[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZUOFi2IqC9EFuTRsLtMZt3Xiay6oojFpVwvA1u4BsGM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3425,"Kadulta","Kuprin, Aleksandr",1870,1938,"3425-kuprin-aleksandr-kadulta","3425__Kuprin_Aleksandr__Kadulta",null,"romaani",[],[],"fi",1904,1907,9418,61208,false,75788,[23],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kadulta\" by A. I. Kuprin is a novel written in the early 20th century. The book appears to focus on the confessions and reflections of a man who has fallen from a once-promising life into poverty and vice. Likely semi-autobiographical, the narrative centers on the main character's journey through degraded circumstances, touching on themes of weakness, addiction, and social decline. The protagonist serves both as a narrator and subject, sharing his story with a mixture of regret, self-awareness, and irony.  The opening of the book introduces the protagonist addressing an unseen interlocutor, admitting to his own life's downfall due to his character's weakness, reinforcing what society and experts have told him. He describes a life marked by squandered opportunities, vice, and repeated expulsions from educational institutions, tracing his experiences from a troubled childhood in a dysfunctional family, through misadventure in school and the military, to a chaotic existence of odd jobs, failed relationships, and bouts of poverty. The narrative is candid and self-deprecating, blending humor with sadness as the protagonist recounts his time in prisons, flophouses, and various lowly occupations, including his stints as a journalist, a \"professional beggar,\" and ultimately a waiter. This confessional opening sets a tone of raw honesty and highlights both the colorful characters of the underclass and the harsh realities of marginalization. (This is an automatically generated summary.)",[28],"S. L.",202,"Kertomus kuvaa sivistyneen taustansa menettäneen miehen elämää ja ajatuksia yhteiskunnan pohjalla. Päähenkilö pohtii alkoholismia, heikkoa luonnettaan ja kadun karuja todellisuuksia ravintoloiden ja hämärän arkielämän keskellä.","Aleksandr Kuprinin 'Kadulta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3425.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KADULTA\n\nKirj.\n\nAleksandr Kuprin\n\n\nSuomentanut S. L.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin\n1907.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nNiin aivan oikein. Olette arvannut aivan oikein... anteeksi, minulla ei\nole kunniaa tietää Teidän nimeänne... Pääsyynä perikatooni on luonteeni\nheikkous. Samaa sanoi tuomari oikeudessa, silloin kun minua syytettiin.\n\"Edessänne arvoisa korkea oikeus, on räikeä esikuva siitä mihin\nperinnöllinen juoppous, huono ravinto ja pahat taudit voivat uhrinsa\nviedä.\" Sen jälkeen kolme professoria minut tarkasti ja yhteen ääneen\nhe vakuuttivat samaa. Kirjotin samassa nämä sanat muistikirjaani.\n— Sillä minun täytyy tunnustaa: vaikka itse olenkin kadottanut\nintelligentin ihmisen ulkomuodon, rakastan sivistystä ja tieteitä.\n\nMinuun katsoen hän jatkoi: Te tietysti ette voisi uskoa, että tämä\nolento, jonka tässä näette istuvan, kerran on ollut mies, jolla on\nollut edessään sileä tie, kunniakas nimi ja loistava virkaura. Mutta se\non totinen totuus. Puhun Teille vertauskuvissa.\n\nTuolla mäellä on pieni, Marja niminen ravintola — anteeksi — pahin\nluola maailmassa. Tämän ravintolan seinällä riippuu kaksi taulua,\nikäänkuin muistutukseksi niille, jotka vielä ovat selviä.\n\nToinen tauluista kuvaa puolialastonta repaleista miestä, sanotaan\nvaikka, minun kaltaistani; hän nukkuu loassa aidan luona, vierellään\nröhkivä sika. Alla on kirjotus: \"Saattaisi olla ihminen!\" Toisessa\ntaulussa on kirjotus: \"Osti rahalla, osti luotolla!\" Taululle on\npiirretty kaksi olentoa: toinen laiha, rappeutunut, jonka housun\nlahkeet koirat ovat pureksineet, hän pitelee päätään, silmänsä\npullottavat — tämä ostaa luotolla. Häneen selin istuu toinen,\ntuollainen lihava porvari, jolla on komea poskiparta. Veltosti\nretkottaen tuolilla polttelee hän sikaria, edessään on hänellä\nlaatikko, kultarahoja täynnä. —\n\nEn ole mikään kauppanero mutta nämä taulut, vaikka ovatkin ala-arvoisia\nja huokeita, ansaitsevat huomiota. Ne ikäänkuin viittaavat omaan\nelämääni. Ha, ha, ha! Ravintoloitsija siellä, Wukol Naumytsh, on\nankara ukko. Kerran virkoin hänelle: \"Sinä, Wukol Naumov, voisit\ntilata vielä kolmannenkin taulun, semmoisen, jossa tuo rappeutunut\ntoisella kädellään tarttuisi pankkiiria rintaan ja toisella anastaisi\nhänen kassansa. Alla olisi kirjotus: 'Tästä seuraus!'\" Tietysti\nravintoloitsija ei ymmärtänyt leikkiä. Puhuin hänelle vain huvikseni,\nmutta hän aikoi kutsua poliisin. Ikäänkuin minä olisin uhannut häntä\nitseään jollain vaarallisella aseella. Arvaahan sen — hm.\n\nKolmatta taulua, se tahtoo sanoa mielikuvitukseni luomaa, hyvä herra,\nen ole suotta ottanut esimerkiksi. Sillä kerran yritin itse tätä tekoa,\nja silloin olisin päässyt elävien kirjoista. Jumalan kiitos, ei oikeus\npitänyt minua syyntakeisena, vaan päästi vapaaksi. Muussa tapauksessa\nolisin saanut lähteä kaukaisiin maihin, \"kullan ja kuparin hankintaan\".\n\nKoska nyt olemme näin pitkälle päässeet, niin sallikaa minun kertoa\nkaikki järjestyksessä. Suokaa anteeksi, herra, mutta ulkomuodostanne\nja puheestanne päättäen olemme työtovereita. Niinmuodoin\nkenties elämäkertani kelpaa lehtenne kaunokirjalliseen osastoon\nsunnuntai-lukemiseksi taikka välipalaksi. Kernaasti minun puolestani.\nVoisitte nimittää sitä esimerkiksi: \"Kuinka tyhmästi muutamat\nihmiset asettavat elämänsä\", tahi vielä sopivammin: \"langenneen\nsynnintunnustus\". Voin siis vaatia Teiltä pari lasia lisää. Mutta,\npyydän, tavallista, kahdeksan kopekan. Siihen ei ainakaan ole sekotettu\nglyseriiniä. \"Hoi, palvelija! kaksi olutta. Mitä muljotat, tomppeli,\nkatsot kuin lehmä uutta konttia? Et näy ymmärtävän ketä palvelet,\ntyhmyri!\"\n\nEi näy luottavan minuun, halju. Tosin kyllä sain kerran täällä aikaan\nsuuren hämmingin. Ja sitäpaitsi ovathan vaatteeni — niinkuin \"Suuressa\nHotellissa\" eräs laulajista laulaa:\n\n    Kummallinen on puku mulla,\n    Kirjavampi se on kuin sulla.\n    Kummallinen on puku mulla\n    Rallallallallaa!\n\nTottelen, herra ravintoloitsija. Erehdyin, tiedänhän sen: että\ntämmöisessä paikassa ja yhtäkkiä — kupletteja. En laula enää, suljen\nsuuni. No, niin, vaan Te hyvä herra, suokaa anteeksi. Jos asiaa\noikein harkitsemme, en olisi kelvollinen olemaan kanssanne samassa\nhuoneessakaan. Kuka Te olette, kuka olen minä! Mutta Te tunsitte\nmyötätuntoisuutta kohtalon murjomaa kohtaan, ettekä ole hävennyt pyytää\nhäntä istumaan viereenne. Sallikaa minun suudella kättänne... No, no,\nno, en tee sitä... Älkää pahastuko, suokaa anteeksi.\n\nNo niin. Äsken sanoin olevani entinen ylioppilas, mutta se ei ole\ntotta. Yksinkertasesti, huomasin, että Te olette intelligentti ihminen\nja ajattelin: ylioppilas pääsee parhaiten hänen suosioonsa. Aivan\noikein. Mutta Te olette kohdellut minua ritarillisesti, ja siksi tahdon\npuhua Teille avomielisesti... Yliopistossa olen ollut yhden ainoan\nkerran elämässäni, ja se oli arkeoloogisessa kokouksessa, ollessani\nsanomalehdessä uutisten hankkijana. En salaa, että olin jokseenkin\npehmeä ja kaikesta siitä mitä siellä puhuttiin, en käsittänyt mitään.\nJostain kivisistä akoista joltain aikakaudelta...\n\nKuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, etten minäkään ole kokonaan\nsivistystä vailla. Muistan vielä nytkin: Alkibiades oli rikas ja\narvossa pidetty, luonto oli ylenmäärin tuhlannut hänelle selvää\njärkeä... j.n.e.\n\nIsäni oli verhoilija. Hänellä oli oma liike Moskovassa. Äitiäni muistan\nvähemmän. Muistan ainoastaan, että hän oli lihava silmäpuoli nainen,\njonka sokea silmä alituisesti liikkui, ikäänkuin hän sillä olisi\niskenyt silmää jollekin. Vieläkin muistan, kuinka vanhin sälleistämme\nsyleili häntä minun näkyvissäni sanoen: \"ei ole vaaraa, Andrjushka on\npieni, eikä ymmärrä mitään, annamme hänelle kopekan...\" Taisivat olla\naika juoppoja, isäni ja äitini. He haisivat aina viinalle ja hakkasivat\nminua millä sattui, niinkuin sanotaan: pampulla, hampulla ja vaikka\nmillä. Kasvatukseni he laiminlöivät kokonaan ja minä kasvoin kuin\nrikkaruoho kadulla ja pihalla. Varsinaisena kasvattajanani oli meidän\noppipoikamme Jushka.\n\nTäytyy sanoa Teille, että elämässäni olen nähnyt jos jonkinlaisia\nolentoja. Taitaa riittää kun sanon, että olen istunut vankeudessakin.\nMutta, Jumal'auta, niin hävytöntä, niin irstasta kuin hän oli, en\nole tavannut toista. Mitä hän meille toisille pojille opetti, mitä\npani meitä tekemään halkopinojen välissä, vaunuvajan takana, en voi\nTeille sanoa, hävettää. Totisesti, ja hän itse oli silloin melkein\nkapalolapsi...\n\nVähäpätöisiä tekoja ovat tupakoiminen, juominen, kortin pelaaminen ja\nrahojen varastaminen isältä. Sunnuntaisin, kun meillä oli vieraita, isä\nitsekin huvikseen juotti minut humalaan ja vaati tanssimaan... Jushkan\nopetus oli pahempaa. Yhdentoista vanhana opin tuntemaan naisen. Tämäkin\ntapahtui vanuvajan takana, saman Jushkan johdolla. —\n\nIhmeellistä todellakin on, että tämä ihminen on kokonaan kadonnut\nnäköpiiristäni, enkä tiedä missä hän lienee: pakkotyössäkö, vai ovatko\ntappaneet hänet kuin koiran... Mutta ei koskaan kenelläkään muulla\nole ollut minuun sellaista pirullista vaikutusta. Pelkäsin häntä\ntavattomasti. Voitteko uskoa, vielä nytkin näen joskus unissani miten\nhän minua pieksää ja herään kauhuissani... Terveydeksenne! Entä Te\nitse? Ettekö? No, niinkuin tahdotte. Hyvä! Kylmää.\n\nTällä välin olin kuitenkin ehtinyt varttua. En tiedä kuka\nihmeitätekevistä lienee minut survaissut kymnaasiin valmistavalle\nluokalle. Nyt se vasta varsinaisesti alkoi syntisen sieluni vaellus\npetoksien läpi. Kolmessa vuodessa taisin olla kaikissa oppilaitoksissa,\nsekä klassillisilla- että reaali-osastoilla. Missä täytin opettajan\ntaskut pureksitulla paperilla, missä löysivät minut juopuneena kadulta.\nYhdessä paikassa varastin toverilta höyhenkokoelman... ja paljon muuta\nsamantapasta.\n\nKotiin tultuani huomasi isä tavallisesti silmistäni mitä oli\ntapahtunut. \"Joko taas potkittiin pois?\" Minä vaikenen. \"Voi sinua\nlurjusta! Odotappas, panen sinut suutarin oppiin. Mene, hae nuora\ntänne.\"\n\nVihdoin ei ollut enää uusia kouluja. Jälellä oli ainoastaan eräs\nyksityinen kymnaasi. Erinomainen laitos, uskallan vakuuttaa, sanalla\nsanoen ihmeitten noitalinna. Joku kauppiaan poika, joka viiteentoista\nvuoteensa on kyyhkysiä hoitanut, eikä virheettömästi ole osannut isää,\näitiä kirjottaa, voipi viiden vuoden kuluttua saada päästötodistuksen\ntästä koulusta. Totta on, että siellä viimeisillä luokilla istui\nviisikolmattavuotiaita partasuita miehiäkin. Eräästä tämänkaltaisesta\nkerrottiin, että hän kävi koulua yhdessä poikansa kanssa. Poika oli\nvalmistavalla luokalla, isä seitsemännellä. Kotona laitettiin heille\nkummallekin voileipiä aamiaiseksi.\n\nPääasiallisesti kävi siellä kauppiaitten ja aatelisten poikia, kaikki\npoikkeuksetta toisista kouluista pois potkituita. Opetuksesta otettiin\nmelkoset rahat. Muuten tämä laitos muistutti eläintarhaa: siinä oli\nvarkaita, tuossa pahantekijöitä ja tuolla maailman murjomia... Oikea\nvalikoima mitä turmeltuneimpia poikaviikareita. Nämä Herran lahjat ne\ntekivät vaikka mitä, ratsastivatpa opettajien selässäkin. Mutta kyllä\nmeillä olivat opettajatkin... sellaisia hanhia!...\n\nTässä oppilaitoksessa sain minäkin viimeisen voitelun. Lyhyen ajan\nkuluttua minulle sielläkin huudettiin — mars! Mistäkö syystä?\nKaikellaisista. Pitkä juttu. Alkoi juttu siitä, että luokanvalvoja otti\nminulta pois sellaisen pienen runokirjan, oman runottareni tuotteita,\nj.n.e. Miksi niitä muistella!... Passons niinkuin ranskalainen sanoo.\n\nTulin kotiin. Isä aikoi tarttua nuoraan, mutta huomatessaan minut\nitseään voimakkaammaksi, jätti sikseen ja suuttui.\n\n— Yksi tie, sanoi hän, on sinulla jälellä, sinä senkin vietävä. Saat\nmennä sotamieheksi.\n\nMenin vapaaehtoseksi. Neljänä vuotena peräkkäin pyrin junkkarikouluun,\nmutta en mitenkään saanut päähäni siihen tarvittavaa viisautta.\nLuulen, etteivät tutkijat enää jaksaneet katsella naamaani, koska\nviimein hyväksyivät. Koulusta lähetettiin minut kolme eri kertaa\ntakasin sotapalvelukseen kaikenlaisista kepposista. Vihdoin sain\npäästötodistuksen alivänrikkinä. Kaksi vuotta tätä hapanta nimeä\nkannettuani korotettiin minut upseerien joukkoon.\n\nSiitä, miten upseerina ollessani aikani kulutin, en rupea laajasti\nkertomaan. Sanon lyhyesti: join, mellastin, kirjotin vekseleitä,\ntanssin kadrillia julkisissa pahamaineisissa paikoissa, kuritin\njuutalaisia ja istuin päävahdissa. Yhden asian sanon kuitenkin,\nvakuutan sen kunniasanallani — korttipelissä en tehnyt vääryyttä. Siitä\nhuolimatta erotettiin minut korttien vuoksi. Malttakaahan, oikea syy\ntaisi kuitenkin olla pahempi. Ei pitäisi minun... No, olkoon menneeksi,\nkerron.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRykmentissä oli minulla rakastajatar, erään upseerin vaimo. Tiedättehän\nsellainen likanen, ikävä pikkukaupunki idässä, eikä meillä ollut muuta\nhuvia kuin virka — lyödä sotamiehiä korvalle — viina, kortit ja sitten\nvielä nämä rouvat. Ja näin me sitten elimme romaaneitamme, niin että\njok'ikinen olimme toistemme kaltaisia. Eikä kukaan nähnyt siinä mitään\nerinomaisempaa. Kaikki tiesivät että se ja se elää sen ja sen kanssa,\nja sen mies elää nyt sen kanssa, joka ennen eli luutnantti Ivanovin\nkanssa ja Ivanov eli ennen... sanalla sanoen — sopusointu.\n\nRakastajattareni nimi oli Maria Nikolajevna. Hän oli hoikka,\nhento, kasvot kuin surullisen enkelin, laihat, hempeät, suu pieni,\nruusunpunanen tukka kullankeltanen, silmät suuret, vaalean siniset.\nSivistynyt nainen. Oli päässyt institutista diploomilla, soitti ulkoa\nherra Chopin'ia, oli vanhaa aatelista sukua ja varakas. Kaikki hänen\nympärillään pyörivät, mutta eivät onnistuneet. Minä, tiedättekö,\nvallotin hänet hävyttömyydellä ja niin odottamatta, etten itsekään\ntahtonut sitä uskoa. Hänellä oli kaksi lasta, kaksi tytärtä.\n\nKuljin pääsiäisonnitteluilla. Totta puhuen, nämä käynnit ovat vain\njuomatilaisuuksia. Vuokrataan ajuri koko päiväksi ja ajetaan talosta\ntoiseen. Minne vain tulet, notkuvat pöydät ruokaa ja juomaa.\n\nSaavuin myöhään illalla Maria Nikolajevnan luo. Istun enkä käsitä\nmitään, mitä syön, mitä juon, mitä lörpötän. Hänen miehensä,\nalikapteeni, joka samoin koko päivän on kulkenut vierailuilla, nukkuu\nkuorsaten viereisessä huoneessa. Aika alkaa tuntua pitkältä, puhe\nei luista. Suru valtaa mieleni. Alan kertoa Maria Nikolajevnalle\nlapsuudestani, Jushkasta, isästä, nuorasta, ja siitä miten minut\nkouluista pois ajettiin. Ja kuinka pirullinen ihminen saattaa olla,\nkuulkaahan. Itse itken, pyyhin nenääni, kyyneleet valuvat sekä silmistä\nettä nenästä, ääneni värähtelee ja minä kerron kauniille sivistyneelle\nnaiselle kaikkein likasimpia asioita. Taisinpa kääntää koko sieluni\nnurin! Mutta kerron niin, että oma olentoni herättää myötätuntosuutta:\nettei muka kukaan ymmärrä minua, vaikea lapsuus, kovettunut sydän,\nhyväilyä ei ollut koskaan tullut osakseni, ja mitä kaikkea lienenkään\nloruillut. Huomaan hänenkin itkevän. Hän istuu alla päin, kädet\npolvilla ja suurista silmistään valuvat kyyneleet vuolaana virtana.\nTämäpä se minut valtasikin. Kuulin miehen kuorsaavan viereisessä\nhuoneessa ja heittäydyin Maria Nikolajevnan jalkoihin kuin ensimäinen\nrakastaja teatterissa: \"Oi! voitko sinä todellakin itkeä? Mitä itket?\nMinunko kohtaloani?...\"\n\n— Voi, näitä siunattuja kyyneleitä! Millä voin minä ne palkita? Suljin\nhänet syliini. Hän ei vastustanut, eikä puhunut sanaakaan, antautui\nkuin karitsa. Hänen kasvonsa olivat aivan märkänä kyynelistä.\n\nSilloin tulin tuntemaan mitä merkitsee pitää toista ihmistä vallassaan.\nSiitä illasta alkaen oli Maria Nikolajevna orjani, sanan täydessä\nmerkityksessä. Sain tehdä hänelle mitä vain mieleni teki. Myöhemmin\nsanoi hän usein minulle: \"tiedän että sinä olet roisto; olet likaisin\nihminen, olet irstas, sitäpaitsi olet pienen pieni, halpamainen\nihminen, olet alkoholisti, sinussa saan tyytyä kaikkein alhaisimpaan;\njokaiselle naiselle, jolla on hitunenkaan itsekunnioitusta, olet sinä\nvastenmielinen sekä fyysillisesti että siveellisesti... ja kuitenkin\nrakastan minä sinua. Olen orjasi, sinun omaisuuttasi. Jos sinä\nmurhaisit jonkun, jos ryöstäisit, tai raiskaisit lapsen — sinultahan\nvoi odottaa vaikka mitä, — sittenkään en lakkaisi sinua rakastamasta,\nen koko elämässäni. Sinä olet — tautini.\" Tällaisia ylistysvirsiä\nhän usein minulle lauleli ja kirjeissään kirjotteli. Olen pannut\nhyvin mieleeni hänen sanansa.... Ja miksi, sanokaa se minulle. — Te\nkun olette sivistynyt ja arvossa pidetty ihminen — miksi niin usein\nviisaat, herttaiset, ihanat naiset rakastavat kaikemmoisia renttuja?\nKenties vaikuttavat siihen äärimäiset vastakohdat? Paljon olen nähnyt\nelämässäni samallaisia tapauksia. Luulette ehkä, että Maria Nikolajevna\noli intohimoinen? Ei ensinkään. Suostui ainoataan hartaisiin\npyyntöihini, muuten kohteli minua äidin tavoin. Ei sillä lailla kuin\noma äitini, joka minut maailmaan synnytti, vaan niinkuin todellinen\näiti lempeästi, kärsivällisesti, hellästi hoivaten ja huolta pitäen...\n\nNiin, minä puhuin vallasta. Tästä vallastani villiinnyin niin, voitteko\nkuvitella, että inhosin Maria Nikolajevnaa rajattomasti. Käyttäydyin\neläimellisesti häntä kohtaan, ajoin hänet pois luotani, kun hän tuli\nminua tervehtimään. Hänen lempeät kirjeensä kuleksivat viikkokausia\navaamattomina. Rahoja kiristin häneltä juomiseen, peliin, vieläpä\nnaisiinkin. Ja, tiedättekö mitä Teille sanon? Tämä on viisaasti\najateltu. Ei mikään pahe tässä maailmassa jää rankaisematta. Jos\npikku poikana olet revässyt siivet kärpäseltä, pannaan sekin tiliisi.\nHerra Jumala tuolla ylhäällä pitää meistä kaikista kaksinkertasta\nitalialaista kirjanpitoa; kirjoihinsa on Hän merkinnyt sekä tulot että\nmenot. Muuten, darviinilaisethan sanovat ettei Jumalaa ole, olkoon\nsitten sallimus, yhdentekevää. Olen varmasti vakuutettu siitä, että\nkun minua sittemmin on niin paljon rääkätty, on se tapahtunut Maria\nNikolajevnan vuoksi. Olin reväissyt häneltä siivet, turmelin hänet,\npoljin häntä, mustensin hänen sielunsa. Kaiken tämän tein tuntematta\nvähintäkään sääliä ja häntä itseään vihasin hulluuteen asti!...\n\nKerran oli luokseni kokoontunut seurue nuoria miehiä. Joimme,\npelasimme, sitten taas joimme ja taas pelasimme. Minä hävisin\nputipuhtaaksi. Kahdesti lähetin palvelijan Maria Nikolajevnan luo\nhakemaan vahviketta ja taas hävisin. Muistan vielä, että hän toisella\nkerralla lähetti pienen kirjelipun: \"Armaani, koettakaa hillitä\nitseänne sellaisista teoista, joita huomenna itsekin kadutte. Mutta\ntapahtuipa mitä tahansa, muistakaa, että Teillä on ystävä, joka on\nvalmis tekemään kaikki Teidän hyväksenne.\"\n\nTämän kirjeen revin eteisessä, ottaessani palvelijalta rahoja.\n\nLuutnantti Parfinenko kokosi kaikki rahat, mitä yhteisessä kassassa\noli, sairastui yhtäkkiä vatsatautiin ja läksi kotiin. Me toiset\nyllyimme uudelleen juomaan. Tätä oli kestänyt jo toista vuorokautta\nlakkaamatta. Kääntyi puhe naisiimme. Millä oli pitkät sääret, tämä\noli kyllä hyvä, mutta hän oli liian laiha: puettuna oli kaunis, mutta\nalastomana ruma. Toisella oli syntymämerkki lantion kohdalla. Kolmas\nosasi käyttää niin valittuja lemmensanoja salaisina hetkinä. Neljäs\nsuuteli näin. Sanalla sanoen jokainen sai osansa. Mitä me olisimme\nujostelleet omassa isänmaassamme? Antaa tulla!\n\nAlkoivat tiedustella minun omaani. Minäpä juovuspäissäni kerskasin,\nettä jos vain tahdotte, vihellän ja hän saapuu tänne heti kuin\nuskollinen koira ja itse näyttää teille kaikki? Toverit epäilivät.\nSilmänräpäyksessä lähetin hänelle kirjeen: \"niin ja niin, rakas Mary,\ntulkaa heti, muuten ette näe minua enää koskaan. Ja ettette luulisi\ntätä leikiksi, tai uhkaukseksi, niin heti kun miehenne tulee kotiin,\npaljastan kaikki...\" sana \"kaikki\" oli alleviivattu kolme kertaa.\n\nMitä arvelette? Hän tuli. Kalpeana, hengästyneenä, tuskin saattoi\npystyssä pysyä. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi ja nojasi\novipieleen, huulet olivat siniset kuin kuolleella, hampaat suussa\nkalisivat. \"Hyvää iltaa, Andrej Mihailovitsh! kuljin tästä ohi, näin\nTeillä valoa, ajattelin, kenties olisi mieheni täällä? Pelkäsin,\nettä saatte hänet korttipeliin. Tehän olette sellainen viettelijä.\"\nSanalla sanoen, ei hän tiennyt mitä puhui, oli kuin houreissa. Koko\nrykmenttihän tiesi, että hänen miehensä oli matkustanut hankkimaan\npatrooneja piirihallinnolta! Hän puhui ja koetti hymyillä, mutta\nsilmät, ne suuret, siniset silmät katsoivat minuun kauhistuneina.\nHyi! Minä halveksin häntä sillä hetkellä. \"Riisuudu\", sanoin hänelle.\nHän riisui päällystakkinsa huitoen käsillään kuin juopunut. Hän oli\nymmärtänyt heti mitä minä tahdoin. Niin, hän riisui päällystakkinsa.\nMutta minä karjuin: \"riisuudu vielä, riisu liivit, ota hameet pois!\"\nHän ei räpäyttänyt silmääkään, eikä voinut irrottaa minusta katsettaan.\nYlimäinen nappi aukeni, hän alkoi hakea toista, vaan ei löytänyt sitä\nheti. Ei kuulunut sanaakaan, ei äännähdystäkään. Silloin toverit\nastuivat väliin. Vaikka he olivatkin juopuneita, eläimistyneitä\nraakalaisia, loukkasi tämä panttomiimi heitä. Loukkasi siihen määrään,\nettä Maryn mentyä näimme aliluutnantti Bakanovin makaavan lattialla\npyörtyneenä. Hän olikin vielä lapsi, niin kohtelias, niin sävyisä, niin\nujo, mutta joi hurjasti. Kaikki he lupasivat säilyttää salaisuuden,\nvaan miten olisivat voineet vaieta! Jutusta tuli koko rykmentin\njulkinen salaisuus, ja minun ilkitöitteni malja — käyttääkseni\nkorkeampaa puhetapaa — oli täytetty. Kaikki alkoivat katsoa minuun\nkierosti, huomasin, että he karttoivat antaa kättä minulle, ja jos joku\nsen tekikin, katsoi hän syrjään ikäänkuin itse olisi ollut syyllinen.\nJulkisesti ei minulle kukaan sanonut mitään, sillä kaikki säälivät\nMaria Nikolajevnaa. Kaikki huomasivat yhdellä kertaa ettei tässä\nollut kysymyksessä tavallinen romaani, eikä tyhjänpäivänen suhde ajan\nkuluksi, vaan että tämä oli jotain rumaa, suurta ja sairaalloista,\njotain joko sielullista taikka aistillista.\n\nSurkuteltiin myös hänen miestään, joka oli arvossa pidetty alikapteeni,\nja eli, ja taitaa vieläkin elää suloisessa tietämättömyydessä.\n\nKaikki odottivat jotain sattumaa.\n\nKerran me pelasimme maaherraklubissa. Peli oli julkisesti kielletty\nupseeriklubeissa, mutta siitä ei välitetty! Minäkin astuin korttipöydän\nluo. Sinä iltana voitin aina, vaan sydämeni oli levoton, en voinut\niloita. Omituista oli vielä, että eteisessä tapasin aliluutnantti\nBakanovin, me emme tervehtineet, noin vain sivumennen katsahdimme\ntoisiimme, mutta en tiedä miksi minusta yhtäkkiä alkoi tuntua niin\nvastenmieliseltä ja niin surulliselta.\n\nPeli oli kiertänyt seitsemän-kahdeksan kertaa, tuli uudelleen minun\nvuoroni. Panin — muistan sen kuin eilisen tapahtuman — oikealle\nruutu-kakkosen, vasemmalle pata-kuninkaan ja aloin miettiä, hiljaa\nitsekseni mumisten: \"käänny pelaajalle onneksi\" — heitin kakkosen.\nVoitin! Mutta — mikä kohtalon iva! — hairahduin, kaksi korttia putosi\nyhdellä kertaa. Äkkiä kuulin takanani sanat: \"Te, herra aliluutnantti,\npaitsi että olette heittiö, olette vielä petturikin!\" Minä käännyin ja\nBakanov löi minua vasten kasvoja. Joku vieressä antoi myös korvapuustin\nja sitten toinen, ja kolmas ja niitä sateli joka puolelta! Minä huudan:\n\"Hyvät herrat, malttakaa! Mitä tämä merkitsee? Tässä on väärinkäsitys!\"\nVaan minulle huudetaan: \"Ulos klubista! Hän on ajettava pois! Heittäkää\nulos ikkunasta! Petturi! Huomispäivänä ulos rykmentistä!\"\n\nYmmärrättehän? he eivät tahtoneet hävästä Maria Nikolajevnaa ja\nsentähden tarttuivat sattumaan. Kahden päivän perästä ehdotti\nupseeriyhdistyksen tuomioistuin, että jättäisin erohakemuksen ja\npyytäisin siirtoa reserviin. Näin heittivät minut rykmentistä ulos,\nkuin rupisen koiran... Ja syystäkin. Niin, olen rehellinen, tiedän sen\nansainneeni. No niin, vähätpä siitä... passons! Vieläkö olutta? Kiitän,\nminä en kieltäydy. Vous êtes très aimable. Mutta en viihdy yksin, aina\nvain yksin...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMikä sitten olin? kysykää ennemmin, mitä en ole ollut. Nyt vasta\nalkoikin elämäni. Olin päällysmiehenä kanavarakennuksessa, lämmittäjänä\n\"Asovan meren laivayhtiössä\", piirustajana, matka-asiamiehenä,\nhammaslääkärioppilaana, olen kantanut niinimattoja laivarannassa ja\njuuri tässä kaupungissa olen ollut latojana kirjapainossa. Latojana\nollessani muun muassa menin naimisiin. Tämä tapahtui aivan sivumennen.\nPuolentoista vuoden kuluttua jätin vaimon ja pikku poikani. Hauska\nlapsi meillä oli... ja niin ihana! Ylipäänsä rakastan lapsia hulluuteen\nasti, lapsia ja eläimiä. Erotessa ei meillä ollut mitään tappelua, ei\nriitaa eikä pettymystä. Yksinkertasesti minut viekotteli pakoon eräs\nkaunis toukokuun aamu. Oli mielessäni toinenkin ajatus, nimittäin että\nvaimoni ilman minua jotenkin tulisi toimeen, mutta minun kanssani\nhänkin olisi ollut mennyttä. Ja sentähden sanaa kenellekään hiiskumatta\npistin passin taskuuni ja huristin toiseen kaupunkiin.\n\nSenjälkeen elelin laulajana. Olin operetissä, — kuorolaulajana; jonkun\naikaa kuuluin teatterin näyttelijäkuntaan. Pääosiani oli laulava toinen\nilveilijä. Toista vuotta olin luostarissa luostariveljenä. Jumalani,\nenhän jaksa kaikkea muistaakaan!\n\nLuostarista sain potkut hyvin pian. Minut, näettekös, pantiin hoitamaan\nluostarin ravintolaa. Ei sovi moittia, hauskasti elettiin. Asunto\nja ruoka oli vapaa, tuoppikeräyksestä [Venäjällä nunnat ja munkit\nkeräävät rahaa tuopin muotoisiin astioihin] tuli kymmenen ruplaa\nkuukaudessa ja sitten oli vielä kaikellaisia sivutuloja. Koetimme juoda\nvarovasti, vain sivumennen... Ylipäänsä elämä oli hauskaa. Heittiöt\nviihtyvät aina pyhien paikkojen läheisyydessä... Voi kiusausta!\nKesäsin kokoontui alttarimme ympärille tuhanteen nouseva naisjoukko.\nEnimmäkseen talonpoikaisnaisia, mutta oli joukossa kauppiaitten sekä\ntilanomistajain rouviakin, ja paljon muita, sekä vanhoja että nuoria.\nSattuvaa! naiselle ei voi tuottaa mikään suurempaa nautintoa, kuin\ntehdä syntiä ja katua, katua ja tehdä syntiä. Varsinkin kun on näin\npyhä ympäristö...\n\nNyt kerron miksi minua pyydettiin jättämään pyhä paikka.\n\nRavintolamme seinillä riippui painettuja paperilehtiä, eivät ne\nolleet rukouksia, muuten vain... erään pyhän isän nerokkaita runoja.\nPäällekirjotus oli näin kuuluva: \"Henkinen taistelu näkymätöntä\nvihollista vastaan.\" Muistan vieläkin muutamia paikkoja siitä: \"Veli,\nsulje rukouksella ovi, ettei sisään pääse uhkuva povi... j.n.e..\"\nKerran kirjotin minä lyijykynällä sanojen yläpuolelle omia rytmejäni,\nsentapasia, joita kirjotellaan, anteeksi, eräitten yksinäisten\npaikkojen seinille. Myöhemmin unohdin tämän kokonaan.\n\nOdottamatta saimme uuden korkea-arvoisuuden. Tuli haltija luostariin,\ntarkasti ja siunasi kaikki, ja oli hyvin tyytyväinen. Viimeiseksi\ntämä suuri komea pappi suvaitsi tulla ravintolaan. Hänen jälessään\ntulivat: isä apotti, isä rahastonhoitaja, isä taloudenhoitaja ja koko\nveljeskunta. Me ravintolaveljet lyyhistyimme pitkin seiniä, ja kuten\nmykät varjot koetimme sopertaa kunnioittavan tervehdyksemme.\n\nÄkkiä kysyy haltija: \"mitäs teillä seinillä on?\" — \"Ne on, sanoo\ntaloudenhoitaja, pantu opetukseksi tietämättömälle kansalle... on\nkoetettu saada runomuotoon.\"\n\nKorkea-arvoisuus astui lähemmä, tarkasti hetkisen, kääntyi ympäri\nvihasta tulipunasena. \"Kenenkä likanen kynä on kirjottanut nämä\nhävyttömyydet?\" Katseen loi hän meihin jokikiseen sangen tutkivan.\nArkipiispa oli hyvin tarkkanäkönen: huomasi, ettei veli Prohor, joka\noli läsnä silloin kun runot kirjotin, voinut nostaa katsettaan maasta,\nja heti meni hänen kimppuunsa. \"Sinäkö!\" Prohor heti jalkoihin:\n\"Anteeksi pyhä haltija, olin vain silminnäkijänä, enkä heikkoudesta\nsitä kieltänyt. Kirjottaja on ravintolaveli Andrej.\" Sitten haltija\nkääntyi minun puoleeni. \"Jos, hän sanoi, omenassa on mato, poistetaan\nsiitä keskus, ettei koko hedelmä pilaantuisi. Huomenna poistakaa\ntämä kirjailija luostarista. Käyttäköön ilkeää mielikuvitustaan\nkatulehdissä.\"\n\nJa, mitä arvelette, oikea ennustaja näkyi piispa olleen! Ei kulunut\nkolmeakaan kuukautta, kun kohtalo vei minut erääseen sanomalehteen,\nensin korehtuurinlukijaksi, sitten uutistenhankkijaksi.\n\nIlma siellä oli kevyttä, iloa kylliksi, ei vaadittu oppia eikä kykyä,\nlehti toimitettiin pääasiallisesti ravintoloissa ja kahviloissa.\nIhmiset ympärillä olivat virkeitä, uteliaita. Ihanaa oli! Vaan\ntäälläkin kompastuin. Sellainen on kohtaloni.\n\nMe opimme elämään kaikellaisilla apukeinoilla. Esimerkiksi, kaupungin\nulkopuolella olevissa puistoissa ja laulukahvilojen ravintolahuoneissa.\nRuokamme ansaitsimme myöskin piirioikeuksien kustannuksella. Leipuria\nsyytetään siitä että hänen oppipoikansa nukkuvat leivinpöydällä\nja tiinuilla, ravintoloitsijaa siivottomuudesta, höystekauppiasta\nsakariinin myymisestä. Eniten syytettiin kuitenkin leipureita ja\nsokerileipureita. Minä istun huoneessa hyvin näkyvällä paikalla,\nsilloin tällöin merkitsen jotain muistikirjaani. Kenelle nyt olisi\nmieluista joutua sanomalehden palstoille? Kirjottaessani silmään\nsivulle ja näen ettei leipuri aijo poistua, vaikka hänen asiansa on\njo aikoja loppunut. Hän vain katselee minua levottomana. Odotan vielä\nkymmenkunta minuuttia ja lähden salista välinpitämättömän näkösenä,\nikäänkuin olisin kotonani. Hän tulee jälessä. Kadulla kysyy hän\nimelällä äänellä: \"Sallikaa minun kysyä, oletteko sanomalehtimies?\"\nMinä tokasen: \"Niin olen, mitä Te tahdotte?\" — \"Muuten vain...\nhe-he-he!... Minunkin asiaani käsiteltiin juuri, kenties satuitte\nkuulemaan?\" — \"Kuulin.\" — \"Kirjotitteko muistiin?\" — \"Kirjotin.\" —\n\"Voi niitä asioita! Mutta aivan syyttä minua syytettiin... Näettekös,\nmeillä on läheisyydessä... Vaan mitäs me tässä kadulla seisomme?\nEttekö haluaisi lähteä kanssani hetkiseksi... Tässä aivan lähellä on\npieni ravintola... Niin kertoisin kaikki juurta jaksain... Kyllä nyt\nsietääkin saada ryyppy viinaa. Ja siellä valmistetaan erinomaisia\npiirakoita puolalaiseen tapaan. Emmekö pistäytyisi?\" Koetan tekeytyä\nankaran ja arvokkaan näköseksi. \"Niin, ei minullakaan ole mitään\nsitä vastaan, mutta sovitaan etukäteen, että maksamme puoleksi. Me\ntoimituksessamme emme salli tarjoiluja!\"\n\nTietysti olet ravittu ja aika kännissäkin ravintolasta poistuessasi\nja lisäksi on sinulla taskussasi kortti, jolla saat pullon viinaa.\nKaikesta tästä et ole maksanut kopekkaakaan.\n\nMutta toistan Teille, kompastuin, kompastuin siksi, etten pysynyt\nalallani. Meillä lehdessä oli eräs taimi, joka toimitti kaupungin\nuutis- ja sunnuntailukemis-osaston. Sanon Teille suoraan, hän\noli peto eikä ihminen! Ajatelkaa itsekin, paljonko voi ansaita\ntiedoilla duumasta ja parilla tuhannella rivillä kertomusta? No,\nsanokaamme kaksi, kolme sataa ruplaa kuukaudessa. Vaan hänellä oli\noma juoksijaorhinsa, päivällistä hän söi hienoimmassa ravintolassa,\nrakastajattarena oli hänellä ranskatar. Sitäpaitsi hän pukeutui kuin\nkeisari Salomo loistoaikanaan ja joi ainoastaan samppanjaa, jota\ntuotiin pullollinen samassa kuin liemiruokakin tarjottiin. Sanalla\nsanoen, hurja hän oli elämässään.\n\nKerran toimituksessa kutsuu hän minut syrjään. Salaperäistä! \"Kuulkaa\",\nsanoo hän, \"on eräs asia. Voimme kumpikin ansaita tuhat ruplaa.\nTahdotteko?\" — \"No, kuinka en olisi tahtonut!\" — \"Hyvä, tässä on Teille\nvalmiit numerot. Menette Dehtjarenkon luo. Tiedättehän?\" — \"Tiedän\". —\n\"Kahden viikon kuluttua ilmottaa hän maksukyvyttömyytensä, mutta nyt on\nhänelle hyvin tärkeää, ettei kukaan tiedä millä kannalla hänen asiansa\novat. Ymmärrättekö?\" Samassa antoi hän minulle kaikki tarpeelliset\nohjeet.\n\nSaavuin Dethjarenkon luo: \"Ottavatko vastaan?\" — \"Ottavat.\" — \"Viekää\nkorttini\". Kortillani oli: avustajana siinä ja siinä lehdessä,\nkirjeenvaihtajana siinä ja siinä pääkaupungin lehdessä, kirjailija,\ny.m. ja kaiken tämän yläpuolella, viholliselle kauhistukseksi, komeili\naatelisvaakuna! Hän tulee vastaani. — \"Onko minulla kunnia puhutella\nherra Dehtjarenkoa?\" — \"Minä olen, mikä on asianne?\" — \"Nähkääs,\naijon kirjottaa sarjan esitelmiä kansantalouskysymyksestä itäisissä\nelinkeinopiireissä. Teidän toiminimenne tietysti tulee olemaan\nparhaitten joukossa...\" Sanalla sanoen — kuormallinen kohteliaisuuksia.\nHän kuuntelee äänettömänä. Sitten virkkaa: \"Kaikki tuo on hyvää, mutta\nmitäs tekemistä minulla siinä on?\" — \"Katsokaa tähän, jatkoin minä,\nolen koonnut muutamia numeroita ja varmuuden vuoksi tulin näyttämään\nolisiko Teillä mahdollisesti jotain lisättävää?\" Hän nauroi, otti\nkirjan ja poistui toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi.\n\n\"Ei ole mitään muistuttamista, sanoi hän, kaikki on hyvin kokoonpantu.\nKuitenkin lisäsin vähän muutamiin kohtiin... Odottakaa sentään hieman\npainattamista. Viikon päästä, kenties, voin antaa Teille toisia\nnumeroita. Näkemään.\"\n\nTulin portaille, katsoin — viisi satasta. Vähän. Tässä, tiedättekö, se\nsielunvihollinen ampui minua ahneuden pommilla. Saavuin toimitukseen\n— velho ja loitsija odottaa minua. \"No, miten kävi?\" — \"Ei kerrassaan\nmitään, vastasin, ensin kuunteli asiani, katsahti kirjaan ja antoi\ntakasin: 'Tämä, sanoi hän, ei kuulu minuun'.\" — \"Kuulkaa, krokodiili,\ntaidatte valehdella?\" — \"Rehellisen miehen kunniasanalla!...\" —\n\"Jaha... sanoi hän, koska niin... hyvä on. Kyllä kirjotan hänelle\nläksyn.\"\n\nSeuraavana päivänä kyhäsi pätkän. Ja kuinka viisaasti osasi kirjottaa:\nei maininnut ei nimeä eikä sukunimeä, vaan jokainen lapsikin olisi\nvoinut ymmärtää että se tarkotti Dehtjarenkoa. Siitä tuli huono juttu.\nDehtjarenko kirjotuksen luettuaan suuttui ja heti kuvernööriin;\nKuvernööri kutsui päätoimittajan luokseen ja samana iltana minut\nJumalan karitsa ajettiin ulos toimituksesta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKaksi vuotta tämän jälkeen elin, mutta millä? — totisesti, en vieläkään\ntiedä. Asunnoistani en maksanut, — sehän on luonnollista — olin velkaa\nravintoloihin, juoksentelin panttilaitoksesta toiseen. Etupäässä\nelin lainailemalla. Sanomalehtiajoilta oli minulla paljon tuttuja\nkaupungissa. Tässä tulin tuntemaan sananparren: puhua sukkeluuksia\nja lainata rahoja, täytyy tapahtua äkkiarvaamatta. Tapaat jonkun\nkävelyllä, puhelet yhtä ja toista, ja äkkiä virkat välinpitämättömästi:\n\"Tosiaankin, eikö Teillä olisi huomiseen ruplaa tai kahta?\" — Ruplahan\non niin pieni raha, että olisi häpeä olla antamatta. Ja näin,\ntoimittamatta mitään onnistui minun ei ainoastaan välttää nälkäkuolema\nvaan sen lisäksi olin joka ilta pikku pöhnässä.\n\nToisinaan tein työtäkin. Kerran eräs professori armahti minua, uskoen\nminulle kirjastonsa järjestämisen ja luettelon laatimisen. Hän oli\nhyvänlainen, kaunis vanhus, jolla oli hopeanharmaa tukka ja lempeät\nsilmät. Noin seitsemän kuukautta olin järjestellyt sitä, kun kerran\nhänen päähänsä pisti tarkastaa kirjasto, — ukko rukka kauhistui,\nhyrähtipä itkemäänkin. \"Sanokaa edes, puhui hän, Jumalan nimessä,\nkenelle olette myynyt? Maksan kolmin, jopa nelinkertasestikin. Nämä\nkirjat ovat kaikki harvinaisuuksia, joita on ainoastaan yksi kappale!\"\n— Säälin häntä sanomattomasti, vuodatinpa kyyneleitäkin, mutta miten\nolisin voinut muistaa? Olin myynyt niitä suurissa väkijoukoissa käsistä\nkäsiin ja sitten vielä painon mukaan.\n\nNaisetkin elättivät minua. Ja miten kirottu onkaan kohtaloni: aina\nsattui minulle kaikkein sydämellisimpiä, kaikkein lempeimpiä naisia\n— yksin palvelijain, kaupustelijain, jopa tavallisten katunaistenkin\njoukossa. Miksi aina niin sattui -. lempo sen ties! Itse en ainakaan\ntiedä.\n\nAsua sain mitä sekavimmissa seurakunnissa. Tulin tuntemaan\nyömajatkin. Kerran vietin yöni Floorovin luostarissa. Vaikka tämä\nolikin naisluostari, oli siellä yösijoja kummallekin sukupuolelle,\nerikseen tietysti. Herrasväen osasto maksoi kymmenen kopekkaa.\nTätä vieraanvaraista laitosta me kutsuimme hotel Floridaksi, tahi\nmatkustajakoti Florentziaksi. Eräänä iltana saavuin sinne myöhään ja\naika hutikassa. Siellä on pitkä valosa käytävä, kahden puolen sitä on\nkammioita neljälle hengelle. Minulle osotettiin tyhjä vuode.\n\nAamulla herättää talonmies kaikki järjestyksessä. En ollut nukkunut\ntarpeekseni, päätäni särki, olin äkäsellä tuulella. — Katson, minua\nvastapäätä hommailee nuori mies. Hänen tukkansa on lyhyeksi leikattu ja\nparta Henrik IV:n malliin, mutta hänen alusvaattensa, sallikaa minun\nsanoa, vetävät viimeistä virttä. Vastenmielisesti seuraan jatkoa, Hän\nalkaa kiillottaa kenkiään. Hankaa ja voihkii, viimein lopettaa. Olisi\nvoinut vaikka peilailla niissä kengissä. Yhtä perinpohjasesti puhdistaa\nhän takkinsa ja liivinsä. Äkkiä vetää hän patjan alta housunsa,\nhän on näköjään nukkunut koko yön niitten päällä. Minä kysäsen:\n\"Turvallisuudenko vuoksi Te niitä siellä pidätte, nuori mies? Ettäkö ei\nkukaan varastaisi?\" Hän nauraa. \"Ei, vaan sentähden etteivät kadottaisi\nkuosiaan, käyvät paremmin.\" Minä jatkan: \"Eikö ole yhdentekevää, meidän\nasemassamme, miten housut sopivat. Ollapa vain puhdas omatunto ja\nryyppy viinaa.\" — Hän nauraa ja kysyy: \"Mikä on omatunto? Syödäänkö\nsitä?\" Hän miellytti minua, tuo nuori mies, huomasin heti ettei\nhän ollut kuiva ihminen, ehdotin hänelle että yhdessä menisimme\nravintolaan. \"Ylipäänsä\", sanoi hän, \"minä kyllä otan, mutta aamulla\npelkään sen rupeavan löyhkäämään ja minun täytyy mennä toimeeni.\"\n— \"Turhia, ottakaa teetä, pureksikaa sitä ja kaikki on ohi.\" Hän\nepäröi: \"Ehkä todellakin teetä?\" Sillävälin oli hän pukeutunut:\npaperirinnustimen oli ottanut naulasta, pannut puhtaan kauluksen ja\nmustan kaulaliinan, jossa oli sinisiä tähtiä, — katson, piru vieköön! —\ntäydellisesti muotilehden mukainen pariisilainen ratsastusklubin jäsen,\nhousuissakin on laskokset edessä. Minä ihmettelen: \"mikä muutos!\" Hän\nvain hymyilee: \"me emme voisi olla toisin.\"\n\nTuumasta toimeen, menimme siis ravintolaan, sieltä toiseen ja\nkolmanteen. Viimein huomasimme että varamme olivat lopussa, ei ollut\nmillä maksaa. Silloin hän kysäsee, paljonko on kello. \"Neljä.\" —\n\"Odottakaa minua noin neljännes tunti.\" — Komea lakki päähän ja ovesta\nulos. Sanoin itsekseni: \"No, vanha ystäväni, nyt on edesvastuu sinun\nniskoillasi. Luultavasti ei asia pääty ilman poliisia. Mutta kekseliäs\noli nuorukaiseni.\" Kuitenkin odotan. Pyysin sanomalehden. Kuluu\nneljännes- ja puoli tuntia ja enemmänkin... Olin jo lukenut kaikki\nilmoituksetkin; karannut pieni musta villakoira, haetaan läksyjen\nkuulustelijaa... Tunnustaa täytyy, olin alakuloinen. Palvelija kulkee\nohitseni katsellen minua mitä hävyttömimmällä tavalla. Tulee pöydän luo\nja alkaa heiluttaa ruokaliinaansa aivan nenäni edessä ja kolistelee\ntarpeettomasti astioita. Mitä tehdä? Olin jo koonnut ilmaa keuhkoihini\npyytääkseni laskua, kun nuorukainen yhtäkkiä töytää sisään. \"No, kai\npitkistyitte odotukseen?\" — \"Täytyy myöntää...\" — \"Mitä joutavia.\nPalvelija, paljonko tulee?\" — \"Kaksi ja kaksikymmentä.\" — \"Anna lisää\npullo punasta viiniä ja ota maksu.\" Kultaraha kilahti pöytään.\n\nPäivän kuluessa meistä tuli ystävät ja illalla hän kertoi minulle\nelämästään. \"Toimeni, sanoi hän, on hyvin yksinkertasta, vaan ei\nniinkään helppoa, kuin ensi näkemältä luulisi. Minä — 'ammun'.\" —\n\"Mitenkä 'ammutte?' kerjäättekö, valittaen köyhyyttä?\" — \"E-i, ei aivan\nniin. Kerjäläiset pyytävät kaduilla ja he ovat epäsiistejä, punanenäsiä\nolentoja, näille on kaksikymmentä kopekkaa suuri rikkaus. Ajatelkaa nyt\nitsekin, kuka uskaltaisi tarjota minulle kahtakymmentä kopekkaa, kun\nminulla on virkalakki päässäni, ylläni siisti puku ja päälle päätteeksi\nsointuva aatelisnimi? Minä menen suoraan kotiin, pyydän ilmottamaan\ntulostani, esitän itseni kuten vertainen, ojentaen käteni. 'Pyydän\nanteeksi, että häiritsen, mutta olen ahtaissa olosuhteissa tätä nykyä,\npäivä toisensa jälkeen odotan virkaan nimitystä...' j.n.e.... Mitenkä\nhän uskaltaisi antaa minulle ruplaa vähempää? Eihän toki.\"\n\nPidin paljon hänen kertomuksestaan. Seuraavana päivänä koetin minäkin\ntätä ammattia. Ensin pelotti, mutta vähitellen totuin ja \"ammuin\"\nosaten. Ellen olisi sairastunut, olisin jatkanut tätä elämää. Se on\nkyllä sekä alentavaa että vaarallista, mutta huvittavaa se on ja\nsitäpaitsi on aina taskussa rahoja — suuria, helposti saatuja rahoja.\n\nKoetat olla ihmistuntija. Mennessäsi, esimerkiksi insinöörin luo koetat\nsaada ulkomuotosi käytännöllisellä alalla toimivien henkilöitten\nmukaiseksi, pitkävartiset saappaat jalassa ja taskusta pistää esiin\nkokoonpantava mittapuu. Kauppiaalle olen entinen puotipalvelija,\ntaiteenharrastajalle taiteilija, kustantajalle kirjailija. Upseerien\nkeskuudessa, minulle entisenä upseerina, pantiin toimeen keräyksiä.\nEnsyklopediaa! Eikö totta? Luovit ja kiemurtelet kuin käärme,\nhuomiosi on alati vireillä; ethän vain erehdy, ethän vain pilaa\nasiaa muuttamalla ääntäsi kerjäläisnuotiksi. Koko ajan katsot häntä\nsilmiin, oikeastaan ei silmiin, vaan nenän juureen. Tällä tavalla\net ainakaan tunne häikäilemättömyyttäsi ja hän luulee, että sinulla\non niin suora ja rehellinen katse. Ennen kaikkea, odota kunnes hän\njoutuu hämilleen. Hän häpeää joko sinua, komeaa huonettaan tai\nitseään. Itsetietoisimmankin voi lopulta saada häpeämään niin että\nhänen silmänsä alkavat levottomasti harhailla ja hän alkaa taskustaan\nkopeloida rahakukkaroa. Yhdentekevää, sydämessään ei hän sinua usko ja\nsinä olet hänestä äärimäisyyteen saakka vastenmielinen, mutta hän ei\nuskalla olla antamatta, ei rohkene. Tämä on ihmistuntemusta.\n\nToisinaan sattui päinvastasiakin tapauksia. Kerran Odessassa yritin\n\"ampua\" erään laivayhtiön johtajan luona. Myöhemmin kuulin, että hän\nitse perusti jonkun yhdistyksen. Synnynnältään oli hän tshekkiläinen,\ntai jokin sentapanen. Hänen yhdistyksensä oli sitä laatua että\nmäärättyinä päivinä koetettiin kutsua kokoon lapset ja aikuiset,\npääasiallisesti työkansaa, suureen kokoushuoneeseen. Sitäpaitsi sai\nsinne tulla kuka hyvänsä. Niinhyvin ylioppilas kuin upseeri ja vaikkapa\nnaiskymnaasin oppilaskin, kaikki olivat tervetulleita. Korkeammat\nvirkamiehet piti myös saada asiaan innostumaan. Olisi ollut suotavaa,\nettä kuvernööri, arkipiispa, tai poliisimestari olisi pistäytynyt\njonkun kerran, — sanalla sanoen — idylli metsän siimeksessä. Ja tämän\nsaman alkuunpanijan johdolla laulettiin ainoastaan isänmaallisia ja\nhengellisiä lauluja. Suuresti epäilen, että tämä hengellis-laulava\nyhdistys oli samaa \"ampumista\", mutta laajemmassa merkityksessä.\nAinakin tiedän varmasti hänen kirjotelleen kirjeitä korkeassa asemassa\noleville naisille ja aina anoneen avustusta isänmaallisen yrityksen\nkannattamiseen.\n\nSatuin menemään hänen luokseen kerran. Hän oli komean näköinen\nherra, parta ulottui rintaan asti, kasvot näyttivät avomielisiltä\nja hyväntahtoisilta, otsa oli kalju. \"Tehän olette tämän ihanne\nyhdistyksen esimies?\" — \"Niin olen, niin olen! olen valmis Teitä\npalvelemaan.\" Molemmin käsin puristaa hän kättäni. Selittäessäni\nasiaani tulee hän yhä lempeämmäksi ja liikuttaa päätään tahdissa,\nkuin porsliininukke. Lopuksi hän virkkaa: \"kaikki mitä sanotte, on\nerinomaista, minä tietysti olen valmis — millä voin — mutta anteeksi,\ntahdon saada varmuuden siitä, että olette se henkilö, joksi itseänne\nsanotte. Sallikaa minun nähdä passinne.\" Tunsin piston sydämessäni,\nvaan tottumaton kun olin, otin povitaskusta passin ja ojensin sen\nhänelle. Tuossa tuokiossa pisti hän sen kirjotuspöytänsä laatikkoon,\njonka lukitsi. Sitten hän soitti sähkökelloa. \"Dasha! menkää kutsumaan\npoliisi!\" Polvillani rukoilin häntä, suutelin hänen karvasia käsiään\n— ei auttanut! Koetin puhua uhkauksilla, vaan silloin otti hän\nrauhallisesti laatikosta revolverin, sanoen. \"Koettakaapas.\" Tarmokas\nmies. Hänen toimestaan sain kaksi kuukautta linnaa luvattomasta\nkerjäämisestä.\n\nMutta tämä tapaus oli ainoa laatuaan. Toisista samantapaisista en\nole edes koskaan kuullut. Sillä — sanon tämän Jumalan edessä, käsi\nsydämellä — ihmiset, älkäämme ottako koko joukkoa, vaan ihmiset\nyksitellen ovat suurimmaksi osaksi hyviä ja myötätuntosia köyhille.\nTotta kyllä, että he usein auttavat niitä, joita ei pitäisi auttaa.\nVaan minkä sille mahtaa, hävyttömyys näyttää aina luonnollisemmalta\nkuin todellinen puute. — Mitä Te nauratte? Terveydeksenne!...\n\nHauskaa tämä elämä oli erittäinkin vapautensa vuoksi. Kun kyllästyt\nyhteen kaupunkiin, lähdet \"ampumaan\" matkarahoja, joskus onnistut\nsaamaan II:sen luokan lipun, järjestät matkalaukkusi ja lähdet toiseen,\nkolmanteen pikkukaupunkiin tai pääkaupunkiin, tahi maaseuduille\nrikkaiden tilanomistajien luo, Krimiin, Volgalle tai Kaukaasiaan. Rahaa\noli aina runsaasti, toisinaan ansaitsin kaksikymmentäviisi ruplaa\npäivässä. Sai juoda niin paljon kuin halutti ja vaihtaa naisia niin\nusein kuin tahtoi. Sitä yltäkylläisyyttä!\n\nTotisesti, toisinaan taas sait pidellä vatsaasi. Saavut kaupunkiin,\njossa kaikki osotteet ovat jo ennestään \"pilatuita\": joko on ollut\nliian paljon \"ampujia\" tai ovat jotkut heistä esiintyneet humalassa,\ntai tulleet tekemisiin poliisin kanssa. Silloin tie nousee pystyyn!\nei menesty ammatti. Supistamme elintapojamme, hotellista muutamme\nyömajaan, liiat vaatteet riisumme päältämme. Silloin ei enää sopinut\nhalveksia kadulla kerjäämistäkään. Tämä, sanon Teille, opetti\nminulle oikean tavan. Täytyy \"ampua\" äkkiä, ettei kyllästyttäisi,\neikä pidättäisi liian kauan, sentähden täytyy koettaa sanoa kaikki\nyhdellä kertaa. Puheesi täytyy olla lyhyttä, vakuuttavaa ja siinä\npitää olla kaunopuheisuuden kukkasia. Tapaat esimerkiksi näyttelijän;\n\"armollinen herra, pyydän hetken huomiota! Olen näyttelijä — näyttelen\nkerjäläisen osaa. Totta totisesti, räikeä vastakohta! Kohtalon ivaa!\nLainaisitteko muutaman centime'n päivälliseksi?\" Ylioppilaalle sanon\nnäin: \"virkaveli! auttakaa entistä työmiestä, joka valtiollisista\nsyistä on karkoitettu pääkaupungista. Kolmeen päivään ei ole ollut\nmitään suuhun pantavaa!\" Jos vastaasi tulee iloinen juomaseurue, alat\npuhua vertauksilla: \"hyvät herrat, te taitatte elämän ruusut, minulle\nsitävastoin jäävät okaat. Te olette ravituita, minä nälkänen. Te juotte\nsamppanjaa ja likööriä, vaan minun sieluni janoo kruunun viinaa.\nAuttakaa entistä valkean ja mustan tieteen professoria, joka nyt on\npaperileijan ritarina!\" He naurahtavat ja antavat. Usein enemmän kuin\nolet odottanutkaan.\n\nMiten uhkeita miehiä olikaan joukossamme! Eräskin esimerkiksi,\nSablonsky niminen: komea, kaunis, kasvot terveen näköset, kotkan nenä,\najeli partansa ja viiksensä, — sanalla sanoen ensimäinen rakastaja\npääkaupungin näyttämöltä! Hän ansaitsi noin neljätuhatta vuodessa.\nEi hän juonut, eikä pitänyt naisia. Ainoa heikkoutensa oli komeasti\npukeutuminen. Arkitakki oli hänellä uusinta kuosia, hännystakki —\nsattuman varalta, — ruskeat hansikkaat, hopeapäinen keppi ja hihaton\nsyystakki. Kerskaillen hän kertoi: \"viisitoista vuotiaasta en maksa\nvanhemmilleni kopekkaakaan.\" Ihmeellistä, miten hän osasi Venäjän\nmaantieteen! Joskus mainitsit hänelle piloillasi jonkun syrjäisen\npikkukaupungin ja hänpä heti luettelemaan: \"Se on Vihljada joen\nvarrella, siellä on höyrymylly, mylläri on sangen tärkeä henkilö, se\nja se antaa mutta huonosti, kaupungin päällikkö selvin päin ajaa pois,\nhumalassa antaa niin paljon kun pyydät.\"\n\nHauskaa joukkoa! Joukossamme oli sellaisiakin, jotka eivät\nitse \"ampuneet\", antoivat vain osotteita, olivat kuin jotain\ntiedustelukonttooreja. Sellainen lähtee aina mukanasi toimeen. Kadulla\nkulkiessa alkaa hän yhtäkkiä sopertaa salaperäisesti: \"Kivitalo\noikealla, Specht, Arnold Karlovitsh, arkkitehti, välttämättömästi itse\ntavattava. Ensin hän kiroilee, mutta älä hämmästy, koeta rauhottaa\nhäntä kuten kamelia — viitonen tulee.\" Taikka: \"Aristarhov Pavel\nPavlovitsh, tämä ei anna kotona, täytyy tavata maanviljelyspankissa,\nkolmesta viiteen; ei kärsi pitkiä puheita.\" — \"Gurtshitsh, laivojen\nomistaja, on sivuutettava; pahanpäivänen paikka, ei tule kolikkoakaan.\"\n\n\"Margareta Frantzovna Pauli, ihana nainen, hänelle täytyy kirjottaa\nkaunista käsialaa ja kirjakieltä, pitää hyvästä kirjallisuudesta.\" Ja\nniin edespäin. Tietysti tämä opastaja saa puolet tai kolmannen osan,\nkatsoen sopimukseen.\n\nOli sellaisiakin, jotka ainoastaan kirjottelivat kirjeitä niille,\njotka siinä olivat heikkoja. Tähän oli seuraava malli: \"Korkeasti\nkunnioitettu rouva! Teidän jaloutenne ja sääliväisyytenne kohtalon\nmurjomia lähimäisiänne kohtaan, antavat minulle rohkeutta\" j.n.e.\nTällaisia kirjeitä kulettaa jokainen mukanaan viisi tai kuusi\nkappaletta, sattuman varalta, ilman nimeä. Muutamat lähettävät\nkirjeessä passinsa ja käyvät noutamassa sen sitten.\n\nOli ukkoja, jotka parista kolmesta paikasta saivat kuukausittain\neläkettä ja elivät sillä. Vaan pienet olivat vanhusten vaatimuksetkin!\nTeetä, tupakkaa, ryyppy viinaa, sanomalehti — eikä mitään muuta.\n\nOli vielä, muistan, muuan Bogojavlensky, seminaarilainen, maailman\nviisain mies, mutta näöltään oli kuin suutari ja vielä kierosilmänen.\nHän istui päiväkaudet huoneessaan, alusvaatteissa, joi ja kirjotti\nkirjeitä. Hänen ympärillään pyöri aina muutamia miehiä, valmiina\nsaattamaan kirjeitä perille. Mutta, miten hän kirjotti! Ennenkaikkea\nkäsiala — pyöreää, mustaa — hän kirjotti tushilla — sanomattoman\nkaunista ja selvää kuin painettu kirjotus. Ja sitten kirjotustapa!\nKirjeillään teki hän ihmeitä! Onhan kaikille selvää ettei ole mitään\nmahdollisuutta saada uskovaista ihmistä heltymään, sehän on todistettu.\nMe vältimmekin heitä aina. Mutta hän laskettaa jollekin arkipiispalle\nkahdeksan sivua kaikellaisia valituita tekstejä. Eikä hän käyttänyt\nsellaisia kuin \"antavan käsi ei tyhjene\", tai \"anokaat niin teille\nannetaan\", mutta, esimerkiksi \"Syrakin Ihmeistä\" tai profeetta\nBarukista ja sitten vielä merkitsi: se ja se luku, se ja se kohta.\nLoistavia kirjeitä kirjotti, eikä kieltoa tullut koskaan.\n\nKukaan ei säästänyt rahoja, kaikki menetettiin. Naiset joskus panivat\npankkikirjoille, vaan nostivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.\nNaiset \"ampuivat\" aina ompelukoneen hankkimista varten. Heitä autettiin\njokseenkin runsaasti, vaan jos sattui olemaan sievä — harvoin\nilmaiseksi.\n\nJos tahdotte, kenties on huvittavaakin. Mutta sallikaa minun ensin,\nja sitten... Pirullista väkeä ovat nämä \"ampujat\", pahempia kuin\npahantekijät. Jälkimäisillä on edes jonkunlainen toveruus, heissä\non julkeutta ja rohkeutta. Edellisillä — ei mitään. Ruplasta voivat\npettää toinen toisensa, voivat kannella ja valehdella. He ovat\nkadehtijoita, pettureita, pelkureita, ahnaita. Ylipäänsä sanon Teille,\npaljon olen nähnyt kuleksivaa kansaa, mutta kaikkein pahimpia ovat\nrappiolle joutuneet sivistyneet ihmiset, kaikki virkaheittokornetit,\njuopot ylioppilaat, taikka, näyttelijät. Roskaa! Makeita paloja\nrakastavat, vaan työtä halveksivat sielunsa syvimmästä. Niin, puhun\ntässä itsestänikin, puhun totta. Nämä eivät ole samallaisia kuin\nsynnynnäiset kuleksijat. Tämä voi loikoilla auringossa selällään,\neikä hän kaipaa mitään muuta. Hän syöpi vain voblaa, (auringossa\nkuivattua sären tapasta kalaa) hapanta limppua ja arbuussia. Tarpeeksi\nloijottuaan lähtee hän laivasatamaan, selkäänsä notkistamaan. Mikä\nhänen on eleillä! hän ei pelkää ketään, ei suvaitse ketään, eikä hän\nkumartele ketään. Meitä, joilla oli ammattina \"ampuminen\", pitivät\nhe matelijoina. Ja ajatelkaapas, pikkuvarkaatkin halveksivat meitä.\nNiitäkin tapasimme yömajoissa, näettekös.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAmmattini vei minut sitten Krimiin. Krim ja yleensä koko etelä on\nkaikkein kuleksijain ja keinottelijain oikea paratiisi. Joka kerran\nsiellä on ollut, halajaa sinne yhä uudelleen. Lämmin, meri, vuoret,\nluonnon kauneus, rahaa runsaasti kaikkialla. Sentähden siellä aina\nviliseekin joutilasta väkeä.\n\nJouduin sinne minäkin. Ensiksikin minulla oli siellä rakastajatar,\ntoiseksi, aloin sylkeä verta. Ankkuroin siis sinne.\n\nEnsin onnistuin hyvin, mutta yhtäkkiä kääntyi onni. Tuli kylmä talvi,\nja minä olin hyvin heikontunut, yöllä hikoilin, päivällä puistatti\nkylmä minua, yskän puuskan saadessani tuskin pysyin pystyssä. Hätä\noli käsissä! Sillä kylpykausi oli loppunut, kultalampaat olivat\npalanneet Moskovaan ja Pietariin, jälellä oli vain sairas köyhälistö.\nPaikkakunnan asukkaat, alkuasukkaat, sanoakseni, tunsivat liian hyvin\nminut. He ottivat vastaan kuivasti: \"anteeksi, Tekö siellä taas olette?\njo neljännen kerran? Älkää pahastuko, en ole mikään Vanderbild, joka\nvoisin kaikille jakaa eläkettä. Hyvästi.\" Taikka jotain tähän tapaan.\n\nNaikkoseni hylkäsi minut. Hän oli kaunis peto, tulinen, kiukkunen,\nkärsimätön, intohimonen — ainoa laatuaan koko elämässäni. Synnyltään\nhän oli puolalainen, rakasti komeaa elämää. Hänen nimensä oli Sosja.\nLopuksi häpäsi minut kadulla, suuttui siitä etten ollut saanut mitään.\n\"Sinä olet, huusi hän, onneton 'ampuja', matelija, haiseva raato!\"\nLähti luotani, eikä palannut.\n\nPääni oli pyörällä. Jotenkuten pääsin laivalla Krimistä tänne, erään\nhyväntahtoisen kapteenin avulla. Täällä kävi vielä huonommin, tuli\nkerrassaan loppu! Talvi on ankara, kuljen kesätakilla, saappaani ovat\ntäynnä reikiä, yskä tahtoo kouristaa kokoon. Tuuli mereltä päin on\nniin tuima, huojun joka taholle. Että silloin jäin eloon, ihmettelen!\nPahinta on että kadotin rohkeuteni. — Anteeksi, ääni katkeaa, kyyneleet\ntukehuttavat! — Silloin tulin tuntemaan, että tositarve harvoin\nherättää sääliä. Todellinen puute ja suru näyttää aina, en tiedä miksi,\nluonnottomalta. Tavallisesti sanotaan: \"Olet humalassa hylkiö, haiset\nkuin viinatynnyri, mene, nuku.\" Enkä minä kahteen päivään ollut nähnyt\nedes ruokaa, sitä vähemmin viinaa.\n\nMenin lääkärille. Kiusallakin valitsin oikean tohtorin. Ja\najatelkaapas, sattui mitä jalomielisin ihminen. En puhukaan siitä,\nettä antoi avun ja lääkkeet ilmaseksi. Täytyy tunnustaa, ettemme\nkoskaan moittineet lääkäreitä. Jos sattui olemaan hyvin kuuluisa, sanoi\ntavallisesti: \"Ei minulla ole aikaa Teidän kanssanne puhua, tässä\non korttini, menkää apulaiseni luo.\" Sitten tulee jälessä, huutaen:\n\"Odottakaahan, mihin Te menette? Tehän tarvitsette rahaa? Tästä saatte,\nja menkää heti paikalla.\" Mutta tämä oli sielua koko ihminen, vaikka\nolikin juutalainen. Hoiti ilmaiseksi, antoi rahat lääkkeisiin, vaatetti\nminut kokonaan, ja lahjoitti hyvän villavuorisen talvitakin.\n\nVähitellen aloin parantua. Kerran sanoi tohtorini minulle: \"Kuulkaa,\nhyvä herra, ettehän koko ikäänne voi olla toimettomana, minulla on\nTeille paikka. Tahdotteko ruveta konttoristiksi 'Etelä Tähteen'?\" —\n\"Johan toki, avosylin!\" — \"No, sitten menkää sinne huomen aamulla kello\nyhdeksitoista, kysykää isäntää ja sanokaa että minä olen lähettänyt.\nHän kyllä tietää asian.\"\n\nOtin toimen ravintolassa ja lepäsin hieman. Työ oli helppoa, istuin\nkirjottelemassa laskuja matkustajille. Palkkaa kaksikymmentä viisi\nruplaa kuussa, ruoka, tee, ja huone, tosin portaitten alla, mutta\nkuitenkin oma huone. Toimi oli hyvin yksinkertasta: matkustajan lasku\nkirjotetaan suurempi, kirjoihin merkitään oikea määrä, erotus jäi omaan\ntaskuun. Erehdyksiä tapahtui harvoin. Sattui joskus, että joku komea\ntilanomistaja, liinakankaisessa tomutakissa, teki muistutuksen, vaan\nsilloin sanot hänelle herttaisesti hymyillen: \"Onko todellakin? Ja näin\narvokkaalle vieraalle? Heti korjaamme erehdyksen... Satakaksikymmentä\nnumeroa, aina kiire...\" Puhelet hänelle, ja hän on tyytyväinen.\n\nElämäni tuntui sentään joksenkin ontolta. Aloin katsella ympärilleni\nja huomasin, että tarjoilijat elivät monta vertaa paremmin kuin minä.\nHuonoimpina päivinä ansaitsivat neljä-viisi ruplaa, muuten seitsemän\njopa kymmenenkin, miten sattui. Pysyn varmaan totuudessa, sanoessani\nettä he kohtelivat minua sans façon.\n\nMietin asiaa tarkalleen, ja kerran, kun yksi tarjoilijan paikka tuli\nvapaaksi, menin pyytämään, sitä isännältä. Ensin hän ei tahtonut\nuskoa korviaan. \"Ajatelkaahan, Te — entinen upseeri — ja kaikki\nsinuttelisivat Teitä sitten, ja tiedättekö, minunkin tulee hyvin vaikea\nkohdella Teitä tavallisena tarjoilijana, mitään poikkeuksia taas en\nvoi tehdä, ymmärrättehän itsekin.\" Sain hänet rauhottumaan sillä,\nettä kerroin osan elämästäni, tietysti en kertonut kaikkein synkimpiä\nasioita, vain muutamia tapahtumia. Hän suostui, oli järkevä mies.\n\nEnsin ahdistivat tarjoilijat minua sanomattomasti. Olinhan kuitenkin\nentinen vapaasukuinen upseeri, äsken istunut konttoorissa herrana.\nMutta sitä ei kestänyt kauvan. Ensiksi, annan sanan sanasta, toiseksi\nminulla on se hyvä ominaisuus että voin mukautua mihin elämään tahansa.\nLisäksi, saavutin heidän suosionsa tiedoillani oikeusasioissa.\nTarjoilijoita vastaan on aina juttuja tuomareilla ja käräjillä.\nEnimmäkseen irstaasta elämästä ja maksamattomista laskuista.\n\nMyöskin oli minulle vaikeata tottua toimeen. Tarjoilijan ammatti vain\nnäyttää helpolta. Ensiksikin saat olla koko päivän jalkeilla — on\npäiviä, jolloin et ehdi istahtamaankaan. Sitäpaitsi opettivat minua\nvanhat tarjoilijat, että on parempi pysytellä koko ajan seisaalla,\nmuuten et kykene mihinkään. Ensimäisinä aikoina kotiin tultuani pakotti\nselkääni ja särki jalkojani niin että teki mieli huutaa.\n\nSitten vielä tarvitaan erinomainen muisti. Mihin pöytään olet vienyt,\nmitä kyökistä tilannut, kuinka monta lippua pitää antaa bufettiin, ja\nkun laskua vaaditaan, täytyy muistaa kaikki yhdellä kertaa. Sotkeudut\n— vieraat ovat vihasia. Verrattain lyhyessä ajassa perehdyin kaikkeen\nenkä tehnyt työtäni ainoastaan yhtä hyvin kuin toiset, vaan paremmin\nkuin yksikään heistä. Vakinaiset vieraat pitivät minusta erityisesti,\nvarsinkin ne, jotka menivät yksityisiin huoneisiin naiset mukana.\nLuultavasti sentähden, että olin enemmän kokenut elämässä kuin toiset,\nTiedän tehtäväni: en tollota naiseen, asiatta en mene huoneeseen, enkä\njää ovelle seisomaan, käyttäydyn tyynesti ja vapaasti. Saattaa olla\nvanhakin tarjoilija, joka on hampaansakin menettänyt tässä ammatissa,\neikä kuitenkaan osaa käyttäytyä tällaisissa tilaisuuksissa. Pitää\nitseään jonkunlaisena puhemiehenä, tahtoo laskea uutimet ilman lupaa.\n\"Me muka tiedämme mitä varten tänne olette tulleet. Tiedämme, mutta\nolemme vaiti.\" Vaan minä opin pian kaikki ammattisalaisuudet. Nekin\nseurat, joissa hirveästi juotiin, pitivät minusta. Nämä tavallisesti\ntoivat mukanaan kaikellaisia laulajattaria ja tanssijattaria. Elivät\nniin hävyttömästi, että toinen olisi sylkenyt heille vasten silmiä,\nmutta minä — palvelin, aivan kuin ympärillä olijat eivät olisikaan\nolleet ihmisiä, vaan elottomia olentoja. Minun vieraani sanoivatkin\ntavallisesti toisille tarjoilijoille: \"Ei, ystäväni, me annamme\nsinulle juomarahaa, mene ja kutsu Andrej tänne, me olemme häneen niin\ntottuneet.\"\n\nIllallisajan loputtua ravintolassamme jäi sinne vain yksi tarjoilija\nvahtivuorolle. Silloin me toiset tavallisesti pistimme hännystakkimme\nnyyttiin ja läksimme ravintola \"Venetziaan\" istumaan tunniksi tai\npariksi, pelaamaan biljardia ja korttia.\n\nJa miten me siellä palvelijoita kohtelimme, Jumala varjelkoon!\nVetelehdimme tuoleilla, jalat pöydällä. \"Kuule sinä, kuutonen!\"\n\"Etkö näe, tolvana, ketä palvelet? Minkälaista likööriä olet tuonut?\nSelkäsaunan olisit ansainnut.\" Toinen tietysti huomaa, että häntä\nkomentaa onneton virkaveljensä, mutta velvollisuudesta vaikenee.\nJuomarahoja annoimme niukasti.\n\nJa mitenkä me keskenämme arvostelimme herroja, jotka kävivät\nravintolassamme. Totta puhuen, he luulevat, että me emme näe, emme\nkuule, emmekä ymmärrä mitään. Vaan meiltä ei salata pienintäkään tekoa.\nMe tiedämme kuka juo toisen laskuun, kuka ottaa toveriltaan salaa\nrahaa, pistäen sen joko nenäliinan kulmaan tahi saappaan varteen, me\ntiedämme myös mitä toinen sanoi toisesta tämän poissa ollessa. Ja\njos nainen on mennyt yksityishuoneeseen jonkun herran seurassa ja\nsitten menee toisen seurassa, niin olkaa varmat, me erotamme selvästi\nkumpiko on hänen miehensä ja kumpi muu tuttava. Emmekä me heitä muuksi\nnimittäneet, kuin perkeleiksi ja hännystelijöiksi.\n\nMieluisana puheaineena olivat myös ravintolain omistajat. Heistä kun\npuheen alkuun pääsimme, ei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin\nsain tietää oikein Madridin linnan salaisuuksia! Joka nimellä oli\nrikoksia: millä ryöstö, millä murha, millä vieläkin pahempaa.\n\nHaluatteko kuulla? tässä olisi valikoima: Ishenko, hotelli \"Berlinin\"\nomistaja — ensiluokan hotelli, jossa iltasin soittaa rumaanialainen\nsoittokunta, — kaksikymmentätuhatta puhdasta voittoa. Tutkimusten\nkautta on tullut ilmi seuraavaa: on ollut kolme vuotta ovenvartijana\nyleisessä talossa, sitten perusti salaisen viina-anniskelun ja\nviiden vuoden kuluttua \"Berlinin\". Nyt hänellä on omat vaunut ja\nkomeat hevoset. Omituista on, että samassa talossa, jossa hän oli\novenvartijana, viimeisen kerran nähtiin tilanomistaja Onoprienko, joka\n— kenties muistatte? — katosi jäljettömiin. Tämän johdosta pidettiin\nIshenkoa kuusi kuukautta vankeudessa, mutta todistusten puutteessa\npäästettiin vapaaksi.\n\nZipenjuk ja Leshenetzky; toinen pitää ravintolaa laivasatamassa\nja toinen omistaa hotelli \"Varshavan\". Molemmillakin on kivitalo,\nZipenjuk on kyllä tunnettu. Leshenetzkyllä on wieniläinen rakastajatar.\nAikaisemmin ovat molemmat olleet lattianpesijöinä hotelli \"Kijevissä\".\nHeidän aikanaan kuoli siellä huoneeseensa tuntemattomalla tavalla muuan\nmoskovalainen kauppias. Zipenjuk vangittiin, hänellä oli merkkejä\nkäsissä ja otsassa. Puolitoista vuotta pidettiin häntä linnassa, mutta\nei voitu mitään tehdä, hän vastusti kuin härkä. Hänetkin vapautettiin.\n\nSitten Kasimir Hpshanovsky. Hänellä on nyt \"Tivolin\" puisto\nlaulukahviloineen, hän joka ajaa automabiililla. Ennen hän harjotti\nparittelua; kolme omaa sisartaan johdatti turmion tielle, ennenkuin\nolivat ehtineet täyttää viittätoista vuottakaan. Tässä oli perustus\nhänen tulevaisuudelleen. Nagarskya taas elätti eräs kuusikymmenvuotias\nnainen. Malijevitsh, hän, jolla on kalustettuja huoneita \"Suurella\"\nkadulla, 300 huonetta — sama juttu, mutta vielä pahempaa, hävettää\npuhuakin. Ja niin edespäin. Sanalla sanoen, \"Rikoskokoelma\". —\nYlipäänsä on minun vaikea uskoa kertomuksia maalaisukoista, jotka\nvirsut jalassa saapuvat pääkaupunkiin ja kuolevat monen miljoonan\nomistajina. Tällaisen käsittämättömän rikkauden perusteena on aina\npetos, jollei veri. Luulette kenties, että me tuomitsimme heitä? Ei,\npäinvastoin. Jokaisen suusta kaikui: \"Kas siinä kunnon mies, miten\nkekseliäästi hän toimi! Mitä joutavia? Tilaisuuden sattuessa olisi\njokainen menetellyt samoin.\" Näistä asioista keskusteltaessa oli\ninnostus korkeimmillaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVarsinkin eräs meidän tarjoilijoistamme, Mihailo, vähävenäläinen, oli\nsellainen... Anteeksi herra ravintoloitsija, heti lopetamme. Hyvä herra\nolkaa niin hyvä, minua hän ei tottele, pyytäkää vielä yksi pullo,\nviimeinen. Sanokaa että lopetamme silmänräpäyksessä. Kertomuksenikin\nloppuu heti...\n\nKas niin. Kiitos. Mitä sinä tolvana, kelloon tuijotat? Kuuletko —\nisäntä antoi luvan. Siinäpä sait!\n\nTerveydeksenne! Tämä Mihailo oli pehmeänlainen luonteeltaan,\nsurumielinen, kotoisin Masepista. Hän piti rajattomasti kirkollisista,\nmenoista, oli harvapuheinen, paitsi silloin kun kysymyksessä oli\nhengelliset asiat. No, miten kävi ja mihin rahat kätkettiin — joskus\nei riittänyt kärsivällisyyttä vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä.\nJa hänen silmänsä muuttuivat piki mustiksi. Hän oli tarjoilijana\nensimäisessä kerroksessa.\n\nMinkätähden hän niin minuun mieltyi en osaa sanoa. Lieneekö ollut\nyhteinen kohtalo, joka meitä yhteen veti. Me aloimme karttaa toisten\ntoverien seuraa. Ja lopulta me kumpikin olimme kadottaneet viimeisenkin\nhäveliäisyyden tunteen näissä keskusteluissa. Tavallaan me kuljimme\nalastomina toistemme edessä. Oikeata sanaa emme vielä olleet lausuneet,\nmutta tiesimme, ettei asia voinut tähän loppua.\n\nMinä aloin uudelleen sairastella. Ponnistin voimiani viimeiseen asti.\nYskäkohtauksen sattuessa, koetan pidättää niin kauan kuin mahdollista,\nsitten heitän tarjottimen pöydälle ja juoksen eteiseen. Silloin yskin\nniin, että silmissä musteni. Eihän hyvissä ravintoloissa tällaista\nsiedetä. Vaan sanotaan: joko teet työtäsi taikka menet sairashuoneeseen\nsairastamaan. Tämä ei ole mikään vaivastalo. Meillä käy siistiä yleisöä.\n\nTunsin mielessäni, että minut millä hetkellä tahansa saatetaan ajaa\npois. Silloin ajattelin: jälleen on edessä katu, kylmyys, luteet\nyömajoissa, hevosenlihamakkara, lika, ilkeys. Samaan aikaan palasi\nSosjkakin luokseni — oli saanut vihiä, että minulta taas voisi saada\nrahaa. Silloin kun oli rahaa, oli hän rauhallinen, lempeä, liiankin\nlempeä, mutta kun en voinut antaa hänelle rahaa, huusi hän tavallisesti\ntoisten läsnä ollessa: \"Haiseva viinuri! halunki! kuutonen!\npahanpäiväinen elukka!\" Sanoja hänellä oli loppumaton varasto.\n\nVaikka olenkin kulkenut kaikellaisten sulatusuunien läpi, oli tämä\nraskainta aikaa elämässäni. Vapaapäivinäni tavallisesti kuljin\nkaduilla, haaveksien: joku on kadottanut lompakkonsa, minä löydän\nsen ja siellä on kolmetuhatta... Taikka, tulee äkkiä luokseni vanha,\nhyväntahtonen miljonääri ja kysyy osaa-ottavasti: \"Minkätähden olette\nniin surullisen näkönen, miellyttävä nuori mies? Sanokaa suoraan mikä\nTeitä vaivaa? Kenties voisin Teitä auttaa?\"\n\nSiihen aikaan tuli hotelliimme se mies, rauha olkoon hänen sielulleen.\nKuinka? Kummasteletteko sitä että minä teen ristinmerkin? Älkää\nihmetelkö! yöllä minä uskon lujasti Herraan Jumalaan. Päivällä tosin,\nkiireessä ja juomisessa tahtoo Hän, hyväntekijäni unohtua.\n\nKertoisinkohan loppua? Teistä se varmaan tuntuu vastenmieliseltä?...\nJos sallitte, kerron järjestyksessä.\n\nHän oli komea otus. Hoiti joitakin tiluksia Krimissä ja Kaukaasiassa;\nVolgan varsilla myös kuului hänen alueisiinsa kaksikymmentä desjatiinaa\nmaata, sitäpaitsi oli hän johtajana nafta- ja rautaliikkeissä. Kohtasin\nhänet joka päivä. Hän tuli aamiaiselle yhden tai kahden tienoissa —\noikein pelotti katsoa häneen. Hän oli suurikasvuinen mies, kasvot\nolivat pöhöttyneet, silmäin alla suuret mustat pussit ja elottomat\ntinamaiset silmät olivat päästä pois pullistumaisillaan. Hengittäminen\nkävi häneltä hyvin vaikeasti; taisi olla joku vika joko keuhkoissa tai\nsydämessä — lieneekö sairastanut rintatautia. Tavallisesti hän istui\nrinta lujasti pöytään painettuna, kyynärpäät hajallaan ja hengitti\nei ainoastaan kurkulla, vaan selällä, vatsalla ja päälläkin. Mutta\nnautittuaan aamiaisen edellä ryypyn viinaa ja pullollisen lämmitettyä\npunaviiniä alkoi hengitys käydä helpommin ja hän itse tuli ilosemmaksi.\n\nKaikki suuret liikeasiansa taisi hän tehdä päivällistä syödessään\ntai samppanjaa juodessaan ja ilosesti vitsaillen. Korttia hän pelasi\nahkerasti, siveettömyyttä harjotti runsaasti. Antelias hän oli ja\npaljon sieltä heltisi meikäläisten osalle.\n\nTämä pohatta asettui asumaan toiseen kerrokseen N:o 4:ään Mihailon\nosastoon. Niin kummallista — siitä alkain loppui meidän ystävyytemme,\naivan kuin olisi veitsellä leikattu. — Me kylmenimme toisillemme...\nsiinä kaikki. Ainoastaan kerran, muistan sen: olin lopettanut\npäivätyöni, kuljin portaita alas, äkkiä huutaa Mihailo minulle\nalhaalta: \"Andrej!\" Katsoin ja näin hänen käsipuun yli kutsuvan minua\nsormellaan. Hänen kasvonsa olivat pirullisesti vääristyneet. Liekö\nhäntä naurattanut, vai irvistelikö hän muuten vain. Menin hänen\nluokseen, kysyen: \"mitä tahdot?\" Hän virkkaa: \"eilen tuli Nikolai\nJakolevitsh (N:o 4:n asukkaan nimi) humalassa kotiin ja heti maata\npantuaan alkoi kuorsata, ei hän edes ehtinyt ovea lukita. Minä häntä\nsysäsin ja sysäsin: 'ettekö muka tahtoisi riisuutua?' Vaan miten\nolisi kyennyt!\" Minä ymmärsin, katsoin Mihailoon ja hän minuun. \"No,\nmitä sitten?\" kysyin kuiskaten. Ja hän vastasi, hiukan vavahtaen: \"ei\nm-mitään.\" — \"Jää hyvästi Mihailo\", — virkoin. Ja hän vastaa yhtä\nrauhallisesti: \"Jää hyvästi Andrej.\"\n\nMutta sitten tapahtui se asia. Illalla vein punaseen kabinettiin\nostereita, mademuhennosta ja jotain Valkosta viiniä ja seisatuin\nkäytävään kellon läheisyyteen. Kello oli neljänneksen yli kahdentoista.\nYhtäkkiä minusta tuntui siltä kun joku olisi sysännyt minua selkään.\nKäännyin ja näin Mihailon seisovan toisessa päässä käytävää, Siinä hän\ntuijotti kalpein kasvoin, niin kalpein ettei niitä erottanut paidan\nkauluksesta. Ja tiedättekö, mikä ihmeellisintä oli: minä käsitin heti\nmistä oli kysymys. Ei hän sanonut minulle sanaakaan, enkä minä hänelle.\nMutta sen huomasin, että hänellä oli valkoset hansikkaat kädessä.\n\nHän kulki edellä, minä jälessä. Saavuimme N:o 4 ovelle. Käytävässä\nei ollut sieluakaan, lamputkin olivat jo sammutetut. Minä kuiskaan\nhänelle: \"hiljaa!\" Mutta hän aukasee oven kaikin voimin, ikäänkuin\nkiusaa tehden! Ja silmänräpäyksessä työntää minut edellä sisään,\nlukiten oven jälessämme.\n\nHuoneessa oli aivan pimeä, niin pimeä että heti kadotin Mihailon\nnäkyvistäni, enkä voinut käsittää minne olin joutunut, missä oli ovi,\nmihin olisi pitänyt mennä. Olin eksyksissä. Äkkiä kuulin raapastavan\ntulta tulitikulla, näin Mihailon sytyttävän kynttilää peilin edessä\nja ajattelin: \"mitähän tuo lurjus mahtanee tehdä?\" Samassa näin hänen\nmenevän laipion taakse kynttilä kädessä. Kuulin hänen siellä sanovan:\n\"herra, kuulkaa herra, Nikolai Jakovlevitsh, suvaitkaa riisuutua,\nTeidän on epämukava tällä lailla, sallikaa nostan Teidät sänkyyn.\"\nHän vaikeni hetkeksi ja äkkiä alkoi uudelleen: \"sinä tsherkassilainen\nroisto, nouse ylös! Muuten kun annan kenkäni korolla ihraiseen\nmahaasi!...\" Jälleen vallitsi hiljaisuus, kuului vain kerran raskas\nhengitys. Äkkiä kutsuu Mihailo minua: \"Andrej, tulehan tänne.\"\n\nAstuin laipion taa. Nikolai Jakovlevitsh makasi selällään, vatsa\nvuoren korkuisena, suu auki, sylki valui pitkin partaa, toinen jalka\nsängyssä, toinen rentona riippumassa. Hyvä Isä, miten hän hengitti!\nOletteko nähnyt kalaa, silloin kun sitä rannalle vedetään? Juuri\nsamalla tavalla. Luultavasti sai hän keuhkoilla ilmaa ainoastaan\nteelusikallisen... Hän ähki ja puhki kasvot muodottomassa väänteessä,\nmutta herätä ei hän voinut... Mihailo jatkoi: \"herää nyt toki,\nsyntinen sielu! Kahden olemme tulleet sinua riisumaan!\" Tätä\nlausuessaan sieppasi hän yhden tyynyn hänen päänsä alta. Tämä ei ollut\ntietääkseenkään, heilautti vain päätään kuin vasikka ja alkoi uudelleen\nkoota ilmaa. Mihailo kääntyi minuun, niin hirvittävän näkösenä,\nikäänkuin hän olisi ollut peto. \"Istu, — sanoi hän, — jaloille ja pidä\nkiinni.\" Itse hän pani tyynyn nukkuvan kasvoille ja — toimi.\n\nMitä Mihailo teki, en tiedä: hän oli selin minuun. Muistan, että herra\npotkasi jaloillaan kerran, pari, tai kolme aivan kevyesti, sitten\näännähti kerran, — siinä kaikki. Luultavasti ei itsekään tiennyt\nmiten kuoli. Minä olin kuin tylsistynyt. Tunsin miten Mihailo veti\nminua sängystä. — \"Tule alas!\" Nousin, en ymmärtänyt mitään! Näin,\nettä Mihailo nuuski laatikoita, pöytiä ja vaatteita; näin Nikolai\nJakovlevitshin jo makaavan kahdella tyynyllä, jalat yhdessä, aivankuin\nolisi nukkunut, vaan minä olin kuin tylsämielinen, en käsittänyt\nmitään. Muistan vain, että viereisessä huoneessa helähteli joku lasi ja\nkadulla ajettiin rattailla.\n\nSitten pimeni jälleen... Mihailo kuiskasi minulle: \"Mennään... kaikki\non toimitettu...\" En tuntenut pelkoa, enkä sääliä, — olin kokonaan\npuutunut. Tulimme ovelle, kuuntelimme — hiljaista. Astuimme käytävään —\nei ketään! Katsoi minuun Mihailo ja sanoi: \"voi, sinua, minkä näkönen\nolet! Mene ravintolan puolelle, ryyppää viinaa.\" Minä menin, hän jäi\nvielä käytävään.\n\nVoitteko arvata, paljonko aikaa tarvittiin tähän kaikkeen? Kahdeksan\nminuuttia. Minua ei ehditty kaivata edes yhdessäkään huoneessa.\nVartavasten juoksin kummassakin kysymässä; \"tekö suvaitsitte soittaa?\"\n— \"Ei, — sanottiin, — me emme ole soittaneet.\" Kävipä vielä niinkin,\nettei kukaan tarjoilijoistakaan ollut huomannut poissaoloani. Koko sen\nillan tarjoilin kuin vetoauttomaatti, en edes kertaakaan erehtynyt,\neikä yskäkään vaivannut. — Älkää suuttuko, herra isäntä. Heti lähdemme.\nSammuttakaa vain lamput, kyllä me heti.\n\nPari sanaa on vielä jälellä. Tulin kotiin, Sosjka, tapansa mukaan,\notti vastaan haukkumasanoilla, mutta minusta — voitteko käsittää — oli\nyhdentekevää, olin kuin kone! Äkkiä hän vaikeni. Riisuutui äänettömänä\nja pani viereeni maata, painautuen mahdollisimman lähelle minua. Pitkän\naikaa tunsin mitenkä hänen ripsensä kutkuttivat poskeani.\n\nSinä yönä nukuin ihanasti. En edes kertaakaan herännyt. Sitten\njälkeenpäin vankilassa näin alati, mitenkä hänen jalkansa liikkuivat\nkäsissäni ja kuulin lasin kilinää viereisestä huoneesta. Mutta aamulla\nherätessäni kivetyin kauhistuksesta. \"Luojani, ajattelin, eikö se\ntodellakaan ollut unta? Olemmehan tappaneet ihmisen, ihmisen olemme\ntappaneet, Mihailo ja minä!\" Pukeuduin.\n\n— Menemme, menemme, älkää hermostuko, hyvästi isäntä. Kiitoksia\nTeille...\n\nMikä hoppu hänelle nyt tuli! Brr!... Joko olen kyllästyttänyt Teidät\nseikkailuillani? Heti paikalla lopetan.\n\nPukeuduin ja läksin kadulle. Oli varhainen aamu, kello oli kuuden,\nseitsemän vaiheilla. Kaduilla ei ollut ketään. Jouduin Mihailon\nasunnolle, — siellä sanotaan, ei ole ollut kotona yötä, luultavasti oli\njäänyt ravintolaan. Oli liian aikasta mennä ravintolaan, sitäpaitsi\nen voinut sinne mennä — inhotti. Kuljeksin siis pitkin kaupunkia.\nTurkkilainen kahvila avattiin, menin sinne, join kupin mustaa kahvia.\nKatselin ihmisiä ja ajattelin: \"kaikki, kaikki te olette onnellisia,\nteillä on jokaisella oma toimenne, jokaisella on puhtaat kädet... mutta\nminä!...\"\n\nSitten menin bulevaardille. Aurinko oli noussut Tiet olivat kosteat.\nKoulutytöt menivät kouluihinsa — ne olivat pikkusia ja puheliaita, —\nheidän kasvonsa olivat niin raikkaat, juuri pestyt... Istuin penkille\nja torkahdin. Äkkiä näin poliisimiehen tulevan ja katsovan kierosti\nminuun.\n\nHeti pälkähti päähäni: \"hän epäilee...\" Hän astui luokseni. \"Istua\npenkeillä, hyvä herra, saa kyllä jokainen ohikulkeva, mutta nukkua emme\nanna. Meillä on ankara poliisimestari.\"\n\nMitä minussa silloin tapahtui, en vieläkään tiedä? Nousin penkiltä ja\nsanoin hänelle: \"poliisi, vie minut poliisiasemalle, tänä yönä olen\nmurhannut ihmisen.\"\n\nAlussa hän ei uskonut minua. \"Mene ja nuku oikein. Eilinen viini\nsinussa vielä kuohuu!\" Hetken jo ajattelin: \"Kenties kohtalo on näin\nmäärännyt? Menisinkö?\" Jostakin syystä en voinut lähteä. Hän vei minut.\n\nSiinä koko juttu. Ensin Mihailo kielsi, mutta viimein kompastui. Muita\ntodistajia, paitsi minua, häntä vastaan ei ollut. Hyi, miten raaka\nihminen hän oli! Ajatelkaa, mitä hän teki sillä aikaa, kun minä olin\nravintolan puolella viinaa ryyppäämässä. Vaikka hotellimme olikin\nensiluokkainen, oli rakennus vanhanaikainen, ja ovissa oli säpit\nsisäpuolella. Ennen lähtöään huoneesta, oli hän nostanut säpin pystyyn,\nja mennessään paiskasi ovea niin että haka putosi itsestään lenkkiin.\nHänen kätensä tarkastettiin — ei pienintäkään merkkiä: ei ollut\nturhaan pannut hansikkaita käteensä, Sanalla sanoen, jollen minä olisi\ntunnustanut, ei meitä edes olisi epäiltykään.\n\nPuolustajana oli minulla kuuluisa asianajaja Pietarista. Hän\npuhui seuraavaan tapaan: \"Kaikessa syytetyn käytöksessä ilmenee\nepäjohdonmukaisuus, tahdottomuus ja selvän järjen puute. Hänet voisi\nyhtä hyvin johtaa hyvään kuin pahaankin.\"\n\nPerinpohjin hän minut uteli — ihan sielun syvyyteen. Johti mieleeni\nisän, Jushkan, kaikki erilaiset tautini ja Sosjkan. Minut vapautettiin,\nmutta Mihailo tuomittiin kuudeksi vuodeksi linnaan alkuunpanosta\nja salaamisesta. Puoli vuotta olin houruinhuoneessa, mutta siellä\npäättivät, että vaikka en olekaan tuota noin... sielullisesti... olen\nkumminkin vaaraton ja päästivät vapaaksi. Kas, siinä koko juttu.\n\nTiedän hyvä herra, ettei tällaisia asioita ylipäänsä kerrota, ja siksi\ntiemme nyt eroavatkin: jos Te menette vasemmalle, menen minä oikealle\nja päinvastoin. Älkää pahastuko, jos vielä kerran käytän hyväkseni\nTeidän hyväsydämisyyttänne. Tiedättehän: yömaja, huomenna vain ryyppy\nviinaa, eikä yhtään ruokaa... Mutta hyvä herra, mitä teen näin\npaljolla!... No, mutta kuitenkin merci bien.\n\nMinne minä menen? No, ensin olen kadulla. Minä olen — ihminen kadulta.\nEn salaa Teiltä, että lahjoillanne pääsen tänään jonnekin iloseen\nsopukkaan. Te sanotte — nousta? Oi, voi — ei siitä tule mitään! Minun\ntoiminta-alani on täydellisesti päättynyt, eikä minulla ole muuta\ntietä, kuin katu.\n\nUskotteko?... Sallikaa, esitän Teille pienen vertauksen... Kaikki me\nolemme vuokralaisia Herramme Jumalamme luona, mutta muutamat asuvat\nkomeasti ja maksavat kymmenestä vuodesta etukäteen, eikä talonmies\ntiedä, kuinka hän kumartelisi heidät nähtyään. Toiset asuvat vain\nkaton alla ylipäänsä, mutta rehellisesti ja siivosti, ja jos isäntä\nvaatii maksamatonta vuokraa, pitävät he sitä arvoaan loukkaavana.\nLöytyy sellaisiakin, jotka omavaltaisesti rikkovat sopimuksen —\ntämähän on kerrassaan häpeällistä... Löytyy vielä sellaisiakin, niihin\nminäkin kuulun, jotka eivät ensinkään maksa, ja jotka ovat kaikille\npahennukseksi, vaan joita ei voi saada pois asunnostaan millään\nvoimalla.\n\nNiin on asian laita... Mutta, mitäs minä Teitä kylmässä pidätän?\nAntakaa jalomielisesti anteeksi...\n\nAu revoir, monsieur, niinkuin ranskalaiset sanovat ja suuri kiitos\nTeille.\n\nTunnen sen, tunnen pimeässäkin, mitenkä Te epäröitte: \"Ojentaisinko\ntuolle käteni, vai enkö.\" Pyydän, älkää vaivatko itseänne joutavilla.\nMitä ennakkoluuloja? No niin, toivotan Teille... Hu-u-u, mikä\npirullinen tuuli!...\n\n\n\n"]