[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9N2BghtQf9DfbArfnwJZZTPICbdN1ttuJSMG2Q5odmE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3423,"Kihlasormus","Talvio, Maila",1871,1951,"3423-talvio-maila-kihlasormus","3423__Talvio_Maila__Kihlasormus",null,"romaani",[],[],"fi",1921,55225,320984,false,75749,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Kihlasormus: Kertomus\" by Maila Talvio is a novel written in the early 20th century. The story centers around a Finnish family navigating the aftermath of war, familial loss, and shifting fortunes against the backdrop of a vivid, almost intoxicating spring. With themes of engagement, memory, and the delicacies of familial relationships, the book follows the Surpaeus family—particularly Heini, the newly-engaged cousin whose presence sparks joy and reflection, and Tekla, the matriarch struggling with grief and the uncertain future. The focus is on generational dynamics, personal resilience, and the symbolic weight of a cherished family heirloom: the engagement ring.  The opening of \"Kihlasormus: Kertomus\" immerses the reader in the emotional landscape of the Surpaeus family at their country villa, Niemenkivi, during a memorable, early spring. Family members await the arrival of Heini, whose recent engagement and promised visit become the central event, stirring excitement and stirring up memories of happier times. The narrative gently weaves between the perspectives of Tekla, the widow finding solace and sorrow in small routines, and the lively children and relatives who orbit around Heini’s anticipated visit. Dialogue and description emphasize contrasts: between past and present, wealth and poverty, hope and lingering trauma from the recent civil conflict. The segment closes as the family gathers to celebrate Heini, with a sense of both anticipation and the weight of unresolved family tensions, setting the stage for questions about love, loyalty, and the impermanence of happiness. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Romaani sijoittuu Niemenkiven huvilalle, missä suvun lemmikki Heini-serkku viettää kihlausaikaansa. Keskeiseksi tapahtumaksi nousee arvokkaan timanttisormuksen salaperäinen katoaminen, joka herättää jännitystä sukulaisten keskuudessa.","Maila Talvion 'Kihlasormus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3423.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KIHLASORMUS\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nEnnen sitä päivää, jolloin Heini-serkun kihlasormus katosi Surpaeusten\nhuvilalla, Niemenkivessä, oli käynyt huumaavan voimakas kevääntulo.\nMaaliskuun keskivaiheilla oli Heini-serkun kihlailmoitus ollut lehdissä\n— Heini Surpaeus, Halvor Vasara — ja jo silloin oli ihmeellinen kevät\nalkanut. Silloin oli myöskin Heini luvannut lähimmille sukulaisilleen\nkevään kuluessa käydä heitä tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään»,\nniinkuin hän oudon heleällä äänellään puhelimessa huusi Niemenkiven\ntädille, kun tämä häntä onnitteli.\n\nHeini-serkku oli suvun lemmikki, sentähden suhtauduttiin jokaisessa\nsukulaisperheessä hänen kihlaukseensa ikäänkuin olisi ollut kysymys\nomasta tyttärestä. Luutnantti Vasara tuskin aavisti, minkä arvostelun\nalaiseksi hän morsiamensa suvussa oli joutuva. Hänestä ei tiedetty\neikä voitu sanoa mitään pahaa, kuitenkin tuntui mahdottomalta, että\nhän olisi Heinin arvoinen, joka tapauksessa hän — se täytyi tunnustaa\n— mahtoi aavistaa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska\nhän Heinille antoi sen kallisarvoisen vanhan timanttisormuksen,\njonka hänen äitinsä oli saanut esiäideiltään. Suvussa puhuttiin\ntästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta muustakin, mikä koski\nkihlausta. Niemenkivessäkin oli tietysti puhuttu sormuksesta. Toiset\nolivat sitä mieltä, että timantit merkitsivät kyyneleitä ja että ainoa\noikea kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen vanhaan käytettiin\n— ilmanko nykyaikana oli niin paljon onnettomia avioliittoja, kun\njo kihlasormuksetkin olivat kadottaneet vakavan leimansa — toiset\nkatsoivat erittäin hienoksi, että tuollainen vanha sormus annettiin\nkihlasormuksena ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa\nvertaa. Tätä mielipidettä puolusti muun muassa kiivaasti Lida Surpaeus,\nHeini-serkun paras ystävä, vanhin Niemenkiven lapsisarjassa. Heiniä\nodotellessa elettiin Niemenkiven huvilalla kevään onnellisia päiviä, ei\nsellaisia jotka kestäessään jakavat meluavaa riemua, vaan sellaisia,\njoiden korkea ilo tajutaan jälkeenpäin.\n\nKevät tuli, kuten sanottu, sinä vuonna varhain ja huumaavan\nvoimakkaana. Maaliskuun hanget sulivat silmin nähden ja samalla\nsaapuivat suven linnut. Huhtikuussa uitiin huviloissa ja kaupungin\nuimalaitoksilla. Tuntui mahdottomalta ja suorastaan pelottavalta. »Ilot\nmaksetaan kalliisti, laskut tulevat jälkeenpäin», oli Niemenkiven\nherralla, Surpaeus-vainajalla ollut tapana sanoa, ja tämä kevät varmaan\noli maksettava ankaralla takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset\nmuistelivat, ihmetellessään kevään tuloa, kuolleen sanoja, mutta kukaan\nei lausunut niitä ääneen. Haavat kalliin vainajan menetyksen vuoksi\nolivat vielä liian verekset. Kuolema varjosti vielä taloa.\n\nÄidin silmistä ei suru enää näyttänyt poistuvan. Hänessä oli yhä sama\nsäikkyvä mielenherkkyys kuin punaisena aikana, samalla kun hänen\nliikkeensä olivat tuskallisen hiljaiset. »Kunhan hän raivoaisi»,\najatteli hänen vanhin tyttärensä usein tätä katsellessaan, »se olisi\npaljon parempi. Tuo kuluttaa hänet loppuun.» Äiti pelästyi, kun\nLetta juoksi sisään palmikot leiskuen ja huusi: »Käki on tullut,\nse kukkui vuorella!» Hän pelästyi, kun näki palvelustytön seisovan\ntuijottamassa iltaruskoon, joka oli punainen kuin heinänteon aikaan.\nHän tuskin sai sanaa suustaan, kun hänelle tultiin ilmoittamaan:\n»Se kulkee taas siellä aidan takana se herra, joka on sukua.» Hänen\nlävitseen kulkivat kylmät väreet joka kerta kun porttikello soi.\nVieras kuitenkaan tuskin olisi tästä kaikesta mitään huomannut. Vain\nse, joka tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi nähdä jotakin. Koko pelästys\nilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki käy hyvin», toisti hän\ntavallisesti selviytyessään pelästyksestään. Hän sanoi sen ääneen\nmuille ja hän äänteli sitä kuulumattomasti itselleen. Nämäkin sanat\nolivat jääneet hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi oli\ntarvittu, nimittäin oli tarvittu uskoa lempeään kaitselmukseen, isä\nkun oli tappotuomiolla ja poika valkoisella rintamalla. Ja äiti näkyi\nyhä tarvitsevan lohdutuksen yksinkertaisia sanoja, jotka kova aika oli\nhänelle opettanut.\n\nJotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa keväässä, joka\ntuli kuin juovuttavan voimakkaana. Niitä päiviä, jolloin aurinko suven\nkylläisyydellä vuodatti lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän\nlintukuorot raikuivat yli talven lumien. Niitä iltoja, jotka vielä\nolivat pimeät, vaikka luonto jo kukki, niitä öitä, jolloin keltainen\ntäysikuu hehkui yli valkoisten tuomilehtojen. Tästä keväästä tulivat\nlapset ja lapsenlapset vielä puhumaan, tällaista ei tämä sukupolvi\nollut nähnyt. Kunpa siitä vain olisi uskaltanut iloita. Kummallinen se\noli, sitä suorastaan ei saattanut lakata ihmettelemästä. Jo maaliskuun\nviime päivinä toi myrsky Niemenkiven uimahuonetta kohden sellaisen\njääröykkiön, että pojat vaivoin saivat uimahuoneen pelastetuksi.\nEi Tommi, vaikka hän oli niin suuri ja voimakas, mitenkään olisi\nselviytynyt niistä yksinään, mutta Yngve Lax tietenkin oli valmis\nauttamaan. »Joskus hänestäkin on hyötyä», kuiskailivat Hertta ja Letta\nkatsellessaan poikain työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli\naina niin valmis soittamaan hänelle ja pyytämään häntä. Tähän työhön\nhän nyt kyllä todella soveltui. Uimahuone oli toiselta laidaltaan ihan\npystyssä. Pojat hakkasivat jäätä rautaseipäillä. Puolessa tunnissa\noli kaikki tehty. Pieni Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin\nrantaa, huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin hauskaa! Eikä ollut\nkulunut montakaan päivää, kun Tommi ja Yngve jo uivat — ei Niemenkiven\nrannassa, vaan Miramarissa, Yngven luona. Päivämäärä merkittiin\nseinään, niin varhaista päivämäärää ei ollut entisten muistiinpanojen\njoukossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa. Vesi kyllä oli\nkylmää, viilsi kuin veitsellä kun siihen hyppäsi. Viikkoa myöhemmin\nui Tommi kotona virallisesti ensi kerran ja tämä päivämäärä tuli\nNiemenkiven uimahuoneen seinään. Ei tarvinnut pelätä, että äiti\njoutuisi Miramariin näkemään mitä sinne oli kirjoitettu.\n\nMenivät ne ihanat päivät, jolloin laastiin nurmet puhtaiksi.\nHiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset huivit päässä, Lida\nharavoiden ja Letta ja Hertta seuraten luudat käsissä. Lakastuneitten\nlehtien alta paljastuivat nurmen idut ja lehtisilmut päiden päällä\npaisuivat pihkaa tuoksuen. Uskaltaisikohan jo alkaa toivoa, että\ntakatalvea ei tulisikaan?\n\nMenivät yhdessä humussa nekin päivät, jolloin ikkunat päästettiin\npapereistaan ja huvila-alueen kaikilla laidoilla harjattiin ja\nkoputeltiin vaatteita ja mattoja.\n\nHiekka pihamaalla helotti kuumana kuin kesällä. Koira makasi siinä,\nmakuuasennostaan haukahdellen ohikulkijoita.\n\nAamuisin oli hento nurmi hopeisessa kasteessa niinkuin sydänkesällä.\n\nVanhalle tädillekin oli kevät käynyt ylivoimaiseksi, niin että hän\noli jättänyt työnsä ja nostanut parvekkeelle korituolinsa. Hän istui\nsiinä kotiturkissaan, kasvot ja ummistetut silmät tähdättyinä aurinkoa\nkohden. Hän unohti siinä kaiken, mikä hänen elämässään oli mennyt\nrikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa\nhänen päivänsä nykyään kuluivat, ja lepäsi auringon hyvyydessä ja\nkevään laulelussa.\n\nKaikki kevään laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin päivä kallistui\niltaa kohden, alkoi niiden kukunta, visertely, piipatus, raksutus ja\nhuilumainen huhuilu. Kauimmin lauloi korpirastas. Kun käki jo oli\nlakannut kukkumasta ja viileä yö hetkeksi pysähdytti kevään kiireisiä\naskeleita, vihelteli korpirastas. Korkeimpien puiden latvoista hallitsi\nse yksinään seutua. Ihmishälinä alhaalla kulki kulkuaan, autot nostivat\nilmaan tomupilviä, kaupungin yli kiiteli huristaen lentokone — lintu\npuunlatvansa suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla äänillään\nnäytti se haluavan uskotella, että laulajia oli kymmenittäin: yksi\njoka vihelteli, yksi joka viserteli, yksi joka kaihersi, yksi joka...\nEikä kuitenkaan ollut kuin korven laulaja, joka oli eksynyt tänne\nkaupunginlaitaan.\n\nNiin täynnä pyhää huumaa olivat illat, että ihmiset Niemenkiven\nhuvilalla liikkuivat kuin varpaisillaan ja toisiaan vältellen.\nJokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä hän yksikseen seurasi\nyön tuloa. Kun vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa\nlausumatta ohi. Äiti se aina oli, joka lopulta särki äänettömyyden.\nHänen täytyi, sillä hän ei saanut unohtaa eikä levätä. Hänen sanojensa\ntäytyi aina pudota keskelle illan hiljaisuutta, häiriten ja muistuttaen.\n\nÄitien onnenhetket ovat lyhyet, vielä lyhyemmät kuin muiden, äitien\nonnenhetket aiheutuvat toisista syistä kuin muiden ihmisten.\nTavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa\nosoittautuu perättömäksi.\n\nEräänäkin iltana tätä huumaavaa kevättä seisoi Lida Surpaeus\nlaiturilla, missä kaislojen terävät torvet nostivat päitään liejusta ja\nkuu soudatti kuvaansa nukkuvassa aallokossa suurena ja keltaisena kuin\nsyksyllä. Talon pikkutytöt Hertta ja Letta istuivat keinussa — kunhan\nvain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa! Titsia-täti\nkäveli äärimmässä päässä puutarhaa ja äiti nousi taimilavan äärestä,\nhelmoissaan Lulu, jonka oli uni mutta joka ei mennyt maata ennen muita.\nKoira kulki ryhmästä ryhmään, kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja\nuskollisuuttaan.\n\nKuin lumottu oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli metsän laidassa,\ntaivaan tummennossa paistoi kuu. Värähtämättä seisoivat tuomet\nkukissaan.\n\nÄiti virutti käsiään ruiskukannussa ja tuli, sivellen kosteutta pois\nvuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään, keinulle tyttöjen luo.\n\n— Eikö Tommi vielä ole tullut?\n\n— Kyllä kai häntä tänään saa odottaa, vastasi Hertta.\n\n— Laxille on mennyt autoja, toinen toisen jälkeen, lausui samaan menoon\nLetta, huitoen ympärilleen haavanoksilla ja huoaten.\n\nÄiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat. Korpirastas oli\nlakannut laulamasta ja nyt saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon\nsäestyksellä.\n\n— Sieltä se on, kuiskasi Hertta.\n\n— Siellä on mukana taiteilijoita ja kirjailijoita. Kaikkea saa, kun on\nrikas.\n\n— Martomaa laulaa.\n\nHe kuuntelivat. Saattoi erottaa kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas\nalkoi jälleen vihellellä.\n\n— Ettekö jo menisi nukkumaan, kuiskasi äiti. — Te tiedätte miten\nvaikeaa nouseminen aina on.\n\n— Mutta huomennahan on pyhä, etkö nyt sitä muista? huusi Letta niin\nääneen, että korpirastaan laulu taasen lakkasi.\n\n— Niin, aivan oikein, huomennahan on pyhä.\n\n— Minä soitan Laxille, sanoi Hertta ja nousi tarmokkaana keinusta. —\nÄiti ei kuitenkaan mene nukkumaan ennenkuin Tommi on kotona. Tommi on\nhävytön, kun antaa tällä lailla...\n\n— Mutta lapset, sanoi äiti hyvin hiljaa ja sillä omituisella hitaalla\npainolla, jolla hän oli puhunut punaisena aikana, — miksei Tommi saisi\nolla Laxilla. Siellä on kaunista laulua, siellä...\n\n— Älä viitsi, sanoi Hertta ja hyppäsi alas, älä viitsi, äiti, niinkuin\nemme me tietäisi...\n\n— Niinkuin emme me tietäisi, toisti nauraen Letta, — mitä sinä\najattelet.\n\n— Niin, mutta ei ole oikeutta ajatella pahaa ihmisistä, jotka eivät ole\ntehneet meille mitään pahaa, kuiskasi äiti.\n\n— Isäkään ei käynyt heillä, piti Hertta puoliaan, — mutta Tommi käy —\nsopiiko se?\n\n— Tommi saa olla ja tehdä mitä tahtoo. Soittaisit hänet kotiin, äiti.\n\n— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen oli tapana\nlopettaa keskustelu.\n\n— Se on se Raina, joka ei päästä Tommia. Rouvan on ikävä.\n\n— Ole sinä vaiti.\n\n— Niinkuin en minä tietäisi.\n\n— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?\n\n— Onhan sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori rouva ja vanha herra.\nYngvekin oli sanonut, ettei hän luule uuden äidin kauan pysyvän. Ettei\nvain Tommille ja Yngvelle tulisi riita hänestä.\n\n— Pidä nyt jo suusi kiinni.\n\n— Ja mikä sinä olet minua käskemään. Rouva kuuluu rupeavan maalaamaan.\nSentähden herrakin nykyään hakee taiteilijoiden seuraa.\n\n— No, sehän olisi hyvä, niin hän jättäisi meidän ihmiset rauhaan.\n\n— Pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.\n\nKorpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella puolen tietä.\nSen ääni kaikui oudon likeltä, ikäänkuin vuorenseinä olisi ollut\nkaatumaisillaan Niemenkiven huvilan päälle ja viheltely olisi kuulunut\nvuoren sisältä. Toiselta puolen huvilaa kuului mieslaulu ja piano ja\njostakin kaukaa sen takaa torvisoitto. Torvisoitto tuli kaupungista\nasti.\n\n— Äiti, virkkoi nyt Lulu niin unisena, että sanat hänen suussaan\nkangersivat, — miksei sanota Tommille: mene! Silloin Tommi ei menisi.\nÄiti, Mikael-setä sanoo... Mikset sinä sano Tommille: mene Yngven luo,\nmene, siellä on laulua...\n\nTitsia-täti astui nyt kaukaa kaartaen ohitse. Hän viittasi vain\nkädellään hyvää yötä ja hiljaisuudessa kuului, miten hiekka hänen\naskeltensa alla narskui ja porraspalkit sitten narahtelivat. Kun ovi\noli sulkeutunut hänen jälkeensä, alkoi Lulu taasen:\n\n— Minä sanoisin Tommille: mene Laxille! Sitten ei Tommi menisi...\n\n— Me menemme nyt nukkumaan, keskeytti hänet äiti, — äidin pieni poju on\nniin uninen, ettei tiedä mitä puhuu. Ja tekin tytöt, pitäkää varanne,\nettette puhu tyhmyyksiä.\n\nÄiti veti poikaa jonkin verran kovakouraisesti perässään ja yritti\ntyöntää hänet sisään keittiön portaista. Poika tarttui kuitenkin hänen\nhelmoihinsa ja laahasi hänen perässään pienen matkaa rantaa kohti,\nminne äiti suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti\ntarttui häneen nyt samalla tavalla kuin kerran talvella, silloin kun\npunaiset tulivat viemään isää. Ei tänä talvena. Eikä olisi uskonut,\nettä äiti sillä tavalla hentosi, Lululta meni koko kiukku ja säikähdys\ntuli sijaan. Silloin talvella ei hän pitkään aikaan saanut sanaa\nsuustaan. Nytkään ei hän hetkeen uskaltanut puhua äidille. Vasta kun\näiti laski hänet maahan, hän rupesi puhelemaan:\n\n— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä parane. Isä on taivaassa.\nKun minä isältä kysyin, meneekö hän taivaaseen... niin, kun minä\nkysyin, niin isä sanoi: »Lepoon». Tämän sinä aina unohdat. Onhan lepo\nsamaa kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni. Minä\nolen suuttunut Tommille ja minä sanon hänelle että hänen pitää mennä\nLaxille, että äiti pitää siitä.\n\n— Poju ei puhu tyhmyyksiä. Odota tässä nyt.\n\nÄiti tarttui lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu vastustanut,\nsitten äiti taipui pyykkinuorien alitse ja meni uimahuoneen sillalle\nLidan luo. Lulu kuuli kaikki mitä he puhuivat.\n\n— Sinä kylmetyt täällä.\n\n— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä kiinni.\n\n— Sinä olet tänään harjoitellut niin paljon.\n\n— Nämä päivät ovat niin nopeasti ohi.\n\n— Kaikki on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.\n\n— Niin kai, mutta kyllä ne voivat tuntua pitkiltäkin.\n\n— Tarkoitan vain: älä huoli surra. Ehkä voit syksyllä jatkaa. Kaikki\nkäy vielä hyvin.\n\nLida naurahti ja paiskasi jotakin veteen.\n\n— Hyvin — kyllä kai. Tätä sinä nyt olet toistellut ja kuinka on käynyt?\nIsä on kuollut ja me olemme vararikon partaalla.\n\n— Kaikki käy aina hyvin.\n\nÄiti irroitti esiliinansa ja pani sen Lidan olkapäille. Kun hän jälleen\noli Lulun luona, laski hän lämpöiset kätensä pojan olkapäille ja\nkuljetti häntä edellään. Olikin tullut kylmä.\n\nLulu olisi mielellään kysynyt, mitä vararikko oli, pitikö silloin\nkaikki myydä, vene ja Niemenkivi ja isän kultakello ja... Ihmiset\ntiellä alkoivat yhtäkkiä meluta. Korpirastas pelästyi eikä enää\nlaulanut. Joku mies huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan pitänyt juosta\nauttamaan? Setä Lax sanoi, että se oli kieltolain syy, että juotiin.\nNiin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi. Jos ihmisiä kielsi tekemästä\njotakin, niin he tekivät sitä. Olikohan niin, että ihmiset olisivat\neläneet hyvästi, jos olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että\nolisi juotu vielä enemmän, jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät\nsiitä riitelivät. Olisikohan se auttanut, jos olisi Enok-sedälle\nsanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisikohan Enok-setä sitten\nollut tulematta? Oliko Enok-setä todella isän veli niinkuin Mikael-setä\nja Gabriel-setä olivat? Mitä hän oli tehnyt? Miksei hän koskaan käynyt\ntäällä isän eläessä?\n\n— Äiti, tappavatko ne toisensa? puhkesi poika puhumaan. — Minä menen\nja huudan heille, että he tappaisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet,\ntappakaa toisenne, _lyökää..._\n\n— Mutta poju, äidin pieni Lulu, mitä lapsi nyt ajattelee. Ei saa\nhuutaa. Poliisi tulee...\n\n— Mutta Gabriel-setäkin sanoo, että jos kieltää, niin ihmiset tekevät\nsitä mikä on kiellettyä. Siksi minä käsken. Mikset sinä käske\nEnok-setää tulemaan tänne? Silloin ei hän tulisi. Ihan varmasti.\n\n— Poju on oikein tyhmä!\n\nÄiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että Lulua rupesi itkettämään.\nSuuttuiko äiti vai tuliko hän näin surulliseksi? Samalla hän kulki niin\nnopeasti, että täytyi juosta. Lulu kaatui ja polveen sattui. Silloin\nsopi ruveta itkemäänkin. Mutta äiti ei heltynyt lohduttamaan, meni vain\nentistä nopeammin, kunnes yhtäkkiä päästi irti Lulun käden.\n\nTommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen paidankauluksensa\npaistoi hämärässä.\n\n— Minä jo ajattelin, että nukutte kaikki, sekä koirat että ihmiset,\nsanoi hän sillä äänellä, millä puhutaan keskellä päivää. — Viivyin\nvähän, et suinkaan sinä, äiti, odottanut.\n\nÄiti astui hyvin hiljaa Tommia kohden ja hymyili.\n\n— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, jatkaen siihen\nkuiskaavaan tapaan, jolla kaikki olivat puhuneet korpirastaan laulaessa.\n\nTommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä taasen oli Yngven keppi?\n\n— Kaikki kaupungin gulashit, sanoi hän. — Kauhean ikävää. Olisivat\ntahtoneet jäämään illalliselle. Oli kurkkuja ja puutarhamansikoita —\nniin, ja tietysti juotavaa myöskin. Ei, minä en olisi jäänyt mistään\nhinnasta. Päättelin jo, että saa olla viimeinen kerta...\n\nÄiti yritti laskea kätensä hänen olkapäälleen, mutta pysäytti sen\npyyhkimään takin käänteestä jotakin pientä tahraa.\n\n— Mutta kuinka niin? kysyi hän, peläten, että sydämen tykintä kuuluisi.\n— Tarkoitan... eikö sinulla ollut hauskaa?\n\n— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli ampunut haukan, sentähden minä\nmenin. Pidättivät ja pidättivät.\n\nÄiti näki läpi hämärän, että kuuma puna oli Tommin kasvoilla ja että\nhän katsoi oudosti hänen ohitseen.\n\n— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen seurassa? sanoi\näiti.\n\n— Kun olisimmekin saaneet olla... Tai olimmehan sentään sielläkin,\nsillä ne tahtoivat kuulla juttuja sodasta. Ja sitten ukko Laxista\nnähtävästi on hauskaa näyttää, että hän on saanut pojan tulemaan\nvieraakseen, vaikkei saanut isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä\nole voitettu. Yngve oli ampunut haukan. Hänellä on niin mainio\nsalonkikivääri, se se vasta on vehje... Minä saattaisin saada\nsamanlaisen. Kolmella sadalla markalla! Ajattele, äiti, kolmella\nsadalla markalla. Se on pilahinta. Se laulaja, se Martomaa möisi. Kas,\nkyllä se olisi hyvä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, nyt kun isä on\npoissa.\n\nÄiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko huvilaakaan enää\nole olemassa, kun pimeät syysillat tulevat, mutta hän vain loi\nkatseensa maahan ja alkoi oikean kätensä etusormella hangata poikansa\ntakinkäännettä. Tommi näki vakavuuden hänen kasvoillaan ja rupesi\nnopeasti puhumaan toisista asioista.\n\n— Lax oli saanut jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista\nodottavat Ranskasta. Aikovat ostaa hyvin nopeakulkuisen moottoriveneen,\njolla noutavat maihin tavarat. Mutta nämä ovat hyvin salaisia asioita.\nKuule, äiti, älähän vain vahingossakaan mainitse niistä kenellekään.\nKyllä minäkin ole tyhmä, mutta kun minä olen niin tottunut sinulle\npuhumaan.\n\n— Tänään et puhu kaikkea, sanoi äiti yhtäkkiä.\n\nHän sanoi sen melkein ilman ääntä ja hymyili niin että koko hammasrivi\npaljastui, katse hellittämättä kiinnitettynä poikansa silmäteriin.\nTommin silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat hän niinikään\nsivuutti. Eikö hän niitä kuullut?\n\n— Tiedänhän minä, ettet sinä ilmaise kenellekään mitä sinulle uskon,\njatkoi Tommi entiseen tapaansa. — Lax toivoo saavansa konsulin arvon.\n»Se on niin klehjua kun ei ole titteliä», hän sanoi, kun oli saanut\nvähän päähänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen pikkuvaltion\nkonsulinarvon saa ostaa, kun on dengiä. Jokos mennään maata, äiti?\n\nÄiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan jähmettynyt hymy, ja teki\njohtopäätöksiä.\n\n— Eikö sinulla sitten todella ollut hauskaa? sanoi hän ja käsi siirtyi\nhiljaa pojan olkapäälle.\n\n— Olisiko pitänyt? sanoi Tommi ja vei katseensa äitiin.\n\n— Mutta olihan siellä taiteilijoita, kaunista laulua... Kuului tänne\nasti.\n\nTommi naurahti.\n\n— Kyllähän siellä oli! Rouvan luona puhuttiin taiteesta. Rouva on\nsaanut päähänsä, että hän voi oppia maalaamaan. Konsuli lupasi taulut\nkolmelle seinälle. »Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi hän\nrohkaisevasti niille, jotka olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla yksi\noikein kallis!» Äh sentään.\n\n— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, molemmat kädet pojan olkapäillä.\n\nSiinä kylmässä hämärässä varhaiskesän illassa katselivat äiti ja poika\ntoisiinsa ja tunsivat miten läheiset he toisilleen olivat. He olivat\nlisäksi yhdenpituiset ja harvinaisessa määrässä toistensa näköiset.\nKorpirastaan ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän rinnastaan.\nKumpaakin painoi tarve puhua suoraan. Aidan takana kulki kaiken\nmaailman virta, aidan sisäpuolella vallitse heidän oman elämänsä\npyhitetty yksinäisyys.\n\n»Kaikki minä kerron hänelle, joskus toisen kerran», ajatteli poika. Hän\nei ääneen sanonut edes hyvää yötä, painoi vain äidin kättä ja astui\nnopeasti ylös portaita vinttikamariinsa.\n\n»Minä tiedän, ettei hän tee mitään rumaa», ajatteli äiti ja onnen aalto\nkulki hänen lävitseen. »Hän on hyvä, hän on puhdas.» Keittiön portaissa\ntapasi hän pikku poikansa nukkuneena istualleen. Hän ei jaksanut nostaa\nhäntä, niin suuri poika hänestäkin jo oli tullut! Lapsi teki itkua\nja hosui ympärilleen. Äidin kädet olivat pehmoiset ja kärsivälliset.\n»Kaikki käy hyvin», sanoi hän itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita\njäseniä, nosteli ja peitteli, kunnes hänen nuorimpansa rauhallisesti\nnukkui lapsenuntaan.\n\nHän on vielä onnellinen, hän. Kyllä kai hänkin jo jotakin aavistaa.\nHänen kysymyksensä ovat heräävän ihmisen kysymyksiä. Hän herää liian\nvarhain. Kaikki nykyaikana heräävät liian varhain ja kypsyvät ennen\naikaansa. Poikasille, jotka olivat mukana sodassa, ei nuoruutta\ntulekaan. Tommi on niitä. Hän on jo mies. No niin, mitäpä sille\nvoi. Kaikki on niin nopeasti ohi ilot ja surut, kaikki. Sekin\nvaikea ja raskas, mikä nyt on edessä: luopuminen kaikesta, mikä on\nehtinyt juurtua sydämeen, luopuminen tästä kaikesta tässä ympärillä,\nNiemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään enää vaikeaa\nsenjälkeen kun hän kuoli, hän, joka oli tässä kaikessa sieluna? Onko\nmikään enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, mitä koki punaisena aikana? Kun\nsaattoi elää yli sen hetken, jolloin Tommi lähti kodista — valepuku ja\nväärä passi auttoivat vähän. Tai yli niiden viikkojen, jolloin punaiset\nvintiltä hakivat poliisikoirien avulla isää ja isä oli kiinniliimatun\ntapettioven takana. »Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele\non täällä...» Onko tämän kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä\nmerkitsee kodin kadottaminen? Mitä merkitsee se, että toiset ja\nvieraat ihmiset ensi keväänä kuokkivat ja kylvävät täällä, näkevät\ntuomien kukkivan ja korjaavat omenat puista, jotka he, Surpaeukset,\nistuttivat. Kaikki on niin nopeasti ohi ja kaikki käy sittenkin hyvin.\nOudon vastenmielinen asia on Enok Surpaeuksen ilmestyminen näyttämölle.\nOnko hän palannut matkoilta vai onko hän kauemmin ollut täällä? Hän\nei uskaltanut tulla, kun veli oli hengissä. Nyt hän tulee. Mitä hän\ntahtoo? Onko hän todella vaarallinen? Kivikova oli lasten isä häntä\nkohtaan. Ja hän on kuitenkin veli. Heittiö hän on, sanoi lasten isä.\nMiksi hän on alkanut kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?\n\nKaikki käy lopulta hyvin.\n\nVarmasti, varmasti. Kaikella on tarkoituksensa.\n\nOliko paha, että hän päästi Enok-sedän sisään portista ja kohteli häntä\nystävällisesti? Yhden ainoan kerran niin oli tapahtunut! Hän teki\nvainajan tahtoa vastaan. Mutta eikö ollut mahdollista, että vainaja oli\nollut liian kova?\n\nÄiti käveli ja käveli, kaikki muut olivat menneet levolle. Hän lyhensi\nyötään, käveli pitkin huvilan aluetta, katsoi useampaan kertaan, että\nportit ja varastohuoneet olivat lukossa. Kaksikymmentä vuotta sitten\nei mitään lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on kuitenkin pilviä. Kuinka\nsuuret ovatkaan jo omenapuut, tuokin, joka istutettiin kun pieni poju\nsyntyi. Mutta se oli silloin niin iso ja voimakas taimi. Hopeapaju\nnäyttää alkavan kasvaa. Se on lasten istuttama isän muistolle.\nHopeapajua kutsutaan myöskin itkuraidaksi. Tämä on itkuraita, surunpuu,\njoka aina vuodattaa kyyneliä heidän kaikkien puolesta.\n\n— No sinäkö, Ystävä, lausui hän yhtäkkiä koiralle, joka oli pistänyt\nkuononsa hänen kättään vasten. — Mistä sinä tulitkaan, sinä vanha\nuskollinen poika? Oi voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa\nja surua. Niin, niin, sinä olit pikkuinen raukka, kun isäntä sinut\npovellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi kulunut. Ja nyt sinä olet\nharmaa...\n\nÄiti vaikeni ja piti päätään koiran niskaa vasten. Hänen mieleensä\njohtui miten kodittomaksi koira jäisi, kun huvila myytäisiin, miten\nvaikeaa sen olisi tottua kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä riemulla\nse oli aina lähestynyt kotia ja heiluttanut häntää kotiportilla...\n\nHänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo\ntuntui vaikeammalta järjestää kuin ihmisten. Kaikki hänen huolensa\nkokoontuivat yhtäkkiä keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana.\nMiten hän tästä kaikesta selviytyisikään. Kaikki on selvittämättä,\nratkaisematta. Kun saisi unta, edes yhden yön. Ennen sitä oli\nyllinkyllin.\n\nNiemenkiven rouva Tekla Surpaeus tapasi itsensä seisomassa siinä missä\nhänen tyttärensä äsken oli seisonut. Koira istui hänen vierellään.\nTyynessä, tummassa illassa kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet\nkelluivat kuin jättimäiset möhkäleet. Jokin tähti kimmelteli vedessä.\nPilviä ympäröivät hohtavat päärmeet.\n\nSuruakin ympäröi oma hohtonsa ja murheeseenkin välkkyy tähti. Kaikki\non niin nopeasti ohi, — se se on surun hohto, se se on toivon tähti.\n»Lepoon, lepoon.»\n\nMutta Tommihan on kotona, hänellä ei siellä ollut hauskaa. Heini\ntulee pian Niemenkiveen. Pitääkö Enok karkottaa talosta? Mikaelin\nja Gabrielin täytyy siinä auttaa. Jos voisi selviytyä siten, että\nvuokraisi pois huoneita? Mutta silloin täytyy samalla antaa täysihoito.\nSitä ei jaksa eikä ehdi.\n\nLepoon, lepoon!\n\nLintuko äännähti? Joko aamu alkaa sarastaa? Vihreä kajastus käy yli\nveden. Se on aamu. Jospa saisikin unta.\n\nKaikki käy hyvin — lopulta, sitten kun kärsimysten mitta on täysi.\nMutta kaikki maksetaan niin kalliisti. Laskut tulevat jälkeenpäin.\n\nNo niin, minä olen valmis maksamaan, olen ollut onnellinen. Ja enkö ole\nvielä?\n\nHän painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi silloin tässä\nlämmössä, että hänen ympärillään on jäätävän kylmä. Mitä saattoi halla\ntähän aikaan vuodesta viedä? Yö ympärillä oli tumma ja täynnä välkettä.\nTähdet välkkyivät vedessä ja taivaalla, kuu välkkyi, välkkyivät\nrannoilla tuomet. Kaikki tuoksu oli pysähtynyt, linnunlaulu vaiennut,\nliike tiellä lakannut. Yön kauneus oli totinen kuin kuoleman.\n\nTuntematta murhetta mielessään, tuskinpa maata jalkainsa alla, astui\nNiemenkiven rouva Tekla Surpaeus uskollisen eläimensä seurassa läpi\npuiston huvilalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeini-serkku piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin »näyttämään\nitseään». Kyllä häntä kelpasikin katsella, niin hän oli kuin maito ja\nmansikka ja lisäksi kiitollinen elämälle ja iloinen onnestaan. Hän\ntäytti talon naurulla ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.\n\nEnsimmäinen ilta kului yhteisesti. Heini sai nähdä joka sopen talossa\nja todeta mitä muutoksia oli tapahtunut. Kaikista pikkumuutoksista\npuheltiin laveasti, siitä että ihmiset, puut ja pensaat olivat\nkasvaneet, siitä että portteihin oli teetetty lukot ja aitaan pantu\npiikkilanka, siitä, että puutarhuri oli pantu pois, siitä, että\nsoittokone oli muutettu ruokasaliin, jotta voitaisiin vuokrata sali.\nTaulujakin oli siirrelty. Talon kalleus, maalaus, jonka Surpaeus-pari\noli saanut ystäviltä lahjaksi kahdentenakymmenentenä hääpäivänään,\noli siirretty makuuhuoneeseen. Tämä muutos oli tehty nyt keväällä,\ntuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut hälvenevät» — se oli\ntaulun nimi. Taiteilija tuskin oli saattanut aavistaa, minkä avun hän\noli antanut elämän taistelua käyville ihmisille näyttäessään heille\nauringon ja sumujen kamppailun syysaamussa. Seisottiin taulun edessä\nvaieten. Heini huomasi kaikki pikkuseikat. Suuresta muutoksesta talossa\nei puhuttu. Kuitenkin tuntui tyhjyys siitä, joka oudokseltaan tuli\ntänne, pelottavalta. Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään\nastuisi Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, joka yhtä väsymättömästi\noli ottanut osaa nuortensa iloihin kuin lastensa leikkeihin, kun hän\nvain ei ollut työhuoneessaan kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini\noli kyllä ollut hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että\nhän oli poissa. Mutta täällä, missä hänen läsnäolonsa oli syöpynyt\njoka paikkaan, täällä huusi tyhjyys sittenkin vastaan kaikkialta.\nHeini hillitsi kuitenkin urhoollisesti itseään, puhellen lakkaamatta\npikkutapahtumista kotona Niemessä, tai sulhasestaan.\n\nIsä oli kylvänyt varhain, hän oli kaiken aikaa luottanut siihen,\nettei takatalvea tulisi. Noin sata vuotta sitten oli ollut tällainen\nvuosi eikä tullut takatalvea. Daaja oli saanut varsan, mutta se\nei ollut valkoinen niinkuin äiti, vaan ruskean kirjava, hyvin\nomituisen näköinen. He, tytöt, olivat kaikki siihen ihastuneet ja\nolivat päättäneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat,\nisäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. Varmaan siitä\nkuitenkin saattoi odottaa hyvää ratsuhevosta, äiti kun oli niin\nerinomainen. Halvorkin oli sanonut, että Daajalla on kaikki hyvän\nratsun ominaisuudet. Monta omenapuuta oli kuollut viime talvena —\nkumma kyllä, sillä eihän ollut erityisen kylmä. Puutarhaportille oli\nistutettu jasmiinikuja, äiti sitä kauan oli tahtonut. Niemeä täytyy\nhoitaa ikäänkuin se olisi oma, niin sanoi aina isä, ja oikeinhan se\nolikin. Halvor piti Niemen niin erinomaisena ja harvinaisena, hän\nsanoi, ettei varmaan sellaista kruununpuustellia ole koko maassa. Mutta\ntavallisestihan he kaikki unohtivatkin, ettei se ollut oma ja pitivät\nsitä perintötilana. Halvorin vanhemmatkin olivat niin ihastuneet\nNiemeen, — he kävivät juuri nyt isä lainasi pappilasta vaunut heitä\nvastaan ja päätteli jo, että kuitenkin olisi pitänyt hankkia vaunut\ntaloon He, lapset, olivat niin monta kertaa turhaan pyytäneet isää\nniitä ostamaan, mutta isä oli ollut itsepintainen — siinä hän sen\nnyt sai! Sellainen tekee alustalaiset katkeriksi, oli isä aina vain\nsanonut. Tietysti, mutta sittenhän oli tuhat seikkaa, jotka myös\ntekivät toiset katkeriksi, koko sivistyneistön elämäntapa yleensä oli\nomiaan tekemään sitä.\n\nHeini puhui lakkaamatta. Mutta kun he sitten äkkiarvaamatta tulivat\nperäkamariin ja talon herran viimeksi otettu kuva siellä katseli alas\nkirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus hänet valtaansa ja hän\nlankesi tätinsä kaulaan ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut niin\nkaikessa mukana, pienimmästä suurimpaan asti, kaikkialla läsnäolevana.\nNiin, niin, mahdotonta oli käsittää, että hän oli poissa! Saattoi\nodottaa, että nyt juuri portti paukahtaisi, tarmokkaat askeleet\nnarskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös portaita ja... Mutta hän ei\nkoskaan, ei koskaan enää tule.\n\nHeinin ensimmäinen yö Niemenkivessä kuului ystävättärelle, Lidalle.\nSilloin sai toinen tytöistä kuulla miten kihlaus oikeastaan oli\ntapahtunut — kuin ihmettä se oli! Miten nuori jääkäri silloin\nvapaussodassa pienen valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut\nNiemen asukkaat. Halkopinojen takana he olivat olleet useita päiviä.\nHe näkivät tulipalon loimotuksen puiden latvojen yläpuolella, he eivät\nsaattaneet muuta uskoa kuin että koko koti olisi tuhkana. Mutta sitten\nmyöhemmin... Niin, tietysti nuori jääkäri jo silloin oli tehnyt heihin\nkaikkiin syvän vaikutuksen. Pari kirjettä oli vaihdettu sittemmin.\nKerran olivat he tavanneet toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor,\naivan sattumalta. Heini oli hänen lähtiessään vaunusta ojentanut\nhänelle kukan ja sopertanut jotakin. Ja Halvor oli luonut häneen\nkatseen... Katseen, jota hän ei ikinä unohda. Sitten he tapasivat\ntoisensa, kun patsas sankarihaudalla paljastettiin. Luutnantti oli\ntietysti kutsuttu juhlavieraaksi, oli yleensä koetettu saada koolle\nkaikki, jotka olivat valkoarmeijassa tulleet vapauttamaan paikkakuntaa.\nHalvor otti vastaan suojeluskunnan paraatin, juhlapäivällisillä\njoutui hän, Heini, istumaan Halvorin vieressä, ja niin se sitten\nmeni... Ja kyllä oli sanomattoman ihanaa rakastaa. Ei varmaan ollut\nmitään tähän verrattavaa onnea, ainakaan ei naiselle. Halvorkin oli\nniin liikuttava onnessaan. Heini oli hänen ensimmäinen rakkautensa —\ntuntui uskomattomalta, että Halvor, niin kaunis nuori ihminen, oli\nsillä tavalla voinut kulkea elämän läpi. Mutta niin se oli ollut.\nJa niinhän Heininkin oli, ettei hän ollut kehenkään koskaan voinut\nkiintyä, aivan niinkuin he molemmat olisivat odottaneet toisiaan.\nHalvor oli antanut Heinille äitinsä sormuksen, eikö se nyt ollut\nihmeen kaunis, ja sopi käteen ikäänkuin olisi ollut tehty sitä varten.\nKallisarvoinen se oli, rahallisestikin, saatikka sitten vanhuutensa\ntähden. Halvorin äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen.\nKas, Halvorin vanhemmat olivat olleet niin kiltit ja heti pitäneet\nHeinistä, tyhmästä, vähäpätöisestä maalaistytöstä. Kyllä vain Halvor\nolisi voinut saada paljon paremman. Mutta olisiko joku enemmän voinut\nrakastaa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat olleet\nsuuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle, jopa vaatineet,\nettä jos kihlaus puretaan, sormus ehdottomasti on annettava takaisin.\nNiin kovat he olivat olleet, että sanoivat tämän Heinille itselleen.\nHalvorin äiti oli onneksi aivan toisenlainen.\n\nLida puolestaan uskoi ystävättärelle omat surunsa. Hän oli niin rikki,\nkoko elämä kodissa oli niin rikki, äiti kulki hilliten itseään ja\nkului loppuun kärsimyksessään. Huolet aineellisesta toimeentulosta\nveivät voiton kaikesta henkisestä harrastuksesta, joka esinettä\ntarvitessa täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista\ntaidenautintoa ajatellessa täytyi ottaa lukuun, voiko olla sitä\nvailla. Hän, Lida, oli vakavasti aikonut heittää lauluopintonsa, ottaa\nkurssin konekirjoituksessa ja kirjanpidossa ja hakea tointa jossakin\nkonttorissa. Onneksi hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki muut\nolivat vielä koulussa ja koulumaksut olivat nykyään kalliit. Hyvin\nheidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli kerrassaan etevä, hän\nluki, totta puhuen, hyvin vähän mutta hän osasi hyvin. Vahinko vain,\nettä hänellä nykyään oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika\naina he olivat yhdessä, ammuskelivat maaliin, purjehtivat ja ties\nmitä. Äiti ei tahtonut kieltää, koska uskoi kiellon usein vaikuttavan\npäinvastaiseen suuntaan. Lidaa opettajat kyllä kehoittivat jatkamaan\nlauluopintoja ja olihan hänestä aina tuntunut, ettei hän mihinkään\nmuuhun työhön kelpaa. Mutta hän oli nykyään niin voimaton, hänestä\ntuntui, ettei hän jaksa taistella velkojen kanssa, parasta tarttua\nkiinni leipäkannikkaan ja pitää laulu lepohetkiä varten. Ei, sellaista\nrakasta olentoa, jolle tahtoisi kokonaan kuulua, sitä ei ole eikä tule.\nEi ole rakkaus enää samanlainen kuin ennen, onnelliset avioliitot ovat\nharvinaiset — niin, niin. Ehkäpä Heini ja hänen sulhasensa saattavat\ntulla onnellisiksi. Lida näki edessään harmaan arkipäiväisen elämän\njossakin konttorissa. Mutta mitäpä siitä, kaikki on niin nopeasti\nohitse.\n\nAurinko jo nousi ja lintujen laulu täytti aamun, kun ystävättäret\nvihdoin malttoivat nukkua.\n\nKahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis vanha Letitsia-täti\nhaltuunsa veljentyttären. Hän ei nytkään sanonut paljon, mutta hän\nantoi työnsä levätä — hän parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan\npitkän aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei hän siitä pitänyt,\nja hänen oli paha olla. Kuitenkin taisteli hän tukalaa tunnetta\nvastaan ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka Halvorin isoäiti jo oli\nkantanut sormusta, se oli luultavasti vanhaa turkulaista työtä ja\neikö se nyt ollut kaunis, niin yksinkertainen ja jalo sinertävine\nhelmineen ja timantteineen. Hän vain ei ollut ensinkään arvokas sitä\nkantamaan. Siihen sanoi täti: no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei\npidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi säikähtyneenä sormuksen\ntakaisin sormeensa. Hän oli näyttänyt sitä ties kuinka monta kertaa ja\nkuinka monelle ihmiselle. Heini sai nyt kertoa jokaisesta sisarestaan\nja veljestään erikseen. Lopuksi huomautti täti, että hän oli pahasti\nunohtanut ruotsinkielen ja kysyi, puhuttiinko Niemessä todella nyt\nvain suomea. Sitä sanoessaan hän nyökkäsi päätään, tuijotti hetken\neteensä ja painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli hyvin kalpea.\nHeini ei uskaltanut kysyä, oliko tädillä nytkin tuskia. Täti ei\nkoskaan valittanut ja alkoi heti hymyillä, jos häneltä sitä kysyttiin.\nKaikki tiesivät kuitenkin, että hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli\nkerran ollut hukkumaisillaan jäihin ja kylmettynyt pahasti. Joku oli\nollut tietävinään, että hän oli ollut hukuttautumaisillaan. Heinillä\noli kyyneleet silmissä, kun hän näki tädin kokoavan rikkinäiset\nsukat kainaloonsa ja vaivalloisesti nousevan ylös portaita toiseen\nkerrokseen. Täällä Niemenkivessä oli mieliala nykyään sellainen, että\noudosti itketti.\n\nAamiaistunnilla hämmästyttivät pikkutytöt kotiväet tulemalla\nväliajaksi kotiin. Konsuli Lax oli aamulla, mennessään kaupunkiin,\nottanut heidät autoonsa ja luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle.\nJa määrännyt paikan, missä piti odottaa, ja odottanutkin siinä. Oli\nollut kovasti hauskaa ajaa autossa, se oli suurenmoinen auto, kaikkein\nhienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, hinta\nsatakahdeksankymmentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias\n— kunhan hän vain ei olisi ontunut ja kun ei hän olisi pukeutunut\nvaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että hän ontui ja että hänellä\noli vaaleanharmaat kengät. Hän ei ontunut paljon, mutta kyllä sen\nverran, että sen huomasi. Hän oli kysynyt pääsevätkö tytöt luokalta.\nSitten hän kysyi, pitävätkö he ilotulituksesta ja kertoi, että heille\ntulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, raketit eivät vahingoita\nkun putoavat. Sitten hän oli kysynyt, oliko se todella Surpaeus se\nsellainen vanha herra, joka kävi keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin.\nHän tietysti tarkoitti Enok-setää. Hän siis kerää ilmoituksia. Ja käy\nLaxilla. Hertta olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan, että se\nkai on eräs setä, joka ei koskaan käynyt talossa isän eläessä ja joka\npaljon onkin ollut kaukaisilla matkoilla. Hän on kai kapteeni. Mutta\nLetta sanoi, ettei sellaista Surpaeusta löydy, joka kokoaa ilmoituksia\nsanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel Surpaeus ja Mikael\nSurpaeus ja vielä Albert Surpaeus, mutta hänellä on kartano maalla,\ntai kruununtila oikeastaan, vaikka se jo on ollut kauan suvussa ja hän\naikoo sen ostaa, jos vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari,\nvaikkei hän voinut olla siinä toimessa, kun ei tahtonut tuomita lain\nmukaan, kun ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä Mikael-setä on\nhyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on sellainen kuin se luetaan.\nGabriel-setä taas on eversti ja hyvin hieno mies hänkin. Muita ei ole.\nKonsuli väitti että literatööri oli Surpaeusten näköä, Niemenkiven\nnuoren herran ja myöskin hänen isänsä näköä. Letta vakuutti, ettei\nsellaista setää ole. Kunhan ei nyt Tommi menisi mitään sekoittamaan ja\nkertomaan, että sellainen Enok-setä todella löytyi. Konsuli oli menossa\ntaidenäyttelyyn — ajatella vain: Lax taidenäyttelyyn! »Yks' pitää olla\nkallis taulu!» Hän etsii nyt tuota yhtä kallista taulua.\n\nPöydästä noustua veivät tytöt kiireesti Heinin kamariinsa ja pyysivät\nhäntä kirjoittamaan muistoalbumiinsa. Heini ei osannut maalata eikä\nhän ulkoa muistanut yhtään runoa eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta\nhän katseli muiden runoja ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin.\nHänessä ei ollut yhtään kirjailijan vikaa. Eikä hän erikoisesti\npitänytkään runoista. Aivan totta, niin tyhmä hän oli. Se oli aina\nollut hänestä hullunkurista lausua asiat tahtia lyöden ja lopussa\ntöksäytellä tulemaan sitä mitä kutsuttiin loppusoinnuksi. Niin tyhmä\nhän oli. Tytöt kuuntelivat ihmeissään. Hertta oli, totta puhuen,\najatellut samaa, mutta ei hän toki koskaan olisi kehdannut sitä sanoa.\nSitä olisi pidetty tyhmänä. Jos hän olisi sanonut sen koulussa,\nmaisterille, niin mitä siitä olisi tullutkaan. Luokalle hän olisi\njäänyt ilman armoa. Letta puolestaan sanoi, että runo oli kaunista,\näärettömän kaunista, ei hän muuta tietänyt ja onnellinen hän olisi\nollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, kaunista se tietysti\nmonen mielestä oli, taidetta se oli, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä.\nJa Heini kuului niihin, hän ei osannut kirjoittaa proosaakaan, saatikka\nsitten runoa. Letta kysyi arasti ja punastuen, kuinka hän sitten\nvoi puhua sulhasensa kanssa, kun he olivat erossa. Heini punastui\nhänkin ja sanoi, että vaikeaa se oli, sellaisia ikäviä kirjeitä hän\nvain sai kokoon. Ei hän muuta osannut kuin vähän neuloa ja keittää\nruokaa, hän oli niin proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven\npikkutytöt, osasipa hän laulaa kauniisti ja... niin, sitten hän oli\nitse niin suloinen, että he kaikki olivat häneen ihan rakastuneet.\nSedätkin olivat häneen niin mieltyneet. Saa nähdä vain, että he pian\novat täällä, he ovat odottaneet Heiniä kuin päivän nousua. Kunhan\nvain se Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi hänen\nmaininneen tämän arvonimen ja kysyi heiltä, mikä se oikein oli se\nsellainen nimitys. Eivät hekään oikein sitä tietäneet. Kyllä sillä\ntäytyi olla jotakin tekemistä kirjallisuuden kanssa. Etteihän hän vain\nollut kirjailija, kuka ties hän oli kirjoittanut jollakin salanimellä\nmatkoillaan, kirjailijoitahan nykyään oli niin paljon. Itse puolestaan\nolivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi välttämättömiäkään\nvaatteita kesäksi. Kaikki puvut olivat käyneet pieniksi ja hatut\nhaaltuneet jo viime kesänä. Olivatko heidän asiansa niin äärettömän\nhuonolla kannalla? Se oli sentään kurjaa, että he kaikki olivat niin\nköyhät, koko suku oli henkistä proletariaattia. Tuollainen Lax, joka\ntuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, hän... Heini\nnauroi ja sanoi, että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse\nkorjata, kun tulevat suuriksi. Sitten he voivat rakentaa itselleen\nsellaiset kodit kuin he itse tahtovat ja ostaa mitä he tahtovat. Tytöt\nkävivät vähäksi aikaa sanattomiksi. Sitten he kysyivät, oliko se Heinin\nmielestä heidän tehtävä eikä äidin? Kyllä kai vanhempien asia oli\nantaa lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, mutta jollei heillä ollut\nmitä antaa. Täytyi vain oppia tekemään työtä ja kuluttamaan vähän.\nSitten kun itse ansaitsi, sitten oli toista. Tai eihän kai sittenkään\nollut oikeutta heittää rahaa menemään. Mutta sitä ei kai tehnytkään.\nJos itse oli kovalla työllä ansainnut varoja, niin ei niitä pannut\nmenemään kuinka tahansa, vaan tiesi niiden arvon. Niin, hän oli niin\nkäytännöllinen ja runoton ihminen, tämä Niemen Heini. Heidän täytyi\nHalvorin kanssa elää hyvin säästäväisesti, upseerien palkat olivat\npienet. Mutta se olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja\naskeettinen, hän ei saa kiintyä mihinkään, sillä hänen täytyy aina olla\nvalmiina luopumaan kaikesta. No tietysti siten, että voi tulla sota ja\nsilloin hänen täytyy olla valmiina lähtemään... Niin, ei vaimoonsakaan\nhän saa kiintyä liiaksi. Sillä tavalla he ajattelivat — sellaista\nrakkautta se oli.\n\nPikkutytöt kuuntelivat juhlallisina kuin saarnaa. Kyllä se oli\nkaunista rakkautta, mutta niin surullista, arveli Letta. Entistä\nsuuremmalla kiihkolla pyysivät he nyt, että Heini kirjoittaisi heidän\nmuistikirjaansa. He olivat uteliaat näkemään, mitä Heini kirjoittaisi.\nHeini piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta todella\nse mikä hänen mieleensä tuli, oli niin tavallista, että se vain olisi\nhäirinnyt kaikkien niiden kauniiden värsyjen joukossa, mitä kirjassa\noli. No, se ei tehnyt mitään, muutaman sanan vain he tahtoivat Heinin\nkäsialaa, Heini kun oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen. Oi voi,\nhänellä oli niin huono käsialakin! Se nyt oli ihan sama, eihän tämä\nollut mikään kaunokirjoitusvihko. Ja nyt tuli kello niin paljon, että\nnopeasti täytyi lähteä kouluun. Täältä kun oli niin pitkä matka. Pitikö\nkirjoittaminen tosiaan jättää toiseksi kerraksi? Silloin Heini äkkiä\naukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja kirjoitti. Sitä tehdessä\nolivat hänen poskensa hohtavan punaiset ja hän ujosteli kirjoitustaan\nsiinä määrin, että läiskäytti kiinni aukeaman ennenkuin muste oli\nalkanutkaan kuivua. Pikkutytöt kiittivät hiukan väkinäisesti, sillä he\neivät ymmärtäneet miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja luutnantin\nmorsian, käyttäytyi sillä tavalla. Saattoiko hän olla niin ujo? Kun\nhe pääsivät huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti\nkaikki tahriintunutta! »Ihminen on oman onnensa seppä», sen oli Heini\nkirjoittanut. Eihän se mitään tyhmää ollut eikä runotontakaan, ei\nsitä olisi tarvinnut niin punastuen kirjoittaa. Mutta hyvänen aika:\nmolemmissa vihoissa oli sama lause! Eikö hän nyt ollut voinut keksiä\nmitään muuta? Tai oliko asia hänestä niin tärkeä, että juuri se oli\nsanottava molemmille.\n\nHeini-serkun lause antoi tytöille paljon ajattelemista. Ei sentähden,\nettä se olisi ollut uusi, vaan sentähden, että se oli molempien\nvihossa. Tytöt istuivat ja odottivat tiepuolessa Laxin autoa. Tuolla\nse jo tulikin, äiti ei pitänyt siitä, että siihen meni, mutta olisipa\näiti koettanut astua tätä pitkää matkaa! Miramarin auton tunsi kaukaa,\nedessä lepatti ihka uusi siniristilippu. Yngve oli isänsä kanssa\nautossa. Heillä oli varaa pukeutua, heillä!\n\nHeini-serkku ei sinä päivänä lähtenyt minnekään. Hän valmisti\nkahvileipää Lidan kanssa ja lauloi hänen kanssaan duettoja. Lida oli\nhänen mielestään suuresti edistynyt, kyllä hänen täytyi saada syksyllä\njatkaa. Nyt oli totisesti muiden veljien aika auttaa niemenkiveläisiä —\ntähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, joka oli pannut itsensä alttiiksi\nkaikkien muiden puolesta. Niin, niin pannut itsensä _alttiiksi_, se\njuuri oli oikea sana. Hullua vain, että heillä oli kaikilla verraten\nvähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista\nkummallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä hyvä toimeentulo, mutta\nheitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät, niin, hehän olivat suorastaan\nvannoutuneet elämään köyhyydessä. Mutta kyllä heiltä Niemestä sentään\njotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin ryhtymään tuottavaan\ntyöhön, olihan liian hullunkurista elää kuvittelujensa vallassa\nja kirjoittaa teoksia, joiden tarkoitus oli parantaa maailma. Ei\nmaailmaa paranneta teoksilla, joita kaksi vanhaa virasta eronnutta\nsuomalaista herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin mullinmallin.\nMutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat ansaitsemaan ja elämään\ntervettä elämää. Eikö tuomari-setä voisi saada virkaa? Hän ei ehkä\nollut suorittanut loppuun lukujaan, joku oli väittänyt hänen olevan\nylioppilaan.\n\nHeini puhui ja puhui. Hän ei aavistanut, mitä päivän kuluessa tulisi\ntapahtumaan. Hänelle ei näytetty minkäänlaista ennettä, hän ei saanut\nmitään varoitusta.\n\nLida ja Heini kattoivat kahvipöydän nurmeen lehmusten alle ja toivat\nTitsia-tädin korituolin. Pöytäliina levitettiin suoraan maahan,\nsellainen oli tapa täällä Niemenkivessä ja sellainen se oli Niemen\npuustellissa. Ihmiset istuivat hekin maassa, kaikki keskellä lämpimintä\nauringonpaistetta.\n\nSiinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja\njokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli\nainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli\ntoisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle\nerään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana,\nja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt\nmikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla\nilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain\nitse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa\njälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin\nvasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.\n\nHeini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui\nlakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat\nmolemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä\noikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.\n\n— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa\nikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta.\n— Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta\nnainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi\nkertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa\npunastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin\nsilloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit\nsapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi\nvakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen\npuustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet\nnainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole\nenää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin,\net tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä\npuhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin,\nkolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen\nja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten.\nMuistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin,\npikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut\ntaskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä\nmuista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi\nsuuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen\nyleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen\npystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat\ntällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen\nkerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne.\nEhdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa.\nKestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen\nperheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa,\ntuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi\nhänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi\nvoivat leikkiä niillä... No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte\nminuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani.\nPäivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan\nkihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus\nalkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa\netuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota\nsinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän\nvanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän\nrakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!\n\nKaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun,\nhopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella\nhartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa\nläsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo,\njonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.\n\nHeini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut\nheitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän\nvaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua\nmitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse _hyvyys_, niin paljon muistoja\nliittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä,\nkun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.\n\n— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän\nhauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja\nsellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä\nylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin\naivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että\nhän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen\npitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.\n\n— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi —\neversti ei riittänyt!\n\n— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on\njotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko\njoukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla,\nkäytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä\npäivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta\najattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon\nmielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan\nsanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle\nuutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi.\nEt maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita\noli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit\nitku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta\npuhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin\nsapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat\nsotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan\nja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään\npuhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa\nsiitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko\nhän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa.\nNiinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja\nlisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä,\nolisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina\nvanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän\nsulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään\nsydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin\npsykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne\njuuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä\nveljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää\ntutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja\navioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan.\nSe on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta\nparempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta\nei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja\nonkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö\ntässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen\nruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä\nveljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä\nkoetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin.\nAvioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan,\nmutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa\npysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu\nolevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin\nvakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä\nolen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole\nleivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen\npitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se\non koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan\ntuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla,\neikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin,\nsinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu\nkerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä\nyhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto\nse vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En\nhuoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.\n\nVanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli\nheinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään.\nOlisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi\nsydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran\nkorvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana\nkäsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.\n\n— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän\nväittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että\nteen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta\nuskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi!\nEtkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi\nsaada johtoa toteamaan, miten... miten, niin miten tahtoni iloitsee\nhullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko\nkuperkeikkaa?\n\nIloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota\npitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa,\nyrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.\n\n— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa,\n— me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel.\nMeillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni\npohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin\ntarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin\nainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä\nnuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla\ntahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä\nvaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto.\nUsein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan\nsanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi\nkuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja\neikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi\nkuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet\ntoivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.\n\n— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.\n\nSe onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut\nhänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä\nrupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli\nhänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa\nruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti\nhänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan,\nkun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli\nkäynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä.\nLida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää\nNiemestä, Heinin kotoa.\n\n— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia,\nvieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä\nminä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina\naivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa,\njaa.\n\nHän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.\n\n— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi\ntuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?\n\n— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi\nminua.\n\n— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi\neversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.\n\nHeinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan\nkatseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä\nhyppysillä kihlasormustaan.\n\n— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.\n\nLetitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin\nonnettomuutta.\n\nHeinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli\nsellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä\nkatselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä,\njolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen\nilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme\njaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin,\njoka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto,\nlintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta\nmaasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.\n\n— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla\non kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut\nkastanutkin...\n\n— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen\npisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.\n\nNyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan\nsinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta\näännähdellä.\n\n— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!\n\n— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.\n\n— Ihmeellinen kevät!\n\n— Meillä laulaa kuhankeittäjä.\n\n— Sielläkö kalliolla taas?\n\n— Siellä.\n\n— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.\n\n— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.\n\n— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.\n\nLetta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.\n\n— Mikä ihana sormus!\n\n— Kylläpä se todella on kaunis.\n\n— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.\n\n— Enok-setä!\n\nPieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies\nkäveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se\nollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.\n\n— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.\n\n— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.\n\n— En tiedä.\n\n— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.\n\n— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.\n\n— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta\nja juoksi porttia kohden.\n\n— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet\nsisään?\n\n— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.\n\n— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.\n\nSedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan.\nHeini seurasi niitä hämmästyksissään.\n\n— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.\n\nSilloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret\nriipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille.\nSurpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset\npuhelivat kuiskaten.\n\n— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.\n\n— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta\nkaikkiaan täällä.\n\n— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.\n\n— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. —\nMutta sitä ehkei voi välttää.\n\n— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän\nveljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua\nsellaisista.\n\n— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen\nsuuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.\n\n— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat\ntässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee\nhänen tahtonsa syyllisyyden?\n\n— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen\nvakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei\nkätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain\nsuojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän\ntyömme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun\nhätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy\ntoimittaa hänet paikkakunnalta.\n\n— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.\n\nSe oli Letitsia Surpaeus.\n\n— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.\n\n— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään\nkysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan\naikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa\nrakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.\n\n— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan\nkalisivat.\n\nMutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää\nsiitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten\nkävi puhe kovaääniseksi.\n\n— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin\nsuuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.\n\n— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.\n\nTekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.\n\n— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla.\nMinä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.\n\n— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä\nTommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään.\nMutta nyt sinä tulet ja hän menee.\n\n— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on\nasioita hänen kanssaan.\n\n— Sinä tulet kotiin!\n\n— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.\n\n— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä\nköyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin\nkesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.\n\n— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme\ntuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat.\nMinä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.\n\n— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille.\nHän on isänsä poika.\n\n— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani\nolla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All\nright. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet\nkuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.\n\n— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä\nselitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen.\nÄiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole\nsurullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden\nminä menen hänen kanssaan...\n\nÄänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet\netenivät.\n\nKoira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito\nodottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin\nkuului yhtäkkiä parahdus:\n\n— Minun sormukseni!\n\nJa Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan\nnurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän\nsilloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja\npaiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän\ntunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.\n\n— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy\nlöytyä.\n\nHeini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo\nmultaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.\n\n— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa\nvastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen\nikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy.\nKuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan\nalle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta.\nTäällä ei ole käynyt ketään vieraita.\n\n— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!\n\n— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa\nliikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli?\nSinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.\n\nLetta saattoi itkultansa tuskin puhua.\n\n— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.\n\n— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta\nsitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin...\n\n— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö\npaikkansa, Heini?\n\n— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua\nonnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!\n\n— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä,\nLulu, sinä näytät niin syylliseltä.\n\nLulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.\n\n— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.\n\n— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?\n\nLulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:\n\n— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja...\n\n— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.\n\n— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan\nmuista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku\nteistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä.\nTehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei\nyli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.\n\nHeinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen\nlöytyä.\n\nKaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria\nruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten.\nHän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat\nhikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.\n\n— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte\nportille! keksi yhtäkkiä Lida.\n\nToivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat\nnopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia\nkohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.\n\n— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta?\nTai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?\n\nLetta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut\nhänessä herätä.\n\n— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan\nkuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?\n\n— En! huusi Letta.\n\n— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä\nja huusit vielä perässäsi Ystävän.\n\n— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla\ntai Hertalla tai Lidalla...\n\n— Se on valhe! huusi Hertta.\n\nMinulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei\nollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin\nniin suurta ääntä.\n\n— Tyhmeliini! sanoi Hertta.\n\n— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä,\näänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.\n\n— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että\nLetta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai\noletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka\nonneton Heini on.\n\n— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä\nmuita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta\nminua te kaikki...\n\n— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et\ntunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella\njotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.\n\nOhikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät\njo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan\nvihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden\nystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin\nhuvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan\netsitty.\n\n— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.\n\n— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma\nsyyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.\n\n— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.\n\n— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.\n\n— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.\n\n— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun, mitä se kuului muihin\nihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei kukaan\nolisi sitä kysynyt Nehän ovat kaikki samanlaiset, eihän niissä ole\nmitään... Minä hullu, minä hullu!\n\nVanha täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön kahvitarpeita.\nEi kukaan auttanut häntä. Tuomari-setä yhä etsi nurmesta, joka oli\nrepelöity ja pengottu. Hänen vanha, huolellisesti säästetty musta\npukunsa oli mullassa ja ruohossa.\n\n— Älä sinä sure, hyvä veljentyttäreni, — minä tulen omilla käsilläni\nseulomaan mullan tässä puistossa. Sinä saat sormuksesi, koska se on\nsinulle niin suuriarvoinen. Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon\nmukaisesti, lisäsi hän pelästyen, että taasen oli rikkonut tunnelmaa.\n\n— En saa sormusta takaisin, sanoi Heini hiljaa ja kyynelittä. — Minä\ntunnen sen.\n\nEtsijät palasivat meluten portilta. Lulu oli löytänyt kalvosinnapin ja\nLetta kymmenenpennin kuparirahan. Eversti-setä julisti juhlallisesti,\nettä portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää kannata etsiä.\nJa koska ei se ollut siellä, niin sen täytyy olla täällä.\n\n— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi tuomari-setä.\n\n— Tietysti edellyttäen, ettei sitä kukaan ole ottanut, vastasi eversti\nsuuttuneena. — Mutta aika oli niin lyhyt, ettei ole luultavaa... Eikä\nole luultavaa, että sormus yleensä joutui sinne.\n\n— Se se juuri on luultavaa, pani tuomari vastaan. — Sillä täällä ei se\nole. Sormillani olen jo seulonut hiekan. Se ei ole täällä.\n\nNyt tuli äiti pyytämään päivälliselle. Hänen kasvonsa tuntuivat entistä\nkalpeammilta ja tummat hiukset olivat valuneet yli korvien.\n\n— Kaikki käy hyvin, sanoi hän Heinille ja laski kätensä hänen\nolkapäälleen.\n\nLehmusten alla neuvoteltiin yhä minkä ehdittiin. Sedät kiistelivät,\ntytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin takana eivät olleet\nhajaantuneet, vaan hakivat yhä. Äiti kutsui uudelleen syömään.\nHuomattiin, että puiden alla jo oli pimeä ja että täytyi jättää kaikki\nhuomiseksi.\n\nTäytyi panna portit lukkoon ja pitää koira ulkona. Yhtäkkiä tuli Lulu\njuosten äitinsä luo ja huusi:\n\n— Mutta jos _hän_ on sen ottanut!\n\nÄiti pudisteli multaa hänen valkoiselta kaulukseltaan ja kysyi\nhämmästyneenä:\n\n— Kuka hän? Ketä lapsi tarkoittaa?\n\n— Hän setä Enok!\n\nÄiti säpsähti ja pudisti päätään. Hän otti nuorintaan kädestä ja läksi\nedellä sisään. Epäilys oli hänessä kuitenkin herännyt. Mutta kuinka\nsormus olisi joutunut portin taakse?\n\nLetitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. Hänen työnsä ei koskaan\nloppunut. Äiti lähetti lapsen pesemään käsiään ja astui Heinin kanssa\ntädin luo.\n\n— Tiedätkö, täti, mitä hän sanoi? kuiskasi hän vanhukselle.\n\nLetitsia Surpaeus nosti katseensa.\n\n— Hän sanoo, että entä jos Enok on ottanut sormuksen. Ajattele.\n\nSilloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että ruoka oli pöydässä\nja otti silmälasit silmiltään. Hän katsoi nyt pitkään veljensä vaimoon\nja vastasi:\n\n— Se on joku sinun lapsistasi.\n\n— Kuinka uskallat sanoa niin, vanha täti?\n\nKun Tekla Surpaeus sitten siinä taisteli suuttumuksen, surun,\nepäilyksen ja pelon välillä, nousi täti raskaasti tuolistaan ja otti\nHeinin käden.\n\n— Gold gab ich für Eisen — elämä antaa usein kullasta rautaa.\n\nHän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle, alakuloista,\nalistuvaa hymyään. He seisoivat katetun pöydän ääressä, joka oli\najateltu juhlapöydäksi.\n\n— Mitä täti tarkoittaa? kysyi Heini.\n\n— Etkö muista: Gold gab ich für Eisen. Sodan aikanahan kerran kultaiset\nkihla- ja vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin. Elämä kihlaa meidät\nraudalla.\n\n— Kultaa minä annoin raudasta, toisteli Heini. — Elämä kihlaa meidät\nraudalla.\n\nÄiti oli paininut kapinoitsevien tunteittensa kanssa ja alkoi hymyillen\nmääräillä kullekin paikkaansa. Heinin paikka oli tuomari-sedän ja\neversti-sedän välillä.\n\nUlkona läheni tämän oudon varhaiskevään aurinko veripunaisena laskuaan.\nLintujen laulu raikui toiselta taivaan ääreltä toiselle. Korpirastaan\nhuilu soi yli muiden äänien. Omenapuiden vasta avautuvat ja tuomien\nvarisevat kukkaset hohtivat hämärässä. Aidan ulkopuolella törähtelivät\nautot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen konettaan\nyli kaupungin. Niemenkiven huvilan aidan sisäpuolella vallitsi\neristetyn alueen rauha. Rauha oli luonnossa, mutta ei ihmisten\nsydämissä.\n\n— Huomenna etsitään uudelleen, julisti eversti-setä. — Me löydämme\nsormuksen.\n\n— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi morsiamelle\nLetitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä antaa sinulle kyllä rautaisen.\n\n\n\n\nII\n\n\nYöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi askeleet\nennenkuin poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän puhelunsa alkoi kahden\npuolen aitaa.\n\n— Mutta äiti, kuinka sinä vielä olet ylhäällä?\n\n— Koska minä olen pannut maata ennenkuin te kaikki olette kotona?\n\nÄiti sanoi sen hymyillen.\n\n— Mutta se on järjetöntä. Me olemme nyt suuria ihmisiä. Ennen oli\ntoista, kun olimme lapsia.\n\nPortti avautui ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin kalpea,\nettä hän läpi tiheän hämärän ikäänkuin hohti kylmää poikaan, jonka\nkiihtynyttä mieltä ei kolea yökään ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi,\nettä Tommin kädet hehkuivat, että hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa\noli kuin kuumeessa. Hän tunsi tämän kaiken pojan avatessa ja lukitessa\nporttia. Tommin kädet haparoivat ja haparoivat. Kivääri, jota hän piti\nolallaan, oli tiellä. Äiti asteli hymyillen ja näytti hengittävän\nyön pysähtyneitä tuoksuja ikäänkuin hitaasti nauttiakseen jostakin\nkorvaamattomasta ja pian katoavasta. Poika loi häneen silloin tällöin\nnopean, varovan silmäyksen. Hiekka heidän jalkainsa alla särisi,\nikäänkuin jauhaen rikki hiljaisuutta.\n\nHän aavistaa jotakin, ajatteli poika. Hän teeskentelee, hän soutaa\ntuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko hän, etten minä sitä huomaa?\nHän tekisi viisaammin, jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi\nkertaa elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä kohtaan.\n\nMitä on tapahtunut? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on tekeillä? Pitääkö\nminun sanoa, että minä olen levoton, että minä olen tuskasta sairas,\nettä minun lastani uhkaa vaara? Eikö ole epärehellistä tässä näyttää\ntyyntä mieltä, kun sydän on pakahtua? Ja ensi kertaa elämässä tuli\näidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on ankara asia, että ehkä\nolisi parempi, jollei hänelläkään olisi ollut lapsia. Hänet valtasi\navuttomuuden tunne: hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuin\nhän olisi kahlannut kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt\nkaulaansa yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi\nja särisi.\n\n— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja kumartui\nvaahteran oksan alitse.\n\nHuimaten lensi läpi äidin pään: olen, olen, sano mikä sinun on,\npäästä minut kauheasta epätietoisuudesta! Mutta hän tukahdutti tämän\najatuksen, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen liekki, ja ravisti\nvilkkaasti päätään:\n\n— En. Minä hiukan hermostuin, kun olit kapteenin seurassa. Muistathan\nmiten isä häntä karttoi. Tiedänhän minä, että sinä hoidat asiasi,\nläksyt ja muutkin. Ehkä isä todella oli hänelle liian kova. Ehkä isä\ntuomitsi nuo naapuritkin liian ankarasti...\n\nTommi naurahti myrkyllisesti.\n\n— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen joko-tahi-ihminen. Olet\nkyllä aivan oikeassa: minun täytyy ajoissa mennä vuoteeseen. Tämä\nunettomuus on tehnyt minusta yökulkijan. Nuku hyvin.\n\nHänen kätensä tuskin kosketti pojan kättä. Lämpimät sanat olivat\nräikeässä ristiriidassa käden kylmän sivellyksen kanssa, joka vaikutti\nkuumaan ihoon kuin pyyhkäisy märällä vaatteella.\n\nPoika oikaisi nopeasti kätensä ja näytti äidille kivääriä. Äiti oli sen\nkyllä kaiken aikaa nähnyt. Poika puhui kiireesti ikäänkuin estääkseen\näitiä vielä lähtemästä.\n\nKuinka hyvä, etten ruvennut moittimaan enkä kyselemään, ajatteli äiti,\nja hänen tuli helpompi olla. Kunhan aina muistaisin, että hän on\nihminen, joka lapsuudesta on astunut suoraan miehuuteen, että hän on\nyksi sodan poikasia...\n\n— Tämä tässä, puhui Tommi, — katso toki tänne, äiti, tämä on nyt minun!\nNyt ei meidän tarvitse pelätä pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet\nmistä olen tämän saanut ja miten. Olenpahan nyt vain. Hyvin, hyvin\nhalvalla. Se taiteilija oli saanut puuskan ja osti kiväärin. Puuska\nmeni ohi ja nyt taas piti myydä. Olemme tulleet hyviksi ystäviksi ja\nniin hän myi minulle. Mistä minä sain rahat? Älä nyt huoli udella. Sain\nnyt vain.\n\n— Hyvä on, hyvä on. Saatko myöskin unta...\n\n— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?\n\n— En. Jos sinä olet saanut sen halvalla... ja saanut irti rahat, niin\nmitäpä minä olisin muuta kuin iloinen.\n\nÄidin kalpeat kasvot välähtivät pimeässä. Hänen hymynsä oli voiton\nhymyä. Poika tarttui yhtäkkiä hänen käteensä ja talutti häntä portaita\nkohti.\n\n— Sinä olet kuitenkin kaikista rakkain, kuiskasi hän alttiisti\nikäänkuin hän olisi näissä sanoissa löytänyt rauhan.\n\n— Hyvä on, hyvä on, saatko nyt unta.\n\n— Saatko sinä?\n\n— Kyllä, kyllä.\n\nHeidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri haaroille, mutta kuin\nyhteisestä sopimuksesta he hetken perästä pysähtyivät lausumaan sanoja,\njotka antoivat heille tilaisuutta yhä viipymään. He leikkivät näillä\nsanoilla: he tunsivat molemmat, että kysymysten verkko piteli heitä.\n\n— Mitä sinä sanoit, äiti?\n\n— En mitään, poikani.\n\n— Kun minä ihan luulin.\n\n— On niin kaunista. Katso nyt noita tuomia. En ole ikinä nähnyt tuomien\nkukkivan kuutamossa.\n\n— Sitä sinä et nyt ajattele, vaan jotain aivan toista.\n\n— Mutta rakas lapsi, eikö se sitten ole kummallista?\n\nSinusta on paljon kummallisempaa, että tänään tapasit minut Enok-sedän\nseurassa!\n\nÄiti vaikeni yllätettynä. Poika tunsi vuorostaan nyt päässeensä voiton\npuolelle. Häntä viehätti kiusoitella äitiä ja äidin hiukan nolot\nvastaukset veivät häntä yhä kauemma ja kauemma.\n\n— No niin, tietysti sekin oli kummallista. Mutta arvaan, että tapasit\nhänet Laxilla.\n\n— Mistä sinä sitten tiedät minun olleen Laxilla?\n\n— Enhän tiedäkään — ehket ollut.\n\n— Olin, olin kuin olinkin. Mutta sinulla ei ollut syytä uskoa minun\nolleen siellä, kun olin luvannut, etten enää mene.\n\n— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.\n\n— Kyllä minä pidän. Mutta en ollut siellä huvikseni, vaan asialla.\nTämän kiväärin takia. Hieroimme kauppaa taiteilijan kanssa.\n\n— Sinä näytät olevan kovin onnellinen tuosta kivääristä.\n\n— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa tottui\nkivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi, jollei ole kivääriä.\n\n— Pimeitä syysiltoja varten ehket sitä tarvitse. Onhan mahdollista,\nettei meillä enää ole tätä kotia.\n\n— Sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi olla! Kuinka me myisimme isän\nkodin. Ethän nyt sellaista ajattele tosissasi.\n\n— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.\n\n— Ei tule kysymykseen, että me myisimme Niemenkiven.\n\n— Mutta lapsi, onko meidän taloudellinen asemamme sinulle niin\ntuntematon?\n\n— Kyllä minä tiedän. Mutta... mutta... jätä se minun haltuuni.\n\n— Jos olisit vanhempi. Jos olisit toimessa... Mutta sinähän käyt koulua.\n\n— Niin, minä olen myöhästynyt, mutta ehken ole niin kykenemätön kuin\nluulet. Niin, niin, äiti. Kukaties minulla on keinoja. Sen vain sanon:\nNiemenkiveä ei myydä.\n\n— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.\n\n— Sinähän aina pelästyelet. Kaikkia sinä säikähdät sinä pikku äiti.\n\n— Nyt muistan: kapteeni puhui jotakin avusta. Ethän toki ole missään\ntekemisissä hänen kanssaan. Ethän Jumalan tähden?\n\n— Joko sinä taas alat häntä epäillä? Minun vakaumukseni on, että isä on\nollut hänelle liian kova. Mitä hän on tehnyt?\n\n— Joka tapauksessa jotain huonoa ja rumaa. Isällesi oli teidän\nkunniallisen nimenne suojeleminen tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä\njoskus kerron sinulle. Mutta nyt kuitenkin menemme nukkumaan.\n\n— Te syytätte häntä epärehellisestä konkurssista. Niinkö? Sekö se on,\nmitä hän on tehnyt? Onko sitten todistettu, että se oli epärehellinen?\n\nÄiti veti huivia tiukemma ympärilleen ja vilu kuului hänen äänessään,\nkun hän sanoi:\n\n— Sinä puhut näistä asioista kovin keveästi. Meidän talossa\non epärehellistä vararikkoa aina mainittu vain vakavissa\nperheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.\n\n— Kuka sitä nyt niin rehellisenä pääsee elämän läpi.\n\n— Sinun isäsi pääsi.\n\n— Mutta eikö isoisästäkin puhuta jotakin? Enok-setä mainitsi jotakin.\n\n— Lapseni, minä luulen, että me emme tänä iltana saa tätä asiaa\nselväksi. Sinunhan täytyy olla koulussa kello kahdeksan. Ja nyt on\nkello yksi.\n\n— En minä ole ensinkään väsynyt. Vähän sinä minuun luotat, äiti, kun\npidät minua kaiken ulkopuolella, ikäänkuin olisin lapsi.\n\n— Minä usein unohdan, että olet ollut mukana sodassa. Olethan vasta\nseitsemäntoista vanha. Minä olisin niin mielelläni suonut sinulle\nhiukan nuoruutta.\n\n— Roskaa, äiti. Anna minun tietää, mistä syytätte Enok-setää.\n\n— Minä kerron sinulle kaikki. Vaikka en tänä iltana.\n\n— Minä olen Enok-sedästä saanut niin hyvän käsityksen. Hän on avulias\nja hyväsydäminen.\n\n— Ehkä. Vaikka isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.\n\n— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän oli heti valmis\nmiettimään, miten voisimme pelastaa huvilan, joka varmaan on meille\nrakas.\n\n— Lapseni, ethän vain ole ryhtynyt kapteenin kanssa mihinkään\nyhteistyöhön!\n\n— Olisit kuullut, miten hän puhui isästäni. Hän sanoi, että hän olisi\nollut pystyvä kaikkein tärkeimpiin toimiin ja että hän olisi ne\nsaanutkin, jos hän olisi hiukankin tahtonut taivuttaa niskaansa.\n\n— Niin, niin!\n\n— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä olisi tahtonut\nolla hiukan sovittelevampi.\n\n— Niin, niin.\n\n— Tietysti hän teki vakaumuksensa mukaan. Mutta varmaan isoisäkin\nteki samoin. Ihmiset ovat niin erilaiset ja vakaumus voi olla niin\nerilainen. Ehkäpä Enok-setäkin on tehnyt oman vakaumuksensa mukaan.\nMeidän ei pitäisi häntä niin tuomita.\n\nÄiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat ikkunan alla, missä\npunaiset verenpisarankukat tummina palloina erottautuivat pimeästä.\nTommi puhui hiukan kiihtyneesti, täytyi sulkea ovi, etteivät nukkuvat\nheräisi.\n\n— Isäsi periaate oli, että lapsille piti jättää hyvä nimi. Et tiedä,\nmiten hän taisteli tämän asian vuoksi.\n\n— Roskaa, äiti. Anna anteeksi... Sinähän aivan pelästyt. No niin, en\ntarkoittanut mitään pahaa. Tarkoitin vain, että jokainen itse luo\nnimensä. Ei nimeä peritä... Ennen aikaan ehkä perittiin, mutta nyt on\ntykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se kääntää maailman\nsaranoillaan. Ei sitä ymmärrä muut kuin se joka on ollut sodassa.\nTänään elät — huomenna kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, ehkä\nsekin on jonkinlainen astinlauta. Mutta mikäpä Surpaeustenkaan nimen\npelastaa, vaikka isä taisteli sen puolesta: Enok-setä ja isoisä ja ties\nkutka muut jo himmentävät sitä!\n\n— Kunhan et vain sinä sitä tekisi eikä kukaan isäsi lapsista.\n\nÄiti säikähti itsekin näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen\nhuuliltaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, ikäänkuin toinen olisi\nne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ääntänyt,\naivan niinkuin hän äsken oli närkästynyt vanhalle tädille. Hän kiihtyi\nviattomien lastensa puolesta, hän tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa\nvastaan. Ennenkuin Tommi oli ehtinyt mitään sanoa, puhui hän syvällä\nvakaumuksella:\n\n— Minä tiedän, että te kaikki pidätte isänne nimen puhtaana. Koko\nteidän isänne elämä tarkoitti tämän nimen puhdistamista. Teissä elää\nisänne henki, te olette hänelle uskolliset. Älköön kukaan tulkokaan\nmuuta sanomaan.\n\nTommi naurahti pimeässä.\n\nÄiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen, mutta hän vaikeni\nkuitenkin ajoissa. Heinin sormus johtui samassa hänen mieleensä. Hän\noli todella sen kokonaan unohtanut. Kuinka hän oli voinutkin. Hän piti\nkuitenkin niin paljon Heinistä. Heini varmaan ei tänä yönä saanut unta.\nTyttö raukka. Puhelivatko tytöt vielä ylhäällä huoneessaan?\n\n— Niin, kuule, lausui hän yhtäkkiä, — ajattele, kun Heinin kihlasormus\ntänään katosi. Meidän juodessamme kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin\nja Heini otti sen, varomattomasti kyllä, sormestaan. Me istuimme,\nniinkuin tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että\nruohokin nyhdettiin maasta, mutta ei voitu löytää. Etsimme kaikki.\nTietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille kaikille. Sedät\nlupasivat molemmat heti huomenaamuna tulla etsimään. Mikael-setä lupasi\nseuloa mullankin. Pelkään kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin\nmaan alle.\n\nKului hetki ennenkuin Tommi Surpaeus puhui:\n\n— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään sileä kihlasormus.\nNiin, niin, se josta on niin paljon kiistelty. Totta puhuen minä en\nmuista minkä näköinen koko sormus oli... Tai ehkä minä sentään näin\nsen. No, Heinihän on niin järkevä. Luutnantti Vasara antaa hänelle\ntoisen sormuksen. Hän oli hyvä mies, pojat pitivät hänestä. Kannoimme\nyhdessä haavoittunutta metsästä kilometrin matkan. Hän kuoli siinä,\nhänellä oli kauheat tuskat, mutta hän ei valittanut. Hän oli päässyt\npakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.\n\nÄidin silmät tähtäsivät vilkkumatta poikaan.\n\n— Muistathan toki Heinin sormuksen, puheli hän. —\n\nSiinä oli keskellä helmi ja ympärillä pieniä timantteja. Tiedätkö\njotakin? Onko sormus löydetty?\n\nPoika tuijotti häntä suoraan silmiin.\n\n— Kuinka niin? kysyi hän närkästyneenä. — Eikö se pudonnut pihamaalle?\nMinähän olin poissa, äskenhän tulin kotiin, itsehän olit minua vastassa.\n\n— Kun ei varmaan tiedetä, olisiko sormus joutunut ulkopuolelle aitaa.\nSitä koetettiin etsiä sieltäkin.\n\n— Olisiko sormus voinut joutua ulkopuolelle porttia? kysyi Tommi.\n\n— Te tulitte juuri silloin, kun sormusta katseltiin, tytöt ja pieni\nveljesi läksivät minun kanssani. Joku olisi voinut ajatuksissaan\nkuljettaa sormusta käsissään. Minä en tiedä, sormus ei ensinkään\njoutunut minulle. Heini oli kyllä hyvin varomaton, kun otti sormuksen\nkädestään. Me hätäydyimme kaikki hiukan, kun kapteeni tuli sinun\nseurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti juuri siinä joku olisi\nvoinut ajatuksissaan viedä sormuksen muassaan.\n\n— Olisiko joku nyt ollut niin hajamielinen, sanoi Tommi.\n\n— Hertta syytti Lettaa ja Letta Herttaa. Pieni veljesi lausui sen oudon\nolettamuksen, että... Mutta yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta\ntietäisit.\n\n— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.\n\n— Ei siitä kannata puhua. Hän on lapsi.\n\n— Mutta äiti sanoisi nyt.\n\n— Mikä sinulle tuli?\n\n— Ei mikään. Mikä minulle sitten olisi tullut.\n\n— Menemmekö nyt vihdoinkin nukkumaan.\n\n— Minä en mene ennenkuin sanot, minkä viisauden Lulu lasketti.\n\n— Hyvänen aika, lapseni. Kun ei se ole minkään arvoinen asia.\n\n— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.\n\n— Emme. Kuulethan, että se oli pieni veljesi.\n\n— Jos sinä tietäisit äiti, kuinka sinä hermostutat tuolla tavallasi.\nSinä alat kertoa ja yhtäkkiä keskeytät. Se on ilkeää.\n\n— Saathan sinä sen tietää, jos välttämättä tahdot.\n\n— Tahdon, kyllä minä tahdon.\n\n— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottanut sormuksen.\n\n— Vai niin, vai niin.\n\n— En olisi tahtonut sinua kiihdyttää, sinä kun nyt kerta kaikkiaan\npuolustat häntä.\n\n— Mitä minä nyt siitä kiihtyisin. Jos hän olisi nähnyt sormuksen\ntiellä, niin olisipa hän ollut aika pölkkypää, jollei olisi ottanut\nsitä ylös. Mahdotontahan hänen olisi ollut tietää, että se oli Heinin.\nToinen asia on tietysti, olisiko hän pistänyt sen taskuunsa ja mennyt\npoliisikamariin ilmoittamaan sitä. Ehkä hän olisi mennyt.\n\n— Mutta ehkä hän todella on löytänyt sormuksen? kuiskasi äiti ja\ntarttui poikansa käteen.\n\nSe ei ollut niin kuuma kuin äsken.\n\n— Niin, ehkä, sanoi Tommi ja veti pois kätensä. — En kuitenkaan usko.\nKai hän olisi jotakin maininnut, jos olisi sormuksen löytänyt. Mutta\nvoinhan minä kysyä häneltä.\n\n— Sinä siis tapaat hänet?\n\n— Niin, kyllä kai. Ehkä jo huomenna.\n\n— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!\n\n— Oliko hän hyvin surullinen?\n\n— Oli. Ajattele nyt: kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin kallisarvoinen.\n\n— Oliko se todella niin kallisarvoinen?\n\n— Kyllä se oli.\n\n— Oikeinko Heini sitten aikoo ruveta suremaan tuota sormusta?\n\n— En tiedä. Kyllä hän eilen oli hyvin surullinen.\n\n— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että rupeaa suremaan. Hänhän on niin\njärkevä ja miesmäinen.\n\nÄiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.\n\n— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi hän. — Minusta\ntuntuu niin kummalliselta... Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän,\nkapteeni, sittenkin löytänyt sormuksen?\n\nTommi painoi äitinsä kättä niin että miltei koski. Pojan kädet olivat\naivan kylmät.\n\n— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta uskon, että se on\nturhaa. Ehkä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin vähän luultavaa,\nettä se olisi joutunut aidan taakse. Jahka nyt sedät huomenna seulovat\nmullan, niin eiköhän kadonnut lammas löydy. Jollei olisi niin pimeä,\nniin alkaisin etsiä vielä tänä yönä.\n\n‒ Ei, portithan ovat kiinni, ei kukaan nyt yöllä tule tänne.\n\n— Mutta eikö sitten eilen käynyt ketään? Eikö ketään juoksupoikaa tai\nkerjäläistä, tai... yleensä ketään vierasta?\n\n— Ei ketään. Hyvää yötä nyt, rakas lapseni. Meidän täytyy tästäpuoleen\npaneutua ajoissa nukkumaan. Tämä valvominen ei ole terveellistä.\nVarsinkin näin lukukauden lopussa.\n\n— Kuule, äiti, kun minun niin tekisi mieli ruveta etsimään Heinin\nsormusta. Entä jos minä löytäisin. Otan lyhdyn.\n\n— Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut kymmenen henkeä etsimässä.\n\n— Mutta jos minä sittenkin löytäisin. Olen varma, että löytäisin.\n\n— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?\n\nPoika rupesi nauramaan, tarttui äitiään hartioista kiinni ja ravisti\nhäntä.\n\n— Mitä ihmettä sinä puhut? Mistä minä tietäisin? Ethän luule, että minä\nolen löytänyt sormuksen?\n\n— Kuinka sinä sitten voit sanoa olevasi varma, että löytäisit sormuksen?\n\n— No, hyvänen aika, kun se täällä on hukkunut, niin sen täytyy täältä\nlöytyä! Ette ole osanneet etsiä.\n\n— Nyt me menemme levolle. Minun on paha olla, en ehkä ole aivan terve.\nYhden asian vain sanon sinulle, lapseni... Kuuletko? Ethän toki aio\ntänä iltana ruveta etsimään.\n\n— Olisi hauskaa huomisaamuna ottaa Heini vastaan lahja kädessä.\n\n— Sinun täytyy kuunnella mitä sinulle sanon: jos sinä otat kapteenilta\nrahaa... tai jotakin apua pelastaaksesi huvilaa, niin saat olla varma,\nettä minä myyn sen. Myyn kylmällä sydämellä.\n\n— Äiti, voisitko myydä kotimme?\n\n— Kylmällä sydämellä. Olen asunut täällä kahdeksantoista kesää ja viisi\ntalvea, olen istuttanut puut, olen nähnyt teidän kaikkien kasvavan.\nMutta minä lähden täältä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.\n\n— Kova sinä olet, äiti.\n\n— No katso nyt, Tommi — oletko todella aikonut turvautua kapteenin\napuun?\n\n— Koska minä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti. Ja kärsit\nturhanpäiten.\n\n— Tänään elän — huomenna ehkä olen kuollut. Sitä se on.\n\n— Senhän me kaikki tiedämme. Senpätähden: tee elämä niin hauskaksi ja\nsiedettäväksi kuin mahdollista.\n\n— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut rauha: tee kuolema\nniin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin suinkin.\n\n— Kummallista joukkoa te olette te naiset. Niin monenlaisia teissä\ntapaa. Ja aina te pyritte pitämään kuolemaa silmienne edessä. Ikäänkuin\nei siihen ehtisi.\n\n— Kun kaikki on niin pian ohi.\n\n— No mutta juuri siksi. Ei kannata ottaa asioita raskaasti, ei\nkaivella vanhoja syntejä ja ylitsekäymisiä. Niinkuin ei nyt niitä\nolisi jokaisella. Minä olen nuori, minä. Emme tiedä, minä päivänä sota\njälleen puhkeaa. Paise ei vielä ole lainkaan poissa. Vieläkö tytöt ovat\nylhäällä?\n\nÄiti istui arkulla, jota aina näin keväisin ympäröi naftaliinin haju.\nHänen kasvonsa saattoi erottaa selvemmin kuin äsken. Aamun vihertävässä\nkajastuksessa olivat ne keltaisen kalpeat. Mutta hän hymyili. Oli\nmahdoton tunkea hänen hymynsä läpi ja tietää, oliko hän iloinen vaiko\nsurullinen, levollinen vaiko levoton.\n\n— Heini raukka kai ei saa unta.\n\n— Hän ajattelee tietysti sormustaan!\n\n— Ehkei hän niin paljon sure sulhasensa tähden kuin sukulaisten, joille\nsormus oli perhekalleus.\n\n— Pitää koettaa löytää Heinille hänen sormuksensa.\n\nÄiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat hymyilivät ja\nmolempien kädet olivat jääkylmät. Ikkunalla saattoi jo erottaa\npunaiset kukkaset, jotka kuin pienet verta tihkuvat sydämet riippuivat\noksillaan. Ulkona valkeni verkalleen kevätaamu. Nuoret lehdet,\nkukkivat tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt luonto seisoi kuin\njäätyneenä taivaan kuvun alla, jolta tähdet vasta olivat sammuneet ja\njoka oli kolea ja lumenkarvainen. Äiti tuijotti hymyillen aamua kohden,\nikäänkuin hän olisi kuunnellut leivosta. Hän kuunteli itse asiassa\nsydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat hänet. Hänen sydämensä\nei laulanut, se huusi hädässä. Hänen huulensa tapailivat joitakin\ntuttuja sanoja. »Kaikki on niin pian ohi», »kaikki käy aina hyvin».\nMutta ne tulivat tyhjästä ja menivät tyhjään. Hän ei nähnyt edessään\ntietä, kaikki oli täydellistä korpea.\n\nMitä oli hänen lapsellensa tapahtunut, sodan poikaselle, joka vailla\nnuoruutta oli astunut keskelle elämää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa juoksi Tommi täynnä voimaa ylös portaita vinttikamariinsa.\nHän olisi tahtonut viheltää ja laulaa ja lisäksi huutaa ja painiskella.\nHän muisti kuitenkin, ettei se mitenkään käynyt päinsä näin keskellä\nyötä ja äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, hän oli surullinen!\nVaikka hän hymyili, niin hän oli surullinen. Sitähän hän nykyään aina\noli. Jos joku oli kuollut, niin katsoivat omaiset velvollisuudekseen\nvuosikausia olla surullisia. Täytyi siis olla hiljaa.\n\nTommi kourasi sormillaan liivinsä taskua ja astui nopeasti. Tuskin hän\nmalttoi odottaa, että sai esiin avaimen ja pääsi sisään. Hän astui\noikopäätä ikkunaan ja otti taskustaan pienen esineen.\n\nSormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan oli. Hän muisti\nkyllä nyt selvästi, että ennenkin oli nähnyt tämän, vaikkei hän\nottaessaan pienen esineen maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se\nvoisi kuulua jollekin tutulle. Niin, sitä hän todella ei ollut voinut\naavistaa. Aivan ajatuksissaan hän oli pistänyt sormuksen taskuunsa, kun\nse sattui hänen silmiinsä. Se oli kaunis. Ja se oli kallisarvoinen. Kun\nhän sen näki maassa, luuli hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi\nottaa ylös. Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.\n\nTäällä se oli ollut hänen taskussaan kaiken aikaa, jolloin he kaikki\netsivät sitä kuin hullut. No niin, huomenna on hauska hetki, kun he\ntaasen hakevat. Sedät seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja\nmuista hullutuksista. Silloin hän menee ja paiskaa sormuksen keskelle\nseulaa.\n\nTommin täytyi nauraa, kun hän ajatteli setiä ja mullan seulomista.\nSellaista sanojen ja asioiden ainaista seulomista se oli heidän\nelämänsä.\n\nEi, on sittenkin hauskempaa antaa sormus Heinille itselleen, Heini\nvarmaan karkaa kaulaan ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen\nmaailmassa. Tänä vuonna ei Heini suudellut. Se on sitä, että hän on\nkihloissa. Ei, ei enää tule hyväilemään serkkuaan. Oli sekin aikaa, kun\nhän, Tommi, oli rakastunut tähän Heiniin, vaikka hän on niin paljon\nvanhempi. Nyt hänellä on Raina. Ja Raina on taasen häntä vanhempi.\nVielä paljon vanhempi kuin Heini oli. Mikä perhana siinä pitääkin olla,\nettä hän aina hullaantuu vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinihän on itse\nheleä nuoruus ja nuori on Rainakin. Ja kauniit ovat molemmat. Ikävää\nasiassa on se, että Raina on gulashin rouva. Vähät sentään siitäkään.\nIlmaa! Roskaa! Kaunis olisi tämä koru Rainan täyteläisessä kädessä. Se\nei sopisi muuta kuin pikkusormeen. Heinillä on kovin kapeat sormet.\nRaina ihastuisi. Jos hän käyttäisi sitä pikkusormessaan, niin ei\nmieskään voisi kysellä. Mutta onko sormuksessa ehkä luutnantin nimi?\nPerhanan pimeää täällä vielä on. Kivääri — jäikö se alas? Kivääri,\nhitto vie, sehän on maksettava tämän korun hinnalla. Sehän hänellä oli\nselvänä tarkoituksena, kun hän otti sormuksen maasta, että hän nyt voi\nlunastaa kiväärin. Ja sen hän myöskin heti laski, että niin paljon\ntällä korulla varmaan saa, että maksaa pyssyn Martomaalle. Äh sentään —\nties mitä tässä oikein nyt tekee!\n\nOlisi hauskaa paiskata sormus setien seulaan, hauskaa antaa se\nHeinille itselleen, hauskaa antaa se Rainalle. Mutta kultasepälle se\nolisi myytävä ja Martomaalle annettava rahat. Totta puhuen, eiköpähän\nhän sentään ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että hän sillä\nmaksaa kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen arvoiseksi, että\nkivääri sillä tulee maksetuksi. Hän uskoi silloin, että sormus oli\ntuntemattoman. Mutta tämän tuntemattoman omaisuuden perustuksella tuli\nkivääri hänen omakseen. Millä hän sen maksaa, jos antaa pois sormuksen?\n\nTäytyy antaa pois kivääri myös!\n\nTuoko, jota hän niin on kaivannut? Ei, sehän ei ole tässä, se jäi alas.\n\nKaunis kappale, jahka sen puhdistaa. Ihmiset eivät osaa hoitaa\nkiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia pidetään voitelematta\nja puhdistamatta. Siro se on vehje. He lähtevät, Yngve ja hän,\nmoottoriveneellä saaristoon, jahka metsästysaika alkaa. Suurilla\nsaarilla niitä on jäniksiä niin että juoksevat toisensa kumoon. Mikä\nse on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen rinnalla, jolla voi\nkarkoittaa rosvot ja ampua riistaa. Paistit hän toimittaa kotiin, äidin\nei tarvitse mennä torille lainkaan. Että unohtuikin alas se vehje.\nMutta äiti piti siinä niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus\nkiväärin rinnalla!\n\nHeini tuli yhtäkkiä hänen silmiensä eteen sellaisena kuin hän näki\nhänet kerran talvella, monta vuotta sitten. He läksivät isän kanssa\naivan odottamatta Niemeen. Oli uudenvuoden aatto ja joulukuusi oli\nvielä salin permannolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira haukkui.\nHeini juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja pyyheliina\n— tai mikä vaate lienee ollut — hartioilla. Hän kiljahti, kun isä ja\nTommi astuivat vastaan. Samassa hän kuitenkin tunsi miehet ja kävi\nkesyksi ja antoi isän pitää hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. Tommin\nhän sulki syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta. Tommi olikin\nsilloin niin pienikasvuinen, että suututti. Hän työnsi serkkua syrjään,\nhäntä hävetti, hän olisi suonut, että Heini olisi tehnyt sen heidän\nollessaan kahdenkesken. Pyörrytti vieläkin, kun sitä ajatteli.\n\nHän antaa sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini katsoo häneen\niloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja Heini on hyvä. Ja Vasarastakin\npitivät pojat.\n\nHelkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon enemmän rahaa kuin\nkolmesataa markkaa. Voisi ostaa kaikenlaista. Vaikkapa pari kravattia.\nOn puute kaikesta. Vaaleat kengätkin olisivat hauskat näin suvella.\n\nKyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä paljon, konsuli\nkyllä on ostanut. Mutta ei yhtään näin hienoa. Raina raukka. Raina on\nonneton. Raina on ollut tyhmä, kun otti kauhean miehen. Raina oli köyhä\nja tahtoi päästä köyhyydestä. Köyhyys ei ole mikään ilo. Eikä sitä\nliioin voi tekemälläkään tehdä miksikään erikoiseksi ansioksi, vaikka\nsedät sitä siksi koettavat. He ovat köyhää ylhäisöä ja ylpeilevät\nsiitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole mikään ilo eikä mikään\nhyve. Hän, Tommi, ainakaan ei tahdo elää köyhänä. Tänään ihminen\nelää ja huomenna voi olla kuolleena. Roskaa! Taivaalla purjehtii jo\nruusunvärinen pilvi. Se on lähetetty partioretkelle. Koko taivaanlaen\nse näkee kuin kämmeneltään. Huomenna lähetetään Heini-serkun\nkihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen. Tai setien\nseulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan käteen.\n\nOlipa onni, ettei hän kenellekään maininnut löytäneensä sormusta, ei\nkapteenillekaan. Kukaan ei tiedä, että se on hänellä. Hauskaa tulee\nolemaan huomenna, kun ne kaikki etsivät.\n\nRainalle ei sitä voi antaa — se asia ei menettele! Olipa hän hullu,\nkun ei heti ymmärtänyt, että Raina asuu tästä pienen matkan päässä.\nTiellä voisivat naiset tavata toisensa ja sitten — niin, sitten sitä\nvasta hukassa oltaisiin. Epäluotettavat ovat myöskin panttilainastot.\nPoliisit nuuskivat niissä alituiseen, ja sedät kyllä panevat poliisit\nliikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.\n\nHitto vie, näyttää koituvan harmia ja vastusta koko sormuksesta. Vähän\nsiitä on hyötyä, jollei sitä saa rahaksi. Pitää nähtävästi matkustaa\ntoiseen kaupunkiin. Mutta jos hän oikein tuntee tuomari-sedän,\nniin tämä ilmoittaa sanomalehdissä ja panee likoon koko vaivaisen\nomaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on valmis myymään\nvaatteet yltään, jos niiksi tulee.\n\nSuorinta lienee sittenkin oikopäätä huomenna antaa sormus Heinille.\nMutta millä ihmeellä sitten maksaa kiväärin?\n\nVihoviimeistä se on tämä köyhyys.\n\nKapteeni lupasi antaa työtä ja ansiota. Kunhan saisi pois koulun.\nPuuttuisi vielä, että Kukko rupeaisi mahtailemaan. No niin,\nhuomenaamulla hän ehtii lukea läpi sen läksyn. Muut kyllä menevät. Se\nse todella puuttuisi. Mutta katsokoon Kukko omia asioitaan. Kukko istuu\nitse niin höllässä. Kukko voi yhtäkkiä joutua kiinni virkavirheestä.\nKukko sairastaa viinatautia. Eikä punainen nenä ole luvallinen\nkoulumiehellä. Setä ehdotti, että heittäisi luvut kesken ja antautuisi\nliikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?\n\nRaina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo punainen kulma,\njoka näkyy tänne. Sinä lupasit nukkua ylhäällä omassa huoneessasi.\nKatso nyt, minun piikani ihana, sinä saat tämän sormuksen...\n\nRaina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla muuta kuin mitä olet.\nTaiteilijaa ei sinussa ole enempää kuin pulskassa nuoressa lehmässä.\nOlisit mikä olet etkä näyttelisi maailmannaista. Ja mikä sinä sitten\nolet? Isäsi taisi maalata lankkuaitoja — mikä ei suinkaan ole mitään\nhalveksittavaa. Mutta tytär ehkä ei silti ole syntynyt taidemaalariksi.\n\nRaina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi nyt kaikenkaltaisia.\nPoikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin, minä, ja kiukkuisin.\n\nOle kiltti, Raina, ehkä saat minun ensimmäisen flammani\nkihlasormuksen...\n\nRoskaa, ilmaa! Ovatko unohtaneet tuoda tänne ylös saippuaa. Saippua\njoutui uimahuoneeseen. Jos lähtisikin yhtäkkiä järveen. Ja unohtaisi\nkaikki, hyvät ja pahat, ikävät ja hauskat. Laskut tulevat jälkeenpäin.\nÄh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. Parasta\nnukkua ja huomenna päättää. Aurinkokin jo nousee. Heinit ja Rainat\nja Annit ja Helmit... Aurinko nousee... Käki... Peipponen... Kukkuu,\nkukkuu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko nousi ja kevään hetkeksi pysähtynyt juhla alkoi jälleen. Ilma\nvärisi taasen lämpöä ja värejä. Maanpinnalla leikkivät valot ja varjot,\npuut ja ruohot avautuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset\ntäyttivät ilollaan maan ja taivaan välin. Lahtikin alkoi elää,\nväreillä ja kuljettaa aaltoja rantaa kohden. Ihmiselämä vain oli vielä\npysähdyksissä. Ei kuulunut kavioiden töminää, ei autojen törähdyksiä,\nei ilmalaivojen pärinää.\n\nVihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea verkkojaan.\nAirojen vikinä soi kuin jonkin linnun hiljainen, yksitoikkoinen laulu.\nTuli toinenkin vene. Se pysähtyi keskelle auringon rusotusta, sieltä\nheitettiin veteen onki, toinen, kolmas.\n\nNyt saattoi kuulla jonkin oven käyvän huviloissa rannalla. Sitten\nhaukahti jossain koira. Sitten alettiin puutarhuriliikkeissä valjastaa\ntorikuormaa.\n\nSinä aamuna sattui Niemenkiven huvilassa se harvinainen tapaus, että\nrouva nukkui. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että äiti heidät\nherätti, luulivat kellon käyvän väärin ja olivat myöhästymäisillään\nkoulusta. Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan,\nkenkiään ja kirjojaan. Hän heräsi syvästä unesta ja joutui herätessään\nkuin maailmaan, josta hän unensa aikana oli ehtinyt vieraantua. Tytöt\ntoruivat toisiaan ja katselivat hiukan pelästyneinä äitiin, joka\nistui vuoteessaan, mustat hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena\nsilmäillen eteensä, ikäänkuin hän olisi silmäillyt omiin ajatuksiinsa.\nOnneksi oli ruoka pöydässä, jokainen sai osansa ja läksi juoksujalan\nmenemään. Tommin askeleet menivät nopeasti salin läpi, hän ei tullut\nkatsomaan äitiä.\n\nLulu sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja tuijotti sieltä\näitiin.\n\n— Äiti... äiti... Mikset sinä puhu? Mikset sinä sano huomenta? Mikset\nsinä nouse ylös? Minä tulen sinne. Oletko suuttunut? Oletko kipeä? Enkö\nminä saa tulla sinne? Kello on puoli kahdeksan... Äiti, käki kukkuu.\nMinä tulen nyt.\n\nÄiti kuuli toki mitä hän sanoi, avasi hänelle peitteensä ja jo puhuikin.\n\n— Minä olen nukkunut, lapseni. En moniin vuosiin ole nukkunut tällä\ntavalla. Se oli aivan kummallista. Kyllä se melkein niin on, että lepo\non samaa kuin taivas.\n\n— Äiti, minä muistin unissani, että Letalla oli kädessä Heinin sormus.\nHän vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset sinä kuule, äiti?\n\nÄiti oli unohtanut sormuksen ja oikeastaan kaikki yksityiskohdat\neilisestä. Hänellä oli vain hämärä tunne siitä, että jotakin\ntuskallista oli tapahtunut hänen ja Tommin välillä. Kun hänen pieni\npoikansa mainitsi sormuksen, muisti hän kaikki.\n\nNiin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan? Että Letta vei\nsormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako äidin pieni poju sen varmasti?\n\n— Muistaa. Kyllä kapteeni-setä on sen ottanut.\n\n— Mutta kun ei lapsi eilen sitä muistanut.\n\n— Minä muistin sen unessa.\n\n— Mutta jos lapsi on nähnyt unta.\n\n— Sitten Tommi on sen ottanut.\n\n— Nyt lapsi puhuu tyhmyyksiä.\n\n— Kysy Tommilta.\n\n— Kuinka äiti sellaista kysyisi. Tommihan oli poissa.\n\n— Niin mutta Tommi tuli juuri ja otti sormuksen maasta.\n\n— Näkikö poju senkin unessa?\n\n— Ei.\n\n— No niin. Ei pidä puhua tyhmyyksiä.\n\n— Kysy Tommilta.\n\n— Mutta lapseni, olisihan Tommi antanut Heinille sormuksen, jos hän\nolisi sen löytänyt.\n\n— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.\n\n— Kyllä Tommi tiesi. Kyllä Tommi tunsi Heinin sormuksen.\n\n— Minä kysyn Tommilta.\n\n— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.\n\n— Tarkoittaako äiti, että minä kysyisin, vai että minä en kysyisi?\n\n— Äiti tarkoittaa sitä mitä äiti sanoo. Sinä et saa kysyä Tommilta\nsellaista.\n\n— Miksen?\n\n— Tommin tulee paha mieli.\n\n— Miksi Tommin tulee paha mieli?\n\n— Äiti selittää sen toisen kerran. Äidillä on jo hyvin kiire.\n\n— Äiti, saako Heini nyt toisen sormuksen?\n\n— Kyllä kai.\n\n— Suuttuuko Heinin sulhanen Heinille?\n\n— Ei.\n\n— Antaako hän rautaisen sormuksen?\n\n— Ei äiti tiedä.\n\n— Jos hän antaa kultaisen sormuksen, niin joku taas sen ottaa.\nRautaista sormusta ei kukaan huoli.\n\n— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.\n\n— Saanko minäkin rautaisen sormuksen?\n\n— Ehkä sinä saat.\n\n— Elämäkö antaa?\n\n— Mitä sinä nyt puhut? Etkö kuullut, että äidillä on jo hyvin kiire.\n\n— Täti sanoi, että elämä antaa rautaisen sormuksen.\n\n— Sanoiko. No, tuleeko äiti auttamaan. Sinä olet jo suuri poika, sinun\ntäytyy tulla toimeen omin neuvoin.\n\n— Äiti, onko Elämä sulhanen?\n\n— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa niihin vastata.\nJahka sinä tulet suureksi, niin sinä näet.\n\n— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se antanut rautaisen\nsormuksen? Pitääkö sitten parsia? Pitääkö kaikkien parsia? Äiti, minä\nen voi mennä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, anna Lulun jäädä kotiin.\n\n— Pitääkö äidin suuttua omalle lapselle, kun lapsi puhuu sellaisia?\nMuistatko mitä isä sanoi, kun sinä tahdoit jäädä kotiin? Hän sanoi,\nettä täytyy voittaa pienet pahoinvoinnit. Anni menee torille, sinä\nmenet Annin kanssa, Anni saattaa lapsen kouluun. Niin käy, kun kysyy\nniin paljon. Ja kun valvoo myöhään. Äiti tulee niin ankaraksi, saat\nnähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.\n\nVihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun ja elämä\nSurpaeusten huvilalla pyrki urhoollisesti vanhoille laduilleen. Kevät\noli sekin heti auringonnoususta tarttunut kiinni siitä, mihin iltakylmä\nsen oli pysähdyttänyt, ja kiiti tuoksuen, laulaen ja kukkien kesäänsä\nkohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.\n\nHiukan kalpeina tulivat ystävättäret yläkerrasta. Heini esiintyi\nkuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että hän jo oli mukaantunut\nkohtaloonsa eikä enää ensinkään odottanut sormuksen löytyvän.\nHänen ei ensinkään tarvinnut tulla onnettomaksi tämän ensimmäisen\nvastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli tämä oikein terveellinen\njohdanto elämään. Luultavasti Halvorin tädit tulevat suuttumaan ja\nvaatimaan kihlauksen purkamista, mutta onneksi hän ei ole kihloissa\nheidän kanssaan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.\n\n— Minä tulen pyytämään, että hän antaa minulle rautaisen sormuksen!\nnauroi Heini. — Totta totisesti. Se teki minuun syvän vaikutuksen, se\nmitä täti sanoi, nimittäin että elämä kihlaa meidät raudalla. Täti,\ntietääkö täti, että se kerrassaan auttoi minut ylös kuilusta. Kukaties\nolisin ollut kuinkakin lapsellinen. Mitäpä me ihmiset tavoittelemme\nkultaa ja helmiä. Elämä on meitä voimakkaampi. On parasta, että heti\nalunpitäen mukaudumme... Täti, Titsia-täti, en minä ole koskaan ennen\nymmärtänyt tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti on kaunis ja hyvä.\nKuinka minä olen kiitollinen. Niin kauan kuin muistan, on täti kutonut\nsukkia ja parsinut sukkia. Ja tädillä on ollut särkyä... Oi, voi,\nelämän rautainen kihlasormus on toki ihana koru, kun sitä kannetaan\ntuolla tavalla, noin arvokkaasti ja suloisesti...\n\nHeinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, joka oli vanhan neidin edessä.\nHän vaikeni, säikähtäen sanatulvaansa. Hän oli puhunut niin paljon\nsen tähden, että hän pelkäsi äänettömyyttä ja omaa heikkouttaan. Lida\nei tänään ollut mikään hyvä toveri, hän piti sormuksen katoamista\npahana enteenä, ja täti, nimittäin Tekla-täti, kulki oudosti omissa\najatuksissaan, ikäänkuin hänkin olisi miettinyt jotakin tuskallista.\nÄänettömyys voi joskus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä tänään\nja puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti vastasi edes\nhymyilyllä. Hän vastasi tänään, hän oli tyyni ja lempeä.\n\n— Olisi parempi, puhui Heini taasen, — jolleivät sedät tänään tulisi.\nOn kuitenkin aivan turhaa etsiä. Eikä sormus enää ole minulle sen\narvoinen kuin eilen. Pidän enemmän rautaisesta sormuksestani... Kun\ntuntee molemmat vanhimmat Surpaeus-veljekset, niin saattaa odottaa,\nettä he todella seulovat mullan. Oi voi, jos saattaisi saada heidät\njärkiinsä. Mutta sitä ei kai voi mikään maan mahti. Täti kulta, eikö\ntäti väsy? Tuossahan on kauhea läpi...\n\nVanha neiti katsoi häneen silmälasiensa yli ja huojutti päätään.\n\n— Työ kuin työ.\n\n— No niin kyllä. Mutta kun minä ajattelen, että täti olisi voinut\nhurmata yleisöä, esittää suuria osia näyttämöllä. Mikä komea kuningatar\ntäti olisi ollut!\n\n— Kuka sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai\nonnellisempaa.\n\n— No niin. Raudalla. Raudalla.\n\nHeinin silmät seurasivat vanhuksen valkoisia käsiä, jotka kääntelivät\nrikkinäisiä sukkapareja. Yhtäkkiä katsahti vanha neiti häneen pitkään.\n\n— Älä estä everstiä ja tuomaria etsimästä sormusta. Sormus ei voi olla\nkaukana. Katsele kaikkia serkkujasi syvälle silmiin — ehkä voit saada\ntietää jotakin.\n\n— Luuleeko täti? Mutta johan minä olen katsellut. Kaikkihan ovat olleet\netsimässä.\n\n— Me Surpaeukset olemme vähän seikkailunhaluisia. Tai me emme ole\noikein rehellisiä.\n\n— Mutta täti! Sehän on kauheaa, mitä täti sanoo.\n\n— Ei se ole niin kauheaa. Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä\nviehättää nähdä, onnistuuko se. Sellainen oli isoisäsi. Hän saattoi\nottaa kultasepän pöydältä kultakellon vain nähdäkseen, saadaanko\nhänet kiinni, onnistuuko seikkailu. Tultuaan ulos heitti hän kellon\npirstaleiksi katuun.\n\nHeini Surpaeus ja hänen tätinsä tuijottivat toisiinsa.\n\n— Minä ymmärrän tämän, sanoi Heini, posket kylminä.\n\n— Ja minä ymmärrän sen niin hyvin, sanoi osaltaan täti ja hymyili.\n\n— Täti, minua pelottaa.\n\n— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia. Tässä työssä ei ole\nmitään houkutuksia.\n\n— Olemmeko me Surpaeukset todella niin huonoja?\n\n— Missä ne hyvät sitten ovat.\n\n— Mutta eihän täti voi tarkoittaa, että joku meistä, kuka hyvänsä,\nolisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen. Esimerkiksi minä! Tai\nGabriel-setä. Tai Tekla-täti. Olisipa se hullunkurista.\n\n— Tekla ei kuulu meihin. Hän ei etsi seikkailua.\n\n— Mutta jos minun isäni esimerkiksi olisi täällä, niin täti arvelee,\nettä hän tulisi kysymykseen.\n\n— Hän voisi tulla kysymykseen.\n\nHeini purskahti nauruun, joka samassa hetkessä jähmettyi irvistykseksi.\n\n— Minun isäni... Minun isäni voisi tulla kysymykseen varkaana! toisteli\nhän soinnuttomasti.\n\nNiin, sanoi vanha neiti armottomana. — Tunnettiinko rehellisempää\nmiestä kuin näiden lasten isä? Hän oli rehellinen. Mutta kukaan ei\ntiedä mitä se hänelle maksoi. Hänessä oli kaksi luonnetta ja toinen\nvartioi aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli\nseikkailunhalu, hänessä oli kunnianhimo. Hän tunsi kiusauksen. Mutta\nhänellä oli tahto kuin teräs. Hän piti veijarin kurissa. Hän ajoi\noman veljensä talosta, hän ajoi luotaan rahan houkutuksen, kunnian\nhoukutuksen... Hän on kuollut ja saattaa levätä rauhassa. Älä sinä\nhuoli näistä mainita kenellekään. Puhuin vain siksi, että aavistaisit,\nkeitä me Surpaeukset olemme.\n\n— Oi täti kuinka minua pelottaa.\n\n— Ehkä sinullakin on luja tahto.\n\n— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. Minun uskallukseni on\nromahtanut.\n\n— Koetetaan nyt joka tapauksessa katsella Surpaeuksia silmiin. Olisi\nhauskaa saada kiinni veijari.\n\nHeini tuijotti ulos laulavaan kevätaamuun ja hänen hengityksensä\nkulki vaivalloisesti. Hänestä tuntui, että hänellä, ihmisellä, ei ole\noikeutta antaa äänensä yhtyä luonnon kevätlauluun. Ihminen on pimeä,\nparempi olisi, että hän olisi mykkäkin... Oi miksi, miksi on näin? Setä\ntaisteli ja taisteli — ja nyt olisi joku hänen lapsistaan kuitenkin\njoutunut onnettomuuteen... Kauheaa — kuka uskaltaa välittää elämän\nuusille ihmisille, elämän ja taipumukset? Oli kuin musta vaate olisi\nlaskeutunut yli auringonpaisteisten kenttien.\n\n— Heini, sanoi vanha neiti, — setäsi tulevat. Anna heidän etsiä.\nOn huvittavaa nähdä, mitä he löytävät ja mitä me löydämme, me\nkaksi. Nämähän ovat pieniä, näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan\nsuuria, kaikkein suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on\npaljon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa. Siellä ne\nristeilevät ja rasteilevat sukujen välillä...\n\nHeinin sielusta pääsi parahduksena:\n\n— Mitä ihminen sitten voi? Ihmisparka...!\n\n— Taistella hän voi... Tai voi yrittää. Yrityksetkin ovat jotakin...\n\nSedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa vaatteissaan,\nniin olivat he nyt pukeutuneet työasuun. Kuluneissa tamineissaan olivat\nhe saapuneet läpi kaupungin ja riidelleet kaiken matkaa. Tämä riita ei\njäänyt portin taakse, vaan jatkui Niemenkiven huvila-alueella.\n\n— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti kymmenenteen\nkertaan veljelleen. — Sinä kuvittelet että tästä tapauksesta voit\nsaada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet nyt panemaan puntarin nenään\ntahdon, jolla sormus on varastettu. Nimittäin edellyttäen, että se on\nvarastettu ja ettemme sitä vielä löydä. Minä, näet, olen vakuuttunut,\nettä sen löydämme. Minua, suoraan sanoen, viehättää panna toimeen\najojahti tämän karkulaisen perään ja minä aion mobilisoida kaikki\nvoimat. Tänään emme syö emmekä juo, vaan etsimme. Minä olen kuin\nkoulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme vangiksi karkulaisen.\nMinä olen valmis julistamaan huvilan piiritystilaan — joka tulee\nsisäpuolelle, ammutaan. Lapio tänne. Seula tänne. Tämä voi tuntua\nlapselliselta ja hullunkuriselta, mutta minä olen pannut päähäni, että\netsin sormuksen ja annan sen naiselle, joka sitä ikävöi. Eilen olimme\ntuomarin kanssa yhtä mieltä. Hän sanoi julistavansa tuhannen markan\npalkinnon sille, joka tuo sormuksen. Nyt hänen päänsä on muuttunut.\nNyt hän kuvittelee, että kaiken tahtomisen yliherra jo on lähettänyt\nhänelle tämän tapauksen ainekseksi hänen suurta viisaudenkirjaansa\nvarten. Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei mitään edellytyksiä\nymmärtämään näitä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin\nporsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin. Mutta sinä olet\nvain saanut päähäsi, että sinun pitää kumota tuomiot ja oikeusistuimet\njollakin omalla järjestelmälläsi. Hän on saanut päähänsä — kuunnelkaa\nnyt kaikki! — että tässä on kysymys varkaudesta, varsin kummallisesta\nvarkaudesta — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää\n— kuunnelkaa tarkoin: että yksi Surpaeus löysi sormuksen nurmesta,\nsiltä paikalta, missä me joimme kahvia, siis suunnilleen tästä. Tämä\nSurpaeus ei heti saanut selville, mitä hänen tahtonsa sillä hetkellä\nvaati. Tämä Surpaeus otti siis sormuksen ja halusi voittaa aikaa.\nHänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, jotka sillä hetkellä lähestyivät\nporttia. Nyt kuljetti ensimmäinen Surpaeus sormuksen portille asti,\nyhä miettien, pitääkö hän sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle\npuolelle teki hänen tahtonsa päätöksen: en huoli sormusta! Tai hän ehkä\npelästyi, ettei voi sormusta kätkeä; joka tapauksessa, joskin siis\nvarsin erilaiset syyt saattoivat aiheuttaa sormuksen poisheittämisen —\nensimmäinen Surpaeus viskasi sormuksen maahan. Tässä näki sen toinen\nSurpaeus ja otti sen heti. Ei ole tunnettua mistä syystä eikä kumpiko\nmyöhemmin paikalle saapuneista Surpaeuksista sen teki. On mahdollista,\nettei varas tietänyt sormuksen kuuluvan tänne. On mahdollista, että\nhän aikoi mennä ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että\nhän aikoi myydä sen omaksi edukseen. On mahdollista, että hän aikoi\npitää sen iloitakseen timanttien hohteesta. On mahdollista, että häntä\nhuvitti nähdä kuinka valpas salapoliisi on. Joka tapauksessa tämä\ntuomari nyt on saanut päähänsä, että Surpaeukset ovat varastaneet —\nsanoo: varastaneet — luutnantin morsiamen sormuksen. Minä sanon, että\nhän on kypsä hullujenhuoneeseen ja ehdotan, että alamme etsiä sormusta.\nKaikki tänne. Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja\nHeini... mikä sinun on? Otatteko hänen houruinhuoneteoriansa tosiksi?\nMinähän kerron ne vain siksi, että nauraisitte niille niinkuin minä\nnauran.\n\nIkäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei keväinen luonto\nole sovelias paikka näiden asioiden pohtimiselle, olivat he vähitellen\nkaikki siirtyneet sisään ja seisoivat Niemenkiven herra-vainajan\nhuoneessa. Kaikki tuijottivat mykkinä ja kalpeina toisiinsa. Ainoastaan\nvanha neiti kulki, sukka pujotettuna käden yli kuin mikäkin pitkä\nhansikas, parsien ja hymyillen.\n\n— Eivät naurunkaan arvoiset ole nämä asiat! toisti eversti, sileäksi\najetut kasvot vääntyneinä johonkin, jonka senkin piti esittää hymyä.\n\n— Kuulkaa nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville, — minä en tahdo,\nettä sormusta etsitään. Se löytyy, jos löytyy. En kuitenkaan enää käytä\nsormusta. En missään tapauksessa.\n\n— Hyvä veljentyttäreni, sanoi nyt vuorostaan tuomari, — Gabriel-setä on\nesittänyt asiat tykkänään väärässä valossa. En tahdo mennä väittämään,\nettä hänen tahtonsa on yhtä huono kuin hänen tekonsa. Minä en ole\nkoskaan väittänyt, että tällaista Surpaeus-varkautta olisi tapahtunut.\nMistä minä voisin tietää sellaisen asian? Mutta olen tahtonut\nedellyttää, että näin olisi tapahtunut, että siis yksi Surpaeus on\nvienyt sormuksen portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä,\nmitä tekee sormuksella. Toinen on siitä ottanut sormuksen, niinikään\nepätietoisena pidättääkö sen itselleen. Nyt on kysymys siitä, miten\nyhteiskunta jakaa oikeutta, jos tapaa sormuksen...\n\n— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö nyt vielä voisi lähteä ulos\netsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me tiedämme, ettet\nsinä usko meitä varkaiksi.\n\n— Etten minä usko meitä varkaiksi — sitä en ole sanonut. Minä uskon\nketä tahansa varkaaksi. Kenen tahansa on voinut tehdä mieli toisen\nomaa. Kateelliset ihmiset ovat kaikki varkaita puhtaan tahdon valossa.\nMe Surpaeukset voimme olla sitä tekomme valossa ehkä enemmän kuin\ntahtomme. Joku meistä on voinut vaikkapa huvin vuoksi ottaa sormuksen\nnähdäkseen, onnistuuko hänen salata tekonsa niin ettei kukaan sitä\nhuomaa. Meidän setä-vainajamme, Fabian Surpaeus, laski kerran\nliikkeelle huhun, että Gabriel Surpaeus — nuori luutnantti silloin —\non kihloissa jonkun Brita Karolina Månstrålen kanssa. Muutaman viikon\nperästä Gabriel saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa tämä\nsyyttää häntä törkeästä kunnianloukkauksesta. Hänen ainoan tyttärensä\nAnna Auroran kihlaus oli huhun johdosta purettu. Mutta Fabian Surpaeus\noli laskenut linnun lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin\niloinen mies ja hänen oli niin ikävä, että hän teki juttuja. Olen\nvain kertonut tämän todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää\ntaskuunsa kauniin sormuksen. Mutta tuon teoriani taas rakensin aivan\ntuulesta temmaten ja vain siksi, että se mielestäni voisi olla hyvä\nlähtökohta.\n\nKaikki seisoivat hetken vaiti, voidakseen selvittää itselleen, mikä ero\noli Mikael-sedän tuulesta temmatun teorian ja olettamuksen välillä,\njota hän ei ollut lausunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli\nmainittu, tuntui oudosti ilmassa.\n\n— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen kääntää kaikki leikiksi,\n— ole sormuksesta ollut sellaista harmia kuin tästä. Minä pyydän\npyytämällä, ettei siitä enää puhuta eikä etsitä. Kyllä minä sovin\nasiasta sulhaseni kanssa. Ja hänen tätinsä minä sovitan heidätkin.\nMinä vakuutan, että jos sormus löytyisikin, niin minä en sitä tule\nkäyttämään. Minä... minä... lahjoitan sen vaikkapa museoon!\n\nHuoneessa kajahti vapauttava nauru. Heinin herttainen järkevyys\ntunnustettiin joka taholla. Hänen pyyntöään ei kuitenkaan kukaan\nkuunnellut.\n\n— Jos Enok Surpaeus sittenkin olisi löytänyt sormuksen, sanoi\nNiemenkiven rouva.\n\n— Kysyköön häneltä Tommi, hehän nyt ovat ylimmät ystävät! huomautti\nyhteen kyytiin Lida.\n\n— Mutta entä jos Tommi itse on ottanut sormuksen.\n\nPuna kohosi Tommin äidin kasvoille.\n\n— Mikael-setä, sinä varmaan et tahdo puhua niin rumasti kuin puhut.\nJos kapteeni tai literatööri, tai mikä hän nyt lienee, on löytänyt\nsormuksen, niin ei hän ole tietänyt kenen se on. Mutta Tommi toki\ntunsi Heinin sormuksen. Te olette sentään kaikki hyvin sairasta väkeä,\nte Surpaeukset. En tiedä, miten en sitä ennen niin huomannut. Ehkäpä\nveli-vainajanne tahto ja tarmo varjeli teitä kaikkia. Nyt minä yhtäkkiä\nnäen, että te vain erittelette ja erittelette ja rakentelette teorioja.\nMinun lapseni ovat toki tähän asti olleet epäilystenne ulkopuolella,\nmutta...\n\nÄiti ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui kurkkuun. Hänen silmiinsä ei\nkuitenkaan tullut kyyneltäkään. Kaikki hätääntyivät ja vakuuttelivat,\netteivät olleet tarkoittaneet mitään. Ei yhtään mitään.\n\n— Mutta Tekla, koetti tuomari välittää, — aika on paha. Kaikki\nkokoontuu yhtaikaa lastesi tielle: isän kuolema, sodan poikkeustila ja\nsen jälkeinen sekasorto... Olisi toista, jos isä olisi saanut elää...\n\n— Ettekö te sitten käsitä, että hänen muistoaan te tässä ennen kaikkea\nhäpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus ja hänen silmänsä kipinöivät\nsuuttumusta. — Häntä hänen lapsissaan juuri puolustan.\n\n— Tekla, Tekla, veren perinnöt hyppäävät mielellään sukupolvien yli ja\nilmaantuvat hyvienkin ihmisten lapsissa.\n\n— Mutta nämä lapset ovat toki myöskin minun lapsiani ja minun sukuni on\naina ollut tervettä. Minä en enää tahdo kuulla tästä asiasta enempää.\nKaiken päivää te vuoronperään olette solvanneet minua ja vainajaa.\nMinä menen itse Enok Surpaeuksen luo ja otan häneltä sormuksen, jos se\nhänellä on. En minä toki osannut aavistaa, että me kaikki jouduimme\nnäin aivan neuvottomiksi, kun hänet meiltä otettiin. Hän piti pystyssä\nmeidät kaikki, hän piti kurissa intohimot ja pyyteet. Tahdollaan hän\nsen teki. Mutta tahtoa on minullakin, sen minä näytän.\n\nTekla Surpaeus jätti huoneen. Hän oli puhuessaan ikäänkuin kasvanut ja\nhänen käyntinsä oli terästä, kun hän asteli. Jotakin hänen tarmostaan\nsiirtyi muihinkin. Kaikki nousivat ja yrittivät ryhtyä johonkin, eivät\nvain tietäneet mihin. Kaikki puhuivat yhtaikaa.\n\n— No niin, nyt on asia selvä: hän menee Enokin luo. Jos sormus on\nhänellä, niin hän sen kyllä tuo. Sen hän oli näköinen.\n\n— On tässä nyt tahtoa muillakin. Kunnioitan suuresti Tankerien sukua,\nmutta kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat joka suvulla. Mutta\nTekla Tanker on oikeassa: me jäimme tuuliajolle, kun Hugo-veljemme\nkuoli. Hän todella piti kaikki kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa\nvannoa, että jos hän olisi ollut tuolla lehmusten alla mukana, niin ei\nHeinin sormus ikinä olisi kadonnut — nimittäin se olisi heti löytynyt.\nNiin paljon merkitsee yksi tahto.\n\nEverstin tätä lausuessa oli tuomari Mikael noussut ylös. Ja ikäänkuin\nhän olisi nähnyt edessään tahdon ruumiillistuneena kuvassa, joka\nesitti hänen poismennyttä veljeään ja jota aurinko valaisi, ojensi hän\nkätensä sitä kohden. Hän teki päällään everstille merkin, että tämä\nvaikenisi. Ja eversti ymmärsi hänet. He olivat kaikki sekasortonsa\nhädässä mananneet paikalle sitä, jota he pelastajana tarvitsivat:\nTahtoa, sellaisen jommoisena se saattaa olla ihmisessä. Ja he tunsivat,\nettä jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki hämärä lakkaisi, kaikki\nsekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi puhtaus. Ihmiskunta paranisi.\nKirkastuksen hetki oli pian ohi. Sen vaikutus teki kuitenkin työtään\njokaisen mielessä. Tuomari alkoi ensinnä puhua. Hän puhui hiljaa,\nikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.\n\n— Veli-vainajammekin tähden täytyy meidän jälkeenjääneiden ryhtyä\nkehittämään tahtoamme. Meidän sukumme menee muuten rappiolle. Hugon\nlapset voivat joutua sinne missä Enok Surpaeus on. Tämä sormus-asia voi\nnäyttää pieneltä asialta, mutta se näyttää olevan annettu meille, jotta\nme näkisimme asemamme ja tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Sanokaa\nnyt jotakin, te muutkin, että minä tietäisin, mitä te ajattelette.\n\n— Mitäpä tähän sitten lisää, sanoi eversti, — tahtoprobleemiahan sinä\nikäsi olet hautonut, kukapa siitä voisi saarnata niinkuin sinä. Jollei\nihminen käytä tahtoaan ohjanaan, niin hän on kuin vene ilman peräsintä,\nse on tunnettu asia. Ehkäpä sinun viisaudenkirjasi todella voi saada\ntästä kihlasormustapauksesta joitakin lisiä. Se olisi toivottavaa.\nEhdotan, että heti lähdemme etsimään sormusta. Minusta tämä sormus jo\nalkaa käydä suorastaan kohtalokkaaksi, tai kuinka minä sanoisin. Jokin\nnoitakappale se on, jonka kautta aina tulee esiin uusia seikkoja. Kyllä\nvain kannattaa seuloa maa. Ja sitten museoon luutnantti Vasaran äidin\ntaikasormus. Ehdotan, että kaikki lähdemme.\n\n— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa hymyillyt. Sano\njotakin.\n\n— Muistelin vain, että Kristus käytti sanoja: minä tahdon, ole puhdas...\n\n— Niin, niin... »Minä tahdon: ole puhdas...» Mitä sanotte te tytöt,\nHeini ja Lida.\n\n— Minun on taas hyvä olla, sanoi Heini.\n\n— Ja sinä Lida?\n\n— Kaikki on jo sanottu...\n\nEversti kulki kopistellen ovea kohden, ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi\nhävennyt tätä tunteellisuutta.\n\n— Jos vieraat ihmiset kuulisivat mitä me puhumme niin he sanoisivat\nmeitä hulluiksi.\n\nHe seurasivat kaikki häntä ulos auringonpaisteeseen. Valo tuntui niin\nvoimakkaalta, että pyörrytti. Katseet maahan tähdäten tulivat he\nnyt lehmusten alle, missä nuori ruoho oli poljettuna ja enimmäkseen\nnyhdettynä ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden\nmukaan. Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina\nkäytettiin lapiota ja haravaa. Otettiin lukuun, että kadonnut esine\non voinut sinkoutua syrjään, ja laajennettiin tutkittavaa aluetta.\nJokin kulkija pysähtyi taasen portin taakse ja kysyi, onko sormus jo\nlöydetty. Hän oli eilen ollut täällä, kun se hukkui. Hän sai kuulla,\nettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä\nlöydettäisiin ja läksi tiehensä. Mentiin portin tuolle puolen ja\nhaettiin vielä sieltäkin. Ei kukaan enää uskonut sormuksen löytymiseen,\nhaettiin vain tottumuksesta. Itse asiassa tuntui niistä viidestä\nihmisestä, jotka olivat eilisillan ja tämän aamun hakeneet sormusta,\nettä heidän tästä puoleen aina tulee kulkea näin katse tähdättynä\nmaahan ja sieltä etsiä jotain kiiltävää esinettä, jonka löytämisestä\nriippuu kokonaisen suvun kohtalo, niin tottuneet he olivat maahan\ntuijottamiseen.\n\nNo niin, sormusta ei löytynyt, mikäpä siinä auttoi. Kaikki olivat jo\nniin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei kukaan enää surrut menetystä.\nKun Gabriel-setä vielä puhui tuhannen markan palkinnon julistamisesta\nlöytäjälle, tai salapoliiseista, jotka hän aikoi panna liikkeelle niin\nhänelle vain hyväntahtoisesti hymähdettiin.\n\n— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no nehän tässä vielä puuttuvat. Sitten\nmeillä onkin valmiina koko detektiiviromaani.\n\n— Setä kulta, jätetään jo, pyyteli Heini. — Nauravat pahanpäiväisesti,\npoliisit tarkoitan, ja muutkin ihmiset nauravat.\n\n— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — kunhan he ovat poliisikoirilla\nhakeneet ja nuuskineet, voin nukkua rauhassa. Minä menen täältä suoraan\netsivään.\n\n— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna. — He tulevat\nkyllä tänne.\n\nNiemenkiven emäntä alkoi väsyä. Hänen oli vaikea jaksaa ruokapöydässä\nja hänen oli vaikea tietää, että etsivät puolen tunnin päästä ovat\ntäällä. Hän odotti vain hetkeä, jolloin kaikki vieraat olisivat menneet\nja hän saisi jäädä yksin. Hän tarvitsi hiukan aikaa ennen Tommin\ntuloa. Hänen täytyi saada rauhassa punnita, miten puhuttelisi poikaa.\nAsia oli pelottavan arka. Varomattomalla sanalla saattoi menettää\nkaikki. Askarrellessaan keittiössä ja ruokapöydässä hän yhtämittaa\npunnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, kaikki mitä oli tullut\nilmi Surpaeusten perheestä sekä ne häpeälliset luulot, joita oli\nkohdistettu Tommiin itseensä. Vai alkaisiko hän puhua Enok-sedästä,\nolisiko parempi, että hän menisi puhumaan lankonsa kanssa vai antaisiko\nhän tehtävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita suunnitellessa,\nkaiken aikaa se tunne, että hän paljain käsin kaiveli inhottavassa\nlikaläjässä. Mutta hän ei päässyt siitä. Niin oli hänen jännityksensä\nkipeässä pingoituksessa, ettei häneen koskenut se outo tapauskaan,\njoka sinä päivänä sattui, juuri aamiaista syödessä. Tämä tapaus tuotti\nmiltei lievennystä.\n\nSoitettiin ja kysyttiin, onko huvila myytävänä. Jokin asianajaja\n— hän ei kuullut nimeä — soitti. Hän sanoi, että on. Koska se on\nvapaa? Niin, koska tahansa, sitä eivät he olleet vielä niin tarkkaan\npäättäneet. Jahka vain ehtii saada uuden asunnon. Ja hinta? Niin, alle\nviidensadantuhannen ei sitä voi myydä. No mitä kaikkea siihen sitten\nkuuluu? Tekla Surpaeus luetteli kylmästi huoneet, saunat, lavat,\nomenapuut, kaikki mikä oli kuulunut heidän pyhitettyyn alueeseensa ja\nmitä oli säilytetty vierailta silmiltä. Asianajaja lupasi rouvansa\nkanssa tulla katsomaan.\n\nKun rouva Surpaeus laski torven kädestään, hän tuskin käsitti, mitä\noli tapahtunut. Hänestä tuntui miltei siltä kuin silloin, kun hän\npalasi kotiin miehensä hautajaisista. Jotain outoa, peruuttamatonta oli\ntapahtunut. Hän oli jo kaupannut kotiaan, lastensa kotia. Ja koira,\nsekin tuli siihen kuin käskettynä tuomaan kuonoaan hänen polvelleen\nja sanomaan, miten kodittomaksi se jäisi. Mutta mitäpä tämä kaikki\nmerkitsi sen häpeän rinnalla, millä häntä ja hänen lapsiaan äsken oli\nviskelty. Ei mitään.\n\nSalapoliisitkin tulivat. Hän kuuli, kulkiessaan edestakaisin\naskareissaan, miten tapausten koko kulku toistettiin juurta jaksain.\nEverstin ja tuomarin mukana kulki nyt lehmusryhmän ja portin väliä\nkaksi laihaa köyhästi puettua nuorta miestä, likaiset kaulaliinat\nhuonosti solmittuina ja kaulukset hiestä lionneina. He saivat kuulla,\nettä entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja joka\nitse oli kutsunut itseään literatööriksi, yhdessä talon nuoren herran,\nlyseolaisen Tommi Surpaeuksen kanssa oli tullut portille juuri silloin,\nkun sormus hukkui. Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen\nepäiltiin kuljettavan spriitä laivalla kaupunkiin, vaikkei häntä\nollut koskaan saatu kiinni. Se poika ei pelännyt myrskyä eikä itse\npiruakaan. Setä Mikael tuli pyytämään kälyltään kahvia miehille, jotka\nkuuleman mukaan olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun Tekla-rouva\nomakätisesti kantoi kahvin ruokasaliin, missä asioita pohdittiin,\nkysyttiin häneltäkin jotakin. Hän sanoi tyttäriltään ja pojaltaan\nkuulleensa, että herra Enok Surpaeus seurusteli naapurihuvilassa\nkonsuli Laxilla. Hän oli tullut sinne ilmoituksia keräämään. Silloin\nmiehet innostuneina nyökkäsivät päätään: sama mies, sama mies... niin,\nhänhän se oli ollut autossa silloin, kun tässä hiljan kuljetettiin\nmoottoriveneestä spriitä kaupunkiin. Kyllä se oli ollut hän. Miehet\nantoivat paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä\nhuomautti, että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla kysymykseen.\nJa niin nousivat miehet pyöriensä selkään ja jättivät talon.\n\nMuutkin lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan,\njotka olivat jääneet tekemättä. Niitä oli kerääntynyt niin paljon,\nettei tietänyt mistä alkaa, sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko\npuutarhasta. Puutarha se sitten aina oli, joka sai jäädä. Tänä vuonna\nse tulee olemaan huonossa kunnossa.\n\nMitä — oliko hän luvannut myydä huvilan? Asianajaja oli luvannut tulla\nrouvansa kanssa katsomaan. Se merkitsi sitä, että pitäisi jättää\ntämä kaikki! Mutta eihän nyt saa asuntoja mistään. Tai saa suurella\nrahalla, mutta mistä ne suuret rahat ottaa, kun juuri velkojen tähden\npitää myydä koti. Hänestä tuntui yhtäkkiä hullutukselta kaikki tyynni.\nMinne hän joutuu lasten kanssa? Turhaa syyttää lapsia — heillä on\nkaupungissa koulun tähden mukavampi ja silloin joutuvat he kesiksi\nmaalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan tunne maaseutua. Ei, siitä\nei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — hän ei kuitenkaan\nosta. Ja silloin on hän, äiti, tehnyt voitavansa.\n\nOhoo, Tekla Tanker — mitä oikeastaan tahdot, myydäkö vai eikö myydä?\nOletko sinä todella halunnut myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko\nsukusi on niin tervettä ja rehellistä? Toisen kerran, toisen kerran\najatellaan sitä asiaa. Nyt täytyy saada talo järjestykseen. Vieraat\ntietysti tahtovat nähdä joka nurkan.\n\nTommi, Tommi. Pian tulee Tommi. Hyvä Jumala, miten on meneteltävä?\nJos poika aavistaa, että häntä epäillään tai vakoillaan, niin hän\ntaipumattomasti asettuu vastakynteen. Kuitenkin täytyy hänen saada\nkaikki tietää. Ehkä hetki antaa oikean sävelen, sen josta pitää alkaa.\nTäytyy antaa kaiken käydä niinkuin käy. Joko hän voittaa Tommin tai hän\nkadottaa hänet. Kaikki käy aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin\npian ohi, ilot, kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.\n\nHänellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt huomata mitään keväästä.\nOlisi yhtä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla\nvalmista, laukesi jännitys ja hän huomasi, että joku viime vuoden\norvokki oli avannut kukkansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä\nläpi jäiden ja kohotti nyt päivää kohti hehkuvan sinisen terän.\nSuloinen sininen kukka. Niin pitää ihmisenkin kestää. Läpi lumen ja\njään säilyttää väriloistonsa ja ilonsa. Suloinen, suloinen kukka, mikä\nsaarnaaja sinä olit!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe sattuivat kaikki tulemaan yhtaikaa portille: asianajajan auto, Heini\nja kaikki Niemenkiven lapset, niihin luettuna Tommi. He puhelivat ja\nnauroivat. Asianajajan herrasväen yritti käydä huonosti, mutta äiti\nehti hätään. Kun herra ilmoitti tulevansa katsomaan huvilaa, joka oli\nmyytävänä, niin sanoi Tommi kopeasti, ettei täällä mitään sellaista\nhuvilaa ole. Ei tämä Niemenkivi ole myytävänä. Äiti tuli miltei nöyrän\nkohteliaana ja läksi opastamaan vieraita. Hänen täytyi pelätä lasten\npuolesta: he puhelivat jälkijoukossa meluten ja kaikkea muuta kuin\nkohteliaasti. Sanoiko Tommi jotakin tungettelijoista?\n\nKaikki näytti äiti vieraalle herrasväelle, isän huoneesta lähtien\nkeittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vieraat kysyivät, ovatko huoneet\nlämpöiset, ja suunnittelivat, mitkä muutokset olisivat tarpeen. Paljon\nkorjauksia tämä tulikin vaatimaan. Sitten nousi kysymys hinnasta.\nOlipa siinä hintaa. Oliko tämä todella tullut maksamaan niin paljon?\nVesijohto oli tehty sodan jälkeen vasta. Ja kasvihuone niinikään.\nPuutarhakin oli vienyt paljon päivätöitä. Niin, saattoi olla, mutta\nniin paljon eivät he luultavasti haluaisi maksaa, vaan katselisivat\nvielä. Huviloita oli nykyään myytävänä aika paljon ja tänne oli kulku\nmuutenkin niin hankala.\n\nKun he menivät ja kumarsivat hyvästiksi, vastasivat kaikki muut — Tommi\nvain tuskin taivutti päätään.\n\n— Että sinä, äiti, voit antaa näiden vieraiden ihmisten tunkea meidän\nkotiimme. Olen sanonut sinulle, että voit olla levollinen. Me tulemme\ntoimeen. Mitä luulet, että isä tästä sanoisi?\n\nHän pauhasi ja viskeli pöytään vuoroin sanomalehteä, joka sattui\nhänen tielleen, vuoroin jotakin muuta mikä käteen osui. Heini riensi\nvälittämään sovintoa ja kertoi iloisesti kotona olleille, että he\nolivat tavanneet raitiovaunuissa ja oli ollut niin hauskaa.\n\n— Kas, tietääkö täti, minä olin yhteen aikaan hiukan rakastunut tähän\nTommiin. Surin sitä kovasti, että olin niin vanha ja että hän oli\nminun serkkuni, sillä minä olin kuullut, etteivät serkukset voi mennä\nnaimisiin.\n\n— No mutta, huudahti Tommi, — minäkin olin rakastunut sinuun! Olisiko\nse nyt liian myöhäistä? Nykyään varmaan ei katsota sopimattomaksi, jos\nserkut menevät naimisiin.\n\n— Niin, mutta mehän emme enää ole rakastuneet! Minähän olen kihloissa.\n\nHeini tuli ehdottomasti tätä lausuessa peittäneeksi hameensa poimuihin\nkäden, missä sormus oli ollut.\n\nKukaan ei maininnut sormusta. Kaikki välttivät koskettamasta tähän\naiheeseen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella sitä onnellista\nhilpeää miltä, joka vihdoinkin oli pitkien itkujen ja hankausten\nperästä saatu taloon. Puhuttiin vapaussodasta ja Halvor Vasarasta.\nHeini kertoi punastuen ja onnellisena hymyillen heidän kohtaamisestaan\nmetsässä. Tommi kertoi hänkin muistelmansa yhteisistä hetkistä\nluutnantin kanssa. Puheltiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi\nkysyi, saisiko hän tulla Niemeen metsästämään. Laxillahan se oli se\nkaunis nuori rouva. Kuinka hän oli ottanut sellaisen ikävän miehen?\nEikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. Mutta nykyäänhän\njoka talossa keitettiin kotitarve. Mitä menivät säätämään sellaisia\nlakeja. Ei koskaan oltu juotu niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini\nserkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea\nihanteellinen kristillissiveellinen maalaisserkku. Entä luutnantti\nVasara? Sotaväki maassa, alkaen upseeristosta, ei sylkenyt lasiin,\nniinkuin sitä hiukan karkeasti sanottiin. Totta puhuen ei Heini ollut\nottanut selvää sulhasensa kannasta tässä asiassa. Hyvä. Siis ei\nkuitenkaan niin aivan fanaattinen.\n\nSe oli sellaista hiukan ivalla ryyditettyä keskustelua, josta ei\nmyöskään puuttunut se pienen pieni määrä mielistelyä, joka usein\njää ihmisten suhteeseen, kun he joskus ovat olleet rakastuneet.\nAterialla olivat vanhemmatkin ihmiset läsnä ja silloin ei tämä sävy\nluonnollisesti enää menetellyt. Puhuttiin Tommin kivääristä ja Niemen\nmetsästysmaista. Heini oli oppinut ampumaan, nainen tarvitsi sitä\nnykyaikana. Lida päätti hänkin oppia ampumaan. Ja pikkutytöt tietysti\nmyöskin.\n\n— Minun kiväärilläni vain ei kukaan saa ampua, ei yhtä laukausta, sanoi\nTommi.\n\n— Oletko sinä edes sen maksanut? huomautti siihen närkästyneenä Hertta.\n\nTommi valahti punaiseksi.\n\n— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi hän suuttuneena.\n\n— Millä sinä sen maksat? jatkoi sisar itsepintaisesti. — Meillä on nyt\nniin huonot afäärit.\n\n— Enkö minäkään saa ampua kiväärilläsi? kysyi Heini, joka tunsi\nkallisarvoisen hyvän mielialan taasen joutuneen vaaraan.\n\n— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa maahan.\n\nNyt kysyi äiti Enok-sedän osoitetta. Tommi tuli hiukan levottomaksi\neikä tahtonut sitä sanoa.\n\n— Sinä menet ja sanot hänelle, ettet salli minun seurustella hänen\nkanssaan.\n\n— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain muuta asiaa.\n\n— Mitä asiaa?\n\n— Jotain pientä vain.\n\n— No etkö nyt voi sitä sanoa.\n\n— Sanon sen toisen kerran. Ei se ole mitään vaarallista. Tietysti sinä\nseurustelet kenen kanssa tahdot, lapseni. Tiedän, että valitset seurasi\nhyvin.\n\n— Sitä minä nyt en tiedä. Onhan sitä kaikenlaista seuraa nykyaikana.\nMutta eikö se ole hyväksikin? Maailma ei ole mikään luostari, missä\nistuu pelkkiä pyhimyksiä. Mutta mitä kummaa te kaikki katsotte minuun?\nOvatko minun kasvoni noessa? Mitä tämä merkitsee?\n\n— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua on hauska katsella.\n\n— Luuletko sinä minun uskovan imarteluja, Heini serkku!\n\n— Minä vakuutan sinulle...\n\n— Tommi, sanoi nyt kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen haarukan\npystyyn pöytää vasten, — Tommi, sinäkö otit Heinin kihlasormuksen?\n\nHuoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen surinan.\nTommikin oli aivan vaiti. Menikö hän noin valkoiseksi vai auringon\nvaloko teki, että hän näytti kovin kalpealta?\n\n— Mitä sinä puhut? sanoi hän vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä minä\nolisin sen ottanut? Minähän en ollut täällä.\n\n— Sinä tulit juuri silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.\n\n— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.\n\n— Sitten Enok-setä on sen ottanut, jatkoi lapsi.\n\n— Ahaa. Ja sitä varten äiti aikoo mennä häntä tapaamaan. Voithan mennä.\nMutta turha matka se on. Tunnusta, äiti, sitä varten olet kysynyt hänen\nosoitettaan.\n\n‒ Niin olen.\n\n‒ Mutta olettepa te ihmeellisiä, pauhasi Tommi jälleen ja rypisti\nsalvettinsa keräksi vierelleen, — nyt teidän täytyy etsiä syyllisiä\nmeistä, jotka emme ensinkään olleet täällä.\n\nNyt tulistui Heini.\n\n— Joko me taas olemme joutuneet tähän aiheeseen! Eikö minulle jo\nluvattu, että se jätetään. Tuo sormus ei liikuta minua enää vähääkään.\nEhkä sen joku löytää puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon.\nToivon sitä hartaasti...\n\n— Heini! huudahti Tommi ja nosti maitolasinsa, — olet suurenmoinen\ntyttö! Noin pitää puhua. Sinä et ole pikkumainen. Onko todella liian\nmyöhäistä? Minä rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella yhtään ikävöi\nsormustasi, etkö yhtään?\n\n— En, en yhtään. En kantaisi sitä enää, vaikka se tuossa paikassa\nannettaisiin minulle.\n\n— Älä hulluttele: jos minä ottaisin sen taskustani ja antaisin\nauringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä ojentaisit kätesi\nja panisit sen sormeesi ja vartioisit paremmin kuin tähän asti.\n\nHeini kävi yhtäkkiä vakavaksi.\n\n— En. Minä olen sen päättänyt.\n\nMieliala, joka äsken oli keventynyt, kävi taasen tukalaksi. Tommi pyysi\nanteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli äitinsä tuolin taakse ja laski\nkätensä hänen olalleen.\n\n— Minun täytyy mennä erään toverin luo. Mutta ethän valvo. Ethän?\nLupaathan sen. Tulen ajoissa kotiin.\n\nÄiti nyökkäsi hymyillen päätään eikä sanonut mitään. Kun Tommi oli\nmennyt, katsahti häneen vanha täti yli pöydän. Äiti loi närkästyneenä\nsilmänsä alas ja nousi.\n\nHän on ottanut sormuksen, ajatteli hän neuvottomana. Kaikki jäljet\njohtavat häneen. Mutta miksi hän on sen tehnyt — sitä ei voi käsittää,\nsiinä ei ole mitään järkeä. Äiti ei ollut suuttunut eikä hän ollut edes\nonnetonkaan. Hän oli ainoastaan hämmästynyt. Mutta se ei sittenkään ole\nmahdollista. Kyllä se sittenkin on kapteeni, vaikkei Tommi tahdo sitä\ntunnustaa.\n\nNiin, niin se onkin! Tommi tahtoi suojella kapteenia, siksi hän kävi\nlevottomaksi. Aivan varmaan se on niin. Sehän on selvää, kuinka ei se\nheti johtunut mieleen? No niin, huomenna pannaan kapteeni kovalle.\nMutta Tommi on tietysti tänään juossut häntä varoittamaan. Tyhmää että\nsormuksesta tuli puhe. Vähät sentään siitä. Pääasia on, ettei Tommilla\nole tässä oudossa varkausjutussa mitään osaa. Hänellä ei ole, ei\nole, ei ole! Kuinka hänelle saattoi sellainen johtua joskus mieleen.\nSurpaeukset luulevat tuntevansa sukuluonteensa. Ehkä tuntevatkin. Ja\ntuntevatkin omituisesti. Mutta Tommissa on myöskin Tankeria. Kaikki käy\nkuitenkin lopulta hyvin. Jahka hän huomenna tapaa kapteenin, niin tämä\nikävä sormus juttu vihdoinkin saa selvityksensä.\n\nYö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja hänen ajatuksensa harhailivat\nvaarallisilla teillä. Hän oli levoton Tommista. Kodin kohtalo\nNiemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli\nensimmäinen. Tommi oli hänelle rakkain, rakkaampi kuin kaikki muut!\nSaattoi olla väärin rakastaa yhtä enemmän kuin muita, mutta niin se\noli. Hän oli levoton Tommin opinnoista — poika ei enää milloinkaan\nlukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. Hän oli\nlevoton Tommin ystävä- ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin\nelämää, joka oli jäänyt vaille nuoruutta.\n\nTänä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin eilen ja silloin\nnäytti kaikki taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla kuitenkaan\nei ollut osaa ja se jo oli suuri lievennys.\n\nSe äidille kuitenkin selveni, että hänen jossakin muodossa täytyi puhua\npoikansa kanssa asioista, jotka painoivat hänen mieltään. Mutta miten?\n\nAamulla oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti ja poika\nehtivät vaihtaa vain hätäisesti tervehdyksen.\n\nTuskin olivat lapset ehtineet pois, kun etsivät polkupyörillään\nsaapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja pantuaan merkille, että\novet olivat kiinni ja ettei huoneessa ollut ketään asiaankuulumatonta,\nsyntyi seuraava keskustelu.\n\n— Eivätkö molemmat vanhat herrat asukaan täällä?\n\n— Eivät. Mutta he tulevat kyllä tänään, minä kerron heille tarkalleen\nkaikki.\n\n— Kiitoksia vain. Kyllä kai sentään on parempi, että puhumme heille\nitselleen.\n\n— Niinkuin tahdotte. Kyllä minä annan osoitteen. Mutta onko sitten nyt\njo saatu selville jotakin?\n\n— On kyllä. Koskahan herroja voisi tavoitella kotoa?\n\n— Minä olen heidän sisarensa. Kyllä minä kerron heille.\n\n— Niin, mutta... Kas, hm... herrat puhuivat palkinnosta, jos asia\nsaataisiin selville. Tuhannesta markasta oli puhe.\n\n— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos herrat ovat luvanneet,\nvoitte olla huoleti. Mitä sitten on käynyt selville?\n\nHerrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin\ntietonsa. Viisaasti ja viekkaasti hymyillen sanoi toinen:\n\n— No, kai me nyt voimme luottaa.\n\nSilloin otti pienempi miehistä taskustaan Heinin kihlasormuksen ja\nasetti sen pöydälle rouva Surpaeuksen eteen.\n\nSe oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja ympärillä seppel\npieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus, sama jota he kaikki\nolivat epätoivoissaan etsineet. Rouva Surpaeus tuijotti siihen\ntuijottamistaan, uskaltamatta siihen kajota, ikäänkuin hän olisi\npelännyt sen häviävän jos siihen kosketti. Miehet nauttivat\nsilminnähtävästi hänen hämmästyksestään ja täyttivät pitkän\näänettömyyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. Vihdoin\nviimein tarttui rouva Surpaeus sormukseen ja jäi pitelemään kättään sen\nympärillä kuin lintua, joka on saatu kiinni.\n\n— Mutta mistä te olette tämän löytäneet?\n\n— Me saimme sen erään kahvilan tarjoilijattarelta, joka oli eilen\nillalla saanut sen nuorelta herra Surpaeukselta.\n\n— Nuorelta? Oletteko varma siitä, ettei se ollut se vanha herra, joka\npoikani kanssa kävi täällä toissailtana?\n\n— Tarjoilijatar selitti tarkkaan kaikki merkit. Ja se oli juuri\nsama nuori herra, joka äsken lähellä raitiovaunupysäkkiä tuli meitä\nvastaan. Hän käy usein siinä kahvilassa ja näyttää seurustelevan sen\ntarjoilijattaren kanssa. Sitä kahvilaa on muutenkin pidetty silmällä.\nEikä tätä sormusta ollut helppo saada tänne. Hän oli antanut sen\nneidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut että se on erään köyhän\ntuttavan sormus ja että se pitää myydä niin edullisesta hinnasta kuin\nsuinkin.\n\n— Minkä näköinen tuo nuori herra sitten muka oli?\n\n— Kaunis, kalpea mies, tumma tukka, tummat silmät kalpea puhdas iho,\nsiniset vaatteet, leveä valkoinen paidankaulus, musta kravatti jossa on\nsinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea kravatti...\n\n— Kyllä siinä keksittiin yhtä ja toista ennenkuin neiti tuon sormuksen\nantoi käsistään. Meidän täytyi luvata, että ennen iltaa tuomme sen\ntakaisin, koska nuoriherra voi tulla sitä kysymään. Mutta kyllä he\nsaavat sitä odottaa.\n\nRouva Surpaeus kuunteli miehiä miltei huvitettuna. Onnellisesti\nsuoritetun seikkailun muisto oli lämmittänyt nuoret miehet\nja he puhuivat niinkuin pojat, jotka juuri ovat suorittaneet\nintiaanihuviretken. He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu\nnainen, jonka pojan he ovat saaneet kiinni varkaudesta. He kertoivat\nhänelle kuin satua, kaksinkerroin hauskaa satua sentähden, että se on\nelettyä. Välähdyksittäin rouva Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on\nkysymys rumasta rikoksesta, jonka hänen rakkain lapsensa on tehnyt,\nmutta sitten otti uteliaisuus jälleen hänet valtoihinsa ja hän pyysi\nmiehiä kertomaan kaikki, mitä he tiesivät.\n\nNuoriherra oli entisen perämiehen Enok Surpaeuksen kanssa Niemenkivestä\nlähtenyt konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja herrat\nodottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä, mistä he\npuhuivat, sen verran vain oli saatu selvää, että he keskustelivat\njonkin maatilan tai talon tai huvilan hinnasta. Toinen sanoi, että\nhinta oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin halpa. Sitten\ntuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori Söderin, rakennusmestari\nMahlajan ja vielä kaksi herraa, jotka eivät olleet ennen käyneet\ntalossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja puhui\npuhelimessa jonkun autonkuljettajan kanssa, että hänen piti olla\nklaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittaisiin.\nEntinen perämies Surpaeus oli koko ajan herrain kanssa konsulin\nhuoneessa, mutta nuoriherra meni ylös rouvan luo, jonka jalka oli\nkipeänä niin ettei rouva voinut liikkua. Sitten nuoriherra pian läksi\npois ja meni suoraan kahvilaan. Hän oli ottanut sormuksen taskustaan\nja kysynyt tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja minkä arvoinen\nhän luuli sellaisen olevan. Sitten hän oli kertonut erään sukulaisen\njoka tarvitsi rahaa, pyytäneen myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar\nsitten uskoi heille tämän kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren\nsormessa ja he olivat heti ruvenneet ihailemaan, miten se oli kaunis,\nja hyvin pian oli Fanni kertonut kaikki. Joskus onnistui kaikki niin\npaikalla, ikäänkuin ratas vain olisi tarttunut rattaaseen. Ja monesti\nteki viikkokausia työtä turhaan. Oli erinomaista sekin, että heti kun\ntuo kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko joku\neilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja näkemään sellaista\nja sellaista herraa, niin yksi oli tietänyt sanoa minne päin hän oli\nmennyt. Ja kun poliisi sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen\nperämies Surpaeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti\nniin mainiosti, niin että harvoin sellaista sattuu.\n\nHe läksivät. Rouva Surpaeus avasi itse heille portin ja näki heidän,\nlakkia nostaen, nousevan polkupyörille.\n\nSiinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia siis nyt oli\nselvänä.\n\nEttä syyllinen siis todella oli yksi hänen lapsistaan. Ja kaikkein\nrakkain.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSe ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne\nonnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.\n\nRouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon\nrakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli\ntoisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää\nlievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden\ntuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa,\nkoska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.\n\nJos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta\ntulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että\nolisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt\nkävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta\ntilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen\nmiesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä\nja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa\nvalitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista\npaheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut\naikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä\n— saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä\nmaksoi!\n\nSilmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne\nvoimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei\nkoko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään.\nMitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden\nrinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä\nkuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä\nsiihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä\nmenetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee\nhukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun\nmenetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.\n\nOlisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta\nhän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän\npäätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi\nhän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen\nkoko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän\ntunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut\npaikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa.\nHän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli,\npyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja\nmuiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen\nkätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa,\nmutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa\nkiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli\ntärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä\nkoki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina\ntulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten.\nEnnen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja\nkymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä\nlaki ja kymmenet käskyt riitä.\n\n— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin,\nmiksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin\njaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja\nsanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin\nmenetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy\nkeksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät\nsen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen\nomistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin\nole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää\nhuolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa?\nMutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän\nolisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.\n\nTommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta\nkorjata se! Mutta miten saa hänet siihen?\n\nSormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti\nvoi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!\n\nMitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi\nsormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin,\nettä hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi\ntoisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät\netsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle\nepärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se\nvain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys,\nkun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa\nsilloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja\ntaipumuksineen!\n\n— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä.\nJos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis\nkello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän\nsaisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin\nhuoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu\nauringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan\nlopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet\nvaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos\nkehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi\ntapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin,\nehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani\nenemmän toveri... Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän\nhänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee:\nmiksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa\nkoko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli\ntammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo\nilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset\nolivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä\nmuistaa.\n\nEi, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas\nkoettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee...\n\nMutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!\n\nSinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut\nnimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai\nKohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä,\nettä olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä,\nmiten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle\ntielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja\nohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän\nsitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.\n\nKun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä\non muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö\nniin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa\nseikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään\nkihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä\nomaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin\nkotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on\nasiassa sanomista.\n\nMutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla\nlähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi\nnähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä\nhän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän\nsuoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen\nsen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi\npuhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael\nSurpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se\nmitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi\nhulluksi.\n\nTommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli\nsen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan,\nniin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen\nkanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi\nmeneteltävä.\n\nTai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen\nTommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten\ntekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän\ntekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.\n\nTai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi\nmitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo\näsken selveni.\n\nParannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen\nkautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin\nluonteille saattaa olla, mutta ei tälle.\n\nMitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset\ntulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos\nsaisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella\nlasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia\npukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee\nkotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän\ntodella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin\ntottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole\nenää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on\njossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta,\nettä ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi\nsitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen\naina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi\non nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja\nlapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin\nnuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa,\nettä ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo\nlinnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa\npuolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian\nei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä\njutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä\nmaksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat?\nEhkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä,\nkurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja\nillalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on\npian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret\nsiirtyvät.\n\nJumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän\nja rumuuden.\n\nNo niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa\nsydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet\nkiinni...\n\nMitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli\nsanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa\nkoru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla\npiironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka\nvanhoja kirjeitä.\n\nJos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin\nsurisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin\nvoisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä\nsairastuisinkin!\n\nVai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!\n\nKummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei\nsillä koskaan olisi loppua.\n\nMutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto\nsulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se\non. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.\n\nHe alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti.\nKysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat.\nVihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei\nollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.\n\n— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut\nkokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin\ninhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään.\nMutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje\non lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.\n\nTekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen\nsormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.\n\n— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en\ntiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän\nnyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä\nlukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai\njollei juuri yhteinenkään, mutta... en minä tiedä kuinka minä sanoisin.\n\nRouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne\nsamassa takaisin Heinille.\n\n— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.\n\n— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana.\nTai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken\nvaralta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä\nluen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui\ntoissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun\näitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja\nkaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet\nliikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian\nkaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen,\nannathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti\ntäällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on\nhyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät\nrautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että\ntahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä\nkertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida\nhyväksynyt. Nyt tulee toinen.\n\nTekla Surpaeus keskeytti hänet.\n\n— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo\nlähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit...\n\n— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän\nasian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä\nolen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen.\nEilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne\neiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko,\nmitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille,\nettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on\nsellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin\nhullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten\nme nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas\nHalvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin,\nettä pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän\nikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin\nvanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin.\nOlemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus\nvielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat\ntuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy\nhyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin\npitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta,\nenimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono,\nhuomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.\n\n— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin\nensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä\nlähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.\n\n— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä!\nsanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä\nennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle\nvastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin\nvoin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut\nolevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä\nhuomasin viime yönä, että olen... olen... aivan kelvoton kappale. Tässä\ntulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama.\nTämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor!\nTäällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy,\nei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan\nesine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin\nsaanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt\nsuorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken\niltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu\ntuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli\nkuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se\noli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja\noma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin\nansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta\njollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi\nanteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut,\nsillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja\nkyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis\nlähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää\nensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin\npuhun rehellisyydestä!\n\n— Mutta Heini!\n\nRouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan\nvoihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti\nlukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi\nulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja\navuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli\nhänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden\nsormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että\nhän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja\nkipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän\nmenettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.\n\n— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.\n\nJa hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä\n— miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys.\nHeinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden\näänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt...\n\n— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi.\n— Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo\nsormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus\nehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.\n\n— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen\nonneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä\npuhua.\n\n— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.\n\n— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on\njotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut.\nEnkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu\nmeille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää\nmitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran\ntekevät. Ja mistä ne minua syyttävät... Kunhan Halvor tulisikin tänne.\nMinun täytyy hänet tavata.\n\n— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen,\n— älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään,\nniin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin,\nmitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät,\neikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman\nlauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen\nkuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin,\nettä lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin\nsanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille.\nEikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan\nmuistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri\nnuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat\nitsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta\nmuistathan.\n\n— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään\nkunnollista. Ja siitähän on niin kauan.\n\n— Toissapäivänä.\n\n— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.\n\n— Sanohan nyt nuo sanat.\n\n— No, kyllä minä ne muistan.\n\n— Mutta sano ne ääneen.\n\n— En minä voi. Tietäähän täti ne.\n\n— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun\nvaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä,\nmutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä\nniinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»... Se on\ntotta, se on totta...\n\n— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta\ntuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme...\n\n— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.\n\nRouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti\nsanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja\nhän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä\nkädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.\n\n— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat\nsilmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä\nsen tehdä?\n\n— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.\n\nRouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti\nhäntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria,\nhän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle\nilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen\nsilmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää.\nMyöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin\ntahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan\npeilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut\nja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet\nkasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset\nolivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän\nitse ja täti Tekla Surpaeus.\n\n— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi\ntäti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.\n\nHeini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:\n\n— On.\n\nTäti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä\ntuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken\noli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti\ntunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti\naskarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka\nhän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.\n\nHäneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli\nnäkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta\npidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä\nihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui\nhän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken\naikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti\nkyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:\n\n— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on\nsen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on\ntapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni,\nminun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka\nmikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi.\nHyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä\nminä olen iloinen...\n\n— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.\n\n— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.\n\n— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.\n\n— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.\n\n— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen\nsormuksensa kelpaakaan?\n\nHeini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus\nkarkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei\nollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.\n\n— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en\nminä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan... niin, tietäähän\ntäti miksi. Se on minun kihlasormukseni.\n\n— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi\nrautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se\nkuulu kauniilta?\n\n— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä.\nMiksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän\nparsii ja _paikkaa_...\n\n— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet\nnaimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä\ntoistakymmentä vuotta.\n\n— Onko hän ollut täällä tiellä?\n\n— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei\nsillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn\nhänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.\n\nMutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä,\nhyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta\nkyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota,\njonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet\nanna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole\nkalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä\ntyttönä... Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt\nymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää...\n\nTommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin\nkatsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti\nuutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän\nolisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän\noikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa\nhohtivat suuttumusta.\n\n— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee,\njollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se\njunkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään\nhäpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa... Hän\nistuu sormus taskussa... Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä\nminä hänet läksytän...\n\nRouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan.\nHälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat\npainumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin\nlopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista\nennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille,\neikö niin?\n\nJa ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva\nSurpaeus:\n\n— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin\nhankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin\non niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan\nvain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit.\nTäytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan\nmyydyksi.\n\nHeiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään\nkuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut\nruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään\nniin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja,\njoita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi\nsoimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli\nhävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja\nvaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä\ntai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.\n\nTäti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle,\nystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan\nollut hyvä olla.\n\nEi tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan\nheti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä\nlinnunlaulua ja itkivät.\n\n— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä\ntiedä?\n\nHeini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon\nvälkytellä aarrettaan.\n\n— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää.\nSormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se\nensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se\nnyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät\nkertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei\nelämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet?\nEttekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä.\nVai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus\non rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä\nsinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä.\nToinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille\nvoi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä\nasia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti.\nOtan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle\naivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi,\nkoska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä\nkukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan\nsalapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain.\nHän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla\nmitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä\nja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella\nvoi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä\njälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua\ntuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta\ntullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa\nvain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä\nverran rehellisyyttä on ihmisessä!\n\n— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä\nniskastaan.\n\nMutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui,\nvarsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.\n\n— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin\nja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti\nhyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan\nselkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se\non jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri\nmillilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.\n\n— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla\nei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet\nsaanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä\nsinua sormille.\n\n— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta,\nsanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys\njostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä\nkeksitty nimiä.\n\n— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta\nse kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan\nhengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä\nen pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne.\nMissä äitisi on, Lida?\n\nGabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan\npäivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan\ntotuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo\nkaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen\nnaikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on\nyhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.\n\n— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.\n\nHän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli\nselittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen\nkurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä\nerinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi\nhän hakemaan kälyään.\n\nSuurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä\nläheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi\nkeskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili\nsitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan\nasiaan.\n\n— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken\nyötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän\ntahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki\nolivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin.\nVarsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna.\nPitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä\nsairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään.\nHän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään!\nIsäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat.\nVanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä.\nTahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut\nkärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun\ntorpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen,\nja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon\nympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään\nisännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä\non loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano\nsinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään\njokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja\nettä tuomiot voidaan langettaa sen mukaan... Puhuin siitä everstille —\ntyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle.\nOn, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut\neverstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä\non päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka\nlapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone\nkyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen\nminäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta\nsitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän\njotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?\n\nTekla Surpaeus ei nostanut katsettaan. Hänen suupielensä vetäytyi\npieneen hymyyn ja hän sanoi:\n\n— Kysy suvun viisaalta kauniilta tädiltä. Hänhän kaikki tietää.\n\nMikael Surpaeus laski käsistään vanhan sanomalehden, jota hän oli\nhypistellyt, ja tuli lieden ääreen:\n\n— Mitä sinä sanoit?\n\n— En mitään.\n\n— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen nyt vasta. Sitä et\nkoskaan näyttänyt miehesi eläessä.\n\n— Jos huvila saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne panen hänet asumaan.\n\n— Vai niin, vai niin. Hän pääsee kyllä Niemeen.\n\n— Hän ei viihdy maalla.\n\n— Omituista. Hän oli meille kaikille kuin äiti. Sinun miehesi oli\nhäneen erikoisen kiintynyt.\n\n— Mutta hänhän nyt on poissa.\n\n— Niin, niin, hän on poissa.\n\nHe vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin asioihin ikäänkuin\nolisivat tahtoneet koota voimia vaikeimman selvittämiseen. Lida tuli\novelle ja pyysi äitiään puhelimeen. Tytär astui äidin sijalle lieden\nluo ja setä kuiskasi hänelle:\n\nMiksi äitisi on suuttunut vanhalle tädille?\n\n— Onko hän suuttunut? sanoi Lida, pysytellen matkan päässä padoista ja\nkattiloista. — Onhan hän aina hiukan tuskitellut sitä, että täti on\ntäällä. Huonetta olisi tarvittu ja...\n\nSitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.\n\n— Niin, en minä tiedä.\n\nOli hetken aikaa hiljaista.\n\n— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki\nEsplanaadipaviljongissa?\n\nLida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.\n\n— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?\n\n— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.\n\n— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.\n\n— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.\n\n— Setä on erehtynyt.\n\n— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla\nhameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.\n\n— Yngve?\n\n— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.\n\n— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen\ntytön opetan... Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään... nyt\nvielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja,\njoka on käynyt täällä katsomassa huvilaa...\n\n— Rappiolle mennään... alamaata... vinhaa vauhtia.\n\nÄiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja\ntahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän\nkysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.\n\nAamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin.\nKeskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin\nkiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut\nnauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista.\nKukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät\ntoistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn\nsuuntaan.\n\n— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt\nsopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä,\nminkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin\nolisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on\nhorjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet\nkasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen\nvanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti?\nNo niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?\n\nNuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja\nvihdoin hän keskeytti setänsä:\n\n— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika\nansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin...!\n\n— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille.\nHänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän...\n\nLida rupesi nyt puhumaan:\n\n— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos\nepäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat\nja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten\nasiat ovat... Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?\n\nÄiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään\nkeittiöön.\n\nLetitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:\n\n— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.\n\n— Minä vain... minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.\n\n— Täällähän se on!\n\nMiten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen\nja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin\nhillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni\nja minun tarmoni?\n\nHän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän\npääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.\n\nLida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä\npöydässä.\n\n— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.\n\n— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.\n\n— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän\nhaltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran\nistuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä.\nPoika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee\nmitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää.\nJättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla\nennen iltaa housut tutisevat.\n\n— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä\nehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii\njuuri hänelle. Vai ehkäpä... joku... täällä... tietää tämänkin asian\nparemmin...\n\nTekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja.\nNiitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja\nniissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä,\njonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka\nyhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt\nurheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui\nhänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti\nurheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat\nsuuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton\nTommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia\nominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti\nhänen sielussaan.\n\n— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän\nvieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.\n\nTartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin\nkeskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se\noli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut,\nsitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin.\nKananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä\npenniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat?\nMutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi\nperheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta\nkoski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä\nhelpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.\n\nSilloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken\naikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.\n\n— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä\nselvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka\nolisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei\nkukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään\nsalapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan\nolen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku\ntoinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?\n\nTuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat\ntuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.\n\n— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen\nsyyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi.\nSinä pysyt aina susivoutina... Jos muuten saan avata suuni, nyt,\nkun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä\nvaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on\nluonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi\nparhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme\ntaisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä\ntietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan\nlöytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä\nasiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian\nsuuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja\nmunaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika\non leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa\naivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten\nhampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti\non ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo\nSurpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi\nestää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme,\nsotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme\ntuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi,\nmutta...\n\n— Setäää! huusi Lida.\n\n— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin\nsanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule\nmaailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on\nsormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me\nkaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa,\nvoimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.\n\nEversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa\nhuoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja\nvalmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti,\nsalviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.\n\n— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon\nsalviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä.\nTuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme\nesiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin\nepärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan\njäivät lapsille olivat...\n\nLida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.\n\n— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta\npyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä\nsanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui\nulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä,\nkuinka sormus vaelsi sinne.\n\nTekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään\näärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:\n\n— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista\nkuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan\nhajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat.\nLapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.\n\nHuoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan\ntoisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä\ntottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä\npäivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli\ntuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin\npeläten sen olevan vaarassa.\n\n— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei\nse lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?\n\n— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että\nhän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa\nsormusta, jos olisi tahtonutkin.\n\n— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä\npuoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi\nvoinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?\n\nNyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut\ntorilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei\nhän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta.\nHeini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa\nmuuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan\njoitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan\nei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut\nikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua.\nMikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.\n\n— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan\nkatsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein\nkoko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten\ntodeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy\ntämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi... Ei, ei,\nei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on\nistunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne\nEsplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin\nmuuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei\nole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä\nsyytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.\n\nTekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle\nja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli\nläpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei\ntahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko.\nJa huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn\nvaltoihinsa ja lausui levollisesti:\n\n— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi,\nettä minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha,\nettä he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.\n\nEversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia,\njos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista\non tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun.\nNuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat\nmitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä\nhuomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.\n\n— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä.\n— Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta\nonnettomuutta.\n\nKukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän\nnyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea,\nkun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän\ntarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.\n\n— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, —\nniin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa,\nettä pääset rauhaan minusta.\n\nMinä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi\npitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi\nminua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.\n\nMolemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja\nkeskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat\nnyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään\nsalata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.\n\n— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi\nollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut\nvälillemme.\n\n— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko\nlapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.\n\n— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa\nuskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole\nkyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut...\n\n— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut\nelämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia\nteitäni ja löytää onnen...\n\n— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen.\nPelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet\ntahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri\nnäyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen...\n\nSedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta\nhe olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä\nvalmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.\n\n— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.\n\n— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.\n\n— Sitä en voi uskoa.\n\n— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen\naina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.\n\n— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua\nsiitä.\n\n— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.\n\n— Ja sinäkö tunsit?\n\n— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle\nvaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö...\n\n— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.\n\n— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot\nsinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne\nennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.\n\n— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun\nkotionneani...\n\n— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut...\n\n— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin\nolet ollut kaunis.\n\n— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.\n\n— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.\n\n— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni...\n\n— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.\n\n— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni\nvain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain\noman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä\nnyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut\nvain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta.\nMinä menen.\n\n— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.\n\n— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.\n\n— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet.\nUhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet\nhänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja\nsitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi\nvanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme\nTitsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et\nnäy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko\nelämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut\nmeille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se\nsanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana...\n\n— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa.\nMinulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan\nkaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä\nhuonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja\npidän huolen itsestäni.\n\nHeini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.\n\n— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini...\n\n— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.\n\n— Ja minne sitten, jos saan kysyä?\n\n— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat\noikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin...\n\n— Jätä se asia minulle!\n\n— ... niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei\nhän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa...\nSormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä\ntaitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on\npideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa,\nhalvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä...\nJa sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä\nnäyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä\ntulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden\nvalmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän\nkotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa...\nRakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja\nkuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.\n\nHän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät\nhänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten\nkaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva\nsiitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja\nikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa,\nnukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja\nhyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin\nsaattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen\nlaidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee\nasemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha\ntäti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut\nlähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille\npunnitsemaan, mitä olisi tehtävä.\n\n— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. —\nEttä minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä\ntakaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.\n\n— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.\n\n— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä\nvoi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä.\nTiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna\nminulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun\ntäytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi\nsen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä\npelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä\nminä teen?\n\n— Odotat kunnes Halvor tulee.\n\n— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä\ntietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.\n\n— Odota nyt joka tapauksessa.\n\n— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha\nolla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille\ntaitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin\nluo? Minne luulet hänen menevän?\n\n— Ei äiti päästä häntä meiltä.\n\n— Hän ei jää tänne.\n\n— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman\nhäntä.\n\n— Mutta jos huvila myydään.\n\n— En voi sitäkään ajatella.\n\n— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä\nvelkojenkin.\n\n— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu\nsinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.\n\n— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee\nMikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian.\nOi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun\nkihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.\n\n— Lähdetään sähköttämään Halvorille.\n\nVeljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat\nkuiskaten.\n\n— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään\nheristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet\nsaanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä.\nNyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä\nepärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä,\nmitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä\nitse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan\nheidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus.\nPiru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki\nelimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet\nnyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen\nkanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö\nräjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä\ntunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi\ntule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni\ntämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut\nhuoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.\n\n— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni\ntämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden\nedesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee\nlainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia?\nTiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia?\nOnko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä?\nOnko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko\nminun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte\nkunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan\ntestamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin\nvoide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä\njulisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö?\nMistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon,\nja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis\npitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos\nveljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa\nmaksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.\n\n— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä\ntavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä\nansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli,\nmilloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto\nvähääkään soimaa.\n\n— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen.\nMutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?\n\n— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.\n\n— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut\nmeille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.\n\n— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?\n\n— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.\n\n— Sinä — ei kumminkaan muita.\n\n— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista.\nTahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme\nkauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.\n\n— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä\nhän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana.\nSinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän\nmuistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni\nepäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin.\nOtapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on\noikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli\nvoimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden\nettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa\nsentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu?\nEmilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa.\nLetitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos\nLetitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie,\nnyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta\nHallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi _joku_, tekijä yhteiskunnassa.\nEtkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden\nnäpertelijä!\n\nMikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka mustista\nnahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja\nteoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen\nkirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä.\nJokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka\nolivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet\nvarkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet\nhiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael\nSurpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin\nkirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on\noikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka\nantoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet\neläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja\nhän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan\nkysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan:\nmikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.\n\n— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä\ntietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko\nniidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja\nunohdus.\n\nEi hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun\nhän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset\nkasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se\noli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi\n— jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän\nolisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?\n\n— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin\nja hyvä...\n\nMikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä\nläikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut\njossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.\n\nHiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan\ntaivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta.\nMikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden\nkeltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko\nsekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah,\nluomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja\nnurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja\nsininen ilma ja... Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät\nhänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle\nkoiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran\nkanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin\nettä kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.\n\nÄkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi\nheidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota\nMikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta\npuku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin\nhyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti,\nettä he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja\ntuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät\njaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö\nsiitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien\nkuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he\nkaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat\nhaudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä\nsisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:\n\n— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?\n\nLetitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna\nposkilla hän katsettaan nostamatta sanoi:\n\n— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.\n\n— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla\nkoko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.\n\nGabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä\njärjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni\nkeskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista\ntärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja\najatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki\nhänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja\nhyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta\nLetitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että\nhän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa\nmaalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok\nsai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään,\nsillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen\nJumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava\nomaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on.\nLetitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.\n\n— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut\nportaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan.\nAjattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin\npikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin\ntyötä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään\nhyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan,\nkellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin\nsellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät.\nLämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin\nYstävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!\n\nSillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu\nyön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.\n\nKun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa.\nMutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat\nmolemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen\ntahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut\npieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt\nastunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä\nja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt\nhellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan\nkaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän\nkuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin\nkaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä\nolisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä\nsydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus.\nEn kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt\ntiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja\nkihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja\nkihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt\nojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes\nneljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen\nsormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää\nonnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys.\nSiitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta\njos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti\nkäy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero\nse nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas\ntaideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan\nhuomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä\nvarmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa\nhuvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa\nvuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää?\nTuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki\nniin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat\ntuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa.\nHe ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista,\nmitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia\nSurpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini\nantaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella\nTommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle\nkaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa... Mitä he\nnauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?\n\nPuhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus\ntapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä.\nTekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja\ntuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta\neivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki\ntuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat\nja suuret ja tärkeät.\n\nTuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa\npiikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut\nkaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta\nhän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille\nvaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli\nhyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia,\njoita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin\nläheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin,\nlanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut\nkysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia\nalkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta\ntärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.\n\nTuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi\nniitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli\ntarvinnut talon käsirattaat mankeliin.\n\nJoku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä,\nkun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti\nlukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä\noli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä\nkaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi,\nmitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois\npieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen\naidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla\navaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä\nsiitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.\n\nTaidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika,\njolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli\nnimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa\nkovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.\n\nOlipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla.\nTäti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki\nluettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat\nNiemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa\nsellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin\nsadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos\nsen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka\nei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan\nsellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.\n\nAsianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat\nvälittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen\nmyyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa\ntämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä.\nNyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä.\nNäyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä\nodottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se\nmenee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha\ntunnettu nimi.\n\nRouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin\nhänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli\nhuutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti\npyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen.\nHerrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan.\n»Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari...»\n\nSilloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat\nhyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan\ntuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli\nkaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa.\nTuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat\nodottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän\noli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä.\nIkävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin,\nei muuten, mutta sattui kaikenlaista... Tyttö sotki parastaikaa\ntaikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut\ntulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä\nyhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.\n\nTekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel\n— missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän\ntapansa oli, ja lähteneet pois.\n\nNiin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä\nolivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli\nniin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän\nsäilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli,\nettä hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja\njärjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi\ntuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin\nhän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa\nkun hän täällä hiukkasen... He menivät ja hän liikkui kuin liekki,\nkulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista,\nkun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin\nkummallisesti pengottu... sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä\noli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen\nkalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja\nmuista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin\njuomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta\nerikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin.\nTommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta\n— aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida\ntodella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä\nLulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän\nkokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat\naidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika.\nVaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta\nsitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä\nsellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee,\nkun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin\nmenestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän\nja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin\nnäin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään\ntietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma.\nJa kuinka täällä maistui kahvi.\n\nPuhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen\nsinne... Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän,\nettä äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin\nsanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia\n— rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja\nlaski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa\ntyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin.\nLaamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä\nvarten.\n\nTaidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja\nhuomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu\nmiellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon,\nhän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen\nsalonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin,\nvarsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät\nsumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen\nantaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa\nkuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa,\nvarsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut\nsaada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista.\nSanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa\nteki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui\ntykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että\nse meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi\nmaksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea.\nJa tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi\nolla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne.\nRouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei\nkuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin\ntaulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli\nliian äkillinen.\n\nHänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras\nherra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus\nnielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan\nherran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut\nhautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen\noli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli\njotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka\nsuu valehteli.\n\nHäntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas.\nHäntä pyörrytti.\n\nTäytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö\noli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja\nvieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole\nmuuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.\n\nMissä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin —\nmutta missä ovat silti tahto ja tarmo?\n\nLaamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin\neivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön\npoissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat\ntuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi\nvastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli\ntietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen\nhinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.\n\nVähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha\nihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi\nkyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän\nsyleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa\nmorsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton\nanteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta\nkun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin\nkaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja\nsanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän\nhän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä\nvanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän\nollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen\nkivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä\noli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että\nNiemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.\n\nRouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa\nkertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä\noli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi\nkoetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha\npalvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi\ntyöhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja\nsiinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä\noli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja\npoikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt\nsairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he\neivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat\nvaroissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista\nrahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä\ntoivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.\n\nNähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa\nloppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti\nyhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli\ntullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken\nsitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi\nkoulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen\nkohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä\nkasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä\nTommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki\ntervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha\nSurpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois,\nunohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.\n\nSe Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului\nnyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän\nhäneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän\nsäästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista\nvuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa\nollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan\nherran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään\npuolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja\nniin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa,\nettä vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä\nviisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat,\nmutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut\ntakaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki,\nkun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että\nsillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne\nkaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra,\navulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä,\nSuurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti\nrakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti.\nSiihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään\nvanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne\nolivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne\nkatsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului\nkotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä\nsieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta\non vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei\nsuinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään,\nTitsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan\nompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli\nja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja\nolisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt\nkotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.\n\nTekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä\nhuomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla,\nkuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen\npäivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen\ntuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt\nvanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.\n\nVanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus\nmitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini\nvarsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä\nsuuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi\nTämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita.\nNuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni\noli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että\nvaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin\nhän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille\noltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi,\nettä lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän\nikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli\nuseamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat\nMikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta\nheitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he\nehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että\nhänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla,\nollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.\n\nTalo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut\nitsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret\nhäärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin\nettä paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla!\nJa askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä\nminkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin\nja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin\nhävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on\nsinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi\npudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat\nkupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että\nhänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi\näiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä\ntänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.\n\nLida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee\nFannin luo.\n\nRouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa\njäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä\noli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja\nsydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen\nlähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.\n\nSuloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli\nkevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni\npoika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti\nyhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä\nhälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat\nkaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se\nolisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä,\nnimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat\nliikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti\ntulla.\n\n— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei\nEnok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista\nhuligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin?\nÄiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta?\nOttaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko\nsuojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat\nautossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti,\nmiksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme\nniin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä\nottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut\nrahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin\nrikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti\nuuden kerran mennä järveen?\n\nTähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi.\nTuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta\nkuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli\ntyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja\nmolemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet\nsamoin.\n\nNyt alkoi vuorostaan Letta.\n\n— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus\nhuomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli... Mutta äiti, enkö minä nyt\nsaisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin\nkovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta\nolet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle\ntuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan\nmustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En\nolisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin,\nkun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.\n\nÄiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle\nantanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä,\nmiten pitkälle Letta oli joutunut.\n\n— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. —\nTuliko pahoinvointi keskellä tuntia?\n\n— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla\nvoin hiukan pahoin.\n\n— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen\npannaan varhain nukkumaan.\n\n— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on\npyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän\nkävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.\n\n— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki,\nlapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?\n\n— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.\n\n— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa...\n\n— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu,\näiti!\n\n— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!\n\n— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!\n\nHertta sekaantui äkkiä keskusteluun:\n\n— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano\nsuoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa\nsitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt...\n\n— Suu kiinni! huusi Letta.\n\n— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?\n\n— Jollet sinä ole hiljaa...\n\n— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi...? No, näinhän minä koulussa.\nPulpetissa se säilytetään.\n\n— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.\n\nÄiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi\nvaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen\nkorallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:\n\n— Mikä täältä on poissa?\n\nÄiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.\n\n— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.\n\n— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?\n\nPienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:\n\n— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.\n\nTytön silmät suurenivat ja säikähtivät.\n\n— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot\nkiusata minua!\n\nÄiti huojutti ääneti päätään.\n\n— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!\n\nÄiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet\ntulivat silmiin.\n\n— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole\nmitä syödä!\n\nTämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä\nhirtehistä naurua.\n\nÄiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata\nmitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai\npoistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että\nlapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan\nniinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja\nmitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan\nterveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka\nnämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet\npoltetuiksi johonkin pintaan.\n\nPuhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on\nsairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:\n\n— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko\nsinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?\n\n— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.\n\nJa siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken\naikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään\nvaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt\ntaideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku\nsisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?\n\nKiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.\n\n— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä\nlailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä\nmissä tavataan.\n\n— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?\n\n— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.\n\n— Etkö sitten olekaan sairas?\n\n— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt\nantaisit minun mennä.\n\nÄiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.\n\n— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan\nvakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.\n\n— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut\nkadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin\njonnekin, olisin voinut pyörtyä...\n\n— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko\nhänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?\n\n— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos\nminä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä\npuhun vielä kaikki hänen salaisuutensa...\n\n— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö\nyhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä\nolet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi\nkunnialla.\n\n— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai\nehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.\n\n— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.\n\n— Niin. Minä olen päättänyt erota.\n\n— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.\n\n— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.\n\n— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa,\nkoska olet laiskotellut lukukauden aikana.\n\n— Mutta entä jos jään luokalle.\n\n— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.\n\n— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.\n\n— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan\nkoulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?\n\n— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta\nsillä lailla.\n\n— Sinä siis vain olet niin suosiossa.\n\n— Minä!\n\nHän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin\nkulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse\nnuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo\nottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti\nkävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa\nsalata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen\nsilmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä\ntyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä\nLetta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö\nkauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti\nkatseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä\nlapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.\n\n— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä\nlopetat koulun.\n\n— Mutta Tommikin lopettaa!\n\n— Se ei ole totta.\n\n— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.\n\n— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä,\nlapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta\nen anna, koska et ole ollut sairas.\n\nLetta purskahti nauruun.\n\n— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.\n\n— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.\n\n— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.\n\n— Letta — mitä sinä sanot!\n\n— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin\nkiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut\nnukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven\nkanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan\nvieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu,\nettä Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa.\nHän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen\nhänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.\n\nViime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.\n\n— Sinä et mene minnekään.\n\nÄiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia,\nmutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä\niltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään\nalakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään\nelämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen\nsisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman\nhälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua\npyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.\n\nLetta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi,\nkun häneltä jotain kysyi.\n\nHeinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi.\nHeini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko\nse pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan\npiirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä\ntarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?\n\nÄiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen\najatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.\n\nYstävä, oletko sinä siinä!\n\nIkäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja\netsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.\n\nSinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi\nja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on\nollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa\nsisällä.\n\nKyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt\nmaksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo\npieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet\njuuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka\ntämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta\nja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti.\nTommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja\ntarmoa!\n\nNiin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä\ntyötä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi.\nOmenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut\ntekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä\nikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.\n\nTekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat\nasiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja\ntahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida\nseisoivat yhtäkkiä hänen edessään.\n\n— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin\nkummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut\nkäydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin\nlevoton.\n\n— Ehkä hän on mennyt setien luo.\n\n— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi\ntapahtunut jotakin, jokin auto... tai juopunut.\n\nOli todella paljon juopuneita liikkeellä.\n\n— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.\n\n— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.\n\nHertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.\n\n— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini\nei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla...\nHäntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään\nnyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä\näiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.\n\n— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä\nolen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois.\nEn voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta\nTommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen\ntäällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon\nhänelle, että hän on... että minusta hän... Sentähden menen pois,\nkunnes olen voittanut sen.\n\nTommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka\nrukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan\nilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin\npainavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän\nlöysi vain jotain tyhjää.\n\n— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle\nniin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt... Enhän minä voi vastata, saatko\nsen takaisin.\n\nHeini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.\n\n— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt\nHalvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti\nkulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä\nmyös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin\nlevoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat\nlakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas\ntäti.\n\nTytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.\n\nHänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen\noli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän\nrakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut?\nKiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten\nrankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut\nankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä\noli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin\nei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet\noli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä\neläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän\nomistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi\nrautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta\ntehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään.\nMitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.\n\nMinä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla\non edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän\nisänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät\nsinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.\n\nMielenrauhaan!\n\nEi ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin\nmielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.\n\nÄiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran\nkanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli\ntapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha\n— oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti?\nOliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi?\nSiinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.\n\nMutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa\nhän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että\nhän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän\nainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen\nmiehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin\nsellaista.\n\n— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun\nposkesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan\nkuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla?\nSano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!\n\nLapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.\n\n— Sinä et... saa sanoa... saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et\nsaa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!\n\nVihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.\n\n— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo\nsuuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin\nsanoit, kun olit pieni.\n\n— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.\n\n— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.\n\nMielenrauha.\n\nJumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen\noli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin\nhän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat\nihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen\npäämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin\ntätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie\nmielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat,\nmitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala,\nJumala, sinä olet hyvä.\n\nÄiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan,\nnauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi\nhakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa.\nNo, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi,\nkun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.\n\n— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.\n\nJa hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He\nasettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja\nhe juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta\ntuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi\npallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei\nmielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen\nnäyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien\nväliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi\ntietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa\nhe juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat\nlensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.\n\n— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan\nsinut, äiti!\n\nHe eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui\nvaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin,\njuoksi lapsi puukujaa ylös.\n\n— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.\n\nJa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että\nodotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty\nhetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi\nja nauroi.\n\n— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee\nohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea\npolttaa sinua.\n\n— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.\n\nTommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:\n\n— Kas, kas, äiti leikkii.\n\nÄiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut\nleikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi\nleikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut\nsitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja\nvirkistynyt.\n\n— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin\nvierellä.\n\n— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain\nleikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin\nnuori neiti. Niin, niin.\n\nÄiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.\n\n— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona,\nvaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle,\njoka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä\nmaalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän\nsanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka\ntapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.\n\nÄidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko\nhän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän\npuri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee\npakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko\nsiitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:\n\n— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä\nMikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole... Ja kuitenkin väitetään, että\nEnok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.\n\nKokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli\npääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman\nhiljaa ja kylmästi:\n\n— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä\nsaattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut\njoitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin\ntehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.\n\n— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa?\nkuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.\n\n— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä\nkoonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei\nsaanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme\nja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin\nkertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja\nlohdutusta.\n\nÄiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä\nja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat\nhänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen\noli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia\ntuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin.\nJa niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää,\nniinkuin viihdytellään lasta.\n\n— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo\nrehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo\nYstävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä.\nEi, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä\nolen ajatellut... ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että\nminä... Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet...\n\nPoika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse\nlahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu\nsilkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.\n\n— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua\nlukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen\ntulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi\npahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean\nafäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No,\nmitä sanot, äiti?\n\nTekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua\npintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä\nheidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan\ntuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus\nja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti\nmielialan sovinnolliseksi.\n\n— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.\n\n— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. —\nKerro vähän enemmän.\n\nLulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään.\nTätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa.\nSill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen\novella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat\nkäsivarret ristissä yli rinnan.\n\n— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai\nhe lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa\nsinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet\npetä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.\n\nTytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli\nlevottomasti.\n\n— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä\nsinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua\nvartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin,\nolisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti\nei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä\nja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista\nkesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako\nniitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki\nkuulee.\n\n— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No,\nsaatte, saatte.\n\nSisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.\n\n— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu\nkenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti\nhuoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on\nottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.\n\n— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.\n\n— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä\nantanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.\n\n— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti\nviipyy.\n\n— Onko sinulla kiire?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Aiotko vielä jonnekin?\n\n— Nukkumaan tietysti.\n\n— Nukkumaan?\n\n— Mitä sinä naurat?\n\n— En mitään, en mitään.\n\n— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.\n\n— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun\nkuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei\nole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.\n\n— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.\n\n— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.\n\n— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei,\nsellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.\n\n— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä\nluulet, etten minä tiedä.\n\n— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään\netsitty sormusta?\n\n— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli\nkaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt\nsen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän\nminä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle\nsuuttunut enkä viitsi olla täällä.\n\nTommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli\nvienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen\nruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän\noli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen\nkaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski\ntarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan\nolisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä\nmihin hän istuutui.\n\n— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on\npaljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään\nkaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa\nenglantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut\nharvinainen onni, saamme aivan keskustasta... No, mitä sanot?\n\nÄiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan\nkauneutta.\n\n— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella\nmitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä\nnyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää.\nHautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa.\nKoetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja,\njoka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna...\n\nTommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja\nläiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun\npuhui.\n\n— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan\nnämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa\nkouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen\ntulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän\nsaavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle.\nVai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai\nVenuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät\nrauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle\nmyymisestä.\n\nÄidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:\n\n— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.\n\n— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa\ntätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti.\nTitsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö\nolekin? Kai hän on veljiensä luona.\n\nÄiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas\ntänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset\ntaasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut\nselväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on\nliittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on\nratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla\nlausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.\n\nHän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa.\nHän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.\n\n— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!\n\n— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.\n\n— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä\ntässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki\non niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit\nnäitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun\nolin lähtenyt rintamalle.\n\n— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi\npuhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys\nvallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila\non sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu...\n\n— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet\nkuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin\nnäkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset.\nTeille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no,\nno, älä nyt säikähdä... Mennäänkö nukkumaan...\n\n— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole\nmitään pyhää?\n\n— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se\nvoi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin\nmahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan.\nHyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa\netkä häpeällistä.\n\nÄiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä\nsilmää vastaan.\n\n— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.\n\n— Nukun kuin pölkky.\n\nÄiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten\nsiirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.\n\nKuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet\nyleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei\ntunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei\npyhää...\n\nPuutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki\nsydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin\nkuolemassa.\n\nLida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He\nolivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä.\nSetä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä\npoliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.\n\n— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?\n\nLida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti\nitkuun.\n\n— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella... Hän oli antanut äidilleen\nsanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan.\nAjattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo\ntoinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä\nkertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!\n\nEi yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.\n\nTekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona\nhiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin\npoikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan,\ntehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen\nreheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti\nilman.\n\nTekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne\nolisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse\nasiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen\nsieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän\nhelteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.\n\nMitä?\n\nRakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui\nalaspäin.\n\nTekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän\nkuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas\nportaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki,\nsitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita\nrisahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää\nnäkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.\n\nSilloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen\nvoimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma\nympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe\nvallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa\ntaistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä,\npakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot,\nonnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten?\nJärveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta\nhän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän\npäässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.\n\nVihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä\ntekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden.\nHäpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan.\nSyyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.\n\nMutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSatakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä\nasteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika\nvuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle\nTommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö,\njolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.\n\nNiitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa\npäivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.\n\nHe ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina... Tommi\nSurpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka\nnuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden\ntuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty\nojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin\nja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien\nponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka,\nvetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy...\n\nTurhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!\n\nHän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee\nväliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua.\nJolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta\npalaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken\naikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se\nparani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties\nmitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon\nkanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu.\nMutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä.\nHuominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy\nsaada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin\nmyy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää.\nMutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa\ntäytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö\non toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.\n\nRaina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle.\nOletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta\nkielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian,\npian olen siellä!\n\nMatka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa\nlehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä\nvesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa\npolvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.\n\nHän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.\n\nAntakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää\nkuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne,\nminä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun\npidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä\nhetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä\nrevin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin\nrikki — minä tahdon elää.\n\nHuomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen\njuonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa.\nHän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se\non totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa\ntuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.\n\nTommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki\nyhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja\nheikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua?\nKaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja\nhengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma.\nHänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan\nhiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut\nmukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta\nei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on\nRainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.\n\nMitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu.\nSillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja\npaholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä!\nTai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän\naikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö,\nvai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi...\n\nSiellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä\non vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut?\nTulta, selvästi.\n\nTultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri\nkokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma\nvaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä,\nkaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä,\nolisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään\nniin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti,\nkihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli\npoljettava, rikki helmet ja timantit.\n\nNo niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te\nrukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa\nminut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin\nkauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.\n\nHän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä\nepäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut\nhäntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.\n\nNo niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole.\nKaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna\nkiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan\neivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se\nniin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin\nasianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se\ntietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.\n\n— Hohoi — hohoi!\n\nSe on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku\ntoinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin\nlähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala,\nkun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt\nsitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm.\nEi juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta —\nja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin\ntekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi\nkeittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.\n\nTurha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli\npitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen\nojaan ja rupesi heti puhumaan:\n\n— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti,\nkun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon\naikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä\njoka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen\ntietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät\nja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna\ntulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä\npoissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä\nhänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä\nfaareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään —\ntalo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta\nmukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.\n\nYngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä\ntotuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä\nodottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että\nnämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti\nparantelemaan.\n\n— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt\ntäällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö\nihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.\n\n— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten\nturvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se\non se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen,\nhänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.\n\n— En minä rupea. Lähden kotiin.\n\nYngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton\nohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken\naikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset,\nettä olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi.\nSamaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa\nremuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin\nosa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien\npysytellä siellä.\n\nEteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät\nvaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.\n\n— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin\nsinut tänne, mutta...\n\nTommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja\nlupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun,\nkuiskaten hänkin:\n\n— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet\npiikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa\noli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan\nsinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss'\non takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu\nensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat\nMahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi...\n\n— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa\nminun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi... Jalka on yhä\nkipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin.\nSoittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte\nsaappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu\nkello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani\nnauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon\nkonstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime\nkierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä\nalkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat\nhengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa\neroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto\nrantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella\nautoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten\neivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he\nuskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo,\nminä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta\nkelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen\nmahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No\nniin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden,\nmutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda\nvoileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti... Oi\nkulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon\nolin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan.\nUkkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä,\nmutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja\nei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni.\nMutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että\njos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina\nmatkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska\nhänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan\nkonttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä\npoikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät...\n\nRaskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä\nportaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä\nherrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut\nrakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori\nSurpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin\nrouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen\nne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä\nmahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta\nretkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa\nRainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai\nystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä\nMartomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin.\nHe kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli:\nkyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän\nryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa\nja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti\nsyliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko\nseurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet\nkokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai\nmuita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina\nLaxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili\nsaavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan\nmerenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.\n\n— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa!\nEivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä,\nminä teen jotakin... jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani.\nKuinka minä olen odottanut...\n\n— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy\nrauhoittua, odottaa...\n\n— Odottaa, odottaa... Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos\nvoit odottaa...\n\n— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun\nrinnallasi...\n\n— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän\npidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, _Raina_...\n\n— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien...\nHiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.\n\n— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?\n\n— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat\nkättäni...\n\n— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut\nhulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?\n\n— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!\n\n— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja\nkuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta\narmias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää...\n\n— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on\nsormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen\nkurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua!\nAnna pian tänne, Yngve tulee.\n\nTommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee\nuntuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset.\nRainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan,\nse todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko\ntytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja\nvaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen\nkaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni\nsormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä\ntuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti.\nHän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän\npeittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.\n\n— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä\nkerron papalle...\n\nRaina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli\ntehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan.\nNiin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa\nTommia korville.\n\nRaina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen\nkamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja\nalkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi\nyhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan\nja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle\ntuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä\noli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin\ntäällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä\nikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä\nviskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta\nse ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa,\njoka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua\nmiesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka\nloikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja\nkulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki\nsavuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta\njalastaan ja lyönyt niitä?\n\n— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.\n\nHän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli\nkuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja\nhyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi\njotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko\nhän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on\nmaksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi\nsanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa!\nTäällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle\nja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin\nMartomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa\nkonjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti\nvuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin\nmukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut\nkiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois,\nvaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä\non sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian\nhalvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli\nmaksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen\ntakaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään\nantanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka\noli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt\nvain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli\nmuutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa\nhän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä\nsalakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin\nmonessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa\ntai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään\nvalittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli\ntervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei\nmillään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan,\ntoisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön\npuolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla\nkoulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule.\nEi se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa\nanteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia.\nToimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa\nkuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli\nylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti\nei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he\nolivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista\nmattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti\nvedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla.\nHän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat\nmerkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti.\nHe olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla\nkannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat\nkunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa\nuusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee\npoikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja\nse tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään\ntäytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että\nsodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat\nmolemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi\nLax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin\nkyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät\nryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita\nherroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly\nnoussut, saakeli vie.\n\nKonsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi\nmattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän\nkanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.\n\n— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä\nnojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen.\nEtsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota\nmiestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä\ntunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa...\n\n— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun\nminä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon,\njos hänen veljestään kuullaan, että hän... Ja ettehän te toki sitä\ntahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei\npidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan\nsitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta\nkauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen.\nMutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne\najomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas,\nvakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.\n\nTaiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa\nmielialaa tasapainoon.\n\n— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka\nmaalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia.\nMinä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin.\nHän on herkullinen.\n\n— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en\nkärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä\n— jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee... Roope, ei saa koskea\ntaideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta...\n\nLax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.\n\n— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan\njuopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan\nsuojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa...\n\n— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli,\nsenkin pakana... Kyllä konsuli...\n\n— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras\nhevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.\n\n— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin...\n\n— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä\npäivänä...\n\n— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen...\n\n— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme\nepäilyksen alaisiksi.\n\n— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.\n\n— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope\nLäksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa\nkaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo\nkonj...\n\n— Tukkikaa hiidessä sen suu...\n\n— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa.\nKuulkaa... ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna... Minä elän niin\nsuuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis\ntaulu, mutta sitähän konsulinna toivoi...\n\n— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän\nkonsulinna... Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea\nriikinemäkana...\n\n— Kello on puoli yksi.\n\n— Jaa-a, pitää alkaa lossata.\n\nTommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi\nsiinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin\nlääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi.\nKuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän\näänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen\nsisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni\nnimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan.\nJollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.\n\nVai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat\nyhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!»\nRukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä\nteen mitä tahdon!\n\nHän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan\neteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä\nkyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa\nvasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli,\nvetosi hän kokonaan häneen.\n\n— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä\npauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo,\nettä minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun\nvanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä\nminä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut\nSiioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen\nontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole\nmuuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia\nja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat\nkuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä\nkiinni katuun... Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita.\nHerrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja\nsitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua\npuuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain...\n\nRaina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki\nkatkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä\nsuurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen\nhampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette\ntiedä...\n\nTommi Surpaeus tiesi.\n\nEi koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä\nhetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen\nhiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi\nkerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen\ntäytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys,\nköyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki,\nrakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen\ntäytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi\nSurpaeuksen vaimoksi.\n\nOuto juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän\noli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita\nmuita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis\nmitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana\njossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi\nkysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa\nsaanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja\nviekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt\ntarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä,\njo huomispäivänä. Minne?\n\nEräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat\nhyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei\nkoskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!\n\nHän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä\nvaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut\najatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta\ntämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli\ntukalaa olla.\n\nYngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita\nratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä\nsilmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui\nja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä\nnyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut\nolivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät\njuodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa,\njota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan\nkiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin?\nEi yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven\nkamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja\nkavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa...? Oliko se\nolevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko,\nsilmäsi vain tulevat punaisiksi... Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle\nmäärätyt tamineet ja autoon heti paikalla.\n\nTommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä\nseurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina\npian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen\nlähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt,\nlähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa\nhänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta,\nettä Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin\nettä hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on\nHeinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa\najatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa\ntoisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan\nnyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille,\nHeinistä ja Rainasta tulee ystävät.\n\nHeinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.\n\nMutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa.\nKöyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia\nsilkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia... Olivat jo saaneet Rainan\nnauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni\nkahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi.\nJa Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa\ntakissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin,\neikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt\nrakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen\npitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti\non antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!\n\n— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi\nleveän hyväntahtoisen naurunsa.\n\n— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen\nsilmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.\n\nNo siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja\nnyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää\nottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.\n\nHe uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on\nhänen kihlattunsa tästä hetkestä...\n\n— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt\nminuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole\ntietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen\nyksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!\n\nTommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen\nkädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen\nkyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi\nTommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski,\najattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta.\nRainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!\n\nYön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet.\nHän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria\noli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja\nkuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu\nvieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat\nkaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä\npaikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut,\nkoska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja\nsuuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat\nsiihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä\nkummaa yleensä olikaan tapahtunut?\n\nRaikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti\nautossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän\nhetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä\nvilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin\nsyttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun\nvesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja\nkäsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on\ntekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän\ntärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten\ntulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä\nihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin\ntärkeä tällä retkellä.\n\nHän muisti jo kaikki tyynni.\n\nSen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee\nsoutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta\nretkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on\nsamanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten,\nLettaa varten, niin, ja Rainaa varten...\n\nHän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä\nja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan\nsellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata\najattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko\nsitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on\nkuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole\npakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa\nkajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin\nsinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa\nihana tämä kevätaamu.\n\nSillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä\nkevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä\nmiehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki\nmuut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma\nmistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut\nsinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy\npitää sanansa.\n\nNe rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia!\nNe eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä\nkotiin.\n\nRoskaa, ilmaa!\n\nAjetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella\nkivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina.\nKukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle\nkadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla.\nPysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata\nalas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton\ntaakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää\nylöspäin ja sammuttaa lampun.\n\nYngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti\ntakaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.\n\nJa nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa\ntunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia\nistuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista,\nhauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon\nvaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle\nmennään!\n\n— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös\nolekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee\nkuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy\nottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?\n\nSurpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt\nunohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet\nvaltoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän\nhuusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä\nilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden\nvalkoiset portit hyppelivät. Hih!\n\nYhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään\nsivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti\najaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen\nkohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset\ntuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät\nkatsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin\nmeren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.\n\n— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva,\npoliisit menivät juuri.\n\n— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin\nympärillä.\n\nAjettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta\nhiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.\n\n— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.\n\nMäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä\nseurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä\nhuutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko\njoku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja\ntuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella\nnäkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä\nveneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi\nseuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie\nkääntyi. Siellä se pysähtyi.\n\n— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet\nkylminä, ohimot kuumasti takoen.\n\n— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.\n\nRantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme\nisoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi\nmatkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti\nsisältävän paitoja ja sukkia.\n\n— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei\nmitenkään voi kätkeä.\n\n— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan\nomaa nahkaamme varten.\n\n— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.\n\n— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se\ntunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.\n\nIloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna\nliikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin.\nMihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin\novat he mennyttä!\n\nKoko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta\ntuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina\nmatkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan\nvällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu,\nsydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri\noli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti.\nKuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle\nilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet\neteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.\n\nTappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.\n\nHe olivat sen tykkänään unohtaneet.\n\n— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka\nolette voineet olla noin tyhmät.\n\n— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se\non oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme\nheille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon\nhuligaanit, kylläpä ne kirkuvat.\n\nEi kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton\nloitotessa vaaralliselta paikalta.\n\n— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi\nSurpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät\nkummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän\nilmiantaa meidät.\n\nTommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen\nhäikäilemättä.\n\n— Ei äitisi sinua ilmianna.\n\nJa hän naurahti.\n\nTommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli\nsanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta\nhänen mieleensä muistui rahat.\n\n— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.\n\n— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän\nvanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle.\nYlihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.\n\n— Mutta mitenkä me saamme avaimen?\n\n— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.\n\n— Mutta koira?\n\n— No, ei kai se omaa väkeä hauku.\n\n— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.\n\n— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin\nilmaiseksi oteta.\n\nTommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin\njotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.\n\nKyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.\n\nHetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli\nheitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se\nolisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.\n\nLahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien,\njotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta\nsulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä\nkaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden\ntilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli\nhiljainen ja vakava.\n\nSellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.\n\nSellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet\nviimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin\npaljon.\n\nHäpäisijä! sanoi hän itselleen.\n\nHän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan\nherännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro\nkoira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi\nyli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin\novi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden\nja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin\nrinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon\nunta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan\nkuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat\noven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä\notsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.\n\n— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa,\nei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni\nmatkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.\n\nTommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja\nja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken\nkuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut\nmitään.\n\n— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax,\npaperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty.\nTäällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.\n\nSurpaeus havahtui ajatuksistaan.\n\n— Oletko hullu?\n\n— En kuin viisas.\n\n— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.\n\n— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan\nkamreeri Surpaeuksen kotia.\n\n— Kuinka sinä uskallat!\n\n— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.\n\n— Minä viisi niiden turvaamisesta!\n\n— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on\nvälittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä\ntätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi.\nJa sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö\nluule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa.\nEtkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit\nkirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte.\nMutta minä tahdon Letan minä!\n\nTommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.\n\n— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua...\n\n— Minä en sinua pelkää.\n\n— Mene pois!\n\n— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan,\nmutta kun sinun teki mielesi...\n\n— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene\nnyt...\n\n— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt\nvain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän.\nMutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.\n\nHänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen\najatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä\ntarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen\nrinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?\n\nHän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka\nsovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä,\nhänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut\nylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle.\nHäntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi\nsiellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot\npitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä\nhetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan.\nPitikö siitä iloita vaiko raivota?\n\nTuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan,\nsinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän\noli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai\nalkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi\ntapahtumaan?\n\nJa mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo\nisän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten\nkaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?\n\nIloa, vain iloa.\n\nEi mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja\ntällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.\n\nHän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen\nkodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset\naikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat\nodottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit\nja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä.\nMitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät\nhe tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he\ntahtovat.\n\nMutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.\n\nKummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun\non koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras\nmaailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat\nkaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä.\nOnko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka\nhaavoittuu niinkutsutusta pahasta?\n\nOn tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!\n\nHän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin\noli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä\nniinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On\nvain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se\nniinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.\n\nSe on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä.\nEhkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen\nikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä.\nEikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että\nhänen täytyy elää omaa elämäänsä?\n\nEihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole\nsinulta mitään kieltänyt.\n\nNiin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi\nhän vastaan.\n\nTommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle\nnurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella\npuolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty\nkihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän\npojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli\npainanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle\npenkille ja hänen teki mieli itkeä.\n\nNäkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin\nhänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin\ntuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.\n\nHän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä,\nvaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja\npudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan\nasteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus\ntuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä\nhänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu\nvuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui\naamuauringon kullassa.\n\nKiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja\nmuisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.\n\nHänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin,\nmutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa\nkotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin\nkohtaloihin.\n\n\n\n\nV\n\n\nSiitä päivästä lähtien, jolloin Heini serkun kihlasormus katosi, oli\njärjestys Niemenkiven yhteiskunnassa järkytetty. Ei mitään saattanut\nnähdä ulospäin. Kaikki tuntui olevan entisellään, aidat ja portit\npitelivät koossa kotia ja kevät kukki ja lauloi sisäpuolella. Mutta\nihmisten keskinäiset suhteet olivat menneet rikki, kukin kulki omaa\ntietään, toisen toisesta tietämättä ja toisen salatessa toiselta\ntarkoituksensa. Aidat ja portit eivät voineet pitää koossa ihmisiä.\nSurpaeuksen perheen jäsenet, jotka ennen olivat muodostaneet ikäänkuin\ntouvin, mikä voimakkaasti yhteen kuuluen kannatti elämän iloja ja\nsuruja, erkanivat nyt toisistaan niinkuin säikeet heltiävät, kun touvi\non katkaistu. Jokainen oli joutunut väliaikaiseen tilaan valmistamaan\ntulevaa, vielä salattua itsenäistä vaellusta. Aamuisin lähti kukin\nhaaralleen niin pian kuin suinkin ja kun aterioiden aikana jouduttiin\npakollisesti koolle, puhuttiin muista asioista kuin niistä, joita\najateltiin. Jos joku vieras olisi tullut verranneeksi perheen jäsenten\nkasvonilmeitä joku päivä sitten ja nyt, olisi hän huomannut niiden\nmuuttuneen. Jotakin murheen tomusta oli varissut yli kaiken. Ei enää\neletty vuorokauden neljänkolmatta tunnin mukaan, vaan ne olivat\nmielialojen tiimat, jotka säätivät täällä lakeja, jouduttaen tai\nhidastuttaen tapahtumia. Korkeassa jännityksessä kulki elämä eteenpäin,\nihmisten vaiteliaina vältellessä toistensa katseita. Perheen nuorin\njäsen yksin puhui ja etsi toisten katseita. Lapsen varhaiskypsät\nkysymykset kaikuivat paljaassa rehellisyydessään tuskallisina kuin\nsairaan omantunnon ääni. Hän toisteli sanaa miksi. Hän toisteli sitä,\nkun hänelle annettiin lyhyitä ärtyneitä vastauksia ja hän toisteli\nsitä, kun ei hän saanut vastausta ensinkään. Päivä kului vaikeitten\nasioitten kuumeisessa jouduttamisessa. Yö ei tuonut lepoa. Korkea\njännitys oli toimessa unenkin aikana. Ainoa joka nukkui, oli koira.\nSe ei syönyt eikä liikkunut. Se kaivautui kuoppaan sireenipensaiden\njuurelle ja makasi, makasi päivät ja yöt.\n\nUlospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Aidat ja portit pysyivät\npaikallaan. Takatalvea ei kuulunut, kevät riensi kuumeisesti\nkypsymistään kohti, kilpaa niiden kohtalojen kanssa, joita Surpaeusten\nperheen jäsenet itselleen valmistivat. Kaikki tapahtui uskomattoman\nnopeasti, ikäänkuin pitkäaikainen helle olisi tuleennuttanut kaikki\nvalmiiksi niin ettei tarvittu kuin lyhyt myrsky varistamaan hedelmät\nmaahan.\n\nKun Letitsia Surpaeus oli lähtenyt siitä portista, josta hän oli\nkulkenut toistakymmentä vuotta ulos ja sisään, niin hänen mielensä\nlenteli kuin häkkilintu, joka on päässyt vapauteen. Hänen oli\nihmeellisen kevyt olla. Hän oli hymyillen eronnut veljistään, jotka\npäivänpaisteessa leikittelivät koiran kanssa, hän oli hymyillen\nastellut ohi omenapuiden. Ei mitään velvollisuuksia, ei mitään\nomaisuutta, ei ketään ihmistä — vapaa! Kaikki hänen aistimensa\ntäyttyivät ilman sinestä ja hänen jalkansa etsivät auringonsäteistä\nsiltaa korkeutta kohden.\n\nMutta tätä onnea kesti vain hetken. Kuolemaa ei tullut, päinvastoin\ntarttui elämä lujin ottein häneen kiinni ja sanoi hänelle,\nettei hänellä nyt ole minne mennä, ei ketään ihmistä, ei mitään\nvelvollisuuksia, ei mitään omaisuutta. Ja niinkuin lintu pian huomaa,\nettei hän tule toimeen ilman häkkiänsä, niin huomasi hänkin, ettei hän\ntodella nyt tiedä minne kääntyä.\n\nHänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen,\nheidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen\nsoppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti\nkoiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella,\nmutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin\npiiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut\nainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei\nenää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli\nollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut\nläpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan.\nKuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa\nelämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse\nolisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama\nrakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä\nliekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä\npäiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen\nuskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita.\nParantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He\nrakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee\nluvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa\nkättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä.\nJa puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on\nsuotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.\n\nKun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi\npuhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten\nihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä\nnäkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski\nmielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt\nyksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat\nodottaneet ääntä.\n\nHän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne\nmolemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.\n\nEi, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon\nsitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään\nliehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.\n\nKuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä?\nVarmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko\nvielä jotakin, jota saattaisi yrittää?\n\nJumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa.\nMinä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani\nihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he\nole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää.\nPolttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki,\nota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni:\nolenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet\nminut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan\nminun nyt tulla!\n\nHänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa\nkuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin.\nHän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä\nuskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.\n\nLepoon!\n\nKun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli\nkuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa\nkohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan\nlausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti,\nvelvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta\nhän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi.\nLapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään\nvelvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta\non kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet\nkoskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.\n\nMinä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi\npalata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen\nsyvyys.\n\nJotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta\nheidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä\nettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että\nvastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!\n\nHän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat\nolleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen\nkätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän\nkysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa?\nMikseivät kaikki ihmiset mene veteen?\n\nHänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi,\nettä hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa\nmenehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat\nlapset... Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän\nsäikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.\n\nNehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti,\nsiellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä\novat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!\n\nKuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos\nkuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut.\nVielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä\nkihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi\nja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa,\nse katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se\non tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää.\nMutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa\nvastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan\nehdottomalla uskollisuudella.\n\nLetitsia Surpaeus lausui näitä vuorosanoja ääneen ja sai niistä\nselvyyden. Ja kun hän oli käsittänyt mitä hän on velkaa rautaiselle\nsormukselleen, nousi hänen päänsä ikäänkuin siinä olisi ollut\nkuninkaallinen kruunu, ja hän alkoi astella poispäin kodista, maailmaa\nkohden, jossa ei hän tuntenut ketään ja jossa hän ujosteli kaikkia.\nHänen askeleensa kulkivat tahtovina, vaikka huulet yhä lausuivat\nepäilyksen vuorosanoja.\n\nOlet naurettava, näyttelet teatteria, tiedät itsekin, että ennen iltaa\npalaat vanhaan pesääsi.\n\nOlen naurettava, ehkä näyttelen teatteria, mutta tiedän, etten\nenää palaa. Voin kaikkea muuta, mutta en voi olla tiellä. Menen\nköyhäinhuoneelle, pyydän siellä kattoa pääni päälle, paikkaan siellä,\nparsin siellä, siellä on paljon särkynyttä ihmiselämää — siellä minäkin\nvoin olla hyödyksi.\n\nJa kun lausut nimesi, niin mihin valoon saatat omaisesi? Luuletko, että\nköyhäinhuone on sinunkaltaisiasi varten?\n\nMenen siihen kotiin, joka on rakennettu minunkaltaisiani varten — on\nkoti niin sanotuille sivistyneille köyhille. Menen sinne, luen ääneen\nniille, jotka jo ovat sokeita tai jotka ovat siksi tulemassa, paikkaan\nja parsin kaikille. Siellä on rikkinäistä sielläkin.\n\nJa onko sinulla se pääoma, joka avaa sinulle tämän kodin ovet? Niin,\nniin, tarvitaan pääoma, määrätyt korot vuodessa, ennenkuin ovet\navautuvat. Teet viisainten, jos heti turvaat veljiisi. Näetkö nyt miten\nlapsellinen olet ollut, kun pienen suuttumuksen tähden juokset kotoa.\nKöyhällä ei ole varaa mielenosoituksiin. Olet vanha köyhä vaimo ja\nkuvittelet olevasi morsian ja kantavasi kruunua. Mene veljiesi turviin,\nennemmin tai myöhemmin joudut tekemisiin järjestysvallan kanssa ja\nsaatat heidän nimensä vaaraan. Kun kantaa nimeä Surpaeus, niin on\nvelkaa sekä eläville että kuolleille. Ei ole vapaa. Ei pääse vapaaksi.\n\nMinä panen sanomalehtiin ilmoituksen, haen paikkaa lapsenhoitajana,\nkodinhoitajana, minä tahansa.\n\nNäetkö nyt — et ajatellut askelta eteenpäin, kun läksit kotoa, et\nottanut mukaasi säkkiä etkä kukkaroa. Palaa kotiin, pelasta edes\nitsekunnioitus. Olet naurettava, olet hullu — palaa.\n\nMutta hänen askeleensa veivät kiireesti poispäin, ikäänkuin pakoon\nääniä, jotka huusivat hänen sisimmässään. Hän tukahdutti äänet,\nhän iski nyrkkinsä ujouteen, joka alkoi nyyhkiä, kun hän lähestyi\nkaupunkia. Hänellä oli viime aikoina ollut niin vaikeaa olla vieraiden\nihmisten seurassa ja nyt täytyi mennä puhumaan laitoksiin ja laitosten\njohtokuntiin. Jos ihmisruumis olisi ollut tahdon alainen, jos olisi\nvoinut tehdä sen olemattomaksi samalla hetkellä, kun elämä pakeni siitä\npois. Mutta se jäi olemaan ja kammottamaan, kului aika ennenkuin se\noli tomua ja tuhkaa. Täytyi odottaa kuoleman saapumista, täytyi väsyä\näärimmälle rajalle asti. Hänessä oli vielä paljon voimaa, täytyi väsyä\nkokonaan.\n\nJota lähemmäs hän tuli kaupunkia, sitä avuttomammaksi hän kävi. Ei\nhänellä enää ollut sormusta, puhumattakaan kruunusta. Hän olisi ollut\nvalmis nöyrtymään sen ihmisen edessä, joka oli ajanut hänet kadulle,\nkun hänellä vain olisi ollut tarmoa kääntyä takaisin. Mutta hän oli\nkerta kaikkiaan kääntänyt tahtonsa raskaan vankkurin kaupunkia kohden\nja sen pyörät vierivät sinnepäin ja hän meni mukana. Tahto vei hänet\nvieraitten ihmisten eteen ja ylös vieraita portaita. Tahto pakotti\nhänet puhumaan. Ja kun hän lamaantuneena taasen seisoi kadulla, nosti\ntahto häntä kainaloista ja ajoi häntä eteenpäin, uusiin yrityksiin.\n\nTäytyy väsyä loppuun asti, jotta olisi oikeutta levätä.\n\nHän väsyi. Hän kulki ja kulki, kysyi ja puhui, ajoi omien etujensa\nasiaa, jopa purskahti itkuun. Nimeään ei hän sanonut. Olisi ollut\nhelpompaa, jos hän olisi sanonut sen, mutta sitähän ei hän voinut.\nVaikeaa oli sekin, että ihmiset katselivat häneen, hänen kulkunsa\noli kuin kujanjuoksua, mutta sitä ei voinut välttää. Päivä muodostui\nainoaksi pitkäksi piinaksi, jossa ei tunnu saumoja eikä solmukohtia.\nHän nousi ylös portaita ja laskeutui alas portaita, sanoi samat asiat\neri henkilöille, kuuli samat kysymykset, antoi samat vastaukset, sai\nneuvoja, kiitti ja tuli kadulle.\n\nJuuri ennen virastojen sulkemista joutui hän vanhan herran puheille,\njoka nähtävästi tunsi hänet. Hän säikähti niin, että oli menemäisillään\npois asiaansa sanomatta. Vanha herra oli hyvin ystävällinen ja\nsai tietää enemmän kuin hänen piti. Kun vanha neiti senjälkeen\ntuli kadulle, oli hän niin järkytetty, että hänen täytyi etsiä\nistuinpaikkaa. Jos vanha herra tuntee hänen veljensä ja toimittaa\nheille tiedon siitä, mitä Letitsia Surpaeus on _tehnyt_...!\n\nMitä hän sitten on tehnyt? Jotain epärehellistäkö? Työtä hän on hakenut\nja velvollisuuksia. Hän pelkää siis turhaan.\n\nJos vielä olisi riittänyt virastoaikaa, niin hän nyt rohkeammin olisi\njatkanut toivotonta etsintäänsä. Mutta päivä kallistui iltaa kohden ja\nliike kaduilla osoitti, että ihmiset riensivät työstään, kohden kotia\nja lepoa.\n\nHeillä oli koti.\n\nVanha neiti harhaili ilman päämäärää, mutta vaistomaisesti pyrkien\nsyrjäkaupungille. Huomenna saattaa tulla vastaus hänen ilmoitukseensa.\nVanhempi sivistynyt nainen hakee lapsenhoitajaksi sivistyneeseen\nperheeseen. Vastaus tämän lehden konttoriin nimimerkille »Lapsirakas».\nEtteivät vain Mikael ja Gabriel olisi panneet liikkeelle poliisia. He\ntekevät sen niin helposti.\n\nMinne minä menen yöksi? Ei saa olla yötä kadulla. On lämmin, on\nkaunista. Tämä on kaunis kaupunki. Minua väsyttää. Onko minun nälkä?\nKunhan en nukkuisi. Joko sireenit kukkivat? Suokaa anteeksi, herra\njohtaja, en voi sanoa, kuka minä olen. Minulla on kyllä sukulaisia,\nmutta sattuneesta syystä en voi kääntyä heidän puoleensa. Jaksan tehdä\ntyötä... ommella, hoitaa lapsia... rakastan lapsia... Kiitoksia, hyvin\npaljon kiitoksia... Teen parhaani, osa on juuri lempiosiani... On\nkolme osaa, joita aina olen halunnut esittää, tämä on yksi. En voinut\nantautua näyttämölle, äiti kuoli, minä olin vanhin kodissa. Mutta minä\nolen hyvin onnellinen, herra johtaja, jos saan koettaa. Ah, onko vain\nyksi päivä — en tiedä voinko oppia. Mutta koetan parhaani. Jos saan\npitää roolivihon kädessäni. Haluaisin niin mielelläni kerran, yhden\nkerran koettaa... Naurakoot, viheltäkööt minut ulos — yhden ainoan\nkerran... Mitä, nukuinko minä? Tässä tulee kylmä. Minä tiedän minne\nmenen yöksi. Minullahan on vielä veli. Hän antaa minulle ruokaa ja\nrahaa. Enok. Kuinka saatoin hänet unohtaa. Kenenkään toisen luo en\nvoisi mennä, mutta hänen tykönsä lähden mielelläni. Kun vain katsoo\ntarpeeksi syvälle, niin tietää, ettei hän ole tahtonut pahaa. Hän näki\nunta suuresta laivasta, jonka piti luoda siltoja maanosien välille.\nMaailman suurin laiva siitä piti tulla, sen piti kantaa isänmaan\nnimi kauas ja korkealle. Se oli Sampo. Koko kansan vapaaehtoisilla\nvaroilla se piti rakentaa. Siitä piti tulla kansan ylpeys. Enok, minä\nymmärrän sinut. Annathan minun olla luonasi yötä, huomenna ehkä jo saan\nvastauksen sanomalehti-ilmoitukseeni. Mutta jollet ole kotona, niin\nsitten menen majataloon ja huomenna tulen jälleen ja sinä pidät minusta\nhuolen. Tiedätkö, sinun täytyy jättää Tommi rauhaan, ethän tahdo tuhota\nhänen elämäänsä. Hänen täytyy astua isänsä tietä, sinun tiesi oli\ntoinen. Ole kotona, Enok, kun minä tulen, minua väsyttää.\n\nEnok Surpaeus ei ollut kotona. Sisar löysi hänen asunnolleen ja koputti\nhänen oveensa. Talo oli kuin kuollut. Ei yhtä ihmistä tullut. Kivisistä\nportaista kajahtelivat askeleet peloitellen. Olivatko ihmiset kaikki\nmaalla? Enok Surpaeus — siinä se nimi oli valkealla kortilla. Ehkä\nvoisi odottaa tässä kunnes hän tulee. Jos hakee vähän leipää, niin voi\nolla tässä vaikkapa koko yön. Jos onnistuisi löytämään lapsia, joilta\näiti on kuollut, niin niillepä voisi olla hyödyksi. Niinkuin omia niitä\nvoisi rakastaa, pieniä raukkoja... Täällä tulee kylmä. Enok, missä sinä\nolet? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Sinun täytyy koettaa korvata\nniille köyhille ihmisille, joilta otit kaikki. Ja Tommi sinun täytyy\njättää rauhaan.\n\nTommi — missä Tommi on? Hänen ei ole hyvä, hän on vaarassa. Enok, sinä\naiot häntä omaan laivaasi, mutta se uppoaa. Älä mene, Tommi. Kuule,\nmuistatko Tommi, kun sinä olit pieni — me olimme Niemessä, olimme\nlaiturilla ja teillä pojilla oli laiva. Ja te kiistelitte siitä, minne\nse lähetetään ja mitä lastia otetaan. Kaikilla saarilla oli nimet,\njotka te olitte ottaneet kartasta ja kaukaisin ranta oli Amerikka.\nJoku tahtoi lähettää graniittia Madeiraan, koskei niillä siellä ole\nsitä, ja toinen koppakuoriaisen purjehtimaan Brasiliaan. Mutta sinä\nsanoit, että lähdet itse Amerikkaan noutamaan kultaa, jos äiti tulee\nmukaan. Muistatko, pidit äidistä niin paljon. Sinulla onkin sellainen\näiti, ettei kenelläkään. Älä lähde Enok-sedän laivaan, jollei äiti tule\nmukaan. Minä tiedän, että se on vaarallista. Enok-setä pitää vaarasta\nja seikkailusta. Kun oikein tuulee, niin silloin lähtee Enok-setä\npurjehtimaan. Ja kun myrsky on kaatanut veneen, niin ui Enok-setä\nlaudankappaleella rantaan ja nauraa. Enok-sedästä on ikävää yhdellä\nkohdalla. Ei hän ole täällä kauan. Jonakin päivänä hänen tulee ikävä\nHonoluluun ja vaikka hänellä täällä olisi linna ja sata huonetta\nja kultaiset vaunut, niin hän lähtee. Enok-setä on muuttolintu.\nEnok-setä ei rakenna pesää eikä isänmaata. Mutta sinä joka taistelit\nvapaussodassa isänmaan puolesta, sinun täytyy rakentaa. Ihmiset ovat\nniin erilaiset, yksi löytää isänmaan siellä, missä hän syntyi, toinen\nlöytää sen lentävällä laivalla, kolmas siellä, missä sydän lämpöisenä\nsykkii hänen viluista sydäntään vasten, neljäs unelmissaan, viides\npilvissä, kuudes kuolemassa. Kun menee tarpeeksi syvälle, niin ovat\nkaikki yhtä. Syvälle, syvälle... uneen... autuuteen...\n\nLetitsia Surpaeus vietti yön portaissa veljensä oven edessä. Hän oli\nsairas, mutta hän jaksoi vielä liikkua. Oli sunnuntai ja sanomalehtien\nkonttorit olivat suljetut. Hän vältteli poliisia ja istui kirkossa.\nEi olisi pitänyt nukkua, mutta häntä uuvutti ja vilutti. Kun\njumalanpalvelus loppui, niin hän ihmisten mukana siirtyi kadulle\nja etsi veljensä portaat. Niistä tuli tuttu paikka, miltei koti,\nvarsinkin siitä nurkasta, missä hän oli ollut yön. Se oli niin pimeä,\nettei kukaan nähnyt häntä siinä. Välähdyksittäin hän tunsi, että on\nmenetellyt niin tyhmästi, ettei järkevä ihminen tee sellaista. Lähteä\npienen hermostuneen sanan tähden kodistaan, ilman rahaa! Seikkailu\nse on, joka ihmistä vetää, toista valtamerelle, toista pimeihin\nporraskäytäviin. Kaikki pakoilevat järjestysvaltaa ja löytävät siinä\nviehätystä. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sadunnälkäistä lasta.\nSeikkailu näyttelee suurempaa osaa maailmassa kuin aavistetaan.\nVälähdyksittäin hän näki joukon kohtalokkaita tekoja, jotka repivät\nyhteiskuntaa ja joiden alkuperä löydetään vain seikkailunhalusta. Mutta\nyhä enemmän hänen aistinsa alkoivat sekaantua. Hän alkoi pelätä, että\nhän pyörtyy ja että hänet viedään sairaalaan. Hän tahtoi kuitenkin\ntavata Enokin, hänellä oli hänelle asiaa ja muutenkin hänen oli häntä\nikävä. Ja sittenhän hän odotti vastausta sanomalehti-ilmoitukseen.\nEntä jos hänen tielleen tulisi koti, josta äiti on kuollut ja jossa\non pieniä lapsia! Tämä odotus piti häntä pystyssä. Mahtoiko hän olla\nhyvin huonon näköinen, koska joku antoi hänelle rahaa ja käski ostaa\nruokaa. Ja toisen kerran ojennettiin hänelle omena: äiti se oli, joka\nkäski pienen tyttönsä antaa sen. Lapsella oli hyvät siniset silmät ja\nhän niiasi. Mutta Letitsia Surpaeus jäi pitelemään omenaa käsissään,\nse seurasi häntä iltajumalanpalvelukseen ja sieltä veljen portaisiin.\nSitä ei voinut hävittää, se oli hedelmä hyvän- ja pahantiedon puusta.\nSe oli portailla hänen vierellään, se puheli hänen kanssaan, se oli\nlähetetty hänelle aurinkoisimmalta oksalta paratiisin puuta. Se oli\nsymbooli kaikesta siitä, mistä elämä kamppailee. Hyvän- ja pahantiedon\npuu kasvaa keskellä maailmaa ja juuret ovat siellä missä on lepo.\nAurinko sattuu toiseen oksaan paremmin kuin toiseen ja toinen omena\non onnellisempi kuin toinen, mutta kaikki ovat saman puun hedelmiä ja\nsamat juuret ovat siellä huimaavassa syvyydessä.\n\nKaunis pieni omena, kuka sinä olet? Aurinkoa sinä olet ja maata. Minä,\nminä olen rehellinen ja petollinen, viisas ja hullu, sairas ja terve,\nelävä ja kuollut.\n\nEnok, etkö jo tule!\n\nEnok Surpaeus tuli auringon noustessa, juuri kun säteet joltakin\nseinältä heijastuivat porraskäytävään, ja Letitsia puhutteli häntä\nikäänkuin he vielä olisivat asuneet yhdessä isänkodissa ja eilen\ntavanneet toisensa.\n\n— Hyvä, että tulit, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Jäin velkaa\nleipurille tämän valkoisen leivän tässä. Mene ja maksa se. Mene\nsanomalehtikonttoriin ja ota vastaukset, tässä on kuitti sieltä, minä\njaksan vielä paljon, tiedät miten minä pidän lapsista. Tommi sinun\ntäytyy päästää vapaaksi, mene laivallasi minne tahdot, mutta hänen\ntäytyy rakentaa yhteiskuntaa. Rakas olet minulle, veljeni, kaikkia\nrakastan. Jos saisin painaa Teklan rintaani vasten... Kuoleman päivä on\nparempi kuin syntymäpäivä, mutta minä jaksan vielä paljon, minä tahdon\nolla uskollinen rautaiselle sormukselleni.\n\nEnok Surpaeus, joka onnellisesti oli tuonut maihin kaksi suurta lastia\nkahtena kirkkaana kevätyönä perätysten, tarttui iloisesti sisarensa\nkäsivarteen, nosti hänet ylös ja kantoi omaan vuoteeseensa. All right,\nnyt otetaan pikku pikari parasta konjakkia! Onpa hyvä, että sekin roju\nkerran kelpaa kunnialliseen tarkoitukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKamreeri Surpaeuksen leski kulki tottumattomilla retkillä hänkin.\nHänkin nousi ja laski portaita, joihin ei hän ollut miehensä eläessä\nkoskaan kurkistanut. Hänkin joutui herrojen eteen, jotka tähän asti\neivät olleet mahtuneet hänen tuttavuuspiirinsä sisäpuolelle. He\neivät Letitsia Surpaeuksen kanssa kohdanneet toisiaan, koska eivät\njoutuneet samoihin portaihin eikä samojen herrojen eteen. Kamreerin\nleski myi huvilaansa ja etsi samalla asuntoa. Koti oli mennyt sinä\nhetkenä, jolloin Niemenkivi oli tuomittu myytäväksi, eikä kukaan\nvoinut ajatella kodiksi sitä uutta paikkaa, jota nyt kaupungista\netsittiin. Se oli asunto. Äiti ja Lida etsivät sitä, minkä ehtivät. He\neivät olleet huvilalla aterioiden aikana, aamulla tarttuivat he heti\nsanomalehtiin, lukivat huoneilmoitukset, tekivät niistä luettelon ja\nläksivät. Kaupungissa veivät heidän tiensä kyllä erilleen, koska äiti\nhoiti pääasiassa myyntiä ja Lida haki asuntoa. Iltapäivällä tuli äiti\nhuvilalle, nosti tuolin puhelimen ääreen ja alkoi soittaa ja puhella,\noudolla äänellä oudoille ihmisille. Huvilalla ei enää ollut sellaista\nkuin ennen. Kukaan ei pyyhkinyt huoneessa tomua, kukaan ei pannut\nvihantaa kukkamaljakkoihin, kukaan ei hoitanut niitä lukemattomia\npikkutehtäviä, joita vain kodin rakastaja saattaa keksiä. Se käden\nkosketus, joka antaa kodissa jokaiselle esineelle turvallisen oman\npaikan, puuttui. Soittokoneen kansi oli kiinni. Kukaan ei laulanut eikä\nnauranut.\n\nKukaan ei myöskään huomannut lintujen laulua keväässä, sillä sille ei\nollut ihmisissä kaikupohjaa.\n\nÄiti hieroi kauppaa, laski ja punnitsi. Tämä hänelle outo työ oli\nniellyt hänen koko olentonsa. Tommi ja Letta saivat mennä minne\ntahtoivat, kukaan ei tarkannut heitä. Kun äiti päivällisellä teki,\nikäänkuin velvollisuudentunteesta, lapsille selkoa siitä, mihin\npisteeseen nyt oli ennätetty, ei Tommilla ollut mitään sanomista ja\nLetta huomautti vain, että piti katsoa, ettei myy liian halvasta.\n\nSedät olivat ottaneet haltuunsa Letitsia-tädin asian. He pelkäsivät\njulkisuutta ja julistivat noudatettavaksi mitä suurinta varovaisuutta.\nÄlköön asiasta kukaan puhuko, he toimittavat tädin vahingoittumattomana\nluokseen.\n\nEräänä päivänä sitten tapahtui paljon.\n\nTommi oli Laxin autossa päässyt aamiaiselle kotiin ja aikoi, nopeasti\nsyötyään, taas lähteä.\n\nKatsahdettuaan kelloon pysähdytti äiti hänet huutamalla hänen nimeään.\nTommi seisahtui eteisen ovelle ja äiti tuli isän huoneesta.\n\n— Sanoitko jotakin?\n\nÄiti hymyili salaperäisesti ja kysyi hiljaa:\n\n— Kuulehan, saanko antaa sinulle hiukkasen rahaa? Se kivääri kai ei ole\nmaksettu. Tiedät, etten koskaan anna, jollen anna mielelläni.\n\nÄiti ojensi hänelle kättään, joka oli puserruksissa setelien ympärillä.\n\n— Kiitos, en minä tarvitse. Mistä olet saanut rahaa? Joko... joko...?\nTarkoitan: et suinkaan sinä vielä ole saanut rahaa huvilasta.\n\n— Niin, en tästä suuresta kaupasta, mutta minulla on, niinkuin näet.\n\n— Kiitos, en tarvitse.\n\n— Kuinka et tarvitse? Et suinkaan vielä ole maksanut kivääriä. Olen\nollut siitä hiukan levoton.\n\n— Kyllä se on maksettu. Voin antaa rahaa sinullekin, jos tahdot.\n\n— Todella? Mistä sinä sitten olet saanut?\n\n— Olenpahan vain jostakin.\n\n— Sedältäsi tietysti?\n\n— En oikeastaan.\n\n— Vai niin, vai niin. No sehän on hyvä.\n\n— Antaisin mielelläni tyttöjen kesävaatteisiin...\n\n— Tommi, tiedätkö mitä ne nykyään maksavat? Niin paljon ei sinulla voi\nolla. Kyllä me tulemme toimeen. Katso, nythän minä saan.\n\n— Se uusi asuntohan maksaa.\n\n— Sinä lähdet jo kouluun?\n\n— Niin, olen levoton Titsia-tädistä.\n\n— Molemmat setäsihän ovat luvanneet hoitaa hänet.\n\n— He eivät ole häntä löytäneet.\n\n— Kyllä he löytävät. He käyttävät poliisia.\n\n— Käyttävätkö he poliisia?\n\n— Kyllä. Tässä hiljankin... Tai en minä tiedä. Oli vain kysymys\npoliisista. Jossakin yhteydessä. En minä muista.\n\nÄiti oli ollut sanomaisillaan: silloin kun Heinin sormus katosi. Hän\npidätti sanat viime hetkessä. Tommilta ei kumminkaan ollut jäänyt\nhuomaamatta, että hän hämääntyi. Hänen silmissään välähti.\n\n— Miten oli kysymys poliisista? Sano se kaikki yksintein. Mitä sinä\nsalaat? Etkö luule minun nähneeni. Sinä muistat kaikki varsin hyvin.\n\nÄiti kohotti päätään ja loi Tommiin silmänsä. Hän oli ollut\nsitomaisillaan päänsä ympärille huivia, mutta hänen kätensä vaipuivat\nja huivi jäi höllänä päälaelle. Äidin silmät mykistyttivät pojan\nhetkeksi.\n\nHän tietää jotakin, ajatteli Tommi. Mutta mitä? He ovat poliisin\navulla ajaneet minun askeliani. Ei ole ensinkään mahdotonta, että\nhe ovat nuuskineet varastot puuliiteristä. Ja he ilmiantavat minut\nmyöskin empimättä, jos niikseen tulee. Miten sitten käy? Alkaa tuntua\nhauskalta. Nyt täytyy toimia viisaasti ja nopeasti. Ensi yönä täytyy\nkaikki viedä pois. Ja minä tyhmeliini juuri kerroin, että minulla\non rahaa. Nyt se vasta taitaakin alkaa. Se meni niin helposti, että\nharmitti.\n\nÄiti näki mielialain vaihtelun poikansa kasvoilla ja tuijotti häneen\nyhä vieraammin. Miksi Tommi yhtäkkiä kävi iloiseksi? Ei minkäänlaista\nsyytä ollut, mutta pojan silmät tuikkivat veitikkamaisesti ja huulet\ntapailivat viheltelyä.\n\n— Sano pois nyt, pikku Tekla, oletteko panneet poliisin liikkeelle?\n\n— En minä ole mitään pannut.\n\n— No kuka sitten? Sedätkö? Mitä he sitten etsivät?\n\n— Voit kysyä heiltä.\n\n— Mutta hehän eivät ole täällä, äiti. Sano nyt sinä, koska kyllä tiedät.\n\n— Anna minun mennä, Tommi. Kysy sediltäsi.\n\n— Minne sinä sitten nyt aiot?\n\n— Minun täytyy tehdä luettelo maanviljelyskalustosta, joka seuraa\nkauppaa.\n\n— Täytyykö se tehdä nyt juuri?\n\n— Hän on kysynyt sitä jo pari kertaa, mutta avain on hukkunut.\n\n— Ai, onko avain hukkunut?\n\n— Tyttö väittää illalla jättäneensä sen suulle ja aamulla se oli poissa.\n\n— Kasvihuoneenko avain?\n\n— Ei, puuvajan. Koetan etsiä vielä. Mutta sitten täytyy hakea seppä.\n\n— Pikku Tekla, en ole tavannut sinua pitkiin aikoihin, tule juttelemaan\nhiukan. Antaa heidän nyt vielä vähän odottaa luetteloaan. Seppää et\nkuitenkaan enää tänään saa käsiisi.\n\nMitä on puuvajassa? ajatteli äiti. Onko hän kätkenyt sormuksen sinne?\n\n— Äiti, kertovat kaupungilla, että täti on mennyt mereen.\n\n— Kertovatko? Kuka?\n\n— Hän on harhaillut rannalla, hänet on siellä nähty.\n\n— En usko.\n\n— Mutta jos se kuitenkin olisi totta.\n\nÄiti ja poika istuivat nyt ikkunan alla ja ruutua vasten heidän\ntakanaan hehkuivat verenpisaran kukat.\n\n— Parempaa minä uskon Letitsia tädistä, sanoi äiti.\n\n— Miksi hän oikeastaan läksi kotoa? Oletteko te riidelleet? Oletko sinä\nollut hänelle paha? Tiedätkö, äiti, tämä koti ei ole enää mikään, jos\nhän puuttuu. Niin, niin, äiti. Sinä, joka olet kaikille ihmisille hyvä,\nkuinka olet voinut... Oi äiti, jos hänelle on jotain tapahtunut!\n\nÄidin profiili erottautui ankarana valoa vasten ja hänen silmälautansa\nolivat alhaalla, kun hän sanoi:\n\n— Ottaa itsensä hengiltä — sen voi vain edesvastuuton ihminen. Jolla on\njotain velvollisuudentunnetta, se taistelee viime hetkeen asti, »Elämä\nkihlaa raudalla», ne olivat hänen omat komeat sanansa. Ei, Tommi, niin\nhuonoa en hänestä usko.\n\n— Mutta häntä on täytynyt kauheasti loukata ennenkuin hän läksi\ntäältä... Sinä et sano mitään, äiti. Mitä sinä olet hänelle tehnyt?\n\nÄiti nousi mykkänä ja etsi huiviansa. Tommi otti sen lattialta, mutta\nei antanut sitä hänelle. Äidin kädet tekivät avuttoman liikkeen\nja jäivät sitten riipuksiin. Äidillä oli kummalliset kädet, hän\npuhui niillä. Tommin silmät seurasivat pienen hetken sormia, jotka\nmuistuttivat jotakin outoa, värähtelevää liljankukkaa, sitten hän\njälleen katsoi ylös. Mitä oli äidin hiuksissa? Nehän olivat olleet\npikimustat. Hän muisti kuulleensa, että hiukset yhdessä yössä\nsaattoivat valjeta.\n\nÄidin kädet olivat taasen vaienneet ja hän sitoi hymyillen huivia\npäänsä ympärille.\n\n— Mitä minä ole hänelle tehnyt? sanoi hän, toistaen pojan viime\nkysymyksen. — Minä olen etsinyt syntipukkia, niinkuin ihminen tekee,\nkun onnettomuus tulee. Syyttömät saavat aina silloin kärsiä meidän\nmurheemme tähden... Letitsia on minut kyllä ymmärtänyt. Minä olen\nottanut hänet lukuun uudessa asunnossamme, hän kuuluu meille. Jahka\nsaan asiat kuntoon, menen häntä noutamaan.\n\n— Ja luulet hänen tulevan.\n\n— Hän tulee, kun minä pyydän.\n\n— Olet ihmeen tyyni, äiti. Minä pelkään, ettei hän enää ole elävien\njoukossa. Hän on voinut astua järveen niinkuin me astumme nurmikkoon.\nJos hän on ollut sillä päällä...\n\n— Tiedätkö sitten jotain varmaa?\n\n— En.\n\n— Sedät ovat luvanneet pitää hänestä huolen.\n\n— Ja etsiä häntä poliisin avulla. Kuulehan nyt, äiti, mihin te täällä\naikaisemmin olette käyttäneet poliisia? Sanoisit nyt.\n\nÄiti vaikeni ja punnitsi. Sitten hän ajatteli: tulkoon mitä tulee. Ja\nsanoi:\n\n— Etsimme serkkusi kihlasormusta.\n\nÄiti oli hyvin kalpea, kun hän sen sanoi, ja hän tuijotti Tommia\njäykästi silmiin. Tommi ei teeskennellyt hämmästyessään.\n\n— Ai niin, sanoi hän, — Heinin kihlasormus. Sen olin kokonaan unohtanut.\n\n— Olitko sinä sen unohtanut? kysyi äiti, ymmällä todeten, että Tommi\noli täysin rehellinen.\n\n— Olin, siitähän on niin kauan.\n\n— Mutta jos ajattelet, niin näet, että silloin tuli murhe meidän\ntaloomme. Siinä meni kaikki hajalle.\n\n— Eihän nyt, mitä hullua!\n\n— Niin, niin. Sumu laskeutui yli kotimme eikä se näytä hälvenevän.\n\n— Mutta entä jos sormus löytyy?\n\n— Ei taida löytyä...\n\n— Eivätkö poliisit sitten saaneet mitään aikaan? Mutta voihan se vielä\nlöytyä.\n\nÄiti ei katsonut ylös, ainoastaan hänen kätensä puhuivat. Hän sanoi\nhiljaa:\n\n— Jos se löytyisikin.\n\n— Toivoisitko sinä sitä niin kovin?\n\n— Me kaikki toivoisimme.\n\n— Sinä puhut ikäänkuin te katsoisitte jonkin uuden onnenajan sitten\nkoittavan.\n\n— Tällainen sormus, sehän on symbooli. Sen katoaminen vaikutti kuin\nenne siitä, että kaikki pettää. Jos se tulisi takaisin... sillä\nlailla kuin minä toivon, niin ehkä saisimme uskoa siihen, että kaikki\nsittenkin käy hyvin.\n\n— Voisitko peruuttaa huvilan kaupan? Äiti, sano...!\n\n— En. Mutta sehän ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on, että me\nsaisimme mielenrauhan.\n\nTommi ei sanonut mitään, painoi nopeasti hatun päähänsä ja läksi.\n\nMutta äiti vaipui järkytettynä äskeiselle paikalleen. Alkaisiko\nsittenkin valjeta?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomatessaan ettei talossa ole johtoa, oli nuori Hertta Surpaeus\nvaistomaisesti ottanut käsiinsä ohjakset. Hän istui ruokasalissa lukien\nläksyjään, nousi siitä vastaamaan kun puhelin soi ja muutenkin antoi\ntarvittavat tiedot niille, jotka tulivat jotakin kysymään. Ja niitä\noli nyt enemmän kuin ennen. Tieto siitä että huvila on myytävänä oli\nlevinnyt ja ilmaantui kaikkinaisia ostajia, jotka toivoivat saavansa\njoitakin tarvekaluja halvalla. Nuori Hertta esiintyi tiukempana kuin\nkonsanaan äiti, antoi lyhyitä kielteisiä vastauksia eikä taipunut\nmihinkään sovitteluihin. Hän jätti kylmästi asianomaiset kysyjät\nportille, käänsi heille selkänsä ja asteli kirjaansa syventyneenä\ntakaisin. Kaikkia hullutuksia! Onko Niemenkivi mikä kynittävä kana,\nettä jokainen täällä jotakin ottaisi, mikä ruohonleikkuukoneen,\nmikä auran, mikä pyykkitiinun. Sellaista sairaalloista hosumista ja\nhoputusta. Suuttua heille voisi, jolleivät olisi kaikki sairaita. Aika\non sairas. Mutta ei ihmisiä myöskään hempeydellä paranneta. Kovaa\nlääkettä siinä pitää olla.\n\nLääkärin ammatti on kuitenkin jaloin ammatti, päätteli hän. Siinä\non vain niin hirveän pitkä kurssi. Mutta siinä voi paljon kasvattaa\nihmisiä. Jokainen on oman onnensa seppä, sen minä tulen takomaan\njokaiseen päähän. Minä panen sen kultakirjaimilla odotushuoneeni\nseinälle. Luulen, että ensi vuonna luen kahden luokan yli, jotta menee\nvähän pikemmin. Jokainen on oman onnensa seppä.\n\nMyöhemmin samana päivänä tapasivat sedät hänet näin kirjojensa ääressä.\nHän luki ääneen niin että kaikui läpi huoneiden. Kirja kädessä astui\nhän heitä vastaan — se oli fysiikan oppikirja — ojensi siitä kätensä,\nsuu täynnä läksynlukua, ja alkoi vasta, lopetettuaan lauseensa, puhua.\n\n— Päivää, päivää, istukaa, tehkää hyvin. Meillä on kertausta, hirveän\npitkä läksy huomenna. No, onko täti löydetty?\n\nMikael-setä istuutui, pyyhkien hikeä otsaltaan ja huolestuneena\nravistaen päätään, mutta Gabriel-setä jäi seisomaan ja mittasi\nkatseillaan veljentytärtä kantapäästä kiireeseen asti. Kun ei kumpikaan\nmitään sanonut, jatkoi Hertta.\n\n— Minä en ole hänestä ensinkään levoton, sillä hän pitää meistä\nkaikista niin paljon, ettei tahdo tuottaa meille surua: hän ei ole\ntehnyt itsemurhaa.\n\n— Mutta ajattele, hyvä lapsi: ilman rahaa! sanoi Mikael-setä.\n\n— Niin, se on tietysti ikävää, vastasi Hertta ja piirteli jotain\npaperipalalle, joka oli hänen edessään.\n\n— Mitä te laskitte häntä sillä tavalla menemään. Minä en ollut kotona.\nMutta hänellä on pää täynnä sellaisia lauseita, joista hän elää ja\nsittenhän hän osaa ulkoa kaikki etevimmät näytelmäkappaleet niin ettei\nhänelle tule ikävä. — Ja kyllä hänelle joku hyvä ihminen on antanut\nleipääkin, niin miellyttävä kuin hän on.\n\n— Pikku täti fysiikkasi ääressä, sanoi Gabriel-setä ja katseli häneen\npää kallellaan ikäänkuin hän olisi katsellut monokkelin läpi, — pikku\ntäti, tunnet huonosti Letitsia Surpaeuksen. Hän osaa kuolla nälkään,\nmutta ei syödä armoleipää. Se on juuri tämä luonteenpiirre, joka teki,\nettä hänen täytyi lähteä täältä.\n\n— Hysteriaa, sanoi Hertta.\n\n— Mitä? tiuskasi eversti.\n\n— Hysteriaa, toisti Hertta kylmästi. — Me olemme kaikki hysteerisiä,\nsurullista kyllä. Lähteä nyt kotoa pienen kiistan tähden. Ilman rahaa.\nSellaista tehdään vain Ibsenin näytelmissä.\n\n— Vai niin. Koska neiti on ruvennut tutkimaan Ibseniä?\n\n— Koko maailma on tällä hetkellä Ibsenin näytelmää, sanoi Hertta\nkuohahtaen. — Aivan niinkuin kaikki hänen henkilönsä olisi sotkettu\nsamaan jättiläistynnyriin ja tynnyriä sitten olisi aika lailla\nravisteltu.\n\nSetä Gabriel oli juuri ollut suuttumaisillaan tytön nenäkkäistä\nvastauksista, mutta nyt häntä rupesi huvittamaan. Hän teki syvän\nkumarruksen, sanoi »sallitteko» ja istuutui sitten veljentyttären\nviereen. Hän näki, että tyttö oli paperille hahmotellut pääkallon.\n\n— Mutta mennäksemme asiaan, jatkoi Hertta, kiinnittämättä huomiota\neverstin ivalliseen kohteliaisuuteen, — minne täti nyt joutuu, kun\nsaamme hänet käsiimme? Minä kyllä otan hänet luokseni, jahka valmistun,\nmutta siihen on vielä pitkä aika.\n\nEverstissä sai suuttumus vallan.\n\n— Ole huoleti, armollinen neiti, kaikki on jo järjestyksessä. Minä\nolisin aikoja sitten ottanut hänet luokseni, jollette olisi tarvinneet\nhäntä täällä.\n\n— Kaikki on järjestyksessä, toisti Mikael setä. — Minä olen saanut\ntoimen, nimittäin olen hankkinut jonkinlaisen toimen.\n\nHertta päästi kirjan kädestään, tuijotti häneen suurin silmin ja sanoi\nsitten:\n\n— Kyllä olikin jo aika. Ja tädille on oma huone?\n\n— Oma. Siinä on ikkuna ja uuni. Kaikki on valmiina.\n\n— Lähdetään pois, sanoi eversti ja nousi. — Koskei täällä ole ketään\nkotona, niin mitä me täällä.\n\n— Älä nyt, rauhoitti veli, — onhan tässä Hertta. Aion kuulla mitä\ntäällä oikein on tapahtunut, emmehän ole käyneet täällä moniin aikoihin.\n\nHertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on\npaljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä\ntietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon\nvälillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta.\nLulu... Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin\nLudvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan\nlääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan\nhysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä,\nhän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan\nhe jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta\nsaa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy\nihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää\ntilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.\n\nKesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja\ntervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui\nsanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä\nhänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.\n\n— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä\npidät hänestä?\n\n— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.\n\n— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he\nnäyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli\nitkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne\nvuodenaikansa.\n\n— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä\nolen niin väsynyt.\n\nEversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.\n\n— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää\nhysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään\nkahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja\npiirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.\n\nLida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.\n\n— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin\nikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä,\npaperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista\nkumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään\nnouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska\nhe heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä\nitke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko\nsitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt?\nSalapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä\npanttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen\nhallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut\nkysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä\nsyynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat\nselvästi riidelleet.\n\nEversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin\nja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan.\nEversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.\n\n— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä\näidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin.\nMinun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän\nsormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla\nrakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.\n\nHän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei\neversti voinut sitä enää siirtää.\n\n— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin\nrautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin.\n— Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai\nkutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini\nmahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä,\njolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä\ntarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin\npuolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan\ntämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt\nsellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani\nhäntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä\nisänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi\nminuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa\nkertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista\nkäsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi\nnimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän\nhevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän\nmorsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan\nHeini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.\n\nLida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt\nkertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.\n\n— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto\nlenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi.\nRuuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja\nanna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja\nsurista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor\nVasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja —\nisänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen?\nPieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa\non yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen\nrautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän\nnaisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin\nhe luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi\nrahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa\novat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin.\nKultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos\nvanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet\ntällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo\nihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen.\nJa tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun...\n\nEversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt\nhuoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että\non rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti\nVasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö,\njuuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän\nmainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini\noli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä\njos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset\n— ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat\nisänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion\npankkiin.\n\n— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.\n\n— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.\n\n— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on\nkadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty,\nkaksi veljemme lapsista, niinkuin _tiedät_...\n\n— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä\nkai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan\npeitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä\nisänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.\n\n— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne,\nniin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden...\n\n— Hyvästi, susivouti.\n\nJuuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti\ntulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa.\nPitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin.\nEversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä\nankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta\nherroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä\nkeittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä,\nlähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan\nnuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja\neversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen\nvisiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla\nvisiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on\ntäältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy\nkotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan\nmielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli.\nVeljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.\n\n— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian\npitkä Heinille.\n\nVanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea\nGabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.\n\n— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan?\nHän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on\nmalli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja\nsauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä\nsinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?\n\n— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.\n\n— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän?\nPidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran?\nSe on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin,\nniin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael,\noletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin\nnauraa.\n\nMikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen\nse oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.\n\nKaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän\nparvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita.\nYhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet,\nettä linnut lauloivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt\ntarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki\noli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi\nmitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä\nsaada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti\nsaattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli.\nTommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan\nmyrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.\n\nHänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä\nsilkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään\nseisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat,\nnimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta\nkertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla\nvilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi\ntässä ylellisessä ympäristössä.\n\nRaina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar\nnyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut\nyhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan\nhänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:\n\n— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet.\nNeiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä\nkenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun\nsormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen\nminulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan\npikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää,\nettä me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa\nnuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa\nsormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja.\nOi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä\nhuokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna\nLax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän.\nTällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi\njestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde\najelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme...\nEikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se\njuopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä\nsormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin\nettei ensinkään uskalla tarttua kiinni...\n\nTommin silmät olivat liukuneet konsulinnan yli tauluun, joka oli\nilmestynyt sohvan yläpuolelle. Se oli täällä uusi, mutta Tommi oli\nsen jossakin nähnyt. Hän joutui, taulua katsellessaan, niin tämän\nlumoihin, että hän sanaa vastaan lausumatta antoi kauniin Raina Laxin\npuhella pitkän matkaa. Taulu oli ihmeen tuttu, hän tunsi siinä joka\npiirteen, joka valonvivahduksen, kehyksenkin. Ja nyt liittyi tauluun\nseuraava näky: oli aamu ja juhlat ja joku tyttö seisoi tuolilla ja\npiteli kurotetuin käsin kiinni kehyksestä, ja miehenkädet askartelivat\ntoisella puolen ja mittasivat kohtaa naulalle. Mies oli hänen isänsä.\nTämä taulu oli heidän kodistaan, se oli kuulunut perhekalleuksiin.\nMiten oli se tullut tänne?\n\nHän muisti rahat, joita äiti tänään oli hänelle tarjonnut.\n\n— Siinä se nyt on, puheli konsulinna, hänen katsettaan seuraten,\n— se kallis taulu! Eikös se nyt ole kaunis. Minä olin sanonut\ntaidekauppiaalle, että toimittaa minulle nimenomaan jotakin tältä\ntaiteilijalta. Ja hän onnistui löytämään juuri tämän taulun, joka on\ntaiteilijan kaikkein parhaimpia. Mutta arvatkaapas mitä se maksaa.\n\nKaikki vaikenivat. Lettakin oli äänetönnä konsulinnan vieressä.\n\nTommi Surpaeus seisoi kädet riipuksissa niinkuin hänen äitinsä\noli tapana seisoa, kun hän kävi kovaa sisällistä taistelua. Hänet\nmykistytti jokin outo valaistus, joka yhtäkkiä oli langennut yli\nasioiden ja elämän. Se, että hänen vanhempiensa kallein taideteos,\njoka heille kaikille oli sisältänyt eläviä arvoja, oli siirtynyt tänne\ntähän sille vieraaseen ympäristöön; se, että hänen sisarensa istui\ntuossa konsulinna Laxin vierellä kuin vertaisensa seurassa ainakin —\nse johdatti tänne salaman säteen, joka räikeästi valaisten paljasti\ntotuuden.\n\nTommi Surpaeuksen valtasi halu lyödä ja repiä rikki. Hän surmaa tuon\nvieraan naisen, joka käsissään tuossa pitelee hänen sisarensa kättä,\nhän iskee puukon omaan viheliäiseen sydämeensä. Likainen ja huono\nja viheliäinen se on! Hän lyö täällä kaikki kappaleiksi, taulut\nseinillä, joita ei kukaan tarvitse, hän viiltää veitsellä silkkiset\nhuonekalunpäälliset ristiin rastiin. Syntirahoilla on koko hely\nostettu. Ja täällä hänkin on ollut, täällä syönyt ja juonut ja nauranut\nja hengittänyt samaa ilmaa kuin nämä ihmiset. Hän ymmärsi nyt, mikä\non ero _hauskan_ ja _pyhän_ välillä. Hän näki ne kaksi tietä, jotka\njohtavat läpi elämän: lavean tien ja kaidan tien. Se toinen oli hauska\nja se toinen oli pyhä. Hän ymmärsi nyt, miksi äidin hiukset olivat\nmuutamassa päivässä valjenneet: hän oli _ajatellut_ ne valkeiksi,\najatellut lastaan ja vavissut hänen puolestaan. Äidin valjenneitten\nhiusten hohto se oli, joka valaisi tämän hetken. Poika näki tämän\nhohdon valossa selkeästi niiden asioiden arvon, joita elämässä on\ntarjolla ja tunsi ensi kertaa tahtonsa voiman. Tahto oli herännyt\nhänessä eloon, varistanut yltään mielijohteet ja mieliteot, kaiken\npikkurihkaman, ja ottanut haltuunsa herruuden.\n\nMinä olen joutunut lokaan, mutta minä tahdon siitä pois! ajatteli hän,\nmielessään lausuen joka sanan.\n\n— No? sanoi konsulinna.\n\nTommi tarttui yhtäkkiä sisarensa käsivarteen ja heidän välillään syntyi\npieni yhteenotto.\n\n— Me lähdemme kotiin nyt.\n\n— Ei, minähän menen ajelemaan Yngven kanssa.\n\n— Et minnekään sinä mene. Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne?\n\n— Kuka sinulle sitten on antanut luvan?\n\n— Minä menenkin nyt pois.\n\n— Mene, mene, mutta minä tahdon minäkin vähän hauskaa, kotona on\nsellaista, ettei siellä kukaan viitsi olla...\n\n— Puhumme siitä sitten.\n\n— Päästä minut irti! Yngve, auta minua.\n\nTommi tunsi halua kuristaa sisarensa, mutta tahto piti häntä kurissa.\nHän muisti sormuksen, joka hänen piti saada pois täältä ja koetti puhua\ntyynesti ja harkiten joka sanaa.\n\n— Sormus, jonka minä annoin konsulinnalle talletettavaksi, ei ole\nomani. Se kuuluu, niinkuin sisareni on kertonut, serkulleni. Minun\ntäytyi jättää se turvaan, kun meille silloin, eräänä iltana tuli niin\näkkilähtö, niinkuin sinä, Yngve, tiedät.\n\nRaina Lax kiirehti yli permannon huoneen kulmaan ja piilottautui\nikkunaverhojen taakse. Sieltä pisti hän esiin päänsä ja aurinko lankesi\nhänen hiuksilleen.\n\nNekin piti Tommin tällä hetkellä nähdä, nuo silkkiset hiukset, jotka\nolivat tehneet hänet hulluksi.\n\n— Kuule, puheli Raina, itkua teeskennellen, — sinä paha, sinä paha,\netkö olekaan antanut tätä minulle omaksi? Mistä minä nyt tällaisen\nsaan? Te kun olette niitä vanhoja sukuja, niin teillä on kaikenlaista\ntällaista, mutta mistä meikäläinen tällaisia saa. Hyi sinua. Mutta\njollen minä anna tätä, mitä sanot siihen? Jos minä ostan tämän?\n\nTommi tyyntyi ikäänkuin hän olisi noussut kylmästä vedestä.\n\n— Se ei ole kaupan.\n\nSilloin konsulinna Lax pusersi kätensä nyrkkiin ja loi sormukseen\nvihamielisen silmäyksen. Ja nyrkki sormuksineen vapisi hänen katseensa\nalla. Tommi näki, että hän kärsi. Se oli köyhyys, joka tunsi\nauttamattoman kirouksensa, köyhyys, joka oli myynyt itsensä rahasta,\nuskoen sillä kaikki saavansa ja joka nyt huomasi, että oli jotakin,\njoka ei ole kaupan. Hän vetäisi nopeasti sormuksen kädestään ja\npaiskasi sen pöydälle.\n\nHeini serkun kihlasormus oli jälleen Tommi Surpaeuksen hallussa.\n\nYngve Laxin ja Tommin välillä syntyi vielä selvittely. Tommi huomautti\nhänelle, että varaston, joka oli sijoitettu heille Niemenkiveen,\nennen huomispäivää pitää olla poissa. Muuten hän ei vastaa niistä.\nYngve kirosi ja esteli ensin, mutta kuullessaan, että huvilan ostaja\nhaluaa nähdä vajan ja että lukko murretaan, lupasi hän yöllä käydä ne\nnoutamassa. Tommi ja hänen sisarensa kumarsivat, kättä ojentamatta, ja\nläksivät. Ovella sanoi konsulin poika:\n\n— Surpaeus hoi, elätkö sinä tämän käytöksesi jälkeen vielä siinä\nluulossa, että saat täältä joitakin rahoja palkaksi?\n\nTommi kääntyi ja näki Yngven ja Rainan kasvot rinnan ovenavauksessa.\n\n— En, sanoi hän ja naurahti, — sopiihan niillä rahoilla ostaa tauluja\nja sormuksia!\n\nSellaista iloa kuin lausuessaan nämä sanat, ei Tommi ollut koskaan\ntuntenut. Ne sanat tekivät hänet yhtäkkiä vapaaksi ja hän nauroi\nitsekseen, nauroi hyvän aikaa.\n\nNyt täytyi vain nopeasti päästä Enok-sedän puheille.\n\n— Mitä sinä naurat? sanoi Letta. — Et mitään hauskaa sinä soisi\nminulle, nytkin lupasit pois rahat. Kuinka on nyt niiden kaikkien, mitä\nsinä meille lupasit, ei suinkaan niistä mitään tule...\n\n— Olisitko sinä voinut ottaa nämä rahat?\n\n— Niin, no... kun ei muitakaan ole.\n\n— Kyllä sinä vielä kerran minua tästä kiität.\n\nÄäneti astelivat sisarukset tuttua tietä kotia kohden. Tommi läheni\nnäitä seutuja ikäänkuin pitkän poissaolon jälkeen. Hänellä oli jälleen\nosuus kotiin. Siltä hänestä tuntui. Kummallista: koti oli myyty, parin\nviikon perästä ei Surpaeuksilla enää ole mitään asiaa tänne, ei mitään\nsanomista täällä. Ja kuitenkin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi\nvoittanut takaisin kodin.\n\nVapautuessaan valheesta oli pyhä jälleen tullut hänen omakseen.\nJa pyhän mukana kodin idea, lapsuus, muistot, jotka tästä puoleen\nmuodostivat kodin.\n\nTommi päästi sisarensa kotiportista vaahterain alle ja näki tutut katot\nläpi heleän lehtiverkon. Hän ei ehtinyt viipyä antaakseen silmänsä\njuoda lepoa kevätillan kauneudesta aidan sisäpuolella. Hänen täytyi\nkiirehtiä tapaamaan setää, jota ei hän ollut tavannut sitten kun hän\nnäki hänet rannassa lastin ääressä, ja hän kulki nopeasti, katsomatta\nihmisiin, jotka tulivat vastaan, tai kiinnittämättä huomiota mihinkään\nympärillään. Hänen mielensä nousi ja laski kuumien aaltojen vallassa.\nNe olivat maininkia siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä pitänyt\nselvittelyä itsensä kanssa, hän ainoastaan odotti, että myrsky menisi\nohitse.\n\nTämän saman kuuman aaltoilun täyttämänä nousi hän raitiovaunuun, saapui\ntalolle, missä setä asui ja juoksi ylös portaita. Hän ei huomannut\noutoa sairashuoneen hajua portaissa, hän huomasi vasta ovella valkoisen\npaperin, jossa oli jokin kirjoitus. Pyydettiin puhumaan ja liikkumaan\nhiljaa. Mitä? Oliko täällä joku sairas? Oliko setä sairastunut?\nOlivatko poliisit saaneet hänet käsiinsä ja ehkä ampuneet häntä? Mutta\nsittenhän hänet olisi viety sairaalaan. Tommi kävi neuvottomaksi eikä\ntietänyt, pitikö hänen koputtaa oveen vaiko astua sisään koputtamatta.\nHän valitsi viimeisen vaihtoehdon ja avasi hiljaa oven.\n\nSenjälkeen oli kaikki jotenkin epätodellista ja unentapaista. Aika\noli pysähtynyt paikalleen eikä voinut tietää kestikö pysähdystä\nkauan vaiko silmänräpäyksen. Tommi oli joutunut Letitsia Surpaeuksen\nkuolinvuoteen ääreen siinä vaiheessa, jolloin ei enää ole kysymystä\nhenkiinjäämisestä. Tuskat ovat poissa, elämän rumuus on lakannut, maan\npauhina vaiennut ja ihmissielu palaa suurella tiiviillä liekillä, juuri\näärimmällä rajalla ajallisuutta.\n\nLetitsia Surpaeuksen kuolinvuoteella oli sellaista. Ne kaksi\nihmistä, sairaanhoitajatar ja Enok Surpaeus, jotka siellä odottivat\nloppua, eivät itkeneet ja kun Tommi Surpaeus tuli, upposi hän heti\nkaikkivaltiaaseen äänettömyyteen, yrittämättäkään mitään kysyä. He\nodottivat kaikki liikkumatta, hiiskahtamatta suuren hiljaisuuden\ntuloa ja elivät outoa myötäelämää sen säteilyn kanssa, joka valaisi\ntätä kuolevaa. Myöskin aavistivat he kaukaa sen näyn armautta, jota\nLetitsian silmät suurina ja avonaisina heijastivat. Se mitä hän\nnäki, ei ollut tästä maailmasta. Hänen olentonsa säteili voimalla,\njoka olisi voinut valaista kokonaisen maailman. Eivät yksin silmät\nsäteilleet, vaan kasvot ja kädetkin. Niin hiljaa hän liukui yli suuren\nrajan, että Enok Surpaeus ja Tommi vielä pitkän aikaa odottivat\nhänen avaavan silmänsä, vaikka hoitajatar jo oli lausunut sen sanan,\njonka ammattihoitaja on tottunut virallisella hienotunteisuudella\ntällaisissa tapauksissa kuiskaamaan: loppu. He seisoivat henkeä\npidätellen kuolleen oudon nuoren ja juhlallisen kauneuden lumoissa ja\nläpikävivät sieluissaan jotain perin tuttua ja samalla kertaa uutta.\nHe ajattelivat: minäkin kerran lepään kuolinvuoteellani. Tämänhän\njoka ihminen tietää, joka päivä kohtaavat hänen korvaansa kuoleman\nviestit, ystävät ja tuttavat hänen ympärillään kaatuvat. Mutta hänen\noma kuolemansa on hyvin kaukainen välttämätön paha, joka liikuttaa\nhäntä vasta joskus, pitkien aikojen perästä. Vanha maankiertäjä ja\nhänen nuori ystävänsä tunsivat yhtäkkiä oman kuolemansa läheisyyden ja\ntekivät itselleen ne kysymykset, jotka tästä seuraavat ja vastaavat\njohtopäätökset. Ja ensin liikkui asemiltaan kapteeni lähteäkseen\ntoiseen huoneeseen keventämään sielunsa tuskaa. Hän kuuli korvissaan\nsanat, joihin eräs rukous loppuu, rukous, jonka hän joskus oli oppinut,\nmutta jota ei hän enää osannut ulkoa: päästä meitä pahasta. Hän halusi\nolla yksin ja voihkia ja itkeä. Mutta ei ollut toista huonetta. Ja niin\nhänen täytyi jäädä paikalleen ja tukahduttaa tuska omaan rintaansa.\nMutta tietämättään voihki hän sanoja: päästä meitä pahasta. Ja nuori\nmies hänen vierellään otti vastaan sanat. Ja ne vuotivat hänen\nsisimpäänsä kuin polttava lääke. Eikä hän muistanut, että häneltä\nköyhässä huoneessa puuttui tällä hetkellä tärkein: yksinäisyys. Vaan\nhän putosi polvilleen kuolinvuoteen ääreen ja itki katkerasti.\n\nPäästä meitä pahasta.\n\nTommi Surpaeus sai nyt ne niukat tiedot, mitä setä saattoi antaa.\nLetitsia oli puhunut niin vähän ja hän oli ollut niin kärsivällinen ja\nkiitollinen. Myöskin ilmoitti kapteeni pian jättävänsä maan ja taas\nlähtevänsä kiertämään. Muuttolintu, muuttolintu, jonka keväät eivät ole\nriippuvaisia auringonkierroista.\n\nTommi painoi vanhan purjehtijan kättä, sanoi hyvästi nukkujalle ja\nläksi viemään sanaa kotiin.\n\nHän kulki yhä nähden Letitsia Surpaeuksen säteilevät kasvot ja vain\nse oli todellista — elämä kaduilla ja teillä oli jotain satunnaista\nja toisarvoista, koska vain tuota säteilyä varten ihminen ponnisti ja\nvain se oli hänen arvoistaan. Hän kulki povessaan se kumma tunne, että\nhänen surunsa oli kaiken keskipiste, että kaiken turhan piti hänen\nlähestyessään väistyä ja kaiken pilkan vaieta. Hänen osalleen oli\ntällä hetkellä sattunut kantaa Ihmisen surua, mutta se oli kaikkien\nmaan lasten yhteisomaisuus ja jokainen sai vuoronperään kantaa sitä,\nkatsella sitä ja koota voimia sen ääressä.\n\nPäästä minua pahasta!\n\nHän tuli kodin portille ja menetetyn kodin tuttu lempeä kauneus\nsopeutui vastustamatta siihen kauneuteen, jonka lähettinä hän saapui.\nTuntui siltä kuin vainajan henki olisi seurannut tänne ja aikonut\nviihtyä täällä.\n\nKotiväki oli koolla lehmusten alla, missä tanner jo nurmettui.\nKeskustelu kulki vieraasti ja väkinäisesti, yhteisistä ponnistuksista\nhuolimatta. Jonkin verran helpommaksi kävi, kun Heini kaukaa ja leikkiä\nlyöden kuvasi, miten kauhean lapselliset he olivat olleet, hän ja hänen\nsulhasensa — tai oikeastaan oli hän, Heini ollut tyhmä ja lapsellinen:\npienten, turhien asioiden tähden he olivat kiistelleet ja kuluttaneet\ntoisiaan. Puhuttiin talon ainoasta kotieläimestä, Ystävästä, joka\noli nukkunut monta päivää ja tänään jälleen haukkunut vieraita\nniinkuin nuoruutensa päivinä. Sitten näyttivät keskustelun aiheet taas\ntyhjentyneen ja ainoastaan lintujen laulu täytti illan. Katseltiin\nauringon laskua, todettiin, että omenapuut varistivat lehtiään ja\nettä nurmi niiden alla oli kuin lumessa. Huomattiin, että tätä aikaa,\njolloin koivunlehvä näin tuoksuu, kestää vain hyvin lyhyen ajan. Näistä\naroista aiheista jotka menettävät sisältönsä, kun niistä puhutaan\nääneen, keskusteltiin sentähden, ettei päästy vireeseen.\n\nEpävireen syytä, Heinin kihlasormusta ei kukaan maininnut.\nSalavihkaiset katseet vain huomasivat, että sulhasen sormessa oli\nsormus, morsiamella ei.\n\nSilloin kuului portti narisevan ja kaikki tunsivat tulijan Tommiksi.\nTuli entistä tukalampaa — miten hän selviytyisikään kihlattujen edessä?\n\nMutta hän tuli perheen piiriin ikäänkuin ei hän olisi kihlatuita\nmuistanut. Ja ennenkuin hän avasi huulensa, kertoivat hänen kasvonsa,\nettä hän tänään oli toinen ihminen kuin eilen. Äiti tuijotti häneen\nsuurin silmin eikä voinut muuta kuin ihmetellä. Voittoa tiesivät Tommin\nkasvot.\n\nNuori mies ei kiinnittänyt huomiota jäykkyyteen, millä häntä oli\ntervehditty. Hän näytti valmistavan jotakin sanottavaa. Ja kun kaikki\nsitten olivat hiljaa ja vain linnut lauloivat auringonlaskussa, lausui\nhän kuivin silmin:\n\n— Letitsia tädin terveiset kaikille, erikseen jokaiselle. Hän on\nkuollut.\n\nSen juhlallisen soinnun aikana, jolloin luonnon kevät ja ihmisen\nvalitus yhtaikaa pyrkivät ilmoille, muisti Tommi yhtäkkiä sen, jonka\nhän kuoleman tullessa oli unohtanut. Hän otti taskustaan Heinin\nkihlasormuksen ja laski sen valkoiselle liinalle kihlattujen välille.\n\nEi syntynyt mitään ihmettelyä eikä kysymyksiä. Kuoleman läheisyys oli\ntasoittaen ja sovittaen tullut keskelle elämän haparoivaa ja kuumeista\netsintää. Ja ikäänkuin morsiuspari olisi seisonut vihkituolissa\nvakavan valansa hetkellä, otti sulhanen ääneti sormuksen ja painoi sen\nmorsiamen käteen.\n\nMutta kaikki muistelivat äänettömässä surussa poismennyttä ja heidän\nkyyneleensä olivat niinkuin kaste helteisen päivän iltana. Ja heistä\ntuntui siltä kuin hänen siunaavat kätensä olisivat laskeutuneet yli\nkaikkien päiden, jokaisen erikseen ja kaikkien yhteisesti.\n\n\n\n"]