[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDrGYL0RZzkLLzWd1Q_fOAHYqSqfXYE9Emug88YGKwvY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3426,"Ukosta, akasta ja kahdesta kissanpojasta","Rissanen, Santeri",1880,1939,"3426-rissanen-santeri-ukosta-akasta-ja-kahdesta-kissanpojasta","3426__Rissanen_Santeri__Ukosta_akasta_ja_kahdesta_kissanpojasta","Kesäinen kertomus sydänsalolaisten hiljaiselosta","romaani",[],[],"fi",1925,null,20464,132214,false,75803,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","“Ukosta, akasta ja kahdesta kissanpojasta: Kesäinen kertomus sydänsalolaisten hiljaiselosta” by Santeri Rissanen is a novel written in the early 20th century. The story portrays the quiet rural life of an aging couple, Topi (Törökki-Topi) and Serahviina (Serukka), living in a remote cottage, Muhosenmäki, deep in the Finnish countryside. Their placid existence, marked by small joys and modest hardships, is gently disrupted by everyday events and the arrival of two kittens. This work is likely to appeal to readers interested in pastoral settings, nuanced character studies, and tales rooted in the rhythms of ordinary life.  The opening of the novel carefully describes the isolated cottage of Muhosenmäki, its surroundings, and the humble livelihood of Topi and Serukka. We learn their backstory—a shared history in service, a quiet marriage, and their contentment tinged by the absence of children. In tranquil, sunlit prose, the scene unfolds across a typical summer’s day, from Topi’s fishing on the peaceful lake to Serukka’s errands and household chores. Their day is briefly enlivened by a visit from their neighbor Eveliina, who brings two kittens as a gift, sparking both joy and small domestic tensions. The introduction also explores subtle undercurrents of longing and affection, especially when a conflict arises over a garden bed, but ultimately returns to the theme of quiet reconciliation and the enduring bonds of companionship. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Kertomus sydänsuomalaisen salon rauhasta ja Muhosenmäen mökin asukkaista. Topias Toropainen ja hänen vaimonsa Serahviina elävät hiljaista elämäänsä kaukana muusta maailmasta, keskellä korpea ja luonnonrauhaa.","Santeri Rissasen 'Ukosta, akasta ja kahdesta kissanpojasta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3426. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen, Juhani Kärkkäinen ja\nProjekti Lönnrot.","UKOSTA, AKASTA JA KAHDESTA KISSANPOJASTA\n\nKesäinen kertomus sydänsalolaisten hiljaiselosta\n\n\nKirj.\n\nSANTERI RISSANEN\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKaukaisen Kaislalahden perukassa on Muhosenmäki niminen mökki.\n\nSe on vain sellainen varsin tavallinen, kulkijan katseen eteen\nkorven keskestä veden henkeen odottamatta ilmestyvä alkeellinen\nasumus, jonkalaisia meillä on sydän-Suomemme suurilla saloilla\nvielä satoja: pikkiriikkisen, jäkkiheinää kasvaa jutuuttavan pihan,\nkapan kymmenisen alaisen perunamaan, puolen tusinan hellällä\nhuolella hoidetun palturipenkin ja kämmenen levyisen, yhtä paljon\nrikkaruohoa kuin ruistakin antavan pihapeltopälvekkeen piirittämä,\nvanhuuttaan hataroitunut ja harmentunut, kyljelleen kyykistymässä\noleva pirttipahainen, jonka neliruutuisen ikkunan penkillä kituu\ntuohiropeessa kelmeä palsami ja seinävierellä sakeana hyötyilevä\nsaunakukka.\n\nTuvan toverina kyyhöttää pihan vastakkaisella puolella katostaan\nhorsmia työntävä, samalla kertaa tallina, lammaskarsinana, kanalana\nja sikalana palveleva matala läävälättänä ja yksinäinen, ahdas\naittatettara sekä rannalla, mäen alisessa kosteassa ahteessa\nvauluissaan vongahtelevan vinttikaivon ääressä raihnainen ja\nränsistynyt sisäänlämpiävä sauna.\n\nMökkiin tuo muusta maailmasta tuhansissa mutkissa kiertelevä ja\nkaarteleva kapea kinttupolku. Se lähtee kilometrien takaiselta kylään\nvievältä valtatieltä, kallelleen keikahtaneen virkaheiton tienviitan\nviereltä ja päättyy, salon syvimmät ja synkimmät siimeiköt, vetisten\nluonnonniittyjen noroisimmat laidikot, kuplivimmat ja kurisevimmat suot\nja silmänkantamattomimmat rahkaiset räkäpetäjänevat seikkailtuaan,\nnarisevan veräjän ylitse, pellon pientaritse ja pihamaan poikitse\npirtin rappusena rehentelevän suuren laakakiven luokse.\n\nVesitse saa Muhosenmäen venevalkamasta lähdettyään soutaa luppaista\nsenkin seitsemät selkävedet, salmien solukat ja saarien sivustat\nennenkuin ehtii kuuden kilometrin päässä olevaan lähimpään naapuriin ja\nparin runsaan ja rasittavan rupeaman perästä kylään ja kirkolle.\n\nMökissä asui aikoinaan muuan Muhonen, Matti Muhosvainaja, joka\ntämän kosteikon korpeen tekikin ja jonka mukaan ja muistoksi tällä\nasutusaukeamalla on nimensä.\n\nNyt siinä on ja elää aivan toinen mies, Topias Toropainen eli, kuten\nhäntä nimen väännökseltä ja ikuisen törötyksensä vuoksi tavallisimmin\nmainitaan, Törökki-Topi. Topin vaimo on Serukka, Serahviina Sinkkonen.\n\nHe olivat nuoruudessaan samaan aikaan pappilassa palveluksessa,\nrenkinä ja piikana, raatajina rahanalaisina. Siellä ollessaan he\nolivat alkaneet sekä työssä että työn lomassa silmäillä toisiaan,\nensin kauempaa ja kainostellen, sitten likemmin ja rohkeammin ja vetää\nlopuksi tiukasti toisiinsa päin. Sen oli sitten sattunut näkemään ja\nkuulemaan jo vainajana oleva rovasti ja ryhtynyt haastelemaan heille\nhartaasti yksiin leipiin ja lämpimiin lyöttäytymisestä. Ja kun ei\nTopilla eikä Serukallakaan ollut sitä vastaan mitään, oli rovasti\nvihkinyt heidät mieheksi ja vaimoksi ja toisillensa avuksi. Ja kun\nMuhosenmäki, pappilan silloinen uutismökki, sattui olemaan samoihin\naikoihin entisen eläjänsä kuoltua autiona ja asujatonna, oli rovasti\nantanut sen huomenlahjanaan heille helpolla vuokralla elinajaksi\nviljeltäväksi — ja niin olivat Topi ja Serukka siirtyneet ihmisten\nilmoilta tänne salon sydämeen, etäisen Muhosenmäen isännäksi ja\nemännäksi, korven kosteikon erakkoeläjiksi.\n\nTopi ja Serukka olivat silloin vielä parhaimmillaan molemmat. Nyt he\novat jo iällisiä ja vuosien ja vaivojen väsyttämiä, Topi mitä liekin\nkohta kuusissakymmenissä ja Serukka joitakin vuosia nuorempi. Varmaa\nvuosien määrää ei ole kummankaan koskaan tullut kinkerikirjoista\nkatsotetuksi, jos heistä he täysin tarkkoja tietoja niissäkään\nnäkyvissä.\n\nHeillä ei ole olossaan ja osassaan mitään moittimista ja valittamista.\nPäinvastoin on heillä mielestään Muhosenmäellään niin oivaa ja\nonnellista kuin heidän kaltaisillaan oppimattomilla ja vähään\ntyytyväisillä alhaiseläjillä osannee olla. Tosinhan tupatötterö yhtä\nvähän kuin pihapeltohattarakaan ei ole liialla liikkumisläänillä\npilattu, mutta lämmintä ja leipää heille on mökinpaikallaan riittänyt\nyllin kyllin kummallekin, etenkin kun Topilla on vielä peltotilkkunsa\nlisäksi läheisellä Tetrisuolla jo osaksi kauraa ja heinää pursuileva,\nosaksi parhaillaan hallaa henkivästä nevasta viljelykselle valmistuva\nsuoperkkiönsä ja töihinsä toveriksi vahva, vaikka vanha ruunarupukka,\nPerho, ja Serukalla reippaasti surraava rukkinsa, neljä kanantettaraa\nja kukko, kolme lammasta ja pässinjepukka, sikapossu ja kaksi\nhyvämaitoista hatarasarvea, Kullankukka ja Hellantetta.\n\nNiin että omilla sitä on Muhosenmäellä hyvinä jos pahoinakin päivinä\ntoimeen tultu, vuokrat ja verot maksettu määrälleen kukkurakapoin ja\nriskisti punnituin voikiloin, jopa paraina aikoina pistetty markka\nmuutama salaiseen säästöönkin, Serukan ruohonvihreän ja punakukkaisen\nvaatearkun, perintökalun, nurkassa visusti varjellun Topin vauraan\nvillasukan yhä pulleammaksi ja painavammaksi käyvään kärkeen.\n\nYhtä heiltä hyvyydestään kuitenkin puuttuu ja on puuttunut koko\nyhdessäoloaikansa — lasta.\n\nEi ole näet luojalta liiennyt heidän osakseen lapsilykkyä, ei niin\nyrittääkään. Ja kun ei ole liiennyt, eivät Topi ja Serukka ole\ntoistonkaan tekemiä osakseen ottaneet, vaikka tarjoojia ja tyrkyttäjiä\non ollut jos kuinka monta. Lapsettomina he ovat vain olleet ja eläneet,\ntoisiinsa tyytyen ja kahdenkesken korpikotiansa asuen.\n\nUlkomuodoltaan kuivahko ja luiseva, alkuaan komea ja pitkänhuiskea\nTopi käy ani harvoin Muhosenmäeltään missään, niin että häntä,\njöröttäjää, tuskin kaikki kylässä tuntevatkaan. Mutta sitä liikkuvampi\nja tunnetumpi on Serukka, miehensä täydellinen vastakohta, lyhyt ja\nlyllerö, vielä vanhoillaankin verevä ja sirkeäsilmäinen, alati avoimen\nherttaisesti hymyilevä, kotona ja kylässä terhakkana ja tiitteränä\nhyöriskelevä ja pyöriskelevä, sukkelasanainen ja eloisa eukko.\n\n\n\n\nII\n\n\nOli aikainen sunnuntaiaamu kesäkuun kuumimmillaan ja kukkeimmillaan\nollessa.\n\nJo tuntikauden, toistakin, runsaasti rusotellen nousuaan tehdä\ntouhunnut aamuaurinko pääsi lopultakin pujahtamaan piilostaan\nmetsäisenä ja mahtavana, mutta kyömyltään kallioisena kohoavan\nKorpismäen tanakoiden hartioiden takaa. Punakkana ja pyöreänä se alkoi\nsamassa sinkautella säderyöppyjään eilisestä helteestä herpautuneena\nlyhyttä suviöistä untaan nukkuvan luonnon syliin.\n\nVuoren takaisesta tyrmästä vapautuneet säteet lennähtivät vallattomina\njoukkoina mäeltä sen harjakallion alla vielä äsken synkänsinertävänä\nseisoa sojottaneeseen ja nyt äkkiä kirkastuvaan kuusikkoon. Kisailtuaan\npikaisen tuokion puiden runkojen ja juurien sokkeloissa ne solahtelivat\nkuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta alempana leviävään komeaan\nkoivikkoon ja siitä märemmällä maalla laajana lehtona kasvavaan\nlepikkoon. Ne hyppelivät hetken leppien harmaaheraisilla lehdillä\nja paiskautuivat sitten virmojen varsojen lailla yli sammaleisten\nrantakivien ja kaljujen kallioiden Kaislalahden sileään, kuulastuvan\ntaivaan kantta ja hämyisiä lähimaisemia kuvastelevaan kalvoon.\n\nKylvettyään kylliksensä leppoisessa lehdossa säteet uivat, veden\npeilipintaan väreileviä viiruja ja nopeasti vaihtuvia juovia\npiirrellen, toisella rannalla raukean alakuloisena ja utuisena\nuinailevan Muhosenmäen puolelle.\n\nSiellä ne pistäytyivät pitkän poudan, ruskeaksi paahtamaan korkeaan\nkaislikkoon, kiipesivät kaislikosta rantaäyräälle ja läksivät\nliitämään pitkin loivaa luhtaniittyä. Keksittyään siellä vedenrajassa\nyksinäisenä seisovan kookkaan kukkatuomen ne hyökkäsivät hyväilemään\nsen tuoksuterttuja ja kurkistelemaan lehvien lomitse puun jykeville\njuurille.\n\nTuomen juurella on Muhosenmäen vaatimaton venevalkama ja siinä\nsäteiden silmätessä kaksi puoleksi mätäspensaalle kokastettua venettä,\nkookkaampi ja kömpelömpi nuottavene ja kapeampi ja kiikkerämpi onkivene.\n\nSäteet heijastivat sekunniksi taivaan sineä veneiden pohjalla lojuvaan\nveteen ja peilailivat pikaisesti laitalautojen kimaltelevassa\npeitetervassa. Mutta heti ne jo taas, olivat edelleen ehättämässä ja\npuikkelehtivat päin pihaa suorana joirona juoksevalla kaivopolulla.\n\nHerätettyään vankan kasteen kostuttamina kaarelle koukistuneet ja\nheleitä pisaria pitkin varttaan valuttavat polun reunusruohot,\npistäydyttyään päreillä paikatusta saunan ikkunasta sisään ja\navoimesta ovesta ulos ne punailivat jo samassa sekunnissa Muhosenmäen\npienoista pihaa.\n\nParvi hetki hetkeltä paahteisemmiksi paisuvia säteitä jäi\nleikittelemään läävän seinälle ja katolle ja sai sen kotvan kuluttua\nväreilemään tuskin huomattavia lämpöviriä. Toinen parvi lennähti aitan\nluo ja alkoi paahtaa porotella sitä. Aitan räystäästä tippua nappasi\npian pisaroituva yökaste.\n\nSeikkailuhaluisista säteistä ryöpsähti rohkein parvi pirtin ikkunasta\nsisään, valaisi tuvan kuin loihtien ensin laimean kellanpunaiseksi ja\nsitten häikäisevän valkoiseksi, havautti uinahtaneet kymmenet kärpäset\nkatosta hyrräävään hääkarkeloonsa ja alkoi kuumentaa yhä kimakammin\ntuvan vuoteessa hartaasti kuorsata huruuttavaa yksinäistä nukkujaa,\nTörökki-Topia.\n\nToiset säteet jatkoivat matkaansa pellolle, veräjälle, saloon,\nTetrisuon yllä haaleana ja leveänä lelluilevaan ja vähin erin\nväistyvään yösumuun, kauemmas korpeen ja sen peninkulmaisiin, milloin\nlaakeina lehtomaina, milloin mäkisinä kuusikkoina ja hiekkaperäisinä\npetäjikköinä pitäjän rajaperukoille ulottuviin, siellä täällä sylistään\nkimaltelevia korpilampisilmäkkeitä vilautteleviin asumattomiin\nerämaihin.\n\nAlkaneeseen aamuun keräilevä luonto rupesi liikehtimään ja\näännähtelemään.\n\nKorpismäen kuusikossa kukahteli ensin kuherruskuukauttaan käki ja\nhavautti pitkän petäjän laajassa latvassa pesässään kippurassa nukkuvan\noravan imehtimään luonnon ihanuutta. Katajapensaan suojaavassa juuressa\nkarvapallona nukkunut jänis kupsahti jaloilleen ja loikki läheiseen\nhaavikkoon aamuaterialleen. Se valveutti vuppasemisellaan ja risukon\nrusahtelulla koivun oksalle tunniksi pariksi pää siiven suojaan\ntorkahtaneen peipposen laulaa livertämään ja perhettään ruokkimaan.\nJäniksen jäljessä lensi oksalta oksalle säikähtyneenä ja toraisena\nriitelevä närhi — —\n\nKaislalahden ruohikkoon väsähtänyt sorsapoikue siristeli aamuauringossa\nunisena silmiään ja läksi karauttavan emän vanavedessä kaislikosta\nselvälle syvälle ja alkoi voidella siellä vilkkaasti sulkiaan ja\nsukellella lahden ruohoiseen pohjamutaan. Toiselta rannalta läksi\nliikkeelle taviparvi, ja selän ylitse saapui havittavin siivin lahdelle\nlaskeutuva kuikkapari.\n\nSieltä täältä rantaryteikköjen alta kuului hauen posahdus ja lahdella\nsalakka- ja särkiparvien hyppyjen sukkela supsahdus.\n\nMuhosenmäen pihaveräjän takaisesta laajasta lepikosta kantautui,\npäivänkehrän kyynärää viitisen, kuutisen kuusien latvojen ylle\nkiivettyä, ensin kaukaisempi ja vaisumpi, sitten lähenevämpi ja\nkuuluvampi karjankellojen kaihomielinen kalkahtelu. Erottipa lopuksi\neri kellotkin: kaksi yksitoikkoisesti laitaansa lyövää lehmänkelloa ja\nyhden kirkkaasti kilkahtelevan tiukukellon.\n\nÄkkiä heilahti lepikon tiheä laita, ja lehvien ja oksien lävitse\ntyöntyi esiin Perhon karvainen turpa, sen jäljestä silmät, luimussa\nolevat korvat ja vihdoin koko pää.\n\nPerho pälyili hetken, tutkien pitkin lepikon kapeaa laita-aukeamaa ja\nsen toisella puolella olevaa pisteaitaa. Tunnettuaan seudut tutuiksi se\nhirnahtaa hörähti lyhyesti, käänteli ja väänteli takamustaan puoleen\nkumpaankin ja raivasi näin lepikkoon aukon, josta se asteli hitaasti\nlönksytellen aukeamalle. Sitä pitkin se lähti huojuen kävelemään\nveräjälle.\n\nPerhon perässä astuivat aukeamalle Kullankukka ja Hellantetta, pässi,\nlampaat ja viimeisenä possu.\n\nKokoonnuttuaan veräjälle ne alkoivat hiljaa ynähdellä, hörhötellä,\nmääiskellä ja vingahdella ja katselivat odottavasti mökin pihalle.\n\nTurhaan ne siinä kuitenkin katselivat. Pihamaalle ei ilmestynyt ihmistä\neikä mökin ikkunassakaan näkynyt palsamin ylitse näihin aikoihin\nveräjälle pälyilevää tuttua katsojaa.\n\nKun pörräävä paarmaparvi alkoi ahdistella eläimiä, kävivät ne\nlevottomiksi. Lehmät kalistelivat kellojaan ja huiskivat hännillään,\nja Perho potkaista tömäytti takaisellaan veräjän pielessä kasvavaa\nkelohonkaa. Hongan runko kumahti tyvestä latvaan asti.\n\nSitten se jatkoi rauhoittuneena matkaansa\n\nPuolivälissä puuta oli palokärjellä tikan toissakesänä kavertamassa\nkolossa pesänsä. Pelästynyt palokärki pyrähti sieltä kimeästi\nkirkaisten ulos ja lensi läävän seinään. Sieltä se silmäili\nsäikähtyneenä häiritsijöitään, ja kun se ei ollut mielestään niistä\nvieläkään täysin turvallisen matkan päässä, syöksähti se taas\nsiivilleen ja kiiti pitkässä kaaressa pirtin luo. Siellä se iskeytyi\nterävine kynsineen ikkunanpieleen. Kuin pilkaten peloittelijoitaan se\npäästi siinä pitkän pärinänsä ja huutonsa:\n\nPärrrrrrrrrr, piiiiiiiiiiiiiiiiiiii —\n\nSitten se jatkoi rauhoittuneena matkaansa pellon yli jonnekin, minne\nlie mennytkään toukkapuilleen takoa nakuttamaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nRaskaasti nukkui vuoteellaan Törökki-Topi. Nukkui ja veti hirsiä, niin\nettä tupa raikui ja kauas pihamaallekin kuorsaus kuului. Päivän säteet\npaistaa porottelivat häntä häikäilemättöminä päin naamaa ja nostivat\notsalle helmeilevää hikeä. Kärpäset kiehuivat kilvan hänen ympärillään\nja tuppautuivat tuon tuostakin puraisemaan milloin miehen kasvoja,\nmilloin vuoteesta rentona riippuvaa kättä. Topi kipristeli silloin\nkasvojaan ja liikautti kättään ja urahti jotakin unissaan, mutta jatkoi\nsilti sikeää nukkumistaan.\n\nEikäpä ihmekään, sillä uupunut Topi olikin.\n\nSerukka oli lähtenyt edellisenä päivänä jo puolilta päivin kylään\nkaupittelemaan kerääntyneitä kanankevennyksiä, tiedustelemaan\nsepältä jo keväällä kaiuttaviksi vietyjä viikatteita ja tekemään\nläheneväksi heinäajaksi taloudessa tarvittavia puotiostoksia. Topi\noli palannut juuri Serukan lähdöksi perkkiöltään ja pistänyt yksin\njäätyään oikein tervaspuilla saunan lämpiämään. Lypsettyään karjan\nja laitettuaan eläimet laitumelle hän suoritteli vielä ehdottomimmat\nehtooaskareet. Sitten hän oli mennyt saunaan ja ottanut siellä\ntavallista tanakamman löylyn ja ropsinut tuoreilla koivuvastoilla\npäivettynyttä pintaansa niin, että se oli kuin paistikas. Peseskeltyään\nitsensä hän oli lyönyt löylyä ja kylpenyt uudelleen. Raukeana ja\nhöyryävänä pirttiin palattuaan hän oli keittänyt kookkaan padallisen\nperunahauvikkaita, syönyt tukevan illallisen ja juonut palan päälle\nison kaksikorvatuopillisen äsken lypsämäänsä maitoa.\n\nPainettuaan puukkonsa ikkunanpielihirteen ja lyötyään vielä\nkämmenellään puukon päähän hän oli kylläisenä pari kertaa röyhtäissyt\nja istuutunut penkille, pannut piippuunsa ja poltellut pimenevässä\npirtissä kopallisen räiskyvää ja röyheilevää palturia. Mutta sirkan\naloitettua uunin takana väsyttävän sirityksensä Topi oli noussut,\nlaskenut piippunsa ikkunanpenkille, haukotellut hartaasti, venytellyt\nja painautunut väsyneenä vuoteelle ja nukkunut heti kuin hako.\n\nVasta kun palokärki parkaisi hänen korvansa juuressa pirtin ikkunan\nulkopielessä havahtui Topi.\n\nHän nousi kyllin nukkuneena, oikoili ähkien ruumistaan ja käsivarsiaan,\nhaukotteli kuuluvasti, pani piippuunsa ja silmäsi ikkunasta ilmaa.\n\nMikäs ilmalla hätä oli. Samanlainen kuin eilenkin ja koko viime viikon,\ntoistakin: taivas pilvettömässä poudassa, tuuli tyynessä ja aurinko\npunaisena, paahdetta itseensä imeneenä, niin että oli siihen pakahtua.\n\nTopi kääntyi verkalleen ikkunasta lieteen päin. Siellä kuhjotti\npannu poroilla hieman kallellaan, Serukan lähtiessä enemmälleen\nkuin puolilleen jääneenä. Olisi ollut pantava kahvi kuumenemaan ja\njuotavakin, kun oli näin sapattiaamu, mutta se häntä nyt rupesi\nrustailemaan tulta lieteen — yhden kahvin tähden. Jääköön varistamatta\nsiksi, kunnes Serukka kotiutuu keittämään.\n\nTuvassa tuntui tukahuttavalta, ja Topi läksi pirtin portaille\njäähdyttelemään.\n\nKas, sielläpäs jo elukatkin veräjällä telmivät paarmojen puremina!\nPerho kilkatteli kelloaan, ja Kullankukka ja Hellantetta ynisivät\nlypsyään, lampaat ja possu ruoputteluaan. Kauanko lienevät siinä\nseisoneetkaan odottamassa? Kai tunnin, pari, koska oli jo päiväkin\nnoin korkealla ja palokärki ikkunan pieleen lensi toukkamailtaan\npärryttämään. Mutta odottakoot eläimet vielä. Se heitä lähteköön\nmiehinen mies yökasteessa akkojen tavalla lypsämään ja haastelulla\nhyvittelemään. Hoidelkoon Serukka palattuaan.\n\nSilmättyään tyynenä lojuilevalle Kaislalahdelle Topi näki sen pinnassa\nhypellä puikkelehtivien kalojen kimaltelevat välähtelyt ja jälkeensä\njättämät runsaat, laajenevat, mutta sitten vähin erin erottamattomiksi\nhäipyvät vesirenkaat.\n\nPaljonpa niitä nyt olikin noita nakkelehtelijoita lahdella. Näkyi\nkuikkaparikin niitä nielevän minkä kerkesi. Voi olla selkävesiltä\nlahden matalikolle itseään päivän paistateltavaksi uineita useita\nparvia, ahvenia ja sären sinttiä.\n\nTopissa heräsi äkkiä onkimies eleille. Toisaalta tuli tosin mieleen,\nettä se sinne nyt lähteköön ruohikkoon rämpimään ja veneen perään istua\nkököttämään luojan suurena sunnuntaina, mutta toisaalta houkutteli\nse, että entäpäs jos sattuisi hyväkin syönti ja antaisi Ahti auliisti\nsaalistaan, niin saattaisi tunnissa parissa tulla vaikka veneen pohja\npeitolleen keltamahoja ahvenenköllisköitä — Kaislalahden lihavia ja\nkyrmyselkäisiä körriköitä.\n\nTopi innostui. Päätti kun päättikin lähteä ja meloa tuonne lupaavimman\nahvenheinikon kupeelle ja vedellä kilon muutaman ja keittää pyöräyttää\nsitten Serukan tuloksi rantakalaa — panna perunoita sekaan, suurustaa\nrukiilla ja paiskata voitakin kapustan...\n\nHän pyörähti pirttiin, vetäisi pieksut jalkaansa, heitti hatun\npäähänsä ja takin hurteilleen ja läksi, valitsi räystään alta säilöstä\nottavimman ongen, riensi sitten miltei juoksujalkaa saunaan ja penkoi\nsen lauteiden alta tuohiseen lihavia lieroja. Kun niitä oli kylliksi,\nasteli hän valkamaan, tekaisi ruohotukusta tapin ja puulasi veneen\nvesille.\n\nHiiviskeltyään veneineen rehevimmän ahvenheinikon luo Topi laski\nmeluilematta riippakiven pohjaan, pujotti onkeen mehevän madon,\nsylkäisi siihen ja heitti pyydyksensä veteen.\n\nHeti ensi heitolla siihen jämähtikin oikea jurilas. Kerran vain tokaisi\nja oli kiinni ja suorana ja tönkkönä tuli veneeseen. Vasta pohjalle\nviskattuna alkoi pärskytellä vettä ja pompahdella pois päästäkseen.\nTuli toinenkin, samanlainen pullea ja keltamahainen ukko ahven...\nkolmas, neljäs, viides ja lopuksi jo monesko lienee ollutkaan. Puolisen\ntuntia sai vetää, niin että käsi oli kuoleutua.\n\nMutta sitten ahvenet lopettivat syöntinsä, eivätkä enää siltä kohdalta\nnykäisseetkään, ei vaikka olisi kuinka ottavasti ongen asettanut ja\nmadon makeimmilleen sovitellut.\n\nTopi sitaisi riippanuoran perälautaan ja siirtyi keulan puolelle\nkokeilemaan. Ei syönyt sielläkään. Liekö parvi loppunut vai muualle\nmuuttanut. Kauankos se uiva parvi paikallaan pysyykään.\n\nOlisi ollut Topinkin muualle siirryttävä ja toisissa onkipaikoissa\nyritettävä, mutta sikseen se jäi. Johan noita olikin kaloja kolmeksikin\nkeitoksi kahdelle hengelle. Eikähän niitä ollut alunperin aikomuskaan\nlappaa kaloja kuin kilo muutama. Raukaisemaankin jo rupesi, mikä lie\nruvennutkin, veden henki tai hikinen helle. Niin painosti, että suuta\npikkuisen ajan perästä aina haukotukseen repäisi.\n\nTopi painautui mahdollisen mukavaan nojaan keulaa vasten, täytti\npiippunsa ja polttaa luputteli puolinukuksissa.\n\nLuputti ja horroksissaan mietti.\n\nSitä Topi mietti, että ei kai se ollut luojakaan maailmaa ja sen\nluotuja laitellessaan meinannut, että ihmisen olisi kaikki kalat\njärvistä kaluttava. Sai kyllä ihminen vallita kalat meressä ja taivaan\nlinnut ja koko maan, mutta piti tyytyä siihen, minkä milloinkin kaiken\nhyvän antaja kerralla kohtuulliseksi katsoi ja lahjoittaa tahtoi.\n\nHyvyyden antaja —, niin. Tällaisen kesänkin antaja, jolloin päivä\npaistaa rellettelee, että on ihan suloudellaan siihen sulattaa, eikä\ntunnu tuulen tuhaustakaan, tyyninä vain selät ja salmet ujuvat ja\nilman ihana autere niiden yllä niin mukavasti väräjää ja vipajaa. Ja\nmetsät tuoksuvat pihkaansa ja muuta mukavaa tervettä hajuaan, linnut\nlaulaa lirittelevät, hyttysen hyrräävät ja leipä kasvaa pelloilla\nja perkkiöillä, että ihan kohina kuului — hänenkin, mökin miehen,\nmuokkauksilla — ja kaikki on kirkasta, lämmintä ja leppoisaa, ruumis ja\nsielu kuin onnessa, mukavassa raukeudessa muhjottaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerukka oli saapunut sillä välin kylämatkaltaan kotiin.\n\nHän oli purkanut pirtissä pullean ja painavan nyyttinsä ja tyhjentänyt\nsen sisällön, kahvit, ryynit, sokerit ja monet muut pienet ja\nsuuret pussit ja mytykät lajinsa mukaan sinne, missä niitä kutakin\nsäilytettiin. Sitten hän oli sipaissut yltään pyhäpukunsa ja laittanut\nsen laskoksilleen vaatearkkuun. Pujoteltuaan päälleen arkiasunsa\nhän oli siepannut rainnan ja mennä vilistänyt veräjälle. Siellä hän\noli saanut huudella ja huhuilla puolisen tuntia Kullankukkaa ja\nHellantettaa ennenkuin keksi ne lepikon tiheimmästä siimeiköstä, jonne\nne olivat pakkautuneet paarmoilta piiloon märehtimään.\n\nLypsettyään lehmät, ruopoteltuaan pässiä, lampaita ja sikapossua\nja viskattuaan pari hyväilevää sanaa hörhöttävälle Perhollekin hän\noli palannut pirttiin, siivilöinyt maidon puhtauttaan tuoksuaviin\npyttyihin, siistinyt vuoteen ja lakaissut eilen lähtiessään vain\nhotaisemansa lattian — ja alkanut oudostella Topin, kotimiehen,\npoissaoloa, kun ei miestä näkynyt, ei kuulunut. Olisiko ehkä joutessaan\njaloitellut taas perkkiölleen, jossa se jurraili päivät pääksytysten\nja tuskin yöksikään malttoi kotiin tulla? Tai lähtenyt ikävissään\nsoutelemaan selän toiselle puolelle naapureihin tupakkaturinalle?\n\nSerukka pistäytyi pirtin portaille katsomaan olivatko veneet valkamassa.\n\nSiellä oli nuottavene tuomen alla, mutta onkivene oli poissa.\nSoutelemaan se oli sitten lähtenyt, mihinkä lienee lapiskoinutkin.\nSerukka varjosti kädellä silmiään, kyetäkseen katselemaan auringon\nalitse, ja tähysteli etäisiä selkiä ja salmia. Häntä hieman harmittikin\nmokoma kotimies, joka jätti kodin autioksi ja tuvan oven tulla ja mennä\nkenen tahansa. Eipähän siltä, että tänne korpeen olisi kuka tullut,\nmutta kuitenkin —\n\nKatsahdettuaan vielä Kaislalahdelle hän näki siellä ruohikon reunassa\nonkiveneen. Ja siellähän se oli Topikin, keulassa onkia kököttämässä.\n\nSerukkaa hykäytti silloin hyvästä mielestä. Ei se, ikuinen jörökki,\nollut toki raskinut loitota kauas konnultaan ja pesäänsä kaitsematta\njättää. Olikin semmoinen kotirakas miehekseen. Vain joutessaan ja\njotakin tehdäkseen oli lähtenyt ongelle. Ehkä oli saanutkin. Se oli\noiva onkimies, kun tuli sille työlle työntyneeksi. Monet keitot se oli\nKaislalahdelta kotiin kiikuttanut, varsinkin kun keväällä nuottakin\ntarttui puuttoon eikä ollut vielä tullut peräintä parsituksi.\n\nSerukankin mieli alkoi vetää vesille. Ei onkiakseen, vaan Topin\nkalastusta katsoakseen ja siinä sivussa kylän kuulumisia jutellakseen.\nEi näet haluttanut kuumaan tupaankaan jäädä — ainahan tuota sai siellä\nkyllikseen oleilla — eikä ruveta tällaisella helteellä tapansa mukaan\nsapatin pyhittämiseksi aitan rapuille sanaakaan lukemaan, eikäpä tähän\npihallekaan pysähtyä toimetonna Topia tähyämään.\n\nHän asteli valkamaan ja läksi soutaa lipaskoimaan nuottaveneellä Topin\nluo.\n\nPäästyään onkiveneen likelle pakkasi Serukkaa ihan ääneensä\nnaurattamaan.\n\nOnkivene oli perästään riipalla ankkuroitu, ja keulassa kuuhotti\nTopi ja veti unta niin, että hiljainen kuorsuun hyrinä kuului kuin\nhyttyslauman laulu. Piippu oli pudonnut rinnoille, — hyvä, ettei ollut\npolttanut koko miestä, ja onkivapa oli olevinaan vieläkin kädessä,\nvaikka riippui holtitonna puoliväliin vedessä.\n\nSerukkaa oikein kutkutti kiljaista, niin että ranta olisi raikunut,\njotta olet sinäkin koko kalamies, kun nukut kesken ongintaasi — taikka\nhärnätä muulla tavalla. Mutta sitten hän arveli, että nukkukoon, kun on\nkerran saanut unen päästä kiinni. Ei tuo usein liikoja nukkunutkaan,\ntuskin kaikin kiirein ajoin kyllikseenkään. Väsynyt tuo raukka näytti\nolevankin, kasvot kelmeät ja posket rypyssä. Nukkukoon, kun nukkuu!\nNäkyihän tuo saaneen kalojakin, jotta ei ollut jouten istuskellut.\nTämä ilmakin oli semmoista unettavaa, että pakkasi painostamaan\nvirkeämpääkin ihmistä. Tottapahan heräisi, kun alkaisi nälkäkin näin\nveden hengessä hiukaista.\n\nSerukka kiinnitti hankavitsalla veneensä Topin veneeseen ja asettui\nhänkin keulaansa pitkäkseen — Topin valveutumista vartoamaan.\n\nNiin — ilmakin, tämä tällainen kesäinen ilma, oli sellaista unettavaa\nja uuvuttavaa, että hohhoijaa — ihan olivat maisematkin kuin\nhorroksissa, semmoisessa maidonkarvaisessa uniudussa, savuako sitten\nlie vai auersumua. Ja vedet ihan kuin peili, sileäpintaisia ja koreasti\nheijastavia, ja taivas syvänsininen, että hohhoijaa — eipä ollut näin\nkoreita ilmoja sattunutkaan monena siirtyneenä suvena.\n\nOli se tuo taivaskin — mikähän lie sekin? Niin kuului olevan pitkä\nja leveä, ettei ollut muka mittaa eikä määrää missään, ei loppua\nollenkaan. Eikä vaikka kuinka vauhkolla varsalla mennä vilistäisi, jos\nkuinka korkealle, niinkuin tuo pääskynen ihan näkymättömiin, niin ei\nolisi vasta kuin esikartanoissa, porstuassa. No, kaiketi sillä toki\ntaivaankin tuvalla edes jossakin oli jonkinmoinen pirtin peräseinä, jos\nottaisi ja oikein tarkasti tähystäisi.\n\nJa Serukka sovittelihe selkäkenoon ja alkoi tarkastella taivasta.\n\nEi sillä näkynyt olevan. Yhdeltä suurelta siniseltä pyöreältä\nvain paistoi. Ja kuta kauemmin sitä katseli, sitä ylemmäksi se\nkohosi. Oikein pakkasi jo pyörryttämään semmoinen korkeus. Piti\nihan sulkea silmänsä, kun niin huimasi. Ja vastahan ne kuuluivat\ntuon sinisen takana olevan tähdetkin, joita talvipakkasilla\nkuin taivaan reikinä tuikki — joitakin ratojaan ja renkaitaan\nrullaamassa ja surraamassa, kuten siitä jokin valkotakkinen maisteri\nmuuanna kesänä kirkonkyläläisten juhlissa ihan tosissaan jutteli.\nJa niitä tähtiä, niitä olikin vähän paljon — ihan toistensa\ntakana ta-ar-ho-hohhoijaah-hoina ja ta-aarhohoijjaah-hojen\nta-ar-hooh-hoijaa-ah-haijaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopi näki unta.\n\nOli onkivinaan yhäkin, vaikkei enää äsken saanutkaan mitään. Uitteli\nkuitenkin vielä onkeaan vedessä, että jos hyvinkin joku hottinen\nnokkaisi. Ja kun vähän aikaa uitti, niin jo tuli toinen, äskeistä\nisompi ahvenparvi. Se ui jostakin valkamasta käsin ja niin tuli\nvauhdilla, että vesi lorinana edessä kohosi ja laineet laidoilla\nliplattivat. Ne panivat Topinkin veneineen vähäksi aikaa lystisti\nlelluilemaan. Parvi pysähtyi vienosti tyrkäten veneen luo ja jäi\nsiihen Topin ongittavaksi. Ja Topi onki. Niin veti, että alkoi kättä\npakottaa ja helmeilevän hien otsalle nosti. Mutta sitten kun ei enää\njaksanut vetää, alkoivat kalat itse kilvan kimpoilla veneeseen. Jotkut\nhypätä leiskahtivat ylikin ja roiskuttivat lämmintä lahden vettä Topin\nkasvoille. Se oli niin mukavaa menoa ja melskettä, että Topia alkoi\nihan naurattaa — kunnes äkkiä lentää hujelsi jostakin kauempaa oikein\nkookas kala ja — ka, ka, kun oli kerrassaan kohti miestä tulla, mutta\nlaukaisikin päin laitalautaa, niin että pamahti, ja — Topi heräsi.\n\nSerukkakin uneksi.\n\nOli olevinaan niissä taivaan aidattomissa avaruuksissa. Kuinka\nmerkillisellä tavalla lie sinne kupukaton päälle päässytkään! Ja\nympärillä hyrräsi ja surrasi taivaan tähtiä ja kaikenlaisia kiiluja\nja kiekkoja, että oikein pakkasi peloittamaan. Toiset mennä ujelsivat\nylitse ja toiset sivuitse ja kylmän henkäyksen jälkeensä jättivät.\nNiitä oli niin paljon, että Serukan piti siirrellä, käännellä ja\nväännellä itseään jos johonkin mutkaan, ettei eteen erehtyisi. Ja\nniin oli touhuissaan ja kauhuissaan, jotta vallan vapisi ja hiessä\nui. Jostakin alkoi kuulua jotakin kummaa ääntä, vallan kuin kaukaista\nhuutoa, ja — samassa tulla tohisi päin häntä itse kiilujen kuningas\nvillillä vauhdilla, mutta paiskautuikin onneksi jonnekin ja jotakin\nvasten, niin että kuuma vesi kasvoille räiskähti ja Serukka ärjähti ja\n— heräsi.\n\nSiristeltyään silmiään ja kohottauduttuaan istumaan Topi ja Serukka\nkatselivat kummissaan ja puoliunissaan ympärilleen, tietämättä ja\ntajuamatta, missä oikeastaan olivat ja olivatko valveilla vai yhäkin\nnukuksissa. Nähdessään toisensa he alkoivat hymyillä.\n\n»No, johan ne vihoviimeinkin valveutuvat!» huusi joku nauraen jostakin.\n»Kun saa viskellä rannan tyhjäksi kävyistä, kaarnoista, kivistä ja\nmikäpähän käteen käynee, ennenkuin heräävät ja huomaavat.»\n\nTopi ja Serukka kääntyivät katsomaan huutajaan. Se oli valkamassa\nnauraa hytkyen seisova ja huivillaan huitova Muhosenmäen lähinaapurin\nemäntä, Eveliina Eskelinen.\n\n»No, mutta — tokko vieläkään alatte älytä laittautua sieltä lahdelta\nrannalle? On nekin koko joukkoa, kun nukkuvat keskellä kirkkainta\npäivää veneeseensä. Hyvä, että ette sinne yöksikin unohtuneet.»\n\nTopi ja Serukka silmäsivät aurinkoa. Se oli jo kulkenut päälaelle ja\nalkoi laitella toiselle laidalle laskeutumistaan.\n\n»No, jopa sitä tulikin unta otetuksi», nauroi Serukka. »Eikö lie\nnukuttu runsas rupeama!»\n\nTopi murahti jotakin myönnyttelevää, harasi tuhdolle tipahtaneen\npiippunsa suuhunsa ja alkoi meloa omaa ja Serukan venettä valkamaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun oli kolmisin kiivetty kaivopolkua pihaan ja tultu tupaan,\nkeittää pyöräytti Serukka sapatinpäivän ja vieraan kunniaksi oikein\nsikurittoman kahvin. Sitä juotaessa tuvanpöydän ääressä hän jutteli\nnauraen Eveliinalle, mitenkä Topi ja hän olivat tulleet torkahtaneeksi\nlahdelle veneeseen, ja vakavampana kuinka hän sitten oli herännyt\nhiessä uiden ja haavanlehtenä hepattaen keskelle kummaa untaan.\n\nEveliinaa huvitti Serukan kuvaus, uni ja herääminen tavattomasti. Hän\nnauraa kikatti sitä kuunnellessaan ihan kaksinkerroin ja valutteli\nkuumaa kahvia vadilta syliinsä.\n\nHänhän se oli heitä herätelläkseen heitellyt Serukan tähdiksi uneksimia\nkaarnoja, käpyjä ja kiviä rannalta. Viimein oli häntä alkanut jo\nmoinen unen sitkeys harmittaa, ja hän oli kahmaissut kookkaan kiven ja\nviskannut sen oikein hartiaväellä päin venettä. Kivi oli kolahtanut\nTopin veneen laitaan ja loiskauttanut lahteen pudotessaan vesiryöpyn\nheidän päälleen ja viimeinkin valveuttanut.\n\nEveliinaa ja Serukkaa nauratti molempia makeasti, ja Topinkin totista\nsuupieltä vetäisi vinoon, kun hän muisteli omaa untaan ja heräämistään.\n\nToista pannullista tyhjennettäessä ja kerrottaessa puolin ja toisin\ntuoreimpia kuulumisia sekä Topin jurautettua äkkiä väliin jotakin\nodotettavissa olevasta mainiosta potaattivuodesta, laski Eveliina\njuuri juomansa kupin pikaisesti pöydälle, löi kämmenensä paukauttaen\nvastakkain ja vihelsi päätään pyöritellen.\n\nHyvät ihmiset, hänhän olikin tässä kikateltaessa, kahviteltaessa\nja kilpaa kaikenlaisista kerrottaessa unohtanut peräti asiansa ja\nkäyntinsä tarkoituksen ja muisti sen taas vasta Topin potaateista\npuhuessa!\n\nHän oli tullut jalansyten tuomaan Serukalle sitä kissaa, josta oli jo\nkeväällä ollut puhetta.\n\nMuisti kai Serukka kerran kirkolla tavattaessa maininneensa, ettei\nMuhosenmäellä ollut kissaa, vaikka hiiriä vallan vilisi, ja että hän\nottaisi sellaisen, jos jostakin sattuisi hyvän hiirikissan tapaamaan?\n\nMuistihan Serukka, mainiosti muistikin.\n\nSehän oli viime pitkänäperjantaina vai oliko se iltakirkon aikaan\npääsiäislauantaina. Oli tavattu Eveliinan kanssa kirkon portilla ja\njuteltu, mistähän kaikesta lie laasattukin. Ja kun oli kantautunut\nsitten keskustelu kohta kuopasta itämään nostettaviin potaatteihin,\noli Serukka alkanut harmitella, että hiiret olivat hakanneet heidän\nkuopassaan paraita perunoita ihan hehdon verran putipiloille ja\nhuokaissut, jotta kun sattuisi saamaan edes jostakin kunnon kissan,\nniin ottaisi hänet edes vallattomimpien nakertajien vahdiksi ja\nvähentäjäksi...\n\nNiin, niin sen muisteli Eveliinakin puheen olleen. Ja kun heillä,\nEskelilässä, oli sattunut kuukausi sitten kissalle — muistaahan Serukka\nsen Eveliinan pappilasta pentuna tuomaan harmaankirjavan kissan —\npoikasia, oli Eveliina sanonut Eprolle, miehelleen, että no, noista se\nnyt saa Muhosenmäen Serukkakin itselleen sen kaihoamansa kissan. Ja kun\nkissanpoikaset olivat alkaneet jo tulla omin avuin toimeen, oli hän\ntänä aamuna, kun sattui sapattikin, kopannut yhden niistä pärevakkaan\nja lähtenyt ihan asiakseen kantaa keikuttelemaan Muhosenmäelle.\n\nTultuaan taloon ja kun ei tavannut tuvassa eikä pihassa niin huokuvaa\nhenkeä, oli Eveliina pistänyt kissavakkansa aution läävän nurkkaan ja\nalkanut etsiä ihmisiä ja unohtanut koko kissanpennun... Eikö lie jo\nraukalle tullut sekä ikävä että nälkä —\n\nKuultuaan Eveliinan ilmoituksen syöksähti Serukka seisoalleen ja\nsanoi, että niinhän sillä raukalla toki on, jollei jo ole kerinnyt\nkuollakin, ja läksi puolijuoksulla läävään. Eveliina ehätti perässä\nja sai vielä läävän ovella oikaistuksi, ettei niitä kissoja ollutkaan\nvain yksi, vaan kaksi pentua kerrassaan. Molemmat olivat niin siroja ja\nsukkelia ja aina keskenään kisailevia, että oli tullut sääli erottaa,\nja Eveliina oli arvellut, jotta jossa elää yksi, niin siellä kaksikin,\netenkin jos on hirveästi hiiriä, ja tuonut molemmat.\n\nSiellähän ne vielä molemmat kissanpojat yhdeksi keräksi kääriytyneinä\npärevakassa läävän nurkassa nukkua kuhjottivat. Emäntien tullessa\nne vain vähän viirusilmiään raottivat ja painautuivat taas samaan\nsykkyrään.\n\nSerukka kaappasi kummankin kissan syliinsä ja alkoi niille puhua\nleperrellä.\n\n»Voi hellanlettoja kun ovat somia ja pikkuisia! Ihan kuin silkkikeriä,\nsileitä ja pehmeitä pallukoita! No, johan minä nyt toki otan tällaiset\npikkuiset pipanat, ihan omakseni otan, marringaiset. No, jo osaavat\nollakin sieviä — kissanpojat, hellanletat, lankakerät...»\n\nKun oli vuoroin silitetty kissojen tuuheita turkkeja, pidetty niitä\nmilloin toisen, milloin toisen sylissä, tarkasteltu kissojen käpälät\nja kuonot ja mairiteltu jos joillakin hyväilynimillä, lähti Serukka\nEveliinan saattamana viemään kissoja tupaan. Laskettuaan ne pirtissä\npermannolle hän alkoi puuhata niille syötävää.\n\nHän otti hyllyltä kivikupin, pani siihen paksua kermamaitoa, laski\nkupin permannolle lähelle lieden lämmintä ja nosti kissat vakasta kupin\nlaidalle latkimaan.\n\nItse hän seisoi Eveliinan kanssa kauempana ja katseli äänetönnä\nihaillen kissojen kiihkeää syönnintouhua.\n\nMutta kun kissat olivat punaisilla kielillään latkineet itsensä\nkylläisiksi, nuoleskelleet kuononsa ja viiksensä puhtaiksi ja\nsiistineet käpälällään pesten poskensakin, lähtivät ne livettävin\naskelin tutkimaan tupaa.\n\nSerukka kääntyi hymyillen penkillä istua jurottavaan Topiin.\n\n»No, nyt se loppui Muhosenmäeltäkin kissan puute, Topukka», sanoi hän\nhyvästä mielestä kimaltelevin katsein. »Kun meillä ei ole lastakaan,\nniin ovatpahan edes nuo marringaiset ilonamme. Vai mitä siinä siihen\nsanot — kun et ole vielä virkkanut hyvää et pahaa?» Topi istua kökötti\nja imi piippuaan. Sitten hän raotti vapaata suupieltään ja jurautti\nkotvan kuluttua:\n\n»Kaksi —?»\n\nSerukka hyrskähti kaikuvaan nauruun. Hän iski Eveliinalle silmää ja\nsanoi sitten Topille:\n\n»No, mitenkäs? Kaksipa tietenkin. Toinen sinulle ja toinen minulle,\nnimikoiksi.»\n\nTopi vetäisi pari pulleata sauhua ja suitsutti ne hitaasti\nsieraimistaan. Sitten hän longotti taas hieman suupieltään ja urahti\nyksikantaan:\n\n»E-enpä minä heistä» (ja taas parin pitkän sauhun ja suitsutuksen\nperästä) »kissanpennuista — kummastakaan».\n\nEveliina ehätti Serukalle selittämään, että se tuo toinen vunukka,\nhitaampi ja harmajampi oli poika, ja tuo tummempi ja pirteämpi tyttö.\n\nSerukka katseli kallella päin ja kauan kumpaakin pirtin permannolla\npiipertelevää pentua. Sitten hän hiipi varpaisillaan harmajan\npoikakissan luo ja kaappasi sen äkkiä syliinsä.\n\n»Tämä minusta on mieluisempi», sanoi hän. »Minä otan tämän omiin\nnimiini. Ottakoon Topi tuon toisen.»\n\nTopi kohotti verkalleen katseensa Serukkaan. Hänen äänessään oli äreä\nkaiku, kun hän jurautti:\n\n»E-een minä — mies — marringaisesta —»\n\nMutta Serukka ja Eveliina eivät häntä enää kuunnelleet. He olivat\nistuutuneet tuvanpöydän eduspenkille vieretysten, silittelivät Serukan\nsyliin keräksi kiertäytynyttä ja hiljalleen kehrätä hurruttelevaa\nkissanpoikaa ja haastelivat hartaasti, mikä nimi Serukan nimikolle\nolisi pantava. Käytyään lävitse kaikki muistamansa kissanimet he\neivät olleet mielestään keksineet kelpaavaa. Milloin oli nimi liian\ntavallinen, milloin se ei sopinut kissan väriin taikka luonteeseen, ja\nmikäpähän lie ollut milloinkin vikana.\n\nSerukka muisti, että hänen kotonaan oli ollut hänen lapsena siellä\nvielä kiikkuessaan ja liikkuessaan kissa, jonka nimi oli ollut Matti.\nNiin että olkoon tämäkin nyt sen kotikissavainajan muistoksi Matti, kun\nkerran oli poikakissakin.\n\nKuunneltuaan vielä kotvan kissanpennun kehräämistä he johtuivat\nhuomaamattaan haastelemaan rukeistaan, villavarastoistaan, kuteille\naikomistaan kankaista ja puvuistaan.\n\nTopin kissa oli kierrellyt kaikki paikat permannolla. Sitten se oli\ntarkasteluunsa kyllästyneenä istuutunut lattialle lieden lämpimään\nja katseli sieltä kiekkosilmillään tuvassa olijoita, vuoroin ja\npitkään kutakin. Tuijoteltuaan silmää räväyttämättä penkillä tikkuna\ntököttävään Topiin se avasi suutaan kuin naukaistakseen, mutta ei\nnaukaissutkaan, vaan läksi hitain ja heilahtelevin askelin pyrkimään\nTopin luo. Tämän eteen tultuaan se taas istuutui ja tarkasteli tyystin\npyörein silmäpalloin vastassaan istujaa. Ja tottapa tarkastelu oli sitä\ntyydyttänyt, koska se läksi taas tekemään epävarmaa taivallustaan ja\nhiiviskeli Topin pieksun luo, alkaen hiljaa hyrräten hieroa itseään sen\nvarteen. Mutta kun mies ei liikahtanutkaan, paneutui pentu taas Topin\njalkojen juureen istumaan ja naukaisi kuin pettymystään valittaen.\n\nTopi käänsi verkalleen katseensa kissanpoikaan ja laski kätensä\nhitaasti sen silkinhienolle turkille. Karhealla kädellään sitä\nsilitellen hän murahti niin lempeästi kuin osasi:\n\n»Ke, ke — katti — kis, kis — kissanpoika —»\n\nMutta sitten hän katsahti kulmiensa alta kuin pahasta työstä kiinni\njoutuneena arasti Eveliinaan ja Serukkaan ja siirsi tylysti jalallaan\nkissan luotaan loitommaksi. Ja jatkoi sitten silmäkulmat rypyssä ja\nenää kissaan vilkaisemattakaan jörötystään.\n\n\n\n\nV\n\n\nPitkään ja perinpohjaisesti puhelivat Muhosenmäen muhjakkalämpöisen\npikkupirtin penkillä hankkeistaan, hommistaan ja huolistaan Eskelisen\nsiro ja solakka Eveliina emäntäinen ja Topin tanakka ja teerevä\nSerukka. Mutta kun hyvien naapurinaisten puolijäänisiin puheisiin alkoi\npujahdella yhä tihenevämpiä pysähdyksiä ja alussa vireinä virranneet\njutut juoksivat jolseammin eikä kumpikaan enää keksinyt, mistä laidasta\nhaastelun herättäisi, nousi Eveliina nopeasti, vilkaisi kaarensa\nkeskikohdan jättänyttä ja jo riutumistaan rakentelevaa päivää ja ehätti\nesittelemään kotiinsa palaamista.\n\nMutta Serakkapa ei suostunutkaan laskemaan häntä luotansa.\n\nKun oli kerran kodistaan liikkeelle lähtenyt ja tullut vartavasten\nnoita kissanpoikia kyyditsemään, kierrellyt pitkin poluttomia\nrantaryteiköitä ja livettäviä liejukoita kilometrikaupalla, niin\neihän sitä toki harviaisvierasta niin vain taas takaisin taipaleelle\ntyönnetty. Parasta kun paneutui taloksi ja oli yksin tein yökunnissa,\nsöi ja joi, mitä näin mökkitalossa tarjottiin, nukkui rauhassa kukon\nlauluun ja hankkiutui hyvin levänneenä huomisaamuna lähtemään.\n\nNo mikäs, saattoihan Eveliina senkin tehdä. Eipähän hänellä mitä\nhuutavaa hätää ja hoppua kotiinsa ollut. Mies hoiteli mielellään yhden\nyökauden taloutta ja lapsetkin olivat jo siksi suuria, jotta tulivat\nomin avuin ja ilman äidin joutavaa perässä paimentelemista toimeen.\nEikäpä noita ollut tiedossa tulisempia töitäkään, heinäntekokin kun\noli aijottu aloittaa vasta, nousevilla viikoilla. Kunhan aamulypsyksi\npäivänkoitteessa huomenna kotiutui.\n\n»Ja syödään tässä vielä tuores kalakeittokin», saneli Serukka ja\nlisäsi leikillisesti Topiin vilkaisten, »niistä Topukan ties miten\ntorkkuessaan venheeseensä veivaamista kaloista».\n\n»Mutta pannaan ensin nämä Muhosenmäen lapset lullumaan», nauroi\nEveliina emäntä. »Eivätpähän pyöri hameen helmoissa ja polkeudu\njaloissa.»\n\nEmännät innostuivat tuokiossa touhuamaan.\n\nSerukka etsi aitasta vanhan tuohisen ja Eveliina haki läävän parvelta\nlyhyitä luhtaheiniä. Ja kun heinät oli pyöritelty ja paineltu\ntuohiseen, nosti Serukka kissanpojat siihen, ja Eveliina pani tuohisen\nlattialle lieden lämpöisempään läheisyyteen.\n\nKissanpojat marrivat hetken kahisevilla heinillä, mutta uinahtivat pian\nuupuneina herkkään uneen.\n\nSerukka ja Eveliina pujahtivat pirtistä pihalle ja ryhtyivät aitan\nrappusilla perkaamaan kaloja ja siinä sivussa kuin reipastuneina\nrupattelemaan.\n\nYksikseen tupaan jäänyt Topi polttaa pelmutteli penkillään jöröttäen\npari piipullista ja laski sitten kuumenneen koppansa ikkunalle\njäähtymään. Istuskeltuaan vielä hetken hän nousi hiljaa ähkäisten\nseisoalleen, venytteli ja verrytteli paljosta penkin painamisesta\npuutuneita paikkojaan, kuulosteli pihamaalta kantautuvaa naisten\nnaureskelua ja puheenpajatusta ja jäi sitten pitkäksi ajaksi\nkatselemaan kissojen nukkumista.\n\nKöllöttelivät siinä, Katti ja Matti, ja mukavaa olikin lieden ja\ntoistensa lämmössä olla höllötellä, nukkua kuhjottaa. Mutta kas — eikös\nollutkin Matti työntänyt käpälällään Kattia laidemmaksi ja vallannut\nvoimakkaampana väljemmän tilan itselleen? Ahdas kai niiden siinä\nolikin, kun oli liian kapea kahdelle tuohinen. Pitäisi olla isompi\ntai omansa kummallekin — ettei tarvitsisi Katinkaan heikommuuttaan\nhuonommalle osalle jäädä. Kun olisi ollut toinen tuohinen, olisi heidät\nsaattanut siirtää mukavammin makaamaan — tuohinen taikka muu, mikäpähän\nsattuisi sopiva, kopsa tai vakka — Katille.\n\nTopi tuumaili tuokion, hitaasti ja hätäilemättä. Sitten hän asteli\nuunin luo, nousi sen kuvepenkille ja alkoi kopeloida laajan päällyksen\npärtöä.\n\nSiellä oli jos jotakin, vuosien varrella viskattua, sekä ehyttä että\nsärkynyttä sälyä: Topin talvihuovikkaat, Serukan kintaat, lohkolaita\nkivikuppi — Serukan possua ruokkiessa rikkoma — kuivanut tervanahturi,\nkiulun vanteet, vanha kirves, liitoksistaan longahtanut pytty, kieletön\nlehmänkello, Perhon ompelistaan ratkenneet päitset — kaikkea, mitä\nei tiedä mihinkä kädestään viskaa ja useimmiten uunille hetkeksi\nheittää ja vuosiksi virumaan unohtaa, taikka mitä ei henno vielä\nrikkaläjäänkään raikota, vaan uunille tarpeen varalle talteen työntää.\n\nPengoskeltuaan kertaan kolmeen päällystän pölyistä ja kirjavaa kamaa\nTopi valitsi lopuksi pytyn ja laskeutui sen kerällä permannolle.\nHän pyöritteli pyttyä peukaloissaan puoleen ja toiseen ja kun sillä\nei ollut enää virkaa muuhun, haki hän tuvannaulasta talvihattunsa,\nsovitteli sen pyttyyn ja nosti Katin tuohisesta hattuun ja laski pytyn\npentuineen permannolle tuohisen viereen.\n\nPantuaan perusteellisesti ja liiat rouheet huolellisesti ensin\nkouraansa ja sitten kukkaroonsa siivoten palturia piippuunsa ja\nimaistuaan makeat ja muheat sytytyssavut, hän läksi hitain askelin\nnaisten luo.\n\nEveliina ja Serukka olivat aitan rappusten ääressä ripeässä työssä.\nHe olivat käärineet hihansa kyynäspäihin asti ja perkasivat\nkiireisesti kaloja. Serukka siivosi ahvenia semmoisella vauhdilla,\nettä suomut sinkoilivat kirkkaana suihkuna kasvoille, käsille ja kauas\nympäristöönkin, mutta Eveliina puhkoi ja puhdisti kalat kätevästi.\nNiitä olikin jo siivottuina kymmenkunta.\n\nKun Topi tallusteli naisten luo ja seisahtui hajalla säärin aitan\nseinustalle, suoristihe Serukka, pyyhkäisi valahtaneet hiukset\notsaltaan ja iski silmää Eveliinalle kuin veitikkamaisesti vihjaten,\njotta johan minä sanoin, ettei se toki Topukka henno minua kauaksi\nkatseensa alta heittää, vaan tulee, kunhan kerkiää.\n\nHikeä otsaltaan käsivarteensa kuivaamaan kohottautunut Eveliina\nnaurahti nopeasti.\n\nPunoittava Serukka kääntyi Topiin päin ja haasteli hymysuisena:\n\n»No, siinä mies, missä mainitaankin! Tulitpa kuin käskettynä, Topukka.\nKuulehan sinäkin, mitä me olemme tässä Eveliinan kanssa puhelleet ja\npäättäneet.»\n\nJa sitten Serukka kertoi Topillekin, mitenkä hän oli eilen kirkolla\nkäydessään nähnyt heidän kyläkortteerinsa emännällä, haudankaivaja\nHuttusen Sohvilla, semmoisen uudenaikaisen rekooli-istutuksen. Oli\nkaksi penkkiä ikkunan alla, ja niihin oli kylvetty ja istutettu toiseen\nkukkia jos jonkinmoisia — valmuja, ingerlummia ja keisarin kyntteliä\n— ja toiseen kaikenkaltaisia kasviksia, punajuuria, porkkanoita,\nkaalia ja sikuria. Kuuluivat olevan muodissa nyt sellaiset istutukset.\nPappilassa sanoi Sohvi olevan oikein ison aitauksellisen, ja\nkauppiaassakin näkyi olevan pihamaalla pitkä aukeama. Ja kun Serukka\noli sanonut, että ollapa Muhosenmäelläkin edes muutama penkki, niin\nSohvi oli hakenut huoneesta paperipussillisen sekoitettuja siemeniä\nja antanut ne ihan ilmaiseksi Muhosenmäen ikkunan alle kylvettäviksi.\nMutta kun niitä oli yllin kyllin pariinkin penkkiin, oli Serukka\nluvannut Eveliinallekin puoli pussillista.\n\n»Ja kyllä sinä, Topukka, saat nyt antaa, noista palturipenkeistäsi\nyhden minulle iloksi. Niin on näet tässä tuumittu, ettei ole\nMuhosenmäellä muuta niin sopivaa puutarhapaikkaa kuin tuo sinun\ntupakkamaasi. Siihen paistaa aamusta iltaan aurinko, ja yöllä on siinä\ntuvan seinämällä suojaisinta ja maa on höystöisintä ja hyötyisintä koko\ntässä tienoossa.»\n\nTopi katseli ensin ällistellen ja silmät äkkiä harrilleen menneinä\nSerukkaa. Sitten hän rypisti silmiään ja kulmiaan ja sanoa jurautti:\n\n»Palturipenkin — parhaan paikan tupakalle — Minun vasiten muokkaamani —\nE-en minä —»\n\nHänestä oli päätöntä, että Serukan mieleen oli voinut sellainen\nmahdoton ja mieletön ajatus ailahtaakaan.\n\n»E-en minä — milloinkaan — semmoiseen —», lisäsi hän lujemmin.\n\n»Onhan sinulla noita palturikasvujasi yllin kyllin talvitupakaksi\ntiedossa, ja viimevuotisiakin vielä polttamatta kuinka monta isoa\nkerppua lieneekään. Niin että viidestä penkistäsi joutaa hyvinkin\nminulle joku.»\n\n»Vaikkapa — vaan en minä — valmista tupakkamaata —»\n\nSerukka katseli kallella päin ja lempeän pyytävästi Topia silmiin.\nHoukuttelevasti hymyillen hän esitteli:\n\n»Edes pienin ja huonoin?»\n\nTopin kasvot kävivät kylmänharmaiksi. Hän puri piippunsa luuta, jotta\nratisi, ja jyräytti hampaittensa lomitse:\n\n»E-en — ikinä — vaikka vaikuttaisit —»\n\nSerukka herkesi hymyilemästä ja huokasi. Hän käänsi katseensa kaloihin\nja jatkoi vitkalleen suomustamista. Mutta äkkiä hänen suupielensä alkoi\nnytkähdellä ja mutruilla. Kääntyen poispäin hän pyyhkäisi esiliinaansa\njotakin ponnistuksesta huolimatta silmäkulmaan herähtänyttä kirkasta ja\nkitkerää.\n\nÄänettöminä ja työhönsä kumartuneina lopettivat Eveliina ja Serukka\naskareensa ja läksivät sitten kaivolle kaloja huuhtomaan.\n\nTopi törötti ukkospilven kaltaisena kotvan paikallaan ja tuijotti\ntiukasti tantereeseen. Sitten hän siirtyi vitkalleen palturipenkkiensä\nluokse.\n\nVasta kun naiset kutsuivat hänet syömään tuvanpöydällä höyryävää\nkalakeittoa, läksi hän hitaasti ja pysähdellen pirttiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaisina syötiin sinä ehtoopäivänä Muhosenmäen valjusti hämärtyvässä\ntuvassa päivällinen, tai illallinenko tuo jo lienee ollutkin.\nAterioitiin sanaa vaihtamatta, vaikka oli vieras talossa.\n\nSerukka söi katsettaan pöydästä kohottamatta, ääneti ja vähän\nkuin hiiri. Hänen kasvoillaan oli kalpeus ja kankeus — ikkunasta\npilkistelevän raukean ehtoon vaimeaa valjuuttako lie ollut vai muuta.\nTopi pureskeli joka palaansa pitkään, liiankin perinpohjaisesti, ja\nnieleskeli vaivoin puremansa alas. Mutta tuon tuostakin hän unohti\nlusikkansa kupin laidalle ja palasensa pöydälle. Katsahdettuaan\nsitten kulmiensa alta Serukkaan hän rypisti rajusti otsaansa ja alkoi\npäätteliäästi syödä, unohtuen kuitenkin taas pian uudelleen. Eveliina\nyksin söi sakeasti suurustettua kalakeittoa mielellään ja makeasti ja\nhuuhteli palansa paksulla kermansekakokkelilla alas.\n\nEikä mieliala muuttunut suuresti syötyäkään. Serukka nousi ensimmäisenä\npöydästä ja hetken hiivuttua jo Topikin. Ei ollut maistunut keitto, ei\näsken kirnuttu voi eikä kookkaita kokkelin muheloita kermassaan uittava\npiimäkään.\n\nSerukka siirtyi Eveliinan syönnin lopettamista odotellessaan lieden luo\nja jäi katselemaan siellä nukkuvia kissoja. Topi toimiskeli jo penkillä\npiippunsa kanssa.\n\nTopi luimuili tuon tuostakin silmäluomiensa alitse Serukkaa ja\najatteli, jotta kun se nyt on noita kissoja kyllikseen katsellut ja\nnäkee pennut pantuina kumpikin omaan pehmeään pesäänsä, helähtää se\nsiitä tavanmukaiseen mukavaan nauruunsa ja kääntyy ja iskee Eveliinalle\nsilmää ja sanoo, että elähän, onpas se Topukka tekaissut vunukoille\nmolemmille mukavat majansa, ja luo sitten hemaisevan ja hymyilevän\nsilmänsä Topiinkin, alkaen taas kuten ennenkin iloisesti jos jostakin\njutella.\n\nMutta eipä ollutkaan nyt sillä mielellä Serukka. Alkoi vain vieraan\nsyötyä ja kiiteltyä kantaa kiikutella hänen kanssaan ruokia aittaan.\n\nEikä luonut niin katsettakaan Topiin.\n\nTopia harmitti niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Ei hän oikein\ntiennyt, mikä häntä alkoi äkkiä kaivella ja kiukuttaa, mutta niin\nse vain kuohutteli ja käänteli, jotta — Ja nuo kissatkin! Pitipäs\nhänen, ison ja iällisen miehen, pakkautua niitäkin hoitelemaan\nja huushollaamaan kuin minkäkin lapsen — Nauroivathan hänelle jo\nnaisetkin. Eivätkö liene parhaillaankin nurkan suojassa kikattamassa?\nJa nauraisi jos kuka, kun kuulisi.\n\nKun Serukka ja Eveliina viivähtivät jollakin kantomatkallaan vähän\nkauemmin, nousi Topi päätteliäästi ja kävi ja nosti kissanpojat hieman\nkovakouraisesti uunille — näkyvistä.\n\nTupaan tultuaan puhdistivat naiset vielä pirtinpöydän. Eveliinan käytyä\nistumaan äännähti viimeinkin Serukka, mutta vain kuin kuiskaten ja\nainoastaan Eveliinalle:\n\n»Jaetaan nyt ne siemenet, vaikka kyllä kai ne joutaisivat sinulle\nkaikkikin.»\n\nHän haki hyllyltään paperipussin ja palan harmaata käärepaperia.\nPaperista hän pyöräytti suipon tötterön ja alkoi valutella pussista\nsiihen siemeniä.\n\nEveliina ehätti estelemään:\n\n»Ka, elähän enää... Johan ne nyt nuokin toki minulle riittävät. Ei jää\nitsellesi... Voi, hyvä ihminen, kun kaataa kaikki...»\n\n»Eipähän näitä näytä meillä tarvittavan», sanoi siihen katkeralta\nkajahtavin äänin Serukka.\n\nVasta kun Eveliina vakuutti, ettei hän ottaisi kuin puoli pussillista,\njätti Serukka siemeniä itselleenkin. Hän vei oman osuutensa uunille ja\nhuomautti huokaisten:\n\n»Olkoot siellä — unohtumassa.»\n\nJa taas painoi iloton alakuloisuus surumieliseen syleilyynsä\nMuhosenmäen pienen pirtin. Alkavan iltayön hämäryys hamuili hiljaa\nhiiviskellen pitkin permantoa, pöytää ja penkkejä. Tuvan asukkaat\nistua kyyhöttivät vieraineen kukin tahollaan unteloon äänettömyyteen\nja valottomiin mietteisiinsä vajonneina. Kuului vain Topin piipun\nluputus ja uunilla kehrätä hurruttavien kissojen hyrinä. Silloin\ntällöin rapsahti jokin — russakkako lie katosta pudota napsahtanut vai\nseinäsammal salaperäisesti sihahtaen risahtanut.\n\nPiippunsa pohjilleen poltettuaan ähkäisi Topi äkkiä. Hän nousi, hapuili\nkäsille hattunsa ja asteli keskelle permantoa. Sinne hän seisahtui kuin\njotakin odottaen ja käveli kotvan kuluttua ovelle. Kääntyen siellä\ntupaan päin hän jurautti jotakin saunaan maata menosta, odotti taas, ja\npyörähti raskaasti huoahtaen pihalle.\n\n\n\n\nVI\n\n\nLyhyin ja jämerin askelin Topi laskeutui kovaksi kamaraksi\ntallautunutta polkua pirtistä saunalle. Hän ei mennyt kuitenkaan heti\nlauteille levolle. Niin oli kuuma eikä tuntunut nukuttavankaan. Ja\nkummakos, jos ei nukuttanut, kun oli jo päivällä pitkät unet veneessä\nvetänyt.\n\nTopi istuutui saunan rapuille jäähdyttelemään ja unta odottelemaan.\nNojaten kyynäspäin polviinsa ja käsin poskiinsa hän katseli kulmiensa\nalta eteensä. Ja aatos tuli ja toinen meni siinä kumarassa kyyköttäessä.\n\nPäivä oli painunut läntisten korpien talottomiin takalistoihin,\nja yö teki kukon askelin tuloaan. Kaikkeuden ylle alkoi laskeutua\nauringon alettua kuin kattava kaihi. Hämyinen Kaislalahti synkkeni\nsynkkenemistään. Sen tuonpuoliset rannat tummenivat kivineen,\nkallioineen ja lepikkolehtoineen yhdeksi pitkäksi ja pimeneväksi\njuovaksi. Korpismäen koivikko paistoi vielä kalpeana kelmeytenä,\nmutta kuusikoita kietoi jo syliinsä kuin jokin sinertävä sysi. Lahden\nlaakeasta ja noroperäisestä pohjoispäästä lappautui laajana pilvenä\nsakenevaa sumua, joka kääri tuuma tuumalta lelluillen liikehtivään\npoveensa ruohikot, rantaryteiköt, äyräät ja luhdat ja venytteli jo\nvaippaansa valkamaankin. Lahdelta laajenevat selkävedet mukailivat\nmustina eikä niiden epämääräiseksi muuttuneesta etäisyydestä\nerottanut enää saaria ja salmia. Ja kaiken päällä riippui raskaana ja\nraukeana tähdetön ja vallan kuin vitkalleen yhä alemmaksi laskeutuva\nlenseäloistoinen taivaan holvi.\n\nJossakin, jollakin kaukaisella korpilahdella huudella hujelteli\nyksinäisyytensä ikävää kumppaliton kuikka, ja toisaalta kuului\netäinen lahorastaan valitteleva viserrys. Tuolloin tällöin kantautui\nMuhosenmäen salolaistumilta Kullankukan kellon kaihoisa kajahdus.\n\nTopin mieli ja mietteet olivat mustat ja matalat. Mikä heitä liene niin\nlamauttanutkin, yön yksinäisyyskö vai luonnon alakuloinen ilottomuus,\nmutta niin oli vain mieliala myreä ja miete masentunut, ettei mahtanut\nolla monella monesti.\n\nPäivällä oli toista, paisteista ja mukavaa. Tuolla lahdella lempeydessä\nja auringon armaudessa, korkean ja kuulaan taivaan kuvun alla\nratoksensa onki ja veneensä keulaan kuin lapsen kaltaisena nukahti,\nheräten odottamattaan Serukan seuraan.\n\nJa nyt oli toista. Luonnosta lumous lopussa, päivä pimennossa, taivas\ntummenneena ja Serukkakin — ainoa toveri ja puhekumppali erämaan\nyksinäisyydessä — sytenä ja sanatonna.\n\nSiitäköhän se oli Serukka mahtanut matalalle mielialalle mennä,\nkun ei niille siemenilleen sitä pyytämäänsä palturipenkkiä saanut?\nEi kai sillä liene muutakaan mielen muuttajaa ollut. Mutta pitihän\nsen, aikuisen ja ajattelevan ihmisen, käsittää, etteihän sitä nyt\ntoki voinut valmista, kasvussa olevaa penkkiä joillekin joutaville\nkukkakasveille kuka antaa. Ei sittenkään, vaikka siinä olikin\nsemmoisille siemennyksille koko mäellä mukavin ja parhain paikka, johon\nne siemenet oli pantava, jos kerran johonkin pani. Mutta kun se jo\nkasvoi parhaillaan palturia, niin se kasvoi palturia, eikä sitä enää\nkäynyt muille kylvöksille muuttaminen.\n\nSe taisi mainita meinailleensa niitä kukkiaan itselleen iloksi ja\nmielelleen ratoksi? Ja oliko ihme, jos oli meinaillutkin. Moniakopa\nja mukavia niitä nyt Serukallakaan iloja näin korven keskessä\noli? Samaa arkea ainaisine askareineen aamusta iltaan ja viikon\npäästä kuin huokaisuhetkeksi pyhää. Niin että iloa kai se ikävöitsi\narkiharmauteensa hänkin, vaikka kokikin olla osaansa tyytyväisen\nnäköinen ja ottaa ilon itsestänsä. Mutta mielensä syvässä toista\ntoivoi. Vähäiset ja valituthan ne olivat nämä sydänsalon ja korpikansan\nriemut.\n\nOlisihan sille saattanut sen ilonsa suodakin — eikähän se ratoksensa\npaljon pyytänytkään, penkin verran vain, pienimmän penkin. Mutta kun se\noli jo tupakkamaana, niin se oli tupakkamaana, eikä sille mitä mahtanut\nmuuta.\n\nKovin se näytti koskevan, kun kiellettiin. Niin näytti menevän\nmurheisiinsa, ja siihen naurukin kuin leikaten lopahti. Eikö liene\nihan itkenytkin? Jotakin se vain silmäkulmastaan esiliinansa kulmaan\nkuivasi. Mutta suotta se nyt, iso ja iäkäs ihminen, niin vähästä\nvesitteli. Jos se nyt oli yhden penkin saanti niin sydänasia, niin\nolisi kai sen saattanut antaakin — ellei se jo olisi ollut palturin\nkasvussa.\n\nTaikka — mitäpä se nyt olisi yksi penkki merkinnyt antaessakin, kun\noli kuitenkin neljä muutakin, parempaakin, tupakkaa työntämässä. Ja\nentistäkin satoa, viimekesäistä oli, korjuussa yllin kyllin vaikka yötä\npäivää pelmuttaa —\n\nKun olisi arvannut, että se ihan itkun puhalsi, niin olisi hänet nyt\nyhden penkin mieliisi luvannut...\n\nMahtaneekohan se nyt vieläkin valvoa ja vesitellä, asiasta ihan\naiheettomasta? Se on semmoinen herkkä ja helläluontoinen. Malli-ihminen\nkerrassaan, mutta vähästä pahoittuva, niinkuin nyt tästäkin,\njoutavasta. Ei sitä pitäisi ihmisen olla aina niin valmisvetinen. Mutta\njos on, niin on, ja minkäpä sille luonnolleen varsinkaan vaimoinen\nihminen mahtaa? On luotu herkemmäksi naiseksi, niinkuin tämä jäyheämpi\nja karumpi mies mieheksi.\n\nAivanpa pitäisi käydä katsomassa, ettei se siellä suotta valvo ja\nvesittele eikä itseään turhan takia väsyttele. Sanoa, että alkakoon\nvain asetteleida ja uinahtaa ja unohtaa koko apeutensa, niin\naamullapahan sitten nekin surut seikotaan.\n\nTaikka olla mitään sanomatta. Kuulostaa vain seinän takaa tai\nikkunanpielitse pilkistää, jotta unessako on vai hereillä. Ja jos\ntuntuu hereillä olevan, niin vierasta valveuttamatta jollakin kättä\npitemmällä ikkunaan hiljaa heläyttää ja viitata väsähtämään.\n\nParasta pistäytyä heti, ettei pane koko yötään pikku syistä pilalle,\nvaan ehtii jonkun hetken torkahtaa. Kun olisi vain jokin, millä\nikkunaan kopauttaisi.\n\nTopi nousi tavallista vikkelämmin. Kun ei löytänyt muuta mukavampaa\nesinettä mukaansa, niin otti saunan seinustalla olevan taikon.\nSaattoihan sitä senkin hienolla kärjellä hellävaroen kilauttaa.\n\nTultuaan pihaan Topi kiersi pellon pientaritse pirtin seinustalle.\nSiellä hän painoi vallan kuin ennenmuinen, nuorena miehenä pappilassa\nSerukan aitan luona iltahämyssä ollessaan, varovasti korvansa hirteen\nja kuulosti, mutta ei kuullut muuta kuin oman huohotuksensa ja povensa\njyskeen. Hän pidätti henkeään ja painoi korvansa kiinteämmin puuhun.\n\nNukuttavanpa siellä tunnuttiin. Kahden henkilön syvä ja tasainen\nkuorsaus kuului ja siihen väliin sirkan siritys. Unessa olivat sekä\nSerukka että Eveliina.\n\nOikaisten itsensä seinustalta suoraksi tunsi Topi pienoista pettymystä,\nettei pirtissä oltukaan hereillä huokailemassa. Mutta sitten tuli\nhänelle mieleen, että jospa se onkin ensin hiljaa pahanmielensä itkeä\nhyreskellyt ja siihen sitten väsähtänyt, raukka.\n\nTopin oli noin päätettyään paljon parempi olla, milteipä kuin hyvästä\nmielestä hykähytti. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta jäikin vielä\npitkäksi ajaksi siihen ajattelemaan ja jalkojensa juuressa olevia\npalturipenkkejä kallella päin katselemaan.\n\nMitä lienee mies siinä miettinytkin ja mitkä kamppailut ajatustensa\naallokoissa käynyt, mutta äkkiä hän astui taikkoineen pisimmän penkin\nluo ja nosti terällä tupakan juurineen maasta, nosti toisenkin,\nkolmannen — ja jäi tuokioksi tuijottelemaan kasaan keräämiään kasvuja.\n\nHän rypisti rajusti kulmiaan ja tuntui purevan hammastakin, mutta\nsitten hänen piirteensä taas lauhtuivat ja huoaten kumartuen hän\npuhdisti koko penkin.\n\nLopuksi hän käänsi ja tasoitti sen siemennystä varten valmiiksi, keräsi\ntupakanvarret kainaloonsa, kuulosti, ettei pirtissä oltu herätty,\nja hiipi pellonpientaritse kiertäen taikkoineen takaisin saunalle.\nSiellä hän pisteli tupakat seinänrakoihin riippumaan ja kuivamaan,\npoltteli vielä piipullisen, nousi lauteille, riisui takkinsa ja kääri\nsen päänalaisekseen. Mutta ennenkuin hän heittäytyi pitkälleen uneen,\ntyönsi hän saunan seinäluukun auki ja katsahti Kaislalahdelle, alkavia\nilmoja arvaillakseen.\n\nLahti ja koko luontokin oli kirkastunut, vaikka vielä uikin valkean\nsumun vallassa. Ja tuonpuoliselta rannalta erotti jo lepikkolehdon\nlempeät piirteet, puhtaan valkoisena paistavan koivikon ja sen yllä\nkuusikon, johon Korpismäen kyömyharjulta alkoi taas heloitella hempeänä\nrunsasta rusoaan ryöpyttelevä uusi päivä.\n\nTyytyväisenä ähkäisten paneutui Topi lauteille levolle.\n\nHänen oli hyvä olla, rauhaisa ja suloisen raukea. Hänen mielensä\näskeinen mataluus oli poissa ja mietteensä mukavat. Tuntui kuin\nolisi jokin raskas painajainen, mikä lie ollutkin, heltiytynyt hänen\nolemustaan häiritsemästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuhosenmäen pienessä pirtissä nukkuivat hauskassa aamuhämärässä\nvuoteella vieretysten Eveliina ja Serukka, Eveliina pullean poven\ntasaisesti aaltoillessa naisen nuoremman syvää ja tervettä unta,\npunakkaposkinen Serukka levottomammin ja jotakin unta nähden. Hänen\nhapuileva kätensä puristui peitteen laitaan, ja hänen huulilleen\nkarehti hellä hymy. Puoliääneensä hän äkkiä lämpimästi ja lempeästi\nhuudahti:\n\n»Topukka! Topukka ukko —»\n\nSilloin kahahti tuvan uunilla jotakin ja tuohisestaan kohosi koukussa\nselin haukottelemaan ja venyttelemään Matti. Se silmäsi katse harallaan\npirttiä. Sitten se istuutui, haukotteli hartaasti ja alkoi ahkerasti\npeseskellä silmiään. Puhdistettuaan vielä pukunsa ja partansakin\nse loikkasi tuohisestaan uunille ja alkoi väräjävin kuononenin ja\nkuulumattomin käpälin tutkiskella kaikkia paikkoja. Löydettyään\nemäntänsä pehmeät lapaset se lennätteli niitä sinne tänne ja viskasi\nviimein niistä toisen Katin pyttyyn ja herätti Katin.\n\nYhdessä ne yltyivät kisankäyntiin, pistivät piiloleikiksi Topin\nhuovikkaissa, pelailivat Perhon päitsillä ja keksivät lopuksi Serukan\nuunille sälyttämän siemenpussin. Sitä ne pyörittelivät sinne tänne\nja kierittelivät lopuksi uunin ja seinän välisen kapean aukon luo.\nMolempien pussista kiistatessa se luiskahtikin loveen ja suhahti Matin\nja Katin suureksi kummastukseksi välikkeen synkkään syvyyteen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nEveliina ja Serukka heräsivät, kun pihamaalla kanoineen kävellä\nteikkaroiva kukko vetäisi aamuvirren.\n\nPukeuduttuaan ja peseydyttyään, Serukan siivotessa pirttiä, Eveliina\nesitteli taas kotiinlähtöään. Serukka sai kuitenkin houkutelluksi hänet\njäämään vielä aamukahville.\n\nKahvia yhdessä lieden luona laitellessaan emännät juttelivat vielä\neilen kummaltakin kertomatta unohtuneet asiat. Mutta kun kahvi alkoi\npoukahtelevassa pannussa kuohahdella pitkin kiilteleviä kylkiä,\nkantoivat he pannun pirtin pöydälle ja kyyditsivät sinne kupit, kerman\nja sokerin.\n\nIstuutuen toinen toiselle puolelle pöytää ryhtyivät he hörppimään\nkolmella sormella kannattamastaan vadista höyryävää kahvia.\n\n»No, ihme ja kumma, ettei jo Topikin ala tulla tallustella saunasta\naamukuppiaan saamaan», sanoi Serukka. »Näihin aikoihinhan se jo muina\narkina on ollut askareihinsa menossa.»\n\n»Olisikohan yksin nukkuessaan unohtunut uinahtamaan yli aikansa?»\nepäili Eveliina.\n\n»Eipä se tavallisesti erehdy nousuissaan, jos ei maatamenoissaankaan»,\nselitti Serukka ja nousi silmäämään ikkunasta saunapolulle.\n\nHän ehti tuskin katsahtaakaan, kun jo löi kämmenensä kummastuksesta\nvastakkain ja huudahti yllättyneenä:\n\n»No, sitä se on Topukka! Nyt minä jo tiedänkin, mikä sitä tänä aamuna\nniin nukuttaa. Tulehan katsomaan, Eveliina. Topi on kitkenyt meidän\nmuina miehinä maatessamme koko pitkän palturipenkin putipuhtaaksi,\nvieläpä kääntänytkin sen. No, sitä se on Topukka!»\n\nSerukan äänessä oli onnekkaan ylpeähkö värähdys, ja naurahtaen hän\nhuomautti katsomaan kiiruhtaneelle Eveliinalle:\n\n»Jo minä eilen ehtoona aloin arvellakin, jotta jokos se nyt Topi\npaneutui niin pahaksi, ettei edes pientä penkkiä anna. Olinpa jo hieman\nnyreissänikin, kun se ei heti luvannut.»\n\n»Noo», lohdutti Eveliina, »eihän se nyt niin siinä silmänräpäyksessä\nollut valmis suostumustaan sanoa sipaisemaan. Aikaa ja ajattelemista\nTopi tarvitsee. Eihän se muutoin olisikaan sellainen ikuinen jörötys,\nhi, hi.»\n\n»Niin, semmoinen Törökki-Topukka!» naureskeli Serukkakin. »Ensin\nvänkäsi vastaan, mutta kun kerkesi asiaa ajatella, niin myöten antoi ja\nyöllä tuollaisen yllätyksessä tekaisi.»\n\n»Niinhän ne ovat miehet miltei aina. Aluksi meille naisilleen vastaan\njyrräävät ja jurraavat, mutta lopuksi kuitenkin mieliksemme tekevät.\nSellainen se on minunkin ukkoni, hi, hi! On se tämä naisväki semmoista,\nmitähän lieneekin, noille miehille, mieluista, hi, hi!»\n\n»O-oon se, hi, hi! Ei ole Topukallakaan muuta niin mieluista kuin\nperkkiönsä, Perhonsa ja —»\n\n»Serukkansa!» sanoi Eveliina. »Mutta mieluinenpa se taitaa olla\nSerukallekin Topukkansa», lisäsi hän hymyillen ja silmää iskien.\n\nSerukka lehahti poskiltaan punaiseksi kuin nuori neitonen ja kiirehti\nkääntämään puheen toisille poluille.\n\n»No, nythän siinä ei ole sitten muuta kuin kylvät vain vikkelästi\nkasvamaan. Arveli näet Sohvi, että jos viskaa siemenet viivyttelemättä\noikein hyvään ja höystöiseen paikkaan, niin ehkä vielä näin kesäkuun\nlopullakin kylvettyinä kerkiävät kohota syksyksi kukalle.»\n\nHän riensi uunin luo ja alkoi kopeloida sen päällykseltä siemenpussia.\n\n»Ka, no, mihinkä minä sen pussin eilen sukellutin, kun sitä ei näy eikä\nkuulu? Tänne olin nokkauksissani nakkaavinani uunin laidalle, ja nyt se\non tipotiessään.»\n\nEveliinakin tuli etsimään. Kun ei pussia löytynyt, vihelsi Eveliina\näkkiä kuin käsittäen ja huudahti:\n\n»Mutta jospa se onkin Topi tekaissut kahdet kummat kerrallaan ja\nhakenut meidän täällä henkihieverinä maata höllötellessämme pussin\nuunilta ja kylvänyt sen muokkaamaansa maahan? Näyttää tuo penkki niin\nruopotellulta.»\n\n»Niinhän se, veitikka, on toki tehnytkin», sanoi Serukka. »On se\nsemmoinen Topukka, kun se vain tulee tyyten asiat tuumailleeksi ja\ntouhuun tarttuneeksi.»\n\nSerukka ja Eveliina kävivät vielä silmäämässä ikkunasta tupakkamaata.\n\n»Mutta onkohan se muistanut kastella noita kylvöksiään?» epäili\nEveliina. »Niiden pitäisi kai minun ymmärrykseni mukaan tuollaisten\nsiemennyksien saada heti vettä niskaansa, että alkavat samassa tehdä\nitua.»\n\n»Käydäänpäs koettelemassa», sanoi Serukka. »Mullastahan sen tuntee,\nonko kasteltu vai eikö. Vettähän niiden toki tulee tuollaisten toukojen\nsaada.»\n\nJa niinhän se olikin: multa tuntui tosin käteen kouhotellulta, mutta\nkuivahkolta. Kastelemattahan sen oli Topi jättänyt. Eikä ihme, jos\njättikin, sillä mistäpä ne vain peltojaan ja niittyjään pöyhivät ja\ntaivaan kasteeseen tottuneet, kukkamaiden käsittelyyn kokemattomat\nmieseläjät ryytimaista ja rekooleista mitä tietävät.\n\nKun tuvassa oli sangollinen eilen kaivolta kannettua vettä, kastelivat\nEveliina ja Serukka penkin perinpohjin.\n\nTupaan tultua sanoi Eveliina:\n\n»Ei, kyllä minä nyt lopultakin lähden luppasemaan kohti Eskelilää,\netten jää koko kesäkaudeksi teidän tiellenne ja elätiksenne. Kotihan\nja ukko ja lapset ne on minullakin — ja edessä omat penkkipirinäni,\nhi, hi! Niin että Herran huomaan ja haltuun nyt vain ja piipahtakaahan\ntekin jonakin sapattina vuorostanne meidän mökillä. Kauankos tästä\nselvää vettä meidän rantaan soutaa sipaisee.»\n\nMutta ennenkuin Eveliina pääsi lopultakin lähtemään, sukellutti Serukka\nhänelle kissakoriin kotiin viemisiksi kaksi rehevää ja ruskeaposkista\nrieskaa, puolisen naulaa vasta kirnuttua Muhosenmäen kylän kuulua voita\nja kymmenisen kookasta Topin eilistä ahventa. Sitten hän saatteli\nEveliinan veräjälle asti, kun oli itselläänkin aamulypsylle sinne käsin\nmatka.\n\nVeräjällä vielä viimeistä kertaa hyvästellessä sanoi Eveliina äkkiä\nihaillen ja Serukkaa kirkkaasti silmiin katsoen:\n\n»Hyvä — hyvin hyvä sinulla on mies, Serukka.»\n\nSerukka sai taas heleät kukat poskillensa, ja hänen silmäkulmaansa\nkiehtoutui ilon kimmeltävä kyynelhelmi.\n\n»On se —», äännähti hän hiljaa. »Vaikka onkin vain semmoinen\nTörökki-Topi», lisäsi hän hymyillen.\n\nEveliina läksi kiireesti astua humppaisemaan, painautui vikkelästi päin\nrantaryteikköä ja häipyi tuossa tuokiossa poluttomalle oijustaipaleelle\nkilometrien takaista kotiaan kohti.\n\nSerukka viivytteli veräjällä, kunnes Eveliina oli kadonnut korpeen.\nSitten hän hyrskähti hyvästä mielestä rajuun itkuun ja vetisteli kerran\noikein sydämensä kyllyydestä ilonsa isoutta. Kuivuttuaan kyyneleensä\nhän naurahti hämillään kuin tavannutta heikkouttaan itsekin häveten ja\nkainostellen. Kiivetessään yli veräjäpuiden hän katsahti kotimökkiään\nja kuiskasi:\n\n»On se — Topukka!»\n\nHän peittyi pian lepikkoon hoidokkejaan haeskelemaan. Hänen vielä heleä\nja kantava äänensä kajahteli korvessa kuin riemuiten:\n\n»Ptrui piikoja kotiin, ptruiiiiii...!»\n\nKun kaiku oli kotvan kiiritellyt hänen huhuiluaan sinne tänne,\nkuului kutsuun vastauksena ensin kauempaa ja sitten hitaasti läheten\nKullankukan kumeampi kello ja Perhon kimeämmin kilkatteleva tiuku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Topi tulla väännätteli viimeinkin saunasta tupaan, ei siellä ollut\nenää ketään ihmistä. Kissanpennut vain uunilla nälissään nau'uskelivat\nja kurkkivat laidalta lattialle, mutta eivät uskaltaneet sinne hypätä.\n\nTopi auttoi pennut permannolle ja joi sitten vielä varina pysyneestä\npannusta kolme kupillista kahvia, puraisten pienimmästä sokeripalasesta\nkullekin kupille murenen ja heittäen loput sokeriastiaan. Viimeistä\nkupillista kallistaessaan hän sattui silmäämään pitkin kaapin kuvetta\nikkunasta pihalle ja palturimaalle.\n\nHänen yöllä puhdistamansa penkki paistoi sieltä silmiin kouhoteltuna\nja kostutettuna. Serukka oli kai penkin huomattuaan, kylvänyt sen ja\nkastellutkin jo kylvöksensä.\n\nNiinkuin oli tehnytkin. Ei ollut enää Topin keplotellessa uunilla\nsiemenpussia, ja ovensuussa oli vesisankokin typötyhjä.\n\nTopia harmitti hieman havaintonsa. Ei siksi, ettei niitä siemeniä olisi\nsaanut ja pitänytkin sirotella sinne, jonne ne oli siroteltavakin,\nvaan siksi, ettei Serukka ollut malttanut odottaa Topia toverikseen.\nHauskaahan tuo olisi ollut toisestakin nähdä ja kuulla, miten oli\nmielissään, kun sen penkkinsä sai ja sen sitten siementeli. Mutta\nmilloinkapas ne naisiset eläjät malttavat odottaa missään ja mitään\n— eivät milloinkaan! Samassa se pitää kiire ja kuhina alkaa, kuten\nSerukallakin nyt niitä heiniään ja ruohojansa rustaamaan, ettei\nehtinyt edes odottaa niin pikkiriikkistä hetkeä, jotta olisi jäänyt\nvaikkapa kiittämään tai jollakin sanalla hyvää mieltänsä ilmaisemaan.\nEipähän siltä, että kiitos miehiselle miehelle mitä merkitsi, naisten\nkiitos varsinkaan, vaan kuitenkin... Mutta eipäs, kun sai mitä oli\nmielinytkin, niin sillä vain oli kaikki selvää ja valmista.\n\nJa tokkopa tuo oikein todella lienee koko penkkiänsä mielinytkään? Eikö\nliekin vain Eveliinan tähden ja nähden tahtonut osoittaa, että näin\nsitä meillä Muhosenmäellä akat asiansa mielikseen muokkaavat, kunhan\nvain vähän vatkuttavat ja itkeä tihauttavat, hä, hä! Jos se todella\ntihauttikaan? Oli ehkä vain jostakin silmästään huivinsa nurkkaan\nkuivaavinaan ja muka suurtakin surua kasvoillaan kantavinaan, hä, hä,\nhä! Ei, totta vie, sen suru sen syvempää ollut eikä huoli haikeampaa\nkuin että yöllä nukkui kuin hako, hä, hä, hä, hä!\n\nEikö liekin vain penkin nähtyään nauranut Eveliinalle, että näin sitä\nmeillä mies perään antaa. Ja Eveliina lähtenyt heti hyppyyttämään\nsiitä sanaa kotiinsa ja tietenkin pitkin kylääkin talosta taloon, niin\nettä helmat pilvenä heiskahtelivat — toitottamaan, jotta semmoinen\nnarrattava se onkin se Muhosenmäen totinen Topi, hä, hä.\n\nTopia ei vain harmittanut, vaan hävettikin koko penkkipuuha.\nPaneutuakin nyt aikaisen miehen akkojen pikku itkuista ja mielimyreistä\nnaisten narrattavaksi ja naurettavaksi ja kitkeä keskellä yötä parhain\npalturipenkkinsä joitakin joutavia hajuheiniä ja kukkariistoja varten.\nNauroihan hänelle sen kuultuaan koko kylä vasten näkimiä, nauroi ja\nnolaili...\n\nTopi tempasi hatun päähänsä ja Perhon päitset tuvan naulasta kouriinsa\nja läksi niin äkeissään ulos, ettei kehdannut edes pirtin oveakaan, ei\nkiusallaankaan, perässään kiinni paiskata.\n\nPihalle tultuaan hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosti ja odotti.\nMitä hän oikeastaan kuulosti ja odotti, siitä hän ei ollut oikein\nselvillä, mutta odottihan vain. Mutta kun ei pihalta eikä läävästäkään\nkuulunut edes hiiren hiiskahdusta, läksi hän vielä enemmän vihoissaan\nharppaisemaan veräjälle.\n\nVeräjälle päästessään hän kuuli kauempaa lepikosta Serukan sulin\näänin hatarasarvilleen haastelevan ja iloittelevan, ilon itkijän,\nhä, hää! Silloin Topi laskeutui jo puoliksi kiipeämältään veräjältä\nalas ja läksikin pitkin aidan vierusta viillättelemään. Naureskelkoon\nja huudelkoon ja haikailkoon narrattavilleen siellä Serukka — hän,\nTopi, ei mene sinne kiusallaankaan ja tapansa mukaan Serukan luota\nPerhoa ottamaan, ei vaikka —! Kaukaa kiertää vain huomaamatta ja\ntakaapäin Perhon päähän päitset pistää ja sitten koko päiväksi\nperkkiölle painautuu, heikkouttaan ja harmiaan häpeämään ja hassuuttaan\nhautaamaan. Eikä tule sieltä kotiin, ei vaikka Serukka kuinka kutsuisi\nja kiekuisi ja maanittelisi — ei ennenkuin yöllä.\n\nTopi oli niin tuikeissaan ja tuohuksissaan, että aivan tasajalkaa alla\nrusahtelevan pisteaidankin yli hypätä roiskahti. Ja sitten sakeimpaan\nlepikkoon sukelsi ja sieltä Perhon kellon klikatusta kuulosti ja kun\nkuuli, niin kupeilleen katsomatta kohti meni ja päitset päähän paiskasi\nja pitkin saloa perkkiölle läksi.\n\nTuntui Hellantetan, tai Kullankukkako lie ollut, alle kuukistunut\nSerukka hänelle lypsäessään jotakin sanovan, mutta eipä jäänyt Topi,\nei jäänyt enää hameväen hupsuteltavaksi, hä, hä! Ei — kun ei kerran\nSerukan ollut sopinut jäädä oikealla ajalla odottelemaan ja kiittämään\ntai jotakin sanomaan.\n\nIloitkoon Serukka nyt niine siemennyksineen, joilla oli niin tuhannen\ntuska.\n\nTopi astui Perhoa taluttaen vinhaa vauhtia ja poikki rapsahtelevien\nrisujen korkealle kimpoillessa perkkiölleen. Eikö liene aivan Perhokin\noudostellut semmoista menoa? Ainakin otti tavallista pitemmän askeleen\neikä kerinnyt, kuten ennen, matkalla kelloaankaan kilkatella.\n\nPerkkiölle päästyään Topi valjasti Perhon suoauran eteen ja kun Perho\npakkautui leikillä pureskelemaan hihasta tai hamuilemaan hatusta, niin\närjäisi, että »Kah, mitä se siinä surveileiksi», ja alkoi kyntää.\n\nMutta ei sujunut sinä aamuna Topilta suon kyntö. Aura upposi milloin\nliian syvään, milloin liian matalalta maata otti. Vako tuli väärä\nja epätasainen. Paikoin pakkautui auran eteen mutaan peittyneitä\nräkäpetäjien juuria ja oli särkeä pelit ja valjaat, paikoin iskeytyi\nauran kärki johonkin ikivanhaan kantoon ja seisahtui koko kyntö.\nPerhokin — mikä pakana sitäkin lie tänä päivänä haitannut, muutoin\ntasaista ja hyvää kyntöhevosta. Ei osannut kymmentä askelta oikein\nastua, vaan aina syrjään vei ja vaon pilasi. Topi tulistui ja katseli\nvitsaa, mutta ei löytänyt.\n\nSaran päähän päästyään hän antoi Perhon puhaltaa ja istuutui itse\nmullokselle. Ja ties kuinka kauan olisi siinä istunutkin ja jöröttänyt,\nellei lentänyt siihen tuoreille auran jäljille jostakin kyntölintu ja\nvaosta toukat noukittuaan juosta piipertänyt vaon pohjaa Topin luo ja\nkallella päin katsellut ja äkkiä äännähtänyt:\n\n»Paa piippuun! Paa piippuun! Tilt, talt, tilt, talt! Elä mökötä!»\n\nTopi kahmasi multakokkareen ja lennätti sen lintua kohti. Lintu\nlennähti sylen pari syrjään ja pilkkasi:\n\n»Mies mokoma! Mies mokoma! Paa piippuun, paa piippuun, tilt, talt,\ntilt, taa!»\n\nJa Topi pani piippuunsa. Poltteli kopallisen, kopisteli ja latasi\ntoisen piipullisen, liiat karekset kouraansa kooten ja kukkaroonsa\nkeräten ja sytyttäen räsähdellen röyheilevät palturit palamaan.\n\nPaltureista palasivat hänen ajatuksensa perkattuun penkkiin, siemeniin,\nSerukkaan ja äskeiseen suuttumukseensa.\n\nSuuttuuhan se suunnankin mies sellaisesta, kun ei saa työstään\nsanaakaan kiitokseksi ja kun ei malteta odottaa sen vertaa, että\nedes osoittaisi, jotta tuossa se nyt on se penkki, johon saa ja on\nkylvettävä. Taikka jos sen siemennyksen olisi tahtonut vielä yökasteen\nmaassa ollessa tehdäkin, niin olisi edes sitten tullut hyvän sanan\nsanomaan, ja osoittamaan, että oli nyt sen itkemänsä ilon saanut ja\ntullut tyydytetyksi.\n\nVaikka — mitenkäs se oikeastaan olisi osannut tullakaan mitään\nsanomaan, kun hän, Topi, oli siellä saunassa kaiken aamua unta\nvetänyt? Ei kai se hennonut sinne lauteille toisen unessa ollessa\nherättelemään ja kiitostaan kantamaan tulla eikäpä oikeastaan jäädä\nrupeamakaudeksi kädet ristissä parhaana lypsyaikanaan pirttiinkään\nistumaan ja toisen tuloa vartavasten vahtimaan. Oli sillä sitä kiirettä\nsuotta seisoskelemattakin tai pirtin ikkunasta pälyilemättä. Eikähän se\noikeastaan ehkä ilennytkään jäädä koko iäkseen sinne sitä kiitostaan\nkuin tarjottimella kantaen ojentelemaan. Hulluhan se olisi ollutkin,\njos olisi jäänyt, he, he!\n\nJa ehkäpä se alkoikin juuri siitä penkistä puhua, kun lehdossa äsken\nlepertelemään rupesi. Niinhän sitä oli usein ennenkin siellä Serukan\nlehmiään lypsäessä ja Topin Perhoaan valjastaessa minkä mistäkin\npuheltu ja pajateltu, taikka Serukka se oli oikeastaan vain haastellut\nja Topi kuunnellut valmista, kunnes oli sitten lopuksi aina ollut\nSerukka kahmaisevinaan maasta puunkarahkan ja muka vakavissaan sillä\nhätistelevinään ja hoputtelevinaan: »Ja ala nyt jo työntyä siitä\ntyöhösi, Topukka! Kun jää koko rupeamaksi siihen jouten rupattelemaan!»\nJolloinka Topi oli aina ollut uhkaavinaan muka kaataa kiulun, mutta\nlähtenytkin Perhon kanssa perkkiölle ja Serukka jäänyt siihen nauraa\nhihittelemään.\n\nNiin kai se olisi nytkin tehnyt. Jotakinhan se jo huhuilikin, vaikkei\nsiitä tullut olluksi milläänkään, vaan oli liian äkin lähdetty. Olisi\nkai kiitellytkin ja iloinnut siitä saamastaan penkistä — kun olisi\ntullut maltetuksi mieltä ja kuunnelluksi.\n\nOlisi pitänyt kuunnella, että mitä se aikoi sanoa. Oliko hyvinkin\nhyvillään ja kehaisiko ehkä Eveliinallekin, että sellainen se on\nse meidän Topukka, kun se touhuun tarttuu, he, he. Aivan yöllä\nkuin mikäkin sulhasmies seinän taakse hiipien tulee ja mielen\nilahduttamiseksi semmoisia tekaisee, he, he, he!\n\nKyntölintu oli Topin tupakoidessa taas tulla piipertänyt likemmäksi\nodottamaan uutta vakoa ja uusia suomujusta nousevia makeita matoja.\nTopin ääneensä naurahtaessa se säikähti, hypähti kolme askelta\nkauemmaksi ja kirkaisi:\n\n»Mies typerä! Tyhjästä suuttuu, tilt, talt, tilt, talt! Lepy pois, lepy\npois!»\n\nTopi ei enää heittänyt lintua kokkareella. Häntä huvitti kyntölinnun\nkujeilu. Typerä mies todellakin. Ihan ilman linnutkin semmoista\nivailevat, he, he. Suuttuu vallan suotta eikä ota asiasta selkoa, vaan\nviskelee vihojaan aivan aiheetta, he, he. Aivan pakkasi jo harmittamaan\nsemmoinen kiire kiivastumaan.\n\nOlisi pitänyt, olisi pitänyt jäädä kuulemaan, mitä Serukka aikoi sanoa.\nJa katsomaan, oliko hyvillään. Eikä tiedä, että kun ei jäänyt, niin\nmitenkä vielä sen ikäväkseen otti ja rupesi semmoista tylyyttä taas\nvesittelemään, raukka.\n\nTopi kopisti piippunsa tavallista kipakammin kenkänsä kärkeen ja nousi.\nTarttuen ohjaksiin ja auran kurkeen hän ärjäisi Perholle:\n\n»Soh! Mitä se siinä lorvailee! Nukkuuko se vai —? Ala astella vaolle!»\n\nPerho painautui valjaitaan vasten, ja aura läksi liikkeelle. Topi\nkieppui kurjessa kuin pomppaileva pallo, ja kyntölintu piipersi pitkin\nverestä vakoa ja poimi toukkia. Niin aukeni suohon viilua viisi,\nsuoraa, syvää ja hyvää. Mutta kuudennella alkoi taas tulla jälki\nhuonompaa, liian kamarasta kynnettyä ja mutkikasta.\n\nSitä ei kuitenkaan Topi huomannut eikä sitäkään, että Perho pysähtyi\nseitsemännellä vaolla saran päässä ja alkoi hamuilla sivultaan\nsaraheiniä.\n\nTopi puristi auran kurjesta suonikkain sormin ja oli yhäkin\nkyntävinään, mutta olikin vajonnut ankaraan ajatteluun.\n\nKun olisi ollut jokin syy, jonka nojalla palaisi pihaan katsomaan,\nottiko Serukka äskeisen tylyyden ihan todeksi, vaikkei se toki mitä\ntotta ollut, muuta vain joutavanpäiväistä äkillistä mielenjohdetta,\njoka häipyy vallan samassa. Silloin kuulisi senkin, mitä se siitä\npenkistä pitäisi, oliko sattunut mieleiseksi muokattu ja kyllin kuohkea\nvai eikö.\n\nKohtapuoleen se kai kutsuu, aitan perälle seisomaan asettuen,\nhuhuilemalla ja huivillaan huiskuttamalla tapansa mukaan pihaan ja\npirttiin aamiaiselle — jos kutsuukaan, kun on tämmöisiä sattunut?\nPahoittuuhan se naisen herkkä mieli pienemmästäkin kuin äskeisestä\näykkäpäisyydestä. Joko lie palannut lypsyltään pihaan? Ei, ei näy vielä\npirtin ja aitan väliä astelevan ja aamiaista kantelevan.\n\nEi huiska vielä helma eikä heloita huivi — jos huiskaa koko päivänä\nollenkaan?\n\nKun ei liene jäänyt metsään yksikseen istumaan ja syytöntä suruaan\nsulattelemaan?\n\nKun olisi jokin syy, niin palaisi pirttiin paikalla. Mutta syyttä ei\naikainen mies ilkeä kesken rupeaman sinne ilmestyä.\n\nTopi havahti taas ja alkoi kyntää kaarratella. Mutta joka kerta, kun\nhän nosti liian syvälle suohon uponneen aatransa ylös, sujahti suo kuin\nkiusalla: syy—yh!\n\nEi tullut sinä päivänä kyntämisestä kunnon jälkeä. Vaot vetäytyivät yhä\nvääremmiksi ja epätasaisemmiksi, aura ei juossut samalla syvyydellä,\nPerho viskautui tuon tuostakin vauhkoutuen syrjään — paarmatko\nlienevät peloitelleet — ja koko sarka oli kuin haukkiloitu. Parasta\noli lopettaa täksi kerraksi koko kyntäminen, viedä Perho laitumelle\ntoisten elukoiden luo ja palata sitten vaikka pahimpia perkkiön\npinnanalusjuurikoita kuokalla kääntelemään.\n\nTopi riisui Perhonsa ja läksi taluttamaan sitä laitumelle. Mutta kun\nhän vetäisi vitsaksista veräjäpuun, suhahti se syy—yh, ja kun hän\ntyönsi sen takaisin, sanoi se taas vitsaksia vasten saman syhäyksensä.\nJa kun hän liukasti polun savilietteessä, kuului kengänkin alta sama\nsyy—yh—syyyh suhahdus.\n\nKun olisi syy, mutta — syyttä ei miehinen mies ennen aikaansa työstään\npirtilleen palaa!\n\nTopi oli tullut jo puoli matkaa perkkiöltä pihaveräjälle päin, kun hän\näkkiä säpsähti ja seisahti ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan tielle.\nPerhokin pysähtyi ja luimisti korviaan.\n\nKeskellä tietä istua kyyrötti harmaa elukka, joka oli kuin kesäinen\norava, mutta ei ollut orava, ja jänikseksi se oli liian pieni ja\nmykräksi liian iso — ja katsoa muljotti pyöreillä vihreillä silmillään\nTopia ja Perhoa. Sitten se aukaisi avaran suunsa ja päästi pitkän ja\nsurkean:\n\n»Kurrrnauuu!»\n\nSilloin Topi käsitti, mikä se oli. Hän naurahti säikähdykselleen ja\ntaputti Perhoa rauhoittavasti turpaan. Sitten hän päästeli Perholta\npäitset, otti kellosta heinätukun ja hotaisten hevosta päitsillä\ntakalmuksille kehoitti:\n\n»Soh, ala astella luhnia siitä laiduntovereittesi luo!»\n\nJa Perho läksi kelloaan kilkattaen astella jumppaisemaan metsään ja\nhirnahti kuuluvasti kerran pari. Läheisyydessä kalahti Kullankukan\nkello, ammahti Hellantetta, määki lammas ja vinkaisi possu.\n\nMutta Topi kuukistui kyyrylleen ja alkoi raaputella kädellään maata.\nMaanitellen mahdollisen lempeällä äänellä hän leperteli:\n\n»Kisskiss, kissinpoika, kasi, kasi, Kattipoika —»\n\nJa kun Katti kyyristyi ja hiipi matalana Topin kättä kohti ja sitten\nloikkasi sitä käpäliinsä tavoittamaan, nosti Topi äkkiä Katin syliinsä,\nsilitteli sen silkinpehmoista selkää ja puheli:\n\n»Kiss, kiss, kissimirri, ikävä isäntääsikö tuli ja hakemaanko\nhankkiusit, he, he? Ja olit eksyä metsään, marringainen? Noo, kyllä\nminä — kyllä minä Katin toki kotiin kyyditsen, ihan pirtin permannolle\nkuletan, kissanpojan —»\n\nHän läksi kiireesti kohti kotiaan, eksynyttä kissanpentua pihamaan\npiiriin palauttamaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTopi oli ollut oikeassa. Mutta vain puolittain. Hänen pikainen Perhon\npäitsemisensä ja kiireinen lähtönsä lepikosta oli oudostuttanut\nlehmiään parhaillaan lypsää lirittelevää Serukkaa. Mutta suuttunut tai\nsurulliseksi tullut ei Serukka ollut.\n\nHerutellessaan Hellantettaa oli Serukka muistanut, mitä Eveliina\noli ennen lähtöään lieden luona kahvia keiteltäessä vielä kertonut.\nSen, että kirkonkylässä kuului olevan tekeillä ja tulossa jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa. Vaaleiksi se oli Eveliina muistellut\nniitä mainittavan ja sitten jutellut juurtajaksain, mitä oli itse\nniistä kuullut Epron, miehensä, kertovan. Että näet oli heinäkuussa\ntulossa semmoiset uudenlaiset viivan vetäjäiset, joissa oli tältäkin\nkulmakunnalta valittava joillekin valta- ja herrainpäiville jotkin\nedustajat. Ja että se viivoitteleminen tapahtui siten, että punaisella\nkynällä oli piirrettävä viiva johonkin paperilistaan. Kynäilijänä sai\nolla niin miehensä kuin naisensakin, kunhan oli vain ripillä käypä ja\npuhdasmaineinen, olipa sitten oloissaan rikas tai köyhä, itsellinen\ntai mökkiläinen, herra tai talonpoika, jos vain oli veronsa ja muut\nulostekonsa maksanut. Kuului siihen liittyvän monia muitakin menoja\nja mutkia, joita ei Eveliina osannut vielä varmemmin selittää. Mutta\nniin oli rovastikin siitä viivan vedosta vihjaillut, että siitä saattoi\nriippua hyvinkin paljon ja että kaikkien täysi-ikäisten pitäisi\nosaltaan olla tässäkin pitäjässä niissä toimituksissa mukana.\n\nEveliina oli sanonut, että Eprohan se ne touhut tarkemmin tunsi\nja tiesi ja kyllä ne toisillekin kernaasti selittäisi, jos siltä\nkysyisi. Ja niin olivat Eveliina ja Serukka päättäneet käydä\nvetäisemässä sen viivan, kun kerran rovastikin oli sen niin tärkeäksi\ntuuminut ja tuominnut. Olipa Serukka sanonut tuovansa Topinkin niin\nviivoittelemisiin, oli miten oli ja pani vastaan ja vänkään, minkä\npanikin.\n\nSiitä viivan vedosta olisi Serukka Hellantettaansa lypsäessään ja Topin\nnähtyään tahtonut siellä lepikossa tarinoida ja jo huudahtanutkin,\nettä: »Kuulehan, Topi, kun se Eveliina kertoi...» mutta silloin Topi\noli jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt perkkiölleen niin pikaisesti,\nettä housuntakalmukset vain vinkkeliä veppasivat.\n\nMikä sitä nyt liekin niin sinne perkkiölleen polttanut? Olisiko ehkä\nmielestään nukahtanut liian pitkään ja arvellut päivän lyhyeksi käyvän\nja sen vuoksi erikoisemmin ehättänyt? Tai — ja Serukkaa pakkasi\naivan ääneensä naurattamaan — jos se olisi häpeillyt sitä yöllistä\npuuhanpitoaan siellä palturimaallaan? Vaikka mitäpä häpeilemistä siinä\noli, oikeassa asiassa ja myöten antamisessa? Mutta semmoinen se on\naina ja taitavat olla muutkin miehet. Että jos naistensa tahdosta ja\nmieliksi jotakin tekevät, niin sitten jo samassa sitä kainostelevat ja\nhäpeilevät eivätkä salli siitä enää puhuttavankaan, hi, hi!\n\nNiinhän se oli Topi tehnyt silloinkin, kun Serukka oli keväällä\npyytänyt, kun itsellään oli kiire laskemaan lehmiä laitumelle,\npyöräyttämään jonkin puolaimen parhaillaan kuteilla olevaan kankaaseen.\nOli vain muka äkäisenä murahtanut, että hän ei naisten näpräyksiin\nrupeisi, mutta sitten Serukan poissa ollessa kuitenkin puolannut pikku\nvakallisen, vaikkei niillä paljon virkaa ollut. Ja sitten kun kuuli\nSerukan tupaan tulevan, niin tuvasta tuiskuna pihalle pyrähti ja oli\nsaavinaan jotakin hyvinkin muka tärkeää tehtävää, aatran korjausta tai\nmuuta, eikä sitten kärsinyt enää koko puolainten teosta hiiskahtaakaan.\n\nSe sama kainoutensa ja suotta häpeilemisensä sen oli nytkin sieltä\nlepikosta niin kiireesti perkkiölleen pakottanut.\n\nParasta kun ei olisi sille aamiaiselle tultua mistään mitään\ntietävinäänkään eikä sanoisi koko penkistä pienintä pykähdystäkään,\nellei se itse siitä asiaa aloittaisi. Puhuisi vain vallan muista\nasioista, vaaleista ja viivoittelemisista. Ja koettaisi saada senkin\ninnostumaan ja lähtemään — hyvällä taikka pahalla.\n\nSerukkaa kutkutti niin niistä vaaleista Topille kertominen, ettei ollut\ntulla lehmien lypsämisestäkään enää täyttä totta. Ja kun lypsetyksi\nsai, niin jo puolijuoksussa kiuluineen pihaan piukasi ja alkoi laittaa\ntouhuta aamiaista. Eikähän siinä suuria laittelemisia ollutkaan.\nEilisen kalakeiton vain pöydälle pisti, juoksi aitasta leipää, voita ja\npiimää ja tekaisi lieteen tulen ja pani pannun kiehumaan.\n\nSitten ei puuttunut muuta kuin lähtisi totutun tavan mukaan aitan luo\nja kiipeisi kivelle ja alkaisi huiskuttaa huivillaan ja huhuilla:\n»Topiii, hohoi, syömään jo!» niin sieltä se sitten pian jo tulla\njumppaisisikin.\n\nSerukka hamuili jo pirtin naulasta huiviaan, kun pihamaalta\nkantautuivatkin Topin tanakat askeleet. Ovi aukeni ja esiin pisti ensin\npiippu, sitten päivettynyt naama ja lopuksi koko mies.\n\nTopi seisahtui ovelle ja katsoa luimautti arasti kulmiensa alta\nSerukkaan. Huomatessaan tämän hymyilevän sai Topikin kasvoilleen naurun\nvääristyksen ja silmiinsä kujeellisen katseen. Ne karehtivat kuitenkin\nvain kuin välähdykseltä, ja taas jöröytyen hän astui keskilattialle ja\nlaski Katin sylistään permannolle. Viitattuaan maitokupilleen mennä\npiipertelevään pentuun hän jurautti:\n\n»Kattia tuomaan —! Miten lienee metsään — eksymään —.»\n\nSerukka lyödä läiskäytti kätensä kummastuksesta vastakkain:\n\n»Metsään, tuommoinen tettara! Johan minä sitä lypsyltä tultuani täältä\ntähyilinkin, kun en keksinyt kuin Matin lattialla mammassa. Arvelin\nsitten, että jos lie avoimesta ovesta pihalle piipertänyt leikkimään,\nenkä ollut koko elävästä millänikään. Ja tämäkös karkaakin korpeen.\nLiekö ollut jo etäälläkin? On kai se ollut, eikö liene jo Tetrisuolla\nasti tepsutellut? Olipa onni, että älysit, ettei eksynyt aivan takaisin\ntulemattomiin tai joutunut ketun tai haukan paistiksi, poloinen.»\n\nSerukka kumartui ja kaappasi maitoaan likittävän Katin syliinsä. Hän\nalkoi sitä silitellä ja hyssytellä ja puhua leperteli:\n\n»No, voi sinua, viipukkata! Lähdepäs vaapertamaan väkäisestä kodistasi\nkorpeen, jonka etäisiä ääriä kuka tarkoin tietäneekään. Hyvä, että\nvielä kotiisi, kumppanisi luo, kannettiin, raukka — kissinpentu —\nlankakerä — vuupertaja...»\n\nSilitellessään Kattia tuntui Serukasta vallan kuin hän olisi\nsamalla hyväillyt Topiakin ja haastellut hänellekin. Olikin se tuo\nTopukka — niin eläinrakaskin. Kesken mielityötään läksi jalansyten\nkissanpoikaakin kotiin kuljettamaan.\n\nTopi oli katsellut hetken Serukkaa ja Kattia. Sitten hän painautui\nikkunanaluspenkille istumaan ja alkoi polttaa luputtaa.\n\nHänenkin mielensä oli muikean mukava. Ei ollut Serukka suutuksissaan\neikä suruissaankaan, vaan vallan kuin ennenkin. Ja jos oli ehkä\nollutkin, niin tuota kissaa sääliessään ja silitellessään oli sen\nunohtanut.\n\nEi kaivannut enää kiitosta Topi eikä kantanut kaunaa siitä, että\nSerukka oli ehättänyt penkkiään kylvämään ja kastelemaan häntä\ntoverikseen odottamatta. Mitäs niistä semmoisista joutavista\nmielenjohteista, hä, hä —!\n\nRauha ja rattoisuus, ystävyys ja ymmärtämys olivat taas kietoneet\nhyvään ja hellään helmaansa Muhosenmäen matalan majan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerukan kieltä kutkutteli aamiaista syötäessä siitä vaalista ja\nviivoittamisesta Topille virkkaminen niin, että vallan vaivaksi kävi.\nHän oli jo tuon tuostakin avaamaisillaan suunsa ja sanomaisillaan,\njotta kuulehan, Topi, kun se Eveliina jutteli, että... — mutta\nsanomatta se aina vain jäi. Topi söi kalakeittoa niin ahkerasti ja\nahmien, ettei Serukka hennonut häntä häiritä. Mutta kunhan se tuon\npalasensa puree ja alkaa ammentaa pahimman nälkänsä tyydytettyään\nlusikallaan lientä verkempään, niin —! Mutta sanomatta se silloinkin\njäi. Topi kahmaisi näet vielä kannikan ja leikkasi siitä uuden\npalasen ja alkoi taas purra jurrata ja aina väliin lapioida lientä\nniin ateriaansa antautuneena, että Serukka heitti koko haastelunsa\nsiksi, kunnes Topi alkaisi tapansa mukaan hitaasti ja hartaasti juoda\npalanpainokseen piimää. Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi laski\nnäet lopuksikin nuollun lusikkansa pöydälle ja tarttui tuoppiin,\nmutta upotti päänsä sen piiloon niin syvälle, että Serukasta tuntui,\njotta ei se sinne tuoppiinsa mitä tajua, jos puhuisikin — ja jätti\njuttelun siksi, kunnes Topi oli siirtynyt penkille ja alkoi puuhailla\npiippuineen.\n\nLähes tuntikauden syötyään ja Serukan jo aikoja sitten lopetettua,\nTopi pyyhkäisi viimein kokkelin muhelot huuliltaan ja leualtaan,\nnousi ja iski puukkonsa ikkunanpieleen, löi kämmenellään vielä päähän\nlujikkeeksi, röyhtäisi kuuluvasti, kömpi pöydän luota penkilleen ja\nalkoi huolellisesti ja hartaasti ladata koppaansa.\n\nSerukka siivosi pöydän ja kantoi aamiaisen tähteet tuvan hyllylle, otti\nsitten permannolle nukkua tuuskahtaneen Katin syliinsä ja istuutui\nkarsinan puolelle. Sieltä hän silmäsi, joko Topi oli rauhoittunut.\n\nJo oli. Piippunsa oli täyttänyt ja parhaillaan sytytti ja sammutti\nsitten tikun sormissaan hieraisemalla ja heitti varovasti lattialle. Ja\nnyt jo istui ja eteensä tuijotellen törötteli.\n\nKun pehmoinen palturin sauhu alkoi leijailla nousten ja laskien\nhaaleana harsona pirtissä ja kun Topi oli saanut ensi haluansa\nriittävät ja muheat henkisauhut, alkoi Serukka kehräävää Kattia\nsilitellen puhella:\n\n»Vai metsään se tämä tettara! — Olisikohan karannut jo silloin, kun\nminä kyyditsin lypsylle mennessäni Eveliinaa tuonne veräjälle ja siellä\nvielä jonkin aikaa juttelin? Sillä olikin Eveliinalla vielä minkä\nmitäkin mainitsematta jäänyttä kerrottavana. Niistä vaaleistakin ja\nviivoittelemisista —»\n\nSerukka pysähtyi ja katsahti Topiin, minkä vaikutuksen vaaleista\nmainitseminen häneen tekisi. Mutta mitäpä asiasta aivan tietämätön Topi\n— istua törötti vain ja oli kuin ei olisi toisen sanoja kuullutkaan.\nSerukka jatkoikin kuuluvammin ja painavammin:\n\n»Ne kun kuuluvat olevan muka heinäkuussa kirkonkylässä semmoiset\nuudet viivoittajaiset, vaalit ja äänestämiset, joihin pitäisi mennä\npännäilemään jokaisen kylästänsä ja kohdastansa. Lienetkö jo kuullut\nkerrottavan, että mitkä ja minkälaiset ovat?»\n\nMistäpä Topi, kuukauteen kolmeen kotoaan hievahtamaton mies, olisi mitä\nkuullut. Mutta nyt kun kuuli, niin näytti niinkuin olisi törötyksestään\nvironnut, koskapahan kohautti katseensa permantopalkeista Serukkaan ja\nlakkasi hetkeksi luputtamasta.\n\nSilloin vasta Serukka sai laukaista kielensä jänteet ja tuoda tietonsa\njulki. Hän jutteli juurtajaksain kaikki, mitä Eveliina oli hänelle\nhaastellut, ja taisipa pistää väliin vähän omiaankin. Huomaamattaan hän\ninnostui innostumistaan ja lopetti vallan hengästyneenä:\n\n»Nihiin, että kyhyllä kai sihinne pitäisi meidän Muhosenmäeltäkin\nmennä, kun kerran on rovastikin sen viivoittelemisen niin tärkeäksi\ntuuminut ja tuhuominnut. Vai mitä sinä arvelet asiasta, Topi?»\n\nTopi tupakoi tuokion vastaamatta. Sitten hän sanoa jurautti toisesta\nsuupielestään yksikantaan:\n\n»Enpä minä — heistä — vielä — viivoittamisista —»\n\nEikä siitä puhuttu enää sen enempää. Topi läksi piippunsa pohjilleen\npolteltuaan ja kahvin juotuaan taas tallustaa jurppailemaan työhönsä\nperkkiölleen, ja Serukka siirtyi tuvasta askareilleen aittaan ja\nsaunaan.\n\nPahoillaan ei Serukka Topin jolseasta vastauksesta kuitenkaan ollut,\npikemminkin hyvillään. Olipahan tullut Topille puhutuksi puuhasta.\nJa kun oli tullut, oli se samalla johonkin tulokseen hiljalleen\nhautumassakin. Lähteneekö sitten vai eikö lähtene? Se riippuu siitä,\nmiksi se sen ajatuksissaan aprikoi. Mutta jos se ei aikoisi lopuksikaan\nlähteä, niin tottapa hänet nyt sitten asian aikana jollakin keinolla\nliikkeelle saisi. Olihan tässä vielä keinojen valintaan aikaa. Sillä\nSerukan mielestä sinne viivoitteluun oli heidänkin mentävä, kun kerran\nmuutkin menisivät.\n\nKun he, Topi ja Serukka, istuivat päivän illaksi painuttua ja kylpivät\npimenevässä saunassaan, keskeytti Topi äkkiä vastanläiskeensä, kääntyi\nSerukkaan päin ja töräytti hänen suureksi ihmeekseen ja samalla\nsalaiseksi ilokseen:\n\n»Siitä minä — viivoittelemisesta — jotta pyhänä Eskelilään — Eprolta —»\n\nSerukkaa hykäytti. Niinpähän oli käynyt, kuten hän oli aamulla\najatellutkin: se oli saanut sen hampaansa kolon kaivajaksi ja\nkäännellyt ja väännellyt sitä kaiken päivää ja päättänyt ottaa asiasta\nselon.\n\nSerukka oli saavutuksestaan niin mielissään, että tarjoutui\ntavallisuudesta poiketen pesemään Topin selän. Mutta Topi murahti,\nkuten oli kerran ennenkin, heidän avioliittonsa alkuaikoina, Serukan\nsamanlaiseen tarjoukseen murahtanut:\n\n»— itsekin — omani —»\n\nMutta sitten, kun Serukka oli jo lauteilta laskeutumaisillaan, hän\nkäänsi kolmekortteliset hartiansa ja sanoi:\n\n»— taikka — jos pesaisisit hänet — hankalan —»\n\nJa Serukka pesi, niin hankasi ja hieroi perinpohjin ja puhtaaksi, että\neikö lie aivan nahkakin mukaan lähtenyt, ja sitten huuhtoi ja holvasi\nkolmella vedellä ja löi lopuksi pehmeällä ja pullealla kämmenellään\nkujeillen lapoihin ja lausahti:\n\n»No, nyt kelpaat puhtauden puolesta vaikka vihille —!»\n\nTopi ähkäisi ilmi mielensä mukavuuden ja olotilansa äärettömän onnen.\n\n\n\n\nIX\n\n\nTopi ja Serukka olivat seuraavana sunnuntaina jo aamun valjetessa\njalkeilla.\n\nTopi laskeutui pyhäpuvussaan ja sileäksi ajeltuna jämerin askelin\nsaunapolkua rantaan. Läähättävä Serukka lyllersi miltei puolijuoksussa\nkahisevassa vihtoriinihameessaan hänen kintereillään ja riiputti\nviilekkeistä raskasta konttia.\n\nValkamassa Topi keikotti onkiveneen perälleen ja laski häränsilminä\njuosta lorahtelevan veden tapinreiästä ja pyöräytti sitten\nrantaheinistä tukon, kiersi reikään, takoi melan varren päällä\ntiiviiksi ja sysäsi vasemmuksellaan veneen vesille. Serukka sovitti\nsillä välin kontin veneen keulaan, solautti huivinsa hiuksilta\nkaulalleen, riisui kenkänsä ja sukkansa ja pisti ne kontin vierelle.\n\nKun Topi oli noussut veneeseen ja istuutunut perään, kipusi Serukkakin\nkeulatuhdolle ja tuhdolta pohjalaudalle. Siinä seisoen hän kohotti\npäällyshameensa laskokselle uumien kohdalle ja istuutui puna- ja\nvalkorantuisine alushameineen soutamaan.\n\nTopi puulasi veneen rannasta ja alkoi meloskella tiheän, laitoihin\nkahiskelevan kaislikon lävitse syvemmälle ja selvemmälle vedelle.\n\nKun vene oli jo ruohikon laidassa, nosti Serukka katseensa kotimökkiään\nkohti. Hänen kohollaan olevat aironsa painautuivat jo veteen, mutta\npysähtyivätkin siihen.\n\n»Katsopas Topi, tuonne saunapolulle, keitä siellä tulla tuupertaa, hi,\nhi!»\n\nTopi käänsi melan liikkeellä veneen keulan kohti rantaa ja tarkasteli\npolulle. Piippuaan suustaan ottamatta hän murahti:\n\n»Katti —!»\n\n»Niin, ja Matti. Johan minä arvelin, että panitkohan sinä sen navetan\noven kiinni, kun ne sinne suljit. Taisi jäädäkin raolleen?»\n\nTopi aukaisi toista suupieltään ja vastasi verkalleen:\n\n»— luukusta — pakkautuneet — penikat —»\n\n»No, aukiko sinä sitten luukun jätit? Oven suljit ja luukun levälleen\nheitit? No, on sinuakin, hi, hi! Jaksavathan ne jo tuon kokoiset\nmatalan luukun aukolle hypätä. Ja nyt jäävät, raukat, pihalle tai\nmenevät ikävissään metsään taikka minnekäpähän marrivatkin — eksymään,\nkuten Kattikin kerran.»\n\nTopi ei muuttanut värettäkään. Kotvaa aikaa vain johonkin\nrantamättääseen kiinteästi katseli ja alkoi sitten äkkiä meloa lupsia\ntakaisin valkamaan. Siellä hän pyöräytti veneen perän äyrästä vasten\nja nosti sinne kilpaa juosta kuppelehtivat kissanpojat, ensin Katin ja\nsitten Matin, veneeseen.\n\n»Veneeseenkö sinä —?» ehätti Serukka.\n\nTopi tyrkkäsi veneen rannasta, meloskeli ruohikon laitaan, koputti\npiippunsa melan varteen tyhjäksi, pisti piipun taskuunsa ja sanoi:\n\n»... kotonaan käväisemään — kissat —»\n\nSitten he läksivät kissoineen soutelemaan kohti Eskelilää.\n\nAamu oli ihana.\n\nKaislalahti, joka laajeni kauempana kookkaaksi, saaririkkaaksi seläksi,\nlojuili, kuten oli lojuillut jo kymmeninä muinakin sen kesän aikaisina\naamuina, kimaltelevan kirkkaana ja rasvatyynenä. Saaret näyttivät\nkuin uivan sen sylissä, ja tuonpuolinen ranta niemineen ja salmineen\noli kuin kohonnut vedenpinnasta tuuman, pari ilmaan riippumaan. Sillä\nrannalla, jota Topi ja Serukka seurailivat, kuvastelivat milloin\nkorkeat, tummat kuusikkokunnaikot, milloin kauniit koivikkonotkelmat\ntai laajat lepikkolaaksonteet veden kalvoon. Niin että pian taas\npeilisileäksi palautuvaan pintaan viriviivansa uurtava vene kulki\nväliin kuin synkän salon sydämessä, kuusien oksien ja latvojen komeiden\nkaarien alla, väliin taas kuin pitkässä lehdikkäässä puistossa.\n\nIlma oli lämmin, vaikkei vielä ollutkaan kuumaksi kerinnyt, ja\naurinkokin vasta vähän varistelemassa. Kalat molskahtelivat veneen\nkahta puolta, maalta kantautui kymmenien lintujen liritys, ja kerran\nlentää lekutteli veneen ylitse pikkuinen perho.\n\nKissanpojat, jotka olivat ensin kiiviskelleet veneessä kaikkialla,\nuinahtivat lopuksi Serukan selän taa keulaan, eikä niitä enää tarvinnut\npitää silmällä eikä varjella veneen laidalta veteen tipahtamasta.\n\nTopi ja Serukka olivat kierrätelleet jo kymmenet niemet ja sivuuttaneet\nmonen monta saarta, Serukka soutaa nyökkäisten ja tuon tuostakin\nsilmille valahtelevia suortuviaan syrjään hipaisten, Topi meloa\nluppaisten ja välillä piippuunsa pannen.\n\nPaljon he eivät olleet matkallaan puhelleet, silloin tällöin vain\nsanan vaihtaneet. Serukalla, lihavalla ihmisellä, oli kyllin työtä\nsoutaessaankin, eikäpähän Topista, jurottajasta, ollut itsestään\njutun alkajaksi taikka juuri jatkajaksikaan. Jos näet milloin Serukka\nalkoikin, niin Topi katkaisi puhelun miltei heti kuin keritsimillä.\n\nYritti Serukka kerran matkaa lyhentääkseen laulaakin, mutta heitti\nheti, kun pakkasi hengästyttämään, eikäpä oikein yksin kehdannutkaan.\n\nKuuden kilometrin vesitaival katkesi kuitenkin lopuksi, ja he laskivat\npitkän Petäysniemen suvenpuoliselle rannalle Eskelilän vene- ja\npyykkivalkamaan.\n\nOuto ei olisi osannut arvatakaan, että siellä oli ihmisasuntoa.\nKoko Petäysniemi oli näet selälle päin vielä vallan kuin kirveen\nnykäisemätöntä neitseellistä saloa. Venevalkamakin oli piilossa paksun\nja korkean kaislikon takana. Vasta sinne tultuaan huomasi, että olihan\ntäällä tainnut ihminenkin liikuskella. Rantapajukosta pilkisteli\nnäet harmaan veneen perä ja sen luona yksinäinen pyykkiä kartutessa\nkäytetty penkki. Niiden luota läksi luikertelemaan kohti korkeampia\nmaita jonkinlainen milloin peittyvä, milloin taas näkyvämpänä esiin\npistäytyvä, harvoin käytetty, heinikkoon ja marjanvarsien sekä ylempänä\nkirpeätuoksuiseen kanervikkoon lahmautunut uoma.\n\nHarvoin käytetty kylläkin, sillä vain jonkun kerran koko kesässä\nEskelilän asukkaat läksivät puolen kilometrin takaisesta mökistä\nvalkamaansa ja silloinkin vain vaimoiset eläjät pyykille tai pikku\npojat venerottelolla ongelle.\n\nVedettyään veneensä maalle läksivät Topi ja Serukka astuskelemaan\npihaan. Topi pujotteli hartioilleen kontin viilekkeet ja Serukka\nkäsivarrelleen riippumaan sukkansa ja kenkänsä. Katin ja Matin hän\npisti hameensa helmasta kietaisemaansa pussiin. Topi kulki edellä ja\nSerukka kuusi askelta jäljessä.\n\nKun oli tultu Eskelilän pihapellon aidan ääreen, pysähtyi Topi ja\nkatsahti kuin odottaen Serukkaan. Serukka älysi, mitä toinen tarkoitti,\nja laskien kissanpojat maahan sanoi:\n\n»Heitä vain kontti minulle. Vilistäkööt pennut jäljessä.»\n\nSillä välin kun Topi päästeli konttia hurteillaan, kenki Serukka\nsukkelasti ja silitteli sekä hameensa että hiuksensa, sitaisi huivin\npäähänsä, otti kontin ja kehoitti:\n\n»No, alahan kävellä kartanolle.»\n\nPiha-aidan veräjältä avautui aivan heti tulijain eteen Eskelilän\nasumus: samanlainen, joskin hieman kookkaampi korpimökki kuin\nMuhosenmäki.\n\nVeräjäpolun puolisesta tuvan ikkunasta pilkisteli tulijoita puoli\ntusinaa pellavapäitä, ja mökin nurkalta harppasi haukkua luskuttava\nkäheä-ääninen Kyttä. Tunnettuaan tulijat se alkoi huiskutella häntäänsä\nja tuli kiertäen, kaartaen ja väliin maahan kierittelemään heittäytyen\nlähemmäksi.\n\nTuvan ovi avautui ulvahtaen, ja Eskelisen Eveliina ehätti vieraita\nvastaan.\n\n»Kas, Serukka ja Topihan täällä tulla väännätteleekin! Eivät olleet\nlapset lasista tunteakaan. Päivää, päivää kummallekin.»\n\n»M-ehän tä-äältä», naurahti lihavuuttaan läähättävä Serukka.\n»Pä-häivää...! No, nuo vunukathan nyt ihan jalkoihin sotkeutuvat.\nTaitavat pelätä Kyttää. Soh, Kyttä, olehan peloittelematta! Oman talosi\ntekeleitä ne ovat eivätkä sen oudompia.»\n\nEveliina kätteli kumpaakin, nosti sitten Katin ja Matin syliinsä ja\nläksi astelemaan Serukan rinnalla tupaan. Topi tulla törötti perässä.\n\n»Olipa mukavaa, että otitte nämä marringaisetkin mukaanne, niin saavat\nleikkiä täällä omaistensa kanssa. Meillä on vielä muutkin pennut\nhävittämättä», ihasteli Eveliina.\n\n»Enhän minä niitä alun alkaen aikonut ottaa mukaan ollenkaan. Navettaan\nkäskin Topin teljetä, vaan telkesikös tämä. Oven kyllä kiinni pani,\nmutta tunkioluukun auki jätti. Jäljessä rantaan juosta ravasivat,\nja sitten kävi Topin sääliksi ja vielä ruohikon reunasta hakemaan\nperäytyi», selitti Serukka.\n\n»En minä — vaan etteivät pihasta — pitemmälle —»\n\n»Täällähän ne ovat meidän tettaramme emänsä kimpussa porstuassa\npelaamassa», sanoi Eveliina. »Pannaan yhteen, niin tottapahan siinä\nlystinsä löytävät.»\n\nHän laski Katin ja Matin porstuan permannolla kisailevien kissojen\njoukkoon, johdatti sitten vieraansa pirttiin ja kehoitti painamaan\npuuta. Topi istuu tuikin heti penkille, mutta Serukka kävi kättelemän\nkarsinaan karanneita ja sieltä kurkistelevia lapsia.\n\n»No, sinnekö ne jo kurahtivat», nauroi Eveliina. »Tulkaapas sieltä\nsanomaan vieraille päivää. Venla, tulepas sinä vanhimpana ensin, tule,\ntule! Tuttujahan ne ovat — ja sitten Ville, Veertti, Vihinä, Vulgentius\nja Viola.»\n\nKiertäen, kaartaen uskalsivat lapset lähetä. Serukka pisti heille\nkullekin kättä ja lausui jokaiselle jotakin tai silitti päätä.\n\n»Terve, terve! No, on niitä teillä näitä Herran siunaamia», sanoi hän.\n\n»Onhan niitä. Taitaa olla jo tusinan puolikas täynnä. Kas, ja sitten\npäivää Muhosenmäen isännällekin.»\n\nLapsiparvi paapersi Topin luo ja seisahtui neuvottomana hänen eteensä.\nVilleä ja Veerttiä pakkasi jo naurattamaankin, mutta vanhin ja rohkein\nVenla kaappasi äkkiä Topin kouran käteensä ja sanoi:\n\n»Terve!»\n\nEveliinaa ja Serukkaa nauratti.\n\n»Tulkaapas nyt, tenavat, tänne, niin saatte tädin tuomisia», kehoitti\nSerukka ja aukaisi konttinsa, josta alkoi jaella joka lapselle leveitä\nja litteitä, rasvaa tihkuvia muurilettuja.\n\nEveliina ryhtyi sillä välin laittamaan liedelle kahvipannua.\n\nLasten saatua osansa ja poistuttua pirtin toiselle puolelle penkille\nsaalistaan syömään ja Serukan tyhjennettyä konttinsa muut antimet\npirtin pöydälle ja istuuduttua äännähti Topi äkkiä:\n\n»Epro — että — kotona —?»\n\n»Kah, kotonahan se toki!» huudahti kesken hääräilynsä Eveliina. »En\ntässä touhakassa huomannutkaan. Kotonahan se toki, mihinkäpäs se olisi\n—? Tuolla taitaa olla aitassa uinahtamassa. Menepäs, Venla, ja herätä\nisäsi. Sano, että on tullut vieraita.»\n\nTopi nousi.\n\n»— minäkin — tästä —» yritti hän, mutta Venla pinkaisi jo pirtistä\npihalle, niin että päivettyneet pohkeet vain ovessa vilahtivat. Hän\nleväytti aitan oven selkoselälleen ja huusi:\n\n»Isääh! Äiti käski herätä. Vieraita on ja paljon lettuja. Muhosenmäen\nkissat, täti ja Topukka.»\n\nAitasta kuului äänekäs ähkäisy, harras haukotus, vuoteen vongahdus\nja lopuksi myönteinen murahdus. Sitten ilmestyi kynnykselle\npaitahihasillaan ja hatuttomin päin silmiään siristelevä ja kylkeään\nkyhnyttelevä keski-ikäinen mies, Epro Eskelinen.\n\nVenla vilisti takaisin tupaan ja oli paiskautua porstuassa päin vastaan\ntulla väännättelevää Topia.\n\nTopi asteli aitan luo ja odotti, kunnes Epro ehti laskeutua rappusille.\n\nMiehet kättelivät, istuutuivat rappukiville ja pistivät Epron\nkukkarosta piippuunsa.\n\nTuntien Topin tavat perinpohjin aloitti puheliaampi ja eloisempi Epro\njuttelun:\n\n»No, on niitä nyt ollut noita seisovia säitä. Kohta kuusi viikkoa on\npitänyt poutailmoja ja paahdetta. Eikä ole sanottavasti tuullutkaan.\nTahtoo paikoin jo kuivuus kiusata, mutta multaperäisillä ja\nkosteilla mailla kasvaa vilja, jotta kuhisee vain. Potaattiakin\ntulee melkolailla. Ja heinä on hyötyvää. Nousevilla viikoilla\nsaattaa jo niittää, kun jo alkaa apilaskin kukkia. Silloinhan se on\nheinä antavinta ja karjalle ruokaisinta. Eikä näytä olevan sateesta\nsotkijaksi. Puhdas on taivas nytkin. Ei näy ranteillakaan pilven\nriekaletta. Niin että hyvä on heinää heitellä kyljelleen. Mehunneet ne\novat Muhosenmäenkin niityt ja pellot pursuneet ruista. Eveliina kertoi\nniin kotiuduttuaan teiltä kyläilemästä. Läksi vartavasten niitä kissoja\ntuomaan. Kuuluvat hiiret syöneen siellä potaatit keväällä kuopassa.\nKissathan ne semmoiset syöjät karkoittavat. Kopistahan perät kopastasi,\nniin panet uutta. Nämä ovat kotikasvuja, hyviä paltureita. Hyviä ovat\nMuhosenmäelläkin, lauhkeita ja mukavahajuisia. Siellä onkin oivallinen\npaikka paltureille, päivärinne ja pakkaselta suojassa. Kukkariistalle\nkuuluttiin pannun yksi penkki — Serukalle. On nyt muotina kasvattaa\nhajuheiniä ja muita, igerlummia ja juurakoita. Minäkin annoin meidän\nEveliinalle tuolta tuvan seinustalta penkin. Pitäähän sitä sen verran\nnaisillekin. Kuulut saaneen kalojakin, ahvenia. Eveliina toi tännekin,\nja makeita ne olivat. Meillä saadaan harvoin tuoretta kalaa. On niin\npitkä matka rantaan. Muhosenmäellä on kalavesi aivan saunan ikkunan\nalla ja hyvät veneet. Meillä vene pääsi ravistumaan, ja vanhakin se jo\non. Et kuulu kuitenkaan vetäneen nuottaa. Oli mennyt peräin uppopuuhun\npoikki ja puhki, etkä kuulu ehtineen korjata. Korjaat talvella, kun\nei ole muita kiireitä. Kesällä on kyllin työtä perkkiössäsi, kun se\non parhaillaan käännettävänä. Siitä tulee hyvä pelto. Kauraksi kuuluu\ntulevan kokonaan. Kaura siinä kasvaakin. Mutamaa on mustaa ja mainiota\nja Tetrisuolla alaa, kun vain jaksaa muokata. Ja jaksaahan sitä, kun on\nhevonenkin apuna. Perho on vielä voimissaan, vaikka onkin vanha, kohta\nviidenkolmatta ikäinen. Mutta siirrytäänpäs nyt täältä tupaan. Tuntuvat\nlapset huutavan meitä sinne kahville. Se on paras ryypätä kuumana\nollessa, eikä se kylmänä maistukaan.»\n\nEpro nousi, ja nousi Topikin. Perättäin he astelivat pihamaata\npirtille. Puolimatkassa Topi kuitenkin pysähtyi.\n\n»Minä siitä — viivoittamisesta — vaalista —»\n\n»Ahaa, sinä olet kuullut jo sinäkin siitä. Niin, nehän ovat heinäkuun\nensimmäisenä ja kolmantena. Tottahan teki menette äänestämään?»\n\n»Enpä minä — että mitkä ne — ja mitenkä — Serukka sanoi — jotta sinä —»\n\n»Sinulleko selvittäisin? Mikäs, saatanhan minä selittää sen, mitä itse\nniistä kirkolla käydessäni kuulin kerrottavan. Mutta mennäänhän tupaan!\nKahvia juodessahan se juttu juoksee juurilleen ja joutuisammin.»\n\nJa juoksihan se juttu kahta kookasta kahvipannullista yksillä\nistuimilla tarinoiden tyhjennettäessä.\n\nEpro kuvaili laajasti ja seikkaperäisesti sekä uusien vaalien synnyt\nsyvät että vaalitilaisuuden juoksun. Hän jutteli, kuinka muka oli saatu\naikaan lait ja säädökset, joiden mukaan valtapäivät valitaan nyt koko\nkansan yhteistöin eikä enää vain valittujen harvojen varakkaampien\ntoimenpitein. Nyt sai äänestää, kunhan oli kunnia tallella ja\ntäysi-ikäinen ja veronsa ja ulostekonsa määrilleen maksanut, olipa\nsitten mies taikka nainen, ylhäinen tai alhainen, rikas taikka\nköyhä. Oli tehty oikein viralliset kirjat, joista näki nimensä,\nkuka oli puuhaan pätevä kuka ei. Määräajalla vain vaalipaikkaan\nkirkonkylän koululle meni ja siellä vaaliherroille nimensä, kylänsä\nja asuinnumeronsa sanoi, niin sai semmoisen valmiiksi painetun lipun,\njohonka oli jonkun sermin tai varjon takana salaisesti punaisella\npännällä mielimäänsä paikkaan viiva vetäistävä, ja sitten lippu\nlaitettava laskoksilleen, vietävä taas niille vaaliherroille, jotka\nlyödä läiskäyttivät lippuun semmoisen sikellin, leiman, ja sitten oli\nomin käsin lippu laskettava kolosta semmoiseen kuurnaan tai uurnaan,\nlaatikkoon. Ja sillä se sitten oli suoritettu, ääni viivoitettu ja\nvelvollisuus vetäisty.\n\nEi Topi sitä kaikkea kerinnyt Epron sukkelaan selittäessä kunnolleen\nkäsittää, niitä sermiä ja kuurnia ja sikelliä ja monia muita, mutta\npääasian käsitti kuitenkin. Hän istui ja kuunteli niin toimessaan\nja touhussaan, että unohti vähä väliä piippunsakin ja kolme kertaa\nkahvikuppinakin, niin että piti Epron aina kehoittaa täyttämään koppa\nja Eveliinan oikein kädestä nykäisten käskeä kahvi juomaan ennenkuin\nkokonaan kerkiäisi kylmetä.\n\n»— ja että — siihenkö — ne sitten — laatikkoon — lojumaan — liput —?»\n\n»Jäävätkö? Ei, veikkonen. Ne otetaan koko kahinan loputtua sieltä ja\nlaitetaan seitsemän sinetin lakkakirjeessä korkeampiin paikkoihin\nkatseltaviksi ja laskettaviksi, jotta nähdään, ketä kukin on äänestänyt\nja kenelle viivansa vetänyt. Ja jolla on enimmin niitä viivoja, se\npääsee niille valtapäiville edustajaksi.»\n\nSerukka ja Eveliina olivat miesten puhellessa keskustelleet hekin\nlehmistä, lampaista, Eveliinan lapsista, Muhosenmäen kissoista,\nkankaanpanosta, kauniista kesästä ja lämpimistä ilmoista ja mikäpähän\naina mieleen juolahti. Mutta koko ajan oli Serukka kuitenkin toisella\nkorvallaan kuunnellut Epron selityksiä, niin että hän oli niistä\nviivoittajaisista miltei yhtä selvillä kuin Topikin.\n\nSitten sattui Eveliina mainitsemaan, että hänkin oli saanut itselleen\nkukkapenkin, ja pyysi Serukkaa sitä katsomaan. He pujahtivat tuvasta,\nseisahtuivat katsomaan porstuassa kisailevia kissoja, pistäytyivät\nsitten perunapellolle, jossa Eveliinalla oli penkkinsä, käväisivät\nnavetassa ja aitassa, juttelivat jonkin aikaa sen rappusilla ja\npalasivat sitten pirttiin.\n\nEpro ja Topi istuivat vielä samoilla paikoillaan, mutta niin tiheän\ntupakansavun takana, että tuskin kumpaakaan kunnolleen ovelta erotti.\nEpron ääni kuului laulavana ja Topi tuntui tuolloin tällöin jurauttavan\njonkun sanan väliin. Epro puhui joistakin puolueasioista ja porvaleista.\n\nKun Eveliina ahdisteli heitä tuvasta jonnekin ruoan laittamisajaksi,\nläksivät Epro ja Topi aittaan. Siellä oli vilpoisempaa ja\nrauhallisempaa jutella.\n\nEpro heittäytyi vuoteelle makuulleen, ja Topi istuutui vaatearkun\nkannelle.\n\n»— minä — vain, että — onko niitä — sosiaaneja — ratteja — semmoisia —\ntäällä —»\n\n»Meidänkinkö seuduillamme? Onhan niitä, montakin on. Pirskaisetkin,\nisät ja pojat, äidit ja tytöt, täällä meidän selkämme rantamilla,\nja kirkonkylässä paljonko noita lieneekään, kymmeniä. Ja niin\nkuului rovastikin sanoneen, että jos ne semmoiset Pirskaiset,\nmaattomat ja mökittömät, toisten suojissa asuvat, pääsevät joukolla\nviivoittamaan ja sitä tietä vallitsemaan ja hallitsemaan, niin kyllä\nsilloin menisi maailma mullin mallin ja elämä edestakaisin. Maat\nja mannut riistettäisiin ja jaettaisiin ja ties mitä myllerryksiä\nvalmistettaisiinkaan.»\n\n»— epäisi — viivoittelun — Pirskaisilta —» arveli Topi.\n\n»Milläpä epäisi? Laki on semmoinen ja säädökset tämmöiset, että\npääsevät pännäilemään nekin, kun vain lie mainetta murenekaan tallella\nja verokuitit selvillä. Mutta kyllä niille pitäisi jokin keksiä,\netteivät sinne sermin taa pääsisi punailemaan.»\n\nEpro ja Topi tarinoivat vielä tuntikauden aitan siimeisessä\nhiljaisuudessa. Tai oikeammin haasteli vain Epro, ja Topi polttaa\nluputellessaan jonkin sanan sekaan urahti.\n\nKun Eveliina huuteli heitä sitten pirtin portailta syömään, nousi Epro\nvuoteesta, oikaisihe, löi kämmenellään aitan ovilautaan ja päätteli:\n\n»Niin että kyllä sinne viivoittelemiseen mentävä on, vai mitä, Topukka?»\n\nKun he olivat jo pihamaalla pirttiin astelemassa, seisahtui Topi, otti\näkkiä piipun suustaan ja sanoi:\n\n»On.»\n\n»Ja pidettävä yhtä puolta niitä pirskaislaisia vastaan», lisäsi Epro.\n\n»Joo», sanoi Topi ja kömmittyään porstuaan seisahtui silmäämään sen\npermannolla painia lyöviä kissanpoikasia.\n\n»— kuin — nuo — Katti ja Matti — vunukat —»\n\n»— noita — toisia — pentuja — vastaan —», lopetti hän puheensa\npirtinpöytään aterialle istuutuessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylläisiksi syötettyinä, juotettuina ja lopuksi vielä saunoitettuinakin\nläksivät Topi ja Serukka Eskelilästä. Epro ja Eveliina saattoivat heitä\nvalkamaan veneen luo, Eveliina kantaen Kattia ja Mattia ja Epro Serukan\nkeventynyttä konttia.\n\nHyvästellessään huomautti Serukka vielä Eveliinalle:\n\n»Niin että laita vain sitten Venla ja Ville sinne meidän mäellemme\nhakemaan niitä villoja.»\n\nKotirannan kaislikon kahahtaessa veneen laitaa vasten herkesi Topi\näkkiä meloa luppaisemasta ja sanoi Serukalle:\n\n»Sinäkin — kai — sinne — viivoittamaan — vai —?»\n\nSerukka oli jo vastaamaisillaan, että tottahan nyt toki, mutta ei\nvastannutkaan. Pälkähti näet päähän, että jos sanoa hökäisee heti\nsuostumuksensa, niin alkaa ehkä Topi vastaan jarruttaa ja saa sitten\nmieleensä ties mitä eikä lopuksi lähdekään. Sentähden hän vain vastasi\nveltosti:\n\n»Noo, enpä minä heistä — akkainen ihminen miesten puuhista.»\n\n\n\n\nX\n\n\nEskelilässä käynnin jälkeen jörötti Topi toista viikkoa niin sanaa\nvirkkamatonna ja omiin ajatuksiinsa ahtautuneena, ettei Serukka\nsaanut selvää, mitä se mahtoi mielessään hautoa. Jokin sillä vain\noli, koska se, tavallisissa oloissaan heti nukkuva mies, heittelehti\nnyt yökaudet vuoteellaan sinne tänne ja mumisi ja murahteli yhtenään\nniin, että tahtoi sellainen telmiminen kylläksi käydä. Serukka koetti\nkyllä kuunnella sen uneksimista, mutta sekös niistä sekavista ja\nkatkonaisista sanoista selvän otti.\n\nMuuten menivät heiltä päivät pääksytysten niinkuin ne maalaiselämän\nhiljaisuudessa korpimökissä menevät. Kumpikin ahersi varhaisesta\naamusta alkaen myöhäiseen iltaan omissa puuhissaan ja askareissaan,\nSerukka lehmineen, lampaineen ja sikapossuineen sekä pihatoimineen,\nTopi Perhoineen perkkiöllään. Vain saunailtoina he valvoivat vähän\npitempään pirtin pehmeässä lämpimässä Serukan suoriessa karsinan\npuolella hiuksiaan ja Topin joko hienontaessa huomiseksi huhmaressa\npalturiaan tai ikkunanaluspenkillä joutilaana ja permantopalkkeihin\ntuijotellen istua töröttäessä ja piippuaan polttaa tuputtaessa.\n\nYritteli Serukka sellaisina iltoina tuolloin tällöin virittää\nkäyntiin keskusteluakin, mutta eihän siitä yksin haastellessa mitä\nmehunut. Alkuunsa vain aina Topin jöröyden vuoksi tyrehtyi ja lyhyeen\nlopahti. Ainoat, jotka heitä arkisessa unteluudessa ja alakuloisten\niltojen yksinäisyydessä huvittivat ja toivat vaihtelua, olivat Matti\nja Katti. Ne milloin hiiviskelivät hiljaisin askelin lattialla ja\nkävivät puskemassa päillään vuoroin heitä kumpaakin, jolloin he niitä\nsilittelivät, milloin taas heittivät permannolla pehmeiden pallojen\nlailla painia, niin että kiehtoutuipa väliin Topinkin totisille\nkasvoille hetkeksi hymyn irvistys.\n\nAamulla kesäkuun viimeisenä päivänä yllätti Topi Serukan avaamalla\näkkiä pitkästä ajasta suunsa ja ilmoittamalla lähtevänsä käväisemään\nveneellä selän etelärannan mökkiasutuksissa.\n\nKun Serukka katsahti sen kuultuaan kummastellen ja kysyvästi Topiin,\njurautti tämä pitkin piippunsa vartta:\n\n»— heiniä — runsaasti — että sieltä — apua maanantaiksi —.»\n\nTosinhan Serukkaa ensin oudostutti tämä äkillinen avuntarve, kahden kun\noli kaikkina edellisinäkin ja hyvinäkin heinäkesinä karjan talvirehu\ntalteen saatu, mutta sitten hän muisti, että Topilla oli vielä kesken\nmielityönsä Tetrisuolla ja että oli viime syksynä raivattu rantamilla\nvesakoista uutta niittyäkin, niin että tottapa Topi oli miettinyt\nmielessään tällä kertaa avun tarpeelliseksi.\n\nSentähden hän ei tiedustellut Topilta sen enempää, vaan nyökkäsi vain\npäätään ja läksi lypsylle. Topikin painautui pian pirtistä rannalle ja\nnäkyi lähtevän soutaa kyökkäisemään kohti etelän ilmoja. Vene pieneni\npienenemistään, kuta kauemmaksi se soljui selälle, ja häipyi lopuksi\nsaarien sokkeloihin.\n\nSerukka seisoi kiulu kädessä veräjäpolulla ja katseli kädellään\nsilmiään varjostaen Topin selälle soutelemista. Kun vene katosi katseen\nkäsittämättömiin, läksi hän verkalleen veräjälle. Siinä astellessaan\nhän tuli silmänneeksi peltojen paksua heinää pursuaville pientarille ja\npientarista kauempana kyyhöttävälle niittypälvekkeelle.\n\nNiin, apilas teki parhaillaan kukkaa ja levitti lemuilevaa\nmesituoksuaan, kellervä angervo hajuili niin, että vallan nenää\nkutkutti, ja hiirenherne kasvaa ryöhäsi runsaana ja rehevänä.\nKarjanrehu oli hyötyisimmillään ja hempeimmillään kaadettavaksi\nja korjattavaksi, ja maanantainahan Topi oli aikonut heinänteon\naloittaakin.\n\nHuomenna oli lauantai, heinäkuun ensimmäinen, pyhänä toinen ja\nmaanantaina kolmas päivä.\n\nKolmas — jolloinka olivat ne odotetut ja paljon puhutut vaalit ja\nviivoittajaiset. Ja Topi aikoi silloin käydä ketoja kaatelemaan.\nEiköhän se sitten aikonutkaan niihin vaaleihin mennä vai oliko se ne\ntyyten unohtanut?\n\nEi se ollut niitä unohtanut, kyllä se ne muisti, kun kerran oli ne\nsaanut päähänsä. Se oli vain päättänyt olla lähtemättä. Ja sitä se\nolikin koko tämän puolitoista viikkoa mielessään miettinyt ja yölläkin\nsiitä itsekseen käräjiä käynyt ja tullut lopuksi siihen, ettei\nlähtisikään.\n\nSerukka oli harpannut huomaamattaan vinhempään vauhtiin ja paiskautunut\nkiuluineen kiukkuisena veräjän yli.\n\nHäntä harmitti, harmitti miltei niin, että ihan oli itkuun pillahtaa.\n\nKun menevät tietenkin maanantaina kirkonkylään kaikki, jotka vain\nkynnelle kykenevät, koko kyläkunta läheltä ja kaukaa ja näkevät ja\nkuulevat uudet vaalit ja itsekin viivoittelevat. Mutta Muhosenmäeltä\nei mennä! Heinää vain tehdään ja työssä leiskutaan — niinkuin niillä\nheinillä olisi päivän päälle niin hätä ja pakko.\n\nJa sitten kertoo Eveliina ensi kerran tavattaessa kuin outona\nihmeenä, minkälaista oli ollut ja keitä oli ollut ja tiedustaa, minkä\ntähden eivät he, Topi ja Serukka, olleet tulleetkaan? Voipa vielä\nitse rovastikin tiedustaa ja kun kuulee, että heinänteon vuoksi,\nniin suuttuu ja ties miten loukkautuu, kun se kuuluu ne vaalit ja\nviivoittamassa olot niin tärkeiksi maininneen.\n\nTuli vielä luvatuksi Eveliinallekin, että varmasti tullaan ja vieläpä\nyhdessä mennäänkin, eikä sitten tullakaan ja mennä.\n\nKun hän hetken kuluttua huhuili lehmiään eikä kuullut heti Kullankukan\nkelloa, suuttui hän ja oikein jalkaa polki. Ja kun hän lopuksikin\nlehmänsä löysi ja alkoi herutella Hellantettaa ja Hellantetta pelmusi\npaarmojen puremana, kiljaisi hän ensi kerran elämässään punikilleen,\nniin että metsä raikui:\n\n»Pysy pelailematta, kanttura!»\n\nMutta sitten tuli hänen mieleensä, etteihän se ollut Hellantetan\nsyytä. Minkäpä luontokappale sille, jos Topi, törökki, oli jöröttänyt\nmielessään jos mitä.\n\nHän alkoi leperrellä taas lehmilleen tavalliseen lempeään tapaansa ja\nheristeli lepänlehvällä paarmoja piikojensa luota.\n\nHänen harminsa ei kuitenkaan haihtunut, vaan jatkui vielä tupaan\ntultuaankin. Pantuaan siellä maidon pyttyihin hän istuutui hetkeksi\nsydäntään sulattelemaan. Mutta punnittuaan siinä asiaa puolin ja\ntoisin, hän tuli lopultakin samaan päätökseen, että mentävä sinne oli\nja mentäisiinkin, olipa Topi murjottanut mitä tahansa.\n\nSiinä hänelle selvisikin, miten oli meneteltävä sen menon kanssa.\nPitäisi sanoa sunnuntaina Topille, että Epro oli lähettänyt sanan,\njotta Topi käväisisi ehdottomasti Eskelilässä joistakin pappilan\npäivätöistä sopimassa, ja kun Topi lähtee, pyrkii hän soutajaksi.\nMutta kun tullaan Petäysniemen nenään, niin siellä jo ovatkin Epro ja\nEveliina odottamassa, kuten siitä oli Eveliinan kanssa sovittu. Pankoon\nsitten vielä vastaan, jos vieraiden kuullen viitsii ja ilkeää. Mutta\nedeltäpäin sille ei saa antaa aavistustakaan asiasta, ettei se saa\npäähänsä olla kotoaan päkähtämättäkään. Jos se sattuu niistä vaaleista\njotakin kysäisemään, pitää vain vastata, että enpä minä niistä, miesten\npuuhista, naiseläjä, ole ollaksenikaan, menkööt miehet, jos mielensä\ntehnee.\n\nNäistä mieltä edes vähän lauhduttavista mietteistä herätti Serukan\npihamaalta kuuluva askelten kolina. Hän nousi ja meni ovelle katsomaan,\nTopiko se jo oli vai kuka.\n\nEskelilän lapset, Venla ja Ville, ne vain olivat ja tulivat äitinsä\nlaittamina hakemaan, mistä äidin ja tädin kesken oli ollut puhetta.\n\nSerukka kutsui lapset tupaan ja antoi heille liedellä vielä lämpimänä\nlekoittavasta pannusta kahvikupposet. Lasten juodessa hän haki\naitasta kookkaan kontin, pani siihen kolme leipää, ison vakallisen\nvastakirnuttua voita, suolakalaa, palvattua lihaa, läskiä ja mitäpähän\nsai sopimaan. Venlalle hän antoi kannun piimää, johon kaatoi litran\nverran parhainta kermaa. Lasten vielä kotvan levättyä hän laittoi\nheidät kotimatkalle.\n\n»Ja sanokaa äidille ja isälle terveisiä, että kyllä me pyhänä tulemme.\nOlkoot vain valmiina niemen nenässä odottamassa ja huiskuttakoon\näitinne huivillaan, kun selällä veneen näkee.»\n\nYksin jäätyään oli hänellä hieman paha omatunto ryhdyttyään Topin selän\ntakana touhuamaan. Hän lohduttelihe kuitenkin sillä, että Topi, kunhan\nsitten jälkeenpäin kaikki kuulee, muuttaa mieltään ja hyväksyy hänen\nhankkeensa.\n\nOmantuntonsa hyvikkeeksi hän valmisti Topille parhaimman illallisen,\nminkä osasi. Pistipä vielä saunankin lämpiämään, niin perjantaipäivä\nkuin olikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopi palasi toiselta rannalta asioiltaan mitä mainioimmalla tuulella,\nalkoipa ihan itse palaa puraistessaan jutellakin:\n\n»— terveisiä — ja — tulevat — pyhäaamuna — heinämiehet.»\n\nSerukka kiitteli terveisistä ja kysyi, kuuluiko sinne mökkiasutukseen\nkummempia.\n\n»— eipä — kerrottavia — vaaleihin vain — maanantaina.»\n\nSerukan teki mieli siihen sanoa, että niinhän ne oikeat ihmiset, mutta\nmitäs me! mutta ei sanonut kuitenkaan. Pelkäsi Topin vielä siitä\njotakin epäilevän ja arvelevan. Vallan välinpitämättömästi hän vastasi\nsiihenkin, kun Topi syöntinsä lomassa piimää ryypätessään kysäisi:\n\n»— aikonut — sinne — sinä —?»\n\n»Mitäpä minä sinne pakkautumaan, naisihminen, miesten menoihin.\nMenkööt miehet, jotka ovat mennäkseen. Ja tokkopa tuolla naisia kovin\nkaivattaneekaan.»\n\nMutta eipä nähnyt Serukka, mitenkä Topin silmissä tuopin sisässä\nvälähti vallan kuin veitikka ja huulille herähti haipuvaksi hetkeksi\nhymyn irvistys.\n\nKun Serukka oli sinä ehtoona iltalypsyllään, istui Topi\nikkunanaluspenkillään kokonaisen tunnin miettien ja tupakoiden niin,\nettä tupa oli Serukan saapuessa kuin sakean sumun vallassa.\n\nSinä yönä nukkui Topi saunan ja illallisen päälle sikeästi ja\nlevollisesti, kääntymättä kertaakaan ja urahtamattakaan unissaan.\n\n»Tottapa lie uupunut soutaa luppaistessaan», arveli Serukka Topin\nviereen venähtäessään ja kahmaistessaan korvilleen peitettä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nLauantaipäivä oli tyyni, poutainen ja paahteinen, niin että siihen oli\nkaikki sulaa sitkahtaa. Luonto vallan kuin läähätti viikkokautista\nkuumuutta, ja joka paikka kahisi kuivuutta. Eläimet laahustivat\nlaidunmaillaan kieli riipuksissa ja etsivät sakeimpia lehtosiimeiköitä,\nja missä vain vesilätäkön tiellään tapasivat, niin siinä joivat\nhaljetakseen.\n\nEi ollut ihmisistäkään kuumuuden takia paljon mihinkään, sen minkä vain\nvälttämättömimpiä askareita tuvissaan tai pihoillaan tekivät.\n\nTopi tosin touhusi aamulla lähteäkseen Tetrisuolle, mutta tuli jo\nveräjältä takaisin. Niin oli lämmin, jotta jo sillä matkalla hien\notti. Sitten hän arveli, että lauantaipäiväkinhän tuo oli eikä siitä\nsuon kääntämisestä olisi lyhyenä juhla-aattona mitään tuloksellista\ntullutkaan.\n\nKun hän ei viitsinyt venyä koko päivää vallan jouten, astella\nluppasi hän valkamaan, otti saunan seinustalta pari verkkoa ja kävi\nne laskemassa lahden toiselle rannalle. Oikeastaan hän teki sen\ntarkoituksella ja pitkän pohdinnan tuloksena, vaikkei virkkanut siitä\nSerukalle mitään. Valkamaan palattuaan hän siivosi nuottaveneen siihen\nkeräytyneestä pärröstä, hiekasta, kaislankorsista, kalansuomuista ja\nlennähtäneistä lehdistä, väänsi rantakoivikosta uudet hankavitsat ja\nnosti saunan kupeelta kahdet parit airoja veneeseen.\n\nNiissä touhuissaan hän kaiken aikaa myhähteli ja mielissään murahteli.\n\nPihaan tultuaan hän tuumiskeli, mihin töihin tarttuisi. Äkkiä hän\nmuisti, että palturimaahan se voi tällaisella tulisella ilmalla kuivaa\nsiihen paikkaan ja nuutua piloille. Se vaati varmasti vettä.\n\nNiinpähän oli! Lehdet luupottivat aivan alaskäsin, ja latvakin oli jo\nmiltei rentona riippumassa. Maa oli palturien juurilla käynyt kovaksi\nkamaraksi, jopa joissakin kohdin halkeillutkin. Samanlaisena se näkyi\nolevan Serukankin penkki, johon oli jo joitakin taimen alkuja maan\npovesta työntäytynyt.\n\nHuolestuttavan havaintonsa tehtyään Topi kantoi kymmenisen sangollista\nrantavettä ja kasteli kaikki penkit, Serukankin. Sen tehtyään hän läksi\naittaan ja alkoi katsella valmiiksi heinäntekovehkeitä. Viikatteet\nhän kantoi aitan nurkansalvoksiin riippumaan ja haravat asetti seinää\nvasten seisoa sojottamaan. Siitäpähän ne sitten löysi. Kun ei ollut\nenää muuta, mihin tarttua, läksi hän läävän varjoisalle seinämälle ja\nalkoi pienennellä vanhoja aidaksia polttopuiksi.\n\nMikähän lie ollutkin — kuumuus vai pyhäaaton tietoisuus — kun ei\ntahtonut oikein mikään luistaa eikä missään rauhallisesti viihtyä.\nNiin oli vain kumman levotonta ja vallan kuin olisi jotakin odottanut,\nvaikkei tiennyt mitä.\n\nKumman rauhaton Serukkakin oli. Työ ei tahtonut sujua häneltäkään.\nYrittipä mitä tahansa, niin kovin se vaikealta ja vastenmieliseltä\ntuntui eikä tahtonut yhdessä paikassa tulla pysytyksi millään. Sai hän\nkuitenkin pirtin siistityksi ja huonekalut pyhäksi pestä hotaistuksi,\nkarjan lypsetyksi ja maidon hoidelluksi sekä pannuksi ruoan pöytään.\nMutta kun hän sitten istuutui ja ryhtyi paikkaamaan omia ja Topin\nalusvaatteita, niin kesken piti heittää. Ei näet tahtonut löytyä\nnyytistä sopivia paikkatilkkuja, sitten katosi neula, keritsimet\ntuntuivat tylsiltä eikäpä näkökään ollut oikein ottava. Pois hän pani\nompeluksensa ja alkoi katsella, mitä Topi pihamaalla puuhaili. Näkyi\npienentelevän polttopuita.\n\nSerukkakin läksi pihalle. Seisoskellessaan siellä pirtin portaiden\nedessä ja miettiessään, mihin menisi, hän muisti kukkamaansa ja läksi\nsitä katsomaan.\n\nPenkki, samoin kuin Topinkin palturipenkit, näyttivät kylläkin\nkuohkeapintaisilta ja möyheiltä, mutta kuivia ne kai olivat tällaisella\npaahdepoudalla jokaikinen.\n\nKun Serukkaa ei haluttanut muuhunkaan ryhtyä, haki hän saunasta\nyksikorvaisen kiulun ja kanteli sillä kasviksille vettä. Ensin hän\nkasteli oman penkkinsä ja sitten Topin, hyvästi ja huolellisesti.\n\nAikaisin he kumpikin palasivat sinä iltana pirttiin. Kun Serukka\nehdotteli tavanmukaista lauantaisaunan lämmittämistä, jurautti Topi\njolseasti:\n\n»— en minä — hänestä — tänä iltana — mikä liekin —»\n\nMatti ja Kattikin olivat lojuneet laiskoina ja uneliaina koko kuuman\npäivän. Nyt illan viileydyttyä ne virkistyivät ja alkoivat Topin ja\nSerukan istuessa uupuneina ja uneliaina kumpikin tahollaan ilakoida\nja kiitää kilpaa pitkin pirttiä. Kyllästyttyään siihen ne ryhtyivät\nkäpälineen ja kynsineen keplottelemaan jos joitakin paikkoja tuvassa.\nSiinä touhussaan työnsi Katti käpälänsä seinän ja uunin välikköönkin\netsien leikkikalua. Katin käpälään sattuikin jotakin kahahtavaa, ja se\nalkoi kaksin jaloin penkoa sitä sieltä esille. Se oli valkea käärö,\njonka Matti kaappasi heti Katilta kynsiinsä ja alkoi kiidättää pitkin\npermantoa ja vei vihdoin käärön Serukan eteen.\n\nKäärö tuntui Serukasta tutulta, ja hän sieppasi sen kissoilta.\nVilkaistuaan siihen ja avattuaan vikkelästi käärön, hän jäi hetkeksi\ntuijottamaan hämmästyneenä siihen. Sitten hän huudahti:\n\n»Topi, täällä on se pussi!»\n\n»— mikä —?»\n\n»No, sepähän siemenpussi, jonka minä toin tuonnottain kirkonkylästä ja\njoka piti kylvää siihen sinun palturipenkkiisi.»\n\n»— olisit — kylvänyt —»\n\n»Minäkö? Sinunhan se oli kylvettävä, tai jos ei ollut, niin me\nainakin Eveliinan kanssa arvelimme sinun kylväneen sen meidän täällä\nnukkuessamme.»\n\nTopi tuijotteli kummastuneena Serukkaan ja lausui lopuksi luputustensa\nlomassa:\n\n»En minä — sitä — milloinka — vaan minä — että — sinä —»\n\n»Mitenkäpä minä olisin mitä tehnyt, kun pussi oli poissa? Arvelimme,\nettä sinä olit sen ottanut, ja se onkin pudonnut uunin väliin. Se se\nnyt —! Kylvämättä kai se nyt pysyy ja pysyköönkin. Ja niinkuin sitä\npenkkiä on hoidettu, kitketty ja kasteltu. Eihän siinä nyt kasva\nkerrassaan mitään.»\n\n»No — rikkaruohoa — kasvaa —» arveli tyynesti Topi.\n\n»Mutta sitä minä en vain käsitä, mitenkä pussi on uunin väliin\nvalahtanut. En minä ainakaan ole sitä sinne piilottanut.»\n\nTopi tupakoi tuokion. Sitten hänen silmänsä sattuivat permannolla\npainiskeleviin kissanpentuihin.\n\n»— minäkään — ole», huomautti hän. »Mutta — Katti ja Matti — silloin —\nuunilla — kun nostin —» lisäsi hän.\n\nSerukkaa pakkasi sen kuultuaan suututtamaan, ja hän oli sanoa Topille,\nettä olet sijankin —! Mutta sitten hän muisti, että mistäpä se lienee\nTopikaan semmoista osannut arvata —. Hyväähän se oli kai tarkoittanut\nkissoja uunille kiikutellessaan. Ja sensijaan, että olisi Topia\ntoruskellut, helähti Serukka hekään nauruun, kaappasi kissat lattialta\nsyliinsä ja oli toruvinaan niitä.\n\n»Vai te, senkin vunukat, tässä tämmöistä tekemään! Annatte ensin\ntalonväkenne suotta riidellä penkeistä, sitten isäntänne muokata\nyösydännä parhaan palturipenkkinsä putipuhtaaksi ja lopuksi kummankin\nkantaa keikutella kymmenin sangoin ja saavin kaivolta vettä\nviljelemättömän maan virvokkeeksi.»\n\nTopinkin suu vetäytyi vinolleen.\n\nHeillä olisi riittänyt riemua pitemmältäkin, ellei sitä samassa\nkatkaissut portailta kuuluva kumina.\n\nTuvan ovi riipaistiin auki, ja sisään astui vanhanpuoleinen,\npitkätukkainen ja röyhypartainen hartiakas mies, Mäkäräisen Mikon mökin\nloinen, Jeremias Pirskainen. Jeremiaksen jäljessä ilmestyi ovesta\npitkänhuiskea, laiha ja luihukatseinen akka, Jeremiaksen Kunilla.\n\nPirskainen kohautti vanhaa, sateiden ja päivän ränsistyttämää\nhuopahattureuhkaansa ja sanoi:\n\n»Hyvää ehtoota ja terveisiä taloon! Tässä me nyt olemme, teidän\nheinäväkenne. Läksimmekin jo lauantai-iltana tänne soutaa\nluikuttelemaan. Onpahan siten vielä pyhä täällä lepäiltävänä, kun näet\nTopi arveli sen heinänteon aloitettavaksi maanantaina kukon laulaessa.»\n\nHän astui peremmälle ja kätteli ensin Topia ja sitten Serukkaa. Välillä\nhän viittasi vaimolleen ja kehoitti:\n\n»Käy vain sinäkin, Kunilla, sieltä peremmäksi ja ala olla kuin\nkotonasi! Onhan täällä pirtissä tilaa puhteen pitoon ja yön me nukkua\nköllötämme Muhosenmäen muhjakassa saunassa.»\n\nKunilla tuppasi nyyttinsä ovensuupenkille ja kävi tervehtimässä\ntalonväkeä.\n\n»— puuta —», äännähti tervehdysten päätyttyä Topi.\n\n»On, on puuta istua ja kyllä me tästä istuudummekin, kunhan kerkiämme»,\npauhasi Pirskainen, niin että pirtti raikui. Istuuduttuaan Topin\nviereen hän jatkoi:\n\n»Puuta ja lämmintä, leppoisessa tuvassa. Ka, käy sinäkin istumaan,\nKunilla! Vaikka tuonne karsinaan emännän puheseuraksi — eläkä seiso\nsiinä keskellä lattiaa keekoillen.»\n\nKaivettuaan housuntaskustaan lyhytvartisen, isokoppaisen ja mustaksi\npalaneen piippunsa ja likaisen kukkaronsa hän alkoi hääräillä tupakan\npanossa. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin äänessä.\n\n»Lämmintä pirtissä, jos pihallakin. Paljonko lienee ollutkaan\nlämpöraateja päiväsydännä? Ei ole tullut koskaan ostetuksi sitä\nraativehjettä, mutta paljon se on tänä päivänä näyttänyt. Ja tuota\ntyyntä ja poutaa sitä on riittänyt viikkomäärin. Ka, ota pois huivi\npäästäsi, Kunilla, ettet siinä hikeesi huku! Niin, ja heinä se on\nhyötynyt kaikkialla, kasvaa ryöhännyt, ettei tahdo enää korsi korren\nvierellä sijaansa saada.»\n\nPirskaisen puhua pulpattaessa ja väliin komentaessa tikkuna istua\ntököttävää Kunillaansa sekä Topin töröttäessä sanatonna permantoon\ntuijottaen kiehautti Serukka kahvit, jota Jeremias Pirskainen joi kuusi\nkupillista ja olisi juonut seitsemännenkin, jos olisi annettu, laittoi\nsitten illallisen pöytään ja lopuksi väkensä yölevolle, Pirskaiset,\nkuten olivat aikoneetkin, saunaan, Matin ja Katin uunille sekä Topin ja\nitsensä tuvan vuoteeseen.\n\n»Mitä varten sinä nuo Pirskaiset heinämiehiksi hankit?» kysyi hän\nriisuutuessaan. »Semmoiset mitä lienevätkin laiskottelijoita ja\nlavertelijoita. Olisihan niitä ollut kunnon ihmisiäkin.»\n\n»— otinpahan —» murahti puolinukuksissa Topi ja alkoi kuorsata, niin\nettä sirkkakin uunilla säikähti ja lakkasi laulamasta.\n\n\n\n\nXII\n\n\nPyhäaamuna nousi Topi jo aikoja ennen Serukkaa jalkeille. Hän\npukeutui puhtaisiin liinavaatteisiin, ajoi tarkoin partansa, peseytyi\nperinpohjaisesti, kampasi tukkansa ja pani ylleen parhaan pukunsa. Hän\nteki sen kaiken niin tunnontarkasti ja ähkien ja puhkien, että Serukkaa\npakkasi ääneensä naurattamaan.\n\nMutta sitten kävi Serukka vuoteessaan vielä viroitellessaan vakaviin\nmietteisiin. Nythän se, sunnuntaina, olisi sinne vakipaikallekin\nlähdettävä, kuta aiemmin, sitä parempi, ja soudettava Petäysniemen\nohitse, jossa kai Epro ja Eveliina odottaisivat. Mutta uskoisiko Topi,\nettä Epro oli muka käskenyt käymään Eskelilässä?\n\nKuin kuumilla kivillä kävellen pukeutui Serukka, hänkin pyhäisiinsä,\nja mietti koko ajan, miten alkaisi puhua asiasta Topille, ettei tämä\nmitään epäilisi. Väliin hän päätti puhua näin, väliin noin, mutta ei\nvain löytänyt mieleisiä sanoja. Aina kun oli juuri sattuvat sanat\nsaamaisillaan, tulikin mieleen, ettei se usko, jos niin sanoo, ja niin\npiti aloittaa sama seulominen alusta.\n\nHän ei ollut vielä asiasta, ei ensi sanastakaan selvillä, kun Topi\nvalmiiksi pukeutuneena pistäytyi pihalle ja tuntui ryhtyvän siellä\njuttelemaan aamukahviaan kärkkymään kiirehtineen Pirskaisen kanssa.\nSilloin tuli Serukalle jo hätä ja tuska, ettei se vain jää sinne\nsuulaan Pirskaisen tarinoille tuntikausiksi.\n\nSerukka kiehautti tavallista joutuisammin einekahvin ja ehätti\npyytämään Topia ja Pirskaista pirttiin sitä juomaan. Siihen saapui\nKunillakin kupilleen.\n\nKun ei Pirskainen akkoineen näyttänyt aikovankaan poistua pirtistä,\njuoksutti Serukka aitasta pöytään leipää, kalaa, voita ja piimää ja\npani Topin ja Pirskaiset syömään. Itse hän malttoi puraista vain\npari vaivaista palaa, kun piti koputella toisia ottamaan lisää, että\njoutuisivat syömästä.\n\n»— sinullapa — hätä —», huomautti Topi.\n\n»No, että pääsee tästä laittamaan tupaa edes vähän pyhäisemmäksi ja\nlypsyllekin. Voi olla karja kaukanakin.»\n\n»Saattaapa se tämä meidän Kunillammekin emännän avuksi ne hatarasarvet\nhakea ja heruttaa», huomautti Pirskainen. »Pistä emännän pieksut siksi\najaksi jalkaasi, etteivät omat pyhäkenkäsi metsiä marssiessasi ryvety.»\n\nKunilla ei vastannut. Hän puri vain niin, että hiki otsalla karpaloina\nhelmeili. Hän söikin hirmuisesti, kun pöydän ääreen pääsi. Sanottiin\nappavan ainakin kahden hengen veron, mutta ei tullut koskaan sen\nturpeammaksi.\n\nKun Pirskaisen joukko oli tehnyt pöydässä puhdasta jälkeä, Kunilla\nlähtenyt karjaa etsimään ja lypsämään ja Jeremias vetäytynyt aitan\nvarjoon ruokalevolle, töräytti ikkunanjaluspenkillä piippuineen\nähräilevä Topi äkkiä Serukalle:\n\n»Voit lähteä — soutajaksi — verkolle —»\n\nSerukkaa miltei hyvästä mielestä hypähytti. Siellä vesillähän sitä\nsaattoikin Topille sanoa siitä Eskelilään menosta ja jos tarvitsisi,\nolla vieraiden ihmisten näkemättä ja kuulematta vaikka vähän\nsuuttuvinaankin, jos ei se olisi uskoakseen tai taipuisi lähtemään.\n\nKiireesti korjasi Serukka pöydältä ruokien rippeet, haki huivinsa\nja oli valmis lähtemään Topin toveriksi, vieläpä hätyytteli tätä\njoutumaankin.\n\nTopi täytti kuitenkin vielä kukkaronsa pullolleen palturista ja etsiä\nkyhni itselleen täyden tulitikkulaatikon, ennenkuin suoriutui valkamaan\nväännättelemään.\n\nRantaan tultua työnsi Topi nuottaveneen vesille, käskien Serukan\nnousemaan siihen.\n\n»Mitä sinä nuottaveneestä?» kysyi kummastellen Serukka. »Eikö sinne\nolisi onkiveneelläkin päässyt?»\n\n»— märkiä — verkkoja — venelasti — ja — vuotaakin — toinen —»\n\n»Ja kahdet airotkin? Olisit heittänyt pois painamasta.»\n\nTopi astui jo veneeseen.\n\n»— enpä — minä —»\n\n»Milloinka se onkivene on vuodon saanut?» uteli vielä Serukka.\n\n»— minä — mistä — sitä —»\n\nSerukan noustua veneeseen ja asetuttua keulatuhdolle soutamaan työnteli\nTopi seisoaltaan venettä väljemmälle vedelle. Sinne saavuttua hän\nasettui istumaan, ei perätuhdolle melomaan, vaan alihangoille hänkin\nsoutamaan.\n\n»Soutamaanko sitä sinäkin rupeat?» ihmetteli Serukka. »Olisihan tästä\npäästy yksilläkin souduilla.»\n\nVedellen jo täysin hartiavoimin jurautti Topi yksikantaan:\n\n»— matkaa — pitemmältä —»\n\n»Mutta tuonnehan sinä olet vienyt verkkosi tavallisesti Korpismäen\npuolelle, toiselle rannalle, josta sanot parhaiten saatavan. Ja —\nmi-mihinkä sinä, kun ihan selville selkävesille väkisin vääntelet...?»\n\nSerukka oli näet yritellyt kääntää veneen keulaa lahden toiselle\nrannalle, mutta Topi vänkäsikin aina, milloin toisella, milloin\ntoisella airolla voimakkaammin ja vinhemmin vetäisten veneen suoraan\nselälle. Vene koukutteli ja mutkitteli jonkun matkaa, kunnes Topi\närähti äkäisesti:\n\n»— vänkäilemättä — siinä! Suoraan —!»\n\nSerukan sydäntä kouraisi Topin ärjäisy. Hän nieleskeli vähän aikaa\nmielipahaansa ja sai sitten arasti kysytyksi:\n\n»Mutta minnekä sinä ja mitä sinä oikeastaan meinaat —?»\n\nTopi kiskoi tovin päätään kääntämättä. Sitten kuului alahangoilta:\n\n»— sinä — et — muuten — luvannut — niin — minä —»\n\n»Mitä luvannut?»\n\n»— lähteäpä —»\n\n»Mihinkä lähteä?»\n\n»Ka — kirkolle — viivoittamaan —»\n\nSilloin selvisi Serukalle, että Topi tahtoi viedä hänet väkisten\nvaalipaikalle kirkonkylään. Se oli saanut päähänsä, ettei hän muuten\nlähtisi. Sentähden se oli narrannut tälle verkkomatkalle ja kun sai\nveneeseen, niin käänsikin kirkolle.\n\nSitä se olikin sitten viime aikoina niin ankarasti ajatellut ja\nmiettinyt, mitenkä tekisi, kunnes oli keksinyt tämän keinon.\n\nSerukkaa olisi jo naurattanut niin että —! Mutta ei kuitenkaan\nuskaltanut. Voi vielä Topi suuttua ja kääntyä kesken matkan. Ja vaikka\nhäntä halutti veistellä Topille, että vie sinä, minä vikisen, ole\nviepinäsi väkisten, sanoikin hän vain:\n\n»Enhän minä niin jyrkästi — ja kun olet nyt kerran veneeseesi\nviekoitellut, niin mennään häntä sitten. Kun vain tulisivat poissa\nollessa kotona kunnolleen toimeen ja työt tekisivät ja Mattia ja\nKattiakin katsoisivat —»\n\nTopi käänsi pikkuisen päätään keulaan päin ja ilmoitti:\n\n»Minä — Pirskaiselle — että — kylään me — täksi ja huomiseksi —»\n\n»No, hyvä, kun edes sanoit.»\n\nVene mennä viilsi kaksilla souduilla silotyyntä vedenpintaa keveästi\nja veden keulan edessä vilkkaasti loristessa. Topi ja Serukka,\njärvenranta-asukkaat, olivat tottuneita ja kovia soutajia molemmat, ja\nkun matkan määrä oli selvinnyt Serukallekin, veti hän airoillaan kuin\nhartaasta halusta. Topi kääntyi tuon tuostakin katsomaan keulan suuntaa\nja ohjaili airoillaan venettä.\n\nHiki helmeili jo kirkkaina pisarina kummankin otsalla. Serukka heitti\nhuivinsa ja Topi nuttunsa, ja sitten alkoi taas tarmokas ja tahdikas\nsoutu.\n\nKotiranta oli jo kaukana, ja Kaislalahti häämöitti vain epäselvänä\nmetsäjuovan reunustamana poukamana. Mutta korkea ja jylhä Korpismäki\nkohotti vielä kauan kyömyharjaansa kohti vaaleansinistä taivaankannen\nkupuraa.\n\nMonet niemet, nimettömät ja nimelliset, monet niemien kupeitse kauas\nmaan sisään luikertelevat lahdet, monet veden peiliin päilyvät\nsaaret ja saarien väliset autereiset salmet oli jo sivuutettu ja\ntuonpuolinen ranta alkoi selvetä sumuntapaisesta yksitoikkoisesta\nsuoraviivaisuudestaan mäiksi, niemiksi, saariksi ja salmiksi. Oikealla\nkädellä näkyi Petäysniemen korpikärki.\n\nSilloin Serukka heitti hetkeksi soutamisensa, kahmasi suuhunsa\nkourallaan laidan yli vettä, vilkaisi niemeen ja huomautti Topille:\n\n»Mikähän kumman valkea se tuolla Petäysniemen nenässä vilkkaa?\nNäyttää kuin olisi joku siellä jotakin niinkuin vaatetta tai muuta\nheiluttamassa.»\n\nTopikin heitti soutamisensa ja katsahti niemeen.\n\n»Lehmä!» sanoi hän ja alkoi ladata piippuaan.\n\n»Ei se mikä lehmä tuollainen kuin ilmassa liehuva ja mikä\nvilkuttavainen. Kun ei liene ihmisiä?»\n\nTopi katsoi taas niemeen.\n\n»— minä — sieltä — mitä —»\n\n»No, mutta näkyyhän tuo toki ihan selvästi. Ihminenhän siellä onkin,\nkun ei liene kaksikin ihmistä. Antavat meille merkkejä.»\n\n»— mitä — merkkejä —?»\n\n»Voivat olla ja niinkuin ne ovatkin kirkolle menijöitä nekin, vaikkei\nniillä ole venettä. Kun näkivät meidän soutavan, niin alkoivat\nvilkuttaa, että ottaa veneeseen. Voivat olla tuttujakin. Pitäisi\nihan käydä katsomassa. Eihän tuonne ole pitkä matkakaan. Ja samalla\nsaattaisi levähtääkin.»\n\nTopi mietti ja polttaa luputteli pitkän tovin. Sitten hän kopisti\npiippunsa veneen laitaan, sylkäisi kouriinsa, tarttui airoihinsa ja\nkäänsi veneen yhdellä vetäisyllä päin Petäysnientä.\n\nIhmisiähän siellä oli ja tuttuja olikin: Eskelilän Epro ja Eveliina.\n\n»Oltiin tässä aikeissa vaaliin, vaan kun meillä on niin vanha ja\nvuotava vene, niin ei uskallettu sillä lähteäkään. Silloin pälkähti\npäähäni pistäytyä tänne niemennenään katsomaan, olisiko ketä kirkolle\nsoutajaa, joka ottaisi mukaansa», selitti Eveliina. »Ja tuskin oli\ntähän tultu, kun jo näimme teidän Kaislalahdelta käsin soutelevan.\nOdotimme, kunnes kohdalle ehditte, ja minä aloin huiskuttaa\nesiliinallani. Ja huomasittepas!»\n\n»No, vähällä piti, ettei huomattu», sanoi Serukka. »Ellen minä olisi\nheittänyt hetkeksi soutuani ryypätäkseni janooni vettä, niin sivuitsepa\nolisi solahdettu. Mutta silloin minä näin täältä jotakin niinkuin\nvalkean vilkuttamista ja huomautin Topillekin. Topi arveli kuitenkin\nlehmäksi.»\n\nTopi oli Epron kanssa kokastanut veneen ja astunut maihin. Kätellessään\nEproa ja Eveliinaa hän sanoi:\n\n»— minä — kun — ei kantanut — katse —»\n\n»Mutta minä sanoin silloin, että ihmisiä ne ovat, kirkolle käkeäviä, ja\nsain Topin lähtemään katsomaan. Ja oikeassapas olin kun olinkin.»\n\nEprokin yhtyi keskusteluun.\n\n»Meille tuli tässä odotellessa jo nälkä», sanoi hän. »Olimme\nparhaillamme syömään rupeamassa, kun Eveliina alkoi huiskuttaa. Ruoka\non vielä tuolla kalliolla levällään. Niin että eiköhän lähdetä ja\nsyödä kaikki neljä? Kaipa se teillekin jo pala kelpaa, Muhosenmäeltä\nsoudeltuanne.»\n\nEveliina oli levittänyt kalliolle putipuhtaalle liinalle maukkaat\neväät ruis- ja rieskaleipineen, muurilettuineen, isoine voirasioineen,\nsuolasiikoineen, läskineen, palvilihoineen ja monine muine sekä\npalanpainimeksi kannun piimää ja toisen maitoa.\n\nIstuutuen eväiden ympärille he söivät hetken hartaasti ja\nhaastelematta. Topi varsinkin leikkeli paksut palat leipää ja siveli\nsiististi voita päälle sekä voin peitoksi valtavat viipaleet läskiä.\nSitten hän joi pitkin siemauksin piimää palan kostukkeeksi. Mutta kun\nhän oli pahimman nälkänsä tyydyttänyt, tarttui hän äkkiä voirasiaan\nja käänteli sitä kotvan kämmenissään. Laskien rasian sitten takaisin\nliinalle hän tokaisi rasiaan viitaten: »Meidän!»\n\nSerukan ja Eveliinan huulet alkoivat mukavasti mutruilla ja Eprokin\nveti suutaan vinoon. Mutta kun Topi jonkun ajan kuluttua tarttui\nsamalla tavalla piimäkannuun ja jurautti, että »Muhosenmäeltä», eivät\nhe malttaneet enää pysyä vakavina, vaan helähtivät kolmisin kaikuvaan\nnauruun.\n\nKun Topi ei näyttänyt tajuavan naurun syytä ja ettei hän suuttuisi,\nehättivät Serukka ja Eveliina kilpaa kertomaan hänelle ilonsa aiheen ja\nkeksimänsä kujeen.\n\nHe olivat jo Eveliinan Muhosenmäellä käydessä päättäneet, että\nmolemmista mökeistä mennään vaaliin. Kun Topi ja Serukka sitten\nkävivät Eskelilässä, sopivat naiset vielä matkan yksityiskohdista.\nSerukka oli luvannut houkutella Topin matkalle ja käskenyt Eveliinan\npuolestaan tuoda Epron pyhäaamuksi Petäysniemeen, josta Topi ja Serukka\nheidät hakisivat veneeseensä. Ettei Topi mitään huomaisi, oli Serukka\nlaittanut Eskelilän lasten mukana eväätkin jo Eskelilään tänne niemeen\ntuotaviksi. Eprolla ja Eveliinalla oli omat eväät toisessa kontissa.\nKun Topi ja Serukka sitten tulivat, oli Epro käskenyt Eveliinan panna\nruoan esille, että Topi ja Serukka saisivat nälkäänsä syödä ja ettei\nTopi suuttuisi, sillä harvoinhan mies ruoan ääressä riitaa rakentaa.\n\n»Ja ethän sinä toki, suunnan mies, suutukaan naisten kujeista, he he»,\nsanoi Epro. »Ensin minäkin vähän epäröin tähän leikkiin yhtymistä,\nmutta sitten arvelin, että leikki sijansa saakoon, ja lankesin\nkiusaukseen, he, he! Harvoinhan sitä täällä salossa leikkiä lyödään ja\nvielä niukemmin nauretaan, he, he!»\n\nTopin otsa oli mennyt ryppyihin, ja hänen suutaan tuon tuostakin\nvetäisi hermostuneesti. Hän tuijotti kiinteästi kallioon, mutta ei\nsanonut mitään.\n\nSen huomattuaan riensi Serukka reippaasti kertomaan, mitenkä Topi\npuolestaan oli tänä aamuna tehnyt hänelle kekseliään kolttosen.\nKun Serukka oli juuri ollut pulassa ja pälkähässä, mitenkä saisi\nTopin tälle matkalle, oli Topi tahtonut häntä muka verkolle. Ja kun\noli veneeseensä saanut, niin oli kääntänyt hänen vastaan soutaa\nponnistellessaan veneen selkävesille ja itse tuonut hänet väkisten\ntänne, jonneka Serukan oli ollut Topi tuotava.\n\nSerukan kertomus herätti vielä vilkkaampaa iloa, ja kolmisin kehuivat\nja kiittelivät Epro, Eveliina ja Serukka Topin oveluutta. Ja kun vielä\nEpro löi Topia olalle ja iski silmää naisille ja sanoi, ettei se\nmiesväkikään ole niin tylsällä kirveellä tehtyä kuin naisväki usein\nluulee, niin jopa vetäytyi Topinkin totinen naama juoheammaksi, ja\nhänen huulilleen ilmestyi hymyn irvistys.\n\nPari paksua ja pulleaa savua vetäistyään ja suitsutettuaan ne lyhyinä\npulpahduksina toisesta suupielestään hän jurautti:\n\n»Joo!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkaa jatkettiin neljin hengin. Eveliina ja Serukka soutivat kahden\nylähangoilla. Epro veteli yksin alahangoilla, ja Topi törötti\nmeloskellen perässä.\n\nNaisten supatellessa ja rupatellessa ja miesten tarinoidessa\nhitaasti, mutta hartaasti kaikenlaisista asioista, viljan kasvuista,\nheinänteoista, vaaleista ja mille listalle se oli se punainen\npiirto pistettävä, solahti matka kilometri kilometriltä miltei\nhuomaamatta. Selkävesiltä soudettiin kapeammille reiteille, korpiset\nja koleammat maisemat kävivät harvinaisemmiksi ja viljellyt seudut\ntiheämmiksi, suuret salometsät vaihtuivat laajojen lainehtivien\npeltojen ja laidunmaiden piirittämiksi asunnoiksi, neitseelliset,\nkirveen koskemattomat niemet vilkkaiksi tukki- ja halkolastaamoiksi,\nraivaamattomat ryteikkörannat siroiksi ja siisteiksi laiva- ja\nvenevalkamiksi, kunnes vihdoin pitkän ja puuttoman Kirkonsalmen\nrantamalta aukeni katseen eteen laaja-alainen kirkonkylä punaisine\ntaloineen, rehevine pikkuviljelyksineen ja vilkkaine ihmisvilinöineen.\nJa kun vielä sivuutettiin salmen keskellä kyyhöttävä pitkä ja\npyöreäharjainen Pänninsaari ja kappalaispapin Rantalanniemi, näkyi jo\nkorkealla kummullaan vanha, keltainen puukirkkokin ja sen vierellä\nsuippotorninen kellotapuli sekä niiden takaa maantien koivukujanteen\npäässä laaksonteessa taitekattoinen pappila riippakoivujen ja komeiden\nhaapojen keskessä.\n\nTopilla, Serukalla, Eprolla ja Eveliinalla ei ollut kuitenkaan asiaa\nkirkolle, kun päiväjumalanpalvelus oli jo päättymässä ja he aikoivatkin\niltakirkkoon. Sentähden he laskivatkin veneensä haudankaivaja Huttusen\nrantaan. Huttula oli heidän kaikkien kirkkokortteerinsa ja lähellä\nvaalipaikkaa, kirkonkylän kookasta kansakoulua.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nVaalit olivat ohitse, ja Topi, Serukka, Epro ja Eveliina soutamassa\npitkin salmia ja selkiä kotiinsa.\n\nPaljon heille, suurten salojen koruttomille korpimökkiasukkaille,\noli kirkonkylässä käydessä ja vaaleissa ollessa sattunut ja paljon\nheillä oli näkemistään ja kuulemistaan toisilleen kertomistakin. He\nhaastelivat väliin vuorotellen, väliin kaikki yhtaikaa, paitsi Topi,\njoka törötti piippuaan luputellen melan varressa ja jurautti vain\ntuolloin tällöin toisten puheiden sekaan sanasen.\n\nSerukka ja Eveliina kertoivat ties kuinka monennen kerran siitä,\nmitenkä heidät oli sunnuntaina iltakirkosta palatessa kirkkotarhan\nportilla tavannut itse rovasti ja paneutunut oikein puheikkain heidän\nkanssaan. Oli kysynyt, että vaaliinko sitä oli saavuttu ja olivatko\nmiehetkin mukana? He olivat vastanneet, että kirkkoonhan sitä toki\noli etupäässä tultu, mutta että samalla matkallahan sitä saattoi sen\nviivankin vetäistä, jos niiksi tulisi. Siihen oli silloin rovasti\nsanonut, että hyvähän se on kirkossakin käydä, mutta että siihenhän oli\ntilaisuutta joka sunnuntai, mutta vaaleihin vain joka kolmas vuosi, ja\nlisännyt, jotta tavallaanhan se on pyhää toimitusta sekin, kun täyttää\nkullekin säädetyn kansalaisvelvollisuutensa maansa ja valtionsa eduksi\nja onneksi. Siitähän se koituu kansan arvonanto korkeimmallekin,\njonka lahjaa ja hyvyyttä ne ovat tällaiset viivainvedotkin ja\näänestystilaisuudet.\n\nNiin oli rovasti puhunut kauniisti ja kehoittavasti, että oikein\ntahtoi itkettää. Lopuksi oli lausunut olevansa ihan liikutettu, kun\nkaukaisilta salomailtakin oli saavuttu sitä viivoittamisvelvollisuutta\ntäyttämään ja tällaisessa uudessa merkkitilaisuudessa mukana olemaan.\nJa kättä pitäen oli sitten hyvästinsä heittänyt ja terveyttä ja rauhaa\ntoivottanut.\n\nSemmoiselta pyhältä ja juhlalliselta se oli vaalitoimitus Eprostakin\ntuntunut. Miltei vapisemaan ja arkailemaan oli pannut aikamiehen, kun\nEveliinan kanssa sinne vaalihuoneeseen astui. Eikä tahtonut siellä\nverhon takanakaan vielä tasapainoon päästä. Mutta kun sen verhon\nsivuitse kurkisti ja katsoi tarkemmin, keitä siellä pitkän pöydän\nääressä istui, ja tunsi ne tutuiksi miehiksi, niin rauhoittui. Näkyi\nistuvan siellä henkiherra, kirkonkylän kauppias, suntio Silvennoinen,\npuuseppä Paavila ja räätäli Rekola. Vavahtamattomin käsin hän sitten\nolikin sen viivan vetäissyt, kääntänyt listan taitteilleen, vienyt\nleimattavaksi ja siihen uurnaan kolosta solauttanut.\n\nMutta pitkäksi aikaa se toimitus varmasti mieleen jäi.\n\nMukavammin se oli käynyt Eveliinalle. Niin hätääntyi, ettei kyennyt\nedes omaa nimeäänkään täysin tiettäväksi tekemään. Kun näet henkiherra\nkysyi, kuka hän oli ja missä asui, niin ei muistanut niiatakaan\neikä saanut pitkään toviin sanaakaan suustaan. Teki mieli jo pyytää\nEproa siihen avuksi, mutta muisti, ettei siinä tilaisuudessa saanut\ntoisen apuun turvautua eikä uskaltanut, että jos epäävät sitten koko\nviivoittamisenkin. Viimein sai toki sammalletuksi, että oli Eveliina\nEskelinen, pappilan mökistä sieltä Petäysniemen korvesta. Silloin\noli henkiherra sanonut, että »Jaahah, emäntä Eveliina Eskelinen\nPetäjäniemeltä pappilan alueelta», ja antanut sen lipun.\n\nMutta kun sitten lipun sai, niin alkoi katsella, että mihinkä se oli\nEpro eksynyt ja kun ei nähnyt, niin hölmistyi, jotta mihinkä mennä.\n\nSilloin oli siihen tulla tupsahtanut muuan nuori neiti-ihminen — kuului\nolleen kirkonkylän opettajatar — ja sanoi, että emäntä on hyvä ja\ntulee tänne, täällä on vapaa äänestyspaikka. Sen neuvomana hän sitten\nhetkahtavin polvin oli puikahtanut sinne sermin taa ja sai siellä\nviivoitetuksi. Mutta päätä vielä vallan kuin viepotti, kun piti viedä\nse lippu niille herroille leimailtavaksi ja siihen kuurnaan tipauttaa.\n\nHorjuen hän astui salista ja kun pihalle pääsi, niin ihan piti\npiiloutua pikkuiseksi aikaa pihamaan halkopinon taa ja itkeä pirauttaa.\nNiin oli tuntunut se viivoitteleminen suurelta ja peloittavalta.\n\nToista se oli ollut Serukan äänestäminen, reilua ja ujostelematonta,\nmutta Serukkahan oli palvellutkin nuorempana pappilassa ja tottunut\nolemaan ihmisten seassa. Niin oli sanonut ruokatunnillaan Eprolle\nsuntio ja kuvannut, mitenkä kävi.\n\n»Se oli tämä Serukka astunut Topin edellä sinne pöydän ja herrojen luo\nja niiannut ja jokaista kädestä tervehtinyt ja sanonut, että terve,\nterve ja terveisiä sieltä meidän Muhosenmäeltä. Tultiin sieltäkin\ntätä kansalaistoimitusta suorittamaan ja viivaa vetämään. Ja kun\nherrat olivat katsoneet, että kuka on, niin oli tämä sanonut, että\nettepä taida muut tunteakaan kuin suntio ja tämä kauppias, jolta me\nkaikki ostokset otamme. Sinkkosia minä olen, oli sanonut, Serahviina\nSinkkonen, vaikka taitaa olla kirjoissa Toropainen, kun on Topi\nToropaisen kanssa jo kymmeniä vuosia yksissä asuttu. Silloin olivat\nherrat sanoneet, että selvä on, ja antaneet lipun.»\n\nSerukkaa nauratti ja vähän ujostuttikin kuulla Epron kertovan, mitä oli\nsuntio — hyvä suntio muutoin se Silvennoinen — sanonut.\n\n»No, mitäs joutavia», sanoi hän Eprolle. »Pakkasihan se peloittamaan\nminuakin, mutta sitten rohkaisin itseni ja ajattelin, että eipähän\nse pelolla parane enää, kun on tänne asti tultu ja lain pykälät\ntäytettävä. Ja sitten, kun sen lipun sain, niin katsoin, että minnekä\nne muut ihmiset menevät, ja niin sujahdin minäkin sen suojuksen taa. Se\nsamainen neiti-ihminen yritti tulla minullekin avuksi, mutta minä vain\nniiasin ja sanoin, että eiköpä tämä tulle tehdyksi avuttakin, kun on\nniin paljon tästä puhuttu ja neuvottu. Tänä aamuna vielä haudankaivaja\nHuttusen Sohvikin neuvoi. Niin minä sitten sen viivani vetäisin ja vein\nlippuni suntiolle, joka siihen painoi sen pyörylän ja käski vain laskea\nlaatikkoon. Mutta ennenkuin laskin, niin katsoin vielä sitä sikelliä,\njotta sattuiko selvä, ja kun ei sattunut, niin kysäisin Silvennoiselta\n— se kun on semmoinen alentuvainen ja mukava mies — että näinköhän\ntämä nyt tällä merkillä menee? Silvennoinen sanoi, että varmasti.\nNo, omapahan on syynne, jos ei välttämään sattuisi, sanoin minä ja\nluikahutin lipun laatikkoon.»\n\n»Ja kun tämä Serukka oli ollut ovella menossa, niin oli henkiherra\nsanonut suntiolle, että siinäpä oli teerevä eukko», nauroi Epro.\n\n»No, mikähän lienee», arveli Serukka. »Oudolta ja somalta se toimitus\nvain tuntui, kun näin jälkeenpäin ajattelen», tunnusti hän.\n\n»Mutta tämän Topukan, töröttäjän, hi, hi, viivoittaminen se vasta\nvetämistä oli», lisäsi Serukka nauraen ja loi ujon silmäyksen\nperätuhdolla istua jököttävään Topiin. »Tämä oli astua ensin sinne\nsaliin tuo ainainen piippunsa suussaan ja olisi kai astunutkin, ellen\nminä ovella kääntynyt katsomaan ja kuiskannut, että heitähän nyt edes\nsiksi ajaksi, että ehdit äänestää, hi, hi! Ja silloin hän sukellutti\nsen taskuunsa.»\n\n»— ei — tullut — huomatuksi —» äännähti Topi hymyn irvistyksen\nhiiviskellessä huulilla.\n\n»Sitten tämä astua junttasi vaaliherrojen luokse ja sanoi, että:\n\n'— minä sitä — kanttoria — kolmekymmentäkaksi —'\n\n'Jahah, kukas te sitten olette?' tuntui henkiherra kysyvän.\n\n'— minä — Topi —'\n\n'Sukunimenne?'\n\n'— minä —'\n\nEikä tämä olisi selvinnyt sitä sanomaan, eikö liene muistanut vai\nmiten lienee — ellen minä sinne suojuksen taa mennessäni niille\nherroille kuiskannut, jotta Toropainen se on, Topi Toropainen, samoilta\nmäkimailta kuin minäkin.\n\nJa kun tämä sai sitten sen lipun ja pääsi sen suojuksen taa, niin\nainakin varttitunnin viipyi. Tuntui katkaisevan sen kynänkin, niin että\npiti välillä vuolla ja...»\n\n»— pitkä — terä —» murahti Topi Serukan puheeseen.\n\n»Mutta selvähän siitä tuli», jatkoi Serukka. »Ja varma viiva siitä on\ntullutkin, sillä minkä tämä tekee, niin tyhjää typertymättä se sen\nsuorittaa», kehaisi Serukka.\n\n»Ilmankos tämä sitten sanoikin, kun meidät haudankaivajassa tapasi,\nettä siellä kai se viiva nyt olla vököttää», nauroi Eveliina.\n\n»Ja tarjosi koko tälle meidän matkueellemme vehnäskahvit», lisäsi Epro.\n\nTopi veti piipustaan loppuhenkoset, kopisti kopan tyhjäksi veneen\nlaitaan ja vastasi kehumisiin ja imarteluihin yksikantaan:\n\n»Ovat — ne — viivoittajaiset — semmoiset—»\n\n»Ovathan ne», myönteli Eprokin, »mutta ei niitä siltä tarvitsisi olla\nniinkään usein. Se tämä saloeläjä viihtyy paremmin omissa oloissaan,\nkorpimajassaan kuin juhlallisissa väenkokouksissa.»\n\nAlkumatkasta vilkkaana ja vuolaana virtaillut juttelu alkoi väsähtää\nja vaimeta, kuta kauemmaksi kirkonkylästä tultiin. Ja kun maisemat\nmuuttuivat tutuiksi ja omiksi, toivat ne tullessaan kullekin mieleen\nkodin ja sen hiljaiselämän. Jokainen koetti jouduttaa soutuaan, että\nmatka lyhenisi nopeammin ja päättyisi pikemmin.\n\nPetäysniemeen päästyä laskettiin Epro ja Eveliina maalle.\nHyvästellessään Topia tiedusti vielä Epro:\n\n»Mutta sanohan, Topi, minkä tähden sinä kuuluit ottaneen ne Pirskaiset,\nlaiskat lorvit ja laasaajat, koti- ja heinämiehiksesi etkä ottanut\nmuita?»\n\nTopi irvisti naurahduksen tapaista.\n\n»Ovat niitä — sosiaaneja — ratteja — että kaksi viivaa — vähemmän —»\n\n»Vai siksi! Etteivät päässeet sinne vaalipaikalle omia paasaajiaan\npännäilemään, he he, he!»\n\n»Niin — ratteja —»\n\nSerukka loi silloin Topiin niin kauniin ja kiitollisen katseen, että\noikein omaakin sydäntä hemaisi, ja punastui kuin vihille vietävä tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Topi ja Serukka soutelivat väsyneinä ja vaiteliaina\nkotivalkamaansa, tehdä tuhersi heinäkuun hämyinen ilta hidasta\nloppuaan. Muhosenmäen matalaa mökkiä, aittatettaraa ja läävälättänää\nsyleili jo enteilevän yön hiipivä himmeys, Kaislalahden soiselta\npohjoisrannalta pursuili pitkänä lelluilevana pilvenä viileää sumua,\nlännen ranteilla, kaukaisten korpien yllä sammuili vitkaan ruskon väljä\nviiru, veräjän takaa kalkahteli kaihoisasti.\n\nKullankukan kello ja kantautui Perhon hiljainen hirnahdus — —\n\nPirskaisen perhe oli jo mennyt saunaan levolle, koskapa sieltä kuului\nsirkan sirityksen säestämänä Jeremiaan voimakas ja Kunillan kainompi\nkuorsuunkehruu.\n\nJättäen Topin laittelemaan venettä teloilleen kiirehti Serukka\nedeltäpäin pirttiin katsomaan oliko kaikki kohdallaan ja kunnossa.\n\nHuomattuaan siellä lieden lämpimässä kyljessä toisiinsa kietoutuneet\nkissanpojat hän kumartui silittelemään hellällä kädellä niiden\npehmoisia ja lämpimiä, silkinhienoja selkiä ja kuiskasi:\n\n»Kotonahan ne toki nämäkin, vunukat, lankakerät, lapset —»\n\nTupaan astua töröttelevä Topi laski piippunsa ikkunanpenkille\njäähtymään, riisui verkalleen takkinsa ja kenkänsä, venytteli\nvoimakkaasti, haukotteli hartaasti kertaan pariin ja ähkäisi\ntyytyväisenä:\n\n»— huomenna — heinään — heiskumaan — Serukka —»\n\n»Niin, omalle Muhosenmäelle, Topukka ukko—», vastasi lämmin värähdys\näänessään Serukka.\n\n\n\n"]