä, mutta\njärjen juoksunne on heikompaa lajia. Pidellessänne minua niin, kuin\nnyt tapahtui, te unohditte, että voitettuna, nöyryytettynä, ainaisena\nvihamiehenänne olen nyt saanut oikeuden sanoa teille: Miekka käteen,\nkreivi, tai tapan teidät.\"\n\nCagliostro ei ollut milläänkään.\n\n\"Sivaltakaa miekkanne, sanon, taikka olette kuoleman oma\", jatkoi\nFilip.\n\n\"Ette ole vielä kyllin likellä pidelläkseni teitä kuin äsken\",\nvastasi kreivi, \"enkä suvaitse, että saisitte minua haavoittaa tai\nkenties tappaa minut niinkuin Gilbert poloisen.\"\n\n\"Gilbert!\" huudahti Filip horjahtaen. \"Mistä te sen nimen keksitte?\"\n\n\"Onneksi ei teillä nyt ole ampuma-asetta, vaan miekka.\"\n\n\"Monsieur\", puuskui Filip, \"te lausuitte nimen...\"\n\n\"Joka herätti kamalan muiston, eikö niin?\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Nimen, jota ette luullut koskaan enää kuulevanne; sillä olittehan te\nkahden kesken sen poika-paran kanssa luolassa Azorien saarilla, kun\nhänet murhasitte.\"\n\n\"Tarttukaa miekkaanne! Puolustakaa itseänne!\" huusi Filip.\n\n\"Jospa tietäisitte\", sanoi Cagliostro katsellen Filipiä, \"kuinka\nhelppoa on saada miekka kädestänne.\"\n\n\"Miekallanneko?\"\n\n\"Niin, ensiksikin sillä, jos tahtoisin.\"\n\n\"No katsotaan... katsotaan!\"\n\n\"Sitä ei minun tarvitse yrittää, kun on varmempi keino.\"\n\n\"Vetäkää miekkanne, sanon viimeisen kerran, taikka pistän\nkuoliaaksi\", riehui Filip syösten kreivin kimppuun.\n\nMutta tämä, jota miekankärki uhkasi rintaan kohta osua tuskin kolmen\ntuuman päässä, oli jo ottanut taskustaan pienen pullon ja irroittanut\nkorkin ja roiskautti siitä nyt Filipin kasvoihin. Heti kun neste\nosui hyökkääjään, horjahti tämä, pudotti aseensa, pyörähti ympäri,\nvaipui polvilleen, ikäänkuin jalat eivät enää kannattaisi, ja meni\nmuutamaksi sekunniksi tainnoksiin. Cagliostro esti häntä kaatumasta\npitkälleen, nosti hänet istumaan nojatuoliin, pisti miekan takaisin\ntuppeen ja odotti, kunnes tainnostila hälveni, sanoen sitten:\n\n\"Teidän iällänne, ritari, ei enää sovi tehdä tyhmyyksiä. Herjetkää\nsiis olemasta hupsu kuin pikkulapsi ja kuunnelkaa, mitä sanon.\"\n\nFilip ravisteli itseään, ojenteli jäseniään, karkoitti sen kauhun,\njoka oli hänet vallannut, ja mutisi:\n\n\"Tuommoistako te, monsieur, sanotte aatelismiehen aseeksi?\"\n\nCagliostro kohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n\"Aina vain hoette samaa. Kun meikäläiset aukaisevat suunsa ammolleen\nja huutavat sanan 'aatelismies', niin sillä muka on kaikki sanottu.\nMikä teistä on aatelismiehen ase? Miekkanneko, josta teillä oli\nniin huono apu minua vastaan, vai pistoolinne, josta oli niin hyvä\napu Gilbertiä vastaan? Mikä on ylempiarvoisen ihmisen tuntomerkki?\nRiittääkö siksi tuo kauniilta kaikuva sana: aatelismies? Ei, vaan\nsiihen on tarpeen ensiksikin järki, sitten voima ja viimeiseksi\ntieto. Kaikkea tätä olen käyttänyt teitä vastaan; järjellä olen\nuhmannut herjauksianne, toivoen saavani teidät kuuntelemaan;\nvoimalla olen uhmannut teidän voimaanne; tiedollani olen nujertanut\nsekä ruumiilliset että siveelliset voimanne. Nyt on minun enää\ntodistettava, että erehdytte kaksin kerroin, kun tulitte tänne uhkaus\nmielessä. Suotteko minulle sen kunnian, että kuuntelette?\"\n\n\"Te olette minut masentanut\", vastasi Filip, \"enkä voi paikaltani\nliikahtaa. Olette saanut valtaanne lihakseni ja ajatukseni. Vielä\nsitten kysytte, tahdonko kuunnella, kun en muuta voi!\"\n\nCagliostro otti nyt pienen kultapullon, jota piteli uunin reunalla\nseisova pronssinen Aiskulapios.\n\n\"Haistakaa tätä, monsieur\", sanoi hän ylevän lempeästi.\n\nFilip totteli; hänen aivojansa pimittäneet höyryt haihtuivat, ja\nhänestä tuntui, kuin aurinko laskeutuisi hänen pääkallonsa kätköihin\nja valaisisi siellä kaikki ajatukset.\n\n\"Ah, nyt elän uudestaan!\"\n\n\"Ja tunnette voivanne hyvin, olette vapaa ja vahva, eikö niin?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Täysin muistaen menneisyyden?\"\n\n\"Aivan hyvin.\"\n\n\"Ja kun olen tekemisissä uljaan ja järkevän miehen kanssa, niin\ntoivoakseni muisto siitä, mitä välillämme tapahtui, on minulle\nedullinen.\"\n\n\"Ei\", vastasi Filip, \"sillä minä toimin pyhän periaatteen vuoksi.\"\n\n\"Mitä siis teitte?\"\n\n\"Puolustin yksinvaltaa.\"\n\n\"Te, tekö yksinvaltaa puolustitte?\"\n\n\"Minä juuri.\"\n\n\"Te, joka lähditte Amerikaan puolustamaan tasavaltaa! Kumma juttu!\nOlkaa edes vilpitön, sillä joko ette siellä puolustanut tasavaltaa\ntaikka ette täällä puolusta yksinvaltaa.\"\n\nFilip loi katseensa alas; valtava nyyhkytys oli halkaista hänen\nsydämensä.\n\n\"Rakastakaa niitä\", jatkoi Cagliostro, \"jotka teitä ylenkatsovat;\nrakastakaa niitä, jotka teidät unohtavat tai teitä pettävät. Suurille\nsieluille ori ominaista pettyä suurimmissa tunteissaan. Kristitty on\nvelvollinen palkitsemaan pahan hyvällä. Olettehan kristitty, herra de\nTaverney?\"\n\n\"Monsieur!\" huudahti Filip kauhistuneena siitä, että näki Cagliostron\ntuntevan sekä menneisyyden että nykyisyyden, \"ei sanaakaan lisää!\nEllen puolustanutkaan kuninkuutta, puolustin ainakin kuningatarta,\nkunnioitettavaa, viatonta naista, jota on kaiken uhallakin pidettävä\nkunniassa, koska jumalallinen laki käskee puolustamaan heikkoja.\"\n\n\"Heikkoja! Ja heikoksi sanotte kuningatarta, jonka edessä\nkahdeksankolmatta miljoonaa elävää ja ajattelevaa olentoa kumartaa\npäätä ja polvea! Johan nyt jotakin!\"\n\n\"Monsieur, häntä panetellaan.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Uskon, että niin on.\"\n\n\"Teillä on mielestänne oikeus niin uskoa.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Vai niin! Minulla on oikeus uskoa päinvastoin.\"\n\n\"Te menettelette kuin paha henki.\"\n\n\"Kuka sen sanoo?\" huudahti Cagliostro, jonka silmä välähti ja valoi\nFilipiin loistettaan. \"Mistä teillä on tuo uhkarohkeutenne arvella,\nettä itse olette oikeassa, mutta minä väärässä? Mistä te saatte sen\nyltiöpäisen luulon, että teidän periaatteenne on parempi kuin minun?\nTe puolustatte yksinvaltaa, mutta entä jos minä puolustan ihmisyyttä?\nTe sanotte: antakaa keisarille, mitä keisarin on; minä sanon teille:\nAntakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Teille, Amerikan tasavaltalainen,\nCincinnatus-ritarikunnan jäsen, minä muistutan rakkautta ihmisiin ja\ntasa-arvoisuuteen. Te poljette kansat jalkainne alle suudellaksenne\nkuningatarten käsiä; minä survaisen kuningattaret maahan nostaakseni\nkansoja edes askeleen verran. Minä en häiritse teitä ihailussanne,\nälkää tekään minua häiritkö työssäni. Minä jätän teille päivänvalon,\ntaivasten ja hovien auringon; suokaa minulle varjo ja yksinäisyys.\nTottahan käsitätte sanojeni voiman yhtä hyvin kuin äsken yksilöllisen\nvoimani? Sanoitte: kuole sinä, joka olet loukannut ihailuni esinettä.\nMinä sanon teille: elä sinä, joka vastustat, mitä minä ihailen; ja\nkun niin sanon, niin teen sen tuntiessani itseni niin väkeväksi\nperiaatteeni nojalla, ettei teidän tai teikäläisten, kuinka tahansa\nponnistaisitte, onnistu kulkuani hetkeksikään viivyttää.\"\n\n\"Te kauhistatte minua\", sanoi Filip. \"Lienen tässä maassa\nensimmäisenä, teidän opastamananne, saanut katsahtaa perikatoon,\njohon kuningasvalta on menossa.\"\n\n\"Olkaa siis varovainen, jos kuilun näette.\"\n\n\"Te, joka puhutte minulle näin\", vastasi Filip heltyneenä isällisestä\näänensävystä, jolla Cagliostro oli viime sanat lausunut, \"joka\npaljastatte minulle niin kauheita salaisuuksia, olette kuitenkin\njalomielisyyttä vailla, sillä tiedättehän, että mieluummin syöksyn\nitse hornaan kuin sallin sinne niiden syöksyä, joita puolustan.\"\n\n\"Vaikka niin, mutta ainakin olen teitä varoittanut ja voin Pilatuksen\ntavoin pestä käteni.\"\n\n\"Ja minä taas\", puhui Filip kiihtyneenä hypäten Cagliostron eteen,\n\"minä, joka olen vain heikko ihminen teihin verrattuna, tahdon\nkäyttää teitä vastaan heikon aseita, lähestyä teitä kostein silmin,\nvärisevin äänin, ristissä käsin. Tahdon rukoilla teitä edes tällä\nkertaa armahtamaan ne, joita vainootte. Tahdon pyytää sitä teiltä\nitseni tähden, kun en voi, ties mistä syystä, tottua näkemään teissä\nvihollista; tahdon hellyttää, vakuuttaa, vihdoin suostuttaa teidät\nsiihen, ettei minulle jäisi julmaa pakkoa tunnonvaivoissa muistella\nkuningatarparan turmiota, jota en ollut torjunut. Ja lopuksi,\nmonsieur, saanen teidät suostumaan siihen, että hävitätte tuon\nherjaussepustuksen, joka pakottaa naisen itkemään, taikka muutoin,\nsen vannon kunniani kautta, kovaonnisen rakkauden kautta, jonka\ntiedätte minussa olevan, minä tällä miekallani, joka ei teihin pysty,\nlävistän sydämeni tässä silmäinne edessä.\"\n\n\"Ah\", mutisi Cagliostro katsellen Filipiä kaunopuheisen tuskaisesti,\n\"miksi eivät kaikki ole teidän kaltaisianne? Silloin olisin heidän\npuolellaan, eivätkä he hukkuisi.\"\n\n\"Monsieur, olkaa niin hyvä ja vastatkaa pyyntööni\", jatkoi Filip\nrukoilevasti.\n\n\"Laskekaa\", sanoi Cagliostro oltuaan hetkisen vaiti, \"ovatko ne tuhat\nkappaletta siellä jäljellä, ja polttakaa ne itse viimeiseen asti.\"\n\nFilip tunsi sydämensä laajenevan; hän riensi kaapin luo, raastoi\nsieltä vihot esille, heitti ne tuleen, puristi sitten liikutettuna\nCagliostron kättä ja sanoi:\n\n\"Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset siitä, mitä olette minulle\ntehnyt!\"\n\nJa hän riensi pois.\n\n\"Olin veljelle velkaa\", tuumi Cagliostro nähdessään hänen poistuvan,\n\"tämän korvauksen siitä, mitä sisar on kärsinyt.\"\n\nSitten hän huusi:\n\n\"Vaunut esille!\"\n\n\n\n\nXXXIII\n\nTAVERNEYN PERHEEN PÄÄ\n\n\nSillä välin kun nämä tapaukset sattuivat Neuve-Saint-Gilles-kadun\nvarrella, käveli Taverney vanhempi puutarhassaan, ja kaksi lakeijaa\ntyönsi hänen perässään rullatuolia.\n\nSiihen aikaan oli Versaillesissa ja ehkä on vieläkin vanhoja taloja\nranskalaisine puutarhoineen, jotka orjallisesti matkien hallitsijan\nmakua, ja aatteita olivat pienoiskoossa kuin Le Nôtren ja Mansardin\nVersailles. Useat hovimiehet, joiden esikuvana kaiketi oli herra\nde la Fenillade, olivat rakennuttaneet itselleen supistetussa\nmittakaavassa maanalaisen ansarin, sveitsiläislammen ja Apollon\nkylpylän.\n\nSiellä tavattiin myös linnanpiha ja Trianonit viidessadasosan\nasteikon mukaan: kutakin allasta vastasi saavillinen vettä.\n\nHerra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig\nXV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo\nsaanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen\nmajesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja\nsorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun\nMarie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia\njokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa\nnurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.\n\nSillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa\nainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka\nlehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu\nrautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja\njoka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan\nlepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli\naurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten\nja huusi:\n\n\"Herra ritari tulee.\"\n\n\"Poikani!\" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.\n\nSitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:\n\n\"Rakas ritarini!\"\n\nJa kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.\n\n\"Tervetuloa, Filip\", jatkoi parooni, \"tulet kuin kutsuttu, minulla\non pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa... olethan\nnyrpeän näköinen.\"\n\n\"Minäkö? En, monsieur.\"\n\n\"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?\"\n\n\"Mistä jutusta?\"\n\nUkko kääntyi ikäänkuin nähdäkseen, oliko joku kuulemassa.\n\n\"Voitte puhua, ei täällä kukaan kuuntele\", sanoi Filip.\n\n\"Tarkoitan sitä tanssiaisjuttua.\"\n\n\"Ymmärrän vielä vähemmän.\"\n\n\"Tarkoitan oopperanaamiaisia.\"\n\nFilip punastui, ja ovela ukko huomasi sen.\n\n\"Varomaton\", sanoi hän, \"sinä hääräät kuin huonot merimiehet: kohta\nkun on myötätuuli, annetaan mennä täysin purjein. Istuppa tuohon\npenkille ja kuuntele siveyssaarnaani; minulla on jotakin hyvää.\"\n\n\"Pyydän kuitenkin...\"\n\n\"Malta. Sinä liioittelet, ryntäät ihan liiaksi, ja vaikka ensin\nolet niin arka, hienotunteinen, hillitty, pilaat sinä nyt hänen\nmainettaan.\"\n\nFilip nousi seisaalle.\n\n\"Kenestä te puhutte?\"\n\n\"Hänestä, hitto vie, hänestä.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Ahaa, sinä luulet, ettei minulla ole tietoa kujeilustasi, kuinka te\nkaksi kujeilitte naamiohuveissa; sepä on somaa.\"\n\n\"Monsieur, minä vakuutan...\"\n\n\"Kas niin, älä suutu. Sinun hyväksesi minä vain puhun. Sinä et osaa\nvaroa, vaan joudut kerran vielä kiikkiin, piru vie! Tällä kertaa\nsinut nähtiin hänen kanssaan oopperassa, toisella kertaa jossakin\nmuualla.\"\n\n\"Onko minut nähty?\"\n\n\"Totta vie! Oliko sinulla sininen domino vai ei?\"\n\nFilip aikoi vastata, ettei hänellä ollut sinistä dominoa, että oli\nerehdytty, ettei hän ollut käynyt naamiohuveissa eikä tiennyt,\nmistä huveista hänelle puhuttiin; mutta muutamien sydänten on\nvastenmielistä puolustautua arkatuntoisissa asioissa. Vain silloin\npuolustaa itseään innokkaasti, kun tietää olevansa rakastettu ja\npuolustaen itseään tekevänsä hyvän työn rakkaalleen, joka syyttää.\n\n\"Mutta kannattaako\", tuumi Filip, \"antaa selityksiä isälle?\nSitäpaitsi tahdon tietää kaikki.\"\n\nHän laski päänsä kuin syyllinen, joka tunnustaa.\n\n\"Näetkö\", jatkoi ukko riemuiten, \"sinut tunnettiin, ja siitä olinkin\nvarma. Fachelieun herttua, joka pitää sinusta paljon ja joka\nhuolimatta neljästäyhdeksättä ikävuodestaan kävi noissa naamiaisissa,\nkoetti ottaa selville, kuka oli se sininen domino, jonka käsivarteen\nkuningatar nojasi, eikä hän osannut muita epäillä kuin sinua, sillä\nkaikki muut hän näki siellä, ja tiedäthän, että vanha marski on\ntarkka kun tahtoo.\"\n\n\"Että on epäilty minua\", sanoi Filip kylmästi, \"sen ymmärrän; mutta\nettä tunnettiin kuningatar, se on merkillisempää.\"\n\n\"Lienee se ollut kovinkin vaikeata, kun hän otti naamion kasvoiltaan!\nSitä ei olisi voinut kuvitellakaan! Niin uhkarohkea! Se nainen on\nsinuun ihan villiintynyt!\"\n\nFilip punastui. Hänen kävi mahdottomaksi penkoa tätä asiaa syvemmälti.\n\n\"Ellei se ollut uhkarohkeutta\", jatkoi Taverney \"ei se voi olla muuta\nkuin perin harmillinen vahinko. Ole varuillasi, ritari, kadehtijoita\non, vieläpä vaarallisia. Se on haluttu paikka, tuo kuningattaren\nsuosikkina olo, kun kuningatar on oikea kuningas.\"\n\nJa Taverney vanhempi otti hyvillä mielin hyppysellisen nuuskaa.\n\n\"Et pahastune siveyssaarnastani, vai mitä? Niin, saat suoda anteeksi,\nystäväiseni. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa ja tahtoisin estää,\nettei sattuma, koska sattuma aina on mukana, puhaltaisi kumoon\ntaitavasti pystyttämiäsi telineitä.\" Filip nousi, otsa hiessä, kädet\nnyrkissä. Hän valmistui lähtemään lopettaakseen keskustelun yhtä\nhalukkaasti kuin mieli tekee murskata käärmeen selkäranka; mutta\nhäntä pidätti tuskallisen uteliaisuuden tunne, vimmattu halu päästä\npahan asian perille, säälimätön tutkain, joka kiduttaa rakastavia\nsydämiä.\n\n\"Sanoin siis, että meitä kadehditaan\", jatkoi ukko, \"mikä onkin\nluonnollista. Mutta vielä emme ole päässeet katonharjalle, jonne olet\nmeitä nostamassa. Sinulle tulee kunnia siitä, että Taverneyden nimi\nkumpuaa vaatimattomasta lähteestä korkeuteen. Ole vain varuillasi;\nmuuten emme perille pääse, ja aikeesi jäävät kesken. Ja se olisi,\ntosiaankin vahinko, kun nyt sujuu niin hyvin.\"\n\nFilip kääntyi poispäin salatakseen syvän inhonsa ja ylenkatseensa,\nmikä tällä hetkellä loi hänen kasvoihinsa sellaisen ilmeen, että ukko\nolisi sitä ihmetellyt, ehkä kauhistunut.\n\n\"Jonkun ajan päästä pyydät minulle jotakin arvokasta tointa\",\nsanoi ukko innostuen. \"Toimitat niin, että minulle annetaan jokin\nvarapäällikön toimi, ei kovin kaukana Pariisista. Sitten hankit\nTaverney-Maison-Rougelle päärinarvon ja pidät huolta, että minut\nmuistetaan, kun ensi kerran jaetaan ritarimerkkejä. Itsestäsi voi\ntulla herttua, pääri ja kenraaliluutnantti. Parin vuoden päästä,\nmitkä vielä aion elää, toimitat minulle...\"\n\n\"Lopettakaa jo!\" mutisi Filip.\n\n\"Jos sinä olet kylläinen, en minä silti ole. Sinulla on koko elämä\ntallella, minulla vain joku kuukausi. Mutta niillä tahdon korvata\nilottoman ja mitättömän entisyyden. Jumala on minulle lahjoittanut\nkaksi lasta. Se on paljon semmoiselle, jolla ei ole varoja; mutta\njos tytär on ollut perheellemme hyödytön, korvaat sinä. Sinä olet\ntemppelimme arkkitehti. Sinussa näen suuren Taverneyn sankarin.\nHerätät minussa kunnioitusta, ja se on jotakin, näetkös. Totta\nonkin, että menettelytapasi hovissa on ihailtava. Sukkelampaa en ole\neläissäni nähnyt!\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi nuori mies hätääntyen kuullessaan hyväksymistä\ntuolta käärmeeltä.\n\n\"Käytöstapasi on mainio. Et ilmaise mustasukkaisuutta, vaan jätät\ntäyden vapauden koko maailmalle, pysyen kuitenkin itse paikallasi. Se\non voimakasta, mutta tarkoin harkittua.\"\n\n\"En ymmärrä\", sanoi Filip yhä kiihtyen.\n\n\"Heitä kainoutesi. Näetkö, sinulla on ihan sama menettely kuin\nruhtinas Potemkinilla, joka onnellaan hämmästytti koko maailmaa. Hän\nälysi, että Katariina oli rakkausasioissaan turhamaisen oikullinen;\nettä jos keisarinnalle suotaisiin vapaus liihottelisi hän kukasta\nkukkaan, mutta palaisi rehevimpään, kauneimpaan; että jos häntä\najettaisiin takaa, karkaisi hän tiehensä. Silloin Potemkin teki\npäätöksensä. Hän itse vielä auttoi niitä uusia suosikkeja, joita\nkeisarinna valitsi, ja tällöin hän, saattaen toiselta puolen esille\nheidän ansionsa, osasi toisaalta myös paljastaa heidän vikansa. Hän\nsai hallitsijansa kyllästymään hetkellisiin lemmenoikkuihin eikä itse\nkyllästyttänyt tarjoomalla aina omaa viehätystään. Ja valmistamalla\nnäille suosikeille, joita ivallisesti nimitetään kahdeksitoista\ntsaariksi, tilaisuutta lyhytaikaiseen hallitukseen Potemkin teki oman\nvaltansa ikuiseksi järkähtämättömäksi.\"\n\n\"Mutta tuohan on käsittämätöntä häpeällisyyttä\", mutisi Filip raukka,\nällistyneenä katsellen isäänsä.\n\n\"Potemkinin järjestelmän mukaan\", jatkoi ukko levollisesti, \"olisit\nkuitenkin pikkuisen väärässä. Hän ei lakannut valvomasta; sinä taas\nhellität liiaksi. Mutta tiedänhän, ettei ranskalainen politiikka ole\nvenäläisen kaltainen.\"\n\nNäihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti,\nettä niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet\nvialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla\nhartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.\n\n\"Niin, niin\", sanoi ukko, \"sinun mielestäsi en kai ole oikein\narvannut, mutta saatpa nähdä.\"\n\n\"No katsotaan, monsieur.\"\n\nTaverney pani käsivartensa ristiin.\n\n\"Väitätkö ehkä\", kysyi hän, \"ettet hellästi vaali seuraajaasi?\"\n\n\"Seuraajaani?\" toisti Filip vaaleten.\n\n\"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren\nlemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen\ntaholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi,\nkuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla\nrakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä.\"\n\n\"Te puhutte hepreaa, herra parooni.\"\n\nNyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahutti\nFilipiä kuin pahan hengen hätähuuto.\n\n\"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?\"\n\n\"Mitä Charny tähän kuuluu?\"\n\n\"Se on vastainen seuraajasi, se mies, joka valtaan päästyään voi\nsinut karkoittaa, kuten sinä voit karkoittaa herrat Coignyn,\nVaudreuilin ja muut.\"\n\nVeri syöksähti nyt rajusti Filipin ohimoihin.\n\n\"Riittää\", huusi hän, \"sanon vielä kerran: riittää, monsieur. Minua\nhävettää, että olen näin kauan kuunnellut. Se, joka vertaa Ranskan\nkuningatarta Messalinaan, on inhottava panettelija.\"\n\n\"Hyvä, varsin hyvä\", sanoi ukko. \"Oikeassa olet, tuollaista osaa\nsinun tuleekin näytellä. Mutta täällä ei sinua kukaan kuule.\"\n\n\"Oi!\"\n\n\"Ja mitä Charnyhin tulee, huomannet, että olen aikeesi arvannut.\nKuinka taitava lienetkin, näetkös, Taverneyden luontoon kuuluu\naavistaa. Jatka, Filip, jatka. Imartele, taltuta, lohduta Charnyta,\nauta häntä hiljakseen ja ilman katkeruutta kehittymään taimesta\nkukaksi, niin saat olla varma, että hän, aatelismies, myöhemmin\nsuosikkiaikanaan maksaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet hänen\nhyväkseen tehnyt.\"\n\nJa tämän sanottuaan parooni, tuntien ylpeyttä kekseliäisyytensä\nnäytteestä, hypähti vallattomasti kuin nuorukainen, vieläpä\nsellainen, joka on menestyksestään käynyt kopeaksi. Raivoissaan Filip\ntarttui häntä hihaan ja hillitsi häntä.\n\n\"Niinhän sen laita lienee\", sanoi hän. \"Järjenjuoksunne on mainio.\"\n\n\"Siitäkö olet vihoissasi, että arvasin oikein? Mitä tyhjää, saat\nsuoda anteeksi, että olen ollut niin huomaavainen. Muuten on Charny\nminulle mieluinen, ja käytöksesi häntä kohtaan tyydyttää minua\ntäydellisesti.\"\n\n\"Tuo suosimanne Charny on tällä hetkellä niin rakas minulle, niin\nherttainen ystäväni, että äsken pistin tämän miekkani koko pitkälti\nhänen kylkiluittensa väliin.\"\n\nJa Filip näytti isälleen miekkaansa.\n\n\"Häh!\" huusi Taverney säikähtyen leimuavasta katseesta ja sellaisesta\nsotauutisesta. \"Tarkoitatko, että olet taistellut herra de Charnyn\nkanssa?\"\n\n\"Ja lävistänyt hänet! Juuri niin.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Niin minä hoitelen, kesyttelen ja säästelen seuraajiani\", lisäsi\nFilip. \"Kun nyt tunnette käytäntöni, sovittakaa siihen teorianne.\"\n\nJa hän teki epätoivoisen liikkeen paetakseen, mutta ukko takertui\nhänen käsivarteensa.\n\n\"Filip, Filip, sano, että teit pilaa.\"\n\n\"Sanokaa sitä pilaksi, jos tahdotte, mutta se on totta.\"\n\nUkko kohotti nyt silmänsä taivasta kohti, mumisi joitakin katkonaisia\nsanoja, jätti poikansa ja juoksi eteiseensä saakka.\n\n\"Pian, pian!\" huusi hän, \"satuloikaa hevonen ja joku rientäköön\nottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää\nkysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään.\"\n\n\"Tuo petturi Filip\", mutisi hän astuen huoneisiinsa, \"eikö hän olekin\nsisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei\nminun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää... ja se on minun.\"\n\n\n\n\nXXXIV\n\nPROVENCEN KREIVIN RUNO\n\n\nSillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa,\npuuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa\nvoitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja\nmaakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia\nja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.\n\nHiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli\nelähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni\nkysyvän:\n\n\"Saanko tulla sisään, veljeni?\"\n\n\"Provencen kreivi kiusakseni!\" mutisi kuningas sysäten luotaan\ntähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden\nkohdalta. \"Astukaa sisään\", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen\nlyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään\nveljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.\n\n\"Ette osannut minua odottaa?\"\n\n\"Totta puhuen, en.\"\n\n\"Häiritsenkö ehkä?\"\n\n\"Ette. Olisiko teillä jotakin hauskaa kerrottavana?\"\n\n\"Käy niin hassu huhu, niin mahdoton...\"\n\n\"Ahaa, jokin panettelu!\"\n\n\"Juuri niin, veljeni.\"\n\n\"Ja se on teitä huvittanut?\"\n\n\"Niin, merkityksellään.\"\n\n\"Se lienee jokin ilkeys minua vastaan?\"\n\n\"Taivas on todistajani, etten silloin nauraisi.\"\n\n\"No sitten se koskee kuningatarta.\"\n\n\"Kuvitelkaa, sire, että minulle on todellakin sanottu, täydellä\ntodella... saisitte arvailla vaikka kuinka kauan, ette sittenkään\nkeksisi...\"\n\n\"Veljeni, siitä asti, kun opettajani pakotti minut ihailemaan\nrouva de Sévignén teoksissa tuota puhetaiteellista varovaisuutta\nmallikelpoisena, en sitä enää ihaile... Asiaan!\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Provencen kreivi hieman jäähtyneenä tästä\nkuivakiskoisesta vastaanotosta. \"Sanotaan, että kuningatar joku päivä\nsitten nukkui yönsä poissa kotoa, ha, ha, haa!\" Ja hän koki parhaansa\nmukaan nauraa.\n\n\"Olisi kovin ikävää, jos se olisi totta\", vastasi kuningas vakavasti.\n\n\"Mutta eihän se ole totta, vai kuinka?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sitten ei liene totta sekään, että kuningatar on nähty odottamassa\nvesialtaiden puoleisella portilla?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sinä päivänä, muistattehan, jolloin käskitte sulkea portit kello\nyksitoista.\"\n\n\"En muista.\"\n\n\"Vai niin! Ajatelkaapa, veljeni, että huhu väittää...\"\n\n\"Mitä on huhu? Missä se on, kuka se on?\"\n\n\"Siinä teitte syvämietteisen kysymyksen. Mitä oikeastaan on huhu?\nMutta olkoon sen laita kuinka tahansa, nyt tuo käsittämätön olento,\njota sanotaan huhuksi, väittää, että kuningatar on nähty Artoisin\nkreivin kanssa, käsi kädessä, sinä yönä puoli yhden aikaan.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Menossa erästä pikku taloa kohti, joka Artoisin kreivillä on siellä\ntallirakennusten takana. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut\npuhuttavan näin mahdottomasta jutusta?\"\n\n\"Olen kyllä, veljeni, koska on täytynyt kuulla.\"\n\n\"Kuinka niin, sire?\"\n\n\"Ettekö te itse ole jollakin tapaa toimittanut sitä tietooni?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Te juuri.\"\n\n\"Mitä siis olen muka tehnyt?\"\n\n\"Esimerkiksi runon, joka julkaistiin _Mercuressä.\"_\n\n\"Runon!\" toisti kreivi punaisempana poskiltaan kuin huoneeseen\ntullessaan.\n\n\"Teidät tiedetään runotarten suosikiksi.\"\n\n\"Ei siihen määrään, että...\"\n\n\"Että sepittäisitte nelisäkeisen runon, jonka loppu kuuluu:\n\n    \"Hyvältä Menelaokseltaan\n    Helena tyystin kätki juonen.\"\n\n\"Minäkö olisin...\"\n\n\"Älkää kieltäkö, tässä on tuon runon käsikirjoitus. Teidän\nkäsialaanne... vai mitä? Runoudesta en paljon käsitä, mutta jos on\npuhe käsialasta, niin olen kuin asiantuntija...\"\n\n\"Sire, hullutus tuo toisen perässään.\"\n\n\"Vakuutan teille, Provencen kreivi, että hullutus on vain teidän\ntahollanne, ja ihmettelen, että filosofi on eksynyt semmoiseen\nhullutukseen. Pitäkäämme tämä sana osoittamassa runonne laatua.\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne on minulle ankara.\"\n\n\"Kostamisoikeus, veljeni! Sen sijaan, että sepititte tuon runon,\nolisitte voinut tiedustaa, mitä kuningatar oli tehnyt; niin minä\nmenettelin; ja sen sijaan, että runoilitte häntä ja siis minuakin\nvastaan, olisitte sepittänyt jotakin kälynne kunniaksi. Tosin\nvoisitte huomauttaa, ettei se aihe teitä innostuta, mutta minulle\nainakin on enemmän mieleen huono ylistys kuin hyvä pilkka. Ja niin\narveli Horatiuskin, mielirunoilijanne.\"\n\n\"Sire, te aivan muserratte minut.\"\n\n\"Ja ellette olisi ollut varma kuningattaren viattomuudesta, kuten\nminä olen\", jatkoi kuningas pontevasti, \"olisin teidän ollut hyvä\njälleen lukea Horatiustanne. Eikö juuri hän ole lausunut näitä\nkauniita sanoja... anteeksi, että rääkkään latinaa:\n\n                               \"Rectius hoc est:\n    Hoc faciens vivant melius, sic dolcis amicis\n    Occurram.\n\n\"Näin on parempi; jos niin teen, olen rehellisempi, ja niin esiinnyn\nkelvollisena ystävilleni.\"\n\n\"Te kääntäisitte sirommin, te, veljeni, mutta luullakseni on merkitys\nse, minkä lausuin.\"\n\nJa annettuaan tämän enemmän isällisen kuin veljellisen läksytyksen,\nhyvä kuningas odotti, että syyllinen puolustaisi itseään.\n\nKreivi mietti hetken vastaustaan, vähemmän pulaan joutuneena ihmisenä\nkuin hienoimpia lauseparsia tavoittelevana kaunopuhujana.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne\ntuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon\ntoivo.\"\n\n\"Puhukaa, veljeni.\"\n\n\"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä\ntarkoituksesta?\"\n\n\"Myönnetään.\"\n\n\"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää,\nettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi\nerehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi.\"\n\n\"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä.\"\n\n\"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea\njutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin\nsyöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni.\"\n\n\"Hyvä että niin on, mutta...\"\n\n\"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten\nole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata\nvaroitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät\nrunon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten,\njoiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja,\nesimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään\nnäyttää.\"\n\n\"Onko se häväistyskirjoitus?\"\n\n\"On, sire, ja minun tarvitsee välttämättä saada määräys toimittaa\nBastiljiin tämän riettauden viheliäinen kyhääjä.\" Kuningas nousi\nkiivaasti.\n\n\"Näyttäkääpä!\"\n\n\"En tosiaankaan tiedä, sopiiko...\"\n\n\"Tietysti sopii. Siinä suhteessa ei tarvitse arkailla. Onko se\nmukananne?\"\n\n\"On, sire.\"\n\n\"Antakaa tänne.\"\n\nJa Provencen kreivi veti taskustaan kappaleen _Etteniotnan juttua_,\nonnettoman painoarkin, jota Charnyn keppi, Filipin miekka tai\nCagliostron rovio ei ollut estänyt pääsemästä liikkeelle. Kuningas\nsilmäili sitä kiireesti, kuten ainakin se, joka on tottunut kirjoista\nja lehdistä heti löytämään hauskimmat kohdat.\n\n\"Häpeällistä\", sanoi hän, \"konnamaista!\"\n\n\"Siinä näette, sire, että väitetään kälyni olleen Mesmerin ammeen\nääressä.\"\n\n\"Hän onkin käynyt siellä.\"\n\n\"Todellako?\" huudahti Provencen kreivi.\n\n\"Minun luvallani.\"\n\n\"Oh, sire!\"\n\n\"Enkä hänen käynnistään Mesmerin luona tee päätelmää hänen\nsäädyllisyyttään vastaan, koska olin sallinut hänen mennä\nVendôme-torille.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei liene sallinut kuningattaren lähestyä\nammetta itse koetellakseen...\"\n\nKuningas polki jalkaa. Provencen kreivi sattui nämä sanat lausumaan\njuuri silloin, kun Ludvig XVI:n silmät osuivat siihen kohtaan,\nmissä pahimmin loukattiin Marie-Antoinettea, nimittäin kuvaukseen\nhurmiotilasta, kouristuksista, puvun vallattomasta epäjärjestyksestä,\nkaikesta, mitä Mesmerin luona oli havaittu neiti Olivan\nesiintymisessä.\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi kuningas kalpeana. \"Poliisin täytyy tietää, mitä\nperää tuossa kaikessa on!\"\n\nJa hän soitti.\n\n\"Hakekaa tänne heti herra de Crosne\", sanoi hän.\n\n\"Sire, tänään hänen on annettava viikkokertomuksensa, ja siksi\nhän odottaa häränsilmässä.\" [Häränsilmäksi sanottiin pyöreän\nakkunansa vuoksi erityistä etuhuonetta, josta päästiin suureen\nvastaanottosaliin. — _Suom._]\n\n\"Tulkoon tänne.\"\n\n\"Sallinette minun...\" lausui Provencen kreivi tekopyhästi ja oli\nmenevinään pois.\n\n\"Jääkää\", käski Ludvig XVI. \"Jos kuningatar on syyllinen, niin\nolettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän\non viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt.\"\n\nNyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki\nProvencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi\nkunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle,\nkääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:\n\n\"Sire, kertomus on valmis.\"\n\n\"Ennen kaikkea, monsieur\", sanoi Ludvig XVI, \"selittäkää, kuinka\nPariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?\"\n\n\"_Etteniotnako_?\" kysyi herra de Crosne.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau.\"\n\n\"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt\njulkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?\"\n\n\"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän\nmajesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani\nvalmiina.\"\n\n\"No miksi ei ole vangittu?\"\n\nHerra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.\n\n\"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi\", sanoi tämä hitaasti.\n\n\"Ei, ei\", vastasi kuningas. \"Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää\nsiis.\"\n\nKreivi kumarsi.\n\n\"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa\npian ja lyhyesti.\"\n\n\"Asia on niin\", vastasi poliisiministeri, \"etten ole vanginnut tuota\nsanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista\ntoimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Sitä juuri tahdonkin.\"\n\n\"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa\nja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle\nasia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan:\nruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi\nonneksi pistävät kyntensä totuuteen...\"\n\n\"Totuuteen?\"\n\nHerra de Crosne kumarsi vaieten.\n\n\"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin\nammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta\nsen olin hänelle sallinut.\"\n\n\"Ooh, sire!\" mutisi herra de Crosne.\n\nTämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin\nmitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.\n\n\"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?\" sanoi hän.\n\n\"Ei, sire, mutta pahassa huudossa.\"\n\n\"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?\"\n\n\"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta\nkunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta\nerityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon\nsepustuksen eräiden väitteiden kanssa.\"\n\n\"Pitää yhtä, sanotte?\"\n\n\"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee\ntavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin\nmagneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista...\"\n\n\"Ilman seuralaista!\" huudahti kuningas.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Te erehdytte, herra de Crosne.\"\n\n\"En luulisi, sire.\"\n\n\"Olette saanut huonosti tietoja.\"\n\n\"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen\nmajesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä,\nhuutonsa.\"\n\n\"Hänen huutonsa!\"\n\nKuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.\n\n\"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä\",\nlisäsi arasti herra de Crosne.\n\n\"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?...\nNiin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!\"\n\n\"Se on mahdotonta!\" sanoi Provencen kreivi. \"Se olisi pahempaa kuin\nhäväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä.\"\n\nTämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas\ntajusi sen, ja hänen verensä kuohui.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän poliisiministerille, \"pysyttekö sanoissanne?\"\n\n\"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire.\"\n\n\"Olen teille, veljeni\", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla\nhikeä otsaltaan, \"velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt.\nKuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan\nalttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo,\nmutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa\nmallikelpoinen.\"\n\n\"Voi\", sanoi herra de Crosne, \"jos olisi niin käynyt...\"\n\n\"Jos esimerkiksi\", sanoi Provencen kreivi, \"hänen seurassaan olisi\nollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa...\"\n\n\"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä\nsaattamaan.\"\n\n\"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi kuningas vavahtaen. \"Jos tottelemattomuus menee\nniin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin.\"\n\nJa syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.\n\n\"Mutta vielä on minussa epäilys\", sanoi hän sitten hiljemmin, \"joka\ntietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso\nja ystävä... Sen epäilyksen tahdon poistaa.\"\n\nHän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.\n\n\"Ottakaa selko\", sanoi kuningas, \"onko Lamballen prinsessa\nkuningattaren luona tai huoneissaan.\"\n\n\"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään\nnaisen kanssa.\"\n\n\"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti.\"\n\nUpseeri meni.\n\n\"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni\ntehdä.\"\n\nJa vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden\nmelkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin.\nNämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan;\nProvencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se\nolisi sopinut itse Momus jumalalle.\n\nKeveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen\nprinsessa oli tulossa.\n\n\n\n\nXXXV\n\nLAMBALLEN PRINSESSA\n\n\nHuoneeseen astui Lamballen prinsessa kauniina ja tyynenä. Hänellä oli\navonainen otsa, korkean tukkalaitteen hajalliset suortuvat ylpeästi\nheitettyinä ohimoiden taakse; mustat kulmakarvat niin hienopiirteiset\nkuin seepiavärillä maalatut; suuret sinisilmät heleänkirkkaat kuin\nhelmiäiset, nenä suora ja säännöllinen, huulet samalla siveät ja\nhekumalliset. Tämä viehättävä pää liittyi vartaloon, joka oli\nverrattoman siro, ja koko olento ihastutti ja herätti kunnioitusta.\n\nPrinsessasta levisi ympärillä oleviin jokin hyveen, sulon ja\naineettomuuden vaikutelma, samanlainen kuin la Vallièresta, ennen\ntämän joutumista suosikiksi ja sitten, kun oli suosion menettänyt.\n\nNähdessään prinsessan tulevan hymyillen, kainostellen, kuningas tunsi\nrepivää tuskaa.\n\n\"Mitä noilta huulilta tulee, se on lopullinen tuomio\", johtui hänen\nmieleensä.\n\n\"Istukaa, prinsessa\", sanoi hän tervehtien syvällä kumarruksella.\n\nProvencen kreivi lähestyi suutelemaan hänen kättään. Kuningas kokosi\najatuksiaan.\n\n\"Mitä teidän majesteettinne haluaa?\" kysyi prinsessa enkelimäisellä\näänellä.\n\n\"Selkoa eräästä asiasta, tarkkaa selkoa, serkkuni.\"\n\n\"Odotan, sire.\"\n\n\"Minä päivänä kävitte kuningattaren kanssa Pariisissa? Muistelkaa\ntarkoin.\"\n\nHerra de Crosne ja Provencen kreivi katsahtivat toisiinsa\nhämmästyneinä.\n\n\"Käsitättehän, herrat\", sanoi kuningas, \"te ette epäile, mutta minä\nepäilen vielä, ja siksi kyselen kuin epäilijä.\"\n\n\"Keskiviikkona, sire\", vastasi prinsessa.\n\n\"Anteeksi, serkku\", jatkoi Ludvig XVI, \"mutta minä tahdon päästä\ntotuuden perille.\"\n\n\"Sen saatte kuulla kyselemällä\", vastasi Lamballen prinsessa\nkoruttomasti.\n\n\"Mitä varten te Pariisiin menitte?\"\n\n\"Kävin herra Mesmerin luona, Vendôme-torin varrella.\"\n\nMolemmat todistajat hätkähtivät, kuningas punastui\nmielenliikutuksesta.\n\n\"Yksinänne?\" sanoi hän.\n\n\"En, sire, vaan hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa.\"\n\n\"Kuningattaren kanssa? Sanoittehan niin?\" huudahti Ludvig XVI,\ninnoissaan tarttuen hänen käteensä.\n\n\"Niin, sire.\"\n\nProvencen kreivi ja herra de Crosne lähestyivät toisiaan ällistyneinä.\n\n\"Teidän majesteettinne oli antanut kuningattarelle luvan\", sanoi\nprinsessa. \"Ainakin hän niin sanoi.\"\n\n\"Ja hän puhuikin totta... No nyt... minusta tuntuu kuin jälleen\nhengittäisin, sillä Lamballen prinsessa ei koskaan valehtele.\"\n\n\"En koskaan, sire\", sanoi prinsessa vienosti.\n\n\"Ei koskaan, ei!\" huudahti herra de Crosne mitä syvimmän vakaumuksen\näänellä. \"Mutta sallikaa minun siis sire...\"\n\n\"Saatte, saatte, herra de Crosne. Kysykää, tutkikaa, minä istutan\nrakkaan prinsessani syytettyjen penkille, luovutan hänet kokonaan\nteille.\"\n\nLamballen prinsessa hymyili.\n\n\"Valmis olen\", sanoi hän, \"mutta kidutus on poistettu, sire.\"\n\n\"Muilta olen sen poistanut\", sanoi kuningas leikillisesti, \"mutta\nminulta sitä ei ole poistettu.\"\n\n\"Madame\", sanoi poliisiministeri, \"tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa\nkuninkaalle, mitä kuningattaren seurassa teitte Mesmerin luona ja\naluksi, millainen oli kuningattaren puku?\"\n\n\"Hänen majesteetillaan oli helmenharmaa taftipuku, kirjailtu\nmusliiniviitta, kärpännahkainen puuhka ja ruusunpunainen\nsamettihattu, jossa oli leveät, mustat nauhat.\"\n\nNämä olivat aivan toisia tuntomerkkejä kuin mitä oli Olivasta annettu.\n\nHerra de Crosne osoitti suurta kummastusta; Provencen kreivi puri\nhuultaan. Kuningas hieroi käsiään ja kysyi:\n\n\"Ja mitä kuningatar teki, kun oli astunut sisään?\"\n\n\"Sire, teidän sopiikin sanoa: kun oli astunut sisään, sillä tuskin\nolimme astuneet sisään...\"\n\n\"Yhdessäkö?\"\n\n\"Niin, sire, yhdessä; ja tuskin olimme astuneet ensimmäiseen saliin,\nmissä ei kukaan voinut meitä huomata, sillä kaikkien huomio oli\nkiintynyt magneettimysterioihin, kun hänen majesteettinsa eteen tuli\neräs nainen, tarjosi hänelle naamionsa ja pyysi, ettei hän menisi\nedemmäksi.\"\n\n\"Ja te pysähdyitte?\" sanoi vilkkaasti Provencen kreivi.\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Ettekö astuneet toiseen saliin?\" kysyi herra de Crosne.\n\n\"Emme, monsieur.\"\n\n\"Ettekö hellittänyt kuningattaren käsivartta?\" tiedusti kuningas,\nmielessään vielä hitunen levottomuutta.\n\n\"En sekunniksikaan; koko ajan kuningatar ja minä kuljimme käsi\nkädessä.\"\n\n\"No\", huudahti kuningas, \"mitä nyt arvelette, herra de Crosne? Mitä\nsanotte, veljeni?\"\n\n\"Se on tavatonta, yliluonnollista\", vastasi prinssi teeskennellen\niloisuutta, mikä kaikkea epäilystä paremmin paljasti hänen harminsa\nvastatodistuksesta.\n\n\"Siinä ei ole mitään yliluonnollista\", kiirehti vastaamaan herra de\nCrosne, jossa kuninkaan levollinen luonne herätti katumusta. \"Mitä\nLamballen prinsessa on sanonut, on tietysti totta.\"\n\n\"Ja siitä seuraa...\" sanoi Provencen kreivi.\n\n\"Siitä seuraa, monseigneur, että asiamieheni ovat erehtyneet.\"\n\n\"Sitäkö todella tarkoitatte?\" kysyi prinssi vielä hermostuneesti\nvärähtäen.\n\n\"Juuri sitä, poliisi on erehtynyt; kuningatar on tehnyt, kuten\nLamballen prinsessa kertoi, eikä mitään muuta. Ja kun tämä esitys\nasian menosta on niin ilmeisesti tosi, niin täytyy uskoa, että\nvihkosen julkaisijakin tietää, mikä tässä on totuus; minä siis heti\nmäärään sen heittiön vangittavaksi.\"\n\nLamballen prinsessa katseli ympärilleen tyynesti kuin ainakin\nviattomuus, joka hakee selvyyttä ilman uteliaisuutta tai pelkoa.\n\n\"Malttakaa hetkinen\", sanoi kuningas. \"Aina sen sanomalehtimiehen\nehtii hirttää. Mainitsitte jonkun naisen, joka muka pysäytti\nkuningattaren heti saliin tultua: sanokaa, prinsessa, kuka se nainen\noli?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa näkyy hänet tuntevan: saatanpa sanoa, koska en\ntahdo valehdella, että hänen majesteettinsa tuntee hänet, sen tiedän.\"\n\n\"Asia on se, että minun täytyy välttämättä tavata se nainen. Hänen\nkauttaan selviää koko totuus, häneltä saadaan tämän salaisuuden\navain.\"\n\n\"Sitä minäkin\", sanoi herra de Crosne, johon päin kuningas oli\nkääntynyt.\n\n\"Akkain juoruja...\" mutisi Provencen kreivi. \"Se nainen on kuin\nvelho, joka päästää lumouksesta.\"\n\n\"Kuulkaapa, serkku\", sanoi hän ääneen, \"onko kuningatar tunnustanut\nteille tuntevansa sen naisen?\"\n\n\"Ei tunnustanut, monseigneur, vaan kertonut.\"\n\n\"Niin, niin, anteeksi.\"\n\n\"Veljeni tarkoittanee\", keskeytti kuningas, \"että jos kuningatar\nhänet tuntee, niin tiedätte myös hänen nimensä.\"\n\n\"Se on rouva de la Motte-Valois.\"\n\n\"Se juoniniekka!\" huudahti kuningas harmistuneena.\n\n\"Se kerjäläinen!\" sanoi Provencen kreivi. \"Hitto vie, häneltä on paha\ntietoja saada; perin ovela nainen.\"\n\n\"Me olemme yhtä ovelia\", sanoi herra de Crosne. \"Eikä tässä oveluutta\ntarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis\nkuningas vähänkin haluaa...\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, \"olen kyllästynyt\nnäkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on\nniin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki\nepäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista.\"\n\n\"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua\", sanoi Lamballen\nprinsessa.\n\n\"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne\nastuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin\nkuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota\nolentoa tapaamaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin hänet tapaatte\", huudahti kuningatar suuttumuksesta\nkalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja\nharmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi\nkömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.\n\n\"Niin, sire\", jatkoi kuningatar, \"ei auta sanoa: minä haluan tai\npelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta\nsyyttäjäini oveluus...\"\n\nTällöin hän katsahti lankoonsa.\n\n\"Ja tuomarieni suoruus...\"\n\nTällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.\n\n\"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on\nkiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista\nkuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin.\"\n\n\"Madame\", riensi kuningas huomauttamaan, \"ymmärrättehän, ei sovi\nlähettää noutamaan rouva de la Mottea sitä varten, että hän saisi\nkunnian todistaa hyväksenne tai teitä vastaan. En tahdo panna teidän\nkunniaanne punnittavaksi tuon naisen rehellisyydellä.\"\n\n\"Ei tarvitsekaan lähettää noutamaan, koska hän on täällä, sire.\"\n\n\"Täällä!\" sanoi kuningas hätkähtäen kuin olisi astunut käärmeen\npäälle. \"Täällä!\"\n\n\"Kuten tiedätte, sire, kävin erään onnettoman naisen luona, jolla\non loistava nimi. Se oli se päivä, muistattehan, josta sittemmin\nhuhuttiin kaikenlaista...\"\n\nJa hän katseli tuikeasti olkansa ylitse Provencen kreiviä, joka\nolisi suonut olevansa sata jalkaa maan alla, mutta koki leveisiin\nkasvoihinsa saada jotakin hyväksymisen ilmettä.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Ludvig XVI.\n\n\"Silloin unohtui minulta rouva de la Motten luo eräs muotokuva,\noikeastaan lipas. Ja tänään hän toi sen takaisin, ja nyt hän on\ntäällä.\"\n\n\"Ei, ei... Uskonhan minä\", sanoi kuningas. \"Annetaan asian olla.\"\n\n\"Mutta minä en siihen tyydy\", sanoi kuningatar. \"Minä tuon hänet\ntänne. Mistä muuten johtuu tämä vastahakoisuus? Mitä hän on tehnyt?\nKuka hän on? Ellen tiedä, sanokaa. Kuulkaapa, herra de Crosne, te kun\ntiedätte kaikki, sanokaa...\"\n\n\"En tiedä hänestä mitään epäedullista\", vastasi virkamies.\n\n\"Ihanko totta?\"\n\n\"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen.\"\n\n\"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta,\nvoinee kuningas sallia hänen todistaa.\"\n\n\"En tiedä, mistä johtuu\", vastasi Ludvig XVI, \"mutta minulla on\naavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee\nelämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys... se kai riittää.\"\n\n\"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne\", sanoi\nkuningatar prinsessalle.\n\nViittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään,\nmutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan\ntyöhuoneeseen.\n\nLudvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt\nselkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään,\npää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi\nlennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että\njos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä\nhalvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei\nriittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit\nvaltikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget\neivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa\ntai kunnioitusta.\n\n\"Madame\", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse,\n\"olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra\nMesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta.\"\n\nJeanne oli vaiti.\n\n\"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus\nsellaisena kuin se mieleenne muistuu.\"\n\nJa kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi\ntodistajaan.\n\nMikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla\nälyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen,\nhänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että\nsyytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa\nolisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon\ntodistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin\novela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt\nuteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin\nepähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä\nhänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä\naikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen\nkorkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät\nmuististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa\nkenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä\nja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen\nmajesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti\najatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea\nnaisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut\nsitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen\nmajesteettinsa pieninkin mieliteko.\"\n\nTähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai\nerinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä.\nHerra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi\nheltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena,\nujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä\najatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan\npyysi tai oikeastaan salaa vaani.\n\n\"Sire\", sanoi kuningatar, \"oletteko kuullut?\"\n\nKuningas ei liikahtanutkaan.\n\n\"En tarvinnut tätä todistusta\", vastasi hän.\n\n\"Minua käskettiin puhumaan\", huomautti Jeanne arasti, \"ja minun piti\ntotella.\"\n\n\"Riittää!\" sanoi Ludvig XVI tylysti. \"Kun kuningatar jotakin sanoo,\nei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn\nkuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä\nhyväksyn sen.\"\n\nHän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin.\nKuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas\nkäänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja\nLamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi\nanteeksi, että oli vaivannut häntä _tyhjän tähden_, — lisäsi hän.\n\nMutta rouva de la Mottelle hän ei suonut ainoatakaan sanaa tai\nkatsetta. Kun hänen kuitenkin oli pakko astua Jeannen editse\npäästäkseen takaisin nojatuoliinsa ja ottaa huomioon kuningattaren\nloukkaantuvan, jos olisi tämän vastaanottamalle henkilölle\nepäkohtelias hänen läsnäollessaan, sai hän väkinäisesti nyökätyksi\nJeannelle, ja siihen tämä hätäilemättä vastasi syvällä kumarruksella,\njoka soi hänelle tilaisuuden näyttää kaikkea viehkeyttään.\n\nEnsin astui huoneesta Lamballen prinsessa, sitten rouva de la Motte,\njota kuningatar sysäsi edellään; viimeisenä kuningatar vaihtaen\nkuninkaan kanssa viimeisen, melkein hyväilevän katseen. Sitten kuului\nkäytävästä kolmen naisen kuiskutusta heidän poistuessaan.\n\n\"Veljeni\", sanoi silloin Ludvig XVI Provencen kreiville, \"nyt en\nteitä enää pidätä. Minun on poliisiministerin kanssa päätettävä\nviikon työt. Kiitän teitä, että olette suonut huomiota sille, kuinka\nkälynne viattomuus täysin, perinpohjin, loistavasti todistettiin.\nIlmeistä on, että siitä riemuitsette niinkuin minäkin, ja se\nmerkitsee paljon. Nyt työhömme me kaksi, herra de Crosne. Olkaa niin\nhyvää ja istukaa tuohon.\"\n\nProvencen kreivi kumarsi, yhä hymy huulilla, ja poistui huoneesta,\nkun ei enää kuullut naisten ääniä eikä siis tarvinnut pelätä\nilkamoitsevaa katsetta tai katkeraa sanaa.\n\n\n\n\nXXXVI\n\nKUNINGATTAREN LUONA\n\n\nTultuaan Ludvig XVI:n työhuoneesta kuningatar mittaili mielessään sen\nvaaran syvyyttä, joka oli häntä uhannut. Hän osasi antaa arvoa sille\nhienotunteisuudelle ja varovaisuudelle, jota Jeanne oli osoittanut\njouduttuaan yhtäkkiä todistajaksi, samoin kuin tämän erinomaiselle\ntaidolle pysyä menestyksensä jälkeen varjossa.\n\nJeanne, jolla oli ollut tavaton onni päästä heti alussa osalliseksi\nsellaisiin hovisalaisuuksiin, jollaisia ovelimmatkin hovimiehet\nsaavat turhaan tavoitella kymmenen vuotta, tiesi siis varmasti\ntästedes olevansa kuningattaren silmissä tärkeä henkilö, mutta hän ei\nnyt ilmaissut tätä saavutustaan millään joutavalla ilmeellä, jonka\nylhäisten ylpeä arkatuntoisuus heti huomaa alempiarvoisten kasvoissa.\nSenpä vuoksi kuningatar ei päästänytkään Jeannea lähtemään, kuten\ntämä säädyllisesti aikoi, vaan pidätti häntä herttaisesti hymyillen,\nja sanoi:\n\n\"Todellakin oli onnellista, kreivitär, että Mesmerin luona estitte\nminua menemästä pitemmälle Lamballen prinsessan kanssa, sillä ilkeys\non siinä, että minut on nähty joko ovella tai eteisessä ja tällä\nverukkeella väitetään minun käyneen siinäkin huoneessa, jota sanotaan\nhurmiosaliksi... sehän sen nimi on?\"\n\n\"Niin, madame, hurmiosali.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Lamballen prinsessa, \"mistä johtuu, että jos muut\novat luulleet kuningattaren olleen sielläkin, herra de Crosnen\nasiamiehet myös ovat erehtyneet? Se minusta on salaperäistä, sillä\nnuo poliisimiehet kuuluvat todellakin väittävän, että ovat nähneet\nkuningattaren myös toisessa salissa.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi kuningatar miettiväisenä. \"Eikä voi epäillä\nmitään kieroutta herra de Crosnen puolelta, joka on rehellinen mies\nja minulle uskollinen; mutta hänen asiamiehensä on voitu lahjoa,\nrakas prinsessa. Minulla on vihamiehiä, kuten näette. Jotakin\nperustusta tuolla huhulla on kuitenkin ollut. Kertokaa siis,\nkreivitär, yksityiskohdat. Ensiksikin kuvataan minua tuossa kauheassa\nkirjoituksessa niin huumaantuneeksi, lumotuksi, magnetisoiduksi, että\nolisin unohtanut kaiken naisellisen arvoni. Mikä on siinä suhteessa\ntodennäköistä? Olisiko siellä kenties joku nainen...\"\n\nJeanne punastui. Hänen mieleensä muistui elävänä se salaisuus, jonka\nainoakin sana voisi tehdä tyhjäksi hänen tuhoisan vaikutuksensa\nkuningattaren kohtalon. Sen paljastaessaan hän menettäisi tilaisuuden\nolla hyödyksi, jopa välttämätönkin kuningattarelle, ja siten hän\npilaisi tulevaisuutensa. Siksi hän esiintyi niin hillitysti kuin\näskenkin.\n\n\"Madame\", sanoi hän, \"siellä oli todellakin eräs hyvin kiihtynyt\nnainen, joka rumasti näytteli kouristuksiaan ja hourailuaan. Mutta\nminä luulin...\"\n\n\"Että se oli jokin näyttelijätär\", keskeytti kuningatar innostuneena,\n\"tai niinkuin sanotaan ilotyttö, eikä suinkaan Ranskan kuningatar,\neikö niin?\"\n\n\"Aivan niin, madame.\"\n\n\"Kreivitär, te vastasitte kuninkaalle oikein hyvin; nyt on minun\nvuoroni puhua teidän puolestanne. Millä kannalla asianne nyt ovat ja\nmilloin aiotte saada oikeutenne tunnustetuiksi? Mutta tuleeko sieltä\njoku prinsessa?...\"\n\nHuoneeseen astui rouva de Misery.\n\n\"Ottaako teidän majesteettinne vastaan neiti de Taverneyn?\" kysyi\nkamarirouva.\n\n\"Hänetkö? Tietysti. Kuinka tarkka hän on! Hän ei koskaan loukkaisi\nhovisääntöä. Andrée, Andrée, tulkaa sisään!\"\n\n\"Teidän majesteettinne on kovin hyvä minulle\", sanoi Andrée\ntervehtien viehkeästi.\n\nNyt hän huomasi Jeannen, joka tuntiessaan toisen saksalaisista\nhyväntekeväisyysnaisista heti osasi kuin tilauksesta toimittaa\nkasvoilleen punastusta ja häveliäisyyttä.\n\nLamballen prinsessa käytti hyväkseen tätä kuningattaren seurueen\nlisäystä palatakseen Sceauxiin, Penthièvren herttuan luo.\n\nAndrée istuutui Marie-Antoinetten viereen, tyynet, tutkivat silmät\nluotuina rouva de la Motteen.\n\n\"Katsokaapa, Andrée\", sanoi kuningatar, \"tässä on se rouva, jonka\nluona kävimme viimeisenä pakkaspäivänä.\"\n\n\"Tunsin rouvan heti\", vastasi Andrée kumartaen.\n\nJo ylpeäksi käynyt Jeanne vaani Andréen ilmeissä kateuden merkkiä,\nmutta ei havainnut muuta kuin täydellistä rauhallisuutta. Andrée,\nintohimoissaan kuningattaren kaltainen Andrée, nainen, joka\nolisi muista naisista vienyt voiton hyvyydessä, henkevyydessä ja\nylevyydessä, jos olisi ollut onnellinen, piti todellisen olemuksensa\nniin ehdottomasti suljettuna, että koko hovi luuli sitä neitseellisen\nDianan ylpeäksi kainoudeksi.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi kuningatar, \"mitä kuninkaalle on minusta\nkerrottu?\"\n\n\"Varmaankin on kerrottu kaikkea pahaa\", vastasi Andrée, \"juuri siksi,\nettei osata kylliksi kertoa sitä, mikä on hyvää.\"\n\n\"Siinä on kaunein lause\", sanoi Jeanne koruttomasti, \"mitä olen\nkoskaan kuullut. Sanon sitä kauniiksi, koska se täydellisenä esittää\nsen tunteen, joka on koko elämäni, ja koska ei heikko järkeni olisi\nkyennyt sanoja niin sovittamaan.\"\n\n\"Kerron teille kaikki, Andrée.\"\n\n\"Tiedän sen jo\", vastasi tämä. \"Provencen kreivi sen kertoi äsken\nerään ystäväni läsnäollessa.\"\n\n\"Sepä on kaunista\", sanoi kuningatar vihaisena, \"levitellä valhetta\nsenkin jälkeen, kun on kuullut totuuden! Mutta jätetään se sikseen.\nTässä oli puheena kreivittären asia. Kuka teitä suojelee, kreivitär?\"\n\n\"Te, madame\", vastasi Jeanne rohkeasti, \"te, joka sallitte minun\ntulla kättänne suutelemaan.\"\n\n\"Hänellä on sydäntä\", sanoi Marie-Antoinette Andréelle, \"ja\nsemmoisista purkauksista minä pidän.\"\n\nAndrée ei vastannut mitään.\n\n\"Madame\", jatkoi Jeanne, \"vain harvat ovat uskaltaneet minua\nsuosia, kun olin ahdingossa ja syrjässä; mutta nyt, kun minut\nnähdään Versaillesissa, rupeavat kaikki kiistelemään etuoikeudesta\ntehdä kuningattaren mieliksi, sen henkilön hyväksi, jolle teidän\nmajesteettinne on suonut silmäyksen.\"\n\n\"Mitä\", sanoi kuningatar istuutuen, \"eikö kukaan ollut kyllin\nkunnollinen tai kunnoton suosiakseen teitä itsenne vuoksi?\"\n\n\"Aluksi oli rouva de Boulainvilliers\", vastasi Jeanne, \"kunnollinen\nnainen; sitten herra de Boulainvilliers, kunnoton suosija...\nMutta naimisiin menostani saakka ei yksikään ihminen ole minusta\nvälittänyt, ah, ei ainoakaan!\" lisäsi hän taitavasti matkien\nvärisemistä. \"Anteeksi, olin unohtaa ylevän miehen, anteliaan\nprinssin...\"\n\n\"Prinssin! Niinkö sanoitte? Kuka se on?\"\n\n\"Herra prinssi-kardinaali de Rohan.\"\n\nKuningatar liikahti kiivaasti ja sanoi hymyillen:\n\n\"Minun vihamieheni!\"\n\n\"Teidän majesteettinne vihamies, hän, kardinaali!\" huudahti Jeanne.\n\"Voi madame!\"\n\n\"Näyttää siltä, kuin ihmettelisitte, että kuningattarella on\nvihollinen. Kyllä näkyy, että hovi on teille outo!\"\n\n\"Mutta, madame, kardinaali ihailee teidän majesteettianne, ainakin\nolen saanut sen käsityksen, ja ellen ole erehtynyt, on hänen\nkunnioituksensa kuninkaan korkeata puolisoa kohtaan myös täydellinen.\"\n\n\"Oikein, kreivitär, uskon kyllä, mitä sanotte\", vastasi\nMarie-Antoinette käyden taas hilpeäksi, kuten hänen tapansa oli,\n\"uskon ainakin osaksi. Kardinaali todella ihailee minua.\"\n\nNäin sanoen hän purskahti heleään nauruun ja kääntyi Andrée de\nTaverneyhin päin.\n\n\"Katsokaa, kreivitär, juuri siksi, että kardinaalissa on tuo ihailu,\nhän on vihamieheni.\"\n\nJeanne de la Motte oli hämmästyvinään kuin maalaistyttö.\n\n\"Vai niin, te olette prinssi-kardinaali Ludvig de Rohanin suojatti\",\njatkoi kuningatar. \"Kertokaa lähemmin.\"\n\n\"Se on perin yksinkertaista, madame. Hänen ylhäisyytensä on\nminua avustanut niin ylevästi, hienotunteisesti, niin kekseliään\njalomielisesti kuin suinkin.\"\n\n\"Kauniisti tehty. Prinssi Ludvig on tuhlaavainen, sitä ei voisi\nkieltää. Ettekö luulisi, Andrée, että kardinaali voisi hieman ihailla\nmyös tätä kaunista kreivitärtä? Mitä te itse arvelette, kreivitär?\"\n\nJa taas kuningatar päätyi iloisesti ja huolettomasti nauramaan, mitä\nneiti de Tavemey, aina vakavana, ei kuitenkaan yllyttänyt.\n\n\"Tuo räikeä iloisuus ei mitenkään voi olla muuta kuin teeskenneltyä\",\najatteli Jeanne. \"Saadaanpa nähdä.\"\n\n\"Madame\", sanoi hän liikutetulla äänellä, \"minulla on kunnia\nvakuuttaa teidän majesteetillenne, että kardinaali...\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi kuningatar keskeyttäen. \"Koska olette niin harras\nhänen puolestaan... Koska olette hänen ystävänsä...\"\n\n\"Madame!\" huudahti Jeanne, jossa ihastuttavasti tuli esille\nhäveliäisyyttä ja kunnioitusta.\n\n\"No no, pikku ystäväiseni, olkoon!\" sanoi kuningatar suloinen hymy\nhuulilla. \"Mutta kysykääpä häneltä joskus, minne hän on pannut ne\nhiukset, jotka hän minulta varastutti eräällä kähertäjällä, jolle se\ntemppu kävi kalliiksi, minä kun ajoin hänet tiehensä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne hämmästyttää minua\", sanoi Jeanne. \"Onko\nkardinaali de Rohan todella niin menetellyt?\"\n\n\"On kyllä... pelkästä ihailusta! Inhottuaan minua Wienissä,\nkäytettyään ja koetettuaan kaikki, jottei kuninkaan ja minun\nvälilläni aiotusta avioliitosta tulisi mitään, sai hän sitten\nihmeekseen havaita, että olen nainen ja hänen kuningattarensa; että\nhän, suuri valtiomies, oli ampunut harhaan; että hänellä tulisi aina\nolemaan minun kansaani vanhaa riitaa. Silloin tuo kelpo prinssi\nsäikähti tulevaisuutensa puolesta. Hän teki niinkuin hänen ammattinsa\nharjoittajat tekevät: hyväili enimmin sitä, jota enimmin pelkäsi, ja\ntietäen minut nuoreksi, luullen minua tyhmäksi ja turhamaiseksi, hän\nalkoi näytellä Celadonin [tunteellinen rakastaja. — _Suom._] osaa.\nHuokausten, kaihoisten katseitten perästä hän heittäytyi ihailemaan,\nkuten sanoitte. Kyllä hän minua ihailee, eikö totta, Andrée?\"\n\n\"Madame!\" vastasi tämä kumartaen.\n\n\"Niin... Andrée ei myöskään tahdo joutua vaaraan, mutta minä\nuskallan; täytyyhän kuningattaren arvosta olla jotakin etua.\nKreivitär, minä tiedän ja te myös, että kardinaali ihailee minua.\nSiitä on sovittu; saatte hänelle sanoa, etten ole hänelle siitä\nvihainen.\"\n\nNämä katkeran ivan sanat koskivat syvästi Jeanne de la Motten\nturmeltuneeseen sydämeen. Jos hän olisi ollut jalo, puhdas ja\nrehellinen, olisi hän niissä nähnyt vain ylhäisen naissydämen\nsuurenmoista ylenkatsetta, muita ylevämmän sielun täynnä\nhalveksimista vähempiarvoisten juonia kohtaan, joita alempana\npunotaan. Tällaiset naiset, nämä niin harvinaiset enkelit eivät\nsuojaa mainettaan niiltä ansoilta, joita heille maan päällä\nviritetään. He eivät tahdo epäilläkään, että on olemassa sitä\nliejua, jossa he tahraantuvat, sitä tahmaa, johon takertuvat heidän\nkultasiipiensä heleimmät höyhenet.\n\nJeannen arkipäiväinen ja turmeltunut luonne, näki kuningattaressa\nsuuren harmin, kun tämä lausui käsityksensä kardinaalin menettelystä.\nHän muisti, mitä oli hovista huhuiltu; häväistysjuoruja, jotka\nolivat hovin etuhuoneista levinneet Pariisin esikaupunkeihin asti\nja herättäneet niin runsasta kaikua. Kardinaali, joka rakasti\nnaisia näiden sukupuolen vuoksi, oli sanonut Ludvig XV:lle, joka\nrakasti samalla tapaa, että dauphine oli naiseksi vaillinainen.\nTiedettiin myös Ludvig XV:n merkilliset lausunnot silloin, kun\nhänen pojanpoikansa meni naimisiin, ja mitä hän oli kysynyt\neräältä avomieliseltä lähettiläältä. Kun Jeanne oli kiireestä\nkantapäähän nainen, niin täydellisesti nainen kuin koskaan on ollut,\nturhamielinen pienimmästäkin hiuksesta, joka vetäisi puoleensa\nhuomiota, ja kun hän tunsi tarvetta miellyttää ja voittaa kaikilla\nansioillaan, ei hän osannut kuvitella, että joku nainen olisi näissä\narkaluontoisissa asioissa toisella kannalla.\n\n\"Kuningattaressa on harmia\", ajatteli hän. \"Mutta harmin ohella on\nvarmaan muutakin.\"\n\nArvellen, että vastaväitteistä asia selviää, hän alkoi puolustaa\nherra de Rohania käyttäen älyään ja viekkauttaan, joita luonto hyvänä\näitinä oli hänelle niin runsaasti suonut, ja kuningatar kuunteli.\n\n\"Hän ottaa huomioon, mitä puhun\", ajatteli Jeanne.\n\nEikä hän huonon luonteensa eksyttämänä edes huomannut, että\nkuningatar kuunteli jalomielisyydestä, koska hovissa ei ole tapana\npuhua hyvää niistä, joista hallitsija ajattelee pahaa. Tästä\nuutukaisesta rikkomuksesta perinnäistapoja vastaan, tästä hovisäännön\nmerkillisestä syrjäyttämisestä kuningatar tuli melkein hyvälle\nmielelle, sillä hän näki tuossa sydämen, johon Jumala oli pannut vain\nkuivan, janoisen sienen.\n\nKeskustelu jatkui kuningattaren ollessa tällä hyväntahtoisella,\ntuttavallisella kannalla. Jeanne oli kuin tulisilla hiilillä ja\njoutui hämille, sillä hän ei enää nähnyt mahdollisuutta poistua,\nsaamatta siihen suoranaista viittausta, vaikka äsken oli niin\nkauniisti esiintynyt vieraana, joka itse määrää lähtöhetkensä; mutta\näkkiä kuului viereisestä huoneesta nuorekas, iloinen meluava ääni.\n\n\"Artoisin kreivi!\" sanoi kuningatar.\n\nAndrée nousi kohta, ja Jeanne valmistui lähtemään, mutta prinssi\noli niin kiireesti tunkeutunut siihen huoneeseen, jossa kuningatar\noli, että oli melkein mahdotonta lähteä. Kuitenkin rouva de la Motte\nnäytteli poistuvan henkilön osaa.\n\nPrinssi pysähtyi nähdessään tämän sievän naisen ja tervehti.\n\n\"Kreivitär de la Motte\", esitti hänelle kuningatar.\n\n\"Vai niin!\" sanoi prinssi \"Älkää vain minun tähteni karatko,\nkreivitär.\"\n\nKuningatar viittasi Andréelle, joka pidätti Jeannen lähtemästä. Se\nviittaus merkitsi: Minun pitää antaa jotakin rouva de la Mottelle,\nmutta en ole joutanut; jätetään se toiseen kertaan.\n\n\"Ja nyt olette palannut susia metsästämästä\", sanoi kuningatar\ntarjoten langolleen kätensä englantilaisen tavan mukaan, jota silloin\njo ruvettiin noudattamaan.\n\n\"Niin olen, kälyni, ja hyvä onni minulla olikin, sillä seitsemän\nsutta on tapettu, tavaton määrä\", vastasi prinssi.\n\n\"Itsekö ne tapoitte?\"\n\n\"Siitä en ole varma\", sanoi kreivi nauraen, \"mutta niin vakuutetaan.\nMuuten, tiedättekö, että olen ansainnut seitsemän sataa livreä?\"\n\n\"Kah! Millä tapaa?\"\n\n\"Jokaisen tuommoisen pedon päästä maksetaan sata livreä. Kallista se\non, mutta minä maksaisin vaikka kaksi sataa joka sanomalehtimiehen\npäästä. Entä te, kälyni?\"\n\n\"Vai niin\", sanoi kuningatar, \"te näytte jo tuntevan sen jutun.\"\n\n\"Kuulin Provencen kreiviltä.\"\n\n\"Hän siis kertoi jo kolmannen kerran\", sanoi Marie-Antoinette.\n\"Väsymätön kertoja! Mutta suokaa meidän hieman kuulla, millä tapaa\nhän kertoi?\"\n\n\"Sillä tapaa, että te esiinnyitte valkoisempana kuin lumi,\npuhtaampana kuin Venus Afrodite. Vielä lienee jokin muu nimi, jonka\nloppu on _ene_ [tarkoittaa nimeä Pallas Athene. — _Suom._], mutta\nsen saisitte tietää oppineilta, esimerkiksi veljeltäni.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa hän siis kertoi jutun eri vaiheet?\"\n\n\"Kyllä, kälyni. Mutta teidän majesteettinne on siitä selvinnyt\nkunnialla. Voisipa lisätä, jos tekisi sanasutkauksen, kuten herra de\nBièvren on tapana harva se päivä: Ammeen juttu on pesty.\"\n\n\"Hyi, tuo sanoilla leikkiminen on rumaa!\"\n\n\"Älkää hyljeksikö vaeltavaa ritaria, joka on tullut tarjoamaan\npeistään ja kättään teidän palvelukseenne. Onneksi ette ketään\ntarvitse. Teillä, rakas käly, on todellakin mainio onni!\"\n\n\"Vai sitä te sanotte onneksi! Kuuletteko, Andrée?\"\n\nJeanne alkoi nauraa. Kreivi, joka ei lakannut häntä katselemasta,\nantoi hänelle rohkeutta. Puhuttiin Andréelle, mutta Jeanne vastasi.\n\n\"Hyvää onnea se on\", toisti Artoisin kreivi. \"Sillä olihan, rakas\nkäly, hyvin mahdollista, että Lamballen prinsessa ei olisi ollut\nmukana.\"\n\n\"Olisinko sinne yksin mennyt?\"\n\n\"Ja toiseksi, ettei kreivitär de la Motte olisi siellä ollut\nestämässä.\"\n\n\"Tiedättekö siis, että kreivitär oli siellä?\"\n\n\"Kun Provencen kreivi kertoo, kertoo hän kaikki. Vielä olisi voinut\nkäydä niin, ettei rouva de la Motte olisi sattunut juuri parhaiksi\nVersaillesiin voidakseen todistaa. Arvatenkin huomautatte, että hyve\nja viattomuus ovat kuin orvokki, jota ei tarvitse nähdä, jotta sen\ntuntisi. Mutta orvokista, kälyseni, tehdään kukkavihko, kun nähdään,\nja kun on haisteltu, heitetään se hukkaan. Se on minun siveysoppini!\"\n\n\"Kaunis oppi!\"\n\n\"En ole parempaa tavannut, ja teille olen todistanut, että teillä on\nhyvä onni.\"\n\n\"Laiha todistus!\"\n\n\"Siis lisää todistuksia?\"\n\n\"Ei haittaisi.\"\n\n\"Sama se, mutta paljon te vaadittekin\", sanoi prinssi pyörähtäen\nkorollaan ja heittäytyen sohvaan kuningattaren viereen. \"No\nluetellaan todistukset. Pelastus usein mainituista kääseistä...\"\n\n\"Yksi\", sanoi kuningatar laskien sormillaan.\n\n\"Pelastus ammeesta...\"\n\n\"Olkoon, lasketaan sekin. Kaksi! Sitten?\"\n\n\"Ja pelastus naamiaisista\", kuiskasi hän kuningattaren korvaan.\n\n\"Mistä naamiaisista?\"\n\n\"Oopperanaamiaisista.\"\n\n\"Kuinka sanoitte?\"\n\n\"Minä sanoin: oopperanaamiaisista.\"\n\n\"Nyt en ymmärrä.\"\n\nPrinssi purskahti nauramaan.\n\n\"Taisin olla tyhmä, kun kajosin salaisuuteen!\"\n\n\"Salaisuuteen! Tehän puhutte oopperanaamiaisista, lankoni. Nyt olen\nniin utelias!\"\n\nJeannen korvaan oli sattunut sana \"oopperanaamiaiset\", ja hän\nherkisti tarkkaavaisuuttaan.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi prinssi.\n\n\"Ei ollenkaan, vaan puhutaan suu puhtaaksi\", väitti kuningatar.\n\"Miksi te puhutte oopperanaamiaisista, kuinka se tähän kuuluu?\"\n\n\"Rukoilen säälimään, kälyni...\"\n\n\"Minä tahdon vastausta, prinssi.\"\n\n\"Ja minä tahdon olla vaiti.\"\n\n\"Tahdotteko minua loukata?\"\n\n\"En suinkaan. Mutta toivoakseni olen jo sanonut niin paljon, että\nymmärrätte.\"\n\n\"Ette ole sanonut yhtään mitään.\"\n\n\"Rakas käly, nyt käyn minä uteliaaksi... Kuulkaahan... oikeinko\ntosissanne?\"\n\n\"Kunniani kautta, minä en puhu leikkiä.\"\n\n\"Vaaditte minut puhumaan?\"\n\n\"Heti paikalla.\"\n\n\"Kaiketi muualla kuin täällä\", sanoi prinssi viitaten Andréeseen ja\nJeanneen.\n\n\"Täällä juuri! Ei silloin ole liian monta kuin asia selvitetään.\"\n\n\"Varokaa, käly!\"\n\n\"Se on minun asiani.\"\n\n\"Ettekö käynyt äskeisissä oopperanaamiaisissa?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti kuningatar, \"minäkö oopperanaamiaisissa?\"\n\n\"Hiljaa, Herran tähden!\"\n\n\"Mitä vielä, vaan huudetaan, lanko... Sanotteko, että olin\noopperanaamiaisissa?\"\n\n\"Siellä te olitte.\"\n\n\"Kenties te näitte?\" kysyi hän ivallisesti, mutta vielä kuin leikillä.\n\n\"Näin kyllä.\"\n\n\"Minutko? Minut!\"\n\n\"Teidät, juuri teidät.\"\n\n\"Tämä on liikaa.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin.\"\n\n\"Miksi ette väitä, että puhuttelitte siellä minua? Se olisi vieläkin\nhassumpaa.\"\n\n\"Aioin juuri tulla puhumaan, kun joukko naamioittuja tunki väliin.\"\n\n\"Te olette hullu!\"\n\n\"Siitä olinkin varma, että saisin teiltä sen vastauksen. Ei olisi\npitänyt tähän vaaraan mennä. Oma syyni se on.\"\n\nKuningatar nousi äkkiä ja käveli kiihtyneenä vähän aikaa\nedestakaisin. Kreivi silmäili häntä hämmästyneenä. Andrée värisi\npelosta ja levottomuudesta. Jeanne puristi käsiään nyrkkiin\nsäilyttääkseen malttinsa.\n\nPysähtyen prinssin eteen kuningatar sanoi:\n\n\"Hyvä ystävä, jätetään nyt pila sikseen; minulla on niin ärtyisä\nluonto, että kuten näette, jo nyt olen menettää malttini. Tunnustakaa\nheti, että olette tahtonut huvitella minun kustannuksellani, ja minä\ntyydyn siihen.\"\n\n\"Tunnustan, jos niin tahdotte, kälyni.\"\n\n\"Pysykää nyt vakavana, Charles.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja sanokaa, että olette tekaissut koko jutun.\"\n\nIskien naisille silmää prinssi vastasi.\n\n\"Niin, itse sen tekaisin, suokaa anteeksi.\"\n\n\"Te ette ymmärrä minua, lankoni\", sanoi nyt kuningatar ankarana.\n\"Peruutatteko näiden naisten kuullen ihan suoraan, mitä ensin\nväititte, vai pysyttekö sanoissanne? Älkää valehdelko; minua ei\ntarvitse säästää.\"\n\nAndrée ja Jeanne hiipivät verhojen taakse.\n\n\"Kuulkaa nyt, käly\", sanoi prinssi hiljaa, kun toisia ei enää\nnäkynyt, \"minä olen puhunut totta, mutta miksi ette kohta viitannut\nminua vaikenemaan?\"\n\n\"Näitte siis minut naamiohuveissa?\"\n\n\"Niinkuin nyt näen teidät, ja tekin näitte minut.\"\n\nKuningatar huudahti, kutsui esille Andréen ja Jeannen, juoksi itse\nheitä hakemaan oviverhojen takaa, talutti kumpaakin kädestä ja toi\nheidät kiivaasti takaisin.\n\n\"Hyvät naiset\", sanoi hän, \"Artoisin kreivi väittää minut nähneensä\noopperassa.\"\n\n\"Ah!\" mutisi Andrée.\n\n\"Nyt ei enää sovi peräytyä\", jatkoi kuningatar. \"Todistakaa,\ntodistakaa...\"\n\n\"Asian laita oli näin\", selitti prinssi. \"Seurassani oli Richelieun\nmarski, herra de Calonne... ja monta muuta... kuka heitä muistaa.\nTeidän naamionne heltisi.\"\n\n\"Minun naamioni!\"\n\n\"Aioin juuri sanoa teille: tuo on liian uskallettua, mutta te\nkatositte sen kavaljeerin mukana, jonka käsivarteen nojasitte.\"\n\n\"Kavaljeerin mukana! Voi Jumalani, tästähän tulee hulluksi!\"\n\n\"Sillä oli sininen domino\", lisäsi prinssi. Kuningatar siveli kädellä\notsaansa.\n\n\"Mikä päivä se oli?\" kysyi hän.\n\n\"Lauantai, päivää ennen, kuin lähdin metsästysretkelle. Nukuitte\nvielä aamulla, kun lähdin; muuten olisin jo silloin sanonut samaa\nkuin nytkin.\"\n\n\"Voi Jumalani, mihin aikaan te näitte minut?\"\n\n\"Kello taisi olla kahden ja kolmen välillä.\"\n\n\"Varmasti on jompikumpi meistä hullu.\"\n\n\"No sitten olen minä hullu... minä olen kai erehtynyt... Kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin?\"\n\n\"Älkää olko niin hädissänne... mitään ei ole tullut ilmi... Kerran\njo luulin, että olitte kuninkaan seurassa, mutta se henkilö puhui\nsaksaa, ja kuningas osaa vain englantia.\"\n\n\"Saksaa... saksalainen! Mutta minä voin todistaa, että panin\nlauantaina nukkumaan kello yksitoista.\"\n\nKreivi kumarsi hymyillen epäilevän näköisenä. Kuningatar soitti.\n\n\"Rouva de Misery voi sen teille vakuuttaa\", sanoi hän. Kreivi alkoi\nnauraa.\n\n\"Voisitte samalla kutsuttaa tänne myös Laurentin, sen portinvartijan,\njoka on siellä vesiallasten puolella. Kaiketi hänkin todistaa.\nItsehän minä sen aseen teille taoin, pikku käly; älkää sitä käyttäkö\nminua vastaan.\"\n\n\"Voi!\" huusi kuningatar vimmoissaan. \"Voi, kun ei uskota!\"\n\n\"Uskoisin, jollette niin kovin suuttuisi. Mutta kuinka se nyt on\nmahdollista? Jos myönnynkin siihen, mitä tahdotte, niin tulee toisia,\njotka eivät myönny.\"\n\n\"Toisia? Keitä toisia?\"\n\n\"Tietysti ne, jotka teidät näkivät.\"\n\n\"Tämäpä on kerrassaan ihmeellistä! On siis useampia, jotka ovat minut\nnähneet. Mainitkaa!\"\n\n\"Heti... Filip de Taverney, onko hän täällä?\"\n\n\"Minun veljeni!\" huudahti Andrée.\n\n\"Hän oli siellä, hyvä neiti\", vastasi prinssi. \"Tahdotteko, että\nhäntä kuulustellaan, käly?\"\n\n\"Sitä tahdon nimenomaan.\"\n\n\"Voi Jumalani!\" mutisi Andrée.\n\n\"Mitä?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Veljeni haastetaan todistajaksi!\"\n\n\"Niin, se on minun tahtoni.\"\n\nJa kuningatar kutsui väkeään; juostiin hakemaan Filipiä hänen\nisänsä talosta saakka, josta hän juuri oli lähtenyt edellä\nkuvaamamme kohtauksen jälkeen, Filip, joka oli voittajana selvinnyt\nkaksintaistelusta Charnyn kanssa ja äsken tehnyt kuningattarelle\npalveluksen, oli nyt hyvillä mielin matkalla Versaillesin\nlinnaa kohti. Hänet tavattiin puolitiessä; hänelle ilmoitettiin\nkuningattaren käsky, ja hän joudutti tuloaan.\n\nMarie-Antoinette riensi häntä vastaan, seisahtui hänen eteensä ja\nsanoi:\n\n\"Kuulkaa, monsieur, osaatteko puhua totta?\"\n\n\"Kyllä, madame, mutta en osaa valehdella.\"\n\n\"No sanokaa... ja selkeästi... oletteko viime viikolla nähnyt minut\njossakin julkisessa tilaisuudessa?\"\n\n\"Olen, madame\", vastasi Filip.\n\nLäsnäolijain sydämet jyskivät niin, että olisi voinut kuulla.\n\n\"Missä olette minut nähnyt?\" kysyi kuningatar pelottavalla äänellä.\n\nFilip oli vaiti.\n\n\"Älkää yhtään säästäkö, monsieur; lankoni tuossa on väittänyt\nnähneensä minut oopperanaamiaisissa; missä te olette nähnyt?\"\n\n\"Samoin kuin monseigneur Artoisin kreivi, oopperanaamiaisissa,\nmadame.\"\n\nKuin salaman iskemänä vaipui kuningatar sohvalle. Mutta kavahtaen\ntaas pystyyn kuin haavoitettu pantteri, hän sanoi:\n\n\"Se on mahdotonta, koska en ollut siellä. Varokaa, herra de Taverney,\nhuomaan teidän täällä rupeavan puritaanin tapaiseksi; Amerikassa se\nkävi päinsä, herra de Lafayetten parissa, mutta Versaillesissa ollaan\nranskalaisia, kohteliaita, vilpittömiä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne musertaa herra de Taverneyn\", sanoi Andrée\nkalpeana harmista ja suuttumuksesta. \"Jos hän sanoo nähneensä, on hän\nnähnyt.\"\n\n\"Tekin!\" sanoi Marie Antoinette, \"vai tekin! — Ei muuta puutu, kuin\nettä tekin olisitte minut nähnyt! Voi taivas, jos minulla on ystäviä,\njotka puolustavat minua, niin on vihollisia jotka murhaavat minut.\nHyvät herrat, yksi todistaja ei riitä.\"\n\n\"Siinäpä te muistutatte mieleeni\", sanoi Artoisin kreivi, \"että juuri\nkun teidät näin ja huomasin, ettei sininen domino ollutkaan kuningas,\nluulin sitä sensijaan komentaja de Suffrenin sisarenpojaksi. Mikä\nhänen nimensä onkaan, sen kelpo upseerin, joka sotalipulla teki sen\nurotyön? Te otitte hänet viimeksi niin ystävällisesti vastaan, että\nluulin hänen päässeen suojelusritariksenne.\"\n\nKuningatar punastui; Andrée kävi kalmankalpeaksi. Molemmat\nkatsahtivat toisiinsa ja vavahtivat nähdessään toistensa ilmeen.\nFilipin kasvoihin tuli lyijynväri.\n\n\"Herra de Charny?\" mutisi hän.\n\n\"Charny! Se se oli\", jatkoi Artoisin kreivi. \"Eikö ole totta, herra\nFilip, että sinisen dominon olennossa oli jotakin, mikä muistutti\nherra de Charnyta?\"\n\n\"En huomannut, monseigneur\", vastasi Filip tukahtuneella äänellä.\n\n\"Mutta\", selitti edelleen prinssi, \"pian huomasin erehdykseni; sillä\nherra de Charny tuli äkkiä näkyviini. Hän seisoi likellä Richelieun\nherttuaa, vastapäätä teitä, kälyni, silloin kuin naamionne irtaantui.\"\n\n\"Ja hänkin näki?\" huusi kuningatar ääntään hillitsemättä.\n\n\"Ellei satu olemaan sokea\", sanoi prinssi.\n\nKuningatar teki epätoivoisen liikkeen ja soitti jälleen.\n\n\"Mitä aiotte?\" kysyi prinssi.\n\n\"Tahdon kysyä myös herra de Charnylta, juoda kalkkini pohjaan saakka.\"\n\n\"En usko, että herra de Charny on Versaillesissa\", sanoi Filip\nkankeasti.\n\n\"Miksi ei olisi?\"\n\n\"Luulen kuulleeni, että hän on... pahoinvoipa.\"\n\n\"Mutta tämä asia on niin vakava, että hänen pitää tulla, monsieur.\nMinäkin voin pahoin ja kuitenkin menisin vaikka paljain jaloin\nmaailman halki todistamaan...\"\n\nTuskaisin mielin lähestyi Filip Andréeta, joka katseli akkunasta\npuutarhaan päin. Äkkiä kuului Andrée hämmästyksestä huudahtavan.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi kuningatar astuen sinne päin.\n\n\"Ei mitään... Sanottiin herra de Charnyn olevan sairaana, mutta\ntuolla hän on.\"\n\n\"Näetkö hänet?\" kysyi Filip hätkähtäen.\n\n\"Näen kyllä, hän se on.\"\n\nUnohtaen kaiken muun kuningatar aukaisi itse akkunan tavattoman\nripeästi ja huusi:\n\n\"Herra de Charny!\"\n\nTämä käänsi päänsä ja suuntasi, perin hämmästyneenä, askeleensa\nlinnaan.\n\n\n\n\nXXXVII\n\nMUUAN ALIBI\n\n\n[Latinalainen sana _alibi_ merkitsee lakikielessä sitä todistusta,\nettä joku on rikoksen sattuessa ollut muualla. — _Suom._]\n\nHuoneeseen astui herra de Charny hiukan kalpeana, mutta suorana ja\nilman näkyvää kärsimystä. Nähdessään näin ylhäisen seuran hän kävi\nryhdiltään täsmällisen kunnioittavaksi kuten ainakin sotilas ja\nmaailmanmies.\n\n\"Olkaa varuillanne\", sanoi Artoisin kreivi hiljaa kuningattarelle.\n\"Minusta näyttää että kuulustelette liian monta.\"\n\n\"Kuulustelen vaikka koko maailmaa, kunnes tapaan jonkun, joka sanoo\nteidän erehtyneen.\"\n\nTällä välin Charny oli huomannut Filipin ja tervehtinyt häntä\nkohteliaasti.\n\n\"Turmelette terveytenne\", kuiskasi Filip vastustajalleen. \"Lähteä\nulos haavoittuneena... ihanko te tahdotte kuolla?\"\n\n\"Ei siitä kuole, jos sattuu Boulognen metsässä saamaan pensaasta\nnaarmun\", vastasi Charny mielissään, kun sai vihamieheensä osatuksi\nsiveellisen piston, joka oli tuskallisempi kuin miekalla tehty.\n\nKuningatar lähestyi tehden lopun tästä pakinasta, jota olisi pikemmin\nvoitu sanoa kahden \"syrjään\" puhumiseksi kuin keskusteluksi.\n\n\"Herra de Charny\", sanoi hän, \"mikäli nämä herrat tietävät, olitte te\noopperanaamiaisissa.\"\n\n\"Oikein, teidän majesteettinne\", vastasi Charny kumartaen.\n\n\"Sanokaa meille, mitä siellä näitte.\"\n\n\"Kysyykö teidän majesteettinne, mitä näin, vai keitä näin?\"\n\n\"Juuri sitä... keitä siellä näitte... ettekä saa mitään salata, ei\nkenenkään mieliksi peitellä.\"\n\n\"Pitää siis sanoa kaikki, madame?\"\n\nKuningattaren poskille tuli taas se kalpeus, joka aamusta lähtien oli\njo ainakin kymmenen kertaa vaihdellut kuumeisen punan kanssa.\n\n\"Aloittaakseni säätyarvon mukaan, kuten kunnioitus vaatii...\" sanoi\nCharny.\n\n\"Hyvä, näitte siis minut?\"\n\n\"Näin, sillä hetkellä, kun teidän majesteettinne naamio\nvalitettavasti lähti irti.\"\n\nMarie-Antoinette rutisti suonenvetoisesti kaulahuivinsa pitsejä.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän äänellä, jossa taitavampi tarkastelija olisi\naavistanut purkautumaisillaan olevia nyyhkytyksiä, \"katsokaa minua\ntarkoin, oletteko aivan varma?\"\n\n\"Teidän majesteettinne piirteet ovat uurretut kaikkien alamaistenne\nsydämiin. Jos on kerran nähnyt teidän majesteettinne, näkee aina.\"\n\nFilip katsahti Andréeseen, Andrée loi katseensa Filipiin. Nämä kaksi\ntuskaa, nämä kaksi mustasukkaisuutta tekivät kärsimysliiton!\n\n\"Monsieur\", sanoi kuningatar astuen lähemmäksi Charnyta, \"kuitenkin\nvakuutan, etten käynyt niissä naamiohuveissa.\"\n\n\"Oi, madame\", huudahti nuori mies kumartaen melkein maahan asti,\n\"eikö teidän majesteetillanne ole oikeutta mennä, minne hyväksi\nnäkee, ja vaikka teidän majesteettinne astuisi jalallaan helvettiin,\nolisi helvetti samalla kirkastettu.\"\n\n\"En vaadi teitä puolustelemaan käytöstäni\", sanoi kuningatar, \"vaan\npyydän uskomaan, etten ole niin käyttäytynyt.\"\n\n\"Uskon kaikki, mitä teidän majesteettinne käskee uskomaan\", vastasi\nCharny, jota sydämen pohjaan asti liikutti tämä kuningattaren\nitsepintaisuus, tämä niin ylpeän naisen herttainen nöyryys.\n\n\"Kälyni, tuo on liikaa\", kuiskasi Artoisin kreivi Marie-Antoinettelle.\n\nSillä tämä kohtaus oli jähmetyttänyt läsnäolijoita, toisia heidän\nrakkautensa tai loukatun itserakkautensa tuskalla, toisia sillä\nmielenliikutuksella, jota aina herättää syytetty nainen uljaasti\npuolustautuessaan musertavia todistuksia vastaan.\n\n\"Minua ei uskota, ei uskota!\" puhisi kuningatar vihan vimmassa,\nkävi sitten toivottomaksi ja vaipui nojatuoliin pyyhkien salavihkaa\nhyppysellään kyyneleen, jota ylpeys kärvensi silmäluomen laidassa,\nmutta äkkiä hän taas nousi.\n\n\"Rakas käly\", sanoi Artoisin kreivi hellästi, \"suokaa minulle\nanteeksi! Täällä on vain uskollisia ystäviä, eikä sitä salaisuutta,\njosta niin ylenmäärin kiivastutte, tunne kukaan muu, ja me kyllä\nosaamme sen sydämissämme säilyttää niin kauan kuin elämme.\"\n\n\"Salaisuus, salaisuus!\" huudahti kuningatar, \"sitä juuri en siedä!\"\n\n\"Kälyni!\"\n\n\"Ei mitään salaisuutta, vaan todistuksia!\"\n\n\"Madame\", sanoi Andrée, \"joku tulee.\"\n\n\"Madame\", sanoi Filip hitaasti, \"kuningas!\"\n\n\"Kuningas!\" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.\n\n\"Kuningas, sitä parempi! Kuningas on ainoa ystäväni; kuningas ei\ntuomitsisi minua syylliseksi, vaikka luulisi nähneensäkin minut itse\nteossa. Kuningas on tervetullut.\"\n\nKuningas astui sisään. Hänen katseensa erosi jyrkästi niistä\nhämmästyneistä ja hätääntyneistä, joita näkyi kuningattaren ympärillä.\n\n\"Sire!\" huudahti tämä, \"tulette juuri parhaiksi. Taas on panettelu,\ntaas herjaus torjuttava!\"\n\n\"Mikä on asia?\" kysyi Ludvig XVI tullen lähemmäksi.\n\n\"Huhu, kelvoton huhu. Se leviää. Auttakaa minua, sire, sillä nyt\nminua eivät syytä vihamiehet, vaan ystävät.\"\n\n\"Ystävänne?\"\n\n\"Nämä herrat, lankoni... anteeksi, Artoisin kreivi, herra de Taverney\nja herra de Charny väittävät, väittävät minulle vasten kasvoja\nnähneensä minut oopperanaamiaisissa.\"\n\n\"Oopperanaamiaisissa!\" huudahti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.\n\n\"Niin, sire.\"\n\nLäsnäolijoita painosti kamala vaitiolo. Rouva de la Motte näki\nkuninkaan kolkon levottomuuden, kuningattaren kalmankalpeuden;\nyhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla hän saattoi tehdä niin\nraatelevasta tuskasta lopun, kumota kaikki syytökset menneeltä ajalta\nja pelastaa kuningattaren vastaisen varalta. Mutta hänen sydämensä\nei johtanut häntä siihen; hänen etunsa esti häntä siitä. Hänen\nmielestään ei enää sopinut peräytyä; hän tuumi, että jo Mesmerin\njutussa oli totuutta poljettu ja että jos hän peruuttaisi sanansa\nja näyttäisi kerran valehdelleensa ja jättäneensä kuningattaren\npulaan, kun tehtiin ensimmäinen syytös, silloin hän, uusi suosikki,\nheti tuhoisi itsensä, riistäisi itseltään jo alussa sen edun, jota\nvastainen suosio tuottaisi. Hän siis pysyi, vaiti.\n\nKuningas toisti tuskastuneen näköisenä:\n\n\"Oopperanaamiaisissa? Kuka niin sanoo? Tietääkö sen Provencen kreivi?\"\n\n\"Mutta se ei ole totta\", vakuutti kuningatar epätoivoisen\nviattomuuden äänensävyllä. \"Se ei ole totta. Artoisin kreivi erehtyy,\nherra de Taverney erehtyy. Tekin erehdytte, herra de Charny. Voihan\nerehtyä.\" Kaikki nyökkäsivät.\n\n\"Kuulkaapa!\" huudahti kuningatar. \"Kutsutaan tänne kaikki väkeni,\nkoko maailma, ja kysytään! Lauantainahan ne huvit olivat?\"\n\n\"Niin, kälyni.\"\n\n\"No niin, mitä minä tein lauantaina? Pitää ottaa siitä selko, sillä\nnäin minä tulen hulluksi, ja jos tämmöistä jatkuu, rupean itsekin\nuskomaan, että kävin noissa katalissa naamiaisissa; mutta jos olisin\nkäynyt, hyvät herrat, niin sanoisin myös.\"\n\nÄkkiä kuningas läheni säteilevin silmin, suu hymyssä ja kädet\nlevitettyinä.\n\n\"Viime lauantai\", sanoi hän, \"se päivähän se oli, hyvät herrat?\"\n\n\"Niin oli, sire.\"\n\n\"No sitten\", jatkoi hän, yhä tyyntyen ja yhä rehevämmin iloiten,\n\"ei tarvitse sitä asiaa muilta tiedustaa kuin kamarineitsyeltänne\nMarielta. Kenties hän muistaa, mihin aikaan tulin huoneeseenne sinä\niltana; lienee ollut yhdentoista tienoilla.\"\n\n\"Ah!\" huudahti kuningatar riemusta hurmaantuneena, \"niin juuri, sire!\"\n\nJa hän heittäytyi kuninkaan syliin, mutta sitten heti hän punastuen\nja hämillään, kun huomasi toisten katselevan, kätki kasvonsa\nkuninkaan povelle, tämän suudellessa hellästi hänen kauniita\nhiuksiaan.\n\n\"Jopa nyt\", sanoi Artoisin kreivi kuin hölmistyen sekä yllätyksestä\nettä ilosta, \"täytyy ostaa silmälasit; mutta taivaan nimessä, tuota\nnäkyä en vaihtaisi miljoonaankaan, vai mitä arvelette, herrat?\"\n\nFilip nojasi kuolonkalpeana seinään. Charny seisoi kylmänä,\nheltymättömänä, ja oli juuri pyyhkinyt hikoilevaa otsaansa.\n\n\"Ja siinä on syy, hyvät herrat\", sanoi kuningas onnellisena\naikaansaamastaan vaikutuksesta, \"miksi kuningattaren oli mahdotonta\nsinä yönä olla oopperanaamiaisissa. Uskokoon muuten kukin, mitä\nhyväksi näkee; kuningatar varmaankin tyytyy siihen, että minä uskon\nomalla tavallani.\"\n\n\"Hyvä on\", lisäsi Artoisin kreivi, \"Provencen kreivi saa siitä\najatella, mitä tahtoo, mutta sen minä takaan, ettei hänen\npuolisolleen onnistu samanlainen _alibi_, jos joskus syytettäisiin\nyön viettämisestä kotoa poissa.\"\n\n\"Veljeni!\"\n\n\"Sire, olen nöyrin palvelijanne!\"\n\n\"Charles, minä lähden mukaanne\", sanoi kuningas suudeltuaan\nkuningatarta vielä kerran.\n\nFilip ei ollut liikahtanut.\n\n\"Herra de Taverney\", sanoi kuningatar tuimasti, \"ettekö lähde\nsaattamaan Artoisin kreiviä?\"\n\nFilip suoristi itsensä kiivaasti; veri syöksähti hänen ohimoihinsa\nja silmiinsä. Hän oli vähällä pyörtyä. Tuskin hän jaksoi kumartaa,\nkatsahtaa Andréeseen, luoda pelottavan silmäyksen Charnyhin ja\ntukahuttaa mielettömän tuskansa purkauksen. Sitten hän poistui.\nKuningattaren luokse jäivät Andrée, Jeanne ja herra de Charny.\n\nAndréen tilaa, hän kun oli joutunut veljensä ja kuningattaren väliin,\nystävyytensä ja mustasukkaisuutensa ristiriitaan, emme olisi saaneet\nkuvatuksi hidastamatta sitä draamallista kohtausta, johon kuningas\ntoimitti onnellisen loppusuorituksen. Mutta tämä nuoren naisen\nkärsimys ansaitsee puoleltamme erityistä huomiota. Hän tunsi, että\nFilip olisi vaikka henkensä antanut estääkseen kuningattaren saamasta\nyksityisesti puhutella Charnyta; hän tunnusti itselleen sydämensä\nmurtuvan, jos olisi mennyt Filipiä saattamaan ja lohduttamaan,\nniinkuin olisi pitänyt, ja siten jättänyt Charnyn yksin rouva de la\nMotten ja kuningattaren seuraan, siis vapaammaksi kuin kahden kesken,\nja tämän hän aavisti Jeannen häveliäästä ja samalla tuttavallisesta\nilmeestä. Kuinka on selitettävissä, mitä hän tunsi?\n\nOliko se rakkautta? Ei, ei, — olisi hän itselleen sanonut, rakkaus\nei idä eikä kasva niin nopeasti hovin kylmässä ilmapiirissä.\nRakkaus, tämä harvinainen taimi, viihtyy ja kukkii ylevissä,\npuhtaissa, tahrattomissa sydämissä. Se ei rupea juurtumaan muistojen\nsaastuttamassa sydämessä, sellaisessa maaperässä, joka on jäätynyt\njo vuosikausia kerääntyneistä kyynelistä. Ei, rakkautta ei ollut se,\nmitä neiti de Taverney tunsi herra de Charnyta kohtaan. Hän torjui\nväkisinkin sellaisen ajatuksen, koska oli vannonut, ettei tässä\nmaailmassa enää mitään rakastaisi.\n\nMutta miksi hän siis oli niin kärsinyt, kun Charny oli\nkuningattarelle lausunut muutamia kunnioituksen ja ihastuksen sanoja?\nTietysti siinä oli mustasukkaisuutta.\n\nAndrée myönsikin itselleen olevansa mustasukkainen, ei sen\nlemmen vuoksi, jota mies voi tuntea toista naista kohtaan, vaan\nsille naiselle, joka saattoi herättää, vastaanottaa ja oikeuttaa\ntämän rakkauden. Surumielisesti hän näki uuden hovin kaikkien\nliehittelijäin kulkevan sivutsensa. Nämä uljaat ja tuliset herrat,\njotka eivät käsittäneet häntä, poistuivat hänen luotaan osoitettuaan\nhänelle hiukan ihailua, toiset siksi, ettei hänen kylmyytensä ollut\nfilosofiaa, toiset senvuoksi, että tämä kylmyys oli merkillisesti\nristiriidassa entisen kevytmielisyyden kanssa, jonka aikakauteen\nAndrée muka alkuaan kuului.\n\nJa sitäpaitsi miehet, tavoitelkootpa he nautintoa tai haaveilkoot\nrakkautta, epäilevät tuollaista kylmyyttä viidenkolmatta vanhassa\nnaisessa, joka on kaunis ja rikas ynnä kuningattaren suosikki, kun\nhän yksinäisenä, jääkylmänä, vaiteliaana ja kalpeana astuu sitä uraa,\njolla suurimpana riemuna ja onnena on herättää mitä suurinta huomiota.\n\nMutta elävänä arvoituksena oleminen ei viehätä ihmisiä, sen oli\nAndrée kylläkin saanut kokea. Hän oli nähnyt, kuinka katseet vähin\nerin kääntyivät poispäin hänen kauneudestaan ja älykkäät epäilivät\nhänen älyään tai sen suoraan epäsivät. Hän näki enemmänkin: tämä\nlaiminlyönti muuttui tavaksi vanhemmissa, vaistoksi uusissa\nhoviherroissa; eipä enää ollut tavallisempaa puhutella neiti de\nTaverneyta kuin Dianan tai Latonan patsaita Versaillesissa, näiden\nseistessä mustuneen veden kylmässä kehässä. Kun oli tervehtinyt neiti\nde Taverneyta, pyörähtänyt ympäri ja hymähtänyt toiselle naiselle,\noli velvollisuus täytetty.\n\nNämä eri vivahdukset eivät jääneet nuoren tytön tarkalta silmältä\nhuomaamatta. Hän, jonka sydän oli kokenut kaikki mielipiteet\ntuntematta ainoatakaan iloa; hän, joka tunsi iän lähenevän, mukanaan\nkalvava ikävä ja kolkot muistot, kääntyi hiljakseen pikemmin\nkostavan kuin anteeksiantavan Jumalan puoleen, ja tuskallisessa\nunettomuudessa, muistellessaan elämänriemuja, jotka olivat\nVersaillesin onnellisille rakastaville tarjona, hän huokaili katkerin\nmielin: \"Ja minä, voi Jumalani, entä minä?\"\n\nTavatessaan Charnyn tuona pakkasiltana, nähdessään, kuinka nuoren\nmiehen silmät utelevina kiintyivät häneen ja vähitellen kietoivat\nhänet myötätunnon verkkoon, ei hän tässä huomannut tuota outoa\npidättymystä, jota hänelle kaikki hovimiehet ilmaisivat. Tästä\nmiehestä hän oli nainen. Tämä mies oli hänessä taas elvyttänyt\nnuoruuden, sulattanut jään ja saanut Dianan ja Latonan marmorin\npunastumaan.\n\nNeiti de Taverney olikin äkkiä kiintynyt tähän elvyttäjään, joka\noli suonut hänen jälleen tuntea elinvoimaansa. Hän tunsi myös onnea\nsaadessaan katsella tätä nuorta miestä, joka ei pitänyt häntä\narvoituksena. Ja siksi hän olikin onneton ajatellessaan, että toinen\nnainen pääsisi silpomaan hänen heleän mielikuvituksensa siivet,\nsalpaamaan hänen tuskin puhjenneen kultaisen haaveensa.\n\nSuotakoon anteeksi, että olemme näin selitelleet, miksi Andrée ei\nlähtenyt Filipin mukana kuningattaren luota, vaikka hänen veljelleen\ntehty loukkaus oli tuottanut hänelle tuskaa, vaikka tämä veli oli\nhänen epäjumalansa, uskontonsa, melkeinpä rakkautensa.\n\nNeiti de Taverney, joka ei tahtonut jättää kuningatarta kahden\nkesken Charnyn kanssa, ei enää aikonut ottaa keskusteluun osaa, kun\nhänen veljensä oli poistettu. Hän istuutui likelle tulisijaa, selkä\nmelkein käännettynä sitä ryhmää kohti, jonka muodostivat kuningatar\nistuen, Charny seisten puoleksi kumartuneena ja rouva de la Motte\nheidän kohdallaan akkunakomerossa, mistä hänen tekoarkuutensa haki\nturvapaikkaa, mutta tosiuteliaisuutensa edullista tähystyssijaa.\n\nKuningatar oli muutamia minuutteja vaiti; hän ei tiennyt, kuinka\nsaisi keskustelun jälleen käyntiin äskeisen niin arkaluontoisen\nselityksen jälkeen. Charny näytti kärsivältä, eikä hänen ilmeensä\nollut kuningattarelle vastenmielinen. Vihdoin Marie-Antoinette\nkatkaisi vaitiolon ja virkkoi vastaten samalla omaan ja muiden\najatukseen:\n\n\"Se todistaa, ettei meiltä suinkaan vihamiehiä puutu. Voisiko\ntodella uskoa, että niin viheliäisiä asioita sattuu Ranskan hovissa,\nmonsieur, voisiko sitä uskoa?\"\n\nCharny ei vastannut.\n\n\"Mikä onni on\", jatkoi kuningatar, \"elää laivoillanne vapaan taivaan\nalla, avoimella ulapalla! Meille kaupunkilaisille puhutaan meren\nvimmasta ja häijyydestä. Mutta katsokaapa itseänne, monsieur! Eivätkö\nvaltameren aallot, vimmaisimmat hyrskyt ole teihin heittäneet\nkiukkunsa vaahtoa? Eikö niiden rynnäkkö ole joskus paiskannut teitä\nkumoon laivan kannella? Mutta katsokaapa, te olette sittenkin terve,\nnuori ja kunniakas.\"\n\n\"Madame!\"\n\n\"Eivätkö myös englantilaiset\", jatkoi yhä innostuva kuningatar, \"ole\nteihin suunnanneet luotiensa ja raehauliensa vimmaa, joka on uhannut\nhenkeänne? Mutta vähät te siitä! Te olette säilynyt, te olette\nväkevä; ja sen johdosta, että olette masentanut vihollisten raivon,\non kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa\ntietää nimenne ja pitää sitä arvossa.\"\n\n\"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?...\" mutisi Charny, mieli\narkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.\n\n\"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka\nmeihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne\nviholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!\"\n\n\"Voi taivas, madame\", vastasi Charny, \"teidän majesteetillanne ei\nvoi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia\nkäärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka\nleijailevat pilvien korkeudessa.\"\n\n\"Monsieur\", riensi kuningatar lausumaan, \"te olette eheänä\npäässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena\nja rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen\ntahraa parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta\nvanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan,\npeläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen\nvääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun. Ja\nlisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!\"\n\nAndrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten hänen\nrupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar näkyi\ntoivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla, etsi\ntukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar\nkatsahti häneen ja sanoi:\n\n\"Eikö täällä ole liian lämmin?\"\n\nRouva de la Motte aukaisi akkunan kätösellään, joka väänsi\nakkunansalpaa yhtä nasevasti kuin miehen jäntevä koura. Charny\nhengitti mielihyvin raikasta ilmaa.\n\n\"Herra on tottunut merituuleen; pian hän tukehtuisi Versaillesin\nkomeroissa.\"\n\n\"Ei se ole lainkaan sitä, madame\", vastasi Charny, \"mutta minulla\non virantoimitus kello kaksi, ja ellei teidän majesteettinne käske\njäämään...\"\n\n\"En, en, monsieur\", sanoi kuningatar. \"Me kyllä tiedämme, mitä\nmääräys on, eikö niin, Andrée?\"\n\nSitten hän kääntyi Charnyhin päin ja sanoi hieman närkästyneellä\näänellä:\n\n\"Te olette vapaa, monsieur.\"\n\nJa hän viittasi nuorelle upseerille jäähyväisiksi. Charny kumarsi\nilmeisesti kiirehtien ja katosi oviverhon taakse. Pari sekuntia\nsenjälkeen kuului etuhuoneesta ikäänkuin parahdus ja monen ihmisen\nhätäisiä askelia. Kuningatar oli lähellä ovea joko sattumalta tai\ntahtoen katseellaan seurata Charnyta, jonka kiireellinen poistuminen\noli hänestä tuntunut omituiselta. Hän kohotti oviverhoa, huudahti\nheikosti ja näytti aikovan syöstä ulos. Mutta Andrée, joka oli\npitänyt häntä silmällä, riensi hänen ja oven väliin.\n\n\"Oi, madame!\" sanoi hän.\n\nKuningatar loi Andréeseen tuikean silmäyksen, jonka tämä kesti\nsäikkymättä. Rouva de la Motte kurotti päätään. Kuningattaren ja\nAndréen välissä oli pieni rako, josta hän saattoi nähdä herra de\nCharnyn tainnoksissa ja tämän avuksi rientäneitä palvelijoita ja\nkaartilaisia. Huomatessaan rouva de la Motten liikahduksen kuningatar\nsulki oven hätäisesti, mutta liian myöhään, sillä toinen oli jo\nnähnyt.\n\nKulmakarvat rypyssä ja arvelevin askelin palasi Marie-Antoinette\nistumaan nojatuoliinsa; hän oli sen synkän mietiskelyn vallassa,\njoka seuraa rajua mielenliikutusta. Hän ei näyttänyt muistavan, että\nympärillä oli eläviä olentoja. Andrée taas, vaikka seisoi seinään\nnojaten, näytti yhtä syvästi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hetken\naikaa oltiin ääneti.\n\n\"Kovin meikillistä se sittenkin on\", sanoi äkkiä kuningatar,\njonka sanat vavahduttivat molempia toisia, ne kun olivat niin\nodottamattomia, \"herra de Charny näkyy vieläkin epäilevän...\"\n\n\"Epäilevän mitä, madame?\" kysyi Andrée.\n\n\"Sitä, että tuona naamiaisyönä olin täällä linnassa.\"\n\n\"Ei, ei, madame!\"\n\n\"Enkö ole oikeassa, kreivitär\", sanoi kuningatar, \"että herra de\nCharny vielä epäilee?\"\n\n\"Vaikka kuningas selitti? Se olisi mahdotonta, madame\", sanoi Andrée.\n\n\"Voidaanhan ajatella, että kuningas itserakkaudesta tuli avukseni.\nHän ei uskonut minua varmasti, ei uskonut, sen kyllä näki.\"\n\nAndrée puri huultaan.\n\n\"Veljeni ei ole niin epäuskoinen kuin herra de Charny\", huomautti\nhän. \"Hän näkyi ihan varmasti uskovan.\"\n\n\"Se olisi surkeata\", jatkoi kuningatar, joka ei ollut kuunnellut\nAndréen huomautusta. \"Eikä sillä nuorella miehellä siinä tapauksessa\nolekaan sydän niin puhdas ja rehellinen kuin luulin.\"\n\nSitten hän löi harmistuneena käsiään yhteen ja puhui kiivaasti:\n\n\"Mutta kun asiaa ajattelee, miksi hän minua uskoisi, jos on minut\nnähnyt? Onhan Artoisin kreivi myös nähnyt, herra Taverney samoin,\nainakin hän niin sanoi; kaikki ihmiset ovat nähneet, ja tarvittiin\nkuninkaan sana, jotta uskottaisiin tai edes oltaisiin uskovinaan\npäinvastoin. Sen takana on jotakin, josta minun on otettava selko,\nkun ei kukaan muu välitä. Sanokaapa, Andrée, eikö minun asiani ole\ntätä juttua selvittää.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on oikeassa\", vastasi Andrée, \"ja uskon rouva\nde la Motten olevan samaa mieltä, että teidän majesteettinne tulee\netsiä, kunnes löytää. Vai mitä arvelette, madame?\"\n\nRouva de la Motte, joka näin yllätettiin, värähti eikä osannut\nvastata.\n\n\"Sillä kumminkin sanotaan\", jatkoi kuningatar, \"että minut on nähty\nMesmerin luona.\"\n\n\"Ja teidän majesteettinne olikin siellä\", riensi rouva de la Motte\nhymyillen lisäämään.\n\n\"Vaikka\", vastasi kuningatar, \"mutta minä en siellä käyttäytynyt,\nniinkuin herjauskirjoituksessa väitetään. Ja sitten minut on nähty\noopperassa, vaikken siellä ollut.\"\n\nHän harkitsi; sitten hän äkkiä huudahti innostuneena:\n\n\"Nyt sen keksin!\"\n\n\"Selityksenkö?\" sammalsi rouva de la Motte.\n\n\"Sepä oli mainiota!\" sanoi Andrée.\n\n\"Lähettäkää hakemaan tänne herra de Crosne\", sanoi kuningatar\niloisena rouva de Miserylle, joka astui huoneeseen.\n\n\n\n\nXXXVIII\n\nHERRA DE CROSNE\n\n\nHerra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa\npulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta\neipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia,\nvarsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia\nkruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää\nkaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin,\nmutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin\ntunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi\niskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.\n\nKuningatar sitävastoin ei hymyillyt.\n\n\"Kuulkaapa, herra de Crosne\", sanoi hän, \"nyt on meidän vuoromme\nryhtyä selityksiin.\"\n\n\"Odotan teidän majesteettinne käskyjä.\"\n\n\"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on\ntullut, herra poliisiministeri.\"\n\nHerra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.\n\n\"Älkää olko levoton\", jatkoi kuningatar. \"Te tunnette nämä molemmat\nnaiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset.\"\n\n\"Melkein\", vastasi poliisiministeri. \"Tunnen henkilöt, tunnen\nseuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu.\"\n\n\"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa\", sanoi\nkuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. \"Tosin voisin ilmaista\nteille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai\nsyrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne\nseuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi\nvalitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni\nnainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä\nluulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne.\"\n\n\"Teidän majesteettinne näköinen!\" ihmetteli herra de Crosne, liian\nkiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen\nhetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.\n\n\"Onko sellainen otaksuma teistä mahdoton? Vai tahdotteko ennemmin\nuskoa, että eksytän itseäni tai teitä?\"\n\n\"Madame, siitä ei ole puhe, mutta kuinka suuresti joku nainen\nolisikin teidän majesteettinne näköinen, on kumminkin siksi paljon\neroa, ettei harjaantunut silmä voi erehtyä.\"\n\n\"Siinä voi erehtyä, monsieur, koska erehdytään.\"\n\n\"Ja minä voisin mainita esimerkin\", huomautti Andrée.\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Ollessani isäni luona kotona Taverney-Maison-Rougessa meillä oli\npalvelustyttö, joka kohtalon oikusta oli...\"\n\n\"Minun näköiseni?\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne näköinen ihan eksyttävästi.\"\n\n\"Minne se tyttö sitten joutui?\"\n\n\"Silloin emme vielä tienneet, että teidän majesteettinne mieli on\nniin ylevä, niin jalo, ja isäni pelkäsi tämän yhdennäköisyyden\nolevan kuningattarelle vastenmielisen, ja niin kauan kuin olimme\nTrianonissa, pidimme sitä tyttöä piilossa koko hovin huomiolta.\"\n\n\"Siinä näette, herra de Crosne! Joko asia kiinnittää mieltänne?\"\n\n\"Suuresti, madame.\"\n\n\"Entä sitten, rakas Andrée?\"\n\n\"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja\nkunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut\nhuonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle,\nsain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki\nturhaan. Hän oli hävinnyt.\"\n\n\"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?\"\n\n\"Ei, madame, minulla ei ollut mitään.\"\n\nJeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi\nhelposti käsittää.\n\n\"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?\" sanoi\nkuningatar.\n\n\"En, madame.\"\n\n\"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä\nteillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä\nilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen,\njoka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa\nkunnossa?\"\n\n\"Ei suinkaan, madame\", väitti poliisiministeri. \"Olkoon rahvaan\nasiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen\ntasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin\npaljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin,\nettä kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa\ntapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly\ntuskin pystyy niitä käsittämään.\"\n\n\"Kun on saanut kaikki mahdolliset keinot tunkeutuakseen\nlähimmäistensä ajatuksiinkin, kun asiamiestensä kautta kustantaa\nurkkijoita ja näiden avulla saa merkitä muistiin kaikki eleenikin\nkuvastimen edessä, niin jollei silloin hallitse tapauksia...\"\n\n\"Madame, kun teidän majesteettinne vietti yön linnan ulkopuolella,\ntiesin sen. Oliko poliisi huonossa kunnossa? Ei suinkaan. Sinä\npäivänä teidän majesteettinne kävi tämän rouvan luona, Saint-Clauden\nkadun varrella. Maraisin kaupunginosassa. Asia ei koske minua. Kun\nteidän majesteettinne ilmestyi Mesmerin ammeen ääreen Lamballen\nprinsessan seurassa, olitte te todella siellä, kuten uskon; poliisini\noli silloinkin hyvässä kunnossa, koska asiamieheni näkivät teidät.\nKun teidän majesteettinne kävi oopperanaamiaisissa...\"\n\nKuningatar kohotti päätään kiivaasti.\n\n\"Sallikaa minun jatkaa, madame. Sanon teidän majesteetillenne,\nniinkuin Artoisin kreivi on sanonut. Jos lanko voi erehtyä kälynsä\npiirteistä, niin suuremmalla syyllä voi erehtyä pienipalkkainen\npoliisimies. Poliisi on luullut nähneensä teidät ja sen ilmoittanut.\nSilläkin kertaa oli poliisini hyvä. Ja teidän majesteettinne\nmyöntänee, että asiamieheni ovat koko hyvin olleet selvillä\nsiitä sepustajasta, joka sai herra de Charnylta niin kunnollisen\nselkäsaunan?\"\n\n\"Herra de Charnylta!\" huudahtivat yhtaikaa Andrée ja kuningatar.\n\n\"Se tapaus ei ole vielä vanha, madame, ja kepiniskujen jäljet ovat\nReteaun selässä hyvin tuoreet. Tämäntapaiset jutut olivat edeltäjäni,\nherra de Sartinesin vahvin puoli, hän kun osasi niitä niin henkevästi\nesittää kaupunginpalvelijalle tai suosikille.\"\n\n\"Onko herra de Charny käynyt käsiksi siihen heittiöön?\"\n\n\"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja\nteidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että\ntuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen\nkaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi.\"\n\n\"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?\"\nhuudahti kuningatar.\n\n\"Sanomalehtimiehen kanssa?\" kysyi Andrée hätäisesti.\n\n\"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi\njaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä\nhänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa.\"\n\n\"Haavoitettu, hän on haavoitettu!\" hätäili kuningatar.\n\n\"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra de\nCrosne.\"\n\n\"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni\nerehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa.\"\n\n\"Hän oli juuri äsken täällä.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva\", sanoi Andrée. Nämä\nsanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne\nvihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin\nvastaiskun, joka kestettiin uljaasti.\n\n\"Mitä sanotte?\" kysyi Marie-Antoinette. \"Huomasitte herra de Charnyn\nkärsivän, mutta ette minulle maininnut!\"\n\nAndrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti\nsaada itselleen ystävä.\n\n\"Minäkin\", sanoi hän, \"olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin\npysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä\npuhutella.\"\n\n\"Vaivoin pysyi\", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä\nkreivitärtä edes silmäyksellä.\n\nHerra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin\nmäärin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti\nolevansa poliisiministerin nähtävänä.\n\n\"Monsieur\", sanoi vihdoin kuningatar, \"kenen kanssa ja minkä vuoksi\nherra de Charny on taistellut?\"\n\nTällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.\n\n\"Erään aatelismiehen kanssa, joka... Mutta hyväinen aika, madame,\nnythän on enää tarpeetonta... Molemmat vastustajat ovat tällä\nhetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne\nläsnäollessa.\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Niin, juuri täällä... Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä\nminuuttia sitten.\"\n\n\"Herra de Taverney!\" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.\n\n\"Veljeni!\" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei\nollut heti kaikkea ymmärtänyt.\n\n\"Todellakin arvelen\", sanoi poliisiministeri, \"että herra de\nCharnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa.\"\n\nKuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti\ntulisinta kiukkua.\n\n\"Se on sopimatonta... säädytöntä\", sanoi hän. \"Mitä... Amerikan tavat\ntänne Versaillesiin... Mutta sitäpä minä en siedä.\"\n\nAndrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.\n\n\"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa\",\nkuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, \"ei minun hoviani\nsilti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei,\nja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että\nveljenne oli taistellut.\"\n\n\"Nyt sen kuulen, madame\", vastasi Andrée.\n\n\"Miksi hän on tapellut?\"\n\n\"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen\nkanssaan\", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.\n\n\"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt\", vastasi kuningatar\ntöykeästi, \"vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney.\"\n\n\"Jos veljeni on ollut miekkasilla\", selitti nuori tyttö päästellen\nsanoja yksitellen, \"ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän\nmajesteettianne.\"\n\n\"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla\nminua palvellut?\"\n\n\"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen\", vastasi\nAndrée samalla äänenpainolla, \"että nyt puhun vain veljestäni enkä\nkenestäkään muusta.\"\n\nMarie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän\ntarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli\nkerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä\nerään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten\nkädestään.\n\n\"Kiitos, herra de Crosne\", sanoi hän poliisiministerille, \"te olette\nsaanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista\nnäistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä\nkunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä,\njosta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!\"\n\nJa hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de\nCrosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja\nsaaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä,\nja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui\nhänelle \"hyvästi\" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa.\nJeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään.\nSilloin astui sisään rouva de Misery.\n\n\"Madame\", sanoi hän kuningattarelle, \"onko teidän majesteettinne\nluvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?\"\n\n\"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää\nvielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne\nparemman rauhan.\"\n\nNäin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen\nilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän\ntahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa\nvastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä\nsilmää, hätkähtämättä.\n\n\"Terästä, terästä!\" tuumi kuningatar huokaisten. \"Terästä nuo\nTaverneyt, mutta kultaa myös.\"\n\n\"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte?\nTiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?\"\n\n\n\n\nXXXIX\n\nKIUSAAJATAR\n\n\nRouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä,\nkuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi\nnaisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.\n\nJuhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon\nkuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen\nMarie-Antoinetten nojatuolin eteen.\n\n\"Jalokivikauppiaita\", sanoi tämä, \"tulee tänne puhumaan vain\njalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat.\"\n\nHerra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.\n\n\"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa,\nsillä pelkäsimme olevamme tungettelevia.\"\n\n\"Mitä vielä!\" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin\njyrkkänä. \"Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista.\"\n\n\"Totta, madame\", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa,\n\"mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut.\"\n\n\"Velvollisuutta...\" toisti kuningatar hämmästyneenä.\n\n\"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän\nmajesteettinne ei ole suvainnut ottaa.\"\n\n\"Vai niin... vai kaulanauhaa... Siihenkö taas jouduttiin?\" virkkoi\nMarie-Antoinette nauraen.\n\nBöhmer pysyi vakavana.\n\n\"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer\", jatkoi kuningatar.\n\n\"Niin kaunis, madame\", sanoi Bossange ujosti, \"että vain teidän\nmajesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään.\"\n\n\"Minua lohduttaa kuitenkin se\", sanoi Marie-Antoinette kevyesti\nhuokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, \"että se\nmaksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne\", vastasi Böhmer.\n\n\"Ja että\", jatkoi kuningatar, \"nykyisenä herttaisena aikakautena kun\nkansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää\nole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa\nviisitoista sataa tuhatta livreä.\"\n\n\"Viisitoista sataa tuhatta livreä!\" toisti rouva de la Motte\nuskollisena kaikuna.\n\n\"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut\nostaa, sitä ei kukaan muukaan saa... Voisitte väittää, että sen\nkappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi\nparia, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä.\"\n\nTällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla\nhänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja\nBossangea.\n\n\"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy\", sanoi Böhmer, \"ja\nse velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse\ntulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty.\"\n\n\"Myyty!\" huudahti kuningatar käännähtäen.\n\n\"Myyty!\" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa\nliikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.\n\n\"Kelle?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Ah, madame, se on valtiosalaisuus.\"\n\n\"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme\", sanoi Marie-Antoinette\nleikillisesti. \"Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa\nkuin ettei voida mitään sanoa?\"\n\n\"Madame!\"\n\n\"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa\nherra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de\nCrosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan.\"\n\nJa hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä\nnäyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti\njalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.\n\n\"Teidän Majesteettinne\", sanoi Böhmer arvokkaasti, \"on saapa osakseen\ntoisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet\nsanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on\ntäytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa\nerään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa.\"\n\nKuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan\nnauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:\n\n\"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee\nuskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä\nmaasta tuo lähettiläs on tullut?... Ei, se kai olisi liikaa, mutta\nainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta...\"\n\nJa nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.\n\n\"Portugalin lähettiläs\", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin\npelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.\n\nKuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.\n\n\"Portugalin!\" ihmetteli hän. \"Mutta ei täällä ole sen maan\nlähettilästä, Böhmer.\"\n\n\"On tullut tätä varten erityinen, madame.\"\n\n\"Teidänkö luoksenne... salaa?\"\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Herra de Souza.\"\n\nKuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi\nsitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:\n\n\"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin\nkuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko.\"\n\n\"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle\nluvan niistä puhua...\"\n\n\"Meille luvan\", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.\n\nBossange kumarsi syvään.\n\n\"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?\" kysyi kuningatar luoden\nkatseen Jeanneen päin.\n\n\"En, madame.\"\n\n\"Kauniita timantteja!... Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä\nmukaansa.\"\n\n\"Tässä ne ovat\", sanoi Bossange innokkaasti.\n\nJa hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän\nlippaan, jossa koristetta säilytettiin.\n\n\"Katsokaapa, kreivitär\", sanoi kuningatar, \"tuo teitä varmaan\nhuvittaa, kun olette nainen.\"\n\nJa hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle\nBöhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien\nsärmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne\nhuudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella.\nTimantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia,\nmilloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen\nvärähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä\nvirtaavan.\n\n\"Ihmeen kaunis!\" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.\n\n\"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!\" vastasi\nkuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau\nolisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.\n\nMutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä\nmenettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän\nsiis tutki koristetta kauan ja sanoi:\n\n\"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi\nkuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään — teidän majesteettinne.\"\n\n\"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa\", vastasi\nMarie-Antoinette.\n\n\"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame,\nennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua\nsiitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen\nomistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä\nkieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään\nkoristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden,\nettä teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt\ntarjouksemme.\"\n\n\"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu\", vastasi kuningatar. \"Ja\nse on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten\nkadu.\"\n\n\"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä\", sanoi Böhmer, \"että teidän\nmajesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin\naateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että\nRanskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut\nlaivan.\"\n\n\"Ei puhuta siitä enää\", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen\nviimeisen silmäyksen.\n\nJeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.\n\n\"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte\nniinkuin minäkin.\"\n\n\"En tiedä\", mutisi Jeanne.\n\n\"Oletteko katsellut kylliksenne?\" kiiruhti kuningatar kysymään.\n\n\"Katselisin vaikka aina, madame.\"\n\n\"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei\nse timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan\narvo, sen pahempi.\"\n\nNämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän\ntilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun\nhänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut\nsaanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:\n\n\"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne\nse aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat\nKleopatroja tai Venuksia.\"\n\nJa siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti\nsen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten\nhienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui\nkuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.\n\n\"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!\" sanoi Jeanne.\n\nMarie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi.\nHänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento\nkaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin\njoutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine,\nkäherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli\nrohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan\nalimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen.\nKuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki\nolisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin,\nettä ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana\ntahtoi temmata koristeen yltään.\n\n\"Riittää jo\", sanoi hän, \"riittää!\"\n\n\"Se on koskenut, teidän majesteettianne\", sanoi Böhmer. \"Nyt ei sovi\nantaa kenenkään muun sitä pitää.\"\n\n\"Mahdotonta\", vastasi kuningatar päättävästi. \"Hyvät herrat, olen\nhetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi\nvirhe.\"\n\n\"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen\",\nsanoi Böhmer hänelle salavihkaa. \"Huomenna tulemme uudestaan.\"\n\n\"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun\ntuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan\nparempia maksuehtoja.\"\n\n\"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu\", vastasi kohta Böhmer\nollen jälleen kauppias.\n\n\"Viekää pois!\" huudahti kuningatar. \"Timantit lippaaseen, heti!\"\n\n\"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa\nja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin\nnytkin\", huomautti Jeanne.\n\n\"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär\", vastasi\nkuningatar väkinäisesti hymyillen, \"niin saadaan nähdä.\"\n\n\"Voi jospa minulla olisi!...\"\n\nHän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias\nsanomatta jättäminen.\n\nBöhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen\nkoristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar\nei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen\nvaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja\ntaistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti\nkäteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.\n\nJalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:\n\n\"Eikö siis teidän majesteettinne halua?\"\n\n\"En... en\", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.\n\nHe poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki\nsamettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.\n\n\"Hän kärsii\", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.\n\nÄkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyi\nJeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.\n\n\"Kreivitär\", sanoi hän kuivasti, \"kuningas ei näy tulevan takaisin.\nPikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon.\"\n\nJeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.\n\n\"Mutta minä pidän teitä muistissa\", lisäsi kuningatar lempeästi.\n\nJeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin\ntarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja\nhuumaustensa valtaan.\n\n\"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset\", tuumi Jeanne. \"Ja\nsittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!\"\n\nKreivitär katosi näkyvistä.\n\n\n\n\nXL\n\nKAKSI HIMOA RAKKAUDEN VARJOSSA\n\n\nJeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti,\nkun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia,\nsen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä\nkerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia\nlakeijoita vanhaan palvelijaansa.\n\nMutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde\nmenneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin\nolematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa\nniin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt\nsanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin\nVersaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä\ntalo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän\noli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi\npitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa,\ntäytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi\nollut valtikka.\n\nJeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy\nhuulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän\nja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon,\nhyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi\nja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.\n\n\"Oikeassa olin\", ajatteli Jeanne. \"Ei kuningatartakaan palvella\nparemmin.\"\n\nSitten hän ojensi kätensä ja sanoi:\n\n\"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille.\"\n\nLakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan,\ntotellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.\n\nKreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan\nliittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin\noli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.\n\n\"Sisään\", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.\n\n\"No?\" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään\nettei hänen käskyään oltu toteltu.\n\n\"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären\nmääräyksen\", selitti lakeija, \"saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin\nhänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären\nkirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa\nminut.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa\nhänet vastaan.\"\n\nKreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä\nmielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:\n\n\"Antakaa monseigneurin tulla.\"\n\nLieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää\nkirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de\nla Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.\n\nOliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa,\nlähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että\nkutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus\noli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa\nkolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen\nmielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä\nsalaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian\nylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.\n\nMatka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on\nahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia.\nJeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä\ntimanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle\nsatiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen\nomaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä\nkuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä\noli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen\nesikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de\nValoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä\nkuin puolitiessä rikkautta kohti.\n\nEikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten\nusein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä\novat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai\nsilmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään\nkontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi\nse aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi\nmyös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla\nsitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa\nsiihen.\n\nMyös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä,\noutoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan\nihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja\nVersaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien,\nkettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.\n\nKardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne\ntyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun\nhäntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma\nhimonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.\n\n\"Ah, rakas Jeanne\", sanoi hän, \"te olette jo kotona! Te olette\ntodellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni\non synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni\nolette palannut Versaillesista ainakin terveenä?\"\n\n\"Kuten näette, monseigneur.\"\n\n\"Ja tyytyväisenä?\"\n\n\"Ihastuneena.\"\n\n\"Kuningatar otti teidät siis vastaan?\"\n\n\"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa.\"\n\n\"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että\nkuningatar on puhellut kanssanne kauan.\"\n\n\"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia.\"\n\nKardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut\noudolla äänenpainolla sanat \"kolme tuntia\", mutta hän malttoi\nmielensä.\n\n\"Te olettekin lumoojatar\", sanoi hän, \"eikä kukaan voi teitä\nvastustaa.\"\n\n\"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi.\"\n\n\"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren\nseurassa?\"\n\nJeanne nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Kolme tuntia\", toisti kardinaali hymyillen. \"Mitä kaikkea ehtiikään\nteidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!\"\n\n\"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani.\"\n\n\"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette\nminuutiksikaan muistanut minua\", koetti kardinaali arvata.\n\n\"Kiittämätön!\"\n\n\"Todellako?\" huudahti kardinaali.\n\n\"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä.\"\n\n\"Mitä siis olette tehnyt?\"\n\n\"Olen puhunut teistä.\"\n\n\"Puhunut minusta, kenelle?\" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin\nsellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa\nmielenliikutuksen merkkiä.\n\n\"Kelle muulle kuin kuningattarelle?\"\n\nJa lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne\noli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei\npaljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.\n\n\"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu,\nkoskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää\nainoatakaan pikku seikkaa.\"\n\nJeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä,\nyhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä\nseikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi\npyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä\nhoukutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti\nkaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä\nihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli\nhänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita\nja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta\ntulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä\npäivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden\nvoimattomuuteen.\n\nKardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä\nkuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani\nerityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.\n\nTuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija\nilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille\nkutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.\n\nHän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut\nuuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli\npäättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja\nrakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja\nkeskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä\ntiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä.\nSillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär\nei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan\nja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta,\naivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän\nviimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.\n\nTällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa\nhallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään\nhämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen\nylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin\nhienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä\nkreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi,\nmukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.\n\n\"Kreivitär\", sanoi kardinaali tarttuen hänen käteensä, \"teissä on\nkaksi naista.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Jeanne.\n\n\"Eilinen ja tämänpäiväinen.\"\n\n\"Kumpi teidän korkea-arvoisuuttanne enemmän miellyttää?\"\n\n\"En osaa sanoa. Mutta tämäniltainen on kuin joku Armida tai Kirke,\njota ei voi vastustaa.\"\n\n\"Ja jota toivoakseni ette aiokaan vastustaa, monseigneur, niin\nprinssi kuin olettekin.\"\n\nPrinssi solui tuolilta alas ja polvistui rouva de la Motten eteen.\n\n\"Almuako pyydätte!\" kysyi tämä.\n\n\"Ja odotan, että sen mulle suotte.\"\n\n\"Nyt on anteliaisuuden päivä\", vastasi Jeanne. \"Valoisin kreivitär on\npäässyt arvoonsa, hän on nyt hovinainen; pian hän kuuluu Versaillesin\nylimpiin naisiin. Hän voi siis avata kätensä ja ojentaa sen kelle\nhyväksi näkee.\"\n\n\"Vaikkapa prinssille?\" sanoi kardinaali.\n\n\"Vaikkapa kardinaalille?\" vastasi Jeanne.\n\nKardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille,\nitsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären\nkatseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja\nkuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului\npoistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.\n\n\"Niinpä siis olen, kreivitär\", sanoi kardinaali, \"polttanut laivat\ntakanani!\"\n\n\"Siinä ei ole suurtakaan ansiota\", vastasi kreivitär, \"kun olette\nsatamassa.\"\n\n\n\n\nXLI\n\nNAAMIOIDEN ALTA ALKAA NÄKYÄ KASVOJA\n\n\nPitkällinen pakinoiminen on mieluisana etuna niillä, joilla ei enää\nole varsinaista sanottavaa toisilleen. Sen onnen jälkeen, että saa\nolla vaiti tai huudahduksilla ilmaista halunsa, lienee suurin se,\nettä saa puhua paljon tarkoittamatta mitään.\n\nKun oli kulunut pari tuntia kardinaalin vaunujen poistumisesta,\nolivat hän ja kreivitär ehtineet yllämainitulle kannalle. Kreivitär\noli suostunut, kardinaali oli voittanut, mutta sittenkin jälkimäinen\noli orja, edellinen valtias. Kaksi miestä pettää toisiaan\nkädenlyönnillä; mies ja nainen pettävät toisiaan suudellen. Mutta\ntässä molemmat pettävät toisiaan vain siksi, että kumpikin tahtoi\njoutua petetyksi. Kummallakin oli päämääränsä, jota varten oli\ntarpeen läheinen suhde. Kumpikin oli siis päässyt tahtonsa perille.\n\nKardinaali ei enää huolinutkaan salata maltittomuuttaan, teki vain\nlyhyen matkan päästäkseen puhelussa taas käsiksi Versaillesiin\nja niihin suosionosoituksiin, joita tulisi kuningattaren uudelle\nsuosikille, ja sanoi:\n\n\"Hän on jalomielinen eikä säästele mitään tahtoessaan auttaa niitä,\njoita rakastaa. Hänessä on harvinainen äly osata antaa pikkuisen\nmonelle tuttavalle, ja paljon muutamalle ystävälle.\"\n\n\"Luuletteko siis, että kuningatar on rikas?\" kysyi rouva de la Motte.\n\n\"Hän osaa yhdellä sanalla, liikkeellä, hymyllä loihtia esiin\nvaroja. Yksikään ministeri, paitsi ehkä Turgot, ei ole rohjennut\nkuningattarelta kieltää, mitä hän on pyytänyt.\"\n\n\"Vai niin, mutta minä tiedän, että hän on vähemmän rikas, kuin\nluulette, kuningatar parka tai pikemmin naisparka!\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Onko se rikas, jonka täytyy olla jotakin vailla?\"\n\n\"Mitä vailla? Kertokaa, rakas Jeanne.\"\n\n\"Voi taivas, kerron vain, mitä näin, en enempää enkä vähempää.\"\n\n\"Mitä ihmettä se on?\"\n\n\"Ajatelkaapa, se kuningatar raukka on saanut kestää kaksi\nsietämätöntä tuskaa?\"\n\n\"Kertokaa, hyvä kreivitär!\"\n\n\"Tiedättekö, rakas prinssi, mitä on naisellinen halu?\"\n\n\"En, mutta soisin teidän selittävän.\"\n\n\"No kuulkaa, kuningatar haluaa, mutta ei voi haluaan tyydyttää.\"\n\n\"Haluaa... ketä?\"\n\n\"Ei, vaan jotakin.\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Timanttista kaulanauhaa.\"\n\n\"Vai niin! Nyt ymmärrän. Tarkoitatte Böhmer ja Bossangen timantteja?\"\n\n\"Juuri niitä.\"\n\n\"Vanha juttu, kreivitär.\"\n\n\"Vanha tai uusi, mutta eikö se vie kuningatarta epätoivoon, ettei voi\nsaada, mitä pelkkä suosikki oli vähällä saada? Jos kuningas Ludvig XV\nolisi elänyt pari viikkoa lisää, olisi Jeanne Vaubernier saanut, mitä\nMarie-Antoinette ei saa.\"\n\n\"Kuulkaapa, hyvä kreivitär, nyt erehdytte; kuningatar olisi jo\nmonasti voinut saada nuo timantit, mutta ei ole huolinut.\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Vakuutan, että kuningas on hänelle niitä tarjonnut, mutta hän ei ole\ntahtonut niitä ottaa vastaan kuninkaan omasta kädestä.\"\n\nJa kardinaali kertoi jutun sotalaivasta. Jeanne kuunteli hartaasti ja\nsanoi kardinaalin lopetettua:\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kuinka niin... sitten?\"\n\n\"Mitä se todistaa?\"\n\n\"Ettei hän huolinut, luullakseni.\"\n\nJeanne kohautti hartioitaan.\n\n\"Te tunnette naiset, hovin, kuninkaat, mutta eksytte uskomaan\ntuommoista vastausta!\"\n\n\"Oli miten oli, minä totean, että hän kieltäytyi.\"\n\n\"Rakas prinssi, se osoittaa vain, että kuningattaren teki mieli\nlausua jotakin suurenmoista, kansanmielistä, ja sen hän lausuikin.\"\n\n\"Vai sillä tapaa te luotatte kuninkaallisiin hyveisiin!\" sanoi\nkardinaali. \"Voi sitä epäluuloa! Pyhä Tuomaskin oli teidän\nrinnallanne uskovainen.\"\n\n\"Epäilevä tai uskovainen, mutta yhden asian voin teille vakuuttaa.\"\n\n\"No, minkä?\"\n\n\"Sen, että heti kun kuningatar oli kaulanauhan hylännyt, häneen tuli\nhurja halu se saada.\"\n\n\"Tuo on vain mielikuvitusta, rakkaani. Ensiksikin saatte olla varma,\nsiitä, että kuningattarella on vikojensa ohella muuan erinomainen\nansio.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Hän on tasapuolinen! Hän ei erityisesti välitä kullasta, hopeasta\ntai jalokivistä. Hän osaa käsitellä kivennäisiä niiden arvon mukaan.\nHänestä voi kukka vyössä olla saman arvoinen kuin timantti korvassa.\"\n\n\"Sitä vastaan en kiistä, mutta tällä kertaa väitän yhä, että hän\nhaluaa panna monta timanttia kaulaansa.\"\n\n\"Koettakaa todistaa, kreivitär.\"\n\n\"Se on perin helppoa; näinhän kaulanauhan tänään.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Minä juuri; enkä vain nähnyt, vaan hypistelin.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Versaillesissa tietysti.\"\n\n\"Versaillesissa?\"\n\n\"Niin, kun jalokivikauppiaat tulivat houkuttamaan kuningatarta\nviimeisen kerran.\"\n\n\"Ja kaunis se on?\"\n\n\"Ihmeen kaunis.\"\n\n\"Varmaankin te tosinaisena ymmärrätte, että sitä kaulanauhaa voi niin\najatella.\"\n\n\"Minusta sitä ajatellessa menettää ruokahalunsa ja unensa.\"\n\n\"Voi kun ei minulla ole laivaa tarjottavana kuninkaalle!\"\n\n\"Laivaa?\"\n\n\"Niin, siitä hyvästä hän antaisi minulle tuon koristeen, ja sitten\nvoisitte taas syödä ja nukkua.\"\n\n\"Laskette pilaa?\"\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"No sitten voisin sanoa teille jotakin, mistä aikalailla hämmästytte.\"\n\n\"Sanokaa vain.\"\n\n\"Minä en siitä kaulanauhasta huolisi.\"\n\n\"Sitä parempi, kreivitär, sillä minä en voisikaan sitä teille antaa.\"\n\n\"Ette te eikä kukaan, sen pahempi, ja sen juuri kuningatar tietää, ja\nsiksi hän sitä haluaa.\"\n\n\"Mutta sanoinhan, että kuningas sitä tarjosi hänelle.\"\n\nJeanne teki kiivaan, melkein sopimattoman liikkeen.\n\n\"Ja minä sanon teille\", sanoi hän, \"että naiselle ovat tuollaiset\nlahjat silloin mieluisempia, kun antajana ei ole se, joka pakottaa\nhänet ottamaan vastaan.\"\n\nKardinaali katseli Jeannea tarkkaavammin.\n\n\"Nyt en oikein ymmärrä\", sanoi hän.\n\n\"Sitä parempi; annetaan olla. Ja mitä tuosta koristeesta\nvälitättekään, kun emme voi sitä saada?\"\n\n\"Jos minä olisin kuningas ja te kuningatar, pakottaisin teidät kyllä\nottamaan vastaan.\"\n\n\"Vaikkette olekaan kuningas, pakottakaa kuningatar se ottamaan!\nSilloin näette, tuleeko hänen tuosta pakotuksesta niin paha mieli,\nkuin luulette.\"\n\nKardinaali tutki Jeannen ilmettä vielä kerran.\n\n\"Oletteko todella varma, ettei tässä ole erehdystä? Että\nkuningattarella on se halu?\"\n\n\"Ihan hurja. Kuulkaapa, hyvä prinssi, ettekö ole joskus sanonut\nvai olenko kuullut sanottavan, ettei teidän tulisi paha mieli, jos\njoutuisitte ministeriksi?\"\n\n\"Hyvinkin mahdollista, että olen niin puhunut, kreivitär.\"\n\n\"Hyvä. Pannaan vetoa, rakas prinssi...\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Siitä, että kuningatar tekisi ministeriksi sen miehen, joka osaisi\ntuon kaulanauhan toimittaa viikon päästä hänen pöydälleen.\"\n\n\"Mitä te sanotte?\"\n\n\"Sanonpa vain, mitä ajattelen... Vai pitäisikö ajatella hiljaa?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Sitäpaitsi ei se koske teitä, mitä sanoin. Onhan selvää, ettei\nteidän tee mieli tuhlata puoltatoista miljoonaa kuningattaren oikun\nvuoksi; se olisikin liian kallis hinta salkusta, jonka saatte\nilmankin ja joka on teille annettava. Saatte siis pitää loruna sen,\nmitä sanoin. Minä olen kuin papukaija; minut on huikaistu auringolla,\nja nyt hoen yhtä mittaa, että on lämmin. Ah, monseigneur, yhden\npäivän hovisuosio on kova koetus maalaisnaiselle! Ennenkuin niihin\nsäteisiin vei suoraan katsoa, täytyy olla kotka, niinkuin te olette.\"\n\nKardinaali vaipui haaveisiin.\n\n\"Mutta kuulkaahan\", sanoi Jeanne, \"nyt te arvostelette minua niin\npahasti, pidätte minua niin halpana ja mitättömänä, ettette suvaitse\nedes puhua minulle!\"\n\n\"Johan nyt!\"\n\n\"Kuningatarta olen arvostellut itseni mukaan.\"\n\n\"Kreivitär!\"\n\n\"Kuinka muuten! Luulin hänen haluavan timantteja, koska hän huokasi\nniitä katsellessaan, niin minä luulin, koska hänen sijassaan olisin\nmyös halunnut; suokaa anteeksi heikkouteni.\"\n\n\"Te olette ihailtava nainen; teissä on uskomattomalla tavalla\nyhdistettynä sydämen heikkoutta, kuten sanoitte, ja järjen voimaa.\nMuutamina hetkinä olette niin vähän nainen, että kauhistun; toisina\ntaas niin ihastuttavan runsaasti, että kiitän siitä taivasta ja\nitseänne.\"\n\nJa kohtelias kardinaali pani mielistelynsä loppuun pisteen\nsuudelmalla.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"älkäämme niistä asioista enää puhuko.\"\n\n\"Olkoon\", mutisi Jeanne, ajatellen: \"Eiköhän kala sittenkin ole\ntarttunut koukkuun?\"\n\nMutta vaikka kardinaali juuri oli tahtonut jättää asian sikseen,\nsanoi hän hetkisen kuluttua.\n\n\"Ja teistä se jalokiviseppä, joka tuli uudestaan kauppaamaan, oli\nBöhmer?\"\n\n\"Niin, Bossangen kanssa\", vastasi rouva de la Motte viattomasti.\n\n\"Bossange... Malttakaa\", sanoi kardinaali kuin muistellen. \"Bossange,\neikö se ole hänen yhtiökumppaninsa?\"\n\n\"On, pitkä ja laiha mies.\"\n\n\"Juuri niin. Ja niiden liike on...\"\n\n\"Jossakin Ferrailin tai Ecolen rantakadun varrella, en tiedä oikein\nmissä, mutta ainakin se on likellä Pont-Neufiä.\"\n\n\"Oikein, Pont-Neufin lähellä; siellähän minä olenkin nähnyt heidän\nnimensä erään portin yläpuolella, kun olen ajanut ohitse.\"\n\n\"Ahaa\", tuumi Jeanne, \"koukku tunkee yhä syvemmälle.\"\n\nJeanne olikin oikeassa: koukku oli tarttunut hyvin syvälle.\n\nNiinpä kun kardinaali seuraavana aamuna lähti pienestä\nSaint-Antoinen esikaupungin talosta, ajoi hän suoraan Böhmerin\nluo. Hän aikoi esiintyä tuntematonna, mutta Böhmer ja Bossange\nolivat hovihankkijoita ja osasivat jo heti alussa puhutella häntä\nmonseigneuriksi.\n\n\"Vai niin, vai monseigneuriksi te sanotte\", huomautti kardinaali,\n\"mutta kun tunnette minut, niin pitäkää edes huolta, etteivät muut\ntunne.\"\n\n\"Monseigneur saa olla huoleti. Odotamme monseigneurin määräyksiä.\"\n\n\"Tulin ostamaan sen timanttisen kaulanauhan, jota näytitte\nkuningattarelle.\"\n\n\"Olemme aivan onnettomia, mutta monseigneur on myöhästynyt.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Se on myyty.\"\n\n\"Mahdotonta, koska eilen uudestaan tarjositte sitä hänen\nmajesteetilleen.\"\n\n\"Joka uudestaan sen hylkäsi, ja senvuoksi edellinen kauppa pysyy.\"\n\n\"Kenenkä kanssa se kauppa on tehty?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Se on salaisuus, monseigneur.\"\n\n\"Olette liian salaperäinen, herra Böhmer\", sanoi kardinaali ja nousi.\n\n\"Mutta, monseigneur...\"\n\n\"Arvelin, monsieur\", keskeytti kardinaali, \"että Ranskan hovin\njalokivien hankkija mielellään myisi nämä kauniit timantit\nranskalaiselle; teistä on portugalilainen parempi... kullakin on\nmakunsa, herra Böhmer.\"\n\n\"Monseigneur siis tietää kaikki!\" huudahti jalokivikauppias.\n\n\"Mitä kummaa siinä olisi?\"\n\n\"Jos monseigneur sen tietää, on sen voinut ilmoittaa vain kuningatar.\"\n\n\"Entä jos niin olisikin laita?\" sanoi kardinaali kumoamatta oletusta,\njoka mielisteli hänen itserakkauttaan.\n\n\"Se muuttaa asiaa melkoisesti, monseigneur.\"\n\n\"Selittäkää tarkemmin.\"\n\n\"Salliiko monseigneur minun puhua aivan vapaasti?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"No sitten voin sanoa, että kuningatar haluaa tätä koristetta.\"\n\n\"Oletteko varma?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Miksi hän ei sitä osta?\"\n\n\"Hän kieltäytyi silloin, kun kuningas sitä tarjosi, ja jos hän\nmuuttaisi mieltään, kun on saanut niin paljon ylistystä, olisi se\nsamaa kuin esiintyä oikullisena.\"\n\n\"Kuningattareen ei ulotu se, mitä sanotaan.\"\n\n\"Totta kyllä, jos hänestä jotakin sanoo kansa tai vaikkapa hoviväki,\nmutta kun itse kuningas sanoo...\"\n\n\"Mutta tiedättehän, että kuningas on tahtonut lahjoittaa\nkuningattarelle kaulanauhan.\"\n\n\"Aivan oikein, mutta hän kiirehti myös kiittämään kuningatarta lahjan\nhylkäämisestä.\"\n\n\"No, mitä herra Böhmer siitä päättää?\"\n\n\"Että kuningatar mielellään tahtoisi kaulanauhan, mutta ei esiintyisi\nostajana.\"\n\n\"Vai niin, mutta te erehdytte; asian laita ei ole sinnepäinkään.\"\n\n\"Sepä ikävää, monseigneur, sillä vain se olisi ollut pätevä syy\npurkaa kauppamme Portugalin lähettilään kanssa.\"\n\nKardinaali harkitsi. Niin ovela kuin onkin valtiomiesten\nvaltioviisaus, on kauppiasten kuitenkin vielä ovelampi... Ensiksikin\nvaltiomies hieroo sopimusta useimmiten sellaisista arvoista, joita\nhänellä ei ole; kauppiaalla on kynsiinsä puristettuna se esine, joka\nkiihottaa halua: jos sen häneltä ostaa ja kalliisti maksaa, pitää hän\nitseään melkein rosvottuna. Nähdessään olevansa tämän miehen vallassa\nkardinaali sanoi:\n\n\"Olettakaapa, monsieur, että kuningatar haluaa kaulanauhaanne...\"\n\n\"Se muuttaa asian, monseigneur. Kaikki kaupat voin purkaa, jos on\nannettava etuoikeus kuningattarelle.\"\n\n\"Mikä sen hinta on?\"\n\n\"Viisitoista sataa tuhatta livreä.\"\n\n\"Millaisiksi tahdotte maksuehdot?\"\n\n\"Portugal lupasi heti osan käteisellä, ja minun piti itse viedä\nkaulanauha Lissaboniin, ja siellä saisin loput.\"\n\n\"Se maksutapa ei käy meidän kesken päinsä, mutta osamaksun saatte\nheti, jos se on kohtuullinen.\"\n\n\"Sata tuhatta.\"\n\n\"Ne voin hankkia. Entä muu osa?\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne halunnee aikaa?\" sanoi Böhmer. \"Teidän\nkorkea-arvoisuutenne takuulla se kyllä sopii. Mutta viivytys on\ntoisaalta tappioksi. Sillä huomatkaa, monseigneur: näin suuressa\nkaupassa numerot paisuvat ihan itsestään. Viidentoista sadan tuhannen\nkorko on jo viiden prosentin mukaan seitsemänkymmentä viisi tuhatta,\nmutta sellainen korko veisi kauppiaan häviöön; täytyy olla vähintään\nkymmenen prosenttia.\"\n\n\"Siitä karttuisi tuon laskun mukaan sataviisikymmentä tuhatta livreä\nlisää.\"\n\n\"Aivan niin, monseigneur.\"\n\n\"Olettakaamme, herra Böhmer, että myytte kaulanauhan kuudentoista\nsadan tuhannen livren hinnasta ja siitä viisitoista sataa tuhatta\njaetaan kolmeksi eräksi, jotka lankeavat vuoden kuluessa. Sopiiko?\"\n\n\"Monseigneur, silloin me häviämme viisikymmentä tuhatta livreä.\"\n\n\"Sitä en usko. Jos saisitte huomenna käteenne viisitoista sataa\ntuhatta livreä, joutuisitte pulaan; eihän jalokivikauppias osta sen\nhintaista maatilaa.\"\n\n\"Meitä on kaksi, yhtiömieheni ja minä.\"\n\n\"Sitä en kiellä, mutta sama se, teidän on sittenkin mukavampi joka\nkolmennesvuoden päästä nostaa viisisataa tuhatta eli kumpikin\nkaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.\"\n\n\"Monseigneur unohtaa, että nämä timantit eivät ole meidän. Jospa ne\nolisivat omiamme, olisimme niin rikkaita, ettei tarvitsisi huolehtia\nmaksutavasta tai rahojen sijoittamisesta.\"\n\n\"Kenenkä ne siis ovat?\"\n\n\"Kenties kymmenenkin saamamiehen; olemme ostaneet timantit vähin\nerin. Yhdestä olemme velkaa Hampuriin, yhdestä Neapeliin, toisesta\nBuenos-Ayresiin ja parista Moskovaan. Saamamiehemme odottavat\nkaulanauhan myymistä saadakseen maksun. Mahdollinen voitto on vain\nmeidän omamme, mutta valitettavasti olemme siitä asti, kun tämä kovan\nonnen kaulanauha on ollut myytävänä, siis jo parin vuoden aikana\nmenettäneet korkoja kaksisataa tuhatta livreä. Siitä arvaatte, jääkö\nmeille voittoa.\"\n\nKardinaali keskeytti Böhmerin selitykset sanoen:\n\n\"Niin, niin, mutta minä en ole sitä kaulanauhaa vielä nähnyt.\"\n\n\"Se on totta, monseigneur. Tässä se on.\"\n\nJa ottaen huomioon tavalliset varokeinonsa Böhmer näytti\nkallisarvoista koristetta.\n\n\"Ihana se on!\" huudahti kardinaali, hellästi hypistellen solkia,\njoiden hän arvasi koskeneen kuningattaren kaulaa.\n\nTarpeeksi katseltuaan ja ihailtuaan hän sanoi:\n\n\"Pidetään kauppa siis päätettynä?\"\n\n\"Hyvä on, monseigneur, ja nyt menen suoraa päätä lähetystöön\nperuuttamaan sopimuksen.\"\n\n\"En olisi luullut, että jokin Portugalin lähettiläs nyt olisi\nPariisissa.\"\n\n\"On kyllä, monseigneur; täällä on herra de Souza, toistaiseksi salaa.\"\n\n\"Tekemässä tätä kauppaa?\" sanoi kardinaali nauraen.\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Souza parka! Kyllä minä hänet tunnen.\" Ja hänen hilpeytensä yltyi.\nBöhmer katsoi olevan paikallaan yhtyä ostajansa iloisuuteen.\nMolemmat nauroivat hyvän aikaa tuon kaulanauhan johdosta Portugalin\nkustannuksella.\n\nKun kardinaali oli lähdössä, pysäytti hänet Böhmer kysyen:\n\n\"Suvaitseeko monseigneur mainita, kuinka tämä kauppa lähemmin\njärjestetään?\"\n\n\"Niin yksinkertaisesti kuin suinkin.\"\n\n\"Monseigneurin hovimestarin kautta?\"\n\n\"Ei, vaan minä toimitan kaikki itse.\"\n\n\"Ja milloin?\"\n\n\"Huomenna.\"\n\n\"Sovitut sata tuhatta?\"\n\n\"Tuon tänne huomenna.\"\n\n\"Hyvä, monseigneur. Ja vekselit?\"\n\n\"Laaditaan täällä huomenna.\"\n\n\"Kaikki on parhain päin, monseigneur.\"\n\n\"Ja koska osaatte olla vaiti, herra Böhmer, niin pankaa hyvin\nmieleenne, että teillä nyt on muuan kaikkein tärkeimpiä salaisuuksia.\"\n\n\"Monseigneur, sen kyllä arvaan ja koetan niin toimia, että ansaitsen\nluottamusta teiltä ja myös hänen majesteetiltaan kuningattarelta\",\nlisäsi hän taitavasti.\n\nKardinaali punastui ja lähti ulos hämmentyneenä, mutta onnellisena\nkuten ainakin se, joka intohimon puuskassa tuhlaa kaikkensa.\n\nSeuraavana päivänä Böhmer suuntasi kulkunsa syvämietteisen näköisenä\nPortugalin lähetystöön, mukanaan yhtiömiehensä Bossange.\n\nSamaan aikaan oli lähetystön ensimmäinen ylisihteeri, herra Beausire\nottamassa vastaan tilejä ensimmäiseltä viralliselta sihteeriltä,\nherra Ducorneaulta, ja lähettiläs don Manuel y Souza selitti paraikaa\nuutta toiminta-suunnitelmaa yhtiömiehelleen, kamaripalvelijalle.\nBöhmerin viime käynnin jälkeen oli täällä Jussienne-kadun hotellissa\ntapahtunut monta muutosta. Kuten jo on mainittu, oli kaksilla\npostivaunuilla saapunut henkilökunta sijoittunut tarpeen mukaan\neri paikkoihin ja toimiin, kuten uuden lähettilään talous vaati.\nJakamalla keskenään eri tehtävät, joita he hoitivat erinomaisen\nhyvin, ja niitä vaihtamalla saivat osakkaat mainion tilaisuuden itse\nvalvoa etujaan, mikä on omansa lisäämään rohkeutta pulmallisessa\nyrityksessä. Ihastuneena näiden palvelijain älykkäisyydestä Ducorneau\nihaili myös lähettilästä, joka oli niin vapaa kansallisesta\nitserakkaudesta, että otti palvelukseensa pelkkiä ranskalaisia,\nensimmäisestä sihteeristä kolmanteen kamaripalvelijaan asti. Juuri\ntämän seikan hän ottikin puheeksi Beausiren kanssa, esittäessään\ntälle tilejä, ja ylisti lähettilään näkökantaa.\n\n\"Souzat, nähkääs\", selitti Beausire, \"eivät ole niitä piintyneitä\nportugalilaisia, jotka pitävät kiinni neljännentoista vuosisadan\nelintavoista ja joita vielä tavataan maaseudullamme paljonkin. Ei,\nvaan he ovat maailmalla liikkuvaa ylimystöä, miljoonamiehiä, jotka\nvoisivat jossakin ottaa kuninkuuden, jos tahtoisivat.\"\n\n\"Mutta se ei ole juolahtanut heidän mieleensä\", sanoi Ducorneau\nsukkelasti.\n\n\"Mitä etua siitä olisi? Kun on joku miljoona ynnä ruhtinaallinen\nnimi, eikö silloin ole kuninkaan vertainen?\"\n\n\"Tuopa on perin filosofista oppia\", sanoi Ducorneau hämmästyneenä.\n\"En olisi odottanut, että diplomaatin suusta saisin kuulla sellaista\ntasa-arvoisuuden teoriaa.\"\n\n\"Me olemme poikkeus\", vastasi Beausire hieman harmissaan, kun ei\nmuistanut virka-asemaansa. \"Olematta Voltairen kannattaja tai\nRousseaun lailla armenialainen voi tuntea filosofisen maailman ja\nluonnolliset teoriat olosuhteiden ja voimien erilaisuudesta.\"\n\n\"Tiedättekö\", sanoi virallinen sihteeri innostuneena, \"se on onni,\nettä Portugal on niin pieni valtio!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että kun johdossa on sellaisia miehiä, se valtio pian\nlaajenee.\"\n\n\"Nyt imartelette, hyvä sihteeri. Ei, me puhumme vain filosofista\npolitiikkaa. Se on näennäisesti ihanaa, mutta epäkäytännöllistä.\nJätetään se sikseen. Kassassa on siis, sanotte, sata kahdeksan\ntuhatta livreä?\"\n\n\"Niin juuri, sata kahdeksan tuhatta.\"\n\n\"Eikä ollenkaan velkaa?\"\n\n\"Ei pienintäkään.\"\n\n\"Se on mallikelpoista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle tiliote.\"\n\n\"Tässä on. Mutta milloin on esittely hovissa, herra sihteeri?\nVoin teille sanoa, että tätä kysymystä koko korttelissa pohditaan\nuteliaasti, selitellään puolelta ja toiselta ja ollaan melkein\nlevottomia.\"\n\n\"Kas, kas!\"\n\n\"Niin, ja tavantakaa nähdään hotellin ympärillä maleksimassa väkeä,\njoka varmaan soisi portin olevan lasia.\"\n\n\"Väkeä...\" toisti Beausire. \"Tämän korttelin väkeä?\"\n\n\"Ja muitakin. Kun herra lähettiläällä on salainen tehtävä, niin\nhuomaatte kaiketi, että poliisissa on herännyt halu päästä sen\nperille.\"\n\n\"Samaa olen kyllä ajatellut\", sanoi Beausire aika lailla hädissään.\n\n\"Katsokaapa, herra sihteeri\", jatkoi Ducorneau, taluttaen Beausiren\nristikkoakkunan ääreen, joka aukeni erään lisärakennuksen typistettyä\nkulmaa kohti. \"Näettekö kadulla tuon miehen, jolla on likaisenruskea\npäällystakki?\"\n\n\"Näen kyllä.\"\n\n\"Kuinka hän tähystelee, vai mitä?\"\n\n\"Tosiaankin. Kukahan tuo mies lienee?\"\n\n\"Mistä minä tiedän... Ehkä herra de Crosnen asiamiehiä.\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Meidän kesken sanoen, ei herra de Crosne ole hallitusmiehenä herra\nde Sartinesin vertainen. Tunsitteko herra de Sartinesin?\"\n\n\"En, monsieur, en.\"\n\n\"Hän olisi jo aikoja ottanut selville, mitä hommia teillä on. Tosin\nolette ryhtynyt varokeinoihin...\"\n\nNyt soi kello.\n\n\"Herra lähettiläs soittaa\", sanoi Beausire innokkaasti, alettuaan jo\npitää keskustelua kiusallisena.\n\nSysäten reippaasti oven auki hän työnsi sen molemmilla puoliskoilla\nedemmäksi kaksi kumppaniaan, jotka olivat, toisella kynä korvan\ntakana, toisella luuta kädessä, edellinen jonakin kirjurina,\njälkimäinen siivojana, pitkäksyneet herrain puhelua ja halunneet\nottaa siihen osaa, vaikkapa vain kuunnellen. Beausire arvasi, että\ntoverit epäilivät häntä, ja päätti olla entistä valppaampi. Nyt hän\nkiirehti lähettilään luo, ensin salavihkaa puristettuaan kummankin\nystävänsä ja osaveikkonsa kättä.\n\n\n\n\nXLII\n\nDUCORNEAU EI KÄSITÄ ASIAIN KULKUA\n\n\nDon Manuel y Souza oli tavallista vähemmän keltainen, toisin\nsanoen punaisempi. Hänellä oli juuri ollut \"päällysmiehen\",\nkamaripalvelijansa, kanssa kiusallinen selittely, joka ei edes ollut\nvielä päättynyt. Beausiren saapuessa olivat molemmat kukot repimässä\ntoisiltaan viimeisiä höyheniä.\n\n\"Kuulkaapa, herra Beausire\", sanoi päällysmies, \"sovittakaa riitamme.\"\n\n\"Mistä on puhe?\" kysyi sihteeri arvokkaasti kuin tuomari, iskettyään\nensin silmää lähettiläälle, luonnolliselle liittolaiselleen.\n\n\"Kuten tiedätte\", sanoi kamaripalvelija, \"pitäisi Böhmerin tänään\ntulla päättämään se kaulanauhan kauppa.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Ja hänelle aiotaan maksaa sata tuhatta livreä.\"\n\n\"Senkin tiedän.\"\n\n\"Nuo sata tuhatta ovat yhtiön omia, eikö niin?\"\n\n\"Kuka sitä kieltäisi?\"\n\n\"Kuuletteko, herra Beausiren mukaan minä olen oikeassa!\" riemuitsi\npäällysmies kääntyen don Manueliin päin.\n\n\"Malttakaa hiukan\", sanoi portugalilainen rauhoittaen häntä\nkädenliikkeellä.\n\n\"Myönsin vain sen, että kassassa olevat sata tuhatta livreä kuuluvat\nyhtiöllemme.\"\n\n\"Sitä minäkin väitän enkä muuta. Mutta senvuoksi ei sovikaan pitää\nkassaa juuri siinä huoneessa, joka on herra lähettilään makuukamarin\nvieressä.\"\n\n\"Miksi ei sovi?\" kysyi Beausire.\n\n\"Ja herra lähettilään pitää\", jatkoi päällysmies, \"antaa jokaiselle\nmeistä oma kassanavain.\"\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi portugalilainen.\n\n\"Selittäkää syynne!\"\n\n\"Niin, selittäkää\", toisti Beausire.\n\n\"Minua epäillään\", vastasi portugalilainen silitellen äsken ajeltua\nleukaansa. \"Miksi en siis minä epäilisi toisia? Jos minua syytetään\naikeesta varastaa yhtiöltä, niin luulisin olevani oikeutettu\nepäilemään, että yhtiö aikoo varastaa minulta. Me olemme toistemme\nvertaisia.\"\n\n\"Myönnetään\", vastasi kamaripalvelija, \"mutta juuri siksi meillä on\nsamat oikeudet.\"\n\n\"Vai niin, hyvä herra! Jos aiotte sillä tapaa sovittaa\ntasa-arvoisuutta, olisi pitänyt myös päättää, että kukin on\nvuorostaan lähettiläänä. Asia olisi yleisön silmissä tosin käynyt\nvähemmän todenmukaiseksi, mutta yhtiömiehet olisivat rauhoittuneet.\nJa sehän lienee pääasia, vai mitä?\"\n\n\"Ja ensiksi\", keskeytti Beausire, \"on huomattava, että te, herra\npäällysmies, ette nyt esiinny hyvän toverin tavalla. Onhan hänen\nylhäisyydellään don Manuelilla se kiistämätön etuoikeus, mikä kuuluu\nkeksijälle.\"\n\n\"Niinpä juuri\", yhtyi siihen lähettiläs, \"ja siitä etuoikeudesta\nkuuluu toinen puoli herra Beausirelle.\"\n\n\"Mitä vielä! Kun asia on pantu alulle, ei sovi enää puhua\netuoikeuksista\", väitti päällysmies.\n\n\"Vaikka niinkin, mutta voidaan puhua menettelytavoista\", sanoi\nBeausire.\n\n\"En minä ole ainoa, joka teen muistutuksen\", mutisi päällysmies\nhieman nolona. \"Kaikki toverit ajattelevat samoin.\"\n\n\"Ja siinä he ovat väärässä\", vastasi portugalilainen.\n\n\"Väärässä ovat\", vahvisti Beausire.\n\nPäällysmies kohotti päätään.\n\n\"Itse olin väärässä\", sanoi hän suuttuneena, \"kun vetosin herra\nBeausireen. Sihteeri vetää tietysti yhtä köyttä lähettilään kanssa.\"\n\n\"Herra päällysmies\", vastasi Beausire ihmeen rauhallisesti, \"te\nolette sellainen lurjus, jolta leikkaisin korvat, jos teillä ne olisi\nvielä tallella, mutta niitä on jo silvottu liian monta kertaa.\"\n\n\"Mikä on tarkoitus?\" sanoi päällysmies suoristaen itsensä.\n\n\"Täällä ollaan kaikessa rauhassa lähettilään huoneessa, ja asia\nvoidaan suorittaa muiden avutta. Te olette minua loukannut väittäen,\nettä minulla on salajuoni don Manuelin kanssa.\"\n\n\"Ja samalla loukkasitte minua\", sanoi portugalilainen kylmästi,\nrientäen Beausirea tukemaan.\n\n\"Nyt on kysymys, annatteko hyvitystä, herra päällysmies.\"\n\n\"No en minä sanojani peruuta\", sanoi kamaripalvelija röyhkeästi.\n\n\"Siltä näyttää\", vastasi Beausire, \"mutta siksi saattekin selkäänne,\npäällysmies.\"\n\n\"Auttakaa!\" huusi tämä, johon jo tarttui Olivan rakastaja,\nportugalilaisen samalla kiristäessä kurkusta.\n\nMutta juuri kun molemmat johtomiehet aikoivat panna tuomionsa\ntäytäntöön, ilmoitti heille soittokello alikerrasta, että oli tullut\nvieras.\n\n\"Päästetään irti\", ehdotti don Manuel.\n\n\"Ja suorittakoon tehtäviään\", sanoi Beausire.\n\n\"Toverit saavat tämän tietää\", uhkasi päällysmies järjestäen pukuaan.\n\n\"Sanokaa vain, sanokaa mitä tahansa; me kyllä osaamme vastata.\"\n\n\"Herra Böhmer!\" huusi alhaalta portinvartija.\n\n\"No se ratkaisee asian, rakas päällysmies\", sanoi Beausire, tuupaten\nvastustajaansa niskaan.\n\n\"Eikä tarvitse enää kiistellä sadasta tuhannesta livrestä, ne kun\nkatoavat herra Böhmerin mukana. Kas niin, olkaapas nyt oikein\nkauniisti toimessanne!\"\n\nKamaripalvelija poistui nuristen ja tekeytyi taas nöyrän näköiseksi\nsaattaakseen säädyllisesti herra hovihankkijaa lähettilään luo.\nJäätyään kahden, ennenkuin Böhmer tuli, ehtivät Beausire ja\nportugalilainen iskeä toisilleen silmää yhtä merkitsevästi kuin äsken.\n\nHuoneeseen astui Böhmer, Bossangen seuraamana, kummankin kasvoissa\njokin nöyryyden ja saamattomuuden ilme, josta lähetystön\ntarkkanäköiset henkilöt eivät voineet erehtyä. Sillaikaa kun\nhe istuutuivat Beausiren tarjoamille tuoleille, jatkoi tämä\ntarkasteluaan ja tähysti don Manuelin katseita ollakseen hänen\nkanssaan sopusoinnussa. Don Manuel pysyi ylhäisenä ja virallisena.\nBöhmer, jolle kuului alote, käytti ensi puheenvuoroa tässä\npulmallisessa tilaisuudessa. Hän selitti, että varsin painavat\nvaltiolliset syyt estivät häntä jatkamasta jo aloitettua sopimuksen\nhierontaa.\n\nKun tämä oli tulkittu portugalinkielelle, pääsi don Manuelilta\nhuudahdus; Beausire ei lausunut muuta kuin: hm!\n\nBöhmer joutui yhä enemmän hämilleen. Don Manuel huomautti hänelle,\nettä kauppa oli jo tehty ja alkumaksu valmiina.\n\nMutta Böhmer oli itsepintainen. Lähettiläs vastasi, yhä tietysti\nBeausiren ollessa tulkkina, että hänen hallituksensa jo tiesi tai\naivan kohta saisi tietää kaupan olevan päätetyn; että sen purkaminen\noli miltei häväistys hänen portugalilaiselle majesteetilleen. Böhmer\npuolestaan selitti ottaneensa kyllä lukuun nämä ikävät seuraukset,\nmutta katsovansa sittenkin mahdottomaksi pysyä ensi aikeessaan.\n\nBeausire ei myöskään suostunut purkamaan kauppaa, vaan sanoi\nBöhmerille vasten silmiä, että tuollainen perääntyminen sopi vain\nepärehelliselle kauppiaalle, sanansa syöjälle. Silloin Bossange\nrupesi puolustamaan kauppasäätyä, jota oli hänen ja yhtiömiehen\npersoonassa loukattu. Mutta hän ei ollut kaunopuheinen; Beausire\ntukki häneltä suun tällä huomautuksella:\n\n\"Te olette tavannut ostajan, joka maksaa enemmän.\"\n\nJalokivikauppiaat, joiden vahvana puolena ei ollut politiikka ja\njoilla oli diplomaateista yleensä ja varsinkin portugalilaisista\ndiplomaateista perin suuret ajatukset, punastuivat luullen olevansa\npaljastettuja. Beausire huomasi osuneensa oikeaan, ja koska asia oli\nhänestä kovin tärkeä, tässä kun oli tarjolla suunnaton rikkaus, oli\nhän portugalinkielellä neuvottelevinaan lähettilään kanssa.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän sitten jalokivikauppiaille, \"teille\non tarjottu parempia ehtoja; sen kyllä käsittää, ja se todistaa\nvain, että nuo timantit ovat varsin arvokkaita. No niin, hänen\nportugalilainen majesteettinsa ei pidä kiinni niin halvasta hinnasta,\nettä siitä olisi kunnon kauppiaille vahinkoa. Pitänee tarjota\nviisikymmentä tuhatta lisää.\"\n\nBöhmer pudisti päätään kieltävästi.\n\n\"Sata tuhatta, sata viisikymmentä tuhatta\", jatkoi Beausire, joka\noli päättänyt, saadakseen osansa puolestatoista miljoonasta, mutta\nvälttääkseen epäluuloja, tarjota lisähintaa vaikka miljoonaan asti.\n\nHänen esityksensä huikaisi jalokivikauppiaita, saattaakseen heidät\naluksi hämille, mutta neuvoteltuaan keskenään he vastasivat:\n\n\"Ei, herra sihteeri, teidän on tarpeetonta meitä houkuttaa. Kauppa\non tehty; mahtavampi tahto kuin meidän pakottaa myymään kaulanauhan\nniin, että se jää omaan maahan. Varmaankin ymmärrätte, ja pyydämme\nsuomaan anteeksi. Emmekä me kieltäytyisi, joten ei ole syytä meitä\nmoittia. Este tulee meitä ja teitäkin mahtavammalta taholta.\"\n\nBeausire ja don Manuel eivät enää keksineet vastaväitteitä.\nPäinvastoin he lausuivat jalokivikauppiaille muutamia\nkohteliaisuuksia ja kokivat olla välinpitämättömän näköisiä. Ja\nsiinä he olivat niin hartaita, etteivät huomanneet kamaripalvelijan\nkuuntelevan oven takana saadakseen tietää, kuinka se kauppa\npäätettäisiin, josta hänen täytyi olla syrjässä. Mutta tämä kelpo\ntoveri oli niin kömpelö, että sovittaessaan korvaansa niin likelle\nkuin suinkin liukastui ja kolahutti päänsä oveen. Siitä hätkähti\nBeausire ja kiirehti etuhuoneeseen, missä tapasi syyllisen perin\nsäikähtyneenä.\n\n\"Mitä sinä, onneton, täällä teet?\" huusi Beausire.\n\n\"Monsieur\", vastasi kamaripalvelija, \"olin tuomassa tämänaamuista\npostia.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Beausire. \"Saat mennä.\"\n\nJa ottaen vastaan kirjeet hän päästi kamaripalvelijan menemään.\n\nTässä oli viraston koko kirjeenvaihto, kirjeitä Portugalista ja\nEspanjasta, sisällykseltään enimmäkseen mitättömiä, joiden käsittely\noli Ducorneaun jokapäiväistä työtä, mutta kun ne aina ensin\ntoimitettiin Beausirelle ja don Manuelille, olivat nämä päämiehet jo\nsaaneet monta hyödyllistä tietoa lähetystön asioista.\n\nKuullessaan puhuttavan postista jalokivikauppiaat nousivat\nseisaalle hyvillä mielin, kun arvasivat nyt voivansa poistua tästä\npulmallisesta vastaanotosta. Heille lausuttiinkin jäähyväiset, ja\nkamaripalvelija sai käskyn saattaa heitä pihalle asti.\n\nHeti kun he kuuluivat astuvan portaita alas, lähestyivät don Manuel\nja Beausire toisiaan vaihtaen sellaisia katseita jotka ennustivat\npikaista toimintaa.\n\n\"Kas niin\", sanoi don Manuel, \"yritys meni myttyyn.\"\n\n\"Kerrassaan\", myönsi Beausire.\n\n\"Sata tuhatta livreä, kaksinkertainen varkaus, antaa meille kullekin\nvähän päälle kahdeksan tuhatta, jos jaetaan tasan.\"\n\n\"Ei se kannata\", sanoi Beausire.\n\n\"Sitä minäkin.\"\n\nJa viitaten sinne päin, missä oli päällysmiehen niin hartaasti\nikävöimä kassa, lisäsi don Manuel:\n\n\"Ja tuolla kassassa on sata kahdeksan tuhatta.\"\n\n\"Viisikymmentä neljä tuhatta kummallekin.\"\n\n\"Sovittu!\" vastasi don Manuel. \"Jaetaan.\"\n\n\"Hyvä, mutta päällysmies ei enää jätä meitä rauhaan, hän kun tietää,\nettä kaupasta ei tullut mitään.\"\n\n\"Minä kyllä keksin keinon\", vakuutti don Manuel salaperäisen\nnäköisenä.\n\n\"Ja minä olen jo keksinyt\", sanoi Beausire.\n\n\"Millainen se on?\"\n\n\"Kuulkaapas. Päällysmies tulee kohta takaisin.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja vaatii omaa ja toisten osuutta.\"\n\n\"Arvatenkin.\"\n\n\"Ja saamme niskaamme koko lauman.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Kutsutaan hänet ikäänkuin salaiseen neuvotteluun ja antakaa sitten\nminun toimia.\"\n\n\"Ahaa, jo luulen aavistavani\", sanoi don Manuel. \"Menkää häntä\nvastaan.\"\n\n\"Aioin juuri pyytää teitä menemään.\"\n\nKumpikaan ei tahtonut ystäväänsä jättää yksin kassan likelle.\nLuottamus on sentään ihana asia!\n\nDon Manuel huomautti, että hänen täytyi esiintyä lähettiläänä, joten\nei sopinut mennä palvelijaa hakemaan.\n\n\"Hänen silmissään ette ole lähettiläs, mutta sama se.\"\n\n\"Te siis menette?\"\n\n\"Ei tarvita; voihan huutaa akkunasta.\"\n\nJa Beausire huusi akkunasta päällysmiestä, joka oli ryhtymäisillään\nneuvotteluihin portinvartijan kanssa. Kuultuaan kutsun päällysmies\nheti riensi yläkertaan ja tapasi yrityksen päämiehet kassan\nviereisessä huoneessa. Beausire puhutteli häntä hymyillen.\n\n\"Lyödään vetoa, että minä tiedän, mitä sanoitte portinvartijalle.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, te kerroitte hänelle, että Böhmerin kanssa ei kaupasta tullut\nmitään.\"\n\n\"En puhunut sanaakaan.\"\n\n\"Nyt valehtelette.\"\n\n\"Voin vaikka vannoa, etten puhunut.\"\n\n\"Hyvä on, sillä jos olisitte puhunut, olisitte tehnyt aika tyhmyyden\nja menettänyt suuren summan rahaa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kummeksi päällysmies. \"Minkä rahasumman?\"\n\n\"Kaiketi ymmärrätte, että ainoastaan me kolme tunnemme salaisuuden.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja että sata kahdeksan tuhatta livreä siis on meidän kolmen, kun\nkaikki muut luulevat, että Böhmer ja Bossange veivät rahat mukanaan.\"\n\n\"Hitto vie!\" ihastui päällysmies. \"Se on ihan totta!\"\n\n\"Kolmekymmentä kolme tuhatta kolmesataa kolmekymmentä kolme livreä\nkuusi souta joka miehelle\", sanoi don Manuel.\n\n\"Enemmän siitä tulee!\" huudahti päällysmies. \"Niistä kahdeksasta\ntuhannesta on vielä suoritettava pikkuinen jakolasku.\"\n\n\"Oikein\", myönsi Beausire. \"Suostutteko?\"\n\n\"Suostunko!\" hymähti kamaripalvelija ja hykersi käsiään.\n\n\"Siitä saatte olla varmat. Se oli miehen puhetta.\"\n\n\"Kyllä, lurjuksen puhetta!\" sanoi nyt Beausire jyrisevällä äänellä.\n\"Tiesin jo ennestään, että olette lurjus. Kuulkaa, Manuel, te kun\nolette väkevä, tarttukaa tuohon veijariin ja näytetään tovereille,\nmikä hän on miehiään.\"\n\n\"Armahtakaa!\" huusi miesparka. \"Se oli vain leikkiä.\"\n\n\"Kas niin\", jatkoi Beausire, \"mars tuonne pimeään kamariin, kunnes\nehdimme sinut tuomita.\"\n\n\"Antakaa anteeksi!\" pyysi vielä päällysmies.\n\n\"Varokaa\", sanoi Beausire don Manuelille, joka rutisti kavalaa\nyhtiömiestä, \"ettei Ducorneau kuule!\"\n\n\"Jollette päästä irti\", sanoi päällysmies, \"annan ilmi teidät kaikki!\"\n\n\"Ja minä kuristan sinut!\" uhkasi don Manuel vihaisella äänellä ja\ntyrkkäsi uhrinsa läheiseen pukuhuoneeseen.\n\n\"Lähettäkää Ducorneau jälleen asialle\", kuiskasi don Manuel\nBeausirelle.\n\nTämä ei viivytellyt, vaan kiirehti siihen kamariin, joka oli\nlähettilään huoneen vieressä, jälkimäisen sulkiessa kamaripalvelijan\npimeään komeroon.\n\nKului minuutti, eikä Beausirea kuulunut. Don Manuelin päähän juolahti\nmuuan aate. Hän tiesi olevansa yksin. Kassa oli kymmenen askeleen\npäässä. Jos sen avaisi, sieppaisi nuo sata kahdeksan tuhatta livreä,\nhyppäisi akkunasta ja pujahtaisi saaliineen puutarhan kautta, ei\nsiihen menisi taitavalta varkaalta kuin pari minuuttia. Hän laski,\nettä Beausire tarvitsi saadakseen Ducorneaun lähtemään ja palatakseen\nyläkertaan ainakin viisi minuuttia.\n\nHän syöksähti siis ovelle, josta pääsi kassahuoneeseen. Ovi oli pantu\nsalpaan. Mutta don Manuel oli väkevä ja niin taitava, että olisi\nkellonavaimella aukaissut kaupunginportin.\n\n\"Beausire on epäillyt minua\", tuumi hän, \"kun minulla on yksin avain,\nja pannut salvan eteen; se on oikein.\"\n\nMiekkansa kärjellä hän sai salvan nostetuksi. Silloin hän pääsi\nkassakirstun ääreen ja kiljahti kamalasti. Kirstu ammotti tyhjänä.\nBeausire, joka oli hankkinut itselleen toisen avaimen, oli käynyt\ntäällä toisen oven kautta ja kahmaissut kaikki rahat.\n\nDon Manuel juoksi kuin hullu alas portinvartijan luo, jonka tapasi\nlaulamassa. Beausire oli päässyt viisi minuuttia edelle.\n\nKun portugalilainen oli huudoilla ja vaikerruksilla julistanut koko\nhotellille, mitä oli tapahtunut, ja saadakseen todistajan päästänyt\npäällysmiehen vapauteen, näki hän ympärillään vain epäuskoisia ja\nraivostuneita. Häntä syytettiin salajuonesta Beausiren kanssa, joka\nmuka oli karannut edeltä tallettaen hänelle puolta summaa.\n\nNyt oli naamiot riisuttu, salaperäisyys poistettu, eikä rehellinen\nDucorneau enää käsittänyt, millaisten ihmisten kanssa oli joutunut\ntekemisiin. Hän oli vähällä pyörtyä nähdessään diplomaattien tekevän\nvalmistuksia hirttääkseen eräässä vajassa don Manuelin, joka ei\njaksanut pitää puoliaan.\n\n\"Hirteenkö herra de Souza?\" huusi sihteeri. \"Sehän on\nmajesteettirikos, olkaa varuillanne!\"\n\nSilloin päätettiin heittää Ducorneau kellariin, hän kun kiljui liian\nkovaa. Mutta samassa kuului portilta kolme juhlallista jyskytystä,\njoista yhtiömiehet hätkähtivät. Kaikki vaikenivat. Taas jyskytettiin\nkolmesti. Sitten huusi tuima ääni portugalinkielellä:\n\n\"Avatkaa! Portugalin lähettilään nimessä!\"\n\n\"Lähettiläs!\" mutisivat veijarit hajaantuen eri tahoille ja paeten\nsikinsokin halki puutarhan, yli läheisten muurien ja kattojen.\n\nOikea lähettiläs, joka oli todellakin saapunut, pääsi hotelliinsa\nvasta poliisin avulla, joka mursi portin suunnattoman ihmisjoukon\nkatsellessa tätä merkillistä ilmiötä. Sitten tarkastettiin kaikki\npaikat; Ducorneau vangittiin ja vietiin Châteletin vankilaan, jonne\nhän jäi yöksi.\n\nNäin päättyi Portugalin valelähetystön seikkailu.\n\n\n\n\nXLIII\n\nHARHALUULOJA JA TOSIASIOITA\n\n\nJos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut\nBeausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä\ntullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä\npäässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle\nja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit\nyhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle\nniillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät\nviljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei\nkukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli\nvarma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä\najohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.\n\nBeausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin\nympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta,\njonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain\nvasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia\non, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta\neikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän\npuuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja\nvuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään\naikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi\nkurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja\nliikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä\nhuokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten\nkorviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.\n\n\"Ah\", tuumi Beausire, \"nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen\nrikas.\"\n\nJa taas hän henkäisi syvään.\n\n\"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein,\nkuin alkaisin lihota.\"\n\nTosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli\npullistunut.\n\n\"Minä teen\", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, \"myös Olivasta yhtä\nrehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja\nvaatimuksissaan hyvin yksinkertainen.\"\n\nMies poloinen!\n\n\"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä\nmaatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia,\njossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi.\"\n\n\"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys.\"\n\nEi enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!\n\n\"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä,\nonnenonkija Beausire, täydellisen vaimon.\"\n\nTähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut.\nHän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli\ntallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä\nharkitsemaan asemaansa.\n\nViarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta.\nLähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan\nsaaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin\nrosvon kotona.\n\nSiinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He\nvaroittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää,\nvaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.\n\nMikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että\nBeausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän\ntietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden\näärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta\nlopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen\nrakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.\n\nHänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka\nnopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä.\nParemmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren\nrahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne\nlensivät.\n\nIlta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle,\nHenrik IV:n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne\najoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen,\nmutta suosittu.\n\nUskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli\nDauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin\nkätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen\nheitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa\nDauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan\npäässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle\npäin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet\nolivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita\nPont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että\noli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö\nja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja\nilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.\n\nBeausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa;\nhän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen\nkäyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi\nDauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi.\nJa kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi\nkaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.\n\nNyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla\nlukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä\nBeausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä\npoliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen\nviranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä\nhiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä\ntalon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne.\nSepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden\nkeskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.\n\nBeausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat\nhämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli,\ntottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti\nsilmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun.\nHän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä\ntahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan.\nJa siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella\nkannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä,\nolisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut:\nTässä minä olen, minä sen tein!\n\nMutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta\nlivreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että\nniin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli\nsuorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi\nkaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen\nrakkaushuolensa.\n\n\"Järjellisesti puhuen\", tuumi hän, \"jos annan siepata itseni,\nsiepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa... syöksyn\nhäviöön... todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli... mutta\nhänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua\nvähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna\ntalteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia.\"\n\nNäin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti\njuoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän\noli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen\nhakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä\noli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt\njärkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat\nyhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti\nLuxembourgin puistosta.\n\nMutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne\njoutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli\nNicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta,\nkun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset\nravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä\navulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri\nparaiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan\nkiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren\nomistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan\npariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.\n\nBeausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa\nOlivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti.\nHänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin\nyllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat\nDauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt\nhalunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin\nOlivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain\nerehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla.\nVielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska\npoliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.\n\nBeausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti\ntuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui\nLuxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi\ntullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki\nkaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat\nerään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata\nhikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja\nrauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella\nviinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja\nlevottomalle sielulle.\n\nHän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi\nhänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole\nei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen\nikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui\nsiitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan,\nhänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.\n\nJäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä\ntiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai\nparasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja\nsiveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.\n\nMikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään\nkuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen\ntulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä,\nvaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt,\nvaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää\nlukijalle.\n\n\n\n\nXLIV\n\nNEITI OLIVA ALKAA IHMETELLÄ, MITÄ HÄNESTÄ TAHDOTAAN\n\n\nJos Beausire olisi luottanut vain silmiinsä, jotka olivat mainiot,\neikä antanut silloin sokaistun järkensä puhua, olisi hän säästänyt\nitseltään monta harmia ja pettymystä. Sillä hän oli todellakin nähnyt\nOlivan istumassa vaunuissa erään herran vieressä, jota ei ollut\nensi silmäyksellä tuntenut, mutta jonka olisi varmasti tuntenut\njo toisella silmäyksellä. Oliva oli aamulla tapansa mukaan ollut\nkävelyllä Luxembourgin puistossa, mutta ei ollut palannut kotiin\npäivällisille kello kaksi, sillä hän oli joutunut sen merkillisen\nystävän seuraan, jonka oli saanut naamiaispäivänä.\n\nPuistossa näet sattui, että juuri kun Oliva oli aikeissa lähteä ja\nsuoritti maksua istumapaikastaan hymyillen kahvilan omistajalle,\njonka vieraana hän oli melkein joka päivä, tuli eräästä lehtokujasta\nesille Cagliostro, kiirehti hänen luokseen ja tarttui käsivarteen.\nOlivalta pääsi huudahdus.\n\n\"Minne te aiotte?\" kysyi tulija.\n\n\"Tietysti kotiin Dauphine-kadulle.\"\n\n\"Silloin osutte juuri paraiksi, sillä teitä odotetaan\", selitti tämä\ntuntematon herra.\n\n\"Odotetaan... minua... mitä se on? Ei minua kukaan odota.\"\n\n\"Varmasti; siellä on noin tusina vierasta.\"\n\n\"Tusina vierasta!\" huudahti Oliva nauraen. \"Miksei samalla koko\npataljoona?\"\n\n\"Jos sinne vain mahtuisi pataljoona, olisi kai lähetetty.\"\n\n\"Jopa te ihan hämmästytätte!\"\n\n\"Ja hämmästyttäisin vielä enemmän, jos laskisin teidät\nDauphine-kadulle.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että teidät, ystäväiseni, vangittaisiin.\"\n\n\"Vangittaisiin, minut?\"\n\n\"Aivan niin; ne kaksitoista herraa, jotka teitä odottavat, ovat herra\nde Crosnen lähettämiä poliisimiehiä.\"\n\nOliva värähti; eräät ihmiset kammoavat aina eräitä asioita. Mutta hän\nrohkaistui, kun oli ehtinyt omaatuntoaan paremmin tarkastaa, ja sanoi:\n\n\"En minä ole mitään tehnyt. Miksi minut vangittaisiin?\"\n\n\"Miksi joku nainen vangitaan? Jonkin juonen, joutavan seikan vuoksi.\"\n\n\"Ei minulla ole juonia.\"\n\n\"Mutta ehkä on ollut.\"\n\n\"Sitä en kiellä.\"\n\n\"No niin, epäilemättä on väärin, jos teidät vangitaan. Mutta\nkuitenkin sitä yritetään. Aiotteko sittenkin mennä kotiin?\"\n\nOliva epäröi kalpeana ja hämmästyneenä.\n\n\"Te leikitte minun kanssani kuin kissa hiiriraukan kanssa\", sanoi\nhän. \"Jos jotakin tiedätte, niin sanokaa. Koskeeko se Beausirea?\"\n\nJa tällöin hän loi Cagliostroon rukoilevan katseen.\n\n\"Kenties. Minussa on se epäilys, että hänen omatuntonsa ei ole niin\npuhdas kuin teidän.\"\n\n\"Poika parka!\"\n\n\"Surkutelkaa häntä, mutta jos hänet on siepattu kiinni, älkää häntä\nmatkiko jäämällä poliisin kynsiin.\"\n\n\"Mitä etua teillä voi olla siitä, että minua varjelette? Miksi te\nminusta välitätte? Kuulkaapa\", lisäsi hän rohkeasti, \"ei se ole\nluonnollista, että semmoinen herra kuin te...\"\n\n\"Älkää jatkako, sanoisitte tyhmyyden. Aika on muuten täpärällä, sillä\nkun teitä ei tavata kotona ettekä näy palaavan, voivat vieraanne\ntulla hakemaan täältä.\"\n\n\"Täältä! Tietävätkö he minun olevan täällä?\"\n\n\"Mitä ihmettä siinä olisi, kun, minäkin tiesin? Mutta kuulkaa jatkoa.\nKun harrastan teidän asioitanne ja etuanne, niin älkää muusta\nvälittäkö. Lähdetään kiireesti Enfer-kadulle; siellä odottavat\nvaununi. Mitä, vieläkö epäilette?\"\n\n\"Vielä.\"\n\n\"No tehdään siis jotakin oikein varomatonta, mutta se saa teidät\nkerta kaikkiaan uskomaan. Ajetaan vaunuissani kotinne ohitse, ja kun\nsaatte nähdä nuo poliisiherrat niin kaukaa, ettei teitä siepata,\nmutta niin likeltä, että huomaatte, mitä heillä on mielessä, niin\nosaatte panna arvoa hyvään tarkoitukseeni.\"\n\nNäin puhuen hän oli saattanut Olivaa ristikkoportille, Enfer-kadun\npuolelle. Vaunut tulivat likelle, ja he lähtivät yhdessä ajamaan\nDauphine-kadulle, missä Beausire heidät vilaukselta näki.\n\nJos tämä olisi silloin huutanut kovempaa tai seurannut ajoneuvoja,\nolisi Oliva kaikin mokomin häneen yhtynyt, pelastaakseen vainotun\ntai pelastuakseen vapaan Beausiren kanssa. Mutta Cagliostro näki\nmiesparan ja käänsi Olivan huomion toisaalle viitaten väkijoukkoon,\njota uteliaisuus jo keräsi vahtimiesten ympärille.\n\nHeti kun Oliva näki kotinsa joutuneen poliisin valtaan, heittäytyi\nhän suojelijansa syliin niin epätoivoisena, että siitä olisi heltynyt\nkuka tahansa paitsi tämä rautainen mies, joka tyytyi vain puristamaan\nnuoren naisen kättä ja piilottamaan hänet laskemalla akkunaverhon.\n\n\"Pelastakaa minut! Pelastakaa!\" hoki sillä välin naisparka.\n\n\"Sen lupaan\", vastasi toinen.\n\n\"Mutta kun sanotte noiden poliisimiesten tietävän kaikki, saavat he\nminut sittenkin kiinni.\"\n\n\"Ei ollenkaan; sieltä, minne nyt joudutte, ei teitä kukaan keksi.\nSillä jos tultiinkin teitä tavoittamaan kotoa, niin ei tulla minun\nkotiini.\"\n\n\"Huu!\" purki Oliva kauhuaan. \"Teidän kotiinne... sinnekö nyt mennään?\"\n\n\"Te olette hupsu\", vastasi hänen saattajansa. \"Ette näy enää\nmuistavan sopimustamme. Minä en ole teidän rakastajanne enkä\ntahdokaan olla.\"\n\n\"Tarjootteko siis vankilaa?\"\n\n\"Jos teistä on poliisivankila parempi, niin saatte mennä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Oliva peloissaan. \"Minä jään teidän valtaanne;\ntehkää minulle, mitä hyväksi näette.\"\n\nJa niin Cagliostro vei Olivan Neuve-Saint-Gilles-kadulle, siihen\ntaloon, jossa näimme hänen vastaanottavan Filip de Taverneyn.\nSijoitettuaan hänet toiseen kerrokseen, pieneen huoneustoon, kauas\npalvelijain näkyvistä ja kaikesta silmälläpidosta sanoi Cagliostro:\n\n\"Teille täytyy hankkia parempi olo kuin mitä täällä on.\"\n\n\"Parempi olo! Mistä se tulisi?\" nyyhkytti Oliva. \"Voiko viihtyä ilman\nvapautta, kun ei saa kaupungilla käydä? Täällä on niin kolkkoa. Ei\nedes puistoa. Minä ihan kuolen.\"\n\nJa hän silmäili akkunasta hätäisesti, epätoivoissaan.\n\n\"Oikeassa olette\", vastasi hänen suojelijansa. \"Mutta minä toimitan,\nettei teiltä mitään puutu. Täällä teidän olisi ikävä asua, ja\nsitäpaitsi väkeni lopulta näkisi teidät ja alkaisi häiritä.\"\n\n\"Tai myisi minut poliisille\", lisäsi Oliva.\n\n\"Sitä ei tarvitse pelätä, rakas lapsi; minun väkeni myy vain, mitä\nheiltä ostan. Mutta saadaksenne olla niin rauhassa kuin haluatte,\nhankin teille toisen asunnon.\"\n\nOliva hieman rauhoittui näistä lupauksista. Muuten alkoi tämä uusi\nkoti jo miellyttää, sillä hän huomasi sen mukavaksi ja löysi hauskoja\nkirjoja. Hänen suojelijansa jätti hänet yksikseen sanoen:\n\n\"En tahdo teitä valloittaa nälällä, rakas lapsi. Jos haluatte minua\ntavata, niin soittakaa; minä tulen heti, jos olen kotona, taikka\nkohta palattuani, jos sattuisin olemaan poissa.\"\n\nSitten hän suuteli Olivan kättä ja poistui.\n\n\"Tuokaa minulle kaikin mokomin uutisia Beausiresta\", huusi Oliva\nhänen jälkeensä.\n\n\"Kaikin mokomin\", vastasi kreivi ja sulki oven jälkeensä.\nLaskeutuessaan sitten portaita alas Cagliostro mutisi mietteissään:\n\n\"Siitä tulee pyhyyden häväistys, jos hänet panen asumaan\nSaint-Clauden kadun taloon. Mutta kukaan ei saa häntä nähdä eikä\nsiinä talossa näekään. Jos taas jonkun tarvitsee hänet nähdä, niin se\nhenkilö näkee hänet juuri tuossa Saint-Clauden kadun talossa. Tehdään\nsiis vielä tämäkin uhraus! Annetaan sammua viimeisenkin kipinän siitä\nliekistä, joka muinoin leimusi!\"\n\nKreivi otti ylleen väljän päällystakin, haki pöytälaatikosta avainten\njoukosta, valitsi muutamia, joita silmäili liikutetuin mielin,\nja lähti sitten yksinään jalkaisin liikkeelle, ylöspäin pitkin\nSaint-Louis-du-Marais-katua.\n\n\n\n"]