[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIlgqJ18E-7bnHXtEoNwrcMqpfv6rYSj-dEsn_ka3II8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},342,"Iloisia juttuja IV","Jääskeläinen, Kaapro (oik. Mäkelä, August Bernhard)",1863,1932,"342-jaaskelainen-kaapro-iloisia-juttuja-iv","342__Jääskeläinen_Kaapro__Iloisia_juttuja_IV",null,"novelli",[14],"huumori",[],"fi",1905,21824,145317,false,22027,[23],"Fiction",[25,26,27],"Humour","Short Stories","Travel Writing","\"Iloisia juttuja IV\" by Kaapro Jääskeläinen is a collection of stories written in the early 20th century. This work comprises various narratives, likely reflecting the experiences and observations of Finnish emigrants and their journeys, particularly focusing on life and challenges faced during immigration. The opening suggests that humor and social commentary are central themes, with a protagonist exploring the absurdities in travel, identity, and the nuances of cultural adjustment.  At the start of the book, the narrator embarks on a journey from Finland to America, detailing his experiences with the Finnish Steamship Company and the chaotic nature of traveling as an immigrant. The narrator humorously recounts the bureaucratic confusion faced when seeking travel information and ticket prices. Once aboard the ship, he reflects on the stark contrasts between classes, highlighting the dreadful conditions faced by the poorer immigrants compared to those in first-class. Touching upon nostalgia and the emotional weight of leaving one's homeland, he depicts a range of characters on board, foreshadowing the complex identities and interactions that will emerge in this new world. (This is an automatically generated summary.)",[],334,"Huumoripitoinen novelli- ja pakinakokoelma sisältää havaintoja ja sattumuksia arjesta sekä matkakuvauksia. Teksteissä tarkastellaan muun muassa Amerikan-matkailua, avioliittoa ja yhteiskunnallisia ilmiöitä satiirisella otteella.","Kaapro Jääskeläisen 'Iloisia juttuja IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 342. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ILOISIA JUTTUJA IV\n\nKirj.\n\nKaapro Jääskeläinen\n\n\nVihtori Kosonen, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAmerikan matkalta\nAvioliitto ja ijän pituus\nHän oli herrasmies\nKouluajan ylistys\nKuinka jouduin naimisiin\n\"Nuoren Suomen\" työpäivä\nMiten mustalaiskysymys on ratkaistava\nHuoneita vuokraamassa\nTyöväen sivistyskantaa kohotettava\nOmatunto\nKissan päivät\nTonkivan veljemme puolesta\nIsänmaata etsimässä\nVastarannan kiiski\nKun punnitaan kukkaro taskussa\nMitä saa syödä\nJonas paratiisissa\n\n\n\n\nAMERIKAN MATKALTA.\n\n\nMaailman paras laivayhtiö.\n\nSe on tietysti Suomessa, nimeltään \"Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö\".\nOmistaa paljon suuria aluksia, nauttii suurenmoista valtioapua,\nehdotonta luottamusta sekä koti- että ulkomailla j.n.e. Sellaisen\nmahtavan ja kuuluisan yhtiön pääkonttoriin Helsingissä menin\nkuulustelemaan matkasuuntia, piletinhintoja y.m. asiaan kuuluvia\nseikkoja. Paljo siellä oli tietävän näköisiä turpeita ukkoja ja\nnäppäriä nuoria miehiä, mutta kun aloin kysymyksiäni esittää, ei niihin\ntiedetty vastata mitään. \"Ne herrat ovat aamiaisella nyt\", sanottiin --\nja olivatkin sillä tiellä ensimäisen viikon ajan, kun konttorissa\nkävin. En osannut koskaan tulla muuna aikana kuin juuri sen heidän\n\"aamiaisensa\", tulinpa sinne sitte ennen tai jälkeen puolisen.\n\nViimein kuitenkin osuin paikalle sellaisella ajalla, jolloin\nvarsinainen asiantuntija piti \"aamiaisen\" väliä. Oli pitkä,\nsynkeäsilmäinen nuori mies ja kärsivällisesti kuunteli kyselyjäni. Paha\nvaan, ettei hän katsonut tarpeelliseksi niihin vastata. Kysäsihän\nvihdoin:\n\n\"Millä linjalla Te tahdotte matkustaa?\"\n\n\"Linjallako!\" tokasin minä. \"Eikös tästä mennä _laivalla_?\"\n\nMies rupesi nauramaan. Selitti tarkoittaneensa, että minkä linjan\nlaivalla. Silloin välähti mieleeni, että olin jossakin vanhoissa\nsotahistorioissa lukenut \"ruotsalaisista linjalaivoista\", mutta kun en\nmuistanut nähneeni niistä mitään tietoja parin viimeisen vuosisadan\nkuluessa, ajattelin niitä liian vanhoiksi viemään Atlannin yli niinkin\nkallisarvoista tavaraa kuin minun ja Lienani persoonia. Sentähden\ntavottelin jotakin uudenaikaisempaa ja luotettavampaa.\n\n\"Eikös tätä väliä kulje englantilaiset tai amerikkalaiset laivat?\"\n\n\"Kyllä kulkee.\" Ja sitte hän valmiiksi painetusta kirjasta ilmoitteli\njoitakuita hintamääriä, tekemättä kuitenkaan mitään selkoa siitä, mistä\nsyystä toinen tie oli halvempi kuin toinen.\n\n\"Onko laivoilla eroa?\" kysyin.\n\n\"Luonnollisesti\", sanoi mies, ja naurahti taas, mutta piti omana\nsalaisuutenaan, mikä ero niillä oli.\n\nSekä hinnan että matkan puolesta näytti minusta edullisimmalta ostaa\npiletti Bostoniin ja sitte Kanadan Pacific radan kautta Nanaimoon.\nParin päivän perästä käskettiin tulla pilettiä hakemaan. Meni siihen\nsentään useampiakin päiviä, ennenkuin osuin kiertämään nuo aamiaisajat.\nLippu oli tahtoni mukainen, Bostoniin ja sieltä rautatielle. \"Anchor\"\n(Ankkuri) linjalle se oli.\n\n\"Paljoko saa ottaa tavaraa mukaan ilman eri maksua?\" kysyin vielä.\n\n\"Niin paljo kuin tarvitsee\", vastasi nuori mies.\n\nKaduin jo, että olin myynyt huonekalujanikaan, koska niitä olisi saanut\nnoin vaan summakaupalla viedä. Paitsi pienempiä käsissä kannettavia\ntavaroita otin mukaani ainoastaan yhden matka-arkun, josta eräitä\nlautoja tuli perille asti ja hiukan sisällystäkin, mutta vaikka\nkäytettävänäni oli kaksi pilettiä, sain vielä loppumatkalla niistäkin\nrääppeistä maksaa \"ylipainoa.\" Sen verran piti paikkaansa se \"niin\npaljo kuin tarvitsee.\" Ei myöskään annettu pienintäkään neuvoa tai\nvalaistusta matkan ja matkatavarain suhteen. Nyt vasta nähdessäni\narkkuni säpäleinä tiedän, ettei mikään muu kestä tätä väliä kuin\nrautakirstu. Niin säälimättä heitellään tavaroita joka käänteessä, eikä\nvähääkään huolita, vaikka kuinka kalliit muistot sillä tavoin\ntippuisivat pitkin tietä. Päinvastoin tekevät laivojen ja rautateitten\nmiehistöt kaiken voitavansa saadakseen matka-arkut rikki ja siten\nlastin kevyemmäksi. Ne ovat sentähden varustettavat samaan tapaan kuin\nkassakaapit rosvojen särkemisyrityksiä vastaan.\n\nYhtä vähän piti piletin matkasuunnitelma paikkaansa. Bostonia en ole\nvielä tätä kirjottaissani nähnyt enkä Kanadan Pacific rataa, sillä\nmeidät tuotiin New Yorkiin ja sieltä Yhdysvaltain rautateitä Seattleen,\nniin että vasta Victoriassa tulin Kanadan alueelle. \"Anchor\" linja ei\nkuulu ollenkaan kuljettavankaan matkustajia sitä kautta kuin minä olin\naikonut. Mutta sitä ei Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö tiennyt -- tuo\nmaankuulu suurliike, maan kuulu, veen valio -- ja vielä vähemmän tiesin\nsitä minä. \"Anchor\" linjan laivaan tultuani näin, että sinne oli\neksynyt vain aniharvoja suomalaisia, kaikki semmoisia, jotka eivät\nheidän linjoistaan mitään tienneet. Ne uhrattiin tälle linjalle,\nkaiketikin yhtiöitten liikevälien ylläpitämiseksi.\n\nSuomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin\n\"Arcturus\" ja \"Polaris\" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen\nsurkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan\ntoisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja\nkohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa\nyhtiötä vastaan.\n\nMutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella.\nHeillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu.\nLuulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa\nsaapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta\nnoita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan\nkokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu\nmuutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi.\nSiirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit\ntynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja\ntyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun\ntarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli\npeiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään\nliikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja\nkuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä\ntappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto\naina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään\ntäydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen\nsäkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta\nkuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö\nmenettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan\nruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa\noloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein\nsemmoisinaan kuukausmääriä.\n\nKaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain\nkesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet\ntuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä.\nMuita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että\ntöintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy\npäällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin.\nSuurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia,\njotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella\nsuomalaista siirtolaista.\n\nJos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot\ntällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä\nkarvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi,\non yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.\n\nMutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa\nhävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia\nallekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu\npuhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat\nsaanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää\nkohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien\nuhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä\nkertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista\ntörkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään\nkyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.\n\nNäin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti\n\"Siirtolainen\" kertoo \"osottaneen todella haluavansa harrastaa\nsiirtolaisten parasta\", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan\nsiirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella\ntaikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat\njohtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo\nHelsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja.\nMutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään\nparempaa toivoa.\n\n\nToisessa luokassa.\n\nLuomistarun mukaan on ihminen -- alussa sama kuin \"mies\" -- luotu maan\ntomusta, ja nainen luotu miehen kylkiluusta. Mutta minun Lienani on\ntässä kohden poikkeus muista naisista. Häntä ei ole luotu miehen\nkylkiluusta, ei ainakaan minun, sillä ne ovat kaikki tallella. Ei häntä\nvoi sanoa edes kalanluista kyhätyksi, vaikka hän nuorempana on pitänyt\nkorsettia. Ne hän on hyljännyt jo aikaa, joten hän nykyään on\nmiellyttävän pehmeä kosketella.\n\nLienani on kuin onkin maan tomusta luotu. Mutta ei ylimalkaan maan\ntomusta, vaan erityisesti ja yksinomaan Suomenmaan tomusta. Kun hän\ntuli mukaan, tuntui kuin olisi kappale Suomenmaata lähtenyt kanssani\nharhailemaan tuntematonta tulevaisuutta kohden.\n\nHän se itkusilmin minulle huomautti, että nyt sitä ollaan aikeissa\njättää isänmaa. Minä en olisi koko juttua muistanut, kun Helsingin\nrannassa heittäysin pitkälleni samettisohvalle \"Arcturuksen\"\nperähytissä. Olin siellä kuin kotonani, enkä aikonut vaivata päätäni\ntai sydäntäni millään haikeilla ajatuksilla. Passit ja muut paperini\nolivat reilassa, matka-arkkuni lastiruumassa, aatokseni Amerikassa, ja\nitse tässä hyllyvällä vuoteella. Synkkä syys-yö peitti Suomen\nmuistorikkaan pääkaupungin. Rauhassa ne nyt siellä vetelivät unia\nisänmaan pylväät, kapitalistit, santarmit, kasakat ja kaikki. Olisi nyt\nvaan laiva irrottanut köytensä, en olisi mitään tiennyt erohetken\nkatkeruudesta.\n\nMutta laiva ei pitänyt kiirettä, eikä tässä loikoessani unikaan tullut\nsilmiini. Kuulin huudettavan Kaaproa oven takana. Vaadittiin tulemaan\nkannelle. Jollain tavalla oli Työväenyhdistyksellä saatu tietää\nlähdöstäni, ja sieltä oli joukko parhaita taistelutovereita rientänyt\nrantaan. Toisessa ryhmässä seisoi metodisteja, saattamassa jotakuta\nuskovaistaan. Ne virittivät virren, josta oli seurauksena, että\nmeidänkin väki loihe laulamaan. \"Käy eespäin väki voimakas!\" kajahti\nensiksi ja \"Proletaarilaulu\" lopuksi, silloin kun laiva jo käänsi\nkeulaansa ulapalle päin.\n\nTällaiset juhlallisuudet niihin kuuluvine kättelyineen, kukkavihkoineen\nja huiskutuksineen muuttivat lähtötunnelman kokonaan toiseksi kuin olin\naikonut. Yksi mies Suomesta sinne tai tänne ei merkitse mitään, niin\nolin ajatellut, -- korkeintaan joku kirous jälkeen ja vahingon-ilon\nirvistys. Mutta nyt tuli onnentoivotuksiakin.\n\nHangossa näin siirtolaisia tuotavan kuin kanaparvea. Agentti kulki\nedellä, kädet levällään, huutaen ja huitoen kuin rajamies, ja vaatien\nkävelemään milloin hiljempaa, milloin kovempaa, ilman pienintäkään\naihetta, vain huvikseen, rillatakseen \"pitkätukkien\" kanssa. Näkyi\nolevan aika velikulta miehekseen.\n\nHangossa se vasta tuli lopullinen ero synnyinmaasta. Saattoväkeä oli\nsielläkin paljon rannassa, mutta minua ei kukaan tuntenut. Siellä\nliehuttivat nenäliinojaan illan pimeässä. Laivan siivoojanaiset\nkäyttivät tilaisuutta pöytäliinojen puhdistamiseen, huiskuttaen niitä\nlaivan partaalla, ja siihen vastattiin rannalta yhä kiihtyvällä\ninnolla, kunnes pimeys peitti kaikki. Näkyi enää vain muutamia tulia\npimeästä yöstä, ja hetkisen kuluttua oli \"Hankoniemen silmän\"\nystävällinen vilkutus ainoana hyvästijättönä kotimaasta. Viimeinen yö\nSuomen merirajan sisäpuolella -- kukapa niitä ristiriitaisia ajatuksia\njaksaa kertoa; tulkita niitä keskenään taistelevia tunteita, ja ketäpä\nne huvittanevat? Jääkööt sinne, minne jäivät -- joshan eivät joskus\njälessäni rientäne ja vaatine takasin palaamaan.\n\nMukava makuusija ja hyvät ruuat laivassa lepyttivät hetkeksi Lienani\nisänmaan-kaipuun. Matkatoverit olivat myös hauskaa väkeä. Ensinnäkin\njoukko suomea puhuvia nuoria konttoristeja, jotka aikoivat mennä\nKööpenhaminan kautta Hampuriin; aina hymyilevä pariisilainen, joka\noltuaan puolitoista vuotta umpisuomalaisella paikkakunnalla, osasi\nsuomea pian puhtaammin kuin me, ja vei Pariisiin mukanaan\nsuomalaishempukan kainaloiseksi kanakseen (tosin ranskalaiseen tapaan\n-- vihkimättä); oululainen konttoristineiti, ollut ennen Amerikassa,\npuhui englanninkieltä ja entisten kokemustensa opastamana kuletti\nkerallaan suurenmoisen varaston ruokatavaroita, joita auliisti tarjosi\ntoisillekin; leikkotukkainen neiti -- vähä harmaissa jo --, joi olutta\nja poltti tupakkaa kuin mies, mutta kuultuaan, että se Amerikassa\nherättäisi epäedullista huomiota, päätti luopua noista tavoista, koska\nei tahtonut \"tuottaa häpeää Suomen naisille\"; kaksi hauskaa\ntanskalaista laivuria, jotka olivat ylenmäärin ihastuneita suomalaisiin\nkansanlauluihin; nuori maalaispariskunta jostakin Satakunnan\nsydänmailta, ja sitte se metodistinainen, jolle Helsingin rannassa oli\nvirret veisattu. Siinäpä ne olivatkin toisen luokan matkustajat kaikki.\n\nHangosta lähdettyä hiukan tuuli, josta oli seurauksena, ettei naisia\nnäkynyt aamiaispöydässä ainoatakaan. Satakunnan mies tuli uljaasti\npöytään, alotti kaalin syönnin ja otti ruokaryypyn, mutta sai sitte\nasiaa kannelle -- emmekä nähneet häntä senjälkeen kahteen päivään,\nenempää kuin hänen nuorta vaimoansakaan. Jakoivat kaiketi tunnollisesti\nelämän myötä- ja vastoinkäymiset.\n\nMutta aukealla Itämerellä oli nähtävänä viehättävä värisointu:\nvalkoinen vaahto vaaleanvihreän aallon harjalla, taivas vaaleansininen,\npilvet vaaleanpunaiset...\n\nEtukannella parveili siirtolaiskansa, miehet tarkastellen laivan\ntaklausta tai oukaillen taivaanmerkkejä, naiset suorien hivuksiaan.\nToiset olivat merisairaita. Eräskin äiti makasi kannella niin\nvoimattomana, ettei jaksanut jäsentä järkäyttää, kolme pientä lasta\nitkien ympärillä. Kun vielä muistan, kuinka armottomasti vaimoja\nja lapsia raastettiin ja tuupittiin siirtolaismajoissa y.m.\ntungospaikoissa, varotan hartaimmasti kenenkään kutsumasta Amerikkaan\nperhettään muuten kuin sovittamalla niin, että he saavat luotettavan\nmiehen turvakseen matkalla.\n\nKööpenhamina oli Lienan mielestä pienempi, likaisempi ja monin verroin\nikävämpi kaupunki kuin Helsinki. Eikä minulla ollut sydäntä väittää\nvastaan. Ikävä oli ilmakin, sateinen. Näköjään olivat tanskalaiset\npyöreän pehmeää väkeä, niin että tuskin saattoi uskoa tuon kansan\nkerran maailmassa pitäneen vallassaan Englantia, Norjaa, suurta osaa\nRuotsia, Itämeren etelärannikkoa aina Rääveliä myöten, vieläpä\nryöstäneen Suomen Turkuakin. Mutta ehkä olivat silloiset tanskalaiset\nluisevampia kuin nämä nykyaikaiset meijerimiehet. Tilaston mukaan\njuopotellaan Tanskassa kovasti, ja sepä se lamauttaa tarmon kansasta,\nsamalla kuin pöhöttää ruumiin.\n\n\"Myrskyinen Pohjanmeri\" oli meidän mennessämme rasvatyyni. Kaikki\nolivat jo vironneet ja koettivat ruokapöydässä mahdollisuuden mukaan\nottaa velkansa takaisin. Syksy oli unhottanut muut pahat tapansa,\npaitsi sadetta vihmoi alinomaa. Senkin vuoksi uni maistui mainiosti, ja\nsitte makuun päälle hyvät ruuat.\n\n\nSumujen maa.\n\nEnemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus,\njoka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän \"_Iloinen_ Englanti.\"\nRikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa\nlaajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata\nolla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun\nmaa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.\n\nJo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet.\nTäytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon\nihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa.\nKuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan\nluonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi\nminut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta\nihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja\nkullan mahti.\n\nHulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä,\ntullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät\njaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.\n\n\"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua\",\noli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan\nniitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan\nvaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta\nkuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan\nmihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut\nennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean\nkarvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti\nitsekullekin.\n\nToinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen\nkäsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus\nsiellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät\nkustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka\nvuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän\nkalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista,\njos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan\nmatkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan\nviranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään\npitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin\nTerijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan\nkysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos\nsiihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta\njoka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä\nsuinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli\numpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko,\nmutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen\nompelutarpeitansa.\n\nSitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin\nkuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä\nlaski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi\nseisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä.\nMinkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et\nkyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme\nlikanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä\noli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo\nalkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman\nluonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan\nsiirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen\noli nyt ollutta ja mennyttä.\n\nVihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta\nmeitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska\nmeidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä\ntarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli\nkauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään,\nmitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään,\njos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia\nkutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan\ntämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä\nhurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa\nmutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan\nmennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot.\nIkävä tulee muuten.\n\nKovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri\njuniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja\nKaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman\nvaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut\novat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin,\njoissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat\novet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa,\njoten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole\njuomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle\nvarsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on\nkeksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt\nmissään vettä eikä muuta.\n\nLiikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että\npäätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit,\nsellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan.\nJoillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui\npari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli \"pliis!\" (please = tehkää\nhyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja\nkatosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri\nei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja\nhuuteli \"aut, aut!\" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran\ntajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen\nja huusimme vastaan \"Glasgow, Glasgow.\" Sillä sen tiesimme varmaan,\nettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti\npäänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin\nnousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi\npitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas.\nSilloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme\nkulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei\nmaata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista\nlähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki\nohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin\nnoidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei\nviheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä\npäästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.\n\nHetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä\ntaas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan\nGlasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme\nsiirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen\nmeitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän\njuutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen,\npuolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet \"Polariksessa\" viikkoa\naikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli \"Polaris\"\nmyöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt\nsanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.\n\nGlasgowia vähä katselimme. Sumuinen, savuinen ja kurainen se oli\nniinkuin koko Englanti. Rakennukset lienevät alkuansa olleet kauniita\nja puhtaita, mutta kivihiilen savu ne kaikki likaa ja mustaa, niin että\nkovin näyttävät murheellisilta.\n\nVaikka ilma oli kylmän kostea ja kadut vetelän kuran vallassa, ei\ntäällä näkynyt käytettävän palttoota eikä kalosseja. Mutta hyvin ne\nolisi tarvittu. Tupakan kalleuden takia ei Englannissa ainakaan\nnykyisin polteta paperossia eikä sikareja, vaan herrasmiehetkin\nkävelevät pitkin katuja piippunysä hampaissa.\n\nPitkiä, erinomaisen pulskia miehiä näkee Englannissa paljo. Poliisitkin\nolivat kuin Olympon jumaloita -- ne harvat, mitä oli; viittä enempää en\ntullut näkemään koko Englannin matkalla. Amerikan englantilaisperäiset\nmiehet ovat myös enimmiten vartevaa, kaunista väkeä, mutta heidän\nnaisensa eivät vähääkään ole minun makuuni. En vielä ole nähnyt yhtään,\nmihin kannattaisi vaihtaa Lienaani. Pieniä laihoja tallukoita ovat\nuseimmat. Pitemmät taas hartevia, soukkalanteisia, puikkosääriä, kuivia\nkuin kapahau'it. Mutta englantilaiseen silmään ne voivat näyttää\nhyvinkin viehättäviltä. Luultavasti he puolestaan eivät näe minun\nLienani miellyttäväisyyksiä. Ja parasta se onkin. Eletään vaan molemmat\nomillamme.\n\n\nAtlannilla.\n\nHalki Englannin olimme kulkeneet -- Englantia näkemättä. Sillä\noikeastaan _me_ emme olleet kulkeneet, vaan meitä oli kuletettu kuin\ntavaramyttyjä vinhaa vauhtia läpi koko yön. Pilkko pimeässä olimme\nnähneet ainoastaan silloin tällöin tulia tuikuttavan. Niistä emme\nvoineet tehdä muuta kuin yhden johtopäätöksen, sen nimittäin, että\nkatuvalaistus Englannissa on vuosikymmeniä jälellä Suomesta.\nÖljylamppua tai korkeintaan kaasua he polttaa tuhrustavat, niinkuin\nmeidänkin esi-isämme aikoinaan kuuluvat tehneen. Mutta sähkön\nkäyttäminen valaistukseen näytti heille olevan kokonaan tuntematon.\n\nEnglantia näimme vasta Englannista lähdettyämme. Kulkiessamme\nAtlanninlaivalla Glasgowista alas Clyde-virtaa ja samannimistä kapeaa\nmerenlahtea oli keskipäivä, ja sumu ihmeeksi sen verran ohennut, että\nsaattoi nähdä muutamia syliä eteensä. Kun Glasgowin laivatelakat --\nmaailman suurimmat, olen kuullut sanottavan -- vihdoinkin loppuivat,\nalkoi maaseutu. Viljeltyjä olivat ne rannikot, viljeltyä kaikki minkä\nsuinkin viljellä voi. Vihreät nurmikot kiipesivät kauas ylös vuorten\nrinteille. Ja vuoria oli niillä rannoilla, rumia alastomia kukkuloita.\nMetsää ei missään näkynyt, ainoastaan pieniä vesakoita siellä täällä\nja istutettuja puistoja kylien tienoilla. Aitojen sijasta oli\npeltotilkkujen välissä pensasrivejä. Mistäpä siellä olisi ottanut\naidakset? -- Rakennukset olivat ikivanhan näköisiä, peräti outoja\nmuodoltaan, meistä ikäviä ja synkkiä kuin Suomen vanhimmat\nherraskartanot. Muutamat olivat muinaisaikaisia linnoja, arvatenkin\naatelisten asuntoja. Suomessa sellaiset jo ovat raunioina, mutta täällä\nniissä näytti vielä olevan asukkaat.\n\nJoku muinaistutkija varmaan tuntisi itsensä onnelliseksi tällaisen\ntuhatvuotisen viljelyksen keskellä, mutta minä hänessä en luulisi\nviihtyväni montakaan päivää. Ikivanha sivistys on lyönyt leimansa\nkansaan, niin että ulkonainen käytös niin ylhäisellä kuin alhaisella on\neräissä suhteissa hämmästyttävän kohteliasta. Kadunlakasija ja\nrantajätkä puhuttelevat toisiaan aina \"herraksi\", kelvollisia\nkirous- ja haukkumasanoja tuskin lienee koko kielessä, ja jokaista\nkäskyä tai pyyntöä seuraa kohtelias \"pliis\", joka tosin tinkapaikassa\nlausutaan siksi pontevalla äänenpainolla, että minä sitä ensin luulin\nkiroukseksi. Kaikessa komentamishommassa englantilaiset käyttävät\nsanomattoman rumaa ja kovaa ääntä, vaikka kieli tavallisissa oloissa\nkuulostaa meikäläisen korvaan lapsekkaan pehmeältä, ja yleinen\npuhuttelutapa tekee miellyttävän hillityn ja tuttavallisen vaikutuksen.\n\nIrlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia\nsiirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo\nkaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin\nenglantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti\njokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen\nluonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät\nruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän\nviikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla\naavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista\nihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme\nkasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin\nkesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat\njokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin -- vaikka ei\nHelsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät\nkaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se\njuutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen\nsattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja\nmaasivat edes toisiaan.\n\nJuutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä,\nettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo\nherkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin\nniitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli\nomat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät\ntässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan\nsiirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia\nleikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin\nlaivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua\nhyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti.\nKaikenkieliset yhtyivät samaan \"yöö\"-virteen, jota hellittämättömällä\nhartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon.\nIrlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset,\njoten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että\noudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan.\nMeitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä\npohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia\nsekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi\nvastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta\nkyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta\nja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset --\ntoiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä --\njuohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan\nsuljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset\nne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä\nmakailivat mielestään \"plastillisissa\" asennoissa, hiukset hajallaan ja\npaljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät\npeitettyinä.\n\nMutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai\nruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla\nsuoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta\nturvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen\nsilli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut,\nvarsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita\nsiirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista\nherkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja\nyhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä\nlähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä\npyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa --\nkaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli\nmeillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut,\nettä halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin\nhyvältä. Raamattu sanoo, että \"varastettu leipä on makia\", mutta kyllä\nse on poikaa varastettu sillikin.\n\nPitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön\novelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi\nminulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi\nkerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä\nleivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä\nmatkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä\nolisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa.\nToiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin.\nEikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä\nheiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka\nluokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä\nAtlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä\nmukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle.\nHeillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen\nmäärään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin\nhenkipitimiksemme.\n\nIrlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat\nmeritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien\nkanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin\npoikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat\nesille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä\nsopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat\nyhteen ääneen kuin arosudet: \"huu-uu!\" Käsikähmää ei syntynyt, sillä\nmolemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa\nkuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat\n_toisen_ luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä\nhuvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille\nirlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä\nmitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.\n\nOli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori\nmies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli\nsivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä\nhuvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun\nsieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin \"Talvi on nyt laannut\nraivoomasta\" ja \"On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin\".\nTuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että\nnuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli\nystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle\nsalavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut\njostain laivan nurkasta \"kahvaamaan\". Minä tähän kohteliaisuuteen\nvastasin varastetulla sillillä -- ja toveruus oli perustettu.\n\nJuutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella\nkilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki\npanna parastaan. Venäläinen \"prissakka\" teki hauskan vaikutuksen, mutta\nyleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä\ntanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät\nhetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että\nheidän hiuksensa -- luonnostaan varsin kitukasvuiset -- olivat\nkierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas\npäänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset \"kiharat\"\ntöröttivät kaikessa loistossaan. -- Nuoremmat olivat enimmiten\nrehellisesti hampaattomia -- olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa\nvielä --; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset\nkimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu\npuuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan\nkaunottaren eleillä.\n\nLaivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti\nsiirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin\nSuomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät\ntorakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä\nlaivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin\nkoppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun\nei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin\nvarkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin\njuovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin\nkasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei\nketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa\nlääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin\nvaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan\nverenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla\nniillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.\n\nOli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs\nviinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä\nalottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta\nsaanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä\ntyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan\nhenkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen\nruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen.\nOlihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole,\nmissä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen\nkokonaista kolme kappaletta matkustajina. -- Sitte siirtyi lasarettiin\npojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi\npojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun\nedellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön\nkestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella,\nvoi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman\nkanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon\npotilaan vointiin.\n\nNoitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa\nsaada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan\nrannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka\nolisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin\ntulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa\nkäännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja\neräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja\nkäänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi\nja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut,\nkun asia kulki kolmen tulkin kautta.\n\nLaivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului\nolleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet\nkehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin \"Anchor\", mutta toisten\nkertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista\nkohdellaan kaikkialla siirtolaisena.\n\nMaata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja\ntaivasta. Ja _ihmisiä_ alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten\nja irlantilaisten parissa.\n\nKun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se\nikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka\npuitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä\nyhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin\nNaantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit,\nparturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.\n\nHarvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan\nse Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia\nkuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä,\ntokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen\npois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että\ntäytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia\nsuomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme\nkulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella\nKolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen\nkulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan,\nkun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan\npyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata\nnäkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.\n\nVihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella,\nettä ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin\nsanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin\noleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä\nlaivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset\nsilmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla\nkaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.\n\n\nPoikki Amerikan.\n\nAmerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa --\nuhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen\nvaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin\n\"vapauden maan\", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia\nkatsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä,\nikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea\nsijansa. Se lieneekin vapauden _muistoksi_ pystytetty, kuolleen,\nmenetetyn vapauden.\n\nSiirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli\npaljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja\nraakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä,\non kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla.\nOlisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona\nsatamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin,\nettä laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti\nterveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta,\ntallustelinhan vain siinä missä muutkin.\n\nTullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät\npikkulaivalla lähetettiin \"siirtolaispalatsiin\" Ellis-saarelle. Se oli\navara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon\ntulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten\nkohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, _kuinka vähän\ntervetulleita olemme_ tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja\nitalialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona\nsuusta he kulkivat -- kielestä näet joku asianomainen katsoi\nterveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet\nkysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa\n(nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta\nsilloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla\nmeistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli\nläpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä\ntaas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua\namerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä\novesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että\nheitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.\n\nPilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua\nneuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia\nlippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin \"aamiaisella\" ne herrat,\njotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen\npaikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta\nei -- eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui,\nryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella\nja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja.\nVajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja\ntäydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin\nChicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä\noli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.\n\nKun meitä taas pikkulaivalla vietiin täältä rautatieasemalle, oli jo\npimeä. Yön selkään pantiin menemään, että vain pääsisivät meistä. New\nYorkista emme olleet muuta nähneet kuin pattereita ja Vapaudenpatsaan,\ntullihuoneen ja siirtolaispalatsin, muutamia tornin näköisiä\nrakennuksia ja Brooklynin sillan, joka kaukaa ei tehnyt sen kummempaa\nvaikutusta kuin Vuoksen silta likeltä. Omaa vapautta meille ei ollut\nannettu vähääkään, en edes päässyt tupakkaa ostamaan. Mutta junan\nlähdettyä ilmestyi vaunuun kaupustelija, jolta sain huonoja sikareja\nkalliilla hinnalla. Tupakka täällä maistaa liian väkevältä suomalaiseen\nsuuhun sekä tuntuu jo Yhdysvalloissa ylen kalliilta, mutta Kanadan\npuolella se on vielä puolta kalliimpaa. Kaikki muukin junassa myytävä\ntavara oli meistä hirveän korkeissa hinnoissa. Vasta myöhemmin olemme\ntulleet havaitsemaan, että dollari useimmissa asioissa on täällä sama\nkuin markka Suomessa -- niin tullessaan kuin mennessäänkin, joten saa\nväärän käsityksen oloista, jos hinnat laskee Suomen rahaksi.\n\nJunan vauhti ei ollut sinnepäinkään niin joutuisata kuin Englannissa.\nKulkea lötköttelivät jotenkin suomalaiseen tapaan. Penkit olivat\nparaiksi niin lyhyet, että nukkuminen ei missään asennossa käynyt\npäinsä. Mutta järjestys vaunuissa kelpaisi malliksi Suomeenkin. Kutakin\nvaunua varten oli jarrumies, joka osotti kullekin sijansa,\ntuontuostakin lakasi vaunuja ja jonka puoleen sai aina tarvitessaan\nkääntyä. Siinä toimessa näkyivät pitävän neekereitä, täysi- tai\npuolimustia.\n\nEnnen pitkää huomasimme itsekin vähitellen muuttuvamme neekereiksi. Jo\nNew Yorkissa vallitsi kivihiilen kirous kaikessa kamaluudessaan, ja nyt\nkulki junamme Itävaltioitten pahimpain kivihiilipiirien kautta. Väkisin\ntunkeutui savu vaunuihin, täyttäen silmät, korvat, suut, sieramet ja\nkaikki. Varsinkin tunneleissa olimme läkähtyä, ja niitä oli\ntuontuostakin. Aamusella vasta näimme, kuinka kummallisia seutuja\noikeastaan kuljimme. Korkeille rumille kukkuloille rata kiipesi\nkiertäen, kaartaen. Joskus oli kolmekin veturia edessä, ja ähkäin\npuhkain ponnistelivat, vaikka vedettävänä oli ainoastaan muutamia\nvaunuja. Kaupungit olivat likaisia, savun peittämiä nekin, niin ettei\nsuinkaan tehnyt mieli asettua asumaan yhteenkään niistä. Kuitenkin\nkiitämme onneamme, kun matkamme sattui syksyksi, sillä jos kaiken\nlisäksi olisi vallinnut kesäinen kuumuus, niin kuinkahan olisi\nselvittykään?\n\nPittsburgissa meidät komennettiin ulos vaunusta kaikkine tavaroinemme,\nkatsottiin piletit ja kutsuttiin -- takasin samaan vaunuun. Huvikseen\nvain panivat raahaamaan tavaroitamme edestakasin. Mutta mihinkään\nostoksille ei päässyt. Entiset eväät olivat lopussa, joten tästä\npuoleen täytyi pitää yllä henkeään omenilla ja makeisilla, mitä sattui\nsaamaan.\n\nNäistä kivihiilivuorista päästyä alkoi maanviljelysseutu, tasankoa,\ntasankoa vain silmän siintämättömiin. Kaiketi siellä vilja kasvaa, että\ntohisee, mutta mistään hinnasta en sinne jäisi elämään, niin oli ikävää\nja yksitoikkoista sellainen aukea peltomeri.\n\nYhä useammin sivuutimme rautatievaunuja, jotka olivat ahdetut täyteen\nelukoita, lehmiä, lampaita ja sikoja. Katsoimme niihin kuin\nonnettomuustovereihimme. Meitäkin vietiin, vietiin vain tuntematonta\ntulevaisuutta kohden. Heidän matkansa päämääränä tietysti olivat\nChicagon kuuluisat teurastuslaitokset.\n\nMaanviljelysseudulla toki savu vähän hälveni. Chicagossa jätti meidät\nse tulinen kiirekin, joka oli ollut seuralaisenamme koko matkan. Saimme\nlähes päiväkauden odottaa junaa, ja silloin karkasimme katsomaan\nkaupunkia. Oli jotenkin sellainen kuin Pietari olisi ilman poliiseja ja\nsotaväkeä. Juomakauppoja ja kapakoita täällä oli joka askeleella,\nniinkuin muuallakin matkamme varrella oli näyttänyt olevan, mutta\nyhtään juopunutta en ollut nähnyt sitte kuin Hullissa, jossa erään\nvastaantulevan merimiehen punakkuus hieman minua epäilytti. Kyllä kai\nne täälläkin ryypiskelevät ihmiset, vieläpä oikein asiaksi asti, mutta\neivät reuhaa eivätkä hoipertele pitkin katuja.\n\nMaanviljelysseutua seurasivat ruohoaavikot, vielä ikävämmän ja\nyksitoikkoisemman näköiset kuin ne, joita olimme kulkeneet. Ainoana\nvaihteluna olivat jyrkkäreunaiset hiekkaharjanteet, jotka olivat aivan\nnykyaikaisten patterien näköiset. Niitten turvissa mahtaisi Europan\nsotajoukoilla olla hauska ammuskella toisiaan. Sinne ne mahtuisivat\nkaikki ja siellä saisivat ketään häiritsemättä tuhota toisensa.\n\nVihdoin tuli Lännen vuoristo, jylhä ja villi. Juna kulki sellaisia\njyrkänteitä, että oikein pelotti, varsinkin kun rautatie rotkojen\npoikki näytti olevan heikonlaisilla perustuksilla. Aivan kuin kiusalla\nlisättiin vauhtia juuri näillä pahimmilla paikoilla.\n\nMatkan varrella yhdyimme taas uusiin suomalaisiin siirtolaisiin. Heitä\noli tänne ajanut sama pakko kuin ennen tapaamiammekin: Suomessa ei ole\ntyötä. Monetkin olivat kulkeneet ristiin rastiin koko Suomenmaan,\nhakien työtä, mutta turhaan. Joku oli lähtenyt asevelvollisuutta\npakoon. Italialaisia oli myös paljon menossa länttä kohden, sillä kovin\non kurjat olot heidänkin ihanassa isänmaassaan: rosvot ja roistot\nvallassa.\n\nNeekerit olivat vankkatekoista, kookasta väkeä. Sekarotuisissa näki\njoskus tavattoman kauniita miehiä. Indiaanit eivät olleet vähääkään\npelottavan näköisiä, enimmiten lyhytkasvuisia, niin että tottumattoman\noli vaikea heitä erottaa japanilaisista, joita myös täällä matkusteli.\nKiinalaisia myös tapasi. Pitkä palmikko niskassa he ovat näköjään kuin\nsavustettuja akkoja.\n\nNe valkoiset, mitä täällä tuli junaan, olivat tavattoman kookkaita\nmelkein järjestään, kaiketi vanhojen Lännen seikkailijain jälkeläisiä.\nKäytös huoletonta, retkuilevaa, niinkuin sen, jolle ei koskaan ole\nmitään tapoja neuvottu. Tärkeimmät taidot heillä näyttivät olevan:\ntupakanpuru, sylkeminen ja jalkojen ojenteleminen korkealle ilmaan.\nPäältä nähden olisi ollut taipuvainen epäilemään, tokko kukaan heistä\nlienee montakaan päivää elättänyt itseään kunniallisella työllä. Niin\nnäyttivät veltoilta heidän runkonsa. Yhtä veltto kuin muu ruumis tuntui\nmyös olevan heidän kielensä. Englannissa vieraankin korva sentään\nerotti jotain järjestystä tuon suussa pyöriteltävän lihapalan\nliikuttelemisessa, mutta täällä se näkyi saavan olla ja elää ihan omin\nvaltoineen. Sellaista enkeliskaa kuin he puhuivat osaa vaikka kuka, jos\npistää kuuman perunan suuhunsa ja puhuu kieltä mitä tahansa. Jos he\neivät ymmärrä teitä, ette tekään heitä ymmärrä -- ja niin olette\nkuitit.\n\nSe alituinen huolenpito ja siirtolaisten vangitseminen oli ensin\ntuntunut vastenmieliseltä, mutta vähitellen siihen oli tottunut, kun\nnäki että matka sujui hyvin. Senpätähden oikein kaipasimme jonkunlaista\nohjausta, kun tultiin Seattleen Tyynenmeren rannalle. Mutta siellä\nhuomasimme, että meidät oli jätetty kokonaan oman onnemme nojaan. Ulos\nvaan ajettiin junasta, ja siinä sitä seistiin pimeässä muutaman kadun\nkulmassa. Turhaan odottelimme mitään \"agenttia\". Miehissä kokosimme\nkaiken kielitaitomme ja läksimme asemalta tiedustelemaan, milloinka\nlaiva lähtee Victoriaan ja mistä päin se lähtee. Monesta aikaa\ntapasimme täällä oikein Suomen mallisia virkamiehiä -- sellaisia, jotka\neivät tietäneet mitään. Lähellä asemaa huomasimme kuitenkin olevan\nsataman tapaista, ja kun sinne kävelimme, osuimme heti oikealle\nlaivalle, joka juuri oli lähtemässä.\n\nAamulla tultiin Victoriaan samalla Vancouverin saarella, jolla\nNanaimokin on. Saaristo Victorian edustalla tuntui tuttavalta, ja itse\nkaupunki muistutti jotakuta Suomen rannikkokaupunkia. Savuakaan ei\nnäkynyt, ja rakennukset olivat hauskan ja miellyttävän näköisiä.\nNanaimoon mennessä honkametsä, merenlahdet ja hauskat järvet oikein\nhoukuttelemalla houkuttelivat astumaan ulos junasta ja jäämään tänne.\nSitäkin tehokkaammin tämä tuttavallisuus meihin vaikutti, kun tähän\nsaakka oli kaikki ollut niin perin vierasta.\n\nJa kun Nanaimoon tulimme, niin melkeinpä luulimme tulleemme Kotkaan tai\nSortavalaan. Ihmisiäkin tapasimme.\n\n\nUudessa maailmassa.\n\nNäitten muistelmieni loppuun oli minulla aikomus liittää vielä joku\npätkä, jossa muutamin piirtein olisin kuvannut silmäänpistävämpiä\nerilaisuuksia \"uuden\" ja \"vanhan maan\" oloissa ja ihmisissä. Mutta\nennen pitkää huomasin ensimäiset havaintoni erehdyttäviksi, samoin\ntoiset ja kolmannet, niin että mitä yhtenä päivänä panin paperille, sen\njo toisena heitin -- \"uuniin\", olin vähällä sanoa, vaikka täällä ei ole\nyhtään uunia koko valtiossa, ainoastaan \"stouveja\".\n\nLähdetäänpä esimerkiksi siitä päästä: lämmityksestä.\n\nJunassa tullessani vallitsi ankara kuumuus, sillä neekeri lapioi\nkivihiiliä pesään kuin tuskassa. Minä hikoilin ja läähätin kuumuudesta,\nkoettaen mahdollisimman paljon oleskella ulkona vaunusillalla,\netten ihan läkähtyisi. Ajattelin, että tuo musta paholainen,\nneekeri-lämmittäjä luulee muittenkin kaipaavan sellaista lämpömäärää,\nmihin hänen kirottu afrikkalainen nahkansa on tottunut. Mutta\nihmeekseni huomasin, ettei siinä ollut vähääkään liikaa\namerikkalaisille matkatovereilleni. Vuoristosta tuli miehiä, joilla oli\ntuuheat turkit yllä, huopapeitteet jalkojen ympärille käärittyinä,\nkarvakintaat käsissä, ja sittenkin he tässä kauheassa kuumuudessa\nvärisivät sinisinä vilusta. Jos milloin jätin vaunun oven raolleen,\nniin kiireimmän kautta jo joku vilukinttu hyppäsi sitä sulkemaan.\n\"Kylläpä ovat viluista väkeä\", ajattelin, \"helvetissäkin nuo olisivat\nkuin kotonaan.\"\n\nMutta se ajatukseni oli hätiköity. Vuoristossa oli kova talvi\nsilloin jo.\n\nNyt täytyy minun tunnustaa, että ennen minulle kylmä tulee kuin näille\namerikkalaisille. Asunnot heillä ovat lautahökkeleitä, hiukan lujemmat\ntavallista pärevasua ja jotenkin samassa määrässä lämpimänpitävät.\nUuneja niissä, kuten sanottu, ei ole -- eikä niistä olisi mitään apua,\njos olisikin, sillä kukapa sitä jaksaisi koko ilmapiiriä lämmittää.\nMutta jos vuokralainen tahtoo, saa hän ostaa huoneeseen rautakamiinan,\njota täällä sanotaan \"stouviksi\". Taloon se ei kuulu. Yhdysvaltain\npuolella paikoin eivät _ovet_ ja akkunatkaan kuulu taloon, vaan ovat\nvuokralaisen hankittavat ja kulkevat hänen muassaan talosta toiseen.\n\nYöt ovat tuntuvasti kylmät, mutta makuuhuoneisiin ei ihmeeksikään\naseteta minkäänlaista lämmityskojetta. Siis ei ne pahasti viluisia saa\nolla, jotka sellaisissa oloissa nukkuvat. Ensimältä mulla oli niin\nkylmä, että hirvitti, mutta näkyy siihen tottuvan.\n\nNäilläkin tienoilla on läpipääsemättömät aarniometsät, mutta\nrakennustavasta päättäen ei luulisi hirsiä löytyvän satojen penikulmain\nalalta. Syy on siinä, että Lännen amerikkalainen vihaa kaikkea, mikä\ntekisi kodin hauskaksi ja mukavaksi. Hänen aikomuksensa on lähteä\ntäältä tiehensä niin pian kuin mahdollista. Sentähden koti ei saa olla\nsellainen, että se häntä kiinnittäisi, vaan sen pitää olla omansa\nkarkottamaan miehen koko tienoolta.\n\nKaikkialla kehutaan amerikkalaista käytännöllisyyttä, kekseliäisyyttä\nja Amerikan korkealle kehittynyttä teollisuutta. Mutta surkeampia\nhuonekaluja, rumempia ja kaikin puolin epäkäytännöllisempiä, en ole\nmissään nähnyt kuin täällä. Sängyt, kaapit, pöydät, tuolit ovat kaikki\nNoan aikaista mallia. Lamppuja tässä vuoriöljyn maassa jos näkisitte,\nniin kunnioituksella muistelisitte niitä \"kitupiikkejä\", joilla\nSuomessa ennen navetat valaistiin. Pienimmästä suurimpaan on kaikki\nkotielämään kuuluva tavara niin kelvotonta kuin olla saattaa.\n\nSuomessa en noihin seikkoihin tullut kiinnittäneeksi huomiotani, mutta\ntäällä se on täytynyt pakostakin tehdä. Sillä maan tapa -- ainoa puoli\nAmerikan oloissa, minkä Liena täydestä sydämestään hyväksyy -- työntää\nmiehen niskoille enemmän puolen taloustoimia. Hän saa aamusin työhön\nmennessään virittää valkean keittostouviin, laittaa kahvin ja\naamupuuron. Muija makaa kuin hako, kunnes nälkä päivemmällä ajaa\nhänetkin jalkeille.\n\nSyönti on Amerikan elämä. Heti kun silmänsä auki saa, ajetaan vatsa\ntäyteen puuroa, ja joka näkemässä sitte päivän mittaan syödään ja taas\nsyödään. Sillä alalla on kaikki mahdolliset mukavuudet: kalat, lihat,\nmaidot, puotiherkut kannetaan kotiin. Aina seisoo pöytä täynnä mitä\nvaihtelevimpia ruokatavaroita. Jos Suomessa moni työmies hävittää\nansionsa juontiin, niin täällä se menee ylensyömiseen.\n\nSiinäpä se lienee syy, ettei missään maailmassa käytetä niin\npaljon patenttilääkkeitä kuin täällä Amerikassa. Jos vilkaset\namerikkalaiseen sanomalehteen, luulisit koko lukijakunnan olevan\nkuoleman kielissä. Suomenkielisetkin lehdet täällä ovat tuollaisia\nsairashuonejulkaisuja. Toimittaja on samalla pääpuoskari. Yhdellä on\n\"Suomen vaakunakuva-verenpuhdistusta\", toisella sähkövöitä, kolmannella\n\"kasakan rasvaa\" tai jotain muuta ihmelääkettä. Europassa arvokkaat\nsanomalehdet aina pitivät velvollisuutenaan varottaa yleisöä\ntällaisista keinottelijoista, mutta täällä lehtimiehet näkyvät olevan\nkäytännöllisempiä. Ottavat senkin keinottelun omiin käsiinsä.\nAjattelevat kaiketi, että \"pettäisihän tuon tyhmän kansan kuitenkin\njoku toinen -- sama se, jos minä petän.\" Tervettä väkeä ei olisi helppo\nlääkkeillä petkuttaa, mutta sellaisten kanssa on hyvä vehtailla, jotka\nliiasta syönnistä ovat saaneet vatsanvaivoja. Heille voi uskotella,\nettä nuo taudit paranevat jollakin heinänliemellä tai sähkövyöllä.\nSöisivät vähemmän, niin eivät kaipaisi mitään.\n\nMoni muukin asia näyttää minusta täällä olevan hulluin puolin. Nyt\nkevään tullen esim. olen odotellut kuulevani lintuin laulua, mutta\nturhaan. Sensijaan laulavat täällä sammakot, niin että maailma\nkajahtelee. Ja oikein niillä on hienon konserttiväen tavat: alottavat\nvasta myöhään iltasilla, jolloin työkansa jo on levolla, ja pitävät\nriemuaan aina aamuyöhön. Päivän lepäilevät.\n\nEnsimältä en täällä tahtonut päästä kunnialla sivuuttamaan\nvastaantulijoita. Ahtaammissa paikoissa usein pakkasivat tarttumaan\nkiini, että oli vähältä tulla tappelu. Vihdoin sain selville syyn.\nTäällä kaikki, niin ihmiset kuin hevoset ja rautatiejunat, sivuuttavat\ntoisensa vasemmalta puolelta eikä oikealta, niinkuin Suomessa.\n\nTervehtiessä ei nosteta hattua eikä kumarreta päätä eteenpäin -- sehän\nolisi jonkunlaisen alamaisuuden tai matelemisen merkki -- vaan päätä\nnytkäytetään hieman sivulle ja pikemmin ylös- kuin alaspäin. Naiset\ntervehtävät vain silmillään, eikä heitä saa mies mennä aluksi\ntervehtimään. Naisella on siinäkin etuoikeus.\n\nAmerikkaa sanotaan \"siksi suureksi lännen maaksi, jossa ei yhtään\nkuningasta ole eikä vastusta papeista.\" Senkin asian laita on vähä niin\nja näin. Dollari täällä on itsevaltiaampi kuningas kuin yksikään\nEuropan hallitsija. Hänen suosikkinsa, suuret raharuhtinaat, ovat\npelottavan mahtavia valtiaita. Mutta muusta hallituksesta täällä ei ole\nhaittaa. Yhtenä päivänä tosin jo säikähdin pahasti -- silloin, kun\nerään kaivantoräjähdyksen uhreja haudattiin --; luulin olevan sotaväkeä\nestämässä mielenosotuksia. Mutta sitä se ei ollut. Oli vaan sen\npaikkakunnan suomalainen torvisoittokunta koreissa univormuissaan.\nMuuta \"vormua\" en vielä neljään kuukauteen ole täällä nähnyt.\n\nPapeista sitävastoin on enemmän vastusta kuin Suomessa, sillä täällä ne\nvielä julkeavat esiintyä koko vanhanaikaisella asevarastollaan,\ntulisella helvetillä ja kaikella mitä Suomessa ei enää iletä käyttää\nmuualla kuin metsäpitäjissä. Suomessa niitten toki täytyy vähän vääjätä\nsivistyneitä ihmisiä. Mutta täällä työväen parissa luulevat olevansa\nihan turvassa sivistykseltä. Kauan ei kuitenkaan kestäne, ennenkuin\nvalistus tunkeutuu tännekin.\n\nSe toki on eroa, ettei täällä ole valtiokirkkoa, joten papeilla ei ole\noikeutta kantaa palkkaansa keltä hyvänsä, vaan ainoastaan niiltä, jotka\nhäntä tarvitsevat. Loput kerjätään hyviltä ihmisiltä. Muita kerjäläisiä\nen Nanaimossa ole tavannutkaan.\n\nEikä täällä ole varkaita. Ei ole siihen pakottavaa köyhyyttä, ei nälkä\nkellään. Ennen joulua tuli kaupungin edustalla oleva merenlahti täyteen\n\"härinkiä\" -- isoja silakoita eli pieniä silliä, samanlaisia kuin\nVienanmeren \"seiti\" -- monen jalan paksuudelta. Niitä sai siitä\nhaavilla pistellä veneensä täyteen, ken halusi. Näihin asti ne siinä\novat oleilleet, eikä heitä juuri näy kukaan välittäneen pyydystää,\npaitsi kalalokit. Niillä on ollut juhla. Ulompana on halibut'ia --\nmainion hyvää kalaa, jota edes jonkun verran pyydetään. Kesällä kuuluu\ntulevan lohia, ettei vene sekaan mahdu.\n\n\n\n\nAVIOLIITTO JA IJÄN PITUUS.\n\n\nTilastotieteen tutkijat vakuuttavat saaneensa selville, että naimisissa\nolevat ihmiset elävät vanhemmiksi kuin naimattomat. Tämä ijän erotus on\nmiehillä keskimäärin 7 vuotta ja naisilla 5.\n\nMikä suurenmoinen \"puffi\" avioliitolle! Kuka ei tahtoisi elää tässä\nhauskoilla ja viettelevillä synneillä täytetyssä maailmassa vielä\nmuutamia vuosia yli alkuperäisen määrän, varsinkin kesäiseen aikaan ja\npoutailmoilla? Ja kukapa ei menisi naimisiin, jos niin pienellä\nkiepillä tietää voittavansa enemmän kuin puolikymmentä vuotta ijän\njatkoa, puhumattakaan kaikista muista avioliiton eduista ja\nnautinnoista.\n\nMutta se nykyajan yleinen auktoriteetti-uskon puute, jota Porvoon\npiispa vaikeroi kirkolliskokouksessa ja pastori Jussilainen \"Kuopion\ntakana\", se onneton pahe on saanut minutkin niin valtaansa, etten enää\nvoi lapsellisesti uskoa edes tilastotieteen tutkijoita. Ja -- mikä\nosottaa vielä täydellisempää paatumusta -- minä luulen itselläni olevan\npäteviä syitä epäillä kaikkea tilastoa, sillä kokemuksesta olen tullut\nsiihen vakaumukseen, että tilastoa voi käyttää todistamaan jos\njonkinlaisia päähänpistoja ja että sille voi rakentaa sekä oikeita että\nvääriä oppeja. Tilasto on muodostunut aikakautemme toiseksi raamatuksi,\njoka venyy sinnepäin, minne sitä vedetään, ja puhuu sen mieliksi, kenen\nkäsissä se milloinkin on.\n\nRaittiustilaston mukaan esim. lyhentää juoppous ihmisen ikää vähintäin\n10 vuotta, tupakan poltto noin 5 vuotta, näistä johtuva vatsakatarri\n(Heymann Blochin terveyssuolan käyttämisohjeitten mukaan) 8 vuotta;\nliikavarpaat 3 vuotta; luuvalo 6 vuotta j.n.e. Kun nyt ijän pituus\nkeskimäärin on ainoastaan 44 vuotta, ei esim. semmoiselle miehelle kuin\nystävälleni Esa Huttuselle jäisi elinaikaa ollenkaan. Hän on ollut\nankara ryyppymies pitkin ikäänsä, kova tupakanpolttaja, vieläpä purija;\nhänen siveellinen kantansa on aina ollut jotenkin arveluttava; hän ei\nkäytä terveyssuolaa, ei \"ainoata luotettavaa känsävoidetta Odobrin\", ei\nVoltaristiä luuvalonsa lievennykseksi eikä mitään muuta ihmiskunnan\nonneksi ja vanhentamiseksi keksittyä keinoa. Mutta epäsiveellinen elämä\nei ole häneen jättänyt muita jälkiä kuin siirtänyt hiusrajaa jonkun\nmatkan niskemmäksi. Juoppous ei muuta kuin nostattanut kainon\npunastuksen hänen nenälleen, tupakanpoltto tuottanut kestävämmän värin\nhänen hampailleen. Hänen elämänsä pituuteen ne eivät ole vaikuttaneet\nmitään, paitsi ehkä jatkaneet muutamalla kymmenellä vuodella, jos olisi\nvarma, että se ilman näitä paheita olisi kesken katkennut. Hän täyttää\nensi syksynä 58 vuotta, ja kaikesta päättäen on hänellä vielä ainakin\nyhtä pitkä elämäntaival edessä kuin kellä hyvänsä raittiussuutarilla.\n\nTehtyäni nämä yleiset muistutukset itse tilastotiedettä vastaan, voin\nsuuremmalla varmuudella kääntyä siihen asiaan, jonka nyt olen ottanut\ntutkittavakseni.\n\nUskotko sinä avioliiton jatkavan ikää, sinä luuksi ja nahaksi\nkuivettunut perheen isä, jolla on elätettävänä kivulias eukko ja\nkiukkuinen lapsilauma? Jos ennen poikamiehenä livahti yö tai kaksi\nkuukaudessa korttipöydän ääressä, saat nyt viikon pitkään tuskin\nummistaa silmiäsi yhtenäkään yönä, sillä milloin ei vaimosi valita,\nvinkuu lapsistasi se, jonka vuoro kulloinkin on olla kipeänä taikka --\ntaudin puutteessa -- nuorimpana. Eikö valvottu yö ole yhtä kuluttava,\nvalvoipa sen paheissa taikka hyveissä?\n\nEntä ne elatuksen huolet sitte! Nuorena miehenä sinä olit vapaa kuin\ntaivaan lintu; söitpä tahi joit saaliisi, aina sinulla oli rahaa\ntaskussa. Nyt voit kuukausmääriä säilyttää muistissasi jokaisen kelpo\naterian, minkä naimisiin tultuasi olet saanut, varsinkin näinä viime\nvuosina. Kunnon humalaa et ole uskaltanut ajatellakaan edes jokaisen\nlapsesi ristiäisissä. Ja kuitenkin on sinulla rahaa ainoastaan\npoikkeustapauksissa, omaa ei milloinkaan. Koko elämäsi on kuin\nsveitsiläinen juusto -- täynnä rahan reikiä. Veroja, koulumaksuja,\nlääkelappuja, vaatteita, kenkiä ja Herra ties mitä kaikkia joka toinen\npäivä. Sen ohessa on vaimollasi jok'ikinen aamu asiaa torille. Sinä\nolet ihmispeto, lastesi kiduttaja ja vaimosi murhaaja, jos et laita\nrahaa kaikkiin näihin tarpeihin. Luuletko sen jatkavan ikääsi, että\nmietit niin hauskoja asioita kuin uusien rahalähteiden löytämistä\npäivät pitkät ja yöt vielä pitemmät?\n\nJa luuletko sinä eläväsi pitempään, jos menet naimisiin -- sinä\nkukoistava neitonen, jonka silmät sädehtivät kuin aurinko hyvällä\nluokosäällä ja jonka nuorekas varsi uhkuu tuoretta terveyttä? Kumpiko\n-- inhimillisillä silmillä katsoen -- näyttäisi viittaavan kestävämpää\nelon-iltaa kohden: vanhanpiianko pyylevät piirteet vaiko perheenäidin\nkuihtunut hempeys ja sammuva katse, hänen, joka itselleen ja maailmalle\nvastuksiksi säännöllisesti vuosittain synnyttää uuden \"äänioikeutetun\"\nkansalaisen maailmaan? Jos miehen päivät avioliiton helmassa ovat\nhelteiset ja yöt murheita täydet, niin vielä orjallisempi on vaimoparan\nelämän tie. Niitä on mahdoton kuvata ja luetella kaikkia niitä huolia,\njoita vastaan hänen täytyy taistella katkeamatta ja joiden alla hän\nennemmin taikka myöhemmin nääntyy.\n\nNaissukua moititaan alkuperäisyyden, s.o. keksintökyvyn puutteesta ja\nsen nojalla väitetään, että nainen on älynsä puolesta alhaisempi olento\nkuin mies. Mutta pantaisiinpas koetteeksi Edison keksimään päivällistä,\nhyvää ja ravitsevaa päivällistä, kun mies on juonut viimeisenkin\npennin, eikä keltään enää saa velkaa. Tahi annetaanpas Zeppelinille\nisän repaleiset housut ja katsotaan, minkälaisen sadetakin hän niistä\nkyhää pikku Emmalle. Tämmöisten pulmien ratkaisu on leikin asia\nkokeneelle aviovaimolle. Se mikä varsinaista vaivaa antaa hänen\npienelle päälleen, on kysymys, kuinka saada tämmöisissä oloissa\nsuloisuutensa säilymään, ettei tuo miehen kutjake alkaisi juoksennella\nmuiden naisten jälessä.\n\nKatsoinpa avioliittoa miehen tahi naisen kannalta, en voi käsittää,\nmikä siinä ikää jatkaisi. Tuommoiset ylivoimaiset ponnistuksetko? Vaiko\nkenties jokapäiväinen riita ja rähinä? Sanotaan kyllä, että \"taistelu\non elämää\", mutta tämä lause ei pidä paikkaansa esimerkiksi sotilaihin\nja asianajajiin nähden, sillä he ovat lyhytikäiset; ainoastaan papeissa\nse toteutuu, jotka suurella maltilla taistelevat sielunvihollista\nvastaan.\n\nLuultavasti on niillä tilastontutkijoilla, jotka sanovat avioliiton\njatkavan ikää, tarkoituksena tällä vain kehottaa ihmisiä siveään\nelämään, eivätkä he niin paljon välitä siitä, onko heidän laskuissaan\nollut perää vai ei. Siveä elämä tietysti on hyvä sekä ruumiille että\nsielulle. Mutta yhtä turha on uskotella, että avioliitto tekee elämän\nsiveäksi, kuin että se jatkaa ikää. Sillä mistäpä ne aviomiehet tulevat\nmuista kuin entisistä nuorista miehistä? He elävät siveettömästi -- jos\nelävät -- jo ennen sitä ikää kuin meillä tavallisesti naimisiin\nmennään. Sitte vanhemmalla puolella se siveettömyys on sangen\nkohtuullista, vaikka ei mentäisi naimisiinkaan. Enkä minä voi ymmärtää,\nkuinka avioliitto puhdistaa niistä vanhoista synneistä, jotka ovat\nsamat sekä naineilla että naimattomilla miehillä, kellä kerran on ollut\nsemmoisia taipumuksia. Päinvastoin olen minä luullut huomanneeni, että\njuuri niillä miehillä on suurin kiire naimisiin mennä, jotka muutenkin\nantavat liian suuren arvon tyttöväelle. -- Mitä taas naisiin tulee,\nniin jokapäiväinen kokemus osottaa, että jos he kerran ovat poikenneet\nsiveyden tieltä, ei heitä avioliitto pidätä sen paremmin.\n\nOnko se sitte tahallista valhetta tuo tilastotieteen väite, että\navioliitto antaa miehille ijän lisää 7 vuotta ja naisille 5? En minä\nsitäkään tahdo sanoa. Mutta nuo tilastolliset herrat ovat oppineita\nprofessoria, jotka eivät näe muuta kuin mitä kirjoissa on. Luottavat\nliian sokeasti numeroihin ja luulevat, että \"numerot puhuvat\" --\nsilloin kuin he itse puhuvat. Jos tässä saisivatkin numerot puhua, niin\nnaimattomain miesten lukua osottavat numerot antaisivat seuraavan\nselityksen: \"Meidän joukossamme ovat kaikki rujot ja rammat,\nlangetustautiset, kruunun raakit ja pahantaudin syömät, jotka eivät ole\npäässeet naimisiin, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. Eivät ole tytöt\ntykänneet tai sukulaiset huolineet. Jos meidät olisi päästetty\nnaimisiin, niin kyllä olisi lyhennyt naineiden miesten keski-ikä, mutta\nnyt me olemme painamassa nuorten miesten puolta.\"\n\nSamaan suuntaan käypä selitys lähtisi myös naimattomain naisten lukua\nosottavilta numeroilta. Kainosti punastuen ne siihen vielä\nhuomauttaisivat: \"Eivätkös herrat professorit ole kuulleet siitä\npienestä heikkoudesta, mikä meillä naisilla on ijän laskussa ennen\nnaimisiin menoa? Matka 20-25 ikävuoteen kestää muilla 5 vuotta, meillä\n10, ja matka 25-30, joka muilla on vain 5 vuotta, se on meillä 15. Näin\njää meille 25:stä vuodesta ainoastaan 10, ja se lyhentää arveluttavasti\nmeidän naimattomain ikää.\"\n\nVielä on selittämättä, miksi tilastotieteen mukaan avioliitto on\nmiesten ijälle kahta vuotta edullisempi kuin naisten. Eräs tutkija\narvelee, että \"kotiripitykset\" ottaisivat kovin paljo naisten\nterveydelle ja että ne siis vaikuttaisivat sen verran lovea heidän\nikäänsä. Minun luullakseni tuo ripitystyö sentään on niin naisen\nluonnolle sopiva ja mieluinen toimi, että se häntä enemmän virkistää\nkuin rasittaa. Paljoa lähemmäksi todellisuutta luulen päästävän, jos\notaksutaan, että nainen naimisissakin ollessaan koettaa -- mahdollisen\nleskeyden varalta -- pitää ikämääränsä kohtuuden rajoissa. Tilastotiede\non ala, jolla aina täytyy liikkua varovasti ja ajatellen. Jos siinä\nliian suurella varmuudella esiintyy, voi helposti ajaa kantoon ja tehdä\nopinkappaleita, jotka eivät pidä paikkaansa. Semmoinen on tämäkin, että\navioliitto muka jatkaisi ihmisen ikää.\n\n\n\n\nHÄN OLI HERRASMIES.\n\n\nKuka?\n\nEn tahdo mainita hänen nimeänsä -- hänen perheensä vuoksi, sillä hän\noli herrasmies.\n\nSäälin myös niitä neljääkymmentä nuorta neitoa, jotka olivat impeytensä\nkalleimman aarteen hänelle uskoneet ja jo aikaa hänen tähtensä murhetta\nkantaneet.\n\nSillä hän oli herrasmies.\n\nHänen omakätisen nimikirjoituksensa voisin teille huoleti näyttää. Se\nei häntä ilmaisisi. Muutamat sen lukevat \"Lundbergiksi\", toiset\n\"Sundeliniksi\", kolmannet \"Aaltoseksi\" ja minkä miksikin arvailevat.\nSillä herrasmiehen asia ei ole kirjoittaa luettavaa käsialaa. Eikä\nhänen nimikirjoitustansa muualla tarvittu kuin ennen vanhaan pankeissa,\nja siellä se kyllä tunnettiin.\n\nMikä oli hänen toimensa? -- Ei mikään, sillä hän oli herrasmies.\n\nJa kuitenkin hän meni eteenpäin maailmassa.\n\nHän oli syntynyt vallesmannin pojaksi, mutta jo ennen kahtakymmentä oli\nhänestä kasvanut kruununvoudin poika, ja nyt kuollessaan hän oli\nlääninkamreerin poika ja ainoa perillinen.\n\nJoiko hän? -- Ei, vaan toisinaan vähän \"nautti\" ja \"piti hauskaa\",\nsillä hän oli herrasmies. Hän \"rakasti seuraa\", ja se vei hänen\nperintönsä.\n\nRakasti sekä naisten seuraa että miesten.\n\nKapakkalaskunsa ja korttivelkansa hän täsmälleen suoritti, sillä ne\nolivat \"kunniavelkoja\". Mutta räätälit, suutarit ja pesumuijat -- ne\njoutivat odottaa.\n\nSillä hän oli herrasmies.\n\nTyöväenliikettä hän kauhistui ja syljeskeli Kurikan Matille. Alemmassa\nkansassa hänellä ei ollut muita miestuttavuuksia kuin kolme uskottua\najuria, mutta niitäkään hän ei päivällä ollut näkevinään. Vasta yöllä\nhän heidät tunsi, sillä hän oli herrasmies.\n\nHyvästi puettuna hän kuoli, velkavaatteet yllä, velkahattu päässä ja\nvelkasaappaat jalassa. Hänen ainoaksi perillisekseen jäi kaupungin\npanttilaitos. Testamentti löydettiin hänen povitaskustaan: kahden\nmarkan panttilappu mustista liiveistä. Ne olivat olleet viimeinen\njäännös hänen frakkipuvustaan. Muuta omaa hänellä ei ollut.\n\nSe revolverikin, jolla hän lausui maailmalle jäähyväiset, oli\nlainakalu, hyväntahtoiselta ystävältä saatu käytettäväksi.\n\nNuoraa ja talia tarvittavan määrän hän olisi vielä voinut saada\nomakseen, vaihtamalla panttilappuun, mutta -- hän oli herrasmies.\n\n\n\n\nKOULUAJAN YLISTYS.\n\n\nOi, jos olisin koulupoika, pitkäsäärinen, kapeakaulainen, isän ilo,\näidin ylpeys, opettajain silmäterä! Tahi jospa olisin edes\nhuonopäinenkään koulupoika, josta kuitenkin vielä on vähän toivoa!\n\nNiin huolettomia päiviä et koskaan vietä kuin koulupoikana ollessasi.\nTulet nimismieheksi, ryöstät köyhältä ainoan lehmän -- tulet papiksi,\njoudut seurakunnan kanssa rettelöihin pappilan rakennuksista -- käännyt\nsotilasuralle, sorrut vekseleihin ja onnettomiin naimisiin -- tulet\ntuomariksi, päätät asiat vasten lakia taikka sitte vasten vakaumustasi\n-- kohoat kuvernööriksi, saat harmia kelvottomista virkamiehistäsi ja\nnälänhätäisistä kunnista -- nouset senaattoriksi, loukkaat omaatuntoasi\ntaikka menetät virkasi. Niin on tie ohdakkeinen palvella valtiota\nsemmoisessakin maassa, jota sentään sanotaan virkamiesten luvatuksi\nmaaksi. Kaipauksella muistelet iloisia kouluaikojasi. Koulupoikana et\nnäistä huolista tiedä. Viet kotiisi puhtaan paperin, jossa käytös on\n10, ahkeruus ei kuin hiukan vähempi ja eri aineitten joukossa vilahtaa\njoku kymmenikkö tai yhdeksikkö, jos ei muussa niin voimistelussa.\nKotonasi silloin on juhlahetki. Isäsi ottaa auki sen laatikon,\njossa hänellä ovat säilössä kaikkein tärkeimmät asiakirjat:\nvirkavahvistuskirjansa, julkasemattomat runokokeet rakkausvuosilta,\npalovakuutuspaperit ja yksityiset kirjeet suosiollisilta esimiehiltä.\nSen hän ottaa auki ja etsii sieltä oman todistuksensa vastaavalta\nasteelta, vertailee ja koettaa saada selville, mitä lahjoja olet\nperinyt häneltä, mitä saanut äidiltäsi. Ja hän on äärettömän onnellinen\nnähdessään, ettei hänen antamansa leiviskä ole sinussa kevennyt, vaan\nettä äidin mukana vielä on tullut uusia lahjoja sukuun. Kesken\nkiireintä kevätsiivousta istahtaa äitikin tutkimaan todistusta, vaikka\nhänen muut lukemisensa viime vuosina ovat supistuneet postillaan ja yhä\nuudistuviin keittokirjoihin. Hänessäkin herää hämärä muisto, että hän\njoskus maailmassa on kuullut semmoisen nimen kuin \"geometria\" -- niin,\nja \"algebraa\" -- eikös se vain ollut algebraa, jota he niin hartaasti\nkärttivät maisterin opettamaan viimeisellä luokalla, vaikka siitä ei\nsitte tullut mitään?\n\nMutta jos isä huomaa sinun jossain määrässä jääneen osattomaksi suvun\nhenkisestä etevyydestä, näkee hän siinä selvän viittauksen, että luonto\nonkin aikonut poikaa toiselle uralle, käytännöllisille aloille,\nniinkuin postivirkoihin, metsähallintoon, apteekkiin, rautateille,\nkauppaan, maanviljelykseen j.n.e. Ja jos käytöksessä tai ahkeruudessa\non huono numero, ei äiti voi kyllin surkutella opettajain\npuolueellisuutta ja vähäpätöisyyttä; he ovat jostain pikkuasiasta\nsuuttuneet isään tahi heidän rouvansa kadehtivat äidin viimeistä\nleninkiä -- siinä kaikki. \"Mutta sinullahan ei toki voi olla mitään\nhuonoja tapoja, ei vaikka. On sinua toki sen verran osattu kasvattaa.\"\n\nEllei kateus olisi liian alhainen tunne minunlaiselleni miehelle, niin\nmelkeinpä katsoisin kateudella teitä punaposkisia, virkeäsilmäisiä\nkoulupoikia, jotka saatte koko kesän olla omissa valloissanne ja\nnuoruuden mielellä nauttia luonnon nuoruudesta. Mutta enhän voi teitä\nkadehtia. Eihän se ole teidän syynne, ettei minulle elämä enää maistu\nsamalta kuin teidän ijällänne. Silloin kun salaa luihautin savun\nopettajain heittämästä paperossin pätkästä, niin olipa se toisen\nmakuinen kuin mitä nyt saan hyvästäkään sikarista; 25 pennin\nomistaminen tuotti silloin runsaamman riemun kuin nykyisellä ajalla\nsadat markat; toisin kuin nyt hypähti silloin rinnassa sydän, jos\nvilahduksenkaan näki tuosta lyhytpalmikkoisesta ihanteesta -- toisin\nhypähti kuin nyt, tiedustellessa itsekunkin niiden myötäjäisiä, jotka\nvoisivat tulla kysymykseen; ja ne pienet kepposet, mitä koulussa\ntehtiin, ne tuottivat paljoa puhtaamman nautinnon kuin nyt hyvätkään\nluikerrukset raha-asioissa tai parhaiten onnistuneet vaalikeinottelut.\n\nNauttikaa vain nuoruudestanne, koululaiset, niin kauan kuin huolet ja\nmurheet eivät ole päässeet häiritsemään mielenne rauhaa. Kerran tulee\nsekin päivä, jona sanotte, että kouluaika se kumminkin oli elämänne\niloisin aika. Huono numero on kyllä ikävä näyttää vanhemmille, mutta\nvielä ikävämpi on näyttää vekseliä pankkiherroille; \"ehdot\" ovat kyllä\ntukalat kesäkumppanit maalla ja vaikealta tuntuu niitä lähteä syksyllä\nsuorittamaan, mutta vielä vaikeampi on puuhata \"akordia\" saamamiestensä\nkanssa.\n\n\n\n\nKUINKA JOUDUIN NAIMISIIN.\n\n\nOvat monasti kysyneet, miksikä minä -- viisas mies -- olen mennyt\nnaimisiin. Sentähden näyttää siltä kuin olisin selityksen velkaa tälle\nvalistuneelle ja tiedonhaluiselle yhteiskunnalle.\n\nLyhyesti sanoen on syy naimisiin menooni sama kuin kaikkiin muihinkin\ntyhmyyksiini, se nim. että minä aina _teen_ ensin ja _ajattelen_ sitte\nvasta -- jos sattuu aikaa ajatella sittenkään.\n\nOlin silloin alkava sanomalehtimies, aaterikas ja toivehikas, ensi\nkertaa uskottu kesätoimittajan edesvastaukselliseen asemaan. Ja minulla\noli \"hyvä ajatus toimestani\", niinkuin sotamiehellä käsikirjan mukaan\ntulee olla. Tunsin elävästi, että isänmaan kohtalo suureksi osaksi oli\nminun varassani tämän kesän. Siinä raskaan vastuunalaisuuden tunnossani\nolin ruvennut raittiusmieheksi jo varhaisesta keväästä, sillä minä\npelkäsin, että muussa tapauksessa saattaisin jonkun kerran\nhutikkapäissäni ajaa karille maamme valtiolaivan. Ihan totta, sitä minä\npelkäsin.\n\nTämä raittius se minut vei turmioon.\n\nRyypiskely oli siihen saakka varjellut minua monesta tyhmyydestä, mutta\nnyt minä aikani kuluksi rupesin katselemaan tyttöjä -- tarkoitan,\nkatselemaan sillä silmällä, jolla en koskaan ennen ollut tyttöjä\nkatsellut. Vilkkunut kyllä olin heihin ja mahdollisesti joskus\n\"ihaillutkin\", kuten sanotaan, mutta ainoastaan ohimennen. Ihaillut\nheitä jokseenkin samalla maulla kuin kilpa-ajoissa ihailin sirotekoista\nliinakkoa tai lujakoipista mustaharjaa. Ihailin aikani, mutta siitä ei\nollut sen vaarallisempia seurauksia. En minä niitä omakseni pyytänyt\nenkä olisi siihen aikaan suittanut ottaakaan, vaan jos näin niitä\nrääkättävän, niin pahaa se teki sydämelleni.\n\nNyt minä aloin itse huomata, että tyttöväen läheisyys teki minuun\nkokonaan erilaisen vaikutuksen kuin ennen. Se minua pelotti. Jos\nkorkealta kutsumukseltani olisin uskaltanut, niin totisesti olisin\nottanut ryypyn pari vastapainoksi. Sillä minulle alkoi selvetä, että\nihminen on aina kuin aistiviallinen: sokealla on erinomainen kuulo,\nkuurolla erinomainen näkö. Täytyy tehdä toinen taikka toinen:\nryypiskellä taikka sitte armastella.\n\nOlin siis mahdollisimman altis taudille.\n\nJa silloin saapui paikalle se basilli.\n\nEräällä huviretkellä kohtasin tytön, jota en ollut nähnyt sitte\nlapsuuteni aikojen. Hänestä oli varttunut solakka neitonen. Silmät\nkirkkaat ja kiehtovat, kasvoilla niin puhtaat värit, varsi \"kuin\nelämänlanka\", ylväs ja sopusuhtainen, povi korkea, ja keltaiset kiharat\ntuhlaten tuuheat. Oli tullut kesäksi syntymäseudulleen ja aikoi\nsyksyllä taas lähteä sinne kauas, missä oli ollutkin.\n\nVai tuollainen ilmestys sinusta nyt on kehittynyt! Semmoinen yltäpyöreä\npallukka kuin olit ennen koulutyttönä, jolle tein hyvän päivän\nainoastaan silloin kun satuin tavattoman kohteliaalle tuulelle.\nOlimmehan me oikeastaan lapsuudentoverit, sillä useinhan olit ollut\ntalosilla sisarieni kanssa ja minä olin tullut kuin hirmumyrsky ja\npyyhkässyt olemattomiin talonne ja tanhuanne. Nukkenne olin kolhinut\nnenättömiksi, käsi- tai jalkapuoliksi, jos en milloin heitä aivan\npäättömiksi telottanut. Ja nyt me istumme tässä mielistelemässä\ntoisiamme, vääjäilemässä toistemme tunteita kuin kaksi koiraa, jotka\narvaamatta kohtaavat toisensa.\n\nNäitä mietin mielessäni, kun häntä katselin ja häijyyksiä hänelle\njuttelin. Ei suuttua tupsahtanut enää niinkuin ennen, eikä yhtä\nherkästi tillahtanut itkemään. Siis oli luontonsa kovennut, ja minun\npolosen oli pehmiämään päin! Aavistin kyllä, mikä vaara tässä piili.\nOmatuntoni pudisti arvelevasti päätänsä ja kuiskaili \"elä leiki tulen\nkanssa, Kaapro!\" Mutta aina minua on vaara viehättänyt, en koskaan ole\nmalttanut väistyä sen reunamilta. Rakastan vaaraa sen vaarallisuuden\nvuoksi. Hermoni kaipaavat sitä ja nauttivat siitä.\n\nKaikkien häijyyksien ohella lausuin hänelle ihan tahallani joitakuita\nhellänpuoleisia kohteliaisuuksia, niin että häneltä jäi suu auki ja\nsilmät seljälleen, sillä mitään senlaatuista hän arvatenkaan ei ollut\nodottanut minulta. Oli kuin puulla päähän lyöty. Alkuun päästyäni\nehdotin vielä, että seuraavana sunnuntaina lähtisimme huvimatkalle\nlähipitäjässä pidettävään maanviljelysnäyttelyyn, jonne minun kumminkin\noli mentävä lehteni puolesta. Hän suostui kauniisti ja kainosti.\n\nTätä sunnuntakia odotellessa -- se olkoon kunniakseni mainittu -- en\nyhtään yötä lemmentuskissa piehtaroinut enkä häntä siihen mennessä\nkertaakaan tavannut, en välittänyt tavata. Niin voimakas oli minussa\nvielä itsenisäilyttämisvaisto.\n\nJa kun se sunnuntai tuli, ja laivarannassa näin olevan kaksi pientä\nhöyrypurtta lähtemässä sinne maanviljelysnäyttelyyn, niin minä uhalla\nmenin toiseen enkä siihen, jonka kannelta näin hänen keltaisten\nkiharainsa kumottavan. Olin kuin katumapäällä, en tiedä mistä.\n\nMutta se ei auttanut. Hän vaihtoi laivaa. Oli kai huomannut valkoisen\nlakkini ja tahtoi päästä maksamasta matkaa. Siinä hän ainakin onnistui,\nja väärinhän se olisi muutoin ollut, kun minä häntä olin tälle retkelle\npyytänyt.\n\n\"Luulin sinun tulevan noutamaan minua meiltä\", virkkoi hän\nnuhtelevasti. Mutta kuinka sointuvalla äänellä!\n\n\"En arvellut sinun lähtevänkään\", vastasin. Tämä puolustus oli niin\ntyperä, että sitä itsekin häpesin, yhtä typerä kuin käytöksenikin oli\nollut. Mutta parempaa en sillä hetkellä keksinyt. Taikka -- jos\nrehellisesti tunnustan -- pyöri kielelläni valhe sellainen, että\n\"kävinhän minä, vaan olit jo lähtenyt.\" Hän olisi sen tällä kertaa\nuskonut, mutta ihan varmaan matkalta palattua ottanut siitä selvän ja\nsaanut minut kiini valheesta. Naiset ovat, kumminkin olevinaan, niin\narkoja valheelle, että pelkäsin siinä tapauksessa kaiken särkyvän\nväliltämme. Ja sitä en millään ehdolla tahtonut vaikka taas toiselta\npuolen suurempi läheneminen minua arvelutti. Suhteemme oli minusta\nparaimmillaan semmoisena kuin se nyt oli. Että _hän_ riensi rantaan\nennen minua ja vaihtoi laivaa minun tähteni.\n\nKuultuaan minun selitykseni, hän katsoi silmiini pitkään ja syvään\nniillä kirkkailla silmillään. Sitte hän sanoi vielä nuhtelevammalla --\nja sointuvammalla -- äänellä:\n\n\"Olinhan minä luvannut. Mitä syytä sinulla on luulla minua niin\nhuikentelevaiseksi?\"\n\n\"Kun et ole ollenkaan käynyt meillä.\"\n\n\"Ethän sinäkään ole meillä käynyt.\"\n\nNyt oli minun vuoroni katsoa terävästi häneen. Kaikkein\njokapäiväisimmällä äänelläni lausuin sitte kuin ohimennen:\n\n\"Äitini ja sisareni vaan ovat ihmetelleet, kun et ole käynyt heitä\ntervehtimässä niin pitkästä aikaa.\"\n\n\"On niin paljon ollut käyntiä sukulaisissani\", sanoi hän epäröiden.\n\"Enkä minä ole juuri liikkunut missään.\"\n\nHän ei voinut peittää hämillään-oloansa. Ei ollut tahtonut tulla meille\n-- luultavasti samaa vaaraa peläten minusta kuin minä hänestä! Sydämeni\nriemuitsi. Sinä et koskaan pysty pettämään minua! Olet edessäni kuin\navoin kirja, koko olentosi minulle niin läpinäkyvän kirkas kuin lähteen\nvesi.\n\nEn nähnyt siinä mitään sameaa, niin hartaasti kuin sitä katselinkin sen\nheleän kesäisen sunnuntain -- ja vielä niin monta päivää jälkeenpäin.\n\nEn koskaan unhota sitä matkaa Savon ihanilla vesillä. Ja ne silmät, ne\nsilmät! Ne seuraavat mua hautaan saakka.\n\nSiellä perillä oli kansanjuhla ja arpajaiset maanviljelysnäyttelyn\nyhteydessä. Paljo kaupunkilaisia ja vielä enemmän maalaisrahvasta. Oli\ntyttöjä, joita olin ennen nähnyt ja katsellutkin. Mutta mitä ne nyt\nolivat hänen rinnallaan? Savolaislytyksiä, sielu jossakin lihan\npeitossa, mutta ei kasvoissa, ei silmissä nähtävillä.\n\nOstin arpoja hänelle, ja yhdessä oli voitto -- lapsen sukat. Kuinka\nviehättävästi hän punastui! Ostin itselleni. Lapsen myssy! No, on ne\nomat voittonsa niissä maalaisarpajaisissa. -- -- -- Lahjotin senkin\nhänelle, vietäväksi rakkaimmalle nukelleen.\n\n\"Vieläkö sulla on nukkeja?\"\n\n\"O-on, muistona.\"\n\nSiitä johduimme entisiin aikoihin. Muistelimme, kuinka hän oli häärinyt\nemäntänä ja äitinä, kun minä esiinnyin hirmumyrskynä ja telottajana.\nVaikka ne muistelmat eivät olleet minulle edullisia, niin halusta\nniissä viihdyin. Sillä olivathan ne sentään yhteisiä.\n\nHöyrypurret palasivat yöllä kaupunkiin. Mutta maanviljelysnäyttelystä\njaettiin palkinnot vasta seuraavana päivänä, jolloin myös olivat\nkyntö- ja ojituskilpailut y.m. Minun täytyi sentähden _jäädä_, ja sain\nhänetkin jäämään, kun otin puuhatakseni hyvän yöpaikan.\n\nSaatettuani hänet sinne, palasin vielä juhlapaikalle. Omasta\nyösijastani en välittänyt pitää huolta; sen kyllä saisin vaikka mistä.\nHiljakseen kävelin ja istuskelin tiepuolissa.\n\nOli viileä ilta helteisen päivän jälkeen.\n\nRinnassani alkoivat aaltoilla vastalaineet. Mitä hittoa sinä meinaat,\nKaapro? Oikeinko olet tosissasi? Niinkö äkkiä se sellainenkin ahven\nkävi koukkuun?\n\nVastaan tuli poikajoukko kansanjuhlasta, laulaen että kangas helähteli:\n\n    \"Silloin ma tyttöjä hyväilen,\n    Kun ei ole muita töitä:\n    Pyhänseutuna kyläilen\n    Ja laulelen pitkin teitä.\"\n\nPeijakkaan pojat! Se on terveen järjen ohjelma. Viritin paperossin ja\nnousin kiveltä uutena miehenä. Ei tässä niin vaan mennä! Vielä on\nkoettamatta viime keino, murtamatta viinan mahti.\n\nLähteissäni juhlapaikalta oli sinne jäänyt sikermä herrasmiehiä\npitämään kemuja. Muuan tuttava oli minuakin niihin kutsunut, vaan en\nmennyt silloin. Nyt menin. Hyvästi raittius, karahtakoon karille\nisänmaan laiva, mutta minun täytyy päästä tästä lumouksesta! Taistelin\n-- juoden kuin henkeni edestä. Mutta ei se oikein tahtonut vaikuttaa\nniinkuin ennen, ei muuttaa mieltä. Niitä silmiä en saanut\nkarkoitetuksi.\n\nYöllä heittäysin puoliväkisin sänkyyn, jossa kaksi miestä jo ennestään\nkuorsasi. Tuttuja miehiä. Hetkeksi nukahdin minäkin, mutta pian\nheräsin. Oli ahdas, kuuma ja kaikin puolin tukala. Eikä aamukaan\nalkanut valeta, vaikka jo piti olla aika.\n\nNousin ylös. Ilma oli kerrassaan muuttunut. Satoi ja näytti niin\nkolkolta. Nuo maljatoveritkin tuossa vaan vetelivät hirsiä, nukkuivat\nkuin eläimet. Ilettämään rupesi koko paikka.\n\nKertomuskin olisi pitänyt lehdelleni kirjoittaa eilisen päivän juhlista\nja puheista. Mauttomia, sisällöttömiä. Ja näyttelyä tuli arvostella.\nSiinä en ollut vielä käynytkään. Läksin nyt. Mutta noloilta ja ikäviltä\nsiellä näyttivät lehmät, sonnit, lampaat, kanat ja kaikki. Eikä\nsiemenissä ja käsiteoksissa ollut mitään katsottavaa. Kilpakyntö alkoi\nnyt. Mutta hitto sinne menköön sateella kuraiselle pellolle, ajattelin,\nja pyysin erään ystävällisen ja ymmärtäväisen isäntämiehen kertomaan\nminulle siitä jälkeenpäin.\n\nMutta missä saisin tilaisuuden ryhtyä kirjoittamaan? Mahtaisiko _hän_\njo olla ylhäällä? Siellä olisi rauhainen huone, ja hän voisi auttaa\nmuistiani eilispäivän juhlallisuuksien ikuistamisessa. Minä en tosiaan\nollut paljoa huomannut kaikesta, mitä ympärillämme lienee tapahtunut.\nOlin nähnyt ainoastaan hänet ja kuunnellut itse asiassa yksistään\nhäntä.\n\nLöysin hänet sieltä, minne illalla olin jättänyt. Täysin puettuna istui\nkeinutuolissa keskellä lattiaa, säteilevän hyvällä tuulella.\n\nMinä en kyennyt saamaan aikaan muuta keskustelua kuin jonkun\ntyytymättömän sanan ilmasta murahtamaan, ja sitte olin olevinani\nerinomaisen huolissani ja kiireissäni tärkeästä sanomalehtimiehen\ntehtävästäni. Istuin pöydän ääreen ja ryhdyin innolla tyydyttämään\nlukijakuntani vaatimuksia.\n\nMutta ei se tahtonut sujua. Harvoin olen ollut niin haluttomalla ja\nalakuloisella mielellä kuin nyt. Huoaten laskin kynän kädestäni ja\nnousin kävelemään. Vilukin karmi selkääni. Sentähden asetuin uunia\nvasten seisomaan, kädet selän taakse, ja haukottelin happamesti.\nKylmähän se uunikin oli, tietysti, ei koko kesänä lämmitetty. En\nmistään hinnasta olisi nyt itse katsellut itseäni enkä suonut toisten\nkatselevan, kaikkein vähimmän hänen. Mikä mun toikin tänne! Ja hän\ntuossa herttaisesti hymyilee kuin kirkkahin päivänpaiste.\n\n\"Kuule, mikä sinun on, Kaapro, kun olet niin surkean näköinen ja\näänetön?\" kysyi hän vihdoin.\n\nHäpeä olisi ollut tunnustaa, että pääasiallisena vikana taisi olla\nkohmelo. Sensijaan arvelematta tokasin:\n\n\"Minä olen rakastunut.\"\n\n\"Kehenkä -- jos saan olla utelias?\"\n\nAnteeksiantamattoman epäkohteliasta olisi ollut vastata muuten kuin:\n\n\"_Sinuun_, luonnollisesti!\"\n\nJa niin minä vastasin, ajattelematta seurauksia.\n\nHän näytti hämmästyvän vielä enemmän kuin kaikista edellisistä\nkohteliaisuuksistani. Silmäteränsä laajenivat, katse yhä kirkastui,\nrinta kohoili ja laskeusi kuin olisi hän ollut suurimmassa tuskassa.\nNäytti aikovan katsoa läpi luitteni ja ytimieni, saadakseen selville,\ntottako minä puhuin vai leikkiä. Likeltä piti, etten tässä\ntarkastuksessa purskahtanut nauramaan. Niin hullunkuriselta minusta\ntuntui koko juttu. Tunnustaa tässä rakkautensa, aamutuimaan. Mutta\nsillä puolustelin tekoani sydämessäni, että onhan tuossa edes jotain\njännitystä tämän ilkeän ikävän kohmeloaamun ratoksi.\n\nOli siinä sentään toinenkin seikka, joka minua yllytti ryntäämään näin\npäistikkaa. En ollut ikinä ennen kosinut -- en totisesti -- ja minua\nhuvitti kerran koettaa, saisinko rukkaset.\n\nVaikka enhän minä nytkään vielä ollut kosinut, eikä ole sanottu, että\nolin aikeissakaan jatkaa. Onneksi ei hän lukenut minua niinkuin minä\nhäntä, eikä tiennyt mitä mielessäni liikkui. Jo koulupojasta olin\ntottunut kaikissa vaiheissa säilyttämään vakavan ja tyynen ulkokuoreni,\nja sillä monen kujeen seurauksista selkäni suojellut. En järkyttänyt\njäsentäkään enkä asentoani millään tavalla muuttanut.\n\nKun en kiirehtinyt jatkamaan asiaa likemmä ratkaisua, täytyi hänen\ntarttua siihen. Sillä kohtaus näytti pitkistyessään käyvän hänelle sitä\ntuskallisemmaksi, kuta hauskemmasti se minun urheiluhermojani kutkutti.\nVihdoin hän katkasi äänettömyyden kysymyksellä:\n\n\"Mihin tuloksiin -- mihin käytännölliseen tulokseen sinä sillä\ntunnustuksellasi aiot päästä?\"\n\nKylläpä olet käytännöllinen, ajattelin, ja mieleni teki sanoa, etten\naikonut päästä mihinkään sen enempiin tuloksiin; olin vaan vastannut\nhänen kysymyksiinsä. Mutta silloin taas ymmärsin, että ijäksi rikkoisin\nvälimme, ja sitä en mitenkään hennonnut. Minun ei auttanut muuta kuin\nsanoa: \"Tarkoitukseni on pyytää sinua vaimokseni.\" Taas alkoi hänen\npovensa rauhattomasti aaltoilla, niin että hänen oli vaikea puhua.\nJännityksellä odotin päätöstä -- en kohtaloni ratkaisua, sillä niin\nsyvälle en ollut vielä langennut, että edes yöuneni olisi kauankaan\nsiitä riippunut -- luulen ma --, vaan tiedonantoa siitä, saanko\nrukkaset vai enkö. Hän alotti hiljaa ja epävarmasti:\n\n\"Olin ajatellut jäädä vapaaksi --\"\n\nSilloin aukeni ovi ja huoneeseen astui se ystävällinen ja ymmärtäväinen\nisäntämies, ilosta loistavin kasvoin, ja julistaa:\n\n\"Meijän Poavopa se sai ens palakinnon kynnöstä, ja meijän mustapeä\nsonni ens palakinnon karjanäyttelyssä. Alakaa ne nyt tästä puoleen akat\nmeillä lehmiään kuletella, kun tulloo sonnin tarvis -- --\"\n\nVarjele Jumala ketään kosimasta maalla! Minulla oli täysi työ päästessä\neroon miehestä. Pääsin kumminkin lopulta. Mutta tunnelma oli häiritty\nja kului kotvan aikaa, ennenkuin siihen taas palausimme.\n\nSilloin minä jo istuin hänen vieressään keinutuolissa -- se toki on etu\nmaalla, että ne ovat niin leveät -- ja kuuntelin hänen tunnustuksiaan,\nkuinka hän vuosikausia oli tallettanut eräitä sisarieni kirjeitten\nkuoria, joihin minä olin sattunut kirjoittamaan osotteen, j.n.e. Mutta\ntunnustuksia niitä täytyi tehdä minunkin ja antaa tyydyttävä selvitys\nmonesta entisestä seikkailustani. Verraten viattomia ne olivat, joista\nhänellä oli vihiä.\n\nTunti siinä vierähti tunnin perästä, kunnes sade lakkasi, taivas\nselkeni ja aurinko valaisi tummat maisemat. Päästiin hankkiutumaan\nkotimatkalle.\n\nLopun sitte jokainen arvaa jo tämän kertoelman päällekirjoituksesta.\n\n\n\n\n\"NUOREN SUOMEN\" TYÖPÄIVÄ.\n\n\n\"Äiti, voileipää! -- Kuuletko, äiti? -- Isä, kuuletko?\"\n\nSaatuamme vielä joka välimerkin kohdalla eräitä sysäyksiä kylkeemme,\nniin äiti kuin minäkin, tiedämme milloin meidän \"Nuori Suomi\" -- kohta\nnelivuotinen -- alottaa työpäivänsä.\n\n\"Miks', isä, et nouse antamaan Jaakollesi voileipää?\"\n\nMyönnän kyllä tämän huomautuksen isän velvollisuuksista täysin\noikeutetuksi, mutta itsepintaisesti kumminkin koetan pitää kiini unen\npäästä ja olla nukkuvinani, odotellen, että äidin sydän ensiksi\nheltyisi, eikä minun vielä tarvitsisi nousta lämpimästä vuoteestani.\nPaha vaan, että äidillä taitaa olla samanlaatuiset tuumat.\n\n\"Anna, hyvä äiti, voileipää ainoalle pojallesi!\"\n\nNyt voin jo olla huoletta. Poika muisti vihdoin pyytää \"kauniisti\",\nniinkuin oli opetettu. Ja, oikein laskettu, äiti jo liikahtelee. Kohta\non se asia selvillä. Saanpas sittenkin vielä pienen aamutorkun, joka\nminusta maistuu niin hyvälle. Mutta tätä toivoa rakentaissani en ollut\nkuullut kaikkia asianomaisia. Ennenkuin äiti oli ehtinyt toimittaa\nvoileipää määräpaikkaansa, tunnen pienen, pehmoisen käden hivelevän\npartaani ja lämpimän hengityksen korvassani.\n\n\"Isä, joko sinä olet ostanut sen uuden hevosen? Eikös nyt jo ole 'ens\nviikolla'? -- Minä olenkin sinun poikasi, en olekaan äidin poika.\"\n\nTällä kertaa hän tosin minun puolestani olisi vielä saanut tunnin\nverran olla äidin poikana -- tuon valtin arvon minä muuten tunsin hyvin\nvanhastaan -- mutta samalla tiedän kokemuksesta, että on turha vaiva\nkoettaa nukkua silloin, kun Jaakko kerran on herätyspäällä. Eihän poika\nraukka sitä tiennyt, että olin valvonut toimistossa myöhään yöhön ja\nvielä ottanut töitä kotiin, kun tahdoin saada koko viikon joulurauhaa\nja levätä asiaksi asti. Hän oli jo aikaa ollut unen helmoissa,\nennenkuin minä kotiuduin. Nyt koetin parhaani mukaan selittää, että\njouluun on useampia päiviä -- täytyy siihen mennessä nukkua monta yötä\nja kiltisti antaa pestä silmänsä, muutoin joulu ei tule ensinkään -- ja\nettä minä sitte kyllä ajoissa ostan hänelle hevosen.\n\n\"Minkälaisen hevosen sinä ostat?\"\n\n\"Sinisen.\"\n\n\"Onko sillä häntä?\"\n\n\"On kaksikin.\"\n\nPitkällisen harjoituksen jälkeen osaan suunnilleen vastailla hänen\nkysymyksiinsä puoli-unessakin. Jos en ollenkaan vastaisi, panisi hän\nsen kovin pahakseen. Mutta hevosen Jaakko tuntee siksi hyvin, että\nviimeinen vastaukseni saattoi hänet hetkeksi syviin ajatuksiin.\n\n\"Missä sillä on toinen häntä?\"\n\n\"Selässä.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\nSillä ijällä ei pojan ole lupa epäillä isänsä tiedonantoja enemmän kuin\nhänen mielipiteitänsäkään. Ja vaikka olisi lupakin, ei ole sitä halua\nvielä. Voi sentähden aavistaa, mikä sekava vyyhti oli pienten aivojen\nselvitettävänä, kun ei millään hevosella luonnossa tai kuvakirjoissa\nollut näkynyt kahta häntää. Mutta aivojen toiminta ei mennyt hukkaan.\nVoitonriemulla hän nousi istuilleen ja huudahti:\n\n\"Niin, se on _harja_, isä!\"\n\n\"Harjaksiko sitä sanotaankin?\"\n\n\"Niin. ja se on kaulassa eikä selässä.\"\n\n\"Sitäpä minä en muistanut. Missä paikassa se on kaulassa -- kaulan\nallako?\"\n\n\"Ei ole. Voi, kuinka isä on tuhma! Kaulan vieressähän se on.\"\n\nTurvaun aina tilaisuuden sattuessa siihen sotajuoneen, että itse rupean\nkaikkea kyselemään ja annan Jaakon selittää asioita. Silloin hän heti\nnäyttää joutuvan hämilleen ja käy harvapuheisemmaksi. Tällä kertaa se\nkuitenkin oli tarpeetonta, sillä vihdoin ilmestyi äiti voileipineen\novelle ja sai hänet sen avulla pois sängystä kanssansa keittiöön.\nKuulin vielä Jaakon vaativan itselleen kahvia -- ei kahvin vuoksi, vaan\nvehnäsen ja sokurin -- sekä sitte kääntävän puheen joulukuuseen ja\nomeniin y.m. siihen kuuluviin makeisiin. Nyt se diplomaatin alku siellä\nvakuutti olevansa \"äidin poika\" aina jouluun asti, koska isä on niin\nruma ja äiti kaunis -- muka! Kaikkipa tässä jo osaavatkin naisten\nheikkoon kohtaan! Siihen ajatukseen nukahdin ja sain kuin sainkin vielä\nunta muutaman silmäntäyden. Mitä vaivaa minun aamu-uneni suojeleminen\nJaakolta lienee maksanut äidille, en voi sanoa, mutta lopulta se\nnähtävästi oli mennyt sivu hänen voimiensa, koska herätessäni kuulin\nJaakon iloisen naurun ja tapasin hänet ratsastamassa hartioillani,\npitäen molemmin käsin kiini tilapäisen ratsunsa \"harjasta.\"\n\n\"Minnekkä nyt ajetaan, isä?\"\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Jaakko -- sinun poikasi.\"\n\n\"Sanoppa koko nimesi!\"\n\n\"Jaakko Jääskeläinen... Ptruu, nyt käännetään metsään joulukuusta\nottamaan.\"\n\n\"Elä, hyvä mies, revi tukasta! Ei sitä paljo ole ilmankaan.\"\n\n\"Onkos sillä uudella hevosella harja ja pää?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Katkasinkos minä entiseltä hevoselta pään?\"\n\n\"Katkasit -- ja olit paha poika.\"\n\n\"Niin -- minä olen sinun poikasi. Isällä on niin kaunis partakin.\"\n\nPoika parka! Hän on ollut melkein koko lyhyen ikänsä Karjalassa, jossa\nkivetkin ovat mädänneitä.\n\nKoko perheen yhteisillä ponnistuksilla saatiin \"Nuori Suomi\"\naamupäiväksi häviämään näköpiiristäni, että voin rauhassa työskennellä.\nMutta kun hänet tuotiin päivälliselle, ei tarvinnut kysyä, missä hän\noli ollut. Oli suoja ilma, lumi nuoskaa, ja poika märkä kuin kuikka\nkiireestä kantapäähän, korvatkin lunta täynnä. Hänet oli löydetty\nsyvältä lumihangesta, jonne toiset yhtä viisaat olivat hänet\nhaudanneet. Paraillaan vetivät sielumessuja, kun pelastus saapui --\nonneksi niin aikaseen, ettei veisuja vielä tarvittu. Posket olivat\npojalla punakat kuin pihlajanmarjat, ja silmistä loisti kadehdittava\nelämänilo, jonka ei luulisi koskaan sammuvan. -- Mitä antaisinkaan, jos\nsaisin takasin ne ajat ja mahdollisuuden alkaa uudestaan! Mutta meidän\non suotu elää täällä toinen elämä ainoastaan lapsissamme -- niin\npitkälti kuin jaksamme heitä seurata.\n\nSyödessään ei Jaakko tällä kertaa rikkonut kuin yhden juomalasin, ja\nsiitä viattomasta syystä, että katsoi velvollisuudekseen tarttua siihen\nainoastaan toisella kädellään, niinkuin isäkin. Keittoa tosin läikähti\npöytäliinalle melkein lautasellinen, pienempiä vahinkoja mainitsematta,\nmutta kaikeksi onneksi ei äiti ollut saapuvilla sillä hetkellä.\n\nIltapäivällä minä kumminkin päätin vielä mennä toimistoon muutamiksi\ntunneiksi. Jaakko aikoi lähteä joko mäenlaskuun taikka lumisille.\nJälkimäisessä tapauksessa arveli hän antaa selkään Kallelle ja\nVillelle, jotka olivat panneet hänen haudalleen \"niin paljo multaa\",\nettä hän ei voinut huutaakaan. Molemmat haudankaivajat kyllä olivat\nlähes puolta vanhemmat kuin Jaakko ja näköjään samassa suhteessa\nvoimakkaammatkin, mutta Jaakko ei pelkää mitään, ei pöppöjäkään.\n\nMiten Jaakon uhkarohkeat aikeet lienevät onnistuneet, siitä en koskaan\nole saanut selkoa. Minun kotiin tullessani sanottiin hänen olevan\nsalissa tai minun kamarissani -- \"luultavasti pahanteossa, koska on\nollut niin kauan hiljaa.\"\n\n\"Sinäkään et sitä milloinkaan kurita, vaikka se on niin vallaton\",\nlisäsi vaimoni noin vaan ohimennen, varmuuden vuoksi, sillä saman\najatuksen on hän jo ennen lausunut vähintäin tuhannen kertaa.\n\nHm. Astun saliin.\n\n\"Kuuleppas, Jaakko, mitä sinä nyt olet tehnyt?\"\n\n\"Minä vaan laitan nämät kauniimmaksi, kun joulu tulee meille.\"\n\nKeskeyttämättä työtään vilkasi hän minuun yli olkansa kuin ainakin\nasiaankuulumattomaan henkilöön. Poika oli löytänyt mustepulloni -- itse\nison varastopulloni -- ja maalasi nyt korkilla mustia kuvioita\nhuonekalujemme päällyksiin. Nuo huonekalut, vastikään päällystetyt\npunasella plyyssillä, ne olivat olleet meidän ylpeytemme -- ja\nsenverran sitä riemua kesti, tuskin kahta viikkoa.\n\n\"Näin mummolassakin on. Eikös ole, isä?\"\n\nVeressäni alkanut kuohahdus asettui, kun muistin että minun äitini\nhuonekalujen päällysvaatteessa tosiaan oli tummia ruusuja vaaleammalla\npohjalla. Tuo vaihtelevampi värisovitus oli siis paremmin tyydyttänyt\nJaakon kauneusaistia kuin meidän yksitoikkoinen. Ja maustahan ei pidä\nriidellä!\n\nMutta vaimoni ei ottanut asiaa ollenkaan taiteen kannalta.\nMahdollisesti olisi hän muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla\nainaiseksi tukahuttanut nuoressa sielussa piilevän itsenäisen\nluomiskyvyn, ellei minun olisi onnistunut ehkäistä nousevaa myrskyä,\nsuuntaamalla sen pieneksi perhekohtaukseksi meidän kahden välillä.\nJaakko sillä aikaa ehti keittiössä jo kaataa täyden vesisangon\npalvelustytön sänkyyn, ja pelasti nahkansa siitäkin, koska hän vaan\n\"kasteli taimilavaa.\"\n\nPalautetun perhesovun lujittamiseksi ehdottelin vaimolleni, että nyt\nmonesta ajasta kävisimme jossain konsertissa tai teaatterissa.\n\n\"Turhaa kulunkia vaan\", vastasi hän. \"Molempia saat kotona kyllältäsi,\njoshan Jaakko vähänkin on luonnossaan.\"\n\nAivan oikein. Kuinka en tullut ajatelleeksikaan Jaakon \"iltatunnelmaa\",\njota en viime päivinä ollut nähnyt! Ja nähtävä se on; ei siitä toisen\nkertomalla saa kunnollista kuvaa. Painatan tähän sentähden ainoastaan\njoitakuita päänumeroita hänen vaihtelevasta ja sisältörikkaasta\nohjelmastaan:\n\n1. Soitantoa kaikilla mahdollisilla soittokoneilla.\n\nSoittokoneiksi kelpaavat mitkä esineet tahansa, sekä huone- että\ntalouskapineet tahi niiden puutteessa halot; ääni lähtee taiteilijasta\nitsestään.\n\n2. Venäjän sotaväen lauluja.\n\nSanat lausutaan epäselvästi, mutta sävelet ovat jokseenkin paikalleen\nopitut Viipurissa, jossa mainittu sotaväki marsseillaan \"laulaa\" pitkin\nkatuja.\n\n3. Omia laulusovitelmia.\n\nSävel useimmiten vivahtaa eri kirkkokuntien messuihin. Sanat\nomatekoiset, esim. \"Linnut laulavat kesällä puissa ja äiti on antanut\nJaakolle namusia, eikä kissanpoikia saa viedä koskeen\" j.n.e. --\nLaulunumeroita yli ohjelman voi yleisö pyytämättä saada, minkä korvat\nkestävät.\n\n4. Ratsastusnäytteitä.\n\nTarpeen vaatiessa käytetään hevosina samoja esineitä, jotka äsken\nolivat soittokoneina.\n\n5. Pantomiimeja Suomen eläimistöstä. Esitetään erinomaisella taidolla\nja luonnonmukaisuudella.\n\nSuosituimmat osat ovat: hevosen, karhun, kissan, koiran ja sen\nkotieläimen, jonka nimeä pidetään rumempana kuin muiden -- vaikka me\nemme ole juutalaisia. Näissä tehtävissä tulee taiteilija nuohonneeksi\njoka nurkan ja kaikkien huonekalujen alukset.\n\n6. \"Posetiivinsoittaja\" -- kuvaelma.\n\nTaiteilija esiintyy vuoroin posetiivinsoittajana, vuoroin taas tämän\nseurassa olevana marakattina.\n\n7. \"Kulkukauppias\", moninäytöksinen näytelmä.\n\nAihe tietysti Karjalasta saatu sekin: ontuva kulkukauppias, jolla on\npuheessa vähä vikaa ja joka etupäässä myy \"rlihmarlullia.\"\n\nJ.n.e. samaan suuntaan.\n\nKun tämä tämmöinen urakka suoritetaan kaiken muun vakaisen päivätyön\npäälle, ei ole ihme, jos illan sankari lopulta vedetään esiin jonkun\nsängyn tai sohvan alta, jonne hän on nukkunut. Usein taas väsyy\n\"yleisö\" kesken ohjelman ja pakottamalla pakottaa tuon vaivojansa\nsäästämättömän taideniekan levolle ennenaikojaan. Silloin nukkujan\npölyisille poskille tavallisesti jäävät yöksi kyynelten uurteet.\n\nMutta kunhan äiti aamulla saa hänet taivutetuksi pesuastian ääreen,\novat kasvot taas kirkkaat kuin keväinen päivänpaiste, ja kaikki huolet\nunohdetut.\n\nEi kumminkaan aivan kaikki. Joulukuusi ja se uusi hevonen ovat vielä\nhuomennakin mielessä. Ja kun joulu vihdoin tulee ja kuusi sytytetään ja\nJaakko istuu uuden hevosensa satulassa -- niin sitä iloa soisin\nteidänkin olevan näkemässä.\n\n\n\n\nMITEN MUSTALAISKYSYMYS ON RATKAISTAVA.\n\n\nSurkuteltava kohtalon oikku pitää todellakin olla, etten minä -- niin\nviisas mies kuin omasta mielestäni olen -- etten minä ole vielä\nmilloinkaan saanut istua missään valtion komiteassa. Minulle se ei\nitseni vuoksi ole ikävä, sillä minun lihakseni ovat sekä näöltään että\ntunteiltaan kaikkea muuta kuin alamaisia komiteallisia istumalihaksia,\nvaan valtiota minä surkuttelen, kun se on jättänyt käyttämättä\nminunlaiseni kyvyn. Eikä köyhällä maallamme suinkaan ole varaa heittää\nhukkaan tällaisia aarteita.\n\nAivan poikkeuksetta olen näet tehnyt sen havainnon, että kaikkien\nkomiteain mietinnöt -- vaikka olisivat olleet kuinka nerokkaita --\neivät ole kyllin nerokkaita olleet _minulle_. Ei ainoassakaan ole aate\nviety perille saakka, vaan jätetty puolitiehen, niin että minulla olisi\nniissä aina parantamista ja parsimista, vaikka useimmiten olen\nviisaasti pitänyt täydennysmietteeni suuremmalta yleisöltä salassa ja\nitsekseni kaikessa hiljaisuudessa nauttinut maan valittujen miesten\npienuudesta minun rinnallani. Vaiteliaisuudestani on kuitenkin harvoin\nollut vahinkoa valtiolle ja yleisten asiain kululle, sillä minun\nijässäni ei ole vielä yhtään komitean mietintöä semmoisenaan\ntoteutettu. Useimmat ovat ikipäiviksi hautautuneet hallituksen\narkistoihin, eli sanomalehtikielellä sanoen joutuneet paperikoriin.\nJoitakuita on osittain toimeenpantu, mutta vasta sitte kun ne on\nmuodostettu peräti toisiksi kuin mitä ne olivat komiteamietintöinä\nollessaan.\n\nTarkkaava lukija voipi jo näistä muutamista viittauksista nähdä, että\nminulla -- niinkuin kaikilla muillakin kelpo miehillä -- on korkeat\najatukset itsestäni ja kyvystäni. Joku heikko sielu kenties erehtyy\nepäilemään, ovatko nuo korkeat ajatukseni oikeutetut. Minä sen heille\nsuon anteeksi. Mutta taittaakseni kärjen tuollaisilta epäilyksiltä,\nvaatii velvollinen kunnioitus itseäni kohtaan minun mainitsemaan jonkun\nratkaisevan esimerkin, jonka nojalla voin huoletta jättää lukijan\npäätettäväksi, olenko edellisessä liiotellut vai enkö. Otetaanpa\nesimerkiksi vaikka:\n\n\nMustalaiskomitean mietintö,\n\njoka tosin ei liene kaikkein mallikelpoisimpia eikä vaikeimpia\narvostella, koskapa siihen on rohjennut käydä kiini esim. erään\nkansanvaltaisen sanomalehden toimitus, missä tiettävästi ei löydy\nainoatakaan miestä, jota voisi sanoa ruudin keksijäksi -- minun\nrinnallani. Mutta kelpo miehiä he ovat siltä, koska heillä näyttää\nolevan korkeat ajatukset itsestään, ainakin korkeammat kuin\nmustalaisista ja mustalaiskomiteasta.\n\nPäästäksemme keskelle asiaa, annamme ensin puheenvuoron tuolle\nkansanvaltaiselle lehdelle. Näin siellä kirjoitetaan otsakkeella:\n\n\n\"Gordionin solmu\":\n\n\"Mutkallinen on kieltämättä tuo Gordionin solmu, eivätkä sitä kaikki\nkykene aukasemaan, kaikki kun eivät ole Aleksantereja. Tuonnottain\ntyönsä päättänyt mustalaiskomitea on kuitenkin luullut omaavansa\ntällaisen Aleksanterin kutsumuksen sen umpisolmun aukasemiseen, mikä\nkaikista kuljeksivista mustalaisista tekisi vakaasti paikalleen\nasettuneita kunnon kansalaisia. Ja keino on yhtä yksinkertainen kuin\nAleksanterin miekan isku: asetetaan erityinen mustalaisylihallitus\ntarkastelijoineen, sihteerineen, vahtimestarineen ja perustetaan pari\nmustalaiskoulua, toinen tytöille, toinen pojille. Eiväthän kustannukset\nnoista mitään merkitse meidän rikkaalle maallemme. Ylihallitus maksaisi\narvion mukaan 12,000 mkaa vuodessa, koulut taasen yhteensä 26,500 mkaa.\nJa jos joku tuhat vuosittain menisi lisäksi ylimääräisiä määrärahoja,\nniin täytyisihän ne myöntää, kun kerran puuhaan on ryhdytty.\n\n\"Mustalaisten luvun maassamme laskee komitea noin 2,000 hengeksi.\nPienihän olisi siis valtion kustannus näistä. Ainoastaan parikymmentä\nmarkkaa henkeä kohti. Mielelläänhän tuon maksaa, kun sillä saisi niin\npaljon hyvää aikaan!\n\n\"Löytyy kuitenkin paljon epäuskoisia Tuomaita, jotka eivät luota\nkomitean ehdottaman ylihallitusjärjestelmän autuaaksitekeväisyyteen.\nMekin kuulumme niihin ja pidämmepä vielä komitean palkkoihin ja muihin\nkäyttövaroihin kulutetut rahat hukkaan menneinä, ellei niistä ole\ntuloksena muuta kuin uusi ylihallitus, uusia virkamiehiä. Sitä lajia on\nmeillä jo entiseltäänkin liikenemään asti, joten ei suinkaan uusia\ntarvittaisi. Ja lisäksi on meillä asetuksia maankiertäjistä,\nirtolaisista, hengille-kirjoittamisesta. Tarvitaanko vielä erityinen\nylihallitus, että mustalaiset saadaan näiden asetusten alaisiksi?\nLuulisi toki, varsinkin silloin, kun monen moni kansalaisten\ntaloudellista ja henkistä tilaa kohottava pyrintö, moni kansamme\nelinehdoista kaipaa tehokkaampaa kannatusta hallituksen puolelta.\n\n\"Epäilemättä voidaan mustalaisten hyväksi toimia paremmin muulla tavoin\nkuin uusia virastoja perustamalla, uusia virkamiehiä asettamalla ja\nkansan varoja niihin tuhlaamalla.\"\n\nMillä muulla tavoin? kysyn minä -- todistaakseni äskeistä väitettäni,\nettä ne herrat eivät ole ruudin keksijöitä, jos kohta osaavatkin\nmoittia toisten keksintöä. He eivät ole Aleksantereita, joshan ei\nmustalaiskomiteakaan ollut.\n\nHeidän ajatuksensa, että oman kansamme elinehtojen parantaminen\nkipeämmin kaipaa hallituksen huolenpitoa ja yhteisiä varoja kuin\nmustalaisten raahaaminen samaan yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja\ntyönorjuuteen, missä itse huokailemme, ei edes ole alkuperäinen. Sen\nlausuu Blatchford \"Iloisessa Englannissa\" -- tuossa tusinasosialistien\npipliassa -- seuraavin sanoin:\n\n\"Olen usein nähnyt teidän ylenkatseellisesti nyrpistävän nenäänne\nnähdessänne mustalaisen. Mutta mustalainen on terveempi, vahvempi,\nurhoollisempi ja viisaampi ihminen kuin te, ja elää hauskempaa,\nvapaampaa ja luonnollisempaa elämää kuin te. En sillä tosin tahdo\nväittää, että mustalainen olisi kansalaisen malli. Mutta te voitte\npaljon oppia häneltä, ja minä epäilen, ettei ole mitään, mitä hän voi\noppia teiltä.\"\n\nSen mahdollisuuden varalta, että epäilisitte meidän mustalaisia\nheikommiksi ja vähemmän tarmokkaiksi kuin Englannin mustalaiset, kerron\ntapauksen, jonka itse olen omin silmin nähnyt ja jonka kaltaisia voisin\nkertoa kymmenittäin hyvin luotettavain kuulopuheitten nojalla.\n\nOli kaunis kesäilta, vähä jälkeen iltahuudon. Me valkohousuiset isänmaan\npuolustajat (olin silloin niitä mustahousujen seläntakaisia\n\"reservimiehiä\") valmistausimme käymään levolle kasarmiimme, kun\nmuutaman kilometrin päässä olevasta metsämökistä tuotiin sana kiireinen,\nettä mustalaisjoukko siellä oli tekemässä tuhojaan, aikoen tappaa koko\nmökin väen ja ryöstää sen aarteet. Mökki oli meille kaikille hyvin\ntunnettu salaisena viinakauppana, joten emme millään ehdolla voineet\nsallia sen varojen joutuvan vieraitten valkoihoistenkaan suihin,\nsaatikka mustalaisten.\n\nPuolessa minutissa muodostui kymmenkunta valiomiestä patrulliksi,\npistimet vyölle, ja kuin vihaiset sonnit hyökättiin -- ei, lennettiin\nmetsän läpi taistelupaikalle, varmasti päättäneinä voittaa taikka\nkuolla. Perille tultua havaitsimme \"mustalaisjoukossa\" olevan _yhden_\nmiehen. (Autettavien mökin asukasten luvussa oli kolme miestä, paitsi\nvaimoväkeä ja lapsia.) Kunnioituksesta kansallista puolustuslaitostamme\nkohtaan vaikenen taistelun yksityiskohdat, sillä olihan loppu mielemme\nmukainen. Taitavilla saartoliikkeillä saimme mustalaisen vastarinnan\nvihdoin masennetuksi ja hyvin osatuilla nyrkiniskuilla hänet kaadetuksi\nmaahan. Silloin vasta muistuivat meille pistimet mieleen. Kunnia\nkruunun aseelle! Takimaisetkin nyt tunkeutuivat esiin, ja työntäen\nennen lyöneitä syrjään, sähisivät hampaitaan kiristäen: \"Annas, kun\nminäkin lyön!\" Niin sitä iskettiin miestä, joka jo aikaa oli maannut\nliikkumatonna, iskettiin iskemästä päästyäkin.\n\nTämän kauniin piirteen ihmisluonteessa olen sittemmin tavannut monasti,\nen ainoastaan ruumiillisissa tappelutilaisuuksissa, vaan myös\nhenkisissä otteluissa. Moni, joka ei pysty kuusta kaatamaan, on\nsuorastaan sankari oksien taittamisessa. Missä määrässä tämä\nluonteenominaisuus on kehittyneempi suomalaisilla kuin muilla\nkansoilla, en voi varmuudella sanoa, sillä tämä kerta oli ainoa, mitä\nolen tapellut muita kansoja kuin suomalaisia vastaan.\n\nKun mökin miehet vielä olivat varmuuden vuoksi pistäneet makaavaan\nmustalaiseen muutamia puukonhaavoja ja akat lyöneet halolla, veimme\nhänet kaupungin poliisikamariin -- lailla rangaistavaksi. Miestä oli\npahanlainen kantaa, se kun oli niin hervoton ja pehmeä kuin onkiliero.\nSillä jok'ainoa luu oli poikki, minkä vaan voi poikki saada, pitemmät\nluut monesta kohti; esim. molemmista sääristä sanoivat reservipojat\nkoetellessaan matkalla niitä pyöritellä, että ne olivat \"kolmesta kohti\nympäripoikki.\" Ja kun mustalainen heitettiin putkan nurkkaan, olisi\nhäntä ollut vaikea ottaa sieltä kokonaisena muutoin kuin lapiolla.\nMutta henki siinä oli.\n\nMeidät käskettiin aamusella poliisitutkintoon \"todistajiksi\", mökin\nmiehet asianomaisiksi \"päällekantajiksi\". Ja me menimme. Mutta meitä ei\nsiellä tarvittu.\n\nSillä mustalainen oli yöllä -- _karannut_ putkasta! Lurjus, karannut\nhyvin ansaittua rangaistusta pakoon!\n\nRakas lukija, elä luule minun tekevän sinusta pilkkaa! Tämä on totta\nsanasta sanaan. Jos ei ole, jääköön sille puheelle, että saat minulle\nantaa tuon mustalaisen kurin.\n\nSiitä päivästä olen tavallaan (huom.! _tavallaan_) ihaillut\nmustalaista. Sillä minussa tuskin olisi miestä karkaamaan putkasta\nterveenäkään.\n\nToivoen, että nyt ymmärrämme toisiamme, ryhtykäämme todenteolla\nmiettimään, mitä voisimme tehdä tuon lainrikkojan, karkulais- ja\nhylkyläiskansan hyväksi. He tosin eivät ole meiltä tällaista apua\npyytäneet, joka kyllä on huomioonotettava asianhaara, kun on kysymys\nmustalaisista, sillä he harvoin jättävät pyytämättä, mitä suinkin\nluulevat tarvitsevansa.\n\nMinä puolestani en hennoisi ihan könttänään heittää nurkkaan komitean\nmietintöä, kun sen valmistamisessa kumminkin on paljon tehty\narvokasta työtä ja istuttu monta ikävätä iltaa. Olisihan se henkisen\nkansallisomaisuutemme hukkaamista, jos niin suuren työn tulokset\nsemmoisenaan hyljättäisiin.\n\nEi, mustalaiskomitean mietinnössä ei ole muuta vikaa kuin se\ntavallinen, että aatetta ei ole jaksettu viedä perille asti, vaan on\npysähdytty puolimatkaan. Sitä tarvitsee vain vähä kehittää, niin siitä,\ntulee hyvä. Valistusta on mustalaisille annettava, niinkuin komitea\naivan oikein ehdottaa, sillä valistus on kaiken parannuksen alku ja\njuuri. Mutta miksi ainoastaan kansakoulusivistys Jyväskylään ja\nSortavalaan perustettavissa kouluissa? Miks'ei kerralla\nyliopistosivistys? Johan siitä on aikaa, kun tohtori Kilpis-vainaja\nlahjotti pohjarahan sitä varten, että tulevaisuudessa saataisiin\nsyntymään uusi yliopisto Jyväskylään. Siitä muodostukoon mustalaisten\nyliopisto, yhteinen molemmille sukupuolille.\n\nMitäkö he niin paljolla sivistyksellä tekisivät?\n\nMalttakaahan aikaa, niin se tarvitaan makeina paloina.\n\nKomitea luettelee suuren joukon asetuksia, joita noudattamaan nykyiset\nkruununpalvelijat eivät ole kyenneet mustalaisia taivuttamaan.\nVuosisatojen kuluessa eivät ole saaneet heidän suhteensa täytäntöön\nasetuksia maankiertäjistä, irtolaisista, henkikirjoituksesta,\nrokotuksesta, puoskaroimisesta, eläinrääkkäyksestä, varkaudesta,\nkerjäämisestä -- sanalla sanoen, ei ainoatakaan asetusta, minkä\nrikkomisesta mustalaisille on hauskuutta ja mukavuutta. Voimat ovat\npettäneet.\n\nMitä silloin tehdään, kun hevonen väsyy? -- Ka, hevonen rekeen ja mies\naisoihin! Niin teki Ravan-Jaakko, ja se oli miehen teko.\n\n\"Tarvitaanko vielä erityinen ylihallitus, että mustalaiset saadaan\nnäiden asetusten alaisiksi?\" rohkenee se kansanvaltainen lehti kysyä.\n\nTietysti tarvitaan -- tarvitaan monta kymmentä ylihallitusta, eikä\nniitä saada alistumaan sittenkään. Onhan se jo koetettu asia.\n\nMutta --- kuka on sanonut, että mustalaiset on saatava noiden kaikkien\nasetuksien _alaisiksi_? -- Kun kontti ei käy, niin sitä kannetaan.\n\nPantakoon mustalaiset noiden asetuksien _vartijoiksi_. Kaikki nykyiset\nkruununpalvelijat viralta pois -- satavuotisesta kykenemättömyydestä ja\nlaiminlyömisestään -- ja _mustalaiset sijaan_!\n\nMustalaisia sanottiin olevan noin 2,000. Nykyisiä kruununpalvelijoita\nlienee perheineen jonkun verran enemmän, mutta pantakoonpas heille\nkeppi käteen ja tie eteen sekä mustalaiset kruununmiehiksi, niin\nnähtäisiin, montako päivää rikottaisiin tässä maassa irtolais- y.m.\nasetuksia. Sillä mustalainen on liukas ja liikkuva mies, joka pysyy\nhevosenkin selässä, eikä valittelisi jäsenkolotusta, kun on mentävä\nkiinipanemaan kuljeksivaa kruununvoutia tai kerjäilevän vallesmannin\nperhettä.\n\nJa kuinka puhtaasti toimittaisi mustalainen ulosoton eli ryöstön! Minä\nuskon, ettei jäisi yhtä penniä verorästejä koko Suomeen.\n\nMiks'ei käytetä itsekutakin kansan-ainesta sille alalle, jolle luonto\nviittaa, vaan esim. poliisimiehiksi pannaan kaiken maailman vetelyksiä,\nvaikka olisi saatavissa niin loistavia kykyjä kuin mustalaiset? Ihmekö\nsitte, etteivät meidän kruununmiehet ole mustalaisille mitään voineet,\nsillä järjetöntähän on pakottaa sammakkoa kilpajuoksuun hevosen kanssa.\nVaikka se kuinka ponnistelisi, niin se ei piisaa, kun se on sammakko.\n\nKolmekymmentä meikäläistä poliisia ei kykene hevosmarkkinoilla\nherättämään sitä kunnioitusta kuin kolme hurjanpuoleista mustalaista.\n\nEikä sillä yliopistollakaan erinomaista kiirettä olisi. Kilpis-vainaan\nraha joutaisi kyllä kasvamaan, kunnes riittäisi tarkoitukseensa. Sillä\nmikään opetus ei vastaa verrattomia luonnonlahjoja.\n\nPoliisimiesten sivistyskannassa tuskin huomattaisiin pienintäkään\nerotusta tapahtuneen, vaikka mustalaiset ihan nykyiseltään\npistettäisiin univormuun. Ehkä paikoin vähä siunailtaisiin, mistä nyt\non saatu niin siivoja poliiseja -- niin että muutos minkä tuntisi,\nolisi parempaan päin. Tietysti vaatisi tulevaisuus mustalaispoliiseilta\nvielä suurempaa sivistystä, mutta kyllä Jyväskylän yliopisto sitä\njakaisi jo siksi kuin meikäläisetkin poliisimiehet sivistyisivät.\n\nNiin -- minä en väitä olevani mikään Aleksanteri, vaikka olen avannut\n\"Gordionin solmun.\" Eihän ole sanottu, että se solmu piti juuri\nmiekaniskulla avattaman. Komitea avasi sen puoleksi, mutta väsyi kesken\n-- 40 tuhannella markalla keksi niin vähä uusia virkamiehiä. Nyt on\nsolmu auki. Niin paljo uusia virkamiehiä -- mustalaiskysymys\nlopullisesti ratkaistu -- eikä se maksa valtiolle penniäkään koko juttu\n-- ei yhtä komiteamiehen päiväpalkkaa.\n\nSillä viisaus on ilmaiseksi annettu ylhäältä. Sentähden minä en siitä\nota mitään maksua. En lukijoiltakaan pyydä muuta kuin sen myönnytyksen,\nettä alussa lausumani vaatimattomat ajatukset itsestäni ja kyvystäni\neivät suinkaan olleet liioteltuja. Yhdessä siis voimme surkutella\nhallitusta, jolla ei ole silmää käyttää komiteoihinsa sellaisia neroja\nkuin minua.\n\n\n\n\nHUONEITA VUOKRAAMASSA.\n\n\nPääkaupunkiin tullessani minulla oli vilpitön aikomus ruveta\nhelsinkiläiseksi. Mutta siihen tarvitaan, paitsi nimikirjaimilla\nvarustettuja kalosseja, isänmaan turvallisuudesta huolestunutta\nmielialaa ja muutamaa satsia omnibuspilettejä -- siihen tarvitaan myös\n_kortteeri_ Helsingissä.\n\nNyt tammikuulla sanottiin olevan sopivin aika tiedustella asuntoa\nitselleen, oikein laillinen vuokraamisaika. Siis ei muuta kuin iso\naamulehti käteen ja astumaan. Ensimäinen, toinen, kolmas ja neljäs\npaikka olivat jo vuokratut. Viides oli vähän liiaksi syrjässä ja\narveluttavan kallis, mutta muuten mukiinmenevä.\n\n\"Ehkä minä sittenkin -- -- --\"\n\n\"Anteeksi!\" keskeytti isännöitsijä. \"Tämä on osakeyhtiön rakennus ja\nminä toimin ainoastaan yhtiön antamien määräyksien mukaan.\"\n\n\"Toimikaa kuinka tahansa, mutta -- -- --\"\n\n\"Ainoastaan yksi kysymys\", sanoi hän, koettaen lävistää minut\nkatseellaan.\n\n\"Mikä kysymys?\"\n\n\"Onko Teillä lapsia?\"\n\n\"On, Jumalan kiitos -- kaksi poikaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa --\" ja hän osotti minulle ovea niin selvästi, etten\nvoinut erehtyä tarkoituksesta.\n\n\"Mutta\", rohkenin huomauttaa, \"ne ovat jo aikamiehiä molemmat ja\nnaimisissa.\"\n\n\"Ei auta asiaa. Minulla on ankarat määräykset.\"\n\n\"Sitäpaitsi ovat he jo useita vuosia asuneet Amerikassa.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa _on_ Teillä lapsia\", lausui hän päättävästi. \"Ja\nsanamuoto yhtiön säännöissä on selvä: ei sellaisia perheitä, _joilla on\nlapsia_.\"\n\nNiin siinä kävi. Tyhmä olin ollutkin. Eihän todenpuhuja saa yösijaa.\nSentähden päätin vast'edes turvautua pieneen viattomaan valheeseen.\n\nKuudes ja seitsemäs paikka olivat jo poimastut. Kahdeksannessa tultiin\ntaas äskeiseen kysymykseen.\n\n\"Tosin on Luoja minulle lahjottanut kaksi poikaa\", vastasin, ja jatkoin\nsitte itku kurkussa: \"mutta meille käsittämättömässä viisaudessaan hän\nne korjasi pois jo aivan pieninä.\"\n\n\"Molemmatko?\"\n\n\"Niin, molemmat.\"\n\nTämä hätävalhe ei minua suuresti huolettanut, sillä olihan se\ntalonomistajalle samantekevä, asuivatko poikani Amerikassa vai\nautuaitten majoilla.\n\nMutta mies toi nähtäväkseni yhtiöjärjestyksen, jossa selvällä präntillä\nsanottiin: \"ainoastaan _lapsettomille_ perheille.\"\n\n\"Uskotteko sielun kuolemattomuuteen?\" kysyi isännöitsijä vakavasti.\n\n\"Uskonpa tietenkin.\"\n\n\"Voitteko siis väittää olevanne lapseton ajassa ja iankaikkisuudessa?\"\n\n\"En väitäkään.\"\n\n\"Siis, minä en voi poiketa yhtiön määräyksestä\" -- ja taas käsitin,\nmihin päin hän viittasi.\n\nLäksin. Mutta nyt olin jo siksi paatunut pahuudessa, että kun\nseuraavassa vuokraamattomassa paikassa tultiin tuohon kovanonnen\nkysymykseen, vastasin silmää räpäyttämättä:\n\n\"Tuota noin -- juu ... kyllä ... minulla _ei ole_ lapsia.\"\n\n\"Tjaa!\" Isännöitsijä näytti olevan kahden vaiheilla.\n\n\"Onko ollut?\"\n\n\"Ei ole ollutkaan.\"\n\n\"Mutta Teille voi _tulla_ lapsia.\"\n\n\"Ei se ole luultavata.\"\n\n\"Kauanko olette ollut naimisissa?\"\n\n\"Neljäkymmentä vuotta.\"\n\n\"Nykyisenkö vaimonne kanssa koko ajan?\"\n\n\"Niin, nykyisen.\"\n\n\"Neljänkymmenen vuoden lapseton avioliitto\", jutteli isännöitsijä\npuoliksi itsekseen. \"No niin, onhan se nyt jonkunlainen vakuus, vaikka\nei suinkaan riittävä... Saanko nähdä vaimonne?\"\n\nSen hän sai, ja perusteellisesti.\n\n\"Esimerkkejä on olemassa\", lausui hän, epäluuloinen ilme kasvoillaan.\n\"Tunnetteko ehkä kertomuksen Saarasta ja Aaprahamista?\"\n\n\"Tunnen.\"\n\n\"Tjaa! Aapraham oli sadan ja Saara yhdeksänkymmenen vuoden -- -- --.\nHm. Koko vuodeksi en minä ainakaan uskalla tehdä kontrahtia. Mutta jos\ntyydytte siihen, että nyt teemme sopimuksen puoleksi vuodeksi, niin\nvoimmehan sitte jatkaa sillä edellytyksellä nimittäin, että\nperheoloissanne ei silloin ole syytä olettaa tapahtuvan muutoksia.\"\n\nTäytyihän minun suostua siihenkin.\n\nJa nyt minulla on kortteeri Helsingissä. Mutta vahingossakaan en tohdi\nsiinä kaupunginosassa puhua puolta sanaa pojistani. Sitäpaitsi vaati\nylimääräinen yhtiökokous ennen kontrahtini lopullista vahvistamista\nsiihen sen lisämääräyksen, että minun on omalla kustannuksellani\njaettava makuuhuoneemme kahtia vahvalla, katosta lattiaan ulottuvalla\nlautaseinällä, johon tehtävä ovi suljetaan yhdeltä puolen avattavalla\nlukolla; avain on jätettävä isännöitsijän haltuun iltasin kello 6 ja on\nhäneltä saatavana aamusella, kun minä olen lähtenyt toimeeni\nkaupungille. Tämä lautaseinä halkasee keskeltä vanhan perhesänkymme, --\nniin että minulla todellakin on salainen toivo saada pitää tämä\nkortteeri vielä puolelta vuodelta.\n\n\n\n\nTYÖVÄEN SIVISTYSKANTAA KOHOTETTAVA.\n\n(Tästä kirjoituksesta sai Työmies-lehti ensimäisen \"varotuksensa\"\nv. 1895.)\n\n\nTullessani tänne sivistyksen pesäpaikoille, Helsinkiin, ottamaan\nlisävaroja sammuvaan valonahjoon rinnassani, luulin että sivistyksen\nsiunausta tuottavat säteet edes täällä olisivat jaksaneet tunkeutua\nkansan syvempiinkin kerroksiin. Mutta siinä luulossani olen\nvalitettavasti kokonaan pettynyt. Lähtekäämme aamusta päivin. Mitä\naihetta on työmiehellä nousta kolisemaan jo 5-6 aikaan aamusella,\nvaikka hän hyvin tietää, että herrat yläkerrassa vast'ikään ovat\nlopettaneet kortinlyöntinsä ja nyt juuri -- hermostuneita kun ovat --\nturhaan koettavat saada unen päästä kiini? Eikö työmiehen kalloon\nmahdu, että sivistynyt ihminen ei saa juoda aamukahviansa ennen\nkello 10?\n\nTulla sitte syömään aamiaistaan semmoisella ajalla, kun sivistyneen\nihmisen on oltava sikeimmässä unessa! Ja minkälainen aamiainen! Kahden\npennin silli suolavedessä ja pala kuivaa leipää. Sivistyneen miehen\naamiainen on: paperissa paistettu silli (1 mk.), pari ryyppyä (à 25 p.)\nja puolisko portteria (75 p.); semmoinen se on vähintäin, ja se on\nnautittava (ei \"syötävä\") ravintolassa. Siis maksaa yksinkertaisinkin\nsivistynyt aamiainen 2 markkaa, josta näkyy, että työmiehen\nsivistyskanta tässä suhteessa on kohotettava ei vähempää kuin\nsatakertaiseksi.\n\nSurkuteltavampaa vielä on, että kun työmies aamiaiselta palatessaan ja\ntyöhön mennessään kohtaa herroja, jotka juuri tulevat yöllisiltä\nmatkoiltaan, tutkimasta työväen asumussuhteita laitakaupungilla, että\ntyömies silloin sopimattomilla silmäyksillä mittailee näitä herroja\nkantapäästä kiireeseen asti... Näin ollen ei ole ainoastaan työväen\nsivistyskanta, vaan myös sen siveellinen tila parannettava, eikä\nsuinkaan vähässä määrässä.\n\nTapojen turmelusta työväessä osottaa sekin, että työmiehet tulevat\n\"syömään\" päivällistä kello 12-1 päivällä, jolloin sivistynyt ihminen\nvasta vetää alushousut jalkaansa. Ja päivälliseksi on työmiehellä, jo\nmainitun aamiaisen lisäksi: kuorimattomia potaatteja (3 pennin edestä)\nja 1/2 kannua piimää (6 pennin edestä), yhteensä (aamiainen 2 penniä\nsiihen luettuna) 11 penniä. Sivistyneen ihmisen tulee \"nauttia\" 3\nmarkan päivällinen, siihen 2 ryyppyä (50 p.), 1/2 portteria (75 p.)\nynnä kahvikuppi ja 1/8 likööriä (4 mk.) -- kaikki alimpain hintain\nmukaan laskettu -- yhteensä 8 mk. 25 p. Tässä kohden siis on työväen\nsivistyskanta kohotettava tasan 75-kertaiseksi.\n\nEntä illallinen sitte! Sama suhde sekä ajassa että laadussa kuin\naamiaisen ja päivällisenkin. Silloin kun sivistynyt ihminen varustautuu\nlähtemään vieraisille, silloin tuo sivistymätön työmies alottaa\nillallisensa ja sen päälle laskeutuu vuoteelleen, vetää hirsiä ja näkee\ntalonpoikaisia unia. Eikö hän milloinkaan ole kuullut, että\nsivistyneessä kodissa on aivan vastoin hyvää tapaa syödä illallista\nennen kello 2 aamuyöllä? -- Työmiehen sivistymätön illallinen on\nkorkeintaan yhtä hyvä kuin aamiainenkin, mutta sivistyneellä miehellä\nsen tulee maksaa kaikkine alku- ja loppujohdantoineen noin 20 markkaa.\n\nSittenkään -- ja se on suurin tuhmuus -- työmies ei rikastu. Tekee 80\npennin tai 1 markan päiviä ja näkee nälkää eikä ymmärrä säästää mitään\nvanhan päivän varaksi, samalla kun sivistynyt mies \"vetää sisään\"\nkolmin ja nelinkymmenin markoin päivässä. Vaivashoito on työmiehen\nainoa ja viimeinen turva, mutta sivistynyt ihminen vaan nostaa\neläkettä, kun alkaa käydä haluttomaksi työhön.\n\nTähän saakka olen puhunut ainoastaan miesväestä. Jos se antaa aihetta\nsiihen käsitykseen, että minä muka olisin tyytyväinen saman\nkansanluokan naisiin, niin siinä on perinpohjainen erehdys. Työkansan\nnainen ei osaa paljastaa olkapäitään ja -- -- siitä alaspäin, kuten\nsivistynyt neitonen tekee tanssiaisissa ja jok'ainoassa hienommassa\ntilaisuudessa. Ei kotona, vaan kylässä. Mitä taas tulee koipien\nalastomuuteen (ranskaksi: decolté) niin pitäisi sivistyneen\nherrasmiehen astua alas pesurantaan, saavuttaakseen samaa\nnautintoa kuin mitä neiti Anna Hoffman ja \"fröken Margherithe\"\nvarieteenäytännöissä, taikka sivistyneet naiset ylimalkaan sadeilmoilla\ntarjoovat.\n\nNiin että: eikö siis ole ponnisteltava sekä mies- että naispuolisenkin\ntyöväen niin sivistys- kuin siveellisen kannan kohottamiseksi,\ntyöskenneltävä täysin voimin kaikkien niiden, joille on suotu tilaisuus\ntulla osallisiksi sivistyksen tuottamasta onnesta?\n\n\n\n\nOMATUNTO.\n\n\nOmatunto on niitä kappaleita, jotka jo kauan ovat herättäneet minun\nerityistä huomiotani. Tuontuostakin olen matkan varrella merkinnyt\nmuistiin jonkun sitä koskevan havainnon. Näin minulle vähitellen kertyy\naineksia, joista joskus vanhoilla päivilläni, kun minusta tulee\nsuurfilosoofinen kirjailija, keitän kokoon paksun teoksen, nimellä:\n\n\n\"_Omatunto sivistysvaltioissa_.\"\n\nTässä taas teen sitä varten muutamia muistiinpanoja.\n\nKun tänä vuonna kylmä kevät ja tavaton tulva uhkasivat maatamme\nkatovuodella, kuulin työväen piireissä -- tosin etupäässä vanhemman\nvaimoväen kesken -- selitettävän syyksi sitä, että \"Jumala rankasee\nkansaa ylpeydestä; työväki on tullut niin vaativaiseksi, tahtoo vain\nkoreilla ja elää hyvin. Ei se muu ole kuin Herran käsi, joka sitä nyt\nkurittaa.\"\n\nTuota kuullessani ajattelin, että jopa on noilla akoilla arka omatunto.\nPitkällisellä kasvatuksella on papisto saanut muijaparat sille\nkannalle, että jos milloin ei nälkä kurni suolissa tai ryysyt roiku\nselässä, niin omatunto ei enää ole rauhallinen. Työväki pelkää olevansa\nväärällä tiellä, jos edes jonkun osan vuotta pääsee nälkää näkemättä.\nSamassa asemassa kuin mustalainen, joka ei rohjennut ottaa emännältä\nkokonaista leipää, peläten ettei se ollut \"oikeata antia.\"\n\nMutta vedenomistajat kapitalistit -- juolahtiko niiden kenenkään\nmieleen ajatella, että tulva mahdollisesti oli _heidän_ syynsä?\nPuhumattakaan siitä syntisestä ja kevytmielisestä elämästä, mitä he\nviettävät, olisi edes joskus pitänyt heidänkin mieleensä välähtää\najatus, että juuri heidän tehdasrakennuksensa, sulkunsa ja laitoksensa\nkoskissa estävät veden luonnollista kulkua. Tavallisena aikana se kyllä\nvaluu, mutta tulvan ollessa tulee hätä. Jumala, joka on nähnyt, kuinka\ntarkoin kapitalistit ovat veden koskissa vallanneet, on näinä vuosina\nsitä antanut tulla köyhänkin kansan varalta.\n\nKuinka taitavasti onkaan osattu käyttää hyväkseen työkansan arkaa\nomaatuntoa! Sillehän perustuu koko meidän lainsäädäntömme, koko\nyhteiskuntalaitoksemme.\n\nPunastumatta sakottaa tämä lainsäädäntö yksinäisen viinanmyyjän\nsalokylissä. Mutta suuret viinankeittäjät ja myyjät -- ne istuvat\nsäätämässä lakeja kaiken pikkukilpailun poistamiseksi tältä alalta.\nTyytyväisenä kohtaloonsa syö moukka sakkonsa ja palaa kotiansa miehenä,\njonka maineessa on vikaa. Suurkeittäjä ja myyjä astuu kansan\narvokkaimpain etunenässä.\n\nTyömies, joka ryöstää leivän nälkäänsä, on varas tai rosvo, ja toiset\ntyömiehet ovat valmiit vannomaan hänet sellaiseksi. Mutta joka\npankkiosakkeilla keinottelee taskuunsa satatuhatta markkaa vierasta\nrahaa, on \"toimelias liikemies\", sopiva kaupunkinsa edustajaksi\nvaltiopäiville, säätämään lakeja pienille varkaille ja alotteleville\npettureille.\n\nAhneensekainen koronkiskuri, joka pikkulainoista kiskoo 10 prosenttia,\non kaikkien kammoama ja saa rangaistuksensa, kun asia tulee\ntodistetuksi. Mutta 20 prosentin nostaminen liikeyrityksestä on\nsäälittävän pientä voittoa vielä.\n\nEräs Helsingin tehtaista jakoi toista miljoonaa markkaa voittoa\nosakkailleen yhdeltä vuodelta. Siinä tehtaassa ei ole viittä sataa\ntyöntekijää, mutta jos olisi, niin jokaisen työntekijän ansiosta veivät\nosakkaat yli 2,000 markkaa. Työntekijät saavat korkeintaan 1,000\nmarkkaa, siis kolmannen osan ansiostaan. Tämä ei suinkaan ole\nrosvousta. Sillä osakkaat ovat kunnioitetuimpia miehiä maassamme, eräät\nvaltiopäivämiehiä. Eikä niin saa ajatella, että suuret varkaat\nistuisivat säätämässä lakeja pienempien kilpailua vastaan! Vai kuinka?\n\nTampereen suurissa tehtaissa saa työväki vielä vähemmän, ainoastaan\nnoin 20 prosenttia -- se on viidennen osan -- ansioistansa palkakseen.\nNeljä viidesosaa menee tehtaan omistajalle. Ilmankos niistä onkin tehty\njo vapaaherroja ja parooneja!\n\nSama on asia kaikilla muillakin aloilla. Mikään teko ei ole rikos, kun\nse tehdään lainmukaisessa järjestyksessä ja riittävän suuressa\nmäärässä.\n\nMurha esim. on kyllä yksityistapauksissa rikos, mutta joukolla tehden\nsitä käsitetään mitä kunniakkaammaksi teoksi. Suurimmat joukkomurhaajat\nsaavat rintansa täyteen ristejä \"urhoollisuudesta.\" Vielä kuolemansa\njälkeen heitä ylistetään lauluissa ja historiassa. Myrkytyskin on\nluvallista, kunhan myrkyttää kokonaisia kansoja, eikä myrkky ole\npaikalla kuolettavaa.\n\nNaisten vietteleminen on myös rangaistava rikos, jos sitä harjoitetaan\nvähin erin. Mutta jos keinotellaan joku tuhat tyttöä kerrallaan\nsellaiseen tilaan, että heidän täytyy valita joko nälkäkuolema taikka\nkunniansa kauppaaminen, niin siitä ei koira perään hauku. Joku\npahantuulen lapsi eli n.s. pessimisti pui nyrkkiä housujensa taskussa\nnäille oloille, joissa toisten ihmisten kunnia ja elämänonni on toisten\nostettavissa -- juuri noilta onnettomilta ryöstetyillä rahoilla.\n\nEikä kenenkään \"omatunto\" suutaan aukase!\n\nAivan samoin kuin nykyiset olot suosivat suurteollisuutta\npienteollisuuden kustannuksella, aivan yhtä luonnolliseksi katsotaan,\nettä kaikki lait ja laitokset turvaavat suurrikollisuutta\npikkurikoksellisuuden kilpailua vastaan.\n\n\n\n\nKISSAN PÄIVÄT.\n\n\nOlin äsken tullut aputoimittajaksi pieneen, mutta vihaiseen\ntyöväenlehteen, johon palstakaupalla vuodatin sappeani paksuvatsaisia\nkapitalisteja, tyhjäntoimittajia herrankeikareita sekä heidän vielä\nturhanpäiväisempiä ja hyödyttömämpiä naisiansa vastaan. Luin näet\nitseni köyhälistöön kuuluvaksi. Ja täydellä syyllä. Omaisuutta minulla\nei ollut muuta kuin vähäinen pöytä, ilman laatikkoa, tuoli jonka\ntakajalat hölkkivät, rutiseva sänky, 25 pennin mustepullo ja\nomatekoinen kynänvarsi sekä teriä varastossa enintään puolitusinaa\nkerrallaan. Sen parempia kirjoituskaluja minulla ei ole ikinä ollut,\nenkä tahtoisikaan, sillä näissä nykyisissä on eräs ominaisuus, jota\nkallisarvoisemmissa ei olisikaan, nim. se varmuus, että saan ne pitää\nkaikissa vaiheissa. Ulosottoyrityksissä on ne aina jätetty minulle --\nsäälistäkö vai lain nojalla, en tiedä -- niin että minua ei niistä\nerota muut kuin kuolema tai tulipalo. Edellisen mahdollisuuden\ntoteuduttua en niitä enää tarvitse, ja jälkimäisen suhteen luotan\nhyvään onneeni, siinä määrässä että olen jättänyt ne vakuuttamatta,\nkaikista minun etuani valvovien paloasiamiesten kehotuksista\nhuolimatta. Jos ne palavat, jään tosin maalle paljaalle (\"puilla\npaljailla\" olen jo nyt), mutta jos eivät pala, säästyvät vuotuiset\nvakuutusmaksut taskuuni, jossa niitä kylläkin kipeästi kaivataan.\n\nOn minulla kuitenkin yksi ylellisyysesine, josta ulosottomiehillä ei\nole aavistustakaan, se kun aina juoksee piiloon, jos näkee jonkun\ntulevan laukku kainalossa. Minä olen sille sen taidon opettanut. Koiria\nse myös pakenee. Mutta siihen se on oppinut itsestään.\n\nSe on isonlainen _kissa_, Ville nimeltään ja vesiharmaa väriltään,\ntummajuovainen. Kaunis kissa ollut Jumalan luomasta, mutta elämän\nkovissa koettelemuksissa vähän vikaantunut. Puuttuu toinen silmä\nkokonaan ja molemmista korvista latvapuoli. Nämä vammat ovat muistoja\nnuoruuden ajoilta, \"Sturm und Drang\"-kaudelta. Mutta Ville on\ntasaantunut vanhemmiten, niinkuin minäkin aina olen aikonut tehdä. Nyt\nse jo on hyvin järkevä ja käytöksessään täysin arvokas. Minä en tosiaan\nole päässyt niin pitkälle, vaikka jo kohta olen neljänkymmenen mies. Ja\nVille tuskin on vielä täyttänyt kymmentä vuotta.\n\nEräänä iltana toimistosta tultuani olin pannut alulle leimuavan\nkirjoitussarjan, jossa räikeillä väreillä kuvailin, kuinka meidän\nrahapohatat viettävät \"kissan päiviä\": laiskoina vetelehtivät\npäiväkaudet, maitoa, vehnästä syöden; yöksi lähtevät pyydystyksille tai\nmuuta huvia hakemaan; kesät makailevat päivänpaisteessa pitkin\nmaaseutuja, katsellen nautinnokseen, miten työväki kuumalla ilmalla\nhikoilee kiireissä töissä, joitten tuloksista nuo vetelehtijät ottavat\npäältä oman huolettoman elantonsa.\n\n\"Eikö nämä ole kissan päiviä tällaiset päivät -- oikeata vanhanpiian\nlempikissan leutoa elämää?\"\n\nSillä lauseella lopetin täksi kerraksi, laskin kynäni pullon suulle ja\nmenin narisevaan sänkyyni. Sappeni tosin ei ollut vielä tyhjennetty,\nvaan ajattelin aamulla jatkaa. Nyt olin väsynyt päivän puuhista.\nPimeäkin jo alkoi olla.\n\nVille oli istunut tuolin vieressä lattialla ja hymyillen eli --\nniinkuin pintapuoliset ihmiset sanovat -- \"kehräten\" katsellut\nsilmiini, joissa hän kaiketi oli nähnyt innostuksen pyhän tulen\nliekehtivän. Muuten emme virkkaneet toisillemme mitään koko iltana.\nOlimme niin omissa ajatuksissamme kumpikin.\n\nVuoteelle laskeutuessani huomasin Villen hypänneen tuolille ja\nkurkistelevan pöydälle jäänyttä kirjoitustani. Silloin minä vuorostani\nhymyilin, ajatellen itsekseni, että \"minkähän selvän sinäkin luulet\nsiitä saavasi!\" Senjälkeen ummistin silmäni.\n\nEn voi tarkoin sanoa, kuinka pitkän ajan kuluttua Ville sitte kiipesi\nsänkyyni. Tapansa mukaan se hiipi olkapäälleni ja alotti hiljaisen\nhyräilynsä, jolla se niin monasti oli tuudittanut minut unelmien\nmaahan.\n\nYht'äkkiä tunsin sen kumartuvan korvani juureen ja kuiskaavan minulle\njotakin. Säpsähdin ja rupesin kuuntelemaan. Vähä oudoksuin ensin, että\nVille nyt jutteli niin aikamiehen äänellä, kun se ennen oli vaan\nnaukumalla toimittanut asiansa.\n\n\"Vieläkö sinä olet valveilla?\" se kysyi minulta.\n\n\"Tietysti olen, kun herätit.\"\n\n\"Kuuleppas, Kaapro, kun minä en saa unta sinun tähtesi. Miks'et sinä\nparemmin punnitse sanojasi?\"\n\n\"Mitä sanojani?\"\n\n\"Kun kirjoitat suurelle yleisölle. Minä luin äsken, mitä taas tänä\niltana kirjoitit. Luuletko, että minä en näe pimeässä?\"\n\n\"Enkä luule, vaan sinulla taitaa olla kapitalistiset mielipiteet,\npelkään ma. Oletkin ollut niin helpoilla päivillä.\"\n\n\"Vai helpoilla!\" naurahti Ville. \"Jos malttaisit hiukan kuunnella, niin\nminä sulle selittäisin, minkälaiset ovat kissan päivät!\"\n\n\"No, selitä sitte, mutta lyhyeen, sillä minua nukuttaa niin kovin.\"\n\n\"Olenko minä ennen liikoja rupatellut?\" vastasi Ville. \"Ymmärräthän\nsinä vähemmästäkin, kun vaan pääset oikealle tolalle. Katsoppas, minä\nolen ollut vanhanpiian lempikissana, ennenkuin yhdyin sinuun, ja tiedän\nmiltä se maistuu.\"\n\n\"Lihavapa tuota olit minulle tullessasi\", huomautin.\n\n\"Lihava! Onko se mikään etu minun asemassani? Teidänkin lihavanne sitä\nkatsovat kuormakseen ja koettavat siitä kaikin tavoin päästä, vaikka\nheillä ei ole puoltakaan sitä haittaa lihavuudesta kuin meillä. Meidän\nammatissa täytyy olla ketterä.\"\n\n\"Niin, kun pyydätte pikkulintuja. Antaisitte niitten olla rauhassa!\"\n\n\"Miks'ette te anna olla rauhassa toisten lintujen, jotka teidän\nkokoonne verraten eivät ole niinkään suuria kuin sinun pikkulintusi\nmeidän rinnallamme? Kaipaamme mekin virkistävää urheilua, josta samalla\nvoimme saada vaihtelua ruokalistaamme. Hiiriinkin kyllästyy. Jos ne\nherkkua olisivat, niin tehän ne söisitte itse. Mutta oletkos\nmaistanutkaan? -- Sinäkin kyllä lehdessäsi pauhaat metsästyslain\nankaruudesta -- ja olet valmis ampumaan kissan, jonka tapaat metsässä.\nMeillä se vasta on kova laki.\"\n\n\"Vielä kovempi saisi olla, sillä te ette edes rehellisesti tapa\npyydystämiänne otuksia, vaan huviksenne kidutatte niitä ensin pitkät\najat.\"\n\n\"Emme kiduta senkään vertaa kuin teidän sunnuntaimetsästäjät jäniksiä.\nHiiret sen kurituksen kyllä ansaitsevat, sillä pahoja nekin ovat\nkiusaamaan nakerruksellaan herkkäunisia ihmisiä. Valvottavat yökaudet.\"\n\n\"Minkälaista sen vanhanpiian luona oli ollaksesi?\" keskeytin.\n\n\"Arvaathan sen itse. Kärsiä minun -- heikon kissaraukan -- kaikki ne\nhyväilyt, joitten alaiseksi ei yksikään mies ollut uskaltanut antautua.\nNauttia hänen nahkiintuneitten huuliensa suuteloista ja lämmitellä\nsillä lemmen hiiloksella, joka niin monen miehen kohdalla jo oli\nkoettanut palaa palettavansa eikä ketään saanut lämpenemään. Niinkuin\ntiedät, on kissa vielä viluisempi kuin ihminen, ja sentähden oikeastaan\nvaatisi enemmän lämmintä. Luulenpa, että juuri tästä syystä nuoruuteni\noli niin myrskyinen. Etsin näet tuskissani muualta sitä lämpöä, mitä\nsydämeni kaihosi.\"\n\n\"Kävit tappelemassa naaraskissoista!\"\n\n\"En sitä kielläkään. Tappelettehan tekin, vaikka teillä on olot paljoa\nkäytännöllisemmin järjestetty. Teillähän on avioliitot kihlauksineen ja\nniitten turvana vankat lait, mutta meidän täytyy tappelemalla ottaa\nomamme. Sittenkään emme saa häntä pitää kauemmin kuin että toinen\nvoimakkaampi tulee ja ryöstää sen pois meiltä. Meidän kaksintaistelumme\nei ole leikintekoa. Tiedät kyllä, kuinka minuakin on peitottu ja\nhöyhennetty, ilman armoa. Silloin kun minulta silmä meni, en enää\nkelvannut vanhanpiian lempikissaksi, vaan jouduin maailman kululle.\"\n\n\"Ehkäpä sinun kokemuksesi ovat muodostuneet niin katkeroiksi siitä\nsyystä, että satuit yksinäiselle vanhallepiialle\", huomautin.\n\"Väkirikkaassa talossa olisi ollut hauskempi.\"\n\n\"Ei ainakaan ikävämpi olisi voinut olla\", myönsi Ville. \"Mutta kissalla\non joka paikassa kissan päivät. Lapset olisivat repineet hännästä,\nrengit potkineet ja piiat astuneet jalalle.\"\n\n\"Saanpa tässä minäkin varoa, ettei maailma polkisi varpailleni. Sinä\nsiitä pääset rääkäsemällä, mutta minäpä voisin ijäkseni jäädä\npinteesen.\"\n\n\"Sinulla on puolta vähemmän varpaita varjeltavana kuin minulla\",\nmuistutti Ville. \"Jos menet tuntoosi, täytyy sinun myöntää, että kissan\npäivät ovat monin verroin surkeammat kuin kurjimmankaan ihmisen. Ellet\nsääli minua, joka olen urospuoli ja jolla sentään on helpompi, ajattele\nmeidän naisiamme. Teidän vaimonne lukevat itsensä onnettomiksi, jos\nheille syntyy yksi lapsi joka toinen vuosi, saatikka jos siunataan\nkaksoset. Mutta meidän muijat eivät valita vielä viittä, kuutta\nkerrallaan, ja joka vuosi...\"\n\n\"Heidänpä ei tarvitse niitä elättää\", väitin minä.\n\n\"Mielellään elättäisivät, mutta te ette anna. Itse kyllä huudatte,\nettei teidän lapsillenne ole tilaa yhteiskunnassa, kun kaupunkien\ntalonisännät eivät suosi lapsirikkaita perheitä. Maalla heille\nriittäisi tilaa yltäkyllin. Mutta meidän lapsiamme ei suvaita missään,\nei maalla eikä kaupungeissa. Yksi joskus jätetään henkiin huvin vuoksi,\nmutta muut hukutetaan kivi kaulassa. Miltä se tuntuu äidistä!\"\n\n\"On niitä kissoja sittenkin tarpeeksi paljon.\"\n\n\"Enemmän teitä on. Ja jos vielä väität vastaan, kaadan mustepullon\nkirjoituksellesi\", ärähti Ville vihoissaan.\n\n\"Väitän minä\", vastasin kiusallakin. \"Te olette niin sitkeähenkisiä,\nettä pian teitä tulisi maailma täyteen, jos rauhassa saisitte\nlisääntyä.\"\n\n\"Te olette paljoa sitkeähenkisempiä kuin me. Tulette kymmentä vertaa\nvanhemmiksi, vaikka elätte huonostikin: tupakoitte ja juopottelette ja\nhurjastelette, jota me emme tee.\"\n\nVille oli suuttunut minuun. Hyppäsi sängystä lattialle ja naukasi\npahasti.\n\nKun aamulla katsoin pöydälleni, oli mustepullo kaadettu pitkin\npapereitani. Leimuava kirjoitukseni oli mustan verhon peitossa päästä\npäähän.\n\nVille itse oli paennut uunille. Kohennuskepillä vedin hänet esiin.\nUkolta pääsi surkea \"nauu\", kun samalla aseella tutkistelin, kummastako\nhän enemmän piti, kissan päivistäkö vai koiran kurista.\n\nJulmuuteni hän oli täydelleen ansainnut. Mielipiteitten eroavaisuuden\ntakia ei milloinkaan saa ryhtyä sellaisiin väkivaltaisuuksiin kuin hän\noli ryhtynyt. Hävittänyt melkoisen osan omaisuuttani: 25 pennin edestä\nmustetta, vähilleen. Semmoinen menettely kostaa aina itsensä taikka\nkostan sen minä, jos satun paikalle.\n\nKirjoituksestani en enää välittänyt. Jos Villen käsitys oli oikea, olin\nosunut peräti harhaan kuvaillessani rahapohattain huoletonta elantoa\n\"kissan päiviksi.\" Ja Ville tietysti tunsi nämä asiat paremmin kuin\nminä. Siitä syystä se aikomani kirjoitussarja jäi sikseen.\n\nKun sain uuden mustepullon, oli jo taas uusia kirjoitettavia.\n\n\n\n\nTONKIVAN VELJEMME PUOLESTA.\n\n\nEn olisi montakaan riviä sanomalehtiin kirjoittanut, jos luontoni ei\naina vaatisi minua puolustamaan köyhiä, vähäväkisiä ja ylönkatsotuita.\nEikö se ole miellyttävä piirre minun luonteessani -- \"vaikka ma sen\nitte sanon?\"\n\nMutta minun huolenpitoni ei rajotu ainoastaan ihmisiin, vaan myös\neläimiin, etupäässä kotieläimiin. Sellaisena turvattomain suojelijana\nminä melkein ansaitsisin kunnianimen \"toinen Topelius\". Joka sitä ei\nusko, vaan epäilee, lukekoon ajatuksella tämänkin kirjoitukseni, ja hän\non myöntävä väitteeni oikeaksi.\n\nMinun sydämessäni löytyy tilaa niillekin, joita ei edes vanha\nSakari-vainaa oikein suosinut. Vai oletteko kuulleet, että Sakari\nTopelius olisi koskaan noussut puolustamaan sen halveksitun\nkotieläimemme oikeuksia, jonka nimeäkin me kainostelemme mainita\nvähemmän tuttavallisissa seuroissa ja keskusteluissa -- tarkoitan, hm\n-- sitä röhkivää kotieläintä? Minun tietääkseni Topelius ei ole sitä\npuolustanut.\n\nMutta minä sen teen. Minä en kärsi, että sillä tavalla halveksitaan,\nsyyttömästi soimataan ja panetellaan ystäviäni.\n\nMitä teillä on sikaa vastaan, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset?\nEikö hän ole siivo ja kiltti kotieläin, rauhanaatteen uskollinen\nkannattaja sekä vaatimaton niin ruuassa kuin juomassa?\n\nHänen _ulkomuotonsako_, sekö se teistä on vastenmielinen? -- Miksi te\nsitte itse pyritte jäljentämään samoja pehmeitä piirteitä omassa\nruumiinrakennuksessanne ja ilolla näette, että lapsenne ovat pyöreät\nkuin porsaat! Istumatyö ja vähä liikkuminen ulkona vaikuttavat, että\nnasku-ystäväni vanhemmiten usein lihoo liiaksi, niinkuin tekin. Eikä\nhänellä ole varoja polkupyöräilyyn tai muuhun urheiluun, millä te\nkevennätte itseänne. Tuskin pitäisitte suotavanakaan, että hän alkaisi\nlaihtua. Mitä näössä lieneekin virheitä, sen _maku_ korvaa monin\nkerroin -- seikka, jota en tiedä sanoa teistä, hyvät herrat ja\nkunnioitettavat naiset.\n\nVai onko teillä hänen _siisteyttänsä_ vastaan muistuttamista? -- Mutta\nottakaa, totuuden nimessä, lukuun hänen asunto-olonsa. Kuinkahan\nvalkoisilta te välkkyisitte semmoisissa olosuhteissa! Puhdas hän on\nporsaana, yhtä puhdas jos ei puhtaampi kuin te olette olleet. Ja\ntietysti hän pysyisi puhtaana, jos hänellä olisi erityiset ulkohuoneet\nniinkuin teillä, saatikka sitte jos \"lokaaliin\" kuuluisi kylpyhuone\nsinkkiammeineen, suihkulaitoksineen. Mutta hänellä ei ole tarjona muuta\nkuin rapakko. Suurinta siisteyden harrastusta todistaa juuri se, että\nhän koettaa peseytyä niinkin epämukavissa vesipaikoissa. Teidän\npuhdistautumishalunne ei ole niin kehittynyt, sillä te ette suinkaan\nmenisi joka lätäkköön, vaikka olisi kuinka tarvis.\n\nMoititte häntä _itsepintaisuudesta_. \"Pakkautuu kuin sika aidan\nrakoon\", sanotte. -- Suomalainen nöskö on luonnollisesti aikojen\nkuluessa muodostunut yleisen kansallisluonteemme mukaiseksi. Elämä\ntässä karussa maassa kysyy kestävyyttä, sitkeyttä, hellittämättömyyttä\nniin ihmiseltä kuin hänen taistelutovereiltaan, kotieläimiltä. Jos tämä\nluonteen ominaisuus olisi moitittava, niin moittikaa silloin itseänne\nensiksi.\n\nHalveksitte hänen _tietämättömyyttään_. -- Olisitte laittaneet hänelle\nkoulut, kirjat ja kartat, niin ehkä hän jotain tietäisi! \"Ymmärtää yhtä\nvähän kuin porsas hopealusikasta\", sanotte. -- Kuinka taitavasti\nosasitte itse käyttää lusikkaa porsaan ikäisinä? Sitäpaitsi ymmärtää\nporsas tästä kapineesta juuri niin paljon kuin hänen tarvitseekin.\nPurasee sitä, ja huomattuaan ettei siitä ole syötäväksi, viskaa\nmenemään. Jos te olisitte tehneet yhtä viisaasti, ei teitä nyt hopealla\nja kullalla hallittaisi, orjuutettaisi. Sillä noilla metalleilla ei ole\nmitään muuta arvoa kuin minkä ihmiset niille antavat. Aivan toista on\nesim. teräksen sisäinen arvo, sillä siitä aineesta käy valmistaminen\ntarpeellisia työaseita, mutta kullasta ja hopeasta ei muuta kuin\nhyödyttömiä korukaluja ja rahaa, tuota kaiken turmion tuojaa,\nihmiskunnan kirousta, sen onnettomuuksien alkujuurta. Näyttäkääpäs\nnaskullenne terästä -- puukkoa tai kirvestä -- saatte nähdä eikö hän\n_sitä_ kunnioita!\n\n\"Tietää sen, minkä sika Pohjantähdestä\", sanotte halveksien. --\nPaljonkos te siitä tiedätte? Ette tunne omankaan taivaankappaleenne\nkaikkia seutuja, sen vähemmän muita. Pohjantähden suuruudesta ja\nliikunnosta tiedätte hyvin vähä, jos ette kysy ammattitutkijoilta tahi\nkatso kirjoista. Ja nekin voivat erehtyä. Pääasia teille on, että tuo\ntähti teitä opastaa pohjoista kohden -- tätä nykyä -- muusta ette\nsuurin välitä. Nöskölle sekään tieto ei ole tarpeen, sillä hänen\ntapansa ei ole tehdä pitempiä merimatkoja omin päin. Ylimalkaan hän ei\nmatkustele paljoa -- elävänä.\n\n\"Ei käsitä enempää kuin sika tuulimyllystä\", sanotte. -- Aivan niinkuin\nte, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset! Jauhot teille kyllä\nkelpaavat, mutta myllyyn mennäksenne teillä on liika hyvät vaatteet\nyllänne. Esim. sanomalehden toimittamista te tunnette jotenkin saman\nverran kuin harjasselkäinen veljenne tuulimyllyn rakennetta. Jauhoja\nsieltä odotatte suunne mauksi. Lukea kyllä osaatte lehteänne,\narvostella ja moittia, mutta olettekos muistaneet viedä jyviä tuuttiin?\nSen puolen asiasta naskukin vain on unhottanut, muuten ei kellään olisi\nmitään muistuttamista hänen suhteestaan tuulimyllyyn. On eräitä\nsanomalehdenisäntiäkin, jotka luulevat parantavansa lehden asioita\nsupistamalla toimitusmenot mahdollisimman pieniksi. Nasku on viisaampi.\nEi hän pane myllyä hakaan, kun jauhoja tahtoo.\n\nTietämättömyys ei ole sama kuin henkisten kykyjen puute, vaan\nuseimmassa tapauksessa se on ainoastaan seuraus siitä, ettei näitä\nkykyjä ole asianmukaisesti kehitetty. Tietämättömyys on aina\nkorjattavissa. Mutta mikä on kaikkein tärkein, se on _siveellisyys_. Ja\nsillä alalla meidän tonkiva veljemme ja sisaremme vie voiton meistä\nmonesta.\n\nMuuta mainitsematta tahdon vain viitata siihen, kuinka ankara\n_raittiusmies_ hän on. Ennemmin kuin kenkään meistä on hän hyljännyt\njouluviinat. Sillä tiedättehän te, \"kuka se on, joka kaiken kesän\nkyntää eikä juo jouluna olutta\"?\n\n\n\n\nISÄNMAATA ETSIMÄSSÄ.\n\n\nKun kesän pitkän asuu jossakin kivimuurin kolossa Helsingissä, lähtee\nmielellään sunnuntaiksi katselemaan isänmaansa ihanuutta.\n\nMutta eihän sosialisteilla ole isänmaata! -- \"Onpas\", sanotaan Työväen\nkatkismuksessa, \"vieläpä suurin kaikista: koko maailma.\"\n\nTästä rohvaistuna läksin kävelylle. Kaupungin puistoissa näkyi olevan\npaljo muitakin isänmaan etsijöitä. Samaan kokemukseen he tulivat\nkuin minäkin, siihen nimittäin, että meille kaksijalkaisille\nkaupunkilaisille kuuluvat ainoastaan käytävät. Ruohokentät ja pensastot\nsäilytetään koiria varten.\n\nKorkeasaari ja kaikki läheiset rannikot olivat myös niin täynnä väkeä,\nettä tuskin isänmaata ollenkaan alta näkyi. Kiroillen tämmöistä\nihmispesää, joksi meidän hyvä Helsinkimme on vuosien vieriessä\nmuodostunut, vuokrasin veneen ja läksin Hietalahden rannasta\nsoutelemaan. Jätän muutaman kilometrin merta taakseni, niin tottahan\nsaan rauhassa nauttia isänmaani kesäisestä kauneudesta.\n\nPahin vastus oli päästä kunnialla lähtemään. Ahdas sataman purtilo oli\nniin täpösen täynnä sinne tänne puikkelehtavia höyry- ja purjeveneitä,\nettä päätään kaupalle sinne läksi sekaan. Viisaalla varovaisuudella\nminun kumminkin onnistui heistä selviytyä ja päästä siunattuun alkuun.\nSitte etempänä merellä oli jo väljempää.\n\nSuuntasin matkani erääseen saareen, jonka toinen pää näytti\nasumattomalta. Siinä oli kallion suojassa viehättävä lahdelma, johon\nteki mieleni laskea. Pehmyt nurmikko hymyilevän lahden pohjassa\nhoukutteli syliinsä. Mutta ennenkuin pääsin rantaan asti, ilmestyi\nrannalle hyvinvoipa herrasmies ja tuikealla äänellä ilmoitti, ettei ole\nluvallista nousta maihin.\n\nKäännyin pois ja ohjasin veneeni toiseen saareen. Siellä kävi muutoin\nsamalla tavalla, paitsi että miehiä oli vastassa kaksi, herralla\nrenkinsä mukana. Herra kuitenkin poistui, nähtyään, etten aikonut\nväkivallalla tunkeutua hänen alueelleen. Ja silloin neuvoi renki\nodottamattomalla ystävällisyydellä, että Melkun saareen hänen\nluullaksensa on lupa nousta. \"Se on Venäjän kruunun oma\", hän selitti.\n\"Tosin siellä on vahti, mutta se on toisella puolen saarta.\"\n\nSousin sinne ja nousin kuin nousinkin alastomalle rantakalliolle Melkun\npäässä. Jokohan olisi tässä minun isänmaatani -- ajattelin -- tässä\nVenäjän kruunun alueella? Monenlaisissa mietteissä siinä lojuin\nkalliolla ja paistattelin Jumalan päivää. Ilokseni huomasin, että\nsaarella oli muitakin kaupunkilaisia, vaikka ei niin rasittavan\nlukuisasti kuin esim. Korkeasaarella. Heidän täällä olonsa laskin vain\ntodistavan sitä, että tässä saaressa sai syntinen ihminen olla\nrauhassa.\n\nMutta siinä erehdyin. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi metsän reunasta\npatrulli, ei tosin kaikkein pelottavimpia. Muutamia täysikasvaneita\nnaisia siinä oli ja toisia puolikasvuisia. Sain määräyksen joko heti\nlähteä tai sitten tulla pyytämään vahtimieheltä lupaa. Valitsin\njälkimäisen keinon. Vahdin asunnolle tultuani huomasin, että minua oli\nilkeästi petetty. Siellä ei ollut mitään vahtimiestä, vaan jotain\npaljoa pahempaa -- hiivatin äreä eukko. Häneen ei hyvä puhe tehonnut\nollenkaan, ja lahjomisyritykseen minulla ei ollut varoja. Armotta hän\nkäski minun paikalla lähteä tieheni. \"Onhan täällä muitakin\", väitin\nvastaan. \"Ne ovat minun tuttujani\", kuului ylpeä selitys. \"No, jos asia\nsiitä riippuu, niin mikä estää meidän tulemasta tuttaviksi? Voinhan\nottaa Teidät syliini ja hätätilassa vaikka suudella.\"\n\nMutta kun tein yrityksen siihen suuntaan, sain sellaisen läimäyksen\nposkelleni, että katsoin parhaaksi poistua näyttämöltä.\n\nRantakalliolle tultuani huomasin tuulen kiihtyneen arveluttavassa\nmäärässä, joten minua ei oikein haluttanut lähteä vastatuuleen\nkiskomaan raskasta venettä. Jäin sentähden vielä kököttämään kalliolle,\nodotellen mitä tuleman pitää. Ensin tuli se äskeinen patrulli uudestaan\nkiirehtimään minua, ja kun en ollut ollenkaan lähtevän näköinen,\nuhkasivat vahdilla, poliisilla, sakoilla y.m. ja palasivat sitte\ntakasin. Arvasin heidän menevän viemään raporttia sille äreälle\neukolle, jonka kanssa en enää välittänyt tulla lähempään tuttavuuteen.\nMenin veneeseni ja laittausin lähtökuntoon. En kuitenkaan kerinnyt\nirtautua rannasta, kun sulottareni jo tulla haihatti patrullin\netunenässä, kädessään nokinen hiilihanko minun polosen pään varalle.\n\nSilloin minulle tuli kiire. Eukko ei ehtinyt muuta kuin kallion\nliepeelle haukkumaan, kun minä jo vetelin venettäni vasten lainetta.\nVastatuuli pelasti korvani kuulemasta kaikkia minulle aiottuja\nkohteliaisuuksia.\n\nTuulen suunnan vuoksi katsoin edullisimmaksi nyt soutaa Seurasaareen,\njonka tiesin olevan yhteistä isänmaata, vieläpä sangen kaunista. Paha\nvaan, että niin moni muu oli tiennyt sen saman. Väkeä oli, ettei\ntahtonut sekaan sopia.\n\nAikani siellä oltuani vuokrasin veneen muille ja läksin jalkapatikassa\nkaupunkiin, sillä Seurasaaren yhdistää silta mantereesen. Koko tällä\npitkällä matkalla en tavannut muuta minulle kuuluvata isänmaata kuin\npölyisen ajotien. Sen kahden puolen oli kyllä kauniita paikkoja,\nhuviloita ja puistoja, mutta ne olivat umpeen aidattuja, ja\nportinpielissä rehenteli \"_40 marks vite, 40 markan sakko_.\" Meneppäs\nsitte sinne ihailemaan isänmaatasi!\n\nValehtelijaksi syytin silloin Työväen katkismusta. Missä on se \"koko\nmaailma\", joka on minunkin isänmaani? -- Paljoa enemmän iloa minulla on\nkuusta, joka talvi-illoin valaisee yksinäistä tietäni, tahi auringosta,\njonka lämpöiset säteet niin suloisesti hivelevät luuvalon runtelemaa\nruumistani, ja äärettömässä avaruudessa kimaltelevista tähdistä kuin\nkaikista noista sakkotauluilla aidatuista n.s. \"isänmaani\"\nkaistaleista.\n\nVai onko Työväen katkismuksen väite niin ymmärrettävä, että köyhälistön\nisänmaana on koko muu maailma, vaan ei maapallo?\n\nTarkkaan ottaen täytyy myöntää, että saan minä kerran palan isänmaata\nympärilleni. Paha vaan, että se tapahtuu vasta sitte, kun en siitä enää\nvoi nauttia.\n\nSilloin sitä kyllä annetaan oikein roppakädellä: alleni, päälleni ja\nkaikille kupeilleni.\n\nVaikka ei meillä Helsingin köyhillä siinäkään ole kehumisia. Malmin\nhautausmaahan meitä sullotaan päälletysten useampaan kerrokseen --\ntiettävästi siltä varalta, että meistä aikanaan varmasti saadaan\ntakasin vähintään sama _määrä_ isänmaata kuin sekin, mikä meidän\ntieltämme on luotu pois!\n\nSanotaan kaikkien ihmisten olevan yhdenvertaiset lain edessä ja Jumalan\nedessä. Siinä voi olla perä. Mutta lain ja meidän köyhäin välillä ovat\ntuomarit ja asianajajat, ja meidän tiellämme Jumalan luokse ovat papit\nja kirkko.\n\nNiinpä viedään tosin meitä köyhiä Malmille samoilla ruumisvaunuilla\nkuin rikkaitakin. Mutta hautaan meitä ei enää lasketa seurakunnan\nleveillä liinoilla, vaan meitä varten on varattu karkeat likaiset\nköydet, joilla ruumisarkkumme pudotetaan kuopan pohjalle.\n\nJa minkälainen arkku! Höyläämättömistä laudoista kokoon lyöty, sakealla\nmaalilla mustattu, ja oikein rutiköyhillä vielä niin harva, että kun\nmultaa heitetään päälle, saa kerrankin suunsa ja sieramensa täyteen\nisänmaata.\n\n\n\n\nVASTARANNAN KIISKI.\n\n\nMinusta ei mikään ole hauskempaa kuin tehdä kiusaa ihmisille. Nautin\näärettömästi, milloin minulla on siihen tilaisuutta. Elämä ei\nmielestäni olisi minkään arvoinen, jos tekisin samalla tavalla kuin\nmuut ihmiset tekevät taikka niinkuin he toivovat minun tekevän.\n\nMinulla on kolme ihannetta, joita tavottelen, kolme, joitten\nkaltaiseksi pyrin, vaikka tiedänkin, etten kaikista ponnistuksistani\nhuolimatta koskaan saavuta täydellisyyttä: en ikinä pääse _aivan_\nheidän vertaisekseen.\n\nNe kolme ihannettani ovat: 1) vastarannan kiiski, 2) hako vasten virtaa\nja 3) väärä halko uunissa.\n\nNiinkuin kiiski minä uhallakin etsin tuulenpuoleista rantaa, en\nkiusallakaan mene tyynen puolelle, missä muut minun kokoiseni kalat\nkaislikossa uiskentelevat ja leikkiä lyövät. Sellainen lapsellisuus ei\nminua enää huvita, minä heitä säälin ja halveksin. He ovat niin nuoria\nja viattomia, luulevat vielä maailmassa olevan jotakin iloitsemisen\naihetta -- \"harrastavat\" yhtä ja toista! Minulla se on jo voitettu\nkanta.\n\nMinä istun yhdessä kohti ja murjotan, en virka mitään, vaan puren\nhammasta. Vihaisen kiiskin lailla minä olla karjotan vasten ajan\nlaineita, levitän teräväruotoiset uimukseni haralleen ja annan aaltojen\nhuuhdella kinaista selkääni, minkä niitä haluttaa. Kyllä se kestää. Ja\ntarttukoonpas kukaan kiini minuun, niin pistän -- pistän niin\nvietävästi. Vielä hauen kitaankin jouduttuani pistän suulakeen, niin\nettä hänen täytyy tulla katumapäälle, luopua pahoista aikomuksistaan ja\npyrskäyttää minut pois suustaan.\n\nSellainen poika minä olen. En milloinkaan lähde muitten mukaan.\n\"Tuletko yhdistykselle?\" -- \"En, vaan kapakkaan menen!\" -- \"Lähdetkö\nryypyille?\" -- \"En, vaan menen yhdistykseen!\" Sillä tavalla minun on\ntapani vastailla.\n\nVaikka kaikki muut suostuisivat johonkuhun yhteiseen yritykseen,\nuhraukseen tai voimia kysyvään ponnistukseen, niin minä en suostu, en\nvaikka _kaikkien_ yhtyminen olisi kuinka välttämätön ja vaikka koko\nhanke menisi myttyyn juuri minun vastahakoisuuteni tähden. Minä\nniskottelen sittenkin. Muuten en olisikaan oikea suomalaisen\nitsepäisyyden perikuva, en niin loistava ilmiö tällä alalla kuin itse\nasiassa olen ja haluan olla.\n\nOlen kuin hako virrassa, jokotan paikallani kuin kivien väliin\njuuttunut kuusenlatvus; vaikka en pääsekään uimaan vasten virtaa, en\nmene myötenkään. Ennen märkänen siihen paikkaan.\n\nAnna armias, että minä näen missään _innostusta_! Kyllä minä siitä pian\nteen lopun. Muutamalla irvisanalla ja ylenkatseellisesti naurahtaen\nkaadan jääkylmää vettä heidän innostuksensa tuleen. Sillä sammutan\nvaikka minkälaisen rovion. Ja kun olen saanut turmelluksi toistenkin\ninnostuksen ja luottamuksen, tapahtuu aina se ihme, että aiottu yritys\nei onnistu, siitä ei tule mitään. Silloin täytyy kaikkien myöntää, että\nminä sittenkin olin ollut oikeassa alun pitäen.\n\nMinä olen saanut selville sen salaisuuden, että jokainen aikomus\nonnistuakseen vaatii innostusta ja toivon varmuutta. Jos minä näitä\nkaiken toiminnan perusvaikuttimia järkähytän, niin samalla katkasen\nasialta menestymisen mahdollisuuden, riistän toisilta työhalun ja\nkestävyyden, saatan heidän toimintakykynsä herpoamaan.\n\nNiin paljon pahaa voipi yksi ainoa mies saada aikaan, jos hän tahtoo,\nja jos on sitä oikeata suomalaista rotua.\n\nUunissa ei tarvitse olla kuin yksi ainoa väärä halko, ja lämmityksestä\nei tule tolkkua. Sinne ei silloin muita mahdu.\n\nJos minä joudun johonkin johtokuntaan tai toimikuntaan tahi osakkaaksi\njohonkin yhtiöliikkeeseen -- ja ainahan tällainen \"itsenäinen mies\"\nniihin joutuu -- niin ennen pitkää hajotan ne kaikki. Teen vaikka\ntikusta asian, saadakseni olla eripurainen toisten kanssa, ja synnytän\nväkisinkin hajaannusta. Laitan toisille olon niin sietämättömäksi, että\njos heillä on vähänkään hienotunteisuutta ja inhimillistä herkkyyttä,\ntäytyy heidän vetäytyä syrjään, antaa palttua koko hommalle.\n\nSilloin minäkin sille annan palttua -- paitsi jos on kysymyksessä\ntuottava yhtiöliike. Siinä tapauksessa minä en tyydy mihinkään toisten\ntuumiin, vaan teen heille elämän niin tukalaksi, että he yksi toisensa\nperästä katkeralla mielellä väistyvät minun tieltäni, kunnes tuo niin\nsuurilla toiveilla perustettu yhteinen liike lopulta joutuu minun\nyksityisomaisuudekseni. Vasta silloin minä olen tyytyväinen ja nautin\nsanomattomasti, nähdessäni entisten yhtiökumppanieni happamia naamoja,\nkun he kadulla vastaantullessaan katein silmin katselevat minun\npaisuvata vatsaani. He ovat, poloset, pysyneet aatteelleen uskollisina,\nlaihoina ja köyhinä -- hahahaa!\n\nKas, semmoinen mies minä olen. Mutta sanokaapas, olenko minä ainoa sitä\nlajia? Vai tunnetteko muitakin yhtä hyviä?\n\n\n\n\nKUN PUNNITAAN KUKKARO TASKUSSA.\n\n\nLaihtumisparannus meidän kylpylaitoksissamme taitaa olla hauska juttu,\nkun sen oikein ymmärtää. Siitä näyttää muodostuvan säännöllinen\nvuotuinen veronmaksu, jolla meidän pyöreydet ylläpitävät pieniä ja\nvähätuloisia kylpykaupunkejamme.\n\n\"Hyvähän täällä on kylpeä ja olla parannuksilla, kun on luja terveys,\nettä sen kaiken kestää\", sanoi entinen kylpyvieras laihdutuslaitoksessa\nollessaan.\n\nMutta sietää siellä olla vankka kukkarokin. Niin selitti minulle eräs\nystävällinen pyylevyys, kun häneltä tiedustin syytä, miksi hänen täytyy\njoka kesä kylpeä laihtuakseen. Eikö se ole sillä hyvä, että liian\nlihavuutensa kerralla karistaa ja sitte laihana poikana keppasee\nmaailman läpi? Vai onko tauti paranematon, niin että se aina uusii?\n\nHänen pyylevyytensä naurahti ja sanoi:\n\n\"Se taitaa olla enemmän näennäistä, se paraneminen -- eli laihtuminen.\"\n\n\"Eikös siellä punnita, että painosta näkee, mihin suuntaan terveys on\nmenossa?\" kysäsin.\n\n\"Kyllähän siellä punnitaankin, mutta -- --\"\n\n\"Valehteleekos vaaka?\"\n\n\"Eihän se juuri valehtele vaakakaan. Siinä on muuten vika\npunnituksessa.\"\n\n\"Mikä vika?\"\n\n\"Se, että punnitaan -- kukkaro taskussa.\"\n\n\"No, mitä se vaikuttaa?\"\n\n\"Kas, kun kylpykauden lopussa paino vähenee, luullaan että _mies_ on\nlaihtunut.\"\n\n\"Eikös sitte ole?\"\n\n\"Ei se siltä ole sanottu. Useimmiten on painon vähentymiseen syy siinä,\nettä _kukkaro on keventynyt_.\"\n\nSiitä sen näkee, kuinka lähellä on erehtymisen vaara, jos mies\npunnitaan kukkaro taskussa.\n\nSama vaara on niin punnitessa olemassa muuallakin kuin\nvesiparannuslaitoksissa -- vaikka heidän pulleutensa ja pyöreytensä\neivät sitä hevillä myönnä.\n\n\n\n\nMITÄ SAA SYÖDÄ?\n\n\n    Sellaiset mielettömät aatteet kuin kasvinsyöjien oppi,\n    ne minä tahtoisin peukalon kynnellä tappaa vielä saivarina\n    ollessa, etteivät kasvaisi isommiksi. Meidän heikko\n    järkemme on niin monessa vaarassa muutenkin.\n\nVapisevalla kädellä kirjoitan tämän kertomuksen. Olen ollut ihan\nkuoleman kielissä, ja vähällä piti, ettei se jo minua nielassut avaraan\nkulkkuunsa. Ainoastaan sattumaa on minun kiittäminen pelastuksestani --\njos siinä mitä kiittämistä on.\n\nSyynä näihin kärsimyksiini on se, että rupesin toteuttamaan aatetta\nkäytännössä. Mieletön -- pitihän minun tietää, että aatteet eivät ole\n_sitä_ varten. Heti kun niitä alkaa panna käytäntöön, menettävät ne\nmakunsa. Eikä sillä hyvä, ne kostavat katkerasti sille, joka niitä\ntuolla tavoin -- nimittäin käytännössä toteuttamalla -- yrittää\nprofaneerata, s.o. vetää lokaan.\n\nMitä varten sitte aatteet ovat olemassa? Sitä varten, että niistä saisi\npuhua ja kirjoittaa, kuta kauniimmasti, sen parempi. Ainoastaan silloin\nne pysyvät kirkkaina, puhtaina ja ylevinä. Mutta kaikkia käytännöllisiä\naikeita aatteet kammoksuvat, sillä silloin ne tahraantuisivat pilalle.\nEn ole vielä tavannut ainoatakaan aatetta, joka olisi suvainnut\nkäytäntöä maille halmeille, enkä luule sellaista aatetta olevankaan.\nEihän se silloin enää olisi mikään _aate_, vaan muuttuisi vallan\ntalonpoikaiseksi käytännöksi.\n\nViime kokeeni oli, kuten sanottu, vähällä viedä henkeni.\n\nSe veli Aatteen eli Aate-veljen aate Työmies-lehden kirjoituksessa\n\"Vaiston viittauksia\", _ettei eläimiä saa syödä_, se minut saattoi\nvuoteen omaksi.\n\nMinä päätin olla syömättä niitä ja pidin päätökseni kuin mies. S.t.s.\nkoetin pitää. En maistanut lihaa enkä kalaa, en munia, en voita, en\njuustoa enkä maitoa, en piimääkään -- minulle niin rakasta piimää.\nKasvinsyöjät eivät saa käyttää ravinnokseen mitään, mikä on\neläinkunnasta kotosin. Päätin tulla toimeen kasviruuilla, maksoi mitä\nmaksoi. Mutta tänä kirottuna poutakesänä se veti miehen hoikaksi.\nPaljas leipä ei tahtonut valua suusta alas, perunat olivat pieniä kuin\nneulannuput, kaikki kaalikset keltaiset ja kuihtuneet. Eikä vettäkään\ntahtonut enää riittää mielinmäärin särpimeksi, kun kaivot kuivuivat. En\nlöytänyt sieniä metsästä, en ainoatakaan, ja jäkälätkin olivat kuivia\nkuin nuuska.\n\nMarjoilla kuitenkin elelin jonkun viikon onnekseni, vaikka huomasin\npahasti laihtuvani. Mutta marjatkin minun täytyi hyljätä lopulta. Niitä\nei enää ollut saatavissa muita kuin vattuja. Ja yhtenä kauniina päivänä\nniitä syödessäni katsoa killittää marjan sisältä _mato_, ikäänkuin\nolisi tahtonut muistuttaa minulle veli Aatteen sanoja: \"Mutta eikö\ntästä tappamisesta koskaan tule loppua? Kun te saarnaatte rauhaa ja\nsopua, niin luulisi teidän suovan rauhaa ja turvallisuutta muillekin\nkuin niille olijoille, jotka raa'alla voimalla kykenevät sen itselleen\nhankkimaan.\"\n\n\"Ole vait!\" vastasin mielessäni ja pistin rohkeasti marjan suuhuni,\najatellen kuin ennen lapsena, että \"yhtä vattua se on vatun matokin.\"\n\n\"Murhaaja!\" kuiskasi silloin omatuntoni. Sain sellaisen pahoinvoinnin\nkohtauksen, että siinä menetin entisetkin syönnökseni.\n\nVihdoin ei minusta ollut jälellä muuta kuin luut ja silmäkuopat (silmät\nolivat vajonneet läpi pään niskapuolelle). Nahkaa minussa ei ollut. En\nnäet kyennyt enää sängystä nousemaan ja pakenemaan eläimiä. Oli niitten\npahin aika, elokuu. Ja eläimet näyttivät päättäneen joukolla syödä\n_minut_ suuhunsa. Allani oli paksu, pehmoinen kerros luteita -- muuta\npolstaria minulla ei ollutkaan, eikä täkkiä, vaan kirput, kärpäset ja\nhyttyset peittivät minut täydellisesti. Koetin maata ihan hiljaa, etten\nkääntyillessäni vahingossa tappaisi yhtään niistä. Rohkaisin mieltäni\nAate-veljen miehekkäillä sanoilla: \"Antaa niitten syödä, kunnes\nkyllästyvät!\" Mutta eipä ne pojat vähällä kyllästyneet eivätkä\nlähteneet uutta ruokapaikkaa etsimään. Harvalla matamilla on niin\nuskollisia ja tyytyväisiä ruokavieraita. Täydellisesti todeksi\nhavaitsin Aatteen syvästi harkitun oppilauselman: \"Jos meistä ihmisistä\ntuntuu suloiselta, kun saamme kaikelta vaaralta turvassa, rauhallisina\nja iloisina elää, niin tietysti eläimistä tuntuu tämmöinen asema yhtä\nsuloiselta. Ja kun meidän ihmisten käsissä nyt on kaikki valta tällä\nmaapallolla, niin meidän velvollisuutena on panna alkuun tämä\nuneksittu, suloinen rauha.\" \"Tuo yleinen rauha on tosin vielä kaukana\",\nhuokasin mestarini sanoilla, mutta järkähtämättä uskoin hänen\nvakuutukseensa, että \"varmasti se joskus astuu tiedonkin piiriin --\nvaisto viittaa siihen.\"\n\nEn voi sanoa, montako grammaa minussa vielä oli henkeä jälellä, kun\nvanha ystäväni Esa Huttunen -- oudoksuen pitkällistä poissaoloani --\nsaapui luokseni. Sen vaan muistan, etten jaksanut vastata mitään hänen\nkysymykseensä, mikä minua vaivasi. Viittasin ainoastaan vieressäni\nolevaan \"Työmieheen\" ja osotin sormellani puheenalaista kirjoitusta.\nEsa luki sen ja näkyi lopulta ymmärtävän yskän.\n\n\"Puolihulluja siellä ollaan Työmiehessä\", murahti hän. \"Nyt niinkuin\nennenkin. Aina niillä on suurempi hätä siitä mitä saa _syödä_, kuin\nsiitä mitä saa _syödäkseen_, joka kumminkin on tämän maallisen elämän\ntärkein kysymys. Muuan viisas siinä kerran pauhasi, että köyhän kansan\npitäisi tottua syömään hevosen lihaa, mutta ei koskaan sanonut, missä\nhänellä olisi sitä tarjottavana. Nyt tämä toinen hyväkäs ei antaisi\nmitään. Kuinka sinä uskallat juoda vettäkään, kun joka vesipisarassa\nsanotaan olevan kokonainen eläinmaailma? Basilleista puhumattakaan.\nNiitähän sinä nieleksit tuhansittain joka silmänräpäys. Eikö pitäisi\nenimmän armahtaa juuri niitä, jotka ovat pienimpiä? Vegetariaanit kyllä\nkäyttävät kumipohjaisia kenkiä, etteivät matoja tallaisi kuoliaiksi,\nmutta samalla hengittäissään tappavat miljoonittain vielä\nturvattomampia otuksia, bakteerioita, mikroobeja, tuberkeleitä ja mitä\nhe kaikki lienevät nimeltään. Vasta sitte sinustakin tulee täydellinen\naatteen mies, kun lakkaat hengittämästä. Eikä tuo näy kaukana\nolevankaan enää.\"\n\nKun en vieläkään jaksanut mitään vastata, jatkoi Esa puhettaan:\n\n\"Kuka sen sitten on vetänyt tuon rajan eläinkunnan ja kasvikunnan\nvälille? Jumalako? Ei, vaan ihmiset, luonnontutkijat, joissa ei ole\nkahta yksimielistä ja jotka joka kolmas vuosi panevat nurin kaikki\nvanhat järjestelmänsä. Alhaisinten eläinten ja kasvien raja on niin\nhämärä ja riidanalainen, että toinen lukee eläinkuntaan kuuluvaksi sen,\nminkä toinen pitää kasvina. Ja jokaisella on yhtä hyvä oikeus asettaa\nnämä tällaiset rajat oman mielensä mukaan. Jos minulta kielletään muun\nkuin kasvien syönti, niin silloin minäkin vetäsen oman rajani: en lue\neläinkuntaan muita kuin oman itseni ja syön kaikki muut, luen ne\nkasvikuntaan, näetkös.\"\n\nPonnistaen viimeisetkin voimani sain heikolla äänellä sanotuksi:\n\n\"Rakas Esa, hae jostain minulle hyvä _pihvi_!\"\n\n\"Kyllä!\" Mutta ennenkuin hän ennätti ovelle asti, lisäsin:\n\n\"_Puljonkia_ myös. Viisi litraa puljonkia ... ja kahdeksan pihviä!\"\n\n\"Saamas pitää!\" vakuutti Esa ja läksi hankkimaan.\n\nKun hän palasi, horjuin elämän ja kuoleman vaiheilla. Mutta toivo piti\nyllä riutuvia elinvoimiani, kunnes pääsin pihvien kimppuun. Niin minä\nsöin kuin nälkäinen -- ei susi, vaan susilauma. Ja join puljonkia\npäälle. Näin \"viimeiset tulivat pahemmaksi kuin ensimäiset.\"\n\nNyt minä jo kykenin juttelemaankin.\n\n\"Sinä sanoit äsken\", huomautin Esalle, \"että söisit _kaikki_ muut. --\nSiis ihmisetkin, mutta sitä et suinkaan tarkoittanut?\"\n\n\"Miks' en söisi? Mikä niissä on vika, kun vaan tottuu! Tottuuhan sitä\nostereihinkin, sammakkoihin ja onkimatoihin. Jotkut kansat syövät\nkäärmeitä ja vaikka mitä. Mutta meillä haudataan maahan parasta lihaa,\nHelsingistäkin viedään Malmille junalastittain. Ja köyhät näkevät\nnälkää.\"\n\n\"Elä enää jatka, hyvä mies! Minulle alkaa tehdä pahaa.\"\n\nEsa silloin kysyi, olinko lukenut tarkoin sen kirjoituksen, jonka\naatteita olin ruvennut toteuttamaan, ja luki minulle painolla seuraavan\nkohdan siitä:\n\n\"Vaistonko varassa paremmat tunnelmamme ovatkin? Eihän vaistoon voi\nluottaa. -- Varmasti voi. Vaisto on todisteluihin perustuvan tiedon\navain.\"\n\n\"Sitä kohtaa minä en oikein ymmärtänyt\", myönsin.\n\n\"Tuskin lie ymmärtänyt itse kirjoittajakaan, koska muun osan\nkirjoitusta on lörpötellyt tyhmyyksiä. Vaisto on luonnonkansoilla ainoa\ntiedon avain. Ja juuri se on heidät opettanut ihmissyöjiksi.\nPerheenjäsen, joka ei enää muulla tavoin voi hyödyttää eikä palvella\nomaisiaan, voi heille ainakin hankkia hyvän lähtöillallisen, rupeamalla\nitse paistiksi. Käytännöllisempää toki on hauska erojais-ateria kuin\nmeidän kuivat ja ikävät hautajaiset.\"\n\nSilloin tunsin horjuvani ja sanoin kuin Feliks Paavalille:\n\n\"Mene tällä haavalla matkaas, Esa, muuten saatat minut ihmissyöjäksi!\"\n\nSitte ryhdyin puhdistamaan vuodettani. Totta puhuen, on kirpuntappo\nminulle aina ollut sangen mieluista huvia. Minulla ei ole aseita eikä\ntilaisuutta muuhun metsästykseen. Ja kirppua vastaan minulla on\npersoonallista vihaa. Ne ovat sellaisia salapurijoita. Niiltä puuttuu\nmiehuutta antautua rehelliseen taisteluun ja vastata tekojensa\nseurauksista. Purevat ja sitte livistävät pakoon, tehden ilmeistä\npilkkaa minusta. Sentähden minä aina tunnen petomaista nautintoa,\noikein riemua, kun saan niistä jonkun kiini. Painan sitä peukalon\nkynnellä, painan kunnes pamahtaa, painan vaikka se maksaisi sieluni\nautuuden.\n\n\n\n\nJONAS PARATIISISSA.\n\n\nViimeisen sairasteluni aikana minä tavallista syvällisemmin jouduin\najattelemaan uskonnollisia asioita. Eikä se ihme ollutkaan, kun olin jo\nniin heikkona.\n\nSamalla vointini mukaan seurasin päivän tapahtumia sanomalehdistä.\nSiten muodostui näistä ja uskonnollisista mietteistäni sangen\nkummallisia ajatusyhtymiä, joista kenties kehittämällä olisi voinut\nsaada syntymään jonkunlaista \"käytännöllistä kristinoppia\",\nsamansuuntaista kuin amerikkalaisten pappien sanotaan saarnaavan ja\njota joskus meilläkin kuulee.\n\nAsian voin parhaiten valaista esimerkillä.\n\nSanomalehdissä herätti silloin erityistä huomiotani Lillen ja Erkon\nkuuluisa kunnianloukkausjuttu vanhaa Yrjö-Koskista vastaan.\nSanomattomasti ihailin Jonas Castrénin asianajokykyä, kun hän sai\nYrjö-Koskisen tuomituksi _puhdistusvalalle_. Ajatelkaas -- itsensä\nYrjö-Koskisen! \"Ei se ole paljasta sinua, se Jonas\", tuumailin\nitsekseni.\n\nUskonnollisella alalla taas on minua aina enimmän vaivannut\n_syntiinlankeemuksen_ ankara ongelma, joka -- vaikka pääasiassa onkin\naika visaa -- kuitenkin sisältää muutamia hyvin sattuvia piirteitä ja\nerinomaisen käytännöllisiä saarna-aineksia.\n\nEn osaa tarkemmin selittää, kuinka nämä kaksi asiaa: Jonas Castrén\npakottamassa Yrjö-Koskisen puhdistusvalalle ja syntiinlankeemuksen\nhistoria, sitte oikein kietoutuivatkaan yhteen ajatuksissani. Jonaksen\nsynnillisyyden takia se ei tapahtunut, siitä olen varma, sillä ei kait\nhänellä sen enempää syntejä ole kuin hän kärsivällisyydellä kantaa\njaksaa. Säännölliset pääkaupunkilaisen vanhanpojan perisynnit sekä\nsuuren asianajajan ja poliitikon tavalliset tekosynnit, ei muuta.\nPikemmin lienee ajatusvärkkeihini vaikuttanut puhujien ja\nesitelmänpitäjien yleinen tapa lähteä alkuun maailman luomisesta,\nsyntiinlankeemuksesta tahi viimeistäänkin vedenpaisumuksesta. Kaiketi\nhe sen tekevät sitä varten, että kun lähdetään liikkeelle tuollaisista\nyleisesti tunnetuista kiintopisteistä, saadaan kuulijakunnan ajatukset\nmukaan. Silloin on hyvä toivo olemassa, että ne pysyvätkin mukana,\nvaikka sitte vähitellen kohottaisiin kauas ylös siintäviin korkeuksiin.\n\n\"Onko Jonas Aatamin lapsi?\" Se kysymys minun ensimäiseksi oli\nratkaistava ajatuksissani. Asiaa hetken harkittuani sain vastaukseksi:\n\"On se, mutta paljon edistynyt esi-isästään.\"\n\nTosin ilmeni Aatamissakin heikkoja lakimiehen taipumuksien alkeita, kun\nhän koetti lykätä syyn syntiinlankeemuksesta Jumalan itsensä niskoille.\n\"Vaimo, _jonkas minulle annoit_, antoi minulle\", hän selitti. Mutta\ntämä, sen aikaiseksi kylläkin terävä väitös, jäi kokonaan huomioon\nottamatta, kun sitä ei tuotu esiin Jonaksen ponnella, varmuudella ja\näänivaroilla. Kaikissa tapauksissa tämä hänen haparoiva yrityksensä\nkuitenkin todistaa, että vanha Aatami on asianajajienkin kantaisä.\n\nMonta tuhatta vuotta on kulunut Aatamin ajasta. Kehitys on tehnyt\ntehtävänsä kaikilla aloilla.\n\nOlisipas ollut Jonas Aatamin housuissa! (Sanansaivartelijain varalle\nhuomautan, että Aatamille tosiaan niinä aikoina tehtiin ensimäiset\nhousut.)\n\nAatami livisti pakoon, kun kuuli Jumalan äänen paratiisissa. Mutta jos\nsieltä vesakosta olisi hänen huutoonsa vastattu \"_halloo_!\" Jonaksen\näänellä, olisi asia voinut saada ihan toisen käänteen.\n\nItse pääasiaa -- kielletyn hedelmän ottamista -- sitä Jonas ei suinkaan\nolisi noin vaan tunnustanut.\n\n\"Minua suuresti hämmästyttää\", niin hän olisi vastannut, \"kantajan\nröyhkeä esiintyminen -- hämmästyttää sitäkin enemmän, kun kantaja\nrohkenee tehdä kunnialle käyvän syytöksensä ilman pienimpiäkään\ntodistuksia. Tuokoon hän esille vierasmiehet julkean väitteensä tueksi,\njos hänellä niitä on. Taikka esittäköön edes todistusvoimaisen\nluettelon, joka jonkunlaisella varmuudella selvittäisi sen perin\ntärkeän seikan, joka epäilemättä on pidettävä koko asian lähtökohtana:\nnimittäin _kuinka monta omenaa_ puheenalaisessa puussa alkuansa on\nollut, ja montako siinä on nyt. Sellaisen selvityksen puuttuessa täytyy\nminun leimata julkeaksi valheeksi se kantajan väitös, että yhtään\nomenaa ollenkaan on kadonnutkaan. Ja koska tämä väärä syytös ilmeisesti\non tehty vastoin parempaa tietoa, ainoastaan ilkeydestä ja\nvahingoittamisen tarkoituksella, vaadin kantajalle ankarinta\nedesvastausta tästä törkeästä herjauksesta Rikoslain 27 luvun 1 pykälän\nmukaan sekä sitäpaitsi kulunkieni korvaamista vähintään tuhannella\nmarkalla. Saman vaatimuksen teen myös vaimoni puolesta, hänen\nlaillisena edusmiehenänsä.\"\n\nTämmöisen murjovan puolustuksen jälkeen Jumala varmaankin olisi\nkiittänyt onneaan, jos edes puhdistusvalalla olisi saanut nahkansa\npelastetuksi. Mutta koska \"valalla voidaan vastata vaan ei kantaa\", ei\nhänelle olisi voitu suoda tätäkään tilaisuutta puhdistamaan puoltansa.\nHänen olisi armotta täytynyt kärsiä seuraukset varomattomasta\nilmiannostaan.\n\nItse pääasia olisi tietysti toteennäyttämättömänä rauennut. Ihmiset\nistuisivat paratiisissa vielä tänäkin päivänä. Heitä eivät mitkään\nsapeliniekat olisi saaneet sieltä häädetyksi edes maaomistuksen\nnojalla, sillä Jonaksella on \"maariita-asioissa taitavia ammattimiehiä\"\nkäytettävänään.\n\nOli se sentään vahinko, ettei Jonas sinä aikana sattunut paratiisiin!\n\n\n\n"]