[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpr2O7SUrk7flpOCD4ZOX_cTC1pFDapQ3Cq8PuJ9xZ84":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3419,"Niniven lapset","Talvio, Maila",1871,1951,"3419-talvio-maila-niniven-lapset","3419__Talvio_Maila__Niniven_lapset",null,"romaani",[],[],"fi",1915,49572,311570,false,75748,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Niniven lapset: Romaani\" by Maila Talvio is a novel written in the early 20th century. The story centers around the Ståhle family, who relocate from their rural estate to a vibrant, unnamed city in hopes of seeking new opportunities and social advancement. The core of the narrative tracks the family's adaptation to urban life, their ambitions, and their attempts to find a place in higher society, focusing especially on the varied aspirations and personalities of the parents and their children. The book explores themes of class mobility, generational conflict, and the allure and risk of modern city life.  The opening of the novel introduces the Ståhle family as they awaken on their first morning in the city, having just left their long-time rural estate for an urban apartment. The father, a former landowner and minor official, is filled with a new energy and hope for enjoyment, while his practical wife maintains a cautious outlook. Their children—two practical daughters, and two sons with uncertain futures—are shown adjusting in different ways, with special attention to their dreams, doubts, and the family's intertwined ambitions. A family friend, Bernhard Blundh, soon enters the scene, promising connections to influential city circles and the prospect of profitable ventures. The opening also shifts perspective to the bustling social world of the city, focusing on writers, publishers, and businessmen whose paths cross at the Minerva restaurant, hinting at the networks and machinations shaping the fate of the Ståhle family. (This is an automatically generated summary.)",[],278,"Ståhlen perhe muuttaa maaseudun rauhasta suureen kaupunkiin etsimään uutta elämänsisältöä ja menestystä lapsilleen. Romaani seuraa perheen jäsenten sopeutumista uuteen ympäristöön, jossa perinteiset arvot ja moderni elämäntapa kohtaavat 1900-luvun alun Suomessa.","Maila Talvion 'Niniven lapset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3419.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","NINIVEN LAPSET\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKunnallisneuvos ja hänen joukkonsa\nMinervan ravintolassa\nKauniit tyttäret\nDaniel\nKahden puolen joulua\nTango\nLaulajatar\nOdottamaton vieras\nSmaragdi\nLiikemiehiä\nNiniven profeetta\n\"Kansallinen Diogenes\"\n\n\n\n\nKUNNALLISNEUVOS JA HÄNEN JOUKKONSA\n\n\nNyt siis ehkä vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä!\n\nSiltä ainakin tuntui. Ståhlen perhe oli päässyt kaukaisten\ntoiveittensa perille ja heräsi eräänä elokuun viimeisen päivän aamuna\nSuur-Kaupungissa. Tai oikeastaan heräsivät kunnallisneuvos ja hänen\nrouvansa maalaiseen tapaansa varhain — lapset, Sela, Otteli, Leo ja\nDaniel olivat maallakin tottuneet nukkumaan ja nukkuivat tietenkin\nmatkasta väsyneinä pitkälti.\n\nHe olivat siis nyt todella suurkaupunkilaisia, sekä kunnallisneuvos\nettä mamma ja lapset, koko joukko! Syvälahti heräsi siellä kaukana\nkymmenien peninkulmien takana aamuaskareitansa, maitorattaat jyristivät\nmäkeä alas matkalla meijeriin, ja ruokakello kutsui väkeä vainiolle,\nmutta Syvälahden entinen herrasväki heräsi Suur-Kaupungissa ja kuului\njo Suur-Kaupunkiin. Uuden uutukainen kaupunkilaishuoneisto ilakoi\ntulvillaan syyskesän aurinkoa, ja tutut huonekalut, jotka läpi vuosien\nolivat ympäröineet perhettä vanhassa maalaiskodissa, tervehtivät\nsitä nyt siinä uudessa ympäristössä, missä se oli kulkeva uusia\nkohtaloja kohti. Kai siis vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä.\nSitten suurlakon kunnallisneuvos oikeastaan oli elänyt irrallaan\nmaatilastaan. Turhaan ponnisteltuaan sopusointuun uusien olosuhteiden\nkanssa oli hänessä vähitellen kypsynyt halu päästä eroon kaikesta.\nHänen vaimonsa oli pannut vastaan. Hänelle oli elämä joka paikassa\nsamaa: työtä ja taistelua. Ja sitähän sen pitikin olla. Hän oli\nkiintynyt maatilaan, johon Voldemar Ståhle oli tuonut hänet aivan\nnuorena rouvana naapuripitäjän komeimmasta kartanosta. Täällä olivat\nheidän lapsensa syntyneet, tänne olivat heidän vainajansa haudatut ja\ntäällä saisivat hekin kerran levätä sireenipensaiden alla. Vuosikausia\noli kunnallisneuvos koettanut tehdä vaimonsa mieliksi. Ennenaikainen\nvanhuus oli hänet yllättämäisillään, kun rouva vihdoin ymmärsi, että\nlasten menestys vaati toista ympäristöä kuin se yksinäinen maaseutu,\njoka oli antanut hänelle työtä ja elämänsisältöä.\n\nNiin he siis vihdoin olivat Suur-Kaupungissa. Kunnallisneuvos tunsi\nkoko olennossaan outoa iloa ja voimaa. Oli todella jotakin säteilevää\nja sähköistä tuossa valkoisessa kaupungissa, jonka taloryhmien lomiin\nmeri soudatti ystävällisiä sinisiä lahdelmiaan. Kolmannesta kerroksesta\nkatsoen, missä kunnallisneuvoksen huoneisto sijaitsi, lepäsi kaupunki\nlauhana ja hymyilevänä jalkojen juuressa, näyttäen ojentelevan iloja\noikealle ja vasemmalle, iloja kaikille niille sadoille ja tuhansille,\njotka niitä kaupungiltaan pyysivät. Rakennukset olivat ryhmittyneet\nvalkoisen kirkon ympäri ylpeissä, säännöllisissä ryhmissä. Tomun,\nasfaltinhajun ja katumelun täyttämä ilma oli kuin kyllästetty\närsyttävällä elämällä. Puissa, jotka muodostivat rykelmiä siellä täällä\nkaupungissa ja pitkin sen laitoja, hehkui se oudon tumma vihanta,\nmikä kokoontuu kasviin ennen lakastumista. Vaikka kunnallisneuvos oli\npäättänyt ensi työkseen Suur-Kaupungissa levätä perinpohjin kaikesta\nvaivannäöstä, ei häntä enää lainkaan väsyttänyt. Päinvastoin hänessä\nliikehti iloinen odotus ja jännitys — se ei ollut työnhalua. Se oli\nhalua katsella ihmisiä, kävellä kaduilla, olla mukana huveissa ja\nravintoloissa. Sanalla sanoen: hänen teki mieli nauttia elämästä.\nTuntui suorastaan siltä kuin hänelle olisi tullut uusi nuoruus.\n\nRouva Ståhle oli alistunut kohtaloonsa ja suoritti pääasiassa samoja\ntehtäviä kuin Syvälahdessakin. Hänen kasvonsa olivat iloiset, kun hän\nnäki kaikkien muiden iloitsevan. Mutta hänen ilonsa oli toisenlaista\nkuin heidän, ja jonkin kerran hän hymähtäen sanoi, että suurissa\nkaupungeissa aina on viettelyksiä ja vaaroja. Onneksi ei hänellä ollut\naikaa miettiä eikä ikävöidä, talon kuntoonpano antoi paljon työtä.\n\nIkään kuin omatunto olisi syyttänyt häntä jostakin, toi kunnallisneuvos\nvaimolleen yhä uusia ja uusia todistuksia siitä, että oli käynyt\njuuri niinkuin täytyi käydä. Kartano oli myyty juuri viime tingassa.\nEi ostaja eikä paikkakunta — eikä edes mammakaan — tietäneet, missä\ntilassa Syvälahden asiat olivat. Ei ollut suinkaan helppoa saada\nkirjoja siihen kuntoon, että ne saattoi näyttää ostajalle. Ja lapset —\neihän yksinäisyys maalla sopinut heille. Olihan Danielin koulunkäynti\npikkukaupungissa tullut mahdottomuudeksi.\n\nNyt oli ainoa varsinainen huoli vain siitä, että saisi pääoman\nsijoitetuksi. Muutamat yritykset kuuluivat tuottavan 8 à 10 prosenttia.\nSaadapa pääoma tuottamaan sellaista korkoa. Mutta siitä pulasta auttaa\nmaisteri Bernhard, jahka hän palaa ulkomailta. Mikä onni, että oli\nsellainen ystävä kuin Bernhard Blundh! Mikä onni, että oli saanut\nyhdeksän vuotta istua koulunpenkillä rinnan Bennu-pojan kanssa.\nBennu-pojasta oli kasvanut suuri mies ja kansansa hyväntekijä. Hänen\nkauttaan avautuvat Suur-Kaupungin hienoimmat piirit tällaisille\npahaisille maalaisserkuille kuin Voldemar Ståhle ja hänen joukkonsa.\nKunhan Bernhard Blundh vain saapuu matkaltaan.\n\nTietenkin elämä Suur-Kaupungissa tulisi kalliimmaksi kuin Syvälahdessa.\nPienestä palveluksesta, mikä maalla kuitattiin suurkiitoksella,\npiti täällä panna likoon viisikolmatta penniä. Mutta tämän kaiken\noli kunnallisneuvos toki ottanut lukuun. Paitsi itse pääomaa, mikä\nväliaikaisesti oli talletettu pankkiin, oli juoksevalla tilillä\nsievoinen summa satunnaisia menoja varten. Huonekaluvarastoa piti\ntäydentää — täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur-Kaupunkia\n— ja vaatteita tarvitsivat he kaikki. Mamma oli siellä maalla\nitsepintaisesti kiinnittynyt lampaanhoitoonsa, ja moni kaunis kangas\nolikin kudottu Syvälahden keittiökamarissa. Mutta kaupungissa ja\nvarsinkin Suur-Kaupungissa oli aivan toisia vaatimuksia. Ei siellä\nkuulunut naiselle kelpaavan oikeastaan muu kuin silkki. Vaikkei\nmamma omasta puolestaan välittänyt, niin täytyi hänen käydä hyvin\npukeutuneena lasten tähden. Lasten tulevaisuus saattoi suorastaan\nriippua siitä. Esimerkiksi se, kenen kanssa tytöt joutuisivat naimisiin.\n\nTietenkin he pian joutuvat naimisiin. Suurempaa onnea isä toki ei\nvoinut tyttärilleen toivoa. Ja tytöt ansaitsivat tämän onnen. He eivät\nolleet mitään uuden ajan tyttöjä, jotka eivät osaa neuloa kiinni\nnappia, kun se on lähtenyt irti, he osasivat keittää ja neuloivat omat\nvaatteensa. Ylioppilaslakkia ei heidän kunnianhimonsa milloinkaan ollut\ntavoitellut. He saattoivat tehdä miehen onnelliseksi. Kunnallisneuvos\nnäki silmissään Selan ja Ottelin kodit, ikään kuin hän jo olisi niissä\nkäynyt. Hän kuvitteli tähän tapaan.\n\nHän soittaa ovikelloa jossakin hienossa talossa jonkin hienon kadun\nvarrella. Kaupunkilainen piika, pitsimyssy päässä, tulee avaamaan.\n\"Kyllä herrasväki on kotona. Kaikki voivat hyvin. Kunnallisneuvos\ntekee hyvin ja astuu sisään.\" Jo kuuluu Giselan tai Ottelin tuttu ääni\nja kukoistava nainen, hajuvesiltä tuoksuen, karkaa hänen kaulaansa.\nHänen yllään on silkkipusero, täyteläisellä käsivarrella välkähtelee\nkultainen rengas ja hänen äänensä helisee, kun hän pitkän huonerivin\nläpi huutaa lastenkamariin: \"Lapset, lapset, tulkaa nyt katsomaan,\nkuka täällä on. No joutukaa, joutukaa!\" Lapsia tulee neljä...\nviisi... kuusi. He ympäröivät isoisän, syleilevät ja suutelevat\nhäntä ja näyttelevät nukkejaan ja lelujaan. Heitä riittää polvelle,\nkaulaan ja seisomaan alhaalle tuolin ympärille. Nyt he tutkivat\ntaskut — löytävät karamellit! Iloa ja riemua! \"Lapset, lapset, tehän\ntukahdutatte isoisän. Pitää olla kauniisti... Päästäkää nyt!\" Mennään\nkomeaan ruokasaliin kahvia juomaan. Pöydässä on paljon hopeita ja\nlasikaapeista näkyy hienoja posliineja. Lapset eivät hetkeksikään\njätä isoisää rauhaan. Lasten äiti noutaa lasten isän. Sisään astuu\nhieno, hyvinvoipa johtaja, joka on syntyisin suurkaupunkilaisesta\nhienostoperheestä. Kunnallisneuvos tuntee aina jotakin maalaista\navuttomuutta hänen seurassaan eikä uskalla puhua vapaasti. Mutta hän\nei sitä nurise. Se on juuri niinkuin olla pitää: hänen kauniilla\ntyttärillään pitää olla hienot miehet, hienommat kuin hän itse. Kahvin\njälkeen, kun poltetaan johtajan kalliita sikareja, pääsevät he ehkä\njutun alkuun: puhuvat kannattavista afääreistä ja afääreistä, jotka\neivät kannata, korkokannasta Euroopassa ja korkokannasta Amerikassa\nsekä uusista liikeyrityksistä, joihin mahdollisesti voisi sijoittaa\njonkin verran rahoja... Lasten äiti istuu käsitöineen kattokruunun\nvalossa ja lausuu silloin tällöin jonkin sanan herrojen keskustelun\njoukkoon. Lapset tulevat hänen luokseen. He ovat jo nyrpeitä, heidän\non uni. Hän ottaa pienimmän syliinsä, pitelee sitä voimakkailla,\nvalkeilla käsivarsillaan, upottaa kasvonsa lapsen kasvoja vasten,\nsuutelee sitä ja jokeltaa sille, kunnes nousee ja vie sen sievään\npieneen sänkyyn makuuhuoneessa. Vihdoin, kun lapsi on riisuttu ja\npesty, täytyy isoisän tulla sanomaan hyvää yötä. Kunnallisneuvos astuu\nhuoneeseen, jossa on kallisarvoiset parisängyt, peitettyinä silkillä\nja harsoilla, sekä peilipöytä täynnä kaikkea, mitä hieno nainen\ntarvitsee: hajuvesipulloja, käherrysrautoja, puuterilaatikkoja ja mitä\nkaikkea ne ovatkaan. Äidin vuoteen vierellä seisoo pieni, verhoilla\nympäröity lapsenvuode, ja siellä se jo lepää perheen nuorin pitkässä\nyöpaidassaan. Johtaja on mennyt huoneeseensa, äiti, lapsi ja isoisä\novat yksin. \"Katso nyt, pappa, näitä käsivarsia! Ja entä näitä jalkoja!\nJa kuinka se on sinun näköisesi. Ihan totta... Kaikki sanovat!\"\n\nSelasta ja Ottelista saattoi nähdä kauniita unia. He olivat isän ilo ja\nylpeys, varsinkin Otteli.\n\nMitä taas poikiin tuli, niin oli Leosta profeetallisesti sanottu, että\nhänestä varmaan kehittyy jotakin, kunhan hän vain pääsee oikealle\nalalleen. Sen oli sanonut pitäjän rovasti, joka oli vakava mies ja Leon\nkummisetä. Mutta mikä oli Leon oikea ala? Vastaiseksi saattoi ehkä\nsanoa hänen taipumustensa vetäneen käytännölliselle puolelle, sillä\nkoulussa oli hän aina istunut kaksi vuotta luokalla ja loma-aikoina\noli hänellä lisäksi säännöllisesti ollut kotiopettaja. Kerran oli äiti\nlähettänyt hänet auttamaan kansakoulunopettajaa, kun tämä järjesti\nlainakirjastoa, mutta työ oli pojasta ollut ikävää. Jos ajat olisivat\nolleet entiset, olisi kunnallisneuvos koettanut taivutella häntä\nmaanviljelijäksi, varsinkin kun äiti oli niin kiinni kotiturpeessa.\nMutta nykypäivinä vaadittiin maanviljelykseenkin erinäisiä taipumuksia\nja lisäksi ammattitaitoa, vieläpä harvinaista luonteenlujuutta. Niitä\nei ollut Leolla. Joskus oli tuntunut siltä, kuin hänestä ehkä voisi\ntoivoa insinööriä. Hän oli esimerkiksi rukoilemalla rukoillut, että\nostettaisiin auto, jotta hän saisi ruveta autonkuljettajaksi ja ansaita\nleipänsä sillä tavalla. Mutta sellaista ei isä toki ottanut kuuleviin\nkorviin: eivät toki sivistyneiden ihmisten lapset saattaneet ryhtyä\nmihin työhön tahansa. Keväällä, kun Leo vastoin kaikkia odotuksia pääsi\nylioppilaaksi, oli sekä perhe että kummisetä iloisen hämmästyksen\nvallassa. Tapahtumasta koitui uusi syy muuttaa Suur-Kaupunkiin: Leo\nsaisi asua kotona valmistautuessaan elämäntehtäväänsä, joka hänelle nyt\nvarmaan pian selviäisi.\n\nYmmällä olivat vanhemmat jo pitemmän aikaa olleet nuorimmastaan,\nDanielista. Hänen kehityksensä ei tapahtunut säännöllisesti. Hänen\nkummisetänsä, tohtori, oli yhdessä rouvansa kanssa aikoinaan\nlahjoittanut pojalle hopealusikan asianomaista kokoa ja varustettuna\nasianomaisilla kirjoituksilla, mutta uskoa kummipoikansa kykyihin ei\nhän, kuten rovasti, milloinkaan ollut lujittanut vanhemmissa. Äiti\nkuitenkin uskoi nuorimpaan poikaansa. Hän muistutti joka suhteessa\näitinsä isoisää, everstiä, joka loppuikää viettäessään sukutilallaan\noli yrteillä ja voiteilla lääkinnyt laajan paikkakunnan väestöä ja\njonka hautajaiset olivat muodostuneet niin suurenmoisiksi, ettei\nsellaisia niillä mailla oltu nähty. Kukaties Danielista tulisi\nlääkäri. Kunnallisneuvos arveli hänestä mieluummin tulevan maalarin,\ntaiteilijan. Joskus hän pyysi tohtoria katsomaan piirustuksia, joita\nDaniel oli tehnyt paperossilaatikkojen kansiin tai kuistin ikkunoiden\nja kaidepuiden kuuraan — tohtori nauroi ja sanoi niitä töherryksiksi.\nJoskus isä kysyi, mitä tohtori sanoi siitä, että Danielin todistuksessa\nnelosten ja viitosten rinnalla oli pari kymmentä — tohtori nauroi\ntapansa mukaan eikä sanonut mitään. Kunnallisneuvos suuttui tohtorille,\nmutta hetkittäin hänen täytyi itsensäkin epäillä nuorimman poikansa\npäätä.\n\nPitkänä, kalpeana nuorukaisena oli Daniel istunut toista vuotta\nkolmannen luokan pikkupoikien joukossa, nähtävästi miettien maailman\nmenoa ja mitä hän rupeaa tekemään, kun ei hän saa olla kolmatta vuotta\nsamalla luokalla. Silloin oli isä saanut myydyksi Syvälahden. Poika\nikään kuin äkkiä havahtui. Oli kuin hän olisi huomannut, että jotakin\nhirveää oli peruuttamattomasti tapahtunut, ja hän rupesi soimaamaan\nisää siitä, ettei hän, Daniel, ollut saanut ruveta maanviljelijäksi\nja hoitamaan kotitaloaan. Koko perhe sai nuorimman vesansa suusta\nkuulla outoja asioita: talo oli ollut myytävänä siitä syystä, että\nsitä oli huonosti hoidettu; ei mikään viljelys voinut elättää neljää\nlaiskaa lasta. Minkä tähden eivät pojat olleet renkeinä? Minkä tähden\neivät tytöt ruokkineet karjaa navetassa — kuka siitä kostui, että\ntoinen lauloi ja toinen soitti pianoa? Mistä poika lieneekin saanut\nsanat suuhunsa. Kunnallisneuvos oli tulistunut ja antanut pojalle\nkorvapuustin. Daniel pakeni metsään ja oli kateissa viikkokauden.\nSuurella vaivalla houkutteli äiti hänet kotiin heinäladosta, johon hän\noli asettunut. Sen jälkeen hän karttoi isäänsä. Eräänä päivänä ei häntä\nsaatu syömään paistia. Myöhemmin tunnusti hän äidilleen, ettei ollut\nlupa tappaa eikä myöskään syödä lihaa. Isä oli Danielista todenteolla\nhuolissaan. Miten hän Suur-Kaupungissa saa hänet kouluun, jollei\nmaisteri Bernhard tule kotiin ennen lukukauden alkua?\n\nMutta muutto oli tuntunut vaikuttavan Danieliin tasoittavasti. Hän oli\nseurannut äitiään kaupunkiin ennen muita perheenjäseniä, ja iloinnut,\nkuten kaikki muutkin siitä uudesta, mitä hän sai nähdä. Syyskuun\nalussa, jokin päivä sitten, oli hän suorittanut tutkinnon kouluun,\njossa lukukausimaksu kyllä oli hyvin korkea, mutta jossa sanottiin\nolevan hyviä opettajavoimia, ja päässyt neljännelle luokalle ehdoin,\nettä erinäisissä aineissa nauttisi yksityisopetusta koulutuntien\nrinnalla. Isä oli niin tyytyväinen, että antoi nuorimmalle pojalleen\nrahaa kymmeneen elokuvanäytäntöön. Niin oli siis päästy siitäkin\nmurheesta.\n\nPäivät alkoivat nyt kulua iloisessa järjestämistyössä. Äidinkin\ntäytyi ruveta uskomaan, että paras oli tapahtunut, kun oli muutettu\nSuur-Kaupunkiin. Kunnallisneuvos kulki hyvällä tuulella aamusta\niltaan — Syvälahdessa eivät rypyt milloinkaan olleet silinneet hänen\notsaltaan. Kun hän tuli kaupungilta, oli hänen yllään milloin uusi\nkaulaliina, milloin uusi hattu, milloin heilutti hän kädessään siroa,\nuudenaikaista keppiä. Milloin heitti hän pallona talon naisväelle\ntuomiskäärönsä: tytöt saattoivat saada puserokankaan, äiti hansikkaat.\nVihellellen löi hän nauloja sisähuoneissa tauluille, keittiössä\nastioita varten. Milloin lähetettiin kaupasta kotiin pitsiset\nirtopeitteet, jotka isä oli ostanut tyttäriensä huoneeseen, tai\nkukkapöytä, jonka määräpaikka oli sali. Nämä esineet tulivat ikään kuin\nitsestään, ja kunnallisneuvosta huvitti omasta huoneestaan kuunnella,\nkuinka tytöt ja heidän äitinsä läheteille selittivät, ettei kukaan\nollut tilannut tavaroita. \"Mutta jos pappa olisi...\", keksi äkkiä\nOtteli ja juoksi kysymään. Ja nyt vietiin esine riemusaatossa uudelle\npaikalleen. Äärimmilleen nousi hämmästys, kun kerran kuusi miestä\ntoi kotiin mitä hienoimman, uudenaikaisen astiakaapin. \"Mutta sitä\npappaa!\" huusivat tytöt aluksi miltei pelästyneinä. Heidän äitinsä\npelästys oli pitkäikäisempi. Hänet teki komea huonekalu vakavaksi.\nTässä ylellisyydessä oli hänestä jotakin pahaaennustavaa, jotakin\nluonnotonta, joka kostaa itsensä. Lapset nauroivat häntä ja selittivät,\nettä heidän isänsä nyt täytyisi ostaa ruokasaliin kalusto, joka sopisi\nyhteen niin hienon astiakaapin kanssa. Kun kunnallisneuvos tyttöjen\nhuoneeseen toimitti suuren peilin, jonka hän vakuutti saaneensa\nhalvalla, piti äiti sitä kerrassaan syntisenä tekona. Hänen lapsuutensa\nkodissa ei ollut suvaittu peilejä. Mutta hän jäi yksin mielipiteineen.\nKun isä toi kotiin gramofonin, nyrpistivät tytöt nenää: hienossa\nperheessä ei sopinut pitää sellaista soittokonetta. Isä pysyi kuitenkin\nlujasti kannallaan: kuinka monesta ikävästä hetkestä ikävien vieraiden\naikana vanha gramofoni olikaan heidät kaikki pelastanut Syvälahdessa —\nluulivatko tytöt ehkä, että täällä Suur-Kaupungissa on paljasta hauskaa\nväkeä! Gramofoni sai paikan salin nurkassa ja soi ensi päivän iltaan\nsaakka. Kappaleiden joukossa oli \"Kaunis kirkas nyt on aamu\", josta\nkunnallisneuvos erityisesti piti.\n\nKun taloon vielä oli saatu pari tusinaa hienoja kahvikuppeja ja\ntotiserviisi, lakkasi kunnallisneuvos ostelemasta. Maaseudulla\nvallinneen pitkän säästämiskauden synnyttämä tuhlailuhalu oli tullut\ntyydytetyksi ja kunnallisneuvos veti taasen umpeen rahapussinsa. Hän\nei enää luovuttanut rahaa edes halkojen ostamiseen, vaikka niitä nyt\nerikoisen edullisesti olisi voinut ostaa rannasta koko talven varalle.\nYksi ainoa syli petäjäisiä halkoja tuotiin kotiin. Kunnallisneuvos\nei tahtonut hellittää rahaa torille, Leon oli vaikea saada muutamaa\nmarkkaa edes paperosseihinsa ja Ottelin täytyi moneen kertaan kiertää\nkädet isän kaulaan, ennen kuin isä suostui antamaan sen verran, että\nhän voi ostaa hiusneuloja. He olivat Selan kanssa keksineet kampauksen,\njoka puki heitä suurenmoisesti. Se oli sen suuren peilin ansio, niin,\nniin, tietysti!\n\nTaloon alkoi jo laskeutua jotakin siitä kitsastelemisen harmaudesta,\njoka perheelle oli niin tuttu viime ajoilta Syvälahdessa — kun\nmaisteri Bernhard vihdoin viimein saapui Suur-Kaupunkiin ja sai\naikaan äkkikäänteen. Maisteri Bernhard ei soittanut ilmoittaakseen\nvanhalle koulutoverilleen saapumisestaan. Hän oli jo pari päivää\nollut kaupungissa ja kunnallisneuvos tapasi hänet näköalavuorella,\nkävelyttäessään tyttäriensä uusia kävelypukuja, jotka suuri\nräätälinliike oli valmistanut. Maisteri Bernhardin saapuminen antoi\nei yksin kunnallisneuvokselle persoonallisesti, vaan koko hänen\nperheensä elämälle uuden suunnan, juuri sen, johon hän oli pyrkinyt.\nLuokkatoverien jälleennäkeminen oli hyvin iloinen.\n\nTytöt ensinnä keksivät maisteri Bernhardin. Tai oikeastaan he,\nnoustessaan ylös hiekkateistä mäkeä, huomasivat erään penkin edessä\npäivänpaisteessa jalat, jotka olivat puetut mitä hienoimpiin housuihin,\nsilkkisiin sukkiin ja vaaleihin kenkiin. Sela huudahti paikalla, että\nkuka on ollut niin hullu ja hukannut noin kauniit jalat, ja Otteli\nrupesi nauramaan. Onneksi sai kunnallisneuvos heidän suunsa tukituksi.\nJalkojen omistaja, joka istui varjossa, paistattaen ruumiinsa\nalapuolta auringossa, ei ollut kukaan muu kuin maisteri Bernhard,\njota kunnallisneuvoksen perheessä oli odotettu kuin itse onnea.\nKunnallisneuvos tunsi hänet paikalla, katseli kuitenkin hetkisen,\nvarmemmaksi vakuudeksi, ja paiskautui sitten ystävänsä syliin. Tytöt\nkuulivat epämääräisiä huudahduksia molemmin puolin ja näkivät niin\nlystillisiä liikkeitä, että oli vaikea pysyä totisena. Vihdoin tuli\nheidän vuoronsa. He niiasivat punastuen. Maisteri Bernhardilla oli\nhampaissa suuret, kultaiset paikat.\n\n— Niin, veliseni, sanoi isä, — lapset ovat kasvaneet. Ne olivat pieniä\nsilloin, kun sinä kävit Syvälahdessa. Mutta sinä, Bennu-poika, sinä\nolet nuorentunut. Hitto vie, lapset, eikö setä ole nuorentunut? He\nsaavat sanoa \"setä\", eikö totta, Bennu, meidän vanhan ystävyytemme\nnimessä. Tämä on Gisela, jota me sanomme Selaksi — sen Davidin psalmien\nSelan mukaan — ja tämä on Otteliana, jota me kutsumme Otteliksi. Hän se\non aika kettu, kun hän tahtoo jotakin, tietäisit, kuinka hän osaa pitää\nhyvänä... Niin, niin, muista vain sitä, kun sinun teki mieli punaista\npäivänvarjoa! No niin, no niin, ei pappa enää puhu mitään. Eihän papan\ntarvitse esitellä teille tätä hienoa herraa? Te tiedätte, kuka hän on,\nte tiedätte, ketä me olemme odottaneet. Setä voi antaa meille neuvoa\nkaikissa asioissa. Katsos, ne rahat, ne rahat — pitäisi sijoittaa,\nniin että tuottavat! Ja sitten pitäisi saada seuraa. Niin, ja setä\nvoi varmaan neuvoa jonkun, joka antaisi laulutunteja tälle Ottelille\n— hän on hieman laulanut, huvikseen vain. Ja Leon oikea ala pitäisi\nsaada selville — tiedäthän Leon, meidän vanhemman poikamme, joka on\nylioppilas. Hän ei tiedä miksikä rupeaisi, ei siksi että häneltä\npuuttuisi päätä, mutta... mutta... alojahan on niin paljon...\n\nMaisteri Bernhard oli päässyt irti kunnallisneuvoksen otteesta ja\noikaisi kravattiaan. Vihdoin onnistui hänen pidättää vanhan ystävänsä\nsanatulvakin.\n\n— An... an... anteeksi, veli Ståhle, — jos... jos todella suot minulle\nonnen tehdä lähempää tuttavuutta näiden sulotarten kanssa, joita kutsut\ntyttäriksesi, niin minä mielelläni vaihtaisin nimityksen... nimityksen,\njota ehdotat heidän käytettäväkseen... hiukan vähemmän juhlalliseen\nnimitykseen. Tarkoitan... tarkoitan... Nimeni on Bernhard...\n\nTytöt niiasivat, vaivoin pidättäen naurunsa. Heidän korvissaan soi sana\n\"sulotar\", he katselivat kallista vihreää kiveä maisteri Bernhardin\nkravatissa ja tekivät hänestä huomioita. Hän muistutti kukkoa, hänellä\nei ollut ensinkään kulmakarvoja, hän ei ollut lihava, mutta hänen\nleukansa riippui. Kivi kravatissa säteili ihmeellisesti. \"Tuon kiven\nminä vielä houkuttelen itselleni\", ajatteli Otteli. \"Mitä hän, mokoma\nvanhapoika, tekee sellaisella koristuksella!\" Otteli tiesi, että kaikki\nmikä oli vihreää puki häntä.\n\nMaisteri Bernhard teki hänkin huomioita tytöistä. He ovat varmaan\nkaksoset, ajatteli hän. Harso esti häntä näkemästä eroavaisuuksia\nheidän kasvoissaan. Se liimautui suuta vasten, ja niin toinen kuin\ntoinenkin tytöstä koetti oikomalla huuliaan loitontaa sitä ihostaan.\nPukujen täydellinen yhtäläisyys vaikutti sekin osaltaan. Neitoset\nolivat tanakat ja pyöreät ja turhaan yrittivät uudet kävelypuvut pitää\nkurissa heidän rehevää kasvuaan. Kumpikin tytöistä liikutteli hiekalla\nuutta kenkää, joka ei ollut aivan pieni, ja kumpikin keikutteli\npiukkaan hansikoidulla kädellään tulipunaista päivänvarjoa. He ovat\nvarmaan kaksoset, toisti maisteri Bernhard ajatuksissaan. Minkähän\nikäiset he ovat? Hänen ei kuitenkaan sopinut kysyä mitään, sillä\nhänen olisi pitänyt tietää kaikki, mikä koski Ståhlen perhettä. Hyvä\nVoldemar Ståhle oli nimittäin uskollisesti vuosi vuodelta kirjoittanut\nhänelle kirjeen jouluksi, kertoen koko vuoden tapahtumat. Tyttöjä\nkatseli mielellään. Maisteri Bernhard tunsi, että heillä tulisi olemaan\nmenestystä Suur-Kaupungissa. Hänen salissaan Huvilakadulla riippui\nkuva, jonka muuan köyhä, nuori taiteilija oli ulkomailla kopioinut.\nMaisteri Bernhard oli antanut siitä seitsemänkymmentäviisi markkaa\nkerran, kun taiteilija oli ollut rahapulassa. Kuva johtui äkkiä\nhänen mieleensä. Se esitti rehevää, vaaleaa kaunotarta, joka todella\nmuistutti kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä. Hänen tarkoituksensa\noli ollut antaa maalaus häälahjaksi ainoalle sukulaiselleen,\nsisarensa tyttärelle, mutta hän oli ehtinyt niin mieltyä siihen, että\nsisarentytär sitten oli saanut alkuperäisen kotimaisen taulun, yhden\nniitä monia, jotka maisteri Bernhard oli ostanut auttaakseen köyhiä\nkotimaisia taiteilijoita.\n\nSela ja Otteli Ståhle astuivat sävyisästi edellä ja herrat tulivat\nperässä. Tytöt tuijottivat katuun ja lausuivat silloin tällöin\ntoisilleen jonkin sanan, mutta kuuntelivat pääasiassa keskustelua\ntakanaan.\n\n— Tuntuupa, hitto vie, hauskalta, että olet täällä, Bennu-poika.\n\n— No, tässähän minä...\n\n— Ja noin nuori ja veikeä sinä olet vielä...\n\n— Älä, älä... reumatismi, reumatismi... Täytyy taas saada käsiin\nhieroja.\n\n— Hierotatko sinä?\n\n— Täytyy, täytyy... Kerran viikossa.\n\n— Vai niin, vai niin. Mutta kerrohan nyt, millaista oli siellä\nulkomailla.\n\n— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja\nsiellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi\ntuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.\n\nHerrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru\nsoi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla\nporttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt\ntarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä\nsanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.\n\n— ... luulisi noiden isäksi.\n\n— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi\npitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.\n\nMaisteri puhui pitkälti. Mitä kummaa hän sanoikaan?\n\n— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä...! Me elämme mamman kanssa\nonnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa... Niin, niin, mitäpä pieni\nseikkailu haittaisikaan...?\n\n— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä\nkiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun\nmeiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi.\nIhminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä\nkirjoitin siitä sinulle...\n\n— Niin, niin, kyllä minä... Toinen näistä nuorista neideistä haluaa\nsiis ottaa laulutunteja...\n\n— Niin, sitten kun sinä ehdit ajatella hänelle opettajaa.\n\n— Entä mitä tämä toinen harrastaa?\n\n— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista\npientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin,\nettä tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?\n\n— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota\njotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai\njotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.\n\n— Jaa se paljasjalkainen?\n\n— Se myöskin.\n\n— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja\nkai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän... kevytjalkaisina,\ntai kuinka minä sanoisin?\n\n— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se\non kerrassaan comme il faut'a.\n\n— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret... Vai on se niin\nkomilfoota.\n\nTyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen\nkiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen\nseuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.\n\nHe olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi\npuhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.\n\n— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai\nsensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa\nmarkkaa kuussa.\n\n— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä\nRoos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä\nsellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa.\nJa onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä.\nKeväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli\naivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman\nkirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt\ntuottavan — ja tiilitehdas...\n\nKunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin\nvielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos\nkuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli.\nHän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama\nmiellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten,\njolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta\noli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea,\nsisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle\nStåhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään\nhauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä\nhetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.\n\nKunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet\nerikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti.\nSalin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä.\nKunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin\nkunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut\ntoista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään\n— hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme\nkertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään,\nhän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin\nesitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset\ntekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin\nmerkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät\nhiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin\nsyyttämään pianoa, joka oli epävireessä.\n\nMutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville,\nettä vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi,\noli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli\nhyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut\nallaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni\nja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset.\nHeitä katseli mielellään.\n\nKunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin\nrouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi\nsuljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja\ntärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen,\nkantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.\n\nOmituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat\nkuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa.\nLeo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi\nkäyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa\nolisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.\n\n— Harvinaisen herttainen mies! sanoi mamma.\n\n— Rikas joka tapauksessa, sanoi Leo.\n\n— Inhottava kukko! sanoi Sela.\n\n— Smaragdi, smaragdi! muisti Otteli.\n\nGramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos\nhuoneestaan säveleeseen ja lauloi: \"Aamu armas sunnuntain.\"\n\n— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.\n\nMutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin\ntyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa\nhänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden,\nkun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi\nhäntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.\n\nMutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina.\nDaniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut\nuusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli\nThyra Stark. He olivat ristineet hänet \"Talitiaiseksi\" ja pojat olivat\npäättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset\nmamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut\nkeksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.\n\n— Onko hän niin ruma? sanoi Leo.\n\n— En minä tiedä. Kaunis hän kai on.\n\n— Antaisitte hänelle nyt armoa, jos hän on kaunis.\n\n— Minkämoinen hän on? kysyi Otteli vilkkaana.\n\n— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio\nkeksimään.\n\n— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä\nDanielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille...\n\n— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi\nuhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat\npihalle...\n\n— Ohoh, ohoh...\n\nDaniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti\nyritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään\nsiitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen\nkouluelämään.\n\n— Tuo joskus se Vikberg tänne, pyysi Otteli.\n\n— Hänellä on aina niin paljon mentävää.\n\nKunnallisneuvosta odotettiin runsas tunti, ennen kuin ryhdyttiin\nsyömään.\n\n— Pappa saisi soittaa, kun näin viipyy, huomautti Sela.\n\nPapalla on tärkeää puhuttavaa maisteri Blundhille, rauhoitti äiti.\n\nIllallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti\nsieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään.\nPojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.\n\n— Oletko sinä syönyt, rakas Volle? kysyi äiti.\n\n— Syönyt ja juonut, vastasi Leo isänsä puolesta.\n\nKunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei\nhänet salin sohvaan.\n\n— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla.\nMissä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä\nBernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja\nparin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa\nsinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se.\nSetä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä\nsiitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna\nsinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei\ntietänytkään, että hän on niin rikas...\n\n— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö\npappa...?\n\n— Ei sitä voi häneltä kysyä, mutta miljoona hänellä saattaa olla.\n\n— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn\nilmaan.\n\n— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen\ntähden sinunkin on pidettävä varasi.\n\n— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan\nkukkarosta riitä...?\n\n— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta\nsoittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan.\nSetä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi —\nja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo\noman mielipiteensä, niin... niin papan toivomus on, että te menette\nnaimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja\nlaulaakin siihen saakka...\n\n— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen\nmiljoonansa, sanoi Otteli.\n\n— Onko setä Bernhard valmis kustantamaan minutkin ulkomaille? huusi\nSela.\n\n— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää\nteistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän\npuolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi,\nettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija!\nKäytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo\ntiedossakin jotakin, \"piirit\" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan\nyrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen\nkautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten\nsinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa\nlainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta\nlainakirjaston hoidossa.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko\nlähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä\nhehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin\nkaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan\nulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään.\nKunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina\nottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.\n\n— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa\nlainakirjastossa.\n\n— Aika kuin aika, sanoi kunnallisneuvos.\n\n— Huttunen on kuollut, sanoi Leo.\n\n— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän\ntodistuksen antaakin.\n\n— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään\nlainakirjaston hoitajaksi.\n\n— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja\nnauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai\nekonomiksi tai kukaties johtajaksi... No, no... suoraan sanoen pappa\nei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard\npuhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja\nsiellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi\nteille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa\nsijoittaisi rahat tuohon yritykseen.\n\nLaskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja\nkaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti\nhämmästyneitä kasvoja.\n\n— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti\nvelvollisuutenaan epäillä.\n\n— Kun Bernhard Blundh on mukana — mammakulta, hehhehhehheh!\n\n— Kuinka paljon prosentteja se tuottaa? kysyi Otteli.\n\n— Tietysti riippuen siitä kuinka se hoidetaan — 8 à 14 prosenttia.\n\n— Mikä yritys se on? kysyi Leo ja asettui tiukkana isänsä eteen.\n\n— Kuulithan, ettei pappa niin tarkkaan tiedä.\n\n— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa\njärjettömyyttä!\n\nKotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi\nkuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä\nihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä\nsuurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta\nsävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin\nkanssa, että isä ja poika illalla tulisivat \"istumaan\" erinäisten\nherrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi\nnäkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän\ntunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut\nmitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.\n\n— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen\ntullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.\n\n— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään\nharmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju...\n\n— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?\n\n— Kaikki, kaikki!\n\nAinoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni\nikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko\nmiehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään\nkuljetettiin lippua.\n\nMihinkähän sotaan nuokin ovat menossa? ajatteli poika.\n\nSilloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi\ntervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi\nulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli\nhuoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli\nsitä rintaansa.\n\n— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, —\nmenisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun,\nmamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle\nantanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut,\n— kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän\ntäytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos\nminä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan.\nNo, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja\nlukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.\n\nPuhelin soi.\n\n— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa... Kello yhdeksän\ntienoissa siis... Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja\ntulenko minä yksin vai tuonko minä...? Jahah, jahah, hyvä on — siis\ntoisen kerran... Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai\nniin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet... Kyllä\nminä, kyllä minä... Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri...?\nJahah, jahah, jahah... Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.\n\nIsä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä.\nKaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja\nvaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui\nikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena,\nsäteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.\n\n— Pappa, mihin pappa menee?\n\n— Kaikkiko sinun pitäisi tietää.\n\n— Kaikki!\n\n— Pappa, mitä ne \"piirit\" ovat?\n\n— Kaikki mahtihenkilöt.\n\n— Ja nekö päättävät asioista?\n\n— Ne.\n\n— Ja jollei ole piirien suosiossa, niin ei pääse mihinkään?\n\n— Ole hiljaa nyt.\n\n— Pappa, pääseekö pappa piirien suosioon?\n\n— Ei tiedä nyt.\n\n— Mutta kuinka piirit voivat olla niin mahtavat?\n\n— Ne ovat keskenään sukua. Ja suvun sukua.\n\n— Pappa sanoo jonkun, joka kuuluu piireihin.\n\n— Rouva Murman, rouva Gunilla Murman. Ole hiljaa nyt!\n\nOtteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja\nimi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä\nhuumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.\n\n— Pappa, tuleeko rouva Murman sinne?\n\n— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen\n— kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.\n\nAurinko laski.\n\nKoko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa\notti keppinsä ja hattunsa.\n\n— Eihän sinun vain pitäisi ottaa päällystakkia, rakas Volle?\n\n— Pappa ei nyt vain tee hulluja kauppoja.\n\n— Pappa muistaa vain, että me tahdomme tulla rikkaiksi.\n\n— Rikkaiksi, rikkaiksi!\n\nKunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta\nikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa\nistuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa.\nRaukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä\nrattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä\nkirkonkellon soitto.\n\nIsä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti\nkallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä\nmalttamattomasti katuun.\n\n— Minervan ravintolaan, sanoi hän ajurille.\n\nSekä tyttäret että pojat kuulivat nimen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän\npyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että\nhekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä\nkuljetti jo heitä kaikkia.\n\nKunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä,\njotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui\nuseihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti\ntulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli\nsitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä:\nKustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon\nnimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla.\nHänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin\nainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin\ntyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori\nSvanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori\nAngervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja\npian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut\nvoinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin\nBernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana\niltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan\nviereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei\nkunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat\nsanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.\n\nHän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli\nhänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä\npitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.\n\nTämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin:\nyhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa.\nTohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän\ntarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin\nLohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna\nhyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus,\njossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja\nhyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta\nkuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli\n\"Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos\" ja sen alla nähtiin tuttu\nnimimerkki \"Riti-Rati\". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti\nkirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi\nSuur-Kaupungissa.\n\n\n\n\nMINERVAN RAVINTOLASSA\n\n\nSaattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin\nkansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa.\nHistorialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta\nmaaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos\nStåhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.\n\nMatti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään\ntapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa.\nKohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että\nherra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut\nhuononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet\nasiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin\njulkaisemaan uutta teosta.\n\nLohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää\nhumoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen\nkustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden\nkauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt\npäästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä\nhetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden\nkuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä\ntuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan\nasuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään\nkuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin\nkyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.\n\nVastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli\ntuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija\nkiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen\nhampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen\noli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän,\nLohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko\nse oli — sanomalehdistön liittolainen.\n\n— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein\ntarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.\n\nLohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön\nalituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli\naikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli\njulkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen\nvuotta.\n\n— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin... myöhemmin. Tuokaa\nvastaiseksi pukki olutta.\n\nRunoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta\ntarjoilijaneiti ei lähtenyt.\n\n— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä,\nsanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.\n\n— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen\ntaskustaan.\n\nSilloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan\neteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.\n\n— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja\ntekeytyi juhlalliseksi.\n\n— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin\ntai niitä frankfurtilaisia...\n\nNeidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen\nkohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt\nkeikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi\nturvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan\ntilalla hauskan pojan.\n\n— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä\nlukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän\nnälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?\n\n— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä,\nrunoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä\nlukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia... ja ystäviä...\nheidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas,\nhuomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan\nfrankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja...\n\nLohipato kiersi kätensä Astan vyötäisille ja nauroi. Astakin nauroi.\n\n— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään\ntiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä —\nvoitko arvata keneltä se on?\n\n— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän\nvaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.\n\n— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta\nmenepäs nyt tuomaan kuhaa.\n\nAsta sipaisi kädellään runoilijan sänkistä leukaa ja nousi.\n\n— Kuinka se on hauskaa, kun herra Lochipaatho on iloinen.\n\n— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta\nmenepäs nyt tuomaan kuhaa.\n\nRunoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni\ntyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki,\nettä oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu\nsamaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin\nolikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei\nniitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se\nolisi voinut tulla parempaan aikaan.\n\nParempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi\nvoinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää\npitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen.\nHän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki\nrunoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan\nLohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten\noli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista\nkirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa\nhänen niin okaista tietään.\n\n— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan\nkirjeen pöydälle.\n\n— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi\nkultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti,\nmitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän\nvääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle\nhyvitystä.\n\n— Kuulumatonta... kuulumatonta... hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee?\nMitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14\nprosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille\nyhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin,\nettä toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia\ntuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on\nesimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas\nkokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan\nrunokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä\nnäin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen\nulkoasua — kustantajat eivät ota!\n\n— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin\nmahdollista keskustelun omaan teokseensa.\n\nDosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että\nsitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija\noli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli\n\"vaka vanha Väinämöinen\". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja\nvarmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.\n\nTohtori pyyhki otsaansa ikään kuin hän olisi ollut sairas.\n\n— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus,\nkerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista...\n\nHän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi\npitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna.\nSiltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän\nolisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä\npaperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi\nkäyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan\ntaskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen\nilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.\n\nNiin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin\nvalpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen\nluki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään\nvanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli\ntapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan\nonnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin\ntäydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen\nmainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen\nhyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä\npöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan\nBerliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä,\nkaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt\noikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut\nkääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli\nolkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä\ntavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, \"kaupungin\nhienoin herra\", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei\nhalunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin\nkirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti-\nja ulkomailla.\n\n— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me\nolemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.\n\n— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi\ndosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää\nihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa\nolla kauppias — me olemme hukassa, jos...\n\nSillaikaa rapisi Riti-Ratin kynä taskukirjan lehdillä.\n\n\"Uusi teos Matti Lohipadolta.\n\n\"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan\nkaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo\nnimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei\nkäy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää\nmeille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan\nnuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata\nVäinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään\nkirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea\nkäsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee\nmerkkiteos.\"\n\nToimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat\nAngervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä\nalkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen\nravintolailmalle.\n\n— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla\nlapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: \"Etevä nuori\nkirjailijamme\" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän:\n\"... kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan\nnuorena, tulisena ja liekehtivänä...?\"\n\nPetiittimiehen suupielessä vavahti.\n\n— Kyllä se käy.\n\nTohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He\nhymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat\ntulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan\nsavupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät\nja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin\nyhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli\ntasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin\npohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan\neräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa\naurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin\nmeteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain\nvälillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri\nsalia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään\nja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa\nistui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta\nsaattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri\nSariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä,\nkoettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista\nherrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin\n_tiilitehdas_. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo\nkoossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto\nvieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja\nniiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12\nprosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan\nkalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet.\nSe se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua\ntoisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos\nGrönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti.\nMitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren\nkämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti\nAngervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin\nkuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana\nsikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat\nyhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.\n\nSe Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka\nkäskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi\nollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin\nuskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken\nrahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin\nomaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se\noli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut\nmahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden\nvuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan\nprosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä\nantanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan\njohtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se\nole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen\ntiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari.\nMutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä\nolisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen\nsilmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika\nsentään... Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole\nkatsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?\n\n— No niin, no niin, enhän minä nyt ole mikään katkismus.\n\n— Hahhahhahhahhah!\n\nTohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi\nmielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia\nesiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman\nihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä\nkuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja\nhänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli\nhuomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville,\nuskalsi hän edelleen ehdottaa, että _patres conscripti_ — sillä nimellä\nkutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja\n— suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle\nkansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien\npöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija\nLohipato istui.\n\nPatres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä\nhetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin\nhyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa\nkorvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin\nsiis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat,\nsikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan\nluomistilassa.\n\nYhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa\nrahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita\najatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli\nvangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.\n\n— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa... yksi,\nkaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat\nvailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet\naineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin,\ntuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua\nomiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun\n_kansallisen kustannusyhtiön_ perustamista...\n\nDosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat\nhiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen\nverkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin\nennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden\nvuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi\njännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään,\nvaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja\nsillä kulmalla pöytää, missä istui.\n\n— Eläköön! huusi Lohipato.\n\n— Onko... onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima... tarpeen\nvaatima, nimittäin... minä tarkoitan... todella tarpeen vaatima? sanoi\njohtaja Sariola.\n\n— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia,\nvastasi Ruokoranta ilkeästi.\n\nSeurasi pieni äänettömyys.\n\n— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset\nkansalaiset suhtautuvat käsitteeseen \"kansallinen\" suorastaan\nniinkuin... muuan... muuan raavas punaiseen vaatteeseen.\n\nRuokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten,\nvakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.\n\n— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä\nkotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin\nharjojen harja — \"Kansallisharja\", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan\npölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.\n\nTohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa\njoutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.\n\n— Ei ole, ei ole sopivaa... mielestäni... tehdä naurunalaiseksi\nehdotusta, joka lähtee lämpimästä... lämpimästä mielestä.\nVarovaisuus... varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen,\nmutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut\nkorviimme... korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella\nolisi kustannusliike... kustannusliike, jota johdettaisiin niiden\nperiaatteiden... periaatteiden... mukaan, joita tohtori Angervoinen\ntässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta\ntaholta... varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme\nvoitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat... huomattavat...\n\nRuokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta\nhävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.\n\n— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle.\nSuosittelen mitä lämpimimmin \"Kansallisharjaa\".\n\nJopa... jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta,\ntuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset\npystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka\ntapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt.\nPuhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti\nAngervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla.\nVähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen\nhuoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat,\nMinervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina,\nmaisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen\nja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi\ntarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin\ntällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen\nsekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta\nkustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille\nnimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja\ntietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää\nosakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.\n\n— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen\nsuurta peiliä vastaan.\n\n— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja\nriensi peilin luo.\n\nLasi oli halki.\n\n— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen\nkaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.\n\n— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä\npeilinsärö.\n\n— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — \"Matti Lohipadon runot\novat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö _Runolan_ kustannuksella\" — miltä\nse nyt kuuluu?\n\nTohtori Angervoinen korotti taasen äänensä.\n\n— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä\npeilistä... Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että\nsaattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri\nBlundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.\n\n— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa.\nOnhan hän juuri saanut tuhat markkaa.\n\n— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu\ninnostumaan...\n\nMaisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän\naikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille\nmiellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.\n\n— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli\npeilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti... Mitä\nmieltä veli Ruokoranta on?\n\n— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi\nRuokoranta ja silmäili ympärilleen.\n\n— Täss' on mies, lempo ties! huusi runoilija kasvavalla intomielellä.\n\n— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi\nRuokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.\n\nDiogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö\nkädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä\ntuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.\n\n— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen\nkansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä\nhetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille...\n\nHornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset\nkokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.\n\n— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin,\n— että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä\nkansallinen Diogeneemme on kunnon mies.\n\nLäsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen\ntuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen\njälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu\ntietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät\nsuinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen\nja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin\ntarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.\n\n— Antakaamme \"kansan\" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran\nkuullut parin naisen sanovan \"piru\", kun isäni meni heidän ohitseen,\nja rantajätkien sanovan \"saatanan piru\" — ja Maan Äidin palstoilla on\nollut...\n\n— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja\ntoista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa\nniskansa...\n\n— ... \"Tämä suomalainen isä Grandet\"...\n\n— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen\ntuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.\n\n— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta\nhellittämättömästi.\n\nPeilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen\nmieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa,\nmutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin\nlompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne\nkappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.\n\n— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos\nnämä palaset panee kokoon, niin...\n\nTohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä\nmakasivat hänen edessään.\n\n— Kuulumatonta kevytmielisyyttä, aivan kuulumatonta...\n\nRunoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen\nkätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään\nkallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen\npeiliä kohti.\n\n— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly,\nRunola on Sampo...\n\nTohtori piteli häntä olkapäistä. Kaikki puhuivat yhtaikaa.\n\n— Sampo, siinähän on nimi...\n\n— Ukon täytyy antaa kymmenen tuhatta.\n\n— Me emme nyt ole... emme ole siinä mielentilassa, että voisimme\nkeskustella... keskustella vakavista asioista...\n\n— Jokohan koko puuhan voisi panna lehteen?\n\n— Helkkarissa, mitä sinä ajattelet, Riti-Rati!\n\n— Pannaan huomiseen lehteen — miksei pantaisi?\n\n— Onhan asia selvä. Meissä on tänä iltana ollut Herran henki.\n\n— Herran henki, Herran henki.\n\n— Johtaja on kostettu — eläköön!\n\n— Eläköön!\n\nHornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli\nuutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru\nja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan.\nHornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna\nveitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.\n\nMieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu,\ntappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin\ntienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän\nnousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:\n\n— Hyvät naiset ja herrat... hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään\nei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän\npolkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana\nolemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä\non omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä\nkirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein\non ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa... ja muissakin\nmaissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut\nmeidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on\nsyntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä\nhistoriallisia, jotka...\n\n— Hyvä!\n\n— ... jotka... joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat\nolleet...\n\n— Hyvä, hyvä, hyvä!\n\n— Eläköön kustannusosakeyhtiö Runola!\n\n— Sampo — eläköön!\n\n— Runola — eläköön!\n\n— Eläköön tiilitehdas Sampo!\n\n— Hyvä!\n\n— Eläköön!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa\nkäsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille\nja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut\nvastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli\nsekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta\ntehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että\nhän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä\ndiplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki\nylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka\nlukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse \"Pesään\",\nkaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.\n\nGunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai\nvälillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa\nsivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan,\nkatseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta\nhänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että\nmonet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri\nRoos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä\nvoitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura\nja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari\nAngervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja\nrehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja\nkävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin\ntärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys\njuuri riippui niistä.\n\nGunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi\nruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä,\nja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän\ntunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan\nlähemmin.\n\n— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus... ja niin suuri\ntuttavapiiri...\n\n— Ja niin paljon sukulaisia! sanoi Gunilla-rouva ja naurahti.\n\nTohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä\nmyöten, yski ja nauroi hänkin.\n\n— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle\nuskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä\nminulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia\nvarastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä\ntahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni —\nomaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän\ntytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta,\nviisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa,\njoka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä\nsukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen\npoika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha,\nsellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri\nAntti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun\nsukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt,\nkun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi\nyliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta...\n\nGunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen,\nettä kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä\npäätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan.\nEnsiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi\nehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan\nhylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin\nmielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia\nvarten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko\nrouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita.\nVanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi\nmitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla\nnaurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.\n\n— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori\njo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se\nmenee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.\n\nAstuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan\npuhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista,\nkoska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat\n\"pippuri\" ja \"suola\".\n\n— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse\nLouhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä\nihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen \"pesä\"!\n\nMuutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille\nystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen\nviidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri\nSalmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä\nluonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.\n\n— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan\nviimeiset sanat, — jos te löydätte.\n\nTohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias,\njos otatte toisen!\n\nYleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä\npelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen\nonnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen.\nTämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa\neurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan\nnimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi\ntäytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän\nkerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä\nmielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin\nkäsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä —\ntyön saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet\nsupistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon\noleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama\ntuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen\nasiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu.\nAinakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla\nkilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta\nmuodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin\nnähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi\nlamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun.\nEräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti\nLohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa\nSinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi\npiakkoin.\n\n— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen\nja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun\nlaatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei\nluovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä\nminun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?\n\nMutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo\nlähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon\noli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen\nperustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella\nvarsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja\ntoimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon\nperästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi\nmyyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli\nhuono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa\nkirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä\nOrkidea.\n\n— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa\npariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä...!\n\nHänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei\najanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle\nsekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään.\nAinoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira,\ntulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka\njonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana\nja ainoastaan \"insinööri\", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen\nluonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta\noli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut,\nkuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi.\nNämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta\npoliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon\ntavat.\n\nTohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa\nkuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli\nollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon\nviimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja\npuhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi,\nennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle\nelämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat\nsiirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan \"Seuran\"\nturvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen\nyrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta\nhän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän\nmeni maisteri Blundhin luo.\n\nMaisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä\nulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset\nvarsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut\nhuiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa,\noli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja\nkäsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli\nlähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa\npyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska\nkenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt\nhuomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan\nBlundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.\n\n— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan,\nnuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset... Ei, en minä\nkesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero.\nMitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.\n\n— Minulla on vähän kiire.\n\n— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan\nnämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää\npudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies,\nja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli\nAngervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi,\njoista aina puhut.\n\n— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia\npitäisi saada...\n\nÄsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja\nankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka\npyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.\n\n— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä\nottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä\nminä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure...\n\n— Veli Blundh, ajattele, mitä sanot...\n\n— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa\nsellaiselle puuhalle...\n\n— Veli Blundh...\n\n— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli\nhelkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.\n\n— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta\nyrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat...\n\n— Se Lohipatohan sopi kustantajansa kanssa...\n\n— Niin, mutta hän antaa seuraavat kirjansa meille.\n\n— Tämäpä sinipiikajuttu sai kovin huonot arvostelut...\n\n— Seuraava romaani onkin parempi.\n\n— Veli Angervoinen, minäpä sanon sinulle: kirjoitetaan ihan liian\npaljon.\n\n— Kuinka sinä voit... Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita\nnuoren kirjallisuutemme vehmaudesta...\n\n— En penniäkään minä anna Runolaan.\n\n— Sitä sinä et voi tarkoittaa.\n\n— Jumaliste!\n\n— Muista, missä maineessa sinä kuljet koko kansan edessä...\n\n— Ja missä sitten?\n\n— Sinä olet mesenaatti, kansasi hyväntekijä...\n\n— Mene hiiteen, narri!\n\n— Mitä sinä sanot?\n\n— Että sinä puuhinesi olet narri, jota jokainen järkevä ihminen nauraa.\n\nTohtori paiskasi sikarin tuhkakuppiin ja tuijotti punoittavin silmin\nBlundhiin.\n\n— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen!\nKansan pitää nähdä, minkämoisia \"hyväntekijöitä\" sillä on.\n\nBlundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni\nportaissa.\n\n— Hoi miestä! Angervoinen kuulehan!\n\nAngervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen\nhyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia\nkenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:\n\n— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion\nsilloin... hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?\n\nAngervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi.\nÄkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi\nsitä lujasti.\n\n— Anna anteeksi, veli Blundh. — Anna anteeksi.\n\nHän riensi pois.\n\nJa läksi matkaan, Runolan asiat kesken.\n\nKun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä\niltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien\nruusuistutusten ääreen.\n\n— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä,\nansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.\n\n— Vielä kerran, anna anteeksi...\n\n— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni\nsinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne\non hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos\nStåhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret\nfasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies\non niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua\nlepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla.\nNo niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat\nedullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan\ntiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori\nherra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa:\njos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa\nyrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla\nlujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia\nettä hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan,\nkunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.\n\n\n\n\nKAUNIIT TYTTÄRET\n\n\nKun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin,\nanoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä\ntietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä\nlyöden vastata, että he pyysivät \"rikkautta, rakkautta, pitkää ikää\",\nniinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat\nmahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan \"onni\".\nMutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.\n\nSankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina\nkotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat\nitseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen\npuolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi\nheihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat\npeilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma,\nettä he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden\nsiitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä.\nSankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei\nollut heissä tietoista.\n\nJospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet\nSuur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli\nsatatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.\n\nOli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi\nja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun\noli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan\npäivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin.\nSela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa,\nmutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta\nansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä\nisäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa\nheidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu,\njoka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle\nlapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää\npystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin\nodotus teki heidät nöyriksi.\n\nKeskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet\nleikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten\nkukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt\nyhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen\nmies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa.\nOnko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on\ntehnyt tehtävänsä.\n\nSela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät\nseuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla\nviisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä\ntoteutumistaan.\n\nTuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat\npyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin\npaljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää\nja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu.\nMikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun\nkuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli\nGunilla-rouva syntynyt.\n\nPesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka\nnaimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen\njoukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat\nkunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle\nsuuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.\n\nSela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin\nGunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli\ntuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet\nmissään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka\nseisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät\nolevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet\nmuutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja\npöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä\nmaalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään\nkymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.\n\nStåhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat\nheille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän\nrinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat\nvieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla\noli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä\nsaattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä\njohtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa\nkokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä\nvastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa\nsuurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan.\nIloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä\noli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen\nominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin,\nkun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme\nvälinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina\nasianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui\nkaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran\noli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla\nGunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen\nnimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat\nmuistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen,\njos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen\nsopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he\ntiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat\nnähneet ja kuulleet.\n\nRouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut\nmatkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä\nsukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa\nkohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä\nsaksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä\nEfesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään\nvielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään\nkesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden\nmukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa.\nNäiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa,\njoista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle\nanopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se\nvielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla,\nkukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori,\njoka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti\nrakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen\nliikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys\njuurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena\nkuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle\nseuraa.\n\n— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista?\nOnko tibetiläinen pantteri todella tullut!\n\nJa vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa,\npaiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin\npäin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan\nsulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli\nseisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat\ntapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi\nnuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren\nkanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään\nhinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten\nkäärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse\npantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta\nsekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun\nkellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon\npaahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä\nläksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus\nja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt\nolivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta,\nmitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon\ntuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin\nja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut\nAasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä\noli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko\nnaiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt\nGanges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin,\nmilloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen.\nMutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että\ntyttärenpoikansa nuoren tohtorin.\n\nSuvun luja yhteenkuuluvaisuuden voima oli kokonaan täyttänyt Pesän.\n\nGunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa\njokaisen asioista.\n\n— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman\ntyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla\ntäytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin\ntoimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen\nsopimattomasti.\n\nJohtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista\nmieltä pelätyn ylivoiman kanssa.\n\n— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä.\nYleisö lukee häntä erinomaisen mielellään... Ukko Säfstrandia saakin\nvähän rökittää...\n\n— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan,\nmiten hän tahtoo?\n\n— No niin, no niin, on tietysti, on tietysti, mutta... mutta...\n\n— Minkätähden hänen luokseen mennään? Tiedämmehän kaikki, ettei hän\ntahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa.\n\n— Mutta mitä hän tekee rahoillaan, viekö hän ne... viekö hän ne hautaan?\n\n— Hänen asiansa. Onhan hänellä poika.\n\n— Joka hajoittaa kaikki tuuleen... tuuleen. Juuri sen vuoksi...\nsen vuoksi minusta on isänmaallinen velvollisuus kovistaa ukkoa...\nkovistaa... että hän tulisi järkiinsä... järkiinsä, ennen kuin poika\nsaa kaikki ja panee varat ties minne.\n\n— Luuletko, että ukko lukee sanomalehtiä?\n\n— Kai jokin huhu... jokin huhu sentään jollakin lailla vie hänen\nkorviinsa, mitä hänestä sanotaan.\n\n— Ja sinä luulet hänen välittävän siitä, mitä hänestä sanotaan.\n\n— Ihminen välittää aina... aina siitä, mitä hänestä sanotaan...\nsanotaan.\n\nGunilla-rouva naurahti.\n\n— Suoraan sanoen minulla itsellänikin on ollut suuria epäilyksiä uuden\nkustannusyhtiön perustamisesta. Onko se tarpeen vaatima?\n\n— Hm. Minä en... minä en tiedä muuta kuin että... että jos onnistumme\nmenestyksellisesti kilpailemaan... kilpailemaan muiden yhtiöiden\nkanssa, ja saamme hyvän koron... hyvän koron rahoistamme, niin...\n\n— Usuttaisitte kerran koiranne Blundhin kimppuun, sanoi Gunilla-rouva\näkkiä voimakkaasti, ikään kuin hän kauan olisi halunnut sanoa julki\ntämän ajatuksen.\n\n— Täti käyttää, pyydän anteeksi, täti käyttää vähän... kuinka minä\nsanoisin: voimakkaita sanoja.\n\n— Pitäisikö minun kaunistella asioita sen tähden, että on minun\nsyntymäpäiväni?\n\nGunilla-rouva nauroi. Hänen raikas naurunsa säesti suoria sanoja, niin\nettä ne tuntuivat luonnollisilta ja oikeutetuilta.\n\n— Riti-Rati on parhaita kyniämme, parhaita... puolusti johtaja itseään.\n— Petiittikirjoituksissa pitää olla, pitää olla... kuinka minä\nsanoisin... sukkeluutta...\n\n— Raakuutta...\n\n— Niin, miksei, vaikkapa... vaikkapa raakuuttakin, jos se on\nsukkelaa... sukkelaa — yleisö vaatii, yleisö vaatii. Ja mitä taas\nBlundhiin tulee, niin... täti tietää, täti tietää: hänellä on hyvin\nsuuri määrä osakkeita... täytyy ottaa lukuun, täytyy ottaa lukuun...\n\n— Voi olla, vastasi Gunilla-rouva, jo valmiina lähtemään eteenpäin, —\nmutta hänen ei pitäisi haluta mesenaatin nimeä, jollei hän halua mitään\nuhrata... Ukko Säfstrand on misantrooppi ja elää sen mukaan... Vie\nminulta ne terveiset Riti-Ratille.\n\nGunilla-rouva suuntasi askeleensa Antti Salmensuuta ja Leo Terästä\nkohti, jotka istuivat rinnan. Molemmat nousivat.\n\n— Ei, ei, istukaa vain, hyvät herrat, sanoi hän, ja veti tuolin heidän\neteensä. — Kuulkaa nyt, te molemmat nuoret maisterit...\n\nLeo Teräs punehtui mahtavan rouvan edessä korvanlehtiä myöten ja\nyritti änkyttää jotakin, jota hän viime aikoina oli usein saanut\nsanoa, nimittäin: \"Minä en ole maisteri.\" Ei hän käsittänyt, mistä\nhuhu oli päässyt liikkeelle, itse hän ei ainakaan ollut tehnyt muuta\nkuin kaikin keinoin koettanut sitä oikaista. Siitä asti, kun hän tuli\nRunolan apulaisjohtajaksi, puhuteltiin häntä maisteriksi, eikä yleisö\nkuunnellut hänen vastalauseitaan enempää kuin Gunilla-rouva nyt.\n\n— ... olkaa te viekkaat kuin käärmeet ja vakavat kuin kyyhkyset, kun te\nsiellä Runolassanne työskentelette. Minun täytyy sanoa, että minulla on\nsuuria epäilyksiä. Aika on niin huono ja kilpailu niin suuri. Te olette\nalkaneet niin komeasti: suuri huoneisto ja...\n\n— Ei ollut pienempiä saatavissa, mummo rakas, sanoi Salmensuu\npehmeällä, lapsellisella äänellä, ja tehden kunnioittavan pienen\npäänliikkeen.\n\n— Minä tiedän, minä tiedän...\n\n— Sen täytyy sijaita keskikaupungilla...\n\n— Ja herättää kilpailussa kunnioitusta, mutta ajatelkaa lapset:\nkuusituhatta vuokraa!\n\n— Me tulemme tekemään mainioita kauppoja, puuttui puheeseen Leo Teräs.\n— Me nypimme kustantajilta kaikki heidän parhaimmat kirjailijansa.\n\n— Mitenkä te ne nypitte?\n\n— Me maksamme.\n\n— Jaa — vanhat kustantajat maksavat aina ajan pitkään paremmin.\n\n— Se on kyllä liikesalaisuus, sanoi Leo Teräs, — mutta tiedänhän\nminä, kenelle sen uskon. Me aiomme lisäksi alkaa seurustella\nkirjailijoittemme kanssa. Niin, seurustella, hauskasti ja\ntoverillisesti. Nykyiset kustantajat ovat kokonaan laiminlyöneet sen\npuolen...\n\n— Kapakoissa...?\n\n— Ravintoloissa, kodeissa — aivan sen mukaan kuin kirjailijat viihtyvät.\n\nGunilla-rouva nauroi sydämellisesti.\n\n— Ettehän te saaneet sitäkään Lohipatoa, joka on syynä koko Runolan\nsyntyyn...\n\n— Hänen uusi käsikirjoituksensa tuli juuri, iski nuori liikemies kiinni\nkuin herkkuun, joka heitettiin hänelle.\n\n— Panemme kaksi latojaa työhön. Parin päivän perästä saapuu Lohipato\nitse.\n\n— Hyvä olisi, hyvä olisi, sanoi Gunilla-rouva.\n\n— Viime suomennostamme, tätä \"Ilmalaiva Zulamithia\", sanoi Salmensuu, —\non mennyt niin, että saamme ottaa uuden painoksen.\n\n— Roskaa, näin meidän kesken, sanoi Gunilla-rouva — mutta sehän se on\ntuottavinta... Yhtä asiaa minä olen monesti ajatellut: eikö johtajan,\ntohtori Pitkäsen kuitenkin joskus määräajalla pitäisi olla tavattavana\nsiellä toimistossa...?\n\n— Niin, riensi Salmensuu vastaamaan, — olemme kyllä koettaneet\njärjestää asiaa, mutta se on vaikeaa. Hänellä on aina niin paljon työtä\nja...\n\n— Ja, tarttui Leo Teräs reippaasti keskustelun lankaan, — kyllähän me\nkahteen mieheen hoidamme lafkan. Sehän järjestettiin alun pitäen niin,\nettä tohtori Pitkänen antaa vain nimensä...\n\nHän vaikeni, sillä vanhan rouvan silmä välähti, kun hän katsahti\nnuorukaiseen. Maisteri Salmensuu riensi täyttämään kiusallista pientä\nhiljaisuutta.\n\n— Kyllä me koetamme parhaamme, rakas mummo...\n\n— No niin, no niin, sanoi isoäiti ja laski kätensä Runolan kirjallisen\njohtajan olalle, — en minä sitä epäile, enkähän minä mitenkään tahdo\nmaalata paholaista seinälle. Hyvä on, jos selviydytte. Kukaan ei sitä\ntoivo hartaammin kuin minä.\n\nHän jätti Runolan herrat ja tuli ryhmään, jossa istui pääasiallisesti\nnuoria tyttöjä.\n\n— No May, oletko sinä lukenut liiaksi. Pitää lihoa jouluaikana...\nSylvi, laita vain kuntoon hakupaperisi — olen puhunut rehtorille.\nTietysti ei hän voinut luvata aivan varmasti, mutta toiveita on joka\ntapauksessa... No, pikku Liisu, eikö se teatteridemoni vain lähde\nsinusta! No niin, no niin, lapsukaiseni, ehkä meidän täytyy yrittää\nsitten. Kyllä minä tulen sinun kanssasi... Niin, Gretaseni, et saa\npahastua, minä pelkään vain sinun terveyttäsi. Sairaanhoitajattaren\ntoimi on hyvin kaunis toimi, mutta se kysyy terveyttä. No niin, no\nniin, sinun täytyy odottaa tämä vuosi, ennen kuin pääset kursseille,\nmutta voit käyttää hyväksesi tämän vuoden: perehdy taloustoimiin, opi\nompelemaan, opi keittämään ja pesemään... No, ja tämä pikkuinen tuleva\nmaalaisruustinna! Ajattele nyt, että Kustaa saa niin suuren pitäjän.\nMutta kun on sellaiset jumalanlahjat... Ja pappila kuuluu olevan niin\nkaunis. Mutta on se aika matka asemalta: kymmenen peninkulmaa... Tulen,\ntulen minä tietysti teitä tervehtimään, jos vain pysyn voimissani.\nJa nytpä minä kerron teille kaikille, mitä minun äitivainajani\nkerran sanoi, kun minun sisareni, Mina-täti, meni kihloihin papin\nkanssa. \"Papin sielunhoito alkaa hänen puolisonsa kautta pappilan\nkeittiössä...\" No Martti, kerropas nyt oikein, millaista siellä\nopistossa on.\n\nHyvin nuori herra, kansanopiston johtaja, nousi ja kävi iloisesti\nhymyillen vastaamaan isoäidin kysymyksiin.\n\n— Hyvä siellä olisi, rakas mummo, jollei... jollei olisi pieniä\nvastuksia. Kehoittelen juuri tässä tätä Emma-serkkua lähtemään sinne\ntyötoverikseni...\n\n— Ohoo!\n\n— Niin, rakas mummo, kun siellä on johtajatar, jonka kanssa minä en\nmitenkään tule toimeen. Johtokunnan puheenjohtaja on aivan minun\npuolellani. Mutta johtajatar on ollut jo viisi vuotta ja... ja...\nMummo, joka ymmärtää kaikki asiat, eikö mummo voisi sanoa, miten minä\nsaisin Emman sinne hänen sijaansa. Kuinka me tekisimme työtä, Emma ja\nminä! Mekös pitäisimme iltamia ja tekisimme iltamaretkiä lähipitäjiin.\nTyöhön tulisi aivan toinen vauhti...\n\nGunilla-rouva nauroi ja pudisti päätään.\n\n— Antaa Emman vain rauhassa suorittaa kandidaattinsa...\n\n— Oma rakas mummo, kun setä Alfred sanoo, että minun pitäisi mennä\nmaalle ja päästä tästä yskästäni... Ja minusta olisi niin hauskaa\ntutustua maaseutuun ja kansanopistotyöhön. Eikä Martti missään\ntapauksessa ole siellä kuin pari vuotta...\n\n— Mutta lapsikullat, sanoi isoäiti, — kuinka te saatte pois entisen\njohtajattaren...?\n\n— Kyllä hän vielä suuttuu, niin että hakee pois. Johtokunnan\npuheenjohtajakin on siitä aivan varma. Sellainen vanha, ikävä neiti.\n\n— Hm, sanoi isoäiti, — itsepähän tiedätte. Ajatelkaa kuitenkin, ennen\nkuin toimitte.\n\nSetä Alfredia, kirurgian tohtoria, pyydettiin puhelimeen. Hänen täytyi\nviipymättä rientää sairaalaan. Hetkinen kosketeltiin sitä vaikeaa\nleikkausta, minkä hän pari päivää sitten oli tehnyt. Sitten puheli\nGunilla-rouva lastenlastensa, nuorien rouvien kanssa, joiden lapset\nsaivat hampaita tai opettelivat lukemaan. Vihdoin hän kiertoretkellään\ntuli siihen pieneen kulmahuoneeseen, missä hänen tyttärensä, nykyiset\njohtajien ja professorien rouvat kerran olivat puetut morsiamiksi.\nValkea huonekalusto seisoi siellä yksinkertaisena ja tyylipuhtaana, ja\npunertava valo lankesi katosta. Hämmästyksekseen tapasi Gunilla-rouva\nkultapoikansa, Kuno-tohtorin, sohvassa nuoren naisen rinnalla, joka\nei ollut kukaan muu kuin kunnallisneuvos Ståhlen nuorempi tytär, ja\ntoisella puolen huonetta puheli Olli Sariola, tanssitaiteilija, suurin\nelein niin ikään nuorelle naiselle, joka sattui olemaan kunnallisneuvos\nStåhlen toinen tytär.\n\nVanha rouva kävi silmänräpäyksessä läpi kaikki, mitä hän oli\nkuullut Ståhlen perheestä. Sitten hän ajatteli, miten onnellista\nolisi, jos Kuno saataisiin kiinnitetyksi kotilieden ääreen ja\nmiten turvallista, jos Olli joutuisi naimisiin nuorella iällään.\nGunilla-rouva meni pöytälaatikolle ja oli etsivinään jotakin. Olli\nkuvasi kuulijattarelleen tanssin aatteellista sisältöä, tanssin ideaa.\nHän oli harjoittanut opintoja pääasiallisesti Pietarissa ja aikoi panna\npystyyn tanssiopiston. Huoneisto oli jo vuokrattu... Gunilla-rouva\nloi katseensa nuoreen neitiin ja päätti ehdottaa hänen äitiään\ntalousyhdistyksen johtokuntaan. Kuuluivat olevan sivistynyttä väkeä,\nkelpo ihmisiä nuo Ståhlet... Kunon puhetta oli näin syrjästä vaikeampi\nseurata. Linnuista hän puhui ja tropiikin palmumetsistä. Kuulijatar\nistui ääneti. Isoäiti työnsi kolauttaen kiinni pöytälaatikon ja meni\nheidän luokseen. Tyttö loi vieraaseen rouvaan aran katseen ja hymyili\nkuin pyytäen anteeksi olemassaoloaan. Pian molemmat naiset kuitenkin\nkuuntelivat, mitä nuori tiedemies kertoi. Hän kuvasi kaivaustyötä ja\nkiihkoa, millä seurataan jokaista lapionliikahdusta. Mikä juhlallinen\ntunne valtaakaan mielen, kun ase maan povessa kalahtaa ja silmien eteen\nalkaa paljastua temppelinpääty tai veistokuva! Alussa oli hän elänyt\nsellaisessa kuumeessa, ettei malttanut odottaa, vaan tarttui omin käsin\nlapioon ja kaivoi auringon noususta auringon laskuun.\n\nTytön kasvoille oli laskeutunut se arkaileva punastus, millä nuoren\ntytön aina sallitaan salata onnea, jonka hänen eteensä sytytetty\nrakkauden suitsutusuhri hänelle tuottaa. Otteli Ståhlen huulet\navautuivat ja sulkeutuivat, ikään kuin hän olisi juonut jostakin\nmaljasta, jota näkymätön käsi silloin tällöin toi hänen huulilleen..\nHänen silmänsä kiittivät kosteina joka sanasta, joka hänelle\nlausuttiin, niinkuin kukkanen kiittää kasteesta, joka lankeaa sen\nlehdelle. Gunilla-rouva ei enää katsellut kultapoikaansa, vaan Otteli\nStåhlea, ja äkkiä laski hän kätensä tytön tanakalle käsivarrelle.\nTyttö käänsi silmäteränsä isoäitiin ja ajattelematta mitä teki, kiersi\nhän kätensä hänen kaulaansa. Kunon isoäiti sulki tytön syliinsä ja\nsilitti hänen hiuksiaan, poskeaan ja valkoista kaulaansa. Sitten hän\nsilminnähtävästi tyytyväisenä lähti huoneesta.\n\nOtteli Ståhle tunsi sillä hetkellä, että jotakin oli tapahtunut,\nettä hän ikäänkuin kuului perheeseen ja että isoäiti mielessään oli\nsiunannut häntä. Hän ei enää ensinkään voinut seurata tohtorin puhetta.\nHänessä liikkui outo onnen- ja pelonsekainen tunne. Tohtorikin vaikeni.\nHeille oli molemmille helpotus, kun heitä tultiin hakemaan. Oli kuultu,\nettä neiti Ståhle lauloi. Hänet talutettiin puoliväkisin soittokoneen\nääreen. Kunnallisneuvoksen pieni Otteli koki ensi kerran, mitä on\nyleisön suosion makeus. Yleisö oli haltioissaan. Hän lauloi kaikki\nmitä osasi ja sellaistakin mitä ei osannut — yleisö huusi ja vaati\nenemmän. Hänelle ojennettiin kukkia, joita ryöstettiin kunniavanhuksen\nsyntymäpäivävihoista. Tohtori Kuno antoi hänelle ruusun. Otteli hymyili\nkuin unessa.\n\nHyvästi jättäessään suuteli isoäiti häntä, lähetti kotiin terveisiä\nja lupasi pian tulla tervehtimään äitiä. Outo pelko tytön mielessä ei\nväistynyt, vaan kasvoi.\n\nHän heräsi, kun viima kadulla puhalsi läpi vaatteiden ja lumisäröt\nlentelivät vasten kasvoja.\n\n— Herää nyt jo, puhui Leo hänen vierellään ja nipisti häntä\nkäsivarresta. — Kuule, Otteli, sinun täytyy puhua papalle. Papan\ntäytyy panna Runolaan suurempi summa. Sehän on sulaa järjettömyyttä,\nettä me tyydymme kuuteen prosenttiin, kun me voimme saada kaksitoista.\nOnhan järjettömyyttä uskoa, ettei yritys kannattaisi, kun kaupungin\nparhaat liikemiehet ovat sen takana. Salmensuu lupasi vielä kerran\nkäydä Ruokorannan kimppuun — minun osalleni jäi taivuttaa pappa.\nSe se on aika nahjus se Angervoinen. Kustannuttaa meillä kirjoja,\njoita ei kukaan osta. Täytyy välttämättä saada se Hornanheimo niistä\nkirjoittamaan.\n\nTytöt astelivat toisiaan vasten painautuneina, hymähtivät jonkin lyhdyn\nalla katsahtaen toisiinsa, ja Leon puhe meni heidän korviensa ohi kuin\nrataspyörien jyrinä kadulla, joka vasta alkoi peittyä lumeen.\n\n— Hoi, pysähtykää toki, huusi veli ja levitti nauraen käsivartensa\nheidän eteensä, sulkien heiltä tien. — Katsokaa toki tuonne. Osaatteko\nlukea? \"Kustannusosakeyhtiö Runola\" — katsokaa toki, miten komeasti\nkirjoitus juoksee ympäri nurkan. Angervoinen, se aasi, olisi tahtonut\nfraktuuraa, meidän täytyi Salmensuun kanssa käyttää kaikki energiamme\nsaadaksemme antikvan. Kyllä hän on mahdoton johtokunnassa, kyllä hänet\ntäytyy saada pois tavalla tai toisella... No, katsokaa nyt, eikös ole\novikin komea...\n\nTytöt näkivät kauniin, uuden kivimuurin ja tutun oven, josta he niin\nmonta kertaa olivat menneet ulos ja sisään. Suuressa kulmaikkunassa,\njonka yläpuolella sana \"Runola\" oli luettavana, nähtiin ruudussa\nkiiltävä täplä, jonka yksityiskohtia oli mahdoton kuitenkin pimeällä\nerottaa. Se oli uuden osakeyhtiön merkki: Väinämöinen, päässä tuttu\nlakki, jaloissa pauloilla kiinni sidotut virsut. Merkki oli tohtori\nAngervoisen keksimä, taiteilija oli hänen neuvojensa mukaan tehnyt sen.\n\n— Se vanha aasi, sanoi Leo, ajatellen tohtori Angervoista ja rupesi\nviheltämään isänsä lempilaulua: Kaunis, kirkas nyt on aamu. — Tuo\nnaurettava Väinämöinen on hänen syynsä. Kannel olisi sittenkin ollut\nparempi. Se vanha aasi!\n\nKotiin päästyä koettivat he hiipiä huoneisiinsa, niin etteivät\nvanhemmat heräisi, mutta sekä isä että äiti olivat valveilla.\nIstuen kunnallisneuvoksen vuoteen laidalla tytöt kertoivat illan\nvaikutelmista, ottaen sanat toistensa suusta.\n\nOli ollut niin hauskaa, ettei koskaan... Ei, ei tanssittu, eikä ollut\nillallista, ainoastaan teetä, hedelmiä ja voileipiä. Mutta kuitenkin\noli ollut äärettömän hauskaa.\n\n— Olkaa nyt hiljaa, että muutkin saavat puhua, koetti Leo keskeyttää.\n— Pappa on aina toivonut, että me päästäisiin piireihin — ja nyt\npäästään, vieläpä sakeimpaan kermaan ja sakkaan...\n\n— Älä nyt sinä, huusivat tytöt ja luettelivat, keitä Pesässä oli\nollut ja mitä Gunilla-täti oli puhunut — niin, niin, hän oli heidän\nlähtiessään ehdottanut lähempää tuttavuutta...\n\n— Pappa saa uskoa, että Sela ja Otteli menevät naimisiin itse tohtori\nSvanin ja tanssitaiteilija Sariolan kanssa...\n\n— Jollet sinä...! toruivat tytöt, puhuivat puhumistaan ja uhkasivat\nveljeään nyrkit pystyssä.\n\nPapan ja mamman huudahdukset ja kysymykset eivät kuuluneet missään.\nDaniel tuli poikain huoneesta, pitkät sääret paljaina, paidan yllä\npäällystakki, ja istuutui äitinsä viereen tämän sängyn laidalle. Tytöt\nkertoivat, että Pesän kalustuksena oli ollut sellaisia vanhoja peilejä\nja huonekaluja, jollaisia oli myyty Syvälahden huutokaupassa. Johtaja\nSariola oli lähettänyt papalle terveisiä ja luvannut huomenna soittaa.\nEi, maisteri Bernhard ei ollut, Gunilla-täti ei tunnu pitävän hänestä.\n\n— Ja Otteli lauloi, keskeytti taasen Leo, — ja kaikki olivat hänet\nsyödä... Minusta se meni mukiin, mutta joku herroista sanoi: ei tytöllä\nole ääntä eikä korvaa, mutta korea hän on!\n\nOtteli punastui kaulaa myöten.\n\n— Kuka se oli? sanoi hän. — Mitä ne sitten tahtoivat minua laulamaan.\nMinä en mitenkään olisi... Se oli hävytöntä... Kuka se oli, sinun\ntäytyy sanoa... Mitä ne sitten taputtivat käsiään ja toivat kukkia\nja... ja...\n\nOtteli itki.\n\n— Älä nyt viitsi, lohdutteli sisar. — Hyvin se meni.\n\n— Ja Selasta tehdään väkisinkin tanssijatar ja rouva Sariola lisäksi,\ntanssitaiteilijan rouva, kertoi Leo. — He haaveilivat kaiken\niltaa Pesän morsiuskamarissa... no, nämä molemmat papan tyttäret\nihailijoineen. Ja Gunilla-rouva kävi silloin tällöin valvomassa, että\nkaikki tapahtui säännöllisesti ja säädyllisesti...\n\n— Sinä olet inhottava! huusi Sela. Sinusta on tullut katupoika... Sinun\nkanssasi on mahdoton enää olla...!\n\nLeo jäi tyttöjen lähdettyä puhumaan isänsä kanssa.\n\nSinä yönä nukkuivat kunnallisneuvoksen talossa ainoastaan pojat. Sekä\nvanhemmat että tyttäret valvoivat.\n\nOlisivatpa Sela ja Otteli Ståhle nyt ymmärtäneet onnensa. Itse\nGunilla-rouvan tyttärenpojat olivat heihin vakavasti rakastuneet. Sekä\nnuori tohtori että tanssitaiteilija näyttivät selvästi tarkoituksensa.\nHe alkoivat käydä talossa ja he lähettelivät kukkia. He pyysivät\nsydämensä valittuja sekä teatteriin että ajelemaan autolla. Selaa\nhuvitti ja mairitteli, Otteli pelkäsi. Mitä? Vanhemmat odottivat\niloisessa jännityksessä.\n\nSattui sitten aamu sen yön jälkeen, jolloin yhdeksät yrtit olivat\nolleet Sela Ståhlen pään alla. Ei ollut mikään juhlapäivä eikä tyttö\nollut missään ihmeellisessä tai eriskummallisessa paikassakaan. Hän oli\nkotona ja siellä vallitsi tavallinen arki, kun veli, Leo, toi hänen\neteensä aivan vieraan herran ja käski häntä toimittamaan kahvia. Vieras\nesiintyi hyvin ulkomaalaisissa pukimissa, hänen sormessaan oli leveä\nsormus, joka ei kiiltänyt ja jonka kannassa oli pääkallo. Nuori herra\nkumarsi, suuteli Selan kättä ja sitaisi syrjään hiukset, jotka olivat\nvalahtaneet otsalle.\n\n— Runoilija Matti Lohipato.\n\nOttelille koitti yhdeksäin yrttien aamu hiukan myöhemmin.\n\nMaisteri Aarne Ruokoranta oli kaiken syksyä katsellut kunnallisneuvos\nStåhlen tyttäriä ja havainnut heidät molemmat suloisiksi. He olivat\npanneet hänet ajattelemaan, kuinka olisi, jos heittäisi nämä\nnuorenmiehenpäivät ja rupeaisi johonkin vakinaiseen työhön, liittyisi\nesimerkiksi Maan Äidin toimitukseen, johon häntä monesti oli tahdottu.\nPitkään aikaan ei hän voinut päättää, kumpiko neiti Ståhle oikeastaan\noli hänelle myötämielisempi, mutta kerran teatterissa hänelle selvisi,\nettä se punainen oli hänen makunsa mukainen, hän eikä kukaan muu.\nRuokoranta kiikaroi häntä kaiken iltaa, niin että se herätti yleistä\nhuomiota, ettei sanoisi pahennusta. Herkullinen hän oli vihertävässä,\navokaulaisessa puvussaan, jokin halpa hely hiuksissa. Saada timanttinen\ndiadeemi noihin hiuksiin — kautta Pluton, se näky oli jumalia varten.\nRuokoranta ei koko yöhön ajatellut muuta kuin kosteaa katsetta\nruskeissa silmissä ja niskaa, jonka rehevä kaarevuus toi mieleen\nRafaelin tutut madonnat. Estetiikan maisterin uusi tunne oli niin oudon\nyksinkertainen, että se teki hänet poikaseksi. Hänen mieleensäkään ei\njohtunut ryöstää tyttöä, ottaa hänet kadulla hämärissä syliinsä, nostaa\nhänet autoon ja kiidättää pois — mikä hänen periaatteensa mukaan oli\nainoa oikea tapa kohdella naista. Hän tiesi sitä paitsi kokemuksesta,\nettä tämä tapa vei perille: nainen rakastui ehdottomasti sen voiman\nedessä, mikä hänet oli lannistanut. Mutta Otteli Ståhleen nähden\nRuokoranta punoi pauloja ja suunnitteli sotajuonia.\n\nHän läksi Runolaan tapaamaan veljeä, Leo Terästä, tarjoutui itse\npuolestaan ottamaan osakkeita kymmenellä tuhannella markalla ja lupasi\nkoettaa vaikuttaa isäänsä. Hän tunsi kyllä, luvatessaan käydä isänsä\nkimppuun, tekevänsä jotakin huonoa — olivathan he isän kanssa sanoneet\ntoisilleen hyvästi ikään kuin olisivat kuolleet. Mutta nainen oli\nkuin olikin saanut hänet valtoihinsa: naisen tähden oli hän valmis\nrikkomaan sopimuksensa ja pyytämään isältään rahaa Runolaan, jonka\nkumoonmenosta hän itse puolestaan oli varma. Ehkei kuitenkaan nainen\naivan yksin ollut tässä vaikuttavana tekijänä. Sitten jäähyväisten oli\nSuur-Kaupungin \"hienoimpaan herraan\" tullut omituinen tunne, miltei\nhellyys isään.\n\nRunolan nuori apulaisjohtaja salasi huonosti iloaan rikkaan ukko\nSäfstrandin pojan, maisteri Ruokorannan käynnin johdosta. Hänen\nkohteliaisuutensa lähenteli nöyryyttä ja tuli vastenmielisen\ntuttavalliseksi, kun hän ehdotti, että mentäisiin Minervaan istumaan.\nMutta sittenpähän sidottaisiin solmu tytön perheen kanssa lujaksi,\najatteli Ruokoranta.\n\nMinervassa syntyi ilo ja riemu, kun Teräs ja Ruokoranta tulivat. Tuttu\nseura oli koolla ja tutut järjettömyydet toistettiin. Kun Angervoinen\nkuuli, että Ruokoranta oli luvannut taivuttaa isänsä panemaan Runolaan\nkymmenen tuhatta, piti hän puheen Ruokorannalle. Riti-Rati katui\nnalkutuksia, joita järjestelmällisesti oli viime aikoina kyhännyt\nMaan Äitiin, ja lupasi kirjoittaa oikein kauniisti ukko Sanfridista.\nLohipato löi lysyyn Salmensuun silinterin ja vaati romaanistaan kolmea\ntuhatta markkaa, koska Runola nyt saisi näin paljon rahaa. Kun hänelle\nlopulta vakavasti täytyi huomauttaa, että hän jo oli nostanut koko\npalkkion, kaksi tuhatta, mikä palkkio lisäksi oli hyvin runsas, rupesi\nLohipato riitelemään, tehden koko seurustelun suorastaan mahdottomaksi.\nSopu palasi kuitenkin, kun Ruokoranta tilasi meukovia ja käski katsoa,\nettä sitä tuli runsaasti. Angervoinen toi nyt toisesta päästä salia\npöytään pari nuorta kirjailijaa, nimittäin Onni Kotkan ja Toivo\nRuosteen. He olivat Runolan kirjailijoita ja Teräs lyöttäytyi heti\nheidän kanssaan keskustelemaan. Tohtori piti puheen kansalliselle\nDiogeneelle, Sanfrid Säfstrandille. Juotiin kansallisen Diogeneen malja.\n\nKaksi päivää myöhemmin istui Ruokoranta ajurin reessä, järjestäessään\nlainaa, jonka hän otti ostaakseen osakkeita kauniin Otteli Ståhlen\nveljeltä. Koronkiskurieukko oli kuin jostakin Dostojevskin romaanista\nperäisin ja mieluummin olisi lainanottaja kohdellut häntä samalla\ntavalla kuin mainitun kirjailijan sankarit kohtelivat nylkyreitään.\nJoka tapauksessa hänellä noiden parin päivän perästä oli käsissä\nluvattu summa, jos kohta siitä oli mennyt huikea korko. Jäljellä oli\nvielä retki isän luo. Tuntui sekä helpolta että vaikealta.\n\nAjuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja\nviskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli\nniin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti\nkuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat\nkuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen\ntakaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan,\nolivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut\nmitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten\nkahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse\nportaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut\nomaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui\nkoputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän\nmuisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla\npuiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun,\nja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän\nei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja\nvaloisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan,\nhukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat\nkovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten\noli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli\npotkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä\noli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa\nvastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen.\nAarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän\nsanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä\nkuin ihmiset käyttävät sanoja \"näkemiin asti\". Haudan lepo oli todella\njo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.\n\nKoira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja\nvalkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.\n\nPoika koputti.\n\n— Avatkaa... Elättekö te, isä...? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä\nmenen heti... Kuinka te voitte? Isä! Isä!\n\nHän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta\nisän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen\novea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut\nsyyttä suotta.\n\n— Minä särjen oven, jollette avaa!\n\nHän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko\nsisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat\nnarisevilla permantopalkeilla.\n\n— Isä!\n\nPoika odotti ja kuunteli.\n\n— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika\ntunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?\n\n— Isä... päästäkää sisään. Minulla on tärkeää puhumista...\n\n— Niniven lapsi, me olemme jo kuolleet toisillemme...\n\n— Isä, päästäkää...\n\nSilloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin\nhyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.\n\n— Mene Niniveen, mihin sinä kuulut, ja jätä kuolleet rauhaan.\n\nVanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella\nkiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.\n\nNuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän\noli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin\nkuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan.\nPoliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän\nainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan\npojan kanssa.\n\nHän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli\nnumeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa\nsamalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa,\nsängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.\n\nMaisteri Ruokoranta pisti rahan pojan kouraan, sytytti savukkeen ja\nläksi.\n\nVielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin\nOttelille.\n\nPian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja\nhekumallisen rakkauden aika.\n\nSulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita,\nhajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta\niltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei\nsisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta,\nhänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa\neikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys\nsilloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.\n\nVanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia,\njoita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti\nitseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli\nnähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä\nkevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti\nselittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan\nkatsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta\nkunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään\nuskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa\nnauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi\nolisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi.\nÄiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli\ntottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi\nkuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut,\nmaalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja\njotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja\nvannotuksilla?\n\nSela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan\nja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin,\nhän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti\nnaurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän\nei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta,\nruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli,\nmiksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin\nturvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut\nmuuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa\nkanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat\nheti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei\nSela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja.\nHeille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen\narvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien\nLohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen\nodottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta.\nHe riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset.\nLohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan\ntervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä\nkihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja\nSela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.\n\nVanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden\nesineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona.\nKunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia\nettä mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he\nheti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.\n\nToki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut\nmissään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti\nvekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.\n\n— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid\nSäfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. —\nTämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.\n\n— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden\nnuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit,\nmiten hän on hänet koristanut.\n\n— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan\nmorsiamen jalokivet — niin sanotaan.\n\n— Sanotaanko?\n\nKunnallisneuvos ei voinut kieltää, että tämä oli hänelle mieleen.\n\n— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen\nsilmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin... jotakin nuorten väliin,\nniin... suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi\nruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.\n\n— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi\nkunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja\nehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko\nvoi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne\nolisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin\nvälit isän ja pojan kesken!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi\naamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan\nliikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi,\ntähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää\njalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se\noli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.\n\n— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin\nmyöhäistä.\n\nIsä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan\nteki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut\noven.\n\nSela ei saanut unta ja odotti taasen. Leo, seurassaan joku herra,\nläheni nyt vuorostaan kodin ovea. He puhelivat ja nauroivat. Odotuksen\nhetket kävivät Selalle pitkiksi ja hän aikoi jo avata ikkunan. Vihdoin\nviimein Leo tuli. Hänkin tahtoi päästä sisarestaan eroon ja vastasi\nvältellen kuten isä. Sela ei päästänyt häntä.\n\n— Jotakin on tapahtunut, minä tunnen sen, väitti hän, itku äänessä.\n\nLeo vastasi:\n\n— Kyllä he hoitavat asiansa — antaa heidän olla! Kun Sela tuli\nhuoneeseensa, istuutui hän vuoteen laidalle ja itki. Hänelle kävi\näkkiä selväksi, miten heidän kaikkien elämä oli muuttunut. Mitä\ntapahtuisikaan lopuksi? Näin lyhyessä ajassa — miten tämä oli\nmahdollista? Mitä tapahtuisikaan lopuksi?\n\nKun jo oli niin aamu, että ihmiset alkoivat liikkua kadulla, meni hän\nruokasaliin ja tapasi äitinsä täysissä vaatteissa. Äiti istui, kuten\nennen Syvälahdessa, sukankutimensa ääressä, edessään kahvipannu ja\nraamattu. Hän ei pelästynyt niin pahasti kuin Sela oli odottanut. He\njoivat yhdessä kahvin ja neuvottelivat. Tulivat siihen johtopäätökseen,\nettä oli parasta lähteä Aarne Ruokorannan asuntoon kysymään häneltä.\nHe koettivat herättää Leoa, mutta Leo ei ottanut herätäkseen. Daniel,\njolla ei sinä aamuna sattunut olemaan tuntia koulussa, sen sijaan läksi\nsisaren kanssa.\n\nHe astelivat ääneti aamupakkasessa ja tulivat asianomaiselle kadulle.\n\n— Mutta jos he vielä ovat automatkallaan, sanoi Daniel äkkiä.\n\n— Automatkalla? Koska he sitten ovat menneet?\n\n— Eilen. Minä näin. Ottelilla oli jonkun toisen turkki, tuskin olisin\ntuntenut.\n\n— Ja sen sinä sanot nyt vasta.\n\n— En minä muistanut.\n\nTurhaan he soittivat kelloa, Aarne Ruokorannan asuntoon he eivät\npäässeet. Talossa tiedettiin, että maisterin oli tapana nukkua hyvin\nkauan, siivoojattaren oli lupa tulla vasta yhdeltä. Uutimet ikkunoissa\nkadun puolella olivat alhaalla. Todennäköisesti ei ketään ollut kotona?\n\n— Mutta tunsitko sinä varmaan Ottelin?\n\n— Enkö minä nyt tuntisi Ottelia! sanoi poika loukkaantuneena.\n\n— Mutta mikseivät he sitten ole soittaneet kotiin? Pitävät ihmisiä\ntällaisessa pelossa.\n\nRauhoittuneempina tulivat he kuitenkin takaisin ja kertoivat, että\nOtteli ja Aarne olivat automatkalla.\n\nOdotettiin iltaan — ei mitään kuulunut. Kunnallisneuvos ja Leo, joille\nei äiti ollut maininnut mitään pelostaan, läksivät kokouksiinsa, kuten\ntavallisesti. Lohipato tuli hakemaan morsiantaan kävelemään. Äiti ja\nDaniel jäivät kahden ruokasaliin. Danielilla oli pää täynnä Vikbergin\nsuunnitelmia, Talitiaisen ahdistelua kun yhä jatkui. Lisäksi hänen oli\nuni. Mutta hän oli niin tottunut seurustelemaan äitinsä kanssa, ettei\nhänen mieleensäkään johtunut jättää häntä yksin, kun hän näki äitinsä\nolevan levottoman.\n\n— Lukisitko jotakin mammalle.\n\nSe oli tuttu pyyntö, äiti toisti sen aina, kun häntä jokin painoi.\nDaniel nouti kirjan. Hän haukotteli niin, että leukapielet\nnarahtelivat, kun hän istui kattolampun alle. Mutta kun hän avasi\nkirjan, tuli hänen eteensä tämä kohta:\n\n\"Ja Herran sana tuli Joonalle, Amittain pojalle, sanoen: 'Nouse, mene\nNiniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä\nheidän pahuutensa on tullut minun kasvojeni eteen.' Ja Joona nousi\npaetakseen Tarsikseen Herran kasvojen edestä. Ja hän meni alas Joppeen\nja tapasi laivan, joka kulki Tarsikseen; ja hän maksoi kuljetuspalkan\nja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsikseen Herran kasvoja\npakoon. Mutta Herra lähetti ankaran tuulen merelle...\"\n\nSela ja Matti palasivat. Daniel kuuli äidin pyytävän Mattia juomaan\nteetä. Matti ei olisi tahtonut tulla sisään enää, mutta tuli lopulta.\nDaniel luki itsekseen eteenpäin. Ei milloinkaan kirja, josta hän usein\noli lukenut äidilleen, ollut tehnyt häneen tällaista vaikutusta.\nOli kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt laivan taistelevan tuulessa ja\nmatkustavaisten hengenhädässä huutavan Jumalan puoleen. Kukin huusi\nomansa puoleen. Ainoastaan Joona, joka oli lähtenyt Jumalaansa pakoon,\nnukkui. Hän makasi alhaalla laivan ruumassa, käsivarsi päänsä alla ja\nkuorsasi, vaikka laiva kiikkui ja huojui ja ryski joka liitteessä,\nhajoamaisillaan. Poika näki kaikki elävästi. Joonalla oli ruskeat\nvaatteet ja pitkä, musta parta...\n\n— Oletko sinä varma, että ne olivat Aarne ja Otteli, jotka sinä näit\nautossa? kysyi Matti hänen edessään.\n\nDaniel liikahti ikään kuin hän olisi ollut Joona, jota merimiehet\nherättelivät. Tuleva lanko ravisteli häntä olkapäästä ja uudisti\nkysymyksensä.\n\n— Olen.\n\n— Mutta kun ei Ottelilla ole turkkia, sanoi vuorostaan Sela.\n\n— Hänellä oli valkoinen, suuri turkinkaulus.\n\n— Tiedäthän sinä, ettei Ottelilla ole...\n\n— Hänen tukkansa oli irtautunut tuulessa, tai siinä kun he ajoivat\nniin nopeaan. Otteli mätti hiuksia lakkiinsa. Minä näin hänen vihreän\nsamettihihansa ja hiukset, jotka olivat punaiset. He ajoivat tästä ohi.\nOtteli katsoi ikkunoihin. Hän ei nähnyt minua — minä... minä...\n\nDaniel oli ollut heittämässä puita vajaan. Isä oli kuitenkin\nkieltänyt häntä auttamasta palvelijoiden tehtävissä. Sela ja Matti\neivät huomanneet saaneensa häntä kiinni luvattomasta työstä. Ottelin\nkatoaminen täytti kokonaan heidän ajatuksensa.\n\n— Varmaan on tapahtunut onnettomuus.\n\nKaikki kiihtyivät, puhelivat sekavasti ja ääneen ja ryhtyivät vihdoin\nsoittamaan poliisille.\n\nDaniel oli niin kiintynyt kertomukseen, ettei hän voinut heittää kirjaa\nkädestään. Hänen ei enää ollut uni. Hän pakeni äitinsä huoneeseen,\nsaadakseen olla rauhassa, ja luki.\n\n\"— Mutta Ninive oli Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan\nsuuruinen. Ja Joona alkoi kävellä kaupunkia yhden päivän matkan ja\nsaarnasi sanoen: vielä on neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hukkuu...\"\n\nOuto liikutus valtasi pojan. Kun hän oli lukenut Joonan kirjan loppuun,\nlankesi hän polvilleen siihen, missä äidin oli tapana polvistua,\nja purskahti itkuun. Kauhea syy painoi häntä. Tekivätkö he väärin\nTalitiaiselle? Hän oli monta kertaa ollut purskahtamaisillaan itkuun.\nMitä hän sille voi, että hän oli mamsseli eikä mies.\n\nYhtäkkiä Daniel huomasi äidin polvillaan vähän matkan päässä. Äiti ei\nitkenyt, ainoastaan rukoili hiljaa.\n\n— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän vihdoin ja nousi ylös.\n\nDaniel muisti Ottelin ja ymmärsi äidin tarkoittavan onnettomuutta.\nDaniel oli levoton jostakin toisesta syystä. Olisiko Vikberg voinut\nerehtyä, eikö olisi ollut oikeutta kiusata Talitiaista? Mutta mitä hän\npuki ylleen sellaisia vaatteita!\n\nKun eivät Aarne ja Otteli vielä toisenakaan päivänä olleet tulleet,\npantiin poliisi liikkeelle. Kunnallisneuvos, joka oli suuttunut\nsiitä, että asia näin myöhään ilmoitettiin hänelle, soitti lisäksi\nsanomalehdentoimituksiin kuulostellakseen, olisiko tullut tietoa\nauto-onnettomuudesta, ja meni vihdoin poliisimestarin puheille.\nSiivoojattaren avulla, joka tavattiin lämmittämässä Ruokorannan\nasuntoa, päästiin hänen huoneisiinsa ja tavattiin siellä naisen\nkalossit, jotka tunnettiin Ottelin omiksi, sekä toinen, nähtävästi\njostakin myymälästä lähetetty käärö, sisältävä autoiluhuiveja, toinen\nsisältävä kintaita.\n\nAutomatka oli siis selvä. Poliisilta saatiin lisäksi tietää, että\nsuuri, tummansininen auto, jossa oli istunut pitkä vaalea herra ja\nvalkoturkkinen, punatukkainen nainen, oli toissailtana nähty lähtevän\nkaupungista.\n\nKoko kaupunki tiesi sulhasen ja morsiamen huviretkestä. Kukaan ei\nuskonut onnettomuuteen, paitsi omaiset.\n\n— Hääretki, sanottiin. — Häät tulevat perästäpäin.\n\nTalon naiset valvoivat kolmannen yön ja ottivat peläten käsiinsä\naamulehdet, etsien uutista, jonka heidän mielestään täytyi tulla. Mutta\nsitä ei ollut. Ei myöskään poliisi eivätkä sanomalehdentoimitukset\nolleet saaneet mitään tietoja.\n\nIllansuussa, kun äiti ja Daniel istuivat ruokasalissa, tuli Ruokoranta.\n\n— Saisinko minä puhua rouva Ståhlen kanssa, sanoi hän Danielille, joka\navasi oven.\n\n— Onko Otteli kuollut? kysyi Daniel.\n\n— Kyllä hän elää.\n\n— Missä hän on?\n\nÄiti ja Ottelin sulhanen menivät kahden saliin. Daniel näki ruokasalin\nikkunasta Ruokorannan auton kadulla oven edessä.\n\n— Otteli elää... ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta... hän on\nhotellissa... hän ei tahtonut tulla kotiin.\n\n— Ei tahtonut tulla kotiin? pääsi äidiltä soinnuttomasti.\n\n— Ei. Hän tulee vasta, kun saa kuulla, että te olette antaneet hänelle\nanteeksi... Hän on sillä lailla kasvatettu, että hän tarvitsee\nanteeksiantoa.\n\n— Herra Jumala, mitä on tapahtunut?\n\n— Mitä? Se minkä piti tapahtua. Otteli saa kertoa... mitä tahtoo.\n\n— Mitä sinä olet tehnyt meidän lapsellemme? Sinä olet velvollinen...\n\n— Rouva Ståhle, te olette hyvä ihminen ja jumalaapelkääväinen ihminen.\nKysykää jumalaltanne, miksi hän loi miehen ja vaimon... Me olemme,\nteidän tyttärenne ja minä, kolmessa päivässä eläneet läpi sellaisen\nonnen, että siitä olisi riittänyt säästäväisesti eläen koko elinajaksi.\nMutta minä en rakasta säästämistä. Jos minä tunnustaisin synnin\nolemassaolon, niin minä sanoisin teille jonkin kauniin anteeksipyynnön\nsanan, — jos sillä voisi olla jotakin merkitystä — mutta minä en mitään\nkadu. Jos neiti Ståhlen isä tai veli haluavat tapella kanssani, olen\nvalmis. Sen vielä sanon, että jos tämä nainen olisi ollut minulle\nvähemmän rakas...\n\nÄiti piteli kiinni ovenpielestä ja viittasi häntä lähtemään. Ruokoranta\nlaski pöydälle lipun, missä oli hotellin nimi ja numero. Sitten hän\nkumarsi ja läksi.\n\n\n\n\nDANIEL\n\n\nDaniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan\nhauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet\nVikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja\nniin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota\npidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan\nvähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun\nhän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi\nhajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut\nlöytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi\nVikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla.\nVikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä\npitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin\nkurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat\nkysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen\nhentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin\nystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua\nsiitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa\nniin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu\narvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja\nopettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen\nvilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä\nkaikin puolin.\n\nAivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja,\njoka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta\nvastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan\nosaa.\n\nTapahtui esimerkiksi näin.\n\nTalitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun\nhän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen\nkenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa\nja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa\nsamaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä,\nmutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana\nkatseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka\ntuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää\nhuoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan\nei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan\nääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle,\njollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman\nsilmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki\nhosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia\nmerkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki\ntapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä,\nkomentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat\nistuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo\nrauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja\nkäy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli\nuudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin\nhänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa\nsamaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen\nkäy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa\nanoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko\narmonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat\nTalitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun,\nnostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa\njännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg\ntoisen kerran nostaa kättään, merkitsee se \"victoire\" ja vakavina\nja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin.\nSillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori\nkuuntelemassa.\n\nJokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli\nylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita\nkuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen\ntunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli\nrientänyt koululle hiukan ennen muita.\n\nMustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla \"ihminen\".\nEräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin,\nneljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli\nhuoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus.\nTalitiaiselta pääsi hempeä \"ah!\" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin\nhän huomasi \"ihmisen\" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat\nviattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet\nmitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa\nmukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella\nkorjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa —\nmistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään\nja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin\nluulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — _Nous avons vaincu,\nvous avez vaincu, ils ont vaincu_ kuiskasi Vikberg suurella taidolla,\nnimittäin aivan kuulumattomasti.\n\nTunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei\nvastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli\nhänen tunnilleen.\n\nEräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa,\npitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille\nannettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.\n\nVikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia\n— sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat\narvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan\nTalitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli\nhänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.\n\nKotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli\nrauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja\nkäytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli\närtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen\nläheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä\nkadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta\nvaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa\noli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää,\nettä suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei\nOtteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa?\nGunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.\n\nDanielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin\nja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.\n\nTuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät\nluokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin\nkuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin\npienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti\nVikberg valon, huomautti Ståhlelle, että \"lujasti vain ja oikein\nkuonoon!\" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle,\ntempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen\nhuudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.\n\nPojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön\nvalaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät\npojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti\nrohkaista häntä.\n\n— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään.\nRehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi\nmiestä.\n\nVikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen\nsuuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja\nkäänsi hänet kovakouraisesti ympäri.\n\n— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki\nosoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat\nkuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin\nkäsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli\nlakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada\nsulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi\nkuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen\nmieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut,\nettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi\nolla.\n\nYhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän\npysähtyi suuren kivimuurin eteen.\n\nSiellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai\npihan puolella?\n\nPoika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella\nkatua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin... silloin hän karkaisi\ntämän luokse ja pyytäisi anteeksi.\n\nIhmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — _hän_ ei tullut eikä\nmennyt.\n\nDaniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että\nsaisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen\nkirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään\nkotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta\nonnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä\nsen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen\nanteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!\n\nHän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei\nollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä\nhänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen\nvuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä\neikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä\najan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt\npaperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän\ntiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon\nkirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi\nanteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi\nvoinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla.\nLopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.\n\nParin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta,\nei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän\nsuostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli\nruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa.\nOpettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi\nja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet\npariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä\nkaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle\ntoiseksi vuodeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen,\nOttelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi\nvaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan\noli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei\nse ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa.\nHäväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan\ntasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua\nhänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän\nneuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä\nheidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään\nvekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori\nmaisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla\noli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä\ntytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä\nsilmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta\nsiitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli.\nTuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi\nja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan\nkuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa.\nSuhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria\navioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.\n\nTyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta.\nHän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli\ntoistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois\nelämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän\ntulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja\nhe eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän\nrakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi?\nEi, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli\najatellut asian niin kauniisti kuin yksin _hän_ saattoi sen ajatella.\nVaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan\nkuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.\n\nKauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja\nmielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän\nei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla,\nnyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.\n\nPappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä\nisään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin\ntavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja\nmyöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen.\nMutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi\nja onnelliseksi...? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no\nniin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla!\nKunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin\nrunollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin\nsoimaan ja itki yksin.\n\nKäytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja\nharmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa,\nvoidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa,\nhyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan\npiirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että\nheidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen\nkiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin\njuttu lisäksi.\n\nKun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin\nkanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti.\nHäntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän\nollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin\noltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi\nkunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi\nvalloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut\nlukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos\ntavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat\nminulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä\nen ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös\nsinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä.\nMutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani\non aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein\npäässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta\njollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa,\ntiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin\npitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää\nkadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni,\ntaikka minä lyön...!\n\nDaniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien,\njoutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää\nvastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään\nkepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön\ntulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin\navasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.\n\n— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun\ntäytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja\nkulunkeja ja häpeää... No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta\nse on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi\ntäytyi Syvälahti myydä...\n\nDanielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä\nkasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot\nkulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo\nilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni\nlysyyn, ja toisteli:\n\n— Tappuroita, tappuroita, tappuroita!\n\nPoika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän\nantoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti\nDanielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja\nkylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun\nhän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel\nmakasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa\novensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja... viisi... kahdeksan...\nviisitoista... kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä\nkaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt\ntuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille...\n\nKaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra\nStark... rehtori... pojat, häpeä... Syvälahti... häpeä. Ja kaikki oli\nhänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli\nhänen syynsä.\n\nHänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran\nkasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella\nhuusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä.\nVihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin\nrukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa\nJumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt\nhänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen\ntähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.\n\nKauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet\nviihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha\nkoti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä\noli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen\npuku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.\n\nIsä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli\njo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä\nkiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut\nvoivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki\nmuutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan!\nHän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut\nkokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina,\nOttelin nenäliina, joka tuoksui.\n\n— Synti! parkaisi hän ja paiskasi liinasen luotaan.\n\nSamassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja\npudonnut mereen. Oli kylmä.\n\nHän ajelehti ja ajelehti.\n\nMeressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita\noli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei\nvastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.\n\nNyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja\nkauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa,\näitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä\nsilmiensä edessä.\n\nPoika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä\nlöi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä\nihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan\npöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos\nporraskäytävään.\n\nTuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa,\npakoon kaikkea!\n\nHän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan\noli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen\nmielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista.\nJoku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei\nollut, ja kulki eteenpäin.\n\nHän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten\njohonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen.\nKeskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi\ntännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin\nnälkä ja hänen oli vilu.\n\n— Kerjää kadulla, kävele alasti! oli Jumala sanonut.\n\nJa se oli hänelle oikein, hänen suurten syntiensä vuoksi.\n\nHäntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin\nsulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä\nJumalan kasvoja näkemään!\n\n— Isä meidän, joka olet taivaassa, äänsi hän. — Anna minun kuolla.\n\nHän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa.\nJoku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja\navasi portin.\n\nHän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle\nja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle.\nOli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan\ntullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti\nheidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin\nse vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus\nollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui\nomituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni\nDaniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli\nkuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka\ntalossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla\nja pihan perälle vei tuoreet jäljet.\n\nDaniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen,\njottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen\nikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla\noli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.\n\nKolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa\neteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten\nkoristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset.\nPitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla\noli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle\nja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut\nhiiskahdustakaan.\n\nÄskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi\nvaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin\nvoima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä.\nTuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön,\nsiellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa\nneljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko\nmultaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta,\nmutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli\nperunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri\nkruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä\nkattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat\nkaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut\nosastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle\noli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta.\nSellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.\n\nMikä kumma paikka tämä oli?\n\nSydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti,\nmistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset\nolivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä\nvesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän\ntarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli\nhalkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa\nja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö\nyrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin,\nettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken.\nEihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän\nkulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän\nkolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut\nasuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma.\nPöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla\nmaitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä,\noli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen\nsuuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon\nmorsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin\nomituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri,\npylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla\nlehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä,\nhaaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi\nkellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.\n\nKoira!\n\nSe ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira.\nSillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona.\nSe oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä\npuhutteli. Se olikin kuollut.\n\nKun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen\nkammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon\nhiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon\nainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa\nlämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut\nkuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi\nkylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi\nhän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan.\nMikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt\ntottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?\n\nPihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies.\nJollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika\nvoinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen\nvaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika,\nettä syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä\nkeskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:\n\n— Anna minulle kätesi.\n\nDaniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa\nkädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se\noli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan\nmilloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet,\nainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja\nhengitti suu auki.\n\n— Tahdotko auttaa minua? sanoi mies.\n\n— Tahdon, sanoi Daniel ja tunsi kyynelten pyrkivän ylöspäin.\n\nVanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa\nhuojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän\navasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi\nhän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.\n\n— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi\nollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie\nne haudalle.\n\nPoika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka\nsiltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen,\nruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti,\nnurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka\nviiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään\nseinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli\nhiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla\nja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä\nikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu.\nRäystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet\nkäyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä.\nVarovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö\nlaskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti\nolkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti\nköyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli\nihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.\nPoika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni\nruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut\nsirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli\nolkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa\nkuollut monta rakasta eläintä.\n\n— Autatko vielä, sanoi vanhus. — Eteisessä on lapio, minä unohdin sen.\n\nPoika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä\nloivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja\ntikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.\n\nVanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin\nja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot\ntahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä\npesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut\npieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat\npuitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi\nerottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.\n\n— Noin ne itkevät, sanoi vanhus. — Salista löydät lisää sytykkeitä.\n\nPoika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja\nhuonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä.\nMutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja\nnälkä.\n\nVanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei\nDanielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi\nolla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.\n\nHeidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He\npuhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin,\nkuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka\nmerkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.\n\nHeidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä\nliekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä\noli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi\nrakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät\njäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan\nsilmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan\nympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä\nhädästä tahansa.\n\n— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli\naskeleen likemmä.\n\nHetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti\npäätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.\n\n— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen\nvanhus.\n\n— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet\nkieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä...\n\nMies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki\nmeni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan\nruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.\n\n— Tahdotko jäädä tänne yöksi vai onko sinulla koti? sanoi vanhus.\n\n— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään\nkuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja\nsanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän\non kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut\nJumalan huomaan.\n\nVanhus katseli poikaa ja poika näki, ettei hän ollut suuttunut.\n\n— Jos tahdot olla yötä, voit mennä minun vuoteeseeni.\n\n— Mutta missä sinä itse nukut?\n\n— Kyllä minulla on sija.\n\n— Anna minun nukkua lattialla vieressäsi.\n\n— Nouda sitten olkia ja valmista tila.\n\nPoika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin,\nkatsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi\njonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui\nluonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä\nsiellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari\nsylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan,\nkun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona\nmaalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä\nvanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.\n\nHän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui\nkuitenkin samassa taas.\n\nEi hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja\nkatseli häneen.\n\nKun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei\nmuistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta\nvai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että\nkaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen,\npoika pelkäsi häntä.\n\n— Sinä olet nukkunut, sanoi ukko, — ja ikävöit äitisi luo.\n\nPoika katseli ukkoa ja tunsi, että tämä näki hänen lävitseen.\n\n— Ninive on kaunis kaupunki, sanoi outo mies.\n\nPoika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa\nolivat käyneet hyvin ohuiksi.\n\n— Niniven lapsena on hyvä olla, jatkoi mies.\n\nPoika ymmärsi äkkiä.\n\n— Enkö minä enää koskaan saa tulla tänne? kysyi hän levottomana.\n\n— Sinä rakastat Niniveä.\n\n— Ninive on onneton, Ninive hukkuu! huusi poika hätääntyneenä.\n\n— Ninive hukkuu, toisti outo mies.\n\nPoika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä\nvanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.\n\n— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen\nnähnyt sinut.\n\n— Mikset?\n\n— Jumala ei tahdo.\n\nHetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään.\nJa siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys\nlaskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli\nniin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.\n\n— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan\nhiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.\n\n— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen\npolvia vastaan.\n\n— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut\nminulle surua...\n\n— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana,\n— minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla\nluonasi!\n\nVanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen\najatustensa juoksua.\n\n— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota\nhän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu\nja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan\nseisoo kirjoitettuna _Nautinto,_ mutta kaiken nautinnon loppu on tomu\nja tuhka.\n\nPoika päästi irti otteensa ja tuijotti puhujaan.\n\n— Joona, oletko sinä Joona? kuiskasi hän.\n\n— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin\nhän olisi ollut yksin.\n\nPoika kävi kiinni hänen käsiinsä.\n\n— Tule ja sano tämä Ninivelle.\n\nMiehen kasvot muuttuivat omituisesti.\n\n— Jollei Ninive tiedä! koetti poika puolustautua.\n\nOuto mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi\nNiniveä.\n\n— Mutta jollei Ninive tiedä, missä vaarassa se on! rukoili poika.\n\nSilloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi\nNinivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen\nkurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja\nlähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja\nmitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.\n\nVanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi\nhänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.\n\n— Enkö minä koskaan saa tulla? kysyi poika hiljaa.\n\n— Ihmisen täytyy aina olla yksin, vastasi vanhus.\n\nHeitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja\nkolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä\nkäsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:\n\n— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää\nsilmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua\ntomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.\n\n— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen\nohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien\nulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka\nkasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDaniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa\nviettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli\nsattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana,\npäivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava\nvillakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut\noven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan\nkolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.\n\n\n\n\nKAHDEN PUOLEN JOULUA\n\n\nJoulu teki tuloaan.\n\nTrrrrrr...\n\n— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko \"Mamman\"\ntoimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos,\nkiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan\neilen... Vai liikemiesten seuraan... Ollikainen ja Paksula, vai niin,\nvai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo\nse on... Kivimuuri... kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne\nmiehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua\nkuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin\npuhe oli, tästä meidänkin lafkasta... ja... olen ajatellut... mitenkä\nolisi... jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo —\nkoserian... siitä mitenkä on kiire... kun korrehtuuripojat tulevat\nja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja —\nkyllähän sinä tiedät... Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne\ntietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi\nja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu... Voisit sitten\nkuvata joulutontun... Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen\nhahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati... Kuule, ja joitakin\nrunoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi,\nkuinka ne leijailevat näin ennen joulua... Hahhahhahhah! Mainiota,\nmainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla.\nMinä tarjoan... No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä\ntoimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?... Jaa, kahvitunnille, odotas\nnyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan... mutta\njolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä... Vai tulevat Ollikainen\nja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt\nse Hornanheimo langanpäähän... Onko Hornanheimo? Terve mieheen,\nTeräs puhuu... Kuulehan... No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä... mennä\nhurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta\ntästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli\nsille niin suoraan sanoen sikamainen...? Niin, niin, sellaisiahan ne\novat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit\nniitä suutareita... No niin, siitä pitäisi saada jotakin... jotakin\nvastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on\nsaanut niin sikamaisia arvosteluja... No niin, onhan niistä täytynyt\nkoettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut... Kyllä\nminä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta,\ntai jossakin yhteydessä... Mies oli toivonut uutta painosta, ja\npitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea\npariisitar että pois tieltä... No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai\nsitten illalla tulet... Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi,\njos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme,\njonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja\nkansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen\nkustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle.\nJa sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos,\nkerrassaan loistoteos... No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten\npäästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat\nsinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.\n\nNuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun\npuhelin soi.\n\n— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista... Jaa kuka\ntänne puhui?... Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia... Älä nyt\n— puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy\naina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa\nja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla\nkuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne\nsanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä.\nMinä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen\najatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut\nniitä kiittää ja kumarrella... Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin\non... No... vai... vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan,\nkyllä minä kirjoitan... Tuhat markkaa... Oletko sinä sitten nyt\nkaupungissa?... Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä\npanen pojankin tuomaan... Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi,\nminä ottaisin mielelläni vaikkapa... vaikkapa kuusisataa... No, mainio\nasia... Kuinkas siellä teillä muuten menee?... Vai niin, vai niin,\nsehän on hauskaa... No hyvin täälläkin, oikein hyvin... Niin, siitä\n\"Ilmalaiva Zulamitista\" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut —\njaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja... No niin, Mammassa\nsiis. Terve mieheen.\n\nTeräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen\nhuoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä.\nHeti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.\n\n— Mainio arvostelu Kotkan runoista... Pitää panna huomisiin lehtiin.\n\"Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella\nkuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa...\"\n\nTrrrrrr.\n\nSalmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä,\nmihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.\n\n— Runolassa... Hyvää päivää, hyvää päivää... No kiitoksia — mitenkäs\nveli itse jaksaa?... No kyllä täällä, juuri luemme \"Pirttien Valosta\"\nerinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista... Kyllä, me panemme\nhuomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?... Onko veli niin\nvilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä... No, eihän nyt,\neiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset\nmiehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet,\npanen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta\nsellaisethan ne vetävät... Jaa satukokoelma?\n\n— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle.\nHän toimittaa siitä \"Sunnuntai-lukemisiin\".\n\nApulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän,\ndosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.\n\n— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee...\n\"Zulamitin\" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme\nkolmatta ennen joulua... Kyllä se on hauskaa... Niin, tietysti se\nmeille kaikille on kunnia-asia, että se menee... Kyllä, kyllä se on\nmukava mies... ja innostunut... Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä\nolemme, mutta...\n\nTeräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä,\nTeräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen,\neihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain\nsatukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!\n\n— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan\npuhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman\nkiitollinen... Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen\nkotioloistaan... vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet\ntulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni,\nehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on\nantanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana\nyhdistyksessä \"Vaatteita köyhille\"... Tietysti sellaisesta pitkästä\ntakista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa.\nSellaiset ovat kalliita ostaa...\n\n— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua\nlehdestä.\n\nKonttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa\nääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.\n\n— Päivää, päivää... Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa...\nNiin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon\nja puhelimen... Kuinka suuri lasku on?... Neljäkymmentä. Mutta onko\nsillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me\ntapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat... Helkkarissa\ntänne... olenhan minä sanonut, ettei saa tänne... Niin, mutta minähän\nen aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään... Voit\nmuuten hyvin?... Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on\nhauskaa... Siis matkustajakoti \"Immessä\" tavalliseen aikaan. Hyvästi.\nHyvästi.\n\nLeo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli\ntyötoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti\nyhä.\n\n— Lopeta helkkarissa, sanoi Teräs malttamattomasti ja katsoi kelloaan.\n\nJohtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti\npäästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.\n\n— Ohhohhoh, sanoi hän ja pyyhki otsaansa.\n\n— Mies-raukalla on taas ollut \"harmeja\", luulen, että se Lohipato\ntaasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä\npuhu. Ja sairas hän on lisäksi.\n\n— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria\nmiestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat\nheidät ilman minua.\n\n— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni\nserkkua...\n\n— Kyllä minä siksi... sehän on se pohjoinen juna... kyllä minä siksi.\nMutta tänne voi tulla... tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni\nasioita, vanhemman sisareni... Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun\nompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit\nmaksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä,\nmaksan huomenna... No kiitos, kyllä minä tulen siksi.\n\nTähän tapaan kuljettiin Runolassa kohti joulua ja uutta vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu\npois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä\njuhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö\n\"Revontulten\" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan.\nToivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina\noli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä\nkuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin\ntyöttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti\nettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan\noikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä.\nMutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista\ntuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi\ntuottanutkaan kymmentä prosenttia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti\nkotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan\nkaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän\nikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi\nvihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku\npääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli\nerikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista\nkummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala\npitää murheen kaikista luoduistaan.\n\nDaniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli\näidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili:\nettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen\nvaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja\nnähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut\nhäntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta\npalkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada\nsopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä\nkaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille.\nKun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli\nkäynyt \"katselemassa ihmisiä\". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat\nkuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä\nantoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi\nraitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan\nihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta\nsiitä ei hän puhunut kenellekään.\n\nKunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri\nBlundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon\nvähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka\nseurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli\nruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu\njouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys\nonnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja\nkyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja\njouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello\nseitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli,\nsokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään\ntotitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä\npapan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos\ntahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä\nvoi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia.\nSitten...\n\nTässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan,\nkysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet\nitselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota:\njouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan\nhuippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa\nsalissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, \"Enkeli\ntaivaan\", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat\nyhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa\nmuuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli \"Enkeli taivaan\".\n\n— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin\nsoimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja\nhienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä... mistä se nyt onkaan? Se\non kerrassaan hieno...\n\nSekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti\nkattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.\n\n— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se\nmestari... Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen.\nKyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta,\nmamman mainiota jouluolutta...\n\nKunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi\nhellittelynsä huonosti tehonneen.\n\n— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi\nhän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä\nkysymään.\n\nSela ja Otteli koristivat salissa joulukuusta.\n\n— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa\nkätensä pois meistä.\n\nRukoilevat silmät katselivat Danielin kalpeista kasvoista isään.\n\nKunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan\nvallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli\njouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.\n\n— Mistä se Jumala niin pahasti suuttuisi!\n\nJa kunnallisneuvos riensi saliin.\n\nHänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen\noksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten\nolivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea\nerottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen.\nSelaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin\nepäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä\ntyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan\nkaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten\nhiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä\nvälkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.\n\n— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena\nkasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän\nvieraillemme? No, sanokaahan nyt... Hehhehhehheh, onko se ehkä\nsalaisuus?\n\n— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut\nmolemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä...\n\n— No, mitä sinä olet neulonut...?\n\n— Ei siitä kannata puhua.\n\n— No sanohan nyt papalle...\n\n— Angervoinen saa kynänpyyhkijän ja Blundh kenkäkotelon, sellaisen...\nsellaisen, jossa hän voi pitää kenkiä matkoillaan...\n\n— No sehän on kovasti hauskaa. Hehhehhehheh, miten sinä olet ollut\nkiltti... Ja entä papan pieni Otteli, onko hänellä jotakin setä\nBernhardille, joka hänestä niin pitää?\n\nOttelin silmät leimusivat.\n\n— Pitääkö setä Bernhard minusta?\n\n— No, olisihan hän ollut valmis lähettämään sinut ulkomaillekin...\n\n— Mutta minäpä en pidä setä Bernhardista, minäpä en siedä häntä...\n\n— No no, no no... mitä sinä nyt. Ethän vain aio olla epäystävällinen\nsetä Bernhardille?\n\nOtteli paiskasi käsistään lankakerän, jota oli tarvittu parannellessa\nhiukan laihan kuusen ulkoasua.\n\n— Ei pappa ole levoton, en minä sano hänelle mitään, olkoon vain minun\npuolestani, kunhan antaa minunkin olla rauhassa.\n\nKunnallisneuvos oli kuitenkin jonkin verran levoton illasta. Hän\nkuljeskeli, vihelteli, koetti lepytellä siellä ja lepytellä täällä,\ntunsi, ettei se onnistunut millään taholla, ja teki lopulta vihoissaan\nitselleen kysymyksen: millä oikeudella he ovat suuttuneet? Hänen\nteki mieli karata keittiöön mamman ja Danielin eteen ja antaa heille\naika läksytys heidän kiittämättömyydestään: eikö heillä ollut yllin\nkyllin kaikkea — ruokaa, juomaa, kaunis asunto eikä hätää mitään?\nJa hänen teki mieli astua tyttäriensä eteen, lukea heille lakia ja\nkysyä, minkätähden eivät he menneet kihloihin piirien hienojen poikien\nkanssa, vaan ottivat seikkailijoita, jotka tuottivat onnettomuutta ei\nyksin heille, vaan koko talolle. Pitikö hänelle, isälle, kostettaman\ntästä? Se oli hävytöntä. Kunnallisneuvos piti saarnat itsekseen, osaksi\npuoliääneen, ja löi nyrkin oman huoneensa pöytään, mutta ei pannut\ntäytäntöön tuumaansa, sillä illan onnistuminen olisi siitä voinut käydä\nvieläkin vaaranalaisemmaksi.\n\nIlta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa.\nJa se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen\nsiitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan\nsäteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja\njoulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin\nkorvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka\npyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin\npimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli\nvei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen\nihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä\nkotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi\nhetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla\noli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat\nja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput... Tämän jälkeen\noli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun\nmuut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa\ntotinsa ääressä, siirsi tohtori, \"arvoisten naisten luvalla\", lasinsa\nsaliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat\njokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei\nliene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää\nihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään,\npuhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti\nehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja \"Enkeli taivaan\"\ntäytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen\nhuoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat\nvirren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.\n\nSe ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun\nkeskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui\netualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta,\njoka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään\nherätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. \"Neiti Otteliana Ståhle\"\noli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian.\nKunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.\n\n— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt...\nTulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?\n\nIsä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin\njouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti\npaperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä\nja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi\npolttanut.\n\nYmpärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei\nosoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen\nniin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut\nlaiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen\nrintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.\n\nOttelilla ei ollut sellaista, ja hän oli monesti sitä toivonut.\n\nEnsin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän\npelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään\nottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa\nhetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa\nsamettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.\n\nHän ei aavistanut, mitä hän sillä hetkellä teki.\n\nMaisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui.\nHänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin\nkouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli\nkorua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.\n\nHän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri\nBlundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä\nnyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen.\nVihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin.\nHän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja\nja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti\nhuoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan\nkääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.\n\nSiitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin\nvälillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.\n\nAngervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa\ntimantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi\nkaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli\nhänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja,\nvirsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä\nostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen\nsisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko\npainattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen.\nKiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli\nStåhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan\nkustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään\nkuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat\nkirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus\ntuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä\nkorvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.\n\nSelan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän\nseurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä\nkuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat.\nKun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela\nitsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän\nepäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli\nvanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen\ntohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen\nkiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään\nhuumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit\npöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt\nnaisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea\nsaada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja\nsilitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.\n\nRunoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa\nja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa\n\"Orkidean\", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin.\nKukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat\nkellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella\npainolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan\nkädestään, kuullessaan sanan \"ihmisennahkaa\".\n\n— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, —\nrehellistä vasikannahkaa.\n\n— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä\nitalialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen\nkuin tämä ja se on lampaannahkaa.\n\nLeo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan\nkantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien\nsoveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen\njohtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi\nsitä paitsi saanut ihmisennahkaa.\n\n— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui.\nKansi oli tehty Kööpenhaminassa.\n\nHän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan,\njonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli\ntahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän\nei tahtonut ottaa \"Orkideaa\" käteensäkään!\n\nSela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella,\nikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.\n\n— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää\nymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.\n\nIkkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä,\nniin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet\nOttelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin\nhellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.\n\nDaniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se\nomituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät\njotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin\nkummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin\nhe olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun\näiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin\nkaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat\nelämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi\nsiirtynyt niihin jokin valo.\n\nSetä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika.\nPappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä\nBernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja\nherra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo...? Mitä\nLeo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää,\nettä se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi.\nOttelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?\n\nDaniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan\nkuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt:\npieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua\nedellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä,\nsivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa:\nonnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.\n\nHän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti\ntuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.\n\nHänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin\nKristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha\nmies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!\n\nJuuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys:\nihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut\nvastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu\nkuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.\n\nOtteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen\nluotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:\n\n \"Ma bien-aimée,\n\n minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä\n juurtua sinne.\n\n Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta\n myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi,\n mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni\n miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.\n\n Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään,\n täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä\n syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa\n maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin\n keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme\n uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko\n omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri\n huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. \"Je hais\n le mouvement qui déplace les lignes.\" Minä lähden.\n\n Sinä, ma bien-aimée, viimeiset suudelmat tuoksuville punaisille\n hiuksillesi.\n\n                                                  Aarne.\"\n\nOttelissa olivat kaikki hellyyden ja kaipauksen kulussaan pidätetyt\nlähteet päässeet valloilleen. Hän vaikeroi onnesta ja tuskasta, hän\nraivosi ja hän siunasi. Vihdoin hän vaipui permannolle, rukoili, että\nhän saisi kuolla, ja itki.\n\nElämän pyörää ei pysähdytetä niinkuin vaununpyörä seisahdutetaan. Se on\npillastunut pyörä.\n\nVuodet vierivät, pyörä vinkui ja soi. Syvälahden kartanon entinen herra\noli tarttunut lujasti kiinni eikä päästänyt otettaan. Oli hetkiä,\njolloin hän aavisti asioiden olevan hullusti. Mutta jos hän olisi\nhellittänyt otteestaan, olisi hän voinut murskata päänsä, ja hänen\nmukanaan koko hänen joukkonsa. Ja niin hän seurasi mukana vauhdissa,\nhän ja hänen väkensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet kuluivat.\n\n\n\n\nTANGO\n\n\nKerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin\nmielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa\nihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin\närsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin\nse olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.\n\nEnsin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten\nkiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen\nsyrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen\njoukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.\n\nTango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden\nilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja,\npuolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että\nvanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään\nvalvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret.\nValkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä\nkirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin\ntalvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut\npari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla\noli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain\nopeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja\näidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin\nperheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin\nyhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli\njäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä\nkööpenhaminalaisilta \"sisaruksilta\", jotka tarjosivat parhaimpia\nmahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu\nsiitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin\nepäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun\nviehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa.\nKaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja\ntästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin\nkaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi\nkiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun\nnimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu\nkohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi,\nmääräävät sen nimeksi \"Tango Maria\". Mainittu petiittikirjoitus\nherätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei\nkukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla!\nSen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden,\ntango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa.\nJokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä\ntangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten\ntyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen,\nettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin.\n\"Tango\" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän\nnautinnontarpeen.\n\nEräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus,\nettä taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä\nDagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat\npainetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla\nhuutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut\nmainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä\npetiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana\ntäpö täynnä väkeä.\n\nDagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero?\nMikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan\ntangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin\ntullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono,\nsitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma,\nharvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan\nsooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.\n\nHienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi,\njutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin\npukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat\nedullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin\npuolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen\nkeskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä\nkuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat\näänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja,\nihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja\nmatalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi\ntapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset.\nMusiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan\nkoristamassa salissa.\n\nErikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja\nnainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään\nvihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja\nnäädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla.\nHerra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta\npuku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli\nshamppanjaa.\n\nKoko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta\noli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin\nSuur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut\nhänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille\nupean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä\nliian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi,\nkävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri\nBlundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin\nihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri\nBlundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi.\nVanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin\ntiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset\nsanoivat: hyi.\n\n— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana,\ntiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto\nvie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään\ntiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär\ntullut kotiin?\n\nNämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja\nja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu\nsalissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin\nkuin muut.\n\n— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on\nminun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut\nnimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu\nhänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä\noli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia,\nja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen\nhuvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu.\nMuuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän\noli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin\npunatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa\nminulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?\n\nKoko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti\nLohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta\noli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi\nvierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura\noli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli\nvasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura\nMyrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli\nsekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.\n\n— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi\nkirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?\n\n— Mitä? sanoi Irja-Tuura.\n\n— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen\nsinulle, niin uskallatko...?\n\nIrja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden\nsydämelleen.\n\n— Tässä on kirjasi paikka.\n\n— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä\nnain sinut.\n\nIrja-Tuura nauroi.\n\nRunoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon\nja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten\nkiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä\npullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat\nsenkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.\n\nPöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä\njännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli\nkutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei\nkoskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä\nparia, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten\nnimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys\nseuraavasta syystä.\n\nKaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta\nkenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa\njälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella\nantaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt\nselväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli\nviisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä\nhopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle.\nMutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi.\nKoko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa\nkolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että\nsen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen\nsuuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa.\nYleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava\nlisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi\nparisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari\nyritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato,\nettä he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat\njälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat\nennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole\nuskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole\njoukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia\nhenkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin,\nettä elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa\ntapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt\nnostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä\nsilmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin\nväitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko\nhänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti\nmies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä\noli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja\npuolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä.\nHäpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta\nkummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko\nnykyisen ihailijan?\n\nVihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko\nelämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti\nja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät\npalmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki\nihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat,\nikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen\ntunteen tulkitsijat.\n\nPunaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena\nmustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä\nsaattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä\nraskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten.\nValkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla\nvaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita,\npuhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas\nkulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.\n\nMikä yllätys, mikä ilmestys!\n\nGila Acero!\n\nHän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa\nkasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän\nantautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin\ntavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat\nmaata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita,\nja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet\nheitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin\nhe olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat\ntoisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja\nkun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet\nvauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty\nheidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän\nojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.\n\nNaiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa\nja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat\nhymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa.\nKatselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja\ntunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi\nkatselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat\nherätetyt ja värisivät ja versoivat.\n\nTaiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit\nhuomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa\ntanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi\nhänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen\nja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden\njoukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti\nsalin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.\n\n— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on _hän,_\nminun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän\nrakastaa minua!\n\n— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään\nlaskujamme ja mennään sitten pois...\n\n— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä\nolin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle\n\"Haaremin helmeä\" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin\nei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike,\nmaksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita\nhartioitaan särki, kun hän tappeli \"Haaremin helmen\" kanssa. Miehen hän\ntahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä... Mitä?\nMitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse\nhänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen\nväkisin, jollette...\n\nLohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi\ntoistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi\nvaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei\nsittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin\nihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä\nvieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain\npoissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin\njuuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä,\njonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti\npäätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija\noman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut\nkotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi\nitkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen\nmaan päällä.\n\nMatti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen\nrouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla\nja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen\nvaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen\nporoporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille,\nettä esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän\nkodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli\ntanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen.\nJa mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei\nnäkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja\njalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen\nloputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta.\nTanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä,\njoskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut\nSela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen\nlopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa\nkunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan\nolisi pidättänyt mikään.\n\nYleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin\ntango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja\nvaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi\nhalunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan\nnostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat\nruokapöydiltä.\n\nMatti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli\nerehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi\nollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato,\nikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti\nmyöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa,\nhänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä\nvaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä\nharmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan\ntuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa\nsuuren ravintolavelkansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen\ntangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty.\nKerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti\nhenkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän\nasui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana\nkaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei\nkysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat\npäässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija\nSariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä,\nlähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa\nkirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja\nhänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin\nkäydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui\nja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet\nhotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi\nsaanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa\nSuur-Kaupungissa pian päättyisivät.\n\nSilloin tehtiin eräänä päivänä kauhistuttava paljastus.\n\nTanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle\ntavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin\nedustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli\nmaksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää\nkieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään\nargentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä.\nJa kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut\najatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos \"Gilaan\" lisäsi keskelle tavun \"se\",\nniin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi \"teräs\".\nAsia oli selvä, vai kuinka?\n\nJa tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela\nStåhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin.\nKoko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan\nsalaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja\nvoittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään.\nAinoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut\n\"laulajatar\", Otteli Ståhle.\n\nKaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja\nminkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja\nharhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että\ntullaan taiteilijoiksi tätä tietä.\n\nEi, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella \"tultaisi,\nnähtäisi ja voitettaisi\". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.\n\nGila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se\nputosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa\ntangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni\nperhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori\nAngervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo\nTeräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa\nhenkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin\nvähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen\nkauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon\nja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei\nenää antanut pettää itseään.\n\n\"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka\" ei sekään oikein tahtonut\nviihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar\nei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat\nulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta\nvarsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja\npudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa\nantanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava\notus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla\nriippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän\najan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön.\nSitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä\nvastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö\nniin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli\nsuunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva\nGunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen\nnerokasta väkeä.\n\nOlisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen\ntähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut\nvoivansa uhrata aikaa asiaan.\n\nHän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin\nsiihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan,\nmihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun\ntalosta loppui sekä puut että ruoka.\n\nRouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras\npysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän\noli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän\nsuosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.\n\nKuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja\nmahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen\nsalassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen\nkunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!\n\nEnsin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan\nkustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia\nPariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli\nnimimerkki \"Sela Rauta\".\n\nSela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti\npaikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.\n\nJa vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta\noli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty\nkumpiko.\n\nSela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan\ntango-yrityksen epäonnistumisen ansio.\n\n\n\n\nLAULAJATAR\n\n\nNiin asuivat siis kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret taasen isänsä\nja äitinsä luona siinä kodissa, johon muutama vuosi sitten niin\ntoivorikkaina oli asetuttu. Heidän hallussaan oli heidän vanha\nhuoneensa — siinä oli, heidän kiertäessään maailman rantaa, ehtinyt\nasua yksi ja toinen opiskeleva ylioppilasneiti, jolle huone oli\nvuokrattu. Kaikki mitä kodista saattoi luovuttaa vieraille, oli\ntälläkin hetkellä luovutettu. Äiti nukkui ruokasalissa, ja Daniel, joka\npari vuotta jo oli ollut Runolassa oikolukijana, pimeässä käytävässä\nruokasalin ja keittiön välillä. Vakinaista palvelijaa ei ollut talossa,\näiti otti ainoastaan tilapäisesti jonkun avukseen. Sen vuoksi joutui\nhän olemaan verraten vähän muiden perheenjäsenten seurassa. Hän olikin\nloitonnut heistä, he eivät edes tietäneet kuinka etäälle.\n\nSe tuli yhtäkkiä ilmi, kun Otteli eräänä päivänä pukeutui valkeaan\npariisilaiseen silkkihameeseen, jonka hän oli teettänyt konserttiaan\nvarten Suur-Kaupungissa. Isä seisoi ihastuksissaan tyttärensä edessä,\nvakuutettuna siitä, ettei Ottelin tarvinnut muuta kuin tällaisena\nastua yleisön eteen, niin voitto olisi hänen. Sela juoksi keittiöön ja\nnouti äidin. Kun äiti näki pienen Ottelin, pani hän käden silmilleen,\nhuojutti päätään ja meni pois.\n\nOtteli ja isä jäivät tuijottamaan toisiinsa. Otteli katsahti peiliin\nja näki kasvoillaan niin oudon ilmeen, että hänen täytyi kysyä\nitseltään, mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. Sekä isä\nettä tytär kuulivat keittiöstä Selan kiihtyneen äänen, joka nuhteli\näitiä. Äidin tavanmukaisten hiljaisten vastausten sijalla oli nyt vain\npieni äänettömyys. Äkkiä tempasi Otteli laatikostaan kappaleen pitsiä\nja verhosi sillä kauniit, paljaat olkapäänsä. Mutta puku ei sallinut\nsitä: koko kuosi meni pilalle. Hän repi pois pitsin, kyyneleet nousivat\nsilmiin, hän tunsi vihaavansa äitiä ja samalla hän vihasi Selaa, joka\nuskalsi nuhdella äiti-raukkaa, äitiä, joka raatoi heidän kaikkien\npuolesta, hän vihasi koko elämää.\n\nElämä ei ollut helppoa. Juuri tällä hetkellä kasaantui\nkunnallisneuvoksen pienen Ottelin niskoille enemmän huolia kuin hän\nolisi jaksanut kantaa. Ne olivat käytännöllisiä, arkipäiväisiä huolia,\nkokonaan vailla sitä runoutta ja kauneutta, mikä oli ollut surussa\nkihlauksen jälkeen. Ja vasta muutama viikko sitten olivat sisarukset\nreippaina ja toivoa täynnä palanneet ulkomailta.\n\nMutta se oli Gila Aceron tango, joka oli heidät masentanut. Miten oli\nitse asiassa mahdollista, että yritys päättyi sillä tavalla?\n\nSelaan oli hänen avioliittonsa jälkeen tullut jotakin ärtyisää ja\nalituisesti moralisoivaa, mutta hän pystyi ajattelemaan erinäisiä\nasioita niin kauniisti, ettei \"pieni Otteli\" ikinä olisi pystynyt\najattelemaan niitä sillä tavalla. Kuinka kauniisti Sela oli\nsuunnitellut esimerkiksi tango-asian. Hän ei mitään muuta tahtonut\nkuin auttaa isää! Hän oli pannut päämääräkseen maksaa takaisin, mitä\nisä hänen vuokseen oli menettänyt. Eikä se ollut vähän: Lohipato oli\nollut mestari panemaan rahoja liikkeelle, isä oli joutunut velkoihin,\ntakuihin ja lukemattomiin ikävyyksiin — luultavasti hän oli menettänyt\nsuuren osan heidän omaisuuttaan, vaikkei hän sitä tunnustanut. Hän\nodotti yhä kärsivällisesti suuria voittoja esimerkiksi Runolasta,\nvaikka kaikki muut ihmiset näkivät miten huonosti Runola meni.\nDosentti Angervoisen alati toivorikas puhe saattoi yhä vaikuttaa\nkunnallisneuvokseen — muut nauroivat häntä vasten kasvoja. Oli miten\noli, Sela tiesi, että hän elämänsä aikana tuskin ehtisi hyvittää, mitä\nparina vuonna oli rikottu, ja käytännöllisenä ihmisenä ryhtyi hän\nkaikkiin mahdollisiin keinoihin.\n\nHän oli sattumalta joutunut eräässä illanvietossa Pariisin\nSkandinavisessa Yhdistyksessä esittämään tangoa, hän oli onnistunut,\nja tämä oli antanut sisaruksille ajatuksen, että päivän tanssilla\nehkä voisi ansaita rahaa. Yhdessä he olivat keksineet Selaile\ntaiteilijanimen, yhdessä he olivat keksineet, että oli paras verhota\ntangoyritys syvimpään salaisuuteen.\n\nEnnen kaikkea se täytyi tehdä vanhempien vuoksi.\n\nSisarukset ja heidän ystävänsä maailmankaupungissa olivat\nlapsellisuudessaan uskoneet, ettei salaisuus tulisi ilmi. Mutta he\nolivat laskeneet väärin.\n\nKuitenkaan eivät he olisi voineet aavistaa salaisuuden paljastuksen\nvaikuttavan sillä tavalla. Minkä tähden Suur-Kaupunki suuttui?\n\nSela, kuten sanottu, tointui iskusta verraten pian. Hän oli ehtinyt\nansaita sievän summan — sääli, että ansiotyö oli lopetettu häneltä\nkesken. Joka tapauksessa saattoi iloita siitäkin, mitä oli kukkarossa.\nLausuttuaan veljelleen Leo Teräkselle karuja totuudensanoja Runolasta\nkääntyi hän toisen kustantajan puoleen, sai tuhatsivuisen käännöstyön\nja painui siihen. Mikä hätä nyt oli, kun osasi ranskaa!\n\nMutta Otteliin oli tango-yrityksen epäonnistuminen tehnyt musertavan\nvaikutuksen. Entä jos yleisö kääntyisi häntäkin vastaan? Entä jos\nGunilla-rouva kostaisi hetken, jolloin hän Pesän morsiuskamarissa oli\nsulkenut syliinsä Otteli Ståhlen?\n\nOttelilla oli, kuten sanottu, jo pukukin valmiina konserttia varten\nSuur-Kaupungissa, ja hänen tarkoituksensa oli tietysti ollut esiintyä\nsiellä ennen kuin lähtisi maaseudulle. Mutta nyt häntä pelotti. Miten\nolikaan mahdollista onnistua, kun pelkäsi näin äärettömästi? Varmaan\nGunilla-rouva ja hänen sukunsa nokkisivat hänet hengiltä.\n\nKuitenkin täytyi ruveta laulamaan ja ansaitsemaan rahaa. Otteli oli\nvelkaa maisteri Blundhille, velkaa niin paljon, ettei sitä uskaltanut\najatellakaan. Vanha kitupiikki oli koulutoverinsa tyttärelle antanut\nrahaa runsaammin kuin tämä oli rohjennut pyytääkään. Selakin oli saanut\nmaisteri Blundhilta sievän pienen summan matka-apua, jotta hän hyvästi\nhoitaisi Ottelia. Maisteri Blundh ei ollut vaatinut mitään velkakirjoja\n— Otteli todella ei tietänyt, olivatko rahat olleet laina vaiko\nlahja. Pienet kuitit vain oli Otteli saamistaan tuhansista jättänyt\nhyväntekijälleen.\n\nMaisteri Bernhard oli ollut erinomaisen ystävällinen. Otteli kutsui\nhäntä Bernhardiksi ja sinutteli häntä — hän tahtoi niin. Minkä tähden\nlaulajatar sitten pelkäsi? Minkä tähden ei hän päässyt ajatuksesta,\nettä maisteri Blundh saattoi heille kaikille tehdä mitä tahansa?\nSisimmässään luultavasti isäkin pelkäsi \"Bennu-poikaa\", koska hän\naina piti tarkkaa lukua siitä, että Otteli kävisi hänen luonaan ja\nettä häntä pyydettäisiin heille. Täytyi, täytyi ruveta ansaitsemaan.\nMutta jos konsertti Suur-Kaupungissa epäonnistuisi, olisi retki\nmaaseudullekin turha. Jollei taas Suur-Kaupungissa ensin antaisi\nkonserttia, suvaitsisivat maaseutukaupungit kohdella yli olkainsa. Ajat\neivät enää olleet samat kuin ennen, jolloin maaseutu kiitollisena otti\nvastaan jokaisen taiteilijan, joka vaivautui sinne. Harva sinne silloin\nläksi, mutta nyt läksivät kaikki. Maaseutu oli köyhä ja maaseutu oli\nkäynyt kriitilliseksi.\n\nKaikki vakuuttivat Otteli Ståhlelle, että oli välttämätöntä ensin antaa\nkonsertti Suur-Kaupungissa ja vasta sitten lähteä kiertämään. Muussa\ntapauksessa olisi tulevaisuus laulajattarena kokonaan pilattu. Isä,\nkunnallisneuvos, jolle laulajattaren ulkomuoto konsertissa aina oli\nollut vähintään yhtä tärkeä puoli kuin hänen taiteellinen esityksensä,\nkehoitti hänkin kaikin puolin tytärtään esiintymään Suur-Kaupungissa.\nHän vannoi ja vakuutti, että ainakin Maan Äidissä olisi hyvät\narvostelut. Mutta pelko oli Ottelissa tullut kuin taudiksi.\n\nTurvauduttiin maisteri Bernhardiin ja kysyttiin hänen mielipidettään\nkonsertista. Ihmeellistä kyllä, ei maisteri Bernhardilla ollut mitään\nmielipidettä. Hän katsoi Otteliin toinen silmä raollaan, kuten hänen\ntapansa oli, ja Ottelille tuli se tunne, että hän hautoi jotakin\npahaa aietta häntä vastaan. Kunnallisneuvos uteli moneen kertaan\nBennu-poikansa mielipidettä tässä heille kaikille niin tärkeässä\nasiassa, mutta Bennu-poika sanoi hyvin vähän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona vallitsi painostava mieliala ja alituinen rahanpuute. Pappa\nantoi selvästi tyttäriensä tuntea, ettei hän ollut lakannut toivomasta\nheidän joutuvan rikkaisiin naimisiin — olivathan he molemmat taasen\nvapaat. Mutta he olivat parantuneet kaipuustaan eivätkä enää uskoneet\nrakkauteen. Täytyi koettaa tehdä työtä ja ansaita.\n\nAah, työllä ansaitsi niin vähän ja elämä oli kallista. Jokainen koetti\nhiukan nauttia kurjuudessaan.\n\nKunnallisneuvos ei viihtynyt kotona. Tyttäret tiesivät, että äidillä\nsiinä oli paljon syytä. Äiti ei sanonut pahaa sanaa isälle enempää kuin\nmuillekaan, häntä ei voinut syyttää mistään, mutta hän oli loitonnut\nheistä kaikista, varsinkin isästä. Daniel oli ainoa, joka hänelle vielä\nkelpasi. Tyttäret olivat katkerat äidille. Kotona oli painostavaa ja\nraskasta. He eivät ihmetelleet, että isä pakeni kotoa.\n\nJoskus iltapäivällä sulki kunnallisneuvos ovet saliin, pani gramofonin\nsoimaan — se soitti nykyään tangoa — ja istui pää käsien varassa.\nOtteli hiipi silloin hänen luokseen ja silitti hänen harmaita\nhiuksiaan. Hän lauloi hänelle kauneimmat laulunsa. Tuntui kuitenkin\nsiltä kuin pappa olisi pitänyt gramofonista miltei enemmän.\n\nKerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja\nOtteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi\nhänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä\ntyönsi hänet luotaan.\n\n— Jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit! voihki hän.\n\n— Mitä minun pitäisi tietää? laverteli Otteli kuin lapselle.\n\n— Millainen isä sinulla on... Jos te tietäisittekin, jos te\ntietäisittekin kaikki...\n\n— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on\nkaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä...\n\n— Se ei ole totta! huusi isä, — te ette tiedä, ette kukaan...\n\nKunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi\npelännyt tartuttavansa hänet.\n\n— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen,\nlankeaako huomenna vekselejä... Ei pappa suutu...\n\nOtteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei\nkärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut\nlupa kysyä niitä.\n\nOttelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui,\nettä hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei\nolisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika\nvielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa\nSuur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.\n\nKonserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa\nmaaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita\nliikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin\npaljon ja kaikkien piti elää.\n\nOtteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä\nääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa\nvälttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.\n\nKerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli.\nNähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra\nhuusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka\nhän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan\nvoinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa\nhiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin\nläpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli\npäätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin\nhän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti\npaikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.\n\n— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi...\nmaantie... Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut... minun\nlapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni... ja\nnyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia?\nPiruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään\nmamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma... Teidän\nisännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea.\nMutta nyt... nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin...\nkuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta\nenää tervehdi häntä kadulla... Kohta he jättävät kutsumatta hänet\nkokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin... Hänen nimensä ei mene\npankeissa... He ottavat häneltä pois viran... Ja kenen se on syy tämä\nkaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun\nkunniani hahhahhahhah...\n\n— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu\nja kiroa. Se ei sovi... Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka\nkavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu...\nOttanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta... Tarkastuksessa\nhänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin\nviimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua\nlinnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja —\nnaisia.\n\nSe tekee hänelle hyvää...\n\n— Ei... ei... ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni... teidän isänne\nnimi... Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee\nvaras, ryöväri, jos hänen nimensä menee... Armahtakaa...! Teidän isänne\nantaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä\nnimeään...\n\nIsän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta,\nasettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli\nsai vähitellen isänsä rauhoittumaan.\n\n— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan\nLeo on ottanut?\n\n— Kolmetuhattaneljäsataa, vastasi Sela.\n\n— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys\nkymmenistä tuhansista.\n\nSela kääntyi ja katsoi häneen.\n\n— Vai on se sinusta niin vähän — no, hanki se sitten.\n\n— Älä viitsi, tiedäthän sinä...\n\n— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä\nsaat kokoon tuon \"pienen\" summan.\n\n— Älä puhu...\n\n— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — \"Bernhardin\" puoleen, ehkä\nhän...\n\n— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä,\nsisartaan kohti.\n\nMutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän\ntakertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa\nvaihtaneet sanoja, puhui isä:\n\n— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä\nBernhardin luo?\n\nOtteli seisoi sanattomana ja tuijotti isäänsä.\n\n— Miksei pappa itse mene? kysyi Sela ja katsoi ilkeästi isäänsä.\n\n— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos\nlapsellisen yksinkertaisesti.\n\n— Pappa! pääsi Ottelilta kuin hengenhädässä.\n\n— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos.\n— Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista\nnaista...\n\n— Pappa ei puhu! parkaisi Otteli ja peitti korvat käsillään.\n\nKuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut\nselvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen\nsilmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta\njolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi\nhäntä!\n\nÄkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen\nkynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja\ntuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut\nnähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies\nhätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.\n\nOtteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi\nhänet portaissa.\n\n— Minne sinä menet?\n\nLeo ei kuunnellut häntä.\n\n— Kuule, minne sinä menet?\n\n— Anna minun olla.\n\nOtteli juoksi alas portaita.\n\n— Kuule... sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä... minä... Kuule,\ntule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme,\nusko nyt, kun minä sanon...\n\nLeo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen\ntoivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet\nympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon\ntunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä,\nkotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa\ntapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös\nportaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien,\nsiltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.\n\nIäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija —\navasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi\nkyllä pian kulunut.\n\nOtteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella\nsohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä,\njotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri\nBlundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli,\nnyt. \"Bernhard... Bernhard\", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä,\nettei vahingossa sanoisi \"maisteri Blundh\" tai \"setä Bernhard\".\nViereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen\ntapahtui siellä.\n\nOtteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä\nvastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili\npunaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.\n\n\"Bernhard\"... \"Bernhard\".\n\nViereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen\nOttelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka\ntoivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua,\njoka aukeni kirjasta pöydällä.\n\n\"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja.\nSii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le,\nas-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on...\"\n\nKäytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki\nlukemistaan.\n\n\"Bernhard\", \"Bernhard\".\n\nMaisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen\njäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi,\nja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli\nkiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi\njoutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja\nkatsellut häneen toinen silmä raollaan.\n\n— Noo... Otteliana näyttää vähän rasittuneelta... tai kiihtyneeltä.\nHarjoitellut liiaksi — mitä?... Se on hyvä, ei pidä harjoitella\nliiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin... Vai maaseudulle... Vai\nkaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa...\nNoo... niin... Onhan hyvä koettaa... Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo\nhierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen.\nPitää sanoa Vollelle... papalle... että tämä on mainio hieroja tämä\nPääkkönen... Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla...\nSe on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin\nkuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha,\njos Otteliana sellaisesta pitää... Noo, noo... onhan niillä hintaa,\nmutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa... se\non hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta... Kai Otteliana\njuo teetä... Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän\nOtteliana pitää... Jaa... kas vain... Sohvi on täällä laittanut teetä.\nSehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa\npiano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai\nse siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani\nvalitsemaan, että saa mieleisensä.\n\nJoka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa\nlyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän\nteki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän\nkutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta\npyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli\nOtteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta\nhiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten\nBernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen,\nsilloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi\nitsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen.\nTämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet\nkylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan\nnostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon\nensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin\nvieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä\nja kysyi, mikä Ottelianan oli.\n\nJollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään\npainoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin\nvaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.\n\nSilloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli\nhäntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.\n\nOtteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän.\nÄärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja\npyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja\nkasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia\nhimokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen\nsulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.\n\nKun hän palasi, puhui hän ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n— Noo... noo... onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen\nluona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei\nollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle\nvaivaiselle, hahhahhahhah... Noo... noo... mikäs siinä muu: koetinhan\nminä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan\ntekisi jotakin. Koko \"vanha Väinö\" olisi pantava holhouksen alaiseksi,\nhän joutuu muuten keppikerjäläiseksi... Tämä shekki... tämä ei nyt ole\njuuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut... Ja kun\neivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana\nkoska vain... Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni\nrikki... Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten\nyhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne\nkonsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.\n\nKuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko\näskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta\ntuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui\nhänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri\nBlundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi\npuheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän\nkorkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin,\nvastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin\npöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi\nmaisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.\n\nTämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen,\nmiltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin\nkotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa,\njoka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin\npuoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi\npitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti\noli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?\n\nTuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen\ntäytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi.\nToki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia\ntuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen\nhän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOttelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla\nlehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva\nlaulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin\nkauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa\nseinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä\nystäville ja tuttaville.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän\nnautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin\nruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella\nhäntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi\nomistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai\npoistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen\nkauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.\n\nHän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet\neikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo\nehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi\nolla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.\n\n\"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja\nsitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista\npaikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa\nkuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias\nulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva\nja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua\nja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian\nvanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava\nlaulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman...\"\n\nTähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin\nyksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan\nlöytänyt niistä mitään hyvää.\n\nOtteli ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi arvostelija oli häijy?\n\nMutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja,\njotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.\n\nEi niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa,\njoka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin\nlopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä,\nkunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta\nherraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka\npyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä\nrakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset\nsiitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut\nvähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut\nniin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli\nollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota.\nKaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei\nkonsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.\n\nKaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä\nsalissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja\nkolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi\naseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana\nEleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi\nyleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti.\nOttelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi\nloppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen\nuskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.\n\nTähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori\nsanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä\njärjestäjänä eli \"impressariona\", rakastui mielettömästi Otteliana\nEleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui\nOttelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren\nkunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä\nmaisteri Aarnio lienee ollutkaan.\n\nAamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko\nhelotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin\nkuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio\najoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja\njonka edessä vikuroi juoksijanalku \"Hippa\".\n\nRekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti\nvaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle.\nMaisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai\nistua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset\nhiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren\njalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä\nkirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä.\nHänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin\nteki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.\n\nSilloin tarttui nuori mies hänen jalkaansa ja suuteli sitä.\n\nLaulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu\ntässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään\nhauskaa!\n\nVallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän\npäästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen\nrekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen\nkättään.\n\nPäivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että\nkunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi\nkerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei\nkukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana\nEleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis.\nTuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä\nolisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä\nkonsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät\nhe ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi\nkunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä\nja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin.\nMaisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun\nhän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. \"Tervetuloa takaisin\"\nja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun\nkulkuset alkoivat soida.\n\nOli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea,\nja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle\nNäköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.\n\nLaulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi\najelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.\n\nSe ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja\nhänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He\ntunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi\nsoineet, olisivat he kuulleet ne.\n\nJota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri\nAarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin,\njonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli\nStåhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.\n\nKun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi\nlaulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat\nkulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa,\njoita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki\nkuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla\nyhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi\nlaulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa\nhyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain\nyhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.\n\n— Tulkaa nyt sitten hetkeksi! kuiskasi laulajatar.\n\nHulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita.\nUniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että \"tämä\nherra\" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän\nhotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen\nikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota,\nlaulajattaren juna meni niin aikaisin ja... niin... onni oli aina niin\nlyhyt.\n\nAamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen.\nMaisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän\nviime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti\ntoinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.\n\nTämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan\nkestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.\n\nOtteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään!\nLavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas\nviimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä\nkuin milloinkaan oli edessä todellisuus.\n\nKun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan\nläheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui\nyhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.\n\nHarmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin\näänen, joka hiljaa puhui hänelle. \"Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat\nelämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin\nravintolaan?\"\n\n— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui\nturkkiinsa ja koetti nukkua.\n\n\n\n\nODOTTAMATON VIERAS\n\n\nEräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui\nkotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai\noikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan\neikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän\nlepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut\nsoittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle\nodottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti\nsattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten,\nja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan\nheidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin\nteljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän\nnäki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että\nkunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli\nvielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin\nhän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle\nauringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.\n\nLapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle,\njoka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.\n\nOtteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian\nseisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon\npienen tulokkaan ympärillä.\n\n— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.\n\n— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat\nolisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi\noli vaipunut.\n\nJa kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui\nhän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman\npienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin\nkokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.\n\n— No, no, no, no... Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin,\nkas noin... Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin... No niin,\nno niin, no niin...\n\nDaniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle.\nÄiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä.\nKun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä\nkasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.\n\nDaniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa\nnyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet\nkynnet!\n\nKaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean\nvaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin\niloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat\nkeskustelemaan tapahtuman johdosta.\n\n— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven\nauki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä\nkaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas\nmuu.\n\n— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan.\n— Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan\nkirkoissa.\n\nDaniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin.\nHän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi\ntuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin\nhänen kättään.\n\n— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä.\nSinua meidän on kiittäminen tästä... tästä lahjasta. Mutta katsokin,\nettä se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan\nlapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.\n\nLeo vimmastui.\n\n— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko\nsinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.\n\nLeo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä,\nkun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän\nkalpea.\n\n— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.\n\n— Ja miksei? ärjäisi Leo.\n\n— Siksi, siksi, että... se on mahdotonta!\n\n— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on?\nSinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.\n\nOtteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei\nvoinut kuulla, mitä hän sanoi.\n\nKeskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen\noli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja\nmalttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi\nmamma koko salia.\n\n— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään\nkeittiöön ja saadaan maitoa... Mikäs meidän on nimi — jokos meillä\non nimi?... Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille\nsuurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet.\nVoi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen\nkullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka\novatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no,\nno, ei suututa, ei suututa.\n\n— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?\n\n— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis\nhullujenhuone!\n\nKun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen\nsisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:\n\n \"Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin\n sen\n\n                                                köyhä äiti.\"\n\nHetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten\nLeo sanoi päättäväisesti:\n\n— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.\n\nNyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.\n\n— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on\nkuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.\n\n— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin\nhuonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen.\nSe se on kauhistus.\n\n— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu\ntänne.\n\n— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä,\nselitä, tee se.\n\n— Mutta kenen lapsi sitten olisi?\n\nYhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän\nkatsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin\nhäntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa,\npitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.\n\nOtteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja\nkietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.\n\n— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.\n\nLeo nauroi.\n\n— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.\n\n— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.\n\nÄiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa\nihmistuskaa.\n\n— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä,\nvuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.\n\nOtteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin\nhänelle olisi selvinnyt jotakin.\n\n— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.\n\nJa sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan\npuhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi\nsavukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa\nja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen\nläpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli\nkuin itse elämä olisi valittanut siinä.\n\n\n\n\nSMARAGDI\n\n\nNuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan\njuhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön\npuolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja\npuheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja\npauketta.\n\nPuhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit\npäässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää\nkohosi muiden päiden yli.\n\n\"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne\nelämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa\nsatoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut\nolla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa\nlämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle\nsivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä\nkansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne\nolisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja\nlukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia\nteidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne.\nTämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen\nhenkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen,\nmutta... mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät.\nMutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka\ntaajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä\ntuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis\nsanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra\nmaisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli\nonni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa\nteidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja\ntunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan\nkirjastoväen lämmin onnentoivotus.\"\n\nPitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri\nkukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle\nmuiden kukkalaitteiden joukkoon.\n\nRouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli\ntilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen\nsaapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä,\ntoinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka,\nnähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka\neteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua\ntäytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa... Eikö\ntaasen kolisteltukin keittiössä!\n\n\"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka\nymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard\nBlundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä... Me\nolemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin\nrahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina...\"\n\nRouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli\npalvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä\nkerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot.\nParasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen\npuoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä\nvielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi\nlitraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta... Sitä\nolikin jo lähetetty noutamaan...\n\nKun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon\näänen salista:\n\n\"... miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne.\nTarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan\nkokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta\nyrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat,\nettä lukuhalu kansassa...\"\n\nPuhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa.\nNuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt\nkaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!\n\nKunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa\nhiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin\nhänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen\nkertaan lausumansa sanat: \"Ei voi tavata... ei voi tavata... ei\nkoko päivänä\" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat\njonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen.\nKunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat\neräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten\nrajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa\nkunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan.\nHeijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen\nperheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen\nkasvoista.\n\n\"... sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää\ntoimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa\nteitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan\non tullut omaksenne.\"\n\nMaan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka\nisänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi\nja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä,\nlähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon\nmielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti\nkyyneliä hänen silmiinsä.\n\n— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet,\nmikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No,\nole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä\nkeittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.\n\nKaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren\nja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja\nkotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka\nnähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he,\nseisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen\npäivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet\nkysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja\nOtteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.\n\nVihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon\nemäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä,\nvaalean vihreässä puvussaan.\n\n— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti\nylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla\noli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen\nomansa.\n\nVieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen\nistuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana\nBlundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja\nvasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli\nja huudahteli.\n\n— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka\nseisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän\nkaunista!\n\nMutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja\nkun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä\ntuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas\ntoivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.\n\n— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä.\n— On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni\noikeastaan on...\n\nOtteli naurahti.\n\n— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän\nsankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.\n\nMaisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen.\nSiellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat\nsavukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita\nmuhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!\n\n— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat\nsavukkeensa, sanoi päivän sankari.\n\n— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin.\nKatsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän\ntupakansavusta...\n\n— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se\npitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään\nlähetystön puolesta.\n\n— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain\nkodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista...\ntällaista ystävällisyyttä...\n\n— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea\nherra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset\ntänään.\n\n— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se\nole niin paljon...\n\n— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi\nsuhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut:\nTaiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan\nÄidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali,\nettä juuri näitä laitoksia muistettiin.\n\n— Kuinka hauskaa! huudahti Otteli.\n\n— Herrasväki oli koko kesän Italiassa?\n\n— Kyllä.\n\nKahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet\nliikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle,\njotka istuivat isännän työhuoneessa.\n\nPuhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa,\nkosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli\nsanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin\nhyvin.\n\n— Siinä on... siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi...\nmiten olisi... jos sittenkin ottaisimme sen... sen... sinne Runolaan.\n\nOtteli tunsi johtaja Sariolan äänen.\n\n— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi\nsiihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi\nolla kamreeri Svan.\n\n— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh,\n— Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen\nmenemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään\nkirjatehdasta...!\n\nKeskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut\njuhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen\noli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja\nnaiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen\nRiennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti\nhankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri\nhänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti\nedelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari\nAngervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien\näänten salissa.\n\n— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen\nhymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.\n\nAlettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen,\nsekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen\nRiennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta\nja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden\nflyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi.\nEi hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja\nmenivät. Ei hän voinut... Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.\n\nKunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen\nväitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan\nlempilaulun, \"Kaunis, kirkas nyt on aamu\". Kukaan ei hellittänyt,\nvaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola\nhänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti\ntervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin\nvieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain\nahtaan sukulaispiirin hallussa.\n\nPäivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän,\nhuojentavan puhalluksen:\n\n— Ohohhohhohhoh!\n\n— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena\nseisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut\nsuurenmoinen juhlapäivä, Benn... Bernhard!\n\nKunnallisneuvos ei enää saanut puhua \"Bennu-pojasta\". Jouduttuaan\nnaimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.\n\n— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden\nsilmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin\ntuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä\nsatoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma...\nniin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.\n\n— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta\nkaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.\n\nMaisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa\nyhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut\nenoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita\nnimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli\nmuiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.\n\n— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä\nottamaan nimikorttia.\n\nKunnallisneuvoskin tuli tarkastamaan sitä. Varsin tavallinen kortti.\n\n— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina\nmukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän\npäivällisille.\n\nSisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän.\nNiistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.\n\n— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen\nkaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä,\ntouhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä\nne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä\nolisi tuotu tänne.\n\nTalon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja\nikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut\nhyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni\nnaimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä \"Ottelianan\" kanssa.\n\n— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat\nolla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.\n\nOtteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta\nlevollisesti istuutumaan sohvaan.\n\n— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen\nvoileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule\nkylläiseksi.\n\n— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä\ntahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää.\nOtteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.\n\n— Ja olutta, huusi maisteri Bernhard.\n\n— Papalle myöskin! huusi kunnallisneuvos.\n\n— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi\npäivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. —\nOhohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku,\nbrysseliläinen kaulus ja smaragdi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi\ntilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö\ntäytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan.\nRouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja\nTaiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille,\nsamalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli\nkauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat\nkävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:\n\n    Kansalliselle mesenaatille\n    tänään kiitos raikuu,\n    tuhansista sydämistä\n    tuhatkerroin kaikuu.\n\n    Hän on Muusain ystävä\n    ja taideniekkain hoiva,\n    häll' on altis kukkaro\n    ja sydän lämmin oiva.\n\n    Nytkin merkkipäivänänsä\n    lahjat runsaat jakaa:\n    kiitollinen kansa hälle\n    ikimaineen takaa.\n\n    Muistopäivän kunniaksi\n    yhdess' murkinoidaan,\n    päivää kansan merkkimiehen\n    yhdess' ihannoidaan.\n\n    Ensin syödään _voitaleivät,_\n    jottei nälän pulaa,\n    sitten _häränhäntäliemi_\n    kielellemme sulaa.\n\n    Palvelevat henget sitten\n    pöytään kantaa _lohta._\n    Lohen kintereillä seuraa\n    _fasaani-lintu_ kohta.\n\n    Paistin jälkeen Sariola\n    alkaa puheen sarjan.\n    Tellervoinen jälkiruuaks\n    tarjoo makeen _marjan._\n\n    Ravittuina juhlavieraat\n    yläsaliin matkaa.\n    Siellä puhein, lauluin helein\n    intomieltä jatkaa.\n\nNaurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa\nruno! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne.\nPuheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset,\nvuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.\n\n— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen\ntapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti\nolen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette\nsovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen.\nNyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän\nopiskeluaikanaan.\n\n— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti\nvirkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle,\nkuten esimerkiksi Angervoinen, niin... niin minulla ei olisi tänään\nlahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt\nrohkenin...\n\nPäivän sankari oli hiukan myrkyllinen.\n\n— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja\nnyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas\nteette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää\nole, mutta muistakaa sanani.\n\n— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan\nvuoden vanhaksi.\n\n— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset\nja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka\nte täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä,\nkun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani\ntoivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle...!\nMutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.\n\nGunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti\npuheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin\nvanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä\nvaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.\n\nOtteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa,\njoka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät\nolleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat\nrakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät\nläpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin\npuoleen.\n\nSela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa\neronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato\nviereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen\nrouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti\nainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli\nsaanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä\noli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä\nkeskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin\nvihaisia silmäyksiä.\n\n\"Fasaani-lintua\" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät\nlopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan\nja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.\n\n— Hyvät naiset ja... ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen\nkansan... kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja... ja taiteen\nkukkanen. Nämä molemmat ovat... ovat hentoja ku-kukkasia ja...\n\nJohtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle.\nKukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja\nintomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan\ntunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti\neläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.\n\nKun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä\nleikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin\nkauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja\nparhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa\nkylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän\nseisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään\nkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.\n\n\"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska\nminulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän\nsiis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta,\nmitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin\nmyöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka\novat lausutut hänelle.\n\n\"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen,\nlaiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on\nhaluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä\nvoi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä\nvuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan.\n(Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta\ntästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja\npuheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee.\nSe, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan\nyleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet,\njotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki\nhyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin\novelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus\nolen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty,\nlahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén\nja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja\nheidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.\n\n\"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä\nansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu.\"\n\nPäivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi\nuskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria,\nvoimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan\nkanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren\nrouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä.\nKukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin\npuhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan\nmuistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen\npuhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että\nhän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin.\nEnnen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa\noli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän\nlyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä.\nPetiittipalasen otsikkona oli _Smaragdi_ ja se kuului:\n\n\"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään\nja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat.\nTyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas\nkuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä\nkaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat,\nkravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet\ntaittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli\nsmaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli\npunertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi,\nettä kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.\n\n\"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista\nherraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä,\nkun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi\nsanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!\n\n\"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme\nihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja\npuistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.\n\n\"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien\npuuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai\ntizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin.\"\n\nSuosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari\nistui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta\nsavukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä...\nmauttomia... mahdottomia.\n\nHänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset\nhiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen\nhiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa\nvalkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.\n\n\n\n\nLIIKEMIEHIÄ\n\n\nHohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan\nkokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan\nkokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta?\nEilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty,\nja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi\najatella.\n\nTeräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen\nvuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka\nvähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja\njolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja\nvietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen\nkuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!\n\n— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona...?\nNo, herättäkää hänet sitten... Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka...\nMenkää nyt vain herättämään, kun minä sanon... No, maisteri Teräs.\nSanokaa, että on tärkeää asiaa.\n\nOllikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko\nsitten vielä kauan...? Vai niin, vai niin... Kelloseppä... ja tahtoo\nhuvilan... Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän\nniitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä\nturkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan\nmikä olisi... Vai tulee se yhdeltätoista... no, vikittele nyt siltä\nparituhatta keinolla millä vain... No niin, varovaisiahan ne ovat\ntuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit... Kyllä\nminä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä\nsaanut häneltä... No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita\nsitten, niin minä panen pojan hakemaan... Kiitos vain, mennä potkii,\nminä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten\nsinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.\n\n— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka\nkotona...? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä\nherättämään... No, tärkeää asiaa... Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän\nsoittaa maisteri Teräkselle.\n\nLeo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut\nhänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.\n\n— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona...\nRuoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän\ntäällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan?\nSoitin...! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja...\nJaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla\ntäytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit... Maltahan nyt, se\nsinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla\ntäällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä... sitten minä\nmaksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä... sitten... niin,\nsiitä tulee kuudettasataa... jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle\non se oma nahka likinnä ja... Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä\nminut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää... Ei, ei, ei...\nAngervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin\npaljon auttanut...! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt\ntäytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi,\nkuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.\n\nPoika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt\nmaalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.\n\nRunolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli\ntuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt\noli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne\nmetsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan\naivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli\nollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti\npyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!\n\n— Maaseudulle, tehkää hyvin... Storby seitsemäntoista... Kiitos... Onko\ntiilitehdas Sammossa...? Saanko minä tavata johtaja Lempistä... No\nterve mieheen, Teräs puhuu... Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä\nse nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on\nsekä isäukko että lankomies matkalla... Anna nyt vain, mitä irti saat,\nhuomispäivänä lähetän takaisin... Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan\nrahattomia... Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata\ntämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien\nmielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu\nlupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke... Niin,\nrehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä,\npitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli\nLempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua... Ohohhohhoh, vai\nniin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin... Ne\novat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona... Eivät ne\nenää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa... No niin, mutta\nmitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin...? Minun täytyy\nsitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos\nnyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista... Onko\npappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän\ntäällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule,\nsinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja\nLempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi\njunalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä\nvielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä\nkiirettä.\n\nTrrrr.\n\n— Runolassa... No, Matti, missä sinä nyt olet...? Etkö olekaan\nmaalla...? Ankkurissa... Maximissa... Jaa, minulta ei nyt liikene\nmitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua... Olet, olet maar sinä\nminulle velkaa! Vai et muista... etkä niin vähän olekaan... Jätä nyt\nvaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät... Taikka kuules, lainaa\nsiltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle... Kiitos vain,\nmutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu.\nSe on se antologiakin vielä kesken... Kassasta ei voi ottaa... Koeta\nnyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi...\n\nNäytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi\nkonttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken\nvaralta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa,\nmihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä,\nkuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan\nyksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin\nkerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli\nsellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin\nkäyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan\nsen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko\nnimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin\nkoreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E.\nPitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi,\nse oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.\n\nJa kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi\nkirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.\n\nSalmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli\nsalaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä,\njoka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt\nSalmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun\njohtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu\njäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs\ntupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei\nvielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan\nneiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa.\nTeräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi\nkirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.\n\n— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa\nvoi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät\nosta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on\ntoivomisen varaa. Epätasaisuuksia... Sanalla sanoen, juoni on hiukan\nsovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin...\n\nNeiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä\nepäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa?\nKirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä\nääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti\nhänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs\niski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin\nkäydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat\npieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs\notti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta,\nköyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin\nvilkkaat silmät.\n\n— Kyllähän... kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties\nhiukkasen liian... hiukkasen liian... sanoisinko... hiukkasen\nkubistiset...\n\n— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. —\nMuodothan ovat aivan pyöreät.\n\n— Minä tarkoitan tietysti: hiukkasen liian... sanoisinko futuristiset...\n\nSilloin puhkesi taiteilijan suupieliin selvä ivanauru ja hän sanoi:\n\n— No niin, hyvä maisteri, kaikki taide on hiukkasen futuristista, koska\nse on tulevaisuutta varten...\n\n— Voi olla, voi olla, sanoi Teräs hermostuneena — mutta nyt on\nsellainen suunta, ettei käytetä kansilehtiä, nimittäin kuvallisia\nkansilehtiä.\n\nVihdoin viimein hän sai pois taiteilijan. Silloin hän karkasi\nSalmensuun huoneeseen ja päästi irti kiukkunsa.\n\n— Mitä hittoa sinä lähetät kaiken maailman ihmiset minun niskoilleni,\nsinä olet kirjallinen johtaja ja sinun asiasi on ottaa vastaan\nkirjailijat ja taiteilijat.\n\nNyt se tuli esiin. Salmensuu ilmoitti tyynesti ja arvokkaasti,\nkuten Gunilla-rouvan tyttärenpojan sopi, että hän eroaa toimestaan.\nVieläpä hän pyytää saada päästä vapaaksi heti, ilman edelläkäynyttä\nirtisanomisaikaa. Hänen eronpyyntönsä pitää tulla tänään esityslistalle.\n\n— Kyllä sinä jäät, sanoi Teräs naurahtaen.\n\n— En, vastasi Salmensuu.\n\n— Noo, vähän palkkaa lisää.\n\n— Ei auta.\n\n— Mikä sitten on?\n\n— Tahdon kerrankin kirjoittaa väitöskirjani. Minulla on toivoa saada\nmatkaraha ja päästä lähtemään vähän ulos.\n\nTeräs seisoi Salmensuun pöydän edessä ja tuijotti häneen verestävin\nsilmin, ikään kuin haluten nähdä hänen lävitseen. Mutta Salmensuu oli\nottanut esiin korrehtuuriarkin ja silmäsi sitä. Tietääkö hän? ajatteli\nTeräs. Ei hän tiedä, jatkoi hän samassa ajatuksiaan — mutta hän\nepäilee. Hän epäilee ja sen tähden hän eroaa. Hän on viisas.\n\nHe laativat näennäisen tyyninä promemorian johtokunnan kokousta\nvarten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyyni. Kun kello tuli yksi\neikä Teräksellä vielä ollut puuttuvista rahoista koolla kuin vähän\ntoistatuhatta markkaa, läksi hän pankkiin. Viimeisen kerran, totta\ntotisesti, hän käyttäisi tätä keinoa. Kolmen kuukauden perästä hän\nmaksaisi pois vekselin kokonaisuudessaan. Salmensuu aavisti jotakin —\npuhelinkeskusteluista vai mistä hän olikaan päässyt asioiden perille.\n\nVanha hyvä pankinjohtaja, jonka käsiin Teräs antoi paperin, ei\npuolestaan epäillyt mitään. Pitkäsen hyvällä nimellä läksivät rahat\nirti heti paikalla ja johtaja piti kaupanpäälliseksi pienen puheen. Hän\nsanoi, että nyt oli niin huono aika, että oli paras liikkeessä supistaa\nmenot vähimpään mahdolliseen. Kirjojen kustantamiseen oli ryhdyttävä\nmahdollisimman varovasti, tai sitä oli vältettävä mikäli mahdollista.\nJohtaja nauroi ja taputti Terästä olalle. Teräskin nauroi, mutta\npäästyään kadulle, sytytti hän närkästyneenä savukkeen ja ajatteli\nkustannusyhtiötä, jonka mikäli mahdollista piti välttää kirjojen\nkustantamista!\n\nJuuri ennen kuin kassan tarkastajat saapuivat, puskui Ollikainen sisään\nkuin veturi, tuoden ystävälleen seitsemänkymmentäviisi markkaa. \"Lisänä\nrikka rokassa\", sanoi ystävällinen liikemies ja loi kieron, puoleksi\nhalveksivan, puoleksi pelonalaisen silmäyksen laihaan, yksivakaiseen\nherraan, jonka hän kohtasi ovella, juuri lähtiessään, ja joka ei\nvoinut olla kukaan muu kuin tilintarkastaja. Ollikainen ehti niinikään\nkatsahtaa Teräkseen, nähdäkseen, miten tämä oli varustettu. Teräs\ntervehti tulijaa ystävällisen arvokkaana, kuten ainakin mies, jonka\nasiat ovat kunnossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla saapuivat johtokunnan kokoukseen täsmälliseen tapaansa Sariola,\nSvan, Angervoinen ja molemmat toimistonhoitajat, Salmensuu ja Teräs.\nTohtori Pitkästä tietenkään ei voinut odottaakaan, mutta senaattori\nHyvénin olisi pitänyt tulla. Kun hänelle kuitenkin soitettiin, oli hän\nvielä kotona eikä ollut aikonutkaan kokoukseen. Hänen reumatisminsa\noli viime päivinä ollut niin pahana. Hän lupasi kuitenkin heti\nlähteä. Hyvéniä odotellessa selailtiin uusimpia kirjoja, silmäiltiin\nkäsikirjoituksia ja laskettiin pientä leikkiä Angervoisen uusista,\nhienonhienoista vaatteista. Hymyillen ja punastuneena selitti tohtori,\nettä itse kaunis rouva Blundh oli ollut hänen kanssaan räätälillä\nvalitsemassa kangasta — eipä siis ihme, jos vaali oli onnistunut.\nNämä kotimaiset kankaat vetivät täydellisesti vertoja parhaimmille\nenglantilaisille kankaille. Vihdoin saapui Hyvén. Huonon näköiseksipä\nhän todella oli käynyt, oikea käsivarsi tuskin nousi, kun hänen\npiti tervehtiä. Joka tapauksessa päästiin nyt alkamaan. Jokainen\noli istuutunut tavanmukaiselle paikalleen ja silmäili esityslistaa,\njoka oli monistaessa mennyt jonkin verran sekaisin ja josta sininen\nmuste tahtoi tarttua käsiin. Kaikkinaisten pikkuasioiden jälkeen oli\nSalmensuun eronpyyntö, kätkettynä sanoihin \"Kirjallisen johtajan\ntiedonanto\". Kaikki johtokunnan jäsenet tunsivat tämän tiedonannon,\nuseimmat tiesivät, että se oli peruuttamaton, senaattori Hyvénillä\nyksin oli vähemmän tietoa asiasta.\n\nTuijottaen yhteen kohtaan ja venytellen esityslistaa polvensa päällä\nlausui johtaja Sariola, johtokunnan puheenjohtaja:\n\n— Niinkuin... niinkuin me näemme, on... on tämä meidän lafkamme...\nlafkamme... toiminut viime aikoina... olosuhteiden takia...\nolosuhteiden takia hiukkasen pienemmällä vuosivaihdolla...\nvuosivaihdolla kuin ennen. Mutta... mikäli nyt näyttää... ja... ja\nmikäli olen kuullut... yksityisessä puheessa... yksityisessä puheessa\nherra Teräksen kanssa, on toivoa... toivoa, että liike pian taas...\npian taas saadaan entiseen kukoistukseen. Tähän ei suinkaan... ei\nsuinkaan myöskään ole... ole osaltaan vaikuttamatta... vaikuttamatta se\nseikka, että... että tulemme saamaan... saamaan tilaisuuden lisätä...\nlisätä osakepääomaa... pääomaa. Sillä mikäli olemme kuulleet...\nkuulleet, tulee dosentti Angervoinen... tulee, kuten sanottu, dosentti\nAngervoinen... lisäämään... lisäämään osakkeittensa lukua... sovitulla\nsummalla... summalla... kymmenentuhatta...\n\nJohtaja oli puhuessaan luonut katseensa dosentti Angervoiseen ja tehnyt\nmuutamia ystävällisiä kumarruksia häneen päin. Angervoinen puolestaan\noli punehtunut, kumarrellut vastaan, laskenut paperossin tuhkakuppiin\nja samassa taas käynyt siihen käsiksi. Kaikki muutkin johtokunnan\njäsenet olivat liikahtaneet ja kiitollisesti hymähtäen kumartuneet\nAngervoista kohti. Puheenjohtajan katse siirtyi nyt hänen oman\nsaappaansa kärkeen, hän laski esityslistan pöydälle ja jatkoi:\n\n— Mikäli... mikäli niinikään olemme kuulleet, on meillä toivoa...\ntoivoa muun muassa... saada... saada pari kirjailijaa...\nmuilta... muilta kustantajilta... Toinen näistä kirjailijoista...\nnäistä kirjailijoista on taattu... taattu... vakavaluontoinen\nkynänkäyttäjä... kynänkäyttäjä... ja on hänen siirtymisensä meille...\nmeille... arvioitava suuriarvoiseksi. Toinen... toinen... edustaa\nniinsanottua modernia... modernia suuntaa. Tosinhan... tosinhan ei\nmeidän kan-kansallisihanteellisille... kansallisihanteellisille\nperiaatteillemme perustettu yhtiömme... yhtiömme nimenomaan\nedellytä, että... että me kustantaisimme tämänhenkistä... henkistä\nkirjallisuutta. Mutta... mutta, mikäli ymmärrän... eivät esimerkiksi...\nesimerkiksi Lohipadon kirjat... kirjat ole olleet tästä... tästä\nsuunnasta kovin kaukana. Ja... ja sikäli kuin aika vaatii... on...\non liikeasioissa pysyttävä... pysyttävä ajan tasalla. Kirjallisuus\non... on... niinkuin taide yleensä... taide... kaksiteräinen miekka...\nkaksiteräinen miekka. Omasta puolestani minä... minä, käytännön\nmiehenä... en niin... en niin ole sisällä... näissä... näissä näissä\ntaiteellisissa asioissa. Mutta mikäli... mikäli minä muistan...\nmuistan poikavuosiltani, niin on tämä niinsanottu... niinsanottu\nkaunokirjallisuus, — kun ei se ole... ole hartauskirjallisuutta...\nhartauskirjallisuutta — aina... aina... kuinka minä sanoisin... jonkin\nverran... hiukkasen... jonkin verran epäsiveellistä... Mutta...\nmutta... minun vaimoni on lukenut... lukenut tätä modernististakin\nkirjallisuutta... ja... ja minun täytyy sanoa, että... minä... että\nminä hyvin paljon luotan... luotan hänen arvostelukykyynsä... Sitä\npaitsihan kai... kai saanemme toivoa... että tohtori Angervoinen...\ntohtori Angervoinen yhä edelleen neuvottelee... neuvottelee\nkirjailijoiden kanssa... ja pitää huolta... huolta siitä, ettei...\nettei mitään loukkaavaa sanaa... loukkaavaa sanaa pujahda tekstiin.\nTohtori Angervoinen nauttii... nauttii niin yksimielistä tunnustusta\nkirjallisissa piireissämme... piireissämme,... että me... että me\nhuoleti voimme... luottaa häneen.\n\nSyntyi keskustelu niinsanotun \"modernisen\" kirjallisuuden suhteesta\nkansalliseen asiaan yleensä ja tässä tapauksessa ihanteelliselle\npohjalle perustettuun kustannusliikkeeseen erikoisesti. Dosentti\nAngervoinen oli sitä mieltä, että hyvin paljon autettiin, kun\nsaatiin tekstistä karsituksi pois ulkomaalaisia lauseparsia, joita\nkirjailijat niin mielellään käyttivät, ja, kuten puheenjohtaja\nvast'ikään oli sattuvasti lausunut, loukkaavat sanat. Ja kirjailijat\nolivat yleensä suostuvaiset pieniin muutoksiin, kun ei säikähtynyt\nheidän ensimmäisestä nuorekkaasta suutahtamisestaan. Kamreeri Svan\noli sitä mieltä, että ns. modernitkin kirjat menivät muiden joukossa,\nkun yhtiöllä vain oli tarjottavana vakavahenkistä kirjallisuutta\nikään kuin toimintansa lähtökohtana. Täytyi aina koettaa katsoa,\nettä sanomalehti-ilmoituksissa ja luetteloissa oli jokin arvokas\nuskonnollinen tai historiallinen teos alkamassa joulu- tai\nkevätkirjojen sarjaa. Leo Teräs yhtyi, kuten aina, joka suhteessa\nedelliseen puhujaan ja edellisiinkin puhujiin yleensä. Antti Salmensuu,\njonka mielipidettä erityisesti kysyttiin, koska hän tänä iltana\nnäytti aikovan istua vaiti, sanoi, että kaikki tuotanto lahjakkaiden\nkirjailijoiden käsistä, oli se sitten uutta tai vanhaa suuntaa, oli\ntervetullutta niin hyvin yleisölle kuin kustantajalle. Mutta todellisia\ntaiteilijoita kirjailijoiden joukossa ei ollut juuri ensinkään.\nKirjoittajia, kynänkäyttäjiä, \"skribenttejä\" kyllä oli, mutta hyvin\nvähän oli nykyajan kirjallisuudessa pysyvää. Se oli hänen kokemuksensa\nsiltä ajalta, jona hänellä oli ollut kunnia olla kirjallisena johtajana.\n\nDosentti Angervoinen liikahteli hermostuneesti tuolillaan, veti\nkiihkeästi sauhuja savukkeestaan ja varustautui vastaamaan, kun\nsenaattori Hyvén pyysi puheenvuoroa.\n\n— Minulla puolestani, virkkoi tämä selkeällä äänellä — ei näissä\nasioissa ole oikeutta kiittää eikä laittaa. Herrat tietävät, että hyvin\nvastenmielisesti suostuin rupeamaan jäseneksi johtokuntaan, jonka tulee\nymmärtää myöskin niin sanottua taidetta. Minä sanon suoraan, niinkuin\nsanoin jo silloin, kun minut valittiin, etten ymmärrä taiteesta ja\nkirjallisuudesta enempää kuin tuo muuri. Jos nyt kuitenkin tavallisen\nporoporvarin mielipiteellä voi olla jotakin arvoa, niin sanon suoraan,\nettä maisteri Salmensuu osasi hyvin likelle sitä, mitä minä ajattelen.\nMinun täytyy sanoa, etten sitten ylioppilasvuosien! — tai oikeastaan\npoikavuosieni — ole jaksanut lukea loppuun mitään kotimaista kirjaa.\nNe alkavat kaikki, suoraan sanoen, niin ikävästi, että lukijan täytyy\nsuorittaa kuin mitäkin raskasta päivätyötä, ennen kuin hän saa luetuksi\nsata sivua. Toista ne olivat ne \"Pariisin mysteeriot\" ja sensemmoiset\n— niitä luki ilokseen. Minä kyllä näen, että loukkaan veli Angervoisen\n— ja ehkä muidenkin herrojen — taiteellisia tunteita, mutta se on\nminun mielipiteeni. Myönnän niin ikään, että kotonani on tukuttain\ntätä meidän uutta kirjallisuuttamme, ja kai sitä siellä luetaan, koska\nusein näen kansien kuluneen — mutta minä, kuten sanottu, en jaksa sitä\nlukea. Ehkä minä omasta puolestani saisin antaa veli Angervoiselle\nsen evästyksen, että hän opastaessaan kirjailijoita kehoittaisi\nheitä kirjoittamaan jännittävästi ja hauskasti. Niinkuin entisaikaan\nkirjoitettiin.\n\nPeläten, että tohtori Angervoinen pyytäisi sananvuoroa ja puhuisi\npitkälti, riensi puheenjohtaja lausumaan iloaan erittäin valaisevasta\nja hauskasta keskustelusta. Aihe oli intresantti ja tyhjentymätön,\ntoivottavasti tulisi pian tilaisuus palata siihen. Tänä iltana oli ehkä\nsyytä siirtyä päivän tehtäviin. Dosentti Angervoinen nousi ja siirsi —\nsyyttä suotta — läjän kirjoja toiselta pöydältä toiselle, siten painaen\nalas puhetta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.\n\nSiirryttiin päivän tehtäviin. Hyväksyttiin tai hylättiin ehdotuksia\nja tarjouksia. Päätettiin lunastaa pari piirustusta, jotka tosin\neivät olleet kauniit, mutta joita myöskään ei pilannut korkea\nhinta. Annettiin kassaneidille viikon vapaus, jotta hän saisi käydä\ntervehtimässä sairasta äitiään. Vihdoin tuli kirjallisen johtajan\ntiedonannon vuoro, jota kaikki olivat odottaneet.\n\nSalmensuu pyysi eroa toimestaan niin pian kuin suinkin, sen syyn\nperusteella, että hän — ainoana hakijana — uskoi saavansa stipendin\nulkomaanmatkaa varten, jolla matkalla hän vihdoinkin aikoi kirjoittaa\nvalmiiksi väitöskirjansa.\n\nMuut johtokunnan jäsenet, jotka tiesivät, että Salmensuun päätös tällä\nkertaa oli peruuttamaton, lausuivat ainoastaan joitakin valittavia ja\nkiitollisia sanoja. Mutta Hyvén, joka oli pysynyt verraten syrjässä\nliikkeen asioista, ryhtyi kaikin keinoin kehoittamaan Salmensuuta\njäämään. Saattoihan kirjallinen johtaja saada virkavapautta ja\nvalmiiksileivottuna tohtorina palata toimeensa. Hänellä olisi silloin\nkäytännöllisen kokemuksensa lisäksi tohtorin titteli, joka ei suinkaan\nollut arvioitava vähäksi, varsinkin kun osakeyhtiön kai pian täytyi\nluopua toivosta saada pitää tohtori Pitkästä johtajanaan. Tohtori\nPitkänen aikoi, mikäli puhuja oli kuullut, vihdoinkin vaatia pois\nnimensä, eihän tuollainen puhtaasti nimellinen jäsenyys suuressa\nliikkeessä voinutkaan tulla kysymykseen ajan pitkään. Näin ollen ei\nsiis saattanut muuta toivoa kuin että maisteri Salmensuu, yhtiön\nmonivuotinen ja ansiokas kirjallinen johtaja, ottaisi virkavapautta ja\npalaisi työhönsä tohtorina.\n\nLeo Teräs tupakoi ja tupakoi. Hän näki puheenjohtajan ja kamreeri\nSvanin kasvoista, että he tiesivät jotakin, jota ei heidän olisi\npitänyt tietää. Ei taitanut olla apulaisjohtajan asema erittäin\nluja tällä hetkellä. No niin — jos potkivat pois, niin entä sitten!\nKyllä hänellä, Teräksellä, jo on sen verran liikemiessilmää, että\nhän elättää itsensä. Ja varokoot silloin herrat johtokunnan jäsenet\nitseään! Vaikkeivät he olekaan väärentäneet eivätkä kavaltaneet, niin\nhe ovat laiminlyöneet yhtä ja toista! Ei pidä murehtia huomisesta\npäivästä. Mitä on Ollikaisella: paperilla viisi kaupunkitaloa,\nkolme maakartanoa ja kymmenen huvilaa sekä tyhjät taskut. Huomenna\nlähtevät talot ja huvilat liikkeelle ja Ollikaisella on satatuhatta.\nMitä Paksula omistaa? Joskus hän on lahjoittanut hirret esikaupungin\nrukoushuoneeseen, silloin hänellä oli puutavarakauppa. Mutta tämä\npuutavarakauppa oli jo viidennen miehen käsissä siitä lukien,\njolloin se oli Paksulalla. Kuitenkin Paksulaa aina mainittiin\npuutavarakauppiaaksi ja hirsilahjoitus pysyi sekin muistossa. Näkivätkö\nOllikainen ja Paksula milloinkaan nälkää tai janoa? Kukaan ei syönyt\nniin hyvin kuin he eikä juonut niin hyvin kuin he. Ehei, herrat\nkustannusosakeyhtiö Runolan johtajat — ei sitä leivättömiksi jäädä, jos\npotkittaisiinkin täältä pois. Paremmatkin päivät voivat olla edessäpäin\nvarsinaisella liikealalla, missä kysytään liikemiehen silmää ja\nneuvokkuutta!\n\nKauniin puheen jälkeen, jossa johtaja Sariola kiitti Salmensuuta ja\njonka läsnäolevat seisoalta kuuntelivat, halusivat herrat johtokunnan\njäsenet neuvotella keskenään, ulkopuolella pöytäkirjan, uuden tilan\njohdosta. Salmensuu sanoi hyvästi ja Teräs meni toiseen päähän\nliikehuoneistoa. Herrat tilasivat teetä ja sulkivat ovet.\n\nEi kuitenkaan ollut kulunut montakaan minuuttia, kun Teräksen täytyi\ntulla noutamaan eräitä kirjeitä huoneestaan. Ja ennen pitkää seisoi hän\noven takana ja kuuli miltei joka sanan, joka läksi johtokunnan jäsenten\nhuulilta.\n\nHe tiesivät paljon — mistä ihmeestä he olivatkaan saaneet tämän kaiken\ntietää? Sariola tankkasi tankkaamistaan: Kirjoittanut suurempia\nsummia... suurempia summia kuin on tarvittu... Käyttänyt firman\nnimeä... firman nimeä itselleen... Lainannut kassasta... lainannut\nkassasta... Täällä huoneistossa... huoneistossa ottanut vastaan\nnaisia... naisia.\n\nSyntyi melu, jonka kestäessä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hyvén tuntui\nsyytävän kylmiä ja kovia sanoja johtokunnan silmille. Angervoinen\nnähtävästi keksi lieventäviä asianhaaroja. Askeleet, jotka sattumalta\nlikenivät ovea, pelästyttivät apulaisjohtajan ja karkottivat hänet\nhetkiseksi toiseen huoneeseen. Kun hän taasen seisoi kokoontuneen\njohtokunnan oven takana, kuuli hän kiivasta väittelyä.\n\n— Silloin, silloin olisi hänet pitänyt erottaa, kun hänet saatiin\nkiinni vaillingista...\n\n— Hyvä sanoa, hyvä sanoa, mutta... mutta mistä olisi otettu toinen\nsijaan?\n\n— Täytyy aina ajatella, että nuori mies voi tehdä ajattelemattoman teon\nja parantaa tapansa.\n\n— Ei sellaisia tapoja paranneta. Ne ovat luonteenvikoja.\n\n— Minä olisin... olisin jo aikoja sitten... aikoja sitten ta-tahtonut\nsiirtää Lempisen... Lempisen Sammosta tänne. Mu-mutta Blundh on aina\npannut vastaan.\n\n— Eiväthän nämä asiat ole todistetut. Ne ovat vain epäluuloja...\n\n— Siinä on todistusta yllin kyllin, että kassassa kerran on ollut\nvaillinki...\n\n— Mehän päätimmekin silloin panna pois hänet. Mutta tuo Angervoinen\ntuli vähin.\n\n— Hän on harvinaisen miellyttävä ja tarmokas nuori mies ja minä\nuskallan väittää... että herrat kaikki ovat antaneet arvoa hänen\nhienolle käytöstavalleen ja nuorekkaalle vilkkaudelleen...\n\n— Puheenjohtajan asia olisi ollut sanoa...\n\n— Mi-minkä tähden pu-puheenjohtajan? Minä olen aina sanonut, että\nhä-hänellä, on a-afäärisilmää.\n\n— Veli juuri on suosinut häntä.\n\n— Mutta onko nyt suuren liikkeen arvolle sopivaa...? Jos nämä\nhuhut leviävät kaupungille, niin ei yksikään ihminen osta meidän\nkirjojamme...!\n\n— Se on niin vaikeaa... vaikeaa. Tällä Teräksellä on kuitenkin\nliikemiessilmää... ja -innostusta... ja... ja hän on pa-paljon\nkehittynyt.\n\n— Nyt minä lähden kotiin, mutta katsokaakin, että asiat tulevat\nselviksi...\n\n— V-veli ei nyt lähde ennen kuin... ennen kuin... Se on ollut paha,\nettei v-veljellä... veljellä ole ollut t-tilaisuutta säännöllisesti\nkäydä... käydä näissä jo-johtokunnan ko-kouksissa...\n\n— Minun selkääni kolottaa ja minä lähden. Te tiesitte, kun minut\nvalitsitte johtokuntaan, etten minä...\n\n— Me lähdemme pian kaikki...\n\n— Se on minun viimeinen sanani, että laittakaa asiat selviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeo Teräs istui perimmäisessä huoneessa, edessään pinkka korrehtuureja.\nMutta hän ei lukenut niitä, hän tiesi, että hän nyt oli joutunut\nkiipeliin ja ettei häntä mikään pelastaisi. Toimittaisivatko he hänet\nlinnaan? Sitä he eivät uskaltaisi. Pitkäköhän juttu siitä tulisikaan?\nKuka olikaan saattanut ajatella, että näin kävisi! Nuoren miehen sydän\nlöi kiivaasti ja ohimoissa takoi.\n\nHän painoi kasvot käsiään vastaan pöydälle ja hetkiseksi hänen\nelämänsä ikään kuin pysähtyi. Vuosien melun jälkeen vallitsi hänessä\nsilmänräpäyksen hiljaisuus. Ajattelemattomuuden jälkeen, jota oli\nkestänyt koko hänen ikänsä, alkoi hänen sieluaan valaista ajatus: mitä\nminä olen tehnyt? Kuka minä olen?\n\nSilloin avautui ovi ja johtaja Sariolan pää tuli näkyviin.\n\n— No... no... no... täällähän hän vielä... vielä onkin.\nKorrehtuurinluvussa, vai... vai kuinka?\n\n— Ahkera mies, ahkera mies, sanoi kamreeri Svan äänellä, jolla paha\nomatunto puhuu.\n\n— Me olemme täällä keskustelleet siitä, lausui vuorostaan Angervoinen\nhymyillen, — että, kun nyt kadotamme monivuotisen ystävämme Antti\nSalmensuun, niin meidän täytyy, kaikkien, niin nuorten kuin\nvanhojen, ruveta entistä tarkemmiksi ja varovaisemmiksi. Olisihan se\nanteeksiantamaton rikos, jos tämä kansallinen yritys...\n\nKuin toisista maailmoista tullen katsoi Leo Teräs johtokunnan\nherroihin. He eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista vakavuutta\nnuoren miehen kasvoilla.\n\n— Noo... noo... ei nyt pidä o-ottaa Salmensuun eroa niin... niin\nsurulliselta kannalta. Me olemme a-ajatelleet, että jos... jos\nlähtisimme Minervaan hiukkasen istumaan, niin saisimme puhua... puhua...\n\nJa parhaimmassa sovussa läksivät herrat vanhaan Minervaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmen kuukauden perästä tapahtui romahdus. Tuli ilmi, että Teräs oli\nväärentänyt Pitkäsen nimen — eikä ensimmäistä kertaa. Silloin ei Leo\nTerästä enää pelastanut mikään. Hän tosin ei joutunut oikeuteen, mutta\nasia tuli puolijulkiseksi ja hän sai lähteä Runolasta. Kysymykseen\neivät tulleet kauniit puheet eivätkä juhlaillalliset Minervassa,\njollaiset oli pidetty Salmensuulle. Poltettuaan erinäisiä papereita\nja korjattuaan lukitusta laatikostaan vanhan ylioppilaslakkinsa sekä\npari tyhjää konjakkipulloa hän, hattu niskaan painettuna ja sanomatta\nkenellekään hyvästi, paiskasi kiinni Runolan oven.\n\n\"Alhambrassa\" ottivat liike- ja sanomalehtimiehet hänet avosylin\nvastaan. Eläköön — hän oli nyt kokonaan heidän miehiään — eläköön!\n\nJa omituista kyllä: vaikka Angervoinen pani liikkeeseen koko perintönsä\nja vaikka tiilitehtaan taitava johtaja otettiin Runolaan, niin\nkustannusosakeyhtiötä ei enää pelastanut mikään.\n\nEräänä iltana olivat liikemiehet ystävineen koolla Alhambrassa eli\nAlhamprassa, kuten Ollikaisella oli tapana sanoa. Teräs oli samana\npäivänä tullut suuren kivimuurin omistajaksi. Mitenkä tämä oli\nmahdollista — sitä ei Leo Teräs itsekään ymmärtänyt, sillä penniäkään\nei hän ollut maksanut eikä hänellä sillä hetkellä ollut taskussa kuin\nvähän päälle kymmenen markkaa. Mutta Ollikainen ja Paksula olivat\njärjestäneet asiat ja teräs tunsi olevansa puuttuva rengas äärettömän\npitkässä ketjussa, jonka toinen pää oli jossakin hämäräperäisessä\nmaatilassa Suur-Kaupungin lähellä. Tästä maatilasta ketju juoksi\nerinäisten pankkien ja muiden epämääräisten luotonantolaitosten kautta,\nsivuuttaen matkallaan erinäisiä suurkaupunkilaisia kivimuureja, sekä\npäätyi lopulta ihmeelliseen oikeusjuttuun, jota paraikaa selviteltiin\nKulojärven käräjillä. Kauppakirja oli kuin olikin hänen hallussaan ja\nhuomispäivänä oli hänen määrä korottaa kaikkien asukkaiden vuokraa.\nTämä korottaminen, juuri tämä korottaminen, oli kaikkein tärkein pykälä\nkoko kaupassa.\n\n— Se ujostelee sitä korottamista, sanoi Ollikainen. — Kas, kas, kas\nkuinka se on totista poikaa!\n\nKaikki purskahtivat nauruun. Syntyi mahtava naurunrähäkkä.\n\n— Eläköön! huusi Riti-Rati ja joi lasinsa pohjaan.\n\nHornanheimo katseli savupilven läpi Leo Teräkseen. Nuori liikemies\nteki vielä varsin lapsellisen vaikutuksen Ollikaisen ja Paksulan\nrinnalla. Hänen edessään oli vielä pitkä kehitysmahdollisuus. Hänen\ntielleen tulisi kohoamaan paljon sekä kaupunkitaloja että maakartanoja\nja huviloita. Kauppojen kintereillä tulisi seuraamaan monet hauskat\njuhlaillalliset ja istunnot.\n\n— Eläköön, veli Teräs! sanoi Hornanheimo juhlallisesti, ikään kuin hän\nolisi ollut Teräksen häissä ja juonut sulhasen maljan. — Onneksi olkoon.\n\n— Eläköön! huudettiin remuisasti joka kulmalta pöytää.\n\nViereisessä pöydässä nousi äkkiä sielläkin sellainen ilo, ettei\nse voinut olla herättämättä huomiota liikemiesten seurassa. Mitä\nihmettä nuo nyt nauroivat ja mitä se saarnasikaan se nuoriherra, joka\nseisoi tuolilla ja hosui, jokin paperiviuhka kädessä. Repäiseviä\nasioita se mahtoi esittää, koska nauru yhtä mittaa keskeytti puheen.\nHienonnäköinen herra, vaikka seisoikin selin. Paksula nosti nenänsä\npystyyn ja kahmaisi kätensä toisen korvan ympärille kuullakseen\nparemmin. Muut pöytäkunnan jäsenet olivat siirtyneet omiin asioihinsa.\nRiti-Rati tiedusteli Ollikaiselta käräjäjuttua, jonka jokin kelloseppä\noli nostanut Ollikaisen välittämän huvilakaupan johdosta. Mikä se\noli se sellainen kelloseppä, joka vaati kauppaa rikki muka petoksen\nperustuksella? Ollikainen päästi suuren naurun. Mikä se muu oli\nkuin sellainen varakas ukonkänttyrä, joka oli tahtonut saada korean\nhuvilan ilmaiseksi. Mutta käräjöiköön ukko vain, maksamaan se hänelle\ntulee eikä mitään muuta. Hornanheimo ja Teräs olivat yhtäkkiä\njoutuneet vakavaan keskusteluun tämänlaatuisen talonvälitystyön\nperiaatteellisesta puolesta, mutta molemmat kuuntelivat toisella\nkorvallaan valppaasti, mitä naapuripöydässä sanottiin. He saattoivat\nvarsin hyvin kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa, aivan kuin heidän\nkummallakin korvallaan olisi ollut eri hermokeskusta. Hornanheimo\npani merkille, että Teräs tänä yhtenä iltana oli tullut ikään kuin\nmieheksi. Oli oikein virkistävää jutella hänen kanssaan. Hänellä\noli tosiaankin \"silmää\". Hän saattoi vielä koota suuren omaisuuden\nja varmasti kokoaisikin. Yhtäkkiä jäivät molemmat herrat keskellä\nlausettaan tuijottamaan naapuripöytään, johon tarjoilijaneiti paraikaa\nkantoi jäihin upotettuja shamppanjapulloja. Puhuja, seisoen tuolilla,\nlöyhytteli kasvojaan yhdenkokoisilla paperiarkeilla, joita viuhkan\nmuodossa piti kädessään. Pöytäkunta nauroi haljetakseen. Äkkiä oikaisi\npuhuja viuhkaa yleisöään kohti ja jatkoi esitystään:\n\n— Ottakaa siis tästä ikimuistettavasta illasta pieni muisto. Tekisi\nmieleni nimittää näitä... todistuskappaleita käsissäni... sanoisinko\nhistoriallisiksi pelikorteiksi, sillä viisaat maan miehet ovat niillä\najanvietteekseen pelanneet korkeaa peliä. Näette tässä patanihdin\nasemesta patalakki-virsuäijän, eli... sanoisinko: kansallisnihdin.\nHänen nimeään en mainitse sen kunnioituksen vuoksi, jota tunnen itse\noriginaalia kohtaan. Kiitollisuuden velka ei ole mikään miellyttävä\nvelka, mutta te ette jää minulle mitään velkaa, jos otattekin irti pari\nlehteä viuhkastani ja viette kotiin muistoksi. Sillä näiden paperien\narvo, joka kerran oli sata markkaa kappaleelta — on nyt ± 0. Dixi.\n\n— Runolan osakekirjoja! pääsi Leo Teräksen huulilta ja hän tuijotti\ntuijottamistaan puhujaan, joka riemuhuutojen kaikuessa oli asettunut\nistumaan. — Runolan osakekirjoja! toisti Teräs.\n\nPaperit kiersivät käsistä käsiin ja herrat tarttuivat niihin nauraen ja\nmeluten. Oli mahdotonta erehtyä: kuva sinivalkealla pohjalla oli kuin\nolikin Runolan merkki, Väinämöinen, patalakki päässä, jalassa virsut.\n\n— Oliko se Ruokoranta, kuiskasi Hornanheimo jännityksen vallassa, — no,\nse Sanfrid Säfstrandin poika? Olisiko hän vuosien perästä palannut?\n\nTutkittuaan äskeistä puhujaa Hornanheimo kuitenkin kohta vakuuttautui,\nettei puhuja ollut Ruokoranta. Taisipa vain olla noita Ruokorantoja\nmuitakin kuin se kansallisen Diogeneen poika. Taisipa olla niin, että\naika kasvatti niitä.\n\nHornanheimo naureskeli itsekseen. Ihmeellisesti tosiaan äskeinen\npilkkaaja muistutti Ruokorantaa. Mihinkähän sekin, Ruokoranta, oli\njoutunut.\n\n— Noo-o, ähkyi Ollikainen pöydän takaa, — kivimuurin isäntä hoi...!\nKas, kas, vieläkö se nyt ujostelee sitä korottamista! Tilataanpas mekin\nsitä samppista, mitäs me tässä rupeamme olemaan huonompia kuin nuo\ntuolla. Pst... pst.. hoi, rööken...\n\n— Runolan osakekirjoja! huudahti Leo Teräs äkkiä ikään kuin hän nyt\nvasta olisi käsittänyt asian koko sen laajuudessa, ja purskahti\nnauruun. — Eläköön Runola-vainaja! huusi hän toistamiseen ja huitoi\nkäsillään.\n\nViereisessä pöydässä liehutti Matti Lohipato häntä vastaan\nsinivalkoista paperia ja nauroi. Jossakin salin perällä, keskellä\nsinistä sauhua, paukahti shamppanjapullo.\n\n\n\n\nNINIVEN PROFEETTA\n\n\nDaniel Ståhlella ei ollut työtä. Hän mittaili Suur-Kaupungin katuja.\n\nPäiväkausia hän saattoi katsella ihmisvirran kulkua ilman että mikään\nerityinen piirre ihmisissä pisti esiin. Hän seisoi kadunkulmissa ja\nunohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Alituinen liike ympärillä\nvaivutti unentapaiseen tilaan, kuten pauhaava vesi, kun se juoksee\nuomassaan rannallaseisojan ohitse. Daniel Ståhle heräsi johonkin\nnauruun tai katseeseen, joka kohtasi häntä, ja läksi silloin\nliikkeelle, häviten kuin pieni aalto lukemattomien samanlaisten\njoukkoon.\n\nMutta sitten tuli hetkiä, jolloin ihmisten ajatukset astuivat ulos\nkätköistään ja asettuivat heidän kasvoilleen kuin irtipäästetyt linnut\nhäkkinsä katolle. Silloin tuntui kauhealta. Oli kuin ei enää olisi\nvoinut elää, kuin ei maailma olisi voinut pysyä pystyssä, kuin se tällä\nhetkellä, tässä silmänräpäyksessä olisi täytynyt muuttua tomuksi ja\ntuhaksi. Kauheita asioita seisoi kirjoitettuna ihmisten kasvoihin,\nlastenkin.\n\nKuinka Jumala saattoi sitä kärsiä, kuinka ei hän heti hävittänyt\nNiniveä? Olihan hänellä valta. Eikö sen pahuus vielä ollut tullut hänen\nkasvojensa eteen? Eikö hän nähnyt, mitä oli kirjoitettuna Niniven\nlasten otsaan?\n\nDaniel hätääntyi Niniven puolesta. Vanha Ninive, Jumalan suuri\nkaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen, oli ollut hänelle rakas,\nhän ei ollut tahtonut sen häviötä. Mutta Niniven lapset itse olivat\ntahtoneet nauttia ja muuttua tomuksi. Jumala oli viimeiseen asti\ntahtonut varjella heitä, mutta lopulta heille oli käynyt, niin kuin he\nolivat tahtoneet. Jo kauan oli vanha Ninive ollut tomua ja tuhkaa. Jos\nuuden Niniven lapset olisivat tahtoneet mennä katsomaan sijaa, kuhunka\nJumalan vanha kaupunki oli haudattu, niin eivät he olisi löytäneet sitä.\n\nKuinka kaunis olikaan tämä uusi Ninive! Sen lapset olivat rakentaneet\nkomeita taloja, katuja, puutarhoja ja muistomerkkejä. Kun ilta\ntuli, loisti tuhansia valoja. Olisi luullut, että itse Jumala oli\nrakentanut uuden Niniven kuningaskaupungiksi ainokaiselle pojalleen.\nJumala rakasti uutta Niniveä, suurta kaupunkiaan, kolmen päivämatkan\nsuuruista. Eikö ollut mitään keinoa estää Niniven pahuutta tulemasta\nJumalan kasvojen eteen, eikö ollut mitään keinoa poistaa tomun ja\ntuhkan ajatuksia, jotka asuivat Niniven lapsissa, eikö ollut mitään\nkeinoa säästää Niniven kauneutta ja varjella sitä muuttumasta tomuksi\nja tuhaksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä seisoi Daniel raitiovaunun sillalla. Aurinko paistoi\nhäneen ja hänen ajatuksensa lepäsivät. Rahastaja seisoi hänkin\nauringossa ja katseli kevään tuloa. Viimeiset lumet sulivat,\nlehtisilmut paisuivat, nurmikot alkoivat vihannoida. Hyönteisetkin\nliikkuivat auringossa. Vaunu pysähtyi ja sillalle astui nuori tyttö.\nEnnen pitkää oli hän keskustelussa rahastajan kanssa. Heidän suunsa\npuhuivat vaihtolipuista, kaduista ja pysäkeistä, mutta heidän silmänsä\nja hymynsä puhuivat aivan toista. Tytön hymyilevistä kasvoista hohti\ntulikiven karva kuin lahoavasta puusta. Hän puhui ja nauroi ja\nnauroi ja puhui. Hän ei huomannut kalpeaa kanssamatkustajaa, joka\ntuijotti häneen. \"Älä tee Jumalaa murheelliseksi, ajattele itseäsi ja\nkaupunkia!\" rukoili Danielin katse. Mutta tulikivenhohde silmissään\nhymyili tyttö vain rahastajalle. Silloin kävi Daniel kiinni hänen\nranteeseensa.\n\n— Jumalan tähden, mitä sinä teet!\n\nTyttö huudahti, rahastaja tönäisi rauhanhäiritsijää ja palautti hänet\njärjestykseen. Sitten oli kaikki ennallaan. Mies ja nainen jatkoivat\nleikkiään, heidän kalpea kanssamatkustajansa tuijotti katuun. Aurinko\npaistoi heihin kaikkiin.\n\n— Ninive tahtoo tulla tomuksi, ajatteli Daniel.\n\nHäntä värisytti keskellä auringonpaistetta ja hän tunsi suurta\nväsymystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAutot, jotka täynnä ihmisiä ajoivat keväisinä iltoina Suur-Kaupungista,\ntekivät kammottavan vaikutuksen. Miehet ja naiset huusivat ja\nnauroivat. He olivat kauniit ja nuoret, Jumalan rakkaan kaupungin\nlapsia. Mutta lahoamisen tuli ympäröi heidän kasvojaan ja loisti\nheidän silmistään. Eivätkö he tunteneet polttoa kasvoillaan, eivätkö\nhe nähneet, missä vaarassa he olivat ja mihin vaaraan he saattoivat\nkaupunkinsa? Eivätkö he tietäneet, minkä merkin he olivat ottaneet\notsalleen? Daniel pysähtyi ja katseli henkeä pidellen, kuinka kävisi.\nKuorma täynnä naurua läheni tomupilvessä. Vaunun silmät lähettivät\nedellään kaksi suurta, terävää sädettä, jotka ikään kuin puhkaisivat\nauki tien. Nauru ja lahoamisen tuli värisivät ilmassa vaunun yllä.\n\n— Sammuttakaa, sammuttakaa! huusi Daniel ja juoksi kadulle.\n\nMutta vaunu suhahti hänen ohitseen ja meni menojaan.\n\nMitä tehdä? Eihän voinut antaa noiden kauniiden ihmisten hukkua ja\nhukuttaa kaupunkia!\n\nDaniel Ståhle meni kaupungin ulkopuolelle, sinne minne hän oli nähnyt\nautojen ajavan. Hän seisoi tiellä, jonka kevätaurinko oli paahtanut\nlämpöiseksi, ja katsoi nuorta vihantaa, mutta hänen ajatuksensa\nolivat yksinomaan siinä vaarassa, mikä uhkasi kansaa ja kaupunkia. Ei\nyhtäkään autoa hän päästäisi ohitseen, ennen kuin hän oli näyttänyt\nninivenlapsille merkin, joka paloi heidän otsallaan. Heidän täytyi\nkääntyä takaisin, kunkin täytyi mennä yksikseen kammioonsa ja huutaa\nJumalansa puoleen. Heidän täytyi ymmärtää, että tämä oli kaikkein\ntärkeintä: välit selviksi Jumalan kanssa.\n\nDanielin ei tarvinnut odottaa kauan. Suuri tumma auto tuli, puskien\nkahdella valosarvellaan auki tien tomua. Daniel seisoi keskellä tietä\nja huitoi käsillään. Kummitus päästi kauheita törähdyksiä, mutta ei\nhiljentänyt vauhtiaan. Daniel huusi suurella äänellä. Ilma tuli jo,\nvauhdin työntämänä, voimakkaana puhalluksena häntä kohti.\n\n— Kuilu! huusi hän kaikilla voimillaan.\n\nTomupilvi peitti hänet, törähdykset olivat kuin yhtämittaista ammuntaa.\nÄkkiä ne vaikenivat ja sijaan tulivat ihmisäänet.\n\n— Kuilu! huusi Daniel hätääntyneenä. — Kääntykää takaisin ja menkää\nkukin kammioonne huutamaan Jumalanne puoleen...\n\nVaunun ohjaaja huusi ja torui. Herra, joka istui nuoren naisen\nrinnalla, rupesi hänkin torumaan. He kysyivät jotakin ja vaativat\nvastausta, mutta kysymys koski Danielin mielestä jotakin aivan\nturhanpäiväistä ja hän sanoi heti tärkeän asiansa.\n\n— Teidän otsallanne on lahoamisen merkki. Jumalan tähden, pelastakaa\nitsenne ja kaupunki!\n\n— Hän on hullu, sanoi herra ja käski ajaa eteenpäin.\n\n— Ei! huusi nainen ja nousi seisomaan. — Se on nyt se kuuluisa Niniven\nprofeetta. Kuinka hän on kaunis! Minä tahdon puhua hänen kanssaan.\n\nHerra puhui jotakin siitä, miten tuollaisten sallittiin vapaasti\nliikkua ulkona, mutta nainen oli noussut ja kääntynyt Danielin puoleen.\n\nTuo tahtoo pelastua! ajatteli Daniel ja tarttui auton laitaan.\n\n— Käänny takaisin. Mene yksinäisyyteen ja ajattele elämääsi. Älä leiki.\nSinä olet kaunis ja sinä kuulut Jumalalle. Minulla oli sisar, joka ajoi\nniinkuin sinä. Käänny takaisin...\n\nNainen oli irroittanut kukan rinnastaan ja kosketti sillä keveästi\nnuoren miehen lapsellisia kasvoja.\n\n— Oletko sinä Niniven profeetta? sanoi hän ja hymyili.\n\nDaniel tunsi kasvoillaan liekin hänen silmistään ja aikoi juuri\ntulisesti käydä selittämään, miten vaarallinen merkki oli Niniven\nlasten otsalla, kun auto läksi liikkeelle ja työnsi hänet syrjään.\nNaisen punainen kukka lahosi jo maantien tomussa. Hänen huntunsa liehui\nvielä hänen ympärillään. Daniel seisoi tiellä ja katseli etenevää\ntomupilveä.\n\n— Kuinka kaunis hän oli ja kuinka Jumala rakastaa häntä, ajatteli hän.\n— Voiko hänen toivonsa olla muuttua tuhaksi ja tomuksi...? Niniven\nprofeetta! muisti hän samassa. — Olisiko Jumalan sana tullut minulle...\nminulle?\n\nHän pysähdytti muitakin autoja. Kuljettajat ja herrat suuttuivat\nhänelle silmittömästi, naiset katselivat häneen uteliaina, eräs heitti\nhänelle lentosuudelmia. Ei ainoakaan auto kääntynyt takaisin. Niniven\nlapsilla näytti olevan oma tahtonsa.\n\n— Olenko minä hullu? ajatteli Daniel, kun hän illalla, väsyneenä ja\nnälkäisenä astui kotia kohti. — Vai olenko minä Niniven profeetta?\n\nKerran hän joutui näkemään, miten hevonen ylämaassa veti hyvin suurta\nkuormaa. Ajaja istui kuormalla, löi piiskalla ja kirosi. Daniel riensi\nauttamaan hevosta. Mutta mäen päällä nosti ajuri melun. Hän oli\nsuutuksissaan lyödä Danielia. Ihmisiä kokoontui ja poliisi tuli. Ajuri\nvetosi yleisöön: oliko hänen hevosensa huono? Eikö se muka jaksanut,\neikö hänellä ollut oikeutta käskeä sitä ylämaassa, eikö se ollut hänen?\nPoliisi otti Danielia niskasta ja käski hänen lähteä kotiin. Daniel\nkulki katuun tuijottaen.\n\nJoukko poikia käveli hänen perässään. Heitä huvitti repale, joka oli\nirtaantunut Danielin takista. Daniel tunsi äkkiä haluavansa tehdä\npojille jotakin iloa, lahjoittaa heille jotakin. Eikö hänellä ollut\nyhtään rahaa? Ei. Mutta hän tahtoi mennä heidän mukaansa ja kertoa\nheille tarinan Ninivestä. Hän kääntyi ympäri. Pojat hätkähtivät\nhetkeksi hänen katsettaan, mutta sitten he päästivät pahan naurun.\nJa Daniel näki juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli alkamaisillaan\nheille puhua, että ajatusten linnut oli päästetty irti ja istuivat\nhäkkinsä katolla. Kauheita asioita oli kirjoitettuna poikain kasvoihin,\nrikollisuutta tästä hetkestä lähtien aina heidän päiviensä loppuun asti.\n\nSanat kuolivat Danielin huulilla. Mitä kauheita asioita nuo\ntulisivatkaan tekemään. Eikö ollut mitään keinoa? Jollei, niin Niniven\ntäytyi hukkua.\n\nKerran hän joutui auttamaan naista, joka kantoi ruumisarkkua. Arkku ei\nollut pieni, vaikka se oli valkoinen, ja sitä oli hankala kantaa sen\npitkän muodon vuoksi. Nainen oli avusta kiitollinen. Hän kertoi, että\nhänen neljätoistavuotias tyttärensä oli kuollut. Olihan sitä ikävä,\nse oli jo niin auttanut äitiä. Kaikki muut lapset olivat pienempiä.\nMentiin sillan yli, tultiin köyhien kaupunginosaan ja poikettiin suuren\nkivimuurin portista sisään. Kolkolla pihamaalla juoksi vastaan joukko\nlapsia eikä Danielin apua enää tarvittu.\n\n— Ninive ei sittenkään huku, ajatteli nuori mies palatessaan sillan\npoikki.\n\nHän seisoi kauan ja katseli kaupunkia kuten katsellaan toipuvaa rakasta\nsairasta, ja hänen mielessään oli kuin juhla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna luettiin sanomalehdistä: Itsemurha. Eilen tavattiin\nompelijatar Emmi Lilja kuolleena vuoteessaan, asunnossaan Merikadulla\nn:o 35. Kun vainaja jo pitkän aikaa oli ollut raskasmielinen, epäillään\nhänen hä'ällä päättäneen päivänsä. Lääkärintutkimus tulee tietenkin\nvarmistamaan kuoleman syyn. Lilja oli kuollessaan ainoastaan 20 vuoden\nvanha.\n\nLuettuaan uutisen sai Daniel päähänsä, että tämä Lilja oli heidän\npienen kasvattityttärensä, Annikin, äiti. Kotiväen vakuuttelut ja\ntodistelut eivät auttaneet — ikään kuin rikokset olisivat kiertyneet\nkimppuun ja jokainen olisi iskenyt käärmeenpäänsä hänen lihaansa,\nDaniel kärsi. Minkä tähden maailma oli niin paha ja onneton? Äiti\nhoiteli nuorukaista ja puheli hänelle kuin sairaalle. Ei sopinut surra\ntuolla tavalla. Maailma oli sekä hyvä että paha, oli paljon kunnollisia\nihmisiä, jotka taistelivat syntiä vastaan ja tekivät työtä. Täytyy\njättää asiat Jumalan käteen, täytyy antaa nisujen ja ohdakkeiden kasvaa\nelonaikaan asti. Ihminen sekoo, jos rupeaa ajattelemaan maailman\npahuutta. Mutta Daniel ei saanut rauhaa. Hän alkoi yhä enemmän uskoa,\nettä Jumalan sana oli tullut hänelle, Danielille, Voldemar Ståhlen\npojalle. Hänen täytyi varoittaa kansaa ja kaupunkia.\n\nJa hän astui sisään kiiltävästä ovesta, josta hän näki menevän paljon\nkansaa. Hän tunsi paikan, hän oli joskus ollut siellä isänsä ja\nsisarensa kanssa. Ihmiset istuivat pöytien ympärillä, söivät ja joivat\n— aivan kuten hän itse kerran oli istunut, silloin kun hän ei vielä\najatellut mitään. Huone oli rikas ja ihmiset rikkaissa puvuissa. Heidän\nkasvoilleen oli kirjoitettuna, että he puhuivat tyhjiä ja turhia sanoja.\n\nDaniel tarttui tuolinselustaan tyhjän pöydän ääressä keskellä huonetta\nja sanoi:\n\n— Ystävät, te puhutte tyhjiä ja turhia sanoja, ettekä ajattele mitään.\nMutta älkää tehkö itsellenne vahinkoa. Jumala rakastaa teitä, te olette\nkutsutut onneen, te ja teidän kaupunkinne, tämä kaunis uusi Ninive.\n\nJoku tarttui hänen käsivarteensa. Tarjoilijaneiti seisoi hänen edessään\nja osoitti hänelle ovea. Kun ei puhuja tahtonut lähteä, tuli nuori\npoika tarjoilijaneidin avuksi. Daniel katsahti ympärilleen. Pilkka oli\nkymmenillä kasvoilla. Se istui kuin naurava harakka ihmisten silmissä\nja suupielissä. Joku kalpea nainen oli noussut ja tuijotti, silmät\ntäynnä kyyneliä, puhujaan. Kun Daniel jo käveli kadulla, juoksi sama\nnainen hänen perässään ja tarttui hänen käteensä.\n\nHän ei siis ehkä sentään suotta ollut puhunut!\n\n— Tahtooko Ninive elää? kysyi profeetta itseltään illalla, kun hän\npalautti mieleensä monet naurajat ja jonkun harvan ihmisen, joka oli\nkatsonut häneen vakavasti. — Tahtooko Ninive tulla tomuksi ja tuhaksi\nvai tahtooko se elää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nDaniel Ståhle oli herättänyt huomiota ja antanut Suur-Kaupungille\npuheenaihetta. Häntä kutsuttiin yleisesti Niniven profeetaksi. Hienot\nnaiset keskustelivat hänestä mielenkiintoisesti ja jotkut tunnustivat\nsuoraan, että he olivat rakastuneet häneen. Taiteilijat katselivat\nhäntä sopivana mallina erinäisiin tarkoituksiinsa ja kirjailijoiden\nmielessä alkoi itää, kun he näkivät kärsivän, kuvankauniin nuorukaisen\nkulkevan kadulla. Kuinka saattoi olla niin kaunis eikä yhtään tietää\nsiitä? Sisaret, joiden kauneudesta aikoinaan oli niin paljon puhuttu,\neivät olleet mitään profeetallisen veljensä rinnalla.\n\nEikä yksin Suur-Kaupungin hienosto näin kiinnittänyt huomiota Daniel\nStåhleen. Laitakaupunkien uskovaiset olivat hekin ottaneet selkoa\nhänen toiminnastaan ja odottivat, mitä hedelmiä hänen profeetallisesta\ntoimestaan näkyisi. He jos kutka tiesivät, että Ninive tarvitsi\nherätystä. Niin syntinen oli aika, että vain täytyi ihmetellä Jumalan\npitkämielisyyttä. Muutamat laitakaupungin naiset hankkivat Daniel\nStåhlelle saarnaluvan ja rupesivat kutsumaan häntä pastoriksi. Tämä\ntapahtui, kun Daniel kerran oli joutunut selkkauksiin poliisien kanssa\nja viettänyt koko yön humalaisten seurassa poliisikamarissa. Sen\njälkeen täytyi Danielin käydä kokouksissa ja ompeluseuroissa puhumassa.\n\nMutta profeetta oli kumma mies. Hän puhui aina yhtä ja samaa, aivan\nkuten lintu, joka osaa vain yhden ainoan oman nuottinsa. Aina hän\npuhui merkistä ihmisten kasvoilla, tomusta ja tuhasta. Kun saarnan oli\nkuullut muutamaan kertaan, osasi sen ulkoa. Niin sanoivat monet ja\npilkkasivat profeettaa, mutta toiset olisivat jaksaneet kuulla häntä\naamusta iltaan. He itkivät, kun he vain katsoivatkin häneen. Joskus\nsaattoi profeetta yhtäkkiä poiketa aiheestaan ja lausua julki jonkun\nläsnäolevan pahat ajatukset. Ei sellaista kukaan kärsinyt, että toinen\nihminen, vaikka hengellisesti armoitettukin, tuli suuren seurakunnan\nkuullen sanomaan: sinä näyttelet tässä uutta pukuasi, tai: sinä\nkadehdit ystävätärtäsi, joka tuolla pyyhkii kahvikuppeja! Profeetta sai\npaljon vihamiehiäkin.\n\nHänen uskollisimpana ystävänään esiintyi aina leskirouva Alviina\nViiman, joka eli pienestä pääomastaan ja joka niin muodoin oli\nriippumaton. Hän jaksoi kuunnella \"pastoria\" loppumattomiin, hän hoiti\nusein kokouksissa tarjoilua ja toimitti lukkarin virkaa. Hän oli vielä\nnuorekas ja hänellä oli laulunääntä. Hän myöskin puolusti nuorta\nsaarnaajaa, kun hänen kimppuunsa käytiin.\n\n— Pitääkö hänen sitten kaikin mokomin tunnustaa jotakin uskoa,\nsanoi hän, kun häneltä vaadittiin tietoa siitä, minkä hengen lapsia\nprofeetta oikeastaan oli, ja lausuttiin epäilys, etteihän vain oltu\ntekemisissä väärän profeetan kanssa. — Hän on ennen kaikkea Jumalan\nlapsi. Hänpä juuri ei vapaasta tahdostaan tahdo tunnustaa mitään\nlahkoa, vaan ainoastaan Jumalan lasten nöyryyttä... Vanhan testamentin\nuskoa? Sen vuoksi, että hän saarnaa Niniveä vastaan? Niinkuin ei tämä\nSuur-Kaupunki olisi Ninive pahuudessaan ja juoppoudessa! Minä olen aina\nollut sitä mieltä, ettei ihmisen pidä sitoa itseään mihinkään lahkoihin\nja samaa mielipidettä on pastori. Sen vuoksi me suhtaudummekin niin\nhyvin toistemme seuraan. Pastori aina sanoo, että on niin hauskaa, kun\nViimanska pesee kupit, tietää, että on puhdasta. Me menemme pyhänä\nSaareen ja minä annan kahvia viisitoista penniä kuppi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhäiltana seisoi profeetta todella rantakalliolla Saaressa ja katseli\nyli tyynen merenlahden valkoista Niniveään, jonka tornit kohosivat\nkeväisen autereen sinestä. Hänen ympärillään oli parikymmentä naista\nja he lankesivat kaikki polvilleen hänen kanssaan ja rukoilivat kansan\nja kaupungin puolesta. Tuli räiskyi kivien kolossa ja rouva Viimanin\nkirkas kahvipannu mustui liekkien keskellä. Sellaista kahvia kuin\nViimanska, ei kukaan keittänyt, se oli varma. Eikä kellään ollut niin\nvalkoisia pöytä- ja pyyhinliinoja. Juotiin kolme kuppia kahvia ja\nveisattiin kuppien välissä. Kaunis, syntinen Ninive hymyili lahden\ntakana, ikään kuin ilkkuen profeettaansa ja hänen seuralaisiaan.\nIllalla palattiin kahdessa veneessä kaupungin rantaan. Laulettiin.\n\n— Miksei rouva Viiman laula? kysyi profeetta, joka huomasi tutun äänen\npuuttuvan kuorosta.\n\n— Pastori kysyy, miksei Viimanska laula! huudettiin toisesta veneestä\ntoiseen.\n\n— Ihmisen ei aina tee mieli laulaa, vastasi Viimanska.\n\nKun saarnaaja rannassa sanoi hyvästi naisille, ilmoitti rouva Viiman\nhaluavansa kahden puhua pastorin kanssa. Muut naiset jäivät siis\nkantamaan tarjoilutarpeita ja rouva Viiman käveli Ståhlen rinnalla\npuhkeavien lehmuksien alla.\n\n— Minä vain sitä, sanoi rouva Viiman, — että pastori ottaa vain muita\nkeittämään kahvia — ainahan niitä on tulijoita! Ja ehkä ne voivat\nantaa kahvin kymmenen penniä kuppi. Ja voivathan ne laulaakin. Onhan\nsillä Sandralla ääntä kuin palovahdilla. Niin että minä vain... etten\nmitenkään tahdo olla tiellä.\n\nStåhle ei ymmärtänyt syytä rouva Viimanin suuttumukseen ja vakuutteli\nvilpittömästi, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseenkään auttamassa\nhuviretkillä, niin kauan kuin rouva Viiman vain tahtoi nähdä sen suuren\nvaivan ja laulaa ja keittää kahvin.\n\n— Mitä pastori sitten lähetti Sandran pyyhkimään kuppeja! huusi\nViimanska.\n\n— Ettei rouva Viiman väsyisi, siitä syystä vain, vakuutti Niniven\nprofeetta.\n\nHetkisen rouva Viiman taisteli itsensä kanssa, mutta sitten hän\npurskahti itkuun.\n\n— Pastori ottaa hänet vain! huusi ärtynyt nainen, — kyllä hän on\ntulossa. Hänellä on jo pastorille kirjekin taskussa, hän kehuu, että\npastori nai hänet. Niin että pyyhkiköön vain kupit minun puolestani\nja keittäköön kahvit myös. Ja koska nyt näin on, että tämä meidän\nkarriäärimme tähän loppuu, niin... niin, jos pastori antaisi pois\nsen sata markkaa, jonka minä... jonka minä pastorille kaikin mokomin\ntahdoin lahjoittaa, kun luulin, että me pitemmältäkin olisimme niinkuin\nystävät.\n\nOnneksi ei Ståhle ollut kajonnut seteliin, jonka ystävätär väkisin oli\ntyrkyttänyt hänelle jokin aika sitten. Hän otti siis setelin taskustaan\nja ojensi sen entiselle suojelijattarelleen. Tumma puna oli profeetan\nkasvoilla, kun hän sanoi hyvästi rouva Viimanille.\n\nHän ikävöi yksinäisyyttä. Jospa hän olisikin saanut mennä vanhan\nystävänsä luo, joka oli löytänyt yksinäisyyden. Hän oli oikeassa:\nihmisen täytyy aina olla yksin.\n\nProfeetta joutui tekemisiin monenmoisten ihmisten kanssa. Niinpä rouva\nJurvelin pysähdytti hänet kerran kävelyllä ja vannotti häntä tulemaan\nluokseen. Daniel ei tietänyt, että hänen edessään seisoi nainen, jota\noli epäilty ja osaksi rangaistukin rikoksista mitä raskainta laatua:\ntiedettiin hänen myrkyttäneen miehensä, päästäkseen käsiksi hänen\nomaisuuteensa, ja käyttäneen apulaisenaan rakastajaansa. Daniel näki\nedessään ainoastaan surupukuisen naisen, jonka kasvoja peitti niin\ntiheä harso, ettei piirteitä voinut erottaa.\n\nNiin pian kuin profeetta joutui katsomaan komeaa leskeä kasvoista\nkasvoihin, näki hän rikollisuuden rehevänä ja moninaisena versovan\nesiin joka rypystä kasvoista, maalatuista huulista ja silmistä, jotka\nolivat kuin kaivot. Suloisessa tuoksussa, joka ympäröi leskirouvaa,\nloistossa ja väreissä, joiden keskellä hän liikkui, yksin elävissä\nruusuissakin, joita pöydät ja ikkunat olivat täynnä ja joiden punaisia,\nvalkoisia ja keltaisia kimppuja peilit kertasivat, kaikessa tässä oli\njotakin niin kammottavaa, että profeetta ajatteli suorastaan pakoa.\nMutta rouva Jurvelin istutti hänet pehmeille patjoille koiransa viereen\nja jäi itse toiselle puolelle pientä pöytää. Siitä suorastaan ei\npäässyt minnekään.\n\n— Kaunis lapseni, sanoi rouva ja hänen silmänsä kaivot lepäsivät\nsalaperäisinä profeetan edessä, — kuinka te näin nuorella iällänne\nolette tullut ajatelleeksi sellaisia asioita kuin Jumala, Ninive...\nkatoavaisuus... ja synti... ja muu sellainen pyhä? Nyt vasta minä\nrupean ajattelemaan niitä! Ja kun on noin kaunis kuin te — niin, niin,\nte olette hyvin kaunis — ja nuori, niin haluaisi ymmärtääkseni hiukan\nnauttia elämästä ja rupeaisi pyhäksi vasta vanhempana. Ei, ei, älkää\nkeskeyttäkö minua: te olette pyhä ja juuri sen tähden rakastan teitä.\n\nProfeetta nousi.\n\n— Mutta lapsi, keskeytti kaunis rouva, ennen kuin hän vielä oli ehtinyt\nsaada sanaa suustaan, ja laski lihavan, valkoisen kätensä pöydän yli\nhänen käsivarrelleen, — olenko minä nyt niin syntinen?\n\n— Olette, vastasi Daniel avomielisesti, — en ole koskaan nähnyt ketään\nniin syntistä.\n\nRouvaa huvitti suuresti. Sen sijaan, että hän olisi ottanut pois\nkätensä, oikaisi hän vielä toisenkin kätensä pöydän yli, niin että\nrannerenkaat helisivät.\n\n— Oletteko te noin ankara? sanoi hän leikillisesti, — sitä minä\nen olisi uskonut. Ei, te ette saa mennä! Mihin teillä on kiire:\nrakastettuko odottaa, vai onko teistä synti rakastaa...? No niin,\nteidän täytyy auttaa minua. Puhun teille nyt kuin rippi-isälle. Mutta\nistukaa nyt! Ettekö te tiedä, että profeetan aina täytyy olla valmis\nkuulemaan synnintunnustuksia. Juokaa vähän viiniä.\n\n— Minä en tahdo kuulla mitään, minä en...\n\n— Oi voi, voi, voi sitä kiirettä!\n\nKaunis rouva levitti kätensä profeetan eteen ja nauroi.\n\n— Menkää nyt, jos pääsette! Kas, minä tahdon kuin tahdonkin nyt tietää,\nmitä te sanotte minun \"rikoksistani\". Katsokaa, minä ymmärrän, että on\ntehnyt rikoksen, jos on tehnyt jotakin sellaista, jota katuu. Mutta\nminä en kadu enkä koskaan ole katunut. En siis ole tehnyt mitään\nrikosta, sillä onhan jokaisella ihmisellä omatunto. Ja kuitenkin ovat\nihmiset pitäneet minua vankeudessa puolitoista vuotta. Sukkia sain\nkutoa ja neuloa paitoja — luuletteko, että se oli hauskaa! Minua\nsyytettiin murhapoltosta. Tahdoin muka johtaa ihmisten huomion muualle\nsiksi aikaa, kun otin hengiltä mieheni... Mutta jos joku tietäisi,\nkuinka hän kidutti minua, minä en saanut mennä ulos, en nähdä yhtään\nmiestä... Hän... Sanokaa... Ei, älkää vielä... Viisi minuuttia...! Te,\njoka tunnette Jumalan, sanokaa, onko hän niin ahdasmielinen, ettei hän\nymmärrä ihmistä, jonka hän itse on luonut, että hän tuomitsee...\n\nProfeetta tarttui raivostuneena pieneen pöytään, paiskasi sen kumoon\nja mursi auki tien. Nainen lyyhistyi maahan ja kietoi kätensä hänen\npolviensa ympäri. Hän vihasi tuota naista, kaikkia naisia, koko Niniveä.\n\n— Hävitä Ninive, hävitä Ninive! huusi hän Jumalalle. — Ja sinä\nhävitätkin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän jälkeen hän sairastui ja hänen omaisensa olivat hänestä hyvin\nlevottomat. Kun hän alkoi tointua, näki hän edessään rakkaat, vakavasti\nhymyilevät kasvot. Äiti kertoi siitä, miten pappa pian saisi lomaa\nja silloin he kaikki pääsisivät kuukaudeksi maalle. Kokonaiseksi\nkuukaudeksi! Daniel saisi niittää heinää ja leikata ruista. Se tekisi\nhänet terveeksi.\n\n— Mamma, sanoi Daniel äkkiä, — enkö minä ole hullu?\n\n— Et lapseni, ethän toki. Kipeä sinä olet ollut. Mutta sinä paranet.\nNyt pitää vain paljon olla auringossa eikä ajatella mitään.\n\nDaniel tunsi, että äiti sittenkin joskus oli ajatellut hänen olevan\nhullun. Eikö hänen kärsimyksiinsä sitten ollut mitään syytä? Eikö\nSuur-Kaupunki ollutkaan mikään Ninive, joka oli vaarassa? Mutta ei\nsaanut ajatella, piti vain maata auringossa!\n\nSinä kesänä oli paljon aurinkoa ja Daniel lepäili kallioilla meren\nrannalla. Sinne ei arkipäivisin tullut ihmisiä, siellä oli vain\nsairashuoneita. Daniel oli löytänyt kivien välissä syvennyksen, joka\noli kuin häntä varten tehty. Hän näki sieltä meren ja läheiset saaret\nsekä sairaalarakennusten mustia kattoja, mutta kukaan ei nähnyt häntä.\n\nEräänä päivänä keskellä sydänkesää hän lepäili tavallisella paikallaan\nauringossa. Hän näki taivaan sinen, vihertävän meren, lokit ja\nsairaaloiden katot puoleksi kuin unessa, puoleksi todellisuutena.\nHänen mieleensä johtui Joona, joka istui majassaan, katsellen, miten\nkaupungin kävisi. Mutta samassa ajatus haihtui. Tuulenhenki vei sen\nmukanaan.\n\nÄkkiä hänestä tuntui siltä kuin kappale taivaan sineä olisi ilmestynyt\nalas maahan ja liidellen lähennyt häntä. Kolme tyttöä läheni, käsi\nkädessä. Kun he pääsivät punaiselle, auringonpaahtamalle kalliolle,\njäivät he ihastuksissaan katselemaan merta. Daniel seurasi heitä\nsilmillään, niinkuin seurataan pilviä. He poimivat ruohoja kivien\nvälistä, hyräilivät, katselivat merta ja katselivat taivasta, ja\nistuutuivat vihdoin lähelle sitä paikkaa, missä Niniven profeetta\nmakasi.\n\nJonkin aikaa he olivat puhelleet sairaista, lääkäreistä, perhosista ja\nkukkasista, kun he rupesivat kyselemään toisiltaan, mistä syystä he\nolivat antautuneet sairaanhoitajan työhön.\n\n— Minä hoidin äitiä, kun hän oli kuolemantaudissaan, puhui hiljainen,\nyksikantainen ääni. — Minusta tuntui jo heti äidin kuoleman jälkeen\nsiltä kuin elämä olisi käynyt niin tavattoman turhaksi. Sitten meni isä\nuusiin naimisiin enkä minä enää voinut olla kotona. Minä koetin sitten\nyhtä ja toista, mutta kaikki tuntui niin turhanaikaiselta. Lopulta minä\nsitten tulin sairaanhoitajattareksi.\n\nTytöt vaikenivat hetken ja toinen kertoi:\n\n— Minun on aina tehnyt mieli työtä, jossa olisi sisältöä. Minulla\noli halu tulla näyttelijättäreksi. Isä ja äiti eivät suostuneet. Jos\nminulla olisi ollut rahaa, olisin ostanut maata ja hoitanut karjaa.\nSitten tutustuin sinuun, Maria. Ja sinun kehoituksestasi rupesin\nsairaanhoitajattareksi. En, en kadu. Joskus tekee mieleni takaisin\nmaailmaan. Mutta kun minä kaksi viikkoa olen ollut lomalla, ikävöin jo\nsairaitteni luo.\n\nTaas vaikenivat tytöt. Sitten puhui kolmas.\n\n— Te tiedätte molemmat, niin hyvin sinä Maria kuin sinä Anna, että\nminut sairaana tuotiin tänne sairaalaan. Mutta te ette tietäneet,\nminkä vuoksi minä tulin kipeäksi. Se oli minulle niin arka asia, etten\nedes hourinut siitä. Minä olin rakastunut. Elämässäni ei ollut, kuten\nyleensä nuorten, pieniä rakastumisia, ja kun tämä ensimmäinen ja ainoa\ntuli, teki se minut sairaaksi... Hän oli nuorempi minua, oppilaani,\nlapsi — mielettömyyttä...! Ihmeellistä on elämä.\n\nTytöt istuivat ääneti ja tuijottivat eteensä. Mutta Daniel Ståhlen\nelämä oli ikään kuin pysähtynyt kulussaan. Hän oli kuullut tutun\näänen ja kohtalokkain tapaus hänen elinikänsä aikana oli muistollaan\nvallannut koko hänen olemuksensa. Oli kuin hän sillä hetkellä olisi\nsulkenut syliinsä Thyra Starkin ja suudellut häntä.\n\n— Katsokaa, puhelivat tytöt, — kuinka kummallisia pilviä!\n\nMeren takaa purjehti pitkin taivaanlakea esiin valkoisia pilviä, ja kun\nne ennättivät keskelle sinistä ilmaa, pysähtyivät ne ja saivat oudon\nmuodon.\n\n— Ne ovat pelottavia, kuiskasivat tytöt. — Kuin ruumisarkkuja!\n\n— Todella kuin ruumisarkkuja!\n\n— Ja noin äärettömiä!\n\nYhä uusia ja uusia pilviä tuli merten takaa ja kun ne pääsivät\nkeskelle taivasta, saivat ne saman kolkon muodon kuin edelliset. Tytöt\npainautuivat toisiaan vasten.\n\n— Mitähän ne tietävät?\n\n— Kuolee paljon ihmisiä.\n\n— Meidän syntiemme tähden.\n\n— Jumala olkoon meille armollinen.\n\nPilvet seisoivat silmänräpäyksen paikallaan kuin uni, jossa näytetään\nihmiselle tulevia asioita. Sitten olivat ruumisarkut taas pilviä vain,\njotka purjehtivat yli poutaisen taivaan.\n\nTytöt huomasivat, että oli aika lähteä, ja Anna ja Maria riensivät\npunaisen kallion poikki. Kolmas tytöistä pysähtyi, ikään kuin\npilvi-enne tai mennyt muisto olisi niin järkyttänyt hänet, että hänen\ntäytyi koota voimia lähteäkseen työhönsä.\n\n— Thyra! huusivat toverit, mutta hävisivät, kun näkivät hänen\ntarvitsevan yksinäisyyttä.\n\nDaniel Ståhle oli noussut ja tuijotti tyttöön.\n\nHerra Jumala, Herra Jumala!\n\nValtava muutos tapahtui silmänräpäyksessä hänen koko olennossaan.\nOli kuin monimutkainen koneisto vuosikausien ponnistusten perästä\näkkiä olisi siirtynyt paikoilleen. Hämärän jälkeen valkeni päivä.\nKaikki, mikä vuosien aikana oli ollut ongelmallista, työlästä,\nläpipääsemätöntä, kävi äkkiä yksinkertaiseksi, helpoksi ja sanomattoman\nihanaksi.\n\nTyttökin oli kääntynyt ja nähnyt Danielin. He lähestyivät toisiaan\nja löysivät toistensa vapisevat kädet. Muutamalla pienellä sanalla\npyyhkivät he pois vuosien väärinymmärrykset ja kärsimykset. He\nosasivat kaikki rakkauden mielettömät hyväilysanat ja tuhlailivat\nniitä toisilleen. He vaipuivat toistensa syleilyyn ja heidän huulensa\nlöysivät toisensa.\n\n\n\n\n\"KANSALLINEN DIOGENES\"\n\n\nKorkea lauta-aita oli jo vuosia ollut erottamassa \"Kansallisen\nDiogeneen\" taloa \"Ninivestä\". Myöskin portti oli tukeva ja lukko\nluja. Kun ohitse asteleva Suur-Kaupunki aikoinaan oli nähnyt mahtavan\naidan kohoavan entisen lahon tilalle, olivat sen petiittimiehet\nnauraneet kilpaa sen katupoikien kanssa. Edelliset olivat sepittäneet\n\"pätkiä\" lehtiinsä, jälkimmäiset viskelleet kiviä ja törkyä aidan\nyli vanhan saiturin puolelle. Mutta pian oli aitaan totuttu ja yhä\nharvemmin muistivat ohikulkijat lausua toisilleen: \"Tuolla asuu\nrikas ukko Säfstrand.\" Kerran vuodessa kummitteli ukon nimi vielä\nniiden henkilöiden joukossa, jotka korkeiden vuositulojensa ja niistä\njohtuvien korkeiden verojen vuoksi mainittiin sanomalehdissä, mutta\nhän itse sai olla rauhassa. Jos tuli kysymys Sanfrid Säfstrandin\nmiljoonista, niin käännyttiin insinööri Starkin puoleen, joka hoiti\nukon asioita. Hän oli kuitenkin jäykkä mies eikä hellittänyt rahoista\nmitään. Daniel Ståhlen, Niniven profeetan, luultiin äkkiä saaneen\nvaikutusvaltaa ukon miljooniin, hän kun oli joutunut kihloihin\ninsinööri Starkin sisaren kanssa. Piirienkin merkkihenkilöt saattoivat\nnyt kääntyä Danielin puoleen pyynnöllä, että hän koettaisi vaikuttaa\ninsinööriin, jotta saataisiin jotakin pelastetuksi rahoista, ennen kuin\nne häviäisivät Ruokorannan mukana ulkomaille.\n\nSe, joka kaikkein kiihkeimmin vetosi Danieliin, oli hänen veljensä Leo\nTeräs. Hän ja eräät liikemiehet olivat kiinnittäneet huomionsa siihen\nerinomaiseen kadunkulmaukseen, josta kauppias Säfstrandin talo muodosti\nsuurimman osan. Nyt sattui naapuritalo olemaan myytävänä, mutta se\nei yksinään riittänyt sen suunnitelman toteuttamiseen, joka väikkyi\nTeräksen ja hänen ystäviensä silmissä.\n\nKerrassaan suurenmoinen suunnitelma! No, sellainen, että Suur-Kaupunki\nsen toteuttamisen avulla todella kohoaisi eurooppalaisten\nmiljoonakaupunkien tasalle. Sillä mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti\noli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä. Mutta jos tämä suunnitelma\nsaataisiin toteutetuksi, niin siitä yhdellä iskulla tulisi todellinen\nsuurkaupunki. Siihen, missä nyt oli puuhökkeleitä ja lauta-aitoja,\nkohoaisi palatsi, sellainen, ettei maailmassa vertaa! Jo kun laivalla\nlähestyttäisiin Suur-Kaupunkia, täytyisi jokaisen ulkomaalaisen,\nsilmät selällään, kysyä, mikä linna se sieltä loisti. Eivät mitkään\nSuur-Kaupungin entisistä rakennuksista olisi mitään tämän rinnalla.\nSyysiltoina voisi palatsi toimittaa suorastaan majakan virkaa,\naivan kuten siellä Amerikan pääkaupungissa se Vapauden patsas. Se\nvalaistaisiin nimittäin aivan erikoisilla lampuilla. Valaistus koko\nkaupungissa kävisi yleensä tämän valopalatsin vuoksi tarpeettomaksi,\nsellaiset vehkeet oli siihen suunniteltu.\n\nMitä palatsi oikeastaan tulisi sisältämään, nimittäin mitä huoneita\neli saleja, siitä ei vielä ollut lupa puhua. Rahamiehiä oli tällä\nkertaa yrityksessä mukana ehkä hiukan liiankin monta, ja jokainen pyrki\npitämään oman päänsä. Täyteen yksimielisyyteen suunnitelmasta ei niin\nmuodoin oltu vielä päästy. Toiset tahtoivat enemmän musiikkipuolta,\ntoiset vähemmän. Silti ei siitä mitenkään tulisi mikään musiikkikoulu.\nTai mikseikäs sitä olisi voinut sanoa siksikin. Ja saattoi sitä, jos\nmieli teki, nimittää vaikkapa \"Sivistyslinnaksi\". Sellainen laitos\nsiitä tulisi.\n\nKun Leo Teräs tuntikauden oli välkytellyt veljensä edessä kaikkea sitä\nloistoa, mikä \"Sivistyslinnasta\" tulisi säteilemään Suur-Kaupunkiin,\noli päästy niin pitkälle, että Daniel lupasi koettaa kaikin keinoin\nvaroittaa ukko Säfstrandia veljestään ja hänen ystävistään. Oli varma,\nettei ukko möisi taloaan tähän tarkoitukseen, eikä muuhunkaan. Hän\ntahtoi kuolla talossaan ja myöhemmin rakennettaisiin paikalle jotakin\naivan toista, nimittäin — niin, mikseikäs siitä saisi puhuakin, ukko ei\nollut kieltänyt sitä ilmaisemasta: koti sairaita ja kodittomia eläimiä\nvarten.\n\nMi-mitä? Sairaita ja kodittomia eläimiä varten? Ukko oli hullu,\npähkähullu, niinkuin hän aina oli ollut. Vai eivät ihmiset enää\nkelvanneetkaan mihinkään, nilkkuja koiriako piti tohtoroitaman\nkaupungin kauneimmalla paikalla? Ukko oli täysi hullu, hänen\npaikkansa oli hullujenhuone eikä mikään muu. No niin, jos hän oli\nsaanut päähänsä kieltää ihmisiltä viattoman huvin ja virkistyksen ja\nruveta laastaroimaan kissoja ja koiria, niin oli heidän suorastaan\nisänmaallinen velvollisuutensa panna kova kovaa vastaan.\n\nMuuten ukon joka tapauksessa hyvin pian olisi pakko purkaa hökkelinsä\nja siirtää se tuonnemmaksi, koska kaupunki aikoi levittää katua siltä\nkohden. Eikä ollut sanottu, että rakennusjärjestelmä enää sallisi\nsiinä entisiä lauta-aitoja ja rakennusrytöjä. Oli myöskin ollut\nkysymys siitä, että kaupunki pakkoluovutuksella ottaisi haltuunsa\nkoko nurkkauksen, tehdäkseen siitä puistikon, johon asetettaisiin\nsuihkukaivot ja Venukset ja muut sellaiset. Tietysti kaupunki luopuisi\nsuunnitelmastaan, jos paikalle yksityistä tietä saataisiin sellainen\nkaunistus kuin suunniteltu palatsi.\n\nDaniel tunsi, että Leo valehteli, mutta hän ei enää niin herkästi kuin\njokin aika takaperin voinut erottaa, missä valheen ja totuuden rajat\nkävivät. Se taito oli kummallisesti mennyt häneltä samalla kun hän tuli\nterveeksi. Helpompi oli itse asiassa elää näin, näkemättä ihmisten\najatuksia, mutta joskus olisi ollut hyvä tietää heidän aivoituksensa.\nSen Daniel ymmärsi, että punottiin vaarallista paulaa vanhuksen tielle\nja että häntä täytyi varoittaa. Ruben Stark'kin, insinööri, oli\nmatkoilla. Hänen täytyi heti palata.\n\nLeo Teräs meni pitemmälle ja pitemmälle. Hän lupasi ensi työkseen\ntoimittaa ukkorahjuksen holhoukseen — se olisi ollut tehtävä jo\naikoja sitten, sanoivat kaikki lääkäritkin. Sitten oli sanomalehtiin\ntoimitettava kirjoituksia kaupungin kauneimmasta paikasta, jonka\nsallittiin olla sellaisessa kunnossa kuin se oli. Kuinka viisasta\nolisikaan ajoissa saada ukko käsittämään, että hän nyt, myymällä\ntalonsa edullisesti rahamiehille, säästyisi pitkistä rettelöistä\nkaupungin kanssa. Ja jos niikseen tuli, niin Kristallipalatsin miehet\nkyllä ajaisivat tahtonsa läpi, heillä oli käytettävänään sekä laki\nettä oikeus. Kunhan ukko ymmärtäisikin, ettei tässä auttanut ruveta\npotkimaan vastaan! Insinöörikin oli nyt poissa.\n\nKristallipalatsi? Niin, toiset tahtoivat yhtiön nimeksi\nKristallipalatsia, kun oli ajateltu julkipuoli rakennettavaksi\npääasiassa raudasta ja lasista. Oli kuitenkin yhtä mahdollista, että\nsen nimeksi tulisi \"Sivistyslinna\" tai jotakin muuta sellaista. Jotkut\novat ehdottaneet, että rakennuksen katon päällä sähkökirjaimilla\npalaisi vetävä sana \"Ninive\" ja että tämä nimi näkyisi kauas merelle ja\nmaaseudulle asti. Siitä olisi tietysti silloin tullut myöskin yhtiön\nnimi. No niin, kaikki nämä nimet olivat hyvät, riippui vain siitä,\nmihin tarkoitukseen palatsia lopulta käytettäisiin, tulisiko enemmän\nmusiikkipuolta vaiko vähemmän. Joka tapauksessa ei Niniven profeetalla\npitänyt olla mitään sellaistakaan nimeä vastaan kuin \"Ninive\". Korea\nnimi, ja helkkarin hieno oli varmaan aikoinaan ollut itse kaupunkikin!\nLeo Teräs laski pientä leikkiä veljestään.\n\nMutta Daniel Ståhle ei laskenut leikkiä. Hänen kasvoilleen oli\nnoussut tumma puna ja hän selitti kiivaasti, että oli sydämetöntä\nja jumalatonta ruveta ajamaan talostaan vanhaa miestä, joka pian\nkuolisi. Jos rahamiehet yrittävätkään ruveta vehkeilemään hyvää vanhaa\nmiestä vastaan, niin... niin... heidän kävisi huonosti! Jumala ei\nsillä lailla antaisi itseään pilkata. Niin ikään oli kauheaa panna\nsivistyslinnan katolle palamaan sellaista nimeä kuin \"Ninive\". Olisi\nollut rehellisempää panna \"Tomu ja tuhka\" tai suorastaan \"Synti\".\n\nTeräs nauroi. Tunsiko herra Daniel Ståhle sellaista asiaa kuin\n\"leikki\"? Ukkoa ei tarvinnut varoittaa, ei kajottaisi hiuskarvaan hänen\npäälaellaan. Ja mitä tuli nimeen \"Ninive\", niin rauhoittukoon profeetta\nvain. Ei toki sellainen syntinen nimi voinut tulla kysymykseenkään.\nJohan maaseutu olisi kauhistunut sellaista. \"Sivistyslinna\" tai\n\"Kristallipalatsi\" tai \"Konserttipalatsi\" tahi jotakin muuta sellaista.\nNyt piti vain kiireen kautta saada ukko käsittämään, millä kannalla\nasiat olivat. Oli kiire — sattuneista syistä oli todella kiire.\n\nMutta eihän päässyt ukon puheille! Hän, Daniel, oli monta kertaa\nkoettanut.\n\nLeo päästi suuren naurun. Kyllä saattoi olla lapsellinen aikaihminen,\njoka lisäksi oli kihloissa insinöörin kauniin sisaren kanssa! He, Leo\nja hänen ystävänsä, pääsisivät ukon pihamaalle koska tahansa, niin\nhyvin yöllä kuin päivällä. Ja vielä kerran, ukon oli turha taistella\nvastaan. Jos rahamiehet tahtoivat, niin viikon kuluttua kaivettaisiin\njo perustuksia Kristallipalatsia varten siinä, missä saituri oli\nmäärännyt kerran tohtoroitavaksi hevoskaakkeja ja koirarakkeja.\nTuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa\nsuurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla, ja se tulisi\nennemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa eleli \"kansallinen Diogenes\" varustustensa takana\naavistamatta, mikä vaara hänen yksinäisyyttään uhkasi. Hän oli\nriippumattomampi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hän oli\nmuuttanut pihamaansa kasvitarhaksi, sillä se antoi hänelle nyt\nelatuksen. Insinööri ja kuuromykkä toimittivat, mitä kaupungilla\noli toimitettavaa. Insinööri tuli käymään, kun hän vain sai sanan,\nkuuromykkä tuli joka toinen aamu. Molemmilla oli portin avain. Vanhus\noli virkeämpi kuin moneen aikaan, sillä työ kasvitarhassa oli tehnyt\nhänelle hyvää. Hän oli kerran siinä määrin luopunut tavoistaan, että\noli sallinut insinöörin tuoda vieraakseen sisarensa ja tämän sulhasen.\nJa taasen oli istuttu lehmusten alla pihan perällä ja naurettu kuten\nentisinä aikoina. Sanfrid Säfstrandkin oli nauranut, nauranut vuosien\nperästä.\n\nMutta nauru maksettiin aina kalliisti: muistot nostivat heti paikalla\npäätään, ja kuvat, jotka vanhus oli haudannut, paljastuivat taasen,\nkuten erämaassa karavaanitiellä luut, kun tuuli puhaltaa pois hiekan.\nHän näki lehmusten alla naisen ja lapsen. Petturit, petturit! Kuinka\nhän oli rakastanut heitä ja kuinka he olivat hänet pettäneet. He olivat\nkauniit ja armaat niinkuin vain vaimo ja ainoa lapsi voivat olla —\nja he olivat kavalat ja julmat niinkuin vain synti voi olla. Pois\nsilmistä, pois mielestä! Siinä talossa, missä sillä lailla on petetty,\nkidutettu ja kärsitty, ei naureta. Ei enää milloinkaan ketään Ninivestä\ntänne!\n\nJa vanhus oli kamppaillut muistojensa kanssa ja kauan kuullut\nkorvissaan kysymyksen: mistä sinä tiedät — ehkä he olivat viattomat?\nVihdoin hän oli jättänyt kasvinsa ja käynyt hakkaamaan kiveä, jonka hän\nyhdessä kuuromykän kanssa oli saanut vieritetyksi koiransa haudalle. Ja\nhän oli hakannut kiveä koko suvisen yön.\n\nMutta sill'aikaa kun kansallinen Diogenes näin aherteli pienissä\nkotoisissa askareissaan ja katkeroituneen sydämensä taisteluissa,\nkiersivät hänen kuuluisat miljoonansa maailmaa ja kasvoivat yötä ja\npäivää. Hänen testamenttinsa taas, joka määräsi miljoonien kohtalon\nhänen kuolemansa jälkeen, lepäsi tulenkestävässä lippaassaan, odottaen\npäiväänsä.\n\nPuolet eläimille, puolet ihmisille — niin oli ukko säätänyt. Sillä niin\noli Jumala säätänyt hänelle. Puolet miljoonista syntisille ihmisille,\npuolet viattomille luontokappaleille.\n\nEräänä päivänä, kun ukko oli kaivollaan nostamassa vettä, kiertyi\nportin lukko ja kaksi outoa miestä tuli pihamaalle. He eivät\npelästyneet vihaa kuuluisan rikkaan silmissä — hän ei enää ollut\nniin voimakas kuin ennen, kun hän oli viskellyt rahanpyytäjät alas\nportaistaan, hän oli nyt laiha, auringon ruskettama, valkohapsinen\nukko. Vieraat jättivät vastaamatta kysymykseen, miten he olivat\npäässeet sisään, he eivät olleet kuulevinaan, että heitä käskettiin\npoistumaan, he eivät olleet tietävinään, kun talon isäntä uhkasi\nheitä lapiollaan. He käänsivät nurin tyhjän saavin, istuutuivat\nsille ja puhuivat. Kuuluisa saituri talttui lopulta hänkin ja istui\nkaivonkannelle.\n\n— Vai rukoushuonetta, sanoi hän myrkyllisesti. — Joko Suur-Kaupunki\nnyt rupeaa rukoilemaan... Eikä ole muuta paikkaa kuin tämä minun\ntalonpaikkani... Nauttia Suur-Kaupunki tahtoo! huusi hän samassa\nkylmästi. Kaikkien sen halujen nimi on nautinto!\n\nSeurasi pitkä, kiukkuinen saarna, ja taasen käski vanhus heitä menemään\nvaikkapa helvetistä hakemaan Suur-Kaupungille rukoushuoneen paikkaa,\nmutta tästä ei sitä saataisi. Pakahtumaisillaan vihasta läksi hän\nvihdoin sisään. Etteihän vain liene sairastunut. Tuollaisessa kiukussa\nsaattaa sappi haljeta. Vieraat herrat käyttivät nyt tilaisuutta\nhyväkseen ja rupesivat mittaamaan pihamaata. Silloin tällöin\nriipaisivat he pensaasta suuhunsa raakoja viinimarjoja. Vihdoin\npysähtyivät he kiven eteen pihan perällä ja rupesivat tavailemaan sen\nkirjoitusta: \"BELLA. Kymmenen vuotta korvasit sinä minulle ihmiset.\"\n\nPortailta kuului sairas nauru.\n\nNaurun jälkeen ei talosta enää kuulunut mitään. Miljoonamies makasi\nvuoteessaan ja hänen aivonsa tuntuivat kiehuvan. Oli jo yö, kun hän\nkatsoi ikkunasta. Silloin oli pihamaa tyhjä ja portti suljettu. Mutta\neihän hänellä enää ollut mitään varmuutta, hehän saattoivat palata\nmilloin halutti. Kirottu kuuromykkä oli tietysti pettänyt hänet. Kuten\nihmisten tapa oli. Kaikki he olivat pettureita, alkaen niistä, joita\nenimmän rakasti.\n\nÄkkiä muisti vanhus testamenttinsa.\n\nEi mitään ihmisille — kirous heille!\n\nHän nousi taasen ja hänen polttavat aivonsa vetivät häntä siihen\nsuuntaan, missä testamentti oli. Ja lipas oli jo hänen kädessään,\nkun hän muisti: jos minä nyt kuolen, ottavat ihmiset kaikki. Täytyy\nodottaa, kunnes saa tehdyksi toisen testamentin. Hän pääsi taasen\nvuoteeseensa ja laski alas kipeän päänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSurkeassa tilassa tapasivat hänet aamulla eiliset vieraat ihmiset,\njotka nyt ystävineen olivat tulleet katsomaan taloa. He ottivat hänet\nhoitoonsa, toimittivat hänen luokseen lääkärin, jopa papinkin ja\nvihdoin tuomarin. He tarkastivat koko talon. Vanhus kuuli, kuinka he\nkolistelivat.\n\n— Kaikki viattomille eläimille! huusi hän kuumehoureissaan ja kiristi\nhampaitaan.\n\nSilloin olivat vieraat ihmiset hetkisen hiljaa.\n\n— Ei mitään syntisille ihmisille! jatkoi sairas.\n\nSilloin tulivat he hänen vuoteensa ääreen, koskettivat häntä\nkäsillään, katsoivat häneen ja puhuivat hänelle. He kiduttivat häntä\ntällä niinkutsutulla hyvyydellään ja koko läsnäolollaan. Hän oli\nläkähtymäisillään inhosta.\n\nPortti kansallisen Diogeneen taloon ei enää ollut lukittu. Uteliaat\ntulivat ja menivät. Daniel Ståhle pääsi vaivatta sisään. Hän karkotti\nvieraat ihmiset, sulki portin ja antoi sairaalle sen yksinäisyyden,\nmitä hän tarvitsi. Hän tointui muutaman päivän kuluttua. Daniel viipyi\nhänen luonaan. Mutta parantumisen mukana alkoi hänelle selvetä jokin\nteko, joka oli tapahtunut sairauden aikana. Jokin paperi oli luettu ja\nallekirjoitettu. Vieraat ihmiset olivat olleet ympärillä ja ojentaneet\nhänelle kynän.\n\nDaniel saattoi uskoa, mikä se teko oli. Suur-Kaupungin lehdet olivat\njokin päivä sitten tietäneet kertoa, että kauppias Sanfrid Säfstrandin\nomistama talo N:o 3 Luotokadun varrella oston kautta oli joutunut\nKristallipalatsi-nimiselle osakeyhtiölle. Ja seuraavan sunnuntain\nlehdissä oli samaisen asian johdosta ollut sekä kuva että kirjoitus.\nDaniel luki:\n\n\"Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen\nEuroopan metropolien rinnalle. Ylläoleva kuva esittää sitä suurenmoista\nsuunnitelmaa, joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkimme\netevinten liike- ja rahamiesten mielissä. Mikä on sitten tämä uhkea\npalatsi, jonka näky hivelee katsojan silmää? Se on konsertti- ja\nhuvilinna 'Ninive', suurisuuntainen laitos, jossa...\"\n\n— Lopeta, sanoi ukko ja kävi kiinni päähänsä.\n\nAivot olivat taasen alkaneet kiehua. He istuutuivat portaille. Hetken\nperästä tahtoi ukko kuulla lisää.\n\n\"Lehtemme maaseutulukijat älkööt hämmästykö tämän linnan nimeä,\n'Ninive'. Se on otettu suurmaailman mallin mukaan...\"\n\nUkko voihkaisi ja piteli päätään. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli\nmyynyt talonsa, että hän oli täällä vieras ja että ihmisillä oli oikeus\nminä hetkenä tahansa tulla ja ajaa hänet pois. Itse oli hän heille\nantanut tämän oikeuden. Kirotut, kirotut! Eikö riittänyt vähempi? Näin\nkokonaan heidän aina piti ryvettää itsensä.\n\nDaniel olisi tahtonut johdattaa ystävänsä vuoteeseen, mutta vanhus\noikaisi selkänsä suoraksi, löi nyrkin porraspuuhun ja nousi.\n\nEi, se ei saanut tapahtua. Häntä oli petetty. Hänen täytyi vaatia\noikeutta. Siellä oli ennen siellä kulmassa — mikä katu se nyt olikaan?\n— apteekin vieressä, lakimies, se oli rehellinen ihminen. Oikeutta,\noikeutta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe tulivat kadulle.\n\nJos kaupunki oli outo ukko Säfstrandille, joka ei vuosiin ollut\nsitä nähnyt, niin oli se outo Daniel Ståhlellekin, joka oli nähnyt\nsen pari päivää sitten. Mitä olikaan tapahtunut? Rattaiden räminä\nkaikui kolkkona huonerivejä vastaan, saamatta säestystä ihmisäänistä.\nPuheensorina oli vaiennut. Ihmiset vaelsivat ääneti, kasvoillaan\njännitys ja silmissään kysymys: mitä tulee, mitä tulee? He kokoontuivat\nryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Mutta kaikkien näiden hiljaisten\nvaeltajien joukkoon levittivät poikaset lehtisiä — sinisiä, punaisia,\nvalkoisia ja keltaisia. Ja ihmiset painuivat lukemaan niiden sanomia,\nikään kuin olisi ollut kysymys heidän elämästään tai kuolemastaan. Ja\nterävillä lapsenäänillään julistivat poikaset pitkin helteisiä katuja:\nsota... sota... sota...\n\nSota.\n\nUkko Säfstrandia pyörrytti. Hän seisoi lyhtypylvääseen nojaten ja oli\nkuin suuret, mustat siivet olisivat suhisseet hänen ja koko maailman\nyli. Rangaistus likeni.\n\n— Mennään kotiin, sanoi hän ja tarttui Danielin käteen. — Jumala näkyy\njo itse istuvan käräjiä.\n\nHe nousivat ajurin rattaille ja pyörät jyristivät kammottavasti\nkaduilla, joita auringonpaiste valeli. Vastaan tuli kuormittain\nihmisiä, jotka ajoivat asemalle, kuin pakoon tuomiota. Jonkin kasarmin\npihamaalla satuloitiin hevosia. Ukko Säfstrand muisti, että hänen\ntalonsa oli myyty, mutta se ei häneen enää koskenut. Elämä oli äkkiä\nmuuttanut muotoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllansuussa saapui kaupungin rantaan valkoinen laiva täynnä pakolaisia,\njotka sodan jaloista kiiruhtivat kotimaihinsa. Valkoinen laiva toi\nyksinäiselle ukko Säfstrandille sen ainoan ihmisen, joka häneltä\nsaattoi tulla kysymään kotia: Aarne Ruokorannan.\n\nMutta Aarne oli ollut sairas jo laivaan astuessaan ja mutkalla hän oli\nkuollut. Hänet kannettiin siis rikkaan kauppias Säfstrandin portille\nja kysyttiin, tahtoiko hän ottaa hänet vastaan, vai vietäisiinkö hänet\nmuualle, sinne minne kodittomat ja tuntemattomat viedään.\n\nMistä minä tiedän, onko hän edes minun poikani! johtui vanhuksen\nmieleen, ja tämä ajatus täytti hänen sydämensä leimuavalla vihalla ja\nsai hänet hetkeksi unohtamaan sen suuren kuoleman, jonka enkelinsiivet\njo suhisivat koko maailman yllä.\n\n— Se on Aarne! kuiskasi Daniel, — se on Aarne... Voi... voi... kuinka\nse on mahdollista... mitenkä hän on kuollut... mitä hänelle on\ntapahtunut...? Voi Otteli, Otteli, jos hän tietäisikin!\n\nKuollut otettiin vastaan kotiinsa.\n\nKantajat menivät ja talo hiljeni. Daniel lankesi polvilleen\nmakuuhuoneessa ja ukko jäi yksinään saliin kuolleen kanssa.\n\nKoko kootulla tahdollaan hän läheni ruumista ja tarttui peitteen\nkulmaan.\n\nTotuus. Ensi kertaa elämässään näki hän totuuden. Ei mitään vilppiä, ei\nmitään koreutta. Totuus.\n\n— Poikani, poikani, riemuitsi vanhuksen sydän. — Että sinä tulit...\nPoikani... poikani. Ja te kaikki muut ihmiset... Minä olen...\nvihannut... teitä kaikkia... Minä en ole muistanut, että te kykenette\nkuolemaan!\n\nHän oli huomaamattaan puhunut ääneen, mutta Daniel, joka luuli hänen\nkutsuneen häntä, astui huoneeseen. He asettuivat molemmat polvilleen\npermannolle, sillä ei ollut istuimia. Kuolleen kasvot loistivat elokuun\nyössä. Valo lankesi yli vanhuksen koko menneisyyden. Kuoleman valo yli\nelämän.\n\nYön tunnit kuluivat.\n\nKun vanhus huomasi aamun ensi säteet seinällä, veti hän peitteen yli\nrakkaiden piirteiden ja läksi portaille. Siellä istui Daniel ja itki.\nJokin lintu äännähti lehmuksissa. Punainen rusko paloi taivaalla.\n\n— Mitä sinä itket, lapsi? sanoi vanhus ja laski kätensä hänen\nolkapäälleen.\n\nSilloin painoi poika päänsä hänen polviaan vasten ja vaikeroi:\n\n— Miksi meidän ihmisten aina pitää tehdä niin paljon syntiä?\n\nVanhus tuijotti lehmuksiin, joihin taivaalta lankesi veripunainen\nhohde, ja sanoi:\n\n— Lapsi, lapsi, ei ole mitään syntiä — on ainoastaan onnettomuutta.\n\n\n\n"]