[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjryMywgEKuEx6HDqk6x3pbV-_J3vpQyAg6n0eHolE5I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3420,"Suurvallat II","Kjellén, Rudolf",1864,1922,"3420-kjellen-rudolf-suurvallat-ii","3420__Kjellén_Rudolf__Suurvallat_II","Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta","tietokirja",[],[],"fi",1905,1918,38553,274070,false,75722,[23],"World politics",[25,26],"History - European","Politics","\"Suurvallat 2: Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta\" by Rudolf Kjellén is a political and geopolitical analysis written in the early 20th century. The work examines the interplay and development of major world powers, their strategies, and international relationships, with a special focus on the dynamics of great power politics in contemporary Europe. The likely topic is an in-depth study of how nations like France and Germany evolved within the global political landscape, analyzing historical developments and the geographical, economic, and political elements shaping their roles as great powers.  The opening of the book focuses on a detailed examination of France as a major power. It establishes France's historical evolution from the days of Clovis through key phases of political and territorial consolidation, emphasizing the country's geographical advantages and demographic strengths. The text then dives into France's economic assets, military capacity, colonial policies, and social structures, stressing the central role of agriculture and the peasantry in national stability. The narrative shifts to France’s colonial ambitions, key international disputes (notably over Egypt, Tunisia, and Morocco), and pivotal diplomatic events such as the Franco-Russian alliance, the \"Entente Cordiale\" with England, and crises with Germany. Throughout, Kjellén methodically outlines the strategic decisions and international rivalries that defined modern French foreign policy, setting the stage for a broader discussion of European power politics. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Voionmaa, Eino",342,"Kjellénin teos analysoi 1900-luvun alun suurvaltojen poliittista ja maantieteellistä asemaa. Kirja tarkastelee valtioita elävinä organismeina ja luo pohjaa geopolitiikan käsitteelle esittelemällä muun muassa Ranskan ja Saksan välisiä suhteita sekä siirtomaapolitiikkaa.","Rudolf Kjellénin 'Suurvallat II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3420.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.","SUURVALLAT II\n\nPiirteitä nykyajan suurpolitiikasta\n\n\nKirj.\n\nRUDOLF KJELLÉN\n\n\nToisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut\n\nEino Woionmaa\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSisällys:\n\n    V. Ranska\n   VI. Saksa\n       Kirjallisuutta\n\n\n\n\nV. RANSKA\n\n\nEnsimäinen vaikutus. — Valtakunta ja kansa. — Siirtomaapolitiikka. —\n»Alliance franco-russe» 1891. — Fashoda 1898. — Tienhaarassa. —\nSuunnanmuutos: »entente cordiale» 1904. — Marokon kysymys. — »Accord\nfranco-allemand» 1911. — Suhde muihin valtoihin. — »Revanche». —\nUlkopoliittisen kannan arvostelua. — Eduskuntaisuuden rappeutuminen. —\nRistiriitaisuutta valtiosäännössä. — »Kultturitaistelu». —\nSyndikalistit ja »traditsionalistit». — Tasavallan aleneva arvo. —\nKansa väenpuutteessa. — Kaksilapsijärjestelmä: syyt ja ehdotetut\nparannuskeinot. — Seuraukset: valtiollinen ja taloudellinen\ntaantuminen. — Painuva päivä.\n\nVanhin nykyään elävistä suurvalloista vanhuuttaan »raihnaan»\nHabsburgin keisarikunnan jälkeen on Ranska. Klodvigin perustamana 14\nvuosisataa sitten, kohosi se Orleansin neitsyen englantilaisista\nsaaman voiton johdosta 1400-luvun alussa kansalliseen\nitsetietoisuuteen ja Ludvig XI:n voitettua läänitysylimystön saman\nvuosisadan lopulla valtiolliseen keskitykseen: aikaisemmin kuin mikään\nmuu Europan nykyisistä valtakunnista, neljää vuosisataa ennen Italiaa\nja Saksaa.[1]\n\nPitkiä aikoja saivat muut valtiomuodostumat rakenteensa pääpiirteet\nRanskan ja Itävallan välisestä vastakohdasta. Europan historia on\nmonessa suhteessa ollut kamppailua näiden molempain välillä, ennenkuin\ntämä historia laajeni planetariseksi (koko maapalloa käsittäväksi) ja\nmuodostui suuremmaksi kamppailuksi Englannin ja Venäjän ynnä näiden ja\nSaksan välillä. Ranska etupäässä kukisti Habsburgien yleismonarkian.\nSentähden Itävalta oli Englannin luonnollisena liittolaisena, kun\nsittemmin oli säilytettävä tasapainoa Ranskan ylivaltaa vastaan ensin\nLudvig XIV:n, sitten Napoleon I:n aikana. Ranskan ja Itävallan\nriidasta vihdoin sai Italia tilaisuuden toteuttaa suurvaltaunelmansa\nnäiden rinnalla; tapahtuma, joka sinänsä tietenkin vaikutti\nheikentävästi kumpaankin vanhoista riitakumppaneista.\n\nEdistyksen ja taantumuksen, vuoksen ja luoteen valtavana vaihteluna on\nRanskan historia edessämme, ja tilasto ja kartta näyttävät osoittavan,\nettä se juuri meidän päivinämme on kohonnut suuremman paisunta-aallon\nharjalle kuin milloinkaan ennen. Laskelmat osoittavat noin 1 200—1 300\nmiljonaa ha ja 86—100 miljonaa ihmistä; pinta-ala, joka on vain\nEnglannin ja Venäjän maailmanvaltoja pienempi, kun taas väkiluku jää\njäljelle myöskin Kiinan ja Yhdysvaltain väestömääristä. Mutta kun\nKiinan väkipaljoutta ei vastaa todellinen valta, on tulos se, että\nRanska ulkonaisilta mitoiltaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa maailman\nkolmannen vallan paikasta. Kotona Europassa on tila tosin hiukan\nvaatimattomampi: emämaan numerot — 53.65 miljonaa ha ja 39.8 miljonaa\nasukasta — tuottavat nyttemmin vain neljännen ja viidennen sijan tässä\nmaanosassa.\n\nJos käännämme huomion puolustusneuvoihin, näemme maan täysin\nkannattavan tätä asemaa. Tonniluku (670 000) asettaa sen vielä\nneljänneksi (Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain jälkeen) merivoimana,\nmiesluku (700 000) samoin neljänneksi (hiukan Saksan ja Japanin,\npaljon Venäjän jälkeen) vakinaisen armeijan rauhan-aikaisessa\nsuuruudessa. Yhtä etumaisia on sen paikka taloudellisessa kilpailussa.\nSen kauppalaivasto kilpailee Norjan kanssa neljännestä arvosijasta\nmerillä, ja huoleti voidaan sille tämä sija tunnustaa, kun tiedetään,\nettä Norjan kauppalippu verhoo sangen paljon englantilaisia tonneja.\nRanskan erikoiskauppa — 4½ miljardia tuonnin ja 4 viennin puolella,\njos katsomme viisvuotiskauden 1906—10 keskimäärää, mutta lähes 5 ja 4⅓\nmiljardia, jos luemme vuoden 1910 luetteloita — on samoin n:o 4,\nainoastaan Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain sivuuttama; yleiskaupan\ntuontitaulukossa ei edes viimeksimainittu maa ylety Ranskan numeroiden\ntasalle. Kansallisvarallisuudessa ja vuosituloissa päätä kohti on\nRanska epäilemättä lähinnä Englantia Europassa. Ja tämä tukeva ja\nsuuri rakennus seisoo keskellä mitä rikkaimman henkisen sivistyksen\npäivänpaistetta.\n\nEmme siis enää ole laitapuolilla. Edessämme on suurvalta korkeamman\nasteen muotokuntaa. Näemme valtakunnan, joka näyttää vaativan\nvaltioiden seurapiirin ylintä, _maailmanvallan_, arvoastetta.\n\n----------\n\nTarkastaessa tämän valtavan rakenteen perustaa kiinnitämme, tavallisen\nmenettelymme mukaisesti, huomion ensinnä puhtaasti maantiedollisiin\ntekijöihin. Ja se, mitä siinä havaitsemme, on epäilemättä omiansa\nedellyttämään suurta tehtävää historiassa.\n\nRanskaa on pidetty Europan »yhteenvetona», maana, jossa Europan eri\nluonnontyypit »yhtyvät ja soluvat toisiinsa». Varmaa on, että tämä\n_maa_ on maantiedolliselta muodostumaltaan erittäin moninainen ja\nsopusuhtainen, ja niin täynnä mukavia kulkureittejä, ettei niitä\nmeidän maanosassamme tavata muualla kuin Venäjällä. Me näemme\nvaltakunnan, jolla on suuret mahdollisuudet hankkia väestölleen sen\neri tarpeet pellosta ja niitystä, vuoresta, metsästä ja vedestä, jolla\nsiis on ilmeiset »autarkian» edellytykset ja samalla kauttakulkumaan\nkaikki etuudet.\n\nNämä runsaat edellytykset ovat kehkeytyneet kukintaan tilaisuuksien ja\n_aseman_ turvin. Muinaisaikana oli Gallia sivistysmaailman laidalla,\nkunnes roomalaisvalta laajeni Germaniaan ja Britanniaan; silloin tuli\nse Länsi-Europan keskustaan. Täällä suoritettiin sitten\nkansainvaellusten suurimmat kohtaukset, tänne kokoontuivat\nristiretkeilijäin kansainväliset joukot suurta retkeä varten\nJerusalemia kohti. Seurasivat sitten maantiedolliset löydöt\nrenessanssiaikana, ja Ranska joutui maailman keskustaan. Se ei\nkuitenkaan koskaan päässyt näinä aikoina niin pitkälle maailman\nkilpakentällä kuin etumaisempana oleva Espanja, sen sivuutti\nlopullisesti vuosisatoja kestäneiden taisteluiden jälkeen\nparempirajainen Englanti merellä ja siirtolamaailmassa, vihdoin\nmyöskin maalla itse Europassa iski sen väkevämpi Saksa.\nMaailmanliikenteen nykyinen siirros itäänpäin (Suezin, Siperian radan\nja Turkin valtakunnassa olevien rautateiden välityksellä) on siirtänyt\nRanskan myöskin maantiedollisesti, tavallaan, jälleen vain\nLänsi-Europan keskustaksi; mutta miten kultturin napa liikkuneekin\nmaapallolla, ei Ranskaa milloinkaan voi syrjäyttää paikaltaan ensi\nrivillä, sen poikkeuksellisen suotuisan aseman vuoksi.\n\nMe olemme nähneet Itävallan suurvallan yksinomaan maavallaksi,\nmantereen sisään suljetuksi, jolla on vain yksi ikkuna Välimerelle\npäin. Olemme sitten nähneet Italian etusijassa merivallaksi, mutta sen\nmereisen näköpiirin luontaisesti rajoitetuksi sisävesiin, Välimereen.\nRanska on jo tältä kannalta laajemmalla jalustalla. Sillä on kaksi\nmeririntamaa: toinen Välimerelle, toinen avoimelle valtamerelle. Onpa\nsillä, Dunkerquen luona, tähystysluukku kolmannellekin merelle,\nPohjanmerelle. Marseillen ja Toulonin kautta katsoo se Afrikaa ja\nLevantia, Le Havren ja Brestin kautta Englantia ja Amerikaa kohti. Se\non tosiaankin maailmanasema, sitäkin enemmän kun sen astronominen\npaikka antaa sille kaikki lauhkean ilmaston parhaat edut.\n\nMutta tämän lisäksi tulee se ratkaiseva seikka, että Ranskan näköalaa\nei yksipuolisesti vallitse maa eikä vesi. Se liittää aseman ja\nrannikon runsaisiin etuihin suuren, yhtenäisen ja neliönmuotoisen\nmaa-alueen tuntuvan etuuden. Tämä muoto on sinänsä paljoa etuisampi\nkoossapysyntään nähden kuin Italian pitkänhoikka ruumis; kun siihen\nlisäksi tulee, että rannikon pituus kuitenkaan ei ole suurempi kuin 53\n% koko rajakehyksestä (2 800 km 5 300:sta) ja että nämä prosentit\njakaantuvat kahdelle eri linjalle (lähes 2 100 km Atlantin, yli 700\nVälimeren puolelle[2]), joita vielä ei ole voitu yhdistää\nsotilaallisesti kyllin syvällä kanavalla, ja että rannikko itse monin\npaikoin on köyhä hyvistä satamista, niin vahvistuu yhtenäisen\nmaa-alueen merkitys. Siinäkin on Ranska tukevammalla pohjalla kuin\ntähän saakka tarkastamamme suurvallat, että sen manner- ja\nmeriedellytykset siten ovat jokseenkin tasapainoiset. Näemme tässä\nkolmannen aluetyypin: amfibin s. o. sekä vedessä että maalla elävän.\nToiselta puolen on tosin juuri tämä samalla ehkäisynä, mikäli edut\nvetävät eri suuntiin: sopusoinnun tavallinen heikkous yksipuolisuutta\nvastaan. Todella onkin Ranska vaappunut meri- ja maa-kunnianhimon\nvälillä, kunnes se kummassakin suhteessa on jäänyt suurimman\nsaavutuksen alapuolelle.\n\nSellaisena kuin maa nyt on valtiollisella kartalla, on sillä\nenimmäkseen hyvät _vesi-_ ja _maarajat_. Pyreneat Espanjaa vastaan,\nAlpit Italiaa, Kanaali Englantia vastaan ovat ensiluokkaisia rajoja,\nvaikka Englannin säilyttämä etuvartioasema Normandian saarilla voi\ntuntua rasittavalta. Rhônen laakso Geneven luona on ensimäinen aukko\nluonnollisessa rajakehyksessä, oikeastaan vain näennäinen, melkein\nvuorten sulkema; Juran yläpuolella tulee Belfortin aukko toisena ja\ntodella merkitsevänä, joka aina Ariovistuksen ajoilta on ollut suurena\nkansainporttina. Sen jälkeen seuraa pohjoisessa taas kappale hyvää\nrajaa Vogeseissa vuoden 1871 jälkeen; joka tapauksessa parempaa kuin\nvanha jokiraja Reinissä. Mutta siitä pitäen lakkaa maan valtiollinen\nkehys saamasta tukea luonnosta; Mosel, Maas, Sambre, Shelde ja Lys\nkatkaisevat rajan kaikki, ja Belgia on kartalla kuin lakki Ranskan\npäässä. Täällä koillisessa on maan arka kylki, sillä täällä on luonto\njättänyt oven auki Keski-Europaan.\n\nKaksi seikkaa tässä rajapiirissä herättää huomiota: jyrkkä rajamuuri\nromanilaisia heimolaisia vastaan etelässä ja luonnonrajain täydellinen\npuute vierasta germanista kansamaailmaa vastaan koillisessa. Ranskan\nhistoriaan on tämä luonnon järjestely uurtanut syviä jälkiä.\nErotettuna heimolaisistaan on Ranska saanut yksin kestää pääosan\ntaistelusta saksalaista rotua vastaan; ja taistelutannerten lukumäärä\ntällä sotien enimmän-asumalla maalla Europassa todistaa tämän\ntaistelun kovuutta ja sitkeyttä. Mutta suurelle vallalle ei tällainen\nrajaheikkous ole ehdottomasti pahasta; se on tosin vetänyt Ranskaa\npois Välimeren ja Atlantin näköpiireiltä ja sälyttänyt ylimääräisiä\nrasituksia puolustukseen, mutta se on myöskin ollut ainaisena\nkannustimena sisäiseen koossapysyntään, ja tässä verisessä\nkahnauksessa on kansa karkaistunut suuriin historiallisiin tehtäviin.\n\nPuutteissaankin ovat Ranskan rajapuitteet siis olleet hyvästä, ne kun\novat edistäneet kansakunnan yhteyden luomista ja säilymistä. Odotamme\nsuurempia poikkeuksia töstä koillisessa ja idässä ja tapaammekin\nsiellä lähes 3 puhtaasti ranskaapuhuvaa miljonaa Belgiassa ynnä 0.2\nmiljonaa Lotringissa ja 0.8 Genèvessä (sekä sitä ympäröivässä Sveitsin\nosassa). Toisaalta on naapurien väkeä pursunut sisään kolmelta\nkulmalta (flaameja, italialaisia, espanjalaisia, saksalaisia),\nkolmannessa kulmassa on sen ohessa parisen sataa tuhatta baskiläista\nja neljännessä 1.3 miljonaa bretagnelaista; mutta koko tämä\nmuukalaisten määrä ei ylimmänkään laskun mukaan, vaikka ottaisi lukuun\nerittäin isänmaalliset bretagnelaisetkin, rousse yli 2½ miljonan.\nTämän lisäksi tulee vihdoin 1 milj. vieraiden valtojen alamaisia. Kun\nnyt valtioalueella on 39½ miljonaa asukasta, on yhtenäinen kielialue\nnäiden numeroiden mukaan ainoastaan noin 40 miljonaa, s. o. »Gallia\nirredenta» on 10 % heimosta, vieraita heimoja Ranskassa ei ole täysin\n9 % valtionväestöstä. Tämä on varsin edullinen lasku, semminkin kun se\nenemmän koskee kieltä kuin kokonaista ja ehjää kansallisuutta: vieraat\nprosentit maassa, kuten bretagnelaiset, ovat sangen hyvin\nkansallistuneet, eivätkä ainakaan missään tapauksessa ole\nvihollismielisiä,[3] ja pääosa ranskalaista prosenttia rajan\nulkopuolella (wallonit) ei näytä erikoisemmin painuvan kielinapaa\nkohden. Näiltä näkökannoilta ei siis tässä sovi kiinnittää mitään\nhuomiota vanhaan kieli- ja sivistysrajaan, joka erottaa 9 miljonaa\nprovencelaista pääheimosta. Joka tapauksessa on ranskalainen\nkansallisuus maailman keskitetyimpiä, ja sillä on valtiossa oma koti\nsanan täydessä merkityksessä.\n\nItsenäisen personallisuuden ja luontaisen asunnon perusvaatimuksiin\nnähden ei siis Ranskan suurvallan emämaa ole Italiasta jäljellä.\nRanskalla on tässä suhteessa samat edut kuin Italialla Itävallan\nedellä. Siirrymme nyt lähemmin tarkastamaan oloja, joista Ranskan\nsuurempi pätevyys suurvalta-asemaan astuu esiin myöskin Italiaan\nverrattuna.\n\nJo luonnon tuotannon alalla näkyy tämä etuisuus. Ranska on enemmän\nkuin puoliksi viljeltyä maata, sen vuotuisten viljasatojen arvo on 2\nmiljardia, sillä on maailman suurimpia rautamalmivarastoja (3.3\nmiljardia tonnia; Saksalla 3.9, U. S. A:lla 4.26), sillä on myöskin\ntuntuvat, vaikkakaan ei riittävät hiilivarastot kotitarvetta varten.\nNiinpä on tuhatvuotinen viljelys käyttänyt hyväkseen valtakunnan\nsopusuhtaista kehitystä ja luonut oleellisen tekijän\nmaailmantuotannossa. Mutta tähän valtakunnan etevyyteen tulee lisäksi,\ntoisena ja tärkeämpänä tekijänä, kansan etevyys.\n\nPitkän ja terveen kehityksen johdattamana, omin voiminsa yksin, on\nRanskan kansa aikojen kuluessa koonnut itselleen yhä syvemmän\nkokemuksen yhdyselämän velvoituksista. Täällä oli kansallinen yhteys\nja vapaus monisatavuotinen, kun valtiollisen vapauden ratkaisu joutui\nsuoritettavaksi; täällä ei siis eri tehtävien tarvinnut tungeksia\ntoistensa tiellä. Mutta eipä myöskään itsevaltius ole jättänyt mieliin\nyleistä valtionvihollisuutta kuten Italiassa. Ranskan kansa on liiaksi\nvaltiojärjestyksen läpitunkema voidakseen pohjimmaltaan nousta sitä\nvastaan. Kunnallista itsehallintoa nauttivat pohjoismaalaiset\nsaattavat tuskin käsittää sitä holhousta valtion puolelta, minkä\nalaisena Ranskan yleisö yhä vielä elää näköjään tyytyväisenä kaikkein\nvapaimmassa yhteiskunnassa. Vielä nytkin, huolimatta kaikista\nvallankumouksista ja valtiokaappauksista, joita Ranskassa on viime\nvuosisadalla tapahtunut, on sen julkisen elämän selkärankana »ancien\nrégimen» aikainen keskitys, tuo luja hallintojärjestys, joka kuin\nalkuvuori on järkähtämättä paikallaan, kun maanjäristykset heittävät\nvaltiomuotorakennuksia nurin. Miljonaan lasketaankin valtion ja kunnan\nja rautatieyhtiöiden virkamiehiä (»fonctionnaires») — maassa, jonka\nväkiluku ei ole täyteen 40 miljonaa!\n\nTähän liittyvät voimakkaat piirteet kansan omassa luonteessa. Erehtyy\nsuuresti, jos arvostelee Ranskaa Parisin mukaan. Parisi on pikemminkin\nhemmoteltu turhamielinen tytär, jonka oikkuja maaseudun Ranska sietää\nja jonka velat se maksaa sentähden, että sen turhamainen äidinsydän on\nylpeä nähdessään muun maailman niin liehakoivan tytärtä; mutta itse on\nranskalainen rahvas vanhastaan tunnettu yksinkertaisesta ja\nsäästäväisestä, ylellisyyttä ja seikkailuja karttavasta työelämästään.\nHedelmänä tästä on _yleinen varallisuus_, joka on silmäänpistävänä\nvastakohtana Italian yleiselle köyhyydelle. Vallankumouksen jälkeen on\nnäet Ranskalla, mitä Italia niin katkerasti kaipaa: hyvin jaettu maa\nja itsenäinen maanviljelijäluokka, joka säästäväisyydellä ja\nhuolellisuudella on kohonnut pikkukapitalistiluokaksi. »Le\nproprietaire» esiintyy »le fonctionnairen» rinnalla — vanhan aatelin\ntaustaa ja työväenliittojen etualaa vastaan — päähenkilönä tässä\nyhteiskuntakuvassa; kolme ranskalaista neljästä lasketaan pääsevän\ntälle kannalle 50 vuoden iässä (Bertillon). Säästörahansa sijoittavat\nhe kernaimmin pörssin arvopapereihin, laskelmain mukaan lähes 1½\nmiljardia vuodessa; ja vaikka Parisi sijoittaa niitä jokseenkin\nvaromattomasti — ennen Panamaan, nyt Venäjälle — niin kootaan\nmuurahaisen ahkeruudella pian uudet pikku omaisuudet.\n\nTämä vähäväkisten ahkeruus ja säästäväisyys on saattanut Ranskan\ntavallaan esiintymään _suurimpana pääomavaltana Europassa_. Tänne\ntulevat kaikki lainaa tarvitsevat valtiot ensiksi; ja kun hallituksen\nsuostumusta vaaditaan lainain liikkeeseen laskemista varten Ranskan\npörssissä, muuttuu tämä irtaimen pääoman runsaus heti voimaksi itse\nsuurvallalle sen ulkopolitiikassa — onpa frangia kutsuttu »Ranskan\nviidenneksi aselajiksi» (jalkaväen, tykistön, ratsuväen ia\nlentokoneiden jälkeen). Kaikkiaan katsotaan Ranskalla olevan ainakin\n22 miljardia lainattuna muihin maihin. Se on sama näkökanta, josta\nselviää se hyvä paranemistaito, millä Ranska maailman hämmästykseksi\ntointui 5 miljardin suoneniskusta jo 1871; ja tämä luottamus valtioon\ntekee mahdolliseksi, että Ranska helposti jaksaa kantaa valtiovelkaa,\njoka on verrattoman paljoa suurempi kuin minkään muun maan: 32 fr.\npäätä kohti vuodessa, kun Italiassa, joka on lähin järjestyksessä,\nvastaava määrä on 18 fr. Mutta selvää on myöskin, että sellainen kansa\non vanhoillinen sydämeltään ja sielultaan; ellei muun, niin\nvaltionpaperiensa korkokurssin vuoksi. Kansan yleinen säästäväisyys ja\nhuolellisuus yhdessä paikallisen hallinnon lujuuden ja keskityksen\nkanssa muodostaa siten valtiollisessakin suhteessa vakuuden,\njonka pitäisi tehdä Ranskasta nykyajan kaikkein tukevimpia\nvaltioyhdyskuntia.\n\nTodella onkin tämä yhteiskunnallisen rakenteen lujuus silmäänpistävä\nmaassa, jossa niin paljon levottomuutta kuohuu pinnalla. »Antaa\nmetelin riehua Palais Bourbonissa, antaa ministeristöjen vaihtua yhtä\nusein kuin me vaihdamme palvelijoita, antaa vallankumouksen Parisissa\npyyhkäistä pois valtionpään ja kukistaa valtiomuodon» — kirjoittaa\nJentsch julkaisussa »Jahrbuch der Weltgeschichte» 1900 —\n»maanviljelijä ja pikkukaupungin käsityöläinen tekevät työnsä,\nprefektit, määrit ja notariot toimittavat tehtävänsä niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Kun vuonna 1870 hallitus joko oli\nolemattomissa tai lensi ympäri ilmapallossa, näki Saksan\nsotaväki elämän kulkevan häiriintymätöntä kulkuansa maalla ja\nmaaseutukaupungeissa, vain sillä erotuksella, että asekuntoisessa\niässä olevia miehiä ei ollut. Huiput edustavat ja juonittelevat, kansa\ntekee työtä, ja keski- ja alivirastot hoitavat hallintoa».\n\nZola kertoo kirjassaan »La débâcle», että itse Sedanin päivänä eräs\ntalonpoika teki päivätyötänsä, suuri valkoinen hevonen auran edessä,\naivan taistelukentän viereisessä alhossa. Jo Megasthenes tietää kertoa\nsamantapaista intialaisesta maamiehestä Aleksanterin-retken aikana. Se\nonkin yleinen vastakohta, joka tässä vertauskuvallisesti heijastuu:\nvastakohta pinnan myrskyjen ja syvänveden tyyneyden välillä, kenties\nvain pinnan vaahtoa aikaansaavien ihmismaailman suurten eleiden ja\nkehityksen suuren, hiljaisen kulun välillä syvyydessä. On kauan\nnäyttänyt siltä kuin olisi tämä vastakohta aivan erikoisesti ominaista\njuuri Ranskalle. Maamies, edessään valkoinen hevonen, on Ranskan »tuki\nja turva». Missä sellainen edesvastuuntunto maata ja kotoa ja työtä\nkohtaan asuu alhoissa, siellä saattaa kukkuloilla tehdä tavallista\nenemmän syntiä, ilman että valtion elämä joutuu vaaraan, jopa ilman\nettä se seisahtuu edes ulkonaisessa kasvussaan.\n\nRanska onkin yhä, huolimatta tasavaltaisesta valtiomuodostaan ja\nhuolimatta eduskunnallisista puolueriidoistaan, hämmästyttävän\nryhdikäs ulkopolitiikassa. Sillä alalla voi se vielä maailmalle\nräyttää kansallisen kokoomuksen esikuvaa, jota vain pinnalta sumentaa\nsosialistinen sävy. Hajallisena kaikessa muussa on nykyinen Rarska\nsangen yksimielinen pyrkimyksessä noudattamaan suurisuuntaista\nsiirtomaapolitiikkaa. Johdonmukaisesti ja selväsuuntaisesti onkin\nsiihen viimeisempinä aikoina ryhdytty. Tarkastakaamme tämän suuren\npaisuntaliikkeen pääpiirteitä ja Ranskan suurpoliittista kehityskulkua\nylipäänsä nykyisen valtiuskauden aikana.\n\n----------\n\nKerran ennen historian aikana on Ranska perustanut suuren\nsiirtomaavallan, nimittäin suuruudenaikanaan 1600-luvulla.\nValtavia kulmakiviä oli sillä kertaa kaukana ulkona maailmassa,\nPohjois-Amerikassa ja Etu-Intiassa. Atlantinpuoleinen rannikko silloin\naiheutti yksinomaan valtamerentakaisen valtiuden. Tämä valtius ei\nkuitenkaan voinut kestää kilpailussa Englannin kanssa, se kukistui\n(lukuunottamatta muutamia rippeitä, yhteensä ehkä 1½ milj. ha)\n1700-luvun jälkipuoliskolla. Kun laajennuspolitiikkaan vihdoin\nuudelleen ryhdyttiin, tapahtui se sisemmällä kehällä, Välimeren\npiirissä. Retki Algeriaa vastaan 1830 aloittaa uuden valtakauden ja\nlaskee peruskiven uudelle valtiudelle.\n\nLähinnä sisäpoliittisista vaikuttimista aiheutuneena oli tämä retki\nkuitenkin seurausta suuremmasta aatteesta, jonka tunnuksena on »orient\nlatin» (latinalaiset itämaat). Käyttämällä 1500 luvulla hyväkseen\nsuhteitaan Turkkiin (»kapitulatsionit», erioikeudet v:lta 1535,\nsittemmin tarkistetut 1740, ks. Albin, s. 128 ja seur.) tuli näet\nRanska olemaan kristittyjen suojelijana muhamettilaisuutta vastaan\nVälimeren maissa. Tästä asemastaan se ei ole koskaan luopunut; sitä\nverestivät Richelieu ja Ludvig XIV, sitä käytettiin ensimäisen\nNapoleonin Egyptin-retkeen ja kolmannen Napoleonin politiikkaan ennen\nKrimin sotaa. Mitä enemmän Turkin valtakunta on lahonnut, sitä\nhelpompaa on tämän ohjelman ollut saada näkyväistä hahmoa valtiollisen\nVälimerenvallan muodossa.\n\nEnsimäinen askel tuli kuitenkin liian kalliiksi houkutellakseen\nripeään jatkoon. Algerian sanotaan maksaneen Ranskalle noin 6\nmiljardia fr. ja 200 000 miestä. Näemme uusia alueita vallattavan\nulkolinjoilla; kuten Ison valtameren saarilla 1840-luvulla,\nLänsi-Afrikassa ja Taka-Intiassa 1860-luvulla; mutta varsinaista\nvauhtia ei siirtomaapolitiikka saa ennenkuin 1880-luvulla, jolloin\nkolmas tasavalta on kestänyt ensimäiset vaaralliset vuotensa ja\nBerlinin kongressi antanut suuren kiihoittimen suurpoliittiseen\nkehitykseen.\n\nSilloin on ensiksi merkittävä suuri menestys ja vielä suurempi\nvastoinkäyminen Ranskan Välimerenohjelmassa. Menestyksen nimi oli\nTunis 1881, vastoinkäyminen oli Egypti 1882. Edellinen aiheutti kireät\nvälit Italian kanssa, jälkimäinen vielä suuremman mieliharmin\nEnglantia vastaan. Englanti oli tässä menetellyt samoin kuin Ranska\nItaliaa kohtaan: kaapannut katsotun saaliin kilpailijan nenän edestä.\nJa pettymystä katkeroitti ajatus, että sellainen ranskalainen työ kuin\nSuezin kanava nyt oli joutuva täydellisesti mahtavan kilpailijan\nkäsiin. Näin tulee _Egyptin kysymys_ ensiluokkaiseksi riidan-aiheeksi\nKrimin sodassa liittolaisina olleiden länsivaltain välille.\nPerinnäiseen vihollisuuteen Saksaa vastaan Elsassin vuoksi tulee nyt\nlisäksi uusi vihollisuus Englantia vastaan Egyptin tähden ja sen\nlisäksi vielä kahnaus Italian kanssa Tunisin vuoksi.\n\nTässä tilassa täytyi Ranskan tietenkin esiintyä varsin varovasti.\nTosin koetti _Jules Ferry_ vielä jonkun aikaa ylläpitää\nlaajennusaatetta, lähentymällä Saksaa, ja tällöin tehtiin tärkeitä\nedistyksiä ulkolinjalla: laskettiin perustus Madagaskarin\nomistukselle, hankittiin jalansija Punaisen meren suulla (Obok), ja\nlaajennettiin alueet Taka-Intiassa suureksi Indokiinaksi. Mutta\n1880-luvun keskivaiheilla oli into lopussa, ja vain 1 äänen\nenemmistöllä päätti edustajakamari joulukuussa 1885 olla suorastaan\nluovuttamatta käsistään sitä kallisarvoista valtaa, jonka\n»tonkiinalainen» Ferry oli lahjoittanut isänmaalleen Kiinan rajalla\nItä-Aasiassa. Pelättiin — kuten _de Broglie_ selvään sanoi jo 30/11\n1880 senaatissa — jouduttavan liiaksi syrjäyttämään mahdollisuuksia ja\nhuolia itse Europassa.\n\nLopulla 1880-lukua, kun kolmiliitto oli vakiintunut, on Ranska aivan\neristettynä Europassa. Se on samaa aikaa, jolloin boulangismi vähällä\non saattaa sen sotaan Saksan kanssa (Schnäbelen vakoilujuttu 1887), ja\njolloin Panama-romahdus lamaa sen politikan kotona. Tästä heikkoudesta\nja yksinäisyydestä on ainoastaan yksi pelastus: liitto Venäjän kanssa.\nVenäjä on ainoa suurvalta, jonka kanssa Ranskalla ei ole mitään\nvihollisia kosketuskohtia; toisaalta yhdistää molempia riidat\nEnglannin ja Saksan kanssa, ja yksi politiikan tärkeimpiä väittämiä\non, että saman kanssa viholliset ovat keskenänsä ystävät. Tämä sääntö\njohtaa nyt Ranskan Venäjän syliin. Keskikesällä 1891 saapuu\nranskalainen laivue Kronstadtiin, 22. elokuuta samana vuonna\nallekirjoitetaan Parisissa (salainen) luonnos liittosopimukseksi,\nseuraavana vuonna laaditaan Pietarissa täydentävä sotilassopimus;\nulkona maailmankilpakentällä tavataan molemmat vallat aina yksissä,\nkaukaisessa Idässä Japania vastassa 1890 samoin kuin läheisessä\nTurkkia vastassa armenialaiskysymyksen johdosta 1896; ja 24. elokuuta\n1897, keisari _Nikolain_ ja presidentti _Félix Fauren_ kohdatessa\ntoisensa Kronstadtissa, julistetaan avoimesti ja ääneen koko\nmaailmalle, että Ranskan tasavallan ja Venäjän itsevaltiusvaltakunnan\nkansat nyt ovat »nations amies et alliés», ystävä- ja liittokansoja.\n\nTämä uusi tila (»situation nouvelle», _Ribot_ 29/9 1891) antaa\nRanskalle jälleen itseluottamuksen ja päättäväisyyden. Vastustus\nsiirtomaaohjelmaa vastaan heikkenee, kun turvallisuus Europassa on\nvahvistunut. Ensimäinen ja välitön seuraus on nousuaika\nvaltamertentakaisessa paisunnassa. Niinpä loppuun saatetaan\nMadagaskarin valloitus (1896), Indokiinaa laajennetaan Siamiin päin\n(1893, 1896), varsinaiseen Etelä-Kiinaan otetaan kiinnityksiä\n(Kvangtshou 1898), joiden ohessa sen kartalle piirretään »toimipiiri»\n(Hainan, Jynnan y. m.), ja uusia kiinnepaikkoja hankitaan\nLänsi-Afrikassa (Dahomei ja Timbuktu 1893). Mutta näillä teillä\nlähenee Ranska yhä enemmän Englannin etupiirejä, eikä vihdoin enää\nvoida välttää kahnausta.\n\nEräässä kirjoituksessa vuodelta 1898 huomauttaa Ratzel, että Ranska\nnyt Afrikassa ja Taka-Intiassa on yhtä kipakassa kilpailija-asemassa\nEnglannin suhteen, kuin se 150 vuotta sitten oli Amerikassa ja\nEtu-Intiassa. Vaarallisimmaksi täytyy kahnauksen käydä Afrikassa —\njossa ennestään Egyptin kysymys oli heidän välissään — sillä siellä\nesiintyivät kummankin vallan pyrkimykset suurpoliittisena\nsuunnitelmana. Ranskan ohjelma (jonka oli suunnitellut jo kenraali\n_Faidherbe_ 1862) on nyt kypsä toteutettavaksi; tahdotaan koota kaikki\nsiirtolat Kongosta Senegaliin Välimeren rannalla olevien ja Punaisen\nmeren rannalla sijaitsevan (nyt Djibutin) kanssa yhdeksi yhtenäiseksi\npohjoisafrikalaiseksi siirtomaavaltakunnaksi, joka »halkaisee Afrikan\nomenan poikkipuolin». Tätä vastaan asettuu _Cecil Rhodesin_ ajatus\nenglantilaisesta rautatiestä ja sitä seuraavasta Englannin valtiudesta\n»Kapista Kairoon», siis omenan halkaiseminen pitkinpäin, meridianin\nsuuntaan. Siellä, missä nämä molemmat suuntaviivat leikkaavat\ntoisiaan, on Ylä-Niilin varrella köyhä neekerikylä nimeltään\n_Fashoda_; ja siitä johtui, että tämä paikka hetkeksi joutui\nmaailmanhistorian etualalle.\n\nEnglanti toimii tässä draamallisessa historiassa yhdessä\nBelgian-Kongon ja Italian kanssa. Vuonna 1894 sopi se edellisen kanssa\nbulvaanipalveluksesta Ylä-Niilin varrella, jälkimäisen kanssa Hararin\nvaltauksesta Djibutin selkäpuolella; mutta Ranska, joka tässä toimi\nyhdessä Abessinian — osaksi Saksankin kanssa —, pakotti sen\nvastalauseillaan ottamaan sormensa pois. Se oli _Hanotaux_, joka\nRanskan ulkoasiainministerinä hankki nämä diplomaattiset voitot\nisänmaalleen. Nyt pantiin kaikessa hiljaisuudessa toimeen suoranainen\nkilpajuoksu itse kiistan-alaiselle seudulle: pohjoisesta raivasi\nkenraali _Kitchener_ Mahdin hurjien joukkojen läpi verisen tien jokea\nylös; lännestä ja etelästä tuli kapteeni _Marchand_ aarniometsien\nkautta ja jokea alas. Kun Kitchener syyskuussa 1898 saapui Fashodaan,\nnäki hän trikolorin (Ranskan kolmivärisen lipun) liehuvan palmujen\nvälissä Niilin rannalla: Marchand oli ehtinyt ennen. Nyt ei ollut enää\nmitään sovittelun tilaa; toisen täytyi väistyä; draama oli kehittynyt\nratkaisukohtaansa.\n\nHetki ei ollut ratkaiseva yksistään valtiolliselle Niilin\nkysymykselle, vaan myöskin Ranskan koko suurpoliittiselle suunnalle ja\nsenkautta maailmanhistorialle. Fashodan takana oli tienviitta _Elsass_\ntai _Egypti_ — sovinto Saksan kanssa edellisen tai sovinto Englannin\nkanssa jälkimäisen hinnasta. Vaaka oli viimeisimpänä aikana\nkallistunut edellisen puolelle, Saksa kannatti vastalausetta Englannin\nKongo-sopimusta vastaan 1894, Saksa kulki Venäjän toisessa\nkäsipuolessa Japania vastaan 1895, ja kesäkuussa 1898 oli Saksa\nsuorastaan ehdottanut yhteistointa Englantia vastaan lähinnä\nPortugalin afrikalaisen siirtomaavallan ylläpitämiseksi. Tämä tärkeä\nkysymys oli odottamassa vastausta Ranskan ulkoasiainministeriössä, kun\nEnglanti käski »kädet ylös» Fashodassa.\n\nJos _Hanotaux_ vielä olisi isännöinyt Ranskan ulkoministeriössä, on\nainakin mahdollista, että Saksan ojennettuun käteen olisi tartuttu ja\nEnglannin puristettu nyrkki työnnetty syrjään. Hän edustaa Ranskan\nuusimmassa historiassa vähemmän saksalaisvihollista suuntaa, samoin\nkuin ennen _Jules Ferry_ alussa 1880-lukua ja itse _Gambetta_ hetken\n»kultturitaistelun» päivinä 1878. Mutta viikkoa jälkeen Saksan\nkysymyksen esittämisen oli Harotaux jättänyt paikan _Delcassélle_,\njonka kirjoitukset »Republique Françaisen» ulkomaanpalstoilla eivät\njättäneet tilaa epäilyksille, etteikö hänen ajatustapansa ollut\nenglantilaisystävällinen. Tämä henkilövaihdos tuli ratkaisevaksi.\nHetken epäröityään, koko maailman odottaessa suurella jännityksellä ja\nlevottomuudella, alistui Ranska Englannin uhkauksesta, jolle vielä\nantoi pontta laivaston liikekannallepano; marraskuun alussa antoi\nDelcassé peräytymiskäskyn, ja Marchand, joka oli lähtenyt retkelleen\nsuurpoliittisena henkilönä maailmanhistoriallisessa tehtävässä, sai\näkkiä havaita olevansa vain tavallinen tutkimusmatkailija.[4]\nMutta Saksan kirjelmä sai maata vastaamattomana Ranskan\nulkoasiainministeriön arkistossa.\n\nEgyptin Sudan oli siis todellisuudessa tullut Ranskalle olemaan miltei\nuusi Sedan toisen perivihollisen suhteen; ja sitä seurasi uunna vuonna\n1899 samanlaatuinen peräytyminen Persian lahdelta, jossa Ranska oli\naikonut hankkia itselleen Maskatin hallitsijalta hiiliaseman (Bandar\nIssarin). Näin syvältä täytyi Ranskan juoda nöyryytyksen kalkki,\nhuolimatta liitosta Venäjän kanssa: tämän velvoitukset eivät\nulottuneet tänne saakka, eikä ystävyyttä näkynyt riittävän\ntäydentämään velvollisuuksia. Tämä kokemus, yhtyneenä Delcassén\nvaltiollisiin mielihaluihin, määräsi Ranskan seuraavan ulkopolitiikan.\nValinnan aika näytti olevan tullut: kun Ranska ei ollut kyllin\nvoimakas pysymään molemmissa vanhoissa vaatimuksissaan, Elsassiin ja\nEgyptiin nähden, päätti se luopua jälkimäisestä ja liittyä Englannin\npuolelle, saavuttaakseen sen mahtavalla avulla uusia päämääriä.\n\nNiinpä ei Fashoda-kahnaus johtanut sotaan, vaan sopimukseen Ranskan ja\nErglannin välillä, maaliskuussa 1899 (_Staatsarchiv_ Bd 64, nro\n12238), jonka mukaan heidän toimipiirinsä Pohjois-Afrikassa jaettiin\nrajaviivalla Saharan halki. Raja vedettiin Vadaista lännessä Darfuriin\nidässä; Ranska on siis lopullisesti häädetty Niilinlaaksosta, sen\nsiirtola Punaisen meren rannalla on eristetty laajemmasta\nyhtenäisyydestä, joten sillä on arvoa ainoastaan Madagaskariin ja\nTonkiniin kulkevain laivain pysäyspaikkana ja Abessinian satamana.\nMutta läntisessä suuressa toimipiirissä alkaa vilkas toiminta.\nVoitettuaan neekeripäällikkö Rabban 1900 laski Ranska valtansa alle\nTsad maat yhä lujemmin, pani toimeen liikeyhteyden Välimeren,\nValtameren ja Guineanlahden välillä, suunnitteli Saharanrataa\ntämän lujittamiseksi,[5] yhdisti alueensa Länsi-Afrikan\nkenraalikuvernöörikunnaksi (Senegambia — Niger) 1902 sekä lähetti\nMarchandin 1903 vielä kerran valmistamaan myöskin Kongon ja Tsadin\nsiirtolain hallinnollista yhdistämistä. Me näemme politiikan, joka\nkäsittelee muinaisia Välimeren- ja Afrikan-kysymyksiä suuremmassa\nkoossa.\n\nSamaan aikaan on Ranska huomattavasti vetäytynyt syrjään\nmaailmanpolitiikan etualan näyttämöiltä. Se ottaa tietenkin osaa\nretkeen Pekingiä vastaan 1900 — happamesti tunnustaen saksalaisen\nylipäälliköksi — ja tekee syksyllä 1902 Siamin kanssa uuden\nsopimuksen, joka kuitenkin kotona sai osakseen sellaista arvostelua,\nettä Delcassén täytyi se peruuttaa ja laatia uusi alussa vuotta 1904.\nEuropassa tehdään sovinto Italian kanssa ja syksyllä 1901 kaappaus\nTurkin vesillä (laivastoretki Mytileneen), muutamien yksityislaskujen\nsuorittamisen ja erinäisten pienten etujen aikaansaamisen vuoksi\nasemalle Levantissa. Lienee riippunut Venäjästä, että saalis ei tullut\nsuuremmaksi; molempain liittolaisten edut tällä näyttämöllä olivat\njoutuneet ristiriitaan jo 1899, kun Ranska havaittiin halukkaaksi\nsijoittamaan pääomaa Saksan suunnittelemaan Bagdadinrataan, ja yhä\nselvemmin näkyi, että kummallakin tässä oli erilaiset pyrkimykset.\nNämä olivat uusia koetuksia liitolle, ehkä yhtä kovalle ottavia kuin\nFashoda. Siteet näkyvätkin jo rupeavan höltymään. Valtionpäämiehet\nkäyvät yhä toisiaan tervehtimässä, samppanjaa juodaan »uskollisen\nystävän ja erottamattoman liittolaisen» kunniaksi (keisari Nikolai\n29/5 1902), Venäjän sanomalehdistö ylistelee »säteilevää kaarta\nromanilaisen ja slaavilaisen maailman välisen kuilun yllä»; näemmepä\nmaaliskuussa 1902 suurpoliittisen tuloksenkin, kun liitto silloin,\nvastineeksi Englannin ja Japanin väliseen liittoon, »ulotettiin\nItä-Aasiaan»; mutta jos lukee sanamuodon (_Staatsarchiv_ Bd 69, n:o\n13066), ei tämä laajennus kuitenkaan tunnu erityisen sitovalta, kuten\nsiitä ei ollutkaan mitään todellisia seurauksia. Ei myöskään osoita\nsuurta luottamusta se, että näinä uuden vuosisadan ensimäisinä vuosina\nhavaitaan levotonta kolmannen liittomiehen hapuilemista: Böömissä (I\nosa, sivu 158), Skandinaviassa (nimimerkki Georgen Tukholmassa 1902\njulkaisemia »Valtiollisia mietelmiä», joita »Peterburgskija\nVjedomosti» tervehti suurella suosiolla), jopa itse Englannissa\n(Blennerhasset, England and Russia, »National Review» 1901).\n\nRanskan ulkopolitiikka vuosisadan vaihteessa (1898—1903) on siis,\nainakin ulkopuolella Sisä-Afrikaa, jonkun verran kangistunut, samalla\nkuin suhde liittolaiseen on kylmenemässä. Tämä voi tuntua oudolta, kun\nnäet tilaisuus oli erittäin otollinen suurpoliittisille hankkeille\nEnglannin samanaikaisten vaikeuksien vuoksi Etelä-Afrikassa. Selitys\non _Delcassén_ uudessa järjestelmässä: se mies, joka itse\nFashoda-kahnauksen aikana oli pyhästi vakuuttanut, ettei hän luovu\npaikaltaan ennen kuin »la bonne entente» — hyvä keskinäinen ymmärrys —\nEnglannin kanssa on palautettu[6], ei toki voinut todenperästä langeta\nkiusaukseen käyttää Englannin ahdinkoa yksipuolisten etujen\nhankkimiseen.\n\nTällaisilla edellytyksillä kävi Delcassé vihdoin toteuttamaan\nvaltiollista ihannettaan. Itse asiassa sisältyi se jo maaliskuun\nsopimukseen v. 1899; mutta muutamien vuosien unohduksen huntu piti\nsentään pantaman Fashodan päälle, ennenkuin arvattiin ryhtyä panemaan\ntoimeen sen seurauksia. Uunna vuonna 1902 näkyivät ensimäiset vakavat\nvälähdykset sen yhteisymmärryksen palautumisesta länsivaltain välille,\njoka oli vallinnut Ludvig Filipin ja kolmannen Napoleonin ajalla;\näänenkannattajat olivat niin mahtavia kuin »Times» ja »Standard»\ntoisella puolen Kanaalia, »Le Temps» etupäässä toisella. Vuonna 1903\nsai maailma nähdä kummia: Englannin valtionpäämiehen Parisissa, jota\nei ollut tapahtunut 48 vuoteen, sitten Ranskan valtionpäämiehen\nLontoossa, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan ennen, sen\njälkeen kummankin maan kauppiasten ja lopuksi kansanedustajain\nvuorovierailuja. Se oli suuri koneisto ja huolellinen järjestely, joka\nmuutoin ei jättänyt tilaa epäilyksille pelin tarkoituksesta. Niin\nkypsyi aika, heinäkuussa 1903 olivat valmistavat toimet suoritetut, ja\n8. huhtikuuta 1904 allekirjoittivat Lontoossa Erglannin\nulkoasiainministeri _Lansdowne_ ja Ranskan lähettiläs _Cambon_ sen\nmerkillisen sopimuskirjan, joka todistaa Ranskan rintamamuutoksen\ntapahtuneeksi ja samalla aloittaa uuden vaihekauden\nmaailmanpolitiikassa.\n\nKun lukee tuon sarjan sopimuksia ja selityksiä — »konventioneja» ja\n»deklarationeja» — (_Staatsarchiv_ Bd 79, n:ot 13331—13335), vaikuttaa\nse kuin rauhanteko ilman edelläkäynyttä sotaa. Siinä järjestellään\nkahden vallan välit koko maapallolla, Uusista Hebrideistä\nMadagaskariin, Siamista Länsi-Afrikaan. Rarskan oikeus New Foundlannin\netelärannikkoon kalastuksen vuoksi (»the french treaty shore»), josta\noli kiistelty lähes 200 vuotta, lakkautettiin, ja korvaus Ranskalle\ntapahtui nimenomaisten maanluovutusten muodossa (Los-saaret,\nJarbutenda) Länsi-Afrikassa. Mutta kaikkien muiden järjestelyjen\nyläpuolella on Egyptiä ja Marokkoa koskeneiden kiistojen kuittaaminen\nvastakkain: Ranska luopuu lopullisesti, kaikkine vaatimuksineen,\nedellisestä, ja Englanti taas erinäisillä ehdoilla vaatimuksistaan\njälkimäiseen nähden. Tämä valaisee äkkiä Delcassén politiikan,\nniinkuin verhon poistaminen kuvapatsaan päältä. Päämaali, jota kohti\nhän koko ajan on pyrkinyt, tulee näkyviin. Egyptin kysymyksen pilvet\npainuvat näköpiirin taa, mutta niiden sijalle hahmottuvat _Marokon\nkysymyksen_ piirteet.\n\nDiplomatiaan perehtyneille ei tämä uutuus tosin ollut mikään yllätys.\nItse asiassa on Ranskan vaatimus Marokkoon nähden luontaisesti kuuluva\nranskalais-afrikalaisen siirtomaavallan maantiedolliseen ryhmään ja\nedellytyksiin ylimalkaan. Tämä valta, lopuksi suurempi kuin koko\nEuropa — yli tuhannen vuotta lykkäytynyt vastaus maurien\ntunkeutumiseen Europaan keskiajalla — on hallinnollisesti jaettu\nneljään yksiöön (Algerian emämaahan luetut maakunnat ja alueet,\nvasallimaa Tunis sekä kenraalikuvernöörikunnat Länsi-Afrika vuodesta\n1902 ja Päiväntasaajan-Afrika vuodesta 1910), mutta nyttemmin täysin\nyhtenäinen ja (Wadain miehittämisen jälkeen 1900) jotakuinkin täydessä\nhallussa. Se peittää maanosan luoteis- ja keski-osat niinkuin\nmannerjäätikkö, joka 7 kielekkeellä (Tunis-Algeria, Senegal,\nCasamanza, Guinea, Norsunluurannikko, Dahomei, Kongo) koskettaa\nmereen. Näiden ulottimien välillä on siis, vielä valtaamattomina,\njoukko lovia jättiläisvallassa; toisten suurvaltain siirtoloita, mutta\nmyöskin alkuasukasvaltio Marokko. Jo vähimmän vastapaineen lain täytyi\nsiis suunnata jatkuva paisumispaine tälle taholle. Lisäksi tulee kolme\nerikoista asianhaaraa. Marokko on aivan toisen-arvoinen kuin\ntavalliset kuuman vyöhykkeen siirtolat, maanviljelys- ja vuorimaa,\nalaltaan yhtä suuri kuin Ranska itse ja väkiluvultaan niinkuin Ruotsi,\ntuntijain mukaan, kuten Th. Fischer, kolmesta Atlas-maasta\nverrattomasti rikkain: siis ensiluokkainen saalis. Se rajoittuu\nvälittömästi Algeriaan, Ranskan-Afrikan kulmakiveen, ja on alinomaisen\nanarkiansa vuoksi todellakin rasittavana levottomuudenpesänä, siis\nvaarana Ranskalle. Mutta vihdoin on se maantiedolliselta asemaltaan\ntavattoman tärkeä: se on ainoa Afrikan maista, joka ulottuu sekä\nAtlanttiin että Välimereen, sen alueella on toinen »Herkuleen patsas»,\nse on siis toinen luonnollinen ovenvartija Välimerelle, jota myöten\nEuropan valtatie kulkee sekä pieneen että suureen itään — ja edustalla\noleva meri on Gibraltarilla olevaan toiseen vartiopaikkaan saakka\nTangerista käsin helppo sulkea nykyaikaisilla kanuunilla.\n\nKaikki tämä tekee Ranskan himon tämän lähimäisen huoneeseen hyvin\nluonnolliseksi ja suurvaltakannalta itsestäänselväksi. Ymmärtääpä,\nmiksei se ole tahtonut täydentää 1845-vuoden sopimuskirjaa, joka\njättää Marokon ja Algerian rajan etelässä epämääräiseksi. Jälkimäisen\npaisumisliikkeensä aikana oli se vähitellen saartanut himoitsemansa\nsaaliin, huomaamatta siirrellyt asemiaan tämän selkäpuolelle, vihdoin\nkäynyt suorastaan käsiksi; Insalan ja Tuatin keitaiden valtaus vuonna\n1900 koski vielä kiistan-alaista maata, mutta Figigin valtauksella\n1903 oli se anastanut riidattomasti marokkolaista aluetta. Arpa oli\nsiten heitetty; ja sisällinen sota maassa vaati suorastaan,\nvallantavoittajan Bu Hamaran muukalaisvihollisen liikkeen takia, peliä\njatkamaan.\n\nMutta Delcassé oli alun pitäen oivaltanut, että tätä peliä ei voisi\nhoitaa vain anastajan ja uhrin keskeisenä yksityisasiana. Sellainen\nidylli oli mahdoton varsinkin viimeksimainitun asianhaaran vuoksi.\nMarokon edullinen asema likellä yhtä maailmanliikenteen keskustaa\nnostaa välttämättömästi Marokon kysymyksen maailmanpolitiikan tasolle.\n\nKilpailijoita täällä olivat maantieteellisen asemansa vuoksi ensi\nsijassa Espanja, Marokon vastanaapuri, jolla siellä oli vanhoja\nkiinnityksiä (»praesidios»), sekä Englanti, ovenvartija Gibraltarilla,\nsuurin osakas Välimeren liikenteessä; niiden jälkeen Italia, joka 1895\ntodella lienee katsellut paikkaa yksissä tuumin molempain edellisten\nkanssa (Pinon). Niinpä tarvittiin myöskin diplomaattisia\nvalmisteluita. Siitä tuli »litviikkipolitiikkaa» (Millet) makseluineen\neri tahoille. Ensin päästiin suoraksi Italian kanssa, 1901, ja hintana\nolivat Tripolia koskevat vaatimukset. Senjälkeen tuli Espanjan vuoro,\nja tässä oli hintana pohjoinen osa itse Marokkoa. Vuonna 1902 oli\nDelcassé, joka hetkeksi näyttää luulleen mahdolliseksi saavuttaa\npäämäärän romanilaisten naapuriensa avulla ilman Englantia, valmis\nantamaan Espanjan osuuden ulottua aina Feziin saakka Sebu-laaksoineen,\nmutta kun tämä kohtasi tarmokasta vastarintaa eduskunnassa (Ribot 11/3\n1903), supistettiin aluetta lokakuussa 1904 tehdyllä sopimuksella,\njoka kuitenkin toistaiseksi pidettiin salassa. Tällä Ranskan ja\nEspanjan sopimuskirjalla vahvistettiin samalla ne saman vuoden\nhuhtikuussa tehdyn Ranskan ja Englannin välisen sopimuksen määräykset,\njoilla Englanti valvoi strategista etuansa salmen liikenteessä: koko\npohjoisrannikko (Melillasta aina Sebuun saakka) säädettiin\npuolueettomaksi siten, että sille alueelle ei saanut rakentaa mitään\nuusia linnoituksia eikä Tanger siis saattaisi sulkea tietä\nGibraltariin. Tämän varovaisuustoimenpiteen jälkeen vetäytyi Englanti\nsyrjään Egyptissä saamine hyvityksineen, tunnustaen Ranskan\netuoikeuden Marokon naapurina »valvoa järjestystä maassa ja auttaa\nsitä kaikilla niillä hallinnollisilla, taloudellisilla, rahallisilla\nja sotilaallisilla uudistuksilla, joita maa saattaa tarvita» (art. 2\nEgyptiä ja Marokkoa koskevassa deklarationissa).\n\nTämä oli Delcassén politiikan suuri valtti, vihdoin saatu hyvitys\nFashodasta, palkka pitkästä suosiosta Englantia kohtaan. Tässä saattoi\nviitata yhteen suureen tulokseen »ententesta», sitä suurempaan, jos\nmuistaa että Englanti keskellä entisen ystävyyden päiviä 1840-luvulla\nnimenomaan selitti marokkolaisen alueen valtausta sodan aiheeksi, ja\nvielä 1892 oli puhunut samaan suuntaan. Englannin suostumus oli\nhavaittu verrattomasti kaikkein tärkeimmäksi, jota ilman ei\nkannattanut asiaa ajatellakaan. Kun se nyt oli saavutettu, näytti\nkaikki olevan kunnossa, ja luultiin muitta mutkitta voitavan ryhtyä\ntoimeenpanemaan »pénétration pacifique» (rauhan levittämistä) — kuten\nvalloituspolitiikan uusin lempinimi kuuluu.\n\nSilloin ilmeni, että lasku oli tehty ei ainoastaan ilman isäntää, joka\nei merkinnyt paljoa, vaan ilman erästä kokonaan kutsumatta jätettyä\nvierasta. Neljänneksi mieheksi peliin ilmoittautui Saksa juhlavassa\nmuodossa: keisari Vilhelmin maissakäynnillä _Tangerissa_ maaliskuussa\n1905. Senkautta joutui kysymys sangen vakavaan vaiheeseen.\n\nSaksa ei voinut tukea vaatimustaan millään maantieteellisellä syyllä,\nkuten edelliset vallat, eikä Delcassé senvuoksi ollut katsonut\ntarpeelliseksi ottaa Berliniä lainkaan lukuun diplomaattisessa\nalkupelissä, ei edes sen vertaa, että olisi virallisesti ilmoittanut\nsinne 1904 vuoden sopimukset tehdyiksi. Mutta Saksan kauppavaihto\nMarokon kanssa oli vain Englannin kauppavaihtoa pienempi, ja sen\nvalvottava etu Gibraltarin salmen liikenteessä oli ensiluokkainen\nsenjälkeenkuin se oli tullut saamamieheksi Kiinan konkurssipesässä;\nSaksalle ei saattanut olla mieluisaa nähdä Ranskan yhdessä Englannin\nkanssa asettuvan Välimeren ovelle, Englannin istuessa entistään\nturvallisempana Punaisen meren portilla. Sitäpaitsi saattoi Saksa\nhyvin tarvita omalta kohdaltaan asemaa Marokon Atlantinpuoleisella\nrannalla levähdyspaikaksi matkan varrella nuoriin siirtomaihinsa. Aika\noli esiinastumiselle erittäin suotuisa, koskapa Ranskan\nvarsinainen liittolainen Venäjä juuri nyt oli kiinni valtavassa\nvoimainkulutuksessa Itä-Aasiassa. Th. Fischerin ja Schiemannin\narvoiset saksalaiset kirjailijat neuvoivatkin toimiin ryhtymistä\nMarokossa, ja suursaksalaiset muokkasivat yleisöä sekä\nkokouspäätöksillä että lentokirjasilla, joista ei puuttunut\nviittauksia siihenkään, että Ranska tässä oli, Saksan sivuuttamalla,\nloukannut sen kunniaa.\n\nKun Saksan keisarin lippua kantava laiva oli jälleen lähtenyt Tangerin\nmyrskyisestä satamasta, jäi siis jäljelle saksalaisten vaatimus saada\nolla mukana pesänselvityksessä, ja tätä varten esitettiin\n_kansainvälistä neuvottelukokousta_ asiasta. Tämän tueksi saattoi\nSaksa vedota erääseen v. 1880 Madridissa tehtyyn sopimukseen, jonka\nmukaan kaikki vallat olivat yhtä oikeutettuja Marokon markkinoilla; ja\nkun väitettiin, että se vaitiolollaan oli hyväksynyt 1904 vuoden\nsopimukset, saattoi se vastata, ettei se semmoisia sopimuksia edes\ntuntenut.\n\nNyt oli Englannin ja Ranskan »entente» kestettävä kokeensa. »Le Matin»\ntiesikin sittemmin (lokak.) kertoa, että Englanti oli luvannut asettaa\nei ainoastaan laivastoansa, mutta sen lisäksi vielä 100 000 miestä\n(Juutinmaan kautta) Ranskan puolelle sodan syttyessä Saksan kanssa.\nDelcassé luotti tähän lupaukseen ja oli kesäkuussa 1905 valmis\nuskaltamaan. Mutta hänen virkaveljensä hätääntyivät kuilun reunalla;\nDelcassé sai kukistua ja Saksan vaatimaan neuvottelukokoukseen\nsuostuttiin. Siihen päättyy Marokon kysymyksen ensimäinen näytös.\nRanskalainen »keltakirja» ja saksalainen »valkokirja» selittivät\nvuodenvaihteessa 1905—06 vastakkaisia kantoja; Saksan pääkanteina\nhavaittiin olleen, että Ranska eksyttävästi oli sulttaanin edessä\nesiintynyt »Europan valtuuttamana», ja että se itse asiassa tavoitti\nmaan »tunisoimista» eli valtausta — mitkä väitteet Ranska tietenkin\nkielsi.\n\nToinen näytös esitettiin pienessä espanjalaisessa _Algecirasin_\nkaupungissa, kaikkien suurvaltain ja niiden lisäksi muutamien muiden\nkesken, tammikuusta huhtikuuhun 1906. Tulokseksi tuli kansainvälinen\nsopimus, joka vahvisti Marokon koskemattomuuden ja markkinavapauden,\nmutta antoi Ranskalle ja Espanjalle eräänlaatuisen poliisivallan\nsiellä Europan puolesta ja tunnusti edelliselle muutamia erioikeuksia\nAlgerianpuoleisella rajaseudulla; mutta Ranska ei saisi suurempaa\nosuutta kuin 3/15 Marokon valtionpankkiin, ja ranskalaisen ja\nespanjalaisen santarmiston ylitarkastajana tulisi olla sveitsiläinen\nmies. Englanti ja Ranska olivat neuvotteluissa uskollisesti olleet\nyksistä puolin, eikä Saksa ratkaisevissa kohdissa ollut saanut tukea\nmuulta kuin Itävallalta, joka myöskin laati lopullisesti hyväksytyt\nsovitteluehdotukset.\n\nSisäiset sodat, hyökkäykset ja väliintulot eri paikoilla (Udsha\nhuhtikuussa 1907, Casablanca heinäkuussa 1907, Shauja 1907—08)\ntäyttävät kysymyksen kolmannen näytöksen. Ranska ei ole luopunut\nhankkeistaan, mutta tuntee joka askeleella Algecirasin kahleena\njalassaan. Syyskuussa 1908 tapahtui (Casablancassa) ranskalaisten ja\nsaksalaisten välillä suoranainen yhteentörmäys, joka uudelleen\npaljasti tilan arkaluontoisuuden, vaikka kahnaus saatiinkin\nsovinto-oikeudessa suorituksi. Helmikuussa 1909, Bosnian kysymyksen\nhuolten aikana, päätti Saksa ottaa sovinnollisen askeleen: luopumatta\nAlgecirasin sopimuksesta muissa suhteissa taipui se nimenomaan\ntunnustamaan Ranskan »valtiolliset erikoisedut» kiistanalaisessa\nmaassa ja tyytymään itse puolestaan ainoastaan taloudellisiin.\nAlgecirasin »kansainvälisen kiinnityksen» sijalle oli täten osittain\ntullut saksalainen, ja molemmat vastustajat ryhtyivät nyt yhteisesti\ntaloudellisiin yrityksiin paikalla, kun Ranska arveli valtiollisen\npelin voitetuksi; se piti näet sopimusta Saksan täydellisenä\nluopumisena tähän puoleen sekaantumasta ja katsoi sitä siis jo\npoistetuksi kiistanaiheiden joukosta.\n\nNiinpä alkoi Ranska nyt olla vähemmän tarkka Algecirasin sopimuksen\npohjatekstin noudattamisessa. Toukokuussa 1911 näyttää se katsoneen\nhedelmän kypsyneeksi: jokseenkin läpikuultavien tekosyiden nojalla\ntoimeenpantiin sotilasretki suoraan pääkaupunkia Feziä kohti. Siitä\nalkaa näytelmän neljäs ja toistaiseksi viimeinen näytös.\n\nSe tuli yhtä draamallisen jännittäväksi kuin ensimäinenkin, uuden\nyllättävän toimenpiteen johdosta, johon Saksa ryhtyi, se kun tällä\nkertaa lähetti kanuunavene »Pantherin») marokkolaiseen _Agadirin_\nsatamaan, heinäkuussa. Tällä oli Saksa antanut pontta mielipiteelleen,\nettä retki Feziin oli kokonaan muuttanut v. 1909 tehdyn sopimuksen\nedellytykset; nyt oli Algecirasin sopimus rikottu ja siis uudelleen\nsama tila kuin 1905, eikä Saksa nyt enempää kuin silloinkaan halunnut\njäädä laskuista pois — muuta tietä Marokon valtiuteen ei ollut kuin\njoko sodan tai sovinnon tie Saksan kanssa.\n\nSyistä, jotka toisessa yhteydessä tulevat selvemmin esiin, tuli\nedellinen vaihtoehto ensiksi näkyviin. Kaksi kuukautta oli sodanvaara\nLänsi-Europassa uhkaavampana kuin milloinkaan ennen silloisen\nmiespolven aikana. »Illustrierte Zeitung» esitti jälkeenpäin 21/12\n1911 vaaraa karttakuvilla Englannin ja Saksan laivastojen asemista\nPohjanmerellä 24. heinä-, 19. elo- ja 18. syyskuuta; kaikki oli\nvalmiina taisteluun, jopa eräänä yönä torpeedoverkotkin olivat\nalaslaskettuina. Siispä seisoi Englanti lujasti Ranskan puolella,\npuhuttiin 150 000 englantilaisen lähettämisestä (Belgian kautta)\nmannersotaan, ja vuoden 1905 tilanne uusiintuu siinäkin, että jälleen\ntapaamme Delcassén Ranskan ministeristössä. Vasta syyskuun lopulla oli\nrauhallisen ratkaisun toive luotettava, mutta vielä kesti kuukausia,\nennenkuin neuvottelut johtivat perille, s. o. Saksan irtilunastamiseen\nMarokon kuolinpesästä, jotta Ranska vihdoinkin pääsisi käsiksi\nhimoitsemaansa perintöön.\n\nVielä kerran täytyi siis Ranskan maksaa, vieläpä tällä kertaa jo\nomistamiansa maa-alueita. Alussa luultiin, varsinkin Saksassa,\nettä Saksa tavoitti alueita itse Marokossa (Sus-laaksoa,\n»Etelä-Mauretaniaa»); ja juuri tämä käsitys teki aseman\nkansainvälisesti niin arkaluontoiseksi, kun Ranska ei voinut suvaita\nuutta Elsassinrajaa, eikä Englanti uutta Kiautshouta, näillä mailla.\nMutta pian ilmeni, että »pantterinhyppäys» oli tarkoitettu vain\ndiplomaattiseksi keinoksi eikä todelliseksi rantavaltaukseksi: Saksa\ntyytyi korvaukseen muualla (»cherchons ailleurs»: etsikäämme\ntoisaalta), turvattuaan taloudelliset ansiomahdollisuutensa Marokossa.\nJonkun aikaa oli ajateltu tällaista korvausta siinä muodossa, että\nRanska tukisi Saksan Bagdadinratahanketta (»Le Temps» huhtik. 1907);\nnyt sovittiin, että Saksa saisi korvauksen maa-alueissa päiväntasaajan\nseuduilla olevista Ranskan maista. Edellisiin maksuihin Marokosta —\nosa itse maata Espanjalle, vaatimukset Tripoliin nähden Italialle ja\nEgyptiin Englannille — tuli siis nyt lisäksi suuri kaistale omaa\naluetta _Kongossa_ Saksalle.\n\nAndré Tardieu on 1912 osoittanut, että tämä yhdistelmä Marokko-Kongo\nei laisinkaan ollut niin luonnoton, kuin ensi katsannolta näyttää.\nItse asiassa oli pieni Kongokiista Saksan ja Ranskan välillä ollut\nkäynnissä rinnan suuren Marokkoriidan kanssa. Vuosina 1899—1908\nlienevät saksalaiset siellä Kamerunin rajalta käsin vähitellen\nanastelleet Ranskan aluetta miljonien hehtaarien laajuudelta. Yritys\nyhteistoimintaan oli tehty 1909, mutta epäonnistui pian, samoin kuin\nsamanaikaiset yhteistoimet Marokossa. Täällä oli siis asiain\njärjestely kipeästi tarpeen, ja jo 1905 oli lausuttu ajatus näiden\nmolempien etujen vaihtamisesta.[7] Tällä pohjalla saavutettiin nyt\nratkaisu sopimuskirjalla 4. marraskuuta 1911: Saksa luopui\nlopullisesti kannattamasta Marokon sulttaania, saaden uusia, tarkoin\nmäärättyjä »avoimen oven» takeita siellä sekä 2½ milj. ha uutta maata\nRanskan Keski-Afrikan alueista — niin että Kamerun nyt ulottuu\nkaksilla »kravunsaksilla» (Clémenceau) Kongon jokialueelle (Ubangi- ja\nSangalaaksot), sekä yksillä merelle Espanjan Guinean eteläpuolella.\n\nTämän alueellisen järjestelyn geopoliittista merkitystä valaistaan\nlähemmin Saksaa koskevassa osassa (ks. tuonnempana s. 188 seur.).\nMaailmanpoliittisesti merkitsee se, että Marokon kysymystä nyt voi\nkatsoa poistetuksi päiväjärjestyksestä, sen oltua siinä hyvin\netualalla kymmenen vuotta ja saatettua Europan sinä aikana kaksi\nkertaa maailmansodan kynnykselle.\n\nMutta eivätpä pilvet haihtuneetkaan heti sinä marraskuun päivänä,\njolloin sopimuskirjat allekirjoitettiin. Ei kukaan voinut väittää,\nettä ratkaisu oli kaunis, ja molemmin puolin kuuluikin tyytymätöntä\nnurinaa (ks. tuonnempana). Saksan oli pitänyt tinkiä sangen paljon\nalkuperäisistä vaatimuksistaan, jotka käsittivät koko ranskalaisen\nKongon (saksalaista Togo-siirtolaa vastaan) ynnä taloudellisen\nmonopoliaseman Marokossa; se oli myöskin kärsinyt tuntuvasti\nrahapulasta, joka johtui ranskalaisen kullan takaisinvaadinnasta —\nRanska oli tässä taistelussa suurella menestyksellä käyttänyt\n»viidettä aselajiaan». Ranskassa taas harmiteltiin alueen menetystä\nsiinä määrin että ulkoasiainministeri ja sittemmin koko _Caillaux'n_\nministeristö, joka joutui sopimuksen tekemään, sai mennä uutena vuonna\n1912. Uusi _Poincaren_ ministeristö saattoi suuren saaliin\nkansainoikeudelliseen satamaan, huhtikuussa 1912, kun Marokon\nsulttaani nimenomaan tunnusti itsensä Ranskan suojeluksen alaiseksi.\nMutta nyt ilmestyi selkkauksia Espanjan kanssa, joka Ranskan Feziin\ntekemän retken jälkeen riensi valtaamaan El Arishin ja El Ksarin\nluoteessa. Kun »Le Matin» (marrask. 1911) julkaisi lokakuussa 1904\ntehdyn sopimuksen, sai Ranskan yleisö suureksi ja katkeraksi\nhämmästyksekseen tietää, että _Delcassé_ todellakin oli luovuttanut\nkoko pohjoisosan Espanjalle, joten vastikkeena kaikista suurista\nsuorituksista oli vain sangen suuresti typistetty Marokko. Tämän\npaheksuvan mielipiteen painosta on hallitus ryhtynyt uusiin\nkeskusteluihin Espanjan kanssa, ja seurauksena on ollut välien\npingoittuminen hyvinkin kireälle. Sitten on jäljellä todellinen\nvaltaus, joka aiheuttanee paljon huolta. Näitä Marokon jälkinäytöksiä\njatkuu vielä, kun tätä (elok. 1912) kirjoitetaan.\n\n----------\n\nMe näemme tässä politiikan, joka vuosikymmenen ohjaa vain yhtä\npistettä kohti, niinkuin musiikki, jolla on vain yksi ainoa johtoaihe.\nRanskan koko ulkopolitiikan 1900-luvulla määrää yksi ja ainoa halu:\nMarokko. On etsittävä tämän politiikan tuonnempaa suuntapiiriä, ja\nehkä ensin kuunneltava sen arvostelua kotona.\n\nJätämme siinä syrjään sosialistisen vastarinnan, joka on säestänyt\njokaista päämäärää kohti otettua askelta moitteella, että leikitään\ntulen kanssa; sellaisia eduskuntaesteitä, jotka osaksi ovat oman\nitsensä tarkoitusperänä, täytyy nykyään jokaisen länsieuropalaisen\nsuurvallan ottaa lukuun. Emme myöskään takerru niihin lukuisiin\nlausuntoihin, jotka pitävät kauppaa liian kalliina (»meillä oli\nvaltakunta, meille jätetään vain käytäviä», Hanotaux Kongosta; »me\nmaksoimme liian myöhään, sentähden saimme maksaa liian paljon»,\nPinon). Vakavampia ovat ne muistutukset, jotka katsovat itse saaliin\narvoa epäiltäväksi. Ennen, sanoo Millet (1905), oli Ranskalla\nsaareusaseman voima Pohjois-Afrikassa, Välimeren, aavikon,\nturkkilaisten ja Marokon anarkian välillä; nyt on luotu\n»kansallisvaara» hankkimalla näiden sijaan naapureiksi Italia ja\nEspanja. Varsinkin vaaranalaista oli kolmiliiton jäsenen, Italian,\npäästäminen Tripoliin, sillä siellä on se saanut toimintaperustan\nTunisia vastaan, jossa italialainen kansallisuus jo on ranskalaista\nsuurempi, jota paitsi tiet Ranskan Tsad-maihin kulkevat sen kautta.\nToiselta puolen on Tripolitania Turkin kaliifin ainoa jäljellä oleva\nyhdysside Afrikan kanssa, jonka vuoksi tämän kaupan täytyy\nkatkeroittaa häntä myöskin Ranskaa vastaan ja vahingoittaa Ranskan\nperinnäistä asemaa Levantissa. Ei siis milloinkaan olisi pitänyt\nluovuttaa Tripolia; olisi riittänyt, että Italia olisi saanut Barkan.\nEntinen ulkoasiainministeri _Pichon_ lausuikin senaatissa julki (8/2\n1912) huolestumisen, että Saksa ja Italia kenties rakentavat\nKongon—Tripolin rautatien. Näitä näkökantoja vastaan pidetään laihana\nlohdutuksena sitä, että Ranskan politiikka on tehnyt Välimerestä\n»latinalaisen meren»; »latinalainen unioni» on utukuva, jonka vuoksi\nei kannata mitään uhrata.\n\nTätä vastaan voi väittää, että tässä latinalaisessa\nveljestymisaatteessa on paljonkin realipolitiikkaa; vai eikö se hyvin\nsovellu vastapainoksi Saksan vetovoimalle Espanjaan ja Italiaan\nnähden? Vuosina 1906—09 näemmekin todella Espanjan uskollisesti\nseuraavan Ranskan vanavedessä, ja ne välipuheet toukokuulla 1907,\njoita on nimitetty »Välimeren-sopimukseksi» (Albin, s. 127 seur.),\nnäyttivät vahvistavan sen yhtymisen kolmisopimusvaltoihin. Tapaamme\nmyöskin Italian selvästi tällä puolella Algecirasissa, kuten\nmuuallakin, huolimatta sen virallisesta kuulumisesta kolmiliittoon.\nMutta Marokon kysymyksen kehitys on tosin samentanut näitä suhteita,\nkahnaukset Espanjan kanssa itse paikalla ovat käyneet yhä\nlukuisammiksi ja yhä pahemmanlaatuisiksi, viime aikoina on myöskin\nsuhde Italiaan huonontunut selkkauksista, jotka ovat johtuneet\nTripolin asiassa (Tunisin ja Tripolin riidanalaisella rajalla olevan\nDjanetin keitaan lopullinen valtaus ranskalaisten puolelta joulukuussa\n1911, ranskalaisten höyrylaivain takavarikkoon-otto italialaisten\npuolelta uutena vuonna 1912). Huomautusta, että Marokkopolitiikka on\ntuottanut Ranskalle kahnauskohtia ia hyökkäyspintoja, ei siis voida\nsyrjäyttää väitteellä, että se on vain opillinen; yhtä vähän kuin\nPichonin kantaa, että Ranska heikentää sotilasasemaansa\nEuropassa sitomalla itsensä kiinni Marokkoon — näkökanta, joka\nsiirtomaapolitiikan vastustajilla oli 1880-luvulla (ks. edellä s. 21).\n\nTämä on kuitenkin se nurja puoli, joka väkisinkin liittyy kaikkeen\nedistyspolitiikkaan. Laajennamme nyt katsetta ja kiinnitämme huomion\nitse tämän edistyksen suuntaan, s. o. Marokkopolitiikan vaikutukseen\nRanskan yleiseen asemaan valtakuntain keskuudessa. Siinä on tietenkin\narvostelun ratkaiseva kohta.\n\nSilloin pistää ensinnä silmään, että tämä politiikka on juottanut\nRanskan yhteen _Englannin_ kanssa todelliseen »entente cordialeen»,\nsydämelliseen sovintoon[8], kuten ainakin suurten ja vaarallisten\nkohtaloiden yhteisyys. Kuiva kauppasopimus 1904 on pannut alulle\nyleisen yhteisymmärryksen, joka on kestänyt tuulessa ja tyynessä.\nKaikissa selkkauksissa on Englanti asettunut lujasti Ranskan puolelle.\nUseammin kuin kerran (viimeksi syksyllä 1912) onkin ollut kysymyksessä\naskeleen astuminen päähän saakka ja »ententen» muuttaminen\n»allianssiksi» (»entente permanente», kuningas _Edvard_ 25/5 1908).\nTätä kehitystä on estänyt — kuten »Le Temps» selkeästi osoitti 26/5\n1908 — Ranskan luonnollinen toivomus saada takeita Englannin voimasta\nmyöskin maalla, mutta ne takeet ovat sangen epävarmoja niin kauan kuin\nEnglanti ei päätä toimeenpanna yleistä asevelvollisuutta. Että\nsotilassopimus tai ainakin suullinen välipuhe jo nyt on olemassa\nerinäisten mahdollisuuksien varalta, on jokseenkin varmaa (huolimatta\npääministerien virallisista kieltelyistä, Clémenceau marrask. 1906,\n_Asquith_ jouluk. 1911); kun entente siis tekee saman viran kuin\nallianssi, niin voidaan tulla toimeen ilmankin tätä kiinteämpää\nmuotoa.\n\nMutta minkä vaikutuksen tekisi tämä läheinen suhde Ranskan pysyvään,\nvahvistettuun liittoon _Venäjän_ kanssa? On huomattava, että entente\ntehtiin ilmisodan puhjettua Ranskan liittolaisen Venäjän ja Englannin\nliittolaisen Japanin välillä ja oloissa, joissa Venäjä yhä katsoi\nEnglantia todelliseksi vihollisekseen. On ilmeistä, että entente näin\nollen vaikuttaisi jäähdyttävästi allianssin lämpöön, joka muutenkaan\nei enää ollut erin suuri (ks. edellä s. 28). Olihan tämä sentään,\nVenäjän kannalta katsoen, liian pitkä ja hellä tanssi vieraan naisen\nkanssa, jotta sitä olisi voitu selittää vain »viattomaksi\nylimääräiseksi numeroksi» (I Osa, s. 201). Samoin kuin molemmat\nliittolaiset tähän aikaan maantieteellisesti käänsivät toisilleen\nselkänsä kulkien kumpikin omia teitään — toinen Marokkoa, toinen\nMandshuriaa kohti — samoin olivat heidän sydämensäkin kylmenneet.\nErittäin kireäksi pingoittui tila syksyllä 1904, kun Doggermatalikon\njuttu toi sodan puhkeamisen Venäjän ja Englannin välillä uhkaavan\nmahdollisuuden piiriin. Ranska esiintyi tässä luonnollisena,\npuolueettomana välittäjänä ja sai ylläpidetyksi rauhan; mutta kysyä\nsopii, sitäkö Venäjä odotti. Välittäjiä ja rauhanystäviä voi tässä\nmaailmassa löytää ilmankin kansainoikeudellista kristillistä\navioliittoa. Venäjästä täytyi tuntua, että Ranska oli jättänyt sen\npulaan. Ja niinpä lienee Doggermatalikko Nevan rannalla kirjoitettu\nsamaan tiliin kuin Fashoda Seinen rannalla — se oli Ranskan vastaus ja\nkuitti Venäjälle sen menettelystä 1898.\n\nAjat olivat siis paljon muuttuneet niistä innon ja riemun päivistä,\njolloin »alliance franco-russe» syntyi. Silloin kohtasivat\nasianosaiset toisensa Englantiin (samoin kuin Saksaan) kohdistuvan\nyhteisen vihan tukevalla pohjalla, eikä heidän itsensä välillä\nnäyttänyt olevan mitään loukkauskiviä; nyt oli toinen puoli aloittanut\nläheisen suhteen Englannin kanssa, keskinäisiä kahnauksia oli myöskin\nilmennyt, ja allianssi oli havaittu käytännössä arvottomaksi, juuri\nkun asianosaiset enimmin olisivat olleet tuen tarpeessa. Tähän aikaan\npiti sidettä koossa tuskin mikään muu kuin puhtaasti rahallinen\nnäkökanta: Venäjän alituinen lainantarve ja Ranskan huolehtiminen\nniistä miljardeista, jotka tämän nojalla jo sinne olivat vaeltaneet.\n\nSilloin kääntyi lehti vielä kerran, mutta nyt allianssin eduksi,\nEnglannin ja Venäjän sovinnon johdosta elokuussa 1907. Kahden\nallianssi laajennettiin _kolmen ententeksi_ — kolmisopimukseksi —\n_Freycinetin_ jo 1880-luvulla esittämän ajatuksen ja vuosisadan alussa\nilmenneiden englantilaisten harrastusten mukaisesti (ks. edellä s.\n29). Tässä ei ole paikka niiden vaikutinten selvittelyyn, jotka\njohtivat tähän huomiotaherättävään tulokseen; me huomautamme vain,\nettä Ranskan kaksinainen peli tämänkautta näytti saaneen siunauksen.\nOlot palasivat luonnollisempiin uomiin, pahin pilvi allianssin yltä\nhäipyi, valtiollista yhteistyötä Venäjän kanssa näytti odottavan uusi\nlupaava kehitys.\n\nOn päivän selvää, että tämä uusi asiaintila merkitsee uutta Ranskan\nsuhteiden huonontumista kolmanteen päävaltaan _Saksaan_ nähden.\nEpäilemättä oli kosto, _revanche_, yhtenä niistä vaikuttimista, jotka\nalusta saivat ranskalaiset valtiomiehet tavoittamaan liittoa Venäjän\nkanssa, samoin kuin tietenkin se yksin selittää Ranskan yleisön riemun\nliiton syntyessä: liitto oli Janus,[9] ranskalaiset katsoivat\netupäässä niitä kasvoja, jotka uhkaavina olivat käännetyt Saksaa\nvastaan, kun taas venäläiset katselivat niitä, jotka kääntyivät päin\nEnglantia. Toisaalta saattaa tuskin erehtyä siinä, että miespolven\naika oli saanut revancheajatuksen laimenemaan, huolimatta _Deroulèden_\n»isänmaanystäväin liitosta» 1880-luvulla ja muusta yllyttelystä\npinnalla. Uusi miespolvi, joka itse ei ollut kokenut Sedanin päivien\ntuskaa, oli nyt ehtinyt kasvaa; eikä keisari Vilhelm II ollut koskaan\nlaiminlyönyt tilaisuutta voidella vanhaa haavaa huomaavaisuuksien ja\nkohteliaisuuksien balsamilla. Uuden vuosisadan alussa kuulemme Ranskan\nsosialistien vaikutusvaltaisten johtajain eduskunnassa (_Jaurès_,\n_Pressensé_) useita kertoja nimenomaan hylkäävän kaikki\nvanhat kostoajatukset; olemmepa nähneet aika ajoin yrityksiä\nsovintopolitiikkaan vastuunalaisten valtiomiestenkin puolelta, kuten\nviimeksi _Hanotaux_ 1890-luvulla (ks. edellä s. 24).\n\nEi myöskään voi sanoa, että Marokkopolitiikka sinänsä käänsi mitään\nkärkeä Saksaa vastaan; siksi olivat Saksan valvottavat edut paikalla\nliian vähäpätöiset. Asian teki arkaluontoiseksi Delcassén tahallinen\nSaksan sivuutus kysymyksen vireillepanossa. Jo silloin, 1904, oli\nMillet varoittanut tämän seurauksista; hänen ankara arvostelunsa\nDelcassén personasta, Englannin ja Ranskan sopimuksesta (»peräytyminen\nhyvässä järjestyksessä, siinä kaikki») ja koko »litviikkipolitiikasta»\nMarokon kysymyksessä heijastaa saksalais-ystävällistä Hanotaux-suuntaa\nenglantilais-ystävällisen hallitussuunnan vastakohtana. Mutta ei\nmyöskään käy kieltäminen, etteikö Saksan diplomaattien kömpelöhkö tapa\npaljonkin edistänyt välien pahenemista ja antanut yllykettä sille\najatussuunnalle, joka pitää Saksaa »raa'an väkivallan» edustajana.\nSinänsä sen seikan, että Ranska joka askeleellaan Marokon näyttämöllä\nkohtasi Saksan ehkäisemässä, täytyi vaikuttaa ärsyttävästi, varsinkin\nkun kummankin kansan sydämen pohjalla oli vanhaa kaunaa. Tästä on\nollut seurauksena, että Ranskan ja Saksan välisen sovinnon toiveet,\njotka vuosisadan alussa olivat kirkkaat ja valoisat, Marokkojutun\naikana yhä enemmän himmentyivät, kunnes lopulta tuntuu, kuin näkisimme\nkansallisvihan pohjalähteiden jälleen alkavan pursua ja sodankiihkon\nvimman hehkuvan silmissä.\n\nJos tähän onnettomaan asiainmenoon tahtoo etsiä mieskohtaisia\nsyyllisiä, on niitä siis kummallakin puolella; mutta tuskin kukaan voi\nolla huomaamatta, että suurin osa syystä on Delcassén. Kerrotaan hänen\nbuurisodan aikana rauhoittaneen Englantia vakuuttamalla, että\n»Ranskalla on, kuten ennenkin, yksi ainoa vihollinen»; sillä hetkellä\notti hän harteilleen päävastuun — mikäli se voi langeta yksityisen\nmiehen osalle — jos yleinen mannersota vielä kerran on raateleva\nEuropaa, kuten viimeksikuluneiden vuosisatojen alussa...\n\nOnko kysymyksen ratkaisu marraskuussa 1911 ollut omiansa haihduttamaan\nnäitä vaarallisia mielialoja? Paljon on puhuttu siitä, kuinka\nsuurimerkityksellistä oli, että Ranska ja Saksa ylimalkaan\nsaattoivat tehdä rauhallisen sopimuksen; tämä tapahtuma, lausui\nvaltakunnankansleri _v. Bethmann_ jälkeenpäin Saksan valtiopäivillä\n5/12 1911, on »suuremmanarvoinen kuin kaikki keskustelut\nsovinto-oikeudesta ja aseidenriisumisesta — — — olisi ollut\najattelematonta heittää pois kiveä, josta voi tulla nurkkakivi»,\nEuropalaisen mannersovinnon näköala aukenee tässä saksalaisen\nvaltiomiehen silmän eteen. Schiemann, jonka arvellaan olevan keisari\nVilhelmiä lähellä, säestää tätä viikon toisensa jälkeen\n»Kreuz-Zeitungissa», ja toiselta puolen kuulemme kuinka Hanotaux\nselittää entente-politiikkaa päättyneeksi luvuksi, jonka jälkeen\npitäisi voida aikaansaada yleinen yhteisymmärrys »tasapainopolitiikan»\npohjalla. Mutta tämä ranskalainen rauhanääni näyttää hukkuvan suureen\nmetelinhälinään, joka ei ennusta hyvää tulevaisuudesta. Siitä päättäen\nnäyttää rauhansopimus marraskuussa pikemmin enentäneen kuin\nvähentäneen jännitystä.[10]\n\nEi siis voi erehtyä siitä, että uusi haava Kongossa oli repinyt auki\nReinvirran arven. Ne, jotka lähemmin ovat tutkistelleet mielialoja\nnykyisessä Ranskassa, todistavatkin yhdestä suusta, että kostoajatus\non jälleen korkeassa kurssissa. Jo viime vuoden kahnauksen aikana\nherätti Ranskan tyyni päättäväisyys huomiota. Suuri muutos mielissä on\nsiellä tapahtunut aivan viimeisimpänä aikana: pitkäaikainen\nheikkoudentunne näyttää kadonneen, sotilaallinen itseluottamus\nkasvaneen, ja samalla ovat militarismin osakkeet kohonneet ja niiden\noleellisena osana myöskin kostoaatteen. Jälleen riemuitsee kansa\nsuurissa sotaväenkatselmuksissa; armeija on taasen kansansuosiossa\nkuten muinoin; kaiken, mitä Millerand — entinen sosialisti —\nsotaministerinä vaatii sotalaitosta varten, myöntää eduskunta\ntinkimättä. Luottaen englantilaiseen ystäväänsä ja etevämmyyteensä\n»neljännessä aselajissa» (lentotaidossa), tuntee Ranska olevansa\n»täysin valmis» — kuten 1870.\n\nTämän mielialan ilmausta on kukaties myöskin viimeisin\nministeristönmuodostus, tammikuussa 1912, _Caillaux'n_ jälkeen, jonka\nkatsottiin osoittaneen saksalaisystävällistä kantaa hoitaessaan\nMarokon kysymystä: viime aikojen etevimmät eduskuntasuuruudet ovat\nmiltei kaikki yhtyneet »suureen ministeristöön», jossa siis jälleen\ntapaamme _Delcassén_, päämiehen vuodelta 1905. Tämä keskitys tässä\nyhteydessä näyttää todistavan samaa kuin yksityiset ja yleiset\ntodisteet. Täytyy sanoa, että Marokko-kahnauksen johdosta jälleen\nherännyt Ranskan itsetunto kuuluu nykyajan huolestuttavimpiin\npahan-enteihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiedemies, joka päiväntapahtumain ja päiväntunnelmain takaa etsii\npysyväisiä kehitystekijöitä, pysähtyy tässä ja kysyy: oliko tämä\nkehitys Ranskalle tarpeellinen? Onko sitä katsottava edes\nluonnolliseksi? Eikö mikään muu yhtymä ollut mahdollinen tai\nhyödyllinen? Vastaukset ovat etsittävät valtioiden olevista oloista,\nsyrjäyttämällä mieskohtaiset mielensuunnat ja tunteet. Tässä\ntutkimuksessa voi tuskin tulla muuhun tulokseen kuin siihen, minkä\nSchiemann jo uuden kurssin alussa (1903) lausui arvostelullaan, että\nRanskan nykyisellä poliittisella järjestelmällä on »sisällisen\nitsensäpettämisen kaikki tuntomerkit».\n\nJos ensinnäkin katsomme liittoa Venäjän kanssa, niin on se jo alun\npitäen perustunut väärälle pohjalle, kun sitä Venäjän puolelta\nilmeisesti ei milloinkaan ole aiottu aseeksi Ranskan kostoaatteelle.\nTämä ilmeni jo Itä-Aasian sodan aikana, jolloin Venäjä vastasi\nranskalais-englantilaiseen ententeen silmäänpistävällä lähentymisellä\nSaksan puoleen; mutta kolmisopimuksenkin synnyttyä on tämä selkeästi\nilmennyt keisarikohtauksessa Potsdamissa, marraskuussa 1910, kun\nVenäjä ja Saksa avoimesti ilmoittivat olevansa vastahakoisia\nantautumaan hankkeisiin toisiaan vastaan (ks. tuonnempana s. 198).\nErittäin voimakkaan vaikutuksen teki Ranskaan, kun Venäjä nyt tämän\nvahvistukseksi poisti osan armeijastaan länsirajalta. Että liitto\ntämän lisäksi peitti todellisia etujen ristiriitoja Levantissa,\ntiedämme jo (taempana s. 28); sulttaanin valtakunnan mahdollisessa\npesänjaossa on Ranskalla Syyriaan ja Palestinaan nähden perinnäinen\nvaatimus, jota Venäjä ei liene taipuvainen kannattamaan.\n\nKaiken tämän lisäksi tulee sitten tärkeitä näkökohtia myöskin\npsykologiselta alalta. Poliittinen tarve alastomine etuvaatimuksineen\nei sentään ole ainoana yllyttimenä valtioiden kehityksessä; sen\nrinnalla pääsee enemmän tai vähemmän vaikutukseen kansallinen\ntunne-elämä tuomioineen ja ennakkoluuloineen. Tämän tekijän merkitystä\ntavallisesti liioitellaan; mutta sitä ei myöskään sovi aivan vähäksyä.\nNiin pian kuin katsotaan Venäjän ja Ranskan liittoa tältä kannalta,\nilmenee heti sen keinotekoinen luonne, meidän aikamme vastakkaisinten\nihanteiden, Ranskan vallankumouksen ja »ancien régimen»,\nitsevaltiuden, yhtymänä. Tämän sisällisen valheellisuuden täytyy\ntietenkin ilmetä sitä räikeämpänä, mitä enemmän Ranska muuten esiintyy\nvallankumouksen tyttärenä. Tämä ei ollut samassa määrässä asianlaita\nliiton syntyessä, sillä silloin johdettiin Ranskaa oikeistohengessä.\nMutta sittemmin on kehitys käynyt melkein säännöllisesti vasempaan.\nEttä Venäjäkin tällä välin on astunut askeleen vasempaan\nperustuslakimuutoksellaan vuodelta 1905, ei asiaa isosti muuta.\nRanskan hallitusten todellinen mieli ei ole virallisen, vaan\nvallankumouksellisen Venäjän puolella. Ja hyvin selvää on, ettei\nmyöskään virallisella Venäjällä voi olla suurta myötätuntoa\nhallitussuuntaa kohtaan, joka omassa talossaan on vainonnut kaikkea,\nmikä vähänkin on samanhenkistä sen periaatteiden kanssa. »Pyhän\nVenäjän» sydän ei voi sykkiä sosialismin ystäville ja kirkon\nvihollisille!\n\nVoiko Ranskan sisäpolitiikka tästä lähin kääntyä Venäjälle\nmieluisampaan suuntaan — tai ehkä Venäjän politiikka Ranskalle — se on\ntutkimuksemme alan ulkopuolella. Toteamme, että tämä liitto on\nkokonaan sovinnaisavio, solmittu ilman rakkautta ja toiselta puolen\nväärillä edellytyksillä, sekä että mitään merkkejä ei ole\nolemassa rakkauden tulennasta ajan mukana. Se on esimerkillinen\nkonjunkturipolitiikan tuote, ja sen konjunkturit ovat pikemminkin\nalenemassa. Että elokuussa 1912, _Poincarén_ käydessä Pietarissa,\ntehtiin uusi sotilassopimus (laivastoa koskeva) ja tässä yhteydessä\njälleen puhuttiin monta kaunista sanaa liitosta, ei sumenna sitä, joka\nnäkee pinnan alle.\n\nMitä sitten tulee väleihin Italian kanssa, ei voi olla\nhuomioon ottamatta, että Ranska ja Italia etsivät lähimpiä\nkehitysmahdollistuksiaan samalta alueelta, nimittäin\nVälimerenmaailmasta. Ranskalla on puolellaan esikoisoikeus ja\nedelle-ehtiminen, mutta Italialla luonto. Tässä voisi tosin ajatella\njakoa siten, että Ranska vakiinnuttaisi valtansa etumaisen ja Italia\ntaemman (sisemmän) Välimeren piirissä; ja tämä näyttääkin olevan\ntarkoitus, mikäli Ranska luopumalla Marokkoa vastaan kaikista\nvaatimuksista Egyptiin ja Tripoliin nähden tosiaan näyttää tahtovan\nkeskittyä lähimpään osaan, kun Italia taas etsii tyydytystään idässä\nTripolissa ja Albaniassa. Mutta tässä tulee huomauttaa, kuinka\nluonnottoman syrjäytetty tämä asema todellisuudessa on Italialle.\nSilmäys kartalle osoittaa, että Italia kääntää selkänsä itään, mutta\nsylinsä ja päivänpuolen länttä kohti. Täällä, missä saaret ovat kuin\nsuuria siltakiviä, on sen luonnollinen laajennussuunta; täällä oli\npoliittista yhteyttä roomalaisaikana paljoa ennen kuin Balkanin\nkanssa, täällä uusittiin yhteys lännestä käsin Espanjan suurena\naikana. Mutta juuri täällä on Ranska nyt vallannut kaikki paikat.\nTäällä näkee Italia nyt mahtavan naapurinsa strategisessa asemassa —\nBizerta, Korsika, Toulon — josta se milloin tahansa voi peljätä iskua\nsydämeensä. Kaikkien Ranskan ystävyysvakuutteluiden verhon läpi\npistävät esiin kanuunansuut. Kuinka arkaluontoinen uusi ystävyys on,\nse on jo nähty monessa tilaisuudessa ja aivan erikoisesti Tripolin\nkaupan alkaneessa toteuttamisessa, joka luo uuden rajan ja uuden\nkahnausalan naapurusten välille. Ei myöskään voi jättää ihan\nlukuunottamatta sitä, että Italia sentään vuoteen 1915 saakka on\nliittokirjan mukaan velvollinen asettumaan Saksan puolelle, jos Ranska\nhyökkää Saksaa vastaan. Kun pannaan kaikki nämä näkökannat yhteen,\nniin täytyy katsoa, että Ranskan ja Italian suhteelta puuttuu sitä\nloukkauskivien olemattomuutta ja yhteisten etujen pohjaa, joita ilman\nvaltiollinen ystävyys ei voi elää vanhaksi.\n\nJa aivan samaan tulokseen joudumme lähemmin tarkastaessamme äkin\nsyntynyttä ystävyyttä Ranskan ja Englannin välillä. Se ei ole\nainoastaan uusi kansainoikeudellinen syrjäänhyppäys voimassaolevien\nsopimusten hengestä — sillä Ranskan täytyy määrätyissä oloissa olla\nvelvollinen sotaan Englantia vastaan, samoin kuin Italian Ranskaa\nvastaan — vaan se on samalla uusi naamari luonnollisen ja vakavan\nkilpailun kasvoilla. Samoin kuin Italia on Ranskan pääkilpailija\nsisemmässä laajennuspiirissä, Välimerellä, samoin on näet Englanti sen\ntoinen kilpailija tällä alueella ja ensimäinen kilpailija kaikilla\nulkolinjoilla. Tämä on toki liian oleellinen asianhaara pysyäkseen\najan pitkään peitossa; varsinkin kun tässäkin, samoin kuin suhteessa\nVenäjään, valtiollisen ystävyyden tukena ei ole kansallissuosiota.[11]\n\nMyöskin v. 1904 sopimuksen jälkeen on siis jäljellä todellisia etujen\nkahnauksia liian paljon, jotta voisi toivoa näiden molempain valtojen\nsaattavan tyyten unohtaa vanhan kilpailutottumuksensa. Etelä-Kiinassa\nesm., jossa Jynnanin maakunta on sekä ranskalaisen Tonkinin että\nenglantilaisen Birman vaikutuspiirissä, näyttää Ranskan luonnollinen\nkehitys kerrassaan keskeytyneen; johon tosin myöskin Japanin uuden\nmahdin vaariinotto on myötävaikuttanut (sopimus 1907). Oleellista ja\nratkaisevaa on, kuten Ratzel jo 1898 huomautti, että siirtomaavallat\novat kasvaneet niin laajoiksi, että maa on tullut liian pieneksi\nmolemmille. Vielä kerran on onnistuttu ohjata niiden kasvua eri\ntahoille ja siten välttää välitöntä kahnausta. Mutta se ei voi\nluonnistaa ajan pitkään. »Jättäkäämme Aasia, ottakaamme Afrika»,\nsanottiin silloin;[12] mutta Afrikassakin ollaan tästedes lopussa. Ei\nsaata siis karttaa vaikutusta, etteikö Ranskan-Englannin ystävyys\nnyttemmin edellytä ylimalkaan _Ranskan laajennuspolitiikan\npysähtymistä_. Tämä on sen sisäinen salaisuus, joka ei saa tulla\nnäkyviin. Onko tällainen pysähtyminen sinänsä luultavaa tai Ranskalle\nhyödyllistä, jääköön tällä hetkellä sikseen; varmaa on, että\nkansanajatus siellä ei vielä tahdo ottaa semmoista mahdollisuutta\nlukuun. Mutta ystävyys, jossa täytyy pitää toinen silmä kiinni, ei\nliene elinvoimaisempi kuin liitto, joka pettää hädän hetkellä.\n\nTodellinen valtiotaito parantaa kansainvälisen elämän tauteja; paljas\ndiplomatia ei mene pitemmälle kuin niiden peittämiseen ja oireiden\ntorjumiseen. Kun Ranska on ojentanut toisen kätensä sille vallalle,\njoka on sen oman kehityksen suurimpana esteenä, ja toisen sille, jonka\nkehitykselle se itse on suurimpana esteenä, niin tuntuu tämä asetelma\ndiplomatian eikä valtiotaidon voitolta. Se satunnaisuuden piirre,\njonka havaitsimme jo liitossa Venäjän kanssa, pistää tässä vielä\nselkeämmin silmään. Ranskan nykyinen paikka valtioiden-yhtymissä\ntuntuu keinotekoisesti laaditulta sommittelulta satunnaista\ntarkoitusta varten, ilman lujaa ankkuripohjaa luonnostaan pysyväisissä\npyrkimyksissä.\n\nTotta kyllä on, että suurempi näköpiiri avartuu siltä uudelta\nryhmäpaikalta, joka on ollut tuloksena Ranskan suunnanmuutoksesta\nuuden vuosisadan aikana. Kun toisella puolen näemme Ranskan Englannin\nja Italian seurassa, toisella Saksan ja Itävallan, silloinhan\ntodellisuudessa näemme hahmottelua _luonnolliseen ryhmitykseen_,\ntähänastisten allianssien keinotekoisen ryhmityksen sijasta: idän\nlänttä vastaan, keisarit parlamentteja, valtiopakon vapautta vastaan —\nsiis ryhmityksen niin syvien perusteiden mukaan kuin valtiomuodot ja\nilmansuunnat. Puuttuuhan ainoastaan, että Venäjä irtautuu\nlänsivalloista, mikä näyttää olevan vain ajan kysymys.\nPäivänkiistoissa onkin näitä kieliä soiteltu, kun esm. on esitetty\nEnglantia ja Ranskaa »vapaamielisinä valtoina», joiden käsissä\n»kansallisen oikeuden ja vapauden asia» on Saksaa vastaan (Baudin).\nOlemme vast'ikään itse (vrt. s. 52) jossakin määrin yhtyneet tähän\nkatsantotapaan. Me lisäämme nyt: on mahdollista, että tämä ryhmitys on\nluonnollinen ja kerran tulee vallitsemaan historiaa; mutta varmalta\nnäyttää, että se vielä ei ole kypsä. Aatteiden on joskus helpompaa\nhajoittaa kuin yhdistää. Vielä on poliittinen maailma epäilemättä\nliian ankarasti kilpailun rautaisen lain ja itsekkäiden pyrkimysten\npainon alaisena suostuakseen pysyvästi ryhmittymään kansojen eri\nvapaustarpeen ja vapausvaatimusten mukaan. Eikä sovi sanoa, että nämä\nsivistykselliset näkökannat olisivat todella olennaisesti vaikuttaneet\nviimeiseen suureen murrokseen; edut siinä seisoivat toisiansa vastassa\n— ja mikäli nämä ovat havaitut satunnaisiksi, sikäli täytyy meidän\nepäillä uuden valtaryhmityksen kantavuutta tulevaisuuteen,\naatteellisista vaikuttimista huolimatta.\n\nJos pidämme kiinni tästä realipoliittisesta näkökannasta ja oletamme\nvanhojen liittoryhmitysten osaksi jo kuluneen, niin voi kenties olla\nhetkeksi syytä ajatella, eikö toinen ryhmittely olisi ollut\nluonnollisempi Ranskalle ja Europalle. Se on se, joka v. 1895 ehkäisi\nJapanin etenemisen kaukaisimmassa idässä: kolmiliitto Ranska — Saksa —\nVenäjä. Olisi vain tarvinnut kääntää tämä ryhmitys myöskin länttä\nkohti, Englantia vastaan. Oliko tämä tie poliittisesti mahdoton\nkulkea? Jokainen näistä kolmesta oli mitä ankarimmassa etujen\nristiriidassa Englannin kanssa: Ranska Egyptin, Venäjä koko Aasian\nvuoksi, Saksa kaikissa maanosissa. Näiden kolmen välillä sitävastoin\nei ollut mitään polttavia todellisia kahnauksenaiheita, ei ainakaan\nkummankaan reunimmaisen ja Saksan välillä. On erikoisesti huomattava,\nettei Europassa eikä sen ulkopuolella Ranskan ja Saksan välillä ollut\nmitään todellista kilpailua ennen Marokkoa. Kummallekin oli maapallo\nvielä kyllin suuri. Niin kauan kuin katsotaan ulkonaista oleellisuutta\nja jätetään muistot rauhaan, oli tie suurpoliittiseen yhteistyöhön\nsiis kerrassaan harvinaisen tasainen. Marokko tien sulki; mutta\nMarokkoon olisi Ranska epäilemättä saattanut päästä myöskin tällä\ntavoin, Saksan kanssa Englantia vastaan. Toiselta puolen olisi Venäjän\nja Ranskan liitto tämän ryhmittelyn avulla saanut todella olennaista\nsisällystä ja samalla lujemman kestävyyden.\n\nKun _Delcassé_ ratkaisevalla hetkellä Fashodan jälkeen 1898 hylkäsi\nSaksan ojennetun käden ja sen sijaan tarttui Englannin käteen, on tätä\nsiis katsottava historian järjettömien ja yksityispätevien tekijäin\nvoitoksi yleispätevistä. Toteamme tämän merkillepantavana tapahtumana\nja samalla lisänä Ranskan valtiolliseen luonnekuvaukseen, sitä muussa\nsuhteessa arvostelematta; sillä kansanmielialojen syvyys ja oikeutus\neivät ole tiedemiehen tuomittavissa — ne ovat sisäistä laatua olevia\nolemuksia, jotka valtiomiehen vain on ottaminen lukuun samoin kuin\nmuutkin tosiolot.\n\nMutta tiedemiehen sopii kyllä kysyä, eikö palaus ole mahdollinen,\nsittenkuin päivän mielialat tavalla tai toisella ovat tyydytetyt.\nMainittakoon tässä yksi ainoa näkökohta. Kun vuoden 1904 sopimus nyt\non toteutettu ja ententepolitiikka siis Ranskan kannalta saavuttanut\npyrkimyksensä, on asianosaisilla vapaammat kädet toistensa suhteen.\nKaikki riippuu nyt Ranskan _luottamuksesta Englantiin voimatekijänä_.\nJos Ranska rupeaa epäilemään tämän vakuuden varmuutta joko ulkoisista\nteknillisistä tai sisäisistä psykologisista syistä, niin eivät mitkään\nmuut — kauneimmatkaan — vaikuttimet voi pitää ententeä koossa. Silloin\non vinoon käännetty kehitys jälleen palautuva todellisen edun\nsuuntaan; ja viime vuosikymmen Ranskan ulkopolitiikassa jäävä vain\nvälikohtaukseksi oikean tien sivulla.\n\nMutta me menemme vielä pitemmälle ja sanomme: ei siinä kyllin, että\nsuunta on väärä, itse pyrkimys on epäilyttävä. On suuresti epäiltävää,\ntokko Ranskan tulevaisuus nyttemmin on parhaiten turvattavissa\nvalloituksilla ja laajennuksilla vieraissa maissa. Koko Ranskan\nmaailmanvallassa, jonka tuuhea lehvistö ja näköjään niin luja runko\ntähän saakka ovat kietoneet huomiotamme, on katoavaisuuden leima;\ntuulet tuivertavat sen latvaa ja maassa on mato, joka kalvaa sen\njuuria. Latvamyrsky johtuu kotoisen valtiomuodon rakenteessa olevasta\nvammasta; juurimato on tauti kansan omassa antropologisessa elämässä.\nSiinä on tosikansallisen politiikan toimiala, eikä sen tehtävä enää\nole vallanlaajennus, vaan itsesäilytys.\n\nPitkältä retkeltämme suurpolitiikan yleisessä piirissä — jonka\nmerkitys ulottuu yli koko aineemme — joudumme täten takaisin Ranskan\nsisäisiin oloihin, mutta emme enää valoisille rinteille, vaan tummien\nvarjojen alhoon.\n\n----------\n\nSuurimpina taudinoireina Itävallan ja Italian suurvalloissa olemme\ntodenneet _tärveltyneen eduskuntaisuuden_ ja vaihtelevan\npuolue-elämän, joka uhkaa hukuttaa valtion yksityispyrkimyksiin.\nTapaamme saman heikkouden Ranskassa, omituisten olojen suurentamana ja\nsyventämänä.\n\nMuoto on sama, jonka opimme tuntemaan Monte Citoriolla: ankaran\neduskuntainen perimystapa, joka tekee ministeristön eduskunnan\nleikkikaluksi, ilman tukea lujassa puoluejärjestelmässä tai muissa\nenglantilaisissa edellytyksissä. Seuraukset ovat olleet vieläkin\nhuonommat: hallitusjärjestelmä ilman vähintäkään ryhtiä,\nvaltiopäivähistoria, joka on saattanut itse edusmies-nimenkin huonoon\nhuutoon, yleisten asiain neuvottelupaikka muuttuneena yksityisten\nkunnian- ja voitonhimon yhteismaaksi. Ranskan kolmas tasavalta on noin\n40-vuotisena aikanaan ehtinyt niellä noin 50 ministeristöä;[13]\nvälikysymysmuoto antaa siinä nopean hyvästelykeinon: kysymys,\nkeskustelu ja äänestys ehkä samana päivänä. »Suuret aatteet», lausui\nkerran nykyinen presidentti _Poincaré_, »jäävät syrjään, kun\nministerien täytyy pitää pääasiana paikallaan pysymistä.» Niinpä on\ntämän maan vaikea saada lujaa hallitusta, sitäkin enemmän kun häälyvät\npuolueolot ovat erittäin epäsuotuisia sen yhtenäisyydelle. Kamarien\nmainetta himmentää Panama-skandaali (1892—03) pahana tahrana;\nkunnioitusta eduskuntaa kohtaan, jonka yksityisten edustajain\nsyyllisyys siten oli saattanut vaaraan, ei ole lisännyt istuntojen\nmelu eikä varsinkaan herrain edusmiesten päätös koroittaa palkkionsa\nlähes kaksinkertaiseksi entisestä (15 000 frangiin, paitsi vapaita\nmatkoja y. m.) Mutta minne katseemme käännämmekin yhteiselämän\nkuvassa, havaitsemme lahjottavaisuuden, huijauksen ja muun\nepäkelpouden piirteitä aina moraliseen sairaalloisuuteen saakka. Sen\noireita näemme siinä »juttujen» sarjassa, joka Ranskan uusimmassa\nhistoriassa on yhtämittainen — ritarimerkkien ja virkojen kaupasta\n(Wilsonin juttu) itse Elyséepalatsin katon alla 1887 ja oikein\njuttujen jutusta, Dreyfus-jutusta 1898—99, »maksuhuijaukseen»\n(Duez-juttu) kirkolta kavalletuilla varoilla 1910 ja\n»ruutiskandaaliin» hävitettyine asiakirjoineen 1911, jota säestivät\nräjähtelevät panssarilaivat...\n\nMitenkä on voitu joutua tähän terveen ja pätevän kansanluonteen\npohjalla? Samassa kansanluonteessa on muutamia sitä edistäviä\npiirteitä: taipumusta kuviteltuihin ihanteihin ja kaavamaisuuteen ja\nsamalla taipumuksen puutetta poliittiseen järjestymiseen ja siitä\nseuraavaa antautumista ryhmämuodosteluihin suurten ja lujien\npuolueyhtymäin sijasta. Mutta syvempi syy on itse valtiolaitoksessa,\njoka sisältää mitä syvimmälle ulottuvan ratkaisemattoman ristiriidan.\nSiinä ilmeneekin Ranskan valtion sisällinen omituisuus räikeimmin\ntähän saakka tarkastamaamme vastaan.\n\nUudella Ranskalla ei ole ollut rasituksena kansallisuuspulmaa kuten\nItävallalla tai valtiollisen yhteyden ratkaisua kuten Italialla; ne\nolivat jo ratkaistut keskiaikana. Jäljellä oli suurista\nnykyajankysymyksistä ainoastaan valtiollista ja yhteiskunnallista\nvapautta koskevat, ja niidenkin ratkaisussa esiintyi Ranska mannermaan\nesikävijäkansana. Mutta siinä on se joutunut pulmaan, jota ei vielä\nsadan vuoden kuluttua voida katsoa lopullisesti selvitetyksi. Siitä on\nkoitunut kosto, että ensimäisessä suuressa vallankumouksessa etsittiin\nratkaisua omaan entisyyteen liittäväin siteiden katkaisemisesta. Siitä\npitäen on maa heittelehtinyt yhdestä valtiomuodosta toiseen, niinkuin\nkuumesairas, joka turhaan kääntyy vuoteessaan kyljeltä toiselle\nsaadakseen lepoa ulkoapäin. Vihdoin näytti se päässeen tasapainoon\nnykyisessä tasavallassa, ja Seignobos katsoo tätä lopputulokseksi\nkehityksestä, joka neljällä hyökyaallolla (1792, 1830, 1848 ja 1870)\npyyhkäisi pois vanhan monarkkisen muurin pala palalta, kunnes\nkorjaukselle ei enää ollut kiinnekohtaa. Mutta jos katsomme pinnan\nalle historiallisessa yhteydessä, saamme syytä paljoon epäilykseen\ntulevaisuuden suhteen; valtiomuodon sopusuhtaisuus näyttää näet\nhyvinkin ontuvalta, ettemme sanoisi suorastaan teennäiseltä.\n\nKun Ranska tuhovuosien 1870—71 jälkeen kävi järjestämään sisäisiä\nolojansa, ei enemmistön aikomus ollut luopua monarkkisen valtiomuodon\nkoetellulta pohjalta. Pystytettiin siis valtiomuotorakennus,\nvaltaistuinsali keskelle; kaikki oli valmista, puuttui vain\nvaltaistuimelle nostettava mies. Mutta kilpailu oli liian suuri; oli\nkolme hallitsijasukua ja vain yksi valtaistuin. Näin ollen — ja kun\nsen hallitsijasuvun edustaja, jolla oli suurin kannatus, havaittiin\npitävän Bourbonin liljoja ilman kruunua rakkaampana kuin kruunua\ntrikoloorin (Ranskan lipun) verhoamana — ei ollut muuta neuvoa kuin\nkiireessä muuttaa sisustusta sen verran, että sopi panna tasavallan\nkyltti oven päälle.\n\nValtiomuodot ovat kuitenkin liian arkaluontoisia rakenteita voidakseen\nsietää mitä keikauksia tahansa; niillä on luontonsa eivätkä ne siitä\npääse vain komennon jälkeen. Tässä oli nyt monarkkinen valtiomuoto;\nsyvälle kuntiin tunkee valtiovalta valvovana ja järjestelevänä; yhä\nkiinteämmän keskityksen mukaan kulkevat hallinnon langat; kaikki\ntähtää yhteen keskipisteeseen, kuten kaikki kadut Parisissa kulkevat\nsäteettäisesti yhteen, »la ville tentaculaire» — mutta kun sitten\nodottaa tapaavansa väkevän koossapitävän käden, hajautuvatkin langat\ntaas ja heiluvat kaikissa tuulissa Palais Bourbonin 600 lainsäätäjän\nkeskuudessa!\n\nJo Gneist (1870) on kiinnittänyt huomiota »välitystä puuttuvaan\nvastakohtaan tasavaltaisen valtiomuodon ja yksinvaltiutta varten\njärjestellyn hallinnon välillä». Siinä on ilmeinen ristiriita.\nPerustuslaki vaatii itsehallintoa alhaallakin yhteiskunnassa\nvaltiollisen vastuun taimitarhana; hallinto vaatii lujuutta ja\nyhtenäisyyttä ylhäälläkin valtioelämän harjalla rakennon tukevuuden\nvuoksi. Niinpä on nyt itsehallinto perää pitämässä valtiossa, joka on\nkauttaaltaan rakennettu valtionhallinnon perustalle. Se on tasavaltaa\nvain pinnalta, mutta monarkiaa pohjalta.\n\nMe olemme nähneet tämän ilmiön kerran ennen, eikä juuri iloksi,\nRuotsinmaalla vapauden-aikana; sillä »kuninkaan nimileimasin» ei\ntodellisuudessa muuttanut sen valtiomuodon tasavaltaista olemusta\nenempää kuin »Elyséepalatsin isännöitsijä» nyt muuttaa Ranskan\nvaltiomuotoa. »Valtionpäämies» tässä valtiossa on vain koruhenkilö,\njoka edustaa ja pitää puheita pöydässä; hän on kyllä ylinnä, mutta\nvain samalla tavalla kuin tornin viiri — sen on vain näyttäminen,\nminne päin tuuli puhaltaa. Joka katsoo, että tämmöinen tehtävä ei\nsovellu luonteenvaatimuksiin, se ei myöskään sovellu tälle korkealle\npaikalle ja sen on vain poistuminen, kuten _Casimir Périerin_ 1895.\nRanskan nykyinen valtiomuoto vaatii edusmiehiä, ei miehiä. Ja samaan\naikaan on monarkinen hallintojärjestelmä yhä yhteiskunnan pohjalla ja\nhuutaa miehiä, ei edusmiehiä.\n\nOn selvää, että näistä kahdesta lähtökohdasta valtioelämässä lähtee\nkaksi vastakkaista virtausta. Yhtäältä pyrkii tasavaltaisuus\nlaskeutumaan pinnalta alas puhaltamaan yhteiskuntaan itsehallinnon\nhenkeä, toisaalta tahtoo monarkinen periaate kohota pohjalta pinnalle\nja saada määräysvaltaa myöskin näkyväisesti. Se on taistelua\n_kansanvallan_ ja _virkavallan_ sovittamattomien vastakohtien välillä.\nMutta lisäksi tulee, että tätä kahnausta suurentaa perimyksen voima.\nEi sovi sanoa, että Ranskan valtiomuodossa tungeksii toistensa tiellä\nvain kaksi valtiollista tyyppiä; ne edustavat samalla kahta ihan\nvastakkaista historiallista ihannetta. Toinen on Ranskan\nvallankumouksen, toinen »ancien régimen»: vanhan valtakauden.\n\nVanhaa valtakautta ei siis saatu hengiltä tuona maailmankuuluna\nelokuunyönä 1789: se on noussut haudastaan ja seuraa yhä varjona\nvirallisen Ranskan jäljessä. Yli sata vuotta on kamppailua näiden\nkahden historiallisen ihanteen välillä kestänyt, vaikka taistelukentät\nalati ovat vaihdelleet. Sittenkuin nykyinen valtiomuoto on sijoittanut\nmolemmat ilman välittäjää samaan kehykseen, on kamppailu alituinen ja\nkiihtyy tuon tuostakin ilmitörmäyksiin. Tämä herkeämätön\nvoimainmittely — yhtäältä tasavaltaisen ja monarkisen valtiomuodon,\ntoisaalta nykyisen Ranskan ja sen oman entisyyden välillä — on\nperussävynä kolmannen tasavallan historiassa. Siinä on tähän saakka\nollut kaksi päävaihetta, jotka molemmat ovat päättyneet tasavallan\nvoittoon: ensin taistelu julkista monarkisuutta, sitten\nkirkollisvaltaa vastaan.\n\nEdellisen voimme tässä kertoa lyhyesti. Vaalien jälkeen 1877 ja _Mac\nMahonin_ erottua presidentinpaikalta 1879 olivat monarkian toiveet\nviipymättömästä palautuksesta murskatut, ja myöhemmät yritykset sen\nvalmisteluun suoranaisten kaappausten avulla päättyivät yhteen\npuolinaiseen ja yhteen täydelliseen pilanäytelmään: _Boulanger_\n1888—89 (»kansallistasavallan» muodossa) ja _Deroulède_ 1899.\nBoulanger-kuplan mennessä rikki onnistui tasavaltaisen valtiomuodon\nvauriotta sivuuttaa myöskin vaarallinen 18 vuoden ikä, jonka yli ei\nyksikään Ranskan valtiomuoto sataan vuoteen ollut elänyt. Ja sen\ntulevaisuus näytti turvatulta, kun paavi 1892 käski kirkollismielisiä\n»liittymään takaisin» (»rallier») tasavaltaan, jota he tähän saakka\nolivat julkisemmin tahi salaisemmin vastustaneet.\n\nNe, jotka tässä kuurian askeleessa näkivät kaikista vaatimuksista ja\ntoiveista luopumista, erehtyivät kuitenkin suuresti. Kuuria ei\nniinkään hevillä luovu pyrkimyksistään; mutta se voi muuttaa\nmenettelytapoja. Kun monarkia, joka tunnetuista syistä on hyvin\nlähellä kuurian sydäntä, ei Ranskassa voinut raivata itselleen tietä\ntasavaltaisen pinnan puhki, niin piti sen hankkia itselleen\nsalapolkuja tasavallan kehysten sisällä; tasavaltaa piti\nhiljaisuudessa kalvettaman, kunnes eduskuntaan kerran taas saataisiin\nvalta-istuinta kannattava enemmistö. Tämä oli laskelma. Luonnollisina\naseina tämän toteuttamiseen olivat täällä n. s. kongregatsionit,\nkirkolliset yhdistykset, joiden päätoiminta on kasvatuksen ja\nhyväntekeväisyystoimen alalla. Kun kirkko täällä, kuten kaikkialla\nmuualla, on vanhojen perimysten kannattaja, oli luonnollista, että\ntämä toiminta pitäisi vireillä monarkista henkeä yhteiskunnan\npohjalla. Jo _Gambetta_ oli 1877 havainnut tämän yhteyden\n(»klerikalismi — siinä on vihollinen»), ja _Jules Ferry_ oli 1880\ntähdännyt ensimäisen iskun (»maaliskuunlain») kongregatsioneja\nvastaan; mutta tämä valmistava »sivistystaistelu» oli vain vahvistanut\nnäiden rivejä, ja 1890-luvulla kasvoi niiden vaikutus niin suureksi,\nettä tasavaltaa siltä taholta uhkaava vaara alkoi käydä ilmeiseksi.\n\nKoko tässä pyrkimyksessä on klerikalismilla ollut armeija lujana\nliittolaisena. Armeija on, kuten kirkkokin, vanhojen ihanteiden\nluonnollinen tyyssija. Ranskan upseerien ja papiston välillä vallitsi\nsiis läheiset suhteet, keskustana St. Cyrin kuuluisa sotakoulu. Vielä\nyksi liittolainen saatiin juutalaisvihollisesta liikkeestä, joka siis\nRanskassakin on ollut valtiollisena tekijanä, vaikkakin vähemmässä\nmäärässä kuin esm. Itävallassa.\n\nKolme ainesta antoi siis Ranskassa hoivaa ja toivoa monarkisuuden\naatteelle, tasavallan aatteen yhä näennäisesti versoessa. Nämä kolme\npanivat voimansa liikkeelle oikeusjutussa juutalaisen kapteeni\n_Dreyfusin_ ja hänen tuomariensa välillä (1898—99), joka maailmankuulu\n»juttu» siis inhimillisen pintansa alla piti tärkeätä vaihetta Ranskan\nvaltiollisessa puoluekehityksessä.[14] Vuonna 1898 muodostui\nliittoutuneista aineksista _natsionalistinen_ ('kansallismielinen')\npuolue, joka vähitellen järjestyi vastapuolueeksi hallitukselle\nuskollisia tasavaltalaisia vastaan. Natsionalistit edustivat siis,\njulkisten monarkistien ohella, monarkisen hallitusmuodon\npalauttamista, vaikka useatkaan heistä eivät sitä suullaan\njulistaneet. Tätä vaaraa vastaan alkoivat valtiomuodon kannattajat\npuolestaan vakavasti etsiä liittolaista.\n\nSellainen tarjoutui luonnostaan sisäpoliittisesta tilasta. Sittenkuin\nsosialismi Ranskassa oli saavuttanut tukevamman kokoomuksen 1893\nvuoden vaaleissa, pelataan valtiollista peliä siellä — samoin kuin\nItaliassa ja ylimalkaan manner-Europassa — kolmella päänappulalla:\nklerikalismi ja sosialismi kansallismielisen ja hallitukselle\nuskollisen keskustan sivustoilla. Luonnollinen suunta näyttää siten\nolevan keskustassa. Tämä »tasavaltainen keskitys» olikin sääntönä,\nsittenkuin yritys »sovintopolitiikkaan» oikeiston kanssa (_Rouvier_\n1887) oli tehnyt vararikon boulangismissa. 1890-luvun keskivaiheilla\ntehtiin käänne vasempaan, jota heti seurasi käänne oikeaan, niin että\nhallitusvaihdos _Bourgeois-Méline_ 1896 läheni todellista\neduskuntaista puoluevaihdosta; mutta Mélinen uusi sovintopolitiikka\nnäytti nyt taas johtavan mustan sivustan ylivaltaan ja valtiomuotoa\nuhkaaviin vaaroihin. Niinpä etsii valtiomuodolle uskollinen keskusta\nnyt tukea punaisesta sivustasta käännöksellä vasempaan. Vuonna 1899\nsaa maailma nähdä sosialistin (_Millerandin_) hallituksen jäsenenä; se\noli merkki hedelmällisestä yhteistoiminnasta vapaamielisten ja\nsosialistien kesken klerikalismia vastaan käytävässä ratkaisevassa\ntaistelussa, jota pääministeri _Waldeck-Rousseau_ nyt, suuren »jutun»\nvanavedessä kävi aloittamaan.\n\nTämä on toinen kehitys kuin Italiassa, jossa klerikalismi\n»poissaolevana» ei ole häirinnyt, kun taas toisaalta sosialismi on\nollut »regierungsunfähig» (hallitukseen kelpaamaton) monarkisen\nvaltiomuodon vihollisena. Tasavaltaisessa Ranskassa, jossa sosialistit\njo ovat saaneet valtiollisen ihanteensa toteutetuksi, ei\nvasemmanpuolinen kuilu ole läheskään niin syvä. Ei sentähden oudostuta\nkovinkaan, että sosialistijohtaja _Jaurès_ nyt tavataan hallituksen\nasiamiehenä ja hänen lehtensä »Humanité» miltei virallisena lehtenä.\nSe on uskollista yhteistyötä; sosiali-radikalinen kokous Toulousessa\nsyksyllä 1904 ei voinutkaan vetää selvää rajaa radikalismin ja\nsosialismin välille. Tosin ei maa silti säästynyt sosialisilta\nmaanvaivoilta, kuten Marseillen autiot satamasillat ja Loiren laakson\nhyljätyt hiilikaivokset pitkät ajat todistivat itse valtiollisten\nmannanpäivien aikana.\n\nTämä Ranska se omien rajojensa sisällä aloitti leppymättömän sodan\nklerikalismia vastaan, sittenkuin Dreyfusjuttu oli suorittu\narmahduksin ja anteeksiannoin (syysk. 1899 ja kesäk. 1900).\nWaldeck-Rousseau heitti taisteluhansikkaan ohjelmapuheessa lokak.\n1900, jossa kongregatsionit leimattiin »valtioksi valtiossa». Tunnemme\ntunnussanan hugenottivainojen ajoilta, ja tuntuu melkein kohtalon\nkostolta, että se tunnus nyt on kohdistettu katolisen kirkon edustajia\nvastaan. Tosiaan saattaa, jos on hiukan mielikuvitusta, asian kulussa\nnähdä rangaistusta katolisen kirkon vanhoista synneistä muiden\nuskontojen tunnustajia vastaan. Sillä sitä liikettä, joka nyt pantiin\nkäyntiin, ei voitu rajoittaa kongregatsioneihin; se paisuu kuin kevät-\ntai syystulva yli äyräidensä ja muistuttaa 20:nnen vuosisadan\nmaailmalle muinaisten aikojen vainoja — tosin himmeänä ja laimenneena\njäljennöksenä, kuten herkkähermoiselle ajalle soveltuu.\n\nTätä ei se kylmä, viisas valtiomies, joka hansikkaan heitti,\ntarkoittanut. Kun hän maaliskuussa 1901 ajoi läpi »yhdistyslain»\nkongregatsioneja vastaan — joka on verrattava Bismarckin\n»toukokuunlakeihin» 1873 —, tähtäsi hän ainoastaan valtiollisia\ntarkoitusperiä. Kun hän näki, että vyöryä ei voinut hillitä, erkani\nhän, kesällä 1902. Seuraajaksi tuli _Combes_, 67-vuotias, mutta\ntarmokas kuin nuorukainen tai intoilija. Nyt siirtyy taistelu\npuhtaasti kirkolliselle alalle, samalla kuin se johtaa ilmisotaan\npaavin kirkon kanssa. Jännityksen yhä enetessä kehittyy asia\nkerrassaan valtion ja kirkon eroon. Joulukuussa 1905 lakkautettiin\nv. 1801 solmittu sopimus (konkordaatti) Ranskan ja Rooman\nvälillä: »kirkon vanhin tytär» erkani pyhästä isästä ja asetti\n»uskontoyhdistykset» katolisten seurakuntien sijalle. Paavi julkaisi\nencyklikan toisensa perästä pannen vastalauseita; vastoin hänen\nkieltoansa ei mitään yhdistyksiä voitu perustaa; silloin otti valtio\nhaltuunsa seurakuntien omaisuuden ja luovutti sen kunnille. Siihen\npäättyy varsinainen taistelu, joulukuussa 1906. Ero oli tehty, valtion\nja kirkon välillä yhtäältä, Ranskan tasavallan ja paavin-istuimen\nvälillä toisaalta.\n\nToisen kerran on siis tasavalta saanut voiton vihollisistaan,\nhyökkäilevällä puolustelulla, joka on ahdistanut heitä heidän omaan\npäämajaansa saakka. Armeija ja valtio ovat »desinfisioidut»,\nvaarallinen tartuntapesä tehty vaarattomaksi. Mutta mistä hinnasta? Ei\npidä erehtyä kamppailevain aatteiden laadusta. Yksityisiä ääniä (kuten\n»Le Siècle») on tosin kuulunut, että tunnussanalle »irti Roomasta»\nolisi Ranskassakin annettava toimiperäinen sisällys: protestanttinen\nuskonto katolisen sijasta. Mutta ne häipyvät nykyaikaisten\nkuvainraastajain räyhinään. Kun kuulemme upseereja ehkäistävän\nylenemästä senvuoksi, että he ovat käyneet kirkossa lastensa päästessä\nripille, tai itse presidenttiä häväistävän sentähden, että hän,\nvaikkei tosin itse ollut läsnä, oli antanut poikansa mennä\nHerranehtoolliselle — silloin näemme selvästi, että tässä ei ole\nkysymys kristillisyyden katolisesta muodosta, vaan itse\nkristillisyydestä ja uskosta. Meidän täytyy senvuoksi myöntää\nklerikalismin pääedustajan, kreivi _de Munin_ osaksi olevan oikeassa,\nkun hän loistavassa tammikuun väittelyssä 1901 kuvasi kysymystä\nvaiheeksi »järjen kunnianhimon ja uskon välttämättömyyden iäisessä\ntaistelussa». Säestyksenä toiselta puolen kuulemme ensimäisen\ntyöväenministerin, sosialisti _Viviani'n_ sanat edustajakamarissa 8/11\n1906: »me olemme klerikalisuutta vastustavalla teollamme sammuttaneet\ntaivaan valot, osoittaessamme että niitä ei ole». Ja entinen\npääministeri _Briand_ vahvistaa 1911: »todellisen vapaamielisyyden\nlopullisten vaatimusten täyttämiseksi täytyy _Jumala karkoittaa\nkouluistamme_». Kun kuulemme semmoista puhetta, eikö ole kuin vielä\nkerran näkisimme »järjen jumalattaren» kulkevan yli Ranskan maan,\nkuten Ranskan ensimäisen vallankumouksen hurjimpina päivinä, jolloin\nsitä kannettiin ympäri Parisin katuja rouva Momoron keveässä hahmossa?\nMe näemme maan, joka on hylkäämäisillään kristinuskon.\n\nTasavalta on siis pelastanut itsensä uskonnon kustannuksella.\nYstävälliselläkin taholla on tätä kehitystä, jonka kautta\ntasavalta esiintyy »ei ainoastaan uskonnottomana, vaan vieläpä\nuskonnonvihollisena», katsottu »_Ranskan varsinaiseksi vammaksi_,\näärettömän paljoa tuhoisammaksi kuin mikään valtiollinen tauti». Niin\nkirjoittaa nimim. _Diplomaticus_ »Westminster Review»-lehdessä\nmaaliskuussa 1912, ja lisää: »sen jälkeen kuin raja klerikalismin ja\nkristillisyyden välillä sotkettiin taistelussa pappisvaltaa vastaan,\novat Ranskan kaikki uskonnollset ihanteet kuolinvuoteellaan, samalla\nkuin anarkian vuoksiaalto nousemistaan nousee politiikassa, yleisessä\nja yksityisessä elämässä». Samaan aikaan jutellaan »uudesta\nihanteesta», joka on tuleva sammuneen »alkeellisen ihanteen» tilalle\n(_Viviani_) ja lohduttaudutaan gallialaisella sukkeluudella puhellen\n»ihanteiden interregnumista» (hallituksettomasta väliajasta)...\n\nMutta puhtaasti valtiollisissakin suhteissa on voitto ollut\nkallishintainen. Se on kylmentänyt välejä Venäjään, joka ei ole voinut\nvälinpitämättömänä katsella tätä liittolaisen kirkko-inhon räikeätä\nilmaisua (ks. siv. 52 seur.) — kansainvälinen heilahdus tapahtui\nkeskellä kirkkoriitaa. Se on vakavasti vahingoittanut Ranskan\nvaltiollisia mahdollisuuksia Levantissa, joita tähän saakka koulut ja\nlähetystoimi ovat vireillä pitäneet; tämän propagandan välineet ovat\nnimittäin samanlaatuisia kongregatsioneja, joita vastaan kotona on\nkäyty hävityssotaa. Se on ilmeisesti järkyttänyt itse tämän\npropagandan kansainvälistä perustaa, nimittäin sulttaanin kristittyjen\nalamaisten suojelusoikeutta (ks. siv. 20); vai onko paavi edelleenkin\nsuostuvainen pitämään voimassa tätä etuoikeutta, sen jälkeen kuin\nRanska on hänestä irtaantunut? Välien rikkominen paavin-istuimen\nkanssa on tuottanut senkin vaaran, että paavi luopuu vastarinnastaan\nItalian valtiota vastaan, s. o. että kilpailevaa suurvaltaa\nvahvistetaan.[15]\n\nOnko mikään palaus mahdollinen? Alussa ihmeteltiin kuurian\nkärsivällisyyttä ja hillittyä esiintymistä, ja Albin Geyer (Jahrb. der\nWeltgeschichte, 1903) lausui varsin luonnollisen arvelun, että kuuria\npiti koko juttua vain »pitkänä heilahduksena vasemmalle», minkä\njälkeen katuva tytär jälleen palajaisi pyhän isän syliin. Ei edes niin\nkokenut historioitsija kuin Lamprecht saattanut uskoa tätä\nirtaumista todenperään tarkoitetuksi, huolimatta Ranskan kansan\n»voltaireläisyydestä».[16] Tähän mennessä (elok. 1912) ei kuitenkaan\nole minkäänlaista todellista sovinnon merkkiä näkynyt. Kuurian\npolitiikka on muuttunut jyrkästi torjuvaksi »non possumus»-kannaksi,\nja katolisten tasavaltalaisten yhdistys Ranskassa (»Le Sillon») on sen\nkäskystä hajoitettu 1910. Välit ovat kokonaan poikki.\n\nVielä vaikeampaa on arvioida vastavirran mahdollisuuksia maassa\npuhtaasti uskonnollisella alalla. Mitä kansansielun pohjalla liikkuu,\nvaatii aina aikaa kiteytyäkseen täyteen tietoisuuteen. On siis\nmahdollista, että »Ranska janoaa Jumalaa», kuten Paul Sabatier sanoo\n(1912); sitä tekisi mieli olettaa maasta, joka kuitenkin pääosaltaan\nvielä on maanviljelysmaata ja jossa naisella on niin suuri\nvaikutusvalta. Tähän tulee lisäksi sellaisia puhtaasti käytännöllisiä\nnäkökantoja kuin että uusi järjestelmä on alkanut rasittaa kansaa\nkouluveroilla kasvatuksesta, jonka kirkolliskoulut ennen antoivat\nilmaiseksi. Mutta yleisissä vaaleissa 1906, keskellä taistelun\nkuumuutta, ei havaittu minkäänlaista käännettä; päinvastoin kasvoi,\noikeistoryhmien kustannuksella, se noin 100 äänen enemmistön\nomistanut eduskuntayhtymä, johon taisteluhallitus oli nojautunut\n(vasemmistotasavaltaiset, radikalit, radikalisosialiset ja\nsosialistit), niin että yhtyneellä vasemmistolla oli uudessa kamarissa\nyli 400 miestä. Ja kirkollisesta »tilinteosta» kiihtyneet intohimot\ntyyntyivät merkillisen pian jo seuraavana vuonna.\n\nSosialiradikalinen hallitus oli siis saanut kansan tilinpäästön\nkirkkopolitiikastaan. Vaara oikeiston leppymättömien puolelta näytti\nolevan voitettu. Nyt piti liittolaisen äärimmäisessä vasemmistossa\nsaada palkintonsa n. s. sosialipolitiikassa. »Me kuljemme nopeaa\nvauhtia sosialistivaltiota kohti», riemuitsi _Jaurès_ ministeristön\nvaihdoksen johdosta maaliskuussa 1906. Mutta tässä tapahtui sensijaan\ntoisenlaatuinen käänne. Ennen pitkää ilmeni yhtymässä railoja,\njotka pian pakottivat hallituksen jälleen palajamaan vanhaan\nkeskityspolitiikkaan, rintama sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan\n— rajaviiva tosin tuntuvasti lähempänä vasemmistoa.\n\nTaisteltaessa valtiomuodon julkisia tai salaisia vastustajia vastaan\non näet itse valtiojärjestys joutunut yhä suurempaan vaaraan.\nHajoittavat voimat, joita tasavalta oli kutsunut avukseen tai jättänyt\nrauhassa versomaan, nousevat nyt ylös syvyydestä ja kääntyvät olevia\noloja vastaan. Se taipumus valtiolliseen vallattomuuteen, jota Laurin\n(1910) havaitsee ranskalaisten veressä ja joka Parisin-kommunissa 1871\npuhkesi niin kaameaan lieskaan, alkaa tihentyä hajaannusliikkeiksi,\nmilloin satunnaisemmin ja viattomammin maakunnissa taloudellisista\naiheista (viininviljelijämellakat Languedocissa 1907 ja Champagnessa\n1911), milloin säännöllisesti ja kohtalokkaasti kehkeytyen\nsosialisella alalla: työläismaailma alkaa nyt järkyttää yhteiskunnan\nperusteita, pidettyään niitä lakkaamattomien lakkojen kautta\nhuojumassa.\n\nDreyfusjutun voittajat, sanoo Georg Brandes (1912), tahtoivat herättää\nRanskan oikeudentuntoa, mutta heikensivät samalla sen voimaa, ja\nsaivat surukseen nähdä taistelunsa synnyttäneen _Hervén_ kaltaisia\nmiehiä. Paljoa vaarallisempi kuin tämä puhtaan anarkismin apostoli\n(»La guerre sociale») on kuitenkin työläisten ammattiyhdistyksissä\n(syndikaateissa) järjestetty anarkismi, joka luokan nimessä on\njulistanut yhteiskunnalle, valtiolle ja isänmaalle ilmisodan, joka\npitää yhteiskuntaa alituisessa piiritystilassa »ulkonaisen paineen» ja\n»suoranaisen toiminnan» kautta (lakko vakituisena harjoitteluna\n»sabotagen» — työvälineiden tärvelyn — sissisotaan ja »suurlakon»\nratkaiseviin taisteluihin) ja joka pohjimmaltaan pyrkii asettamaan\nsyndikaatit vanhan valtion tilalle uuden yhteiskunnan soluiksi. Jo\n1895 irtautui tämä liike _syndikalismina_ eduskunnallisesta\nsosialismista ja keskittyi C. G. T:hen (Conféderation Générale du\nTravail: työn yleisliitto); mutta vasta vuosikymmentä myöhempään alkaa\nse esiintyä mahtina Ranskan julkisessa elämässä, »Le mouvement\nsocialiste» pää-äänenkannattajana ja _George Sorel_ profeettana sekä\n»työpörssit» imuletkuina maakunnissa. Nyt alkoivat valtionpalvelijat\nkulkulaitos-alalla virrata sen lippujen alle, ja vihdoin\ntoimeenpantiin vanhan yhteiskunnan säikyttämiseksi hyökkäyksiä sen\nelinhermoja vastaan: P. T. T.-lakko (posti, telegrafi ja telefoni)\nkeväällä 1909 ja rautatielakko syksyllä 1910, joista jälkimäinen\nhetkeksi kokonaan eristi Ranskan sen mahtavimmista naapureista.\n\nTasavallan hallitus on tässä joutunut täyttämään alkeista\nvelvollisuutta puolustaa valtion itsesäilytystä sisäänpäin; ja kun\nvanhasosialismi eduskunnassa ei tahdo tai uskalla kokonaan kieltää\nisäntunteitaan näitä ulkopuolella olevia liikkeitä kohtaan, on\nvälttämättömänä seurauksena ollut valtiollinen ero porvarillisen\nradikalismin ja sosialismin välillä. Sosialipoliittinen uudistustyö on\nedistynyt hitaasti (työväenministeriön perustaminen 1906,\nvanhuudenvakuutuksen toimeenpano 1910), samalla kuin tasavallan voimia\non vaadittu kolmanteen taisteluun elämästä — tällä kertaa\nvasemmistorintamalla.\n\nTasavallan johtajina tässä viimeksimainitussa taistelussa on\nrinnakkain ja toistensa jälkeen esiintynyt kaksi huomattavaa miestä,\n_Clémenceau_ (pääministerinä 1906—09) ja _Briand_ (1909—11); edellinen\nvanhaa vapaamielistä lajia, ehkä viimeinen vallillaseisoja vuodelta\n1789, kolmannen tasavallan uskollisin poika Gambettan ja Ferryn\njälkeen ja samalla sen terävin miekka eduskunnassa — jälkimäinen\nuudenaikaisempaa laatua, sosialistileiristä lähtenyt mies, joka\nkerskui »erinäisistä isänoikeuksista suurlakko-aatteeseen», jota\nvastaan hän sitten joutui taistelemaan aina »laittomien keinojen»\nrajalle ja sen rajan sisäpuolelle saakka (puhe 29/10 1910). Clémenceau\nnousi heti vastustamaan Jaurèsia eduskunnassa — (»ihminen on\nparannettava, eikä yhteiskuntamuoto», 18/6 1906; »työmiesten ei tule\nolla orjia, mutta ei myöskään hirmuvaltiaita», 11/3 1907) — ja siitä\npitäen tulivat näiden kahden väittelykamppailut eduskunnassa melkein\nyhtä säännöllisiksi kuin valtakunnankansleri Bülowin ja Bebelin\nvälillä Saksan valtiopäivillä. Toiminnassa ei hallitus kuitenkaan ole\nosoittanut yhtä suurta voimakkuutta ja vasta suuren rautatielakon\njälkeen sai se ryhtiä taivuttamaan eduskunnan vakavaan päätökseen\n(»Briandin laki» sabotagea ja valtionpalvelijain lakko-oikeutta\nvastaan 1911).\n\nNäyttää ilmeiseltä, että eduskuntavaltiuden osakkeet ovat näissä\noloissa laskemassa. Sitä on nimitetty »voimattomuuden, turmeluksen ja\nanarkian vallaksi» (välikysely kesäk. 1909), eikä ainoastaan\nkansallismieliseltä taholta. Anarkia leviää hivuttavana tautina\nvaltionruumiiseen; se ei pysähdy vain yhteiskunnalliselle alalle, se\njäytää kaikkialla hallinnossa, syö merisotavoimaa ja aiheuttaa\ntappioita kuin ilmisodassa (panssarilaivat Jena 1907 ja Liberté 1911;\nmeriväentutkimuskomissioni 1909), hiipii aina ulkoasiainministeriöön\nsaakka (neuvottelut Saksan kanssa 1911), liikkuu avoimesti kaduilla ja\nturuilla ja aiheuttaa yleistä epävarmuutta (»apachit», »autorosvot»\n1912) enemmän kuin nykyaikaisessa oikeusyhteiskunnassa on\nlaatuunkäypää. Ranskassa alkaa kasvaa voimakas järjestyksen kaipuu ja\nsen ohella yhä suurempi halveksuminen »naurettavia tyranneja» kohtaan\n(Leyret 1911) nykyisessä eduskunnassa ja vahvempi epäilys yleensä\nheidän poliittisen suuntansa oikeudesta.\n\nVielä vuoden 1910 yleisissä vaaleissa ei tosin tämän vaikutusta ole\nhavaittavissa: monarkistit menettivät jälleen parikymmentä paikkaa ja\nsosialistit voittivat saman verran, edellisten vaaka (mukaanluettuna\nsuuresti harvenneet kansallismieliset) painui alle ja jälkimäisten\nnousi päälle 100, mutta keskusryhmä pysyi melkein ennallaan ja\nvaltiolle uskollinen oikeisto säilytti n. 60 ääntänsä. Mutta\nvaikkakaan vaalikoneisto ei vielä petä vallanpitäjien toiveita ja\ntemppuja, niin eivät he kuitenkaan saata salata itseltään, että maan\nluottamus on vähenemässä. Itse Jaurès puhuu »uuden mélinismin»\ntulosta, s. o. 1890-luvun oikeistotasavaltalaisuuden palajamisesta.\nKonjunkturi on siis uuden sovintopolitiikan puolella, nykyisen suunnan\nasemesta, jossa useinkin olemme nähneet molempain siipien toimivan\nyksistä puolin eduskuntataktiikassa (kuten _Clémenceaun_\nkukistamisessa heinäkuussa 1909). Tämä on sisäpoliittisena\nedellytyksenä _Poincarén ministeristölle_ tammikuusta 1912 ja\n_suhteellisten vaalien_ toimeenpanolle saman vuoden kesällä; yhä\nvoimakkaamman yleisen mielipiteen pakottamana »sosialiradikalinen»\nenemmistö, joka koko tämän vuosisadan ajan on vallinnut Ranskan\neduskuntaa, on täten kukaties vahvistanut oman kukistumisensa.\n\nMiespolvea jälkeen ensimäisen »suuren ministeristön» (_Gambetta_\n1881), joka osoitti vanhan oikeiston vaikutusvallan loppua\neduskunnassa, näemme siis nyt Ranskan valtiolaivan käännähtävän\nhiukkasen oikealle uusi »suuri ministeristö» komentosillalla. Ovatko\nkaikki valtiomuotoa uhkaavat vaarat sillä torjutut? Kaksi kertaa ennen\non tämmöinen suunnanmuutos merkinnyt monarkian osakkeiden nousua;\nemmekä voi erehtyä jälleen ilmenneen tämänsuuntaisia merkkejä,\nhuolimatta vaalipuntarin osoituksesta 1910. Kirjallisuudessa (Maurice\nBarrès, erikoisesti »Le roman de l'énergie nationale» I—III,\n1897—1902), sanomalehdistössä (Charles Maurras, »Action française»),\naatteen levittämisessä toiminnan kautta (nuorisoyhdistys »Camelots du\nRoi») nostaa _nuoroikeisto_ päätänsä huomattavasti monarkissävyisenä —\nei ilman henkistä yhteyttä Comten ja Rénanin, kuten syndikalistit\nProudhonin kanssa — ja nämä »perimykselliset» (»traditsionalistit»,\nkuten Guy-Grand heitä nimittää) tapaavat hyvin muokattua maaperää\nsivistyneiden luokkien mielipiteissä. Mikäli nykyinen hallinto on\nollut kykenemätön turvaamaan järjestystä ja varmuutta valtion sisäistä\nvihollista vastaan, sikäli on ymmärrettävääkin, jos uskollisimmatkin\nkansalaiset siirtävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä hallitsevista\nitse valtiomuotoon, muuntavat yhteiskuntarauhan kaipuunsa lujan käden\nkaipuuksi valtakunnan johtoon.\n\n»Te olette avanneet ovet uudelle vallankumoukselle tai\nkeisarivallalle», sanoi natsionalisti _de Clagny_ Clémenceaulle vasten\nkasvoja kesällä 1909. Kuutta vuotta ennen, keskellä kultturitaistelun\ntuoksinaa, syytti entinen ministeri _Leygues_ samasta Combesia: »Te\nolette valmistaneet tietä keisarivallan palaukselle.» Ennustukset,\nettä Ranskan vapaudenaika lähestyy loppuansa, käyvät yhä lukuisammiksi\n(»Gaulois» valmistaa mieliä siihen joka päivä). »Minä kuulen kaukaa\nhevosen kavionkapseen, mutta en vielä erota ratsastajaa», lausui\nranskalainen pääministeri (Dupuy) jo Dreyfusjutun aikana. Tämä on\nasema, lyhyesti sanoen. Päivän melun keskitse Ranskassa olemme\nkuulevinamme ratsun yhä lähenevän, vuosi vuodelta aina likempänä;\nmutta ratsastaja on yhä näkymättömissä. Eduskuntasumusta hahmottuvat\nyhä selkeämmin kruunun ja valtaistuimen piirteet; emme vain näe\nvaltaistuimelle nousevaa miestä. Ainakin näyttävät viralliset\nkruununtavoittajat, Orleansin prinssi Filip ja prinssi Viktor Napoleon\nhuonosti tyydyttävän voimakkaan käden kaipuuta kansassa; eivätkä ne\nmanifestit, joilla he silloin tällöin muistuttavat olemassaoloaan\n(kuten 1909 ja 1910), ole heittäneet kipinää ruutitynnyriin.\n\nSe näyttääkin nykyään olevan Ranskan kolmannen tasavallan päävakuus,\nettei nähdä kruununperijän personaa. Se on samalla myöskin\neräänlaisena takeena maailmanrauhasta; sillä tasavalta pelkää — eikä\nilman syytä — että kostaja on nouseva sodasta.\n\nTasavallan ei vielä puolenkaan vuosisadan pituista historiaa\nsilmätessä on aina sen ansioksi luettava, että se ylimalkaan on\njaksanut pysyä pystyssä ja pysäyttää vallankumousten ja\nvaltiokaappausten kiertokulun. Se on myöskin hankkinut maalle maailman\nlähinnä suurimman siirtomaavaltakunnan. Psykologisen yhteyden\nymmärtää: ulkoisella suuruudella ja loistolla on se pyrkinyt\npeittämään vaarallisia sisäisiä railoja. Yhtäkaikki tuntuu kuin se nyt\nolisi itseään tuhoamassa, kun se on rakentanut jättiläistalonsa\nyhteiskunnan oman elinehdon: maallisen ja hengellisen esivallan\ntottelemisen kustannuksella. Me alamme aavistaa, että nuo suuret\nrakennukset ovat vain Potemkin-seiniä ja tasavallan voitot kotona\nPyrrhuksenvoittoja ennen kukistumista.\n\nTämä kehitys johtuu pohjaltaan siitä, että valtiomuodon\nristiriitaisuuden ja historiallisen vastakkaisuuden ratkaisua on\netsitty yksinomaan vasemmistotaholta. Taistelussa kansan- ja\nvirkavallan välillä on edellinen päässyt voitolle ja väärinkäyttänyt\nvoittoansa, lainsäätäjä on pitänyt toimeenpanevaa valtaa tavallansa\npiiritystilassa alituisesti puhkoen raja-aitaa, kuten Ruotsissa\nvapauden-aikana; siten on kyllä käytännössä pulma ratkaistu\n(Seignobos), mutta siinä on myöskin hallinnon nykyisen anarkian juuri.\nSiihen ei näytä olevan muuta parannuskeinoa kuin ratkaisu\noikeistosuuntaan, monarkian palauttamisen muodossa.\n\nJos niin kävisi, silloin olisi rakenteellinen yhtenäisyys\nvaltiolaitoksessa palautettu yhtäältä ja se ainainen taudinsiemen,\njoka nykyisessä valtiorakennekahnauksessa on, lopullisesti hävitetty.\nValtiomuodon kuolema vahvistaisi siis valtion elämää. Niin\nturmiollinen kuin nykyisen tilan täytyykin olla maalle ja niin\nrepelöivää kuin onkin sen sisäinen riita, emme kuitenkaan uskaltaisi\nvarmasti sanoa oltavan alaspäinmenossa, ellei päivän ilmiöiden päälle\nlankeisi synkempi varjo — varjo kansasta, joka on alkanut menettää\ntahdon ruumiillisesti itseänsä uudistaa.\n\nKatsellessa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat suurvaltain voimaan tai\nheikkouteen, olemme tähän saakka liikkuneet maantiedollisilla,\nkansatieteellisillä, yhteiskuntataloudellisilla ja\nhistoriallisvaltiollisilla aloilla, mutta emme puhtaasti\nantropologisilla, sillä tarkastamaimme kansojen elämä ei ole\nosoittanut mitään luonnottomuutta. Ranskan suhteen on meidän nyt\navattava aivan uusi lehti, lukeaksemme siinä tuomion sen\ntulevaisuudesta säälimättömän selkeänä.\n\n----------\n\nEnsi silmäyksellä Ranskan väestötilastoon hämmästyttää _väkiluvun\nkasvun heikkous_. Se ei ole viime puolivuosisadan aikana kohonnut edes\n2.5 ‰ (vuosikymmenten keskimäärältä) ja on viime vuosikymmeneltä\n(maalisk. 1901 — maalisk. 1911) tuskin 1.7 ‰, kun Europan yleinen luku\nnyt lähenee 10 ‰. 64 000 on kaikki, minkä tämä suuri kansa on kasvanut\npääluvulta vuodessa nykyisen vuosisadan alusta alkaen.\n\nJos nyt edelleen etsimme taulukoista tämän seisahduksen syytä, näemme\nheti että se ei ole siirtolaisuus. Päinvastoin antaa muuttelu\ntulokseksi keskimäärin voittoa, viime kymmenvuodelta noin 40 000\nvuodessa. Luonnollisen väenlisäyksen tilille syntyneisyysylijäämän\nkautta jää siis keskimäärin vain 24 000; se on vähemmän kuin Tanskassa\nja Norjassa eikä puoltakaan siitä mitä Ruotsissa; ei edes yhtä joka\ntuhatta kohti, kun Europan yleinen lukumäärä samaan aikaan on yli 12.\nTässä kuvastuu Ranskan luonnoton asema suorastaan kammottavalla\ntavalla; ja jos selailemme vuosiluetteloita, niin näemme kuoleman\nsaaliin useammin kuin kerran elämän satoa suuremmaksi; niinpä vuosina\n1890, 1891, 1892, 1895, 1900, 1907 ja 1911, viimeksimainittuna vuonna\nteki ero kokonaista 35 000 henkeä.\n\nSiispä riippuu Ranskan heikko uusiintuminen fyysillisestä syystä:\nliian suuresta kuolleisuudesta tai liian pienestä syntyneisyydestä.\nSeuraava silmäys tilastoon poistaa heti edellisen vaihtoehdon;\nkuolleisuus vähenee kuten yleisestikin Europassa ja on nyt aivan\nsenmukaisessa määrässä, alle 20 tuhatta kohti. Se on siis\nsyntyneisyys, itse elämänlähde, joka ehtyy. Ja siitä antavat numerot\ntaas kammottavia todistuksia; kun Europan yleinen luku on 35 ja\nLänsi-Europan ummelleen 30, on Ranskan luku 20 ja 21 välillä. Italian\n34—35-miljonainen väestö synnyttää vuosittain 350 000 lasta enemmän\nkuin Ranskan 39-miljonainen. Sata vuotta sitten, kun Ranskassa oli 27\nmiljonaa asukasta, syntyi siellä vuosittain 900 000 lasta; nyt on\nväkiluku 12½ miljonaa suurempi, mutta vuosittain syntyy vain 750 000.\nLänsi-Europan keskimäärän mukaan pitäisi luvun olla 1 200 000; Ranskan\non siis merkittävä kirjaansa _450 000 hengen vuotuinen tappio_.\n\nMenemme edelleen ja toteamme syyt syntyneisyyden vähyyteen: niiden\ntäytyy olla joko avioliittojen vähyydessä tai perheiden\nlapsiköyhyydessä (kun aviottomat syntymät pääsummaan nähden\nmerkitsevät mitättömän vähän). Tässäkin antaa tilasto selvän ja\npätevän vastauksen. Avioliittoja solmitaan Ranskassa jokseenkin yhtä\nrunsaasti kuin muualla, yli 7½ ‰; olimme sitä odottaneetkin, kun\naviollisuus kaikissa maailman tilastoissa ylimalkaan osoittautuu\ntaloudelliseksi kysymykseksi, joka riippuu yleisestä vauraudesta. Yli\n300 000 paria astuu vuodessa papin tai määrin eteen; mutta samalla on\nsyntymisten luku ainoastaan 750 000 — mikä on keskimäärin 2.5 uusia\navioita kohti, kun tämä suhde Europassa kokonaisuudessaan on paljoa\nyli 4.\n\nOlemme nyt viimeisessä tienhaarassa, jossa meidän on valittava kaksi\nselitystä Ranskan salaisuuteen: riippuuko syntyneisyyden vähyys\nluonnonlaista, vähenevästä elinvoimasta, vaiko ihmisten vapaasta\ntahdosta? Edellisessä tapauksessa täytyy luvun pienuuden tulla esiin\nsuhteettoman suuresta määrästä lapsettomia avioita, jälkimäisessä\ntapauksessa lapsiköyhien perheiden lukuisuudesta. Ja tännekin ulottuu\ntilaston Ariadnelanka: ihan lapsettomia avioita on nykyään tuskin\nenempää kuin 40 vuotta sitten ja kuin tilastossa on yleistä. Ei ole\nsiis mitään syytä epäillä rodun alkavan kuoleentua; sitäkin vähemmän\nkun sama ranskalainen veri Kanadassa osoittaa erittäin suurta\nhedelmällisyyttä. Niinpä on tieteellisesti todistettu, että Ranskan\nvammana on luonnottoman pieni, s. o. ehdoin tahdoin rajoitettu\nlapsimäärä perheissä. Me näemme _omasta tahdostaan väenpuutteessa\nolevan kansan_.\n\nIlmiön maantiedollinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen näyttää\nmeille sen vaikuttimetkin. Se kohoaa huippuunsa kaakossa (aina alas\nsyntymälukuun 13) ja ylimalkaan varakkaissa maalaisseuduissa sekä\nyleensä varallisissa luokissa. Ranskalaisten perheiden suuruus on\nvastakkaisessa suhteessa niiden varallisuuteen; mitä varakkaampi\nyhteiskuntakerros, sitä vähemmän lapsia. Laskelma on selvä: mitä\nvähemmän lapsia, sitä helpompi ja parempi heidän toimeentulonsa, sitä\nsuurempi vakuus omaisuuden säilymisestä suvussa, minkä Code Napoléon\nmuutoin saattaa vaaraan säädöksellään perintöoikeuden yhtäläisyydestä\n— ja sitä vähemmän rasitusta samalla vanhemmille. Kun luonnollinen\ntunne yhtyy tähän taloudelliseen laskelmaan, rajoittuu vanhempien\ntoivo yhteen poikaan ja yhteen tyttäreen, ja ilmiötä nimitetään\nsentähden yksinkertaisesti _kaksilapsijärjestelmäksi_. »Ranska syö\nkolmannen lapsensa» (Dupin).\n\nTämä ilmiö ei tosin ole yksinomaan ranskalainen; se on tunnettu\nnykyaikaan myöskin Australian uutisasukkaiden ja Yhdysvaltain ylempäin\nluokkien keskuudesta eikä sitä tykkänään puutu muualtakaan. Mutta niin\npitkälle kehittyneenä kuin nykyisessä Ranskassa on se esiintynyt\nainoastaan muinaisuuden viimeisinä aikoina. Niinpä valittaa Polybius\nsitä Kreikan suhteen toisella vuosisadalla e. Kr., ja hän käyttää\nsanoja, jotka täydelleen soveltuvat meidän päiviemme Ranskaan. Keisari\nAugustuksen aviolainsäädäntö viittaa samaan suuntaan Rooman tasavallan\nviimeisten aikojen suhteen. Järjestelmää kehitettiin sitten yhä\nedelleen, kunnes koko vanha aika vihdoin hukkui »barbaarien»\nkansamereen. Tämä kaksilapsijärjestelmän ja vanhan ajan kukistumisen\nyhteensattumus ei ole mitään satunnaista, katsoipa sitä kuten\nBeloch vain oireeksi tai kuten Fahlbeck suoranaiseksi syyksi.\nKaksilapsijärjestelmä oli se tauti, joka tappoi antiikin, tai ainakin\nse tie, jota myöten turmio tuli. Tie on hyvin luonnollinen. Sillä\nhistorialla on tyhjyyden kammo samoin kuin luonnolla. Valtio, jonka\nväkiluku on vähenemässä, vaikuttaa ympäristöönsä kuin barometrin\nminimi ilmassa: se imee itseensä ympäröivät kerrokset. Niin sekaantui\nkeisariajan Rooman väestöön yhä enemmän barbaari-aineksia. Ja samaten\npysyy Ranskan väkiluku tasoissa jo nyt ainoastaan naapurimaista\ntapahtuvien muuttojen kautta. Olisiko sitten sen kultturi\nhenkivakuutuksena, maahanmuuttajien ranskalaistumisen kautta, kuten\nLichtenberger (1912) uskoo? Siinä jää huomaamatta, että sellainen\nsulattaminen ajan pitkään ehdottomasti kalvaa kansakunnan omaa ydintä.\nSiitä tulee lopuksi toinen, uusi kansa. Ei mikään siis näytä, sanoo\nSundbärg 1910, »enää voivan estää Ranskan kansaa, käytännöllisesti\nkatsoen, _kuolemasta sukupuuttoon_».\n\nOn jo matemaattisesti selvää, että kaksilapsijärjestelmän täytyy\nsaattaa sukupolvien nousu seisahduksiin; sillä »eiväthän kaikki\nkaksilapsisten perheiden jälkeläiset elä kunnes he vuorostaan\nperustavat kahdenlapsenperheitä, eivätkä kaikki kypsään ikään ehtineet\nmene naimisiin». — Fahlbeck (1902) on tehnyt laskelman, kansankasvulle\nmahdollisimman suotuisissa olosuhteissa, ja saanut tulokseksi\nkaksilapsijärjestelmästä suurimman syntyneisyyden 10½ tuhatta kohti;\nniin pitkälle ei kuolleisuutta koskaan voitane pysyvästi alentaa.\nKansallisuuskannalta on siis tämä järjestelmä kuolintauti; ja on se,\nkuten Viktor Rydberg huomauttaa, »sitä kavalampi, kun se tappaa kansan\nilman että ne yksilöt, jotka kansan muodostavat, tuntevat siitä\nkärsivänsä». »C'est la mort par le chloroforme» — se on nukutuskuolema\n— huudahtaa Bertillon.\n\nYksilöisyyden riittämättömyys ratkaisemaan ihmisen arvoitusta ilmenee\ntuskin koskaan räikeämmässä valossa, kuin milloin se näin hyvässä ja\nviisaassa huolenpidossa yksityisistä salamurhaa kansan. Tosin esiintyy\ntässä myöskin epäjaloja vaikuttimia: vanhempien halu itse nauttia\nelämää ilman kovin häiritseviä sivuvaikutuksia. Ilmiö on kapinaa\nkunkin polven velvollisuutta vastaan huolehtia suvun säilymisestä,\nsiis puuttuvaa vastuunalaisuudentunnetta kehitystä kohtaan. Tämä se\ntekee taudin hengenvaaralliseksi kansalle ja valtiolle. Jos\nkaksilapsijärjestelmä olisi vain taloudellinen kysymys — kuten\navioisuus pohjaltaan on — niin voisi kenties odottaa, että\nsiirtomaavallasta lisättyine työ- ja rikastumistilaisuuksineen tulisi\nvastapaino ja parannus; mutta järjestelmä on alkeista sielullista\nlaatua. Se on harkitsemalla punnitun käsityskannan luonnollinen ja\nvitkaan kypsynyt hedelmä. Kun on jouduttu niin pitkälle, että suurta\nlapsijoukkoa katsotaan onnettomuudeksi, melkeinpä häpeäksi, niin että\nristiäisissä _säälitellään_ kuten hautajaisissa — silloin sopii kai\nepäillä palauksen tuloa. Sehän on koko maailmankatsomus, joka olisi\nkäännettävä. Järjestelmä on syvässä oleellisessa yhteydessä koko\najanhengen kanssa, sen vapaa-aatteisuuden ja yksilöllisen\nitsekylläisyyden kanssa historiallisen vapaamielisyyden nimessä.\n\nSentähden sitä onkin, käsittääksemme, sekä siveellisillä että\nlainsäädännöllisillä keinoilla mahdoton parantaa. Rooman tasavallassa\nsaattoi kunnianarvoisa _Metellus Macedonicus_ (itse sangen monen\nlapsen isä) sensorina teroittaa velvollisuutta solmita avioita ja\nsynnyttää maalle poikia kansalaisrasituksena, jonka valtio säätää\nkunnon kansalaiselle samoin kuin vero- ja asevelvollisuuden. Ranskan\nkolmannessa tasavallassa pitävät sellaiset miehet kuin senaattori\n_Piot_, kansantaloustieteilijä Leroy-Beaulieu, tilastotieteilijä\nBertillon samanlaista puhetta. Viimeksimainittu perusti 1896\n»kansallisen yhdistyksen Ranskan väestön lisäämiseksi», johon 1908\ntuli lisäksi »suurten perheiden isien ja äitien liitto». Eikä tyydytä\nainoastaan asian periaatteelliseen ajamiseen ja ylimalkaisiin\ninnostamisiin: mitä moninaisimpia ehdotuksia tehdään, parannusta\netsitään uudistusten kautta verotuksen alalla (ylenevä vero pienille\nja aleneva suurille perheille, verovapaus neljännen lapsen jälkeen,\nBertillon), palkkausjärjestelyssä (luokittelu lapsiluvun mukaan,\nperiaatteessa hyväksytty eduskunnassa 1905 ja jo osaksi toteutettu\nvaltionhallinnossa; virkojen varaus kolmen lapsen isille,\nLeroy-Beaulieu 1908), palkitsemalla suuria perheitä (500 fr.\nkolmannesta lapsesta, Leroy-Beaulieu), asevelvollisuuslainsäädännössä\n(helpoituksia naimisissa oleville sotilaille, Bertillon;\nlaajempi velvollisuus poikamiehille, anomus senaatissa 1910);\nperintölainsäädännössä (oikeus testamentin kautta määrätä osasta\nomaisuutta; Bertillon; sama oikeus kaikille jälkeläisille, isänpuolta\nkatsomatta, kenraali Toutée 1902; suoranainen rajoitus poikamiesten\noikeuteen), valtiollisessa vaalilainsäädännössä (niin monta ääntä\nperheenisälle, kuin perheenjäseniä on, Bertillon). Mutta tähän saakka\non asia jäänyt periaatteellisiin lausuntoihin eduskunnassa ja\nmuutamiin varovaisiin kokeiluihin käytännössä. Sillä nykyaikainen\nvaltio tuntee rajoituksensa yksilön vapaata tahtoa vastaan, ja Ranskan\nvaltio varsinkin. Ja vaikkapa valtio uskaltaisikin ryhtyä yritykseen\nkaikkien näiden ohjeiden mukaan, niin eivät ne kuitenkaan ole muuta\nkuin näennäisiä, ettemme sanoisi puoskarin, parannuskeinoja, ja moni\nniistä osoitti jo Rooman keisarikunnan aikana olevansa kykenemätön\najan pitkään masentamaan niitä syvällä piileviä voimia, jotka ovat\nvamman syynä.\n\n»Väkiluvun kasvaminen», sanoo Georg Waitz (1862), »ei aina merkitse\nelinvoimaa, mutta väkiluvun väheneminen merkitsee aina rappeutumista».\nKoko historia vahvistaa tämän todeksi, ja erityisestikin siellä missä\nväestön väheneminen johtuu siitä että yksilöt yleisesti muuttavat\nluonnon salaisinta järjestelyä. Silloin on kansan terveys murtunut.\nRanskan väkiluvun kasvun pysähtyminen on ilmiö, joka auttamattomasti,\njärkähtämättömästi osoittaa kansan olevan rappeutumassa. Älköön\nväitettäkö että sen runsas henkinen viljelys todistaa päinvastaista,\nsillä siinäkin on Ranskan johtaja-asema jo mennyttä; ja muuten, taide\nvoi elää kauan muistoilla ja kiihoittimilla, tiede taas viihtyy hyvin\nvähenevän miehuudenvoiman ilmapiirissä — hämärän tullenhan Minervan\nlintu lähtee lentoon...\n\nRappeutuminen onkin jo alkanut ilmetä, vieläpä samoissa yksilöissä,\njoiden hyödyksi järjestelmää sovitetaan. Muutamilla tahoilla\nlohduttaudutaan ajatuksella, ettei ole vaarallista, vaikkei voidakaan\n»kilpailla neekerien ja kaniinien kanssa lastensiitoksessa» (Wells):\nkysymys ei muka ole määrästä vaan laadusta! Tätä vastaan on Bertillon\npätevästi huomauttanut, että »täytyy olla määrää, jotta voitaisiin\nsaada laatua», Kokemus todistaa tämän täydellisesti; on jo alkanut\nnäkyä että kaksilapsisten perheiden lapset ovat hemmoteltuja ja\nsiveellisesti heikkoja. Tämän lisäksi tulee aivan erikoinen\nkansallistappio, jos nähdään todeksi mitä Fahlbeck (1906) on luullut\nhavaitsevansa, että nimittäin lahjakkaimmat enimmäkseen kuuluvat\nnuorempiin suuressa veljesparvessa. Joka tapauksessa on selvää, että\njärjestelmä vahingoittaa yksinäisiä lapsia riistämällä heiltä sen\nlähteen luonteenkasvatukseen, jonka juuri veljeskasvatus sisältää.\n\nEi edes yksilöitä itseänsä hyödytetä tällä yksilöllisellä\njärjestelmällä. Että Ranskan kansa kokonaisuudessaan on siveellisesti\nrappeutumassa, siitä ei näy oireita ainoastaan julkisessa elämässä ja\nkirjallisuudessa. Tilasto näyttää jo vahvistavan sen, ainakin yhdessä\nsuhteessa, osoittaessaan että alkoholinkäyttö asukasta kohti Ranskassa\nnyt on suurempi kuin missään muualla. Tämä on rinnakkaisilmiö, jota ei\nmitenkään käy kirjoittaminen pääasiassa vieraiden matkailijain\nlaskuun, ja sitä surullisempi tavattavaksi romanilaisessa heimossa,\njonka rotuhyveisiin juuri raittius kuuluu. Niinpä näyttää nyttemmin\nsyöpä kalvavan kansan tervettä ydintä myöskin maaseudulla. »Valkoista\nhevosta ajava talonpoika» nähdään perin usein kyläkapakkaan johtavalla\ntiellä. Nykyisessä Ranskassa lienee noin ½ miljonaa kapakkaa;\nkapakoitsija (»le bistro») onkin tärkeä mies politiikassa, samoinkuin\n»bossi» Amerikassa.\n\nEi edes gallialainen kevytmielisyys ole ajan pitkään saattanut\nleikitellen syrjäyttää sitä _vakavuutta_, joka tässä lähestyy kohtalon\njärkähtämättömyydellä. Kansanjohtajat ovat jo kauan sitten\nkiinnittäneet huomiota vaaraan. Jo Napoleon III huomautti siitä. Koko\nkolmannen tasavallan ajan on Jacques Bertillon tässä näytellyt\nKassandran osaa isänmaassaan, ja kun hän 1911 kokoo yhteen\nkokemuksensa, varustaa hän kirjansa tällä synkällä esilauselmalla: »ei\ntarvitse toivoa toimiakseen tai onnistua jatkaakseen». »Nuori mies»,\nkerrotaan Rénanin vastanneen Deroulèden neuvonpyyntöön tätä syöpää\nvastaan, »älkää häiritkö meidän kuolinkamppailuamme!» »Jos on totta»,\nkirjoitti »Journal des Débats» vuoden 1896 väenlaskun jälkeen, »että\nihmispuute on ankarin kaikista kansaa kohtaavista puutteista, niin on\nmeillä suuri syy huolestuneina katsella tulevaisuutta.» Huolet eivät\nsittemmin ole huojentuneet; jokainen uusi väenlasku on täyttänyt\nsanomalehtienpalstat synkillä mietelmillä »kuolevasta isänmaasta».\nTältä näkökannalta ovatkin itse asiassa Ranskan poliittiset\nkehitysmahdollisuudet kerta kaikkiaan katkaistut. Sosialistisen\nsuunnan, joka suosii kansan itsemurhaa ja levittää sen aatetta —\nRanskassa edustaa sitä Paul Robin ja hänen »Ligue de la régéneration\nhumaine» vuodesta 1896 — sopisi kenties ajatella tätä. Mikään maa ei\nseiso yksinään, vaan keskellä maailmaa, missä kehitys kulkee kulkuansa\nnaapureiden ihmisaineiston uudistuessa enemmän tai vähemmän\nvoimakkaasti; ja »kansat eivät kamppaile keskenään tulevaisuudesta\nainoastaan aseilla ja taloudellisella kilpailulla, vaan pohjaltaan\nsillä, kuka vuosittain saa suurimman lapsimäärän maailmaan syntymään»\n(Fahlbeck) — tai, kuten eräässä kohti Zolan »Féconditéssa» (1899)\nsanotaan: »voittava sikiäväisyys on se valtijamahti, joka yksin luo\ntulevaisuuden».\n\nYksi ainoa pieni esimerkki puhuu tässä enemmän kuin paksut kirjat.\nSillä Ranskalla, jonka Saksa 1870 löi maahan, oli väkeä kaikkiaan\nlähes 37 milj. vastustajan lähes 41 miljonaa vastaan; suhde oli Siis\n100:111. V. 1912 on saman vastustajan väkiluku 66½ milj., kun Ranska\non ehtinyt vain 39½:een; siis on suhde 100:168. Joka vuosi tuo\nRanskalle (keskimäärin) 12 000 uutta puolustajaa, jos niiksi luemme\npuolet vuoden luontaisesta väenlisäyksestä; mutta jo 1890-luvulla\nsaavutti Saksa 365 000, s. o. yhtä suuren voimanlisäyksen _joka\npäivä_, kuin Ranska _kokonaisessa kuukaudessa_. Nyt on epäsuhde vielä\npaljoa suurempi. Ymmärretäänkö nyt _Moltken_ sanomaksi väitetty\nlausuma: »Ranska häviää yhden taistelun joka päivä!» Eräässä Europan\ntulevaisuudenkartassa 1950, jota näytettiin Englannin alahuoneessa\nkerran 1909 oli Saksassa ja Itävalta-Unkarissa yhteensä 250 milj.,\nmutta Ranskassa vain 40, _joista puolet saksalaisia_. Tämmöinen on\nkostoajatuksen tilastollinen tausta!\n\nTässä näemme väestökysymyksen yhteyden suoranaisen politiikan kanssa.\nTämä näkökanta ensiksi kiinnitti ranskalaisten oman huomion väestön\nvähentymisvaaraan. Itse asiassa vaikuttaa se ratkaisevasti joka\nsuunnalle. Ranskan valtakunnan suurenmoinen kuva kutistuu kokoon niin\npian kuin asetumme kehitysnäkökannalle. Silloin näemme kaikkialla\ntaantumusta.\n\nNiinpä on Ranskan emämaa 1800-luvun alussa väkiluvultaan n:o 2\nEuropassa, 14½ % sen koko väestöstä; se on omassa maanosassaan\njäljessä ainoastaan Venäjästä ja sen ulkopuolella vain Intiasta ja\nKiinasta. 1840-luvulla sivuuttaa sen Saksa, 1860-luvulla\nItävalta-Unkari ja Yhdysvallat, 1870-luvulla Japani ja 1893 Englanti.\nNykyhetkellä on se siis n:o 5 Europassa ja n:o 7 suurvalloista ja se\nedustaa vain 9 % maanosansa väkiluvusta. Ranska on siis viimeisten\nsadan vuoden kuluessa alentunut 1/7:stä 1/11:een Europaa ja melkein\nensimäiseltä lähes viimeiselle sijalle 8 suurvallasta. Voipa jo nyt\nlaskea, milloin Italiakin sivuuttaa sen ja se niin ollen joutuu\nkaikkein viimeiselle sijalle.[17]\n\nTämä taantumus vaikuttaa välittömästi puolustuskutsuntaan, kuten\nvertaus Saksan kanssa äsken osoitti. Vielä vuosisadan alussa oli\nRanska hyvänä toisena merivalloista; nyt se on jäänyt Yhdysvaltain ja\nSaksan jälkeen neljännelle sijalle (varsinkin meriministeri\n_Pelletanin_ pienten alusmallien suosimisen johdosta). Taloudellinen\naleneminen on yhtä ilmeinen. Seitsemänä vuonna 1894—1901 on maan\nkauppalaivasto alentunut Saksaan verrattuna 66 %:sta 45 %:iin.\nKauppavaihdossa oli Ranska kauan n:o 2 samoin kuin väkiluvussa ja\nmerivaltana; mutta 1891 menivät Yhdysvallat ohi vientimäärässä, 1892\nSaksa tuonnissa ja 1896 niinikään Saksa viennissä. Suoranaiset luvut\nosoittavat 1870-luvun alusta 1900-luvun alkuun kasvua 22 %, kun Saksan\nsamanaikainen kasvu on 81 %. (Osuus maailmankaupassa on 1900—1908\nalennut yli 10:stä alle 9 %. Teollisuudenkehityksen varmimpana mittana\non hiilenkulutus, joka 1885—1908 on noussut 86 %, kun Saksan kulutus\nsamaan aikaan on kasvanut 200 %. Kaikkialla sama kuva; sinänsä\nkasvamista, verrattuna taantumusta. Ja siitä todellisuudessa on\nkysymys; ei auta se että edistyy, ellei edisty samaa vauhtia kuin\nympärystä — sillä kansa ei käy taistelua olemassaolosta oman itsensä\nkanssa entisyydessä, vaan toisten kansojen kanssa nykyisyydessä.\n\nSangen luotettavana kansallisrikkauden mittapuuna on perintötilasto.\nSen summa Ranskassa osoittaa yhtämittaista nousua aina 1890-luvun\nalkuun, jolloin vuosinumero kohoaa 5 miljardiin, mutta sitten tapahtuu\nseisahdus, minkä jälkeen se alkaa hiljoilleen aleta. Osaksihan tätä\nvoi selittää pääoman siirtymisellä ulos; mutta kaikkien\nympärystäilmiöiden valossa emme saata epäillä, etteikö se ole\npääasiassa alenemismerkki, ja siis puhtaasti taloudellisellakin alalla\ntodistus kuinka yksityisen näennäinen voitto koituu yhteisön\ntappioksi.\n\nTässä näemme koko tämän yksityistaloudellisen järjestelmän\n_edistysvihollisuuden_. Ranskan kansan säästäväisyys ja huolellisuus\non sukua saiturin hedelmättömälle ja tehottomalle ansiohimolle, joka\nhautoo rahojansa sen sijaan, että käyttäisi niitä tehokkaan edistyksen\nhyväksi. Kaikissa luokissa valitetaan yritteliäisyyden puutetta,\nporoporvarillista katsantokantaa, joka valitsee pienemmän koron\npienemmän vaaran vuoksi. Tämä on sen mitalin nurjapuoli, jonka toinen\npuoli välkkyi taloudellista loistoa: paikalleen pysähtynyt\nkoroillaaneläjä- ja virkamiesyhteiskunta, missä kukaan ei tahdo\nuskaltaa ja voittaa, missä itse lastenkin on syntyessään tultava\nkatetun pöydän ääreen, kun vanhemmilta puuttuu luottamusta heidän\nomaan voimaansa suoriutua — siis yhteiskunta, josta on kaikonnut\neteenpäinmenon henki, joka on nykyaikaisen suurvallan hengitysilmaa.\n\nNyt ymmärrämme myöskin, miksi kahdenlapsenjärjestelmä on voinut saada\nniin suuren ja turmiollisen levenemisen juuri Ranskassa: ei missään\nole maaperä niin muokattu, äskenmainittujen kansallisluonteen\nominaisuuksien, omaisuuden runsaan jaon, Ranskan vallankumouksen\nelämänkatsomuksen kautta. Me näemme murhenäytelmän: hyvien\nominaisuuksien kääntyvän huonoiksi ja onnellisten olojen muuttuvan\nonnettomuudeksi niiden liioittelun vuoksi.\n\nMutta tällä vaa'alla havaitaan vihdoin itse siirtomaavaltakin\nköykäiseksi. Sellaisella vallalla täytyy toki olla joku olemassaolon\nsyy todellisissa kansallistarpeissa: joko vastaanottaakseen emämaan\nliikaväestöä tai palvellakseen sen liikatuotantoa markkinoilla tai\nraaka-aineilla tai suorastaan käyttääkseen sen liikapääomaa. Mutta\nentä kun väestö ei enää kasva eikä tuotanto paisu ja pääoman\nliikamäärän voi sijoittaa lähemmäksi ja edullisemmin?\n\nAineellisesti katsoen on Ranskan laajennuspolitiikka epäilemättä huono\nyritys. Kauppatilillä komeilee siirtomaavalta (Algeria lukuunotettuna)\nuhkealla kokonaismäärällä, lähes 2 miljardia; mutta Ranskan oma osuus\non ainoastaan Algeriassa, Madagaskarilla ja Senegambiassa kilpailijain\nosuutta ehdottomasti suurempi, ja vaikka se kasvaa suhteellisesti,\nvähenee se sinänsä, epämaantieteellisen etuus- ja estepolitiikan\njohdosta (Ermelsin mukaan 1910). Vuotuisessa menosäännössä ovat menot\nsiirtomaiden vuoksi 100—150 milj. Algeria on tähän saakka maksanut yli\n4 miljardia eikä vieläkään liene katsottava ihan varmaksi maakunnaksi;\nmitä tulee nyt Marokko maksamaan? Kuinka ylimalkaan emämaa, joka\ntuskin jaksaa estää omaa väestömääräänsä vähentymästä, voi ajan\npitkään suorittaa ne kustannukset rahassa ja miehissä, joita nämä\nsuunnattomat alusmaat vaativat yhä laajenevassa määrässä?\n\nTässäkin on siis väestökysymys kaiken yli nousevana ja lopullisesti\nratkaisevana. Ranska ei jaksa kauaa lähimmissäkään alusmaissa\nsäilyttää enemmistöä edes maahansiirtyneiden valkoihoisten ainesten\nkeskuudessa (jos sillä lainkaan on enemmistöä ollut, mikä ei ole laita\nTunisissa). On sanottu, että se järjestää siirtomaita enimmäkseen\ntoisten hyväksi: se kustantaa viranomaiset, varusväet ja viinurit,\nmutta Englanti ja Saksa lähettävät kauppamiehet. Että sellaisen vallan\npystyssäpysynnästä ei ole mitään varmaa vakuutta, on päivänselvää.\nMistä löydämme siis tämän laajennuspolitiikan valtiomiesvaikuttimen?\nOn alettu puhua paljon Afrikasta saatavista ruskeista ja mustista\nvuokra-armeijoista kostoarmeijan aukkojen täyttämiseksi[18] —\nkaksiteräinen miekka sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Mihin\nkatsonemmekin: emme keksi mitään kannattavaa tosiperustaa tälle\nkuolevan kansan suurpolitiikalle.\n\nTunnettu rauhanharrastaja Estournelle de Constant on kerran\nvaroittanut kansalaisiansa »kilometritiksestä» eli sairaalloisesta\nneliökilometrien halusta. Ainoastaan suoranaisen kunnianhimon\n»varaventtiilinä» (Leroy-Beaulieu) on sen siirtomaapolitiikka\nnyttemmin ymmärrettävissä. Yhäti tahtoo Ranska uusien alueiden loistoa\nnimensä ympärille valtiokalentereissa, yhä tavoittaa se tuota\n»gloirea», kunniamainetta, joka on piirtänyt niin monta lehteä sen\naikakirjoissa, yhäti etsii se tyydytystä komentohalulleen — »plaisin\nde commander» — katoavaisuuden merkkien enetessä sen omassa ruumiissa.\n\nHistorioitsija ei tuomitse, kaikkein vähimmin vaistoja, jotka\nturhamielisessä liioittelussaankin kuitenkin pohjaltaan kannattavat\nkansojen ylöspäinpyrkimystä. Vaikkapa hän katsookin sellaisen\nlaajennuspolitiikan kuin nykyisen Ranskan olevan vailla tosiperustaa\nja samalla tulevaisuudenvakuutta, niin tuntee hän siinä kuitenkin\nihanteellisen vaikuttimen, jota hän on velkapää kunnioittamaan:\nsuurhenkisen kansan halun leimata maailma omalla leimallaan,\nliittää kyynäriä omaan mittaansa ottamalla osansa maailman\nhallitsijatehtävissä. »Minkä sankaruuspääoman», huudahtaa Pinon, »mitä\ntarmon ja Ranskan kohtaloihin uskomisen aarteita onkaan se pannut\ntalteen tulevaisuuden varalle!» Tämmöisiltä näkökannoilta katsoen\nnäyttää meidän päiviemme Ranskan kuvalla olevan todellisen\ntraagillisuuden syvästi liikuttava luonne. Jos taas ajattelee, että\ntämä kansa itse tahtoo sulkea silmänsä »taivaan valolta» sitä mukaa\nkuin se tuntee elämän lähteiden ehtyvän — silloin haihtuu vaikutelman\nylevyys ja siitä jää jäljelle vain se, millä kaunotiede merkitsee\nitseaiheutetun turmion: ontto mahtipontisuus.\n\n----------\n\n»Ranska ei ole nyttemmin, mitä se oli muinoin. Huolimatta sen\nsivistyksen ulkonaisesta loistosta, on ydin täysin lahonnut. Voi\nkadehtia sen hienostuneisuutta, sen taidetta, sen rikkautta; mutta\nkansan elinvoima on lopussa. Sen väestö vähenee päivä päivältä, eikä\nsenvuoksi ole ensinkään aiheetonta uskoa, että se vuosisadan lopulla\non menettänyt arvopaikkansa kansakuntien joukossa.» Tämä on itämaan\ntuomio (japanilainen sanomalehti »Taiyo», lokak. 1904), jossa\nvälimatka ja ennakkoluulottomuus on teroittanut näkemystä. Se\ntutkimus, joka tässä on tehty, näyttää täydelleen vahvistavan sen.\nEmme voi erehtyä: se on painuva päivä, auringonlasku. Ei kansallisen\nhajaannuksen kautta niinkuin Itävalta, eikä yhteiskunnallisen ja\ntaloudellisen heikkouden kautta kuten Italia, vaan vielä syvemmän\nsisäisen vamman, jonkinlaisen ihmispuutteena ilmenevän sisällisen\nnäivetystaudin vuoksi on Ranska tuomittu taantumaan valtiollisessa\nvaikutusvallassa ja lopulta luisumaan suurvalta-asemasta — aikana,\njoka asettaa yhä suurempia pätevyysvaatimuksia tähän asemaan\npyrkijöille.\n\nTuuhealehväisenä ja mahtavarunkoisena jalona puuna on »la belle\nFrance» — kaunis Ranska — ollut edessämme valtioiden rivissä. Sen\nsiimeksessä ovat monet ihmiskunnan parhaista ajatuksista orastaneet\ntai ainakin saaneet oikean kasvunsa. Vielä sata vuotta sitten tuntui\nse tahtovan varjota koko valtiokerhon. Yhä näyttää se kasvavan uusia\nvesoja. Mutta määrätyt merkit juuressa ja rungossa ja latvassa\nosoittavat jo, että se on alkanut elää yli aikansa. Täällä maan päällä\non näet pidetty huolta siitä, että puut eivät pääse kasvamaan\ntaivaaseen saakka.\n\n\n\n\nVI. SAKSA\n\n\nSuurempi Välimeri. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. —\nHistoriikkia. — Kehittyminen merivallaksi, teollisuusvaltioksi\nja siirtomaavaltakunnaksi. — Heikkouksia rajakehässä. —\nKansallisuusriitoja. — Yhteiskunnallisia vastakohtia: »tienhaarassa».\n— Uskonnollinen hajaannus. — Puolueet ja hallitus. — Paikallis- ja\nkeskityspyrinnöt valtiosäännössä. — Preussi ja Saksa. — Keisarikunta.\n— Ulko- ja siirtomaapolitiikka. — Toinen esiinmarssi: _Kiautshou,\nBagdadinrata_. — Tulevaisuusohjelma: _Elbe—Eufrat_. — Kolmas\nesiinmarssi: _Uusi Kamerun_. — Tulevaisuusohjelma: »Afrikan Brasilha».\n— Suhde vieraisiin valtoihin. — »Tuleva sota». — »Saksalais-aate\nmaailmassa».\n\nTutkimuksemme ovat tähän saakka rajoittuneet niihin valtoihin, jotka\nkokonaan tai osaksi kuuluvat Välimereen. Välimeren-alue on\n(Philippsonin mukaan 1904) välipiiri, joka on välittänyt europalaisen\nkultturin kulun sen lähteiltä aavikonlaidoilla (Eufrat, Niili)\nLänsi-Europaan (Seine, Thames, Rein). Välimeri kuvastaa ylipäänsä\nEuropan ensimäisiä valtiomuodostumia, sen ympärille hahmottui\nsuurvaltain perusmuoto, Rooman keisarikunta, ja Välimeren molemmissa\npäissä näki renessanssi Espanjan ja Turkin suurvaltain kasvavan\nmerkityksen, joka aikanaan vallitsi historiaa.\n\nNämä suurvallat ovat nyt kuolleet. Nykyajan yksinomaisin\nVälimeri-valta, nuori Italia, on tuskin osoittanut pystyvänsä\nkannattamaan suurvalta-asemaa nykyisessä planetarisessa kilpailussa;\nja nekin kaksi vanhaa mannervaltaa, joilla on osuutta Välimereen —\nItävalta ja Ranska — ovat arvatenkin jo käyttäneet parhaat\nkehitysmahdollisuutensa. Suezin kanava näytti lupaavan uutta aikaa\nVälimerenmaille, mutta senkin merkitys tullee pian vähenemään niiden\nmaareittien rinnalla, jotka lähimmässä tulevaisuudessa joutunevat\nvetämään puoleensa tuntuvan osan Europan itämaanliikennettä Välimeren\npiirin ulkopuolelle — tarkoitamme etenkin Venäjän Siperian- ja Saksan\nBagdad-rataa.\n\nNiinpä ei klassillinen Välimeri nykyään enää ole historian etualana.\nNyttemmin näemme — jo ensimäisen Napoleonin nerosilmään siintäneen —\ntoisen välimeren, nykyajan planetaristen mittojen mukaisen; ja tämä\nvälimeri, länsimaisen kultturin leveä keskinäinen kulkuväylä ja\nkoossapitävä side on _Atlantti_.\n\nTämän suuremman välimeren rannoilla, ilman maantieteellistä yhteyttä\nvanhan kanssa, sijaitsevat nykyajan johtavat kultturivallat: Saksa ja\nEnglanti yhdellä, Yhdysvallat toisella puolella. Näemme samalla\nEuropan painopisteen siirtyneen pohjoiseen, Atlantin vapaammalle ja\nväljemmälle Pohjanmeri-sivustalle, pois melkein eristetyltä\nVälimereltä.\n\nTäällä tapasimme 1600-luvulla kaksi edeltäjää, Ruotsin ja Hollannin,\nedellisen sotilaspoliittisella, jälkimäisen kauppataloudellisella\nperustalla. Näiden tehtäviä ovat nyt laajemmalla näyttämöllä ottaneet\nsuorittaakseen: Ruotsin Saksa ja Hollannin Englanti.\n\nSamalla kun täten olemme siirtyneet toiseen maantieteelliseen\nkeskustaan, olemme myöskin uudessa kansatieteellisessä maailmassa.\nRomanilaisista valloista tai kansallisista sekayhtymistä kääntyy\nhuomiomme siihen ihmiskunnan haaraan, joka meidän aikanamme on\nkohonnut korkeimmalle: germaniseen.\n\nAtlantinrantansa ja koilliseen avoimen kylkensä kautta on Ranska\nsiltana näiden molempain nykyajan suurvaltaryhmäin välillä. Mutta\ntuntuu melkein siltä kuin tulisimme seisovasta ja hiljaa soluvasta\nsuvannosta mahtavasti kohisevaan virtaan, kun nyt siirrämme\ntutkimuksemme Ranskasta sen voittajaan v. 1870, nykyiseen _Saksaan_.\n\n----------\n\nLaajuudeltaan 54 miljonan ha:n suuruisena on Saksan emämaa Europan\nsuurvalloista kolmas, ainoastaan Venäjää ja Itävalta-Unkaria pienempi;\nkun valtakunnan koko pinta-ala on 340 milj. ha, on se maailman\nkaikista suurvalloista viides, sillä Suur-britannian ja Venäjän\nlisäksi menevät tässä myöskin Ranska ja Yhdysvallat edelle. Sama asema\non Saksalla maailmanvaltana väkilukuun nähden: se ei edusta kuin\nkorkeintaan 80 miljonaa Ranskan n. 90 vastaan. Mutta kun Ranskan\nemämaassa on, korkeimman laskun mukaan, 46 % koko valtakunnan\nväkiluvusta, on Saksan vastaava numero yli 80; joulukuussa 1910\ntoimitetun väenlaskun mukaan oli Saksassa 65 milj. asukasta, joten se\nnykyään on Europan toiseksi suurin valta. Jo tämä suhteellinen voima\nkeskustassa viittaa, että tässä näemme vallan, joka ei läheskään vielä\nole ehtinyt kehityksensä rajalle.\n\nVielä voimakkaammaksi kuin ulkonaisista piirteistä voisi päättää\nosoittautuu Saksa, kun kysymykseen tulevat sotilaallista ja\ntaloudellista laatua olevat tosiasialliset voimalähteet. Ranska\npainuu, mutta Saksa nousee lähemmin tarkastaessa.\n\nSaksalla on rauhanaikainen sotavoima (lisäyksen jälkeen v. 1912 lähes\n650 000), joka on yhtä suuri kuin Japanin, paljoa pienempi kuin\nVenäjän, mutta suurempi kuin kaikkien muiden valtojen. Kun se\nkuitenkin laadultaan lienee tuntuvasti parempi kuin Venäjän, ja\nainoastaan erilainen järjestely estää sen 14 miljonaa lukuisampaa\nkotiväestöä tässä kohden kolhoamasta ratkaisevasti Japanin edelle,\ntasoittuvat nämä suhteet Saksan eduksi; ja yhtynemmekin kaiketi vain\nmaailman yleiseen mielipiteeseen katsoessamme sitä valtiota, joka\nensimäisenä pani liikkeelle »asestetun kansan», maailman nykyään\nvoimakkaimmaksi maavallaksi. Saksan merimahti, sotalaivatonnien (790\n000) mukaan laskettuna, on jo järjestyksessä kolmas maailmassa, mutta\nrakenteilla olevat alukset lukuunottaen toinen, edellä Yhdysvaltojakin\n— mikä paikka sillä todellisuudessa jo onkin, se kun Dreadnoughtluokan\naluksiin nähden on ehdottomasti edellä viimeksimainittua valtaa.\n\nRauhallisessa liikenteessä merillä on Saksan lippu nyttemmin n:o 2,\nainoastaan Englanti on edellä. Sen yhteinen tavaravaihto\n(erikoiskauppa) nousi viisvuotiskautena 1906—10 lähes 19 miljardiin,\nmutta 1911 jo n. 22½ miljardiin[19] eikä myöskään ole jäljellä mistään\nmuusta maasta kuin Englannista; erikseen viennissä (8.4 miljardia 10\nvastaan) on se kuitenkin jonkunverran jäljessä Yhdysvalloistakin ja\nsiis n:o 3 maailmanmarkkinoilla. Tärkeimmät kauppasuhteet ovat sillä\nEnglannin, Venäjän ja Yhdysvaltain (yli 2.2 miljardin kauppavaihto\nkunkin kanssa, mistä pääerä Englantiin nähden tulee viennin, toisiin\nnähden tuonnin osalle) sekä Itävalta-Unkarin kanssa (lähes 2\nmiljardia). Saksassa tapaamme lisäksi mitä muualla emme vielä ole\nsamassa määrässä nähneet: raudan ja hiilen saantiin perustuvia\nluontaisia ahjoja maailmanteollisuutta varten. Saksan raudantuotanto\non vain Yhdysvaltain tuotantoa pienempi; hiilenmurrossa se jää\njälkeen, paitsi Yhdysvalloista, myöskin Englannista. Kun vienti\nkuitenkin on tuontia pienempi 1½ à 2 miljardia vuosittain, niin\ntäyttävät tämän vajauksen runsaasti laivayhtiöiden tulot (n. 480\nmiljonaa) sekä ulkomaisten arvopaperien ja ulkomaille sijoitetun\npääoman korot (n. 2 000 miljonaa) ynnä muut erät (n. 420 milj.), joten\nvähentämällä Saksan ulkomaiset sitoumuksetkin syntyy vuosittain\nvähintäänkin 1 000 miljonan ylijäämä (P. Arndt 1908).\n\nOttamalla huomioon kaikki nämä seikat yhteensä, näyttää Saksan\nvaltakunta todelliseen voimaan nähden — mikäli tilasto riittää sitä\nosoittamaan — olevan ennemminkin toisella kuin kolmannella sijalla\nnykyajan kansainvälisessä kilpailussa. Kiinnitämme tässä, kuten\nedellisessä luvussa (siv. 11), erityisesti huomiota niin sodan kuin\nrauhankin voimalähteiden sopusuhtaan, ilman yksipuolista maa-armeijan\n(kuten Venäjällä ja Japanissa) tai merivoimain (kuten Englannissa) tai\ntaloudellisen alan kehittämistä (niinkuin Englannissa ja\nYhdysvalloissa). Tämä sopusuhta ilmaisee vankkaa lujuutta, vaikkakin\nse — kuten edellä olemme huomauttaneet Ranskaan nähden — eräissä\nsuhteissa voi merkitä heikkoutta yksipuolisiin valtoihin verrattuna.\n\nNäin ollen ei ole kumma, että maastamuutto on aivan vähäpätöinen —\nSaksan kansa ei ole siittolaisuuden kautta viime vuosina menettänyt\nenempää kuin Ruotsin, joka kuitenkin on 12 kertaa pienempi — ja että\nihmisten luontainen elämä on kukoistavan tervettä. Saksassa solmitaan\nvuosittain ½ miljonaa avioliittoa, siellä syntyy nykyään 2 milj. ja\npoistuu kuoleman kautta ainoastaan 1 100 000 ihmistä; viimeistä\nedellinen vuosikymmen (1891—1900) tuotti siten luonnollista\nväenlisäystä vuosittain 730 000, viimeinen (1901—1910) 870 000, ja kun\nmaastamuutto on niin vähäinen, tulee tämä melkein vähentymättömänä\nväestön lisäksi. Suhdeluvut viime vuosikymmeneltä — 34 ‰ syntyneitä,\n20 kuolleita — ovat suotuisammat kuin Länsi-Europan yleinen\nkeskimäärä, siis nopea kierto, vilisevä virta; tämä merkitsee\nväestötilastossa nuoruutta, jotavastoin Ranskan hitaasti valuvassa\nkansavirrassa näemme epäämättömän vanhuuden merkin. Ei sovi kuitenkaan\njättää huomauttamatta, että luvut ovat nopeasti alenemassa —\nsyntyneisyys 1910 alle 31 ja kuolleisuus lähes 17 ‰ — ilmiö, joka m.\nm. osoittaa että Ranskan tauti ei ole jättänyt Saksaa aivan\nkoskemattomaksi.\n\nEttä Saksan yhteiskunnalla samoinkuin Saksan kansalla on terveyden ja\neteenpäinmenon piirteet, näkyy selvästi, kun nyt päivän numeroista,\njotkahan vain kuvastavat nykytilaa osoittamatta kehitysvauhtia, luomme\nsilmäyksen muutamiin edellisiin.\n\n1800-luvun alussa ei Saksassa, laskettuna sen nykyisten valtiorajain\nmukaan, ollut enempää väkeä kuin Itävallassa saman laskelman\nperustalla; nyt on Saksassa 10 milj. enemmän. 1840-luvulla oli se\ntasaväkinen Ranskan kanssa; nyt on sillä 27 milj. enemmän. Vuosisadan\nalussa oli sen suhteellinen paino Europan vaa'assa hiukan yli 13 %;\nsataluvun päättyessä se on yli 14, eli suunnilleen sama määrä, mistä\nRanska aloitti ja mistä se on vajonnut alle 10. Jos tarkastamme\nlähemmin, huomaamme että suhteellinen lisäys oikeastaan alkaa\n1870-luvulla ja siis tulee yhtyneen Saksan tilille, joten\ntulevaisuudessa sopii odottaa vielä suurempaa suhdelukua; jo 1908\nolikin sen osuus Europassa kasvanut yli 14.6. Samaa osoittaa myöskin\nväestön lisääntymisprosentti, joka viime vuosikymmenenä (1901—1910)\noli noussut liki 15, suuremmaksi kuin missään muualla Länsi-Europassa.\nSaksalla on kuitenkin ollut varaa aikojen kuluessa jälkeen v. 1820\nlähettää yli 5 miljonaa Amerikaan; 1880-luku vei pois 1.36 milj. ja\nvuosi 1881 yksistään 227 000; mutta vuodesta 1893 vallitsevat nykyiset\nhyvät olot myöskin tässä suhteessa.\n\nKehityksen kulkua muilla aloilla osoittavat seuraavat numerot.\nVuodesta 1874 vuoteen 1907 on Saksan osuus maailman kauppalaivastossa\nkasvanut 5.2:sta 10.6 %:iin; vuodesta 1901 sen osuus maailmankauppaan\n11.4:stä 12.7 %:iin. V. 1894 oli sen kauppalaivaston tonnimäärä\nainoastaan 14½ % Englannin tonnistosta; v. 1910 on se ehtinyt 25\n%:iin. Vuodesta 1890 on Saksan kauppa kasvanut 53:sta 80 %:iin\nEnglannin kaupasta, sen vienti erikseen 55:stä yli 87 %:iin. Vuodesta\n1882 vuoteen 1910 on Saksan kauppa kasvanut 137 %, Englannin 60;\nvuodesta 1902 vuoteen 1911 edellinen 71, jälkimäinen 38 %. Ei mikään\nmuukaan suurvalta ole kyennyt kulkemaan tämän kehityksen tasalla — U.\nS. A. tulee edellisessä laskussa lähimmäksi, 107 % — ja\npikkuvaltioista ainoastaan Hollanti, jonka ylimaana on Saksa itse.\nKauppa on vuoden 1904 jälkeen kasvanut vuosittain lähes 1½ miljardia,\nlukuunottamatta pulavuotta 1908. Saksan valtakuntaa perustettaessa\nmursi Englanti lähes 4 kertaa enemmän rautamalmia ja valmisti yli 4\nkertaa enemmän takkirautaa; vuodesta 1896 alkaen tuottaa Saksa\nlopullisesti enemmän rautamalmia, ja vuodesta 1904 on se valmistanut\nenemmän rautaa kuin Englanti, sittenkuin se jo 1890-luvun alussa oli\nsivuuttanut saman pääkilpailijan teräksentuotannossa. Näissä suhteissa\novat kuitenkin Yhdysvallat tunkeutuneet eteenpäin vielä nopeammin,\nniin että niillä nyt on Englannin paikka Saksan edellä.\nLaivanrakennusalalla näyttää päinvastoin Saksa, huolimatta ankarasta\npulasta 1907, olevan sivuuttamassa U. S. A:n, kuten se yleensä\ntässäkin vähentää Englannin etumatkaa. Uuden Saksan hiilituotanto on\nkasvanut 30:stä 80 %:iin Englannin hiilituotannosta (1909); 34:stä 215\nmiljonaan tonniin. Näiden numeroiden takana on teollisuudenkehitys,\njoka kauan sitten on sivuuttanut arvostelun »huonoa ja halpaa»\n(Filadelfian näyttelystä 1876) ja sensijaan kantaa leimaa »made in\nGermany» (tehty Saksassa; Williams 1896) voitonmerkkinä\nvalloitusretkellään kautta maailman. Varsinkaan rauta-, kutomo- ja\nkemiallis-teknillisessä teollisuudessa eivät saksalaiset ole tuotannon\nlaatuun nähden kenestäkään jäljessä; mutta muutoinkin tavataan heidät\njo ensimäisessä rivissä. Vuoden 1895 jalkeen saa nousenta vauhdin,\njoka aiheuttaa vastaponnahduksen uuden vuosisadan alussa\nliikehuijauksen ja pankkiromahdusten muodossa, mutta vuodesta 1903\nalkaa uusi vauhti, jota myöhemmät pulat (1907, 1911) eivät ole voineet\ntuntuvasti järkyttää.\n\nEnnen kaikkea tämä teollisuuden kehitys on ehkäissyt saksalaisten\nmaastamuuttoa ja pysyttänyt maan hyväksi suuren väenlisäyksen omien\nrajain sisällä. Samaa tarkoitusperää on edistänyt tarmokas työ\n»sisäisten siirtolain perustamisen» (pikkuviljelyksen) alalla; mutta\nmaan vara on rajoitettu, tuskin 29 % väestöstä saa siitä suoranaisen\ntoimeentulonsa (ammattitilaston mukaan vuodelta 1907), »lihapulaa»\nkoskevat välikysymykset valtiopäivillä marraskuussa 1910 todistavat\npuolestaan, että Saksan maa ei enää riitä suoranaisesti elättämään\nväestöänsä, ja suuri vuositili Venäjän kanssa viljantuonnista todistaa\nsitä vielä voimallisemmin. Saksa on jo kasvanut paljon yli sen\nautarkian rajojen, johon sen monipuolinen luonto muutoin tarjoaa\ntilaisuutta, se on kehittynyt pitkälle teollisuusmaaksi muuttumisen\ntiellä, 43 % sen väestöstä saa toimeentulonsa teollisuudesta; mutta se\nnäyttää vielä ilman vaikeutta kannattavan liikalukuista väestöänsä.\nRatkaisevaa on, että yhä näemme mentävän täyttä vauhtia eteenpäin,\nilman hiljenemisen tai väsähtymisen merkkiäkään.\n\nTaloudellinen tilasto osoittaa siis selkeästi kuvan korkeassa\nkukoistuksessa ja suuressa vauraudessa olevasta yhteisöstä. Valta,\njoka vuosittain lisää ihmisvarastoansa noin miljonalla ja\nkauppavaihtoansa yli miljardilla ja samalla vähintään neljänneksellä\ntoista miljardia kansallisvarallisuuttaan — sellainen valta on\nmitattavissa vain suurinten mittojen mukaan eikä voi pyrkiä vähempään\nkuin korkeimpiin päämaaleihin.\n\nHuomautamme vielä yhtä ilmeistä eroa tämän ja ranskalaisen yhteisön\nvälillä. Ranskassakin olemme todenneet suuren varallisuuden, mutta\naivan toista laatua: siellä makaavat säästöt valtion arvopapereissa,\nmutta saksalaisten säästöt pannaan uusiin yrityksiin. Siinä on selvä\nero paikalleen pysähtyneen ja elämää pulppuavan yhteisön välillä.\nSaksa ei ole vielä joutunut koroillaan-eläjän kansallistaloudelliselle\nvanhuudenasteelle. Tästä johtuu kyllä semmoinen heikkous, joka joutui\nräikeään valoon, kun Ranska vuoden 1911 valtiollisen kahnauksen aikana\näkkiä kiristi rahamarkkinoita; riittävien vararahastojen puutteessa\nkärsi Saksan pankkimaailma tuntuvia tappioita ja olisi joutunut\ntodelliseen ahdinkoon, ellei Amerika olisi tullut väliin\nkultavaroineen. Toisaalta saattoi Saksa 1910 ottaa hankkiakseen\npääosan kahdesta suuresta valtiolainasta (Turkin ja Unkarin, ks. I Osa\nss. 56 ja 167), joita Ranska poliittisista syistä ei myöntänyt; rahoja\nei siis puutu, lasketaanpa jo vieraissa maissa olevan sijoitettuna\nsaksalaista pääomaa noin 38 miljardia.[20] Mutta ratkaisevaa on\nkehitysnäkökanta: Saksa seisoo yhä taistelun ja ansion täysissä\nvaruksissa, kaukana siitä herpoumisesta, joka sielutieteellisesti\nkuuluu »beatus possidens»- (onnellisen omistajan) kantaan. Semmoinen\non havaintomme kansasta, jonka nykyisyys on suuri, mutta tulevaisuus\nilmeisesti vielä suurempi.\n\nKohdistamme nyt huomion itse valtiorakennukseen, sen historialliseen\ntaustaan, sen maantieteelliseen ympärystään, sen yhteiskunnallisiin,\npoliittisiin ja sielullisiin ominaisuuksiin ja muihin oloihin, jotka\ntässä voivat vaikuttaa suurvallan voimaan tai heikkouteen.\n\n----------\n\nSaksalainen suurvalta on samoin kuin itävaltalainenkin kasvanut vanhan\nkeisarivaltakunnan varjossa. Senkin jälkeen kun Hohenstauffien\nItalia-unelmat olivat haihtuneet, oli vanhan valtakunnan painopiste\netelässä ja lännessä; 7 vaaliruhtinaasta asui 4 Reininlaaksossa,\nkeisarinvaali tapahtui Frankfurtissa, kruunaus Aachenissa. Myöhemmin\nsiirtyi keskusta kaakkoon: keisarinhallitus Wieniin ja valtiopäivät\nRegensburgiin. Ajan oloon muodostui kuitenkin uusi keskuspiste\npohjoisessa ja idässä Brandenburgin vähitellen tapahtuvan\nvahvistumisen kautta. Puolivälissä 1600-lukua saavutti tämä maa\nriippumattomuuden keisarista ja itsenäisyyden preussiläiselle\nsiivelleen, ja kiinnitti sentähden puoli vuosisataa myöhemmin\nsaavutetun kuningasnimensä siihen. Vielä puoli vuosisataa kului\nHohenzollern-suvun hajanaisten alueiden yhtämittaiseen yhdistelyyn, ja\n1700-luvun keskivaiheilla on Fredrik Suuren Preussi suurvaltana\nmaanosassa: saksalais-protestanttinen suurvalta, syntynyt vuosisataa\nKustaa Aadolf Suuren Ruotsin jälkeen.\n\nKun Napoleonin kokeilu Lounais-Saksalla (Reininliitolla) oli\nepäonnistunut ja hänen jälkeensä ryhdyttiin »suursiivoukseen»\nEuropassa, yhtyi siis Wienissä kaksi suurvaltaa uuden Saksan-liiton\nohuen vaipan alle. Itse liittoalueessa oli nyt vain 83.3 % saksalaisia\n(korkeimman laskun mukaan), pohjois- ja etelä-Saksa olivat jokseenkin\ntasaväkiset, maantieteellinen keskuspaikka pantiin Fichtelgebirgeen,\nvaltiollinen Frankfurtiin, siis lähemmäksi saksalaisen kansan\nkeskustaa. Huomautamme vielä yhtä: tämän alueen rajoista kosketti\nkorkeintaan 27 % merta, joten joka rantakilometriä kohti tuli 33 000\nha yhteisestä pinta-alasta.\n\nKun nyt valtiojärjestys oli kypsynyt myöskin pohjoisessa Saksassa, sai\nkansa Preussin kruunusta mitä se siihen saakka oli kaivannut:\nkiinnepisteen. Yleisesti tunnettua on, miten tämä kruunu\nepäonnistuneen kansanvaltaisen kokeen jälkeen 1848—50 suoritti\nkansallisen kokoomuksen sen jälkeen kun kuningas Vilhelm I oli\nhavainnut, että hänen »velvollisuutensa Preussia kohtaan kävivät\nyhteen hänen velvollisuuksiensa kanssa Saksaa kohtaan». Ensimäinen\nmuoto oli Pohjois-Saksan liitto; siis valtakuntaraja pohjoisen ja\netelän välillä. Lopullisessa ratkaisussa liittyi edelliseen läntinen\nosa Etelä-Saksaa, kun taas itäinen jäi Itävallan yhteyteen. Saksan\nvaltakunnasta, sellaisena kuin se nyt on kartalla, muodostaa etelä\nsiten vain neljänneksen; maantieteellinen keskus on siirtynyt ylöspäin\nMagdeburgin seudulle ja valtiollinen Berliniin. Samalla on\nrannikkorajaa pitennetty — myöskin alueellisesti Slesvigin\nyhdistämisen kautta — joten se nyt käsittää 32 % koko rajasta ja\nkutakin km kohti tulee vain 22 000 ha maapintaa.\n\nTässä kehityksessä tahdomme huomauttaa kahta piirrettä: siirtymistä\n_pohjoiseen_ päin ja _mereisten_ edellytysten vahvistumista. Näihin\npiirteisiin sisältyvät Saksan maailmanhistorialliset mahdollisuudet.\n\nSuuremmalle kehitykselle oli välttämätöntä, että Saksan kansa siirsi\npainopisteensä pohjoiseen. Toisin kuin Ranska, jonka ehjää\nyksilöisyyttä osoittavat joka taholle laskevat virrat, viittaavat\nSaksan vedet kahteen määrättyyn suuntaan: itään pitkin Tonavaa,\npohjoiseen Pohjan- ja Itämeren-jokia myöten. On siis vetoa kahteen\nsuuntaan, mutta voimakkaampi käy pohjoiseen, jossa myöskin tasanko ja\nalanko antaa luonnollista yhteyttä suuremmassa määrässä kuin\nmilloinkaan muutoin. Tarvittiin siis _irtaumista Tonavasta_, jotta\nSaksan kansa saavuttaisi maantieteellisen yhteyden kansallisen tueksi.\nTämä on 1866 tapahtuneen jaon merkitys. Kun sittemmin osa Etelä-Saksaa\nyhdistettiin valtakuntaan, näemme siinä Reinvirran vaikutusta\nlännessä, missä se ilman luonnollisia sulkevia esteitä virtaa Alpeilta\nPohjanmereen, siten sitoen nämä seudut yhteen ja vastustaen semmoista\nhajaannusta, joka idässä syntyi valtakunnan ja Itävallan saksalaisten\nvälillä. Kauemmaksi itään ei ulotu Reinvirran mahti, ja siellä\ntapaammekin Baierissa ainoan jäljelläolevan jotakin merkitsevän tuen\n»partikularismille» (s. o. liittovaltakunnan valtioiden\nerillispyrinnöille).\n\nVastakohta Preussin ja Itävallan välillä on siis samalla ollut\nvastakohtaa maantieteellisten suuntaviivain: pohjoiseen kulkevan Elben\nja itään virtaavan Tonavan välillä. Jättämällä kansakuntaa\nyhdistettäessä Itävallan saksalaiset syrjään voitettiin 1866\nlähennellen tämä luonnonkin kahtiajako. Saksan yhteys ei ole voitto\nainoastaan kansalle vaan myöskin valtion maantieteelliselle\nperusajatukselle. Me ymmärrämme nyt sen syvemmän syyn, miksi\nsuursaksalaiset pyrinnöt eivät tapaa mitään kaikupohjaa virallisessa\nSaksassa. Jos Itävallan saksalaiset yhdistettäisiin valtakuntaan,\nolisi se tosin uusi voitto kansallisuusperiaatteelle, mutta se\nsaataisiin maksaa valtioyhteyden tililtä, sillä sen kautta\npalautettaisiin takaisin vanha kahnaus etelän ja pohjan,\nElben ja Tonavan välillä, joka oli vanhan valtakunnan suurin\nheikkouden-aiheuttaja. Kenties tätä hintaa katsotaan liian suureksi.\nMissään tapauksessa ei aika ole kypsä jälleenyhdyntään ennenkuin\nvaltakunta nykyisessä muodossaan on kylliksi vakiintunut voidakseen\nkestää kaikki keskipakoiset vaikutukset.\n\nNykyisessä tilassaan on Saksan kansa siis vihdoinkin saanut\ntilaisuuden keskittyä. Katseet eivät enää harhaile levottomasti\nedestakaisin Adrian ja Itämeren, Pohjanmeren ja Balkanin väliä;\nlujasti ja päättävästi kääntää Saksa kasvonsa pohjoista kohti. Ja\npohjoisessa ovat meret, Atlantin eteiset, houkutellen niille\nmaailmanhistoriallisille palkinnoille, jotka nyttemmin ovat\nvoitettavissa ainoastaan maanosienvälisen yhteyden tietä.\n\n»Unsere Zukunft liegt auf dem Wasser» (Meidän tulevaisuutemme on\nvesillä). Nämä kuuluisat sanat (eräästä keisaripuheesta 1898) luettiin\nSaksan meriliikepaviljongin otsikossa Parisin maailmannäyttelyssä v.\n1900; se on planetarinen ajatus, joka tähtää yli europalaisen\nsuurvallan rajoituksen maailmanvallan rajattomalle ulapalle. Tämän\nsäestyksenä ja vahvistuksena luemme Hamburg—Amerikalinjan palatsin\nulkoseinässä: »Unser Feld ist die Welt» (meidän alamme on maailma).\nSemmoiset tunnuslauseet soveltuvat kansalle, joka on kirjoituttanut\nBremenin merimiestaloon: »navigare necesse est, vivere non est»:\npurjehtiminen on välttämätöntä, eloonjäänti ei ole. Näissä merkeissä\non nyt Saksan historia, mutta se ei ollut mahdollista ennenkuin\nvuosien 1866—70 rajain sisällä suuremman mereisyyden nojalla ja\nhuomion keskittämisen kautta pohjoiseen.\n\nKerran ennen on Saksan kansa esiintynyt merivaltana. Se oli Hansan\npäivinä 1300—1500-luvuilla. Silloin lähti merivalta Itämerestä, tosin\nsen lounaisimmasta kolkasta; sieltä oli mukava maayhteys Elben\nvarrelle ja sisämaahan, mutta muutoin ei Hansa juuri nojautunut\ntakanaan olevaan ylimaahan, vaan hankki itselleen sensijaan\ntukipaikkoja merellä (Bornholm, Voionmaa). Tämä riippuu siitä, että\nsisämaan ja Itämerenrannikon yhteys ei ole luonnon suosima; Baltian\nmaanselkä ja myöhäisjääkauden poikkilaaksot nykyisine soistumineen\novat esteenä. Jo tässä näemme yhden lisäsyyn, miksi nykyinen merivalta\nniin ehdottomasti asettuu Pohjanmeren puolelle. Tällä puolella on\nyhteys sisämaahan syvempi ja vapaampi, Reiniä myöten Strassburgiin,\nWeseriä Kasseliin, Elbeä pitkin yli Böömin rajan; täältä hakee siis\nKeski-Europa luonnollista tietänsä merelle. Mutta sitäpaitsi on\nPohjanmeri likempänä valtamerta ja yhtyy siihen paljoa leveämpänä kuin\nItämeri. Niinpä on käynytkin, että Pohjanmerellä, joka 1871 ei Saksan\nlaivaliikkeessä edustanut juuri suurempaa tonnistoa kuin Itämeri, 1903\noli 8 kertaa suurempi tonnisto ja 70 % liikenteestä, mikä suhde\nsittemmin on muuttunut pysyväksi. Bremenin ja Hampurin kaupungit\nylläpitävät Pohjanmeren valta-asemaa 87 %:lla valtakunnan\nkauppalaivastosta. Liikenne-ero alkaa nyt kuitenkin jonkunverran\ntasaantua Keisari Wilhelmin kanavan (Kielin kanavan) valmistuttua\nvuonna 1895; sen tehtävänä on poistaa sekä strategiset että\nkaupalliset epäkohdat siitä, että rannikoita on kaksi; ja vaikkapa ei\nolekaan onnistunut muuttaa Juutinraumaa »takaportiksi» — Köpenhaminan\nvapaasatama oli taitava vastaveto Tanskan puolelta — on se viime\nvuosina osoittanut yhä paremmin täyttävänsä rauhallisen tehtävänsä\n(liikenteennousu 1896—1900: 1¼—7¾ milj. tonnia).\n\nTässä on huomattava, että Saksan rannikkoa haittaa hiekoittuminen\nliiaksi, jotta sitä voisi sanoa luonnostaan suotuisaksi suurelle\nlaivaliikkeelle. Syvät väylät sisämaahan ja kansan tarmo ovat luoneet\nsuuruuden — saman kansan, joka verrattain epäsuotuisasta maasta ottaa\nEuropan suurimmat sadot Venäjän jälkeen. Niinpä ei jakautunein\nrannikko olekaan nykyaikaisen merisuurvallan kannattimena; se oli\nHansan perustana; nyt on se joutunut varjoon, Saksa on vetäytynyt pois\nItämeren saarilta, sen meripyrinnöt laajenevat sensijaan Pohjanmereltä\nvaltameriliikenteeseen.\n\nSamoin kuin laivaliike keskittyy paikallisessa suhteessa, samoin\nsikertyy se myöskin suuriin laivayhtiöihin. Tämä on nykyaikana\ntarmokkaan laivaliikkeen pääehto, eikä mikään maa täytä sitä\nparemmin kuin Saksa, jolla on maailman suurimmat laivayhtiöt:\n»Hamburg-Amerika-Linie» (1 milj. tonnia) ja »Norddeutscher Lloyd» (¾\nmilj. tonnia). Jos lisäämme, että Saksan kauppalaivasto on yleensä\nsyntynyt yksityisalotteesta tai kunnallisina yrityksinä verrattain\nvähäisen valtioavun tukemana, niin näemme sen kehityksen olevan kaikin\npuolin terveellä perustalla.\n\nToista kertaa historiassaan esiintyy siis Saksan kansa _suurvaltana\nmerellä_. Hansan vallan kukisti lähinnä sota Ruotsin kanssa\n1560-luvulla, ja 30-vuotinen sota vahvisti sitten täydellisen\nhyvästijätön merelle. Niin perinpohjainen oli merestä luopuminen, että\nVersaillesin kansalliskokous 1789 kuuluu purskahtaneen nauruun kun\nsille esitettiin erään saksalaisen laatima kirjelmä merenkulusta:\nsehän oli samaa kuin jos »joku hottentotti olisi kirjoittanut\noopperasta!» Vielä 1861 saattoi _Palmerston_ antaa sanomalehtensä\nkirjoittaa kuuluisat sanat, että »saksalaiset saattavat kyntää maata,\npurjehtia pilvien mukana tai rakennella tuulentupia, mutta milloinkaan\naikojen alusta ei heillä ole ollut älyä valtameren ylikulkuun tai\npurjehtimaan ulapalla taikka edes rannikkovesillä»; ja hän antoi tälle\nepähistorialliselle lauseellensa lisäpontta uhkaamalla kohdella\nsaksalaisia aluksia merirosvoina. Vain runsasta miespolvea myöhemmin,\nv. 1897, voitti »Kaiser Wilhelm der Grosse» Englannin oman\nnopeusennätyksen liikenteessä Atlantin yli; ja vaikkakin Englannin 10\nvuotta jälkeenpäin onnistui »Lusitanialla» vallata takaisin\n»valtameren sininauha», niin on Saksa sensijaan 1912 laskenut vesille\nmaailman suurimman höyrylaivan (»Imperator», 50 000 tonnia), samoin\nkuin sillä jo kauan on ollut suurimmat purjealukset. Ei voi olla\nparempaa todistusta nykyisen Saksan masentumattomasta edistyshengestä\nkuin tämä menestyksellinen teknillinen kilpailu Englannin kanssa\nEnglannin omassa elementissä. Mutta sen takana on yhtä ihmeteltävä\njärjestö, joka nykyään saattaa vieraitakin satamia — Konstanzan\nMustallamerellä, Triestin ja Genuan Välimerellä, Antwerpenin Kanaalin\nvarrella — näyttämään Saksan maailmaa-tavoittavan merivallan\nulottimilta.\n\nOlemme selostaneet Saksan mahdollisuuksia merillä, koska historia\nnäyttää tässä tarjoavan erittäin opettavaisen esimerkin siitä, miten\nkansat kasvavat tehtäviensä mukana. Kun _Bismarck_ kokosi\nkansan yhdeksi valtioyksiöksi, palveli hän suoranaisesti\nkansallisuusperiaatetta, ja tämä palvelus oli sinänsä mitä\nkorkea-arvoisin suurtyö; se irroitti voimia, jotka tähän saakka olivat\nkuluttaneet itseänsä riitoihin ja pikkumaisuuteen tai tyhjiin\nunelmiin. Mutta jäljellä oli uuden valtion puhtaasti taloudellisen\nperustan luominen, sillä pistimet ja kanuunat eivät voi ajan pitkään\nkannattaa valtaa ilman sellaista vakuutta. Tämä tehtävä kävi Saksan\nedeltäjälle, 1600-luvun Ruotsille, ylivoimaiseksi; Ruotsi ei kyennyt\nkasvamaan siihen suurvalta-asemaan, jonka konjunkturit ja\nmieskohtaiset voimat olivat sille hankkineet. Uusi Saksa oli\nesiintynyt maanosan voimakkaimpana sotavaltana; nyt havaittiin, että —\nsamoin kuin yhteystyö oli poistanut useita entisestä epäjärjestyksestä\njohtuneita epäkohtia — voitonväline myöskin soveltui turvaamaan\nvoittoa rauhan kehityksessä. Tämä väline oli _aseellinen kansa_.\nAsekansa — itse kehkeytynyt _runoilijain ja ajattelijain kansasta_ —\nmuuttui nopeasti _teollisuustyön kansaksi_. Sama mieskuri, joka piti\njoukot koossa taistelukentällä, sama tieteellinen laskelma, joka johti\nheidät voittoon, loi nyt työnjärjestön, joka laski mitä tukevimman\nperustan menestykselliselle, ajan vaatimusten mukaiselle\nteollisuustuotannolle. Sodan välitön voitto, nuo 5 miljardia, antoi\nperustuspääomaa, ja suojelustullijärjestelmä vuodesta 1879\ntarpeellista turvaa kilpailussa. Mutta mikäli kansa kasvaa, sikäli\npaisuu tämä tuotantokin yli kotimaan äyräiden. Mallikelpoisen\ntiedustelutoiminnan (»Deutsche Export Revue» ja rahtipolitiikan\navulla, joka mitä mukautuvimmalla tavalla asettaa kotoiset kulkuneuvot\nviennin palvelukseen, leviää ulkomaankauppa kautta maailman. Täten\nkääntyy huomio merelle, joka vähitellen välittää ummelleen 70 %\ntavaravaihdosta. Samoin kuin yhteystyön väline, _yleinen\nasevelvollisuus_, osoittautui kannattavan teollisuuden syntymistä\nedistäväksi, samoin tuli nyt yhteystyön tulos, maantieteellinen\n_keskittyminen merelle päin_, kaupan ja meriliikkeen vastaavan\nkehityksen vakuudeksi.[21] Aluksi oli täytynyt antaa tavarat\nenglantilaisten laivain kuljetettavaksi; ensimäinen askel on omien\nlaivayhtiöiden perustaminen rahdin säästämiseksi kotimaiselle\ntaloudelle, samalla kuin alukset yhäkin rakennetaan englantilaisilla\nveistämöillä; toinen askel on myöskin laivanrakennustoimen ottaminen\nomiin käsiin, »Vulcan» Stettinissä ja muut yhtiöt varustautuvat tätä\nuutta tehtävää varten, kansallinen työ saavuttaa vielä yhden voiton,\nmeriliike on kokonaan vapautettu Englannista ja tulee kotimaan\nhyväksi.\n\nNäin on Saksa nyt täysissä varuksissa itsenäisellä paikallaan\nkilpailussa. Mutta suurvallan itsenäisyyteen kuuluu vielä jotakin:\n_siirtomaita_. Suuri tuotanto tahtoo saada raaka-aineensa omista\nlähteistä ja vakuutta määrätyistä markkinoista. Näin johtaa merimahti\nsuoranaisesti siirtolain hankkimiseen vieraissa maissa. Jo helmikuussa\n1871 lienee erinäisillä tahoilla suunniteltu yhden siirtomaan\n(Kokinkiinan) vaatimista rauhanteossa Ranskan kanssa. Epäilemättä\npahoittelevat Saksan valtiomiehet nyttemmin, että jättivät tämän\ntilaisuuden käsistään. Mutta _Bismarckin_ varovainen valtiotaito ei\nkatsonut aikaa siirtolain perustamiseen vielä kypsäksi. Vasta\n1880-luvun puolivälissä iski hän kiinni Afrikaan ja Tyynenmeren\nsaaristoon; 1890-luvun lopulla nousee uusi aluevaltausaalto,\npääasiallisesti Kiinassa, ja meidän päivinämme näyttää olevan\nnousemassa kolmas, jonka alkuna on ranskalainen Kongo (ks. lähemmin\ntuonnempana).\n\nKun Itävalta suljetussa asemassaan Adrian vierellä ei ole voinut\najatella siirtoloita kaukaisissa maanosissa, sopii Saksan sanoa\nluonnonpakosta pitäneen ryhtyä tähänkin kilpailuun. Siitä seuraa vielä\nyksi seikka. Suunnitelmat 1871 raukesivat siihen näkökantaan, jota _v.\nDelbrück_ edusti: siirtomaat »olisivat onnettomuus, koska ne\nehdottomasti vaatisivat suurta _laivastoa_, joka taas nielisi liian\nsuuria kustannuksia». Myöhempi aika on ollut valmis ottamaan\nvastuulleen seuraukset, etupäässä keisari ja meriministeri _v.\nTirpitz_. V. 1898 kirjoittaa »Le Temps»: »Uusi merisuurvalta on\nilmestynyt maailmannäyttämölle.» Vuosisadan vaihteessa on valtakunnan\neduskunta ilmoittanut olevansa valmis suorittamaan kustannukset\nuudesta laivastosuunnitelmasta, jonka laskettiin toteutettuna 1916\nsaattavan turvata Saksan tien merillä kaikkien tapausten varalta,\nmutta jota siitä huolimatta, ulkoisten olojen paineesta, lisättiin\ntuntuvasti sekä 1906 että 1912, joten se kymmenessä vuodessa on\ntodellisuudessa sivuuttanut kaikki kilpailijansa Englantia lähimmältä\nsijalta.[22]\n\nNäin ollen on Europan mahtavin maavalta alkanut kehittää itseään meri-\nja samalla maailmanvallaksi. Toisin kuin Italia, jonka olot pakottivat\nratkaisemaan perättäisiä tehtäviä yhtähaavaa, kasvaa täällä toinen\ntehtävä luontaisesti toisestansa. Vuonna 1871 muodostuneista\nedellytyksistä syntyvät sekä »meren vinttikoirat» että »panssaroitu\nnyrkki» johdonmukaisina seurauksina; ja niiden takana piilee pyrkimys\nmaailmanhistoriallisiin päämääriin, mikä johtuu suurinten henkisten ja\naineellisten voimien yhdynnästä. Ahtaiden näkökantojen ja\nyksityispyyteiden näköjään tarkoituksettomien päivänkiistojen takana\nnäemme kuinka musta-valko-puna lipun alla yksi historian valioita\nvastustamattomalla voimalla raivaa itselleen tietä »paikkaan\nauringossa» (Bülow).\n\n----------\n\nPaikkaan auringossa näyttää Saksa määrätyn jo _asemansa_ kautta.\nKaikista Europan suurvalloista on sillä ilmeisin keskus-asema. Se on\n»keskustan valtakunta» Europassa. Niin kauan kuin kansa oli hajallinen\nja heikko, lisäsi tämä heikkoutta, sillä siitä seuraa\nkeskittyvä paine; yhtynyt Saksa taas saa lisää voimaa näistä\nliikuntamahdollisuuksista kaikille suunnille, tietenkin aina sen\nvaaran alaisena, että viholliset sen saartavat. Englannin painopiste\non valtameressä, Venäjän ainakin osaksi Siperiassa; Saksa yksin\nnojautuu kokonaan Europaan, ollen tasoittavana siltana maanosan\nreunamain välillä, yksi sivustansa Venäjän aroja, toinen Alankomaan\nrannikkoa kohti ja jalusta Alpeissa.\n\nTässä välitysasemassa samoin kuin keskittymisessä pohjoista ja länttä\nkohti on Saksalla yleinen maantieteellinen yhtenäisyys, joka antaa\nsille luontaisen erikoisleimansa. Mutta kun lähemmin tarkastamme sen\n_ulkokehystä_, havaitsemme suuria heikkouksia.\n\nYhtä niistä on jo toisessa yhteydessä (I osa, s. 77) huomautettu,\nselittäessämme Alankomaiden aseman epäkohtia. Kun Saksan\nmereispyrkimykset vihdoin heräsivät sen nykyisen kansallisen yhdynnän\nvalossa, niin oli Reininsuistamo jo monta vuosisataa ollut lohkaistuna\ntoiselle kansalle, ja Saksa oli eristettynä luonnollisimmasta ovestaan\nmerelle. Käy tuskin ajatteleminen luonnottomampaa suurvallan rajaa\nkuin tämä on, olletikin kun raja etelään päin päättyy silmänkantaman\npäässä purjehduskelpoisesta Maasjoesta. Että Rein on katkaistu juuri\nsillä kohtaa, missä suistomaa alkaa, on kyllä selkeää, mutta ei tee\nrajaa itse asiassa paremmin perustelluksi. Mitä voimakkaammaksi Saksa\ntulee merellä, sitä vaikeammaksi käy sen sietää tätä vierasta lippua\ntiellään merelle kohdalla, joka on vielä arvokkaampi kuin Elbensuu,\nsenvuoksi että se on likempänä valtamerta ja Englantia, ja että sen\ntakana on syvin yhdystie mantereen sisään, ja lisäksi ensiluokkainen\nteollisuusalue Reininmaakunnissa.\n\nMutta ei ainoastaan Reininsuistamo, vaan eivät myöskään sen lähteet\nole sen maan alueella, joka sen »isänä» esiintyy saduissa ja\ntarinoissa. Sveitsi istuu tämän Saksan joen lähteillä samoin kuin\nHollanti sen suistamolla. Samalla tavoin kuuluu Tonavan latva\nEtelä-Saksaan ja sen suupuoli Balkanin valtoihin, kun taas\nItävalta-Unkari on keskittynyt sen keskijuoksun varrelle. Mutta\nReininlaakson yhteyttä vaativat historialliset muistot ja kansalliset\nsyyt. Sveitsihän on kuulunut valtakuntaan ja puhuu suurimmalta\nosaltaan sen kieltä, samoin kuin hollanninkieltä pidetään vain saksaa\nmurteena; itse asiassa reunustaa täällä koko rajaa rivi pikkumaita,\nSveitsi, Elsass, Luksemburg, Belgia, Hollanti, jotka ovat kuin »vanhan\nlinnan seinästä pudonneita kiviä» (Ratzel). — Vain Elsass on saatu\nuudelleen muuratuksi linnanseinään ja siten raja parannetuksi (edellä\nsiv. 13); muut täyttävät välimaan romanilaista heimoa vastaan siten\nestäen välittömän kitkan; mutta puhtaasti maantieteelliselltä kannalta\nolisi Saksan oikea raja epäilemättä etelässä Alpit ja lännessä\nKanaalin suu.\n\nKäännymme nyt toiselle puolelle ja tapaamme siellä Veikseljoen yhtä\nkiistanalaisena slaavilaisia kuin Rein on romanilaisia vastassa; ero\non vain siinä, että täällä istuu Saksa sen suulla, kun Venäjällä on\njoen keskijuoksu ja Itävallalla latva. Täällä on muinoin myöskin ollut\npuskurivaltio, Puola; nyttemmin ovat slaavilaisen ja germanilaisen\nmaailman päävaltiot täällä välittömässä kosketuksessa keskenään ilman\nettä minkäänlaista luonnonrajaa on kitkaa lieventämässä. Luonto on\ntäällä vielä enemmän kuin lännessä jättänyt rajan avoimeksi. Näin\nollen olisi päävirta itse ollut sopivin raja, suuret joet kun aina\novat selkeyden ja strategisen aseman kannalta hyviä rajoja; mutta\nPreussi pysähtyi 1815 Prosnanlinjalle ja sen äärellä seisoo valtakunta\nvieläkin, rajan suoraan katkaistessa Veikselin samoin kuin ylempänä\nmyöskin Memelin. Venäjän suhteen on Saksa täällä samassa asemassa kuin\nHollanti lännessä Saksan suhteen; se katkaisee tämän luonnolliset\nkulkuväylät merelle. Tämä on maantieteellinen epäkohta yhtä\narkaluontoinen käytännössä kuin säännönvastainen teoriassa.\nEpäilemättä on _Bismarckin_ lausunto (1892), että »näillä molemmilla\nkansoilla ei ole toisiltaan mitään toivomista eikä voittamista»,\ntavallaan paikkansa pitävä: Venäjää hyödyttäisi näet yhtä vähän uusien\nsaksalaisten ainesten saanti Itä-Preussista rajainsa sisälle kuin\nSaksaa puolalaispulmansa suurentaminen, puhumattakaan uusista\nkansallisuuskysymyksistä, jotka seuraisivat Itämerenmaakuntain\njoutumisesta Saksan haltuun. Mutta toisaalta ei voi kieltää\nVeikselinsuun merkitystä Venäjän aseman vahvistamiseksi Itämerellä.\n\nVielä yksi raja, joka näyttää sisältävän valtiollisia selkkauksia, on\npohjoinen Tanskaa vastaan. Sitä oikaistiin jonkun verran Wienin\nrauhassa ja koskettaa se osaksi Kongejokea, mutta muuten puuttuu siltä\nkaikki luonnon-edut. Itse asiassa kuuluu Juutinmaa maantieteellisesti\nPohjois-Saksaan ja voi toisen hallussa näyttää luonnottomalla tavalla\nerottavan Saksan molemmat meret. Tämmöisestä tilanteesta syttyi viime\nsota Itä-Aasiassa, kun Venäjä uhkasi molemmilta puolin Koreaa, joka\nkatkaisi sen mereisen yhtenäisyyden. Aseman luonnossa on, että Tanska\nei voisi jäädä koskemattomaksi esim. Saksan ja Englannin välisestä\nsodasta: Saksan täytyisi koettaa ehkäistä englantilaisten maihinnousua\nEsbjergissä samoin kuin Englannin laivaston kulkemista Ison Beltin\nläpi. Tanskan asema on kuitenkin jonkun verran parantunut sittenkun\nKeisari Wilhelmin kanava on ratkaissut Saksan vesien yhteyskysymyksen.\n\nTarkastaessa rajoja vielä yksityiskohtaisemmin havaitsemme uusia\nheikkouksia; niinpä esim. kun Baierin etelärajat katkaisevat joen\ntoisensa jälkeen aina itse Tonavaan saakka, lun raja Erzgebirgessä\nmentyään Elben poikki kulkee vuoren pohjoista rinnettä ja siis\nBöömille edullisemmin, kun etelässä ei edes Reinin jokirajaa ole\nsäilytetty rikkomattomana Sveitsin alueiden puolelta (kanttonit\nBaselland ja Schaffhausen ovat Reinin pohjoispuolella). Tässä on siis\nenemmän kuin kylliksi aiheita katsoa Saksan rajakehystä huonoksi\nrajaksi. Suurvaltain joukossa on se tässä epäsuotuisassa suhteessa\nlähinnä Itävaltaa. Sillä on kieltämättä luonnollinen alue, mutta tätä\nei ole lopullisesti yhdistetty. Se vaikuttaa keskeneräiseltä.\n\nKuten aina heijastuu tämä heikkous _kansallisuus_-kartalla. Saksankaan\nyhteys ei ole ehdoton ja lopullinen; on olemassa »Germania irridenta»\nsamoin kuin Italiakin, ja lisäksi on sisäisessä yhtenäisyydessä\naukkoja.\n\nLanghans laskee 1902 saksalaisen heimon 89.4 miljonaksi, joista 77½\nEuropassa, 11 Amerikassa, 0.62 Afrikassa, 125 000 kaikkiaan\nAustraliassa ja lähes 90 000 Aasiassa;[23] jos tästä laskelmasta\nvähennämme alankomaalaiset kansat (flaamilaiset, buurit ja\nhollantilaiset), nousee luku kuitenkin yli 80 miljonan. Hasse arvioi\n1907 saman lukumäärän 86.2 miljonaksi (56.1 kotimaassa, 18.1 muussa\nEuropassa; 12 sen ulkopuolella). Nykyään ei lukumäärä liene paljoa\nalle 90 ja alankomaalaisen haaran kanssa 100 miljonan. Tämä on\nsuuruudeltaankin valtava haara ihmiskuntaa; mutta siitä on vain ⅔\nSaksan valtakunnassa. Jos puhuttaisiin todellisesta »Germania\nirridentasta», niin lankeaa tietenkin pois ajatus Amerikassa ja muissa\nmaanosissa olevista saksalaisista, samoin kuin hajallisista eristä\nKaukasusvuorten tienoilla ja Volgan varrella, Itämerenmaakunnissa,\nSiebenbiirgenissä, jopa koko Unkarissa, ja meidän on todenperään\nottaminen lukuun vain välittömässä yhteydessä asuvat sveitsiläiset\nsekä Itävallan saksalaiset, joita jälkimäisiä (vanhempien laskelmien\nmukaan) arvioidaan olevan noin 9.4 miljonaa eli lähes ¼ valtakunnan\nsaksalaisten lukumäärästä 10.5 % koko heimosta. Olemme jo eri\nkannoilta katselleet kansallisvaltion ulottamisen mahdollisuutta näitä\nkoskevaksi, mikä mahdollisuus tietenkin voi tulla kysymykseen vain\nItävallan hajotessa, — Springer huomauttaa (1902) hyvin pontevasti,\nettä nykyinen tila on juuri suursaksalaiselta kannalta paras, koskahan\nItävallan saksalaiset nyt ovat etuvartioina eteläslaavilaisessa\nmaailmassa, omaten aivan toiset mahdollisuudet saavuttaa siinä\njohtavan aseman, kuin saksalaisilla ylimalkaan olisi, jos välillä\nkulkisi valtiollinen raja.[24] Jos kuitenkin Itävallan valtakunnan\nliajoamisen vuoksi tämä yhteystyön täydennys tulisi kysymykseen ja\nvälttämättömäksi, niin avautuu tämän kansallisuuskysymyksen kautta\neräs poliittinen näköala. Habsburgin valtikan alaisten maamiestensä\ntakana hamuilee Saksa Välimeren rajaa. Täälläkään ei näet\nkansallisuuden ole onnistunut löytää luonnollista rajaa; mutta aivan\nlähellä on Adria, jonne sloveenien heikko kansa ei voisi sulkea\nSuursaksan tietä. _Triest_ on Saksan luonnollinen ulkosatama ja\n»ikkuna Välimerelle» (I osa, s. 123).\n\nSaksan kansallisuuskysymyksen lopullinen ratkaisu veisi siis takaisin\nvanhaan asemaan läpikulkumaana Välimeren ja Pohjanmeren välillä ja sen\nsisäiseen maantieteelliseen hajaannukseen. Nämä seuraukset ovat, kuten\njo on huomautettu, hillinneet suursaksalaisten pyrkimyksiä. Mutta\ntietenkään ei silti ole sanottu, että tällaiset tulevaisuuden\nmahdollisuudet olisivat ainiaaksi lopussa. Määrätyllä kehitysasteella\nvoi uutta Saksaa epäilemättä ajatella kyllin lujaksi kestämään tätä\nhajaannusta, joka tuli vanhalle valtakunnalle ylivoimaiseksi. Onkin jo\nnähtävissä merkkejä suuremman huomion kohdistamisesta etelään,\nvaltakunnan uusien pyrkimysten yhteydessä sekä pienessä että suuressa\nidässä. Yhdysliikkeen uudet väylät Alppien läpi vaikuttavat tähän\nsuuntaan, ja pienessä kauniissa kirjassaan isänmaasta viittaa Ratzel\njo 1898 Kalkki-alppein poikki kulkevaan Salzach-laaksoon lähimpänä\ntienä, jota myöten Saksa uudelleen voisi tulla välimerenvallaksi —\ntoistaiseksi vain rautatien vaatimattomassa muodossa.\n\nJos nyt silmäämme valtiorajan sisäpuolelle, niin tapaamme siellä\ntyydyttävämmän kuvan, mikäli ei-saksalainen aines näyttää asettuvan 7½\n%:ksi. Uudessa valtakunnassa on siis kansallisuusperiaate edistynyt 92\n%:iin 83:sta; minkä ohessa vielä ½ % väestöstä puhuu vieraan kielen\nohella saksaa.\n\nVierasaineisten prosentit jakautuvat siten, että muita germaaneja on\nhiukan alle ½ romanilaisia vähän yli ½, sekä slaavilaisia\njäljelläolevat 6½. Kaikilla tahoilla on kansallisvastakohta ilmennyt\nkahnauksina, vaikka ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa\nsellaisina, joilla voi olla jotakin todellista vaikutusta valtakunnan\nyhteyteen.\n\nNiinpä on pieni kansallisuuskahakka käynnissä sillä huonolla\npohjoisrajalla, missä saksalaisen laskelman mukaan 134 000,\ntanskalaisen taas 160 000 _tanskalaista_ on Slesvigin alueella,\nFlensburg—Tönderin linjan takana. Suhde on täällä käynyt erikoisen\narkaluontoiseksi Pragin-rauhan 5 §:n säännöksen johdosta, joka pani\ntämän maanosan kohtalon riippuvaksi kansanäänestyksen tuloksesta;\ntämän määräyksen teki sitten Saksan ja Itävallan sopimus 1878\ntyhjäksi, ja Tanskan toivo saada takaisin »Sönderjyllandin»\nosa raukesi, vaikka sen tukena oli sekä historia että\nkansallisuusperiaate. Käytännössä tuntuvampaa huolta aiheutti\nWienin-rauhan 19 §, joka antoi vallattujen maakuntain asujamille\noikeuden »opteerata» s. o. valita Tanskaan muuttamisen ja siten jäädä\nTanskan alamaisiksi; näiden lapsia pitivät sitten saksalaiset\ntanskalaisina, mutta tanskalaiset saksalaisina, mistä tietenkin\naiheutui monenlaisia selkkauksia. Mieliala on pitkät ajat ollut\nkatkera, tanskalaiset ovat valittaneet häikäilemätöntä sortoa\n(varsinkin _Köllerin_ ollessa käskynhaltijana); vasta tammikuussa 1907\ntapahtui virallinen sovinto siten, että Preussi tunnusti\n»valtiottomille optanttien-lapsille» kansalaisoikeudet ja Tanska\nhyväksyi 1878-vuoden sopimuksen lopulliseksi (sopimuskirja,\n_Geschichtskal._ 1907 s. 5). Taistelu ei tosin ole tähän tauonnut —\n»Sönderjyden»-lehden joka numeron mottona, ohjelauseena, on vielä\nPragin-rauhan 5. artikla, ja satoja slesvigiläisiä virtaa yhä Askovin\nkansanopistoon — mutta sen katkeruus näyttää paljon laimenneen; sehän\nei muuten sinänsä milloinkaan ole suuruussuhteiltaan ollut rasittava,\nsen merkitys on yleisessä asemassa, se kun on suuressa määrin\nvaikuttanut Tanskan kääntymiseen Saksasta Englantiin. Itse paikalla on\nsaksankieli leviämässä: vuodesta 1860 vuoteen 1900 on se kasvanut\n64.4:stä 68.8 %:iin Slesvigin väestöstä.\n\nTämä tulos ei ole niinkään varma lounaisrajalla, missä — pääasiassa\nLotringin länsi-osassa — 230 000 _ranskalaista_ elää Saksan\nvaltakunnan alamaisina. Saksalaisprosentti valtakunnanmaassa on\nvuodesta 1871 lisääntynyt vähän alle 84:stä hiukan yli 85:n. Lisäys on\nliian vähäinen osoittaakseen luontaista elinvoiman suuremmuutta; raja\non pikemminkin pysyväinen, kumpikin rotu on tullut jonkunlaiseen\ntasapainoon ja taistelu on tauonnut. Mutta vaikka kielet pitävät\nrauhaa, niin vaikeampi on ollut saada kulttureja viihtymään keskenään.\nSaksalaistakin kansallisuutta Elsassissa on elähyttänyt ranskalainen\nhenki, ja tämä on kauan sitten vastustanut 1871-vuoden muutosta, niin\nettä alussa (vuoden 1874 jälkeen) lähetettiin valtiopäiville melkein\nyksinomaan »vastalausujia». Tätä jatkui senkin jälkeen kun\nElsass-Lotrinki 1879 oli korotettu pohjoisamerikkalaista\n»liittopiiriä» vastaavasta asemasta omalle käskynhaltijalle varustetun\n»territorion» asemaan. Vasta 1891 uskalsi Saksa senvuoksi astua uuden\naskeleen eteenpäin, lieventämällä passipakkoa Ranskan rajalla; 1902\nseurasi suurempi askel, kun n. s. diktaturipykälä, joka piti Elsassia\nyhä valloitetun maan asemassa, lakkautettiin; ja 1911 täydennettiin\n»valtakunnanmaan» sisällistä arvonnostoa uudella perustuslailla, joka\nkohottaa sen melkein täydelliseen tasa-arvoon Saksan valtakunnan\nmuiden jäsenten kanssa. Se ei ole enää vain »valtakunnan yhteisillä\nponnistuksilla saavutetun yhteyden pantti»; sillä on itsenäinen\nelämänsä, siitä on tullut »valtio» (tai ainakin »valtion pienoismuoto»\n— »ein staatlicher Homunculu.» — Laband 1911).\n\nTulevaisuus saa näyttää, onko Elsassin takaisinvalloitus\nkultturisuhteessa täten saatettu loppuun; kokemukset 1912-vuoden\nmaapäiviltä eivät sitä ennusta. Mielialat, jotka kohtaavat niin\nvoimakasta vastakaikua toiselta puolen, eivät hetkessä vaimene. Mutta\nei voi olla muuta kuin ajankysymys, milloin uusi lojalisuus (Saksaa\nkohtaan) täydellisesti voittaa vanhan (Ranskan suhteen), kun näet\nkansallisuus on edellisen puolella. Tulee näet aina muistaa, että\nElsass ei ole ranskalaista verta. Ranskan vaatimus on puhdasta kostoa,\nilman »irredentismin» tukea.\n\nJos siis olot pohjois- ja länsirajalla ovat senluontoisia, että niiden\nSaksan valtakunnan hallitukselle aiheuttama huoli on vähentymässä, on\nasia idässä kieltämättä toinen. Siellä oli valtakunnan\nraja arveluttavin; niinpä myöskin tapaamme siellä ainoan\nkansallisuuskysymyksen, jota sopii sanoa pahalaatuiseksi ja siten\nkatsoa todelliseksi vähennykseksi siitä voimasta, joka on sisäisessä\nkokoomuksessa.\n\nKolmessa osastossa ovat slaavilaiset samonneet saksalaisia vastaan:\netelässä sloveenit, keskustassa tsekkiläiset, pohjoisessa puolalaiset.\nEteläinen rynnistys ei koske Saksan valtakunnan rajoja ja voidaan\nmuutenkin katsoa murtuneeksi. Taistelun keskustassa ovat saksalaiset\nitse saaneet sijoitetuksi valtiollisen rajan ulkopuolelle, joten\nsitäkin käydään yksinomaan Itävallan alueella. Koillisessa sitävastoin\nkäy kamppailu myöskin valtakunnan rajain sisällä. Ne molemmat loivat\nlahdelmat, jotka etelästä ja idästä pistävät Saksan valtiolliseen\nkarttaan, osoittavat germaanien ja slaavien suuren rotukamppailun\ntaistelukenttää; jos vertaamme niitä kansallisuuskarttaan, näemme\nböömiläisen poukaman pienemmäksi mutta puolalaisen syvemmäksi\nvaltionrajaa.\n\nPuolalainen kansameri ulottuu siis Saksan alueelle ja peittää\nYlä-Sleesian, Posenin ja Länsi-Preussin, niin että se melkein eristää\nsaksalaisen Itä-Preussin. Mutta tosin on tämä meri täynnä saksalaisia\nkielisaaria, joten kartta muistuttaa saaristoa, joka toiselta puolen\nulottuu syvälle venäläiseen Puolaan, missä varsinkin kaupungit ovat\nsaksalaisuuden tyyssijoja. Tämä on keskeneräisen kansarajan perikuva.\nSaman ilmiön havaitsemme kauimpana koillisessa, missä samanlainen\n_liettualainen_ saaristo rikkoo saksalaisen yhtenäisyyden; Memel on\nnäet liettualaisten joki niinkuin Veiksel on puolalaisten. Mutta kun\nliettualaisia on rajan sisäpuolella tuskin yli 100 000 ja he puhuvat\nmaalaismurretta, on _puolalaisia_ Saksassa (masurit ja kassubit\nlukuunottaen) jo vuoden 1905 tilaston mukaan 3.65 milj., 6 %\nvaltakunnan ja melkein 10 % Preussin väkiluvusta, lisäksi korkealla\nsivistyskannalla olevaa, yhteisönä kehittynyttä kansaa, jolla on rikas\nkirjallisuus, koulutettu sanomalehdistö ja suuret muistot itsenäisen\nmenneisyyden ajalta. Tässä on siis koossa kaikki edellytykset\nkansalliseen irtaumisliikkeeseen; ja semmoinen onkin viime aikoina\nherättänyt yhä enemmän vakavaa huomiota kunnes _Bülow_ 1902 sanoi\npuolalaiskysymystä Preussin nykyisen politiikan tärkeimmäksi.\n\nPuolan kansan kaipuu yhdyntään ja vapautumiseen on ollut hereillä sen\npaloittelusta Saksalle, Venäjälle ja Itävallalle 1700-luvun lopulla;\nmutta se on ollut eri suuri eri maissa ja eri aikoina. Tyynin on\nmieliala ollut Itävallassa, missä rikas maa-aateli aina viime aikoihin\nsaakka on nauttinut suuria etuja asemastaan valtakunnassa (I osa, s.\n132). Venäjällä on levollisuus vähitellen palannut, kapinain jälkeen\n1830 ja 1863, valtion musertavan mahdin alla. Ainoastaan armeijan\nliikekannallepano Preussin puolella esti kapinavuosina Saksan\npuolalaisia ottamasta osaa liikkeisiin, 1848 tehtiin täälläkin\nsuoranaisia irtaumisyrityksiä, ja myöskin 1870 vallitsi näillä mailla\nsuuri levottomuus. _Bismarck_ kertoo »mietelmissään ja muistelmissaan»\nettä sekä Kriminsodan aikana että 1863 oli tekeillä suunnitelmia\nPuolan pystyttämisestä (itävaltalaisen arkkiherttuan alaisena) ja\nGalitsian vaihtamisesta romanialaiseen tai eteläslaavilaiseen maahan.\nMeidän aikoinamme on Puolan vapausliike jälleen virinnyt ja vähitellen\nkasvanut voimakkaammaksi, varsinkin eräiden myönnytysten jälkeen\nCaprivin aikana 1890-luvun alussa, mutta samalla muuttanut luonnetta\npuolalaisen keskisäädyn syntymisen johdosta; tämä ei ihantele entistä\naatelivaltaista Puolaa, vaan on sen sijaan omaksunut suurpuolalaisen\n(»Jagellonien») aatteen, joka »Graudenzer Zeitungin» avoimen\ntunnustuksen mukaan 1902 ei tähtää vähempää kuin Itämerestä\nMustaanmereen, Pommerista ja Liettuasta Podoliaan ja Etelä-Venäjälle,\nsiis kauas yli kansallisuusrajojen ulottuvaa valtakuntaa. Tällaisten\nunelmain tenhoamina kilpailevat nyt puolalaiset yhteiskuntakerrokset\nvihassa saksalaisia vastaan, jotka ovat sulkeneet heidän kielensä pois\nkouluista samoin kuin ranskankielen Elsassissa ja tanskan Slesvigissä;\nja tässä taistelussa eivät saksalaiset näy tulevan toimeen ilman\nvaltion apua. Niinpä on saksalainen aines Posenissa alentunut 45.4\n%:sta v. 1861 n. 37.6:een v. 1900, eli samaan vähemmistöasemaan kuin\nBöömissä, ja se %alenee edelleen.\n\nJo _Bismarckin_ aikana oivallettiin tämä vaara ja ajateltiin sen\ntorjumista maanpalstoituksella saksalaista asuttamista varten.\nErityinen asutustoimikunta (»Ansiedelungskommission») työskenteleekin\nvuodesta 1886 ostellen puolalaisia tiloja saksalaisille\nuutisasukkaille tai perustellen valtiontiloja. Sen ohella on\npuolalaisen agitatsionin vastapainona vuodesta 1894 näillä seuduilla\nsaksalainen, jota kolmen perustajansa nimien alkukirjainten mukaan\n(_Hansemann_, _Kennemann_, _Tidemann_) tavallisesti kutsutaan\n»Hakatismiksi» (virallisesti vuodesta 1899 »Deutscher Ostmarkverein»).\nTaistelua on kiihdyttänyt erityisesti saksankielen pakollinen käyttö\nuskonnonkin alkeisopetuksessa; siitä aiheutui koululakkoja niistä\njohtuvine rangaistuksineen, jotka eräässä tapauksessa (Wreschenissä\n1901) aiheuttivat levottomuuksia paikalla ja niiden jälkikaikuja\nBerlinissä, vieläpä Lembergissäkin. Täten on taistelu yltynyt\nylimmilleen. Eräässä ohjelmapuheessa 13/1 1902 selitti _Bülow_, että\nhän »kansallisuuskysymyksissä ei ymmärrä leikkiä», keisari paheksui\njulkisesti puolalaisten »ylimielisyyttä», ja Preussin maapäivät\nmyönsivät vielä 210 miljonaa edellisten 280 lisäksi vahvistaakseen\nasutustoimikunnan tointa, jota Stumpfe muuten on asiantuntemuksella\narvostellut. Mutta tämäkin havaittiin pian riittämättömäksi. Vuoteen\n1912 laskettiin toimikunnan aikaansaaneen 12 000 uutta kotia idässä,\nmutta samaan aikaan näkyvät puolalaiset saaneen 4 kertaa niin monta\n(vaikkakin pienempiä ja köyhempiä), ja yksinomaan kymmenvuotiskautena\n1896—1906 olivat he lopputilissä saksalaisten kanssa 75 000 ha\nvoitolla. Jotta ei työ menisi aivan hukkaan, täytyi Preussin valtion\nantaa asutustoimikunnalle 1908 vieläkin 280 milj. mk ynnä (tosin\nrajoitettu) pakkoluovutusoikeus; ja kun puolalainen yllytys leveni\nYlä-Sleesiaankin, kävi hallitus 1909 kovakouraiseksi (virkamiesten\nsiirto Kattowitzista senvuoksi, että nämä olivat äänestäneet\npuolalaisia ehdokkaita).\n\nVoidaanko näillä keinoin ajan pitkään saavuttaa voittoa, on\nkyseenalaista. Tilasto ei tunnu rohkaisevalta. Vaikeinta on saada\nsaksalaisia pysymään maakunnassa, joka on näin toisen kansallisuuden\nläpitunkema; he lähtevät sieltä mielellään, ja palkinnoillakin\nja suuremmilla palkoilla on vaikea saada esim. opettajia\nnäihin kiusallisiin kouluihin. Saksalla on siis todellinen\nkansallisuuskysymys ratkaistavana omien rajojensa sisällä, samaa\nlaatua, joita Itävallalla on niin monta, »Irlannin kysymys», joka\ntosin ei sinänsä mitenkään ehkäise valtakunnan politiikkaa, mutta\nmuuten on kylläkin haitallinen.[25] Ja tähän hankaluuteen on syynä\nluonto itse, joka ei ole suonut valtakunnalle luonnollista rajaa\nidässä — vaikka myönnettävä on, että väärä politiikka on tehnyt\nepäkohdan suuremmaksi.[26]\n\nMutta puolalaiskysymyksessä on vielä kaksi puolta, jotka kääntävät\nhuomiotamme uusiin oloihin, joissa Saksan kansa on jotakin\nmerkitsevien hajoittavien vaikutusten alainen. Toinen näistä on\nyhteiskunnallinen, toinen uskonnollinen.\n\nRinnan saksalaisten väistymisen kanssa idästä tapahtuu puolalaisten\nsiirtymistä sieltä länteenpäin Berliniin tai Reininmaakuntiin.\nValtakuntaa perustettaessa oli puolalaisia tuskin Oderin\nlänsipuolella; nyt on useita satojatuhansia. Tämän sisäisen\nsiirtolaisuuden merkitys ilmeni 1900-vuoden väenlaskussa, jolloin\nhavaittiin, että itäisissä maakunnissa oli paikoittain tapahtunut\nilmeistä väenvähenemistä. Sinänsä ei tämä kukaties aiheuttaisi\nvaltiomiehille suurta huolta; mutta pahempi on, että puolalainen\nsiirtolaisuus länteen etsii teollisuusalueita, joissa se painaa alas\npalkkoja ja kultturitasoa työmarkkinoilla ja uhkaa alentaa Saksan\nteollisuuden korkeata kantaa. Sen ohessa seuraa sitä idässä vielä\nalemmalla olevien slaavilaisten maahanmuutto Venäjältä, toistaiseksi\ntosin vain väliaikaisena työväkenä. Tätä maahanmuuttoa vastustamaan on\n»Hakatismi» asettunut, mutta aiheuttanut sillä vain vastarintaa\nOstelbian maanviljelijäin puolelta, jotka selittävät, että\nmaanviljelys ei voi tulla toimeen ilman näitä idän käsivarsia, kun\noman paikkakunnan väki on jättänyt maan pulaan.\n\nNäin on _yhteiskunnallis-taloudellisia_ kysymyksiä sukeltanut esiin\npuolalaisen kansallisuuskysymyksen vanavedestä; ja niiden takana\nnäemme yhden suuria yleisiä vastakohtia nykyajan länsimaisessa\nyhteiskunnassa, vastakohdan maanviljelyksen ja teollisuuden pyrintöjen\nvälillä (»kiinteän» ja »irtaimen» pääoman välillä, Riesser). Se\nmuunnos, jonka kautta elinkeinoelämän painopiste siirtyy\nalkutuotannosta vientiteollisuuteen, on nykyään saattanut Saksan\nvakavaan »tienhaaraan» (Pohle), jonka viitoissa seisovat sanat:\nmaanviljelys- vaiko teollisuusvaltio — »Volkswirtschaft» vaiko\n»Weltwirtschaft» — natsionalismi vaiko imperialismi.\n\nKoko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv.\n109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi.\nKansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota\nenempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach\n(1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi\nväestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.\nNykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v.\n1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä\nsilloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).\n\nKoko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv.\n109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi.\nKansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota\nenempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach\n(1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi\nväestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.[28]\nNykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v.\n1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä\nsilloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).\n\nSaksan on siis suorastaan pakko muuttua teollisuusmaaksi voidakseen\nhankkia leipää lapsilleen. Sen täytyy lähteä samalle tielle, jota\nEnglanti kulkee edellä; »ihmisten liikamäärä luo raaka-aineiden\ntuontitarpeen, tämä luo tuotteiden vientitarvetta, tämä\ntaas luo teollisuusvaltion, ja se vuorostaan riippuvaisuuden\nmaailmanmarkkinoista ynnä imperialismin» (Julius Wolf).\nMutta tästä syntyy tavanmukainen jännitys maanviljelijäin ja\nteollisuudenharjoittajain välillä. Kaksi vuosikymmentä (alkaen\nCaprivin kauppasopimuksista tullinalennuksineen vientiteollisuuden\nhyväksi) onkin tämä jännitys ollut tärkeänä tekijänä Saksan\nsisäpolitiikassa.\n\nSen ulkonaisina ilmiöinä on kaksi mahtavaa yhtymää: »Bund der\nLandtwirthe» (maanviljelijäin liitto) vuodesta 1893 ja »Bund der\nIndustriellen» (teollisuudenharjoittajain liitto) vuodesta 1895;\nedellisen pääpaikkoina itä ja Itämerenmaakunnat, jälkimäisen\ntukikohtina kaakko (Sleesia), etelä (Saksi) ja länsi (Rein-Westfalen).\nMaanviljelijäin liitossa on satojatuhansia pikkuviljelijöitä Ostelbian\nsuurtilojen vanhain junkkeriylimysten ohella. Tämä vanha maa-aateli —\nyhä vielä Preussin vankin yhteiskunnallinen voima, ylimalkaan yksi\ntukevimpia aineksia nykyajan valtiollisessa elämässä — on vanhoillisen\npuolueen ytimenä; sen ohjelmana on kotoinen politiikka lujan\ntullisuojeluksen turvin, eikä se suuresti huolehdi väestöpulmasta.\nSitä vastassa on uusi teollisuusaateli, kuten Reinin-Westfalin\n»rautakuninkaat», joku _Stumm_ tai _Krupp_; he ovat\nerikoisesti kiintyneet maailmanpolitiikkaan, sen siirtomaa- ja\nlaivastonrakennusohjelmiin, ja siinä kannattaa heitä ajan tarve\nhankkia toimeentuloa liikaväestölle. Vielä vihamielisempiä\nmaanviljelijäpyrinnöitä kohtaan ovat tietenkin teollisuustyöväki,\nvaatien elintarpeiden halpuutta, ja kaupan miehet, jotka vaativat\nhelpoituksia valtioidenvälisessä tavaranvaihdossa.[29]\n\nNäiden vastakohtain välillä täytyy Saksan ja Preussin politiikan\nluovia, sovittelun teitä, ohjeenansa: teollisuus- ynnä\nmaanviljelysvaltio (_Bülow_ ½ 1905). Pyrinnöt joutuvat kahnaukseen\nkeskenään kaikissa suurissa kysymyksissä, ei ainoastaan tulliasioissa\n(tullitaksa 1902, kauppasopimukset 1906), vaan myöskin valtakunnan\nsisäisessä liikenne- ja finanssipolitiikassa. Niinpä maanvilielijäin\nvastarinta viivästytti ja typisti suurta keskuskanavan ajatusta\n(Reinistä Elbeen) vuodesta 1899 vuoteen 1905, jolloin osa siitä\n(Rein—Hannover) myönnettiin. Sama mahtava ryhmä — jota Saksan\njulkisessa elämässä nykyään edustaa niin huomattava eturivinmies kuin\n_v. Heydebrand_, »saksalais-vanhoillisten» johtaja, »Preussin\nkruunaamaton kuningas» — typisti suurisuuntaista valtakunnan\nrahainhoidon uudistusta, niin että se täytyi toteuttaa ilman sitä\nlaajaa perintöveroa, josta olisi tullut uusien välillisten verojen\nsosiaalinen tasaus. Tämä tulos — sitä valitettavampi kun on julkinen\nsalaisuus, että virkamiehet (maaneuvokset) säännöllisesti katsovat\nsormien läpi tilanomistajain ali-ilmoituksia (Hans Delbrück) —\naiheutti »talonpoikien liiton» lohkeamisen suuren maanviljelijäin\nliiton riveistä sekä teollisuuden, kaupan ja käsityön edustajain\nyhdynnän »Hansaliitoksi» (kesäk. 1909), joka on sangen vilkkaasti\ntoiminut »agraareja» sekä elinkeinoelämän virastohenkisiä esteitä\nvastaan. Kun viimeksimainittu liitto näissä toimissaan tuntui\nkääntyvän liiaksi vasemmalle (Riesser), irtautui kuitenkin\nsuurteollisuus ensimäisillä »hansapäivillä» siitä erilleen kesäk.\n1911, ja muodostaa jälleen oman ryhmänsä, kun taas hansaliitto etsii\nvarsinaista tukeansa keskisäädystä, s. o. maanviljelyksen ulkopuolella\ntoimivasta tuottavasta keskiluokasta.[30]\n\nMaanviljelys- ja teollisuusylimystön sovintoon rakentaa erikoista\nsiltaa yhteinen pyrkimys _sosialidemokratiaa_ vastaan. Me näemme tässä\nnykyajan toisen suuren yleisen vastakohdan, joka luo kuilun kaiken\npääoman ja työn välille. Saksa on sosialismin emämaa, ja jo v. 1875\nmuodostui siellä »sosialistinen työväenpuolue» valtiolliseksi\nvoimayksiöksi, joka valtiopäivämiesvaaleissa heti saavutti muutamia\nsatojatuhansia ääniä ja kymmenkunnan paikkaa. Tämä oli »viiden\nmiljardin» vilkastuttaman teollisuudennousennan nurjapuoli; ja\nmurhayrityksen jälkeen vanhaa keisaria vastaan ryhtyi valtio\ntaisteluun uutta liikettä vastaan. Niinpä hyväksyttiin vuoden 1878\nkuristuslaki sosialidemokratiaa vastaan. Mutta heti sen jälkeen,\nohjelman mukaan vuodelta 1881, alkoi suurenmoinen suoranainen työ\nyhteiskunnallisen tyytymättömyyden syiden poistamiseksi\n_yhteiskuntapolittisten_ uudistusten tietä, mitä työtä sitten on\njatkettu tuottaen Saksalle kunnian tulla pidetyksi esikuvamaana\nkaikessa mikä yhteiskuntauudistuksiin ja työväenlainsäädäntöön kuuluu,\nsamalla kuin se suuressamäärässä on edistänyt sen oman siirtolaisuuden\nehkäisemistä. Tämä oli _Bismarckin_ »käytännöllistä kristillisyyttä»,\njota hänen jälkeensä edusti erikoisesti _Posadovsky_\n(sisäasiainministeri 1897—1907), ja jota »valtionsosialismina»\nvastusti »vapaamielinen puolue», joka _Eugen Richterin_\njohdonmukaisessa johdossa vuoteen 1906 oli sosialismin pahimpana\nvastustajana.\n\nToivo saada valtiolle vihollista liikettä tätä tietä tyrehtymään on\nkuitenkin ollut turha. Sosialisteista on lainsäädäntö, joka tuottaa\ntyöväelle ehkä puolentoista miljonaa päivässä, yhä »almupolitiikkaa»\neikä mitään muuta. Bismarck itse väsyi ja suunnitteli lopulta (kuten\nHans Delbrück aikakauskirjassa »Preuss. Jahrbücher» on osoittanut 1906\nja 1912) sosialistien saattamista poikkeuslakien alaisiksi, siis\nvaltiokaappausta, mistä tuli yksi lisäsyy hänen ja keisarin välien\nrikkumiseen 1890. Kun keisari Vilhelm II nyt antoi poikkeuslakien\nraueta ja kansainvälisessä neuvottelukokouksessa koetti päästä\npuheisiin sosialidemokratian kanssa, oli siitä vain seurauksena, että\npuolueen äänimäärä vuoden valtiopäivämiesvaaleissa kohosi ¾:stä lähes\n1½ miljonaan ja sen edustajapaikat 11:sta 35:een. Vaalit 1898\nkohottivat edellistä numeroa yli 2 miljonan ja edustajapaikat 56:een;\nvaalit 1903 nostivat lukuja yhä: 3 milj. valitsijaa, lähes ¼ koko\nvalitsijakunnasta ja joka 3:s annetuista äänistä, sekä 80\nedustajapaikkaa; vaalit 1907 tuottivat suhteellisesti suuren\ntaantumuksen, vain 43 paikkaan, mutta äänimäärä oli kasvanut 3¼\nmiljonaan; ja 1912:n vaalit tuottivat huippunumerot, 110\nvaltiopäivämiestä, takanaan 4¼ miljonaa valitsijaa. Sosialidemokratia\noli tullut valtiopäiväin suurimmaksi puolueeksi.\n\nTämä valtava nousu on kieltämättä omiaan herättämään huolia\ntulevaisuuden suhteen, se kun on tullut puolueen hyväksi, joka\nperiaatteellisesti vastustaa ei ainoastaan hallitusta, vaan itse\nvaltaistuinta, jota ilman Saksa olisi raunioläjä ensiluokkaisen\nsuurvallan sijasta. Epäilemättä heijastaa tämä arveluttavia puutteita\nolevissa yhteiskuntaoloissa; erikseenkin on mainittava yhä vielä elävä\nja kaikkialla ilmenevä yläluokkahenki läänitysvallan aikakaudelta ja\nsen kopea ylimielisyys (Rohrbach 1912).\n\nMutta kaksi näkökantaa näyttää katkaisevan kärjen näiltä huolilta.\nYhdeltä puolen ei noita suuria äänimääriä ole lyhentämättöminä\nmerkittävä sosialismin laskuun. Sittenkuin vuoden 1870 sankarien\nsukupolvi nyt on alkanut kuolla sukupuuttoon, on laajoissa piireissä\njälleen ruvennut pääsemään vallalle poroporvarillinen arvosteluhalu,\njoka on saksalaisten subjektivisuuteen ja eriseuraisuuteen taipuvalle\nluonteelle ominaista (Ratzel), se »erihenkisyys, joka menneinä aikoina\non iskenyt Saksaan niin syviä haavoja» (_Bülow_ 19/1 1907; kuntahenki\n— »Corpsgeist» — _Bismarck_ 9/10 1878). Tosin lienee myöskin totta,\nettä ajan hallituspolitiikka usein on voinut antaa oikeutettua aihetta\nmoitteeseen, jota taitavat kirjoittajat ovat käyttäneet aina ilkeyteen\nsaakka (Maximilian Harden, »Die Zukunft»). Näistä tyytymättömistä\nporvarispiireistä tulee epäilemättä suuri osa niitä valitsijajoukkoja,\njotka äänestävät sosialistiehdokkaita valtiopäiville ilman että nämä\nvalitsijat muutoin ovat halukkaita seuraamaan sosialisteja heidän\npuoluepolitiikkansa äärimmille rajoille. Toisaalta on jo ilmennyt\nselviä hajaannuksen merkkejä sosialidemokratian omissa riveissä\nleppymättömien vanhojen marxilaisten, _Liebknechtin_ ja _Bebelin_\nkannattajain (»Vorwärtsin» ryhmän) ja _Bernsteinin_ ja _Vollmarin_\nedustaman nuoremman (enimmäkseen eteläsaksalaisen) suunnan välillä,\njoka ei enää usko tai halua suurta »Kladderadatschia» (romahdusta),\nvaan tahtoo toteuttaa ohjelmansa valtion puitteissa (»revisionismi»).\nOn luultavaa — ja puoluepäivillä (esim. Chemnitzissä, syysk. 1912) on\nilmennytkin — että tämä sisäinen muutos edistyy yhtärintaa puolueen\nulkoisen valtanousun kanssa; sillä puolueet samoin kuin yksityisetkin\nkasvavat vallan ja vastuun mukana.\n\nKullakin kansalla on muutoin pohjaltaan sellainen sosialidemokratia\nkuin se ansaitsee. Vääriä poliittisia tekoja seuraa kosto; niinpä on\nsosialistinen hyökyaalto 1912 vuoden vaaleissa selvä vastaus\nvanhoillisten itsepäisyyteen finanssiuudistuksessa 1909. Mutta\nmullistuspuolueiden kannatuksella on luonnollinen rajansa, se näkyi\nsosialistien tappiosta vuoden 1907 vaaleissa, kun puolue oli rikkonut\nitse suurvaltahenkeä vastaan (ks. siv. 152). Saksan sosialismi on\nsaanut tuulta purjeisiinsa valtakunnan yleisen äänioikeuden kautta\n(»köyhälistön luokkaetuus», Lorenz); sen rajoituksena ei ainoastaan\nole ulkoapäin valtion viisaus (yhteiskuntapolitiikka) ja\nvoima (Moabit-mellakat 1910), vaan myöskin sisältäkäsin sen\nansanluonteen laatu, jossa se kalastaa. Niinpä tapaamme sen ohella\nkristilliskansallisen työväenliikkeen (kongresseja 1903, 1909), ja sen\nomissakin riveissä kasvavaa kansallista yhteistunnetta, jota\nranskalaiset (Baudin) katsovat olevan syytä kadehtia. _Bebel_ itse\nselitti olevansa valmis maanvaaran uhatessa »ottamaan kiväärin\nolalleen ja puolustamaan saksalaista maata» (7/3 1904), ja viimeksi\nelokuussa 1912 vakuutti _Vollmar_, että sosialistit eivät tule olemaan\nviimeisiä eivätkä huonoimpia, kun tosiaan on kysymys synnyinmaasta.\nMarokkokahnauksen aikana (Jenan kongressissa syyskuussa 1911)\nnähtiinkin että he eivät halunneet tuottaa hallitukselle hankaluutta —\nniin ohjelmalleen uskollisia kuin ovatkin vihassaan keisaria ja\nmonarkiaa vastaan.[31]\n\nJos siis Saksan sosialidemokraatit ovat muuttumislain alaisina, niin\non toisaalta porvarillisten vapaamielisten keskuudessa — täällä\nniinkuin muuallakin — heitä lähentyvä muutos. Heidän periaatteellinen\nvihansa kuoli Richterin kuollessa. Yhä lukuisammiksi käyvät ylimalkaan\nne äänet, jotka (kuten _Posadovsky_ 16/2 1912) lausuvat, että\nsosialidemokratiaa vastaan on taisteltava »Soolonin viisaudella\neikä Solingenin miekoilla». Tässä mielialassa on siemeniä\npuoluepoliittisiin yhtymiin, joiden ensimäinen hedelmä kypsyi vuoden\n1912 vaaleissa (ks. siv. 153) ja jotka näyttävät osoittavan tällekin\nvaaralliselle liikkeelle uransa tehokkaassa uudistustyössä valtion\nhyväksi.\n\nOlemme nyt nähneet »punaisen siiven» Saksan yhteiskunnassa\nvoimakkaasti kehittyneen; mutta samoin on »mustakin». Täällä tapaamme\nhajaannuksen, jota tähän saakka emme ole tarkastuksillamme kohdanneet:\n_uskonnollisen_ protestanttien ja katolilaisten välillä. Ne ovat\njaetut jokseenkin kultaisen leikkauksen mukaan, katolilaiset\npienempänä osana, ja suhde näyttää olevan vakiintunut; jos Itävallan\nsaksalaiset lasketaan mukaan, nousee katolilaisten lukumäärä melkein\nprotestanttisten tasalle — yksi lisäsyy eroon 1866 (Treitschke).\nMaantieteellisesti katsoen on katolisuus reunustailmiö, kun näet\ntapaamme sitä reunustoilla lännessä, etelässä ja idässä.\nNiinpä on se puolalaisten uskonto ja punoo vielä yhden säikeen\npuolalais-preussiläiseen kiistaan: kirkko on Posenissa yllyttelyn\nvarsinaisena ahjona. Mutta ilmankin liittoa kansallisuuksien kanssa on\nkatolisuus näytellyt suurta valtiollista osaa valtakunnassa.\nValtakunta on läpikäynyt pitkän taistelukauden »mustia» vastaan\n1878-1890, jolloin uskonnollinen hajaannus oli suurempana huolena kuin\nsosialinen, yhteiskunnallinen, on nyt. Se oli pahimmillaan vuosien\n1872 ja 1887 välisenä aikana, jota professori _Virchowin_ tunnetun\nlauseen mukaan nimitetään »kultturikamppailun» ajaksi.\n\nOli varsin luonnollista, että Saksan valtakunnan muodostaminen kahden\nkatolisen päävallan (Itävallan ja Ranskan) kustannuksella johtaisi\ntaisteluun itse paavinistuimen kanssa; ei sopinut odottaa, että Rooman\nkuuria taistelutta löytäisi oikean suhtautumisen uuteen valtioon,\njolla oli niin valtava evankelinen leima (v. Hase). Saksan\nvaltiopäivillä järjestäytyivät katolilaiset heti lujaksi puolueeksi\n(johtajana _Windthorst_ vuoteen 1891, puolueen äänenkannattajana\nlähinnä »Germania»), joka huolimatta puolueen reunamalevenemisestä\nvaltakunnassa otti keskustan nimen ja yleisessä\npartikularistiskannassaan asettui ankaraan vastarintaan hallitusta\nvastaan. Preussin pääministerinä heitti silloin _Bismarck_\nhaastehansikkaan heitä vastaan tunnetuilla toukokuunlaeilla 1873,\njoita (siv. 70) olemme verranneet Waldeck-Rousseaun »yhdistyslakiin»\nRanskassa 1901; ja Saksa suoritti silloin saman kamppailun kuin Ranska\nkolmea vuosikymmentä myöhemmin. Mutta tämä hajaannus ei tosin\nulottunut niin syvälle ja se päättyi sovitteluihin. Katolinen puolue\npääsi pälkäästä vahvistuneena; vuodesta 1890 vuoteen 1912 oli se sekä\nmiesluvultaan että koossapysynnältään valtiopäiväin vahvin puolue,\nnoin 100 edustajaa, vaikka sillä vaaleissa ei ole ollut niin paljon\näänestäjiä kuin sosialidemokraateilla (viime vaaleissa yli 2\nmiljonaa). Sekoittamalla naturalismia maallisiin ja romanttista\nmystisismiä hengellisiin asioihin, mikä on katoliselle kirkolle\nominaista (Max Lorenz), on sillä varsinkin meidän aikanamme suuri\nvaikutus keskiluokkaan, samalla kuin se periaatteellisesti\njulistautumalla valtiolliseksi, ei-uskonnolliseksi puolueeksi\n(viimeksi 1/12 1909) on päässyt vastaamasta paavinkirkon kaikista\nteoista (kuten »Borromeus-encyklikasta» toukokuussa 1910 ja sen\nkarkeista Saksan reformatsionia koskevista tuomioista).\n\nVuodesta 1890 nähdään siis Saksassa säännöllisesti se omituinen ilmiö,\nettä kaksi sinänsä kansainvälistä suuntaa, musta ja punainen,\nomistavat enimmät äänet valtiopäivillä; minkä ohessa vielä joukko\npaikkoja kuuluu irtipyrkiville kansoille (18 puolalaista, 9\nelsassilaista, 1 tanskalainen ja lisäksi 5 »welfiläistä» vanhasta\nHannoverin kuningaskunnasta; vaalintuloksen mukaan 1912). Epäilemättä\npitäisi tämän hajaannuksen kannustaa niitä kansalaisia, joiden\nvaltiollisena tunnuksena on »Saksa yli kaiken», lujasti liittymään\nyhteen. Mutta taipumus eriseuraisuuteen vie voiton tässäkin. Me\ntapaamme hallituksenkannattajia »kansallisvapaamielisinä» (johtaja\n_Bennigsen_ vuoteen 1902, senjälkeen _Bassermann_; puoluelehtenä\n»Nationalzeitung»), »saksalaisvanhoillisina» (johtaja _Heydebrand_,\näänenkannattajina »Kreuzzeitung», »Grenzboten») tai »saksalaisena\nvaltakunnanpuolueena» (vapaavanhoilliset, lehtenä »Die Post»), ja\nheidän rivinsä harvenevat sivustojen vahvistuessa; niinpä ei\nmolemmilla ensinmainituista kummallakaan ole nyttemmin (vaalien\njälkeen 1912) edes 50 paikkaa — edellisen valitsijamäärän ollessa 1.7,\njälkimäisen 1.1 miljonaa — ja kaikilla kolmella ynnä niitä lähellä\nolevilla ryhmillä on yhteensä vain 117 ääntä asettaa sosialistien 110\nja keskustan 90 vastaan. Sosialismin rajalla on sitten radikalisia\nryhmiä, 1910 yhtyneinä »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» ja saaden\nviime vaaleissa puolelleen 1½ miljonaa valitsijaa, tuloksena 41\npaikkaa (äänenkannattajia »Frankfurter Zeitung», »Berliner Tageblatt»,\n»Freisinnige Zeitung»). Kansalliset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset\nja valtiolliset vastakohdat tekevät siis Saksan valtiopäivät melkein\nyhtä kirjaviksi kuin Itävallan[32], ja tämä saattaa tuntua perin vähän\nsoveltuvalta kaikupohjalta lujalle ja pyrintätietoiselle\nsuurpolitiikalle.\n\n_Bismarckin_ valtiotaidon onnistui kuitenkin selvittää tämä sotkuinen\nvyyhti, niin että Saksan valtiopäivät — huolimatta sosialistien\nmeteleistä — eivät ainoastaan ulkonaisessa säädyllisyydessä vaan\nmyöskin tehoisassa työssä edukseen poikkeavat niistä romanilaisista\neduskunnista, joita tähän saakka olemme tarkastaneet. Tämän\nedellytyksenä on kaiken kuorieduskuntaisuuden poisto; tapa vaihdella\nvaltion ministereitä poliittisen puoluemeren tuulenpuuskien\nmukaan on yhtä vieras Saksan valtiomuodolle kuin saksalaiselle\nyhteiskuntarakenteelle[33] ja kansanluonteelle. Mutta itse ratkaisun\nkeksi Bismarck vuorottaisessa eri pääsuuntien huoltamisessa, joka\ntulee jokseenkin lähelle parlamentarismin henkeä. Mestarillisella\ntaidolla on hän pannut tämän järjestelmän käyntiin, niin että se vielä\nhänen jälkeensäkin on jäänyt Saksan hallituspolitiikalle\ntunnusomaiseksi.\n\nSe alkoi pitkällä luovauksella vasemmalle, jota kesti melkein koko\n1870-luvun, »kultturikamppailun» ajan, jolloin kansallisvapaamieliset\netevimpänä hallituspuolueena olivat aallonharjalla (152\nedustajapaikkaa vaaleissa 1874); Preussin itsehallinnon laajennus\n(vuoden 1872 »piirijako») on vielä muistona tältä vapaamieliseltä\najalta. Mutta kun Bismarck havaitsi keskustan liian voimakkaaksi,\npäätti hän empimättä ottaa sen hallituspuolueeksi. Itse asiassa on\nkultturikamppailua katsottava Saksan yhteystaistelun jatkoksi, ja se\nsaattoi senvuoksi lakata, kun katolilaiset tarjosivat vakuutta\nuskollisuudesta valtakunnalle. Sovinnon perustaksi tarjoutui\ntullikysymys 1879, kun kansallisvapaamieliset jo vuotta ennen olivat\nkieltäytyneet käänteestä sosialismia vastaan ja sen johdosta\ntaantuneet tuntuvasti vaaliliikkeessä. Tätä uutta suuntaa kesti\nvuoteen 1887, jolloin porvarillinen ja kansallinen yhtymä\noikeiston ja kansallisvapaamielisten välillä (»kartelli») pelasti\narmeijanjärjestysehdotuksen ja tuotti viimeksimainituille uuden\nnousennan (lähes 100 paikkaa). Se oli Bismarckin viimeinen\nmestarisiirto pelissä; se muuttui keisari Vilhelm II:n hapuilevina\nkoevuosina (_Caprivin_ aika 1890—1894) uudeksi vapaamieliskaudeksi\nvapaakauppataipumuksin, myönnytyksin sosialidemokraateille ja\npuolalaisille y. m. s. Pettyneenä tämän politiikan tuloksista, kääntyi\nkeisari uuden valtakunnankanslerinsa kanssa (_Hohenlohe_ 1894—1900)\ntakaisin Bismarckin uomaan 1880-luvulta, vähän oikealle, keskuslinjana\nkeskusta. Tätä suuntaa kesti nyt, pienin poikkeuksin, _Bülowin_\nkansleriaikaan saakka (1900—1909), yhä jyrkemmin rintamin sosialismia\nvastaan. Se oli pisin luovaus samaan suuntaan, minkä tämä valtiolaiva\non tehnyt.\n\nVähitellen ilmeni uudelleen käännöksen merkkejä. Nuorempi suunta\nkeskustassa (_Erzberger_ _Spahnia_ vastaan) alkoi moittia hallituksen\nsiirtomaahallintoa. Lopulla vuotta 1906 tapahtui täydellinen\nvälienrikkuminen, kun keskusta yhdessä sosialistien ja puolalaisten\nkanssa yritti typistää siirtomaakulunkiarviota; Bülow — joka\nloistavien ulkonaisten ominaisuuksiensa ohella osoitti tässä\nkiistassa todellisen valtiomiehen silmää ja otteita — julisti\n»Sylvesterikirjeessä» sisäisen sodan kahta rintamaa vastaan,\nvapaamieliset asettuivat oikeistolaisten puolelle ja radikalitkin\nkäänsivät ensimäistä kertaa sille puolelle suunnaten keskemmälle,\njoten syntyi todellinen porvarllinen kokoomus (»Bülowin blokki» tai\n»vapaamielisten ja vanhoillisten paritus»). Näissä merkeissä\nsaavutettiin loistava voitto sosialidemokratiasta vaaleissa tammik.\n1907, keskustan säilyttäessä asemansa — kolmatta kertaa hallituksen\nvastustajana.\n\nBülow valmistautui nyt ratkaisemaan ajan polttavimpia sisäisiä\nkysymyksiä, uudistuksia valtakunnan raha-asioissa ja Preussin\näänioikeusoloissa, tämän yhtymän avulla. Mutta se ei kestänyt edes\nensinmainitun kysymyksen painoa. »Vanhoilliset voimat eivät voi\nkannattaa vapaamielistä suuntaa», selitti _Heydebrand_ (10/7 1909),\nkun hallitus yhtyi vasemmistopuolueiden vaatimukseen välittömien\nverojen koroittamisesta; saksalais-vanhoilliset erkanivat siis\nyhtymästä, keskusta ja puolalaiset käyttivät tilaisuutta kostoon\nvuodesta 1906, ja niin syntyi uudistuksen puolelle enemmistö, joka\nkannatti välillisiä veroja. Kun keisari ja liittoneuvosto hyväksyivät\ntämän aseman, erosi Bülow, syyttäen vanhoillisia »röyhkeästä pelistä\nvaltakunnan eduilla» ja ennustaen Filippiä (»Hamburgische\nCorrespondent» 14/7 1909).\n\nPorvaristokokoomus ei siis kestänyt; mitä oli nyt tuleva? Ensimäistä\nkertaa tulee puheeksi yleinen vasemmistokokoomus »Bassermannista\nBebeliin», mutta edellinen torjui sen (syysk.) viitaten sosialistien\nasevelvollisuusvihollisuuteen ja jälkimäinen (lokak.) huomauttaen\n»sovittamattomista eroavaisuuksista käsityksessä valtion ja\nyhteiskunnan luonnosta». Hallituksella oli jäljellä vain luovaus\nuudelleen oikealle, keskustan ja vanhoillisten »mustan-sininen\nyhtymän», kuten ennen v. 1906. Keskustasta tuli jälleen »valtti\nvaltakunnassa» (_Singer_ 10/7 1909); varsinainen oikeisto on\nerinäisissä kysymyksissä (valtiosäännön-uudistus Elsassissa 1911,\njossa sosialistit kannattivat hallituksen ehdotusta) jälleen joutunut\nvastustus-asentoon; mutta yleensä on yhtymä pysynyt koossa uuden\nvaltakunnankanslerin _v. Bethmann-Hollwegin_ lujassa ja vakaassa —\nvaikka hiukan hitaanlaisessa — kädessä (Preussin äänioikeuskysymyksen\nraukeaminen 1910, ks. siv. 162).\n\nTässä tilanteessa ovat kolme vasemmistopuoluetta tosiaan yhtyneet\njonkinlaiseksi, tosin hyvin puutteelliseksi kartelliksi (»suurryhmä»)\nvuoden 1912 vaaleissa — ensimäinen yritys yleiseen asetelmaan\nvasemmisto ja oikeisto — ja tuloksena oli mustan-sinisten supistuminen\nvähemmistöksi (korkeimman laskun mukaan 168 paikkaa 204 asemesta), kun\nvastustusryhmät kasvoivat 154:stä 196:een. Oikeisto näytti siis\nkohdanneen Filippinsä. Mutta viimeksimainittukaan numero ei merkitse\nenemmistöä valtiopäivillä, ja noiden kolmen liittolaisen keskinäinen\neripuraisuus estää tehokkaan yhteistyön; ainoastaan radikalien kanssa\nnäyttää sosialidemokratia saattavan ylläpitää pysyvämpiä suhteita\n(»ruusunpunainen yhtymä»). Näissä oloissa on Bethmann 16/2 1912\nsaattanut selittää, ettei aihetta hallitussuunnan muuttamiseen ole,\nsamalla kuin hän on huutanut jyrkän »seis!» niille eduskuntavoimille,\njotka tekivät ensimäisen hapuilevan yrityksensä Bülowin kukistuessa.\nAinoa myönnytys vasemmistolle oli, että »Saksaa ei nyttemmin voi\nhallita taantumuksellisesti eikä radikalisesti».\n\nTämä on sen eduskuntahistorian pääsisällys. Me näemme sitä käyteltävän\nhallituksen kädessä viidenlehden-pelinä, missä kortit — oikeisto,\nkeskusta, vapaamieliset, radikalit ja sosialistit — sekoitetaan\neri tavoilla; mutta ainoastaan keskusta ja vapaamieliset\n(kansallisvapaamieliset) voivat nyttemmin olla valttina: vanhoillinen\ntai edistysmielinen vivahdus samalla keskuslinjalla. Yhä uudelleen\nnäemme hallituksen luisuvan takaisin tähän keskiuomaan, koetettuaan\nsiitä poikkeilla. Se on siis _valtaväylänä_ Saksan kehityksen\nvirrassa.\n\nTässä kiintyy huomiomme erikoisesti siihen, että puolue, jonka\nmaantieteellinen leviäminen on reunamilla ja joka aatteeltaan on\nvaltakunnanrajojen ulkopuolelle ulottuva sivusta, on todellisuudessa\ntullut vastaamaan omatekoistansa keskustanimeä Saksan valtiollisessa\nelämässä. Niin luonnolliselta kuin Bülowin kokoomus molempia\nkansainvälisiä vastaan saattaakin pinnalta näyttää, vastaa se\nainoastaan erityisissä oloissa käytännöllisen politiikan tarpeita;\nsillä musta kansainvälinen, jäykkänä vanhoillisuudessaan, on itse\nteossa luja tuki juuri sen yhteiskuntatilan suojaksi, jota punainen\nkansainvälinen pitää ilmivihollisenaan. »Me olemme _saksalaisia_\nkatolilaisia», huudahti äskeisimmän katolisen yleiskokouksen\npuheenjohtaja (Aachenissa elok. 1912), »kukaan ei meitä voita\nrakkaudessa ruhtinaaseen ja isänmaahan.» Sellainen puolue on\ntodellisuudessa muuttanut kansainvälisen luonteensa ja asettunut\npaikalleen kansallisen valtiollisen työn piirissä.\n\nYhteiskunnan musta siipi vedettynä keskustaan, mutta ilmitaistelussa\nyhteiskunnan punaista siipeä vastaan, käy siis Saksan nykyinen tie\neteenpäin. Me olemme nähneet nämä tekijät myöskin Italiassa ja\nRanskassa, mutta siellä asettui hallitus vasemmalle: sosialistien\npuolelle klerikaleja vastaan. Saksan yleinen tilanne on sama,\nhallituksella ei ole riittävää luonnollisen enemmistön tukea; silloin\non hallitus valinnut ohjeekseen toisen ratkaisun, asettumisen\noikealle, klerikalien puolelle sosialisteja vastaan. Kuten näkyy:\nhistoria ei tuhlaile perusajatuksia. Samat yksinkertaiset värit\npalajavat alituisesti samalla kultturiasteella olevissa maissa. Mutta\nvärien sekoittaminen luo vaihtelun. Niinpä on Saksalla, jossa\nsuunnilleen samat valtiolliset aatteet kamppailevat yhteiskunnassa,\nniin erilaiset valtiolliset piirteet kuin Ranskalla, että tuntuu kuin\nnykyajan länsimainen kultturi tässä esittäisi mitä räikeimmin\nJanuskuvan vastakkaiset kasvonpiirteet.\n\n----------\n\nSamoin kuin poliittisessa, samoin on Saksa myöskin\nvaltio-oikeudellisessa suhteessa Ranskan täydellinen vastakohta.\nMaakuntain kiinteän keskityksen sijasta tapaamme täällä keskityksestä\nluopumista aina liittokuntaisuuteen saakka; eduskuntaisuuden\npersonattoman koneellisen peränpidon asemesta tapaamme mastonhuipussa\nmitä suurinten perimysten kannattaman keisarilipun personallisuuden\nvoiman tunnuskuvana.\n\nSaksan valtiomuoto on valtioyhtymä kuten Itävalta-Unkarin ja\nYhdysvaltain, mutta liitossa on yhdellä valtiolla oikeudellinen ja\ntodellinen ylivalta; sikäli se on lähempänä yksvaltioisuutta ja\nykseyttä. Syystä on huomautettu (Henkel, »Geogr. Zeitschr.» 1904)\nettei edes Thüringenissä pikkuvaltioisuus ole maantieteellisesti\nvälttämätön; historian sitkeästi säilytetyt läänitysmuistot näkyvät\nvielä tänäänkin Saksan valtiollisella kartalla, josta suuri osa on\nkirjavaa kuin tilkkumatto. _Bismarck_ ei uskaltanut varsin paljon\nmuutella näitä historiallisia perimyksiä; kun Sardinian taistelu\nItalian yhtymiseksi johti keskitettyyn valtiolaitokseen, jossa\nSardinia oli maakuntana muiden maakuntien mukana, päätyi Preussin\nsamanlainen tehtävä valtioiden-yhtymään, jossa Preussi tosin sai\njohdon ja muutamia erikoisia etuoikeuksia (nimenomaan sotilas- ja\nkauppapolitiikassa), mutta toiselta puolen muutamille jäsenille,\nvarsinkin Baierille (n. s. varausoikeuksien muodossa), oli myönnettävä\nmuita itsenäisempi asema.\n\nMenneiltä suuren hajaannuksen päiviltä laahaa siis Saksan suurvalta\nvielä nytkin mukanaan eri maakuntien koossapidon ja — mikäli\nmahdollista — yhteensulattamisen ylimääräistä tehtävää. Sellaisessa\nvaltiossa täytyy odottaa tapaavansa kaksi vastakkaista virtausta,\nkeskittymistä ja partikularismia kohti; ja tulevaisuus näyttää sitä\nvoimakkaammalta, mitä heikompi jälkimäinen on.\n\nKahdella taholla on tätä historiallista partikularismia — erotukseksi\nkansallisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista\nhajaannusaineksista, joita jo olemme tarkastaneet — hiukan runsaammin\nhuomattavissa. Toinen on _Baieri_, liiton vahvin valtio Preussin\njälkeen. Moritz Bushin päiväkirja kertoo, että outo ajatus\nkeisarikruunun vuorottelemisesta Hohenzollernien ja Wittelsbachien\nsuvussa ei ollut vieras jälkimäisen edustajille suurina\ntammikuunpäivinä 1871. Sittemmin on usein kuultu Baierin kuningassuvun\njäsenten, joskus hyvinkin huomiotaherättävällä tavalla, vetoavan\nerikoisesti baierilaiseen isänmaallisuuteen Preussia vastaan; ja\nvaikka nyttemmin baierilaista partikularismia ei julkisesti esiinny\nvaltiopäivillä, oli kuitenkin vielä 1907 tasavaltalaissävyisellä\n»eteläsaksalaisella kansanpuolueella» (valtakunnalle uskollisen\nbaierilaisen »Bauernbundin» ohella) Baierissa ja Württembergissä 140\n000 valitsijaa ja valtiopäivillä 7 edustajaa. Toinen partikularismin\nahjo on _Hannover_, joka 1866 yhdistettiin Preussiin. V. 1885\nannettiin tälle vaaralle niin paljon merkitystä, että liittoneuvosto\njulisti Cumberlandin herttuan perintöoikeuden Braunschweigin kruunuun\nmitättömäksi, mikä päätös uudistettiin valtaistuimen jälleen tullessa\navoimeksi 1907. Viisi »welfiläistä» valtiopäivillä, takanaan\nkorkeintaan 100 000 valitsijaa, on vielä todistamassa tätä\npartikularismia, ja saksalainen »oikeuspuolue» koettaa pitää sitä\nhengissä.\n\nMitä enemmän näitä ilmiöitä katselee, sitä selvemmin havaitsee\nniillä olevan vain antikvarista arvoa. »Sondershausilaisen ja\nrudolstädtiläisen kansallisluonteen» kultaiset ajat, joista Treitschke\nlaskee leikkiä, ovat auttamattomasti ohi, ja niiden mukana kaikki\ntodellinen vaara Saksan vaivoin syntyneelle yhteydelle.\nPaikallisuskollisuus sulaa uskollisuuteen suurempaa valtakuntaa ja\nkansallisuutta kohtaan. Partikularismi ilmenee ainoastaan hajanaisina\nmielialoina, kuin kekäleiden liekit sammutetun palon jälkeen; mutta\nkeskityspyrkimykset ilmenevät tositoimessa. Ellei niiden olekaan vielä\nonnistunut täydellisesti saada aikaan yhtenäistä rautatiepolitiikkaa,\njota _Bismarck_ suunnitteli 1870-luvulla — ja Hansaliitto nyt jälleen\nvaatii — tai itsenäisiä (»reichseigene») valtakunnanfinansseja, joita\n_Miquel_ koetti toimeenpanna 1890-luvulla, niin ovat ne kuitenkin\ntyöskennelleet edellisen päämaalin suuntaan Preussin rautateiden\nostamisella valtiolle 1880—1885 ja Hessenin liittymisellä siihen 1896,\nsekä jälkimäistä kohti jo suojelustullijärjestelmällä 1879 ja ennen\nkaikkea valtakunnanrahainhoidon järjestelyjen kautta 1906 ja 1909,\njotka tuottivat valtakunnalle tuloja edellinen 250, jälkimäinen 625\nmiljonaa mk, joten sen ei enää tarvitse elää aivan vain lainailun\nvarassa osuusvaltioilta.[34] Se on vielä saavuttanut suurenmoisen\nvoiton oikeuslaitoksen alalla sittenkuin yhteistä sivililakia on\nvuosisadan alusta ruvettu noudattamaan koko valtakunnassa, minkä\nlisäksi viimeksi v. 1911 tuli suuri valtakunnanvakuutuslaki. Mutta\nlainsäädäntöpiirin kasvua seuraa myöskin laajempi tarkastus, joka yhä\nenemmän supistaa osuusvaltioiden liikuntavapautta ja vaatii suurempaa\nvaltakunnanvirkamiehistöä. Tällä välin on Preussin sotilashallinto\nniellyt toisten osuusvaltioiden sotilashallinnon, kuningaskuntia\nlukuunottamatta; tulliyhteisyyttä on kehittänyt Bremenin ja Hampurin\nliittyminen v. 1888, postiyhteisyyttä Württembergin luopuminen omista\nerikoisista postimerkeistään 1901 jne. Toiselta puolen on sotalaitos\nsiirretty eduskuntariitojen ulkopuolelle v. 1874 »septennaattien»\n(seitsenvuotiskausien) ja 1894 »kvinkvennaattien» (viisvuotiskausien)\nkautta (viimeinen päätös maalisk. 1911); samalla ovat myöskin\nvaltiopäivät saatetut itsenäisempään asemaan valitsijain suhteen\nviisvuotiskautten säätämisellä.\n\nKun luo yleissilmäyksen tähän yhden ainoan miespolven lyhyenä aikana\ntapahtuneeseen kehitykseen, niin näyttää se vahvistavan oikeaksi\nsuursaksalaisuuden apostolin Treitschken jo 1874 lausuman ennustuksen,\nettä valtioliitto on vain historiallinen ylimeno- ja läpikulkumuoto\nyksiövaltioon. Valtio-oikeudessa kiistellään, onko Saksan valtakuntaa\nkatsottava vain kansainväliseksi »valtioliitoksi» (Seydel) vai\nitsenäiseksi »liittovaltioksi» (Laband) vaiko ainoastaan »pitennetyksi\nPreussiksi» (keisari Vilhelm I, Treitschke); mutta kaikki ovat\nyksimielisiä siitä, että kehitys ainakin tähän saakka on kulkenut\nsuurempaa itsenäisyyttä ja ykseyttä kohti.[35] Kaikkien nähden alenee\npartikularistisen laitoksen, Liittoneuvoston, merkitys, ja\nykseyselimet Keisari ja Valtiopäivät kohoavat. Käytännöllisesti puhuen\non Saksalla jo nyt vain nämä kaksi valtakeskusta: keisari ja\nvaltiopäivät. Olojen oma voima tullee yhä enemmän vahvistamaan\nykseysajatusta sitä mukaa kuin valtakunta tiellään maailmanvallaksi\njoutuu suuremman ulkoisen paineen alaiseksi valtiollisessa\nkilpailussa. »Saksan asema maailmassa», lausui _Bethmann_ 16/2 1912,\n»ei ole niin riittävästi turvattu, että me voisimme luopua\njärjestölujuudesta.»\n\nSopii kysyä eikö Saksa jo nyt partikularistisen pintansa alla ja\nkaikkine sisäisine vastakohtineen pohjaltaan muodosta lujempaa\nykseyttä kuin uusi Italia. Olemme nähneet nykyajan kaikkia hajoittavia\naineksia Saksan suurvallan rajain sisällä; epäilemättä on tämä\nulkopinnaltaan sangen puutteellinen valtiorakennus; kaikkia näitä\nvaikutuksia voimakkaampi on kuitenkin germanilaisen hengen lujittava\nside, emmekä epäröi hetkeäkään katsoessamme valtiollista rakennetta\nsamanlaatuiseksi kuin rajaa: vain _keskeneräiseksi_, mutta ei\nhorjuvaksi.\n\nTähän kehitykseen yhteyden ja voiman merkeissä kuuluu mitä likeisimmin\nkaksi erikoista seikkaa: yhtäältä Preussin ylivalta, toisaalta\nkeisarikruunun arvovalta.\n\nPreussin alue on 64½ prosenttia valtakunnan pinta-alasta ja sen väestö\n62 prosenttia valtakunnan väkiluvusta — siis vielä yksi jako\n»kultaisen leikkauksen» mukaan, jossa Preussi on suurempi puoli ja\nvaltakunnan muut jäsenet yhteensä pienempi.[36] Tähän ylivoimaan\nliittyy sitten lujan järjestön ja valtavan traditsionin voima\ntehdäkseen Preussin sotilasvaltiosta Saksan luonnollisen ytimen, »koko\nlinnoituksen päävarustuksen» (Meinecke). Sen paino vaa'assa on sitä\nsuurempi, kun sen erikoiseduskunta on melkein vapaa sosialistisesta\nyllyttelystä: vasta vuoden 1908 vaalit toivat 6 sosialistia eduskunnan\ntoiseen kamariin, jossa vanhoillisten ja vapaavanhoillisten ryhmä oli\nyli 200, keskustan 100, kansallisvapaamielisten n. 70 ja radikalien\n35. Täällä on läänitysaikaisen suurtilallishengen luja linna, niin\nettä koko eduskunta näyttää oikeiston valtiopäiviltä; tämä\nedustajakamari perustuukin vaalitavan ja vaalipiirijaon suuresti\nsupistamaan kansanvaltaisuuteen, kun taas valtakunnan eduskunta\nvalitaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Keisari itse\ntunnusti valtaistuinpuheessa 1908 »organisen kehityksen»\ntarpeellisuuden tässä suhteessa; mutta se äänioikeusesitys, jonka hän\n1910 valmistutti, ei tyydyttänyt laisinkaan Preussin edistysmielisiä,\nja hallitus peruutti sen, kun puolueet tahtoivat muovata sitä\nvapaamielisempään suuntaan.\n\nKärkkäästi tuomitaan tällainen politiikka yksinomaan\ntaantumukselliseksi. Se on sangen mutkallisen seikan\nyksinkertaistuttamista ymmärtämättömyyteen saakka. Preussin\näänioikeuskysymys ei, syvemmälti katsoen, ole enää yksin Preussin oma,\nvaan Preussin ja valtakunnan välinen asia. Se on yksi nykyajan\npulmallisimpia kysymyksiä: kysymys tasapainosta valtakunnan ja sen\nsuurvaltion välillä, joka yksinään käsittää lähes kaksi kolmannesta\nsiitä.\n\nHistorialla on paljon kertomista taisteluista Preussin ja Itävallan\nvälillä ennen Saksan yhdyntää. Että yhteyttä ja voimaa ei voitu\nsaavuttaa _kahdella_ suurvallalla samassa yhtymässä, sen olivat\nyhteydenharrastajat aikaisin oivaltaneet; se oli yksinkertainen\nyhtälö, jonka ratkaisu alun pitäen oli selvä. Mutta sen jälkeen —\nmiten oli valtakunta-aate sovellettavissa siihen, että yhtymässä oli\nyksi ylivoimainen osuusvaltio, miten oli tämä ehkäistävä valtakunnan\nnimessä nielemästä muita? Ellei Preussi sulanut Saksaan, miten oli\nSaksa estettävä sulamasta Preussiin? Meinecke on äskettäin (1908)\nosoittanut, kuinka ankarasti tämä huoli painoi valtakunnanisiä vuoden\n1848 suuressa yrityksessä toimeenpanna yhteyttä kansan omasta\naloitteesta. On sangen mielenkiintoista nähdä sitä ratkaisua, mihin\nnämä (veljekset _von Gagern_) tulivat: Preussin itsehallintojärjestön\npiti päättyä maakuntapäiviin, sen tulisi yhtyä liittoon 8 välittömänä\nvaltionmaana, ilman kansallista kokoomusta yhteisen eduskunnan\nmuodossa. Menettely on sama, jonka olemme tavanneet »Iberian liiton»\nhaaveilijoilla (I osa, siv. 70); erikoista huomiota herättää, että\nsiis Preussiltä vaadittiin _vapauden uhraamista yhteyden hyväksi_ —\nvaltakunnan yhteyttä ei katsottu voitavan saavuttaa muutoin kuin\nerikoispreussiläisen vapaamielisyyden kustannuksella.\n\nTätä tietä ei valtakuntaa saatu syntymään. Tie siihen ei kulkenut\nPreussin hajoittamisen, vaan Preussin mahtavuuden kautta, ja siihen\nkuului tietenkin sisäinen kokoomus perustuslaillisissa muodoissa.\nMutta samalla taittoi _Bismarck_ (Stahlin mukaan) kärjen 1848:n\npelolta luomalla Preussin valtiopäivät, jotka eivät voineet\nvahingoittaa valtaistuimen arvovaltaa; parlamentti ilman\nparlamentarismia. Täten säilytettiin yhtäältä Preussin voima, joka\nyksin saattoi kannattaa nuorta valtakuntaa, toisaalta se saksalainen\nyhteys, joka olisi joutunut vaaraan liian voimakkaan edustuksen kautta\nsuurvaltiossa. Ei Preussia, vaan Preussin kuningasmahti pantiin\nvaltakunnan kulmakiveksi. Varmemmaksi vakuudeksi ei Preussi saanut\nenempää kuin 17 ääntä siinä »liittoutuneiden hallitusten»\n58-miehisessä neuvostossa, joka järjestettiin valtakunnan määrääväksi\nlaitokseksi (Liittoneuvosto).\n\nTämä on aivan toinen muoto kuin 1848:n kumouksessa suunniteltu, mutta\nse on laatuansa ehjä. Saksasta tuli kiteytymä Preussin möhkäleen\nympärille, joka tätä tarkoitusta varten taottiin mitä kiinteimmin\nvaltaistuimen ympärille, mahdollisimman tarkoin suojattuna\neduskuntaisuuden keskipakoisilta voimilta. Valtakunta saattoi saada\nvapaamman valtiomuodon ainoastaan senvuoksi että Preussillä sitä ei\nollut. Yhä täytyi siis Preussin uhrata vapauttansa valtakunnan\nyhteyden hyväksi. Sen kansanvaltaistuttaminen ei siis sodi ainoastaan\nsen omia perimyksiä, vaan valtakunnan elinehtoja vastaan. Preussin\nkuningasvallan tultua valtakunnan koossapidon päävakuudeksi, ei se voi\ntaipua vapaamielisiin vaatimuksiin omassa valtiossaan. Preussin\nhistorian täytyy edelleenkin olla sen kuninkaiden historiaa — ei vain\nsen itsensä, vaan valtakunnan vuoksi.\n\nTämä »syntyjen syvyys» on luonut Saksan omituisuuden: koneiston, jossa\neduskuntaista päänäytäntöä varten on kaksi näyttämöä, organismin,\njossa on »kaksi sielua» yhdessä ruumiissa. Preussin maapäiväin\npainopiste on yhä menneen aikakauden maanviljelysyhteiskunnan ja\npoliisivaltion läänitys-ylimystöä vastaavalla yhteiskuntaluokalla, kun\ntaas Saksan valtiopäivät yhä enemmän muodostuvat nykyaikaisen\nkansanvaltaisen teollisuusyhteiskunnan elimeksi. Maanviljelijäin ja\nteollisuudenharjoittajain taloudellisen vastakohdan takana, jota jo\nolemme tarkastaneet (siv. 139), on siis pulma Saksa—Preussi:\nvaltiosääntövastakohta valtakunnan ja sen suurimman jäsenen välillä.\n»Me tunnustamme suoraan», lausui _Heydebrand_ 10/7 1909 junkkarien\nkannan selitykseksi valtakunnanfinanssiuudistuksessa, »että me emme\nhalua antaa välitöntä verotusta eduskunnan käsiin, joka perustuu\nyleiseen äänioikeuteen.» Tässä itsekkäisyydessä ilmenee kieltämättä\nvastuunalaisuudentunnetta valtakunnan yhteydestä.\n\nSama katsantokanta kannusti oikeistoa tarmokkaasti vastustamaan\nElsass-Lotringin valtiosääntöä 1911 senvuoksi että Preussin\nsuhteellinen vaikutusvalta valtakunnassa vähenisi 3 elsassilaisella\näänellä Liittoneuvostossa. Silloin lausui _Bethmann_ (23/5 1911)\nhuomattavat sanat, että »suuria kysymyksiä meidän valtakunnassamme ei\nratkaista laskuperusteen mukaan Liittoneuvostossa — Preussin vaikutus\nei riipu numeroluvuista, vaan sen historiallisista teoista ja\nhistoriallisesta tehtävästä». Ei kenties erehdy pitäessään näitä\nsanoja käsiteltävänä olleen asian yhteydessä viittauksena\ntulevaisuuteen, jolloin Saksan valtakunta-aate on voittanut\nPreussinkin partikularismin ja valtakunta pystyy seisomaan omilla\njaloillaan ilman ylivaltiutta pitävän vallan tukea.\n\nEttä sitä kohti kuljetaan, olemme jo nähneet. Siihen\nykseysvirtaukseen, jonka olemme todenneet, täytyy\nerikois-preussiläisen valtiotietoisuuden joutua ja lopulta haihtua.\nMikäli saksalainen kansallisuus kypsyy valtakunta-uskollisuuteen,\nsikäli täytyy myöskin preussiläisyyden alistua ja sulautua siihen.\nEttä valtakunta on kasvamassa Preussin yli ja siitä irti, saa sattuvan\nvalaisun »Kreuzzeitungin» ehdotuksesta 1912 yhdistyksen perustamiseksi\npreussiläisten etujen valvomista varten: tosiaan ihmeellinen ehdotus\nsiltä taholta, missä ylivallan pitäisi olla! Varotaanpa tämän johdosta\nnyt eräillä tahoilla (Piloty 1911) käännettä partikularismin\nhyväksi.[37] Joka tapauksessa on tässä runsasta aineistoa vielä yhteen\nvaaralliseen jännitykseen tässä ankarasti rasitetussa valtiossa,\nennenkuin siirtyminen preussiläisestä saksalaiseksi valtioksi on\nsuoritettu.\n\nMutta vaikka Preussin ylivaltaa siis kerran ei enään kaivata, niin on\nkeisariutta pidettävä välttämättömänä niin kauan kuin Saksan tie käy\nylöspäin. Kruunu kasvakoon irti erikois-preussiläisestä piiristään\nvain valtakunnan pyrintöjä silmälläpitäväksi; mutta sen arvovaltaa ei\nkäy järkyttäminen. Preussin kuninkuusaate täytyy säilyttää senkin\njälkeen kuin Preussiä itseänsä ei enää ole olemassa valtiona. Saksan\nhistoria on ja täytyy olla sen keisarien.\n\nVanhan perimystarinan mukaan ovat kaikki Hohenzollernit laajentaneet\nmaansa rajoja. Versaillesin peilisalissa siirtyi tämä perimys uudelle\nvaltakunnalle maailmankuuluna tammik. 18. p:nä 1871, jolloin _Vilhelm_\nI julistuksessaan Saksan kansalle lupasi »Jumalan avulla aina olla\nvaltakunnan enentäjä», kuitenkin lisäten: »ei sotaisissa\nvalloituksissa, vaan rauhan saavutuksissa ja antimissa, kansallisen\nmenestyksen, vapauden ja sivistyksen alalla». Neljä vuosikymmentä on\ntämä lupaus ollut Saksan keisarihuoneen johtotähtenä; ja\nhistoria todistaa, että kruununkantajat ovat olleet uskollisia\nkeisarivalalleen.\n\nEnemmän kuin puolet tästä ajasta on _Vilhelm II_ »Imperator & Rex»\n(keisari ja kuningas) nyt kantanut kruunun raskasta taakkaa.\nSelväpiirteisenä astuu hänen kuvansa esiin nykyajan historiasta,\nlujamuotoisempana kenties kuin kenenkään muun. Hän on Ranskan Ludvig\nXIV, saksalaiseen maaperään istutettuna ja mitenkuten sovellettuna\naikakauteen, joka ei tarjoa suotuisia ehtoja itseensätyytyville tai\nedes itsenäisille luonteille, senvuoksi että aika ei halua nähdä, että\ntodellisen personallisuuden viat ovat ainoastaan ansioiden nurjapuoli,\nja että ihmisluonnossakaan ei ole vuoria ilman laaksoja. Niinpä meistä\nVilhelm II:n valtiolliset piirteet muistuttavat Kustaa III:n kasvoja:\nyhdeltä puolen rumat, toiselta kauniit.\n\nJos katsomme yhtä puolta, pistää silmiin arveluttavia piirteitä:\nitsevaltaiset hallitsijaeleet, joiden on vaikea rajoittua\nvaltiosäännön puitteisiin (arveltu »kamarilla», _Bassermannin_\nvälikysymys 14/11 1906, _Hardenin_ kirjoitukset ja oikeusjutut 1907),\nmielijohteiset teot, jotka näyttävät viittaavan »oikkujen suuntaa»,\noman mielen purkaukset julkisissa puheissa, usein tapahtuva\nsekaantuminen sellaisiinkin asioihin, joissa keisarin-arvo ei riitä,\nherkkätunteisuuden puute kansan tunnelmien suhteen ulkopolitiikassa\n(»keisarihaastattelu» Daily Telegraphissa 28/10 1908). Se on luonne,\njoka vain vaivoin sopeutuu ajan eduskuntaisiin muotoihin eikä\nensinkään sen kansanvaltaiseen henkeen ja jolla lisäksi on niukasti\nniitä avuja, joita aika pitää muita suuremmassa arvossa: varovaisuutta\nja makua. Hän seisoo edessämme kuin kummittelija keskiajalta,\nviimeinen romantikko, jonka täytyy joutua kahnaukseen aikansa kanssa.\nValtiopäiväkeskustelut marrask. 1906 ja marrask. 1908 osoittavat, että\nSaksan valtakunnan täytyy nykyajan hajoittavissa aineksissa ottaa\nlukuun myöskin keisarin ja kansan välinen jännitys, joka kuitenkin on\nvähentynyt, varsinkin keisarin selityksen jälkeen 17/11 1908.\n\nMutta jos katsomme toista puolta, täytyy meidän kuitenkin kaikitenkin\nihailla pelvotonta ritaria, jolla on rohkeutta pitää oma päänsä ja\nseistä mielipiteensä takana — joka »kulkee omaa tietänsä päivän\nkuulumille kumartamatta», senvuoksi että pitää itseänsä\n»välikappaleena Herran kädessä» (»als Instrument des Herrn», puhe\nKönigsbergissä 25/8 1910). Meidän täytyy antaa tunnustuksemme sille\nelävälle kaiken inhimillisen harrastukselle ja uupumattomalle\ntoimitarmolle miehessä, jolla enempää kuin hänen isoisällään vielä\nkuolinvuoteella »ei ole aikaa olla väsynyt». Meitä miellyttää hänen\nolentonsa miehevyys, sen terve »synkännäkijäin» halveksunta\n(»schwarzseher», 8/9 1906), sen joustava tahdontarmo, sen tenhoava\nitseluottamus. Emmekä saata olla antamatta arvoa hallitsijalle, joka\npuhuu »kuninkuudesta, jonka velvoitukset ja vaivat ovat ainaiset,\nmilloinkaan päättymättömät, jolla on hirvittävä edesvastuu Luojalle\nyksin, josta edesvastuusta ei kukaan ihminen, ei kukaan ministeri, ei\nmikään eduskunta eikä kansa voi vapauttaa ruhtinasta».\n\nNämä eivät näet Vilhelm II:n suussa ole tyhjiä sanoja. Harvoin kait on\nhallitsija käsittänyt asemansa niin vakavalta kannalta. Hän on\nyksinvalta- (monarkia-) aatteen vankin vartija ja tuki nykyajassa. Hän\netsii valtaa, kunniaa ja loistoa, mutta ei itselleen yksin, vaan\nvaltakunnalle. Hän elää ja hengittää vain tätä tehtäväänsä varten.\nVilhelm II:n kilvessä seisoo sama tunnus kuin Walesin prinssien: »ich\ndien» — minä palvelen.\n\nTähän kutsumuksen vastuuntuntoon yhtyy katse, joka epäilemättä on\navarampi ja suurpiirteisempi kuin useimpain muiden. Se, että keisari\najatuksineen ja pyrkimyksineen on kansaansa edellä, selittänee suuren\nosan sitä levottomuutta ja epävarmuutta, jota kansa on tuntenut hänen\njohdossaan. Vanhat eivät saata antaa hänelle anteeksi, että hän\nsyrjäytti Bismarckin luotsitähystäjän paikalta. Nuoret eivät kenties\nvielä näe selvästi päämaalia suunnan näennäisten käännähtelyiden\nvuoksi. Ei tulekaan kieltää, etteikö keisari, kuten kaikki\nkaukonäköiset henget, ole taipuva katsomaan lähellä olevien\nmahdollisuuksien ja tarpeiden yli ja ohi; se Englannin kosiskelu, joka\nilmeni »keisarihaastattelussa» 1908, ei varmaankaan ole ainoastaan\nvieroittanut monta sydäntä, mutta myös heikentänyt paljon uskoa. Mutta\nmatkan päästä, syrjässä Saksan päivänkiistojen melusta ja vilinästä,\nnäkyy kenties paremmin kuin itse kotimaassa, että keisarin politiikka\nhuolimatta kaikista pinnan vaihteluista tähtää kylmästi harkittuun ja\nselvästi käsitettyyn päämäärään. Tämä päämäärä ei ole sen vähäisempi\nkuin _Saksan maailmanvalta_ — sana käsitettynä samassa suhteellisessa\nmerkityksessä, jossa puhutaan Englannista tai Venäjästä\nmaailmanvaltoina.\n\nMe kuulemme keisarin itsensä julistavan tämän ohjelman\nvaltakunnanriemujuhlassa 1896. Bismarckin aikakausi on siihen\nvalmistusta. Sinä aikana oli tehtävänä valtakunnan ulkonainen ja\nsisällinen kokoaminen. Silloin tarvittiin perustanlaskennan\nvaltiotaitoa. Eri rakennuskivien yhteenliittäminen saksalaiseksi\nvaltiorakennukseksi oli niin voimiavaativa ja niin voimiakuluttava\ntyö, että siitä ei voinut liietä paljoa tarmoa muihin tehtäviin. Talo\noli rakennettu niinkuin Jerusalemin uusi temppeli, missä työmiehillä\ntäytyi olla miekka toisessa kädessä; nyt tarvittiin ulkonaista lepoa\nsisustan huoltamista varten. Niinpä oli Bismarckin näköpiiri\nylimalkaan sulkeutunut Europaan, hänen pyrkimyksensä voiton jälkeen\nrajoittunut maa-armeijan ja maanviljelyksen vaurastuttamiseen, hänen\ndiplomatiansa ensi sijassa suunnattu rauhoittamaan Europan pelkoa\nuusien valloitussuunnittelujen suhteen Saksan puolelta. Se oli sitä\naikaa, jolloin Saksassa ei tahdottu uhrata edes »yhden ainoan\npommerilaisen tarkk'ampujan terveitä luita» koko itämaisen kysymyksen\nvuoksi (Bismarck 5/12 1876). Pelättiin suurpolitiikkaa, joka voisi\naiheuttaa selkkauksia muiden valtojen kanssa ja siten häiritä\ntarpeellista rauhaa.\n\nNyt on tullut uusi aika ja avarampi näköpiiri. Bismarckin työstä on\nollut seuraamuksia, jotka ovat menneet suuren valtiomiehen omia\nolettamuksia ulommaksi; ne ovat viitanneet merelle, merivaltaan,\nsuuriin markkinoihin ja kaukaisiin päämaaleihin suuremmalle Saksalle.\nKatse nähdä ja rohkeus uskoa näitä seuraamuksia, se on keisari\nVilhelmin valtiomiessuoritus Saksan ja maailman historiassa. Saksa ei\nenää ole, mitä Bismarck (käyttäen erästä _Metternichin_ sanaa, 11/1\n1887) kutsui »kylläiseksi». Valtakunta on keisarinsa mielestä kypsynyt\nsuurempiin tehtäviin. Keskitys on suoritettu; nyt on tullut paisunnan,\nlaajennuksen, aika.\n\nLyhyt katsaus valtakunnan ulkonaiseen historiaan on selkeästi\nosoittava tämän kehityksen _suurempaa Saksaa_ kohti.\n\n----------\n\nKolmelle taholle, pohjoista, etelää ja länttä kohti, oli _Bismarckin_\ntäytynyt käyttää miekkaa tehdäkseen ja turvatakseen työnsä.\nNeljännellä rajalla oli hän sitä varovampi ollakseen häiritsemättä\nnaapurisopua. Välien säilyttäminen hyvinä Venäjän kanssa oli tällä\nkannalla hengenasia Saksan valtiotaidolle. Kun samalla onnistui\nsolmita läheisiä suhteita Itävallan kanssa, tuli kirjoittamaton\n»kolmen keisarin liitto» ensimäiseksi kansainväliseksi ryhmitelmäksi,\njossa nuori Saksa oli mukana.\n\nSitä kesti vuodet 1872—78. Balkanin sota ja Saksan »rehellinen\nvälitystoimi» Berlinin-kongressissa saattoi sovun Venäjän kanssa\nvakavaan vaaraan. Venäjä katsoi pettyneensä ystävyydessä ja vetäytyi\nkatkerana pois. Tällöin syntyi se tilanne, jota Bismarck viimeiseen\nsaakka oli tahtonut välttää: hänen täytyi valita jompikumpi mahtavista\nnaapureista (puhe 6/2 1888). Ja vaalin täytyi nyt sattua Itävaltaan.\nSaksan ja Itävallan liitto lokak. 1879 on rintama itää vastaan. Kolme\nvuotta myöhemmin täydennettiin sitä rintamalla länttä vastaan:\n_kolmiliitto_ (»trippelallianssi», saksalaisten »Dreibund»,\nranskalaisten »Triplice») ilmestyi nyt uudeksi ja lujemmaksi\nryhmitelmäksi keisarillisen kolmisopimuksen tilalle.[38] Miespolven\najan on kolmiliitto sitten ollut Saksan poliittisena varana,\nuudistusten kautta 1887 viideksi sekä 1891 ja 1902 kahdeksitoista\nvuodeksi (irtisanomisoikeudella 6 vuoden jälkeen). Se on viimeinen\nsuuri vanhanmallinen ryhmittely, s. o. yksinomaan Europan näyttämöllä\n(Lamprecht). Sisäiseltä olemukseltaan on sitä lähinnä katsottava\n»vakuutusyhtiöksi» (_Bülow_ 8/1 1902); mutta selvää on, että se\nsamalla on merkinnyt johtokuntana olevan Saksan vallan kasvamista, jo\nsen turvallisuudentunteen kautta, jonka se aikaansai.\n\nKolmiliiton turvin kypsyi nyt Bismarckin valtiollinen järjestelmä\nmiltei uskonkappaleen lujuuteen. Sen ensimäinen käsky on yhä _ystävyys\nVenäjää kohtaan_; ja Bismarckin eron jälkeen sai maailma kerran\n(»Hamb. Nachrichten» 24/16 1896) suureksi kummakseen kuulla,\nettä hän kolmiliiton kulissien takana oli hakenut ja saanut\n»jälleenvakuutuksen» Venäjällä valtiollisen sopimuksen muodossa\n(Skiernewicessä 1884). Sen toinen käsky on _kylmyys Englantia\nkohtaan_, sillä »kavala Albion» oli aina tiellä, missä ikinä toinen\netsikin kehitysmahdollisuuksia maailmassa. Bismarck näet — vaikka ei\nsanonutkaan olevansa »mikään syntyperäinen siirtomaanmies» (26/1 1889)\n— ei ehdottomasti vastustanut siirtomaapolitiikkaa, hänen aikanaanhan\n1884 kylvettiin ensimäiset siemenet Saksan merentakaisiin alueihin\n(Afrikassa ja Tyynenmeren saaristossa); mutta tämä saattoi tapahtua\nainoastaan hankausten kautta Englannin kanssa, mistä jo nimet Carl\nPeters, Emin-Pasha ja Stanley ovat todistuksena. Huomautamme sitä\nvarovaisuutta, jota Saksa tässä osoittaa, verrattuna Italiaan ja\nRanskaankin. Vasta kun asema Europassa tuntui turvatulta, antauduttiin\nsiirtola-uralle; sillä, käyttääksemme Bismarckin omia sanoja,\n»siirtomaiden tulee kasvaa hurjasti».\n\nBismarckin eron jälkeen 1890 alkaa hapuilun aika, ennenkuin keisari\nVilhelm tietää suuntansa: Caprivin kanslerikausi. Kauppasopimusten\nkautta osoitetaan nyt ensimäistä kertaa kaupan ja teollisuuden\npäämerkitystä maanviljelyksen rinnalla tai sen edellä. Ulospäin\netsitään uutta suuntaa. Suhde Venäjään kylmenee, jälleenvakuutus\nirtisanotaan, ja vuosina 1891—92 näyttää asema joskus levottomuutta\nherättävältä, varsinkin kun _Aleksanteri III_ (ei ilman tanskalaisen\npuolisonsa vaikutusta) yhäti asettuu torjuvalle kannalle. Sitävastoin\nkoettaa keisari lähestyä äitinsä maata, Englantia. Mennään siis aivan\nvastakkaiseen suuntaan kuin Bismarck, samalla kuin yhä rajoitetaan\nnäköpiiri Europan näyttämölle. Saksan edistysmieliset (kuten\nSchiemann) pitävät tätä aikaa alennuskautena maansa historiassa ja\narvioivat alennuksen syvimmäksi kohdaksi sopimuksen Englannin kanssa\n1890, joka tosin tuotti valtakunnalle Helgolannin, mutta sen sijaan\nuhrasi Sansibarin ja muita tärkeitä etuja Afrikassa; tämä oli\nlähimpänä aiheena »Yleisen saksalaisen liiton» perustamiseen 1891,\njoka vuoden 1894 jälkeen on tunnettu »Suursaksalaisen liiton» nimellä.\nValtakunnankansleri _Caprivi_, joka halusi säilyttää Lounais-Afrikan\n»yhdeksi vuodeksi, kokeeksi» ja saattoi sanoa »mitä vähemmän Afrikaa,\nsitä parempi», oli tämän pikkusaksalaisen ajan tunnusomaisin edustaja.\nVarmaa on, että ulkonainen laajennus ja kai myöskin arvo seisovat\nalallaan keisari Vilhelmin viitenä ensimäisenä omana hallitusvuotena.\n\nMutta 1895 kääntyy lehti, ja Saksan ulkonainen historia alkaa kohota\nuuteen nousuun. Ratkaisevia tapahtumia on kaksi: asettuminen Venäjän\nja Ranskan puolelle Itä-Aasiassa ja Englantia vastaan Etelä-Afrikassa.\nEdellistä osoittaa Japanille esitetty vaatimus tarkistamaan rauhansa\nKiinan kanssa 1895; jälkimäistä keisarin onnittelusähkösanoma\npresidentti Krügerille 3/1 1896, tämän saavuttaman voiton johdosta\nenglantilaisten partioretkistä Transvaaliin. Kuten näkyy, on palattu\nBismarckin perimyksiin, mutta suuremmalla tasolla ja laajemmin\nseuraamuksin.\n\nRatkaiseva askel astuttiin marraskuussa 1897, kun Saksa asettui\n_Kiautshouhun_ Shantungin niemimaalla pohjoisessa Venäjän ja\netelämpänä olevan Englannin toimintapiirin väliin. Tämä oli palkka\nhyvästä avusta, jonka Kiina ja Venäjä olivat saaneet Japania vastaan.\nPaikka (nykyajan parhaan Kiinantuntijan, prof. Richthofenin osoittama)\non erittäin hyvin valittu; se on luonnollinen portti koko\nHvangho-alueeseen, ja sieltä on mukava pääsy sekä maan puolelle että\nmerelle päin. Sen välitön takamaa, Shantungin maakunta, on\nväkirikkaampi kuin koko Preussi ja vuoristoltaan perin rikas,\nvarsinkin hiilistä. Heti Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen\n(maaliskuussa 1898), jolla paikka vuokrattiin 99 vuodeksi, alettiin\nrautatien rakentaminen hiilikaivoksille; lokakuussa 1902 saapui\nensimäinen hiilijuna Tsintaun satamaan, josta näyttää tulevan Aasian\nCardiff; ja helmikuusta 1904 on rata valmis Tsinanfuhun saakka\nHvanghon varrella (450 km), mistä avautuu tulevaisuudenmahdollisuuksia\nyhteyteen Pekingin ja aikanaan aina Siperian rautatien kanssa.\n\nKiautshou oli siis »suuren suunnan yritys» (Wegener), ja asiantuntijat\novat yksimielisiä arvostellessaan sen suuria taloudellisia\nmahdollisuuksia. Mutta sen valtiollinen merkitys näytti tulevan\nvieläkin suuremmaksi. Sitä ilmaisee parhaiten eräs _Bülowin_ lausunto\nvaltiopäivillä 11/12 1899: »Jos maapallo tulee uudelleen jaettavaksi,\nei Saksa anna minkään suurvallan astua varpailleen tai työntää itseään\nsyrjään.» Eikö tämä kuulosta ohjelmalta? Se on torventoitaus, joka\nilmoittaa uuden maailmanvallan marssia Venäjän ja Englannin rinnalle.\nJa seuraavana vuonna luuli maailma näkevänsä sen toimessa ja\ntoteutettuna, kun Saksa otti johdon (»maailmanmarski» _Waldersee_)\nsuurvaltaretkessä Pekingiä vastaan, tehdäkseen sitten, lokakuussa\n1900, Englannin kanssa sopimuksen, joka vahvisti sen vaatimukset\nHvanghon laaksoon Kiinan näköjään pian tapahtuvassa jaossa.\n\nKun tämä tapahtui, oli Saksa juuri virittänyt uuden jänteen\nsuurpoliittiseen jouseensa. Syksyllä 1898 sai maailma äkkiä nähdä\nkeisari Vilhelmin uutena Jerusalemiretkeilijänä kulkevan Palestinan\npyhillä paikoilla. Oli selvää, että matkaa ei tehty tavallisessa\nmatkailija- tai pyhiinvaellustarkoituksessa. Eräs keisarin puhe\nDamaskossa (8/11 1898) viittailikin maailmanpoliittiseen ohjelmaan.\nSaksaan muhamettilaisen maailman valkoisena liittolaisena ja\nsuojelijana. Jo vuotta ennen, Turkin-Kreikan sodan aikana, oli\nkiinnitetty huomiota keisarin erikoiseen myötätuntoon sulttaania\nkohtaan sukulaisrakkaudenkin kustannuksella. Jouluna 1899 tuli palkka\nväliaikaisen luvan muodossa »Anatolian rautatieyhtiölle» rakentaa\nrautatie suoraan Vähän Aasian läpi Bagdadiin ja Basraan. Yhtiö, joka\n1888 muodostettiin Saksan Pankin avulla Berlinissä, oli jo ennen\n(kilpaillen ranskalaisen ja englantilaisen pääoman kanssa) saanut\noikeuden rakentaa ratoja, jotka 1892 olivat ehtineet Angoraan ja 1893\nKoniaan. Mutta suurpoliittista merkitystä saa rautatie vasta\nläpikulkutieksi kehitettynä. _Bagdadinrata_ tulee vetämään Turkin\nAasianpuoleisen osan Europan sivistyksen vaikutuspiiriin, antamaan\nEuropalle uudet huomattavat markkinat ja aukaisemaan ovet muinaisajan\nrikkaimpiin vilja-aittoihin, jotka niin kauan ovat olleet tyhjinä\njouduttuaan maailmanliikenteestä syrjään. Tästä koituvan edun täytyy\ntietenkin ensi kädessä tulla Saksan hyväksi, vaikkapa yhtiön täytyykin\nosaksi käyttää vierasta (itävaltalaista, sveitsiläistä ja belgialaista\nsekä ensi sijassa ranskalaista) pääomaa radan rakentamiseen. Täällä\navautuu loistavia aloja saksalaiselle teollisuudelle ja saksalaiselle\ntyölle yleensä ensinnäkin itse rakentamisaikana, joka on arvioitu 8\nvuodeksi, ja sitten erinäisten yhtiön pitkin radan vartta saamien\netuuksien sekä yleisen etuoikeuden kautta kauppamarkkinoilla.\nNimenomaan voi Saksa täällä toivoa saavansa oman alueen\npuuvillanviljelystä varten, kuten Venäjä on saanut Ferganassa, ja\nsiten tällä tärkeällä alalla vapautua Yhdysvalloista. Sinänsä oli\nvaltalupa, kun se tammikuussa 1902 muuttui pysyväksi, suuri\ndiplomaattinen voitto, kun näet Venäjä ja Englanti innokkaasti olivat\npuuhanneet toisten ratojen rakentamista omassa johdossaan. Täälläkin\ntunkee siis Saksa heidän rinnalleen; kun se kaapaisee saaliin, on se\nsamalla ilmoittautunut kysymykseen tulevaksi kanssaperilliseksi\n»sairaan miehen» pesässä ja uudeksi ensiluokkaiseksi asianosaiseksi\nLevantin asioissa.\n\nUuden vuosisadan alkaessa on Saksa siis astunut todellisen\nmaailmanhistorian molemmille päänäyttämöille, pienessä ja suuressa\nidässä, ja ennättänyt etuisalle paikalle, jos »rahaksimuutosta» tulisi\ntosi. Jos lisäämme, että se sitäpaitsi on varannut itselleen uusia\ntukikohtia Tyynellämerellä, tulevaisuuden valtamerellä — hankkimalla\n1899 Samoan kilpailussa Englannin ja Yhdysvaltain kanssa sekä\nKarolinien saariryhmän Espanjan konkurssipesästä — niin on selvää,\nettä Saksa nyttemmin on aivan toisessa ja suuremmassa asemassa kuin\nBismarckin päivinä.\n\nVuosisadan vaihteessa tapahtuneet valtaukset osoittavat toista\nnousukautta Saksan siirtomaahistoriassa, ensimäisen jälkeen\n1880-luvulla. Senjälkeen tapahtuu taas seisaus sikäli, että kuluu\nkokonainen vuosikymmen ilman uutta ulkonaista laajennusta. Saksalaisen\ntavan mukaan ensin perusteellisesti sulattaa vanha, ennenkuin\nkurkoitetaan uutta, on tyydytty kehittämään ja vahvistamaan\nsaavutettuja asemia. Työ ei ole ollut vähäisempää senvuoksi, että se\nnyt on tapahtunut syvemmällä. Asianharrastus ja hyöty on\nsäännöllisesti kasvanut, varsinkin sen jälkeen kuin hankala kapina\nLounais-Afrikan siirtomaassa (1904—1907) oli kukistettu ja v. 1907\nperustettu siirtomaaministeriö _Dernburgin_ johtoon (vuoteen 1910).\nKauppavaihto vanhojen »suojelusalueiden» kanssa lisääntyi 1901—1910\n70:stä 280 miljonaan, jonka lisäksi tulee melkein yhtä nopeassa\nnousennassa yli 140 milj. Kiautshoun osalle. Suoranaiset tulot\nsiirtomaista nousivat, oltuaan 1905 n. 18 milj., v. 1911 n. 56\nmiljonaan, mikä tosin vielä ei läheskään vastaa menoja. Luottamus\nkasvaa: 140 milj. pääomaa, joka vanhoilla alueilla työskenteli 1905,\nvastaa yli 420 milj. v. 1911. Vuodesta 1905 on olemassa myöskin\nEnglannista riippumaton kaapeliyhteys alusmaiden kanssa\nTyynellämerellä ja sen rannoilla (yhdessä Hollannin ja U. S. A:n\nkanssa), samalla kuin langaton sähkötys on avannut mahdollisuuksia\nEnglannin kaapelimonopolista vapautumiseen myöskin Afrikassa.\n\nTämä kehitys hiljaisuudessa eteenpäin ei kuitenkaan ole tapahtunut\nilman poliittisia kahnauksia ja muutoksia. Kehitys onkin vaihdellut\nkolmen päänäyttämön mukaan: Kiinan, Levantin ja Afrikan.\n\nKiinassa ovat unelmat suuresta osuudesta hajoavaa valtakuntaa\npettäneet, ensinnäkin Japanin nousennan kautta 1905 kallioksi Europan\naaltoja vastaan, sitten Taivaan valtakunnan oman uudestasyntymisen\nkautta 1911, minkä loppunäytöstä tosin vielä emme ole nähneet. Täytyy\nmyöntää, että Kiautshoun valtiolliset osakkeet ovat laskeneet samassa\nmäärässä kuin taloudelliset nousseet. Ei ole enää kysymystä uuden maan\nvoittamisesta täällä; Saksa saa olla tyytyväinen, jos se voi\nsäilyttää, mitä sillä on, ja lisäksi pitää »oven avoinna» suureen ja\nrikkaaseen taloon — sinänsä kylläkin suurenmoisia etuja Saksan\nkaltaiselle, hyvinvarustetulle taloudelliselle valloittajalle.\n\nLevantin kehityssuunnalla on hankaus ulospäin ollut vielä suurempi ja\nsuoranaisempi, mutta tulos ulkonaisessakin suhteessa suotuisampi.\nKaksi valtaa, — joiden kilpailua Saksa tuntee myöskin Kiinassa, mutta\nsiellä näkymättömänä, kansainvälisten sopimusten laimentamana — on\nesiintynyt Bagdadinradan julkivastustajina, ne kun siinä näkevät omien\ntoiveidensa ehkäisijän ja samalla vaaran omille pyrkimyksilleen. Ne\novat, kuten sanottu, Venäjä ja Englanti. Rata kääntää Vähän Aasian\ntaloudelliset ja valtiolliset kasvot Venäjästä Keski-Europaa kohti,\ntekee tyhjiksi Venäjän toiveet uusista suurista markkinoista, saattaa\nsen nykyiset viljan ja paloöljyn kauppamarkkinat vaarallisen kilpailun\nalaisiksi Mesopotamiasta ja uhkaa tavallaan vähentää Siperian\nrautatienkin tulevaisuusmahdollisuuksia läpikulkutienä Europasta\nItä-Aasiaan. Ottaen huomioon Saksan turkkilaisystävällisen politiikan\nylimalkaan, on Bagdadinrata suorastaan esteenä Venäjän vanhoille\nvaatimuksille Turkin perintöön nähden. Toisaalta uhkaa siitä\ntulla Suezin kanavan kilpailija ja oikotie Intiaan, Europan\nluonnollinen tie sinne, ja se koskee siis mitä lähimmin Englannin\npuolustusjärjestelmää, samalla kuin se sotkee Englannin suunnitelmia\noman rautatien rakentamisesta Egyptin ja Intian välille. Näiden\nsuunnitelmien esittäminen kuuluu toiseen yhteyteen. Tässä\nhuomautettakoon vain, että Willcocks (Assuanin-padon kuuluisa\nrakentaja) 1903 on esittänyt maanmiehilleen »toisen Pendshabin tai\nEgyptin» luomista Englannille Mesopotamiassa panemalla kuntoon\nmuinaisbabylonialaisen kanavaverkon Tigris-virran varrella, että hän\n1909 oli toimessa siellä nuorturkkilaisen hallituksen palveluksessa,\nsekä että hän 1910 täydensi suunnitelmaansa esittäen rautatien\nrakentamista Bagdadista suoraan länteen Palmyran kautta Damaskoon ja\nBeirutiin tai Syyrian Tripoliin.[39] Että Englanti on kääntänyt\nhuomionsa tähän suuntaan, näkyi jo 1900, kun se otti suojelukseensa\n_Kuveitin_, radan luonnollisen päätekohdan Persianlahden rannalla; ja\nkun _Lansdowne_ toukokuussa 1903 pani vastalauseen jokaisen\n»meritukikohdan tai linnoitetun paikan» perustamista vastaan\nPersianlahden rantamille, niin ei tämä varoitus suinkaan ollut annettu\nainoastaan Venäjälle sen persialaisten, vaan myöskin Saksalle sen\nanatolialaisten suunnitelmien suhteen.\n\nTässä kohden ovat siis Englanti ja Venäjä tavanneet toisensa\nyhteisessä pyrkimyksessä Saksaa vastaan; mikä ei ole ollut vähimpänä\nsyynä niiden sopimukseen 1907. Tämän vastarinnan vuoksi ei saksalainen\nyhtiö päässyt nopeasti etenemään. Vielä 1908 ei oltu ehditty Koniasta\nkauemmaksi kuin Bulgurluun Tauruksen juurella, 20 peninkulmaa 240:stä.\nSaman vuoden toukokuussa onnistui Saksan diplomatian kuitenkin saada\ntakeita rautatierakennuksen jatkamisesta Eufratiin saakka; marrask.\n1910, keisarikohtauksen aikana Potsdamissa, luopui Venäjä\nvastarinnastaan ja suostui radan yhdistämiseen tulevaisuudessa omaan\nPersiassa suunnittelemaansa rautatiehen; ja maaliskuussa 1911\npoistettiin ainakin paperillä viimeinen vaikeus, kun Saksa ja Turkki\nsuostuivat siihen että viimeinen rataosa, Bagdad—Persianlahti, tehdään\nkansainväliseksi. Se oli myönnytys Englannille ja viittaus tulla\nmukaan; Saksan kannalta on näet radan loppuosa vähemmän tärkeä, kun\nTigrisvirta siellä on purjehduskelpoinen (Rohrbach, Arndt). Tällä\npohjalla on sitten ryhdytty diplomaattisiin neuvotteluihin Englannin\nkanssa, mutta toistaiseksi ei ole päästy mihinkään tuloksiin.\n\nTällä tavoin näyttää kuitenkin tuo suuri yritys nyttemmin saadun\nturvatuksi. Vuonna 1916 lasketaan radan ehtineen Bagdadiin; jo 1913\ntai 1914 toivotaan yhdysradan Bulgurlu—Aleppo (50 penink.) olevan\nselvän, jotenka Hedshasinrata joutuu rautatieverkkoon ja Mekka tulee\nrautatieyhteyteen Konstantinopolin kanssa (I osa, siv. 52). Sinänsäkin\ntämä on jättiläisyritys, jonka perustamiskustannukset nielevät\nvähintään miljardin. Sen merkitys Turkin valtakunnan koossapysymiselle\non päivänselvä; mutta tämän takana häämöittää maailmanhistoriallinen\nnäköala. Bagdadinrata saksalaisena yrityksenä avaa näköpiirin\n_Suur-Saksaan_, laadultaan yhtä omituiseen kuin suurisuuntaiseen.\nTässä on itse asiassa edessämme yksi nykyajan kaikkein huomattavimpia\ntulevaisuuden suurvaltakartan suunnitelmia — »latinalaisen unionin»\nvastine, mutta hahmoittelultaan lujempi, jo alkuunpantu.\n\nJo 1840, »Zollvereinin» alkuaikoina, oli Friedrich List koettanut\nkiinnittää Saksan-Itävallan huomiota Turkin valtakuntaan\nsiirtomaatoiminta-alueena. Toimeen ryhdyttäessä 1880-luvulla huomautti\nPaul Dehn tätäkin mahdollisuutta useissa kirjoitelmissa; hän ajatteli\nLevanttia koko kolmiliiton yhteisenä, puhtaasti taloudellisena\ntoimipiirinä, Englannin vastapainoksi.[40] Mutta vasta toisen\nsiirtomaakauden ja erikoisestikin keisarin Palestinanmatkan yhteydessä\nalkaa tätä koskeva keskustelu vilkastua. Venäjän sanomalehdistö alkoi\nsoiton virittämällä sitä kieltä, että Saksan rautatiepolitiikka\nLevantissa oli »rauhallinen keino vallata sulttaanin aasialaiset\nalueet». Tämän kaukonäköisyyden silmissä ei Itävalta ollut muuta kuin\n»elävä silta, jonka yli Preussin jalkaväen raskaat saappaat marssivat\nKonstantinopoliin» (»Peterb. Wjedomosti», lokak. 1903); koko itämainen\nkysymys esitettiin pohjaltaan taisteluksi germaanien ja slaavilaisten\nvälillä maailmanherruudesta — sama katsantokanta, jonka _Windthorst_\njo Saksan suuressa valtiopäiväkeskustelussa 19/2 1878 oli asettanut\nBismarckin »pikkusaksalaista» näkökantaa vastaan. Nämä panslavistien\nhuolet (Uhtomsky ja »venäläinen seura», sanomalehdistössä erikoisesti\n»Novoje Vremja») saivat vastakaikua sekä tsekkiläisliikkeessä (I osa,\nsiv. 158), että myöskin Ranskassa (Leroy-Beaulieu) ja Englannissa.\nMerkittävimmän ilmaisun näille ajatuksille antoi Harry Johnston — yksi\nEnglannin kuuluisia partiolaisia, brittiläisen Keski-Afrikan\njärjestelijä — 1903 kirjoitussarjassa Saksan tulevaisuuspolitiikasta\n(»Finanz-Chronik»): siinä piirrettiin valtava valtiollinen kuva,\nvaltio-oikeudellinen yhtymä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Turkin välillä\n(Syyriaa ja Arabiaa lukuunottamatta), Konstantinopoli ja Smyrna\nvapaakaupunkeina, Böömi, Unkari, Serbia, Bulgaria, Albania ja\nMakedonia uusina omina kuningaskuntina valtakunnassa, Mesopotamia\nvaltakunnan-maana, sekä Romania ja Kreikka laivaveneinä vanavedessä —\nsiis yhteys Pohjanmeren ja Persianlahden välillä, pinta-alaltaan 250\nmilj. hehtaaria ja väkiluvultaan noin 150 miljonaa ihmistä.\n\nNäköpiiriin kohoaa tässä alueellinen tulevaisuudenkuva _Berlin—Bagdad_\neli _Elbe—Eufrat_: viteeseen vanhan maailman läpi kulkeva leveä\nvyöhyke, puskuri Länsi-Europan ja Venäjän valtakunnan välillä, Saksan\njohdossa. Samana vuonna 1903 otti Rohrbach valaistakseen kuvaa\nsaksalaiselta katsantokannalta. Antautumatta yksityiskohtiin omaksui\nhän kehyksen Saksa — Itävalta-Unkari — Balkanin valtiot — Turkin\nAasia, mutta vain taloudellista yhtymää varten. Niinpä hän torjuu sekä\nilmastollisista että valtiollisista syistä ajatuksenkin Saksan\nylivallasta Anatoliassa; hän vastustaa siirtolaisuuttakin siellä eikä\nsuunnittele saksalaisen vaikutuksen kannattajiksi sillä maankulmalla\nmuita kuin koulunopettajia ja lääkäreitä. Tässä ohennetussa muodossa\nsuosittelee hän suunnitelmaa. Hänen mielestään on »Saksan politiikan\nsuurin päämäärä tämän ja tulevan miespolven aikana» tämmöisen yhtymän\ntoteuttaminen; ja hän katsoo hyväksi enteeksi sitä, että nämä maat\nluontaisesti täydentävät toisiansa »jokseenkin itsenäisenä ja\nsuljettuna tuotanto- ja kulutusalueena» s. o. yhdellä sanalla sanoen,\nautarkiapiirinä.\n\nSaksan elinehto, varmain markkinain saanti, olisi täten lopullisesti\ntoteutettu. Tähän saakka on voitu tyytyä vapaaseen pääsyyn vieraille\nvapaille kauppa-alueille, ja me tapaammekin Saksan kaikkialla\nkannattamassa avoimien ovien politiikkaa. Mutta nykyaikana on suurilla\nkauppavalloilla ilmeinen pyrkimys eristäytyä kukin alueelleen.\nEnglanti, joka niinikään kauan on oman etunsa vuoksi tahtonut pitää\nvieraita ovia avoinna, on viime aikoina alkanut siirtyä tähän\n_suljettujen toimintapiirien_ järjestelmään. Ei pidetä enää lukua\nkansallisuudesta edes avoimia ovia varten, jaetaan heikompien alueet\nkeskenään ja suljetaan sitten ovet. Näin ollen täytyi myöskin Saksan\nvarata itselleen markkina-alue, niin laaja ja sen laatuinen, että se\nsaattoi vastata sen tarpeita. Tahtoen tai tahtomattaan työntyy\nSaksakin _imperialistisille_ teille, jos se tahtoo säilyttää ja\nkehittää itseänsä.\n\n_Levantin_ ohjelma, sellaisena kuin sen Rohrbach näin on esittänyt,\ntarkoittaa tämän tehtävän ratkaisemista ulkopuolella vanhan\nvalloituspolitiikan karkeita puitteita. Se ei ole ainoa\nratkaisuehdotus. Emme kiinnitä tässä huomiota vanhempiin\nsuunnitteluihin, jotka riippuivat kiinni yksinomaan kansallisissa\nnäkökohdissa ja niin ollen pysähtyivät vain levenemiseen »Germania\nirredentan» alueelle — aina Reimerin (1905) kauas Venäjälle ja\nRanskaan ulottuvaan »suurgermaniseen Saksaan» — ja vielä vähemmän\nmerkitystä panemme haaveiluun »Germania triumfans» (1894) yli läntisen\nja eteläisen Venäjän Mustallemerelle. Vakavaa huomiota ansaitsee\nLevantin eli Kaakkois-Europan ohjelman ohella n. s. _Keski-Europan_\nsuunnitelma, jossa Balkanin maailma vaihdetaan ympärystän\nheimolaisvaltioihin, Saksan »seuralaistähtiin» (Lair): Hollantiin,\nBelgiaan ja Sveitsiin. Siitä tulisi n. 130 milj. hehtaaria ja 135\nmilj. asukasta. Ajatukset vaihtelevat tässäkin puhtaasta\nvaltioliitosta (lentokirja »Gross-Deutschland» 1895) yksinkertaiseen\ntulliliittoon (Waltershausen 1902: Sveitsi ja Hollanti ensin, Belgia\nja Tanska sitten). Julius Wolf (1901) puolestaan yhdistää molemmat\npääsuunnitelmat esittämällä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Sveitsin\nlähempää yhteenliittämistä ensin ja sen jälkeen sitten Alankomaiden ja\nBalkaninvaltioiden liittymistä tähän (portaina »Europan\nYhdysvaltoihin»).[41]\n\nKuten näkyy hapuilevat ajatukset vielä kiinteätä päämaalia.\n»Suur-Saksa» ei ole vielä kiteytynyt varmaan muotoonsa kansan\nmielessä. Onkin silmiinpistävää, että viime aikoina puhutaan\nitämaisesta suunnitelmasta varovammin kuin ennen (myöskin Rohrbach\nitse myöhemmissä painoksissa ja teoksissa). Valtiollisen aseman\narkaluontoisuus vaatii tätä. Tästä ei suinkaan seuraa, että\nsuunnitelmista olisi luovuttu. Arthur Dix sanoo suoraan (1911), että\n»suursaksalaiset valtiomiehet sekä Saksassa että Itävallassa ovat jo\nkauan sitten tottuneet katsomaan valtiollista tulevaisuutta siltä\nkannalta, että saksalainen edelläkävijävalta voi levitä ainoastaan\npienimmän vastustuksen suuntaan s. o. kaakkoon». Tarmokas\nkäytännöllinen paikallistyö todistaakin tähän suuntaan:\npankkiasiain keskittäminen Saksalaiseen Itämaanpankkiin 1906, uudet\nlaivaliikelinjat Levanttiin, lennätinkaapeli Konstanzasta\nKorstantinopoliin (jatkettu Kairoon 1907), koulut Syyriassa, sairaalat\nstrategisilla kukkuloilla Palestinassa. Siinä näyte erikoisen\nturkkilaisystävällisestä politiikasta, jota Saksa yhä noudattaa —\npaikalla monivuotisen lähettiläänsä _Marschallin_ edustamana\n(1897—1912).\n\nSuur-Saksan suunnitelmat Europassa eivät kuitenkaan työnnä syrjään\npyrkimyksiä siirtomaiden saantiin muissa maanosissa, kaikkein vähimmin\nsiinä löyhässä ja epämääräisessä muodossa, jossa edelliset vielä ovat.\nJohnston tutkii mainitussa kirjoitussarjassaan Saksan jatkuvan\nlevenemisen mahdollisuuksia ulkona maailmassa ja havaitsee semmoisia\nLevantin ulkopuolella kaksi. Toinen olisi Etelä-Amerika, missä\nkolmannes miljonaa saksalaista maahanmuutettuaan 1850-luvulla asuu\njokseenkin suljetulla alueella eteläisessä Brasiliassa säilyttäen\nkarsallisuutensa; toista ajattelee hän englantilaisella alueella,\nEtelä-Afrikassa tai Australiassa, voitollisen sodan jälkeen.\nViimeksimainitussa kohdassa säestää häntä Stead (1902), joka nojautuu\nsiihen tosiasiaan, että saksalaiset siirtolaisperheet suurenevat\npaljoa ripeämmin kuin anglosaksilainen väestö samoilla paikoilla.\nJätämme nämä mielikuvat arvoonsa; myöskin Brasilian-suunta, mikäli\nkysymys on enemmästä kuin luonnollisista kauppamarkkinoista, on\nnykyään katsottava suljetuksi Yhdysvaltain ankaran valvonnan\nvuoksi.[42] Suoranainen siirtomaaohjelma rajoittuu yhä Afrikaan, mutta\non viime aikoina alkanut tuottaa hedelmiä, jotka näyttävät ennustavan\nsuurta kehitystä.\n\nTässä astuu siis etulalle kolmas Saksan laajennuksen päänäyttämöistä\n(siv. 178). Lukuunottamatta vähäisiä rajanjärjestelyitä ei vanhoissa\nsiirtomaissa vuoden 1890 jälkeen ollut tapahtunut mitään muutoksia,\nkunnes Marokonkysymys Ranskan aloitteesta tuli polttavaksi. Täällä\nnäytti nyt uusi »maapallon jako» olevan tekeillä eikä 1899 lausutun\nperiaatteen mukaan (siv. 175) Saksa saattanut suostua siihen, että\nasia suoritettiin sitä ilman. Me olemme jo yhtäjaksoisesti esittäneet\nkysymyksen kehityksen; olemme nähneet Saksan johdonmukaisesti\nylläpitävän avoimen oven järjestelmää ja viimeiseen saakka suojelevan\nmaan koskemattomuutta, mutta lopulta luopuvan viimemainitusta kannasta\nkorvausta vastaan Kongossa 1911.\n\nTäten alkaa jälleen nousuaika Saksan valtakunnan kasvussa. Se on\nkolmas laajennuskausi, joka paikallisesti liittyy ensimäiseen.\nSuurille osille Saksan kansaa, jotka Agadirin-retkestä odottivat\nsuoranaisia tuloksia siellä (siv. 39) — aivan uutta numeroa\n»suojelusalueiden» luettelossa — oli tämä pettymys. Saatua _Uutta\nKamerunia_ pidettiin vain arvottomina rämeinä, riekaleina, joiden\ntarkoitus oli verhota diplomaattista tappiota, ja kartalle molempine\n»ankanjalkoineen» vanhan »ankannokan» sijasta vain naurettiin\n(_Bassermann_).[43] Siirtomaaministeri _Lindeqvistin_ ero tämän\nsopimuksen johdosta näytti antavan tälle arvostelulle vakavan taustan.\nMutta pian ilmeni, että tämä arvostelu ei tosiasioita tuntenut.\nRanskan puolelta valitettiin (Feillet), että tässä oli luovutettu\n»Keski-Afrikan parhaat avaimet»: alue, joka oli yhtä suuri kuin puolet\nSaksaa, yli miljona asukasta, ihanaa suurmetsää ja kaikkia kuuman\nvyöhykkeen antimia (etupäässä kautsua), ehdottomasti arvokkaampi kuin\nvanha Kamerun, ja sitäkin parempi kun hankitaan myöskin satamista\nrikas espanjalainen rantakaistale Guineassa (Rio Muni), johon Saksa\nnyt sai etuosto-oikeuden Ranskalta. Mitä siirtomaa- ja ulkoministeriön\nväliseen kiistaan tulee, ei se suinkaan johtunut siitä, että edellinen\nolisi pyrkinyt saamaan jalansijaa Marokossa, vaan eri käsityksistä\nKongossa hankittavan alueen suhteen; edellinen tahtoi\n»siirtomaa»-ratkaisua, mahdollisimman lopullista järjestelyä\nlaajentamalla Kamerunia itäänpäin (Schariin), mutta hallitus halusi\n»imperialistista» ratkaisua, _Bethmannin_ periaatteen mukaan, että\n»siirtomaapolitiikan täytyy tähdätä tulevaisuuteen» (puhe\nvaltiopäivillä 9/11 1911).\n\nHuomattavan avoimesti on Saksassa jo ruvettu keskustelemaan siitä\ntulevaisuudesta, johon Uusi-Kamerun viittaa molempine »ulottimineen».\nKeskustelu on lähtenyt paljonpuhutusta salaisesta kohdasta vuoden 1899\nsaksalais-englantilaisessa sopimuksessa Portugalin siirtomaiden\njakamisesta (I osa, siv. 69), ynnä Englannin uudistamasta\nvakuutuksesta (_Edward Grey_ 27/11 1911), että se ei halua tuottaa\nSaksalle mitään vaikeuksia Afrikassa. Kysymys ei ole enemmästä eikä\nvähemmästä kuin että Saksalle olisi vallattava _»Brasilia vanhassa\nmaailmassa»_. — Felix Hänsch, joka tämän suunnitelman on esittänyt,\najattelee poikkivyöhykettä maanosan halki Intian valtamerestä Atlantin\nvaltamereen, ja samalla kertaa Oranjesta etelässä Tsadiin pohjoisessa:\n»Keski-Afrikan talousaluetta», jonka pinta-ala olisi 650 ha ja\nasukasluku 33½ miljonaa; sen kolmena kulmakivenä olisivat nykyiset\npääsiirtomaat, joiden lisäksi tarvittaisiin vain Angola ja Belgian\nKongo (kauppaliittoon) ynnä Rio Muni. Tätä _ekvaattori_-ohjelmaa\nuumoilevat ranskalaiset (Baudin, Feillet) lähinnä, heidän arvostelunsa\nKongon asiasta perustuu suureksi osaksi pelkoon, että Saksa aikoo\nrakentaa rautatien maanosan poikki Sansibarista Guineaan\n(Daressalam—Duala). Hans Delbrück on sitä vastaan esittänyt\n_meridionalista_ ratkaisua, suurta valtaa yksinomaan pitkin Atlantin\nrannikkoa, jota tarkoitusta varten Saksan Itä-Afrika vaihdettaisiin\nEnglannin länsi-afrikalaisiin alueihin, joista Ranska sitten saisi\nGambian, S. Leonen ja Kultarannikon 14. asteelle saakka ja jäljellä\nolevan osansa Kongoa; kun Belgian Kongo tietenkin tavalla tai toisella\ntulisi kuulumaan tähän alueeseen (erottamalla Katanga kaakossa\nEnglannille), tulisi tulokseksi vielä suurempi valta, noin 800 milj.\nha ja 45 milj. asukasta.[44] Tällä ohjelmalla on lisäksi edellisen\nrinnalla se ilmeinen taktillinen etu, että se ei suorastaan katkaise\nEnglannin Kap—Kairo-linjaa.\n\nAfrikan näyttämöllä samoin kuin Europankin jakaantuvat siis\nimperialistiset unelmat kahdelle suunnalle, joiden tosin ei tarvitse\nehkäistä toisiansa. On silmiinpistävää, miten helposti valtiomiesten\nmielikuvitus nyttemmin — ranskalais-englantilaisen sopimuksen jälkeen\n1904 ja vielä enemmän ranskalais-saksalaisen jälkeen 1911 — leikkii\nmaidenvaihdolla ja uusilla karttakuvilla, kaikki samassa\ntarkoituksessa: koota suuria yksiöitä vanhojen hajatilkkujen tilalle.\nNiinikään on selvää, että vuoden 1911 sopimusta joka taholla katsotaan\nainoastaan väliaikaiseksi. Saksa on jälleen joutunut laajennuskauteen.\nKuinka pitkälle se nyt kykenee työntymään eteenpäin, yhteen tai\ntoiseen suuntaan, riippuu etusijassa asemista ja oloista kotona\nEuropassa.\n\n----------\n\nVuosikymmen on pian kulunut siitä, kun Johnston piirsi\ntulevaisuuskuvansa saksalaisesta maailmanvallasta, edellyttäen, että\ntämä voimakas kansa kaipasi liikuntatilaa omien ahtaiden kotorajojensa\nulkopuolella. Kahdeksan uutta saksalaista miljonaa on sen jälkeen\nsyntynyt vanhaan kotiin ilman että sen rajoja minnekään päin tai\nmillään tavalla on laajennettu. Tämä ei voi ajan pitkään käydä\nlaatuun. Saksan täytyy saada tilaa ja ilmaa. Nykyinen valtiollinen\nkartta alkaa yhä enemmän näyttää pienentyneeltä puvulta.\n\nOlemme tässä tutkineet niitä suuntia, joilla odotetaan Saksan\nkeisarikunnan kehittymistä planetarisella näyttämöllä; ja edessämme on\nhäämöittänyt suunnitelmia aina 1 000 miljonan ha:n suuruuteen ja\n200-miljonaiseen väestöön saakka, jos lähemmät ja kaukaisemmat kuvat\nyhdistetään. Kaksi erityistä seikkaa himmentää kuitenkin jo alunpitäen\nnäiden tulevaisuudentoiveiden valoisuutta. Yhtäältä ei saksalainen\nimperialismi uskalla vaatia samoja kiinteitä omistusmuotoja kuin\nenglantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikalainen; me näemme\nosaksi häälyväpiirteisiä kuvia, löyhiä tulliliittoja tai\nkauppa-alueita, ja niiden keskustassa on vieraita muodostumia,\nItävalta tai Turkin Anatolia tai Belgian Kongo. Epäilemättä on tämä\nheikkoutta Saksan ohjelmassa, verrattuna vanhojen maailmanvaltain\nohjelmiin, missä, emämaa voi suoranaisesti hapattaa koko alueen\nhengellään ja vallallaan. Toisaalta on Saksa kilpailijoista jäljessä\nsiinäkin suhteessa, ettei sen toiveiden laajimmassakaan kehyksessä näy\nmitään mahdollisuutta tyydyttää kaikkein läheisintä tarvetta: paikkaa\nvaltakunnan omalle liikaväestölle. Ei mikään sen vallassa nykyään\nolevista alusmaista ole sopiva todelliseksi siirtolais-alueeksi, mutta\nei myöskään mikään tulevaisuusmaista: liikaväestöinen Shantung yhtä\nvähän kuin ilmastoltaan epäsuotuisa Mesopotamia ja kansallisesti\nepäluuloinen Brasilia, puhumattakaan Keski-Afrikasta.\n\nSaksan siirtomaahistoria on siis vahvistanut tunnetun kokemussäännön:\n»sero venientibus ossa!» (myöhään tulleille luut), Heikkoudet sen\ntulevaisuusohjelmassa johtuvat yksinkertaisesti siitä, että parhaat\nruokalajit jo olivat loppuneet, kun Saksa saapui aterialle.[45] Ja\nilman kokemusta kilpailuun kilpailijain kanssa, joilla oli\nvuosisataisia siirtomaaperimyksiä; ei kummakaan, ettei se heti alusta\nsaattanut kulkea näiden kanssa yhtä rintaa. Se voi muuttua; mutta\nymmärrettävää on myöskin, että tie eteenpäin on tämmöisissä oloissa\ntäynnä vaaroja ja huolia. Yhtenäinen silmäys valtakunnan asemaan\nvieraisiin valtoihin nähden on yllinkyllin sen todistava.\n\nTunnemme jo, että suhde _Itävaltaan_ on lujan uskollisuuden pohjalla,\njonka ovat luoneet maantieteelliset niinkuin historiallisetkin olot ja\nlujittanut miesiän kestänyt kumppanuus, joka ei ole horjunut\nvaikeissakaan koetteluissa (ennen kaikkea bosnialaisessa, I Osa, ss.\n164, 167). Tämä on valokohta taulussa, Saksan järjestelmän kulmakivi.\nTsekkiläisten ja madjarien epäluulot eivät voi järkyttää tätä hyvää\nsuhdetta. Itävalta-Unkari ei näy myöskään pelkäävän Saksan\nlevanttilaista kehityssuuntaa, vaan suorittaa mielihyvällä osuutensa\nsiinä, tuntien että tämä edistyspyrkimys on valtakunnan oman\nsäilymisen ja koossapysynnän parhaana takeena (I Osa, siv. 26).\n\nTietenkin on _Turkin_ vaikeampi ruveta kolmanneksi mieheksi, sen kun\ntäytyy tuntea heikomman puolen pelkoa alistumisesta. Näemmekin\nStambulin kompassin, joka Abdul Hamidin aikana vakavasti viittasi\nSaksaa kohti, nyttemmin levottomana vaappuvan Saksan ja Englannin\nvälillä. Niinpä aiheutti nuorturkkilaisten voitto 1908 käänteen\nEnglannin ja Ranskan puolelle, ja uusi samanlainen käänne on\nhavaittavissa juuri nyt, heidän kukistuttuaan, kesällä 1912. On\nselvää, että luottamus Saksaan on kärsinyt vahinkoa sen liittolaisen\nItalian hyökkäyksestä Tripoliin, samoin kuin sen omasta peräytymisestä\nMarokossa. Turkin luonnollinen mielihalu vetää sitä lähinnä Ranskan\npuoleen, jonka sivistystä sen edistysmiehet näyttävät ihannoivan\nylinnä. Mutta niinkuin nuorturkkilaiset olojen pakosta palasivat\ntakaisin saksalaiseen ryhmään, niin on täysi syy olettaa heidän\nseuraajainsakin tulevan tekemään. Heidän täytyy näet nähdä että\nEnglanti, jolla jo on Egypti ja Kypro ja joka suosii Kreetan\nerottamista, nyttemmin tähtää koko valtakunnan hajoittamiseen, kun\ntaas Saksan pyrkimystensä tähden täytyy puolustaa valtakunnan\nkoskemattomuutta. Turkille on Saksaan yhtyminen siis vielä enemmän\nkuin Itävalta-Unkarille katsottava suoranaiseksi henkivakuutukseksi.\nTämän kautta on Turkista tullut Saksan »luonnollisin liittolainen»\n(Bernhardi). Saksanhan puolestaan täytyy erikoisella huolenpidolla\nvaalia tätä tulevaisuusmahdollisuutta, joka samalla sisältää yhden\nlujimpia strategisia asemia ratkaisun tapahtuessa Englannin kanssa —\nmaayhteytensä kautta Englannin Akilleenkantapään, Egyptin, kanssa.\n\nNämä näkökohdat ovat niin tärkeitä ja niin ilmeisiä,\nettä viime aikoina on saatu kuulla saksalaisten esittävän\n»saksalais-itävaltalais-ottomanista liittoa» vieläpä vanhan\nkolmiliiton sijalle (esim. Trietsch, Deutschland und der Islam, 1912).\nTämän voi hyvin käsittää. _Bismarck_ on kerran (15/4 1895)\nhuomauttanut kolmiliiton ja vanhan roomalais-saksalaisen keisarikunnan\nyhtäläisyyttä: »Apuliasta Pohjanmerelle», ja hän esitti todistuksena\n»liittojen ja suhteiden sisäisestä täytymyksestä», että tämä suuri\nmaa-alue jälleen on poliittisesti yhteenkuuluvaa. Ihailumme suuren\nvaltiomiehen kaukonäköisyyttä kohtaan yli aikojen ja paikkojen ei saa\nkuitenkaan samentaa huomiotamme viimeisen puolen miesiän kokemukseen\nnähden (I Osa, siv. 167, 195, 201). Se osoittaa päivänselvästi, että\nSaksan ja Itävallan liitto on elimellinen yhteenkasvanta, mutta\n_Italian_ yhtyminen siihen vain diplomaattista koneompeletta,\nolkoonkin mestarillisesti tehtyä. Kaikkein parhaiten on tämä ilmennyt\nItalian hyökkäyksessä Tripoliin, mikä oli niin jyrkästi sen molempien\nliittolaisten etujen vastaista. Lähempi silmäys Bismarckin\nkatsantokantaan selittääkin syyn: nykyisen ja silloisen välillä on se\ntuntuva ero, että Unkari on mukana, ja Unkari vetää kaakkoonpäin,\nbysanttilaista maailmaa kohti. Ei siis voi olla epäilemistäkään\netteikö »itäroomalainen» suunta olisi Saksan kannalta\nmaantieteellisesti paremmin perusteltu kuin nykyinen\n»länsiroomalainen»; ja jo mainituista syistä sopii ainakin kysyä, eikö\nse olisi myöskin valtiollisesti suuremmanarvoinen.\n\nMutta tietenkin olisi Saksalle vielä edullisempaa, jos se pääsisi\nvalitsemasta molempain välillä, ja kaikkein edullisinta, jos se voisi\nyhdistää molemmat kanssaan neliliittoon, Dehnin ajatus (siv. 182),\njonka äskettäin on uudistanut »Journal des débats». Tämän vuoden\ntapahtumat näyttävät vielä kerran kohottaneen vanhan kolmiliiton\nosakkeita, voimakkaasti virkistämällä kilpailun tunnetta molempain\nromanilaisten suurvaltain välillä Välimeren alueella; se alkoi\nuudenvuoden aikana Italian toimeenpanemalla ranskalaisten höyrylaivain\ntakavarikolla (siv. 43), ja se sai vakavan vivahduksen syyskuussa\nRanskan päätöksen kautta keskittää koko laivastonsa Välimerelle.\nNyt nousee ja laskee Italian harrastus kolmiliittoon sen\nheikemmyydentunteen mukaan Ranskan suhteen. Kun Italian—Turkin sota\nnyt myöskin näyttää lähenevän loppuansa, tuntuu todellakin siltä että\nliitto, huolimatta kaikesta mitä Italia on rikkonut, uudistettaisiin\nvielä neljännen kerran ennen sen umpeenmenoa toukokuussa 1915 —\narvatenkin silloin laveammalla perustalla, ulottamalla se myöskin\nVälimerta koskevaksi. Voiko Turkin saanti neljänneksi mieheksi\ntapahtua heti sen jälkeen, on tosin sangen epäiltävää; mutta paljon\nsen puolesta kyllä puhuu, jos Turkki voi taipua unohtamaan\nirtileikkauksen Afrikassa.\n\nEräs valta, jota usein mainitaan mahdollisen saksalais-turkkilaisen\nliiton yhteydessä, on _Romania_, missä Hohenzollern-sukuinen ruhtinas\n»seisoo tähystäjäpaikalla etuvartijana itämaan rajalla» (kuten hän\nitse sähkötti keisari Vilhelmille 1871). Sitävastoin painuu\nvaltioryhmä _Bulgaria — Serbia — Montenegro_ vastakkaisen leirin\npuolelle; se on slaavilaisen rodun pitkälle ulottuva käsivarsi, Saksan\nLevantti-suunnitelmain silmiinpistävin »sisämainen» este.\n\nSlaavilaisten pikkuvaltioiden takana seisoo _Venäjä_, jolla on oma\nperinnäinen bysanttilais-ohjelmansa, joka on jyrkästi saksalaisen\nvastainen. Olisiko se (Rohrbachin ehdotuksen mukaan 1903) taipuvainen\nluopumaan tästä esikoisoikeudestaan itävaltalaista Galitsiaa vastaan —\njota seuraisi luonnollinen raja (Karpaatit) tällä suunnalla — on tosin\ntietymätöntä. Mutta ilmankin tätä välitöntä kitkaa on pohjemmalla\nVenäjän ja Saksan välillä liian paljon erottavaa, jotta tie pysyvään\nystävyyteen voisi olla suora ja helppo. Niin on aina, missä kaksi\nkansamaailmaa on vierekkäin, vieläpä ilman luonnollista seinää\nvälillänsä (siv. 124). Ei voi erehtyä siitä, etteikö Saksan nimi ole\nVenäjän kansan syvissä riveissä vihattu. Kun nyt Saksan imperialismi\npyrkii alueille, joita Venäjä on kauan katsonut itselleen varatuiksi,\nniin ei sitä jännitystä Saksan ja Venäjän välillä, jota Bismarck\npelkäsi, ole aina voitu välttää. Bosnian kysymyksen vaiheet osoittavat\nkuinka arkaluontoinen suhde on; ja ranskalais-venäläinen sopimus elok.\n1912 (siv. 53) ainakin suuresti muistuttaa marssia asentoon, jossa\nVenäjä ei ole samassa leirissä naapurinsa kanssa. Saksalla onkin\n(vuoden 1899 lain mukaan) 5 armeijakuntaa sijoitettuna Venäjän\nrajalle; Ranskan rajalla on tosin 12.\n\nToiselta puolen ei sovi unohtaa yhdistäviä tekijöitä: hallitusten\nyhteistä vastahakoisuutta nykyaikaista eduskuntaisuutta kohtaan,\nyhteisiä pyrinnöitä rajaseudun puolalaisiin nähden, eikä myöskään\nhallitsijain nykyisiä mieskohtaisia suhteita ja keisari Vilhelmin\nalituista huomaavaisuutta, joka kerran on saanut hänet lausumaan, että\n»Venäjän suru on Saksan suru». Nämä mieskohtaiset seikat lienevät\ntuntuvasti edistäneet yllämainitun (siv. 52) Potsdamin välipuheen\nsolmiamista, jossa molemmat hallitukset lupasivat toisilleen »olla\nliittymättä mihinkään yhtymiin, joilla voisi olla hyökkäävää kärkeä\ntoista vastaan» (_Bethmann_, valtiopäivillä 10/12 1910). Tämä\nkuulostaa aivan Bismarckin »jälleenvakuutuksen» uusimiselta 20 vuoden\nväliajan jälkeen. Varmempi vakuus tällä taholla lienee Saksalla\nkuitenkin, vielä jonkun aikaa, Venäjän sotilaallinen lamaustila\ntappion jälkeen 1905.\n\nKauempana idässä ovat Saksan suhteet _Japaniin_ ja _Kiinaan_\nsekavammat. Edellisen on ollut vaikea unohtaa sekaantumista 1895;\njälkimäisellä on muistettavanaan Kiautshou ynnä keisari Vilhelmin\n»hunnipuhe» ja »panssaroitu nyrkki» Pekingissä 1900, mutta se näyttää\ntoisaalta ottaneen esimerkkiä saksalaisesta kultturista nykyisessä\nuudistustyössään. Nykyisen pulman aikana siellä on Saksa asettunut\nlänsivaltain puolelle, erilleen Venäjästä ja Japanista.\n\nValtamerten takana ovat _Yhdysvallat_ Saksan ainoana pääkilpailijana\nmaailmanmarkkinoilla. Suhde on sangen arkaluontoinen. On tunnettua,\nettä amirali _Dewey_ katsoi sopivaksi (vuosisadan vaihteessa)\njulkisesti lausua, että Yhdysvaltain seuraava sota tulee käytäväksi\nSaksaa vastaan. Varsinaista ystävyyttä ei näiden suurvaltain\npääkansojen välillä vallitse, se ilmeni viimeksi saksalaisen laivueen\nkäynnin aikana Amerikassa 1912. Lukuunottamatta kahnauksia\ntullipolitiikan alalla, perustuu amerikalaisten kylmyys erikseenkin\nheidän epäluuloihinsa, että Saksa vaanii maavaltauksia uudessa\nmaailmassa: Brasiliassa siirtolaisuuden vuoksi, Venezuelassa\nsaataviensa ja laivastoretken johdosta 1902—03, Länsi-Intiassa huhujen\nvuoksi, että Saksa olisi valmis vaihtamaan osan Slesvigiä\ntanskalaisiin Länsi-Intian saariin. Tuntuu kuitenkin siltä kuin\njohtuisi tämä epäluulo pääasiassa siitä, että Amerikan kansa ammentaa\ntietonsa Saksasta pääasiallisesti väritetyistä englantilaisista\nlehdistä. Voimakas aines paikalla on Saksalla aina puolellaan,\nnimittäin omat siirtolaisjoukkonsa, joita nyttemmin lujittaa\nvaltiollinen liitto irlantilaisten kanssa, joiden kanssa heitä\nyhdistää yhteinen vihamielisyys anglosaksilaisia vastaan. Kuitenkaan\nei yleinen maailman-asema näytä epäsuotuisalta planetariselle\nryhmittelylle _Saksa — Yhdysvallat — Kiina_ vastapainoksi jo\nolemassaolevalle ryhmitykselle _Englanti — Venäjä — Japani_.\n\nNyt on enää mainittava vain kaksi ilmeistä vihollisuussuhdetta. Toinen\nkoskee Ranskaa; me tunnemme jo tämän kehityksen, josta keisari Vilhelm\nalussa v. 1911 lausui eräälle ulkomaiselle lähettiläälle: »Minä alan\nväsyä seisomaan käsi ojennettuna Ranskaa kohti, kun se ei siihen\ntartu». Toinen koskee _Englantia_; siinä on verrattomasti ankarin\npilvi Saksan valtiollisella taivaalla, itse asiassa synkin koko\nnykyisessä maailmantilanteessa. Jo 1905, tämän teoksen ensimäisessä\npainoksessa, saatoin kirjoittaa, että »suhde Englannin ja Saksan\nvälillä osoittaa pohjalla asuvaa kylmyyttä ja kireyttä, suurempaa ehkä\nkuin mikään muu koko nykyajassa». Sen jälkeen on kireys jännittynyt\nsiihen määrään, että maailma ainakin kolmasti on nähnyt maailmansodan\nhornan aukenevan ja yhä tuntee tämän pelon kaameana painajaisena.\n\nTässä ei ole paikka selostaa tämän suhteen historiallista ja\nvaltiollista juontoa. Se kuuluu Englantia koskevaan lukuun; sillä\nEnglannilla — jota näkyväisesti edusti kuningas _Edward VII_ vuoteen\n1910, todellisuudessa ja yhä edelleen ulkoasiainministeri _Edward\nGrey_ — on tässä johto ja aloite. Englannin ajatus on se Saksan\n»kierros», joka on luonut »ympärysvaltain» muurin sen kolmelle\npuolelle; ja Englanti pyrkii nyt saamaan rengasta umpeen vielä avoinna\nolevalla kohdalla, Turkin taholla. Korostamme tässä ainoastaan, että\nSaksa kulkee kohtisuoraan Englantia vastaan molemmilla suurimmilla\ntulevaisuussuunnillaan: Keski-Afrikassa senvuoksi, että se asettuisi\npoikkiteloin Kap—Kairo-rataa vastaan, Levantissa senvuoksi että se\nsulkisi maitse suunnitellun tien Kairo—Kalkutta. Ne ovat aiheita\nkahteen uuteen »Fashodakohtaukseen». Mutta nämä suoranaiset\nsiirtomaakahnaukset ovat vain hajanaisia ilmiöitä pyrintöjen\nvastakkaisuudesta, joka kietoutuu yli koko maapallon, senvuoksi että\nEnglanti nyt katsoo Saksaa pääkilpailijakseen ei ainoastaan\nmaailmanmarkkinoilla vaan _pyrkimyksessä maailman ylivaltiuteen_.\n\nSaattaa käsittää sen suunnattoman kiusauksen, jossa Englanti on\nnitistääkseen oraana kasvin, joka uhkaa kasvaa sen yli. Se on\n»ehkäisysota», jonka kummituksen _Rohrbach_ jo 1903 näki olevan\nnousemassa. Vartijat Saksan valleilla eivät ole voineet olla näkemättä\nvaaraa. »Politiikka, joka tarkoittaa Saksan saattamista kierrokseen»,\nlausui _Bülow_ varoittavasti valtiopäivillä 14/11 1906, »joka pyrkii\nmuodostamaan piirin valtoja meidän ympärillemme eristääkseen ja\nlamauttaakseen meitä, olisi arveluttava Europan rauhalle; sellaisen\nkierroksen muodostaminen ei näet ole mahdollinen ilman määrättyä\npainetta; mutta paine synnyttää vastapainetta; paineesta ja\nvastapaineesta taas voi lopulta syttyä räjähdyksiä». Sen jälkeiset\nkuusi vuotta ovat lakkaamatta enentäneet jännitystä ja vaaraa.\nLuonnonlain voimalla ovat molempain kansain sydämet yhä enemmän\nvieroittuneet toisistansa. V. 1908 vakuutti keisari Vilhelm tunnetussa\nhaastattelussa omaa ystävyyttään Englantia kohtaan, mutta todisti\nsamalla, että Saksan kansan enemmistö ei ollut samalla kannalla.\nÄskettäin lienee hän nimittänyt itseään »Englannin ainoaksi ystäväksi»\nSaksassa. Jääköön sikseen, minkä verran tässä hänen käytöksessään on\nollut politiikkaa; sillä ei ole ollut muuta vaikutusta kuin että se\njoksikin aikaa uursi kuilun hänen ja hänen kansansa välille. Mutta se\naika näyttää nyt olevan lopullisesti ohi; »keisarin ja kansan välinen\nLontoonsumu» (_Liebemann_ valtiopäivillä 1908) lienee nyttemmin täysin\nhaihtunut, ja viimeisen valtaistuinpuheen (helmik. 1912) sanoissa\nystävällisistä suhteista ulospäin »molemminpuolisen kunnioituksen ja\nhyvän tahdon perustalla» on uhkaava sävy.\n\nMenneen vuoden Marokkokahnaus on opettanut jokaiselle saksalaiselle,\nettä ei ole olemassa mitään tietä maailmanmahtiin Englannin ohitse. Se\noppi on purrut syvälti. Englannin ilmeinen jonkinlaisen\nylituomio-oikeuden vaatimus on, enemmän kuin mikään muu pitkään\naikaan, yhdistänyt Saksan kansan yhteiseen suuttumukseen.\nPaikallaolleet todistajat (Sjösteen 1912) vakuuttavat, että Saksankin\nnyrpeys nyttemmin kajastaa sitä kansallisvihaa, joka näyttää\nvuosikausia kyteneen Kanaalin toisella puolella — tämä »furor\nteutonicus» (saksalaisraivo), josta _Bismarck_ puhui 6/2 1888.\n\nTäytyy pitää mielessä nämä näkökohdat arvosteltaessa Saksan sopimusta\nRanskan kanssa 1911. Sodan mahdollisuus Englannin kanssa oli\nsaksalaisten neuvottelijain otettava lukuun mitä vakavimmin. He\ntiesivät koko ajan kulkevansa kapeata reunaa sodan ja rauhan välillä.\nHe tiesivät niinikään, että Saksan voiton mahdollisuudet suurenevat\naikaa myöten. Senvuoksi supistivat he vaatimuksiansa ja vastustivat\nkansanmielipidettä, jonka oli niin helppo tuomita sentähden ettei se\ntuntenut asian taustaa. Kenties on heille luettava kunniaksi, että he\nsaattoivat tästä vaarallisesta tilanteesta saada isänmaalleen siksikin\nsuuren voiton, kuin saivat, niinkuin varmaan oli Saksan onni, että\nvaltiosääntö antoi heille sen toimivallan.\n\nMutta ei käy kieltäminen, etteikö ratkaisu vähentänyt Saksan\narvovaltaa maailmassa. Diplomaattisin keinoin ei se ylimalkaan enää\najan pitkään voi säilyttää asemaansa. Maailmantilanne on sellainen,\nettä paine yhä enenee ja että ne väliajat lyhenevät, joiden jälkeen\nSaksan eteen yhä uudelleen joutuu kysymys, tahtooko se esiintyä\nmaailmanvaltana vai ei.\n\nNäin ollen on yhä lukuisampiin piireihin alkanut juurtua se vakaumus,\nettä tämä päämäärä _ei enää ole saavutettavissa rauhallista tietä_.\n»Verellä ja raudalla» tuli Saksa Europan näyttämölle: alkaa näyttää\nsiltä, että sen täytyy vielä kerran kulkea veren ja raudan kautta, jos\nse tahtoo kohota _Suur-Saksaksi_ planetarisella näyttämöllä...\nRautavanne, joka kiertyy yhä tiukemmin sen uumenen ympärille, täytyy\nmurtaa väkisin. Koe on suunnaton, se vaatii taistelua monilla\nrintamilla, nyt niinkuin Bismarckin ja Fredrik suuren aikana — se\nvaara sisältyy valtakunnan keskusta-asemaan (Lamprecht) —; mutta se on\ntehtävä, jos mieli todenperään eteen- ja ylöspäin. Se on panos, jos\nylimalkaan tahtoo voittaa palkinnon. Historian korkeimpaan\narvoluokkaan ei vie mitään muuta tietä. Eikä maailma ole vielä\nkeksinyt Gordionin solmun aukaisuun muuta ratkaisua kuin Aleksanterin.\n\nTämmöinen on ajatuksenjuoksu, jota esitetään Bernhardin kirjassa\n»tulevasta sodasta» ja Rohrbachin »saksalaisesta aatteesta\nmaailmassa», joita molempia on tämän vuoden kuluessa levitetty\njättiläispainoksina Saksan kansan keskuuteen. Ne ovat herätys- ja\nvaroitushuutoja, torventoitauksia taisteluun, joka jo näyttää olevan\nalkamassa. Syystä näet huomauttaa Bernhardi, että kriisi on jo\nolemassa ja että kysymyksessä on »maailmanmahti tai alasmeno»: joko\ntäytyy Saksan ryhtyä taisteluun koko sillä kaikkien voimien\nhirvittävällä ponnistuksella, mitä se vaatii, taikka saa se\ntaipua laahustamaan elämäänsä toisluokkaisena mahtina, ilman\n»myötämääräysvaltaa alkavana aikakautena». Tämä ajatus tuntuu\nRohrbachista, samoin kuin Hans Delbrückistä ja Saksan muista\nisänmaanystävistä sietämättömältä. Että kansan on painettava maailmaan\nkansallisen aatteensa leima, on heistä tinkimätön täytymys,\n»kategorinen imperativi», Tämä on siirtomaatoiminnan ja koko\nimperialismin sisäinen salaisuus: ei ainoastaan pyrkimys aineelliseen\nvoittoon tai halu valtaan, vaan _vastuu_, vastuu ihmiskunnalle\nsuoritettavasta tehtävästä.[46] Tämän tieltä täytyy kaiken väistyä.\n»Me olemme kuin puu vuorenhalkeamassa: joko halkaisemme me kallion ja\nkasvamme edelleen korkeuteen, tai on vastustus liian voimakas ja me\nsurkastumme ravinnon puutteesta.»\n\nOnko kansan syvissä riveissä kylliksi kaikupohjaa tälle ylevälle\nopille? Imperialistiset huutajat tuntuvat sitä joskus enemmän\nepäilevän kuin uskovan. Se on vanha valitus, että »Saksan pahimmat\nviholliset eivät ole ulkomaalaisia» (Arndt 1908). Katkeruudella\npuhuvat suursaksalaiset kirjoittajat kotimaan »henkisestä\nköyhyydestä»: kansan poroporvarillisuudesta ja nurkkahenkisyydestä\n(»Philisterei»), sanomalehdistön välinpitämättömyydestä, pääoman\narkuudesta yrityksiin siirtomaissa. Maailmanvalloittajavaisto ei näytä\nvielä heränneen kansassa, joka on ollut tuomittuna elämään vuosisadan\ntoisensa jälkeen suurimmassa hajaannuksessa, mitä historia\ntuntee. Kenties ei sitä alkuperäisin ole kansan veressä: eihän\npohjoissaksalainen tasanko avaa niin laajaa näköpiiriä kuin Venäjän\narot ja Pohjois-Amerikan ruohokentät ja meri Englannin rannikoiden\nympärillä. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisi nykyinen Saksa alapuolella\nimperialistisia kilpailijoitaan mitä tulee siihen yli maailman\nulottuvaan katseeseen ja planetariseen vallanhimoon, jotka ovat\nmaailmanvallan sielullisia edellytyksiä. Varmaa on, että kaikki kolme\nvallitsevaa joukkokatsomuskantaa Saksan nykyisessä valtiollisessa\nelämässä — agrarinen, klerikalinen ja sosialidemokraattinen — ovat\njokseenkin outoilevia laajennuspolitiikan suhteen tässä mittakaavassa.\n\nTulleeko siis ehkä Saksan toinenkin syntyminen, Vilhelm II:n johdossa,\nsiinäkin muistuttamaan ensimäistä, Bismarckin aikaista, että sen\ntäytyy tapahtua vastoin sen omaa kansantahtoa? Monesti näyttää siltä;\nmikä tietenkin huonontaa menestyksen toiveita. Toisaalta ei voi\nerehtyä, etteikö siirtomaapulan jälkeen 1906—07 ole tapahtunut\nmuutosta. Se oli valmistava koe, ja se onnistui. Valtiopäivät ovat\nnyttemmin paljoa anteliaammat siirtomaamenosäännön suhteen; voipa\nsuorastaan puhua alkavasta »siirtomaatuulesta». Semmoisista enteistä\ntuskin erehtyy. Syvällä kansansielussa, jonne eduskunnan puoluekiista\npärskyvine vaahtoineen ei ulotu, on tapahtumassa muutos. Mikäli\npäämaali selvenee, sikäli suurenee valmeus panoksen uskaltamiseen.\nSillä kansatkin kasvavat tehtäviensä mukana niinkuin ihmiset. »Saksan\nkansa on uskollisesti seurannut keisaria myrskyävälle merelle, salassa\nantaen hänelle anteeksi kaikki mistä häntä niin suuriäänisesti\nmoititaan, kaikki paitsi kun hän näytti väistävän vaaraa» (Haralds).\nSemmoisista aineksista maailmanvaltoja rakennetaan. Suur-Saksa näyttää\nolevan valmis antamaan historialle saman todistuksen, kuin Saksa antoi\n40 vuotta sitten — että se _osaa ratsastaa, kun se vain nostetaan\nsatulaan!_\n\n----------\n\nOlemme lintuperspektivissä seuranneet Saksan suurvallan kehitystä\nvaltakunnan syntymästä sille korkealle arvopaikalle ja siihen\nkohtalokkaaseen tienhaaraan, missä se nyt on. Olemme nähneet sen\nvaikeat ahdingot kansainvälisillä teillä. Olemme lisäksi nähneet niin\nmonta puutteellisuutta, niin lukuisia hajoittavia aineksia sekä\nyhteiskunnassa että valtiossa, että hyvin voi käsittää sen\nlevottomuuden, millä Saksan isänmaanystävät katsovat sitä ratkaisevaa\nkoetta, joka näyttää lähestyvän.\n\nJos me puolestamme uskomme, että Saksan suurvalta on kestävä kokeensa,\njohtuu se etupäässä käsityksestämme kansan sisäisistä ominaisuuksista.\nTämä kansa ei ole niitä, jotka häikäisevät muukalaisen arvostelua\nloistavalla tai mieskohtaista viehätystä tavoittavalla pinnalla; mutta\nse on kansa, jossa harvinaisessa määrässä ovat yhtyneet korkeimmat\ntaipumukset sekä teoreettiseen että käytännölliseen toimintaan ja\nsillä on kaikki ruumiillisen, henkisen ja siveellisen terveyden\ntuntomerkit. Se on kansa, joka ei ole ainoastaan kultturin, vaan\nmyöskin elinvoiman ja elämänhalun huipulla. _»Me saksalaiset pelkäämme\nJumalaa, mutta emme mitään muuta maailmassa»_, on suurin kaikista\nsaksalaisista sanonut eräänä historiallisena hetkenä (_Bismarck_ 6/2\n1888). Sellaista kansaa ei maailma kykene kukistamaan.\n\n\n\n\nKIRJALLISUUTTA\n\n\nRANSKA\n\n_Ratzel_, Politisch-geographische Rückblicke I. Mitteleuropa mit\nFrankreich, 1898 (_Geograph. Zeitschr._).\n\n_Léon de Seilhac_, Frankreich 1906—1908, _Hallen_ teoksessa _Die\nWeltwirthschaft_.\n\n* _Zimmerman_, Die Kolonialpolitik Frankreichs von den Anfängen bis\nzur Gegenwart, 1901.\n\n_René Millet_, Notre politique extérieure de 1898 à 1905, 1905.\n\n* _André Tardieu_, La France et les alliance, 3 pain. 1910.\n\n_André Tardieu_, Le mystère d'Agadir, 2 pain. 1912.\n\n_Hanotaux_, La politique de l'équilibre 1907—1911, ilm. 1912.\n\n_René Pinon_, France et Allemagne, I, 1870—1898, II, 1898—1912,\nmaalis- ja huhtik. 1912 (_Rev. des deux mondes_).\n\n_Lowell_, Governments and parties, I ss. 2—145.\n\n_Seignobos_, Politische Geschichte, ss. 88—202.\n\n_Laurin_, Våld och väld, nationalistiska och revolutionärä rörelser i\nFrankrike under 1800-talets senare hälft, 1910.\n\n_Lebon_, Das Verfassungsrecht der franz. Republik, 1909.\n\n_Anton Acht_, Der moderne französische Syndikalismus, 1911.\n\n_Guy-Grand_, Le Procès de la Démocratie, 1911.\n\n_Georg Brandes_, Nutidens Frankrig, 1912 (_Ord och Bild_).\n\n_André Lichtenberger_, Frankrig i Udlandets Öine før og nu, 1912\n(_Samtiden_).\n\n_Bertillon_, La dépopulation de la France, ses conséquences, ses\ncauses, mesures a prendre pour la combattre, 1911.\n\n* _Ermels_, Frankreichs koloniale Handelspolitik, 1910.\n\n_Annuaire statistique de la France._\n\n* _Annuaire colonial. — Almanach national. — E'conomiste francais._\n\n* _Questions diplomatiques et coloniales._\n\n_Revue politique et parlementaire_, os. »La vie pol. et parl. en\nFrance».\n\n_Le Temps_ 1912.\n\n\n\nErikoiskysymyksiin nähden viitataan asianomaisissa viittauksissa\nmainittuihin julkaisuihin.\n\n\nSAKSA\n\n_Ratzel_, Deutschland, 1898.\n\n_Hasse_, Deutsche Politik, ensimm. nide, I. Das D. R. als\nNationalstaat, 1905; II. Die Besiedelung des d. Volksbodens, 1905;\nIII. D. Grenzpolitik, 1906; IV. Das Zukunft des d. Volkstums, 1907.\n\n_Halle_, Die Weltwirthschaft, 1906—1908, os. II.\n\n_Arndt_, D:s Stellung in der Weltwirthschaft, 1908.\n\n* _Valois_, D. als Seemacht, 1908.\n\n* _Nauticus_, Jahrbuch für D:s Seeinteressen, v:sta 1904.\n\n_Stat. Jahrbuch_ für das D. Reich, 31 Jahrg. 1910.\n\n_Stat. Jahrbuch_ für den Preuss. Staat, 8 Jahrg. 1910.\n\n\n\n_Troitschke_, Zehn Jahre deutscher Kämpfe, 1874.\n\n_Oncken_, Das Zeitalter des Kaisers Wilheim I, 1890—92.\n\n_Bismarck_, Gedanken und Erinnerungen, 1898.\n\nLamprecht, Zur jüngsten d. Vergangenheit, III osa, 1904; 2 pain.\nnimellä D. Geschichte der jüngsten Vergangenheit und Gegenwart, alk.\nv. 1911.\n\nMeinecke, Weltbürgertum und Nationalstaat, 1908.\n\n_Marcks_, Männer und Zeiten, II, 1911.\n\n\n\n_Seignobos_, ss. 415—472.\n\n_Lowell_, I, ss. 232—237, II, ss. 1—69.\n\n_Treitschke_, Politik, § 22 (Das Reich), 1898.\n\n_Laband_, Das Staatsrecht des D. R., 5 pain. v. 1911.\n\n_Grotefeld_, Die Parteien des d. Reichstags, 1908.\n\n_Kürschners D. Reichstag_, toim. _Hillger_, 1907 ja 1912.\n\n_Max Lorenz_, Das D. der Gegenwart, 1906.\n\n_Hans Delbrück_, Polit. Korrespondenz (_Preuss. Jahrbücher_ 1911—12).\n\n_Kreuzzeitung_ (erik. osasto Die innere Politik der Woche) 1912.\n\nEsitutkielma: Borgerlig samling i Tyskland, _Göteb. Aftonblad_ 25/9 ja\n28/9 1912.\n\n\n\n_Das Überseeische D._, 1902; toinen pain. 1911.\n\n* _Rohrbach_, D. Kolonialwirthschaft, v:sta 1909.\n\n* _Hassert_, D:s Kolonien, 1910.\n\n* _D. Kolonialblatt_, v:sta 1910; _D. Kolonialseitung_, v:sta 1884;\n_D. Kolonialkalender_, v:sta 1889; _Zeitschr. für Kolonialpolitik_\netc., v:sta 1888; _Jahrbuch über die d. Kolonien_, toim. _Schneider_\nalk. v:sta 1908.\n\n_Rohrbach_, D. unter den Weltvölkern, 1903; toinen painos 1908, kolmas\n1911.\n\n_Rohrbach_, Der deutsche Gedanke in der Welt, 1912.\n\n_Paul Dehn_, Von d. Kolonial- und Weltpolitik, 1907.\n\n_Hasse_. D. Politik, toinen nide I, Weltpolitik, Imperialismus und\nKolonialpolitik, 1908.\n\n_Deutsche Auslandspolitik_ und ihre Verleumder, kirj. »toimiva\nvaltiomies», 1910.\n\n_Arndt_, Grundzüge des auswärtigen Politik D:s, 1912.\n\n_Maurice Lair_, L'impérialisme allemand, 1909.\n\n_Pierre Baudin_, L'Empire Allemand et l'Empereur, 1912.\n\n_Reimer_, Ein pangermanisches D., 1905.\n\n_Die Kampf um das Deutschtum_, sarja Suursaksalaisen yhdistyksen\njulkaisemia kirjoitelmia.\n\n_Siösteen_, Tysk utrikespolitik, 1912 (_Det nya Sverige_).\n\n_Bernhardi_, D. und der nächste Krieg, 1912.\n\n_Deutschland sei wachl_ Betrachtungen über Rüstungsfragen und\nWeltpolitik, toimittanut D. Flotten-Verein 1912.\n\n\nErikoiskysymyksiin nähden viitataan asianomaisissa viittauksissa\nmainittuun erikoiskirjallisuuteen.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] »Ranska oli yhtenäinen ja vakiintunut valtakunta aikana, jolloin\nSaksa ja Italia vasta olivat maantiedollisia käsitteitä: luja\nmarmorikappale kahden haurasliitteisen mosaiikkilevyn välissä»;\nvaltakunnankansleri v. Bülow Saksan valtiopäivillä 14/11 1906.\n\n[2] Toisten laskujen mukaan on Välimerenrannikko vain 615 km,\nKanaalinrannikko 1 120 ja Länsirannikko 1 385, kun taas maaraja on 2\n170 km; rannikkoprosentti koko määrästä on silloin 59.\n\n[3] Viime aikoina lienee suhde Bretagneen huonontunut bretagnenkielen\nkäyttämisen kiellon jälkeen jumalanpalveluksissa ja opetuksessa.\n\n[4] Fashoda-jutusta ks. Lavisse, France et Angleterre, aikakausk.\n_Revue de Paris_ 1/2 1899, ja Hanotaux, Fashoda et le partage de\nl'Afrique, 1909.\n\n[5] Jo noin v. 1880 lähetettiin tutkimuskomissioni paikan päällä\ntutkimaan tämän merkillisen kulkuneuvoyrityksen edellytyksiä. V. 1900\nkustansi _Le Matin_ retkikunnan samaa tarkoitusta varten. V. 1910\nesitti Rolland täydellisen suunnitelman, 4—5 vuodessa toteutettavaksi,\nalkukohtana Alger ja pääteasemana (Agadesin kautta) Sinter; sen takana\nhahmotteli hän rataa Kongon läpi Tsadin länsipuolelta Ubangiin ja\nSudanin halki kulkevaa rataa Dakariin. Ei tosin toivottu radan\nsaattavan antaa kohtuullista korkoa perustamiskustannuksille (n. 200\nmilj. fr.); mutta 1904 osoitti Leroy-Beaulieu uusia mahdollisuuksia\nmyöskin taloudellisessa suhteessa, jos rata johdettaisiin suoraan\nDakariin ja se siten tehtäisiin oikotieksi Europan ja Etelä-Amerikan\nvälillä. Viime vuosina on ajatuksia ollut vireillä sellaisen oikotien\nrakentamisesta pitkin Afrikan rannikkoa Ranskan ja Espanjan tai\nkansainvälisellä takuulla. Ks. Sahararadasta Kürchoff, Die Saharabahn,\n_Geogr. Zeitschrift_, 1900, Leroy-Beaulieu, Le Sahara, le Sudan et les\nchemins de fer transsahariens, 1904, sekä Rolland, La question du\nTranssaharien en 1910.\n\n[6] Sanat lausuttiin marraskuussa 1898 Victor Berardille, ks. tämän\nkirjoitusta »Politique française» _Revue de Paris_ 1/7 1905, sit.\nLemonon, L'Europe et la Politique britannique, 1910, s. 153. — Aivan\nvaikutukseton Delcasséhen ei tilaisuus kuitenkaan näytä olleen,\npäättäen Vilhelm II:n todistuksesta kuuluisassa\n»keisarihaastattelussa» 1908 (ks. tuonnemp. s. 167), että hän oli\nhyljännyt Ranskan ja Venäjän ehdotuksen sekaantumiseen.\n\n[7] »Antakaa meille jotakin Kongossa, niin me jätämme teidät rauhaan\nMarokossa», lausui tammikuussa 1905 Saksan lähetystöneuvos Tangerissa\nranskalaiselle virkaveljelleen. Sittemmin, Delcassén kukistuttua,\nmainittiin Kongo niissä neuvotteluissa, joihin _Rouvier_ ennen\nAlgecirasia ryhtyi Saksan kanssa. Tardieu, Le mystère d'Agadir, ss.\n187, 296, 438 seur.\n\n[8] _Entente_ merkitsee oikeastaan ymmärrystä ja hyvää sopua; _entente\ncordiale_ (sydämelliset välit) annettiin nimeksi niille hyville\nsuhteille, jotka Ludvig Filipin aikana vallitsivat Ranskan ja\nEnglannin hallitusten välillä, ja samoin on sittemmin nimitetty\nylimalkaan kahden hallituksen välisiä ystävällisiä suhteita.\n_Alliance_ merkitsee varsinaista liittoa. Suomenkielessä on\ntripel-allianssia tavallisesti nimitetty _kolmiliitoksi_,\ntripel-ententea _kolmisopimukseksi_. — Suom.\n\n[9] Roomalaisten kaksinaamainen jumala. — Suom.\n\n[10] Heti sen tehtyä katsoi _Figaro_ sitä uusien riitojen siemeneksi:\nennemminkin ranskalais-saksalaisen selkkauksen uudeksi aluksi knin sen\nlopuksi. Samoin Bernhardi, Deutschland und der nächste Krieg, 1912 (s.\n328): sopimus »tarjoaa sen _edun_, että se luo useita uusia\nkahnauskohtia Ranskaa vastaan». Pierre Baudin, asian esittelijä\nsenaatissa, sanoo, että se on »yksi riidankekäle lisää» ja on\nvakuutettu, että sopimus saattaa tulla van väliaikaiseksi.\nSenaatin-istunnossa 8/2 1912 lausui Clémenceau, että sopimus oli »uusi\nTroijan hevonen, uhri, joka tuodaan rauhalle, mutta jonka sisus\nkalisee aseita».\n\n[11] »Englannin sielu», lausuu eräs kirjoittaja _Eclairissa_ lopulla\nv. 1911, »näyttää tähän saakka olleen meidän sielumme vihollinen, ei\nhetken, vuoden, vuosisadan, vaan ainainen, ikuinen vihollinen.\nEnglantilaisten ansiot ja viat, hyveet ja paheet näyttävät peittävän\nmeidän ansiomme ja vikamme, hyveemme ja paheemme. Sekä henkisessä että\naineellisessa elämässä näemme tällaisia vastakohtia, jotka kahnaavat\nja tympäisevät toisiaan.» Tosin pitää kirjoittaja vastakohtaa\n»saapasjalkaisen teutoonisielun kanssa» vielä suurempana.\n\n12] Tämännimisen ja -henkisen kirjoituksen julkaisi Parisissa 1904\nOnsime Réclus, ks. Paul Dehn, Weltpolit. Neubildungen (1905) s. 279. —\nLopulla vuotta 1911 suositeltiin uutta vaihtokauppaa: Ranskan rippeet\nIntiassa (Pondichery y. m.) ynnä mahdollisesti osuus U. Hebrideistä,\nEnglannin afrikalaista länsirannikkoa vastaan (Gambia, S. Leone,\nKultaranta). Ks. Schiemann 1911, s. 369.\n\n[13] Lowell laskee 1896 Ranskan ministeristön keski-iän (vuodesta\n1873) 81/2 kuukaudeksi, Italian (vuodesta 1861) 13½:ksi. Sittemmin\novat numerot kuitenkin jonkun verran suurenneet, varsinkin Ranskassa\nmuutamien 2—3-vuotisten hallitusten johdosta (Méline 1896—98,\nWaldeck-Rousseau 1899—1902, Combes 1902—05, Clémenceau 1906—09, Briand\n1909—11: lähes 12½ vuotta jakautuneena vain 5 nimelle).\n\n[14] Vuonna 1894 oli kapteeni Dreyfus tuomittu syylliseksi\nmaankavallukseen. 1898 vaati Zola tuomion tarkastamista (»J'accuse»,\nsanomalehdessä _L'Aurore_ 13/1), ja tuomittiin sen johdosta itse. Kun\njuttu siitä huolimatta täytyi ottaa uudelleen esille, kumosi korkein\noikeus 1899 sotaoikeuden tuomion vuodelta 1894, mutta uusi sotaoikeus\ns. v. julisti Dreyfusin jälleen syylliseksi »lieventävien asianhaarain\nvallitessa». Nyt oli totuus päässyt niin pitkälle, että hallitus\nuskalsi »armahtaa» syyttömän; mutta vasta 1906 oli natsionalistinen\nhenki niin lamautettu, että asia voitiin ottaa esille kolmannen kerran\nsekä vapauttaa ja hyvittää Dreyfus.\n\n[15] Schiemann huomauttaa 1903, että pietarinpenninki Ranskasta —\njonka paavi eron johdosta on menettänyt — nousee vähän yli 2 miljonan,\neli juuri siihen, mitä Italian valtio tarjoo kuurialle sovinnosta.\n\n[16] Lamprecht, Zur jüngsten deutschen Vergangenheit, II (1904), s.\n672 seur. Schiemann viittaa 1901 (s. 379) erääseen _Beaconsfieldin_\nlausuntoon, että »turhamielisyys pysyttää Ranskan aina kirkon\nvanhimpana tyttärenä, vaikka sillä olisi punalakki päässä».\n\n[17] Ranskan vaikutuksesta maailman kohtaloihin ovat Levasseur 1879 ja\nBertillon 1911 tehneet seuraavan — muissakin suhteissa\nmielenkiintoisen, joskin kiistanalaisen — taulukon, johon suurvallat\novat otetut siinä järjestyksessä kuin ne itse ovat historiallisesti\nesiintyneet, asukasluku miljonissa.\n\n                                 1700   1789   1815   1880   1908\n\n    Ranska                         20     26   29.8   37.2   39.6\n    Englanti                     8—10     12     19   34.8   44.3\n    Itävalta                  (12—13)   (18)     30     39   50.5\n    (Pyhä Rooman valtakunta)       19     28      —      —      —\n    Preussi                       (2)      5     10      —      —\n    (Saksa)                         —      —      —   45.6     63\n    Venäjä                          —     25     45   84.5    150\n    Italia                          —      —      —   28.6   34.1\n    Yhdysvallat                     —      —      —      —   93.4\n    Japani                          —      —      —      —   49.7\n    Summa: suurvaltapiirit         50     96    139    270    525\n    Ranskan osuus siitä %          40     27     20     13      7\n\nKun Ludvig XIV:n Ranska käsitti 2/5 sen ajan suurvaltapiiriä\n(väkiluvun mukaan laskien) ja Napoleon 1:n vielä 1/5, oli Fallièresin\ntasavalta alle 1/4. Jos emme ota lukuun ainoastaan emämaita, vaan\nkoko valtapiirin, siis siirtomaat mukaan, on alennus tosin pienempi.\n— Rinnan valtion alenemisen kanssa käy kielen. Levasseur laski 1878\nranskalaisen kielialueen (Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä, Kanadassa\nja Länsi-Intiassa) 45 miljonaksi, 80 milj. suuruista saksalaista ja\nsamoin englantilaista vastaan; nyt arvioi Bertillon numeron tuskin 50\nmilj. vastaavia 120 ja 150 vastaan; viimeksimainitut numerot tuntuvat\nliioitelluilta. Jespersen, Growth and structure of the english\nlanguage, 1905 (s. 249), ulottaa vertailun 4 vuosisataa taaksepäin:\n1500 puhui (korkeimman arvion mukaan) ranskaa 12 milj., saksaa 10,\nenglantia 5; 1700 olivat luvut 20, 10 ja 8½; 1800 ovat ne 31, 33 ja\n40; 1900 vihdoin 52, 80 ja 123 miijonaa. Vrt Hasse, Die Zukunft les\ndeutschen Volkstums 1907, s. 10 muist.\n\n[18] Tarkoitus on lähinnä ottaa mustia rykmenttejä Senegalista\ntoimittamaan vartiopalvelusta Atlasmaissa, jotta sikäläinen valkoinen\nmiehistö saataisiin vapaaksi ja voitaisiin siirtää myöskin 120 000\nruskeaa sotilasta Europaan (Algeriasta ja Tunisista). Toisen\nehdotuksen mukaan (_Geschichtskal._ 1909, s. 515) tuotaisiin 100 000\nmustaa Algeriaan ja puolet näistä suunnattaisiin tarvittaessa Saksaa\nvastaan. _Millerand_ on suunnitelman harras kannattaja, sitä on jo\nkäsitelty kamarissa (helmik. 1910) ja vuodesta 1910 pienessä määrässä\naljettu toteuttaa. Että asiaa ei vieraissa sotilaspiireissä pidetä\naivan mitättömänä, näkyy kenraali Bernhardin kirjasta Deutschland und\nder nächste Krieg, 1912, ss. 145 ja seur.\n\n[19] Kauppatilasto laskee vuodesta 1906 Luksemburgin ja tyrolilaiset\nkunnat Jungholzin ja Mittelbergin yhdessä Saksan valtakunnan kanssa,\npaitsi Helgolantia ja paria Badenin kuntaa, saksalaiseksi\ntalousalueeksi, »Deutsches Wirtschaftsgebiet» — siis saksalaisen\n_Tulliliiton_ lukuunottamatta Pohjanmeren vapaasatamia (Hampuri,\nCuxhaven, Bremerhaven ja Geestemünde).\n\n[20] Laskelma löytyy teoksessa _Deutschland, sei wach_ 1912, osasto\n»Die Entwicklung der deutschen Seeinteressen seit 1904» (s. 147 seur.)\n— erinomainen yhdistelmä, suoritettu prof. Zoepflin seminaarissa\nBerlinissä jatkona _Reichsmarineamtin_ viralliseen »Denkschriftiin»\n(1905) samasta kehityksestä edellisen vuosikymmenen aikana. Vrt.\nArndt, Deutschlands Stellung in der Weltwirtschaft (1908) s. 33 seur.\n— Valtiopäivillä ilmoitti valtiosihteeri v. _Delbrück_ 25/11 1910,\nettä kansallisomaisuus oli viimeisten 10 vuoden kuluessa kasvanut 10\nmiljardia Saksan markkaa, ks. Schulthess 1910, s. 386.\n\n[21] Kauppavaihto muiden maanosain kanssa, joka tietenkin tapahtuu\ntykkänään meritse, on vuosina 1902—1910 kasvanut n. neljästä\nseitsemään miljardiin, mikä samalla osoittaa suhteellistakin kasvua\n(30:sta 34 %:iin koko kaupasta). V. 1910 vaihtoi Saksa Amerikan kanssa\ntavaraa yli 4 miljardin arvosta (siitä U. S. A. puolet, ja viennin\nosalle 1½), Aasian kanssa 1.4 miljardia (vienti 0.42), Afrikan kanssa\nn. ¾ (220 miljonaa) ja Australian kanssa lähes ½ (90 miljonaa).\n\n[22] Seurauksena näistä muuttuneista oloista on Kielin\n(»Kaiser-Vilhelms»-) kanavan syventäminen ja leventäminen, niin että\n1915 suurimmatkin ja uusimmat panssarilaivat voivat kulkea sen kautta.\n(Itse asiassa valmistuikin Kielin kanava tähän kuntoon jo vuotta\naikaisemmin, alkukesästä 1914. — Suom.)\n\n[23] Pääerät tässä laskelmassa ovat seuraavat: valtakunnansaksalaisia\n52.1, Itävallan saksalaisia 9.37, hollantilaisia 5.1, flaamilaisia\n3.4, saksalaisia Sveitsissä 2.3, Unkarissa 2.1, Venäjällä 2, Ranskassa\n0.5, Yhdysvalloissa 10, Kanadassa 0.5, Etelä-Afrikassa 0.6,\nBrasiliassa 0.4, Australiassa 0.1. Tässä joukossa lasketaan\nalasaksalaisia olevan n. 30 miljonaa. Kuten näkyy ovat numerot\nrohkeanpuolisia; saksalaisiksi ei lasketa ainoastaan hollantilaisia ja\nbuureja, vaan vieläpä kaksikielinen neljännesmiljona kotimaassa;\nsaksalaisten luvun Brasiliassa arvioi Hettner (Die Deutschen in\nBrazil, 1902) vain 330 000, Bolle (Die Zukunft der brasil.\nDeutschtums, 1905) kaikkiaan 390 000, joista 310 000 kahdessa\neteläisimmässä valtiossa; myöskin Yhdysvaltain saksalaisia koskeva\nnumero on tavallista suurempi. — _Meyers Konversationslexicon_, 1909,\nNide 21, laskee puhtaasti saksalaisen loppusumman 84¼ miljonaksi.\n\n[24] Kirjassaan »Der Kampf der oesterr. Nationem» lausuu Springer\ntästä: »Parempi on johtaa seitsemää kansakuntaa, kuin olla\nHohenzollernien takamaana. Sitäpaitsi oivaltaa jokainen älykäs\nItävallan ja vielä enemmän jokainen Saksan saksalainen, että\nsaksalaisuuden asialle Europassa tehdään suurempi palvelus, jos\nItävallan saksalaiset pysyvät paikallaan pitämässä etelä- ja\nitäslaavilaisten ovia avoimina lännelle mistä hinnasta hyvänsä,\neivätkä työnnä näitä kansoja kaikkinielevän Venäjän helmaan.\n_Saksalais-itävaltalainen irredenta olisi vartiopaikalta pakenemista_,\nkansallisuus- ja kultturi-lipun pettämistä.» Tässä ovat siis\nsaksalaisten suhteen vastakkain samat valtiolliset ja luonnolliset\nvaikuttimet, kuin koko Itävallan valtakunnan problemissa (I Osa, siv.\n117 seur.).\n\n[25] Ainetta koskevaa kirjallisuutta: Stumpfe, Polenfrage und\nAnsiedelungskommission, 1902; toimikunnan »Zwanzig Jahre deutscher\nKulturarbeit», 1907; Bergholm, Den inre kolonisationen i Preussen\n1886—1906, _Emigrationsutredningen_, Bil. XIV, 1910. Altkemper,\nDeutschtum und Polentum, 1910. — Hasse (Das deutsche Reich als\nNationalstaat 1905), joka suursaksalaiselta kannaltaan kiistää Saksan\nolevan yhtävähän »_das_ deutsche Reich» kuin »das _deutsche_ Reich»,\n(»saksalaisten _valtakunta_», kun saksalaisia on muuallakin, tai\n»_saksalainen_ valtakunta», kun siinä on myöskin muukalaisia),\nvalittaa, ettei valtakuntaa perustettaessa säädetty Ostmarkia ja\nSlesvigiä Elsassin tavoin valtakunnanmaaksi tai amerikalaismalliseksi\nterritorioksi. Maantieteellinen asema Berlinin läheisyydessä tekee\nPuolan entiselleenpalauttamisen Saksalle vaaraksi, joka on kaikin\nmokomin torjuttava; tältä pohjalta täytyy Saksan vielä jyrkemmin\nvastustaa »Jagellonien aatetta», kuin koskaan Venäjän tai Itävallan.\n_Bismarck_ (1890) piti muuten puolalaisia yhtävähän soveltuvina\nitsenäistä valtiojärjestöä muodostamaan, kuin »nykyisiä juutalaisia\nuutta Judean valtakuntaa».\n\n[26] William Martin, joka aikakauskirjassa _Revue pol. et parlam._\nmarrask. 1911 on laatinut historiallisen esityksen »L'Allemagne et les\nnationalités», tekee koko tätä politiikkaa vastaan sen huomautuksen,\nettä se määrää kansallisuuden yksinomaan kielen mukaan, jokahan\nkuitenkin on vain kansallisuuden ulkonainen merkki; »kansan\nyhdenmukaistuttamisen aloittaminen kielestä», sanoo hän, »on samaa\nkuin valjastaisi rattaat juhtien eteen». Eräät saksalaisetkin\nisänmaanystävät kuten Hans Delbrück ovat myöskin tämän järjestelmän\nvastustajia; ja vuoden 1910 jälkeen tuntuu itse hallituksenkin\nkeskuudessa olevan havaittavissa käänne lievempään menettelyyn.\n\n[28] Pohle (Deutschland am Scheidewege, 1902) laskee, että v. 1898\ntäytyi 13 miljonan saada toimeentulonsa ulkomaisesta tuonnista;\nGothein ja Arndt arvioivat saman erän v. 1900 noin 12 miljonaksi;\nPeters (Chamberlains Zollreform und Deutschland, 1904) nostaa numeron\n15 miljonaan.\n\n[29] Taloudellinen problemi on synnyttänyt runsaan kirjallisuuden\nviime aikoina. »Huutajina» taistelussa on ollut kaksi\nesitelmänpitäjää, Oldenberg 1897 (Deutschland als Industriestaat) ja\nDietzel 1900 (Weltwirtschaft und Volkswirtschaft); edellinen edustaa\nhuolestunutta näkökantaa, joka pelkää Saksan taloudelliselle\nitsenäisyydelle koituvan vaaroja teollisuuden pääsemisestä ylivoimaan,\nkun taas jälkimäinen on erittäin toiveikas. Edellisen kannalla on m.\nm. Adolph Wagner ja pääasiassa myöskin Pohle; jälkimäisen puolella\nkäytännöllisistä syistä Naumann ja Rohrbach, viitaten yksinkertaisesti\nteollistumisen välttämättömyyteen väestön kasvamisen vuoksi, sekä\nperiaatteessa Arndt ynnä nuorempien kansantaloustieteilijäin\nenemmistö. Hyvin harkittua keskitietä kulkee J. Wolf (Volkswirtschaft\nund Weltwirtschaft, 1901, ja Das deutsche Reich und der Weltmarkt s.\nv.).\n\n[30] Riesser (Der Hansa-Bund, 1912) valittaa erityisesti\nelinkeinoelämän heikkoa edustusta eduskuntaelämässä; hän laskee siihen\nkuuluvan vain 13 % Saksan valtiopäivien, 7½ Preussin edustajahuoneen\nja 2.8 herrainhuoneen jäsenistä. _Kürschnerin_ »Deutscher Reichstag»\nkatsoo 1907—1912 tähän luokkaan kuuluneen 54 edustajaa; _Stat. Jahrb.\nfür den preuss. Staat_ 1910 merkitsee vastaavan numeron\nedustajahuoneessa 33:ksi (kokomääristä 397 ja 443). V. 1912\nvaltiopäivillä ilmoittaa Hansaliitto olevan jäseniään 56 ja ystäviään\n35.\n\n[31] Tietenkään eivät kaikki ole näin toiveikkaalla kannalla. Max\nLorenz, »Antisocialdemokratischer Korrespondenzin» julkaisija katsoo\nsosialismin olevan vaarallisesti kehittymässä »kumousunelmasta\nkumoustoimintaan» (Das Deutschland der Gegenwart 1906). Waltemuth\nmainitsee syinä sen pahanlaatuiseen luontoon Saksan voimakasta\nluokkahenkeä, heikkoa kirkollismieltä, vajavaista vapautta ja huonoa\ntaloudellista tilaa (Die Socialdemokratie in D. und im Auslande,\n_Preuss. Jahrb._ tammik. 1911 ja toukok. 1912); jota vastaan on\nhuomautettu m. m. että palkat ovat nousseet 35 % kun elinkustannukset\novat kohonneet vain 22 % (valtiosihteeri _Delbrück_ vaitiopäivillä\n25/11 1910).\n\n[32] Kaikkiaan lasketaan n. 20 ryhmää. Grotewald (1908) yhdistää ne 5\nsuurempaan ryhmään: 1) _oikeisto_, johon kuuluvat\nDeutsch-Konservative, Deutsche Reichspartei, Deutsche Reformpartei\n(juutalaisviholliset) sekä Wirtschaftl. Vereinigung, jossa puolestaan\non 5 ryhmää; 2) _vasemmisto_, nimittäin kansallisvapaamieliset,\nkansallissosiaaliset sekä (sittemmin »edistysmieliseksi\nkansanpuolueeksi» yhtyneet) Freisinnige Vereinigung, Freisinnige\nVolkspartei ja Deutsche Volkspartei; 3) _keskusta_; 4)\n_sosialidemokratia_; ja 5) _reunustan_ ryhmät, nim. osaksi\n»protestlereja» (vastalausujia: puolalaiset, tanskalaiset,\nelsassilaiset), osaksi »partikularisteja» (welfejä y. m.). Vuoden 1912\nvaaleista saa yleiskatsauksen seuraavasta taulukosta:\n\n                               1903  1907  1912\n\n    Saksalais-vanhoilliset       52    62    43\n    Saksal. valtakunnanpuolue    20    24    14\n    Muut oikeistoryhmät          15    25    15\n    _Oikeisto_                   87   111    72\n\n    _Keskusta_                  100   105    90\n\n    Kansallisvapaamieliset       50    55    45\n    Vapaamieliset ryhmät         36    48    44\n    _Vasemmisto_                 86   103    89\n\n    _Sosialidemokraatit_         81    43   110\n\n    Puolalaiset                  16    20    18\n    Elsassilaiset                 9     8     9\n    Welfit                        6     2     5\n    Baierin agrarit               —     1     2\n    Tanskalaiset                  1     1     1\n    _Reunustan ryhmät_           32    32    35\n\n    Villit                       11     3     5\n\nLuvut osoittavat puolueiden voimaa heti vaalien jälkeen, siis\nriippumatta myöhemmistä muutoksista vaalikauden aikana. V:n 1912\nnumerot ovat otetut _Kürschnerin_ valtiopäiväkäsikirjasta 1912—1917,\ntaulukot »Fraktionsbewegungen 1881—1912».\n\n[33] Myöskin pastori Naumann — heikkohenkisen »kansallissosiaalisen»\nliikkeen perustaja, joka katsoo Saksan tulevaisuuden vaativan\nmaanviljelys-kirkollisen enemmistön murtamista imperialistisen\nkansanvaltaisuuden perustalla olevan yhteisöllisen keisarikunnan\neduksi — pitää nykyhetkellä toivottomana pyrkimistä englantilaiseen\neduskuntamuotoon, kun yhteiskunta ei voi voittaa hajaannusta _kolmeen_\npääryhmään (kirkollisiin, maanviljelijöihin, kansanvaltaisiin), ja kun\nsotilaskeisarikunta on historiallinen välttämättömyys. Täysin\neduskuntainen menettely on muutoin sinänsäkin mahdoton\nhallitusjärjestelmässä, joka samanaikaisesti esiintyy kahdella\nnäyttämöllä (Saksan valtiopäivillä ja Preussin maapäivillä)\nenemmistötahtojen ehkä sattuessa erilaisiksi!\n\n[34] Tämän jälkeen on osuusvaltioiden rahallinen\ntoimeentulomahdollisuus vaarassa; valtioiden raha-asiat kulkevat nyt\nvaltakunnan raha-asiain vanavedessä, ellei niillä ole erikoisia\nvakuuksia, kuten Preussin rautatievarat ja Baierin olutvero.\nValtakunnan finanssireformit ovat myöskin hävittäneet sen\nfederativisen piirteen, jota osoitti n. s. »Frankensteinin pykälä»\ntulliasetuksessa 1879, jonka mukaan tullivarojen ylijäämä (yli 160\nmilj. mk) oli menevä osuusvaltioiden kassoihin.\n\n[35] Ks. varsinkin _Laband_, Die Wandlungen der Reichsverfassung,\n1895, ja Die geschichtliche Entwickelung der Reichsverf. seit der\nReichsgründung, 1907 (_Jahrb. des öff. Rechts_); Rehm, Unitarismus und\nFöderalismus in der Reichsverf., 1898; Triepel, Unitarismus und\nFöderalismus im deutschen Reiche, 1907; Bornhak, Wandlungen der\nReichsverf., 1910 (_Archiv für öff. Recht_); Hatschek, Bismarcks Werk\nin der Reichsverf., 1906. Vrt. Piloty, Labandin suuren, Saksan\nvaltio-oikeutta koskevan teoksen selostus, _Archiv für öff. Recht_,\n1911.\n\n[36] Tosin ei tämä ylivalta ole suurempi kuin että se häviää, jos\nvähennetään irtipyrkivä puolalainen ynnä 1866 saadut uudet alueet. Jos\nItävallan saksalaiset liitettäisiin valtakunnan yhteyteen, joutuisi\nPreussin johtava asema vakavasti kyseenalaiseksi, eteläsaksalainen\naines olisi jokseenkin yhtä voimakas ja saattaisi syntyä sisäinen\nhajaannuspolitiikka, jonka täytyisi lamata valtakunnan voimaa\nulospäin. Puhtaan valtiomuotopolitiikan alalla tulemme siis samaan\ntulokseen kuin ennen maan- ja kansatieteelliseltä kannalta, että näet\nItävallan säilyminen on Saksalle suorastaan elinkysymys — ainakin\nkunnes ykseystyö on ehtinyt niin pitkälle, että Preussin johtovaltaa\nei tarvita.\n\n[37] Arvellaan siis, että Preussi, joka on luonut valtakunnan,\nrakastaisi erikoisasemaansa enemmän kuin valtakunnan vahvistamista.\nTätä vastaan puhuu jo se, että Preussi itse ei ole yhtenäinen.\n»Preussimäisyys» on yleistä vain sen itäosassa (Ostelbiassa); länsiosa\non sangen paloiteltua maata, kuten muukin Saksa, ja tuntuvasti\nteollisuusalueeksi kehittynyttä. Oikeastaan käy siis kultturimaailmain\nraja keskeltä Preussia; ja se nykyaikainen yhteisömuotokunta, jonka\nnimessä sitä moititaan (ks. esm. Riesser, Der Hansa-Band), on vahvasti\nedustettuna sielläkin, vaikkakin sen eduskunnassa syrjäytettynä. —\nKysymystä Saksa Preussi kosketellaan esitutkielmassani\n»Elsass-Lothringens författningsfråga», _Göt. Aftonblad_ 22/6 ja 28/6\n1911 sekä »Rösträttsfrågan i Preussen» sam. 10/6 ja 13/6 s. v. Ks.\nmyöskin Harald, »Preusseriet», aikak. _Det nya Sverige_ 1910. Suurta\nymmärrystä tämän kysymyksen suhteen ei — vapaamielisten\npuoluepyrintöjen vaikutuksen alaisena — osoita Moysset, L'ésprit\npublic en Allemagne vingt ans après Bismarck, 1911; siinä selitetään\nPreussin »hävittäminen valtakunnan äänioikeuden kautta» valtakunnan\npelastukseksi. Saksan jyrkkä oikeisto (_Kreuzzeitung_) on sillä\nkannalla, että äänioikeuden laajentamista Preussissa on tasoitettava\nPreussin vaikutuksen laajentamisella Liittoneuvostossa.\n\n[38] Me tiedämme nyt _Crispin_ muistelmista (»Les origines de la\ntriplice», _Revue des deux mondes_, jouluk. 1911), että kolmiliiton\nsiemenet kylvettiin jo syyskuussa 1877 Bismarckin, Crispin ja\nAndrassyn seurustelujen aikana Gasteinissa. Saksalais-itävaltalaisen\nsopimuksen julkaisu tapahtui vasta 3/2 1888, yhdenaikaisesti Saksan,\nItävallan ja Unkarin päälehdissä (»Reichsanzeiger», »Wiener Abendpost»\nja »Pester Lloyd»). Sopimus Italian kanssa on vieläkin salainen. Se\nsolmittiin 20. toukok. 1882.\n\n[39] Willcocks, The restoration of the Chaldea, 1903, ja Mesopotamia,\npast, present and future, 1910 (_The Geograph. Journal_, tammik.);\nvrt. Rohrbach 1912, S. 167. — Kürchoffin laskelmain mukaan 1901\n(Eisenbahnen und Eisenbahnpläne in Klein- und Mittelasien y. m.,\n_Geogr. Zeitschr._) tarvittiin 25 päivää matkaan Lontoosta Bomkayhin\nBrindisin ja Suezin kautta, kun uusi rata Konstantinopoli—Bagdad\nlyhentäisi ajan enintään 11 päiväksi. Eckertin mukaan\n(Handelsgeographie 1905) olisi erotus 15—9 päivää. Ks. Bagdadinradasta\nvielä Rohrbach, Die Bagdadbahn, 1902, Wirsén, Balkanfolken och\nstormakterna, 1910, s. 240 ja seur., Banse, Der arische Orient, 1910,\ns. 44 seur. Viimeksimainittu katsoo yritystä kokonaisuudessaan\ntaloudellisesti »epäonnistuneeksi»; vrt. tässä suhteessa _Zeitschr.\nfür Socialwissenschaft_ 1902, s. 135, sekä _Das neue Europa_, 1909, s.\n774 ja seur.\n\n[40] List, Das nationale System der polit. Oekonomie, painos 1851, s.\n409 ja seur. Dehn, Von deutscher Kolonial- und Weltpolitik, 1907,\nviittaa entisiin kirjoituksiinsa s. 141 ja seur. V. 1886 julkaisi\nSprenger teoksen Babyloniasta, »muinaisajan rikkaimmasta maasta ja\nnykyajan edullisimmasta siirtomaa-alueesta»; siihen viittaa Lair,\nL'impérialisme allemand s. 226. Levantin suunnan vanhempien puoltajain\njoukossa mainittakoon myöskin Moltke, Rodbertus, Roscher, Lassalle, v.\nd. Goltz.\n\n[41] Vanhemman tähän kuuluvan kirjallisuuden pääkohdat esittää Hasse,\nDeutsche Grenzpolitik (1906), luku VII, »Das grössere Deutschland».\nSuursaksalaisten oma ohjelma näyttää Wolfin mukaisesti pyrkivän\npaisumaan molemmille pääsuunnille; kirjassaan »Weltpolitik,\nImperialismus und Kolonialpolitik» (1908) katsoo Hasse Keski-Europan\ntulliliittoa »nykyisen sukupolven suureksi tehtäväksi» ja mainitsee\nsen luonmollisiksi osakkaiksi Saksan, Itävalta-Unkarin, Belgian ja\nHollannin, ehkä myöskin Sveitsin ja Romanian (siv. 49), mutta sen\nlisäksi suunnittelee hän aikanaan toteutettavaksi valtioliittoa yli\nkoko Balkanin niemimaan ja Turkin valtakunnan (siv. 65).\n_»Grossdeutschlandin»_ nimetön kirjoittaja on vaatimattomampi:\nsuursaksalainen Itävalta-Unkarin, Alankomaat ja Sveitsin käsittävä\nliitto sekä sen ulkopuolella suursaksalainen tulliliitto, joka\nkäsittää Serbian ja Romanian ynnä »Rutenian», Puolan ja\nItämeren-maakunnat. Bernhardi (s. 114 ja seur.) tuntuu ajattelevan\n»Keski-Europan liittoa» yksinomaan kolmiliiton laajennuksena. Ks.\nedelleen Sart. v. Walters-Hausen, Wirtschaftliche Foederation von\nMitteleuropa, _Zeitschr. für soc. Wiss._, 1902, sekä Arthur Dix,\nPolitische Wirtschaftsgeographie, _Geogr. Zeitschr._ 1910, siv. 362 ja\nseur. ja Geogr. Abrundungstendenzen in der Weltpolitik, sam. 1911 s.\n13 ja seur.\n\n[42] Hettner, Das Deutschtum in Südbrazilien (_Geogr. Zeitschr._)\nvaroittaa samoin kuin Rohrbach (toinen painos 1908, ss. 329—335)\nmaanmiehiänsä rakentamasta mitään valtiollisia toiveita tähän\nsiirtomaahan. Steadin lausunto on julkaisussa »The americanisation of\nthe world»; hän ei pidä »Suuremman Saksan» mahdollisuuksia missään\nniin suurina kuin Australiassa.\n\n[43] Tämä ankannokka Tsadin luona — syntynyt rajajärjestelyiden kautta\n1893—94, ja pyöristetty jo 1908 — luovutettiin nyt Ranskan luovutuksia\nvastaan; 1.2 milj. ha 27½ miljonaa vastaan, ks. Feillet, Congo\nfrançais et Cameroun allemand, _Revue polit. et parl._ jouluk. 1911,\ns. 422 n. 2. — Tällaiset maantieteelliset kuviot eivät suinkaan ole\nharvinaisia alkuisilla kartoilla, missä joet ovat ainoina mukavina\nkulkuteinä; niinpä on Saksalla Lounais-Afrikassa vielä jäljellä\n»Caprivinsormi» Sambesia kohti vuodesta 1890, ja samanlaisia\nmaakaistaleita pistää Kongovaltiosta Britannian Keski-Afrikaan (pitkin\nLuapalan vartta), samoin kuin viimeksimainitulta alueelta Portugalin\nitäsiirtomaahan (pitkin Schireä).\n\n[44] Hänsch, Die Aufteilung Afrikas, _Geogr. Zeitschrift_, heinäk.\n1912; Delbrück, über die Ziele unserer Kolonialpolitik, _Preuss.\nJahrb._ maalisk. 1912; Baudin, main. paik. s. 382; Feillet, main.\npaik. s. 425. Viimeksimainittu huomauttaa, että belgialaisen rautatien\npäätekohdasta on vain 70 peninkulmaa Taboraan Saksan Itä-Afrikassa,\njonne »keskusradan» oli määrä ehtiä 90 peninkulman pituinen matkansa\nv. 1912. Itse asiassa oli rata Taboraan valmiina jo sen vuoden\nhelmikuussa, _Geogr. Kalenderin_ mukaan 1912.\n\n[45] Ulkonaisessa suhteessa rasittaa Saksan nykyisiä siirtomaita\nmelkein kauttaaltaan se, että niitä vastassa on strategisia asemia\ntoisten valtain hallussa. Niinpä Englannin Sansibar Itä-Afrikan ja\nValaskalanlahti Länsi-Afrikan edustalla, Espanjan Fernando Po sekä\nnyttemmin myöskin Rio Muni Kamerunin edustalla, Yhdysvaltain Tutuila\nSamoa- ja Guam Karolinien saaristossa.\n\n[46] Jo 11/12 1894 selitti valtakunnankansleri _Hohenlohe_ eräässä\nohjelmapuheessa siirtokuntain perustamista kansallis- ja\nkultturitehtäväksi. Huomattavalla innolla on tätä katsantokantaa\nsittemmin ajettu. »Mitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia tehtäviä\nvaatii Saksan kehittyminen maailmanvallaksi karsaltamme?» kysyy\nRathgen (1900), ja vastaa m. m., että sen täytyy »täyttää\nosanottovelvollisuus alkeellisten maiden ja kansojen sivistämiseen»;\ntaloudellinen voitto on kannustin ja palkka, mutta ei pääasia. Samaten\nhuomauttaa Arndt (1912), että ulkopolitiikan ei tule olla ainoastaan\nkauppa- ja valta-, vaan myöskin »kultturipolitiikkaa». Vrt. Hans\nDelbrückin lausuntoja siirtokuntain perustamisen merkityksestä\n»kansalliselämälle» _Pr. Jahrb._, nimenomaankin maalisk. 1912, sekä\nhuomautuksia Ranskasta edellä olevassa tekstissä siv. 98.\n\n\n\n"]