[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2Bqan7eI826otZvUL6YPFN_5hCEQcawSAylXC5SH-Ac":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3417,"Kaunolukemisen opas","Avellan, Kaarola",1854,1930,"3417-avellan-kaarola-kaunolukemisen-opas","3417__Avellan_Kaarola__Kaunolukemisen_opas",null,"tietokirja",[],[],"fi",1901,16581,107747,false,75715,[22,23,24],"Elocution","Finnish language","Oral reading",[26,27,28],"How To ...","Language & Communication","Teaching & Education","\"Kaunolukemisen opas\" by Kaarola Avellan is a guidebook written in the early 20th century. The work appears to focus on the art and technique of expressive reading aloud, likely aimed at teachers, aspiring performers, and those interested in Finnish language and literature. Its contents provide both practical and theoretical advice on how to effectively communicate literary works and emotions through spoken language.  The opening of the guide sets the context by explaining the lack of practical resources for teaching expressive reading, which motivated the author (with years of teaching experience) to write this manual. The beginning outlines the importance of mastering both the technical (material) aspects of reading—like proper use of the voice, pronunciation, and articulation—and the psychological (spiritual) aspects, such as understanding and conveying the emotional content of a text. Detailed explanations are provided about speech organs, formation of sounds, and the foundational principles of stress (paino) and rhythm in Finnish, including distinctions between logical, quantitative, and qualitative emphasis. The text uses examples from Finnish poetry and prose, illustrating how nuances in pronunciation, emphasis, and pause structure contribute to vivid oral interpretation. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Opas käsittelee kaunoluvun ja lausunnan perusteita, kuten hengitystä, äänenkäyttöä ja rytmiä. Se tarjoaa käytännön ohjeita puheen tekniseen hallintaan sekä tunteiden ilmaisemiseen runojen ja draaman esittämisessä.","Kaarola Avellanin 'Kaunolukemisen opas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3417. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","1854-1930\n\n\n\nKAUNOLUKEMISEN OPAS\n\nToimittanut\n\nKaarola Avellan\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuom. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Kaunoluvun yleisiä sääntöjä.\n   Puhe-elimet.\n   a. Kurkunpää\n   b. Äänitorvi\n\nII. A. Oppi sanaosien ja sanojen äänenpainosta.\n    B. Kvantitatiivisen painon jako.\n    C. Loogillisen painon jako.\n    D. Katsahdus loogillisen painon yleisiin sääntöihin.\n    E. Vastakohtaisten käsitteiden paino.\n    F. Perusääntä alempana.\n\nIII. Kvalitatiivinen paino.\n  A. Symboolinen paino.\n  B. Eetillinen paino.\n\nIV. Kielen rytmiikki.\n    Tahti-oppi.\n    Paussi-oppi.\n    Hengitys.\n\nV. Teknillinen puoli.\n   Lukemisen sointu ja puhtaus.\n   Äänen voima ja kestävyys.\n   Portamento.\n   Volubiliteetti.\n   Äänen laajuus ja taipuvaisuus.\n   Huulten ja kielen harjoitus.\n\nVI. Kaunolukemisen henkinen sisällys.\n    Huomautuksia erilaisten tunteiden esittämisestä.\n    Runojen lausunnosta.\n    Eri runolajit.\n    Draaman esitys.\n    Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava.\n\n\n\n\nNiinä monina vuosina, joina olen toiminut kaunolukemisen opettajana,\nolen yhä kipeämmin kaivannut kaunoluvun oppikirjaa. Siksi olen vuosien\nkuluessa saavuttamani kokemuksen nojalla valmistanut tämän oppaan\nkaunoluvussa.\n\nKoska kaunoluvun taito vielä on meillä aivan vähän kehittynyt, olen\npitänyt käytännöllisimpänä kosketella ainoastaan sen tärkeimpiä puolia.\nLoogillinen paino on esitetty O. Svahn'in mukaan, kvalitatiivinen paino\nranskalaisten ja saksalaisten lähteitten mukaan sekä oman kokemukseni\nnojalla.\n\nSuositan kirjaani maamme opettajistolle, näyttämölle aikoville,\nlausuntoklubeille ja kaikille niille kansalaisille, jotka suomenkieltä\nharrastavat.\n\nProfessori E. Setälälle ja lehtori B.F. Godenhjelmille, jotka\nneuvoillansa ovat minua auttaneet, sekä herra A. Slottelle, joka on\nteostani tarkastanut, lausun täten nöyrimmät kiitokseni.\n\nKaarola Avellan.\n\n\n\n\n\nI.\n\nKAUNOLUVUN YLEISIÄ SÄÄNTÖJÄ.\n\n\nMitä on kaunoluku?\n\nKaunoluku on taito luonnollisesti, sointuisasti, oikeakielisesti ja\nkuvailevasti kertoa joko omia taikka muitten kirjallisesti esitettyjä\najatuksia ja tunteita. Siis kaikki pääasiallisimmat säännöt, jotka\nkoskevat kaunolukua, koskevat myöskin kaunopuhetta.\n\n\n\nKaunoluvun tarkoitus.\n\nKirjallisten teosten esittäminen on onnistunutta eli tarkoitustaan\nvastaavaa, jos se kuulijassa voi herättää samat ajatukset ja tunteet,\njotka tekijässä ovat vaikuttaneet teoksen syntymisen.\n\n\n\nKaunoluvun yleiset ja sisälliset edellytykset.\n\nVoidaksemme saavuttaa yllä viitattua tarkoitusta, vaaditaan ensinnäkin\nkyky käsittää kappaleen henkistä sisällystä sekä sen kielellisiä\nilmaisumuotoja, ja toiseksi vaaditaan kyky äänenvaihdoksilla tarkasti\nilmaista ajatusten ja tunteiden vaihdoksia. (Jos esim. hukkumaisillaan\noleva ihminen sanoisi läsnäoleville välinpitämättömänä äänellä eli niin\nsanotulla koneellisella lukuäänellä: »auttakaa», niin hän varmaankin\njäisi avutta, sillä läsnäolijat tuskin häntä ymmärtäisivät.) Kauneinkin\nrunokappale kadottaa vaikutuksensa ellei sitä lausuta sisällystä\nvastaavalla äänenpainolla ja äänenvivahduksilla.\n\nKaunolukemisen taidossa on niinmuodoin _materialinen ja henkinen_\npuoli, koska se perustuu sekä fyysillisen välikappaleen, _äänen_, että\nhenkisen välikappaleen, _ajatuksen_, harjoittamiseen.\n\nTeknillinen puoli perustuu kahteen kohtaan: _ääneen ja lausuntoon_,\nääniin ja sanoihin.\n\nÄänen ilmaisemista varten on meillä puhekoneisto. Sen tärkeimmät elimet\novat: Kurkunpää ja äänitorvi.\n\n\n\na) Kurkunpää.\n\nKurkunpäässä ovat elimistön tärkeimmät osat, nim.\n\n1. Ääni-jänteet, 4 joustavaa jänterejännettä, jotka käyvät kurkunpään\npoikitse edestä taaksepäin. Alimmat ovat varsinaiset äänijänteet,\nylimpiä sanotaan _valejänteiksi_.\n\n2. Ääni-rako, joka sijaitsee oikean- ja vasemmanpuolisen varsinaisen\näänijänteen välissä.\n\n3. Kurkunkansi, liikkuva levy, joka toisinaan, esim. niellessä, laskeuu\nääniraon peitoksi.\n\n\n\nb) Äänitorvi.\n\nKurkunpään yläpuolella alkaa nielu, joka johtaa eteenpäin suuaukkoon,\nylöspäin nenän onttoihin. Suuaukossa on seuraavat puheäänien syntymistä\nvarten välttämättömät osat: _posket, kieli, hampaat ja ikenet, kitalaki\nja huulet_.\n\n1. Poskien muodostelu vaikuttaa tuntuvasti äänen muodostukseen yleensä,\nmutta erittäinkin n.s. pyöreitten vokaalien ääntämiseen.\n\n2. Kieli on kuitenkin edellisiä elimiä tärkeämpi. Erittäin hienon\njäntererakennuksensa tähden voipi kieli asettua lukemattomiin eri\nasentoihin ja niinmuodoin synnyttää rajattoman määrän erillaisia\npuheääniä.\n\n3. Tärkeät ovat myöskin huulet, jotka liikkuvaisuudellaan suuresti\nvaikuttavat äänen muodostukseen. Huulten pitentämistä sanomme\n_venyttämiseksi_, esim. e, niiden lyhentämistä _supistamiseksi_, esim.\no, ja niiden pitentämistä ulospäin _ulostyöntämiseksi_, esim. y. Huulia\nvoipi tietysti venyttää, supistaa sekä työntää ulos joko suuremmassa\ntahi vähemmässä määrässä, esim. ä-e-i; o-ö; u-y.\n\nPaitsi näitä edellä mainitulta puhe-elimiä tarvitaan puheäänien\nmuodostumista varten; hengityselimien, keuhkojen ja henkitorven kautta\nkulkevaa _ilmavirtaa_.\n\nTämän ilmavirran muodostelemista kurkunpään ja äänitorven\nerilaisten liikkeitten avulla nimitetään äänen muodostamiseksi eli\n_artikulatiooniksi_.\n\nÄänirako ja äänijänteet voidaan asettaa joko _passiiviseen_ tahi\n_aktiiviseen_ tilaan.\n\nPassiivisessa tilassa on äänirako avonaisena ja äänijänteet\nliikkumattomat. Sitä ääntä, joka syntyy ilmavirran kulkiessa\npassiivisen kurkkuasennon kautta, sanomme uloshenkäykseksi eli\n_aspiratiooniksi_ ja sisäänhenkäykseksi eli _respiratiooniksi_.\n\nTämä siis ei ole mitään puheääntä, koska se ei ole artikuleerattua\neli muodostettua, s.o. koska ilmavirta kulkee aivan muodostelematta\npuhe-elimistön kautta.\n\nKuiskaus saadaan syntymään kun äänirako on melkein suljettuna eikä\nilmavirta pane äänijänteitä värähtelemään. Kun äänirako on suljettuna,\nkulkee ilmavirta _valejanteiden_ kautta, jotka siis ovat varsin tärkeät\nkuiskausääntä muodostettaessa.\n\nKuuluva ääni eli _ääntäminen_ syntyy siten, että ilmavirta panee\näänijänteet värähtelemään. Äänen _korkoasteet_ riippuvat äänijänteiden\npituudesta, leveydestä ja jännityksestä. Äänen _voima_ taas riippuu\nosittain ilmavirran voimallisuudesta ja paljoudesta, osittain niiden\npuhe-elimien vahvuudesta, jotka sitä muodostelevat.\n\nOlemme siis tulleet ääniin, jotka riippuen eri äänilaaduistaan jaetaan\nvokaaleihin ja konsonantteihin.\n\nVokaalit (selvästi kuuluvat kielen äänet) muodostuvat äänitorvessa ja\nsaavat vapaasti kulkea toisten puhe-elimien kautta ilman että niitä\nkatkaistaan.\n\nKonsonantit (korisevat ja äänettömät kielen äänteet, jotka ainoastaan\nvokaalien avulla voivat selvästi ääntyä) syntyvät siten, että ilmavirta\njoko kerrassaan katkaistaan (kuten g, k, b, p, t, d,) tahi puserretaan\nkulkemaan puhe-elimien muodostamaa tietä, joka on niin ahdas ettei\nselvää ääntä voi syntyä (kuten m, n, 1, r, s, h).\n\nVokaalien ja konsonanttien yhtyessä muodostuvat tavut ja sanat.\nKonsonantit ovat niin sanoaksemme sanan luurakennus (runko), sillä ne\nantavat oikeastaan sanalle ryhtiä ja vankkuutta. Jokaisen, joka tahtoo\noppia selvästi ja sointuvasti lukemaan, tulee siis oppia voimakkaasti\nja nuorteasti artikuleeraamaan. Mitä vokaaleihin tulee, rajoittuvat\nsäännökset niiden suhteen siihen, että niitä tulee ääntää niin kuin\nyleinen kirjakieleksi elpynyt ääntämistapa vaatii, murteellista\nääntämistä välttäen. Kaikki äänet ovat lausuttavat niin sointuisasti ja\nsäntillisesti kuin suinkin.\n\nHarvoin ihmisellä on synnynnäisenä lahjana täydellisesti hyväksyttävä\nartikulatiooni. Toisen artikulatiooni on _kova_, toisen taas _pehmeä,\nveltto_ ja _voimaton_ tahi _kumea_. Ainoastaan ahkera harjoitus voi\npoistaa nämä viat. Artikulatioonin arvo kaunolukuun nähden on siis\nerittäin suuri, sillä artikulatiooni on tehokkain keino, jonka avulla\nlukemiseen saadaan selvyyttä, voimaa ja pontevuutta. Heikkokin ääni\nvoi hyvän artikulatioonin kautta täyttää tehtävänsä, jopa silloinkin\nkuin tulee puhua suurelle kuulijakunnalle. Äänettä ei voi kukaan\npuhua, mutta ääni semmoisenaan, vaikkapa hyväkin, on riittämätön\nhyvään lukemiseen ja puhumiseen, ellei artikulatiooni sitä sopivaksi\nmuodostele. (Löytyy esim. ihmisiä, joiden runsas äänivarasto on\nsuorastaan haitaksi, kun eivät artikulatioonin avulla voi hallita\nja muodostella ääniä, — _ääni_ syöpi _sanan_ ja vokaalit nielevät\nkonsonantit.)\n\nHuomattakoon siis, että äänen paino alkaa kohta yksityisten äänien\nlausumisella. Sillä, kuten tiedämme, jaetaan vokaalit avonaisiin,\npuoli-avonaisiin ja suljettuihin. Konsonantit jaetaan myöskin kolmeen\nlajiin: kurkkuääniin, huuliääniin ja kieliääniin, joita äännettäessä\naseena käytetään kieltä.\n\n\n\n\nII. A. OPPI SANANOSIEN JA SANOJEN ÄÄNENPAINOSTA.\n\n\n1. Painon käsite ja tarkoitus.\n\nPainolla tarkoitetaan tässä sitä erityistä _kvantitatiivista_ eli\nlaajuuden mukaista ja _kvalitatiivista_, sisällyksen mukaista, painoa\nihmisäänessä, jonka kautta yhtä tahi useampaa kielen ääntä lausutaan,\nsiten erottamalla niitä yhdestä tahi useammasta muusta äänestä.\n\n\n\n2. Painon ilmaisemistavat.\n\nÄänen pituus (lausumis-aika). Äänen voima ja korko. Äänen asema ja\nääniaste (intervalli). Ääniväri eli äänen laatu: äänen sisällinen\nluonne erityisen tunteen eli mielenliikutuksen ilmaisijana. Edelliset\nkolme painon ilmaisemistapaa ovat kvantitatiivisia, neljäs on\nkvalitatiivinen.\n\n\n\n3. Painon esineet.\n\nPainolla voipi olla esineenä: joko erityinen kielen-ääni sinänsä taikka\njonkun sanan osana, esim. sanassa _viimeinen_ tulee pääpaino _vii_\n-tavulle. Lauseessa: »Kaikki ihmiset ovat elimellisiä olentoja», tulee\npääpaino sanoille _kaikki_ ja _elimellisiä_. Lauseissa: »Sanotaan että\nkaikki hyvät ihmiset ovat onnellisia», saapi toinen eli objektiivilause\npääpainon. Tämä paino on kvantitatiivinen, mutta sen ohessa voidaan\njoku erityinen sana eli lause-yhdiste lausua erillaisella painolla\nsiihen tunteeseen katsoen, jota se ilmaisee, jolloin paino on myös\nkvalitatiivinen. (Niinpä lausutaan huudahdussanat »voi», »oi»\nerinäisillä kvalitatiivisella painolla, sen mukaan mitä tunnetta\nhuudahdus ilmaisee, esim. iloa, surua, kaipausta.)\n\n\n\n4. Kvantitatiivisen äänenpainon mittamäärä eli perusääni.\n\nLausuttava ääni, tavu tahi sana on perusääntä _ylempänä_, jos sillä\non korkeampi eli suurempi paino kuin perusäänellä, mutta perusääntä\n_alempana_, jos sillä on matalampi eli vähempi paino kuin perusäänellä.\n\nÄäni, tavu tahi sana, joka on perusääntä ylempänä, on sentähden\n_painollinen_, mutta perusääntä alempana oleva tavu tahi sana on\n_painoton_.\n\n\n\n5. Kvantitatiivisen painon vaihtelevaisuus.\n\nJokainen yksinkertainen kielen ääni, joka ilmaistaan esim. äänen\nmerkeillä a, e, ö, b, k, r, s, lausutaan yhdenvertaisella pituudella\nja painolla ja käyttämällä yhdenvertaista ääniasemaa ja ääniastetta.\nMutta kun nämä yksinkertaiset äänet yhdistetään keskenään, niin ne\nkäyvät moninaisten muutosten alaisiksi. Esim. _on_-sanassa on n -ääni\nperusääntä alempana, _onni_-sanassa taas on n -ääni voimakkain,\nperusääntä ylempänä. Samaten on tavujen laita esim. rämeinen, suuri.\n\nMutta vielä moninaisemman vaihettelun alaisina ovat sanat lauseen\nosina. Esim. »Tytön olisi pitänyt panna kirjansa järjestyksessä\nkaappiin». Sana _tytön_ jääpi perusäänelliseen asemaan, mutta sanat\n»kirjansa järjestyksessä kaappiin», saavat kaikki korkeamman painon,\njota vastoin sanat »olisi pitänyt» jäävät painottomiksi, laskeuvat siis\nperusääntä alemma.\n\n\n\n\nII B. KVANTITATIIVISEN PAINON JAKO.\n\n\na. Etymoloogillinen eli se paino, joka sanalla on semmoisenaan sanan\nsisällisen rakenteen, muodostuksen ja muodon puolesta.\n\nb. Loogillinen eli järkijohtoinen paino; se paino, jonka sana saa\nlauseen osana ollen, sen merkityksen mukaan, mikä sillä lauseen\najatusjohdossa on.\n\n\n\n1. Loogillisen painon käsite ja tarkoitus.\n\nLoogillinen eli järkijohtoinen paino on niinmuodoin se paino, joka\ntulee sanalle lauseen osana ollen, ja kokonaiselle lauseellekin,\nsen ollen pitemmän ajatusjakson erityisempää merkitystä ilmaisevana\nosana. Loogillisen painon tarkoituksena on siis, erityistä merkitystä\nsisältävien osain (sanain ja lauseiden) ilmaisemisella saattaa\nesityksen sisällys kuulijalle selväksi ja helppotajuiseksi.\n\n\n\n2. Loogillisen painon asteet.\n\nSanat lauseissa ja tavut sanoissa ovat, kuten nyt olemme huomanneet,\npainon suhteen erillaisten painoasteiden alaisina, ne kun voivat olla\njoko perus-äänessä, perusääntä ylempänä taikka perusääntä alempana,\nsiis joko painollisia tahi painottomia.\n\n\n\n3. Sanojen yli liukuminen.\n\nSitä lausumistapaa, jolla yhtä tahi useampaa peräkkäin olevaa\n_painotonta_ sanaa lausutaan, nimitämme _liukumiseksi_. Esim. Hänen\nolisi pitänyt olla kotona.\n\nHuom.! Oikea asianmukainen liukuminen on kaunoluvun osaamiseen nähden\naivan yhtä tärkeä kuin oikean painonkin asettaminen. Sillä sen kautta\nvoipi varsinaista käsitystä sisältävien sanojen paino selvemmin\nesiintyä. Kun apusanat liukuen lausutaan, esiintyvät ymmärre- eli\npainolliset sanat siis selvemmin, joten ajatusjuoksu luettavassa\nkappaleessa käy huomattavammaksi ja itse puhe tai lausuminen sujuvaksi\nja kauniiksi.\n\nLukemisen huonouteen ja epäselvyyteen on tavallisesti syynä sekä\nvaillinainen ja virheellinen painon asettaminen että myöskin huoleton\nliukuminen.\n\nYmmärresanat ovat: nominit (nimikot), verbit (tekosanat) ja adverbit\n(määräsanat).\n\nApusanat ovat: apuverbit (aputehdiköt), prepositioonit (esisanat),\npostpositioonit (jälkisanat), konjunktioonit (sidesanat), pers.\npronominit (pers. asemosanat).\n\n\n\n\nII C. LOOGILLISEN PAINON JAKO.\n\n\na. Määräyspaino eli se paino, jonka ymmärre-sana, saapi sen aseman\nperusteella, mikä sillä lauseessa on.\n\nb. Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino, joka ilmaisee että toisen lauseen\nsisällys on suorana vastakohtana toisen lauseen sisällykselle taikka\nsuorastaan kumoaa toisen lauseen sisällyksen.\n\n\n\n1. Peruste, jonka mukaan määräyksille paino annetaan.\n\nKoska määräykset tekevät määrättävän esineen taikka asian siksi, mikä\nse on, niin täytyy siis _määräys-sanan_ saada suurempi paino kuin itse\nmäärättävän. Esim. Tuo _musta_ pöytä.\n\nTästä seuraa, että jos määrääjällä itsellään on määrääjänsä, niin saapi\nse suurimman painon. Esim. Tuo erittäin _taitavasti_ maalattu taulu.\n\n\n\n2. Määräysasteet.\n\nSitä määräystä, joka on pääsanaa lähinnä, nimitämme 1:sen asteen\nmääräykseksi, ja sitä määräys-sanaa taas, joka on 1:sen asteen sanaa\nlähinnä, nimitämme 2:sen asteen määräykseksi j.n.e.\n\nErilaatuiset tai samanlaatuiset määräykset, jotka ovat pääsanaa yhtä\nlikellä, ovat aina yhden-arvoiset ja saavat saman asteen painon. Esim.\n_suuret, mustat_ hevoset.\n\nMuist. Määräyslause saapi aina korkeamman painon ja ääniaseman, kuin se\nlause, jota se määrää. Ainoastaan ahkeran ja pitkällisen harjoittelun\navulla saavutamme taidon antaa lauseille oikean painon.\n\n    Ja poikki kukkaniittyjen\n    Sinisen järven rannallen,\n    _Mi kastehelmin hohti_,\n    Nyt kävi kulku hiljainen.\n\n\n\n3. Painon vähentäminen.\n\nKun jonkun sanan määräys taas vuorostaan saapi eriasteisia määräyksiä,\nniin käypi vaikeaksi, toisinaan mahdottomaksikin, äänellä täydellisesti\nilmaista painoa, jonka tähden, varsinkin jokapäiväisessä puheessa,\ntapahtuu, että sanan alkuperäinen painoaste ikäänkuin vähenee jokaisen\nuuden määräyksen vaikutuksesta. Esim.: Lapsi rakasti. Lapsi rakasti\näitiään. Lapsi rakasti hellän äitinsä kotia.\n\nJotta puhe olisi luonnollista ja sujuvaa, tulee _rakasti_-sanan.\nviimeisessä lauseessa saada heikompi paino kuin ensimmäisessä\nlauseessa. Kuitenkaan ei painoa koskaan saa vähentää siihen määrään\nettä ymmärresanan paino laskeutuisi perusääntä aiemma.\n\nEmme saa lausua: »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[-] Jumalaa[1] yli[-]\nkaiken[1]»,\n\n[paino:] ————— 1 2 vaan »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[1] Jumalaa[2]\nyli[3] kaiken[2].\n\nPerussääntönä määräysten painoon nähden on: Anna määräyksille pikemmin\nliian heikko kuin liian voimakas paino, mutta älä kuitenkaan koskaan\nniin heikkoa, että se laskeutuisi perusääntä alemmaksi.\n\n\n\n\nII D. KATSAHDUS LOOGILLISEN PAINON YLEISIIN SÄÄNTÖIHIN.\n\n\nSubjekti (alus) on lausuttava perusäänellä, jos se on ymmärresana.\n\nEsim. Lintu[+] laulaa. Kokenut[+] kaikki tietää.\n\n\nPredikaattiverbi (maine).\n\nHevonen[+] juoksee[1]. Ruusu[+] on[-] kukkinut[1].\n\nTaloja[+] on[-] palanut[1].\n\n\nPredikaatintäyte.\n\nEsim. Huoneet[+] ovat[-] kylmät[1].\n\n\nObjekti (kohde).\n\nEsim. Isä[+] veistää[1] kirvesvartta[2]. Hän[-] on[-] ottanut[1]\nkirjan[2].\n\nPoika[+] ampui[1] pyyn[2].\n\n\nObjektiivinen predikaatintäyte.\n\nEsim. Ukko[+] veisti[1] kirvesvarren[2] liian[4] lyhyen[3].\n\n\nAdverbiaali, subjektiivinen predikatiivi-adverbiaali.\n\nEsim. Sinä[-] veit[1] pojan[2] kouluun[2]. Isä[+] antaa[1]\n\nkirveen[2] pojalle[2]. Hän[-] viipyi[1] poissa[2] vuoden[2].\n\nUkko[+] kävelee[1] suorana[2]. Talo[+] näyttää[1] kauniilta[2].\n\nHän[-] oli[-] armelias[1] köyhille[2]. Vesi[+] tulee[1] tervalle[2].\n\nHän[-] lauloi[1] hienosti[2] laulunsa[2]. Minä[-] möin[1]\n\nkyyhkyset[2] ja[-] pyyt[2] kaupunkiin[2].\n\n\nObjektiivinen predikatiivi-adverbiaali.\n\nEsim. Hän[-] veisti[1] kirvesvarren[2] kauniiksi[3].\n\nToimikunta[+] valitsi[1] veljeni[2] puheenjohtajaksi[3].\n\n\nAdjektiivin ja adverbin adverbiaali.\n\nEsim: Olen[-] lukenut[1] oikein[4] hauskan[3] kirjan[2].\n\nHän[-] tuli[1] juuri[3] nyt[2].\n\n\nVerbien deskriptiivinen määräys.\n\nEsim. Akka[+] puhui[1] laverteli[2] koko[3] illan[2].\n\nPojat[+] kiveltä[2] kivelle[2] hypätä[1] kippelehtivät[2].\n\n\nAttribuutti.\n\nAdjektiivin attribuutti (johon kuuluvat askusanat, sekä kardinaaliset\nettä ordinaaliset).\n\nEsim. Ei syvästä[3] kaivosta[2] vesi[+] lopu[1]. Ei suuret[1]\n\nsanat[+] suuta[2] halkaise[1]. Neljä[1] suurta[1] laivaa[+]\n\ntuli[1] satamaan[2]. Minä[-] istun[1] kolmannella[3] rivillä[2].\n\nEnsi[3] viikolla[2] lähden[1] kaupunkiin[2]. Me[-] annoimme[1]\n\nruokaa[2] tyttörukalle[2].\n\nPoikkeus. Attribuutti ei saa painoa, kun se muodostaa pääsanan kanssa\nyhden käsitteen tai on miltei tarpeetonna määrääjänä käsitesanalle.\nEsim. pieni lapsi, pikku torppa, hyvä ystävä, nöyrin palvelijanne j.n.e.\n\n\nSubstantiivi-attribuutti.\n\nEsim. Oletko[-] nähnyt[1] Järnefeltin[3] taulua[2]. Helsinki[+],\n\nSuomen[2] pääkaupunki[1], sijaitsee[1] Suomenlahden[3]\n\nrannalla[2]. Mainiota[4] epostamme[3] Kalevalaa[2] on[-] paljon[2]\n\nkiitetty[1]. Helsinki[+], Suomen[2] pääkaupunki[1], on[-]\n\nperustettu[1] Kustaa[-] Vaasan[3], Ruotsin[5] mainion[5]\n\nkuninkaan[4], aikana[2]. Maailman[4] suurimmassa[4] kaupungissa[3],\n\nLontoossa[2], on[1] kuusi[2] miljoonaa[1] asujanta[+].\n\nMuistutus. Semmoisissa lauseissa kuin Ruotsin kuningaskunta. Suomen\nsuuriruhtinaanmaa j.n.e. on edellinen sana niin liittynyt toiseen että\nne muodostavat yhteisen käsitteen. Arvonimi on yleensä ominaisnimen\npainottomana lisänä. Esim. keisari _Vilhelm_, kreivi _Sprengtporten_,\nHerra ja Neiti _N.N._ Sitä vastoin täytynee olettaa että sukunimi on\nristinimen varsinainen tärkeä määräys. Esim. Aukusti Väkevä- (alk.\nominaisuutta), Heikki Helmikangas (aik. paikannimi).\n\n\nAppositiooni.\n\nEsim. Tuomarina[1] isä[+] ei[-] voinut[1] toisin[3] menetellä[2].\n\n\n\n\nII E. VASTAKOHTAISTEN KÄSITTEIDEN PAINO.\n\n\n1. Vastakohtien painon ymmärre ja tarkoitus.\n\na. Perusääntä ylempänä olevaa painoa, jonka jokainen sana, huolimatta\nasemastaan lauseessa, voipi saada, kun se ilmaisee _vastakohtaisuutta_\njollekin toiselle sanalle joko samassa tai toisessa lauseessa,\nnimitämme _vastakohtaisuutta ilmaisevaksi painoksi_.\n\nb. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon tarkoituksena on osittain äänen\nvoimalla ja pituudella, osittain äänen asemalla esiintuoda niitä\nsanoja, jotka sisältävät vastakohtaisten käsitteiden ymmärteen.\n\nc. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon _voima_ ja _ääniaste_ vastaavat\nmääräyspainon 3:tta astetta. Mitä taas äänen _korkeuteen_ tulee, niin\non ensimmäisen osan ääniasema useimmiten korkeampi kuin toisen.\n\nEsim. Sisar on _iloluontoinen_, mutta veli on _surumielinen_.\n\nd. Mutta jos vastakohtaisuuden toista puolta tahdotaan enemmän\nhuomattavaksi kuin toista, ei riitä ainoastaan äänen voiman ja äänen\npituuden lisääminen, vaan täytyy myöskin _korottaa äänen asemaa_.\n\nEsim. Hänen _isänsä_ on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt\nhänen äitinsä.\n\nErotus määräyspainon ja vastakohtaisuutta ilmaisevan painon välillä on\nse, että vastakohtaisuutta ilmaisevan painon:\n\na. voivat saada sekä _ymmärre- että apusanat_;\n\nb. se pääasiallisesti riippuu lauseen _sisällyksestä_ ja\n_ajatusjuoksusta_, eikä sanojen asemasta lauseessa;\n\nc. tämän painon tarkoitus ei ole ainoastaan esiintuoda erityistä sanaa,\nvaan se samalla luopi ajatuksissa toisen sanan, johon lausuttu sana on\nvastakohtaisessa suhteessa;\n\nd. vastakohtaisuuden toisen osan ei tarvitse olla sanoin ilmoitettuna,\nvaan saattaa se olla ainoastaan edellytetty.\n\nHuom.! Vastak. ilmaiseva paino todistaa selvästi että meillä sanain\nohessa on toinen valtava voima, jolla voimme ilmaista mieltämme,\nnimittäin _äänenpaino_.\n\nYmmärresanat voivat yhtaikaa saada sekä _määräys- että\nvastakohtaisuutta_ ilmaisevan painon.\n\nEsim. Laiska[1] palvelija[+] sai[1] hyvän[3] isännän[2].\n\n\n\n2. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon jako.\n\n\n1. Ehdoton ja ehdollinen.\n\na. Ehdoton vastakohtaisuus.\n\nSanat, jotka sisältävät ehdottomasti vastakohtaisia ymmärteitä, voivat\nsaada vastakohtaisuutta ilmaisevan painon huolimatta siitä, ovatko\nne sitten samassa tai eri lauseissa, taikka onko niillä erityisiä\nvastakohtaisuutta ilmaisevia konjunktiooneja taikka ei.\n\nEsim. Usein[2] _matala[1]_ kanto[+] kaataa[1] _ison[3]_ reen[2]. Elä[-]\n\nennen[2] _vanhaa[2]_ moiti[1] ennenkuin[2] _uuden[3]_ tavat[2]\n\ntunnet[1]. Ei[-] _väärästä[3]_ puusta[2] saa[1] _suoraa[3]_ keppiä[2].\n\nAntaa[1] _hyvä[+] vähästänsä[2], paha[-]_ ei[-] _paljostakahan[2]. Ei\nsiitä _itse valkene_, jos _muita mustaa_. _Illanvirkku, päiväntorkku_.\n\n\n\nb. Ehdollinen vastakohtaisuus.\n\nEhdollisessa vastakohtaisuudessa ovat kaikki yhdenlaatuiset eri sanat,\njotka ovat toisiaan vastaavina lauseen osina, vastakkain asetetuissa,\nmutta rajoittavien konjunktioonien yhdistäneissä lauseissa.\n\n1). Jos sama sana muodostaa toisiansa vastaavat lauseen jäsenet, niin\ntietysti ei synny mitään vastakohtaa (esim. lauseen subjektien välillä).\n\nEsim. Hän oli _hyvä-, mutta hän voi myös olla _paha_. Sitävastoin: _He_\novat _hyvät_, mutta _te_ olette _pahat_.\n\n2). Vastakohtaiset, varsinkin rajoitusta tarkoittavat adverbit, saavat\nusein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille\nvarsinainen paino tulee.\n\nEsim. Vaikka hän oli _aatelinen_, oli hän kuitenkin _kansallismielinen_.\n\n3). Varsinkin annetaan paino adverbille eli konjunktioonille, kun\nvastakohtaisuuden toinen puoli on edellytetty, jotta siihen siten\nparemmin huomiota teroitettaisiin.\n\nEsim. _Pienillä_ padoilla on _myös_ korvat, (Edellytetty: eikä\nainoastaan _suurilla_). Hän oli _sentään_ suuren Kustaa Adolfin tytär.\n(Edellytetty: vaikka hänellä oli vikoja).\n\nErilaista vastakohtaisuutta sisältävät sanat: _Isä_ on _ruotsalainen_,\nmutta _äiti_ on _saksalaista_ syntyperää. Elä _minua_ kiitä, vaan kiitä\n_Jumalaa_ pelastuksestasi. Hevonen oli _ruma_, sitävastoin olivat\nvaunut _kauniit_. _Hän juoksee_ nopeammin kuin _sinä_. _Hän juoksee_\nnopeammin kuin _sinä ajat_. _Hänen härkänsä_ on melkein yhtä hyvä kuin\n_sinun hevosesi_.\n\nKun positiivistä sanaa vastaavana sanana on komparatiivi tahi\nsuperlatiivi, niin saavat molemmat painon.\n\nEsim. _Rakas_ saa _väistyä_, kun _rakkaampi tulee_.\n\nPrepositioonille paino:\n\nEsim. Auta miestä _mäessä_, elä mäen _alla_.\n\nSemmoisia sanoja kuin: todellakin, juuri, kerrassaan, saavat\nvastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille\nvarsinainen paino tulee.\n\nEsim. _Juuri hän_ on tehnyt tämän murhan (eikä kukaan muu). Tämä on\n_todellakin kaunista_.\n\nKun lauseen osat kahdessa toisiinsa yhdistetyssä lauseessa muutetaan\nniin että toisen lauseen subjekti käy objektiksi tahi predikaatin\nmääräykseksi toisessa, saavat ne vastakohtaisuutta ilmaisevän painon.\n\nEsim. Renki potkaisi hevosta ja hevonen potkaisi renkiä.\n\n\n\n2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.\n\na. Edellytetty on vastakohtaisuus silloin kuin vastakohtaisuuden toinen\nosa ei ole sanoin ilmituotu.\n\nb. Kätketty on. vastakohtaisuus silloin kuin toinen tai molemmat\nvastakohdat ovat lausuttuina semmoisilla sanoilla, että vastakohtaisuus\npiiloutuu eli käy epävarmaksi.\n\nEdellisessä tapauksessa on sääntönä:\n\n_Ota selville vastakohtaisuuden edellytetyt osat._\n\nJälkimmäisessä tapauksessa on sääntönä:\n\n_Muodostele tuota epävarmaa vastakohtaisuutta eli, toisin sanoen, aseta\nvastakohtaisuus yksinkertaisempaan muotoon._\n\nMuist. Selvässä ja elävästi lausutussa puheessa esiintyy edellytetty\nvastakohtaisuus selvästi kuulijalle yksinomaan painon kautta.\n\nEsim. _Käveletkö_ sinä kaupunkiin? Käveletkö _sinä_ kaupunkiin?\nKäveletkö sinä _kaupunkiin_?\n\n\n\nEdellytetyn osan ilmaiseminen.\n\nEsim. _Tyvestä_ puuhun noustaan (edellytetty: eikä latvasta). Ei\nsaa siltoja _sanoista_ (vaan teoista). Ei _yksi_ kauan naura (mutta\nuseammat voivat nauraa kauan). Vuoren _toisella_ puolen on myös taloja\n(eikä ainoastaan tällä). Paha on mielellä asunto, kun on _mieli_ muiden\npäässä (eikä omassa). Ei _koirakaan_ kotiväkeä hauku (saatikka sitten\nihminen). »Ihminen» on kätketty vastakohta. Muodostettuna saamme: koira\n_järjetön luontokappale_, ihminen _järjellinen olento_. Ei kaikilla\naaseilla ole _pitkiä korvia_ (muutamilla on lyhyet).\n\n\n\nKätketyn osan ilmaiseminen.\n\nVastakohtaisuutta sanomme kätketyksi silloin kuin toinen taikka\nmolemmat puolet lausutaan kuvaannollisesti sanoilla, jotka vähemmin\nterottuneelta käsitykseltä kätkevät vastakohtaisuuden varsinaiset osat.\nJos siis epävarmuuden sattuessa tahtoo todistaa vastakohtaisuuden\nolemista, niin täytyy vastakohtaisuutta muodostella.\n\nVastakohtaisuuden muodosteleminen merkitsee siis sitä, että molemmat\nosat lausutaan semmoisilla sanoilla, jotka ilmoittavat niitä yleisiä\nkäsitteitä, joihin tuo kuvannollisesti lausuttu vastakohtaisuus\nsisältyy.\n\nSemmoisia vastakohtaisuuden muodosteluja ovat esim.: sisällinen\n— ulkonainen (toiminta tai tila), kauneus — rumuus, hyve — pahe,\nsota — rauha, pimeys — valkeus, elämä — kuolema, rikkaus — köyhyys,\niloa—surua, entisyys — nykyisyys, j.n.e.\n\nEsim.\n\n    On Suomi _köyhä_, siksi jää,\n    jos _kultaa kaivannet_.\n    Sen _vieras_ kyllä _hylkäjää_,\n    vaan _meille kallein_ maa on tää:\n    sen _salot, saaret, manteret_\n    ne _meist'_ on _kultaiset_.\n\nMuodostelu.\n\n  1 osa.\n    Köyhä,\n    salot, saaret, manteret\n    jos kultaa kaivannet.\n\n    Vieras\n    Hylkäjää (ei rakasta).\n\n  2 osa.\n    Kultainen.\n    Meist' = maan asukkaista,\n    jotka eivät sitä kaipaa.\n\n    Meille\n    Kallein (rakastaa).\n\n    »Ja jos tykkien luon' edes harjannut\n    _sotavanhus_ ois,\n    joku _mies_, jok' on ruutia haistellut,\n    johon luottaa vois;\n    mut' ei, vaan _poikapa_ hento nyt siin'\n    _viistoistavuotias_, kreivi Schwerin,\n    saa vastata patterista —\n    voiko turvata semmoisiin?»\n\n  1 osa.\n    sotavanhus\n    mies\n\n  2 osa.\n    poikapa\n    viistoistavuotias.\n\n    »_Teiss'_, everstluutnantti, _riutunehen_\n    jo _voiman_ nään;\n    toki henkenne tarjota rohkeetten\n    maan eestä tään;\n    _elon aamu_ se _mulla_ on parhaallaan —\n    viistoist' ikävuottahan mull' on vaan —».\n\n  1 osa.\n    Teiss'\n    riutunehen voiman (vanha).\n  2 osa.\n    mulla\n    elon aamu (nuori).\n\n                     Maamme.\n\n\n        1. Maa, isänmaamme, Suomenmaa,\n\n           soi[1] sana[+] kultainen[1]!\n\n           Ei _laaksoa_, ei _kukkulaa_,\n\n           Ei _vettä, rantaa_ rakkaampaa[1],\n\n           kuin _kotimaa_ tää _pohjainen[1]_,\n\n           maa kallis[1] isien[1].\n\n\n        2. On Suomi _köyhä[1]_, siksi[2] jää[1],\n\n           jos _kultaa[2] kaivannet[1]_.\n\n           Sen _vieras[+]_ kyllä _hylkäjää[1]_,\n\n           vaan _meille kallein[2]_ maa[1] on tää:\n\n           sen _salot, saaret, manteret_\n\n           ne meist' on _kultaiset[1]_.\n\n\n        3. Ovatpa meille rakkahat[1]\n\n           koskemme[+] kuohuineen[1],\n\n           ikuisten[2] honkain[1] huminat[+],\n\n           _täht'yömme[+], kesät[+] kirkkahat[1]_,\n\n           kaikk'[+], _kuvineen[1]_ ja _lauluineen[1]_\n\n           mi painui[1] sydämmeen[2].\n\n\n        4. Täss'[2] _auroin[2], miekoin[2], miettehin[2]_\n\n           isämme[+] sotivat[1].\n\n           Kun päivä[+] _piili[1] pilvihin[2]_\n\n           tai _loisti[1]_ onnen[3] _paistehin[2]_,\n\n           täss'[2] Suomen[4] kansan[3] vaikeimmat[3]\n\n           he vaivat[2] kokivat[1].\n\n\n\n        5. Tään[5] kansan[4] taistelut[3] ken voi[1]\n\n           ne kertoella[2], ken?\n\n           Kun _sota[+]_ laaksoissamme[2] soi[1],\n\n           ja _halla[+]_ näläntuskan[2] toi[1],\n\n           ken mittasi[1] sen _hurmehen[2]_\n\n           ja _kärsimykset[2]_ sen?\n\n\n      6. Täss' on sen veri[+] virrannut[1]\n\n           hyväksi[2] _meidänkin_,\n\n           täss' _iloaan[2]_ on nauttinut[1]\n\n           ja tässä _huoltaan[2]_ huokaillut[1]\n\n           se kansa[+], jolle muinahin[2]\n\n           kuormamme[2] pantihin[1].\n\n\n        7. Tääll' olo[+] meill' on _verraton[1]_\n\n           ja _kaikki[+]_ suotuisaa[1];\n\n           vaikk' onni[+] mikä[1] tulkohon[1],\n\n           maa, isänmaa se meillä on[1];\n\n           Mi maailmass'[2] on armaampaa[1]\n\n           ja mikä kalliimpaa[1]?\n\n\n        8. Ja tässä[2], täss'[2] on[1] tämä maa[+],\n\n           sen näkee[1] silmämme[+];\n\n           me kättä[3] voimme[1] oientaa[2]\n\n           ja _vettä[3], rantaa[3]: osoittaa[2]\n\n           ja sanoa[2]: kas[1] tuoss'[2] on[1] se,\n\n           maa[+] armas[1] isäimme[1]!\n\n\n        9. Jos _loistoon[2]_ meitä saatettais'[1]\n\n           vaikk' _kultapilvihin[2]_,\n\n           miss' _itkien[2]_ ei _huoattais'_[1],\n\n           vaan _tähtein[3] riemun[2]_ sielu[+] sais[1],\n\n           ois tähän _köyhään[3] kotihin[2]_\n\n           halumme[+] _kuitenkin._\n\n\n       10. _Totuuden[1], runon[1]_ kotimaa[+],\n\n           maa[1] tuhatjärvinen[2],\n\n           miss elämämme[+] suojan[2] saa[1],\n\n           sa _muistojen[2]_, sa _toivon[2]_ maa[1],\n\n           ain'[2] ollos, _onnees[3] tyytyen[2]_,\n\n          _vapaa[1]_ ja _iloinen[1]_.\n\n\n       11. Sun kukkas[+] vielä[2] _kuorestaan[2]_\n\n          _vapaaksi[2] puhkeaa[1]_;\n\n           viel'[2] _lempemme[+]_ saa[1] hehkullaan[2]\n\n           sun toivos[3], riemus[3] nousemaan[2],\n\n           ja kerran[2] laulus[+], synnyinmaa,\n\n           korkeemman[3] kaiun[2] saa[1].\n\n\n\n\n    Vänrikki Stool.\n\n\n        1. Mennyttä[3] aikaa[2] muistelen[1]\n\n           niin mielelläni[2] vielä[2];\n\n           niin moni[1] armas[1] tähtönen[+]\n\n           minulle viittaa[1] siellä[2].\n\n           Ken mua seuraa[1] retkelle[2]\n\n           Nyt[2] Näsijärven[3] rannalle[2]?\n\n\n        2. Siell'[2] opin[1] miehen[3] tuntemaan[2],\n\n           hän _sotamies[1]_ ol' _ennen_[2],\n\n           _nyt[2] vänrikki[1]_ ol' _arvoltaan[2]_,\n\n           vaikk' onni[+] näytti[1] menneen[2].\n\n           Ties kuinka samaan[4] talohon[3]\n\n           satuimme[1] saamaan[2] asunnon[3].\n\n\n        3. Mies[1] olin silloin[2] kelvokas[2],\n\n           niin luulin[1], vaikka miksi[2].\n\n           Min' olin ylioppilas[1],\n\n           mainittiin[1] maisteriksi[2];\n\n           hupaasti[2] elin[1] _»mensallain»[2]_,\n\n           _Stool[+]_, hän söi[1] _armoleipää[2]_ vain.\n\n\n        4. _Minulla_ oli[1] _»vaakunaa»[+]_\n\n           ja _piippu[+] merenvahaa[1]_.\n\n           _Stool_ poltti[1] _kototupakkaa[2]_\n\n           jos häll' ei _pulaa pahaa[1]_;\n\n           mut' _silloin[2]_ sai[1] vaan _sammaleen[2]_\n\n          _niveräpiippu[+]_ täytteekseen[2].\n\n\n        5. Oi kulta-aika[+] riemukas[1],\n\n           suloisin[1], armahaisin[1],\n\n           kun nuor'[1] on, ylioppilas[1],\n\n           ja puutetta[+] ei laisin[1],\n\n           ja _huolt'[2]_ ei tuntis[1] _ollenkaan[2]_,\n\n           kun _viikset[3]_ vaan sais[1] kasvamaan[2]!\n\n\n        6. En tiennyt[1] _muiden[3] hädäst'[2]_, en[1],\n\n           _ilosta[2]_ sydän[+] sykki[1];\n\n           vahv'[1] olin, punaposkinen[1],\n\n           ja kaikki[1] suonet[+] tykki[1].\n\n           Niin nuori[1] olin, riehakas[1],\n\n           ja ylpeä[1] kuin kuningas[2].\n\n\n        7. Mut' hyljättynä[2] majassaan[2]\n\n           _Stool[+]_ istui[1] nurkumatta[2],\n\n           loi[1] nuottaa[2], imi[1] piippuaan[2],\n\n           meluumme[3] puuttumatta[2].\n\n           _Tuommoisen[2]_ suhteen, sen mar ties[1],\n\n           min' olin oikein[3] _aika[2] mies[1]_.\n\n\n        8. Minusta näky[1] hupaisin[2]\n\n           ol' ukon[1] käyrä[1] varsi[+]\n\n           ja kasvot[+], jäykät[1] liikkeetkin[+]\n\n           ja vanha[1] vaateparsi[+],\n\n           vaan _konkkanenä[+]_ erikseen[2]\n\n           sangattomine[2] lasineen[1].\n\n\n        9. Monasti[2] menin[1] ukon[3] luo[2]\n\n           ilveilemähän[2] suotta[2].\n\n           Mik' iloni[+], kun suuttui[1] tuo,\n\n           ja häitä ratkes[1] nuotta[+],\n\n           kun kädest'[2] ukon[3] kävyn[2] vein[1],\n\n           ja paikoin[2] väärän[3] silmän[2] tein[1]!\n\n\n       10. Hän silloin[2] ylös[2] kavahtaa[1],\n\n           mun ovest'[2] ulos[2] työntää[1];\n\n           sananen[+], hitu[+] vaakunaa[1],\n\n           ja taas[2] hän rauhan[2] myöntää[1].\n\n           Ma tulin[1] taas[2] kuin ennenkin[2]\n\n           ja samoin[2] taaskin[2] ilveilin[1].\n\n\n       11. Ett' oli nuori[1] aikoinaan[2]\n\n           _myös ukko_ kerran[2] ollut,\n\n           enemmän[2] nähnyt[1] matkallaan[2]\n\n           ja kauemmaksi[2] tullut[1],\n\n           en sitä _silloin[2]_ huomannut[1],\n\n           siks' olin liian[2] oppinut[1].\n\n\n       12. En myös, ett' ilomielin[2] hän\n\n           verensä[2] tuorehimman[3]\n\n           vuodatti[1] eestä maamme[2] tän\n\n           nyt[2] mulle rakkahimman[3].\n\n           Ma olin nuori[1], riehakas[1],\n\n           _hän vänrikki[1], ma kuningas[1]_.\n\n\n       13. Mut moisiin[3] ilveilyksikin[2]\n\n           vihdoinkin[2] kyllästyin[1] ma.\n\n           Kuink' oli, talvipäivääkin[2]\n\n           _lyhyttä[3] pitkäksyin[1]_ ma;\n\n           olipa oikein[2] outoa[1],\n\n           ei tahtonut[1] se loppua[2].\n\n\n       14. Ma tartuin[1] ensi[3] kirjahan[2],\n\n           hakien[2] huvitusta[3],\n\n           ol' teos[1] tuntemattoman[2]\n\n           se Suomen[3] taistelusta[2];\n\n           armosta[2] vaan tuo _kansiton[+]_\n\n           lie päässyt[1] _muiden_ joukkohon[2].\n\n\n       15. Mukaani[2] vein[1] sen, kääntelin[1]\n\n           sivuja[2] jonkun[3] hetken[2],\n\n           en tiedä[1], kuin näin esihin[2]\n\n           sain[1] Savon[4] miesten[3] retken[2];\n\n           ma lu'in[1] rivin[2], lu'in[1] kaks[2],\n\n           vereni[2] tunsin[1] kuumemmaks[3].\n\n\n       16. Näin[1] kansan[2] kaikki[3] koittavan[2]\n\n           edestä kunniansa[3];\n\n           näin[1] sotajoukon[2] voittavan[2]\n\n           nälissään[2], viluissansa[2].\n\n           Jokaista[3] sanaa[2], lukeissain[1],\n\n           suudella[2] tahdoin[1] innoissain[2].\n\n\n       17. Vaarassa[1], tulen[1] keskellä\n\n           tuon parven[1] urheutta[+]!\n\n           Mill' ansaitsit[1], maa raukka, sä\n\n           noin suurta[3] rakkautta[2],\n\n           noin _kallis[2]_ kuinka olla voit[1],\n\n           kun leiväks'[2] _pettua[2]_ vaan soit[1]!\n\n\n       18. Aloille[2] aatteheni[+] mun\n\n           vei[1] tuntemattomille[3],\n\n           uus[1] elo[+] syttyi[1] sieluhun[2],\n\n           aavistamaton[1] sille;\n\n           kuin siivin[2] lensi[1] aikani[+],\n\n           oi kuink' ol' lyhyt[1] kirjani[+]!\n\n\n       19. Se loppui[1], samoin iltakin,\n\n           vaan hehkuvalla[3] miellä[2]\n\n           ma lisää[3] kuulla[2] halusin[1]\n\n           ja selvitystä[2] vielä[2]\n\n           niin moniin[3] kohtiin[2] hämäriin[3].\n\n           Luo[2] vanhan[3] Stoolin[2] läksin[1] niin.\n\n\n       20. Häll' oli paikka[+] entinen[1]\n\n           ja työkin[+] samallainen[1].\n\n           Vastaani[2] lensi[1] ovellen[2]\n\n           jo katse[+] nurjamainen[1];\n\n           olipa, kuin ois kysynyt[1];\n\n           Vai _yökskään[2]_ ei saa[1] rauhaa[2] nyt[2]?\n\n\n       21. Mut muuttuneena[2] tulin[1] ma,\n\n           miel'[+] oli toisenlainen[1]:\n\n           »Luin[1] Suomen[3] viime[3] sodasta[2],\n\n           olenhan Suomalainen[1].\n\n           Mua lisää[1] kuulla[+] haluttais[1],\n\n           kenties _teiltä_ sitä sais[1]?»\n\n\n       22. Näin lausuin[1]. Silmäns'[2] ihmeissään[2]\n\n           luo[1] ukko[+] nuotastansa[2];\n\n           ne loistavat[1], kuin seisois[1] hän\n\n           edessä rintamansa[2]:\n\n           »Jotakin ehkä tietäisin [1],\n\n           olinhan siellä[2] _minäkin_».\n\n\n       23. Ma istun[1] olkivuoteellen[2];\n\n           sanella[2] Dunckerista[3]\n\n           hän alkaa[1], töistä[3] urhojen[4]\n\n           ja Malmi[3] kapteenista;\n\n           hänellä kasvot[+] kirkastuu[1],\n\n           Oi, kuinka hän nyt[2] kaunistuu[1]!\n\n\n       24. Hän veripäivät[2] nähnyt[1] on\n\n           ja käynyt[1] surman[3] tiellä[2],\n\n           ja _voiton_[2] nähnyt[1], _tappion_[2],\n\n           jonk' äityy[1] haavat[+] vielä[2];\n\n           _häll'_ on niin paljo[1] _muistissaan[1]_,\n\n           _maailma[+]_ mit' _ei_ muistakaan[1].\n\n\n       25. Siin' istuin[1] hiljaa[2], kuultelin[1],\n\n           ei sanaa[+] kadonnunna[1]:\n\n           puol'yö[+], kun sieltä[2] erkanin[1],\n\n           jo oli kulununna[1];\n\n           hän saattoi [1] minut ovellen[2],\n\n           mua iloisesti[3] kätellen[2].\n\n\n       26. Nyt[2] viettää[2] yhdess'[2] aljettiin[1]\n\n           eloa[3] hauskaa ratki,\n\n           _murehet[2], riemut[2]_ jaettiin[1]\n\n           ja yksin »vaakunatki»[2].\n\n           Nyt[2] olin vaan _yl'oppilas[1]_,\n\n           _hän suurempi[1]_ kuin _kuningas_.\n\n\n       27. Ja ukon[3] suust'[2] on[1] tarutkin[+]\n\n           ne, joita laulan[1] tässä.\n\n           Niit' usein[2] öisin[2] kuultelin[1]\n\n           pärehen[2] liekinnässä[2].\n\n           Ne korutont'[2] on kertomaa[1],\n\n           ne ota[1], kallis[1] synnyinmaa.\n\n\n\nMaamme.\n\nVastakohtaisuutta ilmaiseva paino.\n\n1. Laaksoa — kukkulaa; vettä — rantaa; pohjainen kotimaa —\n(edellytetty: muut kotimaat tai etenkin eteläiset seudut).\n\n2. Katso edellä: 2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.\n\n3. Täht'yömme (pimeys) — kesät kirkkahat (valkeus); Kuvineen —\nlauluineen (näkö — kuulo; tähtiyöt ja ihanat kesät: se mitä näemme;\nkoskien kohinat ja honkain huminat: se mitä kuulemme).\n\n4. Auroin (rauhan asein) — miekoin (sodan asein); auroin, miekoin\n(ulkonaisin asein) — miettehin (sisällisin asein); — piili pilvihin\n(pimeys = onnettomat olot) — loisti onnen paistekin (valkeus =\nonnelliset olot).\n\n5. Sota (hyökkäys ihmisten puolelta) — halla (hyökkäys luonnon\npuolelta); hurmehen (ruumiillinen kärsimys) — kärsimykset (oikeastaan\nkärsivällisyys, henkinen kärsimys).\n\n6. Meidänkin — (edellytetty: heidän, jotka silloin elivät); iloaan —\nhuoltaan.\n\n7. Verraten — kaikki (täällä on kaikki, mitä tarvitsemme sekä\nruumiilliseksi että henkiseksi viihtymykseksemme).\n\n8. Vettä — rantaa.\n\n9. Loistoon kultapilvihin (missä on yltäkyllin elämän riemua) — köyhään\nkotikin (missä on elämän riemun puute); itkien huoattais (surua) —\ntähtein riemun (iloa ihanteellisessa merkityksessä).\n\n10. Totuuden (siveellisen totisuuden, vakavuuden) — runon (iloisuuden);\nmuistojen (entisyyden) — toivon (tulevaisuuden); onnees tyytyen\n(osoittaa vapauden ja ilon puutetta) — vapaa, iloinen.\n\n11. Vielä kuorestaan (puhkeematon) — vapaaksi puhkeaa (puhjennut);\nlempemme (henkinen maaperä).\n\n\n\nVänrikki Stool.\n\n1. Sotamies — vänrikki; ennen — nyt; arvoltaan vänrikki (ylennystä,\nulkonainen loisto) — onni näytti menneen (köyhyyttä, todellisuus).\n\n3. »Mensallain» (hyvät tulot opettajana) — armoleipä (ilman tuloja);\nStool — (edellytetty: minä).\n\n4. Minulla — Stool; »vaakunaa» (hyvää tupakkaa) — kototupakkaa (huonoa\ntupakkaa); sammaleen — (edellytetty: eikä lehdistä tehtyä tupakkaa);\nei pulaa pahaa — silloin (pahassa pulassa); merenvahapiippu (kallis\npiippu) — niveräpiippu (halpa piippu).\n\n5. Ja huolt' ei tuntis ollenkaan (ei muita suruja tuntenut, ainoastaan\nettä) — viikset sais kasvamaan.\n\n6. Muiden hädäst' — ilosta (minun iloni).\n\n7. Stool — (edellytetty: me); loi nuottaa, imi piippuaan (hiljaista\ntointa) — meluumme; tuommoisen (vähäpätöinen henkilö) — aika mies\n(tärkeä henkilö).\n\n10. Taas — ennenkin.\n\n11. Ukko — (edellytetty: niinkuin minä); silloin — (edellytetty:\nmyöhemmin).\n\n12. Hän — ma; vänrikki — kuningas.\n\n13. Lyhyttä (aistimin tajuttuna) — pitkäksyin (pitkä henkisessä\nmerkityksessä, ikävän johdosta).\n\n14. Kansiton (arvoton kirja) — muiden (arvokkaiden kirjojen).\n\n17. Kallis (rakkautta) — pettua soit (tylyä kohtelua = ei rakkautta).\n\n20. Yökskään — (edellytetty: kun päivällä ei saa).\n\n21. Teiltä — (edellytetty: kun kirjasta en saanut).\n\n22. Minäkin — (edellytetty: niinkuin ne, joista luit).\n\n24. Voiton — tappion; häll'— maailma (toiset ilmiset); muistissaan — ei\nmuistakaan (muistanut — unohtanut).\n\n26. Nyt — (edellytetty: ennen); hän — (edel.: minä); yl'oppilas —\nsuurempi kuningasta.\n\n\n\n\nF. PERUSÄÄNTÄ ALEMPANA.\n\n\n1. Pronomini.\n\nPronominit ovat tavallisesti perusääntä alempana syystä, että ne\neivät semmoisenaan sisällä mitään ymmärrettä, vaan niitä käytetään\nvarsinaisten ymmärresanain sijaisina, taikka niille antaa merkityksen\nainoastaan suhde niihin ymmärresanoihin, joiden sijaisina ovat.\n\na) Personaalipronominit. Näitä ei Suomen kieli juuri käytä muita kuin\n3:nnen persoonan pronominia, ellei lauseessa ole vastakohtaisuutta eli\nvertailua. Semmoisissa lauseissa kuin: _hän_ se on, — talo on _hänen_,\non joku edellytetty vastakohtaisuus lausunnon perusteena.\n\nb) Refleksiivipron. (itsekohtainen) _itse_ saa usein ja resiprokipron.\n_toinen_ aina vastakohtaisuutta ilmaisevan painon ja määräyspainon.\n\nEsim. Hän[-] hoitaa[1] itseänsä[-]. Minne[2] nyt[2] aijot[1]\nsijoittaa[2]\n\nitsesi[-].\n\nTahdotteko olla _itseksenne_. He tekivät sen _itsestänsä_. Minä _itse_.\n\nc) Possessiivipron. painoton. Pääsanansa jälessä saapi se\nkvalitatiivisen painon, niinkuin esim. Isä meidän.\n\nd) Demonstratiivi- ja determinatiivi pronominit _tämä, tuo, nämä, nuo,\nse, ne_.\n\nNämä pron., jotka ovat olemassa juuri viitatakseen johonkin toiseen,\nerotukseksi toisesta, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan\npainon, vaikkapa toinen puoli olisi edellytetty. Varsinkin tapahtuu\ntämä silloin kuin pääsanalla on relatiivinen (vertaileva) sivulause\nmäärääjänä.\n\nEsim. Se kuningas, jota _me_ pidämme suurimpana.\n\nKun pron. _se, nämä_ ovat yksinäisinä ja relatiivinen sivulause on\nmäärääjänä, saapi se määräys- painon.\n\nEsim. Se[+] ei[-] aina[2] ole[-] hullu[1], jota[-] hulluksi[2]\nhuudetaan[1].\n\nPoikkeus. Kun pronomineja tuo, nuo voidaan pitää adverbiaaleina\nedellytetyissä lauseissa, saavat ne painon. Painon saavat ne myös, kun\novat yksinäisinä tai merkitsevät samaa kuin tuo esine.\n\nEsim. Pidän _tuosta_.\n\ne) Interrogatiivipron. _kuka, ken, mikä, kumpi_ saavat\nvastakohtaisuutta ilmaisevan painon.\n\nEsim. _Mikä_ mies hän on.\n\nSuoranaisessa kysymyslauseessa saapi kysymyssana usein\nvastakohtaisuutta ilmaisevan painon.\n\nEsim. _Kuka_ on tämän tehnyt? _Kummasta_ pojasta puhe on? _Kumpi_\nsiellä? (Pekka vai Paavo?)\n\nTavallisesti saapi kysymyssana, kun se on yksinäisenä, voimakkaan,\nmielenliikutusta ilmaisevan, siis kvalitatiivisen painon. Se osoittaa\nsilloin joko rauhattomuutta, vihaa, uteliaisuutta tai iloa.\n\nf) Relatiivipron. _joka, mikä, kuka, kumpi_ ovat painottomat.\n\nEsim. Sijan[-] tiedät, kussa[-] synnyit, paikan tiedät, kussa[-]\nkasvoit. Te, joka[-] olette oppinut mies.\n\ng) Indefiniittipron. _eräs, joku, jokainen_ saavat vieläkin\nvaihtelevamman ja usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Niistä\nsanoista, jotka merkitykseltään lähenevät adjektiivia, vaikka ne\npuhetavan mukaan käytettyinä eivät aina saa oikeaa merkitystänsä,\non sääntönä että ne pronomiinisessa merkityksessä käytettyinä eivät\nsaa painoa, mutta ne saavat taas painon silloin kuin niitä käytetään\nadjektiiveina.\n\nEsim. Kaikki[-] ihmiset[+] pitivät[1] hänestä. Moni[-], joka tuskin\nosaa käydä, luulee osaavansa lentää.\n\nSitävastoin: Kaikki[1] ihmiset[+] ovat[-] kuolevaisia[1]. Monta[1]\nihmistä[+] istuu[1] vielä[2] salissa[2].\n\nh) Yksikään käytetään adjektiivisesti nominin kanssa ja saa silloin\nadjektiivin painon.\n\nEsim. Ei _yhdelläkään_ ihmisellä ole puhdas omatunto. Tehtiinkö päätös\n_yhdestäkään_ kysymyksestä.\n\ni) Mikään, kun se on pääsanan jälessä, saa painon. Esim. Ei Suomen\njärvissä ole _missään_ suolaista vettä.\n\nj) Itse pääsanansa _edellä_ tavallisesti ei saa painoa, jotavastoin\npääsanalle annetaan vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.\n\nEsim. Ei itse[-] _kuninkaallakaan_ ole rahaa. Itse[-] _asia_ jätettiin\nsiksensä.\n\nMutta jos itse on pääsanan jälessä, niin silloin se saa\nvastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Esim. Ei kuninkaalla\n_itselläänkään_ ole rahaa. Asia _itse_ oli tärkeä.\n\nk) Pronomineja _muu ja toinen_ käytetään vertailua ja vastakohtaisuutta\nilmaistessa ja ovat ne siis painollisia.\n\nEsim. Amerikassa saamme toisen isänmaan. Ateena ja muu Kreikka.\nToisella tapaa. Muulla tavalla. Miehistä oli toinen nuori, toinen\nvanha. Me emme sitä tiedä, mutta kyllä joku muu tietää.\n\n\n\n2. Prepositioonit ja konjunktioonit.\n\nNämä sanat asetetaan perusääntä alemma syystä etteivät ne sisällä\nvarsinaista ymmärrettä, vaan osoittavat ainoastaan erinäisiä\nymmärteiden ja lauseiden välisiä suhteita. Semmoisia ovat. esim.\n_kanssa, jos, takana, alas, perästä, jälestä, ympäri, läpitse_ j.n.e.\n\n\n\n\nIII. KVALITATIIVINEN PAINO.\n\n\nÄänen laatu mielialan ilmaisijana.\n\nKvalitatiivinen paino käsittää symboolisen ja eetillisen painon.\n\n\n\n1. Symboolinen paino.\n\nSymbooliseksi sanotaan sitä painoa, joka äänen soinnulla eli äänen\nvärityksellä tekee sanan sisällyksen, käsitteen havainnolliseksi. Tästä\njohtuu, että mitä loogillisempi ja abstraktisempi luetun sisällys\non, sitä vähemmin lukiessa kysytään symboolista painoa, jota vastoin\nhavainnollista ja kuvarikasta esitystä lukiessa täytyy ottaa tarkasti\nhuomioon symboolinen paino.\n\nKaikissa kielissä on sanoja, joilla koetetaan mukailla jotain ääntä.\nTällaisia sanoja sisältävät kielet etenkin alkuperäisimmässä,\nvälittömimmässä muodossaan, ja niitä emme saa lukiessa värittää\nliiaksi, mutta kuitenkin niin paljon, että lausuessamme olemme\ntietoiset niiden kuvaavasta merkityksestä.\n\nÄänet sinänsä ovat jo kylläksi kuvaavia. Sellaisia sanoja ovat esim.\n_visertää, narisee, kohisee, sihisee, vinkuu, kirisee, roihuaa,\nräiskyy_ y.m. Nämä ovat 1:sen asteen symboolisia sanoja. 2:sen asteen\nsymboolisen painon saavat sellaiset sanat, jotka ilmaisevat jotain\naistimin tajuttua. Tämänlaatuiset sanat meidän tulee lausua niin\nselvään, että kuulija äänen avulla saapi sisällystä täysin vastaavan\nhavainnollisen käsityksen.\n\nEsim. _Musta, valkoinen, terävä, raskas, jäykkä, puhdas, heleä, kirkas,\nvälkkyvä_ j.n.e.\n\nNäitä sanoja käytetään henkisessäkin merkityksessä. Symboolinen paino\nniinmuodoin on taito eli kyky antaa tämänlaatuisille sanoille sellainen\näänenväritys, että kuulija tajuaa ne alkuperäisessä voimassaan ja että\nhänen sielussaan välttämättömästi syntyy havainnollinen, elävä kuva\nniiden vaikutuksesta. Lisäksi tulee meidän äänen avulla elävästi kuvata\nkaikki luonnon-elämän ilmaukset.\n\nEsim. _vihreys, kukoistus, kuihtuminen, tuoksu, puron lirinä, kosken\nkohina_ j.n.e., silloinkin kuin näitä käsitteitä käytetään henkisessä,\nsiveellisessä merkityksessä. Siinä kysytään vielä suurempaa taitoa,\nkuin aistimin tajuttavan luonnon-elämän kuvailemisessa. Toisen asteen\nsymboolisen painon tarkoituksena on siis tehdä aistimin tajuttaviksi\nsellaisia käsitteitä, joihin jo itse kielen äänet luovat jonkun verran\nväritystä, mutta 3:nnen asteen symboolisen painon tarkoituksena on\nesittää kuulijalle sellaisia käsitteitä, joita ei voida aistimin\ntajuta. Onhan olemassa sanoja, joita kuullessa ei tule enää\najatelleeksikaan niiden alkuperäistä, aistillista merkitystä, vaan ne\nesiintyvät aivan abstraktisina. Esim. _käsittää, ymmärtää, järki_.\n\nMeidän tulee äänen avulla kuvata esim. _pelkoa, toivoa, hämmästystä,\nsiunausta, kirousta, ylenkatsetta, kaihoa_ j.n.e.\n\nJoka kykenee käyttämään ja hallitsemaan symboolista painoa, hän esim.\npuhuessaan _siveydestä, puhtaudesta, hyveestä, pelkurimaisuudesta,\nrohkeudesta ja reippaudesta_ herättää kuulijassa sen siveellisen\nvaikutuksen, jota sanat tarkoittavat. _Sanomattoman_ kaipauksen\nepämääräisyys, _äärettömän_ rakkauden koko syvyys tajutaan äänen avulla.\n\nTätä taitoa koko laajuudessaan ei kukaan voi ainoastaan oppimalla\noppia. Ne, joiden hengessä on luomiskykyä, kuitenkin tulevat tässä\nannettujen neuvojen johdolla luomaan huomionsa symbooliseen painoon\nja vähitellen harjoituksen kautta tottuvat äänen värityksellä\nilmaisemaan kuvaannollisten käsitteiden moninaisuutta ja kaikki,\nyksinpä vähälahjaisimmatkin, opetuksen avulla vähitellen tottuvat\ntekemään havaintoja, jotka johtavat heitä lähemmäksi ajatusten ja\ntunteiden tulkitsemisen suurta taitoa, jota eivät milloinkaan olisi\nvoineet saavuttaa, elleivät olisi oppineet tuntemaan symboolisen painon\ntärkeyttä.\n\n\n\n2. Eetillinen paino.\n\nTämä paino ilmaisee luonteen yksilöllistä mielentilaa, mielialaa,\nsieluelämän syvyyttä ja voimaa. Suurimpia vaatimuksia tässä suhteessa\nasettaa esittäjälle draamallinen runous, koska siinä paljastetaan\nihmisluonteen kaikki ilmaukset.\n\nPerusääni, kun on puhe äänen värityksestä (siis kvalitatiivisesta\npainosta), ilmaisee kappaleen yleisen luonteen; se niin muodoin tekee\ntajuttavaksi luonteen perusominaisuuden, josta puhuessaan kreikkalaiset\nkäyttivät ethos-sanaa, vastakohtana pathos-sanalle. (Pathos = saatettu\npois tasapainosta.)\n\n_Eetillinen ja pateetinen_ paino määräävät tempon ja käyttävät,\ntehdäkseen tunteen ilmaisemisen täydellisemmäksi ja selvemmäksi,\nvälikappaleinaan rytmiä, temppoa, loogillista ja symboolista painoa.\n\nNäitä lausumisen sääntöjä kehittäessäni olen jo huomauttanut, että\nmitä enemmän taide esittää sisällistä elämää, sitä vähemmin voi sitä\noppimalla oppia. Tämä, koskee etenkin eetillistä painoa, sillä se\nriippuu kunkin kyvystä elää runoelmassa esiintyvän henkilön elämää,\ntuntea hänen tunteitaan, ajatella hänen ajatuksiaan. Mutta ahkeran\nharjoituksen avulla voipi tätä taitoa verrattomasti kehittää, jos\nsamalla saapi taitavaa ohjausta.\n\nSamalla kuin loogillisesta painosta puhuessamme myönnämme tosiksi\nLegouvén sanat: »opi ajattelemaan, niin opit _oikein_ lukemaankin»,\ntäytyy meidän kvalitatiivista painoa ajatellessamme huudahtaa erään\nsaksalaisen kirjailijan sanat: »Wenn ihr's nicht fühlt, ihr werdet's\nnie recht sagen». (Mitä ette _tunne_, sitä ette milloinkaan voi oikein\nlausua.)\n\n\n\n\nIV. KIELEN RYTMIIKKI (oppi poljennosta).\n\n\nKielen rytmiikillä tarkoitamme tavallisesti sitä tapaa eli järjestystä,\njolla kielen osat (tavut, sanat, lauseet) seuraavat toisiaan.\n\nKun vaihtelevaisuus lyhyemmän ja pitemmän aikaa ääntyvien\n(voimakkaammalla ja heikommalla painolla lausuttavien) kielen osien\nvälillä on säännöllinen, syntyy _tahti_, joka on välttämättömänä ehtona\nkielen foneetillis-esteetilliselle vaikutukselle. Yksityiset isompiin\ntahi pienempiin ryhmiin kuuluvat tahtiosat erotetaan toisistaan\n_paussilla_. Rytmiikki jakaantuu siis kahteen osaan: tahti-oppiin ja\npaussi-oppiin.\n\n\n\n\n\nTahti-oppi.\n\nPainollisten ja painottomien kielen osien vaihtelu muodostaa\n_puhe-tahdin_. Jos tämä vaihtelu on määrätyn runomitan mukaan\ntarkasti säännöllinen, syntyy _runo-tahti_. Nopeus, jolla puhe-tahti\nyleisesti ja runo-tahti erittäin antaa erityisten tahti-osien niiden\nindividualisuuden eli henkisen sisällyksen mukaan seurata toisiaan, saa\naikaan _puhe-tempon_.\n\n\n\nPuhe-tahti.\n\nLoogillisen painon avulla saamme käsityksen ajatuksen yhteydestä,\njoka käy selväksi lauserakennuksesta ja sanojen loogillisesta\nsuhteesta toisiinsa. Symboolinen paino taas äänen värityksellä tekee\nhavainnolliseksi sen vaikutuksen, minkä sanojen käsitteet meissä'\nherättävät. Mutta näiden keinojen avulla ei vielä synny esitykseen\nmitään taiteellista kokonaisuutta, koska edellinen tyydyttää ainoastaan\nabstraktisen ajatuksemme vaatimusta, jälkimäinen taas tekee erinäisten\nsanojen käsitteet havainnollisiksi.\n\nRytmin avulla vasta saadaan esitykseen eheyttä. Puhuessa sekä\nsuorasanaisen lukemisessa esiintyy lausejakso rytmin avulla eheänä\nkokonaisuutena. Siitä syystä on lauseopin ymmärtäminen hyvän lukemisen\nehto. Jotta suorasanaisen esitys voisi muodostua rytmilliseksi, täytyy\nlukijan tuntea lausejaksojen keskinäinen suhde. Rytmin avulla saadaan\nesitykseen sointuisuutta, joten se vastaa musikaalisiakin vaatimuksia.\n\n\n\nRuno-tahti.\n\nRuno-tahdin oikea käyttäminen edellyttää eri runomittojen tuntemista.\n\nRytmin tulee aina vähän sointua nousennon ja laskennon avulla,\nmutta lausunnossa ei saa ilmestyä yksitoikkoista tahtia. Tuollaista\ntahdinmukaista lukemista sanotaan runon skandeeraukseksi. Siinä\nesiintyy ainoastaan rytmillinen paino, mutta loogillinen paino jää pois.\n\nSitä, joka tahtoo oppia hyvin runoja lausumaan, kehotamme runokorvansa\nja aistinsa kehittämiseksi lukemaan hexametriä, sillä tässä kysytään\nhavainnollisuutta, kykyä, käyttää pausseja, levollisuutta, mutta\nsamalla vaihtelevaisuutta. Hexametrissä ei esiinny samaa mieltä\nvakaavaa kiihkoa kuin trokaiossa eikä samaa toimintaan kiihottavaa\neloisuutta kuin jambissa, mutta kuitenkin on siinä runomitassa sekä\ntrokaion että jambin ominaisuuksia; siitä syystä siinä esiintyy mitä\nrunsainta vaihtelevaisuutta.\n\nAleksandriinissa ja trimetrissä täytyy runomitan esiintyä\nhuomattavammin kuin 5-polvisessa jambimitassa. Trimetriin tuottaa\njambien ja spondeioin vaihtelu sekä cesuurin käyttäminen kauneutta\nja vilkkautta. Sitä vastoin tuo kahteen samallaiseen osaan jakauva\naleksandriini tuntuu yksitoikkoiselta. Suurta taitoa vaaditaan siltä,\njoka tahtoo esittää aleksandriinin niin, ettei tämä yksitoikkoisuus\nesiinny ja ettei rytmi kuitenkaan kadota viehätystään. Yksitoikkoisuus\nsyntyy siten, että lukija antaa diaeresiin liian huomattavasti\nesiintyä. Ellei sisällys hallitse runon esitystä, kohoaa ääni lukijan\nhuomaamatta joka säkeen lopussa ja siitä syntyy yksitoikkoinen äänen\nhelinä, joka vaikuttaa tuskastuttavasti kuulijaan. Suurta varovaisuutta\nkysytään myöskin loppusointujen esittämisessä, ellei runoilija tahdo\nloppusoinnun avulla saada jotain kohtaa runossa erittäin huomattavaksi.\n\nJako eli cesuuri ja säkeen loppu ovat ilmaistavat lyhyitten paussien\navulla, vaikka näissä kohdissa ei olisikaan loogillista paussia;\nkuitenkin tulee cesuuria ja säkeen loppua ilmaisevien paussien olla\nainoastaan keveästi osoittavia.\n\nPaussimerkit: loogillinen osoittava paussi |, pitkä paussi |, säkeen\nloppulepo ja tahtilepoˇ.\n\n    Esim.\n\n        Vallan autuas se, jok' ei nuorena | sortunut maaltaan,\n        Hyljätty onnensa kanss' |ˇ urhoin haudoilta pois.\n        Ei sopis miehenä | näin ˇ mun nuhdella taivahan töitä;\n        Mutta mun syömmeni taas | ˇ tahtovi huoata ees.\n        Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,\n        Nousevat silmiini | nyt ˇ vieläkin | viljavat veet.\n        Ei mun mielestän', ei mee ˇ Pohjolan tunturit, joillaˇ\n        Lasna ma kuuntelin | kuin ˇ sampo ja kantele soi.\n        Siell' eli toimessa mies | ja Väinöstä | lausuivat urhoot,\n        Poiat ja karhut | puun ˇ juurella painia löit.\n        Raittihit talviset säät, revon-tult' | oli taivahat täynnä,\n        Kaunihit katsoa | kuin ˇ aamun alkava koi.\n        Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaaˇ\n        Myötään, päilyen veen ˇ vienossa taivahan kans!\n        Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,\n        Saaret ja salmet | ja myös ˇ taivaalla | tähdet ja kuun.\n        Siellä mun mieleni on | ja siellä | mun muinoiset muistoin,\n        Sinne mun kultani jäi, sinne | mun ystävän' myös. —\n        Huoleti kiitelkööt muut |ˇ Alppein seutuja kauniiks.\n        Kauniimpi, kalliimpi on ˇ mulle | mun syntymämaa!\n\nJos säkeen lopussa on riimi eli loppusointu, niin annetaan sille,\nvaikka olisikin painoton sanaosa, kuitenkin keveä paino, jotta säkeen\nloppupaussi tulee huomattavammaksi kuin mitä se olisi, jos säkeen loppu\nolisi riimitön.\n\n\n    Esim.\n\n        Mun huonehessani seinäll' | onˇ\n        Yks' kuva, halpa ja koruton.\n\n        Mennyttä aikaa | muistelen\n        Niin mielelläni vielä;\n        Niin moni armas tähtönen |\n        Minulle viittaa siellä.\n\n        Jo päättää Vellamon neitonen |\n        Nyt toivonsa turhan kostaa,\n        Ja kosken pohjasta | paatosenˇ\n        Hän äkkiä pintaan nostaa, —\n\n            Istuiko impiˇ\n            Lähtehen luona,\n            Josta hän kerranˇ\n            Kanssani joi?\n            Missä hän mulleˇ\n            Ruusuista rannanˇ\n            Seppeleen solmi,\n            Oi, sano, oi!\n\nTavu-riimejä lausuttaessa tulee niitä äänenkorkoja vahventaa, jotka\nedustavat alliteratioonia, ja sen ohessa tulee sen konsonantin tahi\nvokaalin, joka alkaa riimisanan, tuntuvasti esiintyä, luonnollisesti\nliiallisuutta karttaen.\n\n    Esim.\n\n            _N_ornan _n_urja _n_uoli\n            _S_urmas _s_ankarini,\n            _R_auhain _r_yösti multa,\n            _K_aatoi _k_allihini.\n\n        Iloisesti _p_äivä _p_aistoi,\n        Suloisesti _k_uu _k_umotti\n        _O_sallisien _o_ville,\n        _K_ansan _k_öyhän _k_ynnykselle.\n\n\n\nPaussi-oppi.\n\nPausseilla on suuri merkitys hyvään ja kauniiseen esitykseen nähden.\n\nPaussi-opissa erotamme: 1. Hengityspaussit (yhdistyvät\nmuihin pausseihin). 2. Lauseen välimerkkien vaatimat paussit\n(interpunktiooni-paussit). 3. Loogilliset paussit ja 4. Emphatilliset\npaussit (kvalitatiiviset paussit).\n\n\n\nHengitys.\n\nHengityksessä on säännölliset väliajat eli pidätykset (minuutissa\nnoin 20 hengenvetoa). Kuten jo olen maininnut, muodostuu hengitys\naspiratioonista ja respiratioonista. Sisään hengittäessä täytyy\näänen, joka riippuu ilman ulosvirtauksesta, katketa. Me tulisimme\nsiis tavallisimmasti katkaisemaan puhettamme eli lausuntoamme noin 20\nkertaa minuutissa, joka tietysti ei saa tapahtua, vaan täytyy meidän\ntottua hallitsemaan hengitystämme. Ettei siis aspiratiooni häiritsisi\nlausuntoamme, täytyy meillä täydellisesti olla vallassamme niinkutsutut\nehdolliset hengitysjäntereet. Ja voidaksemme niitä hallita ja käyttää,\ntäytyy meidän luoda tarkka huomio niihin ja hengitykseemme. Sillä\nainoastaan ahkeran harjoituksen ja hyvän tottumuksen avulla muuttuu\nhengitys semmoiseksi kuin sitä on tahdottu ja käy sitten itsestään.\n\nEnsimmäiseksi tulee meidän siis oppia hengittämään. Tämä asia tuntuu\nniin luonnolliselta, ettei luulisi taiteen tarvitsevan siihen puuttua.\nKuitenkin on asia niin, ettemme voi lukea hyvin, ellemme hengitä hyvin,\nja hyvin emme hengitä, ellemme opi hengittämisen taitoa. Kun ylimalkaan\nhengitämme (sisään ja ulos), puristuu ilmavirta keuhkoihin ja niistä\njälleen ulos tasaisesti ja huomaamatta, mutta tämä ilmavirta ei riitä\npanemaan äänijänteitä väräjämään, vaan täytyy niitä voimakkaammin\nkoskettaa. Mitä siis tapahtuu äänen syntyessä? Äänen syntyessä me\npuristamme keuhkoissa olevan ilman ulos niin voimakkaasti kurkkua\nvastaan, että äänijänteissä syntyy se ääni, jota tahdomme muodostaa.\nMutta tätä tehdessämme käytämme paljon enemmän ilmaa kuin tavallisesti\nhengittäessämme. Kuitenkaan emme voi antaa enempää kuin mitä meillä\non. Ja se vähä ilmamäärä, mikä meillä tavallisesti hengittäessä on\nkeuhkoissamme, ei likimainkaan riitä äänen synnyttämiseen, vaan tulee\nmeidän koota ilmaa keuhkoihimme niin riittävä määrä kuin suinkin, ja\ntämä on juuri aspiratioonin kautta tapahtuva. Oikea aspiratioonin\ntaito riippuu siitä, että hengitämme syvään ja pääasiallisesti nenän\nkautta, että diafragma (pallea, rinnan ja vatsan välijäntere) tulee\nliikkeeseen. Jos hengitämme ainoastaan keuhkojen yläosalla, niin emme\nsaa riittävästi ilmavarastoa, ja seurauksena on että ääni heikkonee\nja sortuu. Jos silloin on pitempi kappale lausuttavana, niin täytyy\nyhä toistaa, yhä alkaa uudestaan, yhä kertoa, ja väsyttävämpää\nlausuntotapaa tuskin on olemassa; siihen väsyy kuulija kuten lausujakin.\n\nLausujan ensimmäinen velvollisuus on siis kohta alusta tottua\nhengittämään nenän kautta ja niin syvään ja täydellisesti, että keuhkot\nsaavat kyllin ilmaa.\n\nTulee sitten luoda tarkka huomio myöskin respiratiooniin, joka on\npaljon vaikeampi. Huono lausuja tavallisesti aspireeraa vähän, mutta\nrespireeraa sitä vastoin liian paljon, toisin sanoen, hän ottaa sisään\nliian vähän ja tavallisesti hengittää silloin keuhkojen yläosalla\n— naiset etenkin niin tekevät — ja antaa ulos liian paljon. Tästä\nluonnollisesti seuraa että lausujan yhäti täytyy uudestaan hengittää ja\nsyntyy ikävä ja kovin rumentava nikotus.\n\nYllä lausutuista syistä huomaamme kuinka tärkeän aseman hengitystaito\nsaa lausuntotaidon onnistumisen suhteen. Hengityssäännöt ovat ainoat,\njoita emme koskaan saa laiminlyödä. Lausuja saattaa unohtaa välimerkit,\njättää pilkut ja pisteet huomioon ottamatta, mutta hengityksen sääntöjä\nei hän koskaan saa unohtaa; hengitys tulee hänen aina voida täysin\nhallita. Lausujalla ei ole oikeutta koskaan hengästyä, paitsi silloin\nkuin hän sen kautta esiintuopi tai- teellisesti luodun ja taiteen\nvaatiman effektin.\n\nSaavuttaaksemme tässä sanottua täydellisyyttä, tulee meidän harjoittaa\nniinkutsuttua _hengitysvoimistelua_. Meidän tulee oppia:\n\na) 1. Hengittämään hitaasti sekä sisään että ulos.\n\n2. Pidättämään hengitystä.\n\n3. Katkaisemaan uloshengitystä. Tämä viimeksi-mainittu on tärkein.\n\nEsim. hitaasti sisään ja ulos aina syvemmin.\n\nPidättämään hengitystä: 5 — 5 — 10 — 10 sekuntinen paussi eli pidätys\n\nVähitellen lisäämään paussien pituutta: 10 — 10 — 15 — 15 — 15 — 15 —\n20 — 20\n\nKatkaisemaan uloshengitystä: 5 — 5 — 5 — 5 sekuntinen pidätys\n\n\nÄäniraon tulee pidätyksen aikana olla _avonaisena_.\n\nb) Hengitysharjoituksia numerojen avulla.\n\nLausu hitaasti aspireeraamatta numerot 1—12; 1—15; 1—20.\n\nc) Lausu hitaasti sanaa, jonka päätavussa on pitkä vokaali, 10, 15, 20\nkertaa hengittämättä.\n\nd) Lausu kokonainen lause hitaasti hengittämättä. Tässä on ensin\nulotettava lyhyimmillä ja sitten jatkettava pitemmillä ja useammilla\nlauseen osilla.\n\ne) Lausu useampia yhdistettyjä lauseita tällä tavoin ja tee ainoastaan\nkunkin lauseen välissä yksi ainoa pieni pidätys eli paussi.\n\nAspiratiooni, paussien kestäessä, täytyy olla syvä ja täydellinen,\nmutta samalla niin hiljainen, ettei minkäänlaista hengitysliikettä tai\nkohinaa pääse kuuluviin.\n\nPisteen paussi riittää kokonaiselle hengitykselle, puolipisteen ja\nkaksoispisteen paussit puolelle sekä pilkkupaussit neljäsosalle\nhengitystä. Vaan lopullisesti täytyy oppia taitavasti käyttämään\nmuitakin pausseja lyhyempien hengityksien varalle.\n\n\n\n1. Hengityspaussit\n\nyhdistyvät muihin pausseihin.\n\n\n\n2. Interpunktooni-paussit.\n\nNämä paussit sulavat yhteen välimerkkien kanssa. Lausunnossa täytyy\nnimittäin huomauttaa välimerkeistä yhtä selvästi kuin niitä kynälläkin\nmerkitään. Kuten jo on sanottu, ilmaisee määrätyn ajan kestävä\npidätys pistettä, pienempi pidätys ilmaisee pilkkua j.n.e., ja\ninterpunktiooni-paussien selvyydestä riippuu vallan usein lausunnon\nselvyys, vieläpä hauskuuskin.\n\nKun ne ovat paussimerkkejä, täytyy niitä lausua niiden paussiarvon\nmukaan.\n\nPilkku on samanarvoinen kuin 1/4 osa paussia musiikissa.\n\nPuolipiste ja kertomerkki = 1/2 paussia.\n\nPiste, huudahdus- ja kysymysmerkki ovat kokonaisen paussin arvoisia.\n\nAjatusviiva, sulkumerkin asemasta merkittynä, = 1/2 paussin, vaan\nloogillisena lepopaikkana ollen = kokonaisen paussin arvoinen.\n\nPaussien aika-arvo sekuntien mukaan laskettuna vastaa musiikin temppoa\nyleensä, s.o. paussien pituus riippuu ylimalkaan siitä millainen\nlauseen, välilauseen taikka koko kappaleen temppo on oleva: hidas\ntai nopea. Siis se oikeastaan riippuu sisällyksestä, kappaleen\nindividuaalisuudesta.\n\nMutta interpunktiooni-merkit ovat samassa myöskin äänimerkkejä ja\nkuuluvat niin muodoin myöskin kvalitatiivisen koron eli painon piiriin,\nniinkuin kysymysmerkki, huudahdusmerkki ja ajatusviiva.\n\nNiinkutsutut »pienet pisteet» ovat uuden ajan keksintöä.\nSeitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla ei niitä\nvielä tunnettu nimeksikään. Niitä käytetään etupäässä draamallisissa\nteoksissa. Scribe lienee niiden etevin edustaja ja keksijä. Ne syntyvät\nhänen näytelmäkappaltensa toiminnan nopeudesta, vilkkaudesta ja\nkuumeentapaisesta hätäisyydestä.\n\n\n\nÄänen asema välimerkkien kohdalla.\n\nÄäni alenee useimmiten lauseen lopussa, ellei lauseen viimeinen sana\nvaadi voimakasta painoa, jolloin ääntä on ylennettävä. Esim. Hänen\nisänsä on hyvä ja kunnollinen. Mutta sitä vastoin ylennettävä: Hänen\nisänsä on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt hänen äitinsä.\nHuomaa siis:\n\na) Ääntä on kannatettava ylhäällä kappaleen sisällyksen vaatimassa\nasemassa siksi kuin lause loppuu.\n\nb) Ääntä tavallisesti ylennetään kysymysmerkin kohdalla eli kysymystä\nsisältävän lauseen loppuosassa.\n\ne) Ajatusviivan, kertomerkkien ja sulkumerkkien kohdalla katkaistaan\nääni, sitä kuitenkaan alentamatta.\n\nd) Huudahduslauseissa vaihtelee ääniasema usein, riippuen\nsisällyksestä, vaan useimmiten on ääni lau- seen alussa korkeimmillaan\nja alenee loppua kohden, varsinkin jos lauseen alussa on\ninterjektioonisanoja.\n\n\n\n3. Loogilliset paussit.\n\nNämä jakavat lauseen pienempiin sanaryhmiin, jotka sisällyksensä\npuolesta kuuluvat toisiinsa ja yhdistetyissä lauseissa\nilmoittavat päälauseen ja sivulauseiden suhdetta toisiinsa. Tähän\nviimemainittuun ominaisuuteen nähden loogilliset paussit noudattavat\ninterpunktiooni-pausseja ja yhdistyvät niihin.\n\nNämä loogilliset paussit, joita kuitenkaan ei saa pitkittää eli\nvenyttää tarpeettomasti, eikä myöskään supistaa olemattomiin, ovat\nvälttämättömän tarpeelliset, jos mielii lausua niin että toinen\nselvästi ymmärtää lausutun sisällyksen. Sentähden tulee lukijalla\nitsellään myöskin olla luettavansa sisällys aivan selvillä.\n\nNäitten paussien käyttämiseen vaaditaan harjoitusta ja tarkkaa\nhuomiota, niiden synty kun riippuu sisällyksestä ja sanojen\nkeskinäisestä asemasta. Tavallisimmasti asetetaan loogilliset paussit;\nsubjektin ja predikaatin väliin, missä paussit ovat lyhyimmät ja\nhuomataan ainoastaan silloin kuin temppo on hidas; subjektin ja\nobjektin väliin; kun määräykset seuraavat pääsanaa; sidesanain\neteen; verbien eteen; vastakohtaisuuden ilmaisemista varten; kahden\nsamanlaatuisen sanan väliin (esim. kahden adverbiaalin) j.n.e.\n\n\n\n4. Emphatilllset paussit.\n\nNäitten paussien tarkoituksena on ilmaisia tunnetta ja mielentilaa,\nafekteja. Niinpä esimerkiksi _kauhu_ käy selvemmin huomattavaksi,\njos se ilmaistaan äkkiarvaamatta esiintyvällä paussilla, samaten\nnegatiiviset tunteet häpeä, ujous, hämillään oleminen j.n.e.\nMielenkiihko ja viha ilmaistaan äänen muutoksella sekä sen ohessa useat\nkerrat uudistetuilla pidätyksillä. Fyysillistä heikkoutta ilmaistaan\näänen heikentämisellä, mutta myöskin pausseilla, jotka voimain\nheikontuessa yhä pitenevät. Tässä kuitenkin on, kuten aina muutenkin,\npääsääntönä että tulee noudattaa totuutta; kaikkea liioittelemista on\nvälttäminen — sillä nerollisesta esityksestä hullunkuriseen ei ole kuin\nyksi ainoa askel. Tulee siis tarkasti säilyttää hienotunteisuutensa\ntässä kohden, sillä paha tottumus tylsyttää aistin.\n\nEsimerkki: Loogilliset paussit; vastakohdat.\n\n    Kenenkä linna se, jonk' äskettäin ˇ\n    tien varrell' | illan hämärässä näin?\n    Niin komeaa | ei tienoill' ollut toista.\n    Mut' kolkoksi | kuin haudan | muistan sen,\n    ja synkäks', autioksi; akkunoistaˇ\n    vaan valo loisti _yhden_ huonehen (edellyt. vastak.).\n\n    Ma seisahduin | ja katsoin: kartanon ˇ\n    _salista_ | (edellyt.) valo virtas | varjoton.\n    Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi,\n    sielt' _ihmisiä_ | etsin silmilläin;\n    mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi,\n    ma haamua vaan _kaksi_ siellä näin.\n\n    Ol' _vaimo_ | _toinen_, suruvaatteissaan ˇ\n    _ylevä,_ vaikka _kumarruksissaan_;\n    hopeina | valui pitkät suortuvansa.\n    _Mies_ | _toinen_ oli, mustissa _myös tää_,\n    pää pystyssä, vaikk' ikä | lumillansa ˇ\n    _sen_ | peitti _myös_ (edellyt.); hän | kantoi kynttilää.\n\n    Mä katsoin vielä. | Salin seinähän |ˇ\n    ol' asetettu kuva; taulun _tän_|ˇ\n    likellä | näin ma vielä taulun _toisen_.\n    Kun nainen | ehti niiden etehen,\n    kohotti katsantonsa hän | ja loi sen |ˇ\n    kuin rukoellen j niiden puolehen.\n\n    Ken oli hän? On hetki kulunut:\n    hän mennyt on | ja valo sammunut,\n    kuin kartanossa | kaikki oisi maannut.\n    Kenties | hän oli haamu | rauhaton |\n    tai kuvain kumartaja? Liekö saanut ˇ\n    vieraalla maalla | vieraan uskonnon?\n\n    Ei, haamu | hän ei ollut _rauhaton_ —\n    min näit, se _rauhaisaa_ | ja totta on.\n    Mut' samaa matkaa | jos sa kuljet toiste ˇ\n    sivuitse linnan | samaan aikahan,\n    salista | kohtaa sua sama loiste,\n    ja vanhuksen | näät siellä kulkevan.\n\n    Ja monta ajastaikaa peräkkäin,\n    tään saman palvelijan kanssa, näin ˇ\n    hän ennen yötä | astuu kaikin illoin.\n    Sen hetken päästä | hänt' et nähdä saa;\n    kun hetki _toinen_ kulkee, hän jo silloin |\n    on ottamassa unta | rauhaisaa.\n\n    Ne kuvat, joita siinä katsoivat,\n    ne kaksi Ramsay veljest' olivat,\n    he kasvoivat tään linnan katon alla.\n    _Lemulla_ | _toinen_ sortui kuolemaan,\n    ja _toinen_ | heti jälkeen _Lapualla_,\n    ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.\n\n    Heist' urhotöitä taru kertoilee,\n    ja Suomen runo | vielä laulelee,\n    kuin kuoloon nuorna | veljespari moinen |\n    maan eestä voittain | oli lähtenyt,\n    _ykskolmatta_ | kun vuotta oli _toinen_,\n    _yhdeksäntoista_ | _toinen_ täyttänyt.\n\n    Vaan vaimo, jonka veljeksien luo\n    näit hiljalleen | kuin haamun käyvän, tuo |\n    oi' äiti | urho-veljein. Yöt' | ei voinut ˇ\n    hän käymätt' olla muisto-aarteilleen:\n    hän kuvia | ei siellä jumaloinut,\n    hän hyvää yötä | lausui lapsilleen.\n\n\n\n\nV. TEKNILLINEN PUOLI.\n\n\nTekninen puoli koskee ääntä.\n\nIhmisääni on kolmenlaatuinen: syvä, väliääni (medium) ja korkea.\nNe ovat kaikki välttämättömät lausuntotaidon saavuttamiseksi, vaan\nkunkin käytäntö on, ja sen tuleekin olla, varsin erilainen. Kestävin,\ntaipuvin ja luonnollisin on medium. Jokaisen ihmisen ääni on\nluonnostaan joko korkea tai syvä. Tenorilla, bassolla, sopraanolla ja\naltolla, jokaisella niillä on luonnollisesti keskivälinen korkeutensa,\nluonnonomainen asemansa jokapäiväisessä puheessa. — Jos ääni siitä\nylenee kovin paljon, niin se käy kimakaksi ja vastenmieliseksi; jos\ntaas kovin alenee, niin se käy kolkon koleaksi. Kumpaakin liiallisuutta\non tarkasti kartettava.\n\n\n\nLukemisen sointu.\n\nSointu riippuu suuresti siitä, missä määrin lukija voi sääntöjen\nmukaisesti käyttää äänivarastoansa ja esiintuoda kappaleen henkistä\nsisällystä, vaan ensisijassa kuitenkin äänen luonnollisista\nominaisuuksista. Kaunolukijan äänen tulee olla _sointuisan, voimakkaan\nja kestävän_, sillä tulee olla _laajuutta ja taipuvaisuutta_.\n\nSointuun vaikuttaa kaksi pääasiaa: äänen täyteläisyys ja puhtaus.\nJokainen ääni, jolla ei ole luonnonomaisia vikoja, on täyteläinen, kun\nsitä pidetään mediumissa.\n\nSääntönä äänen kasvattamisesta luonnonomaiseen täyteläisyyteen on:\n\nSeiso vartalo suorana; varsinkin täytyy rinnan, pään ja puhekoneiston\nolla luonnollisessa ja vapaassa asennossa. Anna äänen asettua\nluonnonomaiseen keskiväliseen asemaansa. Hengitä syvään, levollisesti\ndiafragmalla. Suu on puhuessa avattava niin että hampaat vähän näkyvät.\nHuulien ja kielen liikkeet olkoot voimakkaat, vaan sen ohessa vapaat.\n\n\n\nÄänen puhtaus.\n\nPuhdas on ääni silloin kuin eivät sekaäänet pääse hämmentämään tai\nheikentämään sen voimaa. Epäpuhdas ääni on käheä ja korahteleva.\n\nÄänen kähäjäminen riippuu usein jänteiden sairaloisuudesta, vaan\nparanee silloin tietysti lääkärin avulla; mutta useimmiten riippuu se\nmyöskin puutteellisesta harjoituksesta ja voimistuttamisesta.\n\n\n\nÄänen voima ja kestävyys.\n\nÄänen _voima_ ilmestyy yksinäisten voimakkaiden äänten ilmaisemisessa,\nsen _kestävyys_ niiden jaksottain lausumisessa.\n\n\n\nÄänen kasvatus voimakkaaksi ja kestäväksi.\n\n1) Asettakaa äänenne _medium-asemaan_ ja harjoittakaa sitä ahkerasti\nlausumalla yhä pitempiä kappaleita kerrassaan, _vaan hyvin hitaasti_.\n\n2) Alussa heikosti ja hyvin hitaasti; lisätkää vähitellen voimaa,\nyhä pidättäen ääntänne mediumissa. Tämä on _portamento-harjoitus_ ja\nperustuu vokaaleihin.\n\n3) Lausukaa ensin hitaalla tempolla, jota vähitellen muutetaan\nnopeammaksi; mutta luku ei kuitenkaan saa käydä epäselväksi.\n\n4) Lisätkää sitten vähitellen sekä äänen voimaa että tempon nopeutta.\n\nTämä on _volubiliteetti-harjoitus_ ja perustuu konsonantteihin.\n\n\n\nPortamento.\n\nPortamento syntyy siten, että lausuja antaa äänen viipyä erityisissä\nkielen osissa ja sitoo äänet toisiinsa saattamalla vokaalit ja\ndiftongit voimakkaasti sointumaan. Vokaalien muodostus on niinmuodoin\nportamenton ensimmäinen ehto. Mutta meidän tulee tarkasti erottaa\ntoisistaan portamento ja äänen _venyttäminen_, joka viimeksi-mainittu\non ruma tapa. Venyvä ääni viipyy myöskin yksityisissä kielen osissa,\nmutta viipyy yli määrän, joten lausunto muuttuu pitkäveteiseksi ja\nlaahaavaksi. Samalla siitä katoaa sointuisuus, joka ehdottomasti\nkuuluu portamentoon. Laahaava ääni venyttää vähemmän tärkeitä kielen\nosia liiaksi ja siten hävittää oikean suhteen kielen osien väliltä,\nhäiriten myöskin ajatuksen yhteyttä. Ääni ei saa vaikuttaa yksinomaan\nsointuisuudellaan, vaan sen tulee vastata sisällystä.\n\nLausujan, joka on saavuttanut äänenmuodostuksen teknillisen taidon,\ntulisi siitä syystä valita sellaisia kappaleita, joiden kokoonpano,\nsisällys, runomitta ja koko luonne vaatii tyyntä ja hidasta lausuntoa.\nSellaiset ovat esim. hexametrilla kirjoitetut runoelmat sekä Runebergin\n»Salaminin kuninkaat».\n\n    Aaropa, mielevä mies ˇ olut-astian ottavi hellyin,\n    Katseen nostavi korkeellen, jott' uhkuva kyynel ˇ\n    Silmäst' tuskin kieritä voi, sekä lausuvi riemuin:\n    Kiitos, kunnia Luojallen, joka teille mun ohjas!\n    Monta ma koettanut oon, kamalintapa harmajapäälle ˇ\n\n    Ain' yhä kulkea on | kuni taivaan liitävä pilvi,\n    Konsana | löytämätä ˇ lepopaikkaa kaihoamaista.\n    Mieroa käydessäin' | minä ˇ tuskaa täynn', | useasti\n    Katsoin tieltäni kalmistoon | sekä aattelin: Aaro,\n    Kas, katalimmallai ˇ kyläkunnan tään asujalla ˇ\n    Suojasan aidan tuon sisäpuoll' | on lohtu ja linna;\n    Sultapa tietymätöin, mihin uupuin | painuvi pääsi,\n    Kalman maassaki | vieraaks' jäät, kuten oot elämässä.\n\n                            (Hirvenhiihtäjät.)\n\n\n    Oi onnettoman, kohtaloa! Jumalat,\n    Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva ˇ\n    Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää |\n    Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan.\n\n    — — —\n    Mut' tiedä: verkon saaliilla | niin kauan kuin ˇ\n    Voin lampaan lunastaa | ja viinipisaran,\n    Oot uhritulen niemeltäni näkevä.\n    Ja voimani jos pettää, jos mä merestä ˇ\n    En antimia pyytää voi, niin uhriksi |\n    Mä kakkaan poikki tämän heikon käteni |\n    Ja jumalille | lahjaksi ma poltan sen,\n    Edestä kuninkaani, onnen entisen,\n    Ja että nähdä saisin pojanpoikansa |\n    Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.\n\n                    (Salaminin kuninkaat.)\n\n\n\nVolubiliteetti.\n\nÄänen volubiliteetti taas riippuu lukijan kyvystä lausua sanat ja\nlauseet nopeasti, mutta tarkasti ja selvään. Portamento perustuu\n_vokaalien_ muodostukseen, volubiliteetti taas _konsonanttien_\nmuodostukseen. Hidas ja kankea kieli ei pysty keveästi ja nopeaan\nmuodostamaan konsonantteja ja siitä syystä se ei kykene täyttämään\ntehtäväänsä silloin kuin tarvitaan taipuvaisuutta. Portamentoa\nkysytään silloin kuin tulee ilmaista ihanteellista tyyneyttä ja\nylevyyttä, arvokkaisuutta ja miettiväisyyttä, jota vaatii esim.\nepoksen ja antiikkisen runouden esitys. Volubiliteetti sitävastoin\non välttämätön, kun tahdotaan esittää vilkasta keskustelua sekä\nintohimoa ja tunteenpurkauksia. Ainoastaan ahkeran harjoituksen\nkautta voipi tottua esittämään ylempäin säätyjen keveää keskustelua,\njossa kartetaan liian huomattavia ja voimakkaita äänenpainoja. Täytyy\nsujuvasti ja luontevasti sitoa toisiinsa eri kielen-osat ja antaa äänen\nkeveästi liukua voimakkaiden painojen ohitse. Jos yhden ainoankin\näänen muodostaminen tuottaa lausujalle vaivaa, tulee kevyt ja sujuva\nkeskustelu jossain määrin häirityksi. Sen, joka tahtoo oppia esittämään\nkeskustelukieltä, tulee valita luettavakseen esim. keskusteluja\nromaaneista ja näytelmäkappaleista, joissa kuvataan ylempien säätyjen\nelämää.\n\nVolubiliteetti-taito estää intohimoisia tunteita puhkeamasta\nhillitsemättömään, epäselvään sanatulvaan. Harjoituskappaleiksi\nvalitaan sellaisia, joissa on nopea temppo, esim. tulipalo Schillerin\n»Laulu kellosta» ja Maria Stuartin puhe Elisabethille, jossa puheessa\nloukatun sydämmen tunteet koskena kuohuvat.\n\n    Kuulkaa, | vaikk'ei tulta näy, |\n    Kellot käy! —\n    Taivaskin\n    Ruskottavi:\n    Päivän rant' | ei hohda niin!\n    Kansa kiljuu:\n    Auki tie!\n    Vettä vie!\n    Tuli patsain läikkyy, liekkuu,\n    Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy,\n    Piiput horjuu, hirret jyskää,\n    Maahan | sorttiin pylväät ryskää,\n    Pylväät ryskää, räystäät särkyy,\n    Äidit tyskää, lapset parkuu,\n    Karja vinkuu,\n    Hyppii, sinkuu:\n    Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,\n    Kantamusten alla kiikkuu,\n    Kätten kautta kiitävillä ˇ\n    Ämpärillä ˇ\n    Vettä saadaan ruiskun juoda,\n    Kaarin korkein liekkiin luoda.\n    Ulvoin | joutuu myrsky siihen |\n    Tulen voimaa auttamaan,\n    Liekki lentää aittahan,\n    Tarttuu siellä kuiviin orsiin,\n    Seinähirsiin, paksuin parsiin |\n    Kiitää, telmää sillä pohdin |\n    Että luulis vievän maan ˇ\n    Vakavilta juuriltaan,\n    Töytää taivaankantta kohdin ˇ\n    Vallatoin.\n\n              (Laulu kellosta.)\n\n\n    Maria.\n\n    Ma mieltä maltoin, niinkuin ihminen\n    Sit' tehdä voi. Pois veltto tyyneys,\n    Taivaasen lennä kärsivällisyys!\n    Siteesi katko viimeinkin ja nouse\n    Kätköstäs kauvan pidätetty viha —\n    Sa, joka basiliskin poljetun\n    Varustit murhakatsehella, pane\n    Nyt kielelleni nuoli myrkytetty —\n    — — —\n\n                          Saastutettu on\n    Englannin valtaistuin äpärällä,\n    Pettänyt Brittiläisten jalon kansan\n    On kavala, on ulkokullattu.\n    — Jos oikeus sais vallan, eessäni\n    Te mullassa nyt makaisitte, sillä\n    Englannin kuningatar olen minä.\n\n                  (Maria Stuart.)\n\n\nÄänen laajuus ja taipuvaisuus.\n\nÄänen _laajuudella_ ymmärrämme runsaampaa tai vähempää eriasteista\näänivarastoa.\n\nKun ääni mediumissa on saavuttanut tarpeellisen voiman, harjoitetaan\nsyvä ja korkea ääni samalla tavalla.\n\n                                     i\n                                   e\n  Skaala-harjoitukset: ääniasemat a medium-asema.\n                                 o\n                                u\n\nÄänen _taipuvaisuudella_ tarkoitamme sitä sujuvuutta ja vienoutta,\njolla ääni siirtyy ääniasteesta toiseen.\n\nEsim. Äänen tapaamista. Ottakaa joku lause tahi runo; siirtykää\nnopeasti asemasta toiseen, esim. u-asemasta a-asemaan; a-i, e-o, j.n.e.\n\n\n\nHuulten harjoitus.\n\n1. Aukaise suu niin auki kuin mahdollista. Tarkasta kieltä,\nkitaa ja kitalakea, jonka jälkeen suu taas suletaan voimakkaalla\njäntere-liikkeellä. Uudista tätä harjoitusta useampia kertoja peräkkäin.\n\n2. Aukaise suuta niin paljon että sormi sopii huulten väliin, vedä\nsuupieliä toisistaan niin että kumpaakin rajoittaa vertikaaliviiva, ja\nsupista sitten huulet jälleen, niitä hieman ulostyöntäen, kuten esim.\nviheltäessä. Uudista usein tämäkin harjoitus ja anna huulten asennon\nvaihdokset käydä nopeasti ja voimakkaasti.\n\n3. Tee samat liikkeet suljetuilla huulilla.\n\nNäitä harjoituksia tulee tehdä joka päivä, pari, kolme kertaa päivässä,\nvaan ei niin kauan kerrallaan että väsyy.\n\n\n\nKielen harjoituksia.\n\n1. Pidä suu vallan auki ja ojenna kieli suoraan ulos suusta niin kauas\nkuin voit. Vedä sitten kieltä jälleen suuhun nopeasti ja voimakkaasti,\nniin että se asettuu suoraan leveään asemaan suun pohjaa vastaan,\nkoskettaen hampaiden alariviä etureunallaan. Pidä tätä harjoitusta\ntehdessäsi huulia ja leukaa niin hiljaa kuin vaan voit.\n\n2. Aseta kielen kärki hampaiden alariviä vastaan ja vedä kieli sitten\ntaaksepäin samaten kuin edellisessä harjoituksessa.\n\n3. Pidä kieltä niin litteänä kuin mahdollista, nosta sitten kielen\nkärki hitaasti pystysuoraan asentoon kitalakea kohden ja laske se\njälleen hitaasti luonnolliseen asentoonsa.\n\n4. Aseta kieli niinkuin edellinen harjoitus neuvoo ja kuljeta siinä\nasennossa ollen kielen kärkeä toiselta sivulta toiselle, niin että sen\nkärki tekee puolikaaren kitalakea vastaan.\n\nNämä harjoitukset, kuten edellisetkin, ovat tehtävät peilin edessä ja\njoka päivä, vaan ei niin kauan että väsyy.\n\nAluksi tuntunevat nämät harjoitukset vaikeilta, ehkäpä\nmahdottomiltakin, vaan vähittäin käy kankein ja itsepintaisinkin kieli\ntaipuisaksi ja tottelevaksi.\n\n\n\n\nVI. KAUNOLUKEMISEN HENKINEN SISÄLLYS.\n\n\nOtaksukaamme että on olemassa henkilö, jonka puhekoneisto on kaikin\npuolin täydellinen ja hyvä. Hän on harjoituksen avulla muodostanut\näänensä taipuvaiseksi, tasaiseksi ja kauniiksi. Hän voi käyttää\nsyvää, medium- ja korkeaa ääntä aivan sujuvasti ja säännöllisesti.\nHän aspireeraa ja respireeraa oikein ja aivan kuulumatta. Hän\nääntää puhtaasti ja artikuleeraa voimakkaasti ja säntillisesti. Hän\nilmaisee tarkkaan paussit ja hänen esitystapansa ei ole hätäilevä\neikä hidas, vaan maltillinen ja selvä. Onko hän siis nyt täydellinen\nesittäjä eli lausuja? Ei, hän on ainoastaan virheetön lukija. Hän\nvoi selvästi lukea jonkun vuosikertomuksen, komitean lausunnon,\nsanomalehti-kirjoituksen tai muuta semmoista, — ja hyvä se on\nsekin, mutta taiteellista kaunolukua se ei vielä ole. Taiteellisen\nkaunolukijan tulee voida lausua kaunokirjallisia teoksia, ja siihen\nei selvyys yksin riitä. Siihen vaaditaan luonnonomaisia taidelahjoja.\nLausunnossa on taiteellinen puoli, jota ei kukaan saavuta ainoastaan\nteknillisen opetuksen avulla. Sen laita on kuten musiikin, jota ei voi\noppia yhtä säännönmukaisesti kuin matematiikkaa. Sääntöjä tuntemalla\nja käyttämällä voipi kyllä oppia lukemaan oikein, mutta ei milloinkaan\ntaiteellisesti. Jos tahdotaan oppia taiteellisesti lukemaan, täytyy\nsekä opettajalla että oppilaalla olla mielikuvitusta, tunnetta ja\nsisällistä elämää.\n\nVoivatko siis kaikki harjaantua kaunolukijoiksi? Ei samassa ajassa,\neikä samassa määrässä. Mutta kuitenkin voivat henkilöt, joilla on hyvät\näänilahjat ja hyvä äly, jotenkin hyviksi harjaantua, vaikka ei heillä\nolisikaan aivan tarkkaa korvaa tunteen ilmauksien vaihtelua käsittämään.\n\nMihin ominaisuuteen siis perustuu likinnä tämä taide? Luonnonomaiseen\nhienotuntoisuuteen, hienoon korvaan, terävään älyyn ja kauniiseen\näänilahjaan.\n\n»Lue niinkuin puhutkin», sanotaan. Sopiihan sekin, vaan ainoastaan\nsillä ehdolla että puhutaan hyvin. Tavallisesti kuitenkin puhutaan\nrumasti ja huolimattomasti. Jos puhumme niinkuin luemme, niin puhe\nkuuluu pedanttiselta, jos taas luemme niinkuin puhumme, niin se kuuluu\nhuohmattomalta. Löytyy paljon ihmisiä, jotka keskustelevat varsin\nhyvästi, mutta kuitenkin »puhuvat» huonosti. Sen, joka toivoo oppivansa\nhyvin lukemaan, tulee siis oppia hyvästi puhumaan, ja päinvastoin.\n\nRyhmittele lauseen sanat määrättyyn järjestykseen, erota\nhengityspaussilla, äänenpainolla ja tempolla lauseen pääajatus\nsivuajatuksista, laske tarkkaan edeltäpäin paussien pituus ja paljous,\ntutki loogillisien sekä välimerkkipaussien vaatimukset. Tähän\nlisättäköön, että säännöt ovat ja jäävät säännöiksi, ja vaikkapa ne\ntarpeellisiakin ovat, niin on kuitenkin aina pääasiana oleva se, että\ntulee asettua kirjailijan kannalle, koettaa niin eheästi kuin suinkin\nkäsittää hänen ajatuksiaan ja tuntea hänen tunteitaan.\n\n\n\n\nLUKEMISEN LUONNOLLISUUS.\n\n\nEnsimmäinen hyvän lukemisen tunnusmerkki olkoon siis hyvä ja\nluonnollinen puhuminen, semmoinen, joka herättää henkistä\nsulotuntoisuutta. Luonnollisella puhumisella ymmärretään senlaista\npuhetta, joka keveästi ja vapaasti käyttää niitä keinoja: äänenpainoja\nja äänenväriä, joita tarvitaan puhutun asian sisällystä ja\ntunnevaihettelua ilmaisemaan. Jos sitten puhutun asian sisällys on joko\niloinen, surullinen, rukoileva, käskevä j.n.e., taikka jos kappale\nsisältää selityksen jostain asiasta, keskustelua tahi muuta semmoista,\ntulee sitä semmoisella äänellä ja painolla esittää, että kappaleen\nvaihetteleva sisällys käy kuulijalle selväksi.\n\nMeidän on myöskin muistaminen, ettei esitykseen saa vaikuttavaa\nluontevuutta, _elleivät kasvojen ilmeet kuvaa sisällystä_. Mutta\njos esittäjä kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti käsittää\nluetun sisällyksen, niin mimiikki johtuu itsestään ilman erityisiä\nvoimanponnistuksia, kuten tavallisessakin puheessa.\n\nNiinkutsuttu mekaaninen sisäluku on sanain ja lauseiden yksitoikkoinen\nlukeminen, kerrassaan vaihettelemattomalla äänellä; sitä ei koskaan\ntapaa luonnollisessa puheessa. Jos silloin tarkkaa lukijan kasvoja,\nhuomaa että ne ovat melkein liikkumattomat, ja siitä syystä hänen\nesityksensä tuntuukin aivan luonnottomalta.\n\nVaan tätä yksitoikkoisuutta välttäessään tekee tottumaton lukija usein\ntoisen, ikävämmän virheen: hän panee virheellisen painon. Koettaessaan\nsaavuttaa tarpeellista äänenvaihettelua, panee hän toisia äänenpainoja,\näänivaihetteluja ja pausseja, kuin mitä kappaleen sisällys ja\nluonnollinen puhe vaatii.\n\nKuuluuko, tuntuuko, sointuuko tämä luonnolliselta? Tämä tulee olla\nalkavan lukijan ensimmäinen ajatus, kysymys ja huoli, sovittaessaan\nkaunoluvun sääntöjä omaan lukemiseensa. Sointuako lausuttu lause\nniin vapaalta ja luonnolliselta, kuin puhuttu lause? Jos se sointuu\nvapaasti, keveästi ja luonnollisesti, niin se on oikein lausuttu, vaan\njos se ei soinnu, niin silloin on joko loogilliselle painolle taikka\ntunnetta ilmaisevalle painolle tai pausseille annettu liian suuri\ntai liian pieni vaikutusvoima, eikä ole tarkasti sitä ilmaistu, mitä\nkappaleen sisällys vaatii ilmaisemaan. Tulee siis jatkaa harjoitusta\nkunnes lausunto käy luonnolliseksi, vapaaksi ja kappaleen sisällykseen\nmukaantuvaksi.\n\nJos esim. on ylevämpää ainetta käsittelevä kappale lausuttavana,\nei tietysti siinä sovi se jokapäiväinen puheääni, jota käytetään\njokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista puhuttaessa.\n\nIhmisen sisällinen tila, hänen mielikuvituksensa ja tunteensa,\nhänen halunsa, himonsa ja mielialansa eivät ilman ainoastaan\nhänen äänessänsä, vaan myöskin äänen erinäisessä painossa,\nkorkeudessa, täyteläisyydessä ja syvyydessä sekä myöskin lausunnon\nkiiruullisuudessa, hätääntymisessä tai rauhallisuudessa.\n\nEsim. kun lausutaan käskyä taikka puhutellaan kaukana olevata henkilöä,\nniin on ääni korkealla, mutta rukousta lausuttaessa on ääni keskusääntä\nalempana, esim. 0a asemassa.\n\nTavallisella äänellä eli medium-äänellä lausuttaessa on temppo kuten\näänikin tavallisen tasainen, samaten noudattaa temppo aina äänen\nkorkeutta, niin että korkealla äänellä lausuttaessa on myös temppo\nvilkkaampi, matalammalla äänellä on temppo hitaampi, j.n.e.\n\nLiikettä tahi toimintaa saatamme esittää ainoastaan tempon avulla.\n\nTemppo-merkkejä: nopea temppo (¨), tavallinen temppo (--), hidas temppo\n(—).\n\nEsimerkki:\n\n    --Tykin vierehen-- | —vaipui— --vihdoinkin,--|\n    —makas' siinä maass',— |\n    --mut' kun vihamies | tuli patterihin,-- |\n\n    ¨ylös karkas taas,¨\n    ¨huus' miehillensä | ja hyökkää' päin,¨ |\n    ¨avas tien | läpi joukkojen piirittäväin,¨ |\n    —ja kaatui vasta,— --kun ehti-- ˇ\n    --väen riemuvan luokse näin.--\n\n       --Kun nainen | ehti niiden etehen,-- |\n       —Kohotti— --katsantonsa hän | ja loi sen-- |\n       —kuin rukoellen— | --niiden puolehen.--\n\n    —Eik' aikaakaan, niin liekin jo on levinnyt—ˇ\n    —niin kauas leimahtain | kuin silmä kantaa;—\n    --sanoja lentää, | uusia taas lähtee nyt,--\n    --takaisin | kääntyy joukot, pois jo käsketyt,--\n    --ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa.--\n    --Kaikk' esteet | sortaa voittokulku tuo,--\n    --jo katkaistu on sotavoima suuri,--\n    ¨ja avuks' | Turun urhot rientää luo,¨\n    ¨ja Gripenberg | hän Hämeen poikiansa tuo¨ˇ\n    ¨hurraten, rivit vankkana kuin muuri.¨\n\n\n\n\nHUOMAUTUKSIA ERILAISTEN TUNTEIDEN ESITTÄMISESTÄ.\n\n\nTunteet saatamme jakaa kahteen ryhmään: muodollisiin ja laatuperäisiin\neli kvalitatiivisiin tunteisiin. Näiden lisäksi on olemassa\nmielentiloja, jotka aina jossain, määrin ovat sairaaloista laatua;\nniitä sanomme afekteiksi.\n\nMuodolliset tunteet ovat kolmea laatua:\n\n1. 'Virkistys' ja sen vastakohta 'rasitus', 'vaivaantuminen'.\n\n2. 'Mielihyvä' ja sen vastakohta 'mielipaha'.\n\n3. 'Odotus' ja sen vastakohta odottamattoman tapauksen aikaansaama\n'hämmästys'.\n\n'Virkistys' on mieluisa tunne. Sitä ilmaistessa tulee puhua vilkkaasti,\nkeveästi, mutta ei hätiköimällä. Ääni iloinen ja raikas.\n\n'Rasitusta', 'vaivaantumista' ilmaisee raskas temppo, lyhyet paussit,\nsyvä ääni ja vaivaloisesti ponnistamalla lausutut sanat.\n\n'Mielihyvää' ilmaisee vilkas temppo ja raikas ääni, jotavastoin\n'mielipaha' ilmaistaan puhumalla hitaasti, ikäänkuin empien ja\nviivyttelemällä, sekä käyttämällä emphatisia pausseja.\n\n'Odotusta' esitettäessä tulee äänen ilmaista levottomuutta. Jos odotus\non iloista laatua, luokoon toivo ääneen iloisuutta, sillä odottaja\najattelee mielihyvällä toivottua tapausta. Jos taas odotukseen\nsisältyy surua ja tuskaa, tulee hitaalla tempolla osoittaa, kuinka\nvastenmielistä odottajan on kuvailla pelättyä tapausta mahdolliseksi.\n\nOdotuksen vastakohta on 'hämmästys'. Joko hämmästys on iloista tahi\nikävää laatua, tulee sitä aina ilmaista siten, että ääni alussa\nikäänkuin tukehtuu. Jos hämmästys on odottamattoman ilon aikaansaama,\nmuuttuu puhe yhtäkkiä vilkkaaksi, temppo kevyeksi. Mutta jos hämmästys\non äkkinäisen surun synnyttämä, pysyy ääni edelleen tukehtuneena,\ntemppo käy yhä hitaammaksi ja paussit pitenevät. Tahi myöskin, kun\nhenkilö, jota tuska on odottamatta kohdannut, on hetken aikaa henkeään\npidättäen ollut ääneti, alkaa hän äkkiä puhua kiihkeästi, joka osoittaa\nettä tuska on saanut hänen mielensä pois tasapainosta.\n\nKvalitatiiviset tunteet jaamme kuuteen ryhmään: 'älyllisiin',\n'esteetillisiin', 'moraalisiin' ja 'uskonnollisiin' tunteisiin, joihin\nliittyvät myös 'itsetunto' ja 'myötätunto'.\n\n'Älyllisiä' tunteita ilmaistaan yleensä kirkkaalla, puhtaan\nsointuisalla äänellä. Mielihyvää, jonka totuus meissä herättää,\nilmaisee iloinen ääni, mutta erhetyksen tuottama suru sortaa äänen\nalakuloiseksi. Älyllinen tunne on myöskin se tyydytys, jonka tuottaa\najatustyön tahi jonkun taitavuutta kysyvän tehtävän onnistuminen.\nTällainen kevyt, riemuisa tunne esiintyy usein eepillisissä ja\ndraamallisissa runoelmissa. Tämän tunteen vastakohtaa, arkuutta,\nepävarmuutta, itseluottamuksen puutetta kuvataan tietysti\npäinvastaisella äänensävyllä sekä hitaammalla rytmillä.\n\n'Esteetillisten' tunteiden alana on _kauneuden_ maailma. Sellaisia\ntunteita ovat ihailu, vastenmielisyys, inho. Nämä luovat aina jossain\nmäärässä kiihtymystä puheeseen. On olemassa kolme esteetillistä\nperustunnelmaa: suloisen synnyttämä _ilo, ylevän_ aikaansaama\n_innostus_ ja _koomillisen_ herättämä _ilostuminen_. Suloinen synnyttää\nmeissä niin mieluisan tunteen, että sekä äänen sävyssä että tempossa\nehdottomasti ilmenee väreilevää eloisuutta. Erityinen suloisuuden laji\non sellainen, joka herättää _mielenliikutusta_. Se esiintyy monessa\nmuodossa, etenkin ilmenee se usein elegiassa ja luopi surunsekaista\nsuloa ääneen. Tällaisessa runoudessa esiintyy milloin vienoa hellyyttä,\nmilloin taas syvyyttä, milloin liikuttavaa sydämmellisyyttä, ja\nsilloin, jos koskaan, täytyy lausujan tuntea, voidakseen runossa\nesiintyvää tunnetta ilmaista. Ylevä herättää juhlallisen, ihailevan\nmielialan taikka myös pyhää pelkoa. Juhlallista tunnetta ilmaisee\nvoimakas, sointuisa ääni ja portamento; temppo on oleva juhlallinen.\nPyhää pelkoa kuvaa nöyryyttä ilmaiseva ääni ja viivyttelevä\nlausumatapa. Äänessä ei saa ilmaantua huolestumista eikä surkeutta.\n\n'Koomillisuuden' synnyttämät tunteet ovat erityinen ryhmä esteetillisiä\ntunteita. Niitä tulee useimmissa tapauksissa esittää raikkaalla\neloisuudella. Koomillisuuden aikaansaamaa hämmästystä kuvaa paussi,\njota tavallisesti äkkiä seuraa iloinen nauru. Joskus on luetun sisällys\nsitä laatua, että esittäjän täytyy sekä nauraa että itkeä, mutta joka\nei osaa nauraa ja itkeä todenmukaisesti, älköön tehkö sitä ensinkään.\nMuutamissa tapauksissa on sisällys sitä laatua, että lukijan tulee\npysyä _totisena_, vaikuttaakseen koomillisemmin. Niin on laita etenkin\nsaduissa ja kertomuksissa, mutta etenkin draamoissa. Sellaisissa\ntapauksissa tulee panna sanoille selvä ja huomattava loogillinen paino.\n\n'Moraaliset' tunteet ovat _hyvyyden_ maailmasta. Tällaisia ovat\nsiveellinen innostus, siveellinen viha, mutta myöskin siveellinen\nliikutus. Ihailua, jonka jalo teko meissä herättää, on kuvattava\näänellä. Moraaliset tunteet luovat ääneen jossain määrin\njuhlallisuutta. _Tahdonvoimaa_ ilmaistaan tyynellä ja itsetietoisella\nvoimalla, _oikeudentuntoa_ selvällä äänellä ja korollisella\nesityksellä, _oikeutta_, joka kostaa pahan ja palkitsee hyvän,\njuhlallisesti. Erittäin vaikuttava on ääni, jota hallitsee puhdas\nja vilpitön _hyväntahtoisuus_. Tuon tyyneen, kirkkaan, levollisen\nja sovinnollisen sävyn saapi ääni ainoastaan silloin kuin mieli\ntäydellisesti _ymmärtää_ toisen mielen.\n\n'Uskonnollisia' tunteita esitettäessä on äänessä yleensä\njuhlallisuutta, mutta kuitenkin luovat eri tunteet: kiitollisuus,\nrukous, luottamus, toivo, katumus, eri vivahduksia ääneen. Näitä\ntunteita tulee ilmaista vilpittömästi, koruttomasti, tyynesti ja\nlempeällä arvokkaisuudella.\n\n'Itsetunnon' perustuksena on tieto omasta arvosta. Kun tämä tunne\nkiihtyy, johtaa se oman itsensä ihailuun, ylpeyteen, vallanhimoon,\njoita tunteita ilmaistaessa siis tulee käyttää kaikkia niitä\nkeinoja, joilla kuvataan itsetuntoa, mutta niiden tulee esiintyä\njyrkemmässä ja voimakkaammassa muodossa. Painot voimakkaat, puhetapa\nkatkonainen, äänessä tylyyttä, kovuutta, jopa ivaakin. Tällaisten\ntunteiden vastakohtina ovat nöyryys, arkuus, tunto siitä että tahto\non heikko, j.n.e. Niitä ilmaistaessa on temppo hidas, ääni pehmeä\nja epävarma. _Jaloa_ itsetuntoa kuvattaessa ei äänessä saa olla\nvähintäkään ylpeyttä, sillä se hävittää kokonaan ylevän vaikutuksen.\n_Myötäkuntoisuus_ on joko _sääliväisyyttä_ tai _osanottoa toisen\niloon_. Sääliväisyyttä kuvaa syvä, sydämmellinen äänensävy, jossa ei\nsaa esiintyä vähääkään teeskentelyä eikä liioittelua. Iloista osanottoa\nilmaistaan vilkkaasti ja lämpimän innokkaasti. Näiden tunteiden\nvastakohtina ovat ylimielisyys, vahingon ilo, teeskennelty osanotto,\njoita kaikkia tulee, sisällyksen mukaan, joko voimakkaammin tahi\nvähemmän voimakkaasti esittää. Ääni on oleva joko kumea, katkera ja\npilkallinen tahi kavalan lempeä ja ystävällinen.\n\nAfektit syntyvät joko siitä, että joku tunne, esim. viha, valtaa mielen\nniin, ettei ihminen kykene itseänsä hillitsemään, tai myöskin syntyvät\nne siitä, että kaikki tunteet tukehtuvat, esim. kauhun vaikutuksesta.\nJotta voisimme kuvata afekteja, tulee meidän tarkasti tutkia kuinka ne\nelämässä ilmenevät ja esittää ne todellisuuden mukaan niin tarkasti\nkuin mahdollista. Samalla täytyy koettaa asettua henkilön mielentilaan\nja äänellä sekä puheen rytmillä kuvata sitä. Täydellisesti saapi\nafekteja tuoda esiin ainoastaan näyttämöllä. Lausuessa täytyy ne\nesittää jossain määrin hillittyinä.\n\nAfekteista, jotka liittyvät _muodollisiin_ tunteisiin, mainittakoon\n_ilo_ ja _riemastus_. Vilkkaat huudahdukset, korkeampi ääniaste,\ntempon huomattava nopeus ovat ilon tunnusmerkkejä. Syvä surumielisyys,\nkiihkeät, myrskyiset tuskan purkaukset ilmaisevat ilon vastakohtaa.\n_Odotus_ voipi pitkittyneenä muuttua _kärsimättömyydeksi_. Sitä kuvaa\nnyrpeä ääni, nopea temppo, jota keskeyttävät äkkinäiset paussit ja\nhuudahdukset, jotka ikäänkuin kiirehtivät odotettua.\n\n'Hämmästys' taas voipi muuttua _pelästykseksi, kauhistukseksi_, joka\non kamalimpia afekteja, ja se saattaa johtua sekä mieluisesta että\nvastenmielisestä tapauksesta, joka mielen yllättää. Huudahdukset,\nusein kimakat huudot, katkonainen, epäselvä ja sammaltava puhe, äkkiä\nlausutut sanat ja sulkeutunut, jopa kaiuton ääni ovat kauhistuksen\nilmaisukeinoja. Tässä kysytään tietysti suurta taitoa ja tottumusta,\njotta esitys voisi tulla todelliseksi ja vaikuttavaksi; taitamaton\nesitys herättää naurua.\n\nKvalitatiiviset tunteet _toivo, huoli, epäilys_ voivat, muuttua\nafekteiksi, jotka joksikin aikaa saattavat henkilön pois tasapainosta.\nHillitön toivo voipi muuttua _haaveiluksi_, liiallinen huoli _tuskaksi_\nja epäilys _epätoivoksi_.\n\n'Haaveilua' kuvaa juhlallinen, innokkaan sointuisa ääni ja nopea,\nsujuva temppo; tuskaa ilmaisee kangertava puhe ja puristettu, tuon\ntuostakin tukehtuva ääni. 'Epätoivoa' todistavat syvät huokaukset ja\ntuskan huudot. Toivotonta mielialaa kuvaillaan kolkolla, kaiuttomalla\näänellä ja katkonaisesti lausutuilla sanoilla.\n\nKaikkia näitä afekteja tulee eepillistä ja lyyrillistä runoutta\nesitettäessä lieventää ja hillitä; ainoastaan draamallisessa runoudessa\nne saavat esiintyä koko voimallaan.\n\nNuoria henkilöitä, varsinkaan lapsia, älköön pakotettako esittämään\nafekteja, eikä yleensä voimakkaita tunteen purkauksia. Iloisempi tahi\nsynkempi äänenvälitys sekä nopeampi ja hitaampi temppo jo riittävät\nkuvaamaan runon yleistä luonnetta tahi tunteen laatua. Sitävastoin\non selvää, että opettajan itsensä, _jos hänellä on siihen kykyä_,\ntulee ujostelematta, sielunsa koko voimalla esittää tunteita ja\nafekteja. Mutta hänen tulee aina pysyä valppaana ja olla arvostelussaan\nankara itseänsä kohtaan, voidakseen esittää tunteet koruttomasti ja\nliioittelematta, mutta todenmukaisesti ja vaikuttavasti. Muuten hän\nauttamattomasti vahingoittaa.\n\n'Esteetilliset' ja 'uskonnolliset' tunteet voivat muuttua\nmielentilaksi, jota sanotaan _ekstaasiksi_ eli haltioissa oloksi, jos\nkauniin ihaileminen valtaa koko sielun ja mielen. Tätä mielentilaa\nkuvaavat äänekkäät huudahdukset tai sanattomaksi joutuminen, mutta\nmyöskin äänessä ilmenevä lämpö ja autuaallinen ihastus.\n\nMoraalinen mielipaha voipi muuttua _häpeäksi, kiihkeäksi katumukseksi_,\nmutta myöskin _epätoivoksi_.\n\n'Häpeän' ulkonaisina ilmaisukeinoina ovat lyhyemmät tahi pitemmät\npaussit, epäröivä, matala, melkein kuiskaava ääni. 'Katumusta'\nilmaistaan valittavalla äänellä ja äkkinäisillä huudahduksilla.\n\n'Itsetuntokin' voipi muuttua afektiksi, jos loukkaus synnyttää mielessä\n_raivoa_. Samaten saattaa tuska, katumus, inho syntyä siitä, että\nitsetunto on heikontunut ja henkilö tuntee oman yksilönsä ikäänkuin\nkutistuvan.\n\nRaivoa ilmaisee kiihkeä sanatulva, meluava, uhkaava puhetapa;\nitsetunnon heikontumista taas kuvaa vapiseva, melkein lamaantunut ääni.\n\nNäitä kuten kaikkia muita afekteja kuvatessaan täytyy esittäjän\nnoudattaa tervettä järkeään ja hyvää aistiaan, jotta hän ei\neksyisi liiallisuuksiin ja luonnottomuuksiin. Draama suopi sijaa\nankarimmillekin mielenpurkauksille, samaten myös balladi, vaikka\nkuitenkin vähemmässä määrässä.\n\nVielä sananen _liikuttavasta_. Esteetillisten tunteitten alalla\nilmaisee liikutusta väräjävä ääni, jossa ilo ja suru ikäänkuin\ntaistelevat keskenään. Moraalinen liikutus vaatii syvää, jopa\njuhlallista ääntä. Jos liikutus syntyy sellaisesta, joka on herättänyt\nmeissä myötätuntoisuutta, luopi se ääneen vienoa sydämmellisyyttä sekä\njaloa, mutta hillittyä innostusta.\n\nMainittakoon muutama sana 'tahdosta'. Tahtomisen eri asteita ovat\n_halu, toivo, kaipaus, mieliteko, himo_.\n\n'Halua' kuvattaessa lausutaan toivomus painolla ja riuduttavan\nkiihkoisesti sekä kaihoavalla äänellä. 'Tahto' puhuu voimakkaasti,\npäättäväisesti ja valitsee käskevän puhetavan silloin kuin puhujalla\non oikeus vaatia jotain. Mutta tahdonkin ilmauksissa on monta eri\nastetta. 'Rukoilevakin' ääni voipi olla käskevä. Varsinaisessa\nrukouksessa ja käskevässä rukouksessa on se erotus, että jälkimäisessä\ntapauksessa rukoilija tietää että hän varmasti voipi saavuttaa sen,\nmitä hän tahtoo. Tämä tieto ilmenee äänessä ja luopi rukoukseen tuon\nkaikki voittavan voiman. Erehdystä on luulla, että käskyä muka voidaan\nilmaista ainoastaan äänen voimalla ja huudolla. Äänen voima tietysti\nriippuu luonteesta, mielialasta ja koko persoonallisuudesta, mutta\ntahto ilmenee enemmän _painossa_ kuin äänen _voimassa_.\n\n'Mieliteko', 'taipumus', 'himo' ovat kestäviä sieluntiloja, jotka\nkiihtyneinä muuttuvat afekteiksi, joita ei enää saata hillitä. Himo\nsemmoisenaan ei ole afekti; se on pysyväinen ja kiihkeä halu, joka\non lakkaamattomasti suunnattuna samaan esineeseen. Esim. pelihimo ja\njuomahimo.\n\n'Himoa' kuvattaessa tavallisesti lausutaan sanat venyttämällä, puhutaan\nkiihkeän intohimoisella äänellä ja tummalla äänivärillä, käyttämättä\npaljon voimaa.\n\n'Rakkaus' ja 'viha' ovat sukua toisilleen siinä, että molemmat tahtovat\nomistaa esineensä, — rakkaus iloitakseen siitä ja viha hävittääkseen\nsen. Rakkaus ei semmoisenaan ole tunne, mutta siihen yhtyy tunteita\nsellaisia kuin mielihyvä rakastetun omistamisesta tai mielipaha siitä,\nettä täytyy kieltäytyä omistamisesta. Samoin on vihan laita. Viha\nsaattaa kohdistua ihmisiin, eläimiin tai esineihin ja sen syynä on\nsilloin joko vastenmielisyys tahi luulotellun taikka todellisesti\nkärsityn vääryyden tai vahingon muisto. Silloin se on väärä ja\nhyljättävä tunne, joka ilmenee tavallisesti 'kostonhimona'. Sellaista\ntunnetta ilmaistaessa on äänessä katkeruutta, inhoa, ivaa, ilkeyttä ja\nvahingon-iloa. Luvallinen on sitä vastoin pahan vihaaminen, joka viha\nei kohdistu _henkilöihin_.\n\nRakkaus saapi sointumaan ihmissydämmen hellimmät kielet ja se\nkäyttää ilmaisukeinoinaan ihmisäänen kauneimpia säveleitä. Rakkautta\nilmaistaessa on äänessä suloutta, vienoa hellyyttä ja hehkuvaa lämpöä;\nääniasema saattaa kohota ja laskea äärimmäiseen asti ja puheen rytmissä\nsekä tempossa on vilkasta vaihtelua. Mutta koko esitykseen luopi\nerityisen luonteensa tuo suuri salaperäinen voima, joka ihanimpana\nilmestyy rakkaudessa Jumalaan ja ihmiskuntaan.\n\nNämä ovat vaan yleisiä viittauksia erilaisten tunteiden ja afektien\nilmaisutapoihin. Muuta ei voidakaan antaa kirjassa. Opettajan asia on\nkäytännössä parhaansa mukaan ohjata oppilaita ilmaisemaan eri tunteet\noikein ja johdonmukaisesti sekä karttamaan kaikkea luonnottomuutta ja\nliioittelua.\n\n\n\n\nRUNOUDEN LAUSUNNOSTA.\n\n\nTuohon kysymykseen: »kuinka runoja on lausuttava?» vastataan useasti:\n»niinkuin suorasanaistakin lausutaan», — ja tätä noudattaen koetetaan\nsiis lausuessa tasoittaa pois kaikkea erittäin runolle ominaista,\njoten saadaan muodostumaan sellaista, joka ei ole suorasanaista eikä\nrunoakaan, vaan molempia sekaisin, ja se lukemistapa tekee tavallisesti\nkuulijaan mitä ikävimmän vaikutuksen. Toiset taas, »totuutta»\ntavoitellen, heittävät tavut, riimit, rytmit sikseen ja lausuvat\nainoastaan oman tunteensa mukaan, taikka tekevät itsensä syypääksi yhtä\nikävään virheeseen: koettavat ainoastaan saada _runotahdin_ oikein\nvoimakkaasti esiintymään.\n\nNäitten erhetysten välttämiseksi huomautettakoon: että lausunto-taito\nei milloinkaan ole niin vaikea eikä niin välttämätön kuin juuri runoja\nlausuttaessa, sekä että ainoastaan pitkällinen harjoitus tuottaa\ntaitavuutta. Runoa tulee tietystikin lausua runona, vaikka ilman\nskandeeraamista, ja esittää niin kuin runoilija on sitä ajatellut ja\ntarkoittanut. Lausuja antakoon rytmin kannattaa runollista sisällystä\nniin että sen siveellinen vaikutus valtaa meidän mielemme eikä\nhuomiotamme kiinnitetä runoelman kokoonpanoon ja kaunistuskeinoihin.\n\nRunon lausujan tulee asettua runoilijan hengenheimolaiseksi, joka\nhäntä täysin ymmärtää, tuntien runoilijan ajatusjuoksun, mielialan ja\ntunnelman.\n\nSitäpaitse ei saa unhottaa että on yhtä monta tapaa lukea runoja kuin\ntehdäkin runoja. Ei siis sovi että Runebergiä esitetään Shakespearen\ntapaan, tai Moliere'a Schillerin tapaan j.n.e. Kutakin runoilijaa\nesitettäköön aina niin kuin runotuotteen omituinen luonne vaatii.\n\nLausunnon tulee siis, ollaksensa hyvä, aina tarkasti esittää, ilmituoda\nsitä luonnetta, joka milloinkin on ilmituotavana. Kun oodia luetaan\nfabelin tavoin, lyyrillistä kappaletta niinkuin eepillistä tai\npäinvastoin, niin verhotaan kirjallisuuden rikasta vaihettelevaisuutta\nyksitoikkoisuuden harmaalla harsolla. Kumoamaton, muuttumaton on siis\naina se sääntö kaikkiin kappaleihin nähden, että kun luet runoilijan\nteosta, niin ole runoilija, kun luet esittelyä, ole esittelijä\nj.n.e. Kun kappaleessa on rytmiä, anna rytmin vähän kuulua, kun on\nriimiä anna riimin vähän soida, kun kappale sisältää musiikkia, ole\nmusiikkitaiteilija, tai maalauksia, kuvauksia, ole maalari ja lue\nkuvailevasti.\n\nKuvailevasti ei opi lukemaan kukaan, jonka äänessä ei ole metallin\nsointua (timbre). Tämä saattaa olla kullan, hopean tai teräksen\nsointua. Kultaäänessä on loistoa, hopeaäänessä suloisuutta,\nteräsäänessä helkettä ja voimaa, mutta joku näistä kolmesta on\nvälttämätön. On vielä samettiääni, mutta se voi esiintyä ainoastaan\nmetalliäänen yhteydessä. Jotta samettiääni voisi viehättävästi sointua,\ntäytyy sen olla metalliääneen yhdistettynä, sametti ylimpänä, metalli\npohjalla. Ilman metallia on samettiääni ainoastaan pumpulia.\n\nJoku ehkä varottaa teitä: »olkaa varuillanne, ettette käy\npateetilliseksi ja ettette unhota noudattaa luonnonomaista\ntodellisuutta». Mutta täytyy myös muistaa ja käsittää, että\ntodellisuus on laajempi kuin mitä pedantit voivat käsittää, ja että\nyliluonnollisuuksillakin on luonnollisuutensa.\n\n\n\n\nERI RUNOLAJIT.\n\n\nSen, joka tahtoo oppia hyvin puhumaan ja lukemaan, tulee tarkasti ja\njohdonmukaisesti kaikissa kohdissa noudattaa puhetaidon sääntöjä. Mutta\nluonnollista on, kuten jo olen sanonut, että ne täytyy sovittaa eri\ntavalla eri runouden lajeihin. Ala, jota runous kulloinkin käsittelee,\nluopi tietysti omituisen luonteensa runouden lausuntoon. Sääntöjen\nsovittamisessa yksityiskohtiin ei saa menetellä mielivaltaisesti,\nvaan tulee muistaa, että kullakin runouden päälajilla on omituinen\nluonteensa, jota lausujan tulee tutkia ja joka hänen tulee ottaa\nohjeekseen. Niinpä erotamme toisistaan _eepillisen, lyyrillisen ja\ndraamallisen_ runouden esityksen.\n\nKoska eepillinen ja lyyrillinen runous yhtyy draamassa, tulee\neepillisen ja lyyrillisen runouden lausumistavan ikäänkuin sulaa yhteen\ndraaman esityksessä. Eepillisen ja lyyrillisen runouden lausunto on\nikäänkuin valmistuksena draaman esitykseen. Ei kukaan voi kehittyä\ntaitavaksi draaman esittäjäksi, ellei hän ole tarkan suunnitelman\nmukaan harjoittanut eepillisen ja lyyrillisen runouden lausuntoa ja\nniihin täydellisesti perehtynyt.\n\n\n\n\n\nEepillisen runouden esitys.\n\n\nEepillistä runoutta tulee lausua niin että runoilijan kuvaamat\ntapaukset esiintyvät kuulijalle runollisena kertomuksena, mutta ei\nrunoilijan omina elämänkokemuksina. Lausuja tietysti esittää niitä\ntunteita, joita kerrottava tapaus on hänessä herättänyt, mutta hän\npysyy koko ajan omana itsenänsä. Hän kuvaa oikealla äänivärityksellä\nhellyyttä, kauhua, intohimoa, mutta hän ei esitä niitä omaan itseensä\nkuuluvina. Sanalla sanoen: hän pysyy aina kertojana. Kertovaisen\nrunon lausuja ei koskaan saa niin kiihtyä, että hän unohtaisi oman\nitsensä ja esittäisi kuvattavan henkilön mielenliikkeet ominaan. Äänen\nvaihtelu ja temppo ainoastaan osoittavat minkä vaikutuksen runoelma\non tehnyt häneen, ja hän vuorostaan tahtoo herättää kuulijassa samoja\nvaikutuksia. Hänen tulee itse muistaa ja kuulijan tulee niinikään\ntuntea, että hän, lausuja, on asian ulkopuolella. Eepillistä runoutta\nlukemalla opimme lausumaan selvästi ja tyynesti, mutta samalla totumme\nelävästi esittämään erilaisia tapausten synnyttämiä vaikutuksia.\nLyhyesti: yksitoikkoisuutta ja liiallista hitautta karttaen tulee\nlausujan, omaa itseänsä koskaan unhottamatta, eepillisen tasaisesti\nesittää vuoroin toimintaa, vuoroin lepoa; hänen tulee luontevan\nlevollisesti kertoa yksityisseikkoja, ja taas virkeän voimakkaasti\nseurata toimintaa.\n\n_Kansan-eepoksen Kalevalan_ esityksessä on noudatettava samoja\nsääntöjä, kuin eepillisen runouden esityksessä yleensä. Sitä on\nsiis luettava objektiivisesti ja tyynesti. Mutta samalla tulee\ntaitavasti tuoda esiin kerto, joka on suomalaiselle kansanrunoudelle\naivan omituinen. Lukeminen käy sietämättömän yksitoikkoiseksi ja\nväsyttäväksi, ellei kertosäkeitten esitykseen saada eloisuutta ja\nvaihtelevaisuutta. Se, että sama ajatus lausutaan kahdessa tahi\nuseammassa säkeessä, osoittaa kiihtymistä, ja sitä on ilmaistava\nkvalitatiivisella painolla sekä tempon ja ääniaseman Vaihtelulla.\n\nEsim.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    Laulaja ijän ikuinen.\n           ———\n    Ojenteli oksiansa,\n    Levitteli lehviänsä,\n    Latva täytti taivahalle,\n    Lehvät ilmoille levisi.\n    Piätti pilvet juoksemasta,\n    Hattarat hasertamasta,\n    Päivän peitti paistamasta,\n    Kuuhuen kumottamasta.\n\n              (Kalevala 2: 80—88.)\n\n    Onpa syytä itkiällä,\n    Vaivoja vetistäjällä,\n    Sitä itken, sisko rukka.\n    Sitä itken ja valitan:\n    Kirpoi kullat kulmiltani,\n    Hopeat hiuksiltani,\n    Sinisilkit silmiltäni,\n    Punanauhat pääni päältä.\n\n              (Kalevala 4: 67—74.)\n\n    Miten on mieli miekkoisien,\n    Autuaallisten ajatus?\n    Niinp' on mieli miekkoisien,\n    Autuaallisten ajatus,\n    Kuin on vellova vetonen\n    Eli aalto altahassa;\n    Mitenpä poloisten mieli,\n    Kuten allien ajatus?\n    Niinpä on poloisten mieli,\n    Niinpä allien ajatus,\n    Kuin on hanki harjan alla,\n    Vesi kaivossa syvässä.\n\n              (Kalevala 4: 197—209.)\n\n    Sitä itken impi rukka,\n    Kaiken aikani valitan,\n    Kun annoit minun poloisen,\n    Oman lapsesi lupasit,\n    Käskit vanhalle varaksi,\n    Ikäpuolelle iloksi,\n    Turvaksi tutisevalle,\n    Suojaksi sopen kululle;\n    Oisit ennen käskenynnä\n    Alle aaltojen syvien,\n    Sisareksi Siikasille,\n    Veikoksi ve'en kaloille;\n    Parempi meressä olla,\n    Alla aaltojen asua\n    Sisarena Siikasilla,\n    Veikkona ve'en kaloilla,\n    Kuin on vanhalla varana,\n    Turvana tutisialla,\n    Sukkahansa suistujalla,\n    Karahkahan kaatujalla.\n\n              (Kalevala 4: 235—254.)\n\n_Antiikkiset_ eepokset ovat luonteeltaan objektiivisia. Niissä eivät\nmietelmät ja tunteet ole monimutkaisesti kutoutuneet toisiinsa,\nvaan toiminta sujuu tasaisen tyynesti. Antiikkista eeposta tulee\nlausua havainnollisen selvästi; äänenmuodostuksessa tulee noudattaa\nplastillista kauneutta, jotta runoelma esiintyisi alkuperäisessä ja\nluontevassa laajuudessaan. Ääni ei saa olla tunteen värittämä; pikemmin\nkuvattakoon runoelman vaikutusta symboolisen painon avulla.\n\n    Siitäkö parkaistaan! — hereää jumalainen Odyssey,\n    Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:\n    »Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutunu lienen!\n    Lieneekös joku villi, vihollinen, vallaton kansa,\n    Vai hyvä vieraillen, jumaloitakin pelkeäväinen?\n    Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin, —\n    Metsän-neitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,\n    Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot, —\n    Vai joko äänteleväin ihmisten maalla ma lienen?\n    — Multapa miks'en käy tiedustelemaan, näkemäänkin.\n\n    Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odyssey,\n    Hirveä nähtäissänsä, ihollaan piintynyt kuotta;\n    Pois tytöt kaikkosivat eri teillen rantoja myöten;\n    Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Athēne\n    Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistäkin otti.\n\n    »Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet; —\n    Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujaita,\n    Niin varmaan sinä Zeun väkevän tytär Artemis lienet.\n    Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.\n    Mutta jos ihmisten, maan päällä asuvain, suku sulla,\n    Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,\n    Veljesi myös ylen autuahat; sydämmessäpä heillä\n    Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,\n    Nähdessään kukan semmoisen kisatarha'an käyvän;\n    Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,\n    Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.\n    Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,\n    En miest' enkäpä naista, — ma hämmästyn sua varsin.\n\n    Päiviä kakskymment' olin eilen merta ma uinut,\n    Senp' aikaa mua aalto kuletti ja valtava tuuli\n    Saarelt' Ögygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,\n    Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en\n    Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.\n    Vaan sa nyt armaha', ruhtinatar! muit' en minä tunne\n    Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.\n    Neuvo kaupunkiin, jotakin verhokseni anna.\n    Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,\n    Antakohot miehen, perehen, sovun, suosion aina\n    Armaan; eipä parempata, ei kauniimpata liene,\n    Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta\n    Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,\n    Mutta hyvillen iloksi ja itsilleen yli muiden».\n\n_Romanttisessa_ eepoksessa esiintyy eepoksen luonteeseen kuuluvan\nobjektiivisyyden ohessa sydämmellisyyttä, tunteen tulta ja usein\nloppusointua. Siitä syystä se on lausuttava toisin kuin antiikkinen\neepos.\n\n                   Vladimir Suuri.\n\n    Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti\n    Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi\n    Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen.\n    Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys\n    Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'\n    Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi,\n    Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi.\n    Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka\n    Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kauniisti, Lesbon\n    Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan\n    Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan.\n    Valtiahan etehen varustettuna kaks' venäläistä\n    Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös\n    Noiden pelkäävän — ihanaa ken voi kuvaella?\n    Kaula sen kaunoinen oli, valkea sen somasormet;\n    Huntunen samaten. Siveällä sen rinnalla riippui\n    Ristikin kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli.\n    Pitkin hartioitaan valui sahramikeltainen tukka;\n    Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden\n    Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt.\n    — — — — — — — — Tulisen sotasankarin eessä\n    Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki.\n    Lemmen liekistä leimusi Vladimirin rohkea rinta.\n    Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta\n    Hän sorea syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin\n    Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet;\n    Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin\n    On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta.\n    Ruhtinas Novgorodin nyt sangen hellänä lausui:\n    »Neito sa taivainen, miks' pelkäät? Miksi sä itket?\n    En minä, surmaa suo sinullen. Vladimirta et tunne.\n    Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä\n    Impiä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet\n    Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin.\n    Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta,\n    Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan.»\n    Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki:\n    »Ruhtinas Novgorod'in! Jos taistelet, naisia säästäin,\n    Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle.\n    Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä.»\n    — — — — — — — — —\nS    »Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain,\n    Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken\n    Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten!\n    Kaikki sa tiedä siis, Vladimir, miks' vielä ma piillän?\n    Konstantinōpeli on minun kehtoni. On nimen' Anna.\n    Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään\n    Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu,\n    Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten\n    Bospor'in rannoillen oli Tiber'in kaltailta vienyt.\n    Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa!\n    Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi.\n    Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita.\n    Suurempi arvostaan kuninkaan — sydämmellesi onpi\n    Arvo ja rakkaus, min' vihamiehet antavat sulle».\n\n                                (Stagnelius.)\n\nIdyllinen eepos liikkuu perhe-elämän ahtaassa piirissä, jonka vuoksi\nrunorytmi ja aine vaatii esitystä keskustelukielellä.\n\n                        Hanna.\n\n    — — — — — —\n    Seitsentoistapa-vuotias tuo sydämmestähän nauroi,\n    Kun hän vanhuksen sanoj' aatteli, kuin olis kummaa,\n    Jos tulis vaimoks hän tuon pyylevän, arvosan herran,\n    Rouvana käydä sais vakavaisna. ja istua sohviin.\n    Hetkenpä naurettuaan ja kun palmikon sai sykerölle,\n    Peilihin tarttui hän, kiharaista nyt käänteli päätään,\n    Täynn' ihanuutt', ilomielin peilihin katseli, lausuin:\n    »Luulettenko, Susanna, ett' tämmöisestä hän huolis,\n    Ettekö nää heti kuin typerältä ja nuorelta näytän?\n    Vallaton silmäni, hyi! mua itseäkin pelottaa jo.\n    Tämmöisenkö hän ottais, kun lähi-seudulta varmaan\n    Montakin vanhempaa, älysempätä tyttöä löytää,\n    Siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit.\n    Tottapa muistanee hän, miten läsnä ma peljästyneenä\n    Kirkuen karkasin pois, kun tervehtää piti häntä,\n    Kunnes kellollaan sekä kult'-avaimella hän vihdoin\n    Silmäni käänsi ja näin sylikin mun vietteli hupsun.\n    Vaan mitä kuiluja! viidenkymmenen vanhana hänkö\n    Morsiant' etsis, kosk' elänyt on nuorena yksin.\n    — — — — — — — — — —\n    »Vanha Susanna, nyt virkatkaa, mitä tehdä? Jos täytyy\n    Arvosan herran eessä mun seistä ja hän mua kosjoo,\n    Niin veri poskissain pakahtuu, sydän rinnasta karkaa;\n    Naimist' en näin hirmuiseks ikinäin minä luullut.»\n\n    »Ho, hoo!» vastasi naurain sukkela, vanha Susanna,\n    »Ei nyt pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa.\n    Kah, pian muuttuvi kaikk'. Kun häät on ollehet, käskee\n    Miesi, ja nöyr' on vaimo ja sois vaan mieliksi olla;\n    Vaan sitä ennen taas se on hän, joka käskyä antaa.\n    — — — — — — — — — —\n    Menkää siis kuni ruhtinatar, ja kun kammariss' ootte,\n    Herrahan luokaatten töin tuskin silmäys, kunnes\n    Hän syvähän kumartaa, rukoellen suosiotanne.\n    Vaan kun on lausunut hän, mitä on sydämellähän, silloin\n    Katselkaa epäellen vaan, kylm' olkate, aikaa\n    Mietintään anokaa, pois sitten pöyhkänä käykää.\n    Näin hän vanhuuttaan saa miettiä, toivon ja pelvon\n    Vaiheill' olla, ja näin enemmän teiss' arvoa huomaa,\n    Huomaa nöyrtyen nyt, ettei niin suorahan juosta\n    Vanhan helmahan, vaikkapa kuin rikas, mahtava oiskin!\n    Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo,\n    Luullen teidän jo hylkäävän hänen tarjoustansa,\n    Istutte täällä te vaan, ei mielessä kieltoa lainkaan,\n    Katsotten ihastuin tulevaisehen onnehen vainen,\n    Kuin taloss' oivassa, joss' on taivahan kaunista kaikki,\n    Te emänt' olla saatte ja, nuorenakin, samass' arvoss'\n    Olla ja yht' isonen kuin herranne, tuo jalo vanhus.»\n\n                                  (J. L. Runeberg.)\n\n\n\n\nLyyrillinen runouden esitys.\n\n\nSanoimme että eepillisen runouden lausunnossa kysytään\nobjektiivisyyttä, tyyneyttä ja selvyyttä. Lyyrillinen runous taas\nkehittää aistiamme kauniin kokonaisuuden tajuamiseen. Lyyrillistä\nrunoa esittäessään tulee lausujan kokonaan antautua runoilijan\nesiintuomien tunteiden ja mielialojen valtaan niin että ne esiintyvät\nikäänkuin hänen oman sisällisen elämänsä ilmauksena. Tässä kysytään\näänimuodostuksen ja värityksen varmuutta. Lausujan tulee siis varmasti\nlöytää kutakin tunnetta vastaava perusääni ja esittää se totuuden\nmukaisessa ja yksinkertaisessa muodossa, mutta samalla sillä tunteen\nvoimalla, jota kukin kappale vaatii.\n\nEsim. Subjektiivista lyriikkaa.\n\n      Kantelettaresta.\n      (Kansan lyriikkaa.)\n\n    Kun mun kultani tulisi,\n    Armahani asteleisi,\n    Tuntisin ma tuon tulosta,\n    Arvoaisin astunnasta,\n    Jos ois vielä virstan päässä,\n    Tahikka kahen takana.\n    Utuna ulos menisin,\n    Savuna pihalle saisin,\n    Kipunoina kiiättäisin,\n    Liekkinä lehauttaisin;\n    Vierten vierehen menisin,\n    Supostellen suun etehen.\n    Tok mie kättä käpseäisin,\n    Vaikk' ois käärme kämmenellä;\n    Tok mie suuta suikkajaisin,\n    Vaikk' ois surma suun eessä;\n    Tok mie kaulahan kapuaisin,\n    Vaikk' ois kalma kaulaluilla;\n    Tok mie vierehen viruisin,\n    Vaikk' ois' vierus verta täynnä.\n    Vaanp' ei ole kullallani\n    Ei ole suu suen veressä,\n    käet käärmehen talissa,\n    Kaula kalman tarttumissa;\n    Suu on rasvasta sulasta,\n    Huulet kun hunajameestä,\n    Käet kultaiset, koriat,\n    Kaula kun kanervan varsi.\n\n                 (Kanteletar II:43.)\n\n\n\n                 Salomaa.\n\n    Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa\n    Taian luomana taas, kaunoinen salomaa.\n    Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,\n    Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.\n    Nään sinut ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot,\n    Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.\n    Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot\n    Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.\n\n    Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,\n    Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;\n    Katsellut sylissäs' olen Vellamon neitosen maata\n    Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;\n    Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan\n    Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.\n    Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,\n    Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,\n    Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani\n    Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan:\n    Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,\n    Kultia lähteissään heitellen yli maan,\n    Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt\n    Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;\n    Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,\n    Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.\n\n    Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket\n    Tuolla sun helmassass', seurass' ystävien!\n    Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,\n    Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.\n    Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin\n    Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,\n    Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella\n    Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;\n    Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,\n    Toivonut taivasten antimet runsaimmat,\n    Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,\n    Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...\n    Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään\n    Tuolla sun helmassas', kukkainen salomaa?\n\n    Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,\n    Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,\n    Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,\n    Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.\n\n                                  (P. Cajander.)\n\n\n\nMieteruno.\n\n\nSeuraavassa on ajatuksen pathos hallitsevassa asemassa.\n\n                Tervehdysrunoja. III.\n\n    Ihmishenki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,\n    Säkeniä säihkyviä juo kuin janoovainen juo;\n    Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,\n    Tyhjä valhe valo suolta, joka harhateille vie!\n\n\n    Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää,\n    Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.\n    Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen,\n    Tuikahtanut taivahasta lohdutteeksi ihmisen.\n\n\n    Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas',\n    Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais' sanojas',\n    Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,\n    Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —\n\n\n    Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!\n    Mitätön ois tietos, taitos', turha voimas ihmeinen.\n    Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,\n    Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!\n\n\n    Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,\n    Silloin siunattu on retkes, siunaukseksi sun työs.\n    Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen\n    Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.\n\n\n    Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;\n    Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.\n    Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa riennä siihen vaan;\n    Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.\n\n\n    Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,\n    Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!\n    Tässä Teili' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa —\n    Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!\n\n\n    Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,\n    Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;\n    Mut se juuret junttaa maahan, äitiänsä syleilee,\n    Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.\n\n\n    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,\n    Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!\n    Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin!\n    Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on Ukein.\n\n                                          (Suonio.)\n\n\n\n\n\nSymboolinen lyriikka.\n\n\nTässä kysytään taitavasti käytettyjä symboolisia painoja.\n\n                     Linnunrata.\n\n    Jo lamppu sammui, kirkasna yö tyyni valaisee,\n    Ja muistot aikain muinaisten taas mieleen liitelee,\n    Ja tarut vienot risteilee, kuin tähdet sinisään,\n    Ja tunne outo, viehkeä saa syömmein sykkimään.\n\n    Talv'yössä tähdet välkkyen maan puoleen katsahtaa,\n    Niin autuaasti hymyillen, kuin synnitöin ois maa —\n    Käsittää voitko lempeää sa kieltä tähtösten?\n    Ma heiltä sadun kuulla sain, sen sulle juttelen.\n\n    Etäisin tähden asukas ol' enkel'-impynen;\n    Toisessa kaukotähdessä sen asui kultanen.\n    Ja kullan nim' on Zulamith ja immen Salami,\n    Ja toisiaan he lempivät niin hellän hellästi.\n\n    Maan päällä yhtä rakkaina he asui muinaisin,\n    Vaan heidät murhe eroitti ja yö ja syntikin,\n    Niin saivat tuonen tyynessä he enkel'-siipyet.\n    Ja eri tähtiin tuomittiin nyt ijäks' poloiset.\n\n    Mut sinisäässä kiihtyi vain tuo lempi taivainen.\n    Välillä heidän avaruus on valoin, tähtien,\n    Tuhannet Luojan ihmetyot ne kultasätehin\n    Välillä loistaa Zulamin ja sulo Salamin.\n\n    Niin Zulamith nyt työhön käy, käy kaihon tuskalla,\n    Ja ilmat liittää ilmoihin hän tähtisillalla. —\n    Ja samaan aikaan tähdestään tuo sulo Salami\n    Maailman toisiin äärikin myös siltaa laativi.\n\n    Heiss' usko järkkymätön on: vuostuhannet työ vie,\n    Niin Linnunrata valmistui, heloitti tähtitie.\n    Mi — kirjaamana otavain — syleilee taivaita\n    Ja avaruuden meressä luo rantaan rantoja.\n\n    Kauhistus valtaa keruubit; he käyvät Luojan luo:\n    »Voi herra, työtä Salamin ja Zulamin on tuo!»\n    Hymyili Luoja vanhurskas, ja taivas säteili: —\n    »En tahdo sitä hajoittaa, min lempi rakensi».\n\n    Ja Salami ja Zulamith, kun silta valmiiks' saa,\n    Toisensa syliin riensivät — ja silloin leimahtaa\n    Uus tähti, taivaan kirkkahin, mi heille hymyili\n    Ja murheet vuosituhanten näin riemuks' kirkasti.\n\n    Ken murehissa kuolon maan vaan lempii hellästi,\n    Ja joskin synti tuonen yön tääll' lemmen sortaisi,\n    Ken vaan voi maasta taivaisiin tien luoda itselleen,\n    Sen lempi ikiloisteen saa, saa rauhaa sydämeen.\n\n                                (Z. Topelius.)\n\nDraaman esitykseen siirryttäessä luetaan _ballaadeja ja romansseja_,\njoissa esiintyy vuoroin eepillisyyttä ja lyyrillisyyttä.\n\n\n    Koskenlaskijan morsiamet.\n\n    »Äl', armas Annani, vaalene,\n    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!\n    Sen voimaa en tosin vallitse,\n    Ei löydä se koskaan rauhaa,\n    Mut kellä sen kaihot tiedoss' on,\n    Niin sille se nöyr' on ja voimaton».\n\n    Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen,\n    Ja itsekin purteen astuu,\n    Ja päästi purtensa valloilleen,\n    Sen koskessa laidat kastuu,\n    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan\n    Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.\n\n    »Voi, kuinka kirkas on illan kuu,\n    Ja välkkyvä virran kalvo!\n    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,\n    Ei muut kuni tähdet valvo;\n    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,\n    Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»\n\n    Näin Anna äänteli hiljalleen,\n    Sen silmähän kyynel entää;\n    Mut koski se kiihtyvi eellehen,\n    Sen voimassa venhe lentää;\n    Vaan Vilho on oppinut laskemaan,\n    Tää kulku se on hänen riemujaan.\n\n    Jo laski poikana purressaan\n    Hän Lyyjoen kaikki kosket,\n    Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan\n    Se kasteli hältä posket;\n    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,\n    Jot' ei olis tottunut välttämään.\n\n    Mut kosken kuumassa kuohussa,\n    Juur' jossa sen juoksu suorin,\n    On, päällä vaahtinen vaippansa,\n    Yks' Ahtolan neito nuorin;\n    Se Vellamon karjoja paimentaa,\n    Ja koskien kuohua katsastaa.\n\n    Sydän on Vellamon neidollai\n    Sen vaahtisen vaipan alla,\n    Ja lemmen liekki se aallossai\n    Voi syttyä niinkuin maalla;\n    Ja Vilhoa neitonen Vellamon\n    Jo katsellut kauan ja liioin on.\n\n    Ja tuostapa neitosen rintahan\n    On syttynyt outo mieli,\n    Povensa kuulevi huokaavan,\n    Mut kertoa ei voi kieli;\n    Hän kuohujen keskehen istuksen,\n    Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.\n\n    Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa,\n    Kuin Pohjolan vankin myrsky,\n    Se kons' on aaltojen harjalla,\n    Kons' yltäkin käypi hyrsky;\n    Mut itse perässä hän pelvott' on,\n    Vaan Annasen poski on ruusuton.\n\n    Ilolla Vellamon neitonen\n    Sen vastahan uida täyttää:\n    »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,\n    Jok' immeltä silmään näyttää? —\n    Voi, voi mua, Vellamon neitonen,\n    Sill' onpi jo kultana ihminen!»\n\n    Jo päättää Vellamon neitonen\n    Nyt toivonsa turhan kostaa,\n    Ja kosken pohjasta paatosen\n    Hän äkkiä pintaan nostaa,\n    Johon vene Vilhelmin loukahtaa,\n    Ja hän kera kultansa kuolon saa.\n\n    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin\n    On Vellamon neidon paasi,\n    Se paasi, jolla hän Vilhelmin\n    Veneen sekä onnen kaasi;\n    Mut neitosen itsensä kerrotaan\n    Meressä murehtivan rakkauttaan.\n\n                        (A. Oksanen.)\n\n\n\n\nDraaman esitys.\n\n\nDraaman esitys on vaikein kaikista. Siinä kysytään suurinta\naaterikkautta ja vaihtelevaisuutta, sillä draaman esittäjän tulee luoda\neteemme elävänä kokonainen maailma erilaisia ja täysin kehittyneitä\nhenkilötä. Näin ollen draamaan sisältyy sekä eepillinen että\nlyyrillinen runous.\n\nDraaman esityksessä vasta kysytään itsensä unhottamisen taitoa ja\nhengen nuorteutta. Henkilö, jolla on runsaat äänivarat sekä syvä ja\nvilpitön tunne-elämä ja joka vielä lisäksi on taiteellisesti kehittänyt\npuhelahjansa, pystyy kyllä hyvin, jopa oivallisestikin lausumaan\neepillisiä ja lyyrillisiä runoelmia, mutta tämäkään taito ei riitä\nvielä draamallisten teosten esittämiseen, sillä tässä kysytään kykyä\nmuuttua toiseksi henkilöksi, tuntea toisen tunteita, elää toisen elämää.\n\nSe, jolla ei ole mielikuvituksen voimaa ja vilkkautta, voidakseen\nsilmänräpäyksessä asettua toisen henkilön kannalle ja kyetäksensä\nsäilyttämään sydämessään hänen tunteensa niin että oma yksilöllisyys\nkokonaan unhottuu, ei voi milloinkaan oikein esittää draamaa. Draaman\nesittäjä, jolta tämä lahja puuttuu, herättää kuulijassa ainoastaan\nlyyrillisiä vaikutuksia.\n\nTätä taitoa saavuttaakseen tulee ensin tutkia yksityisten henkilöitten\nluonteita, sitten kokonaisia teoksia. Näyttelijä esim. silloin vasta\nvoipi arvostella mitä hän pystyy esittämään ilman naamioimisen, puvun\nsekä muiden ulkonaisten keinojen apua; silloin hänen täytyy turvata\nyksinomaan ääneen ja runolliseen kuvaamistaitoonsa. Se, joka tätä\nmenettelytapaa noudattamalla ahkerasti harjoittelee lausuntoa, tottuu\nvähitellen käsittämään draamojen erilaisia luonteita ja lukemaan\nkirjasta.\n\nValitettavasti on paljon näyttelijöitä, jotka näyttämöllä saattavat\nesittää jonkun osan niin että yleisö luulee heitä taiteilijoiksi,\nmutta, jos heidän tulee lukea sama osa kirjasta, turvaten ainoastaan\nomaan kuvausvoimaansa, ääneensä ja runolliseen käsityskykyynsä,\nesiintyvät taitamattomina runouden rääkkääjinä.\n\nLausuja älköön yrittäkö täydellisesti matkia henkilöjen ääntä. Mies\nesim. älköön koettako, paitsi koomillisissa osissa, lukea naisen\näänellä, sillä se kuuluu naurettavalta. Taiteellinen lausuja kuvaa eri\nhenkilöitä kvalitatiivisen perusäänen avulla; s.o. kvalitatiivisen\näänensävyn avulla meidän tulee erottaa toisistaan esim. Porzia ja\nNorissa, kuningatar ja Ofelia, Goneril ja Cordelia, Leontes ja\nEurysakes, Cassius ja Brutus j.n.e. Eri äänenväritystä, jolla hyvä\nlukija kuvaa draaman henkilöitä, saattaisimme verrata samalta pinnalta\nkohoaviin ja toistensa yhteydessä oleviin korkokuviin, jota vastoin\nhenkilöt näyttämöllä esiintyvät ikäänkuin irtonaisina, vapaina\nveistokuvina.\n\nAleksandriinissa täytyy rytmin kauniisti sointua, mutta sisällyksen\nhallita; muuten diaeresi tulee pääasiaksi ja loogillinen paino ja\ntunteiden hienot vaihtelut häviävät. Suuri, ylevä indignatiooni ja viha\nvaatii pontevuutta, eikä siis liian nopeaa temppoa, vaan mahtavaa,\nsuurenmoista kiihtymistä.\n\n\n                   Regina von Emmeritz.\n\n                          Kuningas.\n\n    Herjaajat häijyt, joill'ˇ on käärmeen myrkky kiellä!\n    Kuink' kauan | saastuttaa ˇ te saatte maata vielä?\n    Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin usein murhaajia, |\n    Näin sielun varkaita | ja kansain sortajia.\n    Myös ihmiskunnian | sain myrkyttäjiä nähdä;\n    Opista Kristuksen, näin, ˇ pilkkaa voidaan tehdä —\n    Mut tikaria | viel' ˇ en nähnyt murhaajan,\n    Jonk' kärjessä, kuin tään, on kuva Jumalan.\n    Mit olen? Tomu! Niin, ˇ mut lähettiläs Herran,\n    Se miekka, jolla tuo ˇ hän tahtons ilmi kerran,\n    Sorrettuin oikeus | ja tunto Europan, —\n    Kuin mittaisitte te, nyt teille mittajan; ||\n    Kuink' armahdin teit' ain! Niin eivät Turkkilaiset\n    Lutherilaisillen | lie ˇ olleet petomaiset,\n    Kuin te. Niin kauas kuin nään, heitä poltatten;\n    Ma kärsin sitä, kun ˇ sa, Herra, kärsit sen!\n    Sa yksin kostaa sait, ma pysyin tyynenä.\n    Rikosta, petosta | ma maksoin lemmellä.\n    Nyt mitta täysi on. Jos Huss | sai kostajaa, |\n    Niin viel ei kostettu ˇ oo Savonarolaa.\n    Voimaani vapise, sa Babylonin portto,\n    Kopea Rooma sa! Sun valtaas uhkaa sorto,\n    Kautt' taivaan murran sun! Ma sua vainoan ˇ\n    Maailman loppuhun! Sun maasta juuritan.\n\n                         (Z. Topelius.)\n\nAntiikkista draamaa lukiessa tulee tuoda esille draaman suuret\npiirteet, joiden ilmauksina ovat säännyllisyys, loisto ja sopusointu;\nkiihkeimpiä tunteenpurkauksiakin esitettäessä tulee rytmin laajasti\nsointua. Yksityisseikkoja ei saa liian huomattavasti kuvata, sillä\nse häiritsee antiikkista ylevää levollisuutta ja soveltuu ainoastaan\nuudenaikaisissa näytelmissä, joiden koko luonteessa ilmestyy\nhermostunut levottomuus.\n\nEllemme ole oppineet käyttämään portamentoa, emme milloinkaan voi\nesittää tuota selvyyttä, ylevyyttä ja ihanteellista tyyneyttä, joka on\nantiikille omituinen. Sen, joka puhuu eli lukee muinaisajan draamaa\nsamalla vauhdilla, kuin tavallista 5-polvista jambimittaa, on mahdoton\nherättää oikeata tunnelmaa.\n\n\n            Salamiinin kuninkaat.\n\n                  Leontes.\n\n    Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas ˇ\n    Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan ˇ\n    Niin ahdas katseeni | koin luulevan sa näyt.\n    Ma pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en ˇ\n    Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä ˇ\n    Jumalten | peittää mutkat mielten sokeain.\n    Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi |\n    Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin |\n    Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön |\n    Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, ˇ\n    Jotk' aamuin syntyvät | ja illoin kuihtuvat.\n    Mä järjestyksen pyhän | ynnä lujan lain |\n    Näin kaikessa, niin pienessä | kuin suuressa.\n    Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus | ei ˇ\n    Se murtain maahan laskennat, ei janoissaan ˇ\n    Maa | niellyt merta | eikä meri näljissään ˇ |\n    Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla |\n    Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.\n    Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella ˇ |\n    Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa |\n    Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,\n    Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;\n    Ja häneen | Zeus | luo ensin tarkan silmänsä.\n    Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee |\n    Ja loistaa laupeasti | niinkuin aurinko.\n    Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan ˇ\n    Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan ˇ\n    Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. |\n    Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,\n    Jos halveksii tiellensä tulleit' esteitä?\n    Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla ˇ\n    Jokaista asiata | oikein punnita?\n    Ja tietääkö hän edes sokeudessaan ˇ\n    Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,\n    Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?\n    Jos kohta on hän jalointakin aikonut |\n    Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,\n    Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän ˇ\n    Monasti pettynyt | kuin unen näössä;\n    Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle ˇ\n    Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?\n    Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,\n    Jok' ompi aivan toista saavutettuna,\n    Myös vääryydenkin tietä | rientää ihminen |\n    Ja päähän päästä | koittaa vaikka syyllisnä!\n\n                          (J. L. Runeberg.)\n\n\n\n\nKuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava näyttämöltä.\n\n\nTästä ei voida antaa yleisiä, abstraktisia sääntöjä. Huomautamme\nainoastaan että samalla kuin näyttelijän tulee esittää kerrottavansa\nohimenneenä tapahtumana, tulee hänen loihtia tapaus elävänä ja\ntodenmukaisena kuulijan silmäin eteen; hän ei saa kuvailla ainoastaan\nerityiskohtia, vaan yksityispiirteiden tulee esiintyä elävänä\nkokonaiskuvana.\n\nTämän yleissäännön selitykseksi saakoot tässä sijansa muutamat ohjeet\neräitten eniten tunnettujen draamallisten kertomusten ymmärtämiseksi.\n\nRaoul »Orleans'in Neitsyeessä» kertoo ensimmäisestä voitosta, jonka\ntappioihin tottuneet ranskalaiset saivat sankarillisen neitsyeen\njohtamina.\n\nEnsinnäkin tulee kertojan muistaa, että hän puhuu _kuninkaalle_.\nToiseksi: hän ei saa esiintyä ainoastaan lähettilään tavoin, joka\ntuopi tietoja sotapäällikölle, vaan kuulijan tulee tuntea, että hän\nitse syvästi käsittää tuomansa ilosanoman merkityksen. Kuumaverisenä\nranskalaisena hän ei saa salata sitä riemun tunteiden tulta, jonka\nvoitto on hänessä saanut syttymään, mutta hänen tulee kuitenkin\nhuolellisesti karttaa kiihkoisia tunteen purkauksia. Hetken\njuhlallisuus luopi leimansa hänen kertomukseensa. Hänen tulee suurissa\npiirteissä kuvata pelastavaa neitsyttä, karttaen deklamoimista.\nKertomus vaikuttaa syvästi jos esittäjä pystyy aikaansaamaan\npsykoloogista kiihtymistä. Hän alkaa arastellen, mutta kertomuksen\nkuluessa hän unohtaa loistavan ympäristön ja innostuu, yhä kuitenkin\nkoettaen hillitä tunteitaan, kunnes lopussa pääsee valtaan ylpeä\nvoittoriemu.\n\nToisenlaatuinen on Lady Milfordhn kertomus Schillerin »Kavaluus\nja rakkaus» -nimisessä näytelmässä. Hän ilmaisee entisen elämänsä\nvaiheet, jotka hän vuosikausia on pitänyt salaisuutenaan. Hänen\non vaikea sanoa sanottavaansa, hän taistelee ylpeyttänsä vastaan\npaljastaessaan elämänsä varjopuolet miehelle, jota hän rakastaa,\nmutta samalla hän hyvin ymmärrettävällä itsetunnolla tuopi esille\nolentonsa syvyydessä piilevän puhtaan inhimillisyyden, jota hän ei\nhetkeksikään ole kadottanut. Hänen kertomustaan ei saata esittää\nkyllin yksinkertaisesti. Siinä ei saa esiintyä pienintäkään piirrettä,\njoka vivahtaisi miellyttämisen haluun, ja kertomus on kerrottava\näänellä, joka tunkeutuu sydämmeen ja puhuu totuuden korutonta kieltä,\nmutta samalla siinä on esiintyvä mieltä vihlova liikutus ja osanotto\nkärsineen kovaan kohtaloon. Esityksen tulee vaikuttaa niin että sekä\nFerdinandissa että kuulijassa syntyy varma vakaumus siitä, että Lady\nMilford, vaikka hänen suhteensa ruhtinaaseen onkin ollut epäiltävä,\nkuitenkin on säilyttänyt sisimmän olemuksensa tahratonna. Äänen sävy\non oleva niin vilpitön, että kuulija saattaa täysin käsittää, miksi\nFerdinand horjuu ja miksi kertomus syvästi järkähyttää hänen mieltään.\n\nVielä tulee meidän sanoa muutama sana n.s. symboolisesta kertomuksesta,\njoka sadun tahi allegorian varjoon kätkee syvän totuuden.\n\nEsim. »Nathan Viisaan» kertomus kolmesta sormuksesta on esitettävä\nyksinkertaisen ylevästi. Vaikka tämä kertomus tuntuu hetken innostuksen\ntuottamalta runolliselta sadulta, tulee lausunnossa esiintyä Nathanin\nselvä tajunta siitä, että satuun kätkeytyy syvä aate. Kertomuksen tulee\npäättyä ylevään profeetalliseen innostukseen.\n\nAntiikkisen draaman alalta mainittakoon Tekmessan kertomus Runebergin\n»Salamiinin kuninkaista». Ylevä, suuri alistuvaisuus, ihmisen\ntaipuminen jumalien tahdolle määrää äänen ja tempon laadun. Kuulijan\ntulee kaiken aikaa tuntea, että kertoja on _sankaripuoliso ja\nsankariäiti_. Silloinkin kuin tuska riehuu tuimimpana, hän säilyttää\njalon arvokkaisuutensa. Vaikka kuulemme että hän on »elon katkeruuden\npohjaan vajonnut», ei kertomuksessa saa esiintyä hentomielistä\nvaikeroimista, sillä Tekmessa ei ole mikään nykyajan arkipäiväinen\nolento. Omia kärsimyksiään hän ei tahdo kertoa, säälin herättäminen\nomaa itseänsä kohtaan ei ole hänen tarkoituksensa; hän lausuu:\n»murheeni jätän kertomatta, kenkään ei mun yksin jääneen kyyneleitä\nnähnynnä, ei valitusta huuliltani lähtenyt». Syvintäkin epätoivoa\nilmaisevissa kohdissa tulee antiikkisen levollisuuden vallita ja rytmin\nkohota sekä laskeutua suurina, laajoina sävelaaltoina. Samalla kuin\nkerrotaan tapaukset havainnollisen elävästi, tulee kuulijan tuntea että\nTekmessa on kestänyt taistelunsa ja kohonnut tuskiensa hallitsijaksi.\nHän kaipaa ainoastaan varmaa tietoa Eurysakeen kuolemasta, saadakseen\ntäydellisen rauhan. Kuninkaan ja sankarin puolisona häntä masentaa se\najatus, että Eurysakes olisi »orjana ja vihollisten pilkan alaisena».\nKuullessaan poikansa kuolleeksi hän sanoo: »ei mua murheet paina,\nkuollut on Eurysakes». Voittoisalla ihanteellisuudella hän kantaa\nkärsimyksensä, jonka vuoksi Leontes huudahtaa:\n\n                   Kuink' alttiisti,\n    Jalosti astut, itse huolen alainen,\n    Lievittämähän muitten huolia! Mist' on\n    Se suuri taito sulia, muitten haavoja\n    Omilla kärsimisilläsi parantaa,\n    Sen kukan lailla, joka taitettunakin\n    Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?\n\n"]