[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAY2N36-rv3JUK4TNbOeagVUrU_9aqWSKHE5glQKCvmE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3427,"Shakespeare","Raleigh, Walter",1861,1922,"3427-raleigh-walter-shakespeare","3427__Raleigh_Walter__Shakespeare",null,"muistelmat",[],[15],"brittilainen","fi",1907,1908,54588,395448,false,75821,[24,25,26],"Dramatists, English -- Early modern, 1500-1700 -- Biography","Shakespeare, William, 1564-1616 -- Biography","Stratford-upon-Avon (England) -- Biography",[28,29],"British Literature","Essays, Letters & Speeches","\"Shakespeare\" by Sir Walter Alexander Raleigh is a historical literary study written in the early 20th century. The book examines the life, character, and enduring influence of William Shakespeare, reflecting on how his works have been interpreted and revered across different eras. Raleigh discusses both Shakespeare’s literary achievements and his position in English cultural history, making this work suitable for readers interested in literary criticism or the legacy of major writers.  The opening of the book focuses on the challenges each era faces in appreciating and understanding Shakespeare. The author describes how contemporaries saw Shakespeare primarily as a successful playwright and actor rather than a genius, and how his elevated status grew after his death, particularly following the publication of the first folio. Raleigh examines the shifting critical attitudes toward Shakespeare, highlighting both exaggerated reverence and the pitfalls of over-analysis. He makes the case that Shakespeare is best understood through his works themselves rather than through biographical details or speculative interpretations, emphasizing the universality, humanity, and creative abundance found in his plays. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",272,"Oxfordin yliopiston professorin kirjoittama teos tarkastelee William Shakespearen elämää ja tuotantoa. Kirjoituksissa syvennytään Shakespearen vaiheisiin Stratfordissa ja Lontoossa, hänen näytelmiensä luonnekuviin sekä runouteen historiallisessa viitekehyksessä.","Walter Raleigh'n 'Shakespeare' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3427.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SHAKESPEARE\n\nKirj.\n\nWalter Raleigh\n\nEnglannin kirjallisuuden professori Oxfordin yliopistossa\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nVihtori Lehtonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  I. Shakespeare.\n II. Stratford ja Lontoo.\nIII. Kirjoja ja Runoutta.\n IV. Näytelmäkappaleita.\n  V. Aiheita ja Luonnekuvia.\n VI. Viimeiset vaiheet.\n\n\n\n\nEnimmät runopukuiset käännökset ovat P. Cajanderin\nShakespeare-suomennoksista. Muut runot taas, joita ei niistä ole\nsaatu ja joita on melkoinen joukko niitäkin, on runoilija Ennala\nhyväntahtoisuudessaan säkeiksi sepittänyt.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nI. Shakespeare.\n\n\nJokaisella aikakaudella on omat vaikeutensa oikein arvostellakseen\nja ymmärtääkseen Shakespearea. Hänen oma aikansa oli häntä liian\nlähellä, nähdäkseen hänet oikeassa valossa. Hänen aikalaisiltaan\nja niiltä harvoilta tiedonhaluisilta tutkijoilta, jotka kokoilivat\njätteitä heidän muisteluistaan, saamme tietää, että \"hänen näytelmänsä\nsaavuttivat suosiota\"; ja että hän oli \"muhkea muodoltaan,\nkaunis vartaloltaan; sangen hyvä seuramies ja hyvin neuvokas\nsekä iloisen hyväntahtoinen luonteenlaadultaan\". Pintapuoliset\ntilapäis-arvostelijat, joilla oli etu tuntea hänet hänen eläissään,\nnäkivät hänessä pää-asiallisesti alallaan hyvin menestyvän miehen,\nonnekkaan näyttelijän ja näytelmäsepän, jonka toimitarmo ja nero\nolivat kuin luodut teateri-elinkeinoa ja näytelmiä rakastavan yleisön\nhuvittamista varten. Eipä todella yksikään käynyt häntä jumaloimaan\nhänen eläissään. Enin osa Lontoon vakavan-säädyllistä porvaristoa\nhalveksi ja vihasi tuota äskettäin syntynyttä kansanluokkaa, johon\nhänkin kuului. Ja vaikka näyttelijät saivat aineellistakin tukea\nhovin puolelta ja vaikka suuret joukot lakitieteen ylioppilaita ja\nhienostelevia keikareita osottivatkin heille suosiotaan ja heitä\njäljittelivät, niin tuo tuki ja kannatus ei hankkinut heille sen\nenempää yhteiskunnallista arvonantoa eikä kunnioittavaa hyväksymistä.\nKaupungissa he olivat vihollisia: \"yhteiskunnan syöpäläistoukkia\",\nhovissa he olivat palvelijoita, ja käskynalaisuus ei ole suinkaan\nmikään kehuttava asema. Vasta v. 1623 ilmestynyt kokolehtipainos\n[kokolehti = folio] käänsi \"kirjavan lukijain joukon\" vakavan huomion\nShakespearen näytelmä-kirjoituksiin. Tästä hetkestä lähtien hänen\nmaineensa kävi horjumatta maailmaa valloittamaan. Kokolehti-painoksen\nalkuun liittämissään säkeissä Ben Jonson, vaikka asettaakin mitä\nsuurimpia vaatimuksia ystävälleen, kutsuu häntä kaikkein ensinnä\n\"vuosisadan sieluksi, näyttämömme suosikiksi, ihastukseksi, ihmeeksi\".\nMilton, noin yhdeksän vuotta myöhemmin, pitää häntä yksinkertaisesti\nerään ihmeellisen kirjan tekijänä. Kevytmielisiltä näyttelijöiltä\njoutui sitten Shakespearen maineen huolenpito ja perintö hänen\nlukijoilleen. Varhaisimmaksi esimerkiksi puhtaasti kirjallisesta\njäljittelystä sopinee katsoa — erään hänen teostensa huolellisen\ntutkijan mukaan — Sir John Sucklingin näytelmiä, joissa kuitenkin tapaa\nenemmän runollista kuin näytelmä-rakenteellista jälkivaikutusta. Sillä\nvälin kun Kaarle Toisenaikuinen teateri silitteli ja ivamukailuiksi\nmuodosteli näytelmätaiteen mestari-teoksia, piti uusi lukijapolvi\nvireillä tietoisuutta kirjoitetusta sanasta ja kohotti sen mainetta.\nSitten seurasi kaksi vuosisataa suunnatonta tutkimista: uusia\npainoksia, huomautuksia ja selityksiä, kokonaisia teoksia kasaantui\ntoinen toisensa kintereille, siksi kunnes meidän päivinämme nuo\nnäytelmät ovat tulleet runotaiteen todelliseksi perikuvaksi ja\nmittapuuksi kaikkien englanninkieltä puhuvien kansain keskuudessa.\n\nNiin on Shakespeare tullut omaksi omituiseksi personallisuudekseen\nenglantilaisena kirjailijana; hänet on erotettu kaltaisistaan ja\ntunnustettu siksi mitä hän on: ehkä kaikkien aikojen suurimmaksi\nrunoilijaksi, sellaiseksi, joka on sanonut ihmisluonnosta enemmän\nkuin kukaan muu kirjailija, ja sanonut sen paraiten; jonka teokset\novat jumaluusoppineiden ja viisaustieteilijäin, sotilaiden ja\nvaltiomiesten tutkimisen ja ihailun esineinä, niin että hänen yhä\njatkuva pysyttelemisensä näyttämöllä on vähäpätöisin osa hänen\nkuolemattomuuttaan; joka on kosketellut ihmismielen herkimpiä,\nhienoimpia kieliä, ja ollut kolmelle vuosisadalle ymmärtävän\nihastuksen, viisauden ja lohdutuksen lähteenä.\n\nNe erehdykset, joiden vallassa meidän uudenaikainen\nShakespeare-tutkimuksemme on, eivät todennäköisesti johdu\nhuolimattomuudesta tai halveksimisesta. Me voimme tuskin kaikinpuolin\nyhtyä Ben Jonsonin tunnustukseen ja sanoa, että meidän kunnioituksemme\nhänen muistoaan kohtaan \"on melkeinpä jumaloimista\". Me olemme\nShakespearen jumaloivia ihailijoita, siihen syntyneitä ja kasvatettuja.\nMeidän vikanamme ei ole suinkaan välinpitämättömyys, mutta taikausko\n— mikä on jonkunverran sukua tietämättömyydelle. Ei missään\nvaltiollisesti kansanvaltaisessa yhteiskunnassa esiinny sellaista\nyhdenkaltaisuutta ja yhdenvertaisuutta kuin se, mitä runoilija vaatii\nlukijoiltaan. Hän ei etsi uskonsa muuttajia tai jumaloivia ihailijoita,\nvaan esittää aatteitaan ja vaikutelmiaan elämästä ja yhteiskunnasta,\njotta lukija vertailisi niitä omiin aatteisiinsa ja vaikutelmiinsa.\nJos vaikutelmat käyvät yksiin, on myötätuntoisuus syntynyt. Ellei,\nniin on suosiollinen lukija kuitenkin löytävä ajattelemisen aihetta.\nVälttämättömänä ehtona Shakespearen oikeaan arvostelemiseen ja\nnauttimiseen ei ole tieto hänen elämänsä vaiheista, ei edes hänen\nteoksistaan, vaan tieto hänen teostensa aiheista, laaja inhimillisen\nelämän ja inhimillisten intohimojen tuntemus, sellaisina kuin ne\nheijastuvat tunteelliseen ja vastaanottavaan mieleen. Runoilijat, ja\nvaan harvat muut, ovat lähenneet häntä tältä oikealta näkökohdalta,\ntarpeellisella tyyneydellä ja vilpittömyydellä. Ei ole kirjailijaa\ntoista, jota olisi siihen määrään kuormitettu runottoman intomielen\nja oppineen jokapäiväisyyden typeryyksillä. Ei ole olemassa kirjaa\ntoista — raamattua lukuunottamatta — jota olisi niin väärin\narvosteltu, niin väärin käsitetty ja sovitettu, tai joka olisi tehty\nniin monen joutavanpäiväisen ihmeväitteen ja sukkeluuden esineeksi.\nMitä viattomimpia ja huolimattomimpia säkeitä hänen näytelmissään on\nväännetty ja käännetty ja vatkutettu, toivossa, että niistä herahtaisi\njoku parantava salaisuus. Hänen runoteoksensa on leikelty pienen\npieniin osasiin, joita on mahdoton sulattaa ja joita on käytetty kuin\nhääkakkua: sitä ei ole syöty, siitä on vaan uneksittu. Uudenajan\nsuurimman runoilijan on lavealti tähän päivään asti uskottu olleen\nmitä kelvottomimman olion, on uskottu hänen käyttäneen säkeidensä\nkultalipasta pääasiallisesti piintyneen lörpöttelijän törkyjen\nkätköpaikkana. Nuo ovat niitä sakkoja, joita suurten runoilijain täytyy\nmaksaa, kun heidän teoksensa tulevat muotiin.\n\nYmmärtäväisemmillekin runouden tutkijoille on ollut vaikeaa päästä\ntasapainoonsa. Sen jälkeen kun romantiikan arvostelu oli korkeimmilleen\nkohonnut, on Shakespearen ihastelusta tullut jonkunlainen huutokauppa,\njossa korkeimman tarjouksen tekijä, olkoonpa tuo tarjous kuinka\nkohtuuton tahansa, vie varmasti voiton. Rakastaa, mutta rakastaa\nymmärryksellä, ei ole joka miehen asia. Itsepä runoilijatkin ovat\najautuneet mitä hillittömimpiin äärimmäisyyksiin, koettaessaan\ntuskallisesti löytää koko Shakespearen jokaisessa hänen osassaan. Täten\non tullut melkein kylmäkiskoisuuden merkiksi, jos on tahdottu katsoa\nhänen elämäntyötänsä järjelliseksi ja historialliseksi kokonaisuudeksi.\nÄäretön tarkoitusperän hienous on omaksuttu hänelle niissä tapauksissa,\njolloin hän on käyttänyt jonkun tarinan semmoisena kuin hän on\nsen löytänyt, tai kun hän puoliksi ylenkatseellisesti hahmosti\nmuutamia henkilöjä ja vuoropuheluja, noudattaakseen Elisabetin hovin\ntoivomuksia. Coleridge esimerkiksi pitää sitä \"erinomaisena esimerkkinä\nShakespearen intohimojen luonteen tuntemisen hienoudesta, että Romeo on\njo heti alussa lemmenhurmaama\", hulluuteen asti rakastunut Rosalineen.\nKuitenkin esiintyy koko tarina Romeon intohimosta Rosalineen jo\nArthur Brooken runoelmassa, josta Shakespeare varmaankin on saanut\nnäytelmänsä aiheen. Edelleen väittää samainen suuri arvostelija,\nettä \"portinvartian rivo yksinpuhelu\" Macbethissa on \"jonkun toisen\nkäden kirjoittama roskakansaa varten, mahdollisesti Shakespearen\nsuostumuksella\"; ja että \"kekseliäästi hän kynänterässä vielä jälellä\nolevalla musteella, jota juuri oli muissa tarkotuksissa käytetty,\nlisäsi täsmälleen nuo sanat: — 'Lempo sitä kauemmin olkoon paholaisen\nportinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa\nmuutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan'.\nJälellä-olevasta ei yksikään ainut tavu kanna Shakespearen ikileimaa\".\n— Asianlaita on tämä: Coleridge ei ensinkään pidä portinvartijan\npuheesta, ja sentähden hän väittää vallan yksinkertaisesti, ettei se\nole Shakespearen kädestä lähtenyt. Ainoastaan yksi lauselma siinä\non liian hyvä menetettäväksi, ja sentähden täytyy panna Shakespeare\nsitä kirjoittamaan. Tuo on jo todellakin arvostelun intohurmausta, ja\njohtaa ajattelemaan Drydenin, Johnsonin ja Popen viileän miehekkäitä\nlausuntoja, niissä kun esiintyy korkea käsitys itsensähillitsemisen ja\ntasapuolisuuden suuresta arvosta.\n\nNiissä on kuitenkin, kaikesta huolimatta, jotain jaloa ja todellista,\nnoissa hartaan innostuksen hillittömissä haihatteluissa. Voidaksemme\noikein arvostella Shakespearea, täytyy meidän kokea sulkea hänen\najatuksensa omaan ajatuspiiriimme, vaikkakin järki vaistomaisesti\nsäikähtää yrityksen rohkeutta. Hänen henkilöluonteitaan saatamme\narvostella vapaasti ja pakottomasti; kun me tulemme lähemmin tutuiksi\nheidän kanssaan, niin tuntuu meistä kuin kuuluisimme heidän mailmaansa,\nkuin olisimme itse Shakespearen neron alamaisuuteen antautuneita,\nmilteipä hänen luomiaan henkilöitä. Me olemme hyvin tyytyväisiä,\nsaadessamme olla niin läheisesti mukana tässä unelma-elämässä, joka on\nniin ihmeellisen eloisa, niin sen todellisen maailman kaltainen, minkä\nme tunnemme; ja me emme haluaisi tulla herätetyiksi. Miten pitäisi\nunennäkijän nyt arvosteleman untansa? Millä pöyhkeän-ylimielisellä\nkeinolla voisimme me kohottautua johonkin pisteeseen ulkopuolella\nShakespearen elävöittävän mielikuvituksen pallomaista maata? Millä\ntavalla tulisi meidän puhua hänen luonteestaan, kun tuon luonteen\ntodelliset piirteet ovat itse miehiä ja naisia? Melkein kaikki\nromantiikan arvostelijat ovat tunteneet tuon vaikeuden; useimmat\nheistä eivät ole ryhtyneetkään sitä uhmailemaan, pitäen parempana\nantautua yhä enemmän ja enemmän lumouksen hurmaavaan valtaan, pysytellä\nyhä syvemmällä unelman haltioissa. He ovat askarrelleet innokkaasti\nja taitavasti Shakespearen luomien kanssa, tyynnyttäen tunteitaan\nniiden luojaa kohtaan silloin tällöin kohottamalla tunneryöppyisen\nylistyshymnin hänen kunniakseen. —\n\nKuitenkin: Shakespeare oli ihminen ja kirjailija; sille hän ei mahtanut\nmitään. Kun hän kirjoitti, niin omaa itseänsä hän paperilla kuvaili,\nomaa sisintä olemustaan hän paljasti. Muutamat ihmiset kirjottavat niin\nhuonosti, että heidän todellisin itsensä melkein täydellisesti hukkuu\nheidän hajallisten ja ponnettomain sanojensa alle. Voitaneekohan myös\nsanoa, että toiset kirjottavat taas niin hyvin, niin levein ja lujin\nottein ihmisistä ja asioista, että he siirtyvät tykkänään näköpiirimme\nulkopuolelle? Jossain mielessä niin voitanee sanoakin. Shakespearessa\non paljon sellaista, jota me emme voi tuntea; mutta siihen sisältyy\nmelkein kaikki se, jota me jokapäiväisessä kanssakäymisessämme\nlähimmäistemme kesken pidämme merkittävänä, luonteenomaisena, huomiota\nherättävänä. Me tiedämme niin vähän toinen toisistamme, että me olemme\nkiitollisia siitäkin epävarmasta opastuksesta, minkä meille voivat\nantaa saveen painuneet peukalon-merkit ja sormien jäljet, liikahdusten\nsynnyttämät omituisuudet sekä satunnaiset säreet ja vammat. Usein\nmeidät tunnetaan paraiten juuri kaikenlaisista pikkuseikoista ja\nyksityiskohdista; mutta tässä kohdassa tietomme Shakespearesta jättää\nmeidät pulaan. Se, mitä tiedämme hänestä, on niin pääasiallista, että\nse — näyttää yleispätöiseltä, henkilöttömältä. Kaiken kekseliään\nnuuskimisen hän on tehnyt arvottomaksi, avaamalla mielensä ja sydämensä\nmeille. Kun me haluaisimme tietää, miten hän kantoi hattuaan tai\nmitä omituisuuksia oli hänen puhetavassaan ja esiintymisessään, niin\ntapahtuu se pääasiallisesti siksi, että tunnemme noiden seikkain\nolevan arvokkaita jonkunlaisina viittauksina ja opastuksina. Vaan\neivät tuollaiset huomiot ja johtopäätökset, vaikka niitä olisi\njatkettu koko elinaika, kykenisi kertomaan meille kymmenettä osaa\nkaikesta siitä, mitä hän itse on paljastanut meille voimakkaammalla ja\nilmerikkaammalla tavalla: teostensa kautta. Vaikka tuntisimmekin kaikki\nnuo pikkuseikat, emme siitä tulisi sen viisaammaksi: ne vaan meitä\nrasittaisivat ja estäisivät häntä vapaasti esiin kohoamasta. Hän on\nvapauttanut meidät kaikkien tuollaisten hätäkeinojen erhetyksistä. Ja\nne, jotka tuntevat, että heidän tietonsa ja käsityksensä Shakespearesta\ntäytyy välttämättömästi perustua etupäässä katkonaisesti esitettyjen\nseikkojen ja yksityiskohtain varaan, ovat hänen pilkkaajiaan, eivätkä\nhänen ystäviään. \"Eivätkö nämä luut ole sen arvokkaampia, kuin että\nniillä leikiteltäisiin kuin pelinoppasilla?\" Olisi epäilemättä sangen\nhauskaa virkistää mieltään Shakespearen seurassa; vaihettaa pajan\nhehkuva kuumuus viheriänä uhkeilevan maalaiskylän huolettomaan rauhaan;\nnähdä hänen riisuvan päältään taikapukunsa ja vaipuvan takaisin\ntavallisen joutavanpäiväisen pakinan tympäiseviin turhuuksiin. Tämä\nhuvi on kielletty meiltä. Mutta tuntea hänet taitureista suurimpana,\nkun hän kokoo voimansa ja seisoo siinä loistavimmassa mahtavuudessaan,\nmielikuvitus liekehtivänä, kun toisiaan ajavat ajatukset ja\npäähänpistot muodostuvat keskittävän tahdon voimasta eläviksi\nolennoiksi — silloin tunnemme häntä paremmin, emmekä huonommin. Jo\nyhden suuren näytelmän virkeä, tarkkaavainen lukeminen saattaa meidät\nlähemmäksi Shakespearen sydäntä kuin kaikkien noiden selittelijäin ja\nmuinaiskalujen kokoilijain turhantarkat, vaikka itsessään kiitettävät\nhommat.\n\nVaan tässäpä tapaammekin vastaväitteen, joka on hyvin yleisesti\nsuosittu ja joka on saavuttanut jonkun verran tieteellistäkin\nkannatusta. On näet kielletty, ettemme voi löytää ihmis-Shakespearea\nhänen näytelmistään. Hän on näytelmärunoilija; ja runous, sanotaan\nivaten, on teeskentelyä. Hänen äärettömän rikas luova kykynsä on\nantanut meille pitkän sarjan kuviteltuja henkilöitä, jotka ovat meistä\nyhtä todellisia kuin meidän kanssa-ihmisemme; suuren joukon, joka\nsisältää mitä erilaisimpia luonteita — Hamlet ja Falstaff, Othello ja\nThersites, Imogen ja rouva Vilkas, Moilanen ja Julius Caesar, Kleopatra\nja Audrey — ja tähän moninaisuuteen nyt näytelmäin kirjoittaja\nkätkee itsensä ja — häviää näkyvistämme! Me emme voi tehdä häntä\nvastuunalaiseksi kaikesta, mitä hän sanoo. Hän on vaan se maanalainen\nvaikuttava voima, joka panee näytelmän toiminnan käyntiin, astumatta\nitse näkyviin.\n\nTuo on valaiseva huomautus, ja se on merkittävä apuna ymmärtääksemme\nShakespearen menestystä niiden mielikuvitelmain luomisessa, jotka\nmuodostavat hänen tekotapansa koneiston. Mutta tuskin sitä olisi\nkukaan taiteilija suosinut, ja se olisi varmaankin saanut hyvin lyhyen\nripin joltakin sen seurueen jäseneltä, joka kokoontui Merenneidon\nkapakassa. Kukaan ei voi kävellessään muodostaa muuta kuin oman\nvarjonsa. Ei kukaan näytelmänkirjottaja voi luoda eläviä luonteita ja\nhenkilöitä muutoin kuin testamenttaamalla oman parhaimpansa taiteensa\nlapsille, jakamalla heidän keskensä omien ominaisuuksiensa lahjat,\nantaen yhdelle olkoonpa vaikka älynsä runsauden, toiselle filosofisen\nepäilyksensä, kolmannelle toiminta-intonsa, neljännelle oman syvän\nluontonsa koruttomuuden ja vakavuuden. Ei ole sellaisenaan tullut\nainoatakaan tunnepuuskausta painetusta kirjasta, mikä ei ensinnä olisi\nollut elävänä kirjailijan sielussa; ja mitään ei taas ollut elävänä\nhänen sielussaan, mikä ei ollut syvästi ja vilpittömästi tunnettu.\nNäytelmät sellaiset kuin Shakespearen eivät voi olla kirjoitetut\nkylmällä mielellä; ne kysyvät miehen koko tarmoa ja vievät viimeisenkin\nrovon hänen tunne-alttiutensa ja kokemuksiensa rikkauksista. Näistä\nnäytelmistä saamme tietää, mitkä kysymykset syvimmin kiinnittävät\nShakespearen huomiota ja mitkä suurimmalla voimalla yhä palautuvat\nhänen mieleensä; me voimme panna merkille, miten hän käsittelee\ntarina-aiheitaan, minkä hän hylkää, mitä hän muuntelee, vaihtamalla\nsen tarkotusta ja muotoa; miten monta kohtaa hän tyytyy jättämään\nhämäräksi; mitä aiheita hän valitsee koristellakseen niitä romanttisen\ntaiteensa korkeimmilla keinoilla, ja miten hän taas heittää kaikki\nnurkkaan, ollakseen oikein riemuitsevan ilakoiva ja naurattava;\nmitenkä hän jokaisessa luonnekuvassa vaistollaan ja kuvitusvoimallaan\nkorostaa jokaisen piirteen, niin että me näemme henkilön tarkoituksen\nja arvon selvemmin kuin se elämässä olisi mahdollista. Me otamme\nosaa niihin mielenliikutuksiin, jotka syntyvät hänessä erinäisissä\ntilaisuuksissa ja tapauksissa; me tulemme kykeneviksi mukautumaan\nniihin eriskummaisiinkin mielikuvitustuotteisiin, joita taas toisissa\nesiintyy; me tunnemme sen tuomion, jonka hän langettaa erinäisistä\nhenkilöistä ja käytöstavoista paljon selvemmin, kuin jos me olisimme\nkuulleet sen suoraan sanottavan. Hän on tutustuttanut meidät kaikkeen\nsiihen, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee, hän on levittänyt eteemme\nteokset, jotka sisältävät hänen käsityksensä maailmasta; — mitenkä\nrohkenemme vielä valittaa, että hän olisi kätkenyt itsensä meidän\nsaavutettavistamme?\n\nPää-asiallisimpana syynä näihin vaikeuksiin on runouden luonteen ja\nrunoilijan sieluntoiminnoiden väärinkäsittäminen. Löytyy runouden\nlukijain joukossa paljon miehiä ja naisia, jotka vaativat runoilijaa\nesittämään lyhyen selonteon opistaan ja uskontunnustuksestaan.\nItsepintaisten ja jäykkäin ihmisten mielestä on maan pallonmuotoisuus\ntyhjää lörpötystä; heillä täytyy välttämättä olla neliön muotoinen\nmustalla valkoiselle piirretty kaava kaikista asioista, ja kun he\nsattuvat tapaamaan jotakin, joka ei tahdokaan sopia heidän kaavaansa,\nsilloin he eivät \"tuota muukalaista toivota tervetulleeksi\"; he joko\novat siitä tykkänään tietämättä, tai sitten kohtelevat sitä hirviönä.\nHe ovat täydellisesti tyytyväisiä noihin yleisiin määritelmiin ja\nperiaatteisiin, jotka ovat yksinkertaisia vain siitä syystä, että\novat osaksi vääriä. Mitä he nyt eivät saata hyväksyä jostain uudesta\nnäkökannasta, sitä he ovat hyvin taipuvaisia sanomaan epäsiveelliseksi,\neikä ilman jonkunlaista henkilökohtaisen halveksimisen väritystä. He\nkysyvät runoilijalta, mitä tämä uskoo, ja vastaus ei ehkä kaikissa\ntapauksissa tyydytä heitä. Runoilija ei usko mitään muuta kuin sen\nmitä hän näkee. Hänen sanontatapansa koko voima lähteekin juuri\nsiitä, että kaikki hänen esityksensä kantavat välittömän kokemuksen\ntakauskirjaa. Kun typeräjärkiset ihmiset nojautuvat sananlaskuihin\nja kokevat sovittaa niitä, niin hän mullistaa koko menettelytavan;\nhänen loistavat yleispätevät selvittelynsä totuudesta ovat äkillisiä\nkokemustiedon synnyttämiä aavistuksia, hänen itsetuntemuksensa\nvalo-keskustasta ylt'ympäri pimeyteen singonneita kipinöitä.\nNäytelmätaidollinen nero, jonka toisinaan luullaan voivan tulla\ntoimeen ilman kokemustietoa, omaa itse teossa erikoisen kyvyn juuri\ntuon kokemustiedon hankkimiseen ja tämän kokemuksen leventämiseen\nja hedelmöittämiseen älyn ja tunne-alttiuden avulla. Kun huomaamme\nrunoilijan puhuvan suurella vakaumuksella aiheista ja asioista, jotka\nnäyttävät olevan täydellisesti hänen oman välittömän tietoisuutensa\nmahdollisten rajain ulkopuolella, joudumme kiusaukseen omistaa hänelle\njonkinlaisia taikavoimia. Me olemme joutuneet harhaan; me unohdamme\nsen vaikutelmain ylenmääräisyyden, mikä joka päivä, joka hetki virtaa\nmeihin aistimustietä, ja josta virkeinkään mieli ei voi tavoittaa eikä\nelävöittää ei edes sadannetta osaa. Kerrotaan usein juttua eräästä\noppimattomasta palvelustytöstä, joka kuumehoureissaan lasketteli\npitkiä lauseita hebreankielellä, mitkä hän vallan itsetiedottomasti\noli oppinut kuullessaan usein isäntänsä, hebreankielenoppineen, niitä\nitsekseen toistelevan. Runoilijan aivojen herkkä hourekiihko antaa\nhänelle jotakin tuontapaisen poikkeuksellisen käsityskyvyn ja muistin\nterävyydestä ja nopeudesta. Kun mieltä intohimot kiihottavat tai\nmielikuvituksen tuli kuumentaa, silloin kaikenlaiset vähäpätöiset ja\nunohdetut seikat nousevat pinnalle ja saavat vallan uuden merkityksen.\n\nYrittäkäämme miten tahdommekin, me emme voi havaita Shakespearen\npuhuvan epämääräisin ja ylimalkaisin sanoin siitä, joka on hänen\nnäkemyksensä ulkopuolella. Hän julistaa vain sitä mitä hän tuntee.\nMutta jos me yritämme todisteissamme mennä taaksepäin ja luoda\nuudestaan hänen henkilökohtaisen historiansa tutkimalla hänen\nyleismaailmallista tietomääräänsä, joudumme ehdottomasti ansaan. On\nniin äärettömän monta tapaa ja keinoa oppia joku asia; ja niin monet\nkaikkein tärkeimmät opetukset toistuvat joka päivä. Ottakaamme aivan\nsattumoisin joku esimerkki Shakespearen tiedosta:\n\n    Pahasti tehdään moni työ, kun nähdään\n    Pahoille töille välikappaleita.\n\nTaikka:\n\n    On syysi suuri, hetki soveljas;\n    Sa palvelioitas vilpin teillä käytät;\n    Saa susi lampaansa sun polultas.\n    Sa ajan parhaan synnin töihin näytät.\n\nOn järkevää ajatella, että Shakespearen elämässä oli tapauksia ja\nhetkiä, jotka saattoivat nämä totuudet hänessä selkenemään. Mutta\nkuka voi arvata, mitkä ne olivat? Totuuden itsensä voi osottaa ja\ntuntea jokainen lapsikin. Samallainen epävarmuus liittyy lähes\nkaikkiin johtopäätelmiin, joita on tehty Shakespearen kirjoitusten\nnojalla hänen elämänsä tapauksista. Hän puhuu erehtymättömän syvällä\ntuntemisella ystävien uskottomuudesta, avioliittojen epäsuhteista,\nnaisen kevytmielisyydestä ja miehen himokkaisuudesta. Eriskummaisia\ntapauksia on sovitettu kaikkiin näihin lausuntoihin; ja moni niistä\ntekee todellakin vastustamattomasti sen vaikutuksen, kuin olisi\nsiinä takana joku katkera henkilökohtainen muisto. Mutta luomisen\nvaikuttaneet tekijät kokemuksen ja hänen sielunsa välillä ovat\nhäipyneet näkymättömiin, niin että useimmat niistä olivat epäilemättä\nhaihtuneet hänen muististaan kauvan ennenkuin hän kuoli. Se mitä on\njäänyt jälelle, on hänen mielenliikuntonsa lapsi; ja tämä lapsi on\nkuolematon.\n\nOn olemassa eräs Johnsonin kuvaus ystävästään Savagesta, jota\nvoitanee laajemmaltakin sovittaa runoilijanerojen, ja etenkin\ndramallisten, henkisiin ominaisuuksiin. \"Hänen henkensä\", sanoo\nJohnson, \"oli tavattoman voimakas ja vilkas. Hänen arvostelunsa\noli sattuva, hänen käsityskykynsä nopea, ja hänen muistinsa niin\ntarkka, että hänen usein huomattiin tuntevan jonkun asian, minkä\nhän lyhyessä ajassa oli muilta oppinut, paljon paremmin kuin ne,\njoilta hän oli tietonsa saanut; hän saattoi usein muistaa tapahtumia\nkaikkine yksityisseikkoineen ja asianhaaroineen, joihin harvat\nolisivat tuskin huomiotansa kiinnittäneet niiden tapahtuessa,\nvaan jotka hänen herkkä vastaanottokykynsä oli hänen sieluunsa\npainanut. Hänellä oli taito päästä hetkiseksi eroon kaikista omista\nmielteistään ja antautua täydellisesti jokaiselle uudelle näylle.\nTästä ominaisuudesta on ymmärrettävissä hänen tietämisensä laajuus,\nmikä verrattuna siihen pieneen aikaan, jonka hän näennäisesti\nkäytti sen saavuttamiseen, oli suurenmoinen. Hän tarkkasi nopeata\nkeskusteluakin samanlaisella huomaavaisuudella, jota muut käyttävät\nlukiessaan; ja kesken näennäisesti huolimatonta iloisuutta hän ei\npäästänyt ohitseen ainoatakaan uutta aate-vilahdusta, joka tuli\nkuuluviin, ei ainoatakaan vihjausta, jota saattoi käyttää hyväkseen.\nHän onkin sentähden kahviloissa ottanut ne edistysaskeleet, mitä muut\nhiljaisissa kammioissaan, ja huomattava on, että tuollaisen miehen\nkirjoitelmissa, miehen, jota eivät juuri erinomaisempi kasvatus tai\nlukeneisuus haittaa, esiintyy oppia ja tietoa, jonkalaista vaivoin\nlöytää muista tuotteista.\" Asettakaamme Elisabetin aikuiset kapakat\nkahvilain sijaan, ja jokainen sana tuosta kuvauksesta epäilemättä\nsopii Shakespeareen. Jos me otamme tarkastellaksemme jonkun hänen\nteoksensa, niin saatamme olla varmat, että hänelläkin oli taito\nmukautua täysin sen seuran mukaan, missä hän kulloinkin oli ja antautua\nkokonaan jokaiselle uudelle näylle. Tämä on voimakas henkilökohtainen\npiirre hänessä, vaikkeikaan se juuri vielä auttaisi meitä piirtämään\nhänen luonnekuvaansa, niinkuin sitä tavallisesti kutsutaan. Hänessä\nei esiinny yhtään noita teräviä kulmia ja eriskummaisuuksia, joista\nsopisi piirtää edes pilakuva. Ne hänen aikalaisistaan, jotka yrittivät\npiloillaan mukailla hänen tyyliään, takertuivat tavallisesti\nsamanlaiseen pöyhkeään sanarehentelyyn, jonka Shakespeare säästää\nsellaisille luonteille kuin Hotspur —\n\n    Ois, määrin, helppo huipata ja riistää\n    Kalvaalta kuulta kirkas kunnia.\n\nEi voida kieltää, että Shakespearella on suuri mieltymys komeaan\nkaunopuheisuuteen; hänen onnistuneimpia, leikillisimpiä temppujaan\nonkin asettaa se todellisuuden vastakohdaksi. Tässä, jos missään,\ntulee häntä tarkastella kahtaalta päin. Joskus hän näyttää tykkänään\nvajonneen maailman hyörinään ja pyörinään ja tuntuu ikäänkuin\nhoukuttelevan meitäkin heittäytymään joukkoon. Mutta häneen ei pidä\nluottaa; heti kohta hän taas kohotaiksen korkeuksiinsa, tähystellen\nalhaalla riehuvaa taistelua mietiskelynsä ja ilomielensä kukkulalta.\nMuutamat hänen näytelmiensä elävimmistä luonnekuvista ovat juuri\nniitä, jotka mielellään katselevat maailmaa tältä kannalta: Biron,\nFalstaff, Hamlet, Prospero. He ovat kaikki — jossakin mielessä myös\nmuut — käytännöllisissä toimissa enemmän tai vähemmän epäonnistuneita;\nmutta heidän näkemyksensä laajuus ja totuudenmukaisuus ei silti ole\nvähentynyt, ja heistä onkin tullut Shakespearen lempilapsia.\n\nMuuten Shakespeare ei ollut mikään kummallinen ilmiö sanan ahtaimmassa\nmerkityksessä, eikä missään muussakaan merkityksessä, johonka ne niin\nhelposti tyytyvät, jotka ovat tottuneet turhan-lyhyviin puheenparsiin\nja inhimillisen arvoituksen naurettavan yksinkertaisiin ratkaisuihin.\nHänen todellisten elämäntilojensa tutkiminen olisi ällistyttänyt\nniitäkin kummallisten ihmisten ihailijoita, jotka ovat kuvailleet\nsir Roger de Coverleyn, Parson Adamsin ja eversti Newcomen. Siitä\nhuolimatta valtaa meidät, sitä mukaa kuin tutustumme yhä paremmin\nhänen teoksiinsa, tunne siitä, että olemme tekemisissä elävän,\ntodellisen ihmisen kanssa. Kun luemme hänen huvinäytelmiään, niin\ntarttuu meihin iloisuus, jonka tiedämme lähtevän hänestä. Kun lähenemme\n_Kuningas Lear_- ja _Othello_-murhenäytelmäin synkkää loppua, ja\ntunnemme olemuksemme kaikkien säikeiden värisevän ikäänkuin erilleen\nkiskottuina, niin se lohdun tunne, joka meihin hiipii, kun rauha\njälleen vallitsee tuolla hävityksen näyttämöllä, lähtee siitä varmasta\ntietoisuudesta, että Shakespeare on kanssamme; että hän, joka näki nämä\ntapahtumat, myöskin tunsi ne niinkuin me ne tunnemme, ja löysi urheuden\nja lemmen loistavissa ilmiöissä parannuskeinon epätoivoa vastaan. Kun\nhän tarkastelee jonkun kysymyksen molempia puolia ja näyttää jättävän\nvaa'an heilumaan, niin hän kuitenkin juuri silloin ilmoittaa oman\nmielipiteensä, vieläpä vaikka hän kieltäytyisikin hyväksymästä puolta\ntai toista. Mahdollista on myös, että meidän ymmärtämyksemme on liian\nhidas tuota huomataksemme, tai luottaa hän meihin liiaksi, jättäessään\nniin paljon meidän tunne-alttiutemme ja havaintokykymme varaan. Mutta\nkaikkialla, sielläkin, missä me kuljemme mukana vain epävarmoin\naskelin, me tunnemme hänen kätensä puristuksen, ja me huomaamme, että\nkaikki se tuntemus, minkä tällä tavalla saavutamme ja keräämme, on\ntodellista tuntemusta ja tietoa hänestä, hänen itsensä hyväksymää ja\nilmoittamaa.\n\nAikalaisten antamien arvostelujen niukoista jäännöksistä saamamme\ntiedot ovat täydellisessä sopusoinnussa — mikäli vertaileminen käy\npäinsä — sen kanssa, mitä näytelmät meille kertovat. Ne laatunimet,\njoita on omistettu Shakespearelle, ja hänen teoksensa osottavat\nsuurta läheistä yhtäläisyyttä; häntä kutsutaan \"nerokkaaksi\",\n\"mesipuheiseksi\", \"hopeakieliseksi\"; hänen näytelmänsä ovat\n\"onnistuneita ja kuvarikkaita\"; hän oli \"vilpitön ja rehellinen\nmies, avomielinen ja vapaa luonteeltaan;\" ja aina häntä mainitaan\n\"kohteliaaksi ja hienoksi Shakespeareksi\". Jos voisimme tehdä hänen\nhenkilökohtaista tuttavuuttansa, niin varmaankin odottaisimme\ntapaavamme hänessä yhden noita sopusuhtaisia, ihanteellisesti\nkehittyneitä luonteita, jotka usein saavat niiden toverien puolelta,\njoiden keskuudessa he elävät ja työskentelevät, osakseen vähemmän\nhuomiota ja arvonantoa kuin he oikeastaan ansaitsisivat. Meistä\ntuntuu aivan siltä, että lapset eivät suinkaan keskeytä harrasta\npakinaansa, kun hän astuu lähemmäksi, vaan jatkavat sitä siinä\nonnellisessa vakuutuksessa, että sehän onkin vaan Setä Shakespeare.\nPerimystieto hänen suurista luonnonlahjoistaan liittyy hänen nimeensä\nkuin hälventynyt tuoksu. Jokainen oli enemmän itseänsä, saadessaan\nolla Shakespearen seurassa. Tämä ei ole mitään järkeistelemistä, vaan\nsuora totuus: ilman tuollaista vaikutuskykyä ei hän olisi mitenkään\nvoinut päästä suunnattomaan erilaisten ihmissydänten ja ihmislajien\ntuntemukseensa. Nuo ylpeät, ankarat luonteet, jotka, usein omaksi\nhäpeäkseen, saattavat toiset ihmiset hämilleen ja aroiksi, eivät olisi\nvoineet millään mahdilla, vaikka heillä olisi ollut kuinka paljon\nnäytelmällistä älyä tahansa, koota Shakespearen näytelmäin aineksia.\nJoskin he ihmeen kautta voisivat tulla toimeen naisten ja lasten\nkanssa, niin hirtehiset ja maankiertäjät jäisivät heiltä ainaiseksi\nkäsittämättä. Sääliväinen ja jalomielinen Cordelia saavuttaisi ehkä\nheidän suosionsa; mutta kaikki heidän taitavuutensa ei kykenisi\nmillään muotoa saattamaan heitä sille tasolle, josta he kuulisivat\nAutolykon yksinpuhelun. Niiden luonteessa taas on jonkunlaista syvää\nnöyryyttä ja rakastettavaisuutta, jotka eivät heti asetu yläpuolelle,\nitsevanhurskaina tuomitsemaan muita. Pyhimyskin voi tosin menettää\nkärsivällisyytensä oikein kovissa koettelemuksissa. Mutta tuo\nluonteenominaisuus kuului Shakespearen synnynnäisiin lahjoihin ja\nauttoi häntä erinomaisesti menestymään ja edistymään taiteessaan.\n\nEi tarvinne mainita, että Shakespeare kaikesta sydämestään rakasti\nilomieltä niin itsessään kuin muissa. Hänen nuorekkaasti pulppuileva\nelämänilonsa tekee hänen aikaisemmat huvinäytelmänsä oikeiksi\nhillittömän huvittelun leikkikentiksi. Huvittelun halukin, kun se vaan\non jaloa ja hienotunteista ja virkeää ottamaan vastaan vaikutelmia, voi\nsisältää paljon ymmärtäväisyyttä ja älyä. Se ei juuri välitä noiden\nkostoa ja vihaa hautovain mielten synkän kalvavista haluista, tai\nnoista katkerista ajatuksista, jotka raastavat ja repivät ja turhia\nsieluntuskia synnyttävät siitä, mikä jo auttamattomasti on tapahtunut.\nShakespearen konnamaiset ja katalat luonteet ovatkin kaikki tuollaisia\nkurjia, itseensä-vajonneita, aina taaksensakatselevia. He kuuluvat\ntuohon raajarikkoisten kauhistavaan joukkoon, jotka käyttävät neljän\naistinsa parhaat kyvyt kostaakseen muille viidennen menettämisen.\nTappion tai menetyksen synnyttämä kateus on yhtä yleinen kuin kurja\nintohimo; Shakespearen mielestä se on kaiken äärimmäisimmän kataluuden\nkanta-äiti. Kärsivällisesti kannettu tappio, ilman pienintäkään\najatusta jumalattomasta kostonetsinnästä, mikä vaan tekisi pahan\nmonta vertaa suuremmaksi; rakkaus, joka ei muutu vaikka se huomaakin\nmuiden muuttuneen, joka vaan vahvistuu peittääkseen toisten vikoja\nja puutteita — kas siinä sen tornin rakennusainekset, jolla hän\nkohottaa korkeuksiin ylevimmät esikuvansa inhimillisestä hyvyydestä.\nHänen oma sielunsa etsi onnellisuutta niinkuin kasvi, kääntymällä\nvalon ja raittiin ilman puoleen; mutta hän ihailee mielellään myös\nkaikkea sitäkin, joka saavuttaa onnen, tapahtukoonpa se sitten kuinka\nkummallisia teitä tahansa; ja hänen onnen etsintänsä saattoi hänet\n— ikäänkuin viimeiseksi suosionosoitukseksi — siihen loistoisana\nhehkuvaan uuden, paremman maailman riemuja heijastavaan valovirtaan,\njoka säteilee hänen viimeisistä näytelmistään.\n\nKun meistä Shakespeare tuntuu vaikealta ymmärtää, niin olkoon\nse meillä suurena lohdutuksena, että hän yhä on seurassamme ja\nsaavutettavissamme. Hänen luonteensa ja henkensä ei ole suinkaan\nkehittynyt yhtäjaksoisesti, sopusointuisesti, tasasuhtaisesti eikä\nsukkelasti. Ne tragilliset ristiriidat, jotka muodostavat hänen\nsuurimpien näytelmäinsä aiheet, ovat suunnitellut hänen sielunsa\nvaltakunnassa tapahtuneiden sisäisten sotien ja kapinain pohjalla.\nEräskin sellainen sisällinen taistelu, huomattavampi muita, on jättänyt\nsyviä jälkiä hänen runouteensa. Se ei ole tuo ijänikuinen kamppailu\njärjen ja tunteen välillä, intohimon kuiskeiden ja kylmän varovaisuuden\nkäskyjen välillä, vaikka tämäkin kamppailu esiintyy ihmeellisesti\nkuvattuna useissa näytelmissä, missä useimmiten molemmille puolille\ntehdään yhtäläisesti oikeutta. Mieltäkiinnittävämmän näyn hänen\nsielunsa taisteluihin tarjoaa kuitenkin sen mielikuvituselämän\ntarkastelu. Hän rakasti suuresti selvää, ratkaisuun johtavaa toimintaa\nja pontevuutta. Hän osasi tuomita tuon tunteen, joka vaan itseään\nhellii ja hemmottelee, eikä pääse askeltakaan edemmäksi. Toiselta\npuolen taas mielikuvituksen lahja, jolla luonto oli hänet niin\nrunsaasti varustanut, älyn ja tuntemiskyvyn ylt'ympäri haihattelevat,\nlevottomat, uteliaat tiedustelut ja etsiskelyt — nuo suuret\nsyntyperäiset lahjat, joita vielä jokapäiväinen taidon harjoitus yhä\nkehitti ja vahvisti — tahtoivat toisinaan ottaa yksinvallan ja tehdä\njärjestävän tahdon vaikutuksen tehottomaksi. Silloin nousi hän kapinaan\nitseänsä vastaan, ollen enimmäksen taipuvainen kiittämään tuota juroa,\nepämuotoista sanansaattajaa, \"jonka huolena on, ett'eivät ihmiset\nnäe liian paljon yhdellä kertaa\". Jos tietäjän, nähdäkseen Jumalan,\ntäytyy luopua kaikesta inhimillisestä kuuliaisuuden ja sopivaisuuden\ntunteesta, niin eiköhän hinta silloin ole liian kalliisti maksettu?\nKas siinä on pulma ja kahdenvaihe, minkä kaikki runoilijat — niin,\nkaikki ihmiset — tuntevat, jotka elävät mielikuvituksen kuluttavaa\nelämää, jotka hetkestä toiseen, hiljaisessa yksinäisyydessään,\nmittelevät voimiaan henkensä luomien olentojen kanssa, sillä välin kun\nihmisluonnon raisusti ohitse rientävät, koskaan takaisin palaamattomat\nviehätykset jätetään tykkänään huomioonottamatta tai työnnetään rutosti\ntakaisin. Keats tunsi tuon aseman hyvin ja hän onkin selvittänyt\nsitä huvittavalla tavalla muutamissa kirjeissään. \"Nerokkaiden\nihmisten suuruus\", sanoo hän, \"johtuu eräästä kemiallisesta\neetteri-ilmiöstä neutralisen älyn aineko'ossa — mutta heillä ei ole\nmitään yksilöllisyyttä, ei mitään tarkkoja luonteenpiirteitä.\" Ja hän\nlisää: \"Runoilija on epärunollisin kaikista olioista, koska häntä ei\nvoida sovittaa mihinkään erityiseen personaan — hän kun on alituisesti\nsekaantuneena johonkin toiseen ruumiiseen, täyttäen sen olemuksellaan.\"\nKeats siis tunnustaa, kuten Shakespearekin, ettei voida vastustaa\nsisäistä kutsumusta runotyöhön; niinpä hän sanookin — \"Tulen päivä\npäivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hyvin kirjottaminen\non lähinnä hyvin elämistä sentään korkeinta tässä maailmassa.\"\nMutta mitäs, jos tuo korkein kutsumus tuleekin äkkiä, niinkuin se\ntavallisesti tekee, ja löytää miehensä herpouneena, valmistumattomana,\n\"vieraiden vaikutusten ja päivin kummittelevain yöpainajaisten\"\nvallassa, vaipuneena ongelmoisiin mietiskelyihin, kaukana omasta\nitsestään, kykenemättömänä vastaamaan tuohon kutsumukseen? Eräs\nkuuluisa englantilainen maalari antoi kerran sitoa itsensä mastoon\nmyrskyn raivotessa merellä, voidakseen rauhassa tutkia taivaankannen ja\nveden värivaikutelmia. Hänen apuansa ei tarvittu laivan hoitamisessa;\nhänhän ei kuulunut miehistöön. Kuka ihmisten joukossa rohkenee vaatia\nitselleen samanlaista vapautusta oman elämänsä ohjauksesta?\n\nShakespeare ei suinkaan tehnyt tuollaista vaatimusta; mutta hän\ntunsi kahtaalle jaetun sielun tuskat, kärsien mielikuvituksen\nhirmuvallasta. Voitanee tuskin sanoa, että hänen mielikuvitusvoimansa\nsaattoi hänet tasapainostaan: sekin oli hänelle tarpeellisena apuna\nhänen verrattomissa saavutuksissaan, ja juuri sen mahtavalla avulla\nonnistui hänen lopulta saavuttaa pyrkimystensä päämäärä, päästä\nrauhaan ja varmuuteen. Lukiessaan hänen näytelmiään ei kukaan saata\nolla tuntematta niitä rajuja, epätoivoisia ponnistuksia, joita\nhän teki voitolle päästäkseen. Hänen kuvailunsa miehistä, joissa\nmielikuvitus oli ylivallassa, — Rikhard II, Hamlet, Macbeth — kuuluvat\nhänen kuvavarastonsa kaikkein ihmeellisimpiin tuotteisiin, ovat\nkaikkein tarkimmin tutkittuja ja kaikkein uskollisimmin todellisiksi\nhahmoitettuja. Mutta toiselta puolen ei edes näytelmän verhoava puku\nsaata meiltä kätkeä sitä ihastelua ja harrasta myötätuntoa, mitä hän\ntuntee taas toisia luomiaan kohtaan, joissa toimintatarmo voimakkaana\nesiintyy — Hotspur, äpärä Faulconbridge ja ennen kaikkea Othello.\nNämä ovat ihmiskunnan syntyperäisiä hallitsijoita. Shakespeare pysyy\nhorjumatta tasapainossa: jokunen määrä Hamletin hienoa mietiskelykykyä\nolisi ehkä voinut pelastaa Othellon tulemasta murhaajaksi; mutta se ei\nolisi voinut enentää Shakespearen mieltymystä häneen.\n\nOn totta, että Shakespeare, avaamalla koko henkensä ja mielensä\nmeidän tarkastettavaksemme, samalla on antanut meille melkein syytä\nvalittaa, ettei hänen henkensä ole kylliksi pieni-alainen meidän sitä\nhelpolla vaivalla käsittääksemme. Ihmisen piintyneimpiin tottumuksiin,\nkohdatessaan jotain uutta ja eriskummallista, kuuluu että hän on vallan\nonneton siksi kunnes hän on sen nimellä varustanut ja määritellyt, ja\nkun hän tämän on tehnyt, heittäytyy hän ikuiseen lepoon tuon asian\nsuhteen. Tieteen edistymistä eivät ole suinkaan vähässä määrässä\nhidastuttaneet ne väärät käsitteet, jotka johtuvat kreikkalaisten\nja latinalaisten nimitysten käytöstä, nimitysten, jotka lähemmin\ntarkastettaessa osottautuvatkin olevansa vain hyvin vaikeatajuisia\nmäärittelyjä niistä asioista, joita niiden olisi pitänyt selittää.\nSe nimityksien ja vastanimityksien keksiminen Shakespearelle, jota\non hauskasti harjoitettu kautta vuosisatojen, väliin hyvien väliin\nhuonojen kummien valvonnalla, tuo kuitenkin mukanaan enemmän haittoja\nkuin tuo ylläkuvaamamme väärinkäyttö: hänelle annetut monenmonituiset\nlaatunimet estävät saamasta oikeata käsitystä tehtävän vaikeudesta.\nNe ovat kaikki jonkunlaisia tavaranosoituslippuja, joita on\nhäpeämättömällä rohkeudella kiinnitetty milloin mihinkin kohtaan hänen\nmonipuolista elämäntyötään. On kirjoitettu kirjoja todistaakseen,\nettä hän oli jumalankieltäjä; että hän oli roomalais-katolinen\nmieleltään; tai että hän suosi Englannin valtiokirkkoa; että hänessä\noli puritanisen syntymäseutunsa perimystiedoilla ja aatteilla syvät\njuurensa — inhimillisen älyn ansioluetteloon on kai laskettava,\nettei kuitenkaan kukaan, niin paljon kun on sanoja tuhlattukin,\nole sanonut hänen itsensä _olleen_ puritanin! Puoluehallituksia\nei vielä oltu keksitty hänen aikoinaan; mutta paljon on mustetta\ntuhlattu yritettäessä määritellä hänen valtiollisia mielipiteitään ja\npakotettaessa niitä kulkemaan johonkin määrättyyn suuntaan. Vaikka\nnoilla kokeiluilla olisi ollut jonkun verran menestystäkin, niin ne\nauttaisivat meitä hyvin vähän. Uskontunnustus, uskonnollinen tai\nvaltiollinen, on pikemminkin suurempien joukkojen yhteisomaisuutta\nkuin yksilöllisen luonteenpiirteen ilmaus: vaikka Shakespeare olisi\ntunnustautunutkin johonkin erikoiseen katsantokantaan, niin ne\nyksilölliset vivahdukset, jotka tekevät hänestä sen, mitä hän oli,\njäisivät yhtä epäselviksi ja hämäriksi kuin koskaan ennen. Ihmiset\nkompastuvat usein omiin ansoihinsa. On kirjailijoita, jotka vakavia,\nyleviä aiheita käsitellessään eivät voi olla noutamatta vertauskuviaan\nleikkikentältä. On historiallisia ja kirjallistieteellisiä\najattelijoita, joilleka vapaamielisyys tai vanhoillisuus ovat kaiken\narvostelun avaimena. Puoluenimitykset ovat hyvät olemassa; ne\ntietävät määrättyä katsantokantaa, ne tietävät taistelua. Mutta eipä\nliene luonnotonta väittää, etteivät nimitykset, jotka ovat keksityt\nkamppailun käytännöllisiä tarpeita varten, voi mitenkään kyetä\nvalaisemaan mietiskely- ja ajatuselämän vaihtelevia muotoja.\n\nShakespeare oli harvinaisuuksien harvinaisuus: hän oli ehyt ihminen.\nAinoastaan karsaat, väärään suuntaan kehittyneet puoluepukarit\nvoivat olla näkemättä mitään hyvää tai oikeaa toisellakin puolen.\nKatolilainen, jonka mielestä protestanttien väitteet ovat pelkkää\nhölynpölyä, protestantti, joka ei ole koskaan tuntenut katolilaisten\nihanteiden lumousvoimaa — ne eivät suinkaan kelpaa esimerkiksi\nuskonveljilleen; ja jos kaikki olisivat heidänlaisiaan, niin\npuoluekiistat vaipuisivat piankin alapuolelle inhimillisyyden\ntasapinnan. Mutta niidenkin joukossa, jotka osaavat tehdä elämän\nhuokeammaksi sekä itselleen että muille, osottamalla myötätuntoisuutta\nja arvonantoa toisinajatteleviakin kohtaan, löytyy vaan harvoja, jotka\nvoisivat kestää vertailun Shakespearen täydellisen ajatuksen-vapauden\nkanssa. Hän ei tahdo milloinkaan ostaa toisen puolueen suosiota tai\ntuttavuutta halveksimalla ja häpäisemällä toista. Hän piti yhtä paljon\nhovista kuin yksinkertaisesta maaseudustakin. Hän uskoi yhtä paljon\nylimpään johtoon kuin vapauteenkin. Hän saattoi sanoa kuin Troilus:\n\n    Rehellinen ma oon kuin suora totuus\n    Ja vilpitön kuin lienee oikeus läsnä.\n\nja kuten Autolycus\n\n    Me, miekot, me noin tyhmät emme ole!\n\nHän oli yhtämieltä Isabellan kanssa _Mitta Mitasta_ — kappaleessa, kun\ntämä esittää kristinuskon perustotuuden seuraavassa lauselmassa:\n\n    Kadotus sielujen ois kohtalo —\n    Hän, kellä rangaistus on kädessään,\n    Hän armahti.\n\nJa hän yhtyi Gloucesteriin _Kuaingas Learissa_, kun tämä epätoivonsa\nsyvyydestä viskaa taivaan valtoja vastaan syytöksen säälin puutteesta:\n\n    Olemme jumalille, mitä sääsket\n    On poikariehakoille: ratoks meitä\n    He surmaa!\n\nSanalla sanoen: hän uskoo ja hän epäilee. Eikä siinä ole mitään\nristiriitaisuutta, niin kummalta kuin se kuulostaneekin. Suuret sielut\novat avonaisia, vakavia ja rehellisiä, siinä missä pikkusielut ovat\nsuljettuja ja petollisia. Ne, jotka ovat kyenneet näkemään vaan hyvin,\nhyvin vähän, eivät uskalla ilmaista kaikkia epäilyksiään. Sokean on\näärettömän vaikea määritellä sitä, mitä muut näkevät; ja luja-uskoiset\nihmiset nauravat vapaasti, sydämensä pohjasta, silloin kun\npuoli-uskojat ovat arkoja ja pelokkaita, ett'eivät he vaan erheissään\ntulisi sanoneeksi jotain pilkkaavaa tai loukkaavaa. Me etsimme turhaan\nShakespearessa vaiteliaisuutta yhtä vähän kuin puolueellisuuttakaan,\npienimpiäkin oireita piilottautumisen tai salaamisen halusta; hän ei\ntahdo \"tehdä meille tilaa ainoastaan johonkin sydämensä sopukkaan,\nyhtä vähän kuin hän tahtoisi ajatteluunsa käyttää vaan osan henkensä\nnäkövoimasta\"; hän kuljettaa meitä ylt'ympäriinsä; ja meistä tuntuu\nhänen näkemyksensä avaruus uuvuttavalta, hänen liikkeittensä\nujostelemattomuus ja rohkeus hämmästyttävältä. Hän on maailman\nhyörinässä ja pyörinässä kuin kotonaan; ja me vaan valitamme, että ala\non meille liian laaja, kaikkien soppien, polvekkeiden ja piilopaikkojen\nkatsastus liian rajua ja kaunistelematonta. Mahdollisesti rohkenemme\nmyös moittia hänen näkemyksensä laajuutta eräästä toisestakin syystä:\nsalliikohan se hänen pitää huolta omista asioistaan, eiköhän se kiedo\nhäntä jonkunlaiseen eriskummaisen painostavaan tunteeseen, \"joka on\nkokoonpantu ja yhdistetty monista eri aineksista ja vaikutelmista\",\nja tee häntä kykenemättömäksi ottamaan huomioonsa hetken vaatimuksia?\nMutta Shakespearen puolustautuminen omalla elämällään on enemmän kuin\nriittävä. Me tiedämme hiukan siitä, mitä hän on tuntenut ja ajatellut\nsiksi, että hän on siitä meille kertonut. Jos me kysymme, mitä hän on\ntoimittanut, kuuluu hänen vastauksensa mahdollisimman selvästi: hän\nkirjoitti näytelmänsä.\n\nShakespearen katsantokannan avaruus ja puolueettomuus kaikissa asioissa\non tunnustettu tuolla vanhalla yleisellä arvostelu-tavalla: häntä on\nverrattu _luontoon_. Tutkijat puhuvat erilaisista ja monilukuisista\nseikoista; mutta he kaikki puhuvat toki myös tästä. Hänen Stratfordin\nkirkkoon pystytetyn rintakuvansa alla olevaan levyyn on kirjoitettu:\n\"Shakespeare, jonka keralla eloisa luonto suistui hautaan\". Ben Jonson\njatkaa ja laajentaa vertausta:\n\n    Kuvistaan hänen luonto riemastui,\n    Koruihin säkeittensä ihastui.\n\nMilton ylistää hänen \"luontoperäistä vaihtelevaisuuttaan, raitista\nkuin metsien sävelet\". \"Hän oli mies\", sanoo Dryden, \"jolla kaikista\nuudenajan ja ehkäpä vanhanajankin runoilijoista oli avarin ja\nlaajakantoisin henki. Kaikki luonnon vaihtelevat kuvat olivat hänellä\nalati esillä, ja hän piirteli niitä, ei työläästi ja vaivaloisesti,\nvaan ikäänkuin leikkiä lyöden; kun hän kuvailee jotakin, niin me emme\nainoastaan näe sitä, me myöskin sen tunnemme. Ne, jotka moittivat\nhäneltä puuttuneen oppia, ne antavat hänelle paraimman ylistyksen:\nluonto oli hänet opettanut; hän ei tarvinnut kirjojen silmälaseja\nluontoa lukeakseen; hän käänsi katseensa sisäänpäin ja löysi luonnon\nsieltä.\"\n\nTällä tavalla tuota vertauskuvaa on käsitelty ja muokattu ja\nkohotettu. Siitä on Pope saanut yhden onnistuneimpia mietelmiään:\n\"Shakespearen runoudessa puhalsi todellinen elävä henki: hän ei ole\nniin paljon luonnon mukailija kuin luonnon välikappale; eikä ole\nyhtä oikein sanoa, että hän puhuu luonnosta, kuin että luonto puhuu\nhänen kauttansa.\" Johnson toistaa saman aiheen: \"Shakespeare on ennen\nkaikkia kirjailijoita, ainakin ennen uudenajan kirjailijoita, luonnon\nrunoilija; hän pitää lukijainsa silmäin edessä kuvastinta, joka\nuskollisesti heijastaa elämää ja elämän vaihtelevia muotoja.\" Näihin\nmuodollisiin arvosteluihin on vielä lisättävä ne monen monituiset\nvertaussanat, joita on hakemalla haettu ja tuhlaamalla tuhlattu\nasianlaitaa oikein havainnollisesti kuvatakseen: \"Shakespearen\nsäännöttömyydet\", sanoo Pope, \"ovat samanlaisia kuin säännöttömyydet\njossain vanhassa goottilaisen rakennustaiteen mestariteoksessa,\nverrattuna nykyajan sorean keikaileviin rakennuksiin\"; \"hänen\nteoksensa\", sanoo Johnson, \"eroavat säännönmukaisempien kirjailijain\nteoksista niinkuin vapaana rehottava metsä eroaa laitellusta\npuutarhasta\"; \"hänen naurunsa\", sanoo Meredith, \"on mahtavaa\nkuin kymmenen tuhannen härän mylvinä laitumella!\" Ei vähempää\nkuin koko näkyvä maailma, kaikkine vaihtelevine ja suurenmoisine\nilmestysmuotoineen, on selitetty olevan aivan samaa kuin Shakespeare.\n\nMikäli nämä vertaukset tarkoittavat ylistää Shakespearen neron\nyleispätöisyyttä ja tervettä voimaa, ovat ne oikeudenmukaisia ja\ntosia. Mutta Shakespearen yhtäläisentäminen luonnon kanssa on\nkuitenkin hyvin uskallettua ja turhamaista, ja se onkin johtanut\nsangen lukuisiin harhapäätelmiin. Tarkemmin katsellessa huomaa, ettei\nkukaan arvostelijoista tarkoita samaa tuolla \"luonnollaan\", jota\nhe avukseen huutavat. Pope tarkoittaa alkuperäisyyttä ja asettaa\nShakespearen, päätellen suoraan elämästä, vastakohdaksi Homerolle,\njonka taide \"ei syntynyt ilman jonkunlaista opettelemisen leimaa,\ntai ainakaan ilman edelläkäyneiden esikuvain mukailemista\". Mutta\nmitä tässä on sanottu Homerosta, on myöhäisempien tutkimusten kautta\nosotettu olevan täydellisesti totta myös Shakespearesta. Johnson\nkorostaa suhdallisuutta ja todennäköisyyttä: Shakespearen henkilöt\neivät ole sankareita, vaan ihmisiä; hän käsittää rakkauden sen\noikealta kohdalta: inhimillisen askarruksen vaikuttavana voimana;\nhänen vuoropuhelunsa liikkuu todellisen elämän tasalla. Mitä Milton\nmahtoi ajatella, ei ole oikein selvillä; hän ehkä ylisti laulurunojen\nvapaata pakottomuutta, tai muisteli huvinäytelmien paimen- ja\nmetsäkohtauksia; joka tapauksessa on hän hyvin kaukana Popesta ja\nJohnsonista. Vähäpätöisemmät arvostelijat ovat sitten johtaneet\ntuon vertailun kaikkinaisten, mitä eriskummallisinten erehdysten ja\nvirheiden polulle. Muutamat, kuten John Ward, Stratford-upon-Avonin\napulaispappi, ovat arvelleet — päin vastoin kuin Ben Jonson —\nShakespearen olleen \"luontoperäisen neron, jossa ei ollut jälkeäkään\ntaiteesta\". Toiset taas — ja heidän lukunsa on legio — ovat,\nsen jälkeen kun Shakespeare oli yhtäläistetty luonnon kanssa,\npitäneet oikeimpana tienä hänen tutkimiselleen luonnontieteilijän\nmenettelytapaa. He ovat käsitelleet hänen teoksiaan, aivan kuin ne\nolisivat kaikkien viisauksien kokoomuskirja. He ovat jakaneet ne eri\ntieteenhaarojen kesken, kirjoittaen suunnattomia kirjoja Shakespearen\njumaluusopista, Shakespearen vaakuna- ja sukutiedosta, Shakespearen\nlakitieteestä ja lääketaidosta, Shakespearen linnuista, imettäväisistä,\nkaloista ja hyönteisistä — kaikki tämä lähtien huomaamatta siitä\nkummallisesta otaksumasta, että Shakespearen tarkoitusperänä oli\njuuri antaa täsmällisiä tietoja kaikista näistä opin haaroista, ja\nettä hänen todellinen suuruutensa on nähtävä siinä erinomaisessa\nmenestyksessä, millä hän kaiken tuon suoritti. Nämä ovat niitä\ntieteileviä hyönteistutkijoita: oppimattomalle rahvaalle saattaisi\nluonnon vertaus olla täydellisen arvostelukyvyn puutteen puolusteluna;\nnämä pysyttäytyvät tuossa vanhassa, veltossa, käsittämättömässä\ntottumuksessaan pitää Shakespearen miehiä ja naisia mieluummin luonnon\nkuin näytelmätaiteen luomina olentoina. Tehkäämme tästä kerrankin\nloppu, osottakaamme oikeutta taituri Shakespearelle. Tuo suunnaton\nliioittelu, joka sekottaa hänet hänen Luojansa töihin, on täyttänyt\nalkuperäisen muodollisen tarkoituksensa; on aika muistaa, että\nkuningaskin on vaan ihminen, ja että kaikilla hänen havainnoillaan,\ntunteillaan, ajatuksillaan on vain inhimilliset edellytykset.\n\nEräs ominaisuus, joka on omistettu Shakespearelle, etsiessä\nyhtymäkohtia hänen ja luonnon välillä ja jota on käytetty vertausta\nvahvistamaan, kuuluu hänelle todellakin. Sangen vanha ja sitkeähenkinen\nperimystieto esittää hänet verrattomana tuotantohelppouden ja\nsujuvasanaisuuden mestarina. \"Hänen henkensä ja kätensä kulkivat\nyksissä\", sanovat hänen ystävänsä ja hänen teostensa julkaisijat\nHeminge ja Condell, \"ja ajatuksensa esitti hän sellaisella\nhelppoudella, että hänen tuskin koskaan tarvitsi tehdä korjauksia\ntai pyyhkiä pois jotain käsikirjoituksistaan\". Näiden todisteiden\nuskottavaisuutta on epäilty, niiden vilpittömyyskin on asetettu\nkysymyksenalaiseksi. Mutta tämä on kuitenkin kertomus, jonka jokainen\nShakespearen lukija tuntee ainakin pääasiassa olevan todenmukaisen.\nEikä siltä puutu päteviäkään todistuksia. \"Hänellä oli erinomainen\nmielikuvitus\", sanoo Ben Jonson, \"rohkeita aatteita ja hienostunut\nsanontatapa; joskus hänen lauseensa tulvivat sellaisella vauhdilla,\nettä olisi ollut tarpeellista hillitä sitä.\" Ei yksikään, joka\nvaan on joutunut Shakespearen ihmeellisten päähänpistojen ja\nvertauskuvien ryöppyvirran kuljetettavaksi, voi erehtyä pitämään\nhäntä kuivakiskoisena, vaivaloisena ja raskaana kirjailijana. Miehen\nteeskentelemätön ilomielisyys ja kertoilijan kiihdyttävä innostus\nyhtyvät runoilijan hillittömään yltäkylläisyyteen. Säästeliäisyys ei\nkuulu hänen tavallisiin menettelytapoihinsa. Hän ei asetu väijymään\najatustansa ja valloita sitä äkkinäisellä rynnäköllä, vaan hän ajaa\nsitä takaa iloisen, kirjavan metsästysseurueen mukana, koirain\nkiljuessa täyttä kurkkua. Hänen henkensä on rikas koristuksista,\nkuvista ja äkkinäisistä välähdyksistä, hänen tyylinsä täynnä\nvälikohtauksia ja yllätyksiä. Kun hän lopettaa, on hän tavallisesti\njutellut teille paljon enemmän kuin hän ensin aikoikaan. Myöhemmissä\nnäytelmissä on hänen tyylinsä tiivistetympää, esiintyen ei suinkaan\nmenettelytavan korjaamisessa, vaan aiheen ympärille kerättyjen\nkoristeiden vähentämisessä. Kaikkialla on menettelytapa sama; lause\ntai mietelmä, joka ei täydelleen tee tehtäväänsä, pidetään edelleenkin\npalveluksessa, mutta sen ohelle liitetään toinen, kilpailemaan\nedellisen kanssa ja yllättämään ja voittamaan se. Aalto seuraa\naaltoa, murtuen ennen määränpäähän pääsemistä, siksi kunnes, juuri\nvaaditulla yhdeksännellä hetkellä, suuri hyöky-aalto nielee kaikki muut\nkitaansa, ympäröiden meidät ja kohottaen meidät raisusti harjalleen.\nKun hän tulee vakavaksi ja koruttomaksi, kuten hän yleiseen tapaa\ntulla tragillisen intohimon huipulla, niin se ei suinkaan seuraa\nliiallisten korutavarain poisheittämisestä, vaan tilaisuuden ankarasta\njännityksestä, joka tyrehyttää hänen kaunopuheisen mielikuvaleikkinsä,\npakottaen hänet pukemaan ajatuksensa muutamiin harvoihin katkonaisiin\nsanoihin. Hetkiseksi vain näin tapausten kiinteä kulku höltyy, hänen\nhaihatteleva mielikuvituksensa kohoaa jälleen lentoon ja puhevirta on\ntaasen vauhdissaan. Tällä tavoin Shakespeare usein suuresti kohottaa\ntragillisen ratkaisuhetken vaikuttavaisuutta, tuottaen samalla\nvaihtelua dramalliseen hiljaisuuteen runollisen kaunopuheliaisuuden\navulla. Tuon jännitetyn kuiskaavan puhelun Macbethin ja hänen\npuolisonsa välillä, jossa on vaan yksitavuisia kysymyksiä ja\nvastauksia, osaa hänen suuri kuvailukykynsä asettaa heti tuon\nviattoman, unen helmoissa lepäävän kuninkaan murhan jälkeen. Troiluksen\nja Cressidan jäähyväiset tekee vasta Troiluksen runollinen valitus\nihaniksi:\n\n    Me, jotka huokauksin tuhansin\n    Ostimme toisemme, nyt saamme näin\n    Pois myydä aartehemme yhtehen.\n    Kokohon taasen aika riehakas\n    Rikasta haalii ryöstösaalistaan,\n    Suudelmat sekä valat vannotut\n    Kuin tähdet taivaan, lukemattomat,\n    Hyvästijättöön yhteen ahtaen,\n    Suunantoon yhteen, pidätettyjen\n    Kyynelten suolan katkeroittamaan.\n\nSitten astuu kova todellisuus esiin ja Aeneaan äänen kuullaan kutsuvan:\n\n    Prinssi, jo eikö neito valmis?\n\nTulisi vaikeaksi mainita ainoatakaan vaikuttavaa kohtaa Shakespearessa,\njossa hän ei saisi tai jossa hän ei etsisi tilaisuutta päästää kynänsä\nvalloilleen ja levitellä nähtäviksi ainakin muutamia eriä hekumoivan\nmielikuvituksensa rikkauksista. Hänen liikuntansa helppous on niin\nsuuri, että tuskin hänen hurjimmatkaan päähänpistonsa tuntuvat kaukaa\nhaetuilta. Ne parveilevat hänen ympärillään kuin köyhät työnhakijat,\ntarjoten hänelle palveluksiaan, ja hänen loistava jalomielisyytensä\nlöytää kyllä niille kaikille toimittamista.\n\nShakespearen lähempään tuntemiseen pääsemme melkein yksinomaan hänen\nteostensa avulla. Ainoastaan harvat tapahtumat hänen elämästään\novat merkityt vielä olemassa oleviin asiakirjoihin, ja muutamia\nmuita saatamme — ilman suurempaa vaaraa — pitää todenmukaisina\nmuistotietojen ja muiden viittausten nojalla. Mahdollista kumminkin\non, että häntä koskevain tosi-asiain varasto vielä kasvaa. Mutta se ei\nole todennäköistä, vaikkakin muinaismuistojen keräilijät ja tutkijat\novat jo miespolvia verrattomalla ahkeruudella ahertaneet kadonneiden\nmuistomerkkien etsinnässä. He ovat noita uurastavia raunioiden\nkaivajia, jotka, kun meidän tietämyksemme monimutkainen laitos on\nhajonnut atomeiksi, yhäti\n\n    Niin hiekkaa palvovat\n    Kuin ois se tähtein juurta,\n    Ja vaivoin loppumattomin\n    Keräävät kaikki.\n\nInnostusta, joka heidät kiinnittää työhön, on eräs heidän päämiehiään,\nHalliwell-Phillips sattuvasti kuvannut. \"Ei mikään työpäivä\",\nsanoo hän, \"ole liian pitkä, ei mikään este liian suuri siinä,\nmissä on hiukkasenkaan mahdollisuutta löytää vaikka kuinka pieni\ntiedonsirunen, mikä vaan koskee meidän kansallisrunoilijamme elämää.\"\nNäin innostuksella ja nurkumatta kestetyin vaivoin onkin nyt kaikki\nsuoritettu, mistä suinkin voi olla jotain toivoa, ja Shakespearen\nelämäkerta alkaa saada suuruudellaan kunnioitusta herättävän romukasan\nmuodon. Monet, sanoisiko useimmat, esitetyistä tosi-asioista ovat\nkadottaneet kaiken ajatussisältönsä ja yhteytensä, niin että vaikka\nkuinka tahtoisimme jatkaa ja koristaa niitä vapaan mielikuvituksen\nlisillä, ne eivät vähimmässäkään määrässä auta meitä puuhassamme\nmuodostaa selvää kuvaa Shakespearesta. Toinen ja pätevämpi keino on\nmeillä jälellä. Tutkikaamme niitä inhimillisiä suhteita ja seikkoja,\njotka vaikuttivat hänen elämäänsä ja teoksiinsa. Hänen oman aikansa\ntavat ja tottumukset, aatteet ja pyrkimykset muodostavat niille eloisan\ntaustan ja kuvastuvat kaikkialta hänen näytelmistään. Ne myöskin —\nainakin johonkin määrään — hankkivat hänelle aiheita. Ja tähän on\nlisättävä ne kirjat, joita hän luki, ne kertomukset, joiden antamia\ntietoja hän käytti tarkoituksiinsa, ja ne runoelmat ja näytelmät,\njoita hän tutki taiteen takia. Vieläkin tärkeämpi kuin hänen taiteensa\nainekset, on tässä se välikappale, jolle muut olivat ennen häntä muodon\nantaneet ja jota hän vaan hiukan muovaili. Tullakseen kansanomaiseksi\nnäytelmänkirjoittajaksi — ja sitä Shakespeare epäilemättä oli — täytyy\njokaisen sovittaa inhimillisen elämän käsittelynsä sen näyttämön\nvaatimusten mukaiseksi, jolla hänen kappaleensa esitetään; hänen täytyy\narvata seurueensa jäsenten erilaiset kyvyt, uskomalla heille kullekin\nsopivia osia. Edelleen hänen täytyy ottaa visusti varteen kuulimonsa\nmaku ja toiveet, tarjoamalla sille sellaista, josta se erittäin pitää\n— vaatimus, jota Shakespeare — mikäli voimme päättää — koki innolla\nja menestyksellä täyttää. Kaiken tämän hänen täytyy tehdä, vaan ei\nsuinkaan unohtaa muitakaan seikkoja. Hänen oma runollisen kauneuden\ntunteensa ja hänen oma tulkintatapansa inhimillisen elämän ilmiöistä\novat asetettavat etu-alalle, näiden kankeiden välttämättömyyksien\nja sovinnaisuuksienkin ohella. Tässä osotaiksen taiteilijan kyky:\nottaa huomioonsa sovinnaisuuden pakotus, niinkuin hän tarkkaa sonetin\nmuodollista puolta, voittaa loistavasti nuo esteet ja rajoitukset,\nkukistaen ne, taivuttaen ne edistämään omaa, hellittämättä seurattua\ntarkotusperäänsä. Ei missään ilmene Shakespearen suuruus niin selvästi\nkuin niissä myönnytyksissä, joita hän tekee silloisen teaterin\nasettamille vaatimuksille, myönnytyksissä, joihin muutamat hänen\naikalaisistaan vain säästellen ja vastenmielisesti suostuivat, vaan\njoita hän jakeli kaksin käsin, ikäänkuin hänen anteliaisuutensa\nsiinä olisikin määräävänä, niin että mikä näytti olleen pelkkää\nvoimatonta huonon ja ala-arvoisen suvaitsemusta, tuleekin siten\nmitä vaikuttavimman taiteen ihmeluomaksi. Teateriyleisö halusi\nverenvuodatusta ja murhia, ja hän antoi sille _Hamletin_. Se pyysi\nmielipuolen raivoa ja hullun hourailua, ja hän antoi sille _Kuningas\nLearin_.\n\nYmmärtääksemme yhä paremmin Shakespearea on meidän viimeksi\ntarkastettava hänen työaseistaan hienointa ja terävintä — kieltä,\njota hän käytti. Tässä kohdassa ovat ne suuret edistysaskeleet,\njoita kielitiede viime aikoina on ottanut, vain vähäksi hyödyksi:\nuseimmat tämän tieteen mestareista ovat miehiä, jotka tietävät kaiken,\nmitä suinkin voidaan tietää kielestä, mutta jotka eivät yhtään\ntunne niitä erilaisia käytäntötapoja, joihin kieltä taivutetaan.\nTieteen menettelytavalla on sangen suuri merkitys ja se on johtava\nhedelmällisiin tuloksiin Shakespearen tutkimuksessa, kun sitä\nkäyttelemässä on miehiä, jotka ymmärtävät, miten runous syntyy\nja jotka osaavat rakentaa päteville johtopäätelmille ja oikeille\nedellytyksille. Tuntematta Elisabetin ajan yleisiä niin seura- kuin\nkirjakielen ominaisuuksia ja puheenparsia, on mahdotonta antaa\nShakespearelle oikeudella tulevaa kunniaa äidinkielensä käyttämisestä.\nHänen hämmästyttävän runsas sana- ja puheenparsivarastonsa, hänen\nuudet muodostuksensa ja hänen armottomat ajatus-koukuttelunsa, hänen\nlauseopilliset erikoisuutensa ja hänen rohkeutensa samanlaatuisten\nsanain käyttelemisessä, jota voi verrata ainoastaan siihen \"vapauteen\",\nmikä vallitsee lastenkamarin \"pienoiskielessä\" — kaikki nämä seikat\novat arvioitavat ja vertailtavat sen ajan yleisiin esikuviin ja\nsääntöihin, ennenkuin niitä voidaan tunnustaa hänen omikseen.\nDogmattiset kielioppimestarit — sukukunta, joka ei vieläkään ole\ntyystin hävinnyt — tekevät kielelle sääntöjä aivan kuin Aristoteles\nteki sääntöjä opilliselle runoudelle, raskauttaen heikkoina alistuvia\nja surkastuvia kylmillä kaavoillaan. Suuri osa Shakespearen kielestä on\nhänen henkensä ahjossa syntynyttä ja se on vain osittain jähmettynyt\nkieliopin kaavoihin. Sitä eivät voi arvostella muut kuin ne, joiden\nkäsityskyvyn helppous käy yhtä rintaa hänen ilmaisukykynsä helppouden\nkanssa.\n\nOnpa siis ainetta yllin kyllin, on säästäenkin. Lyhyt kyhäys\nei voi toivoa saavansa paljoa aikaan. Sen kunnianhimo ei kovin\nkorkealle pyrikään. Useiden aiheiden, vanhojen ja uusien joukosta\noli joku valittava esitettäväksi, eikä tuo valittu aihekaan voinut\ntulla tyhjentävästi käsitellyksi. Mitä valitaan, on valittava\nselvä tarkoitusperä silmien edessä: Shakespearen henki on nähtävä\ntoiminnassa. Ja siksi on hänen taiteensa raaka-aines, samoinkuin hänen\nkäyttämäinsä välikappalten laatu, käsiteltävä mahdollisimman läheisessä\nyhteydessä tuon ihmeellisen runouden ydinsisällyksen kanssa, joka\nelävöittävällä mahdillaan ja kauneudellaan on melkein unohduksiin\npeittänyt sen syntymisen salaperäiset vaikuttimet.\n\n\n\n\nII. STRATFORD JA LONTOO.\n\n\nWilliam Shakespeare polveutuu eräästä vapaasta talonpoikaisperheestä\nWarwickin kreivikunnassa. Nimi oli hyvin yleinen useissa osissa\nEnglantia, ja kuudennellatoista vuosisadalla tapaa sitä noin\nkahdessakymmenessä neljässä paikassa yksin tätä piirikuntaa. Niitä oli\nuseammanlaatuisia William Shakespearejä. Eräs hukkui Avon-jokeen ja\nhaudattiin Warwickiin v. 1579. Muuan toinen, nelisenkymmentä vuotta\nmyöhemmin, oli pienen vuokratilan isännöitsijänä; ja epäilemättä juuri\nhän, eikä Shylockin luoja, veti v. 1604 Philip Rogersin oikeuteen 1\npunnan 15 shillingin 10 pennin takia, mitkä tämä oli hänelle velkaa\nmaltaista. Kolmas, John Shakespearen, kaupungin rahainvartijan poika,\nkastettiin Stratfordissa 26 p. huhtikuuta 1564, ja hänestä tuli\nnäytelmäinkirjoittaja.\n\nNäyttää luultavalta, että Shakespearen isoisä oli eräs Rikhard\nShakespeare, palstatilan omistaja Snitterfieldissä ja Wilmecoten\nArdensin arentimies. Tästä Rikhardista emme tiedä yhtään mitään\nvalaisevaa; hän on vain nimi, varjo, joka muuttaa muotoaan ajan\nvaiheiden mukaan. John Shakespeare, runoilijan isä, on ensimäinen\nsiinä suvussa, josta on mahdollista piirtää edes ääriviivoja\nja jonka luonteestakin voi muodostaa jonkinlaisen käsityksen.\nHän tuli Stratfordiin ainakin jo v. 1552, harjottaen liikettä\nmaatilantuotteillaan hansikkaantekijänä, villakauppiaana ja\nteurastajana. Hänen kauppa-alojensa moninaisuus ei ole kuitenkaan\nmitään uskomatonta; sellainen yhdistelmä oli kylläkin mahdollinen\ntuollaisessa suurien laidunmaiden ympäröimässä kaupungissa, ja\nse osottaa vaan hänen väsymätöntä liike-yritteliäisyyttään. Hän\nmeni urallaan oivallisesti eteenpäin, voitti muutamissa pienissä\nriitajutuissa, hankki omaisuutta, nai erään perijättären ja kohosi\nkorkeisiin virkoihin, päästen muutamissa vuosissa oluentarkastajaksi,\njärjestyksenvalvojaksi, valamieheksi, rahainvartijaksi, raatiherraksi;\nvihdoin, kun hänen poikansa William oli neljän vuoden vanha, hän\nsaavutti kunnallisten pyrintöjensä huipun, esiintyen rauhantuomarina ja\nkaupungin ylivoutina. Sitten hänen asiansa alkavat mennä hunningolle;\nhänen, joka oli tottunut olemaan kantajana ja voitonriemuisena\nlainanantajana, täytyi nyt alistua vastaajan ja vararikkoon suistuvan\nvelallisen enemmän tai vähemmän surkuteltavaan asemaan; hän panttaa\nvaimonsa maatiluksen, pysyttelee poissa kaupungin-neuvoston\nkokouksista, häneltä riistetään raatiherrankauhtana, hän lakkaa\nkäymästä kirkossa ja hänet julistetaan valtiokirkosta eronneeksi;\nmutta parantumattoman riidanhaluisena hän yhä vaan jatkaa\nkäräjänkäyntejään. Hänen viimeisten ikävuosiensa aikana emme enää\nkuule mitään taloudellisista vaikeuksista. Onkin varsin järkevästi\nhuomautettu, että pojan menestys mahtoi jälleen kohottaa perheen\nvarallisuuden jaloilleen. Vuosisadan lopulla hänen onnistui yhä\ntoistettujen anomusten avulla saavuttaa armonosoituksena ritarinviitta;\nhän kuoli vuonna 1601 ja haudattiin Stratfordin kirkkomaahan. Nuo\ntosiasiat, mikäli niiden avulla voi mitään luonne-kuvaa tehdä,\nnäyttävät kumminkin puhuvan tarmokkaasta, innokkaan toimeliaasta,\nkuumaverisestä, kerskailevanluontoisesta miehestä, joka herkeämättä\nsuunnitteli jotain uutta, vaan jonka hommat eivät aina lyöneet oikein\nleiville. \"Hän levitteli monenmoista voita leivälleen, mutta ei\nmikään tahtonut siinä oikein pysyä.\" Me saatamme arvata hänen olleen\neloisan, vilkkaan miehen, emmekä hämmästy, saadessamme tietää hänen\npitäneen kovasti dramallisista näytännöistä. Hänen ollessaan kaupungin\nylivoutina, esiintyivät kiertelevät näyttelijä-seurueet ensi kertoja\nStratfordissa, näytellen kaupunginneuvostonkin edessä ja saaden\nrahoja vaivoistaan. Liike-asioissaan näyttää hän olleen yritteliäs,\nepävakainen ja hillitön; puheissaan mahtoi hän olla kiihkeä, terävä ja\nrohkeileva. Ansaitsee panna merkille, että Shakespeare varhaisemmissa\nnäytelmissään antaa hyvin vähän arvoa vanhemman polven viisaudelle.\n_Romeossa ja Juliassa_ ja _Äkäpussia Kesytyksessä_ ovat vanhukset\nmitä kiusallisimpia teateriisiä, törkeitä, typeriä, helposti\npeijattavia, suulaita hyväin tapain saarnaajia. Tämä mietelmä on tosin\nhäijynpuoleinen, mutta kummallisempiakin asioita on nähty, ja jos\nCharles Dickensin isä lainasi muotonsa Micawberille, niin on ainakin\nmahdollista, että muutamia ystävällisiä muistoja John Shakespearen\nisällisistä neuvoista on esitetty meille Poloniuksen viisaissa\nelämänohjeissa. Muutamien kuuluisain kirjailijain isäin tiedetään\nolleen parempia ihmisiä kuin heidän poikansa, tervejärkisempiä,\nhyvätapaisempia, ja jälki-maine kuvaa heidät, ei suinkaan elämänvoimaa\npuuttuviksi, vaan kaikkea hurjistelua ja epäsäännöllisyyttä vihaaviksi\nhenkilöiksi. Sellainen oli Thomas Carlylen isä. Toiset taas, vaikka\novatkin itse olleet oikeita yltiöpäitä, ovat laittaneet poikansa\nkouluihin saamaan tervettä järkeä ja viisautta; heidän luonteensa\nkiihkeys on pysynyt entisellään, mutta heidän hairahduksensa antavat\npaljon tekemistä ja heidän erehdyksensä opettavat itse-arvostelua\nja varovaisuutta heidän jälkeläisilleen. Tällainen oli ehkä William\nShakespearen isä.\n\nHänen äitinsä, Mary Arden, oli pienen perinnön omistaja, ja, mikä\ntärkeämpää, hän näyttää olleen jaloa sukuperää. \"Naispuolelta\",\nsanoo tuo mainio tutkija Stopes, \"hänen sukuluettelonsa voidaan\njohtaa suoraan hamaan Guy of Warwickiin ja hyvään kuningas Alfrediin\nasti. Varmaankin oli tietoisuus suuresta suvusta keskellä menetettyä\nloistoa ja varallisuuttakin merkittävänä tekijänä Shakespearen\nrunoilijakehityksessä, samalla kun se luo omituista valoa hänen\nelämänsä vaiheisiin. Ja siinä ei ole kaikki. Shakespeare oli syntynyt\nhienoon käytöstapaan\". Hän käsittelee erehtymättömän varmasti\nkorkeasukuisten naistensa luonteita, heti ensimäisestä alkaen; hän\ntuntee kaiken, mitä ei voida oppia minkään menettelytavan avulla, yhtä\nvähän kuin sitä voidaan sanoiksi pukea — hienostuneen käytöstavan\nkirjoittamattoman lakikirjan; hänellä on ratkaisun kerkeys ja rohkeus,\neloisa tunne-alttius, ehdoton luottamus vaistoonsa ja puhelun empimätön\nvarmuus.\n\nShakespearen päivinä oli Ardenin metsä, joka levisi joen\npohjoispuolella, muutakin kuin pelkkä nimi; ja suuren osan\npoikavuosiaan vietti hän kouluista parhaimmassa, jylhässä ja\nvaihtelevassa luonnossa. Latina-koulussa hänen piti oppia latinaa,\nja siellä hän myös tutustui niihin lukuisiin leikkeihin, joita\nkunnioittavasti mainitaan näytelmissä. Epäilemättä hän Falstaffin\nlailla \"höyhensi hanhia, jäi luvatta pois koulusta, pyöritteli hyrrää\nja tiesi, miltä aimo selkäsauna maistui\". Lasten huvitukset ovat\nikuisesti samat: sokko, kamppiaiset, piilosilla- ja hippasilla-olo\n— ne muuttelevat polvesta polveen tuskin muuten kuin nimeltään; ja\njoskin ne tyydyttävät luonnollista toimintahalua, ne harvoin sopivat\nmietiskelevälle hengelle. Seikkailuista kedoilla ja metsissä saattaakin\nsentähden helposti tulla merkittäviä tapauksia runoilijan elämässä.\nShakespeare on varmaankin kokonaisia päiviä ja öitä harhaillut pitkin\nkotiseutunsa tienoita ja hän on varmaankin syvästi ja hienosti tuntenut\nnuo uhkean luonnon vaihtelevat näyt, kevään ja syksyn, auringon nousun\nja laskun, myrskysään ja pilvipäivän. Hänen näytelmänsä sisältävät\nrunsaasti kohtia, joissa esiintyy mitä yksityiskohtaisemman muistelon\njälkiä. _Kesäyön Unelmassa_ kuvailee Titania myrskyistä ja sateista\nkesää ja tulvaa, joka on peittänyt alavat maat joen ympärillä:\n\n    Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo,\n    Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra\n    Jo märkeneepi ennenkuin saa hiukset.\n    Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät\n    Ja ruttohista karjaa nokkii korpit.\n    Mutahan peittyneet on lautapelit,\n    Ja hauskan nurmen somat sokkelot\n    On tiettömät ja umpeen kasvaneet.\n\nPuck valaisee samassa näytelmässä kauhun valtaamain käsityöläisten\npakoa, kun he näkevät surkeasti muuttuneen johtajansa, seuraavalla\nStratfordin kentiltä saadulla kuvalla:\n\n    Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää,\n    Tai harmaat naakat, pyssyn paukkeen vain\n    Kun kuulevat ne, ilmaan joukottain\n    Pyrähtelevät, kiitäen kuin hurjat,\n    Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat.\n\nVanhojen Stratfordin muistojen syvä vaikutus Shakespeareen nähtänee\nkuitenkin paraiten niissä kohdin, missä ne yhtyvät hänen oman henkensä\nmielialoihin ja kuvitteluihin. Runoilijalle ei luonto ole pelkkä\nolioiden ja kappalten kokoomus, se on hänen sielunelämänsä vaikutelma,\nheijastus ja jäljennös. Näin kuvaa totisen lemmen vaiheita pienen\npurosen hilpeä kulku:\n\n    Puronen, joka tyynnä pulppuaa,\n    Sa tiedät, vastuksista raivoon nousee;\n    Mut kulkua jos sen ei häiritä,\n    Se matkoaapi laulain, leikitellen,\n    Jokaista rannan kaislaa suutelee,\n    Min retkellänsä riemukkaalla kohtaa\n\nTaikka jälleen muistaa hän lehdon,\n\n    Miss' auringossa nousseet kuusamat\n    Auringon peittää,\n\nja hänen mietteensä johtuvat tarkastelemaan ruhtinaiden suosikkien\nkiittämättömyyttä. Hänen muistelonsa luonnosta, huhtikuun päivän\nepävakaisesta ihanuudesta, auringosta, joka koristaa synkät virrat\ntaivaallisella kullalla, kiitäväin pilvenhattarain ilkeästä parvesta,\njoka äkkiä pujahtaa päivän kultakehrän eteen, ruosteesta, joka turmelee\nsulotuoksuisen ruusun, ja syksyn synkästä hävityksen näystä,\n\n    Kun värjyy keltalehti oksallaan\n    Käsissä syksyn valjun pakkasen.\n\nKaikki nämät ovat jotakin vallan toista kuin tavallisten kuvailevain\nkirjailijain vaivaloiset ja työläät piirrokset; ne ovat pukeutuneet\nvertauskuvan haihtumattomaan muotoon ja ovat meille sangen\ntervetulleita, ne kun ovat osana hänen elämästään ja niitä kun on\nopetettu puhumaan hänen ajatuksensa kieltä.\n\nKaiken inhimillisen toiminnan hartaalle ja myötätuntoiselle\ntarkastelijalle ovat varmaankin maalaiselämän tärkeimmät tapahtumat,\nhuvitusten ja metsästyksen kiihkoisa into olleet hyvin mieltä\nkiinnittäviä. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare tunsi tarkalleen\nkaikki ulkoilmahuvittelun salaisuudet — jäniksen- ja hirvenmetsästyksen\nja pienemmän riistan pyydystämisen haukkojen avulla. Hänen tietonsa\nnäistä asioista, kuten varakansleri Madden on osoittanut, olisivat\nkunniaksi mille kokeneelle eränkävijälle tahansa. Ja hän käyttääkin\nniitä ikäänkuin selityksenä, havainnollisuuden lisäämiseksi ja näyttää\nnäin ollen kääntyvän kaikkiin metsästyksen oppisanoihin perehtyneen\nkuulijakunnan puoleen. Itsepä Juliakin tuntee täydelleen asianomaiset\nlausetavat:\n\n    St! Romeo, St! — Oi metsämiehen ääni,\n    Mi takaisin tuon jalon haukan kutsuisi —\n\nOdotellessaan auringonlaskua hän pitää ihanan puheen yölle, ja siinä\nhänen poskiensa tulvehtiva puna synnyttää täsmällisen vertauskuvan\nvillihaukkain kesytyksestä, kun ne \"liehuvat\" orsillaan edestakaisin,\nkoetettaessa pistää samettipeitettä niiden päähän:\n\n    Vaipallas mustall' arkaa verta peitä,\n    Mi poskillani liehuu, kunnes lempi,\n    Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan\n    Työt tosilemmen huomaa.\n\nEi ole ainuttakaan Shakespearen näytelmää, jossa ei esiintyisi\nnäitä viittauksia. Hän on yhtä täydelleen selvillä hevosen\nhyvistä ja huonoista puolista, erilaisista koiraroduista ja\nniiden ominaisuuksista, peura- ja hirvilajeista kuin unohtuneen\nhaukkametsästystaidon salaisuuksista. Mutta joskus näyttää\nkuitenkin hänen tietonsa olevan enemmän tarkastavan katselijan kuin\nkäytöllisen metsämiehen tietoa. Hän on siinä uskollinen avaralle\ntunne-alttiudelleen, eikä voi unhoittaa metsästyksessä tapahtuvaa\njulmaa teurastusta — uskollinen ehkä myös varhaisimmille muistoilleen.\nHänen mainioimmat kuvauksensa tätä laatua ovat kappaleessa _Miten\nSuvaitsette_, missä metsästäjäin haavoittaman hirven kuolontuskia\nesitetään; ja vieläkin elävämpi on _Venus ja Adonis_-runoelmassa\npiirretty kuva jänöraukasta, joka seisoo kohollaan, kiihkeän\ntarkkaavaisena, kuullessaan koirien etäisen haukunnan:\n\n    Olisit nähnyt, kuinka poloinen\n    Kasteista polkuansa kiiruhti;\n    Ja raasti häntä oksa jokainen,\n    Hän ääntä, varjoakin vavahti;\n         Niin kurjaa kaikki hylkii, polkee aina,\n         Kun alas luisui, alemmaksi paina;\n\nEikö tämä ole kuvaus metsästyksestä sellaisena, kuin sen on nähnyt\npenkiltään karannut koulupoika jonkun mäkitörmän pensaikosta, minkä hän\non valinnut sopivaksi tarkastelu- ja piilopaikakseen?\n\nMitä tulee luonnonhistoriaan uudenaikaisemmassa merkityksessä, niin\nShakespeare tiesi siitä hyvin vähän ja välitti siitä vieläkin vähemmän.\nAlhaisempain olioiden elämä ei kiinnittänyt hänen huomiotaan. On\nvarsin sattuvasti sanottu, että hänellä oli \"ihmeteltävän vähän silmää\ntarkkaamaan elollista luontoa\". Lintujen, nisäkkäiden ja kalojen\ntavat ja omituisuudet näyttävät välittömästi pistävän hänen silmiinsä\nainoastaan mikäli ne koskevat ihmisten jokapäiväistä etua ja hyötyä.\nKun hän tarvitsee jotakin vertausta eläinten elämästä ajatuksensa\nkuvaannollista esittämistä varten, tyytyy hän useimmiten käyttämään\nvanhojen kauniiden muistotarinoiden mukavia valheita. Sammakkoa, joka\nkantaa kallisarvoista kiveä päässään, sarvikuonoa, jota houkutellaan\niskemään sarvensa puihin, lohikäärmettä, joka tappaa pelkällä näöllään,\nkarhunpentua, jolle emä nuolemalla antaa muodon, pelikania, joka\nruokkii poikiaan omalla verellään, Arabian feniks-lintua, Egyptin\nkäärmettä ja Hyrkanin tiikeriä — kaikkia näitä käyttää hän empimättä\ntyylinsä koristeiksi. Kun hän joutuu puhumaan tutuista kotimaisista\neläimistä, niin hän seuraa samaa menettelytapaa: omaksuu kaikki ne\nkansanomaiset ennakkoluulot, jotka ovat muodostuneet jokapäiväisiksi\nlauseparsiksi. \"Koiraa\" — paitsi metsäkoirasta puhuen — hän\ntavallisesti käyttää sättimissanana. Kissat ovat \"elukoita, joita ei\nkannata edes hirttää\". Näin tehden hän ottaa sanansa aivan sellaisina\nkuin hän ne löytää, eikä viitsi ruveta köyhdyttämään haukkumasanojen\nvarastoa jonkun kurjan hanhen, aasin, apinan, koiran tai kissan takia.\nKun Launcen koira Crab esiintyy omassa personassaan näyttämöllä,\nkappaleessa _Kaksi Veronalaista Aatelismiestä_, niin on syrjäytetty\nnuo vanhat ennakkoluulot ja koira on korotettu ihmisen seuralaiseksi.\nMutta metsien ja ketojen kesyttömät eläimet, ne kun eivät ole joutuneet\nparjaavan ihmisen vaaralliselle tuttavuudelle alttiiksi, eivät\nenimmäkseen kuulu näiden mahtipontisten puhekeinojen joukkoon; ovatpa\nne tykkänään Shakespearen myötätuntoisen huomioimisen ulkopuolellakin.\nLuonnontieteitä tuntevat arvostelijat ovat koonneet summattoman määrän\ntodisteita, osoittaakseen, ettei asianlaita ole näin. Brandes hyväksyy\nkaikki ilman muuta ja ylistää Shakespearen \"hämmästyttävän laajaa\nluonnontuntemusta\" ja hänen tyhjentymätöntä tietovarastoaan eläinten ja\nlintujen tavoista ja omituisuuksista. Seuraavat esimerkit ovat otetut\nnäytteeksi: Shakespeare tiesi, että vinttikoira sieppaa saaliinsa\njuoksussa suuhunsa; että kyyhkyset syöttävät poikiaan, pistämällä\nruo'an niiden kurkkuun; että siili on suurempi kilohailia; että\nrautuja pyydetään kutkuttamalla; että hyyppälintu juoksee painuneena\nmaata vasten; että käki laskee munansa toisten lintujen pesään; että\nkeltasirkku on leivosen näköinen. Jo kaikki kaupunkilaispojat tuon\ntietävät, tietävätpä vielä enemmänkin! Ja nämä kohdat on esitetty\nparhaasta päästä sentähden, että ne ovat todenmukaisia. Shakespearen\nerehdyksistä tulisi paljoa pitempi luettelo. Hänen satakielensä ja\nkäkensä ovat eriskummallisia olioita, jotka todellisen tuntemuksen\npuutteessa on kaikenlaisilla yhteenkasatuilla tarinoilla ja\nkertomuksilla muovailtu vallan tuntemattomiksi. Tuo kuuluisa kohta\nmehiläisistä _Henrik Viidennessä_ on tosin loistavaa runoutta; mutta\n\"mehiläispesän kuvauksena\", sanoo eräs tietorikas ja lahjakas tutkija,\n\"on se pelkkää hölynpölyä, erehdystä tärkeimmistä tosiasioista\njoka toisessa piirteessä, ja koko suuri mehiläisvertaus perustuu\ntäydelliseen väärinkäsitykseen.\" Virgilius tiesi jotakin mehiläisistä;\nShakespeare vähän tai ei mitään.\n\nRiittäköön tämä! Olisi tosiaankin naurettava tehtävä ruveta\nraastamaan alas kaikkia niitä hullunkurisia loistorakennuksia, joiden\npystyttämisellä on tarkoitettu kunnioittaa runoilijaa. Shakespeare\noli kielen mestari ja ihmissielun syvällinen tutkija. Hänen verraten\nvähäiset tietonsa luonnonhistoriasta eivät saata häntä häpeään.\nLöytyy eräs juttu Canningista, jonka John Hookham Frere kertoi kerran\nsisarenpojalleen. \"Muistanpa kerran\", sanoi hän, \"menneeni kysymään\nCanningin neuvoa eräässä minulle sangen tärkeässä asiassa; hän\noleskeli silloin Enfieldin lähellä. Saadaksemme rauhassa keskustella,\nmenimme metsään kävelemään. Kulkiessamme muutamain lammikoiden ohi,\nhuomasin hämmästyksekseni hänelle olevan aivan uutta ja outoa sen\nseikan, että näistä pienistä, kummallisista sammakonpoikasista kasvaa\noikeita sammakoita. 'Kas niin!' sanoo jutun kertoja, 'ettekö riennä\nnyt toistamaan tätä tarinaa Canningista ensimäiselle houkkiolle,\njonka tapaatte. Canning osasi hallita ja johtaa suurta sivistynyttä\nkansakuntaa; mutta meidän aikoinamme ollaan hyvin taipuvaisia\najattelemaan, että jok'ikinen, joka vaan ei tunne sammakoiden\nluonnonhistoriaa, on myös kerrassaan kelvoton käsittämään ihmisiä ja\ntulemaan toimeen heidän kanssaan'.\"\n\nVaikka Shakespeare ei siis vaivaakaan itseään tutkimalla\nperinpohjaisesti kissaa, satakieltä tai mehiläisiä, niin on hänellä\nsensijaan mitä avonaisin silmä huomaamaan maankiertäjän, kaupungin\nyövartijan tai koulumestarin tapoja ja erikoisuuksia. Hän on antanut\nmeille erinomaisen todellisen kuvauksen Elisabetin-aikuisesta\nlatinanopetuksesta tuossa kohtauksessa _Windsorin Iloisissa Rouvissa_,\nmissä rovasti Hugh Evans tutkii pikku Williamin tietoja Lillyn\nkieliopista. Ne kolme koulunjohtajaa, jotka hallitsivat Stratfordissa\n1570 ja 1580 välillä olivat Walter Roche, Thomas Hunt ja Thomas\nJenkins; ja Hugh Evansin yhtäläisyys viimemanitun kanssa lienee\nmelkoisen suuri. Erinomaisen huolellisesti piirretty, rikkiviisas\nHolofernes kappaleessa _Lemmen Kujeita_, ja Finch, koulumestari ja\nhenkienmanaaja _Erehdysten Huvinäytelmässä_, ovat varmaankin saaneet\nhyvin paljon vihjauksia ja vaikuttimia siitä koulumestarista, jonka\nShakespeare tunsi paraiten, ja he antavat näin meillekin jonkunlaista\nmakua niistä ajatuksista ja mietiskelyistä, joita mestari Thomas Hunt\n\"synnytti muiston kammioissa ja jotka ilmoille pulpahtaakseen odottivat\nvaan tilaisuuden kypsymistä\". Holofernes on aito-akateminen koulukarhu.\nMutta hänen kasvojensa äärimmäinen laihuus ja kuihtuneisuus, jota\nhoviherrat niin armottomasti pilkkaavat, todistaa vain monen muun\nseikan ohella, että Shakespearen aikaisemmassa seurueessa löytyi joku\nhyvin laiha näyttelijä. Mainitut näytelmät ovat näet juuri hänen\nvarhaisimpiaan.\n\nLatinakoulussa oli paljon aikaa \"suotu kielille\", eikä ole mitään\nsyytä olettaa Shakespearen \"vähäisen latinantaidon\" supistuneen\npelkkään kieliopin sääntöjen jauhamiseen. Käytännöllinen latinankielen\ntaito oli siihen aikaan paljon yleisempi kuin nykyään, ja varmaa on,\nettä hänkin osasi puhua latinaa, kun hän vaan halusi. Tavallisen\nkoulun oppijakson oli määrä tutustuttaa tuossa neljäntoista korvilla\nolevia poikia ainakin Ovidiuksen, Virgiliuksen, Horatiuksen,\nJuvenaliksen, Plautuksen, Senecan ja Ciceron teoksiin sekä sen\nlisäksi antaa heille kieliopin, logikan ja retorikan alkeet. Silti\nei hän kuitenkaan ollut mikään erinomainen latinamies ja myöhempinä\nvuosinaan huomaammekin hänen käyttävän mieluummin käännöstä, missä\nsellainen vain on saatavissa, kuin alkuperäistä. Yleisimmin luettu\nlatinankielinen kirjailija hänen ajallaan oli Ovidius; Ovidiuksensa\nhän varmaankin tunsi koko hyvin, koska hän esittää eniten hänen\nsanojaan alkuperäisessä muodossaan ja koska hän valitsee _Venus ja\nAdonis_-runoelmansa mietelauseen hänen elegioistaan. Mutta hänen\ntäydellisimmät lainansa Ovidiuksestakin ovat enimmäkseen peräisin\nArthur Goldingin huonoihin säkeihin sovittamista käännöksistä. Hän\ntutki vanhan-ajan kirjailijoita, se on huomautettava, ei niin paljon\nheidän käyttämänsä muodon, kuin heidän käsittelemäinsä aiheiden takia;\nhän arvosti Ovidiusta oivana tarinainkertojana, joka avasi hänelle\nuuden, viehättävän mielikuvitus- ja tarumailman. On mahdollista,\nvaikkeikaan todennäköistä, että hänellä oli myös jonkunlaisia tietoja\nkreikankielestä; jos niitä olikin, niin olivat ne niin vähäpätöisiä,\nettei kysymys kannata lähempää tarkastelua. Pitkällinen logikan ja\nretorikan tutkiminen jätti syvempiä jälkiä hänen mieleensä ja antoi\nhänelle aihetta pisteliääseen leikinlaskuun. _Lemmen Kujeita_ on\nmitä vallattominta rikkioppineisuuden ilveilyä; ja aivan kuten hyvän\nsirkus-ilveilijän välttämättä myös täytyy olla hyvä notkeustemppujen\ntekijä, samoin hänkin, joka osoittaa sellaista näppäryyttä ivatessaan\nnäitä älyn voimailijoita, todistaa itse olleensa heidän temppuihinsa\nsangen harjaantunut. Elämänsä loppupuolella ei Shakespeare käytä\nmilloinkaan logikan ja retorikan konemaisia menettelytapoja, antamatta\nniille hassunkurisen mielettömyyden leimaa. Hänen päätelmänsä ja\nluokittelunsa, hänen kuvaannolliset lauseensa ja määrittelynsä, hänen\npitkäpuheiset koukuttelunsa, joiden avulla esitetyt väitelmät laveasti\nselvitetään ja todistetaan, ne osoittavat miten hyvin hän kaiken tuon\ntunsi.\n\n                 Hän oli taidokas\n    Sanoin ja järjen voimin leikkimään.\n\nHänen \"säkenöivä sukkeluutensa\" saattaa meidät naurutuulelle. Hän\nheittäytyy ilakoiden mitä sokkeloisimpiin ajatus-johdatteluihin,\ntullakseen yht'äkkiä vallan yksinkertaiseen lopputulokseen, eikä hän\nmilloinkaan, niinkauvan kuin kuvitteleminen on hänellä päämääränä,\nheitä kiipeämästä talon yli aukaistakseen aivan odottamatta pienen\nsalaoven. \"Puhetaiteessa käytetään sellaista kuvaannollista\nlausumatapaa\", sanoo Touchstone-narri, \"että juoma, jota kaadetaan\nmaljasta pikariin, tyhjentää yhden, samalla kun se täyttää toisen\".\nYli kaikkien näiden rikkiviisaiden ja hovinarrien hoilotuksen me\nkuulemme runoilijain oman tuomion ja samalla koko asian loppupäätöksen,\nlausuttuna seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä:\n\n    Oppi on ainoastaan meidän apumiehemme.\n\nJos hän oppi vähän latinaa koulussaan, niin on se sitä\nsurkuteltavampaa; sillä hän varmaankin oppi hyvin vähän muuta.\nPäästäkseen tuntemaan uudemman ajan historiat, täytyi hänen\nturvautua omaperäiseen lukemiseensa, keskusteluihin muiden kanssa\nja muistotietoihin. Hän kuuli ehkä paljonkin — vaikka tuskin\navonaisessa keskustelussa — protestanttisesta uskonpuhdistuksesta ja\nuskonnollisista riidoista. Nämä olivat näet asioita, joista oli paras\npuhua varovasti, samoinkuin kirjoittaakin.\n\nNiiden vanhempain tapausten joukossa, jotka jo hänen lapsuudenaikanaan\nolivat lakanneet olemasta varsinaisina kiihkoisan riidan esineinä,\novat ennen kaikkea Ruusujen sodat mainittavat, ne kun voimakkaimmin\nvaikuttivat kansan mielikuvitukseen. Tämä suuri sisällinen riita ei\nollut sen vanhempi muisto Shakespearen poika-vuosina kuin Trafalgarin\ntaistelu on nyky-ajan lapsille; ja perintätiedon ja muistotarinain\nvaikutus oli silloin paljoa suurempi kuin se koskaan voi olla meidän\naikanamme. Silloin oli vielä tapana istua talven pitkinä iltapuhteina\ntakkavalkean ääressä, kuuntelemassa vanhain ihmisten kertomuksia\n\n    Tapahtumista aikain kaukaisten ja kurjain.\n\nYorkin ja Lancasterin sukujen välinen kamppailu hävitti keski-aikaisen\nEnglannin ja nosti Tudorit yksinvaltaan; se oli rakennettu noiden\nkestettyjen kauhunaikojen muistoille ja sen asemaa vahvisti niiden\nuusiintumisen pelko. Estääkseen enää mahdollisia vallanperimyskiistoja\nsyntymästä oli Englanti taipuvainen tekemään mitä tahansa, jopa\nkohottamaan Stuartein hallitsija-suvun kuninkaan istuimelle.\nShakespeare osoittaa suurissa historiallisissa näytelmissään sellaista\ntämän kamppailun kaikkien vaiheiden tuntemista, että tuskin voi otaksua\nhänen saaneen tietojaan yksinomaan kirjoista. Siinä se koulu, jossa\nhän oppi valtiotaitonsa; tässä valossa hän luki Rooman historiaa\nja tulkitsi Italian kaupunkien keskinäisiä riitoja. Opetus, jota\nhän ei koskaan väsy toistamasta, on kronikoitsija Hallin opetus;\nenglantilaiset historialliset näytelmät ovat kirjoitetut \"jotta\nkaikki ihmiset saattaisivat päivänselvästi havaita, että missä\nepäsopu ja erimielisyys mahtavatkin murtaa ja musertaa, siinä taas\nsopu ja yksimielisyys kohottaa ja rakentaa\". Äpärä Faulconbridge\npuhuu loistavassa päätöslauselmassaan _Kuningas Juhana_-näytelmän\nlopussa samaan henkeen; ja Carlislen piispan lausuma kamala ennustus\ntuon pitkän kamppailun alkamisesta kappaleessa _Rikhard II_ on itse\nasiassa silmäys menneihin kurjuuden aikoihin, jotka eivät vielä\nolleet haihtuneet lasten-lasten muistosta eivätkä unohtuneet heidän\njokapäiväisistä jutteluistaan.\n\nVanhat muistotiedot ja muut oleelliset seikat puhuvat siihen\nsuuntaan, että Shakespeare olisi lakannut käymästä koulua jo\nverrattain varhaisella ijällä. Mihin toimiin hän ryhtyi koulupenkin\njätettyhän, emme voi varmuudella tietää. Aubrey kertoo luotettavista\nlähteistä saamiensa viittausten mukaan hänen olleen \"nuorempina\nvuosinaan opettajana jossain maaseudulla\". Siitäkin on mahdotonta\nsanoa mitään ratkaisevaa; voitanee tuskin väittää mitään sitäkään\nAubreyn tiedonantoa vastaan, että \"hän poikavuosinaan oli apuna\nisänsä ammatissa; mutta kun hän tappoi vasikan, tahtoi hän sen tehdä\nylevällä tavalla ja pitää pienen puheen\". Mielikuvitusrikkailla\nlapsilla on tapana ottaa vähäpätöisimmätkin tapaukset juhlalliselta\nkannalta ja yhdistää niihin joitakin merkillisiä menoja. Meidän ei\nole tarvis välttämättä otaksua, että hän olisi saanut paikan jonkun\nasianajajan palveluksessa. Hänellä on tosin merkittävät tiedot\noikeudenkäymisasioista ja lakitieteen ammattisalaisuuksista: hän ei\nollutkaan turhan päiten isänsä vanhin poika. Näyttää ainakin jotensakin\nvarmalta, että hän on viettänyt nämä vuodet kotipaikoillaan, ja että\n\n    Kun poikans' isät matalampain majain\n    Lähettää valtateille maailman:\n    Yks' sotatanterille taisteluihin,\n    Merille tuntemattomille toinen,\n    Yl'opistoihin kolmas opinnoimaan,\n\nniin John Shakespearen poika, ehkäpä vastoin tahtoaan ja\ntaipumuksiaankin, pysytteli yhä kotosalla. Mutta seikkailuhenkeä\nei voida tukahuttaa. Me olemme äitimme lapsia; me emme voi estää\nsitä tarkoitusperää toteutumasta, jota varten olemme syntyneet.\nOlisi vaikea käsittää, että Shakespeare olisi ilman muuta ollut\ntyytyväinen yksitoikkoiseen elämäänsä, tai että hän olisi kyennyt\ntykkänään vastustamaan nuoren veren houkutuksia. \"Tahtoisinpa, ett'ei\nolisi mitään ikäkautta kymmenen ja kahdenkymmenen kolmen välillä\",\nsanoo paimen _Talvisessa Tarinassa_ \"tai että kaikki nuoret ihmiset\nnukkuisivat koko tuon ajan; sillä sillävälin ei tehdä mitään muuta\nkuin saatetaan tyttöjä lapsivuoteelle, kiusataan vanhempaa väkeä,\nvarastetaan, tapellaan\". Kun me ensi kerran v. 1582 jotain kuulemme\nShakespearesta, on hän juuri mennyt naimisiin Anna Hathawayn, häntä\nnoin kahdeksan vuotta vanhemman naisen kanssa, mikä ei tapahtunut\nilman epäsäännöllisiä ja kiireenomaisia asianhaaroja. Kuusi kuukautta\nmyöhemmin syntyy hänen esikoislapsensa, Susanna; v. 1585 kaksoiset\nHamnet ja Judith lisäävät perheen lukua. Jotensakin samoihin aikoihin,\nehkäpä hiukan myöhemmin, kietoutuu hän vakaviin rettelöihin Sir Thomas\nLucyn, seudun suurimman maanomistajan kanssa, ja jättää Stratfordin,\nlähteäkseen Lontooseen onneaan koettelemaan. Kun hän jälleen v. 1592\nsukeltaa näkyviin, alkavat Lontoon teaterien näytelmäinkirjoittajat\nsaada hänestä peljättävän kilpailijan.\n\nKaikki vanhat perintötiedot laskevat hänen Stratfordista lähtemisensä\nsyyksi erään salametsästysjupakan ja sen seuraukset. Hän oli \"sangen\ntaipuvainen\", sanoo eräs vanha juttujen keräilijä, \"kaikenmoisiin\nonnettomiin kepposiin, varastellen metsänriistaa ja kaniineja.\"\nRowe antaa kirjassaan _Tietoja William Shakespearen Elämästä_\n(1709) täydellisemmän esityksen asiasta. Shakespeare tapasi käydä\nmuutamain tovereinsa kanssa salametsästystä harjoittamassa eräässä\npuistossa, joka kuului Sir Thomas Lucylle; siitä hänet vedettiin\noikeuteen, hän vastasi puolestaan niin purevilla pilkkarunoilla,\nettä kannetta ajettiin kahdenkertaisella voimalla, ja hänen täytyi\npoistua kotiseudultaan. Kaikki tämä on erinomaisen uskottavaa;\ntodistuskappaleet, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti, puhuvat\nyksimielisesti sen puolesta; viittaukset näytelmissä tukevat sitä\nyhä; eikä ole olemassa mitään pätevää todistetta sitä vastaan. Tosin\novat muutamat yhdeksännentoista vuosisadan muinaistutkijat katsoneet\nvoivansa hyljätä koko kertomuksen ilman muuta ja asettaa sen sijaan\noman selvittelynsä siitä, mitenkä asiat oikein ovat tapahtuneet. Mutta\njos me seuraamme heitä tässä, niin silloin saamme heittää menemään\nkoko perimätiedon sisällyksen ja olemuksen; huomattava on vielä,\nettä ne muistotiedot Shakespearesta, jotka ovat jälellä vielä meidän\npäivinämme, ovat pää-asiassa hyvin luotettavia. Ne ovat peräisin\njotenkin hyvistä lähteistä, ja niitä ei kokoillut eikä julaissut\nhenkilö, jolla olisi ollut joku riidanalainen seikka toteennäytettävänä\ntai kumottavana. Enimmät niistä ovat alkuisin seuraavista kahdesta\nlähteestä, joko toisesta tai toisesta: yleisistä paikallisista\ntarinoista Stratfordin seutuvilla, tai niiden kertomuksista ja\nmuisteloista, jotka olivat joutuneet joihinkin tekemisiin teaterin\nkanssa. Shakespeare oli viimeisinä vuosinaan hyvin tunnettu mies\nStratfordissa ja sen lähistöllä; hänen tyttärensä viettivät koko\nikänsä siellä; Susanna kuoli 1649 ja Judith vasta 1662; ja kun\nBetterton teki pyhiinvaellusretkensä seudulle, kerätäkseen aineksia,\njoita myöhemmin Rowe käytti lähteinään, niin on ilmeistä, että siellä\nlöytyi monta vanhaa paikkakuntalaista, jotka tiesivät tarkkaan\nkertoa yhtä ja toista. Eräs John Dowdall haasteli kerran v. 1693\nStratfordissa seurakunnan vanhan lukkarin kanssa, joka oli syntynyt\nmuutamia vuosia ennen kuin Shakespeare kuoli, ja lukkari kertoi\nhänelle m.m. että \"tämä Shakespeare oli ennen muinoin opissa eräällä\nteurastajalla tässä kaupungissa, mutta sitten hän karkasi isäntänsä\nluota ja meni Lontooseen, missä hän pääsi palvelijaksi teateriin, ja\njoutui tällä tavoin sille tielle, jolla hänestä tuli se, mikä hänestä\nsittemmin tuli. Hän oli etevin koko suvussaan\". Kertomukset, joita\nAubreylle jutteli vanhaan näyttelijäsukuun kuuluva ijäkäs William\nBeeston ja kunnianarvoisan Stratfordin apulaispapin John Wardin\nviimeistään v. 1663 tekemät muistiinpanot eivät suinkaan ole vähemmän\nuskottavia; ja kun näitä näin eri haaroilta tulleita tiedonantoja\nvertaillaan keskenään, ei niiden välillä esiinny mitään merkittävämpiä\nristiriitaisuuksia. On siis todellakin turhamaisen epäileväisyyden\nhuippu tuo, että jätetään kaikki nämä seikat huomioon ottamatta ja\nannetaan etusija kaikenlaisille oppineiden mielikuvitustuotteille.\n\nTeateria koskevan muistotiedon säilymistä ja jatkumista haittasi\nsuuresti teaterien sulkeminen ja näyttelijäin hajaantuminen eri\ntahoille Pitkän Parlamentin aikana. Moni näyttelijä sai surmansa\ntaistellessaan kuninkaan puolesta, ja ainoastaan muutamat harvat\npääsivät esiintymään jälleen valtaan kohonneen hallitsijasuvun\naikuisella näyttämöllä. William Davenant, joka lapsuudessaan tunsi\nShakespearen ja joka aikaisemmalla miehuuden ijällään oli ollut\nhyvin tuttu Shakespearen ystäväin ja toverien kanssa, jatkaa\nnäyttämö-muistotiedon keskeymätöntä sarjaa. Kun mielenkiinto\nShakespearen elämänvaiheiden tutkimiseen seitsemännentoista vuosisadan\nloppupuolella ensiksi heräsi, ei ollut olemassa mitään kankeaksi\nkaavioitua kuvaa hänestä, johon kaikkien esiintyvien tosiasiain piti\nvälttämättömästi soveltuman, eikä jälkeäkään siitä erinomaisesta\nkunnioituksesta hänen luuloteltua arvokkuuttaan kohtaan, joka on saanut\nseuraavana kehkeymättömän tutkimuksen aikana vääristellä ja muuntaa\nkaikkein yksinkertaisinten ja vilpittömäin kertomusten ääriviivat.\n\nMuutamia, näytelmiä koskevia tiedonsirpaleita on sattumalta säilynyt\nmeille noista samoista muistotietojen lähteistä. Drydeniltä\nsaamme tietää että \"Shakespeare näytti taitonsa parhaimman puolen\nMercutiossaan; ja hän sanoi itse täytyneensä tappaa hänet jo\nkolmannessa näytöksessä, jottei Mercutio olisi tappanut häntä\". Dennis\nilmoittaa sitten, että Shakespeare kirjoitti _Windsorin Iloiset Rouvat_\nkahdessa viikossa kuningatar Elisabetin käskystä, tämä kun halusi nähdä\nFalstaffin lemmenpuuhissa. Nämä ovat tervetulleita lisiä niukkoihin\ntietovaroihimme ja sopivat täydellisesti siihen, mitä jo entuudestaan\ntunnemme.\n\nLontoossa sanotaan Shakespearen löytäneen vain \"keskinkertaisia\ntoimia\": erään myöhäisen, epäiltävän perimätiedon mukaan oli hän\npitelemässä ylhäisten hevosia laitakaupungin teaterien edustalla.\nHän näyttää nopeasti saaneen jalansijaa teaterissa, niin että hänen\nensimäisiin askeleihinsa menestyksen tiellä ei ole kiinnitetty\nsuurempaa huomiota. Goldsmith, joka tuskin koskaan puhuu omista\nkärsimyksistään ja taisteluistaan, viittaa kerran ohimennen niihin\naikoihin, jolloin hän eleli Axe Lanen kerjäläisten joukossa. Nuo\npäivät olivat hänelle hedelmällisen kokemuksen päiviä; ja Shakespearen\nvarhaisemmat vuodet Lontoossa olivat epäilemättä täynnä uutuuden\nviehätystä ja kokemuksen kiihotusta, ja suurimman osan havaintojensa\nsatoa on hän varmaankin koonnut juuri näihin aikoihin. Kaupunki oli\npieni, eikä liene kovinkaan ollut toisennäköinen kuin Chaucerin\npäivinä. Sen pääliikenne kulki varmaankin yhäti siinä, missä\n\n                     kirkaskatseinen\n    Tems-virta suunnan ohjaa alusten\n    Siltaan asti, mi rantoja sen sitoo.\n\nLujat muurit ympäröivät kaupunkia; aivan niiden ulkopuolella olevilla\nkentillä käyskenteli kansa ajanvietokseen tai meni joen yli Southwarkin\nkohdalla, katsellakseen siellä karhunajoa ja miekkailua. Tykkiväki piti\nampumaharjoituksiaan tiilimuurin ympäröimällä kentällä Piispanportin\nulkopuolella. Tänne vapaille kentille, jonne ei enää kaupunginneuvoston\ntuomiovalta ulottunut, oli jo pystytetty ainakin kaksi teateria.\nHuolimatta näistä avaroista kentistä vallitsi muurien sisäpuolellakin\nvilkas elämä, kirjavan, tungeskelevan joukon lainehtiessa sinne ja\ntänne. Kaupungin laita-osissa oli vilinä ja melu yhtä suuri kuin\nnykyäänkin; värien ja pukujen kirjavuus oli vieläkin suurempi. Tässä\nkaupungissa vietti Shakespeare näytelmällisen oppi-aikansa, palaen\nintoa nähdä ja kuulla, opetellen taidettaan, tehden tuttavuuksia,\nalettuaan tuntea itsensä hiukan koteutuneeksi tässä kaupunki-hälyssä,\nvertaillen ehkä kokemuksiaan runoilija- ja seikkailija-toveriensa\nkanssa, joiden nimet jo aikoja sitten ovat vaipuneet unhotuksen yöhön,\naskarrellen niissä satunnaisissa toimissa, joita teateri-yhtiöt hänelle\nantoivat, syöden ravintolain yhteisessä pöydässä, katsella töllistellen\nkomeita juhlakulkueita ja katukohtauksia, tavaten päivä päivältä uusia\nihmistyyppejä ja kuullen yhä uusia juttuja. Jokaisen taiteilijan\nelämässä on jonkunlainen kulta-aika, jolloin henki on ylen joustava,\naika täynnä uhkuvaa havaitsemisen riemua ja ehtymätöntä kykyä antautua\nuusille vaikutelmille. Myöhemmin elämässä, kun itseluottamus ja varmuus\novat tulleet menestyksen mukana, tulee hänen koota kaikki voimansa\nja parantaa yhä taitoaan, tai muuten on tuo väli-aika ollut vain\nväsyttävää pilantekoa; mutta välittömän tuoreuden ja seikkailun lumous\non auttamattomasti mennyttä. Noiden ratkaisevain vuosien kestäessä,\njolloin koko maailma ikäänkuin tulvimalla tulvii sieluun ja mieleen,\nsai Shakespeare tuntea äärettömän paljon vaikutelmia niin Stratfordissa\nkuin Lontoossakin. Me emme voi kirjoittaa hänen kokemustensa historiaa;\nja Elisabetin aikuisen yhteiskunnan me taas pää-asiallisesti tunnemme\njuuri hänen teostensa kautta, niin että meidän on erinomaisen hankalaa\nryhtyä vertaamaan kuvaa itse esineeseen. Näytelmiinsä hän otti aiheen\nmistä vaan sattui saamaan käsiinsä ja antoi henkilöilleen italialaiset,\nranskalaiset tai roomalaiset nimet. Mutta todellisuutta ja elävyyttä\nsaavuttaakseen oli hänen turvauduttava huomioihinsa ympärillään\npauhaavasta elämästä. Ajanmukaisuusvirheet eivät merkinneet hänelle\nmitään; todenmukaisuus kaikki. Hän ei matkustellut keräilläkseen\n\"paikallisväritystä\". Yksi ainoa perhekunta riittää kyllin sille, sanoo\nJuvenalis, joka tahtoo tutkia ihmissuvun tapoja ja omituisuuksia; ja\nShakespeare tyytyi tarkastamaan oman kansansa perhekuntaa, _Julius\nCaesarissa_ on seinäkelloja; paperimylly ja kirjapaino _Henrik\nKuudennessa_; italialaisia elämäntapoja _Cymbelinessä_; Shakespeare\ntäyttää todellakin kaikki ilman muuta — lukuunottamatta ehkä\nroomalaisaiheisia näytelmiä — oman aikansa vaihtelevilla ilmiöillä ja\nerikoisseikoilla.\n\nMuutamat esimerkit osoittakoot, missä määrin hänen näytelmiensä\ntapaukset ja henkilöt olivat otetut hänen ympärillään kohisevasta\nelämästä. Harrison antaa Holinshedin _Kronikoihin_ liitetyissä\n_Kuvauksissaan Englannista_ tarkan selvityksen silloisten\nmaantieryöväysten laadusta ja tavasta, millä niitä toimitettiin.\n\"Harvoin\", sanoo hän, \"ryövätään matkustajia ilman sen ravintolan\nomistajan, viinurin tai tallirengin apua, johon he poikkeavat hevosiaan\nsyöttämään ja lepäämään; nämä, auttaessaan heitä laskeutumaan\nsatulasta, tunnustelevat, kummallako, matkasäkilläkö vai rahamassilla\non lupaavampi paino ja antavat sitten salavihkaa tietoa yhdelle tai\ntoiselle rosvolle, joka alituisesti on valmiina pihalla tai asuu\nsiinä aivan lähistöllä, kannattaako lähteä otusta ajamaan, vai ei.\nJos saalis huomataan sen arvoiseksi, niin kysytään herrasmieheltä\nvallan kuin sattumalta, mitä tietä hän aikoo matkustaa ja eikö hän\nsuvaitsisi kutsuttaa jotakin vierasta seurakseen illallispöytäänsä,\nvierasta, jonka tulee huomenaamuna matkustaa aivan samaa tietä kuin\nhänenkin. Ja jos hän näin on saatu hyväksymään ehdotus, vieläpä\nolemaan mielissäänkin uudesta tuttavuudestaan, niin on juoni sangen\nhyvällä tolalla — — — Ja tässä on mainittu vaan muutamia näiden\npiintyneiden tappelupukarien ja hienojenkin herrasmiesten kujeista\nja kepposista, joita harjotetaan enimmäkseen talvella, joulujuhlien\naikoihin, jolloin palvelijat ja tuhlaavat herrasmiehet tarvitsevat\nrahaa noppa- ja korttipeliinsä, ja jota he koettavat hankkia\nväijymällä ja ryöväämällä lihavia saaliita maanteiden varsilla\".\nAivan samaan tapaan kävi tuo kuuluisa ryöväys _Henrik Neljännessä_.\nPimeässä Rochesterin ravintolapihassa tavataan Gadshill hartaassa\nkeskustelussa kapakoitsijan kanssa, joka juttelee hänelle kentiläisestä\nmaatilanomistajasta ja hänen kolmesta sadasta kultarahastaan; sillä\nvälin istuskelevat tuhlaavat herrasmiehet vierasmajassa, siksi kunnes\nheidän luotettava \"vainukoiransa\" tuo heille mieluisia uutisia.\n\nToisessa kohdin kirjaansa kuvaa Harrison ylhäisten henkilöiden tapaa\nkohdella räätäleitään. \"Miten oikullisia, miten turhantarkkoja ovatkaan\nnuo herrat ja naiset, ja miten vaikeaa onkaan räätälin saada puku\noikein heidän mielikseen sopimaan! Miten usein pitääkään se lähettää\ntekijälleen takaisin! Mitä kiukutteluja, mitä vimmanpuuskauksia,\nmitä sättivää puhetapaa saavatkaan nuo köyhät työläisparat pitää\nhyvänään!\" Senlaiseksi huomasi asianlaidan William Harrison — ja\nsenlaiseksi huomasi sen myös William Shakespeare ja hän on sen\nhyvin havaannollisesti, kaikella vuoropuhelun elävyydellä esittänyt\nkohtauksessa Petruchion ja räätälin välillä.\n\nMoilasen henkilö, sanoo Aubrey, oli muovaeltu elävän mallin mukaan.\n\"Tuon lystikkään oikeudenpalvelijan _Kesäyön Unelmassa_ (Aubrey ei\nosannut oikein varmasti erottaa eri näytelmiä toisistaan) on hän\nvarmaankin sattumalta tavannut Grendonissa, jonka kautta tie kulkee\nLontoosta Stratfordiin; ja siellä eli vielä tuo sama oikeudenpalvelija\nv. 1642 paikkeilla, kun minä ensi kerran matkustin Oxfordiin.\"\nMiten tuon laita lieneekään, tälläisiä oikeudenpalvelijoita löytyi\nmonessa muussa paikassa, ja Shakespearen mielikuvitus koristeli\nhäntä, mutta ei luonut. On olemassa eräs kirje, vuodelta 1586, jossa\nLordi Burghley valittaa Sir Francis Walsinghamille niiden miesten\njärjetöntä menettelytapaa, jotka oli määrätty vangitsemaan Babingtonin\nsalaliiton jäsenet. Burghley kertoo matkustaneensa vaunuissaan\nLontoosta Theobaldsiin ja huomanneensa jokaisen kaupungin portilla\nnoin kymmenen tai kaksitoista miestä seisoskelevan hyvin huomattavissa\nryhmissä, pitkillä seipäillä asestettuina. He olivat asettautuneet\npitkin seinivieriä, ja hän ymmärsi heidän siinä sadetta pitävän tai\nodottavan vuoroaan päästäkseen naukkaamaan pari siemausta läheisestä\nkapakasta. Mutta Enfieldissä, missä ei satanut, tapasi hän heitä taas\nnoin tusinan verran, ja silloin juolahti hänen mieleensä, että ehkäpä\nnämä ovatkin niitä vahtimiehiä, joiden on määrä urkkia tietoonsa ja\nvangita kuningattaren henkeä uhkaavat salaliittolaiset. \"Kutsuinpa\",\njatkaa hän, \"muutamia heistä puheilleni ja kysyin, miksi he siinä\noikeastaan seisoskelivat. Ja yksi heistä vastasi: 'Siepataksemme kiinni\nkolme nuorta miestä'. Ja kysymykseeni, mistä he tunsivat nuo henkilöt,\nvastasi toinen näillä sanoilla: 'Hitto soikoon, armollinen herra,\nheidän jaloutensa ilmoituksesta'. 'Mitä sillä tarkoitat?' kysäsin.\n'Hitto soikoon', tokasevat he, 'yhdellä joukosta pitäisi oleman\naikamoinen kyömy-nenä'! 'Ja eikö Teillä ole mitään muuta merkkiä?'\nutelin edelleen. 'Ei', kuului vastaus. Ja sitten minä tiedustelin, kuka\nheidät oikein oli toimeen määrännyt; ja he nimesivät jonkun Bankesin,\npoliisipäällikön, ja sen miehen tahtoisin lähetettäväksi luokseni.\"\n\nLontoon varkaiden ja vorojen kepposia kuvaa Greene tarkkaan\nverrattomissa kirjasissaan. Hänen _Connie-Catchinginsa_ toisessa osassa\n(1591) kerrotaan eräässäkin jutussa, minkä hän oli äskettäin kuullut,\nmuutaman veijari- ja taskuvaras-seurueen tekemästä kolttosesta eräälle\nyksinkertaiselle talonpojalle St. Paulin puistokäytävissä. Talonpoika\npiti kättään taskussaan ja kukkaroaan kädessään, joten oli vallan\nmahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei hän töytännyt häntä\nkumoon tai ikäänkuin tuttavuutta hieroakseen pyrkinyt pudistamaan\nhänen kättänsä. Silloin kaksi veijaria keksi juonen: \"toinen meni\ntalonpojan luo, kulkien aivan hänen edellään, ja kolmen tai neljän\nkävelykierroksen perästä seisahtui hän äkkiä ja huusi: Voi, voi!\nauttakaa minua, hyvä ystävä, minä voin pahoin! samassa vaipuen\nmuka pyörtyneenä maahan. Talonpoika-parka, nähdessään tuon siistin\nherrasmiehen lankeavan, kuten hänestä näytti, kuolleena hänen eteensä\nmaahan, syöksyi hänen avukseen, otti hänet syliinsä, kokien hieromalla\nsaada hänet jälleen tuntoihinsa; tapaus houkutteli suuren väkijoukon\nheidän ympärilleen; ja sillä välin toinen veijari sieppasi talonpojan\nkukkaron ja luikki tiehensä.\" Aivan samalla tavalla puijaa Autolycus\nmaalaistolvanan _Talvisessa Tarinassa_; hän, joka on oikea mestari\ntällaisissa taidonnäytteissä, ei tarvitse toisten apua ja hän vie\njuonensa perille mitä hullunkurisimman rohkeilla tempuilla.\n\nEi edes Falstaff, vaikka hän, jos kukaan, on Shakespearen omaa tekoa,\nole hänkään vallan tyhjästä rakettu. On turhaa ja typerääkin etsiä\njotain suoraa esikuvaa, joko sitten näytelmäinkirjoittaja Henry\nChettlessä, joka \"hikoili ja puuskutti lihavuuttaan\" tai jossain muussa\naikalaisessa. Me saattanemme pelkäämättä sanoa Falstaffista, mitä\neräs toinen Shakespearen mainioimmista luomista sanoo itsestään: \"Ei\nole olemassa sellaista ihmistä, se on mahdotonta\". Niin rajattoman\nelinvoimaista ja sukkelasanaista henkilöä ei löydy luonnossa; ja\njos sellainen löytyisikin, niin suuri näytelmäseppä ei antaudu\ntuolla tavoin orjallisesti mukailemaan suorastaan yksilöllisiä\nesi-kuvia. Falstaff on kirkastettu Elisabetin aikalainen; ja siellä\nja täällä ihmisten elämää kuvaavissa, valitettavasti vaan liian\nniukoissa historiallisissa muistelmissa tältä ajalta me tapaamme\nkomillisia urotöitä, jotka muistuttavat mieleemme vanhan ystävämme,\ntai hämmästyttää meitä sanansutkaus, joka tuntuu meistä omituisen\ntutunomaiselta. Falstaffilta ei koskaan puuttunut keinoja; ja jos\nhän ryhtyy moittimaan omaa elämäntapaansa — voimatta olla siihen\nliittämättä sivumäärin halventavia lauseita seuralaisistaan ja\ntovereistaan — niin eiköhän hän vaan liene puhunut tähän suuntaan:\n\"No, herraseni! katsokaammepa, mikä hän oikein on miehiänsä; hän ei\nhävennyt, vaikka hän oli aatelismies, totta totisesti, iäkäs mies,\nsangen mahtava mies, ja ruhtinaan komentava upseeri, hän ei hävennyt\npelata noppapeliä oluttuvissa kaikenlaisten palvelijalurjusten,\nirstailijoiden ja renttujen seurassa. On ollut erinomaisen suuri synti\npelata niin kurjaa peliä niin kurjien ihmisten keralla, ihmisten,\njotka eivät olleet aatelismiehiä, ei upseereja, ei hänen ikäisiään;\nmutta vaikka hän oli kauniiden maatilusten omistaja, vanhan suvun\njäsen, mahtava ja vaikutusvaltainen, ruhtinaan upseeri, lempo soikoon,\nja sellaisen ruhtinaan, ja mies sellaisessa ijässä, että hänen\nvalkeiden hapsiensa pitäisi varoittaa häntä antautumasta sellaiseen\nmielettömyyteen ja jumalattomaan menoon, niin hän ei hävennyt pelata\nsellaista peliä sellaisten tappelupukarien ja roistojen keralla,\nja sitten sellaisessa talossa, jonne vaan varkaat, irstailijat ja\nmurhamiehet kokoontuvat; enpä, kautta Jumalan, osaa tarpeeksi huutaa\nhänelle häpeätä.\" Tässä puheessa, joka on esitetty esimerkkinä\nThomas Wilsonin kirjassa _Puhetaito_ (1553), ei tosin ilmaannu\nFalstaffin säkenöivää sukkeluutta, mutta siinä on sama retorillinen\nlauserakenne, jota hänkin käyttää silloin kun hän \"kiipee korkealle\nratsulleen\". Ja jonkunverran hänen sukkeluuttaan saattoi myös löytää\nmaantieritarien joukossa. Thomas Harman, kentiläinen rauhantuomari,\nkertoo seikkailusta, mikä sattui eräälle vanhalle maanviljelijälle,\njoka kulki aina kahdesti viikossa kaupoilleen Lontooseen. Eräänä\npäivänä tämä vanha mies tapasi kaksi \"emäroistoa\" tai rappiolle\njoutunutta onnenonkijaa, jotka ratsastivat yhdessä maantietä pitkin\nvarsin rauhallisesti, toinen kantaen toisen päällysviittaa kuin herra\nja palvelija ainakin. He haastelivat hauskasti hänen kanssaan, siksi\nkunnes saavuttiin otolliseen tien-kohtaan; silloin ottivat he ukon\nhevosta suitsista kiinni ja taluttivat sen metsään, kysyen mieheltä,\nkuinka paljon rahaa hänellä oli pussissaan. Hänen täytyi tunnustaa,\nettei hänellä ollut muuta kuin täsmälleen seitsemän shillingiä. Mutta\nkun rosvot ryhtyivät tarkemmin etsimään, niin löysivät he, paitsi noita\nseitsemää shillingiä, suuren, enkelinkuvalla varustetun kultarahan,\njonka ukko oli kyllä käskenyt vaimonsa panemaan varmaan talteen, mutta\njonka tämä olikin unohtanut kukkaroon. Silloin alkoi herrasmies-varas\npäivitellä: \"Hyvä Jumala, minkälainen tämä maailma sentään on! Kuinka\nvoi siihen uskoa tai luottaa? Katsokaahan\", pakisi hän, \"tämä vanha\nkonna kertoo minulle ettei hänellä ole muuta kuin seitsemän shillingiä;\nja tässä on vielä vanha kultarahakin. Minkä vanhan konnan ja minkä\npetollisen konnan olemmekaan yhättäneet\", lausui hirtehinen. \"Jumala\narmahtakoon meitä, tuleekohan tämä maailma milloinkaan paremmaksi?\"\n— ja näin päivitellen puittivat molemmat tiehensä. Tässä puheessa on\noikeata Falstaffin kokkapuhe-tuulta; se lausuttiin lähellä Shooters\nHilliä, Blackheathen seutuvilla noin 1560 aikoihin.\n\nTälläiset valaisevat kuvaukset eivät suinkaan ole merkitystänsä vailla.\nShakespeare eli ajassa, joka uhkui loistoa ja komeutta, saastaisuutta\nja siveellistä turmelusta, silmäin pyyntöä ja elämän koreutta —\ntuhlaavaisuuden, seikkailunhalun, yltiöpäisyyden ja liioittelun\najassa. Kaikki tuo elämä on nyt vaipunut hautaansa, jättäen meille\nvain kasan tomuisia asiapapereita ja pienen määrän kirjoja, joita ovat\nenimmältä osalta kirjoitelleet hiljaiset, ajan pauhaavista aalloista\nja sen levottomasta melskeestä kirjallisuuden turviin paenneet\noppineet. Meille ovat nuo kirjat hyvin tärkeitä, ja me pengomme niitä\nkärsivällisesti ja innokkaasti, löytääksemme niistä Shakespearen\naatteiden ja käsitteiden syvät synnyt. Mutta salaisuutta ei voida\nlöytää näiden talletavarain joukosta: hänen ympärillään kohissut elämä\non vaimennut; liikunnan ja toiminnan virta on ehtynyt, ja me olemme\njääneet haeskelemaan sattuman tuomia muistomerkkejä kuivaneesta ja\nautiosta uomasta.\n\nNäytelmät osottavat erinomaisen selvästi hänen tunteneen Lontoon\nsangen hyvin. Kapakkaelämä oli hyvin tärkeä puoli näihin aikoihin.\nRavintoloissa ja kapakoissa varmaankin kaupunkiin saapunut vieras\nteki ensimäiset tuttavuutensa; ja siellä hän kai myöhemmin tapasi\nystäväinsä seuran. Kappaleessa _Miten Äkäpussi Kesytetään_ pyrkii\nvalepukuinen oppinut Baptistan kanssa lähempään tuttavuuteen sen syyn\nnojalla, että he noin parikymmentä vuotta takaperin olivat molemmat\nasuneet Pegasus-ravintolassa Genuassa. Merikapteeni _Loppiais-Aatossa_\nasuu \"etelään kaupungista, Elefantissa\". _Erehdysten Huvinäytelmässä_\nesiintyy monta kapakkaa — Kentauri, Tiikeri ja Porpentina. Lontoon\nkapakoista on Metsäkarjun Pää kaupungin itäosissa tullut ikiajoiksi\nkuuluisaksi Falstaffin ja hänen seurueensa sille osoittaman suosion\nkautta; samaten oli Merenneidon maine suuri sen älyniekkojen klubin\ntakia, jonka Raleigh ja Marlowe perustivat, jota Shakespearekin ylistää\nja jonka viimein Ben Jonsonin johtamat ilta-istunnot Paholaisen Kapakan\nApollo-huoneessa saattavat varjoon. Tänä symbolien ja vertauskuvien\naikana oli yksityisten talojen ja myymäläin ovilla merkkejä, joiden\ntarkoituksena oli joko olla pelkkänä nimenä, talon tuntomerkkinä,\ntaikka ilmoittaa omistajan ammattia tai liikettä. Benedikt puhuu\nnäytelmässä _Paljon Melua Tyhjästä_ sokean Cupidon merkistä \"erään\nporttolan ovella\". Viittaus tähän samaan merkkiin kohottaa suuresti\nKuningas Learin puheen voimaa, kun hän kamalassa raivossaan koko\nihmissukukuntaa kohtaan sanoo Gloucester'ille: \"Vilkutko minuun?\nTee pahintasi, sokea Cupido; minussa et lempeä nosta\". _Mitta\nMitasta_ ja _Perikleen_ neljäs näytös (jonka on voinut kirjoittaa\nvain Shakespearen kynä), osoittavat hänen tunteneen kaupunki-elämän\nsynkimmätkin puolet, sellaisina kuin ne varmaankin esiintyivät\nPick-hatchin porttolakorttelissa ja rantakatujen pimennoissa. Hän\nei pelkää tutustuttaa puhtaimpiakaan sankarittariaan kaiken tämän\nsaastan löyhkäyksiin; heidän hyveenänsä ei ole tietämättömyys; \"se\non veressä: se tahtoo kestää tuulet ja tuiskut\". Ei missään hän\nesiinny enemmän omana itsenään, kuin siinä suuressa huolettomuudessa,\njolla hän paljastaa kaikki noille hienotunteisimmille, hennoimmille\nolennoille, mitä englantilainen henki on milloinkaan luonut. Heidän\nkasvatuksensa on peräisin avarammasta maailmasta kuin vierashuoneesta\ntai hovin juhlallisista vastaanottajaisista. Ei Mirandakaan, joka\nkuitenkin on hellemmin huoliteltu kuin Isabella tai Marina, ole mikään\ntuollainen sievistelevän tietämätön tytöntypykkä, miksi muutamat\nmyöhemmät esitykset ovat tahtoneet hänet tehdä; kun Prospero puhuu\nvallananastaja-herttuasta, joka oli menetellyt häntä kohtaan kuin pahin\nvihollinen eikä kuin todellinen veli, lausuu Miranda tyynesti:\n\n    O, syntist' olis mummostani muuta,\n    Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist'\n    On usein huonot lapset.\n\nShakespearen sankarittaret ovat avosilmäisiä, ollen siinä hänen\nkaltaisiaan, hänen, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, jossa vaan\nesiintyi inhimillisen elämän muotoja. Hän tunsi nuo lujat murheen\ntalot, Lontoon vankilat — niinkuin niihin hyvin helposti saattoi\ntutustuakin, kun mestari Caper tai joku muu kovan kohtalon kolhima\nnuori mies löysi hyvin helposti itsensä niiden muurien sisäpuolelta,\nehkäpä jonkun koronkiskurin kiivaasta vaatimuksesta, \"ruskean\nkäärepaperin ja vanhentuneen inkiväärin takia\". Hän piti silmällä\nnuorison käytöstä ja elämäntapoja; hän tunsi hyvin nuo keikaroivat\nnais-uroot ja sotilasseikkailijat:\n\n    Tarjokkaat tuittupäiset, epäkelvot;\n    On kasvot naisen, louhikäärmeen sappi;\n\nhän huomasi nuo vakavan siivot ja rauhaa-rakastavat nuorukaiset,\nnuo \"mairitellen sopottavat orapihlajan kukat, jotka kävelevät\nkuin naiset miehen vaatteissa ja lemuavat kuin rohdospuoti yrttien\nkeräämisenaikaan\"; hän havaitsi kaikki tunnottomat onnen-onkijat,\njotka väijyskelevät rannoilla hyvässä turvassa, laskeakseen vesille\nensimäisessä myötätuulen leyhäyksessä, joten \"heidän pyrkimyksensä\ntähtää kaikkialle ja heidän elinkeinonansa ovat kaikki mahdolliset\nja mahdottomat toimet\". Hän tarkasteli herttaisen arvostelevalla\nleikillisyydellä \"tuota säyseätä väkeä, joka elää sääntöjen mukaan\",\nsen puuhia ja hommia, noita yksivakaisia Lontoon kauppiaita, jotka\nvaimoineen ja tyttärineen olivat puritanilaisuuteen taipuvia ja\njotka karttoivat teateria. Hän koskettelee puritanilaisuutta tuon\ntuostakin mitä keveimmällä kädellä, ei kuitenkaan niin keveällä,\nettä erehdystä tarkoituksesta voisi syntyä. Näitä ihmisiä, jotka\nveisasivat virsiä säkkipillin säestyksellä ja jotka halusivat kiskoa\nkauppaetuja yksinpä teateristakin, jonka he tuomitsivat, ei Shakespeare\nsuinkaan vihannut; mutta hän tunsi heidät pohjimmiltaan, tunsi heidän\nhelmasyntinsä, ja hymyili. Heidän puhetapansa vältteleväisyys esiintyy\nParolles-henkilössä, joka saatuaan kuulla herransa ja käskijänsä\njoutuneen naimisiin, vastaa hurskaalla karttavaisuudella: — \"Hän on\nminun hyvä herrani; ja tuo tuolla ylhäällä, jota palvelen, on minun\nkäskijäni\". Rannanpuoleisessa esikaupungissa sijaitsevan Globe-teaterin\nkuulijakunta ymmärsi vihjauksen vallan hyvin, kun ilveilijä kappaleessa\n_Mitta Mitasta_ ilmoittaa, että kaikki Wienin esikaupunkien\npahamaineiset talot ovat revittävät raunioiksi; keskikaupungin taloista\ntaas sanotaan: \"ne jätetään siihen siemeneksi; alas ne olisivat menneet\nnekin, mutta eräs ovela porvari on tehnyt kaikkensa niiden puolesta.\"\nBaalin pääpapilta, mestari William Shakespearelta, nämä hänen sääntöjen\nkahlitsemat kristiveljensä ovat varmaankin saaneet sitä \"ilostelujen\nkouluutusta\", jonka puutteessa he eniten olivat; he ovat myös ehkä\nsaaneet kuulla, että \"vaikk'ei rehellisyys olekkaan mikään puritani,\nniin ei se kuitenkaan ole kenellekään haitaksi\". —\n\nElettyään ja taisteluaan muutamia vuosia tuntemattomana seikkailijana\nsukelsi Shakespeare esiin kaikkien nähtäväksi ja asetti jalkansa\nlujasti maineen rappusille. Hänen Southamptonin kreiville omistamansa\n_Venus ja Adonis_-runoelman (1593) suuri ja nopea menestys merkitsi\nkaiken todennäköisyyden mukaan hänen myötäkäymisensä alkua, Teatereilla\nei ollut muita suojelijoita kuin niiden toimimiehet ja yleisö;\nrunotuote, jos se sai hyvän vastaanoton, saattoi kuitenkin kohottaa\ntekijänsä ylhäisten ja vaikuttavain miesten seurapiireihin. Hiukka\ntämän jälkeen saamme tietää Shakespearen näytelleen kuningattaren\nedessä Greenwich-palatsissa; ja siitä lähtien hän luultavasti pääsi\ntutustumaan kaikkein korkeimpiinkin hovipiireihin, joita hän tarkkasi\nyhtä läheltä kuin katujen hyörinää. Hän katselee hallitsemisen\nvaikeasti suoritettavaa tehtävää useammilta puolilta, mieluummin ja\nuseimmin kuitenkin hallitsevan, luokkain kannalta. Kuningasvalta olikin\nhänelle suosiollinen. Ben Jonson puhuu\n\n    Hengestä ylvääst' Temsin rantaman,\n    Mi ihastus ol' Jaakon, Elisan;\n\nja löytyy paljon ilmoituksia ja perimätietoja siitä suosiosta,\njota hän nautti molempain hallitsijain aikana. Hän ei halveksinut\nesiintyä imartelijanakin. Hän ylisti molempien ruhtinaiden ansioita,\nvaliten aiheekseen juuri ne avut ja lahjat, joista he itse eniten\nylpeilivät. Elisabetia ylistetään hänen neitseydestään; Jaakkoa hänen\nylenluonnollisesta parantamis-voimastaan ja hänen ihmeteltävästä\nennustamistaidostaan. _Windsorin Iloiset Rouvat_ kirjoitettiin\nkohteliaisuuden osotukseksi edelliselle; _Macbethin_ aihe oli\nvarmaankin valittu miellyttämään jälkimmäistä. Aatelistosta tiedämme\nShakespearen olleen ystävällisissä henkilökohtaisissa suhteissa\nSouthamptoniin, jonka sanotaan antaneen hänelle tuhannen puntaa\n\"tehdäkseen hänelle mahdolliseksi päättää erään kaupan, johon hänellä\nkuuleman mukaan jo kauvemmin oli ollut halu;\" samaten Essexiin, jota\nylistetään _Henrik Viidennessä_; ja tuohon \"verrattomaan veljespariin\",\nWilliamiin, Pembroken kreiviin, ja Filipiin, Montgomeryn kreiviin,\njoille ensimäinen kokolehtipainos on omistettu tunnustukseksi siitä\nsuosiosta ja avuliaisuudesta, mitä he olivat runoilijalle tämän\nelinaikana osoittaneet. Muutamat näytelmät — _Kesäyön Unelma, Myrsky,\nCymbeline, Henrik VIII_ — ovat ilmeisesti kirjoitetut joitakin\nerityisiä ylhäisten juhlatilaisuuksia varten; niitä näytelmiä,\njoissa tavataan naamiais-kohtauksia, ei olisikaan voitu esittää\ntarpeellisella huolella ja komeudella yleisellä näyttämöllä. Kaikki,\nmitä olemme saaneet tietoomme, todistaa Shakespearen olleen erikoisesti\nperehtyneen hovielämään; hän on ollut läsnä loistavissa juhla-menoissa,\njoissa kirkon korkeimmat arvomiehet tervehtivät säädetyillä\nkohteliaisuus-lauselmilla kuningasvallan edustajaa, joka juhlamenojen\nylen määrin rasittamana sortui maahan; hän ihasteli sitä puhelun\nsukkelasanaista leikillistä terävyyttä, jota ylhäisten piireissä\nviljeltiin, ja tuota käytöstavan suloutta ja hienostunutta makua, joka\njoskus esiintyy hänen ruhtinaallisissa henkilöissään ja aina hänen\nylhäisissä nais-luomissaan. Näytelmässä _Lemmen Kujeita_ on prinsessa\n— ja prinsessa yksin — hyvin ylhäisen hillitty, sukua \"onnettomalle\nMaccabeukselle\" ja \"urhealle Hektorille\"; _Loppiais-Aatossa_ kohtelee\nkreivitär Olivia juoppoa sukulaistaan ja hänen hupsua ystäväänsä\njonkunlaisella viehättävän suojelevalla huolenpidolla ja kuuntelee\nMalvolion surkeasti erehtyneitä kosiskeluja siksi, kunnes hän itse\ntyynesti ojentaa kätensä Sebastianille.\n\nHänen elämänsä tapauksista Lontoossa ei tiedetä juuri mitään. Eräs\njuttu on tosin merkitty muistiin hänen varhaisimmilta ajoiltaan\npääkaupungissa — juttu, jota kai etenkin nuoret ylioppilaat\nrakastivat kertoa suositusta näyttelijästä ja joka ei ansaitsisi\ntoistelemista, elleihän se lienekin vaan pelkkää juorua, joka\non Shakespearen laskuun kirjoitettu paperille hänen Lontoossa\nollessaan ja joka näin on säilynyt aina meidän päiviimme saakka.\nAsianajaja John Manninghamin päiväkirjassa vuodelta 1601 kerrotaan\nnäet eräästä kaupunkilaisnaikkosesta, joka kerran siihen määrään\nhurmaantui näyttelijä Burbageen Rikhard III:n osassa, että kutsui\nhäntä illaksi luoksensa sovittuun paikkaan. Shakespeare, joka kuuli\nheidän keskustelunsa, ehättikin ennen Burbagea, ja häntä pidettiin\nerinomaisen hyvänä. \"Kun sitten tuotiin sana, että Rikhard Kolmas\nodotti oven takana, niin Shakespeare käski hänen palaamaan kauniisti\nkotiinsa, sillä kävihän Wilhelm Valloittaja ennen Rikhard Kolmatta\".\nNeljännes-vuosisadan elämästä ja kokemuksista on ainoastaan tämä pieni\nepäilyttävä pilajuttu joutunut aikakirjoihin; mutta Hamletilla saattoi\nolla syynsä teroittaa siveyttä ja hyviä tapoja.\n\nNäytelmäin nojalla on tultu siihen johtopäätökseen, että Shakespearen\non täytynyt paljon matkustella. Epäilemättä hän usein kulkikin\nnäyttelijä-seurueensa mukana heidän kesäisillä kiertomatkoillaan\nmaaseutu-kaupungeissa. Epätodennäköistä taas on, että hän olisi mennyt\nEnglannin kanavan poikki tai käynyt joskus Skotlannissa. Muutamat\n_Hamletissa_ ja italialaisissa näytelmissä esiintyvät viittaukset\nosoittavat erikoisempaa Helsingören ja Italian paikallistuntemusta.\nEsimerkiksi nimi Gobbo, jonka hän antaa ilveilijälle _Venetian\nKauppiaassa_, on samaisen kaupungin torilla löytyvän vanhan\nkivipatsaan nimi; ja kun hän puhuu eräästä yleisestä lauttauspaikasta,\n\"tranectista\", niin näyttää tuo sana olevan joko väärin kuultu tai\nväärin painettu muunnos italialaisesta sanasta _traghetto_. Vaan\ntuohan ei nyt olekaan niin vaikeata käsittää: vanhassa loistossaan ja\nkunniassaan komeileva Venetia veti kokonaisia matkustajain laumoja\npuoleensa; ja tarvitsematta vaivata itseään kysymysten tekemisellä, on\nShakespeare varmaankin kuullut lukemattomia kuvauksia, kertomuksia ja\nmuistelmia tästä elämän ja kaupan keskuksesta. Tänä aikana, jolloin\npainettu tieto on niin halvasta jokaisen saatavissa, ollaan liian\ntaipuvaisia unhottamaan, miten suuren osan tietojaan ja tuntemustaan\nhänen on täytynyt koota keskusteluista ja suupuheista. Kirjat\nolivat hallituksen luvan ja valvonnan alaisia; mutta haastelussa\nja pakinassa vallitsi täydellinen vapaus. Hän on varmaankin usein\nkuunnellut Othellon kertomusten kaltaisia kuvauksia Uuden Maailman\nihmeistä. Hän on varmaankin usein nähnyt tuollaisen omaa arvokkuuttaan\npaisuvan matkailijan, joka on kuvattu _Kuningas Juhanassa_, ja joka\nitsetietoisena leikittelee hammastikullaan ylhäisen miehen pöydässä,\nhaastellen\n\n    Puheiss' imarissa\n    Alpeista, Pyreneitten vuoristosta,\n    Po-virrasta ja Apennineistä.\n\nSe tuntemus ja tieto, mitä hän tälläisistä kertomuksista ammensi, jos\nse joskus olikin kaukaista ja ihmeellistä, ei ollut järjestelmällistä\neikä tarkkaa; ja tälläistä onkin juuri se asiantuntemus, joka esiintyy\nnäytelmissä.\n\nLäpi kaikkien hänen vaihtelevan ja toimekkaan Lontoon-elämänsä vuosien\nasui hänen mielensä kuitenkin alati syntymäseudulla, joka näyttää\npysyneen aina hänen perheensä olopaikkana. Kun hän sai rahoja kootuksi,\nkäytti hän niitä omaisuuden hankintaan Stratfordissa. Vuonna 1597\nhän osti ja laittoi uuteen kuntoon New Placen, kaupungin komeimman\ntalon, lisäten aika-ajoittain omaisuuttaan hankkimalla laajoja aloja\nviljelys- ja laidunmaata sekä ottamalla haltuunsa kymmenysverot.\n\"Hänellä oli tapana\", sanoo Aubrey, \"käydä ainakin kerran vuodessa\nsyntymäseudullaan\". \"Hän puuhasi teatereissa koko varhaisemman ikänsä\",\nsanoo Ward, \"mutta vanhoilla päivillään eleli hän Stratfordissa,\navustaen näyttämöä kahdella näytelmällä vuosittain; näin saavutti hän\nniin suuren varallisuuden, että hän kulutti noin tuhannen paikkeilla\nvuodessa, kuten olen kuullut\". Useampia vuosia ennen lopullista\nvetäytymistään rauhaan ja lepoon hän luultavasti oleskeli paljon\nStratfordissa, ja hänen suurimmat näytelmänsä, _Othello, Kuningas\nLear, Macbeth_ ja muutamat muut, ovat varmaankin syntyneet kesäisin\nNew-Placessa, ja niitä näyteltiin sitten varmasti Globe-teaterin\nnäyttämöllä Lontoossa. Stratfordin kirkonkirjat ovat säilyttäneet\nmeille tietoja muutamista hänen yksityiselämänsä päätapahtumista.\nVuonna 1596 kuoli hänen ainoa poikansa Hamnet; ja ne, jotka etsivät\nnäytelmissä hänen muistonsa heijastusta, ovat ehkä oikeassa nähdessään\njonkunlaista varjoa hänen surustaan Arturin liikuttavassa kohtalossa\nja Constancen kiihkeän raivoisassa tuskassa, näytelmässä _Kuningas\nJuhana_. Vuonna 1607 meni hänen vanhin tyttärensä Susanna naimisiin\nJohn Hallin, lääketieteen tohtorin kanssa; seuraavana vuonna kuoli\nhänen äitinsä. Elämänsä viimeisten kolmen tai neljän vuoden ajan\ntiedetään hänen asuneen tykkänään Stratfordissa, yksinäisessä\nhiljaisuudessa; 10 päivä helmikuuta v. 1616 vietettiin hänen tyttärensä\nJudithin häitä viinikauppias Thomas Cuineyn kanssa; 25 päivä\nmaaliskuuta teki hän testamenttinsa; 23 päivä huhtikuuta kuoli hän ja\nhaudattiin Stratfordin kirkon kuoriin.\n\nTestamentissaan jakaa hän vilpittömän tarkasti ja tasasuhtaisesti\nomaisuutensa omaistensa ja sukulaistensa kesken. Ainoat muistetut\nammatti-ystävät ovat hänen \"virkaveljensä\" John Heminge, Rikhard\nBurbage ja Henry Condell, joille määrätään kaksikymmentäkuusi\nshillingiä ja kahdeksan penniä kullekin, muisto-sormuksien ostamista\nvarten. Näistä oli Rikhard Burbage näytellyt hänen näytelmäinsä\nsuuria tragillisia pääosia; toiset kaksi julkaisivat myöhemmin\nhänen koottujen teostensa ensimäisen painoksen. Testamentin\nystävällinen säännös yhdessä heidän omien kertomustensa kanssa\n1623:n kokolehtipainoksen esipuheessa antavat heille suuren arvon\ntuon painoksen toimittajina, huolimatta siitä, että heidän työtänsä\nosittain rumentavat pahat kompastukset. Oikeutettuna johtopäätöksenä\nnäistä tosi-asioista sekä eräiden kokolehtipainokseen otettujen\nnäytelmäin tekstin eriskummallisen vaihtelevasta hyvyydestä saattaa\npitää sitä, että Shakespeare on ryhtynyt ennen kuolemaansa tekemään\nvalmistuksia koottujen teosten painosta varten. Muutamia näytelmiä\nhänellä ehkä oli luonaankin alkuperäisinä käsikirjoituksina; toisia\non hän sovitellut ja korjaillut teaterien jäljennöksistä tai\nvirheellisistä nelitaitekirjoista, jotka oli painettu hänen eläissään;\nuseimpia hän ei päässyt ensinkään tarkastamaan eikä parantelemaan.\nHänen näytelmä-käsikirjoitustensa kokoaminen, missä muodossa ne\nsitten olivatkin, joutui nyt Hemingen ja Condellin huostaan; ja he\nsuorittivatkin heille uskotun tehtävän. Missä kokolehtipainos eroaa\noleellisesti nelitaitemuunnoksista, saattaa nykyisten julkaisijain maku\nantaa etusijan toiselle tai toiselle, mutta kysymystäkään ei voi syntyä\nsiitä, kummallako on meihin nähden suurempi luotettavaisuus ja arvo.\nVarhaisemmat painokset sisältävät useita kohtia, jotka epäämättömästi\nkuuluvat Shakespearelle, mutta jotka kokolehtipainoksessa ovat jääneet\nsyrjään; mutta Shakespeare oli ennen kaikkea näytelmänkirjoittaja,\nja nuo poisjääneet kohdat parantavat usein juuri näytelmää. Uusimmat\npainokset sisältävät senkin, mikä kokolehtipainoksessa oli hyljätty,\nsamalla pysyttäen kaiken sen, mikä siinä vasta ensikertaa esiintyy.\nTällä menettelytavalla on etunsa silläkin, eritotenkin niiden\nvaralta, jotka käyttävät Shakespearen teoksia hänen mielialojensa\nja sanantapojensa sanakirjana. Sillä on ainoastaan yksi paha vika:\nse esittää meille muutamat näytelmät muodossa, jota Shakespeare\nei ole hyväksynyt, eikä ole koskaan voinut hyväksyä, ei missään\nkohdassa elämänsä taivalta. Kokolehtipainokseen meidän lopultakin\non turvauduttava: kahteenkymmeneen näytelmään on se meidän ainoa\nluotettava lähteemme; enimmille jälelläolevistakin on se paras\nperustus, mitä meillä on olemassa tai tulee olemaan.\n\nViimeisissä näytelmissä astuu Stratfordin maalaiselämä jälleen\nnäkyviin. Kaikkien sotaisten ja valtiollisten suurtapahtumiemme\njälkeen, korkeina kuohuvain intohimojemme ja kuolettavain surujemme\njälkeen, olemme taasen Perditan kukkais-tarhassa, tai otamme osaa\nlammasten keritsemisaikojen iloihin. Uusi luonnemuodostus kohtaa\nmeitä näissä näytelmissä: tyttönen, viaton, vilpitön, kuuliainen,\nymmärtäväinen, uskollisen isänsä hellimä ja huolehtima, isän,\njonka luokse hän ehkä palaa pitkän, pitkän eron jälkeen. Johtuu\nvälttämättömästi mieleen se ajatus, että olemme Judith Shakespearelle\nkiitollisuuden velassa siitä kauneudesta ja luonnollisesta\nviattomuudesta, jotka astuvat näkyviin Mirandassa ja Perditassa\nsekä Marinan varhaisemmassa luonnoksessa. Testamentissaan määrää\nShakespeare Judithille \"suuren kullatun hopeamaljan\" — jota epäilemättä\nkäytettiin morsiusmaljana tyttären häissä. Oli tietysti paljon muitakin\nnuoria tyttöjä hänen havaintojensa ulottuvilla, mutta (sellaiset\novat ihmisluonnon suhteet) vaan harvoja niin sopivia kuin hänen oma\ntyttärensä, opettamaan hänelle epä-itsekästä myötätuntoisuutta ja\ntarkkaa asiantuntemusta, taikka liikuttamaan hänen sydäntänsä toivovan\nnuoruuden intoisalla voimalla.\n\nNämä tarkastelut saattaisivat hyvin helposti johtaa liiallisuuksiin,\nniitä kun seuraa se vaara, että lyhytnäköiset ihmiset rupeavat\npitämään niitä näytelmien ainoana selityksenä, siten muuntaen mitä\nhienoimmat mielikuvituksen tuotteet typeriksi aikakirjain jutelmiksi\nja joutavanpäiväisiksi juoruiksi. Teemme ehkä paraiten pysyttelemällä\npelkissä tosi-asioissa ja niissä rehellisissä tiedoissa, mitä ne meille\nantavat. Niin suuri on Shakespearen nimellä voima kiihoittaa hillitöntä\nuteliaisuutta, että on kirjoitettu mahtavia nidoksia selvittelemään\nkysymyksiä, joihin emme osaisi antaa vastausta, vaikka hän olisi\nnykyään elossa. Mikä oli hänen uskonnollinen vakaumuksensa? Hän oli\nkastettu, hän oli antanut kastaa lapsensa, näin alistuen Englannin\nvaltiokirkon tavallisiin menoihin. Oliko hän onnellisissa naimisissa?\nVaikka hän olisi elänyt kaupungissa, jossa olisi ollut sadottain\nsanomalehtiä, ja nämä olisivat nuuskineet tietoonsa ja pohtineet kaikki\nmahdolliset asianhaarat, ei olisi tästäkään seikasta vielä nytkään\npäästy mihinkään varmuuteen. Hänen elämänsä suuret ääriviivat ovat\nhyvin selvät. Hän meni Lontooseen rikkautta etsimään, ja löydettyään\nsen, palasi hän Stratfordiin, järjestäen siellä itselleen, vaimolleen\nja muille omaisilleen rauhallisen ja onnekkaan olon. Kaikki käy\nyksinkertaisesti kuin taikasadussa. Jos meidän välttämättä täytyy\nkatsoa syvemmälle ja lukea näytelmistä hänen elämänsä historiaa, niin\nei ole tarvis muuttaa vähintäkään noissa ääriviivoissa. Me saamme\ntietää hänen käyneen läpi syvien vesien, syvempien kuin kukaan muu\nihminen, ja saapuneen vastakkaiselle rannalle. Elämän yksinkertaiset,\nluonnolliset kiinnekohdat olivat hänelle kaikkina aikoina kalleimmista\nkalleimmat. Hän pysyi juurineen alati kiinni kotoisessa maaperässään,\neikä antanut henkien, jotka hän itse oli manannut esiin, johdattaa\nitseään harhaan. Hänen kiintymyksensä kotiseutuunsa, perheeseensä,\naikaisimpiin ystäviinsä on ehkä sattuvimmin esitetty hänen nuorista\naikalaisistaan mainioimman älykkäässä vertauskuvassa — vertauskuvassa,\njossa hän ei olisi löytänyt mitään ylenpalttista tai järjetöntä. Hänen\nkokemustensa avaran kehän piti hänen ensimmäisten harrastustensa ja\nmieltymystensä kestävyys vakavana, puhtaana ja selvänä, samoin kuin\nharpin sivun liikkeitä tarkistetaan kiinteästä keskipisteestä.\n\n    Mun myös kuin harpin haarukan\n    Sivullas täytyy kulkea;\n    Kun ympyräni taivallan,\n    Niin siihen jään, mist' aloin ma.\n\n\n\n\nIII KIRJOJA JA RUNOUTTA.\n\n\nSaattaa varmasti väittää Shakespearen olleen runoilijan ennenkuin\nhänestä tuli näytelmäinkirjoittaja. Hänen ensimmäisistä askeleistaan\nrunouden toimissa ei tiedetä juuri mitään; mutta hänen näytelmäinsä\nja runoelmainsa lähempi tarkastaminen on luonut jonkunlaista valoa\nhänen menettelytapoihinsa kirjallisuuden suhteen. Hän käytti kirjoja\nkahdella tavalla: kaivoksena ja kouluna: hän nosti niistä ilmoille ne\nkertomukset ja aiheet, joita hän käsitteli, ja hän oppi niistä osan\nrunoissaan ja näytelmissään käyttämästään menettelytavasta.\n\nHänen kirjallisia lähteitään on niin huolellisesti vertailtu ja\nniin tyhjentävästi tutkittu, että saattaa tehdä pitkän luettelon\nkirjoista, joita hän luki tai joista hän etsi neuvoa. Arvostelijain\nja tutkijain laahustavantyöläs tapa seurata häntä niillä teillä,\njoita hän huolettomana ja vaivatta asteli, olisi mainiosti sopinut\nhänen ivansa ja sukkeluuksiensa esineeksi. Maailma oli avoinna hänen\nedessään, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä ruveta seuraamaan kaikkia\nhengenviljelyksen monimutkaisia, väsyttäviä järjestelmiä ja polkuja.\nHän luki ahmien, nopeasti; ja hän onkin jonkunlaisella terävä-älyisen\nnuoren miehen ylimielisyydellä sanonut halveksuvansa muita työläämpiä\nmenettelytapoja:\n\n    Kuin päivä kirkas olkoon tutkimus,\n    Alhaisiin jok' ei puutu kuvihin;\n    Ei pääse maaliin turha uurastus,\n    Se poikkee, haipuu harhatietoihin.\n\nStratfordissa ei hänellä varmaankaan ollut suurin määrin kirjoja\nvalikoitavana, vaikka voimmekin arvata hänen lukeneen melkein kaiken,\nmitä vaan sai käsiinsä. On olemassa eräs yksityinen tilikirja, joka\nsisältää luettelon ja arvioimisen Sir William Morelle, Loseleyn\nherralle kuuluneista tarvekaluista ja kirjoista; luettelo on tehty\nkuningatar Marian hallituskauden viimeisenä vuonna, siis noin\nseitsemisen vuotta ennen Shakespearen syntymää. Tällä luettelolla\nei ole mitään tekemistä Shakespearen kanssa, mutta se osoittaa\nmeille, mitä kirjoja löytyi kirjallisuutta suosivan ja ymmärtävän\nsekä tavallisissa varoissa elävän maalais-aatelismiehen kirjastossa.\nSiinä on valikoima latinalaisia klassikoita, kuten Ovidiuksen,\nHoratiuksen, Juvenaliksen, Suetoniuksen, Apuleiuksen teoksia sekä\nnide otteita Terentiuksesta. Ciceron puheet ja Thucydideen historia\nesiintyvät Whittingtonin ja Nicollsin käännöksinä. Italialaisista\ntavataan Petrarca, Boccaccio, Machiavelli ja Hovimiehen kirja.\nKeski-aikaista kirjallisuutta edustavat Kultainen Legenda, Vincentius\nLirinensis, Albertuksen Salaisuuksista ja Caton Elämänohjeet;\ntieteiden uutta kukoistusta taas edustavat More (Utopia), Erasmus\n(Sananlaskut ja Tyhmyyden Ylistys) ja Marcellus Palingenius. Sitten\nseuraa melkoinen joukko kronikoita, sisältäen Higdenin, Fabyanin,\nHardingin ja Froissartin teoksia. Englantilaisella listalla esiintyy\nnimiä sellaisia kuin Chaucer, Gower, Lydgate, John Heywood,\nSkelton, Alexander Barclay, sekä sen lisäksi runsas määrä laulu-,\nsananlasku-, satu- ja ballaadi-kirjoja. Englanninkielinen raamattu,\nUuden Testamentin käännöksiä latinaksi, ranskaksi ja italiaksi,\nElyotin latinan sanakirja, eräs italian kielen sanakirja, muutamat\nlakitiedettä, fysikaa ja maanmittausta käsittelevät teokset, \"Kirja\nTurkkilaisista\" ja \"Tutkimus Uudesta Indiasta\" lopettavat luettelon.\nJa lopuksi ei tule suinkaan unhottaa, kun on puhe ajan runollisista\nvaikutuksista, että vierashuoneessa oli vanhan-aikuinen piano,\nluuttu ja kitara. Kirjakokoelma on suurempi, kuin mitä Shakespeare\ntodennäköisesti tapasi Stratfordissa, ja merkille pantavaa on, ettei\nkukaan noista edellämainitussa luettelossa esiintyneistä kirjailijoista\nole häneen huomattavalla tavalla vaikuttanut — lukuunottamatta\ntietysti latinalaisia runoilijoita, joita hän luki jo koulussa. Hän\noli englantilaisen renesanssin lapsi, ja hänen oman aikansa kirjat\nne tietysti kaikkein ensinnä kietoivat hänet pauloihinsa. Vieläpä\nChaucerkin, joka ei sentään koskaan peräti menettänyt kansansuosiotaan,\nkadotti osan arvonantoaan Elisabetin aikuisen nuoremman polven\nkeskuudessa, hänen viakseen kun alettiin lukea raakamaisuutta ja\nhienostumattomuutta. Mutta kaikenlaiset klassikkojen käännökset ja\njäljittelyt, joita vallan virtaamalla virtaili painosta vuosisadan\ntoisen puoliskon kuluessa, yliopistonerojen runoelmat, lemmenkirjaset\nja näytelmät, vallitsevaan italialaiseen makuun laaditut tutkielmat ja\nvuorokeskustelut — kaikki ne muokkasivat maaperää uudelle aikakaudelle\nja olivat Shakespearenkin mielilukemista; epäiltävää kuitenkin on,\nonko hän lähemmin niihin tutustunut ennen kuin vasta Lontoossa. Hän\nvarmaankin tutki läpikotasin kaikki kirjakauppiasten kojut Paulin\nkirkkopihassa, selaillen \"noita lukemattomia englantilaisia kirjoja ja\nloppumattomia painotuotekasoja\", jotka, kuten eräs aikalainen sanoo,\n\"myrkyttävät tämän maan, täyttävät kaikki myymälät ja joista jokainen\nopin ja tietämisen haara saa yltäkylläisen osansa.\" Täältä on hän kai\nmuutamilla shillingeillä ostanut Caxton ja Pojan painamia kirjoja ja\ntutustunut siten Goweriin, jota hän ahkerasti tutki, ja Maloryyn,\njonka lauseita hän joskus näyttää jäljittelevän. Hän ei ollut mikään\nkirjainkokoilija, vaikkakin hän merkillisen usein esittää sen arvelun,\nettä hyvällä kirjalla tulee olla hyvät kannet. Hän luki aikalaistensa\nteokset heti niiden ilmestyttyä. Marlowea, opettajaansa näytelmän\nalalla, kunnioittaa hän mitä harvinaisimmalla tavalla: toistamalla\nsuoraan hänen sanojansa:\n\n    Oi paimen, paimen, nyt sen tajuan:\n    \"Ens' katsehesta lemmen alkavan.\"\n\nGreenen kertomus Dorastuksesta ja Fawniasta antoi hänelle aiheen\n_Talviseen Tarinaan_; eikä olekkaan mahdotonta ajatella, että hän\njohdattaa mieliin Greenen onnettoman elämän ja aikaisen kuoleman\nseuraavissa säkeissä _Kesäyön Unelmasta_, jotka esittävät\n\n    Yhdeksän Muusan surulaulun siitä,\n    Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli.\n\nThomas Lodgen novelliin _Rosalinde_ perusti hän näytelmänsä _Miten\nSuvaitsette_. Hän luki tietystikin Lylyn kirjan _Euphues_, lainaillen\nsiitä aiheita, ivaillen _Henrik Neljännessä_ sen teeskentelevää\nlausetapaa. Hän tutki Sidneyn _Arkadiaa_, ottaen varmaankin siitä\njuonen Gloucesteriin ja hänen poikiinsa _Kuningas Learissa_.\nPuhumattakaan näistä tunnetuista ja tarpeeksi todistetuista\nkohdista, löytyy tuskin ainuttakaan kirjasta, tänä kirjojen ja\njulkaisujen aikana, jota tutkija saattaisi lukea varmana siitä,\nettei Shakespeare olisi tutkinut sitä ennen häntä. Pahojen henkien\nnimet _Kuningas Learissa_ näyttävät olevan lainattuja eräästä\nhämäräperäisestä protestanttisesta tutkielmasta, vuodelta 1603,\njonka nimenä oli: _Selvitys Paavilaisten hirvittävistä petoksista_.\nNiiden mahtipontisten todistelupuheiden, joita Shylock pitää Venetian\ndogin edessä, otaksutaan olevan jossakin määrin peräisin Silvaynin\n_Puhuja_-nimisestä teoksesta, joka sisälsi kaunotyylisiä puheita\nja joka oli v. 1596 käännetty ranskan kielestä; toiselta puolen\non taas Portian vastaukselle löydetty hyvin läheinen vertauskohta\nSenecan prosakirjoituksista. Nämä ovat seikkoja, joita saattaisi\nesittää sadottain; ja vaikka suorastaan sinään lainatut kohdat\novatkin harvalukuisia, niin niiden yhteinen vaikutus on kuitenkin\nvastaansanomaton. Shakespeare oli noita nopeita ja taitavia lukijoita,\njotka saavat tietää jostakin kirjasta juuri sen, mitä he haluavat ja\ntarvitsevat; he eivät halveksu mitään, mikä on painomuotoon saatettu,\nhe vaan kääntelevät sivuja, samalla nopeasti havaiten kaiken sen, mikä\ntuottaa heille uusia tietoja, uusia näkemyksiä, joka sopii heidän\najatuksenjuoksuunsa tai kiihottaa heidän mielikuvitustaan. Senlainen\nlukija saattaa tosin lukea jonkun niteen muutamissa hetkissä, mutta\nsen, mitä hän on siitä omistanut, sen säilyttää hän myös vuosikausia.\nHän on vilkas mies, eloisa mies; joskus arvostelevat hidas-ajatuksiset\nja pintapuoliset ihmiset häntä väärin ja sanovat häntä oppineeksi\nmieheksi.\n\nHänen aikansa kirjallisten julkaisujen joukossa oli muutamia,\njotka erikoisesti kiinnittävät huomiotamme puoleensa, koska niillä\non ollut Shakespeareen suurempikin kuin ohimenevä vaikutus, hän\nkun on tutkinut niitä kannesta kanteen, keräillessään aineksia\nnäytelmiinsä. Kirjat, jotka tässä suhteessa ovat tehneet hänelle\nsuurimpia palveluksia, olivat Raphael Holinshedin _Kronikat_, Sir\nThomas Northin englannintamat Plutarkoksen _Elämäkerrat_, sekä\nuseina käännöksinä ilmestyneet italialaiset novellinkirjoittajat.\nNäistä käännöksistä on etupäässä mainittava Painterin _Huvilinna_\n[The Palace of Pleasure], joka sisälsi valikoiman Italian suurten\nmestarien parhaimpia novelleja. Nämä kirjat on hän oikein omistanut\nomasta kohdastaan. Novelleista ammensi hän joko suorastaan tai\nvanhempain teaterikappaleiden välityksellä melkoisen osan näytelmäinsä\naineksia. Holinshedista sai hän perusjuonen Englannin historiaa\nkäsitteleviin näytelmiinsä; tutkiessaan tätä kirjaa, tutustui hän\nmyös niihin vanhoihin brittiläisiin tarinoihin, joita hän muovaili\nja kehitti _Kuningas Learissa, Macbethissa ja Cymbelinessä_. Tosin\nei voida maailmankirjallisuudessa asettaa italialaisia novelleja ja\nEnglannin kronikka-historioita maankuulujen Plutarkoksen Elämäkertojen\nrinnalle; kuitenkin ne kaikki kolme ansaitsivat hyvin sen kunnian, että\nShakespeare niitä luki ja tutki.\n\nTarkastellessamme lähemmin sitä tapaa, millä hän käyttää näitä\npäälähteitään, huomaamme, ettei hän osoittanut samanlaista kunnioitusta\nkaikkia kohtaan. Novelleja kohtelee hän mitä suurimmalla vapaudella,\nmuutellen niiden juonta, lisäillen niihin yhtä ja toista, aina miten\nmilloinkin päähän pälkähtää. Hän tempaa ne erilleen niiden hiutuvasta\nhaavemaailmasta, keksimällä uusia realistisia luonteita, jotka antavat\ntapahtumille jonkunlaisen vaihtelevan elämän värityksen ja pelastavat\njuonen vajoamasta jäykän sovinnaisuuden valtoihin. Orlando ja Rosalinda\nsaavat pitää hyvänänsä Touchstone-narrin ja Jacquesin armottomat\narvostelut; Romeon ja Julian lemmenseikat esiintyvät Mercution ja\nimettäjän silmissä hyvinkin prosallisin värein. Joskus on hän taas\npoistanut lähteistään paljon surullisia ja sopimattomia kohtia,\ntehdäkseen ne paremmin huvinäytelmän luonteen mukaisiksi. Greenen\nnovellissa kuolee Bellaria, Hermionen esikuva _Talvisessa Tarinassa_;\nShakespearen näytelmässä hänet pidetään varsin eriskummallisin keinoin\nelossa lopullista sovituskohtausta varten. _Loppiais-Aaton_ lähde\nkertomuksessa taas, sellaisena kuin sen esittää Barnabas Riche,\njonka novellista _Apollonius ja Silla_ Shakespeare näyttää ottaneen\nnäytelmänsä pääjuonen, on sangen surullisia ja järisyttäviä aineksia.\nRichen kertomuksessa on herttua kohdellut Violaa hyvin pahasti ja\nlopuksi heittänyt hänet oman onnensa nojaan; Sebastian taas, tapausten\nedetessä, pettää Olivian. Nämä vastenmieliset piirteet muuntaa\nShakespeare tykkänään; ja tuloksena on leikkivän mielikuvituksen\nvaloisa luoma, maailma täynnä romantillisia tapauksia, täynnä lemmen\nja liehuvan ilon kultahohdetta. Näin muodosteli hän alkuperäistä\ntarinaa aina miten milloinkin parhaaksi katsoi, tehden siitä milloin\nmurhenäytelmän, milloin taas ilakoivan huvikappaleen tai haaveellisen\nsatunäytelmän. Englannin historiaa käsittelevissä näytelmissään hänen\ntosin täytyi hiukan lähemmältä pysytellä lähteissään, mutta siinäkin\nosasi hän onnekkaasti valita ne kirjailijat, joiden esitystä hän\nseurasi. Holinshedin kronikat ovat olemukseltaan aito-dramallisia\n— mitä ei suinkaan voi sanoa enimmistä uudenajan historioista; ne\nesittävät jo itsessään mahtavia ihmiselämän ongelmia ja hahmoittelevat\nerinomaisen selvästi tapauksia ja luonteita. Hallin Kronikan\nseikkaperäinen nimilause taas kuvaa jo kyllin selvästi Shakespearen\naihetta: \"Kahden jalon ja kuuluisan suvun, Lancasterin ja Yorkin,\nyhtyminen, jotka olivat kauan olleet yhtämittaisessa kamppauksessa\ntämän mahtavan kuningaskunnan kruunusta, esitetty kaikkine niine\ntapauksineen ja tosiseikkoineen, jotka koskevat niinhyvin toisen kuin\ntoisenkin sukuhaaran hallitusaikoja, alkaen hamasta Kuningas Henrik\nNeljännestä, tämän kiistan varsinaisesta alkajasta, ja niin asteittain\nedistyen korkean ja ymmärtäväisen ruhtinaan, molempien mainittujen\nsukuhaarojen todellisen perillisen ja ihanan kukan kuningas Henrik\nKahdeksannen hallituskauteen.\" Tuo kuninkuus-arvon mitättömyyden\npaljastaminen, jonka esittäminen on Paterin mielestä Shakespearen\npääasiallisena tarkoituksena, itää jo epärunollisen kronikoitsijankin\nmielessä, kun hän seuraavasti selittää kuningas Richard Toisen\nkohtaloita: \"Kuinka vähän tukea löytyy tässä maailmassa, kuinka vähän\nvarmuutta on tässä elämässä ja kuinka vähän uskollisuutta on noissa\nepävakaisissa ihmisissä, sen saattaa jokainen selvästi havaita tämän\njalosukuisen ruhtinaan kukistumisesta, ruhtinaan, joka oli ollut\nmahtava kuningas, jonka papisto oli kruunannut ja voidellut, jota\naatelisto kunnioitti ja kannatti, jota kansa totteli ja pelkäsi, ja\njonka nyt äkkiä pettivät ne, joihin hän parhaiten oli luottanut,\nkavalsivat ne, joille hän oli ennen suosiotaan tuhlannut, murhasivat\nne, joita hän oli kasvattanut ja elättänyt: niin että kaikki\nihmiset saattavat havaita ja nähdä onnen punnitsevan kuningasta ja\nkerjäläistä samalla vaa'alla\". Joskus seuraa Shakespeare esikuvaansa\nniin tarkasti, että hän vaan muuttaa runomuotoon pitkiä puheita ja\nvuorokeskusteluja; hän näyttää tällöin työskennelleen kronikka-kirja\navonaisena edessään. Väittely saalilaisesta laista _Henrik Viidennessä_\nja pitkä vuoropuhelu Malcolmin ja Macduffin välillä _Macbethin_\nneljännessä näytöksessä ovat suorastaan otetut Holinshedista, ja\nniiden näytelmään sulattaminenkin on hyvin vajavaista. Tämänlaisiin\nkohtiin viittaa Drydenkin puhuessaan siitä, mitenkä Shakespeare vaipuu\n\"kokonaisten kohtausten ajaksi jonkunlaiseen huolimattomuuteen, tai,\nparemmin sanoakseni, jonkunlaiseen ajatuksen ja älyn horrostilaan\".\nMutta kun tulee käsitellä jotakin ratkaisevaa kohtaa, kun hänen\nmielikuvituksensa leimahtaa liekkiin tai kun leikillisyyden vihuri\ntempaa hänet pyörteisiinsä, silloin heittää hän esikuvansa nurkkaan\nja lyö rahaa omasta metallistaan. Jokainen Falstaffin lausuma sana on\neloa uhkuva sana, sillä Falstaffia eivät tunteneet kronikoitsijat. Lady\nMacbethin luonne on esitetty Holinshedissa seuraavassa yksinkertaisessa\nmietelmässä: \"Mutta eritotenkin hänen vaimonsa yllytti häntä kiihkeästi\nryhtymään toimeen, hän kun äärettömän kunnianhimoisena paloi hillitöntä\nhalua kerran kantaa kuningattaren nimeä\". Näiden yksinkertaisten\nviittausten pohjalla loi nyt Shakespeare murhaajattarensa, jonka\nkäytännöllinen toimintatarmo on lannistumaton, rohkeus säikkymätön,\ntahto ylpeän kiivas ja tulinen, joka yhä pitää vireillä miehensä\nmielikuvitusta, samalla rauhoittaen ja tukien häntä, tehden murhatyön\nhelpoksi toimittaa, siksi kunnes inhimillinen luonto kostaa itsensä,\nja hänkin joutuu hirmuhaaveidensa uhriksi ja kuulee ääniä ja huutoja\nunenhoureissaan. Kaikkein vapaimmin menettelee hän Holinshedin\nsuhteen kuitenkin _Kuningas Learissa_. Kronikan mukaan elää Cordelia\nvielä noiden kauhun tapausten jälkeen, saa kuningaskuntansa jälleen\nhaltuunsa, ollen isänsä vanhain päiväin valonsäteenä ja lohdutuksena;\nmutta ennenkuin Shakespeare oli ehtinyt kappaleensa päähän, oli hän\njo kärjistänyt murhenäytelmän niin pitkälle, että onnellista loppua,\nkuten sitä sanotaan, oli mahdotonta ajatellakaan. Syvempää rauhaa kuin\nvanhuus-ijän rauhaa kotoisen lieden ääressä tarvittiin tällaisten\nsydäntä tärisyttäväin intohimon myrskyjen jälkeen. Tässä niinkuin\nmuissakin tapauksissa käytti Shakespeare Holinshedia jonkunlaisena\nkoneenomaisena apukeinona, joka ponnahutti hänen mielikuvituksensa\nlentoon, jättäen sen sitten kulkemaan omia taipaleitaan.\n\nPlutarkoksen laita on tykkänään toinen. _Kuuluisain Kreikkalaisien ja\nRoomalaisien Elämäkerrat_ olivat ainoa suurempi kirjallinen teos, jota\nShakespeare ryhtyi järjestelmällisesti muodostamaan näytelmiksi. Löytyy\nsadoittain todisteita siitä, mitenkä suuri voima ja vaikutus tällä\nkirjalla oli niihin aikoihin. Se on ollut sotilailla, valtiomiehillä ja\npuhujilla rukouskirjan asemassa ja se on kyennyt ihastuttamaan niinkin\nerilaisia lukijoita kuin Henrik Navarralaista ja neiti Hannah Moorea.\nPlutarkoksesta löysi Shakespeare muutamia maailmanhistorian mahtavimpia\nkohtauksia, oivallisesti kuvattuja urhotekoja, arvokkaasti esitettyjä\nsuuria luonteita. Sen lisäksi olivat hänen esikuvansa jo enemmän\nkuin puoleksi hahmoiteltuja, sillä Plutarkos kirjoitti elämäkertoja\neikä aikakirjoja, ja hän kiinnittää enemmän huomiota henkilöittensä\nluonteenpiirteisiin, niiden vähäpätöisimpiinkin ilmenemismuotoihin,\nkuin tapausten yleisiin järki-syihin. \"Luen kaikkein mieluimmin niitä\nkirjailijoita\", sanoo Montaigne, \"jotka kirjoittavat elämäkertoja,\nsiitä syystä, että he tarkkaavat enemmän neuvotteluja kuin tapahtumia,\nettä he esittävät enemmän sisäistä kuin ulkonaista toimintaa; ja juuri\nsiksi on Plutarkos minun miehiäni\". Plutarkos se oli Shakespearenkin\nmiehiä, ja vaan Plutarkoksessa tapaa hän joskus vertaisensa\nkilpailijan. Muutamat roomalaisaiheisten näytelmien hienoimman\nkaunopuheliaista kohdista ovat yksinkertaisesti Sir Thomas Northin\nloistavaa prosaa, valettuna noihin tavallisiin loppusoinnuttomiin\nlyhytpitkiin sakeisiin. Shakespeare seuraa lähdettänsä lause lauseelta,\nsana sanalta, ei sentähden, kuten oli laita Holinshedissa, että hänen\nmielenkiintonsa herpoutui, vaan koska hän tunsi, milloin oli parasta\nantaa esikuvan olla koskematta. Saattaapa sanoa, ettei hän muutamissa\nkohdin ole päässyt esikuvansa verroille. Plutarkoksen Antoniuksen\nelämäkerrassa on eräs kohta, joka vallan värisee tuskallista odotusta\nja hämäriä aavistuksia, se näet, missä kuvataan, kuinka Herkules-jumala\nhylkää Antoniuksen yöllä ennen lopullista antautumista. \"Samana yönä\nvähää ennen puolenyön aikaa, kun koko kaupunki oli hiljaisuuden\nvallassa, ajatellen täynnä pelkoa ja murhetta, mikä tulisi olemaan\ntämän sodan päätös ja loppu: silloin kerrotaan äkkiä alkaneen kuulua\nerilaisten soittokoneiden hurmaavan suloisia säveleitä, joihin\nsekoittui lähenevän suuren kansanjoukon kirkuna; siinä tanssittiin,\nsiinä laulettiin niinkuin Bakkuksen juhlissa, tehtiin eleitä ja\nliikkeitä satyyrien tapaan; ja tämä hälisevä ja tanssiva joukko näytti\nkulkevan kaupungin läpi sille portille, joka avautui vihollisiin päin\nja poistuneen kaupungista tämän portin kautta. Näkijät eivät ryhtyneet\nkoettamaankaan järjen keinoilla tunkeutua tämän ilmeen syvyyksiin,\nhe ajattelivat vain, että siinä nyt se jumala, jota kohtaan Antonius\ntunsi erikoista hartautta, tahtoen jäljitellä häntä ja tulla hänen\nkaltaisekseen, hylkäsi heidät ja heidän asiansa\". Shakespeare tahtoi\nsäilyttää tämän vaikuttavan kohdan; ja _Antoniuksen ja Kleopatran_\nneljännessä näytöksessä antaa hän huilujen soida näyttämön alla,\npannen vahtisotilaat väittelemään tuon ihmeseikan merkityksestä.\nMutta tämä vastaa vain heikosti Plutarkoksen kertomusta. Plutarkoksen\nkuvauksessa Kleopatran kuolemasta taas yhtyvät vaikuttava ja mitä\ntarkin todellisuuden havaitseminen paraimman klassillisen taiteen\narvokkuuteen ja hillittyyn harvasanaisuuteen. \"Hänen kuolemansa tuli\nhyvin äkkiä. Caesarin lähettiläät kiiruhtivat hänen luokseen minkä\nsuinkin ehtivät, tapasivat porteilla sotamiehet vartioimassa, eikä\nkukaan osannut aavistaa tai ajatellakaan hänen surmaansa. Mutta kun\nhe avasivat ovet, löysivät he Kleopatran virumassa kullanloistavalla\nvuoteellaan, puettuna kuninkaallisiin vaatteisiinsa, ja toinen hänen\nkahdesta kamarineitsyestään, Iras nimeltään, makasi kuolleena hänen\njalkapuolessaan; ja toinen naispalvelija Charmiana vapisi kuolevana,\nsijoitellen ja asetellen jalokivillä koristettua hallitsijankruunua,\njota Kleopatra kantoi päässään. Nähdessään hänet, sanoi eräs sotilaista\nhänelle äreästi: 'Oliko tuo nyt hyvin tehty, Charmiana?' 'Erinomaisen\nhyvin', vastasi hän, 'ja se vaan sopikin, ruhtinattarelle, joka\npolveutuu niin monien mainioiden ja suurten kuningasten suvusta'. Hän\nei enää ääntäkään päästänyt, vaan lankesi kuolleena maahan, aivan\nvuoteen viereen.\" Tässä joutuu näytelmä alakynteen; ehkäpä siitä\nsyystä, että kertomuksen koko vaikuttavaisuus tulee juuri noista\nkuvauksen liikuttavista pikkupiirteistä — pahaa aavistamattomat\nvartiosotilaat, vapiseva kamarineitsyt — joiden pakosta täytyy\njäädä näytelmässä syrjään tai joiden esittämiseksi täytyy turvautua\nnäyttelijäin liikkeiden ja eleiden enemmän tai vähemmän kömpelöön ja\nraakaan ilmaisukeinoon.\n\nTässä on oiva tilaisuus tarkastaa, miten voimakkaasti Plutarkoksen\nkertomukset ja luonnekuvat ohjasivat Shakespearen mielikuvituksen\nkulkua. Hän on varmaankin huolellisesti hakenut tästä kirjasta\ntragillisia aiheita kuudennentoista vuosisadan viimeisinä vuosina,\nvähää ennen, kun hän kirjoitti _Julius Caesarin_. Tästä ajasta\nlähtien lukiessa kootut muistot alituisesti palaavat hänen mieleensä,\ntunkeutuen jopa hänen muihinkin näytelmiinsä. Kun Horatio muistuttaa\nvahtikumppaneitaan, miten\n\n    Vähäistä ennen suuren Julion surinaa,\n    Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,\n    Ol' haudat tyhjät, ruumiit liinoissaan\n    Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat,\n\nniin tuo tanskalainen hovimies lainaa juttunsa Plutarkoksesta. Kun\nBanquo noita-akkojen äkkiä kadotessa huudahtaa:\n\n    Tos'-olennoistako nyt haastelemme,\n    Vai olemmeko syöneet hulluheinää,\n    Mi mielen viepi?\n\nniin skottilainen thani muistelee Plutarkostansa. Kasvitieteilijät\novat luonnollisesti tehneet kaikkensa tarkoin määritelläkseen tuon\nhullu-juuren ja antaakseen sille nimen. Heidän oppineet mielipiteensä\nolisivat erinomaisesti valaisseet Shakespearen tiedonkammioita, sillä\ntosiasia on, ettei hän tuota nimeä tuntenut. Tässä kajastaa hänen\nmuistiinsa muuan kohta Plutarkoksen Antoniuksen Elämäkerrasta, missä\nkuvataan roomalaisten sotilasten kerran Partiassa nälän pakottamina\n\"maistelleen muutamia juuria, joita ei koskaan ennen oltu syöty ja\njoiden joukossa oli eräskin, joka tappoi heitä ja saattoi heidät\njärjiltään\". _Cymbelinessä_ ovat Imogenin makuuhuoneen seinät peitetyt\nkirjailluilla verhokankailla, jotka kuvaavat, miten\n\n                        Kleopatra\n    Kopeena siinä kohtaa Roomalaistaan,\n    Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu\n    Veneitten tungosta tai ylpeydestä.\n\nJa _Timon Atenalaisen_ alkuaiheen muodosti ehkä hänen mieleensä\nAntoniuksen Elämäkerrassa löytyvä lyhyt kuvaus Timonista. Northin\nPlutarkos hankki Shakespearelle näytelmäin aiheet, ja samalla se\nsytytti hänen mielikuvituksensa sekä valtasi hänen ajatuksensa.\n\nKysymystä hänen raamatuntuntemuksestaan on pohdittu monessa\ntutkimuksessa ja se on kiedottu mitä ongelmallisimpain todisteiden\nverkkoihin. Muutamat tutkijat ovat näyttäneet toteen hänen lukeneen\nja tutkineen episkopalisen kirkon raamattua; toiset ovat todistaneet\nsamaa Geneven käännöksestä. Kumpaistenkin on helppo puolustaa ja tukea\nväitettään; olisikin itse asiassa vallan kummallista, ellei hän olisi\ntuntenut vähän kumpaistakin näistä käännöksistä. Edellistä luettiin\nyleisesti kirkoissa; Geneven käännös taas oli hyvinkin laajalle\nlevinnyt mukavissa ja helppohintaisissa painoksissaan. Shakespeare\nviittaa käsiään pesevään Pilatukseen, tuhlaajapoikaan, Jaakobiin ja\nLaabaniin, Latsarukseen ja fariseuksiin sekä muihin. Mutta siihen\nei tarvitse olla syynä syvempi raamatun tutkiminen. Hänen aikansa\n— samoinkuin myöhempienkin aikain — puheenparsiin ja lausetapoihin\noli tunkeutunut paljon raamatullista höystettä ja raamatun kielen\nmuistoa. _Elian Tutkielmat_ [Charles Lamb, engl. runoilija, eli\n1775—1834; kirjoitti suurta huomiota herättäneet _Tutkielmansa_,\njotka julkaisi salanimellä Elia; sen lisäksi on hän julkaissut joukon\nvienoja romanttissävyisiä runoja, lapsille sovellettuja Shakespearen\ntarinoita (1807), sekä tutkimuksen Shakespearen ajan runoilijoista.\nSuoment. huom.] ovat pelkkä kutomus raamatun lauseparsia; ja\nShakespearen raamatuntuntemus, jonka saattaa huoletta asettaa Charles\nLambin raamatuntuntemuksen rinnalle, oli silminnähtävästi hankittu\nsatunnaisin, pintapuolisin tavoin.\n\nMitä sitten tulee uudempiin ranskalaisiin ja italialaisiin\nkirjailijoihin, niin on selvää, että niihin, jotka hän paraiten tunsi,\nhän tutustui käännösten avulla. Mikäli näytelmistä voi päättää, taisi\nhän jonkunverran ranskalaisen puhelukielen lausetapoja, ja lopulta\nnäyttää hänellä olleen jonkunlainen aavistus italian kielestäkin.\n_Mitta Mitasta- ja Othello_ näytelmien perusjuoni on otettu eräästä\nGiambattista Giraldin eli Cinthion v. 1566 julkaisemasta italialaisesta\nnovelli-kokoelmasta _Hecatammithi. Venetian Kauppiaan_ aihe taas on\npää-asiassa saatu eräästä toisesta Giovanni Fiorentinon toimittamasta\nkokoelmasta _Il Pecorone. Mitta Mitasta_-kappaleen tarinan oli jo\nGeorge Whetstone näytelmäksi sepittänyt, nimellä _Promos ja Cassandra_\n(1578), ja viittauksia löytyy siihen, että _Venetian Kauppiaan_\naihetta oli varhaisemmin dramallisesti käsitelty eräässä kadonneessa\nnäytelmässä _Juutalainen_. Mutta _Othelloon_ ei ole tavattu mitään\nvälimuotoa, mikä seikka siis pysyy pääasiallisempana todisteena siitä,\nettä Shakespeare suoranaisesti ammensi italialaisista kirjailijoista.\nKyvyttömämpikin mies kuin hän voisi oppia muutamissa viikoissa\nriittävästi italiaa tällaista tarkoitusta varten, niin ettei tämä\nsittenkään paljoa vaikuta väittelynalaiseen kysymykseen Shakespearen\nkielitaidosta. Häneen eivät päässeet vaikuttamaan Machiavellin teokset,\nkuten Marloween; yhtä vähän kuin Pietro Aretinonkaan, kuten ne taas\nvaikuttivat Nasheen. Eräs kohta Ariostosta, jonka Spenser tunsi niin\nhyvin, tulee esille kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_, mutta eipä\nole syytä otaksua sen olevan peräisin varhaisemmalta ajalta kuin v.\n1591 ilmestynyt Sir John Haringtonin käännös. Jos hän olisi tutkinut\nAriostoa, saattaisimme odottaa tapaavamme lukuisampia ja syvällisempiä\nmerkkejä tästä tuttavuudesta; ja samaa voidaan sanoa Rabelaisenkin\nsuhteen. Tämän kirjailijan teoksissa on näet aiheita, jotka saattavat\ninnostaa ja viehättää ketä tahansa, ja se tosiasia, ettei hänelle niin\ntapahtunut, todistaa kyllin selvästi, etteivät nämä kaksi kirjailijaa\nmilloinkaan joutuneetkaan kosketuksiin keskenään. Näytelmässä\n_Miten Suvaitsette_ tavattava Rosalinden viittaus Gargantuan suun\nlaajuuteen on selvästikin muisteloa jostain kadonneesta Elisabetin\naikuisesta kulkukauppiasten myyskentelemästä kirjasesta, joka\ntarjosi englantilaisille lukijoille Rabelaisen tarinan kuoren, ilman\nelävöittävää henkeä; ja erinäiset Rabelaisen tapaiset puheenkäänteet,\njotka harvoin kerroin joutuvat Jagon tai muiden huulille, ovat\nyhtähyvin saattaneet tulla — vaikkapa ne olisivatkin alkuperäisiä —\nShakespearen saavutettaville suupuheen ja keskustelun avulla. Hän\noli Florien käännöksen kautta hyvin perehtynyt Montaigneen, tähän\ntoiseen uuden hengen suureen tienraivaajaan. On tahdottu osoittaa,\nettä tuo syvempi tiedonhaluisen tutkistelun ja epäilyn sävy, mikä on\nhänen kypsyneemmille murhenäytelmilleen ominaista, perustuisi suuresti\nMontaignen vaikutukseen. Ei olisi varmaankaan vaikeata koota Montaignen\nTutkielmista aimo joukkoa kohtia, jotka puhuvat täydelleen Hamletin\näänilajissa; mutta yhtäläisyys näyttää paremminkin johtuvan molempien\ntutkistelevain henkien luonnollisesta heimolaisuudesta. \"Ihmisellä\nei ole mitään muuta varsinaisesti omaa\", sanoo Montaigne, \"kuin\najatuksensa käyttäminen\"; ja Hamlet toistaa kuin kaiku saman ajatuksen.\nEi ole suinkaan otaksuttavaa eikä todennäköistäkään, että Shakespeare\nolisi näin ijänikuiseen huomioon tullut vasta Florion avulla. Vai oliko\nleskivaimo _Äkäpussin Kesytyksessä_ Montaignen kasvatti? Ivatessaan\nPetruchiota, hän lausuu sen ajatuksen, johon Montaignen teosten\nsaattaa sanoa olevan yhtä ainoaa pitkää selitystä: \"Hän arvelee,\nniin huimaavaa kuin se onkin, maapallon pyörivän ympäriinsä.\" Oliko\nBironkin lainattu Montaignelta? Hän esittää näet myös sitä oppia, että\njokaisen ihmisen intohimot syntyvät hänen kanssaan. Ainoa tärkeämpi\nkohta, jonka Shakespeare varmasti on lainannut suoraan Montaignelta,\nei osoita hänen millään muotoa asettuneen ajattelemisessaan oppilaan\nasemaan. Tutkielmassaan _Ihmissyöjistä_ puolustelee Montaigne\nvakavasti villiydentilan paremmuutta, ajaen todistelunsa äärimmäisiin\npäätekohtiinsa asti. _Myrskyssä_ lainaa Shakespeare tosin kuvauksen\nväärentämättömästä luonnontilasta, mutta hän leikittelee tuolla\naatteella vain tehdäkseen sen naurettavaksi. He eroavat toisistaan\njyrkästi, perinpohjaisesti. Montaigne on huoleton, sanoisiko\nriemuitseva kaikessa epäilyssään; hänen harrastuksenaan on vakoilla\nkaikkia inhimillisiä heikkouksia ja ahdistaa kysymyksillä kaikkea,\ninhimillistä elämää ja sen ilmiöitä: Shakespeare ei suinkaan pidättele\nkyselemishaluaan hänkään, mutta hänen silmänsä ja sydämensä ovat\nkuolettavassa kamppailussa keskenään, ja lopultakin huomaa tuomitseva,\nsyyttävä puoli, ettei hän kuulukaan heidän joukkoonsa. Hänen\nmyötätuntonsa ja säälinsä kuuluu sittekin viime kädessä inhimilliselle\nheikkoudelle, inhimilliselle yksinkertaisuudelle, inhimilliselle\njärjettömyydelle; ja niille hän jättääkin viimeisen sanan. Hänellä on\njotakin, josta ei Montaignella näytä olevan jälkeäkään: tragillisen\najattelemisen kyky.\n\nShakespearen lähteiden huolellisinkaan tutkiminen, vaikka se luokin\njonkunverran valoa hänen dramalliseen menettelytapaansa, ei saata meitä\npaljoa lähemmäksi asian varsinaista ydintä. Sen tulokset ovat enimmältä\nosaltaan kielteisiä. Meidän ei tule selosteluissamme kiinnittää\npäähuomiota sellaisiin hänen aiheittensa kohtiin, jotka hän lainasi\nmuilta, niitä muuttelematta ja muovailematta. Se mitä hän juoneen\nlisäsi, se oli häntä itseään; ja kun vertailemme sitä, mitä hän löysi,\nsiihen, mitä hän hylkäsi, joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen,\nettä hänen kirjain valitsemisensa oli tykkänään sattuman varassa.\nElleivät juuri nuo olisi sattuneet hänen käsiinsä, olisivat muut\nkelvanneet yhtä hyvin. Muokattavia aineksia oli kaikkialla hänen\nympärillään. Hän lueskeli Holinshedia ja tapasi sattumalta tarinat\nKuningas Learista ja Macbethista. Näissä kertomuksissa, sellaisina\nkuin hän ne löysi, ei ole oikeastaan mitään, joka voisi herättää\nerikoisempaa mielenkiintoa. Hän olisi voinut tehdä yhtä hyvän\nmurhenäytelmän esim. Siniparran tarinasta ja englantilaiset tutkijat\nolisivat epäilleet häntä salaisesta yhteydestä Leicesterin kanssa. Hän\nolisi saattanut tehdä vaikuttavan satunäytelmän Cinderellan tarusta —\nja saksalaiset tutkijat olisivat löytäneet näytelmän perusajatuksen\njossain sopivassa Kantin opinlauselmassa. Se nerokkuus ja kokemus,\njotka itse asiassa rakensivat näytelmät, eivät suinkaan ole kirjoista\notettavissa. Yksin Plutarkoksen laita on toinen; osaksi sentakia,\nettä Shakespeare, juuri niihin aikoihin, kun hänen mielensä oli\nkiintynyt valtiollisiin asioihin, Plutarkoksessa tapasi maailman\nparhaimman oppaan valtio-opin alalla; eikä vähiten siitä syystä, että\nPlutarkos oli tarpeeksi lähellä Rooman historian ratkaisevia tapauksia,\nvoidakseen esittää kaikki sillä mukaansatempaavalla ja vakuuttavalla\nvoimalla, joka saattaa syntyä vain nähtyjen ja kuultujen asiain\npohjalla.\n\nSe kirjallisuus, joka eniten vaikutti Shakespeareen ja joka jätti\nkaikkialle jälkiä hänen näytelmiinsä, on tykkänään toisenlaista,\nsenlaista, johonka tuskin muodollisesti katsoen voidaan tätä nimeä\nsoveltaa, ja jota ehkä sattuvammin saattaisi pitää jonkunlaisena\nyhteiskuntaelämän ilmiönä ja muotona. Hänen näytelmissään esiintyy\näärettömän runsaasti kansanomaisen kirjallisuuden sinne tänne\najelehtivia jäännöksiä: sirusia ja tähteitä ja katkelma-palasia\nkokonaisesta laulujen, balladien, romanssien, sananparsien maailmasta.\nTässä suhteessa hän kohoaa paljon yläpuolelle aikalaisiansa; vain\nharvat heistä kykenivät saavuttamaan niitä verrattomia rikkauksia,\njoita hän ikäänkuin sieppasi ilmasta tai poimieli tien ohesta.\nEdgar ja Jago, Petruchio ja Benedikt, herra Topias ja Pistooli,\nnarri _Learissa_ ja haudankaivaja _Hamletissa_, myös Ophelia ja\nDesdemonakin, ovat kaikki vanhain laulujen laulajoita, laulujen, joita\nei ole turhan takia näytelmiin sijoitettu, täyttämään väli-aikoja tai\nhuvittamaan kuulijoita, vaan joiden tehtävä on täysin dramallinen,\nkussakin asemassa ja kohdassa välttämätön. Yksistään huvinäytelmistä\nsaattaisi kerätä aimo kokoelman sananlaskuja. Kuka sanoi: \"Siunaa\nsydämesi pohjasta ja oluesi tulee hyvää\"? Mitkä dramalliset tilaisuudet\nsynnyttivät seuraavat mietelmät: \"Hiljainen sika syö kaikki ravat\";\n\"Jumala antaa vihaiselle lehmälle lyhyet sarvet\"; \"Jumalan armosta on\nteilläkin osanne, herraseni, ja Hänellä on sitä vielä yltäkyllin\";\n\"Jouduinpa suden suusta karhun kitaan\"; \"Mustaveriset miehet ovat\nhelmiä naisten silmissä\"; \"Vähän on mädänneissä omenissa valikoimisen\nvaraa\"? Nämä olivat tosin vaatimattoman yksinkertaisia muistannaisia,\nmutta ne sopivat sitäkin paremmin näytelmänkirjoittajan tarkotuksiin,\nkun niitä ei oltu näpistelty kaiken maailman kirjoista, vaan suoraan\nelämästä otettu, jotenka ne eivät myös milloinkaan olleet vaikuttamatta\ndramallisen eloisasti.\n\nVaikeata ei ole siis ensinkään otaksua Shakespearella olleen mitä\nmainioimpia tilaisuuksia kaikkien näytelmänkirjoittajalle tarpeellisten\nainesten hankkimiseen. Sitäkin oudompi seikka on — tai seikka, jonka\nvaan meidän tietämättömyytemme saattaa näyttämään oudolta — että\nhänen varhaisimmin julaistut teoksensa paljastavat hänen luonteessaan\ntäydellisesti epädramattisen piirteen, jonkunlaisen elegis-kertovaisen,\nsievistelevän kaunosielu-runoilijan sävyn. Ei kukaan elämäkerran\nkirjoittaja, olkoonpa hän kuinka tietorikas, kuinka perinpohjainen\ntahansa, voi täysin selvitellä niitä teitä, polkuja ja asteita, joiden\nkautta runoilija saavuttaa taituruutensa ja taiteensa, nuo seikat\nkun ovat jo luonnostaan paljoa hämäräperäisempiä kuin hänen elämänsä\nja maailmankatsomuksensa historia. Hänen kasvatuksensa äidinkielensä\nkäyttämisessä, sen kauneuksien ja sointujen havaitsemisessa alkaa\nhänen syntymästään, ja on jo aika lailla edistynyt paljon ennen kuin\nelämäkerran kirjoittaja saattaa siitä mitään huomata. Saamme tyytyä\nuskomaan, että Cowleyssä ja Keatsissa tapahtui runollinen herätys\naivan yht'äkkiä, heidän vallan sattumalta lukiessaan Spenseriä. Meidän\ntäytyy tyytyä vieläkin vähäpätöisempiin tietoihin Shakespearen ensi\nkokeista. Tämän hillittömän hilpeydenajan laulu ja tanssi ja soitto\neivät varmaankaan jättäneet Stratfordiakaan osattomaksi iloistaan.\nHuolellisemmin viljellyt, ihailtujen edeltäjäin hienostamat runouden\nlajit kuuluivat rajoitetummille aloille, asustaen hovipiireissä ja\nhenkisissä keskuksissa. Anna Boleynin hovissa oli kuudennentoista\nvuosisadan runous syntynyt; Anna Boleynin serkusta, Surreyn kreivistä\ntuli kaikkien laulunpätkiä kyhäileväin rakastajain ja kaikkien\nuuden uutukaisimpain silosäkeiden kirjoittajain oppi-isä. Surreyn\nja hänen seuraajainsa vahvimpana puolena olivatkin erinomaisen\nherkästi säveliin sovitettavat laulut. Heikoimmatkin tämän koulun\nrunoilijoista ymmärtävät varsin hyvin viehättää lyrikallaan, voivatpa\netevimmät heistä esittää sellaisiakin ihania luomia kuin Wyattin\nhurmaava laulu, jossa esiintyy kertosäe: \"Vaikene, luuttuni, kaikki\non jo loppu\", tai Gascoignen suloinen tuutulaulu. Mutta koulu oli\nonnettaren lapsipuoli jo kehdostaan. Protestanttinen virsirunous,\njoka oli syntynyt samassa hovissa, menestynyt saman kuninkaallisen\nsuosion paisteessa, anasti nyt sen yksinkertaisemmat runomuodot,\nalentaen ne muka rahvasta palvellakseen kaikenlaisiksi kurjiksi\nloppusointu-tekeleiksi. Sternholdin ja Hopkinsin virret puhuivat\npaljon laajemmalle kuulijakunnalle kuin hovirunoilijain tuotteet\nja hallitsivat englantilaista runoustaitoa lähes puoli vuosisataa.\nTämän kaikkivaltiaan \"siivekkään runomitan\" yksitoikkoisen voimakas\niskentä, lyhyempine ja pitempine keinuhevon tapaisine heilahduksineen,\nteki kaiken hienomman lausunnan vivahtelemisen mahdottomaksi; ja\nainoa kahlehdituille runoilijoille jäänyt pelastuskeino oli vapaasti\nkäyttämällä alkusointua yhä lisätä yksitoikkoisuutta. Tämän runomitan\nhirmuvallasta vapahtivat maan vasta yliopistonerojen kynät. He\nsäilyttivät lyrillisen perimätavan sen koko laajuudessa; toisia\nrunouden tarkoitusperiä edistääkseen he hylkäsivät Sternholdin ja\nHopkinsin, Phaerin ja Twynen ontuvat runojalat ja palasivat vanhaan\nkymmentavu-mittaan, jonka he näin pelastivat töhrijäin käsistä,\npuhaltaen siihen uutta henkeä, soinnuttaen sen vaihteleviin,\ntaipuisiin muotoihin. Loppusoinnuttomissa kymmentavusäkeissä koetteli\nMarlowe niiden lausunnallisia ja näyttämöllisiä mahdollisuuksia;\nstanza-muodossa antoivat niille Peele ja Greene, Lodge ja laulukirjojen\nrunosepot uutta sulavuutta ja sulosointuisuutta, niin että tuo\nrunomuoto joskus värähtelee lyrikan hennoimmissa äänilajeissa, joskus\ntaas laskeutuu mietiskelevän haastelun rauhallisiin poljentoihin.\nRunomitan uudistusta auttoi ja siihen oli yhtynyt — kuten aina —\näkkinäinen niiden aiheiden runsastuminen, joita runon tulee sanoiksi\nluoda. Myöskin Englannissa oli renesanssin runous ainakin ajaksi\nlakannut huolehtimasta tuosta väkevän voiman alaisesta ihmisestä,\nolennosta, jota epäilys ja kaikenlainen vastuunalaisuus saartavat,\njoka on tuomittu vanhenemaan ja kuolemaan; se herkesi tarkastelemasta\nkorkeita kansanvaltiaita tai tyhmiä talonpoikia, kääntääkseen silmänsä\ntuonne alastomaan maailmaan, jonka klassillinen mytologia oli\npaljastanut, jossa tunteet ja intohimot vapaina kuohuivat, minkään\nmuun lain, paitsi kauneuden ikilain, hillitsemättä. Klassillisen\nmuinaisrunouden uudestaan elpyminen, joka tavallisissa hovipiireissä\noli pelkkää muotihullutusta tai joka ehkä saattoi tuottaa räätälille\noivia päähänpistoja, merkitsi Marlowelle ja hänen kumppaneilleen uutta\nelämäntulkintaa, uutta maailmankatsomusta, uutta valtakirjaa kiihkeälle\ntunteelle. Nämä runoilijat ja heidän oppi-isänsä Ovidius olivat\nShakespearen opettajia; hänen edistymisensä runouden taidossa tapahtui\njuuri tämän suunnan kautta; vaikeata vaan on saada selväksi, miten tämä\nuusi runollinen herätys on voinut tunkeutua hänen luokseen Stratfordiin.\n\n_Venus ja Adonis_ sekä _Lukretian Ryöstö_, jotka ilmestyivät 1593\nja 1594, ovat ennen muuta taideteoksia. Ne ovat miehen runollisia\nharjotelmia, joka on ryhtynyt koettelemaan taitoaan jossakin ennalta\nmäärätyssä aiheessa. Joskin vielä kokemattomuuden merkkejä näkyy, niin\nne eivät ilmene suinkaan suorituksen epävarmuudessa tai siinä, ettei\nsuurinta kauneutta aina saavutettaisi, vaan pikemminkin taiteellisen\nnerollisuuden komeilevassa näyttelemisessä. Kaikkialla, pienimmissäkin\nkohdissa, vallitsee täysin itsetietoisen taiteen henki. Runoelmat ovat\nleikatut hienosti kuin norsunluuhun ja kimaltelevat kuin puhdistettu\nhopea. Ne käsittelevät tosin pettymystä, rikosta, intohimoa,\nmurhenäkyjä, kuitenkaan vähimmässäkään määrässä surkuttelematta\nihmisen kohtaloita, niin että ne tositeossa ovat kaikkea muuta\nkuin murhemielisiä tai tuskallisia. Tämä tuskattomuus ja melkeinpä\nvälinpitämättömyys, joka saattoi Hazlittin vertaamaan niitä kahteen\njääkellariin, ei suinkaan johdu runoilijan tunteettomuudesta, vaan\nsiitä, että hän ennen kaikkea huolehtii taiteestaan. Hän tarkastelee\nelämää ikäänkuin jonkun välimatkan, parin askeleen päästä, ja\nrunoelmain herättämät mielenliikkeet ja tunteet ovatkin puhtaasti\ntaiteellisuuden synnyttämiä, eivätkä todellisen elämän. Maalaus- ja\nkaunopuheliaisuuden taiteet ovat olleet pakotetut lainaamaan runoudelle\naiheensa ja menettelytapansa. Useista näytelmien kohdista käy selville,\nettä Shakespeare piti paljon maalaustaiteesta ja että hän tunsi\ntarkalleen koko renesanssi-ajan merkittävimmät tuotteet tällä alalla.\nPortian taidokas vertaaminen Bassaniota\n\n    nuoreen Alcideseen, kun vapautti\n    Hän neitsyt-uhrin, jonka Troia parkuin\n    Tursaalle suoritti,\n\nkuuluu sekin niihin moniin viittauksiin, jotka saattavat olla vain\nmuistelmia jostain nähdystä taulusta; ja _Äkäpussin Kesytyksen_\nalkunäytöksessä esittävät palvelijat Kristopher Slylle luettelon, joka\non mahdollisimman paras selitys Shakespearen varhaisempiin runoelmiin:\n\n                        Sulle näytämme\n    Adoniin puron kirkkaan partaalla,\n    Tai Cytherean kätköss' kaisliston,\n    Mi immen huoahtaissa liikahtaa\n    Kuin tuntuessa vienon tuulosen.\n\n         Sa Io-neidon nuoren nähdä saat,\n         Kun petturin hän joutuu paulahan;\n         Sa silmin omin uskot katsovas.\n\n    Tai okapensastossa juoksevan\n    Näät Daphnen, tunnet pistot piikkien.\n    On kuin Apollo itkis murheissaan,\n    Niin taidokkaasti kaikk' on kuvatut.\n\nSiinäpä onkin juuri _Venuksen ja Adoniksen_ aihe, ja toinenkin kuvaus\nsopii melkoisen tarkasti _Lukretian Ryöstöön_. Eipä liene varomatonta\nsanoa suoraan, että molempiin runoelmiin on ollut lähimpänä aiheena\njoku nähty taulu, ja niitä onkin luettava ja arvosteltava tämän\ntosi-asian valossa. Todenmukaisena pysyy yllä-esittämämme viittaus\nsittenkin, vaikka nuo runoelmat olisivat syntyneet niiden kuvasarjojen\nperustalla, joita Ovidiuksen taiturikäsi sanoihin muovaili. \"Niin\ntaidokkaasti kaikk' on kuvatut.\"\n\nRunoelmain kaunopuhetaidolliset kohdat eivät esiinny suinkaan vähemmän\nhuomattavasti. Molemmissa runoelmissa tavattavat pitkät puheet ja\nsuruisat valitukset lemmestä ja hekumasta, yöstä, ajasta, onnen\nvaiheista ovat kaikki erinomaisen vivahdusrikkaita, kaunopuheliaita\nkäänteitä täynnä; ne ilmaisevat raivoa, surua, synkkämielisyyttä,\nepätoivoa; ja kuitenkin on kaikki niin sopusuhtaisen rauhoittavaa,\nmiellyttävää, aivan kuin kuuntelisi haaveellista, unelmoivaa soittoa.\nLukretia koristelee järisyttävän kohtalonsa ratkaisevana hetkenä\npuhettansa hyvin kaukomaisilla kuvilla ja syvällisen mielikuvituksen\nkaunisteilla. Ja aivan kuin eivät hänen selostelunsa ja väittelynsä\nasemastaan riittäisi, ahdistaa runoilija häntä vielä kaikenlaisilla\n\"ohjelauseilla\", jotka tietysti sisältävät sopivia siveysmietelmiä.\nKuullessaan lintujen laulavan käy hänen mielensä murheellistakin\nmurheellisemmaksi; ja heti paikalla on hän selvillä niistä runollisista\nkäänteistä, jotka sopivat tähän tilaisuuteen:\n\n    Vajoovans' ken sois rannan nähdessään\n    Ken nääntyvänsä täyden pöydän luo?\n    Saa näky voiteen haavat ärtymään. —\n    Haikeimman kaihon onnen virvat tuo.\n\nNäiden runoelmien perussuunnitelmaan ei suinkaan kuulu siveysopin\nesittäminen; siveysoppi esiintyy niissä eri tiloihin sovitettuna,\nmuovattuna, niin että runoelmasta siten syntyy mitä värikkäin\nmosaikkiteos. Näytelmät käsittelevät liian todellista maailmaa,\njotta sitä voisi sitoa mihinkään yksinkertaisiin siveyssääntöihin;\nnämä runoelmat taas liian keinotekoista maailmaa, jotta sitä\nvoitaisiin asettaa mihinkään oleelliseen yhteyteen siveysopin kanssa.\nPääasiallisin runoilijaa kannustava syy on kauneuden ihannoiminen\nkauneuden itsensä tähden, mieltymys neron kuvausvoimaan ja sen\nharjottamiseen.\n\nJa juuri tässä kohdassa kosketti Shakespearea renesanssin uusi\nhenki. Tämä ihmismielen suuri liike toi mukanaan rajattoman\nvapauden kohottavan riemun ja esteettömän tutkimishalun ihastuksen;\nmutta samalla se tempasi ihmishengen irti asemastaan vakavassa,\nsopusointuisessa olioiden, esineiden ja asiain järjestelmässä,\njättäen sen alttiiksi kaikenlaisille vaaroille ja ylenmääräisille\nponnisteluille. Katolisen jumaluusopin ihmeteltävä järjestelmä\nosoitti ihmiselle määrätyn paikkansa maailmankaikkeudessa, se opetti\nhänelle tehtävät ja velvollisuudet, se kohteli kärsivällisesti hänen\npuutteitaan, samalla joka aika asettaen hänet niin monimutkaiseen\nmäärättyjen suhteiden, maallisten ja taivaallisten, järjestelmään,\nulottaen kaiken tuon paljon ajattelun todellisten rajain ulkopuolelle,\nettä ainoastaan täydellisesti nöyrä mieli saattoi kevyesti kantaa tämän\ntaakan tai katsoa kauhutta tuohon loputtomaan, lain ja sallimuksen\nvaihtelemaan. Orjan-asemastaan tässä suuressa valtiojärjestyksessä\nvapahti ihmisen renesanssi, ja hänestä tuli oma herransa, oma\nkäskijänsä rajattomine mahdollisuuksineen; hän sai vapauden\nsuunnitella, rakentaa ja asua omaa itseänsä varten. Tuo ääretön, kolmen\nvuosisadan kuluessa tuskin alotettujen tehtävien ja velvollisuuksien\nmaailma ei ensimmältä häntä rasittanut; hän oli kuin koulusta\npäässyt lapsi, joka koettelee voimiansa ja keinojansa kaikenlaisissa\neriskummaisissa ja hämmästyttävissä yrityksissä. Se oli uusien\nfilosofisten järjestelmäin, uusien taiteiden, uusien kehityssuuntien\naikaa; ei mikään niistä ollut hillitty tai vakaa: kaikki oli täynnä\nuhman henkeä, kaikki oli korkealentoista vaan ei leveäpohjaista,\nkaikki kohosi kuin muistomerkkeinä yksilön nerolle ja sankaritöille.\nTuo kyvyn ylimielisyys ja itsekylläisyys, jota renesanssiajan ihmiset\nkutsuivat luonnon ikivoimaksi, esiintyy monissa erilaisissa muodoissa;\neikä Shakespearekään täysin säilynyt vallitsevalta tartunnalta. Mitä\nmieltymys voimaan oli Marlowelle, sitä oli mieltymys kauneuteen\nhänelle. Mainituissa varhaisemmissa runoelmissa ottaa renesanssin Venus\nhänet vangiksi,\n\n    Punaruusu-nauhoin häntä, kuuliaista, kuljettain.\n\nSilmän ja korvan harras pyhyydenkunnioitus on hänelle kaikki kaikessa:\nhänen maailmansa on kirkkaiden muotojen ja ihanain sanojen maailma.\nHän asettaa näkyviin kauneuden kuten Marlowe voiman, vapautettuna\nkaikista todellisista inhimillisistä suhteista ja ehdoista. Ainoastaan\nsiellä ja täällä runoelmissa joku hyvin havaittu kohta, joku sattuvan\nyksinkertainen vertauskuva muistuttaa meille, ettei hän ole tykkänään\nkadottanut lujaa maata jalkainsa alta, maata, josta sittemmin oli\ntuleva hänen kuningaskuntansa. Tämän intomielisen kauneuden palveluksen\nmuutti, pikemmin kuin syrjäytti, mietiskelyn ja katkeran kokemuksen\nalkaminen; niin että nuo Wordsworthin luonnonrakkauden paljon puhutut\nvaiheet tai asteet saavat vertauskohdan Shakespearen ihmisrakkauden\nasteissa. Jos nuo runoelmat olisivat joutuneet hukkaan, tietäisimme\naivan liian vähän hänen oppi-ajastaan, ajasta, jolloin inhimillinen\nelämä oli hänelle\n\n    Vain onnen tunne, riemun hurmana,\n    Mi kaivannut ei lainatenhoa;\n\njolloin hänen ihastuksensa maailman näkyihin ja toiminnoihin ei\njättänyt hänelle tilaisuutta viipyä käsittämättömissä ongelmissa tai\nikävissä huolissa.\n\nHänen varhaisin näytelmänsä _Titus Andronicus_, joka monessa suhteessa\non ensimäisten runoelmain kaltainen, osottaa, miten kummallisen\nkovasydäminen tuo kauneudenrakkaus saattaa olla, samalla kun se tekee\nhelpoksi ymmärtää, kuinka Marlowe saattoi ajaksi häntä hurmata,\nviehättää ja hallita. Mutta jo _Venuksesta ja Adoniksesta_ kävi\nselville, että hän oli kohonnut Marlowea korkeammalle ja että hän on\npääsemässä kirkkaampaan ja järkevämpään maailmankatsomukseen. Adoniksen\nvastaväitteellä, joka alkaa \"Sit' älä lemmeks' kutsu\", ei ole mitään\nvastaavaa Marloven teoksissa; se soittaa kiihkeiden himojen ja halujen\nkuolinkelloja.\n\n    Kuin päivänpaiste lempi tahraton,\n    Himo kuin hirmumyrskyn myllerrys;\n    Kesäinen lähteensilmä toinen on,\n    Ja toinen talven hyinen hengähdys;\n    Ei lempi vaadi, himo kaikki riistää;\n    On lempi altis, himo pettää, kiistää.\n\nNämä aikaisemmat kuvailemisen ja siveellisten mietiskelyjen harjottelut\ntuottivat hänelle suurta hyötyä näytelmänkirjoittamisessa. Sama\ntaituruus, joka loi eteemme elävän kuvan jäniksen metsästyksestä ja\nAdoniksen hevosen karkaamisesta, näyttäytyy myöskin tuossa erinomaisen\ntarkassa piirroksessa apteekkarin myymäkojusta, _Romeossa ja\nJuliassa_; mutta tämän viimeisen kuvauksen yksityiskohtainen tarkkuus\npalvelee tämän ihmisten kohtaloita esittävän näytelmän tarkotuksia,\nja osoittaa, miten surun äkillinen kiihtymys herättää eloon Romeon\nkaikki hengenlahjat ja voimat. Aina ei suinkaan asian laita ole näin;\nrunoilija unohtaa Shakespearessa joskus näytelmäinkirjoittajan, luoden\nkesken kaikkea eriskummaisen kuvan, piirrellen, muovaillen sitä vain\nsen itsensä takia, ja sen esittäjäksi saattaa muitta mutkitta joutua\nkuka tahansa. Kuvaus pikku-prinsseistä Towerin linnassa, \"heidän\nhuulensa ovat kuin neljä punaruusua samalla varrella\", on pantu heidän\nmurhaajainsa suuhun; ja Ophelian kuolinpaikan kuva, sellaisena kuin sen\nkuningatar piirtää, on palanen ihaninta runoutta, mutta sillä ei ole\nmitään dramallista merkitystä esittäjäänsä nähden.\n\n_Lukretian Ryöstön_ jälkeen ei Shakespeare enää julkaissut — mikäli\nsaatamme nähdä — yhtään runoelmaa tai näytelmää. V. 1609 ilmestyi pieni\nnelitaite-nide, nimeltä _Shakespearen Ennen Painamattomat _Sonetit_. Sen\nhintana oli niihin aikoihin kuusi penceä, ja sen alkua koristi seuraava\nomistuslauselma: To the onlie begetter of these insuing Sonnets Mr.\nW.H. all happinesse and that eternitie promised by our ever-living poet\nwisheth the wellwishing adventurer in setting forth. T.T._\n\nTässä ei ole aikaa eikä tilaisuutta ryhtyä selostelemaan kaikkia niitä\nyrityksiä, joita on tehty tämän Shakespeare-tutkimuksen pahimman\narvoituksen ratkaisemiseksi. On vallan tiheänään askelten jälkiä\ntämän salaperäisen luolan ympärillä, mutta mitkään niistä eivät\njohda poispäin. Kukaan ei ole vielä yrittänyt tämän arvoituksen\nratkaisemista jättämättä jälelleen kirjaa tai paria; ja Shakespearen\npyhimyshauta on täyteen ripustettu lupauslahjoja, kaikki kuihtuneita\nja tomun peittämiä. Ei vielä kukaan ole yrittänyt päästä tähän\nrunouden taivaaseen joitakin erikoisia salaportaita myöten, joutumatta\nkymmenintuhansin peninkulmin syrjään päämäärästään, maailman tuolle\npuolen, narrien paratiisiin. Arvoitus pysyy yhäti ratkaisematonna.\n\nMonta kirjaa on kirjoitettu yksistään tuosta omistuksesta.\nMyöhäisimmistä uskalikoista mainittakoon Sidney Lee, joka on\nherättänyt henkiin Boswellin ja Chalmersin väittämän ja joka siis,\nantaen \"begetter\"-sanalle merkityksen \"procurer\" (hankkija), tekee\nkoko omistuslauselman täysin ajatuksettomaksi, merkityksettömäksi.\nOmistuksen kirjoittaja ja painatusoikeuden omistaja oli eräs Thomas\nThorpe, jolla oli sangen salakähmäinen asema Lontoon kirjakauppiasten\nja kustantajain maailmassa. Shakespearen Sonetit olivat, Francis\nMeresen viittauksen mukaan vuodelta 1598, kierrelleet käsikirjoituksina\n\"hänen lähimpien ystäviensä piirissä\". Lee taas tekee tiettäväksi,\nettä muuan William Hall, tuon salakähmäisen Thorpen kuuliainen\nurkkija, hankki nyt salaisesti, joillakin tuntemattomilla keinoilla,\notteita niistä, jättäen ne isäntänsä haltuun, joka sitten palkitsi\nhäntä leikillisellä, rosvomaisen jalomieliseen muotoon laaditulla\nomistuslauseella. Tätä selitystä ei voida todistaa ainoaksi oikeaksi;\nmutta ei kuitenkaan ole mitään, joka estäisi sitä uskomasta. Tosin\non sangen vaikeaa sitä hyväksyä, mutta ehkei sekään ole mahdotonta,\netenkin kun sillä on yksi verraton etu: se tekee hylkypaperia koko\ntuosta hirveästä kirjallisuudesta, joka on kerääntynyt noiden\nW.H. alkukirjainten ympärille, ja päästää meidät vihdoinkin\nomistuslauselmasta huolimatta arvostamaan sonetteja itseään.\n\nNäyttää siltä, ettei Shakespeare ole antanut valtuutustansa\njulkaisemiseen; mutta toisaalta ei hän myöskään, mikäli tiedämme,\npannut vastalausetta tai ryhtynyt mihinkään puuhiin, toimittaakseen\nyleisölle parannetun laitoksen. Enin osa sonetteja oli kirjoitettu\nennen v. 1599, jolloin kaksi niistä, jotka sisältävät pää-asiallisesti\nkaiken sen, mikä useissa muissakin kuvastaiksen, ilmestyi eräässä\nluvattomassa jälkipainoksessa. Sitä järjestystä, missä ne kulkevat\nThorpen julkaisussa, ei ole koskaan yritettykään parantaa, vaikka\ntosin sangen monien paikkaa ei sopisikaan muuttaa, koska ne jakautuvat\nkymmenen, kahdentoista, neljäntoista luonnollisiin, sisällyksen tarkoin\nrajoittamiin ryhmiin. Toiset ovat osoitetut jollekin miehelle, toiset\nnaiselle. Ne ovat läheisen henkilökohtaisia tunteessaan ja liikkuvat\nhyvin erilaisissa mielentiloissa. Toisia on helppo ymmärtää; toiset\ntaas sisältävät viittauksia ja vihjauksia tapauksiin, joista emme\ntiedä kerrassaan mitään. Ei löydy englannin kielellä ihmeellisempiä,\nihanampia tunteiden ja sieluntilojen esityksiä, eikä kuitenkaan ole\nkoskaan vakavasti otettu tutkimuksen alaiseksi, ovatko kaikki nämä\nsonetit todellakin Shakespearen.\n\nKuvailevatko ne hänen omaa elämäänsä, omia kokemuksiaan? Professori\nDowden on vastannut tähän kysymykseen sangen vaatimattomin ja\nvarovaisin sanoin. \"Uskon\", sanoo hän, \"että Shakespearen sonetit\nilmaisevat hänen omia tunteitaan hänen omassa personassaan\". On\ntotta, että runoilijan elämäntapausten tulkinta hänen teoksissaan\nesiintyväin kohtain nojalla on, liian pitkälle ajettuna, johtanut\nmitä kummallisimpiin tuloksiin; ja runolliset vertauskuvat on\nväkisinkin saatu muka osoittamaan, että Shakespeare oli rampa, että\nhäntä vastaan oli suunniteltu murha-yrityksiä, ja niin edeskäsin.\nNämä sonetithan, se myönnettänee yleisesti, olivat tykkänään\nyksityistä laatua; Shakespeare ei tarkoittanut niitä suinkaan meidän\nluettavaksemme ja pengottavaksemme, ne kun olivat osoitetut määrätyille\nhenkilöille. Sanoa, etteivät ne \"ilmaise hänen omia tunteitaan hänen\nomassa personassaan\", merkitsee samaa kuin sanoisi, etteivät ne ole\nvilpittömiä. Mutta jokainen runouden ihailija, joka on kerrankin\nlukenut nuo sonetit, tietää, että se ei ole totta. Meitä ei niin\npaljon viehätä niissä esiintyvä taituruus, kuin juuri niiden voimakas,\nhellittämätön personallinen sävy. Tämän tähden ne pitävätkin hyvin\npaikkansa maailman mainioimpien runotuotteiden joukossa; niissä on\nrunsaasti vertauskuvia, ne ovat vaihtelevia äänilajeissaan, mutta näitä\ntaiteen apukeinoja vallitsee täydellisesti kaikkea elähyttävä tunne, ja\nniin syntyy runoja yhtä yksinkertaisen vilpittömiä, yhtä liikuttavia\nkuin lapsen ymmärtämystä anova ääni.\n\nKaikki, jotka rakastavat runoutta, rakastavat sitä sen takia, että\nrunoudessa puhutaan elämän syvällisimmistä kysymyksistä suoraan,\npeittelemättä, vilpittömästi. Tuollainen ilmaisutavan välittömyys\nei saata tulla kysymykseen jokapäiväisessä puheessa. Runoudessa se\non mahdollista, koska taiteen muodot, totutut tavat ja hillitsevät\nrajoitukset ikäänkuin vuodattavat arvokkuutta ja rauhaa kuohuviin\ntunteisiin ja tekevät intohimonkin siedettäväksi. Ilman intohimoa ei\nole runoutta; kyky tuntea todellista runoutta on kyky kuulla tuota\nsielun syvällisintä ääntä. Runous on teeskentelyn, vilpillisyyden\nkoetuskivi; ellei joku tunne sitä, mitä hän haluaa ilmaista, saattaa\nhän ehkä tehdä mukiinmenevän juhlapuheen; suurta runoutta ei hän ole\nkoskaan luova.\n\nEi kukaan, jonka mielipiteillä on jotain arvoa, tahdo väittää, että\nShakespearen soneteista puuttuisi todellinen tunne. Tosin ovat\nmuutamat, joiden väitteitä ei juuri ole tarvis ottaa huomioonkaan,\nesittäneet sen mielipiteen, ettei niitä elähyttävällä tunteella ole\nmitään tekemistä niiden tapahtumain kanssa, mitkä ne muka olisivat\naiheuttaneet; että ne ovat muka runollisen mielikuvituksen vapaita\nharjotelmia, jotka harhailevat elämän dramallisten mahdollisuuksien\nyläpuolella, esittäen kylläkin syvällä tuntemuksella muutamia\nsen kuvitelluista ristiriidoista. Ne, jotka ovat puoltaneet tätä\nnäkökantaa, eivät varmaankaan ole vaivautuneet selittämään sitä\nseikkaa, että muutamat soneteista ovat suoraan osotetut tai lähetetyt\njollekin tietylle henkilölle. Jos joku ylhäinen suojelija sai nämä\nkaikki yhäti samat, epä-itsekkäät hartaan antautumuksen todisteet,\njoiden kieli, jos mikään, on puhtaan lemmen hehkuttamaa, eikö hän\nheti helposti ymmärtänyt, että ne olivatkin vaan runopukuun puettuja\nturvatti-paran imarteluja, jotka madellen nälkäisinä kerjäsivät\nsuosionosoituksia? Eiköhän hän olisi ottanut runoilijaa sanasta\nja ruvennut enemmän tai vähemmän haitallisella tavalla käyttämään\nhyväkseen tuon niin alttiin miehen aikaa ja työkykyä? Mikähän\nnainen oli sekin niiden läheisten ystäväin joukossa, joille näitä\n\"sokeroituja sonetteja\" jaeltiin, jota miellytti seuraavanlainen\nvoimakas, kaikesta runollisen mielikuvituksen harjottelemisesta vapaa\nkohteliaisuuslauselma:\n\n    Sun vannonut oon kirkkaaks', hohtavaks',\n    Yön hengeks' näänkin nyt sun kamalaks'.\n\nEllei sonetteja lähetelty sinne tai tänne, mitenkä olisi sitten\nThorpe saanut niitä käsiinsä? Jos ne olisivat kierrelleet\nvälinpitämättömäin runouden harrastajain kesken, eivätköhän ne\nsonetit, jotka eivät käsittele yleisiä aiheita, vaan täysin\nselvittämättömiä henkilökohtaisia suhteita, olisi olleet sen ajan\nlukijoille yhtä käsittämättömiä kuin ne ovat meille? Nämä eivät\nole sellaisia itseselkoisia runoelmia kuin Danielin sonetti Unelle\ntai Sidneyn sonetti Kuulle; ne ovat selvityksiä johonkin edellä\nkäyneeseen tapahtumaan. Jos nuo tapahtumat eivät olisi todellakaan\ntapahtuneet ja jos sonetit olisivat puoleksi dramallisia runoelmia,\nniin on luonnollisesti hyvän näytelmän kannalta välttämätöntä ja\noleellista, että asema tehdään täysin selväksi. Lisäksi tulee sekin,\nettä Elisabetin aikalaiset käyttivät sonetti-muotoa oppi-isänsä\nPetrarkan esimerkkiä noudattaen yksinomaan sellaisiin runoelmiin,\njotka ilmaisivat personallista tunnetta, eikä epämääräisiin\nnäytelmähaaveiluihin. Suuret runoilijat kuten Sidney, Spenser, Drayton\nheijastuttavat soneteistaan oman elämänsä tapauksia ja kokemuksia.\nShakespearen sonetit ovat vieläkin likemmältä käypiä kuin ne; ja niitä\nolisi vielä vaikeampi selittää, jos niiltä riistettäisiin tykkänään\ntosi-olojen ja tosi-tapahtumien tausta. Sidneyn tavoin vastusti\nShakespearekin aina tuota väärinkäsitystä, joka tahtoi alentaa hänen\nkiihkeän tunteensa pelkäksi tavanmukaisuudeksi. Hän ei toivo itseään\nmuisteltavan tyylinsä, vaan lempensä takia. Hän ei voi kärsiä noiden\ntavan kahleissa kulkevain runosepustajain ikuisesti samoja lauseparsia:\n\n    Myös lempein mun lie siksi arvokas,\n    Se että säästyä vois juoniltas.\n\nHän itse suosii yksinkertaisia vertauskuvia; eikä mikään soneteista\nteekään intomielisyydessään vakuuttavampaa vaikutusta kuin se, missä\nhän vertaa itseään pieneen lapseen, jonka äiti on sylistään heittänyt\nkiiruhtaessaan ajamaan takaa tarhasta karannutta siipi-otusta:\n\n    Niin karkulaisen jälkeen kiiruhdat,\n    Mun, pienen lapses, loitos unhottain;\n    Mut toivon, että vielä palajat,\n    Kuin äiti rinnoilles mun painaltain.\n\nNämä yleisin ääriviivoin piirretyt kuvat eroavat tavallisten\nsonetin sepustajain tuhrimista kuvista ja tapahtumista samoin kuin\noikeusistuinten kovalla taistelulla muodostuneet päätökset eroavat\nkeskiajan lemmenhovien muodollisista väittelyistä. Muutamat niistä\novat kummallisia, uhkarohkeita, jopa raakojakin luonnoltaan; niissä on\naiheita, joita ei runollisuus ole valinnut, vaan jotka ovat ottaneet\nomakseen runollisuuden, painaen todellisuusvoimallaan leimansa siihen.\nKaiken runouden, kaiken taiteen tulee pitää silmällä joitakin sovittuja\nmuotoja. Nämä runoelmat ovat sonetteja. Mitään muuta sovinnaista niissä\nei olekaan, lukuunottamatta niiden repostelijoita.\n\nNiistä tapahtumista ja seikoista, jotka ovat kunkin pohjana ja\njotka luovat muutamiin niiden ainoan mahdollisen ajatuksen,\nvoi luonnollisesti saada selkoa vain sangen epämääräisesti,\nkeinotekoisesti, jos saa ensinkään. Esiintyväin henkilöiden nimet\novat häipyneet tietämättömiin. Kaksi näistä henkilöistä on kuitenkin\ntarkalleen kuvattu: komea, hurjasteleva nuorukainen, ja mustaverinen,\nuskoton nainen. Näiden kahden henkilön, toisen tai toisen, ympärillä\nliikkuvat nyt useimmat sonetit, elleivät kaikki. Tarina, joka\ntässä levitäiksen eteemme, liian himmeänä, jotta sitä voisi kutsua\ndramalliseksi, liian tuskallisena ja kärsivänä, jotta sitä voisi\nerehdyksessä pitää vaan ilakoivan mielikuvailun huvitteluna, on\ntarina kiihkoisasta ystävyydestä, rikotuista ja jälleen uudistetuista\nvaloista, rakkaudesta, joka voittaa tylyydenkin, riemusta ja\nhekumasta, joka on vain lyhyt, kiihkeä puuskaus ja joka kääntyy\nkatkeruudeksi, omantunnon vaivoiksi. Runoilijan äänen kuulemme\nväreilevän moninaisissa vivahduksissa, milloin väittelemässä ystävänsä\nkanssa, milloin kapinoimassa sitä naista vastaan, joka on kietonut\nhänet pauloihinsa; tässä kiihkeän, hartaan antaumuksen korkea veisu,\ntuossa verhotun letkauksen pisteliäs sävy — tarkasti tähdättyä, rivoa,\nkyynillistä. Esitys jatkuu luonnollisin astein rakkauden ja ystävyyden\nsydämellisistä väleistä muihin tunteisiin, jotka eivät suinkaan\nole vähemmän läheisiä ja vilpittömiä, mutta jotka nyt vaalenevat\nalkuperäisinten inhimillisten intohimojen taustaa vastaan: astuu esiin\nrunoilijan maineen ja kunnian toivo, taikka masentava tietoisuus\nsiitä, että hän henkisesti alenee palvellessaan roskakansan joutavaa\nhuvitteluhalua. Hänen sielunsa liikunnot paljastuvat, ja ne esittävät\nhänet helposti ymmärrettävässä valossa: intohimon kahlehtimana, syvästi\nhalveksivana noita varovaisia ja itsekylläisiä luonteita, joista hän\nniin armottomalla ivalla puhuu 94:ssä sonetissa:\n\n         Ne, jotka karttaa pahaa tekoa\n         Tai toista teeskennellen toimivat;\n         Ja eivät kiusauksiin lankea,\n         Vaan kivisieluisina kulkevat;\n\n    He taivaan riemun runsaan perivät,\n    Isänsä luonnon auliit antimet;\n    He synnyltään on herrat, käskijät,\n    Muut palvelijat, he jalosukuiset.\n\nVähän hyödyttäisi meitä tuntea tuon kauniin nuorukaisen ja mustan\nnaisen nimet; eivät mitkään julkiset todistuskappaleet ja tiedot\nkykenisi niin kuvastamaan noita tunteen vaihtelevia kokemuksia,\ntaivaista riemua ja surun syvimpiä kuiluja, sillä parhaan ja riittävän\nselvityksen saavat ne juuri soneteissa.\n\nRunoileminen ei kuitenkaan ole elämäkerran kirjoittamista; ja sonettien\narvo nyky-aikaisen lukijan silmissä ei pääasiallisesti riipu siitä,\ntiedetäänkö tai ei, mitä mahdollisesti niiden takana on. Että ne\nolivat otetut kokemuksen aarrekammiosta, on ainakin varma: Shakespeare\nei ollut mikään katala jäljittelevä riiminrenguttaja. Mutta taiteen\napukeinot ovat muuttaneet kyyneleen jalokiveksi, joka jää koristamaan\nvielä uusiakin, vieraitakin suruja. Soneteilla on jotain sanottavana\nkaikille, jotka ovat kokeneet inhimillisen elämän nousun ja laskun,\nsen hymyilevät ilot, sen murhemuodon. Niiden tapaukset kuuluvat\nmenneisyyteen; niiden aihe on ikuinen. Ne ristiriidat ja katkerat\njos suloisetkin tunteet, joista ne puhuvat, muodostavat yhäti ja\naina kaiken runouden perusainehiston ja elävöittävän hengen; ajan\nvoittokulkue siinä astuu, säälimättä, yli inhimillisten pyyteiden ja\ninhimillisten halujen ja himojen raunioiden. Kaikkialla luonnossa\nsen saattaa lukea, kaikessa taiteessa; viittauksen siitä antaa\nkellon- tunti-osoittajan liikunta, kuihtuvat kukat, ihanain kasvojen\nrumentavat rypyt; se palajaa syksyisen elonkorjuun mukana, se synkistää\ntoivon auringon ja kuun pimetessä; runoilijan kellastuneet paperit\nja rakentajan sortuvat pyramidit kertovat siitä; sen ääni kuuluu\nrantakallioihin musertuvista aalloista, siitä puhuvat historiat, jotka\njohtavat mieleemme jo ammoin hautaansa vaipuneet sivistyskansat.\nKaikki katoaa; tämä tieto on yhtä vanha kuin aika. Mutta miten kirpeän\npolttava se onkaan, kun sen sydän äkkiä huomaa;\n\n    Sun kauneuttasikin epäilen;\n    Se kuihtuu, katoo ajan virtahan.\n\nRunoilija pitää suuressa arvossa niitä apukeinoja, jotka tarjoavat\nsuojaa tätä hirmuvaltiasta vastaan tai jotka kykenevät siirtämään sen\ntuomiota tuonnemmaksi. Pöyhkeäpuheisuudella, jossa vaan on paljon\nitaruutta, hän lupaa ystävälleen ikikestävän elämän \"siinä, missä\nhengitys kovimmin huokuu, aivan ihmisten huulilla\". Mutta hän tietää,\nettä tuo on turha suunnitelma; muistomerkit ja muistokirjoitukset,\njoita on kyhätty ajan hävitystä vastustamaan, eivät vaikuta mitään,\npaitsi ehkä siten, että ne tuleville sukupolville hankkivat uusia\ntodisteita sen kaikkivaltaisuudesta. On parasta sopia tuon hävittäjän\nkanssa, ja koettaa vaikka näennäisesti sen valtaan antautuenkin,\nvähentää sen voittoriemun yltäkylläisyyttä kohottamalla korkealle\niki-elämän tulisoihtua.\n\n    Ei pelastusta pyörteest' aikojen;\n    Vain hengen luomat elää eellehen.\n\nTuo on jonkunlaista yleisen perikadon lykkäystä ja lievennystä,\nmutta vakavaa pohjaa uhmailevalle taistelulle se ei anna. Viimeinen\nturvapaikka, ainoa linnoitus tätä vihollista vastaan on rakkaus,\njoka on vain omaa itseänsä varten olemassa, joka on oma palkintonsa,\njoka tuottaa lohdutusta kaikkiin tappioihin ja pettymyksiin, jota\neivät myrskyt järkytä, eivätkä pimennä pilvet, joka on todempi\nkuin historian totuus ja voimakkaampi kuin kaiken hävityksen ja\nmädäntymisen voimat. Rakkaudelle yksinään ei aika mahda mitään. Näin\ntulee sonettien ensimmäinen sarja jonkunlaiseen loppupäätelmään;\nja sitten seuraa lyhempi sarja, ja muutamat näistä soneteista ovat\nrealistisia, ivallisia, karkeita, muodostaen ikäänkuin välinäytelmän\nedellisten osain hempeiden, juhlamenollisten naamiaisten jälkeen. Tässä\nsarjassa on kuvattu hekuman vaiheet, sen lyhyet riemut, sen rajuus, sen\nlempeämmät, vienommat välikohtaukset, sen petollisuus, ja ne tuskat\nja kärsimykset, jotka ovat sen palkintona. Löytyy kuitenkin hiukan\nlievennystä tuohon kuvaukseen; hekuman hurjat petteet sovittavat itse\nkohtalonsa ja heittävät uhrinsa siihen tietorikkaampana, vaikkeikaan\nlohdutettuna:\n\n    Kun pyhäks', puhtahaks' sun vannoin ma,\n    Se oli valhe, musta, katala.\n\nShakespearen runoelmat eivät missään suhteessa muuta sitä käsitystä\nhänen luonteestaan ja mielenlaadustaan, jonka tarkkaavainen lukija jo\non saattanut itselleen muodostaa näytelmien perustalla. Mutta niiden\navulla voimme kuulla hänen äänensä välittömämmin, suoranaisemmin, kun\nnäytelmän haittaavat rajat eivät ole esteenä; samalla antavat ne meille\nmuutamia hajanaisia viittauksia niistä myrskyisistä koettelemuksista ja\nintohimoista, jotka auttoivat häntä yhä enemmän tuntemaan ihmissydäntä\nja rikastuttivat hänen näytelmiään personallisen kokemuksen tuloksilla.\n\n\n\n\nIV NÄYTELMÄKAPPALEITA.\n\n\nSoneteissa toi Shakespeare ilmi omia ajatuksiaan ja tunteitaan,\nmuokaten kokemuksensa raaka-ainekset runoustaiteen sääntöjen mukaan,\nsiten saadakseen syntymään runollisesti kauniita tuotteita. Näytelmässä\ntuo samainen kokemus hankki hänelle paljon aineksia, mutta siinä\njoutuu hän toisenlaisiin, vaikeampiin olosuhteisiin. Kun hän tuli\nLontooseen, oli hänen aljettava ja polettava elämänsä ura. \"Nöyryys\nja vaatimattomuus ovat nuoren kunnianhimon tikapuut\", ja ainoa tie\nmenestykseen oli mukaantua ajan vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin.\nMyöhemmin, voitettuaan myötätuntoa ja menestystä, saattoi hän vapautua\nniistä ja koettaa uudistuksia ja yrittää muodostella tapojakin.\nOppipoikana alkoi hän ensin Lontoon näyttämöllä; hänen varhaisimpia\nyrityksiään näytelmän alalla voidaan totuudenmukaisesti arvostella\nainoastaan pitämällä silmällä hänen suhdettaan tähän näyttämöön; ja\nhänen suurimmatkin näytelmänsä osoittavat hänen huolekkaasti tarkanneen\nniiden välikappalten avuja ja heikkouksia, joita hänellä oli käsillä.\nSe maailma, jossa hän eli, näyttämö, jota varten hän kirjoitti, ne\novat painaneet lähtemättömän leimansa hänen näytelmiinsä, niin että\nne, jotka tutkistelevat häntä ikäänkuin jonkunlaiseen filosofiseen\ntyhjiöön asetettuna, saattavat joka hetki erehtyä käsittelemään hänen\nteostensa näyttämöllisiä muotoja ja puolia ikäänkuin nekin olisivat\nhänen luovan henkensä tuotteita. Hän ei ollut mikään pöyhkeilevä\nrunoilija, joka joskus alentuisi laskeutumaan näyttämöllekin ja joka\nmiten kuten pukisi laulelmansa näytelmän muotoon. Hän oli kasvanut\nteaterin pukuhuoneessa ja näyttämön palkeilla; hän oli näyttelijä ennen\nkuin näytelmänkirjoittaja.\n\nStratfordin näytelmälliset tilaisuudet eivät ole niinkään\nvähäpätöisiksi arvattavat, hänen elämänsä vaikutelmia\ntarkastellessamme. Alkuperäisin näytelmämuoto tavataan kukoistavana\nkaikkialla lasten leikeissä. Elisabetinaikuisen Englannin maalaiskunnat\neivät suinkaan jättäneet näytelmää yksistään lasten käsiin, vaan\nilostuttivat kaikenlaisia vuosi-juhlia vanhoilla näytelmillä ja\najanvietteillä, sillä tavalla tuottaakseen vaihtelevaisuutta\nja virkistystä maalais-elämän harmaaseen yksitoikkoisuuteen.\nMaurilaistanssi oli laji näytelmää sekin; Shakespeare tunsi\nsen mainiosti, ja hän tekeekin viittauksia neitsyt Maariaan ja\nkeppihevoseen. Pyhän Yrjänän maalaisnäytelmä on erinäisissä syrjäisissä\nseuduissa säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Shakespearea\nhuvittavat usein nämä alkuperäisen kehittymättömät esitykset, ja hän\nsäilyttää muistoja niistä _Kesäyön Unelmassa_ ja vielä selvemmin\nkappaleessa _Lemmen Kujeita_. Yhdeksän kuuluisuuden loistonäytelmä,\njota esittävät koulumestari, kappalainen, sivistymätön Costard ja\nylen hienostunut espanjalainen, on uskollinen näyte maalaiskylissä\nharjoitetusta näytelmätaiteesta. Kunkin näyttelijän pääasiallisimpana\ntehtävänä on astua mahtavasti esiin ja ilmoittaa kurjin, ontuvin\nsäkein, kuka hän on. Herra Nathanael, hupsunsekainen, lempeä mies,\nmainio keilanheittäjä muuten, on Aleksanteri Suuren osassa saanut\nhieman liian painavan tehtävän suorittaakseen. Mutta hän pukee\nasevarustuksen ylleen ja laskettaa säkeensä:\n\n    Mun maine tietää herraks', sankariksi\n    Idän ja lännen, pohjan, etelän;\n    Mun kilpen' näyttää Aleksanteriksi.\n\nTässä hänet keskeyttää Biron pilapuheillaan, ja miesparka joutuu\npois tolalta, tekee vielä muutamia heikkoja yrityksiä saadakseen\nsanottavansa juonesta kiinni alkamalla kaikki alusta, mutta siitä ei\nole apua, ja Costard ajaa hänet tiehensä. Koko tämä niin surullisesti\nkeskeytetty ja pilkattu ilveily mahtaa varmaan olla hyvinkin läheisesti\ntodellisuuden mukaan muodostettu, aina sen lausuntoihin ja puheisiin\nasti, jotka, koulumestarin kynästä kun ovat lähteneet, vallan vilisevät\nklassillisia viittauksia, yrittävätpä lyöttäytyä komparunoiksikin.\nShakespearen lapsuuden aikoina ei myös ollut vaikeaa päästä näkemään\nerästä toistakin näytelmänlajia, joka oli runollisempi ja joka esiintyi\nsuuremmilla vaatimuksilla. Pyhimysnäytelmä-sarjoja, mirakkeleita,\nnäyttelivät vielä useiden kaupunkien ammattikunnat, tavallisesti\nkevätkesän aikoihin, ja saattaahan olla, että isänsä olisi ottanut\nShakespearenkin mukaan Coventryyn niitä katsomaan. Mutta vallan\ntodennäköistä ei se ole, sillä hänen useinkin varsin pilkalliset\nviittauksensa niihin eivät suinkaan puhu siitä syvästä vaikutuksesta,\njonka näiden eriskummallisten ja juhlallisten loistonäytelmien olisi\ntäytynyt tehdä mielikuvitusrikkaaseen lapseen, näiden näytelmien, jotka\nlaahustavat eteenpäin arvokkaalla pitkäveteisyydellä, jotka muutamin\nvalikoiduin kohtauksin esittävät ihmiskunnan kaikki vaiheet: luomisen,\nsyntiinlankeemuksen, lunastuksen.\n\nTämäntapaiset näytelmät ja huvittelut kuuluivat katoavaan,\nhäipyvään aikaan, eikä niissä ole mitään uuden liikkeen henkisestä\nja sielullisesta kiihtymyksestä. Tykkänään toisenlaista ravintoa\ntarjosivat kuljeskelevat näyttelijäseurueet kappaleissaan ja\nesityksissään, ja varmaan ei Stratfordkaan jäänyt niiden käynneistä\nosattomaksi. Nämä ihmiset kuuluivat uuden ajan ilmiöihin, heidän\nnäytelmissään oli uudenaikaisen älyn, uudenaikaisen valtavan\ninnostuksen maku. Heidän esiintymistapaansa kuvaa Shakespeare sangen\ntarkasti _Kesäyön Unelmassa_. He esittäytyivät jonkun suuren talon\nisännöitsijälle tai yhdyskuntain, kaupunkien toimimiehille ja antoivat\nluettelon kappaleistaan, anoen samalla näyttelemislupaa. Aivan\nsamoin kuin Hamlet vaatii saapuvia näyttelijöitä antamaan todisteen\ntaidostaan, samoin myös Philostratos, joka vallan yksinkertaisesti\non joku Elisabetin aikuinen juhlamenojen ohjaaja, haluaa, kun\nkäsityöläismoukat tulevat kappaleineen, kuulla hiukan sen sisällöstä,\nennenkuin sallii sitä esitettävän isännälleen. Sitten lupaa hän\nTheseukselle luettelon huvituksista, joiden on määrä hauskasti kuluttaa\naika illallisesta maatamenoon. Kaikki näytelmät ovat uusimman muodin\nmukaan muinaistarullisia aiheiltaan. Kentauritaistelu, Orpheuksen\nkuolo, Runotarten Valitus, ja lopuksi tuo ikimuistettava \"ikävän\nlyhyt näytös\" Pyramiiksesta ja Tisbestä esiintyvät listalla. Kun\nTheseus on valintansa suorittanut, törähytetään torviin; Prologi\nastuu sisään, vetoaa kuulijain hyväntahtoisuuteen, esittelee heille\nsen kirjavan henkilöjoukon, jonka on määrä esiintyä näytelmässä, ja\nauttaakseen heitä kaikkea tuota ymmärtämään, antaa hän myös lyhyen\nyleiskatsauksen kappaleen juonesta. Sitten hän vetäytyy syrjään,\nvieden mukanaan Tisben, Jalopeuran ja Kuunpaisteen, joita ei aivan\nheti tarvita, sillä välin kun Pyramus ja Muuri jäävät alkamaan\nnäytelmää. Sillä lailla esitettiin näytelmiä Theseuksen, Atenan\nherttuan hovissa; samalla lailla siis esitettiin niitä Stratfordinkin\nkaupungintalossa, hallitusmiesten ja porvarein läsnäollessa. Tapa\nesittää jokainen henkilö katselijoille on pysyttäynyt sellaisissa\nuudemmissakin näytelmissä, joissa toiminta keskeytetään vähäksi aikaa,\njotta joku suosittu näyttelijä saattaisi suorittaa jonkun vaikuttavan\nesiintymisnumeron ja rakennella ystävällisiä henkilökohtaisia suhteita\nkuulimon kanssa. Shakespearen aikojen näyttelijät halusivat siis yhtä\nvähän kuin heidän seuraajansakin kadota itse näytelmään huomaamattomiin.\n\nElisabetinaikuisen draman varsinaiset alkujuuret ovatkin etsittävät\njuuri näistä vaeltelevista aatelismiesten palvelijaseurueista.\nSellainen suuri maakartano kuin Sir Christopher Hattonin\ntalo Holdenbyssä, Northamptonshiressä, oli vuokramies- ja\npalvelijajärjestelmineen kuin oikea yhteiskunta, joka kyllä tuli\nomillaan toimeen; ja juhlatiloissa oli niiden palkollisten ja\naluelaisten, joilla oli taitoa tai taipumusta soiton, tanssin ja\nlausumisen jaloihin harrastuksiin, pitää huvipuolesta huolta.\nEnsialussa nämä tilapäiset näyttelijät ja soittotaiteilijat tyytyivät\nsatunnaisiin esityksiinsä, matkustelematta paikasta toiseen.\nMutta läänityslaitoksen kukistuminen, josta useimmat Tudorein ja\nStuartein hallitusaikojen valtiollisista ja kirjallisista ilmiöistä\nsaavat selityksensä, tekee myöskin draman äkillisen menestymisen\nymmärrettäväksi. Entisten läänitysoikeuksien asteettainen häviäminen,\nkaupunkien kehittyminen, maa-alojen rajoittaminen, luostarien\npoistaminen — kaikki nämä muutokset ne myös kalvoivat entisaikojen\nmaalaiselämän perustuksia, sekä tekivät aatelismiehille mahdottomaksi\nenää säilyttää suunnattomia palvelija- ja seuralaislaumojaan.\nKuudennentoista vuosisadan kirjallisuus on vallan täynnä hiiden\nvalittavaa hälyä, jotka täten ovat menettäneet toimeentulonsa ja\nelinkeinonsa, sekä vieläkin enemmän niiden katkeraa nurkumista, jotka\njoutuivat jollain tavoin kärsimään näistä vallattomista, isännättömistä\nihmisistä. Sillä välin tarjosivat hovi ja kaupunki uutta viehätystä,\nuusia mahdollisuuksia niin ylhäisille kuin alhaisillekin. Eräässä\nkirjasessa _Palvelijan Hauskat Päivät_, vuodelta 1598, kerrottu juttu\nkuvaa asiantilaa lyhyesti ja sattuvasti. Muuan kreivi esiintyi kerran\nkuningas Henrik VIII:n hovissa, puettuna karvakankaiseen nuttuun ja\nkotokutoisiin harmaisiin housuihin, seuranaan satakaksikymmentä miestä,\nkaikki varustettuina hyvillä hevosilla ja moitteettomilla tamineilla.\nKuningas nuhteli häntä huonosta ja sopimattomasta pukeutumisesta. Kun\nhän seuraavan kerran ilmestyi hoviin, oli hänellä päällään viitta\nmustaa samettia, hihat koristettuina kulta-ompeleilla, samettilakki\nhöyhentöyhtöineen ja kultaisine nauhoineen, lierit täynnä kalliita\nkiviä, puku kultaa-säihkyvästä kankaasta ja jalokivin koristetut,\nkorukirjaillut vyöt ja miekkavehkeet. Häntä seurasi ainoastaan\nyksi mies ja pieni palveluspoika. \"No\", sanoi kuningas, \"nythän te\nolette niinkuin tuleekin; mutta minne on jäänyt mahtava miestenne\nja hevostenne lauma?\" \"Jos Teidän Armonne sallii sanoani\", vastasi\nkohtelias kreivi, ottaen lakin päästään, \"niin tässä on kaksikymmentä\nmiestä ja kaksikymmentä hevosta\"; sitten, heittäen viitan päältään:\n\"tähän on hautaantunut neljäkymmentä miestä ja neljäkymmentä hevosta\";\nja niin jatkoi hän edelleen, kunnes lopulta vaati kuningasta\nvalitsemaan palveluksekseen joko hevosmiehet tai tuon komean puvun.\nBuckingham on _Henrik Kahdeksannessa_ joutunut samaan pulmalliseen\nvaiheeseen:\n\n          Taas moni selkä taittuu\n    Painosta tilusten ja hovilinnain,\n    Tät' päivää varten hartioille lyötyin!\n\nTämä on ikäänkuin lyhyt yhteenveto renesanssin yhteiskunnallisesta\nliikkeestä. Maatilat muutettiin rahaksi, ja täten hankitut pääomat\n\"sijoitettiin\" sitten tavalla, joka tälle aikakaudelle on erinäisesti\nominaista: ne pantiin komeilevaan ylelliseen vaatetukseen.\nPerintötalollisten pojat rupesivat seikkailijoiksi ja painuivat\nLontooseen. Aatelistalojen palvelijat, jotka osasivat näytellä ja\nlaulaa, tekivät entisestä huvitoimestaan varsinaisen elinkeinon,\nkulkivat maita ja mantereita ja edistivät nopeasti kasvavaa mieltymystä\nloistonäytelmiin, ilveilyihin ja säveltaiteeseen. Lontoossa oli heillä\nparaat markkinat. Pitkät ajat näyttelivät he missä suinkin vain tilaa\nsaivat: puutarhoissa, seurahuoneissa, ravintolain pihoilla. Kaupungin\nviranomaisten vastarinta ajoi heidät sitten muurien ulkopuolelle;\netukaupunkien huvikentillä saivat he kylläkin helposti väkeä kasaan;\n1576 paikkeilla rakennettiin vihdoin kaksi pysyvää, täydellistä\nnäyttämöä Finsburyn kentille, ja niin oli renesanssin drama saanut\nsyntymäpaikan.\n\nNäiden näyttelijätovereiden kanssa joutui Shakespeare heti alusta\nalkaen tekemisiin; he olivat jo ennen kuin hän oli oppinut heitä\ntuntemaankaan, päässeet sangen korkealle kehitysasteelle ammatissaan.\nHeidän suojelijansa heitä rohkaisivat, kansa heitä ylisteli, hovi\nheitä suosi. Kuuluisimman Elisabetin aikuisen komillisen näyttelijän,\nRichard Tarltonin (kuollut v. 1588) elämänvaiheet osottavat, että\nennen Shakespearen aikoja oikein etsimällä etsittiin lupaavia kykyjä,\nvahvistamaan ja tukemaan koko ammatin mainetta. Tarlton oli Fullerin\ntietämän mukaan syntynyt Condoverissä Shropshiressä, ja \"oli kerran\nkedolla kaitsemassa isänsä sikoja, kun eräs Leicesterin kreivi Robertin\npalvelijoista, kulkiessaan tätä tietä herransa maatiluksille Denbighen\nvapaaherrakunnassa, niin erinomaisesti mielistyi hänen ovelan sukkeliin\nja hullunkurisiin vastauksiinsa, että toimitti pojan hoviin, missä\nhänestä tuli kuningatar Elisabetin kuuluisin narri\". Näyttelijät\npysyttelivät kauan kahtamoisessa asemassa; mainion edeltäjänsä, Will\nSummerin, tavoin, oli Tarlton Hänen Majesteettinsa palveluksessa,\nmutta samalla oli hän myös ammatti-näyttelijä ja hauskutteli yleisöä\nLontoon äsken rakennetuissa teatereissa. Ilvehtijät ja narrit\nolivatkin kai seurueidensa loistotähtiä, suosituimpia ja ehkä paraiten\npalkattujakin. He kykenivät huvittamaan kuulijoita ilman toisten apua,\nja Tarltonin huilu ja käsirumpu, hänen yksinpuhelunsa, hänen sukkelat\npäähänpistonsa, laulunsa ja kujeilunsa olivat yleisen ihastuksen\naiheina niihin aikoihin, kun Shakespeare tuli Lontooseen. Eräässäkin\ntällaisessa hilpeässä veisussa, jonka jokainen lyhyt säe oli ilkkuillen\ntähdätty yhteen tai toiseen kuulijaan, on kertosäkeenä \"Varis näin\nraakkui, muurillaan istuen — Kun mieliksi yhden, niin mieliksi\nkaikkien\". Tämän kertosäkeen on _Loppiais-Aaton_ Malvolio lainannut:\n— \"voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sattuvasti sanotaan: Kun\nmieliksi yhden, niin mieliksi kaikkien\". Tarltonin kuoleman jälkeen\nperi Will Kemp, jonka tiedetään olleen Moilasen verrattoman esittäjän,\nnopeasti hänen sijansa yleisön suosiossa; hänen ohellaan mainitaan\npienempinä kuuluisuuksina Cowley, Armin ja monet muut. Hyvän käsityksen\nantaa siitä erinomaisesta matkimis-taidosta, jonka nämä ilveilijät\nomasivat, eräs kohta _Loppiais-Aatossa_, missä narri, vankilaan\nsuljettua Malvoliota petkuttaakseen, ensin jäljittelee papin ääntä,\nsitten herra Topias Räihän, ja pitää senjälkeen pitkät puhelut kaksin\näänin papin ja itsensä välillä. Samainen narri esittää myös melkein\nkaikki ne oivalliset, tunteelliset tai naurattavat laulut, jotka\ntäyttävät kappaleen sävelhuminallaan.\n\nSe seikka, että Elisabetin aikuisessa näytelmässä tragedia ja komedia\nolivat toisiinsa sekotettuina, saakin tämän nojalla selityksensä:\nkysymys ei ollut mistään erikoisuuden tavottelusta tai vanhoista\nsäännöistä, vaan välttämättömyydestä. Yleisö tahtoi nähdä suosikkejaan;\nja kun aikaisempien Lontoon näyttämöiden vanhat, hyvin kirjavat\nhuvittelut antoivat sijaa vakavammalle dramalle, niin kuuluisimmille\nnäyttelijöille oli siinäkin varattava paikka. Jos Shakespearella\noli joitakin korkeita ja ankaroita suunnitelmia ja pyrkimyksiä\ndraman suhteen, niin ovat hänen ajatuksensa voineet olla hänelle\nvain vaivaksi. Mutta hän alistui välttämättömyyteen, ja muutamissa\nnäytelmissään _Venetian Kauppias, Miten Suvaitsette, Loppiais-Aatto,\nKuningas Lear_ — suo hän loistavia esiintymistilaisuuksia\nammatti-ilvehtijöille. Mutta merkkejä ei puutu siitä, että häntä\nhäiritsivät ja kiusasivat nuo mellastelevat ilveilijät, jotka niin\nolivat kiivenneet yleisön suosioon kujeineen ja laulelmineen,\nkasvonvääntelyineen ja kekseliäine kompineen. \"Älkää antako niiden,\njotka narrina näyttelevät,\" sanoo Hamlet, \"puhua enemmän kuin\nmitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia,\njotka itse nauravat, saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin\nnauramaan, vaikka samaan aikaan joku tärkeä kohta kappaleessa olisi\nhuomioonotettava. Tuo on hävytöntä, ja osoittaa aivan surkuteltavaa\nkunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee.\" Eipä ole luultavaa,\nettä näyttelijät ottivat tämän erinomaisen neuvon onkeensa. Muutamat\nnarrin loppusanoista kohtauksien päättäjäisiksi _Kuningas Learissa_\novat suorastaan tarkoitetut katselijoille, ja ovat tykkänään\nasiaan kuulumattomia ja arvottomia; ne ovat joko luvattomia\njälki-lisäyksiä, jotka ovat päässeet pujahtamaan tekstiin, tai narrille\nvälinpitämättömästi heitettyjä almuja, joita tämä saa sitten, ollessaan\nyksin näyttämöllä, laususkella, varsinaista näytelmän toimintaa\npahemmasti häiritsemättä. Eräissä näytelmissä on narri kokonaan\neristetty, jotta säästyttäisiin hänen väliintulemisensa vaaralta.\nKappaleessa _Romeo ja Julia_ on Pietarilla lupa laskea leikkiään vain\nsoittoniekkojen kanssa eteishuoneissa tai saatella imettäjää, kun\nJulia ei ole mukana. _Othellossa_ on ilveilijällä niin mitätön osa,\nyhdessä ainoassa kohtauksessa Cassion kanssa, että voi tuskin odottaa\ntaitavan ilvenäyttelijän saattavan olla lisäilemättä siihen yhtä ja\ntoista omista päähänpälkähtämistään. Portinvartija _Macbethissa_ on\nsaman kovan kurin alaisena; hänen ei sallita näyttelevän kompailijan\nosaansa muualla kuin omalla portillaan. Shakespeare oli usein ankara\nilvehtijöilleen; sillä on selvää, että hän vallan hyvin ymmärsi\ntragillisen yksinkertaisuuden ja vakavuuden edut, silloinkin, kun hänen\ntehtävänsä todelliset ehdot ja edellytykset eivät sallineet hänen\nkäyttää niitä hyväkseen.\n\nKun ensimäiset säännölliset teaterit rakennettiin, käytettiin niitä\nei ainoastaan varsinaisen puhedraman näyttelemiseen, vaan tarjottiin\nniissä kaikkia niitäkin esityksiä, jotka entisiin aikoihin tapahtuivat\ntilapäisesti pystytetyillä lavoilla tai huvikenttien erityisesti\naidatuilla alueilla. Kaupunkilaiset olivat kovin ihastuneita\nsilmänkääntäjäin ja nuorallatanssijain temppuihin, miekkailuun,\npainiin; noita kaikkia oli siis näytelmään sovitettava. Eikä\nShakespeare ole suinkaan kitsas näille voimaurheilijain harrastuksille.\nPainikiista kappaleessa _Miten Suvaitsette_, miekkailukaksintaistelut\n_Romeossa ja Juliassa_ sekä _Hamletissa_, sapelitappelut _Macbethissa_\n— ne olivat oikeita harjaantuneiden taistelijain taidonnäytteitä.\n_Coriolanuksen_ koko ensimäinen näytös on niin täynnä tappelun\nmelskettä, sotaretkiä ja otteluita elämästä ja kuolemasta, surmaavia\niskuja puolelta jos toisellakin, että tuo jo alkaa ikävystyttää\nShakespearen nykyaikaisia ihailijoitakin, mutta Globe-teaterin\nsuosijoille oli se mitä mainiointa huvia. _Erehdysten Huvinäytelmässä_\nsyntyy hirveätä melua selkäsaunoista ja uhrien voivotuksista. Kaikki\ntämä muuntaa tuntuvasti hänen suuruutensa väritystä ja sävyä, mutta\nsiihen pakottivat hänet suosijainsa maku ja tottumus sekä silloisen\nkehittymättömän teaterin suhteet. Tähän paksuun runkoon oksastettiin\nhänen lennokas ajatuksensa ja herkkä mielikuvituksensa.\n\nKun hän ensi kertaa tuli Lontooseen, seisoi drama varhaisemman\nkehityksensä käännekohdassa. Näytteleminen kukoisti kautta koko\nElisabetin hallitusajan, monissa paikoin ja mitä erilaisimmin\ntavoin. Senecan malliin kirjoitettujen murhenäytelmäin ja Plautusta\njäljitteleväin huvinäytelmäin esittäminen tapahtui aina oppineiden\nmiesten suostumuksella ja myötävaikutuksella, ja koko homma olikin\nyliopistojen ja lakikoulujen suosittuna huvituksena. Ylhäisempien\npiirien nautinnoksi esittivät mytologisille ja klassillisille\naiheille rakettuja näytelmiä laulavat poikaseurueet — Paavalin\nLapset, Kuninkaallisen Kappelin Lapset. Alkuperäinen komillinen\nperimätapa oli säilynyt rikkomatonna varhaisemmilta ajoilta, ja\nnäissä sievistelevissäkin näytelmissä suotiin sijaa ilvehtijäin\nhullutteluille. Mutta murhenäytelmä sellaisenaan oli vallan uutta\nEnglannissa, vähän sitä ymmärrettiin ja vielä vähemmän siitä\nnautittiin. Huonoimman esikuvan, mitä ajatella voi, sai se Senecassa,\njoka käyttää tragillisia kohtia ikäänkuin vaarnana, johon sopii\nripustaa kaikki kaunopuheisuuden ja viisaustieteen opettajan\nselvittelyt. Ensimäinen englantilainen murhenäytelmä, _Gorboduc_,\non akateminen väittely erinäisistä käyttäytymisen pulmallisista\nkysymyksistä, jotka on saatu syntymään erään vanhan tarinan pohjalla;\nja samaista senecalaista mallia noudattivat rauhallisesti Samuel\nDaniel ja Fulke Greville, Lordi Brooke, pitkät ajat uuden suunnan\nnousun jälkeen. Ja ilman tämän ajan suurten nerojen ilmestymistä olisi\nenglantilainen murhenäytelmä kenties kuinka pitkiksi ajoiksi jäänyt\ntuollaiseksi jäljitteleväksi harjoitelmaksi, jota vaan viisauksia\nlatelevat filosofit olisivat harrastaneet.\n\nTunnetaan niin hyvin se, mitä sitten tapahtui, että se on kadottanut\nkaiken ihmeellisyytensä. Joukko nuoria miehiä yliopistojen helmoista\nheitti akatemisen ylpeytensä nurkkaan ja ryntäsi yleisille\nnäyttämöille, jotka siihen asti olivat olleet ilvehtijäin,\nsilmänkääntäjäin ja lyhyiden hullunkuristen välinäytelmäin esittäjäin\nhallussa. He eivät olleet, nuo nuoret miehet, mitään oppineita\nsanan varsinaisessa merkityksessä: Marlowe, Peele Greene ja Lodge\nkuuluivat siihen lukuisaan ihmislajiin, jotka Antonius à Woodin\nsanoilla puhuen \"tavallansa halveksivat akatemisia opinnoita\". Mutta\nlatinalaiset runoilijat viehättivät heitä, ja he lukivat ja tutkivat\ninnokkaasti uutta italian-, ranskan- ja espanjankielistä renesanssin\nkirjallisuutta. Lontoossa, samoin kuin Oxfordissa ja Cambridgessa,\nolivat tavalliset virkapaikat ja palkat heiltä suljetut, niin että\njohonkin juoneen heidän oli elinkeinokseen turvautuminen. Varsin\nläheinen tulolähde oli silloin kirjoitella kirjakauppiaille runoelmia,\nlemmenkirjasia ja toimitella kaikenlaisia käännöksiä; ja kuka vaan\noli tarpeeksi onnekas saamaan anteliaan, jalomielisen suojelusherran,\nniin hänen vaivoin hankittuihin kirjailija-ansioihinsa saattoi silloin\ntällöin muodostua sievosia lisiä. Mutta ennenkuin olivat kauankaan\nLontoossa olleet, olivat he varmaankin tutustuneet erääseen hiljattain\nnäkyviin nousseeseen ihmisluokkaan, joka eleli melkoista mukavammin\ntavoin. Nämä \"kunniakkaat kulkurit\", näyttelijät, muodostivat kaupungin\nkaduilla hyvinkin huomattavan ilmiön, kun\n\n    He teikaroivat silkkivaatteissaan.\n    Palvelijain parvi saattojoukkonaan.\n\nGreene kertoo _Groatsworth of Wit_-nimisessä teoksessaan, mitenkä\nhän ensin joutui kirjoittamaan näyttämöä varten. Eräs näyttelijä,\nloistavasti puettu, niinkuin suuren maailman mies tietenkin, sattui\nkerran kuulemaan hänen lausuvan muutamia runosäkeitä ja tarjosi hänelle\nilman muuta asunnon ja viran. Herrasmies oli omain sanojensa mukaan\nsekä näyttelijä että drama-kirjailija. Näytellen keijukaisten kuninkaan\nosaa oli hän esiintynyt _Herkuleen Kahdessatoista Työssä_ sekä eräässä\ntoisessa kappaleessa, jonka nimi oli _Paholainen Taivaan Tiellä_.\nHänen omat teoksensa olivat opetus-näytelmiä, jotka olivat etenkin\nsopivia maalaiskatselijoille; hän mainitsee niistä kaksi, nimittäin\n_Ihmisen Älyn Opetus_ sekä _Keskustelu Syvyyden Salaisuuksista_. Mutta\nnämä kasvattavat näytelmät olivat nykyään joutuneet muodista pois,\nselvitteli hän, ja nyt voisi jonkun oppineen miehen uudenaikaisemmilla\nsepityksillä olla hyvä menestys. Greene suostui tarjoukseen, ja\nasustaen \"kaupungin syrjällä, eräässä rihkamasaksan talossa\", tuli hän\npian kuuluisaksi \"ovelana näytelmärunoilijana\" ja joutui näin maan\nkevytmielisinten ihmisten seuraan.\n\nEi ole mitään syytä epäillä tämän kertomuksen asiallista totuutta.\nMutta Greene ei ollut uudistusten harrastajista ensimäinen eikä\netevinkään. Kunnia kansanomaisen näytelmän uudistamisesta kuuluu\netupäässä Marlowelle. Ennen hänen esiintymistään oli Lyly osottanut,\nmitenkä klassillinen jumalaistarustokin voidaan tehdä puoleensa\nvetäväksi, ja Peele oli käytellyt silosäettä sillä tavoin, että\nse tunki korvaan ja painui muistiin. Näiden miesten askarrukset\ntarkoittivat vain valittuja ylhäisiä piirejä, jättäen suuren yleisön\nkokonaan ulkopuolelle. Marlowe tahtoi puhua juuri kansalle. Hän toi\nsilosäkeen yleiselle näyttämölle, ja pani sen kaikuen ja raikuen\nkulkemaan läpi koko kaupungin. Hän todisti, että klassillinen\ntarina ei tarvitse mitään selitys- ja sanakirjoja, tullakseen\nkansanomaiseksi. Ja ennen kaikkea: hän loihti esiin suuria,\ntärisyttäviä tapahtumia ja loi sankariluonteen. Hänen 1587 tienoilla\nkirjoitettu näytelmänsä _Tamburlaine_ kosketti osavasti kansallisen\ninnostuksen hermoja, sytytti halua seikkailuihin kaukaisissa maissa\nja hehkutti nuorison kesytöntä sydäntä. Tämän näytelmän menestys on\nehkä kirjallisuushistoriamme suurin tapahtuma. Se muokkasi Englannissa\nmaaperän murhenäytelmälle ja teki yhdellä iskulla lopun kaikenmoisten\ntieteilijäin joutavanpäiväisistä laverteluista. Tärkeämpää oli vielä,\nettä se teki rohkeuden ja uljuuden ihailun esineeksi ja opetti\nrunoilijoita uskomaan maailman valloitukseen. Kaikkien suurten\nja omaperäisten teosten tavoin, jotka syntyvät oikeana hetkenä,\nesiintyi se yhä uusissa ja uusissa mukailuissaan, ja muodosti piankin\nkoulukunnan. Marlowen ystävät ja seuralaiset taipuivat hänen johtoonsa,\ntunnustivat hänen loistavan voittonsa ja olivat mielissään, kun heidän\nomat vähemmän onnekkaat kokeilunsa saivat edes jonkun verran hänen\nmenestystään osakseen. Kydin _Espanjalainen Murhenäytelmä_ kilpaili\nmelkein _Tamburlainen_ kanssa yleisestä suosiosta, ja Peelen, Greenen\nja Nashen kaikkein huimapäisimmätkin uhka-yritykset saavuttivat\nsamoihin aikoihin voiton-seppeleitä. Sillävälin, kun hänen toverinsa\njäljittelivät hänen aikaisempia teoksiaan, jätti Marlowe ne taakseen\nja kulki uusiin riemuvoittoihin. Lyhyen elämänsä viimeisinä vuosina\nkirjoitti hän _Tohtori Faustuksen, Maltan Juutalaisen ja Edvard\nToisen_ — puhumattakaan hänen runoelmistaan ja valmistumattomista\nnäytelmistään. Hän kuoli 1593, samana vuonna, jolloin Shakespearen\n_Venus ja Adonis_ ilmestyi.\n\nMarlowen elämän viimeisten seitsemän vuoden aikana valmistui\nShakespeare toimeensa Lontoossa. Ei ainuttakaan viittausta tai\nkatkelmaa ole jäänyt antamaan meille tietoja hänen varsinaiseen alaansa\nkuuluvista askarruksistaan, ennenkuin vasta tämän ajanjakson lopulta.\nPaljon mielikuvitus-lentoisia, arveluille ja otaksumille perustettuja\nesityksiä näistä vuosista on kirjoitettu, lukemattomia yksityiskohtia\nja tapauksia mainittu. Selvät, yksinkertaiset tosi-asiat ovat liiankin\nusein joutuneet näkymättömiin näiden järkeisteleväin rakennelmain\nalle; ja juuri ne kuitenkin ansaitsevat huomiotamme, sillä vaikka ne\neivät tarjoakaan aihetta mihinkään erinomaisempiin johtopäätelmiin\ntai loistaviin keksinnöihin, niin ne toki saattavat meidät huomaamaan\ntässä epäselvässä ja puoleksi rapistuneessa taulussa todelliset, oikeat\nääriviivat.\n\nShakespearen ensimäiset askeleet eivät johtaneet häntä ylhäisön, vaan\nkansan suosiota tavottelemaan. Hän joutui suinpäin näyttelijäin ja\nkirjailijain hurjaan mustalaiselämään aikana, jolloin ei mikään vielä\nollut kiintonaista, jähmettynyttä, jolloin jokainen kuukausi toi\nmukanaan jotain uutta, ja jolloin kansan suosio oli menestyksen ainoa\ntie. Hurja kilpailu vallitsi eri näyttelijäseurueiden välillä, kuka\nparaiten saisi yleisön huomion puoleensa käännetyksi. Murhenäytelmä\ntunnusti yhden miehen mestarikseen; ja uusi koulu näyttelijöitä\noli kasvamassa, joka kykeni vastaamaan runollisen lausumistavan\nvaatimuksia. Entisellä pohjalla lepäävä huvinäytelmä eleli edelleenkin\nvanhoillaan ja pysyi yhäti ammatti-ilvehtijäin hallussa. Ketään uutta\nkomillista neroa ei ollut ilmestynyt jakamaan ylivaltaa Marlowen\nkanssa. Ne, jotka tyydyttivät yleisön katselemishalua, koettivat\nyhdistää niin monta näyttämön voimakeinoista yhteen ainoaan näytelmään\nkuin suinkin mahdollista. Heidän palkintonsa oli täpötäysissä\nhuoneissa eikä kirjallisessa kuuluisuudessa. Voima, räikeys, karkea\npila ja pöyhkeilevä lausumistapa vei aina voiton, eikä jättänyt\ntilaa vakavampain kirjallisten tarkoitusten hienostamalle maulle.\nKansa, näiden uusien huvitusten huumaamana, vaati yhä voimakkaampaa\nja voimakkaampaa kiihotusta; yksi näytelmä kelpasi vain muutamiksi\npäiviksi, sitten se taas heitettiin syrjään ja uusi sepustettiin\nkaikella kiireellä mistä aineista vain sattui. Historia ja keksimiskyky\ntyhjennettiin tyystin aiheita etsittäessä; vanhoja kappaleita\nsiloteltiin ja paikkailtiin, lainkaan kiinnittämättä huomiota niiden\nalkuperäiseen tekijään; kun jonkun kirjailijan näytelmän havaittiin\njossain kohdassaan olevan sellaisen, ettei se luultavasti saavuttaisi\nyleistä menestystä, niin toinen muunteli ja täydenteli sitä mielin\nmäärin siksi, kunnes siitä tuli hyvä. Jos Ben Jonson olisi ensimäisiä\nkertojaan tutustunut teateriin niihin aikoihin kun Shakespeare tuli\nLontooseen, niin inho hänet varmaankin olisi peräyttänyt yrityksestä\nluoda arvokkuutta ja järjestystä tähän melskeiseen, kirjavaan\nmaailmaan; hän olisi ehkä hakenut turvaansa rikki-oppineiden ja\ntieteistelijäin seurasta, ja kansallinen näytelmä olisi kadottanut\nhänet. Shakespeare otti olevat olot sellaisina kuin ne esiintyivät, ja\nmenetteli aina sen mukaan, kuinka kulloinkin tarvittiin. Kun hänestä\nv. 1592 ensi kertaa mainitaan näytelmänsepittäjänä, kiukuttelee\nkuoleva Greene hänen haalivan mainetta ja arvoa paikkailemalla\nparempain miesten tekeleitä. Yrittäessään saada aikaan epäsopua\nkirjailija-toveriensa ja Shakespearen välillä, käyttää Greene\npuhetapaa, joka osoittaa Shakespearen olleen näyttelijäin kanssa\nläheisemmissä suhteissa kuin milloinkaan yliopisto-nerot olivat olleet.\n\"Niinpä niin, älkää heitä uskoko: sillä heidän seassansa on eräs\nkoppaileva varis, joka on koristanut itsensä meidän höyhenillämme, tuo,\njonka _tiikerin sydän on kätketty näyttelijän nahkaan_, joka luulee\nosaavansa yhtä hyvin rääkäistä silösäkeen kuin paras Teistä: ja hän\nkun on vallan välttämätön _Jussi Kaikki Kaikissa_, niin luulee hän\nrajattomassa itserakkaudessaan olevansa ainoa _näyttämöntärisyttäjä_\n[Shakescene: engl. sanaleikki. Shake näet merkitsee 'pudistaa,\nvapisuttaa, tärisyttää'. Shakespear(e) taas 'keihäänhuiskuttaja'. Suom.\nhuom.] tässä maassa\". Tuo säe _Henrik Kuudennesta_, jota Greene tässä\nivaillen mukailee, kärjistää hänen hyökkäyksensä juuri tätä kappaletta\nvastaan ja antaa meille ensimäisen varman aikamääräyksen Shakespearen\nnäytelmäin historiassa.\n\nKääntyessämme nyt tarkastelemaan Shakespearen näytelmä-kokoelmaa\nkokolehti-painoksessa, havaitsemme, että ne olosuhteet, joiden alaisena\nhän ne kirjoitti, kuvastuvat liiankin tarkasti tästä niteestä.\nUseammat kuin yksi tai kaksi näistä näytelmistä, sellaisina kuin ne\nesiintyvät kokolehti-painoksessa, ovat suoraan sanoen kelvottomia,\nheikkoja ja sekavia rakenteeltaan tai huonon käsikirjoituksen takia\ntärveltyneitä. Muutamissa niistä löytyy kokonaisia kohtauksia, jotka\novat kirjoitetut Shakespearen loistavimpaan tapaan, erinomaisen\ntarkasti havaittuja luonteita, jotka ovat piirretyt hänen voimakkailla\nvedoillaan, sillä välin kun toiset kohtaukset ja henkilökuvat samassa\nnäytelmässä lähenevät kerrassaan ala-arvoisuuden rajoja. Viehättävän\nyksinkertainen on se arvostelemistapa, joka panee kaiken, mikä on\nhyvää, Shakespearen laskuun ja kaiken huonon taas \"jonkun heikomman\nkäden\" viaksi. Tämän periaatteen mukaan on vahvasti väitetty, ettei\n_Titus Andronicus_ sisällä yhtään ainutta säettä Shakespearelta.\nMutta jos me kerran tyhmän varmoina jätämme Hemingen ja Condellin\nvakuutukset huomioon ottamatta (ja niitä on vahvistanut, mitä juuri\nTitukseenkin tulee, Francis Meresin todistus), niin olemme kadottaneet\nainoankin pelastusköytemme ja ajelehdimme myrskyisellä, raivoavalla\nmerellä, jokaisen väitöksen ja mielipiteen tuulen kuljetettavina.\nEi myöskään arvosteleva korva, olkoonpa sitten miten mainio ja\nkuuluisa tahansa, voi kaikkine vakuutteluineen painaa vaa'assa yhtä\npaljon kuin Shakespearen omien ystävien päivänselvät todisteet.\nViisainta on uskoa, että kokolehti-painoksen näytelmät oli pantu\nShakespearen nimiin joko sentähden, että ne kokonaan olivatkin\nhänen tekemiään, tai siksi, että hän ne oli uudestaan muovaillut ja\nkirjoittanut, tai lopuksi senkin takia, että niissä oli niin paljo\nhänenkin työtään, että se teki kaikkien hänen nimelleen asettamisen\noikeutetuksi. Näinkin asian ymmärtäen jää suuri ala arveluille, ja\nasema olisikin vallan epätoivoinen, ellei löytyisi erästä merkittävää\nlohduketta. Niiden näytelmäin joukossa, joiden on todistettu kuuluvan\nShakespearen elämänuran keskimäiseen ajanjaksoon ja joihin sisältyvät\nhänen kypsyneimmät historialliset ja huvinäytelmänsä sekä enimmät\nsuurista murhenäytelmistä, ei ole ainuttakaan, jota vastaan olisi\nsen alkuperän suhteen tehty hyökkäyksiä. Toiselta puolen ovat taas\nkaikki varhaisempaan aikaan luettavat kappaleet sekä suuri joukko\nmyöhäisemmistä näytelmistä _Macbethista ja Timonista_ lähtien,\njoutuneet mitä kiivaimman kiistan esineiksi. Tutkijain yleisesti\nhyväksymät johtopäätelmät lienevät vielä sittenkin liian rohkeasti\nlausuttuja. Toimintansa alku-aikoina käytteli Shakespeare hyvin\nvapaasti muiden teoksia ja loi sen lisäksi joskus omansakin tykkänään\nuudestaan, niin että usein on hyvin vaikeaa ratkaista, kuinka laajat\nhänen oikeutensa johonkin näytelmään sen nykyisessä muodossa ovat.\nUransa loppupuolella havaitsemme hänen teostensa yhä pahemmin olevan\nsekoittuneena toisten käsialoihin; mutta tähän aikaan katsoen on\ntodellakin syytä epäillä, että nuo toiset häneltä pakkoveroa ottivat\nmuutellessaan hänen valmiita näytelmiään tai täydentäessään hänen\nkeskeneräisiä teoksiaan omilla lisäyksillään. Kolmaskin vaikeus on\nolemassa silloin, kun näytelmän, jossa kauttaaltaan esiintyy mitä\nselvimpiä merkkejä Shakespearen työstä, eri osat ovat hajanaisia,\neivätkä mitenkään sovi toisiinsa. Tämä antaa aihetta yhä uusiin\nkysymyksiin. Kuinka pitkälle tulee meidän arvioida vapaa-ehtoisen\nyhteistyön, varhaisemman ja myöhäisemmän, ulottuneen? Kutka olivat\nniiden nimettömäin näytelmäin tekijät, joita hän käytti perustana\nmuutamiin aikaisempiin teoksiinsa? Miten laajalti muunneltiin hänen\nnäytelmiään teateri-esityksiä varten sinä aikana, joka kului niiden\nensi ilmestymisen ja kokolehti-painoksessa julkaisemisen välillä;\nja kuinka useassa tapauksessa ovat kokolehtipainoksen julkaisijat\npainattaneet tällaisen muunnoksen?\n\nShakespeare-tutkimuksen asiana on nyt vastata yksityiskohtiaan myöten\nnäihin kysymyksiin. Erinomaisen ahkerain ja uurastavain oppineiden\nsaavuttamat tulokset eivät ole voittaneet yleistä hyväksymistä,\nja enimmältä osaltaan riippuvatkin ne terävä-älyisten otaksumain\nketjussa. Jos pantaisiin kysymysmerkkejä kaikkiin niihin kohtiin\njokaisessa Shakespeare-tutkielmassa, johon niitä kohtuuden mukaan\ntulisi panna, niin näiden teosten lauserakennus näyttäisi tosiaankin\nsurkuteltavan katkonaiselta. Harvinaisimpia sankaritekoja ihmisten\nseassa on olla lausumatta mielipidettänsä varmana silloin kun ei löydy\nriittäviä takeita sen pätevyydestä. Tähän vaikeasti saavutettavaan\npäämäärään tulee tässä pyrittäväksi; ja muutamat lyhyet kuvaukset\nnäiden pulmallisten arvoitusten laadusta ja luonnosta riittäkööt tässä\nkunnianpyyntöisemmän rakennelman asemasta.\n\n_Miten Äkäpussi Kesytetään_ oli ensimäisenä painettu\nkokolehti-niteeseen. Aikalaiset eivät mainitse mitään tästä\nnäytelmästä, eikä se sisällä itsekään mitään viittauksia, joiden\nnojalla saattaisi määrätä sen syntymisaikaa; mutta siinä löytyy paljon\nShakespearen varhaisemmille teoksille ominaisia luonteenpiirteitä.\nJuoni on kaksinainen, yhdistäen kaksi eri lähteistä saatua aihetta.\nMuutamat tutkijat ovat sangen heikkojen syiden nojalla väittäneet, että\nse osa näytelmää, jossa kerrotaan Biancasta ja hänen lempijöistään,\nei olisi Shakespearen käsialaa. Ne kohtaukset, joissa Katarina ja\nPetruchio esiintyvät, ovat epäämättömästi hänen; ja nämä kohtaukset\non muovattu vallan erään nykyäänkin olemassa olevan huvinäytelmän\nmukaan vuodelta 1594, jonka nimi on _Äkäpussin Kesytys_. Tämä vanhempi\nnäytelmä on nopea ja voimakas toiminnassaan; mutta siinä ei esiinny\nShakespearen mahtavana tulviva kaunopuheisuus; sen kieli on karkeaa\nnaurattavissa kohdissa, ja vakavammat puhelut ovat kirjoitetut Marlowen\ntyyliä ivallisesti mukailemalla, ja sitä onkin osattu muutamin nokkelin\nliioittelupiirtein oivallisesti sovittaa huvinäytelmän tarpeisiin.\nNäytelmä on siis kaikesta huolimatta komillisen neron tuote; ja siihen\nsisältyvät poikkeuksetta kaikki ne hullunkuriset kohtaukset, jotka\nmuodostavat tärkeimmän osan Shakespearenkin näytelmässä. Petruchion\neriskummainen käytös häissään, nälkäisen morsiamen kiusaaminen\nvain kuvailluilla ruuilla, ja tuo hupaisa kohtaus räätälin kanssa,\nkuuluvat oleellisesti kumpaankin näytelmään ja antavat aihetta moniin\nsamanlaisiin sukkeluuksiin. Vanhemmassa, samoin kuin myöhemmässäkin\nnäytelmässä alistuu Katarina herransa ja miehensä mielipiteeseen,\nkun tulee kysymys auringosta ja kuusta, ja kun tämä leikillisyytensä\nvaltaamana väittää erään vanhan äijän olevan nuoren, kukoistavan\nneitosen, niin hyväksyy vaimo tuon hurjan mielikuvitustuotteen,\nvoittaen vielä miehensäkin vallattomassa leikissä. \"Ihana neito\", sanoo\nhän harmaaparralle:\n\n    Sun sädeloistos pilveen peittäös,\n    Se muuten lailla päivän polttavan\n    Tukalan helteen tuopi maailmaan;\n    Suo kasvojes vain vieno heijastus.\n\nEdelleen esiintyvät koko johdanto ja Christopher Slyn naurattavat\nseikat jo täysin kehittyneinä vanhemmassakin näytelmässä, ja ne\nsisältävät muutamia Shakespearen arvoisia kohtia, mitkä kuitenkin\non jätetty pois myöhemmästä laitoksesta. Kun herttua toiminnan\nedistyessä määrää kaksi henkilöä vietäväksi vankilaan, niin tämän\nsanan kuullessaan herää Sly juopuneen unestaan ja panee vastaan kuin\nmies: \"Minä sanon, ettei saa lähettää vankilaan\". Turhaan huomauttavat\nherrat hänelle, että tämähän on pelkkää pilanäytelmää; hän pysyy\nlujana päätöksessään: \"Sanon sulle, Simo, en salli heitä lähetettävän\nvankilaan, se on kerrassaan päätetty; mitä, Simo, enkö ole Don\nChristo Vary? Siksi sanon vielä kerran: heidän ei tarvitse mennä\nvankilaan\". Kun hänelle vihdoin vakuutetaan, että he ovat päässeet\nkarkuun, rauhoittuu hän, käskee lisää juomatavaroita, määrää näytöstä\njatkettavaksi ja vaipuu jälleen uinailuihinsa.\n\nElleivät Bianca-kohtaukset ole Shakespearen, niin jää hänelle\ntäten vain jonkunlaisen korjailijan tehtävä paraimmassa osassa\nnäytelmää. Mutta kuka kirjoitti näytelmän vuodelta 1594? Niiden\nkirjailijain joukosta, jotka niihin aikoihin työskentelivät näyttämöä\nvarten, tunnemme ainoastaan yhden miehen, joka varmasti kykeni sen\nkirjoittamaan, ja tämä mies on Shakespeare itse. Jos voitaisiin\nosoittaa, että tuo näytelmä tosiaankin on hänen käsialojansa, niin\nsiitä muodostuisi mitä suuriarvoisin asiakirja ja näyte siitä työstä,\njota hän teki varhaisimpina aikoinaan. Mutta niin kauan kun ei sitä\nole todistettu, niin tuo otaksuma, että hän sen kirjoitti, tulisi\nolemaan vain erinomaisen satoisana siemenenä uusille arveluille\nja johtopäätelmille. Näytelmä sellaisenaan, kirjoittipa sen kuka\nhyvänsä, auttaa meitä tuntemaan Lontoon vanhempaa teateria. Se ei\nole paljon pitempi puolta Shakespearen myöhemmästä laitoksesta, ja\nPembroken kreivin palvelijat sitä näyttelivät. Sen tekijä, kirjoittaen\nsiihen aikaan, jolloin Marlowen pöyhkeilevä silosäe oli tullut\nyleiseksi teaterikieleksi, tuntuu kuitenkin olevan tietoinen näiden\nsankarisäkeiden sopimattomuudesta jokapäiväisen elämän tapauksia\nkuvaamaan, ja hän väänteleekin niitä vallan hullunkurisesti. Hän\npysytteleikse tarkasti todellisuudessa, omaa runsaan varaston\nsattuvia vuoropuheluita, sekä osottaa hämmästyttävää nokkeluutta\nhupaisain kohtausten keksimisessä. Kaikissa näissä suhteissa on hän\nhyvin Shakespearen kaltainen, joka myös asteettain vapautui Marlowen\nvaikutuksesta ja totteli omaa inhimillisempää henkeään, siksi kunnes\ntuon Marlowen jäljittelijäin muotiin saattaman tyylin havaitaan lopulta\n_Hamletissa_ soveltuvankin vain näyttelijäin suurisuisiin purkauksiin\nja Poloniuksen ihailevan arvostelun esineeksi.\n\nNiitä kysymyksiä, jotka kohoutuivat eteemme Shakespearen äskeisen\nteoksen yhteydessä, valaisee sattuvasti myös _Timon Ateenalaisen_\nkohtalo. Tämä näytelmä esiintyy ainoastaan kokolehti-painoksessa, eikä\nsenkään syntymäaikaa voida tarkalleen määrätä. Tavallisesti asetetaan\nse noiden neljän suuren murhenäytelmän jälkeen ja välittömästi\n_Antoniuksen ja Kleopatran_ edelle — siis noin 1607 paikkeille.\nYhdessä suhteessa eroaa se kokonaan näistä naapureistaan. Ei missään\nShakespearen näytelmässä ole juoni niin yksinkertainen. _Timon\nAteenalaisessa_ asetetaan vain yksi ainoa henkilö erilaisiin asemiin ja\ntilaisuuksiin. Timon on rikas ja antelias, siinä ensimäisen näytöksen\naihe; hänen rikkautensa ja hänen ystävänsä jättävät hänet pulaan\ntoisessa ja kolmannessa näytöksessä; hän vetäytyy autioon paikkaan\nkaupungin ulkopuolella, kiroo ihmissukua ja kuolee, ja tämä lopputulos\non neljännen ja viidennen näytöksen aiheena. Ei löydy Shakespearen\nteoksissa mitään hämmästyttävämpää kuin Timonin jättimäinen haamu,\nvuodattamassa hirveitä sadattelujaan ihmisten pikkumaisuutta,\npetollisuutta ja kavaluutta kohtaan. Kuitenkin on näytelmä\nkokonaisuutena katsoen epätyydyttävä, sentähden, ettei perusaihe siinä\npysty herättämään oikeaa vaikutusta. Ei kukaan voi lukea tätä näytelmää\nja uskoa, että Shakespearen tarkoituksena oli ivailla ihmisvihaajaa:\nTimonin kärsimys on sydäntävihlova ja kammottava; synkkämielisyys ja\nepätoivo eivät ole milloinkaan puhuneet vakuuttavammalla voimalla. Jos\nnyt tarkastelemme niitä tapauksia, jotka johtavat tähän tulokseen,\nja niitä henkilöitä, jotka ryhmitetään Timonin ympärille, niin ne\nnäyttävät vain tekosyiltä ja varjoilta, jonkunlaiselta hätäisesti\nhahmoitetulta tavanmukaiselta kehykseltä suurelle keskushenkilölle.\nKoneisto on huolimattomasti kyhätty, ja näissä näytelmän ulkonaisissa\nosissa on usein kaikki velttoa ja elotonta. Tutkijoille on koko juttu\nantanut paljon päänvaivaa, ja he ovat ilman muuta ottaneet avukseen\ntuon välttämättömän yhteistyön tekijän. Muutamat antavat jalomielisesti\nkyllä Shakespearelle kaksikin avustajaa (Rowley on tavallisin\ntäydentävä nimi), ja käyvät koko näytelmän läpi säe säkeeltä, osottaen\nmäärätyn osansa leijonalle, apinalle ja kuormajuhdalle. Kysymys on\ntodellakin pulmallinen, ja otaksumat voivat olla hyvinkin nerokkaita,\nmutta ne eivät ole johdattaneet mihinkään varmoihin tuloksiin. Niiden\npahimpana loukkauskivenä on taika-usko, joka ei voi mitenkään myöntää\nShakespearen tekemäksi mitään hätiköivää tai huolimatonta. Hänhän oli\nyleisen näyttämön \"tavaranhankkija\", ja varmaankin oli hänellä usein\nkiire välttämättömän tuotteen tekaisemisessa, jotenkin samaan tapaan\nkuin nykyaikaisella sanomalehtimiehellä on senkin seitsemän hoppua\nja hätää. Monet kirjailijat, jotka ovat kärsineet tuosta kiireestä,\novat tyydyttäneet omaatuntoansa jakamalla teoksensa kahteen lajiin.\nToista he tekevät kuin päivätyötä ikään, yrittäen siitä niin hyvää\nkuin aika ja olosuhteet sallivat. Toista säilyttävät he luonansa\npitkiä aikoja, korjailevat ja silottelevat sitä, kunnes se tyydyttää\nheidän korkeampia vaatimuksiaan ja ihanteitaan. Shakespeare teki\njuuri tänlaista kahdenlaista työtä, ja enin osa hänen teoksiaan on\ntullut meidän näkyviimme ilman että oli tehty eroitusta hyvien ja\nhuonojen välillä. Tänlainen näkökanta olisi hyvä pitää mielessä niiden,\njotka kerskailevat kyvyllään tuntea hänen tyylinsä. Kirjailijan\ntyyli ja sen vaihtelut ovat selvät ja helpot tuntea, kun olemme\ntekemisissä ainoastaan huolellisesti kirjoitetun teossarjan kanssa,\njoka on painatettu hänen omalla nimellään. Seikka tulisi äärettömän\npaljon pulmallisemmaksi, jos hänen huolimattomin haastelunsa ja\nhänen hätiköidyimmät asia-kirjeensäkin otettaisiin lukuun. Ja juuri\nShakespearen suhteen on teaterin ehtojen ja vaatimusten painostus\ntehnyt kysymyksen monin verroin vaikeammaksi ratkaista.\n\nNämä ehdot astuvat näkyviin seurauksissaan. On päteviä syitä\najatukseen, että monet hänen huvinäytelmistään ovat uudestaan\nmuovaillut hänen omista aikaisemmista, nyttemmin kadonneista\nlaitoksistaan. On väärin otaksua, että hän näitä varhaisempia\ntekeleitä korjaili kirjallisista syistä, muka täydellisyyttä\ntavotellakseen. Vanhempi _Äkäpussin Kesytys ja Hamletin_ ensimäinen\nlaitos osottavat tien todennäköisempään johtopäätökseen. Kun teateri\npääsi kehityksessään korkeammalle kannalle, tarvittiin täydellisiä\nviisinäytöksisiä kappaleita, kaksinaisine juonineen ja kaikenlaisine\nkoristeineen, täyttämään koko iltapäivän ohjelman. Vanhempia,\nyksinkertaisempia näytelmiä ja välinäytelmiä lavennettiin silloin ja\nsovitettiin uusien vaatimusten mukaan. Ei ollut suinkaan helppoa,\nei edes Shakespearelle, valmistaa kahta parhainta, uusista aiheista\nuudestaan kirjoitettua näytelmää vuodessa. Muutamina ihmeellisinä\nvuosina hän sen melkein teki; mutta, kuinka kummalta se kuuluneekaan,\ntämä ponnistelu tappoi hänet. Stratfordin kappalainen sanoo tosin hänen\njuomiseensa kuolleen, mutta harvoin antaa juominen muuta kuin \"armon\niskun\". Ei kukaan ihminen, ei edes sellainen, joka on vain hiukan\nalapuolella enkeleitä, voi elää läpi Shakespearen teosten, _Hamletista\nAntoniukseen ja Kleopatraan_, maksamatta sitä terveytensä hinnalla.\nHänen on täytynyt sortua ponnisteluihinsa, \"jolleivät hänen hermonsa\nolleet vaskea tai tako-terästä\". Mutta teateri, ahmittuaan hänen\nsitkeän työnsä tuotteet, oli nälkäisempi kuin koskaan, herkeämätön\nvaateissaan. _Timon Ateenalaisessa_ näemme, miten näitä vaatimuksia\nnoudatettiin. Timonin ja Kuningas Learin läheinen yhtäläisyys on\nusein huomattu, niin ettei ole väärin sanoa, että _Kuningas Learissa_\nkäsitteli Shakespeare Timonin perusaihetta, ja käsitteli sitä paremmin,\npannen etenkin painoa todennäköisyyden saavuttamiseen. Yksinäisen\nkuningas-vanhuksen raivoisa mielenkiihko nummella kehittyy asteittain\nmitä hurjimpaan ihmisvihaan, mutta se saa aina osakseen meidän\nmyötätuntomme, me kun olemme tarkanneet sitä aivan ensi vaiheistaan\nasti, me kun olemme saaneet tuntea niiden syiden kauheuden, jotka sen\naiheuttivat. _Kuningas Learin_ jälkeen ei voitu enää tehdä mitään\nuutta samasta henkilöstä heikommassa muodossa. Mutta jos Timon,\nkuten näyttää, on Kuningas Learin ensimäinen luonnos, joka pantiin\npäättämätönnä syrjään siitä syystä, että aihe osottautui mahdottomaksi\nmuokata eikä voinut herättää tarpeeksi myötätuntoa sankarinsa osaksi,\non asema selvitetty. Shakespeare, taiteilija, ei voinut enään käyttää\nTimonia; Shakespeare, kansan suosima näytelmäseppä, kävi jälleen\nkäsiksi jo hyljätyn näytelmän katkelmiin ja lavensi sitä itse, —\ntai mikä on luultavampaa — antoi jonkun toisen laventaa sen noiden\nvälttämättömän viiden näytöksen pituiseksi.\n\nTätä johtopäätelmää tukevat vielä erinäiset samantapaiset seikat, jotka\nkaikki saattavat meidät uskomaan, että Shakespeare joskus teki useampia\nkuin yhden yrityksen jonkun näytelmäaiheen käsittelemiseksi, ja että\nensi kerralla jääneet aukot paikattiin myöhemmin toisilla aineksilla,\naina sen mukaan, millaisia teaterin vaatimukset kulloinkin olivat.\nYksi esimerkki riittäköön. Verrattomasti kansanomaisin lemmentarina\nkuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla oli tarina Troiluksesta\nja Cressidasta. Näytelmä-aiheita etsivän nuoren miehen on täytynyt\nvarmasti tavata tämä kertomus. Shakespeare käsittelee sitä eräässä\nmyöhäisemmässä näytelmässään, joka painettiin v. 1609, ja jota sitä\nennen oli näytelty Globe-teaterissa. Näytelmä _Troilus ja Cressida_\nsaattaa kaikki tutkijat epätoivoon, kun nämä koettavat etsiä siinä\ntarkotuksen tai ajatuksen yhteyttä. Se on huono näytelmä, täyteen\nsullottu ihmeseikkoja ja kauneuksia. Itse lemmentarina on enimmältä\nosaltaan kirjoitettu _Romeon ja Julian_ sekä vanhempain huvinäytelmäin\ntyyliin, siinä esiintyy paljon samanlaisia lauseparsia ja sukkeluuksia.\nValtiolliset kohdat ovat Shakespearen täysi-painoista, kehittynyttä\ntyyliä, täynnä syvää ajatusta ja runsaasti kaunopuheisuudella\nkoristettuja. Rakkaus ja valtiolliset seikat ovat omiansa vetämään mitä\nsuurinta mielenkiintoamme puoleensa, ilman mitään välitoimintoja, ja\ntässä joutuvat ne molemmat ivan ja pilkan alaisiksi aistillisuuden ja\nkaikkea halveksivan herjauksen kuorossa, jota edustavat Pandarus ja\nThersites. Näytelmän yleisvaikutus on epämiellyttävä ainoastaan siitä\nsyystä, että se on niin toivottoman sekainen. Troiluksen lyrilliset\npurkaukset ja Odyssein ponteva viisaus eivät ole itse asiassa suinkaan\njoutuneet häpeään; ne kohoavat esiin siellä ja täällä yli kaiken\nkaupustelijain ja suunsoittajain melskeen; mutta näytelmä ei kuulu\nheille; he huutavat toreilla ja kujilla ja kukaan ei heistä sen enempää\npiittaa. Dryden selittelee näytelmän oleellisia vikoja ja tulee siihen\nlopputulokseen, että Shakespeare sepitti sen \"kirjailija-toimensa\noppi-aikoina\". Uskottavaa ei kuitenkaan ole, että Odyssein puheet\nkuuluvat tähän varhaisempaan ajanjaksoon. Toiselta puolen on myös\nvaikeata myöntää, että kolmannen näytöksen lemmenkohtaukset, joita\nei ivan henki ole koskettanut, jotka esittävät Cressidan puhtaana\nja uskollisena, olisivat kirjoitetut Romeon ja Julian jälkeen —\nsehän olisi ollut pelkkää kertaamista ja toistelua. Muun järjellisen\notaksuman puutteessa saatamme ajatella niin, että Shakespeare\nensin ryhtyi Chaucerissa tapaamaansa tarinaan aikeessa tehdä siitä\nmurhenäytelmän. Mutta se ei ole ulkonaisesti ensinkään tragillinen;\npäähenkilöt, kuten Dryden huomauttaa, jäävät eloon; ja heidän vaiheensa\nolivat liian yleisesti tunnettuja, jotta näytelmäseppä olisi voinut\nryhtyä niitä muuttelemaan. Chaucer voittaa pitkässä kertomuksessaan\nmahdottomuudetkin; hän saa lukijassa heräämään myötätuntoa Troilusta\nkohtaan, joka on rakastettunsa menettänyt, jopa uskotonta Cressidaakin\nkohtaan, sekä pakottaa samalla mielenkiintoisesti seuraamaan hänen\nomia mietelmiään maallisten pyyteiden ja halujen turhuudesta.\nNe ovat sadunkertojan ihmetöitä; ne saattoivat kyllä johdattaa\nShakespearenkin harhaan, siksi kunnes hän koki viedä ne näyttämölle\nja huomasi, ettei Troiluksen ja Cressidan tarina sovi lyrillisen\nlemmennäytelmän aiheeksi. Sen sijaan kirjoitti hän _Romeon ja Julian_\nja säilytti lemmen-avustajan imettäjän personassa, joka on Pandaron\nkaksois-sisar yksin puheenkäänteissäänkin ja johtuu samasta suuresta\nalkuperästä. Kun sitten joskus myöhemmin vaadittiin uutta näytelmää,\nja aikaa oli niukalti, valitsi hän Troijan tarun sen laajemmassa\nmuodossa valtiollisluonteisen näytelmän aiheeksi ja lavensi sitä\ntuolla varhaisemmalla valmistumattomalla luonnoksella. Kaikkien\ninhimillisten pyyteiden ja kaiken inhimillisen heikkouden mitättömyys\nja huono menestys muodostavat ainoan koossapitävän periaatteen tässä\nyhdistetyssä näytelmässä, ja sen mukaisesti on siis Thersites sen\nsankari. Thersites on kuitenkin tehty vallan inhottavaksi, joten\nsaamme sen vaikutuksen, että tekijä pilkattuaan rakkautta ja sotaa\nja valtioviisautta, pilkkaa lopuksi myös omaa nurjamielisyyttään.\nEi missään muualla tule hän niin lähelle itserakkauden levotonta\nmielenkuohua; mutta hänen runollisuutensa on kuitenkin kukistumaton,\nyksityisiltä kohdiltaan on näytelmä suurenmoinen, ja nämä kohdat\ntekevät sen muistettavaksi.\n\nKaikki nämä epäiltävät mietiskelyt erinäisten näytelmäin\nsyntymä-ajasta ja -tavasta käyvät tykkänään tarpeettomiksi, kun\nryhdymme tarkastelemaan Shakespearen kukoistusajan teoksia.\nElämäntaipaleensa alkupuolella liittyi hän kuninkaallisen hovimestarin\njoukkueeseen, josta Jaakko I:n valtaistuimelle noustessa tuli\nkuninkaan näyttelijäseurue; Shakespeare näyttää jälkeenkinpäin\nkuuluneen vakinaisesti tähän joukkueeseen. V. 1599 rakennettiin tätä\njoukkuetta varten Globe-teateri rannanpuoleiseen etukaupunkiin;\nsamaan aikaan kohousi Raajarikkoisten portille heidän vaarallisimman\nkilpailijansa yli-amiraalin seurueen Fortuna-teateri. Ei ole\nepäilemistäkään, että Shakespeare heti alusta alkaen nautti suurta\narvonantoa Globe-teaterissa. Sen rakentaminen sattuu yksiin hänen\ntärkeimmän näytelmänsepitys-aikansa alkamisen kanssa, kun hän\nheitti sikseen historialliset ja komilliset aiheensa, joilla hän\noli voittanut kansan suosion, ja ryhtyi opettamaan englantilaiselle\nmurhenäytelmälle korkeampaa lentoa. Saattaa varmuudella otaksua, että\nhänen murhenäytelmänsä ja roomalais-aiheiset kappaleensa asetettiin\nnäyttämölle ja esitettiin hänen omalla valvonnallaan; hän itse\nluultavasti ohjasi näyttelijöitä; koko rakennus olikin kai aiottu hänen\ntarkotuksiaan varten. Hänen kypsyneimmät näytelmänsä esitettiinkin\nsentähden — kuten vain harvat kirjailijat voivat toivoa teoksiaan\nesitettävän — täysin tekijänsä vaatimusten mukaisesti. Hänen etevin\ntragillinen näyttelijänsä, Richard Burbage, kuului, päättäen niistä\nheikoista yleisen arvostelun muisteloista, jotka ovat näyttelijän\nainoina maineensäilyttäjinä, englantilaisten murhenäytelmän esittäjäin\nparhaimmistoon, jos hänellä sitten olikin se verraton etu, jota ei\nesim. Bettertonilla ja Garrickilla ollut, että kirjailija oli aina\nhänen rinnallaan tarjoamassa neuvojaan ja arvosteluitaan. Me tunnemme\ntarpeeksi Shakespearen mielipiteitä näyttelemisestä, voidaksemme\nvarmasti sanoa Globe-teaterissa vallinneen ennen tuntemattoman\ntyyneyden ja levollisuuden esityksessä; kunnianhimoista murhenäytelmän\nsankaria opetettiin hiukan hillitsemään huutamistansa; pöyhkeilevää\nnäyttelijää, —\n\n                               Mill on\n    Taiteensa suuri säärivarsissaan\n    Ja jok' ei muusta huoli, kunhan vain\n    Kuunnella saapi kantains' kopinata,\n\ntaivutettiin säädyllisempään käytöstapaan; ja pitkiä runokappaleita\nlausuttiin niinkuin ei vallan usein sen jälkeen: panemalla erikoista\nhuolta esityksen sointuisuuteen ja yhtenäisyyteen.\n\nNäiden vanhojen teaterein näyttämönä oli pelkkä maasta kohoava,\njonkun verran katselijain joukkoon etenevä lava, niin että\nnäyttelijöitä voitiin nähdä useimmilta puolilta, mikä synnytti enemmän\nkuvapatsasmaisen kuin maalaustaiteellisen vaikutuksen. Teaterin\nkeskiosa, johon asti näyttämö ulottui, oli katoton; näyteltiin päivän\nvalolla. Mitään maalattuja näyttämökoristeita ei ollut. Näyttämön\ntaka-osassa kohosi luolantapainen puusta tehty laite, jonka edessä\nriippui jonkunlainen kirjaeltu seinäverho, ja jota käytettiiin\nmonenmoisiin tarkotuksiin. Se oli Julian hautana ja Desdemonan\nvuodekammiona sekä sinä mökkinä, jossa Tom-parka _Learissa_ etsii\nsuojaa myrskyltä. Tämän rakenteen ylä-osaa käytettiin mihin milloinkin:\nse esitti Flint-linnan muureja _Richard Toisessa_, tai parveketta\n_Romeossa ja Juliassa_, tai Shylockin talon ikkunaa, mistä Jessika\nheittää ulos lippaan, tai Kleopatran hautamajaa, jonne kuoleva Antonius\nkannetaan sanomaan hyvästejä Egyptille. Nainen ei saanut esiintyä\njulkisella näyttämöllä, ja naisosia esittivät pojat. Tämä viimeinen\nseikka on Elisabetin aikuisen näyttämön huomattavimpia ominaisuuksia.\nKuvaillessaan Roomaan kuljettamisen suunnatonta häpeää, viittaa\nKleopatra siihen:\n\n                Riettaat ilvehtijät\n    Meit osottelevat ja matkivat\n    Egyptin pitoja; Antonius päissään\n    Esitetään, ja Kleopatran osaa\n    Nalikka naukuu, tehden majesteetist'\n    Irvokkaan porton.\n\nOn outoa muistaa, että joku poika lausui nämä säkeet. Ja saman\naseman ivallisuuden on varmaan täytynyt tulla hyvinkin vaaralliseksi\nVolumnian, roomalaisen äidin puheessa:\n\n                            Ajattele,\n    Maan päällä vaimojako kurjempia?\n\nSiitäpä johtuu myös se seikka, että Shakespeare niin erinomaisen\nmielellään pistää sankarittariaan pojan sukuun. Rosalindaa, Violaa ja\nJuliaa esittäväin poikain tuli suorittaa tuo vaikea tehtävä: näytellä\npojan valepukuun puettuja tyttöjä. Kaikesta tästä huolimatta saattaa\nkuitenkin epäillen kysyä, eikö Shakespeare ole enemmän menettänyt\nkuin hyötynyt myöhemmin esiintyväin näyttelijättärien kautta, jotka\nistuttavat näytelmiin jonkunlaisen liian räikeän todellisuussävyn ja\nväkevän kiihotuksen, mikä joskus himmentää tekijän kirkasta ajatusta.\nPoikia harjoitettiin epäilemättä erinomaisen hyvin, ja oppivaisia he\nkai olivatkin; niin että Rosalindan ja Desdemonan osat esitettiinkin\nsillä selvyydellä ja vilpittömyydellä, joka salli kirjailijan neron\nja intomielen kirkkaasti kuulastaa läpi. Runoutta, samoin kuin\nuskontoakin, häväistään, kun siitä tehdään niiden oman kyvyn ja oman\nintohimon temmellystanner, jotka ovat antautuneet sen palvelijoiksi.\nPoika-näyttelijäin poistuessa kuoli runollinen näytelmä Englannissa,\neikä se ole uudelleen henkiin herännyt.\n\nRunollisen mielikuvituksen vaikutusta lisäävät suuresti ulkonaiset,\nsielua ja mieltä kiihottavat seikat; ja silloinen koruton, köyhä\nnäyttämö auttoi melkoisesti runotaidetta tehtävässään, tarjoamalla\nyleisölle mitä moninaisimpia huvitteluja. Paitsi runouden tenhovoimaa\noli Shakespearen käytettävänä muitakin apuneuvoja, kuten puvut, eleet\nja liikenteet, näyttelijäin dramallinen ryhmittäminen, juhlakulkueet,\nsoitto, tanssi sekä monenlaiset ruumiinharjoitukset. Näyttämön\nhuono, yksinkertainen rakenne ja sen tarjooma tausta ei tuntunut\nlainkaan riittämättömältä; Elisabetin aikalaiset asettivat, kuten\nvielä tänä päivänä itämaalaiset, monet tavallisen elämän toimet ja\ntehtävät tapahtuviksi \"avonaisella paikalla\". Pukujen merkitys oli\nsuurempikin kuin pelkkien koristeiden; ne ilmaisivat kantajansa säätyä,\narvo-astetta, tointa tai ammattikuntaa, ja helpottivat siten juonen\nymmärtämistä. Pukujen välttämättömät kustannukset muodostivatkin siten\nteaterin rasittavimman menotaakan, ja kuuluisimpain näyttelijäin\npuvusto oli sekä vaihteleva että komea. Shakespearen näytelmät ovatkin\nkirjoitetut pitämällä erehtymättömän tarkasti silmällä näitä ulkonaisia\nolosuhteita. Hän piti katsojainsa tarkkaavaisuutta alituisesti vireillä\nkeskeymättömällä liikkeellä, värien kirjavalla loistolla, torvien,\nkanuunain ja huutojen pauhinalla, sekä loppumattomalla soitolla\nja tanssilla. Joskus luovutetaan kokonainen kohtaus tällaiseen\nloistonäytelmään, kuten esimerkiksi kappaleessa _Miten Suvaitsette_,\nmissä Jacques ja hoviherrat metsäläisiksi puettuina kantavat ammuttua\nsaksanhirveä riemusaatossa ja kruunaavat urhokkaan erämiehen kaadetun\notuksen sarvilla. He muodostavat juhlakulkueen ja astelevat näyttämön\nympäri, laulaen lystikästä laulua:\n\n    Sä sarvias miks' häpeilet:\n    Ennenkin ne pään oi' kaunehet.\n\nSarvet olivat olleet pilan esineenä jo kauan ennen Shakespearen\naikoja, eikä hän katsonut olevan mitään syytä olla tätä sukkeluutta\ntoistamatta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, siten miellyttääkseen\nyksinkertaista kuulijajoukkoaan. Mutta koko kohtauksen päätarkoituksen\nselittää Jacques, kun hän laulua vaatiessaan lisää: \"Äänien\nsointuisuudesta vähät, kunhan vaan lähtee melua tarpeeksi\".\n\nShakespearen valpasta näyttämötaituruutta valaisee paraiten seuraava\nesimerkki. _Julius Caesarin_ toisessa näytöksessä haudotaan salaliittoa\nCaesarin henkeä vastaan. Näytöksen alkajaisiksi esiintyy Brutus, joka\nastuu puutarhaansa ja huutaa palvelijaansa. Meidän tulee tietää, että\non yö, ja se sanotaankin meille heti; Brutus puhuu tähtien kulusta,\nja kun hän ei saa unta, käskee hän sytyttää valoa lukuhuoneeseensa.\nPalvelija tuo hänelle palatessaan erään paperilapun, jonka hän oli\nlöytänyt lukukammion akkunalta; se on salaliittolaisten lähettämä\nkehoituskirje; hän avaa sen ja lukee. Mutta meidän ei tule suinkaan\nunohtaa, että on pimeä, ja hän selittääkin:\n\n    Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa\n    Juur siksi että näen lukea.\n\nBrutuksen ja hänen palvelijansa keskustelusta olemme saaneet tietää,\nettä nyt on yö juuri ennen maaliskuun viidettätoista päivää, että\nBrutusta vaivaa unettomuus ja sekavat mielialat, ja että ilma on täynnä\npahoja enteitä. Ennenkuin tämä keskustelu on loppunut, saattaa otaksua\nhiljaisuuden vallanneen katselijainkin levottoman parven: äänien\nhälinä ja pähkinäin pureskeleminen ovat tauonneet. Sitten kolkutetaan\nportille, ja Cassius päästetään sisään salaliittolais-tovereineen;\nkaikkien on hatut niin syvään silmille painettu, ja kaikki ovat\nniin verhottuja ja peitettyjä, ettei Brutus saata heitä tuntea.\nHeidät esitetään hänelle yksi toisensa jälkeen; Cassius vetää hänet\nsyrjemmälle, ja he keskustelevat kauan kuiskutellen. Sillävälin\nväittelevät toiset ilman suunnista:\n\n    DECIUS. Tuoss' itä on;\n      Tuoll' eikö päivä koita.\n\n    CASCA. Ei.\n\n    CINNA. Suo anteeks',\n      Kolttaapa: harmaat juovat, jotka tuolla\n      Jakavat pilvet, päivän airueit on.\n\n    CASCA. Petytten kumpikin, se myöntäkää.\n      Tuolt' alkaa päivä, mihin miekkan' näyttää;\n      Se hyvän matkan etelämpän' on,\n      Jo aattelette nuorta vuoden aikaa.\n      Kuukauden parin päästä pohjemmassa\n      Sen liekki leimuaa; ja selvä itä\n      On tuolla, Capitolin yli suoraan.\n\nNuo vaippoihinsa kääriytyneet miehet seisovat ryhmittyneinä etenevän\nnäyttämön yhteen nurkkaukseen, Cascan taakse, joka viittaa miekallaan\nkuviteltua Capitolia kohti. Brutus ja Cassius seuraavat heitä\nsilmillään, ja dramallisen ryhmityksen hajottaa Brutuksen sana:\n\n    Kätenne mulle, yksi kerrassaan.\n\nSitten pohditaan Caesaria vastaan käytettävän suunnitelman eri puolia,\nkunnes kello lyö kolme, jolloin salaliittolaiset lähtevät matkoihinsa.\nYksin jäätyään havaitsee Brutus palvelijansa vaipuneen raskaaseen\nuneen. Koko kohtauksessa vallitsee yön ja salaliiton synkkyyden raskas\ntunnelma, eikä koko vaikutelmaa kuitenkaan synnytä mikään muu kuin\npuhutut sanat ja näyttelijäin eleet.\n\nShakespearen käytettävänä oleva näyttämö ei ollut ainoastaan\nyksinkertainen ja alaston, vaan siihen tuli vielä lisäksi se\nseikka, että näytelmän juoni oli usein edeltäkäsin tuntematon hänen\nkuulijoilleen. Hänen päähenkilöitänsä ympäröivä tausta ja esiintyvät\nulkonaiset olosuhteet olivat pakostakin jätettävät katselijain\nmielikuvituksen muovailtaviksi, jota hän vaan runotaiteellaan kiihoitti\nja pakoitti toimintaan. Alkunäytöksistä riippuukin hyvin paljon;\npaitsi alustavia selvittelyjä, koskettavat ne usein koko kappaleen\npohjasäveleeseen. _Loppiais-Aatto_, näytelmä täynnä sopusointua ja\niloisuutta, alkaa soiton helkkyessä, ja kun se on vaimennut, antaa\nherttuan ihmeen kaunis puhe lemmestä ja mielikuvituksen leikistä\nikäänkuin lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä sitten seuraa. _Romeossa\nja Juliassa_ näemme omin silmin, ennenkuin molemmista rakastuneista\npuhutaan sanaakaan, vihollismielisten talojen palvelijat tulisessa\nkahakassa keskenään. Ensimäiset _Hamletissa_ lausutut sanat ovat\nHelsingörin kuninkaallista linnaa vartioivain sotilaiden huikkauksia\ntoisilleen. _Macbeth_ alkaa ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla,\ntaistelun melskeellä ja velhovaimojen pahaa ennustavalla yhdynnällä.\n_Othellon_ alku ei ole suinkaan vähemmän ihmeteltävä; nuo matalat\näänet, jotka hartaasti haastelevat kadulla rahasta, virka-ylennyksestä\nja vanhoista vihoista, muodostavat ikäänkuin kaukaisen jyminän\nsiitä hirveästä rajuilmasta, mikä tropillisella voimalla puhkeaa\näkki-arvaamattomaan yölliseen hälyytykseen, ja joka saadaan hetkiseksi\nvaimenemaan ja tyyntymään Dogin neuvoshuoneessa. Mutta tämä pilvi\non vain seuraavan synkeyden etujoukkoa, se vain antaa aavistuksen\nniistä myrskynpuuskista, jotka raivoavat siksi, kunnes ovat\nherättäneet kuolleetkin unestaan. Shakespearen suurimpain näytelmäin\nkehkeytyminen on kummallisen säveltaiteellinen perusjuonteissaan;\naiheiden esittäminen ja juonten punominen, toisinnot ja kertaamiset,\ntuolloin tällöin lepokohdissa humajavat rauhaisat sävelet ja tapausten\nasteettainen toisiinsa kietoutuminen aina siihen hetkeen saakka,\njolloin aikaisempain kohtausten notkeana, leikkivänä sujuva puhelu\npaisuu kootun orkesterin mahtavaksi pauhinaksi — koko tämä taitavan\nkäden ohjaama kauneuden saavuttaminen kävi päinsä vain siten, että\nnäyttämön mahdollisuudet ehdottomasti alistettiin runotaiteen\nvaatimusten, tarpeiden ja menettelytapojen hallittaviksi.\n\nEi yksikään näytelmäsepän toimeen kuuluva seikka jäänyt häneltä\nhuomaamatta. Hänen näyttämölle-tulon järjestelynsä ansaitsee\nhuolellista tutkimista. Näyttelijät astuivat esiin lavan takaosasta,\nja heillä oli jokunen matkaa käytävänä, ennenkuin saattoivat\nalkaa puheensa. Hän hankkii aikaa sitä varten ja tavallisen\nsisääntulosananparren \"Kas tuolla hän tuleekin\", lausuu säännöllisesti\njoku syrjemmällä seisova henkilö, sillävälin kun toinen astuu esiin.\nNiin _Othellossa_, kun Jagon myrkky on alkanut vaikuttaa:\n\n    JAGO. Tuos' on hän! — Nyt ei katkojuuret, valmut,\n          Ei kaiken maailmankaan unijuomat\n          Niin makeata unta sulle anna\n          Kuin mit' ol' eilen.\n\nNämä ylpeät loitsusanat lausuu itse pahuuden pääpappi pahaa\naavistamattoman Othellon turmioksi, kun tämä synkkämielisenä astuu\nnäyttämöä alaspäin. Useat uudemmat Shakespearen teosten painokset\nasettavat Othellon esiintymisen vasta siihen kohtaan, missä Jagon\nyksinpuhelu päättyy; mutta näin hävittävät ne kokonaan dramallisen\nvaikutuksen. Esiintulon tavallinen muuttaminen nyky-aikaisen näyttämön\nvaatimusten mukaiseksi siten, että enimmät henkilöt astuvat lavalle\nsivuseinämiltä, ei ole suinkaan mikään kehuttava poikkeus vanhoista\nmalleista, samalla kun siinä tehdään ilmeistä vääryyttä Shakespearelle.\nHän asettaa usein lavalle toisistaan riippumattomia, itsenäisiä\nnäyttelijäryhmiä, kuitenkin niin, että toinen jossain suhteessa\nselittää toista. Antoniuksen ja Kleopatran alussa keskustelevat\nDemetrius ja Philo suuren päällikkönsä hullutteluista. Äkkiä kuuluu\ntorventoitauksia; Antonius ja Kleopatra seurueineen astuvat hitaasti\ntoiselta puolen näyttämöä alaspäin, kuohilaiden leyhytellessä\nkuningatarta viuhkoillaan. Philo jatkaa:\n\n          Kas, tuossa ovat!\n               Tarkkaa vain, niin näet,\n    Kuin maailman on kolmas pylväs tullut\n    Narriksi porton; katso vain ja huomaa!\n\nSillä välin on kulkue saapunut etualalle, ja me saatamme kuulla\nrakastuneiden puhelun. Koko kohtauksessa eivät Demetrius ja Philo\nensinkään ota osaa toimintaan; he seisovat syrjemmällä ja näyttelevät\nkuoron osaa; heidän haastelunsa selvittävät yleisölle niitä seikkoja,\njotka tapahtuvat näyttämöllä.\n\nKun toiminta on niin monimutkainen kuin se yleensä Shakespearen\nnäytelmissä tapaa olla, täytyy suuri osa siitä saattaa kuulijain\ntietoon vain kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Hän jakaa\nammonaikuiset sanansaattajan, samoin kuin kuoronkin tehtävät\nnäytelmän eri henkilöiden kesken. Useampia hänen huomattavimmista\nkohtauksistaan — Petruchion häitä, Ophelian kuolemaa, Hotspurin\nkohtausta taistelukentällä keikaroivan lörpöttelijä-herran kanssa —\nei varsinaisesti esitetä, vaan kerrotaan. Mutta vaikka Shakespeare\nahkerasti käyttääkin tätä epäsuoraa menettelytapaa, nostaa hän\nkuitenkin näyttämön palkeille paljon sellaistakin, joka joskus loukkaa\ntaiteellisenkin suhdan ja sopivaisuuden vaatimuksia. Katselijoistaan\nhän siitä huolimatta lienee tuntunut merkillisen hillityltä; sillä\nhe olivat kyllä tottuneet vaikka minkälaisiin hirmutapahtumiin;\nhän ei tarjonnut heille kumminkaan hirttämisiä tai hitaita\nkuoliaaksi-kidutuksia. _Titus Andronikuksen_ saatamme jättää nuorekkaan\nhurjamielen tuotteena luvusta pois. Mutta Gloucesterin sokaisemista\nnäyttämöllä ei mitenkään voi antaa anteeksi, vaikka sitä eräältä\ntaholta onkin ehätetty puolustamaan. Tämä onkin Shakespearen pahimpia\nloukkauskiviä; sen rinnalla ovat tulikuumain rautakankien sisään\ntuominen Kuningas Juhanassa ja Macduffin nuoren pojan murhaaminen\n_Macbethissa_ vallan viattomia rikkomuksia, jotka kappaleita\nesitettäessä varsin mukavasti voitanee heittää kokonaan poiskin.\n\nAika, jolloin Shakespearenkin näytelmiin tahdottiin sovittaa noita\ntunnettuja yhteyksiä, on jo kauvan sitten mennyt. Romanttinen runous\nloi oman näytelmänsä, eikä tunnustanut mitään muuta yhteyttä, kuin sen,\njoka tasasuhtaisesti sitoo runoelman tai suorasanaisen kertomuksen\nkokonaisuudeksi — vaikutelman, tunteen yhteyden. Ei missään esiinny\nShakespearen taiteen tenhovoima valtavampana kuin tässä. Hän käyttää\nhurjamaisen moninaisia keinoja hyvin yksinkertaisen tarkoitusperän\nsaavuttamiseksi, mutta pakottaa mielikuvituksensa ja tietonsa uhkuvan\nrunsauden tämän ainoan mittakaavan mukaiseksi. Hänen maisemansa, hänen\nkuunpaisteensa ja auringonvalonsa ja synkeä yönsä, hänen hiekkanummensa\nja viheriöivät puistonsa, kaikki ne asettuvat auliisti dramallista\nrunotaidetta palvelemaan. \"On jo melkein aamu\", sanoo Portia _Venetian\nKauppiaan_ lopussa — noissa sanoissa on kuvaamaton inhimillinen\nsisällys. Kun Claudio kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_ on\nsuorittanut viimeisen velkansa Heron tyhjälle haudalle, ja kun kaikki\nasianhaarat vain odottavat otollista hetkeä puhjetakseen onnelliseen\nloppusovitukseen, lausuu Don Pedro:\n\n    Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa;\n    Pesäänsä hukka kantaa saalistaan;\n    Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa,\n    Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.\n\nParaan esimerkin tästä runouden yhtymisestä tarjoaa kuitenkin kappale\n_Miten Suvaitsette_. Kohtaukset tapahtuvat enimmäkseen Ardennein\nmetsässä. Tämän näytelmän tarkka tutkiminen on johtanut sangen\nhuvittavaan tulokseen. Ei ainuttakaan lintua tai hyönteistä tai kukkaa\nmainita nimeltään. Sanat \"kukka\" ja \"lehti\" eivät tule kertaakaan\nesille. Metsän puut ovat tammi, orapihlaja, palmu ja öljypuu.\nEläimistä ovat edustettuina saksanhirvi, naarasleijona sekä viheriän\nja kullankirjava käärme. Vuodenaikaa on vaikea määrätä; ehkäpä on\nkesä; puhuttavan kuulemme ainoastaan purevasta pakkasesta ja talven\ntuulista. \"Mutta tämähän on kaikki valhehurmausta\", kuten Rosalinda\nsanoisi, ja näytelmän dramallisen totuuden ovat esittäneet ne tutkijat,\njotka puhuvat \"lehvässiimeisistä metsänpimennoista ja lintujen\nsulosointuisesta laulusta\". Näiden valtiokiroukseen tuomittujen\nmielestä ei haittaa mitään, että heidän metsänsä on näyttämötarpeiden\npuolesta kurjasti varustettu. He viettävät huolettomina aikansa\niloisuuden ja vaivattuuden huvitarhassa, ja heidän sydämissään on\nikuinen kesä. Näin saavuttaa Shakespeare tarkoituksensa, tarvitsematta\ntehdä syvällisiä vihjauksia pehmeänä viheriöivään ruohoon, jota olisi\nsitten myös välttämättä pitänyt näkyä näyttämöllä. Arvostelevat\noikeuden kirjurit ovat kuin puusta pudonneet, kun eivät löydä\ntässä näytelmässä mitään arvioitavaa ja verotettavaa; Shakespearen\ndraamallista omaisuutta ei voida myydä vasarakaupalla, sillä siinä ei\nole muuta kallisarvoista kuin runous.\n\n\n\n\nV. AIHEITA JA LUONNEKUVIA.\n\n\nKokolehtipainoksessa ovat Shakespearen teokset jaetut kolmeen\nlajiin: huvinäytelmiin, historiallisiin näytelmiin ja\nmurhenäytelmiin. Näytelmäin ryhmittäminen näiden nimitysten mukaan\non sekä mielivaltainen että erehdyttäväkin. _Cymbeline_ esiintyy\nmurhenäytelmäin joukossa, sillä välin kun _Mitta Mitasta_, joka on\npaljon tragillisempi perusjuonteiltaan, lasketaan huvinäytelmiin\nkuuluvaksi. _Rikhard Toinen_ on historiallinen näytelmä; _Julius\nCaesar_ taas on murhenäytelmä. _Troilus ja Cressida_ oli jonkun\npainatuserheen takia joutunut numeroimattomin sivuin historiallisten\nkappaleiden ja murhenäytelmäin väliin.\n\nHistoriallisten näytelmäin sarjaan sisältyvät ne näytelmät, jotka\nkertovat Englannin kuninkaista. Tämänlainen kronikka-näytelmä kukoisti\netenkin Elisabetin hallitus-ajan viitenätoista viimeisenä vuotena,\nja se sai suuresta kansansuosiostaan kiittää Armada-laivaston tuhon\nsytyttämää isänmaallista innostusta. Hiljattain herännyt kansallishenki\nsaattoi ihmiset osoittamaan yleistä harrastusta kaikkeen, mikä\njollakin tavalla johti mieleen kestettyjä kamppailuja muukalaisten\nhyökkäyksiä ja sisäistä hajaannusta vastaan. Kirjoittaessaan tämän\ntapaisia näytelmiä seurasi Shakespeare muiden johtoa; ja näytelmät\nitse, ne kun perustuvat suuressa määrin aikaisempiin samoja aiheita\nkäsitteleviin kappaleisiin ja uhraavat usein historiallisen totuuden\nnäytelmän vaatimuksille, poikkeavat vieläkin enemmän tosiasioista\nkuin roomalaisnäytelmät, jotka juontavat alkuperänsä yksinomaan\nPlutarkoksesta. Ymmärrettävää on, että siinä, missä kansallisia\nmuistoja kosketeltiin, tyytyi teateriyleisö verrattain hajanaiseen\nja laajaperäiseen tekotapaankin; ja tätä rakenteen höllyyttä, joka\ntavataan heikommissa historiallisissa kappaleissa, puolustaa yksistään\nkirjailijan harjaantumattomuus ja tottumattomuus. Mutta tuolla\ntunnetulla kolmijaolla ei silti ole mitään merkitystä dramalliseen\narvosteluun nähden. Historialliset näytelmät olivat vallitsevan tavan\naiheuttamia, ja ne vaativatkin osakseen jonkunverran erikoisvapautuksia\ntaiteen ankarammista säännöistä niiden valtiollisten harrastusten ja\ntapausten perustalla, joiden tulkkina ne olivat. Lopulta ne kertoivat\nvain tarinan, eikä teateriyleisö enempää pyytänytkään.\n\nEi myöskään tuo ammonaikuinen erotus murhenäytelmän ja huvinäytelmän\nvälillä anna oikeata ja tyydyttävää jakamisperustetta Shakespearen\nnäytelmiin nähden._ Othello_ on murhenäytelmä, _Miten Suvaitsette_\non huvinäytelmä; se myönnettäköön. Mutta kuitenkin esiintyy\nnäytelmissä, joissa on mitä selvin näiden kahden lajin leima, kaikki\ntragillisen ja komillisen eri asteet ja vivahdukset värikkäästi\ntoisiinsa kietoutuneina; niin että olisi parasta ryhmittää näytelmät\nerikoisen asteikon mukaan; huvinäytelmä vaihtuu murhenäytelmäksi\nhuomaamattomin kääntein, ja uskaliaspa olisi se mies, joka ryhtyisi\nniiden rajoja määräilemään. Elämän tai kuoleman jyrkkä vaihtuminen\nei anna tässä suhteessa luotettavaa ohjausta; _Talvisessa Tarinassa_\nkuolee Mamillius, Sisilian kruununperillinen, Hermionen ainoa poika\nja Shakespearen ihastuttavimpia lapsikuvauksia, suruun ja pelkoon.\n_Romeo ja Julia_ kuolevat, Troilus ja Cressida jäävät eloon. Muutamissa\nhuvinäytelmissä ohjautuvat uhkaavimmatkin konnanjuonet ja ankarimmatkin\nkärsimykset kepeästi onnekkaaseen loppuun. Edelleen ei Shakespearella\nole kahta tekotapaa näitä kahta näytelmälajia varten. Toisesta toiseen\nkulkevat vivahdukset muodostaisivat kummallisen kokoelman. Benedikt\nja Hamlet puhuvat samalla suulla. \"Ellei ihminen tähän aikaan pystytä\nomaa hautapatsastansa jo eläissään, niin hänen muistonsa ei ole säilyvä\nkauvemmin kuin kellojen soitto tai lesken suru\". Näin puhuu pilaileva\nBenedikt hiljan Beatricen kanssa saavuttamansa onnen korkeuksista.\n\"Oi, taivahan vallat!\" sanoo Hamlet sielunsa katkeruudessa, \"kaksi\nkuukautta kuolleena, eikä vielä unohtunut? Sittenhän on toivoa, että\nsuuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja\nmaarin hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin\nkeppihevosta\". Jos Hamlet on filosofi, niin on Benedikt myös. \"Eikö\nole kummallista\", sanoo hän soitosta, \"että lampaan suolet saattavat\nihan poukuttaa sielun ulos ihmisen ruumiista?\" Muuan sananparsi\nsiirtyy tuomari Tyhjäseltä kuningas Learille. \"Sydämestä se lähtee\nnuori herra\", sanoo tuo inisevä-ääninen pikku tuomari; \"tästä näin,\ntästä näin. Vaan olenpa nähnyt ajan, jolloin pitkällä miekallani\nolisin pannut teidät kaikki neljä hintelää roikaletta hyppimään kuin\nrotat\". Miten samanlaisilta kajahtavatkaan ne sanat, jotka Lear lausuu\nkantaessaan kuollutta Cordeliaa käsivarsillaan; mutta kuitenkin: miten\ntoisenlainen onkaan vaikutus:\n\n    Ol' aika, jolloin säilän' oiva heitä\n    Ois pannut hyppimään. Nyt olen vanha\n    Ja huolet nää mun murtaa.\n\nKaikki Shakespearen murhenäytelmäin ainekset ja koko menettelytapa\novat siroteltuina sinne tänne hänen huvinäytelmiinsä. Useimmat hänen\naiheistaan eivät alkuaan olleet enemmän toista kuin toistakaan lajia,\nja mahdotonta olisi ollut ennustaa, minkä niistä hän tahtoi johtaa\nonnekkaaseen loppuun. Ei ole mitään syytä otaksua, että yleisö\nhalusi väliin komillisia väliin tragillisia tarinoita, ja että hänen\nsuunnitelmansa olisivat kulkeneet kysynnän mukaisesti. Todellinen ero\non etsittävä hänen omasta mielentilastaan: se ilmapiiri ja se tunnelma,\njoka jokaiselle näytelmälle antaa sen erikois-sävyn, ovat hänen\nsydämensä heijastuksia, eikä niitä voi mitenkään ryhmittää kahteen\neri luokkaan, vain tyydyttääkseen tutkivan arvostelun kuivakiskoisia\nvaatimuksia.\n\nTämä seikka juuri on erinomaisen tärkeä näytelmien syntymisaikoja\nmäärätessä. Suunnatonta vaivaa ja työtä on jo kysymyksen\nselvittämiseksi tuhlattu; ja vaikka tässä, kuten kaikissa muissakin\nShakespearea koskevissa kysymyksissä, esiintyy taipumusta\nliioittelemaan tulosten varmuutta, niin on kuitenkin saavutettu\nvarsin arvokkaitakin tuloksia. On osoitettu samansuuntaisten ja\n-lajisten näytelmäin sattuvan samaan aikaan hänen elämässään. Hänen\nvarhaisempia riehakoivia huvinäytelmiään ja alottelevia historiallisia\nkappaleitaan seuraavat riemukkaat huvinäytelmät ja kypsyneemmät\nhistorialliset näytelmät; näiden jälkeen tulevat taas murhenäytelmät ja\nraskastunnelmaiset huvinäytelmät; ja viimeksi kääntyy hän elämäntyönsä\nlopettajaisiksi jälleen huvinäytelmään, mutta huvinäytelmään,\njoka siinä määrässä eroaa aikaisemmasta lajistaan, että uudempi\ntutkimus on ollut pakotettu keksimään näille päätösnäytelmille\ntoisen nimen ja kutsumaan niitä satunäytelmiksi. Tämän luokittelun\nleveitä ääriviivoja vastaan ei ole mitään muistuttamista. Ei voida\nosoittaa minkään näytelmän joutuvan oman lajinsa ulkopuolelle.\nNiiden tutkijain harhauskottelut, jotka huvitteleivat kuvaamalla\nShakespearea täydelliseksi kamasaksaksi näytelmän alalla, eivät\nkykene perustautumaan mihinkään tosi-seikkoihin. \"Ihmetellen\nsaattaisi kysyä\", sanoo Halliwell-Phillips, \"mitä Heminge ja Condell\nolisivat ajatelleet, jos he olisivat kääntyneet Shakespearen puoleen\npyytämään jotain uutta huvinäytelmää, ja suuri näytelmä-seppä olisi\nilmoittanut, ettei hän voi täyttää heidän anomustansa, koska hän\nnyt oli tragillisessa ajankohdassaan\". Mitä he olisivat ajatelleet,\nsiitä saattaa arvella sinne ja tänne; mitä he saivat, se ei ole\nniin epävarmaa. Jos he pyysivät huvinäytelmää, kun hän paraillaan\nkirjoitti suuria murhenäytelmiään, niin saivat he _Mitta Mitasta_ tai\n_Troiluksen ja Cressidan_; jos he pyysivät murhenäytelmää silloin, kun\nhän valmisteli valoisimpia teoksiaan, jotka uhkuvat neroa ja lyrillistä\nmielikuvituksen voimaa, saivat he _Romeon ja Julian_.\n\nShakespearen huvinäytelmä on sukua hänen murhenäytelmälleen. Kuuluisin\nja vaikuttavin huvinäytelmän laji on maailman historiassa ollut\nivanäytelmä, joka hyökkää vallitsevain yhteiskunnallisten tapain\nkimppuun ja nauraa aate-intoilijain hullutuksille. Sen jalat seisovat\nvakavasti maankamaralla, eikä se viitsi heittää ainoatakaan silmäystä\nyläisiin taivoihin tai alaisiin maaemihin. Sokratesta ja uudemman\ntieteen perustajia pilkataan siinä sivussa tyhmänsekaisten keikarien ja\npuolihullujen kerskailijain seurassa. Mutta Shakespearen huvinäytelmä\nei ole tällaista. Hänen mielikuvituksensa on liian vilkas salliakseen\nhänen katsella asioita ainoastaan yhdestä kohdasta. Hänen mielensä on\naina altis kulkemaan laajoja polkuja, joita avautuu kaikilta tahoilta\nja jotka lopulta johtavat haaveiluihin tai metafysikaan. Hän saattaa\ntutkia tovereinsa elämää samoin kuin joku voisi tutkia laiva-elämää,\ntai saattaa hän viehättyä tarkkaamaan suuren ihmiskuntaperheen\njokapäiväistä hyörinää ja pyörinää; mutta maalauksella on taustansakin;\nhänet tavataan usein ajattelemasta merta, joka ei vähääkään välitä\nhyvästä ymmärryksestä ja kaksituumaista lankkua, joka voi suljua\npaikaltaan minä hetkenä tahansa. Sukkeluutta ja hyvää ymmärrystä\non niissä yltäkyllin; ja aina löytyy niissä joku nainen tai joku\npilailija osottamassa, että sukkeluus ja hyvä ymmärrys ovat sittenkin\nriittämättömiä. Sellaisessakin kappaleessa, kuin _Lemmen Kujeita_,\nlähetetään piloillaan Bironkin, sukkeluuden ja hyvän ymmärryksen\napostoli, vuoden ajaksi sairashuoneeseen. _Venetian Kauppiaassa_\nlähenee koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin\ntuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Lyijylippaaseen on kaiverrettu\nShakespearen filosofian peruslause: \"Ken minut valitsee, hänen täytyy\nantaa ja uskaltaa kaikkkensa\". Bassaniota ei vaadita maksamaan koko\nvelkaa; mutta murhenäytelmän ääni on kuulunut, samoin kuin se kuuluu\njälleen Shylockin intohimoisessa riehunnassa. Tragillisen tuntemisen\nensimäiset huokaukset, joita kuuluu tuolloin tällöin ilakoivimmissakin\nvarhaisimmista huvinäytelmistä, paisuvat alituisesti laajuudessa ja\nvoimassa, kunnes myrsky puhkeaa ja puhaltaa näytelmistä kauas kaiken\nnaurun, paitsi narrin hohotuksen. Tuntuu kuin olisi Shakespeare\njoutunut murhenäytelmään vastoin tahtoansa; huvinäytelmät, jotka\novat rakennetut taitavain kepposten ja huvittavain väärinkäsitysten\nvanhoihin kehyksiin, muuttuvat vakaviksi hänen käsissään; kunnes hän\nlopulta tuntee asemansa, heittää syrjään kaikki nuo kuivakiskoiset\njäykät suunnitelmat, joissa onnellisuuden ulkonäköä koetetaan turhaan\nsäilyttää, ja astuu avosilmin kohtaamaan niitä kovia koettelemuksia,\njoita nyt on enää mahdoton väistää.\n\nVanhanaikuinen tutkimus ei oikein tiedä miten menetellä tämän\nseikan suhteen. Ei ole vähintäkään todennäköisyyden perustetta\nsillä otaksumalla, että Shakespeare kiinnitti jossain määrin\nhuomiotaan näytelmän teoriaan, taikka että koko kysymys oli edes\nhänen mielessään herännyt. Ne näytelmämuodot, joita hän eniten\nkäytännössä viljeli, on Polonius sangen sattuvasti esittänyt;\nkysymyksessä on \"historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jossa\nesiintyy yhtämittainen toiminta tai rajoittumaton runous\". Hänen\nensimäisenä huolenaan oli saada käsiinsä sellainen aihe, jota voi\nmuovaella teateria varten. Epäilemättä voi näytelmäseppä samoin kuin\nnovellinkirjoittajakin kulkea toista tietä. Hän voi kuvailla mielessään\neläviä henkilöitä ja keksiä tapauksia niitä esittämään; tai saattaa hän\nomaksua jonkun siveysopillisen mietelmän, syvällisen elämänkysymyksen,\nyleisen vaikutelman tai tunteen, ja panna nukkensa puhelemaan siitä.\nMutta Shakespeare kulki vanhaa polkua ja etsi ennenkaikkea jotain\nsopivaa tarinaa, josta voisi muodostaa näytelmän. Usein olivat\njo tuon tarinan henkilöt valmiiksi muovaellut, aivan samoin kuin\nelämäntapaukset muodostavat ihmisen ja hänen luonteensa. Toisten sallii\nhän tunkeutua sivultapäin varsinaiseen juoneen, ikäänkuin vanhoina\nystävinä tai uusina tulokkaina, sallii heidän asettautua alkuperäistä\nsuunnitelmaa häiritsemään ja tuottamaan siihen epäjärjestystä. Hänen\nelämänkokemuksensa kasvaa ja leviää värikkäänä, kirjavana loistokuteena\ntarinan tapauksiin ja kohtauksiin. Mutta tarina, juoni oli hänen\nmielestään pää-asia — niinkuin se oli pää-asia hänen kuulijainsa\nmielestä, niinkuin se on pää-asia jokaisen lapsen mielestä.\n\nNe, jotka ovat tutkineet Shakespearen näytelmiä pitämällä silmällä\nniiden syntymistä ja muodostumista, eivät tarvitse tähän seikkaan\nmitään todisteita. Jos ne olisivat välttämättömiä, niin ne hankaluudet\nja väkivaltaiset rimpuilemiset, joihin hän on joskus joutunut\ntahtoessaan välttämättä pysytellä alkuperäisessä juonessa silloinkin,\nkun henkilöt ovat saaneet kuohuvaa verta suoniinsa ja tahtoisivat\nkulkea omia teitään, puhuisivat kyllin selvää kieltänsä. Hän ei suurin\nvälittänyt aiheensa omaperäisestä valikoimisesta ja arvioimisesta,\nvaan otti sen sellaisena kuin löysi, jos se näytti lupaavalta.\nSitten hän järjesteli henkilönsä ja pani heidät toimimaan, niin\nettä alku-kohtaukset muodostavat usein jonkunlaisen välttämättömän\nselvityksen, jonka katselijan tai lukijan toivotaan hyväksyvän. Tässä\nnäytelmän kohdassa ei epätodenmukaisuudella ole mitään merkitystä;\najatteleva lukija on hyväksyvä aseman edeltäpäin määrättynä ja hän\non rupeava tarkaksi ja arvostelevaksi vasta sitten kun ensi askel on\nastuttu, ja hänen on myönnettävä tuon todistelutavan johdonmukaisuus:\njos nämä henkilöt ovat tällaisessa asemassa, niin sen ja sen on tämän\njohdosta tapahtuminen. Otaksuttakoon, että joku vanha kuningas jakaa\nvaltakuntansa kolmen tyttärensä kesken, vaatimalla heiltä hellän\nrakkauden tunnustuksen. Otaksuttakoon, että joku kauppias lainaa\njuutalaiselta rahoja sillä ehdolla, että jos hän ei kykene maksamaan\nmäärähetkellä, on hän menettävä naulan omaa lihaansa. Otaksuttakoon,\nettä eräs nuori prinssi näkee haamun, joka kertoo hänelle, että hänen\nsetänsä, hallitseva kuningas ja hänen äitinsä toinen mies, on murhaaja.\n_Kuningas Learin, Venetian Kauppiaan ja Hamletin_ ehdonomaiset\njohdannot ovat tosin paljon huolekkaammin valmistettuja kuin tuo\nylläesitetty, mutta se riittänee kuitenkin kuvaamaan Shakespearen\nmenettelytapaa. Ennenkun hän vetoaa kuulijainsa myötätuntoon ja\narvosteluun, täytyy hänen tutustuttaa heidät asemaan. Vasta sitten\nkun asema on selvitetty, voi hän ryhtyä puuhaamaan henkilöittensä\nmuovailemisessa. Hänen näytelmänsä alkavat tuollaisella selvittelyllä;\nsitten saavat henkilöt eloa ja niin joutuvat he näytös näytökseltä\nyhä kiinteämpään ja tärkeämpään suhteeseen tapausten kulkuun; kunnes\nsitten näytelmä vihdoin päättyy esittämällä, joskus voitonriemuisesti\nja välttämättömyyden voimalla, tuloksen kaikesta siitä, mitä on\ntapahtunut; joskus taas heikosti ja huolimattomasti, syrjäyttämällä\nsen osanoton ja mielenkiinnon, joka on ehtinyt kasvaa henkilöiden\nympärille, ja laahaamalla juonen väkisinkin sen ennalta-määrättyyn\nmuotoon.\n\nJos näin on asian laita, niin tulee eräs tutkimuslaji tykkänään\nhyödyttömäksi. On usein kysytty, miksi ei Cordelia edes hiukankaan\nnoudattanat isänsä mieltä? Hän oli liian itsepäinen ja yrmy siinä,\nmissä osava käytöstapa ja myötätuntoinen ymmärtämys olisivat,\nvähimmässäkään määrässä totuutta loukkaamatta, voineet pelastaa\naseman. On helppo vastata tähän kysymykseen puhumalla lavealti\nCordelian luonteesta ja tuosta itsepintaisuuden ilmeestä, joka usein\ntavataan puhtaissa ja epäitsekkäissä luonteissa. Mutta siinä ammutaan\nyli maalin; ja ne, jotka niin paljon ajattelevat Cordeliaa, ovat\ntaipuvaisia unohtamaan Shakespearen. Jos Cordelia olisi esiintynyt\ntäysin hellänä ja punninnut käytöstään, ei olisi näytelmää syntynyt.\nAsema olisi pelastettu, ja näytelmäseppä, joka juuri oli aikeissa\nruveta juhlallisesti esittämään jatkoa, olisi saanut pistää pillit\npussiin ja laputtaa kotiinsa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että\nCordelian luonnekuva olisi huolimattomasti tai epäjohdonmukaisesti\npiirretty. Mutta tässä on kysymyksessä juuri tuota tilaisuutta varten\nkeksitty luonne, joten ei tule tästä luonteesta tehdä johtopäätöksiä\njuonen suhteen, sillä silloin käännettäisiin nurin asioiden oikea\njärjestys runoilijan mielessä? Mennä vieläkin pitemmälle ja väitellä\nCordelian lapsuudesta muka hyvinkin arvokkaana tutkimuksen aiheena,\nmerkitsee viimeisenkin otteen kadottamista todellisesta dramallisesta\nongelmasta ja vaipumista niiden typeräin ihmisten tasalle, jotka\ntahtovat tulla petetyiksi ja joita myös petetään. Siinä olisi yhtä\npaljon järkeä, kuin jos yrittäisi arvostella taulua kaikkien niiden\nesineiden nojalla, jotka siihen olisi saatu mahtumaan, jos puitteet\nolisivat olleet väljemmät. Puitteet, jotka tyhmästä töllistelijästä\novat pelkkänä esteenä ja haittana, jotka vaan ehkäisevät häntä\ntarkemmin tutkimasta kuvattavan todenperäisyyttä, ovat taas maalarille\nkaiken sen alku, perustus ja edellytys, minkä on määrä taulussa näkyä.\n\nSuurissa murhenäytelmissä ovat kappaleen juoni ja henkilöt sekä\nheidän luonteensa ihmeellisesti sovitetut toisiinsa; tuskin mitään\non tarvinnut pakottamalla pakottaa tai väännellä saadakseen sen\nmukautumaan suunnitelman rajoihin. Kirjoittaessaan _Learia ja Othelloa_\noli Shakespeare mestari taidossaan, hän tunsi sen elämän perinpohjin,\njota hänen tuli kuvata, hän oli pitkän harjoitusaikansa kestäessä\ntäysin perehtynyt välttämättömäin näytelmällisten muotojen ja kaavojen\nkäyttelemiseen. Mutta hänen varhaisemmissa huvinäytelmissään, ja\nkummallista kyllä, viimeisissä kappaleissaan, on juonen ja luonteen\nsovellutus epätäydellisempää. Kuinka helposti johtuvat vaikeimmatkin\npulmat onnelliseen loppuun huvinäytelmissä! Kappaleessa _Kaksi\nVeronalaista Aatelismiestä_ on Proteus, jos arvostelemme häntä hänen\ntekojensa mukaan, tyhmä, huikentelevainen ja lisäksi petollinenkin sekä\nystäväänsä Valentinea että kihlattua lemmityistään Juliaa kohtaan.\nTavatessamme hänet viidennen näytöksen lopussa, on hän äkkiä kääntynyt\nparempaan päin. Näytelmällähän toki täytyi olla jonkunlainen päätös,\nja tämä näytelmä on huvinäytelmä, niin että hänen on nyt näyteltävä\nmallikelpoisen katumuksentekijän osaa. \"Häpeäni ja syyllisyyteni\nsaattavat minut vallan suunnilta pois\", sanoo hän, kun Valentine\non pelastanut Silvian hänen vallastaan. Muutamia säkeitä myöhemmin\npalaa hän vanhaan rakkauteensa takasin ja lausuu seuraavan mietelmän\nhuikentelevaisuuden laskuun:\n\n    Kun silmin uskollisin Juliaa\n    Ma katson, kauniimp' on hän Silviaa!\n\nJos hän olisi ajatellut näin ennemmin, olisi hän syössyt kumoon koko\nnäytelmän. Kuka kovasydämminen voisikaan siis enää olla nurpeissaan\npäätökselle, joka lahjoittaa meille kahdet häät, yhdet juhlat, yhden\nperheen, yhteisen onnen?\n\n_Loppiais-Aatossa_ pääsee Viola yksinään kaikista niistä, jotka ovat\nlemmen pauloihin kietoutuneet, naimisiin rakkautensa ensimäisen esineen\nkanssa; ja voimmepa ehkä Shakespearen puolustukseksi sanoa, että\nhän yksinään tuon erikoisen kunnian ansaitseekin. Muutkin joutuvat\nnaimisiin, jääpi joku sentään yksikseenkin huolimatta siitä, että\nlemmen silkkisäikeet ovat punotut tässä sangen kirjavaksi kudokseksi.\nNämä kappaleet ovat ennen kaikkea kietoutuvan, monimutkaisen toiminnan\nhuvinäytelmiä; juoni on hyvin taitavasti sommiteltu; ja olisikin\nnaurettavaa lähteä tarkastelemaan henkilöitä vakavammalta näkökannalta,\nell'ei Shakespeare olisi valanut kaavoihin niin paljon todellista,\nelävää luonnekuvausta, että sen kautta saamme rohkeuden pyytää häneltä\nmahdottomia. Jos kaikkien henkilöiden tulisi todellakin elää, olisi\njuonen täytynyt olla yksinkertaisempi ja vähemmän yhdenmukainen.\nLopulta ovat kuitenkin kaikki mitä onnistuneimmin sovellutettuja\nhuvinäytelmän kevyeen sävyyn. Maailma, jossa he liikkuvat, on\nhuolettoman lemmen taivaankaarenhohtoinen maailma. Elämän ankarat\nponnistelut ja karkea todellisuus häipyvät kuin savu tähän kirkkaaseen\nilmaan. Asukkaat ovat lemmen houreen hurmaamia, lemmen, joka on\nleimahtanut liekkiin näiden lemmenihailijoiden, lemmen viattomassa\nleikissä kisailevain nuorukaisten ja neitosten silmissä ja sydämissä,\nheidän, jotka\n\n    Ylisti siipiään, kun luo hän sai,\n    Ja niitä kiitteli, kun karkkos' hän.\n\nMissä muussa maailmassa on niin paljon sukkeloita rakastajia? Missä\nmuussa maailmassa on haikeamielisyys, halveksiminen ja suuttumus saatu\nnäyttämään niin ihanalta?\n\nKun ei Shakespeare enää voi käyttää jotain henkilöä, niin hän\njoskus koettaa päästä hänestä eroon tuiki odottamattomalla ja\nhuolimattomalla tavalla. Katsokaammepa Antigonuksen kohtaloa\n_Talvisessa Tarinassa_. Aina äkilliseen kuolemaansa asti on Antigonus\npalvellut luojaansa hyvin; hän on näytellyt tärkeätä osaa toiminnassa\nja on uskollisuudellaan ja uljuudellaan voittanut kaikkien katselijain\nmieltymyksen. Hänhän pelasti Hermionen tyttärenkin kuninkaan typerältä\nraivolta. \"Minä tahdon uhrata vähäisetkin vereni tähteet\", sanoo hän,\n\"syytöntä pelastaakseni.\" Hänen sallitaan ottaa huostaansa lapsi sillä\nehdolla, että hänen on vietävä se johonkin autioon seutuun ja jätettävä\nsinne oman onnensa nojaan. Hän täyttää tehtävänsä, ja nyt, kolmannen\nnäytöksen lopussa, on hänen osansa näytelmässä myös päättynyt.\nKuusitoista vuotta on kuluva ja uudet aiheet ja asiat ovat vaativat\ntarkkaavaisuuttamme; olisi totta tosiaan pitänyt antaa tuon ijäkkään\naatelismiehen vetäytyä rauhassa tiehensä. Mutta Shakespeare ajatteli\ntoisin; ehkäpä piti hän tärkeänä sitä, ett'ei minkäänlaisia lasta\nkoskevia uutisia voisi tulla Leonteen kuuluville, ja päätti sentähden\npoistaa tuon ainoan mahdollisen sanansaattajan. Antigonus ottaa hellät\njäähyväiset pikkuprinsessalta; ilma yltyy myrskyisäksi; loppu täytyy\nkertoa Shakespearen sanoin:\n\nANTIGONUS.\n\n                               Hyvästi!\n    Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun\n    Nyt varmaan saat; en taivaat' ole päivin\n    Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto?\n    Pois laivaan joutuun! — Haa! Kas tuossa otus!\n    Hukassa olen! Voi mua!\n\n[Pakenee, karhun ahdistamana.]\n\nTässä kuulemme ensi kertaa karhusta puhuttavan, ja se olisi\nviimeistäkin, ell'ei Shakespeare, tällä tavoin päästyään eroon\nAntigonus-parasta, osavasti käyttäisi hänen jäännöksiään\nhuvinäytelmänsä iloiksi. Ilvehtijä tulee kertomaan monine huvittavine\nyksityiskohtineen, mitenkä karhu on ehtinyt pistää poskeensa vasta\npuolet aatelismiehestä ja mitenkä se vieläkin jatkaa ateriaansa.\nJuuri tällaista näytelmäsepän tekotapaa kuvaamaan on käytetty sanaa\nromanttinen. Perinjuurinen romanttinen tutkimus on täysin oikeassa\nkumotessaan klassillisten arvostelijain Shakespearen dramallista\nmenettelytapaa vastaan tekemät moitteet; mutta jos se väittää\nolevansa kykenemätön niitä ymmärtämään, niin tuottaa se vain häpeää\nharrastajainsa älylle.\n\nSuunnitelmaa on seurattava, alkuperäisen tarinan käänteitä ja\ntapauksia kaikin mokomin noudatettava, vaikkapa mielenkiintoamme ja\nmyötätuntoamme loukkaakin se kummallinen oikeudenmukaisuus, jota\ntehdään huvinäytelmän nimessä. Kappaleen _Lopussa Kiitos Seisoo_\npäähenkilöillä on jo ennalta määrätyt paikkansa ja tehtävänsä\nnäytelmän pohjapiirroksessa, eikä edes Shakespearen taito voi yhdistää\nsellaista, mikä ei yhteen sovi, eikä opettaa heitä suorittamaan\nmäärättyä tehtäväänsä heikontamatta meidän myötätuntoamme heitä\nkohtaan. \"En voi mielessäni mitenkään hyväksyä\", sanoo Johnson,\n\"Bertramia, aatelismiestä, jossa ei ole vähääkään jalomielisyyttä,\nnuorukaista, jossa ei ole vähääkään uskollisuutta; joka nai Helenan\nkuin pelkuri raukka ja hylkää hänet kuin konna; kun tyttö on kuollut\nhänen tylyytensä musertamana, koettaa hän luikerrella toisiin\nnaimisiin kotimaassaan, häntä syyttää eräs nainen, jota kohtaan hän\non käyttäytynyt kunniattomasti, hän puolustelee itseään valheella, ja\nkuitenkin saa hän onnen omakseen\". Ja Claudio, kappaleessa _Paljon\nMelua Tyhjästä_, on hänen uskollinen kumppaninsa, oikea pahantapainen,\nitsehyväinen nuori keikari, joka pelastuu rangaistuksesta vain muiden\nhyvyyden avulla ja juonen välttämättömästä pakosta. On hauskaa kuulla\nvanhan Antonion puhuvan suunsa puhtaaksi hänestä ja hänen kaltaisistaan:\n\n    Ma tunnen nuo ja tiedän\n    Jyvästä myöden mitä painavat:\n    Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,\n    Jotk' iva, ilkku, vilppi, valhe suussa,\n    Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät.\n\nEikä Beatricekaan pidä arvosteluansa suinkaan salassa.\n\nMutta tämähän on kirjailijan luoman henkilön arvostelua toisesta\nsamanlaisesta oliosta. Mitähän niiden kaikkien suuri luoja olisi\nsanonut, jos häntä olisi vaadittu vastaamaan Johnsonin toistettuihin\nsyytöksiin? \"Hän uhraa hyveen\", sanoo Johnson jälleen, \"sovinnaisille\ntavoille, ja pitää niin paljon enemmän huolta huvittamisesta kuin\nopettamisesta, että hän näyttää kirjoittavan ilman mitään siveellistä\ntarkotusperää\". Eiköhän Shakespeare olisi puolustanut henkilöitään\njotenkin samankaltaisella leveän huvittavalla suvaitsevaisuudella,\njota Falstaff osoittaa ryysyläis-rykmenttiään kohtaan? \"Mutta\nsanohan, Hannu,\" puhelee prinssi, \"kenen väkeä nuo on, jotka tuolla\nperässä tulevat?\" \"Minun, Heikku, minun,\" myöntää Falstaff varovaisen\njalomielisesti. \"Noin viheliäisiä kuotuksia en ole ikänäni nähnyt\",\nsanoo prinssi, joka oli suora ja peloton arvostelija. Siihen vastaa\nFalstaff tuollaisella sukkelalla mielikuvituksen leimauksella, joka\nniin usein saattaa vastustajan hämilleen. — \"No, no! Hyviä kyllä\nkeihään nokkaan; ruudin ruokaa, ruudin ruokaa! Ne täyttävät haudan\nsiinä kuin paremmatkin: kuolevaisia ihmisiä, näetkös, kuolevaisia\nihmisiä!\" Eiköhän Shakespeare olisi vastannut samaan tapaan uljaiden\nsaivartelijain arvosteluihin? Hänen reuhastelijansa ja narrinsa ja\nkeikarinsa täyttävät näytelmän sommitelman siinä missä paremmatkin, ja\njos suoraan sanotaan, ovat hekin vain kuolevaisia ihmisiä. Shakespearen\nhuolettomuus johtuu hänen ylvään anteliaasta mielestään ja todistaa\nvain hänen rajattomia käyttövarojaan.\n\nJos meistä joskus tuntuu vaikealta hyväksyä hänen menettelyänsä, niin\ntapahtuu se osaksi sentähden, että me olemme tyytymättömiä maailman\nmenoon ja johtoon sekä vaadimme \"runollista oikeudenmukaisuutta,\"\nahdasta ja kankeaa palkintojen ja rangaistusten suhteellista\njakelemista siveellisen tunteen määräysten mukaisesti. Shakespeare\nliikkuu avarammassa kehässä, jossa aurinko paistaa niin pahoille\nkuin hyvillekin. Sentähden onkin hänestä helppoa hyväksyä tarinansa\ntapaukset ikäänkuin kohtalon sallimina ja pitää kiinni sen\nhämmästyttävimmistäkin tuomioista. Minkätähden loi hän niin läpeensä\nhienon olennon kuin Imogenen tuota mustasukkaista, kelvotonta\nPosthumusta varten? Hän menettelee samoin kuin luonto, joka solmii\npaljon kummallisesti osuneita avioliittoja; eikä hän suuria huoli\nsiitä, mitä me mahdollisesti ajattelemme Posthumuksesta. Silloin\nkun hän siitä huolii, silloin kun lähdetarina määrää kurjia tekoja\nsellaiselle, joka on pidettävä suosittuna ja kunnioitusta herättävänä,\nsilloin ryhtyy hän suurenmoisiin puuhiin. _Othellon_ lähde-tarina\nkäsitteli vääriä epäluuloja, joita Othellossa kiihottivat viekkaan\npanettelijan todisteet, epäilyksiä nuorta, viatonta vaimoaan vastaan\njoka oli hyljännyt kotinsa ja isänmaansa seuratakseen häntä. Jos\nnämä epäluulot olisivat saaneet kasvaa tavallisella tavalla,\nmustasukkaisuuden paisuttamina, niin ne eivät olisi muodostaneet\nmurhenäytelmää, vaan toisen _Talvisen Tarinan_. Shakespeare uskalsi\nenemmän. Heti alusta alkaen tekee hän Othellosta miehen oikein oman\nsydämensä mukaan, hellän, hyväsydämisen, urhoollisen ja äärettömän\njalomielisen. Kun näytelmän alussa senatori Brabantio esiintyy\npalvelijoineen ja tulisoihtuineen häntä vangitakseen, ja kun\nkummallakin puolella paljastetaan miekat, esitetään Othellon luonne\nvaltaavalla voimalla muutamin harvoin sanoin:\n\n    OTHELLO. Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne.\n    Paremmin ijällänne hallitsette\n    Kuin miekallanne, hyvä herra.\n\nPelottomuus ja tottumus käskemään, ylpeys, joka ei halua häväistä\nitseään katukahakalla, lakien ja ihmisyyden totteleminen, harmaiden\nhapsien kunnioittaminen, lyhyt, sattuva puhetapa ja hienosti halveksuva\nylenkatse tuota ajattelematonta kohtaan, joka tahtoo viheliäisen\npalvelijajoukon kera haastaa riitaa tasavallan komentavan sotapäällikön\nja hänen henkivartiostonsa kanssa — kaikki tämä on ilmaistu parilla\nrivillä. Kaikki mitä sitten seuraa, aina näytelmän loppuratkaisuun\nasti, auttaa kohottamaan Othellon ihailun korkeimmalle huipulle ja\nkääntämään lukijan myötätunnon pysyvästi hänen puolelleen. Kohtaus\nseuraa kohtausta, ja saattaa sanoa Shakespearen jokaisessa niistä\nponnistelevan yhä epätoivoisemmin. Mitenkä voi hän nyt tarkasti seurata\nlähdetarinaa ja kuitenkin säilyttää meidän myötätuntomme Othelloa\nkohtaan? Yrityksen täytyy olla hurjan rohkean, ja sitä se onkin.\nHän keksii Jagon. Jagon suuruutta mitattakoon sen seikan mukaan,\nett'ei Othello milloinkaan menetä myötätuntoamme. Verkkaan ja täysin\nluvallisin keinoin, koskaan eksymättä liiallisuuksiin, liittyy nyt\ntapaus toiseen, kunnes vihdoin verkko on kudottu kietomaan Othellon\npauloihinsa. Mutta tuo tapaus sinänsä ei ole hänen perikatonsa.\nYksikseen jätettynä, vaikka verkko olisikin ollut hänen ympärillään,\nolisi Othello sen repinyt rikki ja pudistanut hartioiltaan. Kun\nhän yltyy levottomaksi ja näyttää juuri pääsevän vapaaksi, silloin\nsyöksähtää Jago paikalle, pitääkseen häntä alallaan ja pakottaakseen\nhäntä ajattelemaan. Othellohan ei osaa lainkaan tänlaisia asioita\najatella; hän on tottunut selkeisiin syihin, terveeseen vaistoon ja\nripeään toimintaan; nämä pitkäveteiset todistelut toisen kunnian\nryöstämiseksi kiduttavat häntä kauheasti, ja kun hän koettaa ajatella,\najattelee hän hullusti. Hänen oma arvostelunsa itsestään on tosi:\n\n    Mies, jok' ei luulevaiseks'\n    Vähillä tullut, mutta yltyneenä\n    Rajusi julmasti.\n\nEi ole toista Shakespearen näytelmää, jossa mielikuvitus niin\nkuumanhehkuvana väräjäisi, joka olisi niin puhdas epäselvistä ja\ntarpeettomista aineksista ja niin ehyeksi kokonaisuudeksi valettu\nkuin _Othello. Macbethissa_ on muutamia heikkoja kohtauksia; _Hamlet\nja Kuningas Lear_ ovat luodut monikirjavampaan muotoon, niin että\njännitys joskus höltyy ja kuumuus vähenee; _Antonius ja Kleopatra_\nlähenee muutamissa kohtauksissaan varhaisempaa kronikkamaista\ntekotapaa. Ylimalkaan olemme oikeassa sanoessamme Shakespearen\niloisin reippain mielin käyvän käsiksi juoneen, aiheeseen, joka on\njoko hyvin mutkikas tai teennäinen tai molempia, ja sitten ryhtyvän\nluomaan siihen elämää ja virkeyttä. Todenmukaisuudesta huolehtii hän\nvähimmin viimeisissä näytelmissään. Kirjailija-toimintansa alkuvuosina\nvalmisti hän _Erehdysten Huvinäytelmänsä_, missä on kertomus kahdesta\nkaksoisveljes-parista, joiden molemmat veljekset ovat niin toistensa\nnäköiset, ett'ei kukaan voi heitä eroittaa. Elämänsä loppupuolella\nkirjoitti hän _Cymbelinen_, josta Johnson lausuu sattuvasti ja\nansion mukaan näin: \"Tässä näytelmässä on paljon oikeata tunnetta,\njonkunverran luonnollista vuoropuhelua ja muutamia huvittavia\nkohtauksia, mutta ne ovat saavutetut monen mahdottomuuden hinnalla.\nJohtaisi tosiaankin liian laajalta arvostelemaan vastustamatonta\nhengen heikkoutta, virheitä, jotka ovat niin päivän selviä, ett'ei\nniitä tarvitse paljastaa, ja niin törkeitä, ettei niitä voisi\nliioitella, jos lähtisimme huomauttamaan sepityksen mielettömyyttä,\ntoiminnan johtamisen typeryyttä, nimien ja eri aikakausien tapojen\ntoisiinsa sekottamista ja tapahtumain mahdottomuutta missään elämän\njärjestelmässä.\"\n\nParain ja korkein osa Shakespearen mielikuvitusta ei niin sanoaksemme\npuuttunut vähintäkään juonen suunnitteluun ja järjestämiseen. Mikä\njuoni tahansa on hänestä kyllin hyvä, kunhan se vaan vie hänet,\nolkoonpa vaikka kuinka eriskummallisia ja mutkikkaita teitä,\ntodenperäiseen, luonnolliseen tapahtumaan; ja niin pian kun hän vaan\non päässyt käsiksi tällaiseen todenperäiseen tapahtumaan, silloin\nsaavat hänen henkilönsä, jotka ovat keksityt, se myönnettäköön,\nainoastaan täyttämään jonkun paikan kertomuksessa, elämää ja\nvakuuttavaisuuden voimaa. Moni runoilija, joka kiinnittää enemmän\nhuomiota suhdallisuuteen ja todennäköisyyteen, huomaa kuitenkin,\nettä hänen henkilöissään, vaikka ne eivät tee eivätkä kärsi mitään,\nmikä ei selvästi ja luonnollisesti johtuisi juonen kehityksestä, ei\nsittenkään puhalla oikea elämän henki, vaan lepäävät ne kuolleina\nhänen käsissään. Yhteyttä, rakenteen kiinteyttä, liikanaisuuden\nkarttamista, yksinkertaisuuden ja järjestyksen kauneutta — sitä\nopittakoon kreikkalaisilta. Mutta mistähän voitaisiin oppia tätä\nelämän hämmästyttävää salaisuutta? Se on luonnon ihmetyö — ei\ntuollaisen itaran ja säästeliään luonnon, jona skolastinen filosofia\nluontoa ylisti, vaan todellisen luonnon, tuhlailevan, naurettavan\nylenpalttisuuden jumalattaren, joka lakkaamatta kaikkina aikoina ja\nkaikissa mahdollisissa paikoissa jakelee ehtymättömiä, kummallisina\nkuohuvia elämän lahjojaan. Aihe olkoon muodoton, hullunkurinen,\nkuollut, ikäänkuin kivi, jonka arastelevat rakentajat muodon\nsäännöllisyyttä tavotellessaan hylkäsivät. Luonto ei sitä halveksi.\n\n    Mitenkä kaavan lie\n    Jo maannut tuokin multakokkare,\n    Se ennenkuin on saanut seurakseen\n    Vihannat sammalet ja ruohot nuo,\n    Ja toukat, kärpäset ja linnutkin?\n\nSamalla tavoin Shakespearekin käsittelee aihettaan, kätkien\nsen hedelmättömän kehnouden oman luomansa elämän verhoon. On\nmahdotonta sanoa, milloin hän äkkiä antaa elävöittävän voimansa\nesiintyä loistossaan ja vallata lukijan mielen ja sielun muutamilla\nhämmästyttävän tarkoilla, sattuvilla käänteillä, jotka käyvät yli\nkaiken odotuksen. Hän on luonnollisin silloin, kun hän heittää kumoon\nkaikki järkiperäiset suunnittelut ja harkitsemiset. Me olemme tottuneet\njo edeltäpäin aavistamaan, millä tavalla muut tulevat käsittelemään\nasioita, jotka koskevat meitä mitä läheisimmin; me tunnumme\ntietävän, mitä me tulemme heille sanomaan ja me luulemme voivamme\narvata, mitä he meille vastaavat. Mutta me olemme myös tottuneet,\nliiaksikin, huomaamaan, että meidän ennakkoarvelumme olikin väärä;\nmitä tositeossa, todellisuudessa tapahtuu, todistaa tuon kuvailevamme\npienen ylvään draman valhetelleen, ja meidän täytyy heti tunnustaa\nkuinka mitätön ja petollinen haaveemme oli, miten paljon todellisempaa,\nhämmästyttävämpää on se, mikä tapahtuu, kuin se, mitä olimme keksineet.\nShakespearea lukiessamme käy meidän samalla lailla. Hänen yllättävillä,\narvaamattomilla tapahtumillaan on tuo samainen vakuuttava ominaisuus;\nkerran sanottu sana tuntuu olevan lausuttu juuri välttämättömällä\npaikallaan ja tavallaan, ja henkilö lakkaa olemasta vain juonen\npakosta keksitty henkilö. Luulemme tarkastelevamme todellisen elämän\ntapauksia; suojaisesta piilopaikastamme katselemme kyllältämme maailman\nsalaisuuksia, aivan kuin olisimme Jumalan lähettämiä tiedustelijoita.\n\nEipä liene haitaksi johdattaa mieliin edes muutamia harvoja näistä\nloistavista näyistä.\n\nKleopatra on joutunut Antoniuksen kuoleman jälkeen Caesarin valtaan.\nCaesar neuvoo häntä jalomielisen tyynin sanoin, jotka niin hyvin\nsopivat alati voittamaan tottuneelle valloittajalle, olemaan tekemättä\nmitään ajattelematonta, sekä lupaa, että häntä tullaan kohtelemaan\nhänen arvonsa mukaan ja että hänen pyyntönsä otetaan huomioon.\n\"Valtijaani ja herrani!\" sanoo kuningatar; siihen vastaa Caesar\nmiellyttävän kohteliaasti: \"Ei, ei sitä; — Hyvästi!\" ja poistuu\nseuralaisineen. Sitten kääntyy Kleopatra neitsyeittensä puoleen:\n\nHän sanoo, tytöt, hän sanoo, minä\n\n    Ett'en ois itseäni kohtaan jalo.\n\nJa Iras, joka huomaa todellisen asiain laidan yhtä selvästi, vastaa:\n\n    Päättäkää jo rouva;\n    Paennut päivän valo on, ja meidät\n    Pimeys yllättää.\n\nNämä lyhyet puhelut pitkän valtiollisen keskustelun jälkeen\novat ikäänkuin pitkäisen leimauksia, jotka rotkoisilla vuorilla\nmatkustaville hetkeksi paljastavat uhkaavat vaarat.\n\nDesdemona on äkkiä epuuttamattoman varmasti saanut itselleen selväksi,\nmitä Othello oikeastaan epäilee. Mies on \"syytänyt hänelle sellaisia\nilkeitä, raskaita sanoja, ettei uskollinen sydän voi niitä kestää\",\nja poistunut vihoissaan. Emilia seisoo murheellisena ja huolissaan\nemäntänsä vieressä:\n\n    EMILIA. Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?\n\n    DESD. Kuin öisin puoleks' unessa.\n\n    EMILIA. Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?\n\n    DESD. Kenenkä?\n\n    EMILIA. Herrani.\n\n    DESD. Ken on sun herras?\n\n    EMILIA. Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.\n\n    DESD. Ei herraa mulla; mulle älä puhu:\n          En itkeä mä voi; en vastata,\n          Pait kyynelillä.\n\nLinnaansa piiritettynä saa Macbeth tiedon kuningattaren kuolemasta:\n\n    MACBETH. Hän olis saanut toiste kuolla;\n           aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle.\n\nOthello katselee astuessaan nukkuvan vaimonsa makuuhuoneeseen tuota\nviattomuuden ja kauneuden kuvaa ja takertuu kaikin voimin horjuvaan\npäätökseensä, jott'ei joutuisi alakynteen:\n\n    OTHELLO. Hän syys' on, sieluni, hän syyss' on! — Missä?\n        Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! —\n        Hän syyss' on! —\n\nNiin nopea ja määrätty on Shakespearen havaitsemus, että hän on usein\nsaattanut pulaan parhaimmatkin tulkitsijansa. Näyttelijä Fechter,\njoka ei löydä näissä sanoissa mitään mieltä, panee Othellon nostamaan\nmaasta Desdemonan kädestä pudonneen peilin, ja tarkastellessaan\nsiinä ruskeiden kasvojensa kuvaa, huudahtamaan: \"Tuon on syy\". Yhtä\npuutteellisella ymmärtämyksellä kirjoitti itse Garrickkin Macbethille\nerityisen kuolinpuhelun, joka alkoi näin:\n\n    Se tehty on; tää elon näytelmä\n    Jo kohta päättyy;\n\nja lausuili sitä asiaan kuuluvine kuolonkorahduksineen ja\ntuskanväänteineen täpötäysille huoneille. Tämänlaiset seikat\nsynnyttävät jokaisessa Shakespearen ihailijassa halun — ainakin kun\nsuuret murhenäytelmät ovat kysymyksessä — armotta tuomita koko teaterin\nviralta pois.\n\nTotta onkin, etteivät Shakespearen paraimmat kohdat erikoisesti vaikuta\nnäyttämöltä. Nämä tiheään ahdetut lauselmat tuntuvat vain epäselvältä\npauhinalta; ne tulevat ja katoavat, niitä ei voi lausua tarpeellisella\nponnella, eikä niin, että niitä voisi täysin päästä käsittämään sillä\nväliajalla, joka ne eroittaa seuraavasta mietelmästä; ja kun lukija\nne ymmärtää, niin ei hän tunne halua taputtaa käsiään; ne valtaavat\nhänet kokonaan hänen ajatuksensa joutuvat toimintaan, ja hän on\niloinen, kun hän saa olla vapaana näyttelemisen ja näyttämöesityksen\nhäiritsevästä vaikutuksesta. Murhenäytelmällä ei ole suinkaan mitään\nyksinoikeutta niihin; missä vain asema kärjistyy, astuu hämmästyttävä\ntodellisuustajunta näkyviin. Vanha toveri, uusi kuningas Henrik\nViides on hyljännyt Falstaffin, julkisesti työntänyt hänet luotaan\nja häväissyt häntä kaiken kansan kuullen. Hän seisoo yleisön\njoukossa, katselemassa kruunausjuhlallisuuksia, Tyhjäsen rinnalla,\njolta hän on puijannut rahoja, jota hän on pettänyt kehuskelemalla\nkuninkaallista suosiotaan ja jota hän on pitänyt pilkkanaan; hän\nkuuntelee kuninkaan ankaraa tuomiota, ja katselee, kun se on loppunut,\npoistuvaa juhlakulkuetta. Mitä juonia, mitä juttuja keksiikään\nhän nyt, peittääkseen tämän ilmeisen ja julkisen häpeänsä? Ell'ei\nShakespeare olisi meille sitä sanonut, emme olisi ikinä osanneet\narvata, miltä kannalta Falstaff ottaa iskun. Hän kääntyy varsin\nlevollisena kumppaniinsa ja sanoo: \"Herra Tyhjänen, olen teille velkaa\ntuhat puntaa.\" Merkitseepä jotakin olla iloluontoinenkin ja tunnustaa\ntotutun tavan mukaan tosi olojen huutava ristiriita. Yhtä vakuuttava on\nParollesinkin itseluottamus, kun hänen pelkuruutensa ja konnankoukkunsa\novat paljastetut: \"Olen kiitollinen sentään; jos mulla nyt olisi\nsuuri sydän, niin se jo tästä halkeaisi — onpa toki hyvä, että minun\nsydämeni on niin vaatimatonta lajia. Kapteeninarvoni on nyt ollutta ja\nmennyttä! Mutta pitäisikö minun sen takia lakata syömästä, juomasta ja\nmakaamasta? Tästedes täytyy minun elää sillä, mitä olen: niukaksipa se\ntaitaa käydä.\"\n\nShakespeare uskalsi seurata henkilöitänsä aina noihin personallisuuden\nhämäriin lymypaikkoihin asti, minne ahdistettu ihminen on joutunut\nsaarroksiin ja missä se rohkenee, niin kurja ja suojaton kun onkin,\njulistaa itsensä lakia ja yleistä mielipidettä suuremmaksi.\n\nShakespearen eläväksi tekevä kyky esiintyy ehkä selvimmin siinä\nhartaassa huolellisuudessa, millä hän joskus käsittelee sivuhenkilöitä,\njoilla varsinaisen juonen kanssa on jokseenkin vähän tekemistä.\nNuorella Osrickilla ei _Hamletissa_ ole muuta toimittamista kuin\ntuoda Laerteen taisteluunvaade Hamletille. Shakespeare piirtää hänen\nkuvansa; saamme tietää hänen olevan maatilanomistajan, ja huomaamme,\nettä hän on moitteeton hovimies. Hamlet ja Horatio puhuttavat häntä\naika pitkältä, ja hänen oma haastelunsa osoittaa, kuinka huolekkaasti\nhän tahtoo noudattaa kaikkia hovi-elämän määräyksiä ja muodollisuuksia.\nHän on olemassa — siitä ei epäilystäkään — pelkästään sen takia, että\nHamlet voisi häneenkin purkaa sukkeluuksiaan ja raskasmielisyyttään.\nSillävälin kun mieli on tykkänään kiintynyt murheensynkkiin odotuksiin,\nkun se sisimmässään hautoo suuria suruja tai aavistaa toivotonta\nloppua, kulkevat jokapäiväisen elämän pikku-puuhat tavallista\nlatuaan: pöytiä katetaan, kohteliaisuus-lauselmia vaihdetaan ja\nyhteiskunnan monilukuiset pyörät pyörivät vanhassa tahdissaan. Osrick\nedustaa ylhäisiä piirejä; hänen puheensa koskee hienoja tapoja,\nmiekkailutaitoa ja lyödyn vedon erinomaisuutta. Kuinka kaukaiselta,\nkuinka unenkaltaiselta tämä näyttäneekään Hamletista ja kaikista,\njotka tuntevat hänen salaisuutensa! Mutta tämä kurja seurapiiri\non todenperäinen, olennainen ja mahtava suunnattoman ankaroine\ntapoineen ja säännöksineen. Shakespeare todistaa sen todenperäisyyden\nesittämällä meille siitä elävän edustajan. Hän olisi saattanut uskoa\ntaisteluunvaateen viemisen jollekin näyttämö-avustajalle ja päässyt\nkoko jutusta parilla rivillä. Tekemällä siitä täydellisen kohtauksen,\nlisää hän viimeisen piirteen Hamletin synkkään ihmiskarsauteen ja\nhankkii viimeisen tilaisuuden hurjan ivatuulensa purkamiseen.\n\nVieläkin merkillisemmän todisteen Shakespearen luovan neron\nuhkuvasta runsaudesta saamme hänen ylimääräisistä, tarpeettomista\nhenkilökuvistaan. Muutamat hänen henkilöistään häiritsevät häntä\nelonvoimallaan, kieltäytyvätpä vielä täyttämästä niitä tehtäviä,\njoita varten ovat luodut. Bernardine, näytelmässä _Mitta Mitasta_\non yksi näitä kapinallisia. Italialaisessa lähdetarinassa antautuu\nIsabella veljensä hengen pelastaakseen tuolle konnamaiselle\nsijais-hallitsijalle, joka heti rikkoo lupauksensa ja surmauttaa\nClaudion vankilassa. George Whetstone, joka käsitteli samaa aihetta\nennen Shakespearea, lievensi toisen näistä hirmu-tapauksista; hänen\nmukaelmassaan saadaan vanginvartija taivutetuksi vaihtamaan Claudion\npää erään hiljan mestatun rosvon päähän. Shakespearen näytelmässä\ntapaamme Claudion ohella erään toisen vangin, nimeltään Bernardine,\njoka on tuomittu kuolemaan ja josta nyt pitäisi tulemaan Claudion\nsijainen. Hän on synnynnältään mustalainen, \"mies, joka ei pidä\nkuolemaa juuri juopuneen unta kamalampana; ei sure eikä huolehdi\neikä pelkää ei menneitä, ei nykyisiä eikä tulevaisia; ei pidä väliä\nkuolevaisuudestaan, ja on kuitenkin hurjanrohkea kuolevainen.\" Kaikki\non valmistettu vaihtoa varten, ja Bernardine kutsutaan jo esiin\nkuolemaan lähteäkseen. Silloin tapahtuu kumma seikka. Bernardine,\njoka oli vain pelkkä koneiston osa, rupeaakin elämään ja tulee niin\nrakkaaksi tekijälleen, että hänen mestaamisensa tuntuu mahdottomalta.\nEi Antigonuksen murhaajallakaan ole sydäntä panna Bernadinea hengiltä.\nTäytyy löytää joku pelastava syrjäpolku; valepukuinen herttua saa sen\nmielipiteen vallalle, että Bernardine tällä hetkellä on sopimaton\nkuolemaan, ja vankilan johtaja esittää sen tervetulleen uutisen, että\neräs Ragozine-niminen merirosvo, joka on täsmälleen Claudion näköinen,\non juuri kuollut vankilassa kuumeeseen. Näin jää nyt Bernardine,\njoka oli syntynyt hirttonuoraa varten, toimettomaksi koppiinsa,\nkunnes näytelmän lopulla häntä hyväntahtoisesti muistetaan ja hänet\narmahdetaan. Varsinaiseen juoneen ei hän siis vaikuta sitä eikä tätä,\nmutta jos hänet olisi jätetty pois, olisi häntä kipeästi kaivattu. Hän\nedustaa hienosti ylhäisen-ylpeää luonnonlaatua. Tässä pelkurimaisuutta\nja hätäilevää levottomuutta kiehuvassa ilmapiirissä on hän yksinään\nkylmäverinen ja väliäpitämätön. Hän kohtelee pyöveliäkin aivan kuin\nrenkiään: \"No, Abhorson? Mitä uutta sulle kuuluu?\" Hänen luonteensa\nlujuus on järkähtämätön: \"En suostu kuolemaan tänään, ja sillä hyvä!\"\nNe, jotka haastelevat hänen kanssaan, herttua ja juomanlaskija, ottavat\nalemman kansan nöyrän äänensävyn. \"Kuulkaahan toki —\" sanoo herttua,\nmutta hänet keskeytetään: \"Ei sanaakaan: jos teillä on jotakin minulle\nsanomista, niin tulkaa koppiini; sillä muualle en mene tänään.\" Ja niin\npalaa mustalainen jatkamaan kemujaan olkipatjalleen. Siinä verraton\nkuva maankiertäjä-aatelismiehestä; siinä sai Shakespearen kuulijakunta\noivan lahjan.\n\nMuutamain kuuluisimpain näytelmä-henkilöiden laita on jokseenkin\nsamanlainen kuin Bernardinen; Shakespeare pitää heistä kovasti ja\nkuvaa heitä niin suurella myötätunnolla, että he vetävät katsojan\nmieltymyksen puoleensa suuremmassa määrässä kuin mitä juonen yleinen\nsuunta vaatisi tai melkeinpä mitä se sallisi. Se hyvin erilainen\ntapa, jolla huomattavat näyttelijät ovat tulkinneet Shylockin osaa,\nperustuu ristiriitaan Shakespearen noudattaman tapahtumain kulun ja\ntämän juutalaisen luonteen välillä, sellaiseksi kuin se muodostui\nhänen käsissään. Muutamat näyttelijät, pitäessään juonta silmällä,\novat panneet pääpainon hänen kostonhimoonsa, viekkauteensa ja\nviattoman veren janoonsa. Toiset ovat taas, Shakespearen myötätunnon\nvakuuttamina, esittäneet niin säälittävän ja inhimillisen olennon,\nettä oikeusistuimen tuomio otetaan vastaan ilman yleistä riemastusta,\nettä Portia näyttää hiukan taitavaa silmänkääntäjää paremmalta,\nja että Gratianon osan näyttelijä, jonka tehtävänä on pilkaten ja\nivaten riemuita tuon yksinäisen, murtuneen vanhuksen kohtalosta,\ntäydellisesti menettää katsojain suosion. Vaikeus johtuu itse\nnäytelmästä. Lähdetarinan juutalainen on keskiaikaisen mielikuvituksen\nhirmuluoma, ja juoni vaatiikin melkein tuollaista hirviötä, jos sen\nmieli näyttämöltä tehdä järisyttävän vaikutuksen. Shylock on ihminen,\nja ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän, kuin hän itse rikkoo.\nHän on yksi noita Shakespearen henkilöitä, joiden äänen me tunnemme\nmonien joukosta, joiden erikoiset puhetavan omituisuudet ovat heille\nniin luonteenomaisia. Antonio ja Bassanio ovat kalpeita varjoja vain\nverrattuina tähän laihaan, synkeään ilmiöön, jonka oman kansanheimon\nrakkaus on yhtä syvä kuin kiintymys elämään; joka puolustaa\nihmisyysaatetta ennakkoluulojen julmuritöitä vastaan; jonka vihassakin\non pohjimmalla jonkunlaisen isänmaallisen intomielen jaloutta;\njonka sydäntä liikuttavat hellät muistot keskellä varastettujen\nkultakolikoiden takia pusertuvia voivotuksia; joka sitten lopulta\npoistuu vastustelematta, solvausten ja unohduksen uhrina.\n\n    Ma pyydän, suokaa minun mennä täältä;\n    Voin pahoin. Kirja lähettäkää jälkeen,\n    Sen alle kirjoitan.\n\nNäin loppuu Shylockin murheellinen tarina, ja ilma on sen\nvaikutuksesta raskas vielä kauan sen jälkeen, kun lemmenleikittely\non alkanut uudelleen. _Venetian Kauppiaan_ viides näytös on mitä\nhienoin romantillinen huvinäytelmä; mutta se on vain tervetullut\nvirkistyskeinona, se ei muodosta oikeata ratkaisua. Tuo kostonjanoinen\njuutalainen, jonka musertavan tappion pitäisi lisäämän onnen\nriemuvoittoa, ottaa valtaansa koko näytelmän, ja hänen muistonsa\nheittää näihin ihaniin loppukohtauksiin vasten tahtoaankin sydämettömän\nkevytmielisyyden varjon.\n\nHuomattavin kaikista tämäntapaisista henkilöistä on kuitenkin Falstaff,\njoka alkuperäisesti oli aiottu — mikäli voimme päättää siitä osasta,\nmikä oli hänelle määrätty näytelmän suunnitelmassa — ruokottomaksi,\nlihavaksi kapakkasankariksi, irstailevaksi, rivosuiseksi, arvottomaksi\nhirtehiseksi. Mutta Shakespeare antoi hänelle koko sukkeluusvarastonsa\nja jonkun verran syvällistä mietiskelytaitoaankin, ja Falstaffista\ntuli niin hauska ilmiö, että olemme vallan ihastuneet tuon lurjuksen\nseuraan ja olemme melko lailla taipuvaiset omaksumaan hänen arvelunsa\nkappaleen nimi-sankarista, prinssi Henrikistä. \"Hyvä, typerä, nuori\nmies\", sanoo Falstaff \"hänestä olisi tullut hyvä pöydänkattaja, hän\nolisi leikellyt leipiä hyvin\". Tälläinen arvostelu hyväksyttynä tekisi\nhölynpölyä koko näytelmän rakenteesta; ja Shakespeare onkin Falstaffia\nylistellessään vallan vähällä tehdä siitä hölynpölyä. Hän pelastautuu\nväkinäisin, milteipä väkivaltaisin keinoin pälkähästä, valmisteltuaan\ntietä prinssin luonnottomalla ja viisastelevalla yksinpuhelulla:\n\n    Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa\n    Irstaita laiskan ilveitänne autan,\n    Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa\n\n— j.n.e. parikymmentä riviä tai enemmänkin, aivan kuin jonkun\nkehnon opetusnäytelmän alkupuheesta otettua. Onpa todellakin\nnäytelmän suunnitelma joutunut kurjaan asemaan, kun sen täytyy\npystyttää tälläisiä puolustuskojeita Falstaffin purevan arvostelun\nja pilapuheiden tykistöä ja hänen hupaisen seuransa vaarallisia\netuvarustuksia vastaan.\n\nNäissä kuuluisissa kohdissa hämmentää Shakespearen mielikuvituksen\nhedelmällisyys jonkun verran suunnitelman ääriviivoja ja hajoittaa\nkatselijain myötätunnon. Ilman määrättyä mielenkiinnon tai myötätunnon\nsuuntaa ei näytelmä ole mikään näytelmä, vaan sotkuinen ainekoko tai\nkirjava paikkaustyö. Kreikkalaiset turvasivat yhteyden säilymisen\nkuoron avulla, joka oli välittäjänä näyttelijäin ja katselijain\nkesken, piti tarkkaavaisuutta vireillä, selitti tapahtumia ja opasti\ntunteita oikeaan suuntaan. Shakespeare ei käytä kuoroa, mutta\nsaavuttaa saman päämäärän toista tietä. Melkein kaikissa hänen\nnäytelmissään vallitsee joku kyllin selvä näkökanta; siinä on aina\njoku henkilö tai henkilöryhmä, jonka silmillä näytelmän tapahtumia on\nkatseltava, jos mieli nähdä niitä oikeassa valossa. Toiset henkilöt\novat häntä lähempänä kuin toiset. _Lemmen Kujeita_-nimisen näytelmän\njohtavaa ajatusta emme voi nähdä Armadon silmillä, yhtä vähän kuin\n_Loppiais-Aaton_ Malvolion silmillä. Mitähän syntyisi _Hamletista_,\nPoloniuksen näkökulmasta katsottuna? Sadoittain tutkimuskokeita ja\nväitöskirjoja mielipuolisuuden oireista; mutta Shakespeare ei saisi\nosakseen yhtään ymmärtämystä eikä myötätuntoa. Sen lisäksi vaihteleksen\nkatsantokanta aina tasasuhtaisesti vuosien vieriessä. Olisi turhaa\nyrittää lukea _Romeota ja Juliaa_ rouva Capuletin ajatuspiirissä;\nei edes niin tyyni ja kokenut opas kuin Lorenzo-munkki kykenisi\njohdattamaan meitä näytelmän salatuimpiin syvyyksiin. Toiselta\npuolen eivät taas ne voi oikealla ymmärtämyksellä lukea _Myrskyä ja\nTalvista Tarinaa_, joiden mielenkiinto on keskittynyt Mirandan ja\nFerdinandin tai Florizelin ja Perditan ympärille. Puhuessaan Juliasta\nja Mirandasta, vertaa Heine heitä aurinkoon ja kuuhun. Mutta siihen\ntulee lisätä, että kuunpaiste on vain auringon valon heijastusta;\nja Mirandan ylimaallinen kauneus onkin jonkunlaista heijastusta. Me\npidämme suuresti Mirandasta ja Ferdinandista, mutta me emme tunne\nniinkään paljon heidän rakkaudenhehkuaan kuin heidän lemmestään\niloitsevan Prosperon hyväntahtoisuutta ja viisautta. Miranda on — se\ntäytyy sanoa — Prosperon Miranda. Ei kukaan nainen ole vielä koskaan\nollut rakastajaansa kohtaan sellainen — niin täysin luonnollinen,\nniin ehdottoman suora ja vilpitön. Hän on pantu kokoon, sanoo rouva\nJameson, naisellisuuden todellisista alkuaineista; ja juuri tämä\nalkuaineinen luonteensävy vaikuttaa enemmän kuin joku yksilönomainen\ntai jyrkkärajainen piirre kypsyneemmän ihmisen mielikuvitukseen.\n\nShakespearen näytelmät ovat taideluomia, eikä tapahtumain ja tosiasiain\naikakirjoja. Niissä esiintyy aina joku mielenkiinnon keskusta. Muutamat\nhenkilöt pysyttelevät tuon yksityiskohtiinsa tarkan näkemyksen\nhäikäisevässä loisteessa. Toisilla, jotka liikkuvat tämän näkemyspiirin\nulkorajoilla, ei ole mitään merkitystä itsessään, paitsi suhteissaan\njuuri tähän keskustaan. Shakespearen tapa ahtaa luonnoksensa liian\ntäyteen on joskus hyvinkin haitallinen yleisvaikutelmaan nähden.\nEdmundin lemmenvehkeilyt esimerkiksi _Kuningas Learissa_ — kenestä\nne eivät tuntuisi ikävältä painolastilta? Ne kuuluvat tosin juoneen,\nmutta ne eivät vähimmässäkään määrässä edistä näytelmää. Useimmiten, ja\netenkin huolellisimmin järjestetyissä näytelmissä ovat sivuhenkilöt ja\nsivutapaukset aiotut kohottamaan yleisvaikutusta. Mutta heidän elonsa\nja olonsa ei ole täysinäistä eikä riippumatonta; heidät on havaittu\nvain puolinaisesti, ja heillä on juuri tarpeeksi elonvoimaa kyetäkseen\nsuorittamaan heille määrätyn osan toiminnassa.\n\nSuurinta osaa siitä henkilö- ja luonnetutkimuksesta, joka nyt on\nniin suuressa huudossa Shakespearen tuntijain kesken, haittaa\npahasti tämän tärkeän seikan laiminlyöminen. Tutkijain täytyy\nvälttämättä olla viisaampia kuin Shakespeare, heidän täytyy\nviimeistellä hänen luonnoksiaan hänen sijastaan ja kertoa meille\nenemmän hänen henkilöistään kuin hän ikinä itse osasi aavistaakaan.\nHe käsittelevät jokaista näytelmää vallan kuin se olisi sakkilauta,\nja he pohtivat pulmallisia kysymyksiä, jotka eivät milloinkaan\nolleet edes hänen mieleensä juolahtaneet. He muuttavat polttopisteen\npaikkaa ja pakottavat kaikki asianhaarat valaisemaan tätä tai\ntuota yksityiskohtaa. He suovat suurta kunniaa Shakespearen\nkaikkitietäväisyydelle, mutta osottavat erinomaisen vähän huomiota\nhänen taiteelleen. Näytelmä on kuin soittokone; se on soinnutettu\njohonkin erityiseen äänilajiin, ja se ei sovellu enää mihinkään\nmuuhun. Tuo yleisesti vallalla oleva mielipide, joka kieltää\n_Hamlet_-näytelmältä kaiken merkityksen, lukuunottamatta Tanskan\nprinssiä, on siitä sangen havainnollinen esimerkki. Kuitenkin on\nvähäpätöisempäin henkilöiden tutkiminen, ei suhteissaan Hamletiin,\nvaan toinen toisiinsa, yhäti arvostelijain harjoituskenttänä. Kuningas\nHamletissa ei ole juuri olkinukkea parempi. Hän on riittävän todellinen\nShakespearen tarkoitukseen; me katselemme häntä Hamletin silmillä\nja otamme osaa Hamletin vihaan häntä kohtaan. Hänen yksinpuhelunsa\nsiinä kohtauksessa, missä Hamlet tapaa hänet rukoilemassa, on\ntäysin todenmukainen; mutta sen loppusointuiset päätössanat eivät\nolisi menettäneet hituistakaan, vaikka kuoro olisi ne yleisölle\nkohdistettuina lausunut:\n\n    Sanansa nousee, mieli maassa pysyy:\n    Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy. —\n\nHänen veljenmurhaamisensa, vallananastuksensa ja kuningatar-kosintansa\nesitetään meille sellaisina kuin ne Hamletin mieltä jälkeenpäin\nkuohuttavat; on hyödytöntä lähteä tarkastelemaan niitä jossain muussa\nvalossa. Kun Shakespeare halusi piirtää luonnollis-kokoisen kuvan\nmurhaajasta, kirjoitti hän _Macbeth_-näytelmän, jossa Malcolm ja\nDonalbain, lailliset kruununperijät, jäävät tykkänään taka-alalle\npääharrastusten tieltä.\n\nMyöskin huvinäytelmissä, joissa mielenkiinto on vähemmän keskitettyä\nkuin _Hamletissa tai Macbethissa_, ovat muutamat huomattavimmista\nhenkilöistä vain lisäluomia. Ei esimerkiksi Bassaniota _Venetian\nKauppiaassa_ tule arvostella saman mitan mukaan kuin Romeota.\nHänellä on vain vähän tilaa kuvan keski-osissa. Hän on kepeästi,\nmutta selväpiirteisesti hahmostettu kaksinaiseen muotoonsa: Antonian\nystävänä ja Portian kosijana. Hän on huoleton ja seikkailunhaluinen\nnuori hulivili; malli oli hyvin tunnettu ja se oli helppo tehdä\nhavainnolliseksi muutamin ääriviivoin. Varattomuus on hänen,\nsamoin kuin oli Petruchion, kosiskelupuuhiensa pahimpana esteenä.\nVasta lipaskohtauksessa osoittaa hän enemmän ajattelevaisuutta ja\ntunteellisuutta, ja tuo oli epäilemättä näytelmäsepän kunnianosoitus\nPortialle, jonka antautuminen voittajansa valtaan on puettu niin\nihaniin ja liikuttaviin sanoihin, että asema tulisi melkein\ntuskalliseksi, ell'ei Bassaniollakin olisi vastaus valmiina runouden\nrunsaasta aarre-aitasta. Hänen luonteensa, hänen peri-aatteensa, hänen\nansionsa ja vikansa Portian miehenä — lukemattomia sepustuksia tullaan\nyhä kirjoittamaan näistä seikoista. Shakespeare-koruompelusta on tullut\nkansallinen teollisuudenhaara, joka on kylläkin viaton niin kauan kun\nei sitä erehdytä pitämään todellisena tutkimuksena. Mutta taitavatkin\ntutkijat ovat joskus erehtyneet siihen vaaralliseen otaksumaan, ett'ei\nShakespearen ajatus ole peittelemättömästi lausuttuna näytelmässä:\n\n    Tiedosta oikeasta erkanevat\n    He kiertoteille, harhasokkeloihin,\n    Totuuden suuntaa mistä etsivät.\n\nHe jättävät huomaamatta, että he innokkaasti etsiessään pelastavia\nsala-ajatuksia, joiden he väittävät olevan erinomaisen tärkeitä,\nsamalla myös antavat hylkäävän tuomion näytelmäsepän teoksista.\nShakespeare on terävä, pelottavan, ihmeellisen terävä, mutta hän on\njoskus hämärä, surkuteltavan hämärä. Kaikesta tästä huolimatta tekevät\nhänen enimmät näytelmänsä selvän ja välittömän vaikutuksen, jonka\nmukaan näytelmää on etupäässä arvosteltava. Vaikutelma on näytelmän\nydin.\n\nShakespearen henkilöiden ja luonnekuvien selosteleminen ja\nvalaiseminen, sellaisinaan, luonnollisesta yhteydestään irroitettuina,\non jo kauan ollut hyvässä maineessa, ja on tuottanut niin muistettavia\nteoksia, että olemme vaarassa unohtaa, miten yksipuolinen tuollainen\nmenettelytapa oikeastaan on. Erilaisten näytelmäin sankarittaret\nerotetaan usein dramallisesta ympäristöstään, jotta niitä voisi\nvertailla keskenään. Eipä ole hauskempaa ajanvietettä keksitty. Mutta\nmuistettakoon samalla, miten me opimme tuntemaan näitä henkilöitä.\nRosalindaan tutustumme Ardennian metsäin suloisessa levossa: Isabellan\nnäemme yksinomaan elämänsä hirvittävimmässä käännekohdassa. Portian\nja Julian kuulemme puhelevan palvelustytöilleen: Ophelialla ei ole\nyhtään uskottua ystävää, joll'ei Laerteen veljellistä varoitussaarnaa\nkäsitetä jonkunlaiseksi kehoitukseksi purkamaan sydäntänsä. Hermia\nja Helena _Kesäyön Unelmassa_ ovat keijukaisten pilan esineinä;\nKatharina on _Äkäpussin Kesytyksessä_ ihmisiä muovailevan kokeilun\nuhrina. Shakespearen ihmeellinen taide esittää jokaisen heistä niin\nluonnollisella tavalla ja luonnollisessa muodossa, että me unohdamme\ntutustumisemme pintapuolisuuden ja tilaisuuden poikkeuksellisen\nluonteen. Me luulemme tuntevamme heidät perinpohjin ja voivamme\nedeltäpäin sanoa, miten jokainen heistä tulisi käyttäytymään kohtalon\nvaiheissa, joihin he eivät edes voi joutua. Mitäpä jos Desdemona olisi\nollut Learin tytär ja Cordelia Othellon vaimo? Eiköhän edellisen\nherkkätunteinen kiintymys ja jälkimäisen rohkea suoruus olisi johtanut\nvallan erilaisiin tuloksiin? Niin me viehätymme yhä kauemmas ja\nkauemmas, kunnes vihdoin älyämme pohtivamme kysymyksiä, joilla ei voi\nolla mitään arvoa tutkimukselle ja joilla ei ole todellista pohjaa\nmuutakuin unissa. On parasta palata Shakespearen turviin takaisin ja\nmuistaa niitä ehtoja ja oloja, joiden alaisena hän työskenteli ja jotka\nhäntä vallitsivat joko valitsemansa aiheen tai yleisten näytelmää\nmäärääväin olosuhteiden muodossa. Tässä ei voida yrittääkään muuta\nkuin valikoida muutamia näytteitä hänen suunnattomista rikkauksistaan,\nmuutamia tauluja hänen muotokuvakokoelmastaan ja muutamia\nyleismietelmiä hänen ajatus-aartehistostaan. Kummassakin tapauksessa ei\nsuinkaan tule jättää hallitsevia näytelmän lakeja huomioon ottamatta,\nei edes siinä, missä niiden voima näyttää höltyvän. On jo osotettu\nhänen muutamain henkilöinsä pyrkivän pois dramallisista rajoistaan\nja vaativan itselleen riippumattomuutta. Samaan tapaan esitetään\nhänen mieli-mietelmiään joskus laajemmin ja perinpohjaisemmin, kuin\nmitä dramallisen välttämättömyyden voidaan todistaa vaativan, ja\nne näyttävätkin näin ollen paljastavan meille hänen oman henkensä\naskarruksia. Joku ajatus, joka häntä erikoisesti miellyttää, esiintyy\nyhä uudestaan ja uudestaan. Mutta dramallinen juoni on kaikkein\ntärkein; paitsi niissä tapauksissa, joissa se on pelkkänä tekosyynä,\non juoni varsinainen näytelmänkirjoittajan kieli. Edistyessään\nvoimassa ja taidossa, sovellutti Shakespeare juonen yhä paremmin ja\nparemmin ilmaisemaan hänen ajatustaan, niin ettei hänen suurissa\nmurhenäytelmissään tarvitse siitä yhtään poiketa. Tuo vanha järjestys\nhuvinäytelmä, historiallinen näytelmä, murhenäytelmä, antaa kyllin\ntodenmukaisen kuvan hänen taiteensa kehityksestä ja hänen henkensä\nerilaisista suunnista. Mitä meillä vielä on sanottavaa, sen voimmekin\nesittää pääasiallisesti yllämainitussa järjestyksessä.\n\nHuvinäytelmissä tehdään melkoisia uhrauksia juonen hyväksi, ja\nkomillisia apukeinoja, kuten petoksia, erehdyksiä ja väärinkäsityksiä,\nkäyttää Shakespeare pitämään jännitystä ja mielenkiintoa vireillä.\nInhimillisen elämän ja sen heikkojen puolien ruoskimistakin esiintyy\njoskus sivumennen, niin ett'ei se ole suuresti näytelmän suunnitelmaan\nvaikuttanut; juoni onkin, etenkin vanhemmissa huvinäytelmissä, joskus\nyhtä tasasuhtainen ja taitotekoinen kuin jonkun komillisen operan.\nYleisö tarkkasi, sehän selvää, pääasiallisesti vain tapahtumia, ja\nponnistellessaan pitämään sen huomiota valveilla, keksii hän usein\njonkun vallan uuden sommitelman, kun pääjuoni on ehtinyt luonnolliseen\nloppuunsa. Niinpä _Venetian Kauppiaassakin_, kun onni jo lupaavana\nhymyilee, saatetaan meidät vielä hetkiseksi sormusjutulla epävarmuuden\nvaltaan. Kun juonittelu Heroa vastaan, kappaleessa _Paljon Melua\nTyhjästä_, on onnekkaasti selvitetty, niin ei häntä ilman muuta\nsyöstä Claudion syliin; keksitään uusia mutkia, kuten esim. loistava\nsurukohtaus Heron muistolle, Heron, jonka tiedämme olevan elossa;\nClaudiolle tarjotaan toisen neitosen kättä, ja hän ottaa sen vastaan,\nkunnes viimeisessä kohtauksessa vihdoin näytetään tuon neitosen\nolleenkin hänen oma, vääryyttä kärsinyt lemmittynsä. Ne, joiden tunteet\nnuo esitettävät ihmiskohtalot ovat saaneet heltymään, ovat varmaankin\nhyvin tuskastuneita Shakespearen tavanmukaisesti hiukan hidastelevaan\nratkaisuun. Anteeksiantamatonta ilkeyttä harjoitetaan Isabellaa\nkohtaan. _Mitta Mitasta_-näytelmässä, kun valepukuinen herttua, joka\nkoko ajan on ollut kappaleen hyvänä enkelinä, johtaa hänet siihen\nharhaluuloon, että hänen veljensä on kuollut ja saa hänet näin\nesittämään valituksiaan avonaisella kadulla, jotta herttua siten saisi\ntilaisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä konnamaisen sijaishallitsijansa\nkanssa. Kaikki tämä on tapahtunut sen takia, selittää hän, että juttua\nAngeloa vastaan voitaisiin ajaa\n\n    Kylmästi, asteittain ja muodoin selvin;\n\nmutta todellinen syy on kuitenkin dramallinen: ratkaisevat tapaukset\novat säästettävät loppuun. Ja niin uhrataan Isabella, joka kyllä olisi\nansainnut kuulla totuudenkin, näytelmän juonen hyväksi.\n\nHuvinäytelmäin pohjaksi valittuja tarinoita tapaa suurin määrin sen\naikuisissa novelleissa. Muutamat niistä, kuten esim. _Erehdysten\nHuvinäytelmän tai Windsorin Iloisten Rouvain_, eivät yleisissä\nääriviivoissaan juuri ensinkään eroa kompakirjojen sukkelista\njutuista. Miehiä ja naisia esitetään huvittavain kokeilujen tai\noikullisten sattumain uhreina. Nuo juonittelut ja ilvehtimiset, joita\nnäissä näytelmissä on niin viljalti, tuskin johtaisivat todellisessa\nelämässä onnekkaaseen loppuun. Viattomalla pilapuheella voi useinkin\nolla aivan odottamattomat, milloin hyvinkin surulliset, milloin\nhäpeälliset seuraukset. Shakespeare sovittaa Sadan Hauskan Kertomuksen\nhyväntahtoisen pilan eläviin ihmisiin ja todellisuuden rajoihin,\neikä häntä kuitenkaan voida syyttää sydämettömyydestä. Hän täyttää\naiheensa niin ihanasti runouden ja mielikuvituksen tenhovoimalla, hänen\nhenkilönsä ovat niin henkeviä, hyvänluontoisia ja neuvokkaita, toiminta\nvierii eteenpäin sellaisen pauhaavan iloisuusmyrskyn kannattamana ja\nsitä lieventää niin syvä inhimillisen tunteen sävy, että yleisvaikutus\njää suloiseksi ja miellyttäväksi. Puhtaiden huvinäytelmäin henkilöt\nluottavat niin rohkeasti onnekkaaseen kohtaloonsa, että he voivat\nleikkiä sillä, pitää sitä pilanaan ja saattaa sen koettelemuksiin,\njoissa heikommat ainekset murtuisivat He vallitsevat aina olosuhteita,\neivätkä hämmästyttävimmätkään yllätykset saata heitä hämille tai\nmasennuksiin. Eräässä mielessä kapinoivat he myös, kuten murhenäytelmän\nsankarit ja sankarittaret, kohtaloa vastaan. Mutta kohtalo esiintyy\nhuvinäytelmän mailla lempeämmässä ja oikukkaammassa muodossa: onnena,\njonka rattaat kiepahtelevat sinne ja tänne ja joka mielellään noudattaa\niloisen sydämen toivomuksia. \"Kuka voi kohtaloansa väistää?\" sanoo\nOthello. \"Tämäpä oli onnen potkaus; kaikki käy onnenkaupalla\", sanoo\nMalvolio luullessaan päässeensä Olivian erityiseen suosioon; \"Jupiter,\nenkä minä, on kaiken tämän aikaan saanut, ja hän olkoon ylistetty\".\nValepukuisen Violan kiehtomana tulee Olivia samaan uskontunnustukseen:\n\n    Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä;\n    Älyltä silmä saattaa vallan viedä.\n    Jumalan sallimus, ma tahtos teen:\n    Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!\n\nJa samaan tapaan lausuu Violakin luottamuksensa:\n\n    Sun, aika, täytyy tämä selvittää:\n    On liian tiukka mulle solmu tää.\n\nNe vaikuttimet ja intohimot, jotka muodostavat ihmisen elämän\nonnekkaaksi tai onnettomaksi, näyttävät saavan voimansa jostakin\nihmistä korkeammasta lähteestä, eikä ihminen voi niitä siis vallita\neikä rajoittaa. Shakespeare tekee niistä itsenäisiä voimia ja\nruumiillistuttaa ne usein niihin yliluonnollisiin olentoihin, joita hän\nnäyttämöllään esittää. Hänen noita-akkansa, haamunsa ja keijukaisensa\neivät tule kutsumatta; ne ovat ihmismielen varjoja ja heijastuksia,\nkuvastimen hahmoja, jotka hämmästyttävän tarkka sieluntuntemus on\nhenkiin manannut ja jotka ihmisen hallitsijoina ovat vapaat hänen\ntahtonsa vallasta. Macbeth joutuu kunnianhimonsa synkkien viittausten\nkiihottamana tekemisiin velhovaimojen kanssa, ja siitä hetkestä lähtien\nkiitää hän pelottavaa vauhtia rikosten kuiluja kohti. Hamlet ottaa\nisänsä surman synkistämänä ja äitinsä uskottomuuden kalvamana vastaan\nhaamun sanomat, jotka kypsyttävät hänen epäilynsä ja kostomietteensä,\nja tekevät hänestä siitä lähtien aseen kohtalon käsissä. _Kesäyön\nUnelmassa_ näyttävät nuo epävakaisen lemmen selittämättömät oikut\nja vaiheet olevan keijukaisten työtä, jotka huvikseen, pahaa\ntarkoittamatta, leikkivät ihmisten heikkouksilla. Silmäin pyyntö, joka\non Shakespearen varhaisemmissa satunäytelmissä liikkeelle panevana\nvoimana, esiintyy monin ihanin ja haaveellisin muodoin, kääntyy milloin\nintohimoksi, milloin oikuksi, ja johdattaa uhrinsa vastustamattomasti\naavistamattomille perille. Se luo itse omat arvonsa eikä välitä\nvähääkään järjestä. Tämän nuorekkaan, valoisan lemmen opin esittää\nHelena _Kesäyön Unelmassa_:\n\n    Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on,\n    Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon;\n\nja sitä valaisee hyvin selvästi Titanian mieletön hurmaus. Sitä\nselittää jälleen herttua _Loppiais-Aatossa_:\n\n    Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!\n    Kuin valtameri avara on helmaa,\n    Mutt' joka siihen joutuu, olkoon vaikka\n    Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa\n    Se laskee arvossa ja arviossa.\n    Niin mielihaaveita on lempi täynnä,\n    Ett' on se itse suurin mielihaave.\n\nParhaan Selityksen näihin nuoruudenajan näytelmiin antavat kuitenkin ne\nkuuluisat säkeet, joissa Marlowe, kuvatessaan miten Leander näki Heron\nensikerran, ihanasti ylistää \"rakastuneen katseen tenhovoimaa\":\n\n    Ei vallassamme viha, rakkaus,\n    Lait säätää tahdollemme kaitselmus.\n    Kilpailijaa ken kahta katsastaa,\n    Vain toiselle hän voiton toivottaa.\n    Kahdesta taasen kultaharkosta\n    Vain toiseen meill' on mielenkiintoa.\n    Ei syytä tiedä kenkään, riittäköön:\n    Jokainen silmiänsä käyttäköön.\n    Sydäntä kellä kylmään harkintaan,\n    Se lempimään lie tuskin luotukaan.\n\nTämän ikivoiman uhriksi joutuminen on yhtä väistämätön ja odottamaton\nkuin kuolema; kutsumus kuuluu kaikille: ilvehtijälle ja hovimiehelle,\nitsepäisille nuorukaisille ja vakaville neitosille, hyppyyttäen\nheitä lemmen karkelossa läpi sen iloisten seikkailujen vilinän, jota\nShakespearen huvinäytelmät ovat. Ei kukaan ole kutsua kuulematta,\nkukaan ei huoli ryhtyä kulujaan laskemaan. Nuoret keikarit, joilla\nei ole vähintäkään aikomusta ruveta aviomiehiksi, joutuvat paulaan\nheti ensi nykäisyllä ja juoksevat suoraan kohtaloaan päin. Hienot,\nyksinäisyydessä ja ylellisyydessä kasvatetut neitoset pukeutuvat\näkkiä matkatamineisiin ja seuraavat pakenevia rakastajiaan metsien\nsyvyyksiin taikka vieraan valtijaan hoviin. Valepukeutumiset ja\nyhtänäköisyys-erehdykset, jotka muodostavat huvinäytelmäin pääjuonen,\neivät enään esiinny murhenäytelmissä. Nuoruus on halukas laajentamaan\ntapauksia ja jouduttamaan elämänaskeleita. Mutta sama maailma, joka\nnäytti niin hitaasti siirtyvän paikaltaan, liikkuu taas, kun kerran\non alkuun päässyt, liiankin vinhaan. \"Tahtoisin rakentaa majani\ntähän\", sanoo Charles Lamb vakavimmassa kirjoitelmassaan; \"Minä tyydyn\npysymään alallani siinä ajankohdassa, johon olen saapunut; minä ja\nminun ystäväni emme tahdo olla nuorempia, rikkaampia emmekä kauniimpia.\nMinä en tahdo, että vanhuus minut riuduttaisi tai että minä putoaisin\nkuin kypsä hedelmä hautaan\". Nämä ovat miehen sanoja, joka tunsi\nelämän suuret surut. Kun Shakespeare henkisten voimainsa kukkuloilla\nsai todellisuusmaailmasta niin sanoaksemme rautaisin ottein kiinni,\nheitti hän syrjään kaikki ne koneelliset apuneuvot, joilla hän oli\nvilkastuttanut ja elähyttänyt varhaisempia huvinäytelmiään. Hän oppi\nmuunmuassa senkin, että taistelussa kohtaloa vastaan ei ihminen ole\nmetsästäjänä, vaan otuksena, ja että jalosti kestetty tappio on hänen\nainoa mahdollinen voittonsa. _Learin ja Othellon_ runoilija oli sitäkin\nsopivampi tätä taistelua esittämään, kun hän oli tuntenut nuoruuden\nrajattoman riemun ja kuohuvat tunteet. \"Oi Jumalani\", huudahtaa Hamlet,\n\"minut voitaisi sulkea pähkinän kuoreen ja minä pitäisin kuitenkin\nitseäni äärettömäin avaruuksien kuninkaana; paha vaan, että minulla\non ilkeitä unia\". _Kesäyön Unelma_ ei kuitenkaan näihin kuulunut.\nEnsimäisten huvinäytelmäin rauhallinen sopusointu antaa parhaat takeet\nmyöhempäin synkkäin kappalten todenmukaisuudesta; meidän ei ole tarvis\nlangeta siihen epäilyyn, että sävelten epäsoinnut johtuisivat jostakin\nviasta itse soittokoneessa, tai että runoilijan ympärille laskeutuva\nyö olisi sokeuden yötä. Hänen murhenäytelmänsä saavat sitäkin\njuhlallisemman, vakavamman leiman, kun muistamme, että niiden synkeään\nmailmankatsomukseen oli tullut mies, joka oli vanhassa ihmisrakkauden,\nsopusuhtaisuuden, hilpeyden ja iloisuuden valinahjossa muovaeltu.\n\nKun iloisuus vaimeni, ja Shakespearen mieli alkoi kääntyä tragillisiin\nongelmoihin, otti hän viimeisten synkeäsävyisten huvinäytelmäinsä\naiheet yhä vanhasta tyhjentymättömästä lähteestään. Italialaisen\nnovellin pitkä ja loistava historia kolmanneltatoista kuudennelletoista\nvuosisadalle osoittaa hahmopiirteissään sen kehityksen ja ne\nmuutokset, jotka Shakespearen huvinäytelmissäkin esiintyvät. Se alkoi\nranskalaisten lemmenlaulajain ilakoivista kyhäilyistä lainatuilla,\nsukkelilla, haaveellisilla jutelmilla. Boccaccion valtainen henki vei\nsen lähempään yhteyteen todellisen elämän kanssa. Hän, Boccaccio,\npiti tosin hyvänään osan noita karkeita ja mahdottomia pilajuttuja,\njotka ammoisista ajoista ovat maailmaa kierrelleet; mutta hän\nsekoitti niihin toisenkinlaisia tarinoita, joilla hän osaa herättää\nosanottoa ja ihmettelyä, kertoessaan näitä mieleenpainuvia jutelmiaan\nintohimon voimasta. Hänen etevimmät oppilaansa kuudennellatoista\nvuosisadalla olivat Bandello ja Cinthio, joille molemmille Shakespeare\non paljosta velkaa. Näiden miesten kautta otti novelli vielä aimo\naskeleen todellisuutta kohti. Bandello vakuuttaa kaikkien novelliensa\nperustautuvan hänen oman aikansa todellisiin tapahtumiin; Cinthio\nväittää rakentavansa tarinansa myös tositapausten pohjalle ja pyrkii\nesittämään niissä vaikeita ongelmia inhimillisen elämän aloilta.\nNovellikirjailijat ajavat yleensä hyvin mielellään takaa joitakin\nsiveydellisiä tarkotusperiä; mutta näiden renesanssikirjailijain\nlähtökohta oli etupäässä tieteellinen. He väittävät tuovansa arvokkaita\nlisiä ja aineksia ihmisluontoa tutkivalle tieteelle, jonka saavutuksia\npitäisi sitten sovellutettaman käytäntöön. He ovat yksityiselämän\nMachiavellejä. Tämän aikakauden uuden uutukaisen vapauden hurmaamina\najelehtivat ihmiset ikäänkuin tuntemattomalla, petollisella merellä,\nja suuri oli heidän ilonsa, kun he saivat novellikirjailijain\nmerikorttien opastamina tutustua hyvän ja huonon onnen äärimmäisiin\nmahdollisuuksiin, rikokseen ja kurjuuteen, uljuuteen ja sankaritöihin.\nHämmästyttäviä tapauksia ja seikkailuja vilisevälle elämälle nämä\ntarinat muodostivat jonkunlaisen esikuva- ja näytevaraston. Geoffrey\nFenton, Bandellon englannintaja, puolustaa niitä juuri tällä\nperusteella. Hän kutsuu novelleja \"kaiken tietämisen verrattomaksi\naarre-aitaksi ja ehtymättömäksi lähteeksi\", ja sanoo niiden antavan\nmeille \"esimerkkejä kaikista tapauksista, jotka vain voivat sattua;\nne johtavat meitä sekä hyvää jäljittelemään ja rikosta kammoamaan\nettä karttamaan vallitsevaa turmelusta, samalla kun ne varoittavat\nmeitä kaikesta pahasta ennenkuin olemme ehtineet siihen langeta\".\n\"Nämä siunausta tuottavat tarinat\", jatkaa hän, \"viehättävät meitä\nlevittämällä silmiemme eteen todenmukaisen kuvasarjan ikivanhoista\ntapauksista, ylistämällä hyviä, rohkeita henkilöitä ja tekoja, ja\nsynnyttävät meissä halun astua heidän mainehikkaita polkujaan. Ja\ntoiselta puolen taas, katsellessamme sitä hirveätä kohtaloa ja niitä\nkauheita kokemuksia, jotka ovat tulleet erinäisten kurjain ihmislasten\nosaksi, näemme me näin edessämme ne kaksi äärimmäistä rajapylvästä,\njoiden välillä ihminen heikkoudessaan huojuu; ja ehkäpä toisten\nihmisten vahinkojen näkeminen herättäisi meissä pyrkimyksen välttää\nsamanlaisia vastoinkäymisiä itsemme suhteen\". Nämä italialaisen\nnovellin vakavammat piirteet kuvastuvat Shakespearen vakavammissa\nhuvinäytelmissä, etenkin kappaleissa _Lopussa Kiitos Seisoo_, joka on\nmuovaeltu eräästä Boccaccion kertomuksesta, sekä _Mitta Mitasta_, jonka\njuoni on lainattu Cinthiolta. Näiden näytelmäin, samoinkuin _Venetian\nKauppiaankin_, pohjana ja perusjuonena ovat omantunnon kysymykset, ja\nShakespeare käyttelee aihettansa tavalla sellaisella, että hän saa\nmieliin painumaan oman älykkään ja syvällisen siveysoppinsa opetukset.\nMolempia näytelmiä ovat etevät tutkijat pidelleet melkoisella\nvastenmielisyydellä; mutta heitä ovat kai näytelmäin aiheet enemmän\nkauhistuttaneet kuin Shakespearen tapa käsitellä niitä. _Mitta\nMitasta_-näytelmästä sanoo Hazlitt: \"Se on näytelmä, joka on yhtä\ntäynnä neroa kuin viisautta. Mutta aiheen luonnossa esiintyy niin\nsanoaksemme perisynnin turmelus, mikä estää meitä siihen sydämellämme\nkiintymästä... Siinä vallitsee ylipäänsä intohimon puute; tunteet\npysyvät aina samalla asteella; kaikilta suunnilta saa myötätuntomme\ntöytäyksiä ja pettymyksiä osakseen\". Tuollainen vastenmielisyyden\ntunne johtuu epäilemättä osaksi siitä melkein sietämättömästä\nkahdenvaiheesta, joka on näytelmän aiheena. Isabellalle asetetuista\nvaihto-ehdoista ei juuri kumpainenkaan voi johtaa riemuvoittoihin; ja\nShakespeare peräytyy itsekin valitsemisen seurausten edestä. Mutta\ntotta on myös, että Shakespeare tässäkin näytelmässä, kuten useissa\nmuissakin, suurelle osalle lukijakuntaansa on liian kaukolentoinen ja\nvoimakas, liian vapaamielinen myötätuntonsa jakelussa ja liian rohkea\nhyväksymään minkälaisia tapahtumia tahansa. Hänen esikaupunkinsa\neivät ole heidän esikaupunkejaan, eikä hänen siveysoppinsa heidän\nsiveysoppiansa. Hazlitt on itse parhaimmassa mietelmässä, mikä on\nmilloinkaan lausuttu Shakespearen siveellisistä periaatteista,\nantanut asiaan selvityksen. \"Shakespeare\", sanoo hän, \"oli eräässä\nmielessä vähäisin siveysopin saarnaaja kaikkien kirjailijain joukosta;\nsillä se siveysoppihan, jota tavallisesti siksi kutsutaan, perustuu\nvastenmielisyyden ja inhon tunteisiin; mutta hänen kykyjänsä oli\njuuri osata myötätunnolla sulautua ihmisluontoon ja kaikkiin sen\nilmenemismuotoihin, sen eri asteisiin, sen maassamatamiseen ja sen\nkorkeaan lentoon\". Siinäpä juuri onkin Shakespeare-arvostelun ikuinen\nvaikeus, että arvostelijat ovat paljon, paljon siveysopillisempia kuin\nShakespeare itse ja niin paljon kokemattomampia. Hän vetoo järkeen,\najatukseen, ja he vastaavat siihen asettamalla kaiken kansan nähtäviin\nhienostuneen makunsa. Enimmät niistä, jotka ovat kirjoittaneet jotakin\nkappaleesta _Mitta Mitasta_, ovat yhtä mieltä eräiden Goldsmithin\nhuvinäytelmäin \"heittiöiden\" kanssa; he ovat niin kahlehdittuja siihen\nhienouteensa ja säädyllisyyteensä, että he eivät millään tavalla voi\nsietää mitään alhaisempaa, vähäpätöisempää. He eivät mitenkään voi\nastua sellaiseen ja sellaiseen paikkaan. He kääntävät silmänsä pois\ntästä tai tuosta henkilöstä. He eivät ole muistavinaan tätä tai tuota\nseikkaa. Heidän siveysoppinsa ytimenä on tuomitseminen, kaihtaminen\nja vastustaminen. Mitä he elämässä karttavat, sitä he karttavat myös\nnäytelmässä, ja sulkevat näin sydämensä luonnolta ja Shakespearelta.\nNäytelmän etsivä, kyselevä ajatus ei tunge heidän luokseen, ja he ovat\nkuuroja herttuan nuhteille:\n\n                      Jaloko oot,\n    Kun huvisi on halpamielisyys...\n    Sa tuskin lienet oma itseskään.\n    Tuhanten tulos pikkutekijäin\n    Sa oot ja kotis' multa.\n\nShakespearen vaikeatajuisimmista henkilöistä ja kohdista on usein\nlausuttu kerkeitä arvosteluja, jotka monessa kohden ovat lasten\nlepertelyn kaltaisia. Lapsuuden ikä on hämmästyttävän hyvätapaista\nluottavan, jyrkänkäskevän, järkähtämättömän siveysoppinsa suojassa.\nKokemuksen tehtävänä on sitten — niissä, jotka kokemukseen kykenevät\n— syöstä kumoon tuo varhaisempi kuivakiskoisen jäykkä rikkiviisaus ja\nopettaa suvaitsevaisuutta, tai ainakin saada ihmistä hiukan pidättämään\ntuomiotansa. Tämän ei mitenkään tarvitse loukata hyvettä; pikemminkin\ntulee hyve vain tyhjäksi nimeksi tai hälvenee pelkäksi koristukseksi\nsiinä, missä syntiä käsitellään jonkunlaisena hämäränä, hirvittävänä\neriskummallisuutena.\n\nArvosteltaessa näytelmää _Mitta Mitasta_ esitetään meille tavallisesti\nensin kauhea kuvaus Wienistä, tuosta jumalattomana riehuvan paheen\nsynkästä alhosta; tätä taustaa vastaan kohoaa sitten Isabellan\nhäikäisevän valkoinen, jumalainen ilmestys. Kuvasta tulisi kyllä\nkohtalainen joulukortti, mutta Shakespearesta siinä ei olisi\njälkeäkään. Jos huvittavat kohtaukset ovat tarpeen ainoastaan\nosottamaan, kuten professori Dowden sanoo, \"peittelemättä ja\nlieventämättä siveetöntä, irstailevaa, mätää yhteiskuntaa\", niin miksi\nne sitten huvittavat? Ne heittiöt ja rentut, jotka asustavat kaupungin\nlaita-osissa, ovat eläviä ihmisiä, ja Shakespeare on havainnut\nheissäkin jotain miellyttävää, mielenkiintoista. Abhorson, virallinen\npyöveli, on häpeänalainen ammattinsa takia, mutta häpeästä pelastaa\nhänet hänen ylpeytensä juuri tuosta ammatistaan. Kun Pompejusta,\njoka yleisessä arvonannossa on ehtinyt vieläkin alemmaksi, tarjotaan\nhänelle apulaiseksi, nousee hänen säätykunniansa kapinaan: \"Tuollainen\nparittajako, herraseni? Hyi olkoon, hänhän saattaisi koko virkakunnan\nhuonoon huutoon!\" Pompejus itse, tuo kelvoton, suupaltto ilvehtijä,\npuoleksi älypää, hölmö, on noita yksinkertaisia, iloluontoisia\nolennoita, jotka tahtovat auttaa kaikkea eteenpäin pyrkivää, jotka\npitävät ihmiskunnan asioita pystyssä. Satojen heistä täytyy tehdä\njokapäiväistä työtään ja elellä epämääräisillä tuloillaan, ennenkuin\nyksi ainoa kohtalaisenkaan suuri ja mainio mies voi nousta esiin —\nheidän hartioillaan. Kyynärä, tuo paksupäinen poliisipalvelija, kuin\nluotu Moilasen serkuksi, ei suinkaan huonommin pidä velvollisuudestansa\nvaaria. Vaahto on rakastettava, pörrötukkainen nuori herrasmies\n— jos häntä vihaisi, todistaisi se ilkeätä, jopa pikkumaistakin\nmieltä. Luciostakin on hyötyä; eikä ole niinkään uskottavaa,\nettä hän keskusteluillaan herttuan kanssa menettää Shakespearen\nmyötätuntoisuuden. Hänellä on erikoinen mieltymys häväistysjuttuihin,\nmutta se on pelkkää joutoaikojen ylellisyyttä; vaikka hänen kielensä\nonkin hyvin irrallaan, on hänen sydämessään tilaa vilpittömille\ntunteille, ja hän on uupumattoman innokas ystäväänsä auttaessaan. Ja\nlopuksi, jott'emme sivuuttaisi yhtään taustan henkilöistä, seuraa\nOverdone-ämmä jännitetyllä tarkkaavaisuudella asiain kulkua, ja\nhänet viedään vankilaan kaikkien lain säännösten mukaisesti. Tämä\nvieniläismaailma ei sellaisena kuin sen Shakespeare kuvaa, ole\nmikään manalaisen pimeyden maailma; se on heikkouden maailma, täynnä\npientä turhamaisuutta ja typeryyttä, tavan orjuutta, huvituksiin\nhullaantunut, laiska ja ylenpalttisen inhimillinen maailma. Ei\nkenenkään tarvitse sellaista maailmaa etäältä etsiä. Toisaalla\nesiintyvät taas varsinaisen kansan yläpuolella hallitusvirkamiehet,\njotka ovat hiukan kunnianarvoisempia, vaikka tuskin rakastettavampia.\nHerttua, terävimmän älyn ja lempeimmän sydämellisyyden mies, luopuu\njulkisesta toiminnastaan ja leikkii hyväntahtoista urkkijaa. Hän ei\nvoi täyttää asemansa vaatimia tehtäviä. Lakia olisi kovennettava,\nja miehen, joka siihen ryhtyy ja heittää kylmästi syrjään kaikki ne\nvienommat inhimilliset taipumukset ja ominaisuudet, jotka hänellekin\novat kalleimmat, täytyy yhteiskuntakoneiston hyväksi välttämättä silpoa\nitsensä. Niinpä herttua, monen perheen tai muun yhdyskunnan päämiehen\ntavoin, koettaa pysytellä vastaanhangottelijain suosiossa sysäämällä\nvastenmieliset velvollisuutensa sijaisen hartioille ja poistuu muka\nmaasta, samalla salaisesti tutkiakseen asiaa juuri vastapuolueen\nkannalta. Shakespeare ei häntä tuomitse, mutta antaa hänen Lucion\nhuolettomista haasteluista oivaltaa, ettei hän suinkaan ole\nsuosiotaan ja arvoaan lisännyt velvollisuuksistaan väistymällä. Hänen\ntilalleen on asetettu voimakas mies, heikkojen hallitusten rakastettu\nepäjumala. Sijaishallitsija Angelo on pelkkää virkamahtia, ja hän on\nvalmistautunut kukistamaan vallattomuuden ja irstaisuuden ankaralla\nkädellä, saattamalla lain ehdottoman sitovaksi ja ylläpitämällä\noikeutta ilman ainuttakaan poikkeusta. Hänen puolustuspuheensa lain\nehdottomasta sovelluttamisesta lähimmälle virkamiehelleen Escalukselle,\nsisältää hienoimpia ja totisimpia sanoja, mitä milloinkaan siitä\nasiasta on lausuttu. Hän ei epäile yhtään yrityksen onnistumista\nja osoittaa vakuuttavalla esimerkillä ankaran järjestyksen\nvälttämättömyyden.\n\nSilloin alkaa kamppailu. Hiljaisesti ja luonnollisesti, tavallisten\ninhimillisten seikkain pohjalla, jokapäiväisten voimain vaikutuksesta,\nkohoaa esiin se vuori, jolla Claudio ja Isabella saavat kärsiä\nkuolontuskansa. Järjestysvalta-kysymyksestä tulee äkkiä erään sydämen\nsurunäytelmä. Claudio on lemmensuhteissa Juliaan. Tytön omaiset ovat\navioliittoa vastaan, eikä mitään muodollista vihkimystä siis ole\ntapahtunut; sillävälin ovat rakastuneet kuitenkin tapailleet toisiansa\nsalavihkaa sillä seurauksella, että Julia on sulhasestaan raskaana.\nIsabellan ehdottama ratkaisu on selvä ja lyhyt: \"Oi, antakaa hänen\nnaida tyttö\". Mutta uusi ja ankarampi laki on astunut voimaan, ja\nClaudion täytyy kuolla. Mahdotonta on vedota herttuaankin, koska\nhän on kadonnut tiettyvistä; ja ainoa toivo on siinä, että Isabella\nvoisi taivuttaa sijaishallitsijan armahtamaan veljensä. Se mitä\nhänellä on sanottavana, ei millään tavalla kumoa niitä järkisyitä,\njotka ovat saaneet Angelon vakuutetuksi lain ankaran sovelluttamisen\ntarpeellisuudesta. Asia on vain lähemmin katsoen tullut yhä pahemmaksi,\nsiinä kaikki. Jos lain määräykset tehtäisiin tyhjiksi, hellemmin\nkohtelemalla yhtä rikollista, eikö samain näkökohtain pitäisi silloin\nvallita kaikissa muissakin tapauksissa? Huomauttaa tulee, että\nShakespeare ei juuri käytä hyväkseen niitä mainioita muodollisia\nja asiallisia todisteita, joita Cinthion sankaritar esittää.\nValitettuaan veljensä nuoruutta ja kokemattomuutta sekä lausuttuaan\nmuutamia painavia sanoja rakkauden voimasta, ryhtyy novellin neitonen\nkäsittelemään asian laillista puolta. Sijaishallitsija, sanoo hän,\non ruumiillistunut laki; vaikka hänen käskynsä ovat sääliviä ja\nlaupiaitakin, niin ovat ne joka tapauksessa laillisia. Mutta Isabellan\npuolustuspuhe tarkoittaa enemmän armahduksen rukoilemista kuin lain\nesteiden poistamista. Hänen kaunopuheliaimmatkin hyökkäyksensä\nkilpistyvät Angelon johdonmukaisia perusteluja vastaan. Angelo itse\nuskoo olevansa kyllin vahva velvollisuutensa täyttämään; hän on\ntukahuttanut itsessään kaiken tunteellisen säälin, mutta aistejansa\nhän ei ole voinut tukahuttaa, ja ne yllättävät hänet odottamattomalla\nhyökkäyksellä toiselta taholta. Rikollista lempeä puolustavan Isabellan\nkauneus ja sulous nostaa hänen himonsa hereille; ja hän esittää\nneitoselle sen häpeällisen ehdon että hän uhraamalla kunniansa voi\npelastaa veljensä hengen. Hän ei silmänräpäykseksikään, ei edes\najatuksissaan, rupea punnitsemaan tarjousta, vaan menee kertomaan siitä\nveljelleen vankilaan, jotta hänenkin kieltäymisensä antaisi uutta\nvoimaa hänen epäykselleen. Ensimäisessä vimman puuskassa yhtyykin\nveli hänen kauhistuneeseen hylkäyspäätökseensä. Mutta kun Claudio\nmielikuvituksessaan siirtyy pohtimaan tuomiotansa, joka nyt on varma,\nrupeaa hän rukoilemaan sisareltaan henkeänsä. Tämä on jo liikaa, ja\nIsabella musertaa kiihkeiden tunteidensa vallassa Claudion mäsäksi\nhalveksumisellaan. \"Sallikaa minun pyytää sisareltani anteeksi\", sanoo\nClaudio, kun vihdoin herttua astuu esiin; \"olen niin tyyni kadottanut\nkiintymyksen elämään, että tahdon koettaa päästä siitä eroon\".\nOnnellinen päätös kuuluu suorastaan kappaleen suunnitelmaan, jotta sen\nkautta huvinäytelmän nimi säilyisi.\n\nKaikista Shakespearen näytelmistä käsittelee tämä ainoa läheisimmin ja\nsuoranaisimmin siveysopillista ongelmaa. Mitä hän siis ajatteli näistä\nasioista? Hän ei tuomitse ketään, ei ylhäistä eikä alhaista. Näytelmän\ntarkoituksesta erehtyvät kokonaan ne, jotka unhottavat, ettei Claudio\nole siveellisesti turmeltunut, vaan ainoastaan inhimillisesti heikko ja\nettä äkillinen synkän kuoleman kauhistus hänen rohkeutensa lannistaa.\nVieläpä Angeloakin käsitellään arvokkaasti ja lempeästi; hänen\ntekopyhyytensä on itsepetosta eikä kylmää ja harkittua konnamaisuutta.\nKuten monella muulla ihmisellä, on hänelläkin ylpeä, pilventakainen\najatus itsestään, ja hänen julkisetkin tekonsa lähtevät tästä hänen\nkuvitellusta olennostaan. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä yllättää\ntodellinen ihminen näyttelijän ja työntää hänet syrjään. Angelo on\npitänyt kiusauksen vaaroja liian helppoina:\n\n    Kun pyhimyksen pettää haluat,\n    Sa panet toisen koukkuun.\n\n_Hamletin_ kuningas Claudiuksen tavoin, vaikka vilpittömämmin, koettaa\nhänkin rukoilla. Se on turhaa; hänen vanhat ihanteensa itsestään\nalkavat käydä melkoisen ikäviksi. Hänen odotellessaan kohtausta\nIsabellan kanssa, syöksähtää veri hänen sydämeensä samoin kuin\nväkijoukko tunkeutuu pyörtyneen ympärille tai niinkuin ihmislaumat\npyrkivät kuningastaan näkemään. Samanlaista huimausta tuntee Bassanio\nPortian läheisyydessä, ja hän kuvailee sitä melkein samoin vertauksin.\nKun Angelon konnamaisuus on paljastettu, on Isabella valmis etsimään\nsyitä hänen puolustuksekseen:\n\n                 Ma häntä melkein\n    Rehellisyyden uskon ohjanneen,\n    Hän kunnes näki mun.\n\nMutta hän kauhistuu jo lankeemustaan ajatellessaankin, eikä pyydä\nmitään lievennystä:\n\n    Se tuskan toi ja tunnon haikean,\n    Ma anon kuolemaa, en armoitusta;\n    Se oikeuten' on, ma jost' en luovu.\n\nShakespeare ei tosin seuraa novellia naittamalla Isabellan hänelle,\nmutta hän keksii Marianan hänen lohdutuksekseen ja viittaa hänen\ntulevaan onneensa.\n\nOnko näytelmän perustarkoitus keskitetty Isabellan osaan? Isabella on\njärkähtämätön ja ihana ja puhtaimman puhdas. Kuitenkin tuntuu siltä,\nkuin iskisi juuri häneen silloin tällöin Shakespearen iva. Hän seisoo\nyksinään, erossa muista, ja menettää ihmisten myötätunnon samoin kuin\nenkeli sen varmaan menettäisi, koska hänessä näyttää olevan liian vähän\nihmisluonnon tavallisia ominaisuuksia:\n\n                On tärkeintä tässä\n    Vain kunniasta Isabellan huolla:\n    Voi eestä siskon maineen veli kuolla.\n\nMutta ehkäpä nämä loppusointuiset sanat luovatkin häneen jonkunlaista\njäykkää ja luoksepääsemätöntä tyyneyttä: kohtausten lopussa panee\nShakespeare usein hellimmin huolitellutkin henkilönsä toimittamaan\nkuoron selittävää palvelijanvirkaa. Hän ei tähän nähden kohtele\nCordeliaakaan paremmin, kun on kohtaus lopetettava:\n\n    Min' en ainoo kai,\n    Jonk' aikeet parhaat huonon palkan sai.\n    Sun kiusaamistas, isä, murhehdin;\n    Kyll' onnen kiusat itse kestäisin.\n\nKun me ensi kerran Isabellan kohtaamme, on hän juuri aikeessa\nmennä luostariin; me kuulemme hänen puhelevan erään nunnan kanssa\nsekä lausuvan toivonaan, että sisaruskunnalle laadittaisiin\nankarammat ohjesäännöt. Hän on luonnostaan lihansakiduttaja, ja\nherttuan huomautukset itsekylläisen hyveen turhuudesta näyttävät,\nvaikka ne ovatkin Angeloon kohdistetut, hyvin läheltä hiipovan\nhäntäkin. Shakespeare ei ole jättänyt vähintäkään epävarmuutta\nomista mielipiteistään asketismiin nähden; hänen runoelmansa ja\nnäytelmänsä ovat täynnä kaunopuheisia kohtia itse-huolittelua ja\nnaimattomuusihannetta vastaan. Eräässä ihmeellisessä säkeessä _Kesäyön\nUnelmasta_ kuvaa hän nunnan luostari-elämää:\n\n    Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta.\n\nHyve, väittää hän, on arvoton ilman hyviä töitä:\n\n    Ei omaisuuttaan oikein hoitaa voi,\n    Ken jakanut ei muille leiviskästään.\n\nHän menee vieläkin pitemmälle ja esittää eräässä merkillisessä kohdassa\n_Troiluksesta ja Cressidasta_, miten arvo ja ansiokaan eivät rohkene\nhalveksia tai vähäksyä yleistä mielipidettä. Jokainen ihminen oppii\ntuntemaan itseänsä vain toisten kautta. Kestäväisyys todellisissa\nkoettelemuksissa kirkastaa kunnian: lempi on lemmen palkinto. Ei ole\nsuinkaan vain pelkkä sattuma, että Shakespeare pyörtää Isabellan\ntakaisin luostarin kynnykseltä ja että hän, kuletettuaan häntä\nkoettelemusten sulatusahjon läpi, naittaa hänet herttualle. Hänetkin,\nsamaten kuin Angelo, pelastetaan maallisille tehtäville; ja riehakka\nWienin kaupunki saa ainakin jonkun verran Shakespearen myötätuntoa\nosakseen, niinkuin sitä olivat saaneet sekä oikea pyhimys että väärä.\n\nTässä näytelmässä ei siis näin ollen löydy ainuttakaan henkilöä,\njonka silmillä voisimme katsoa puheenaolevia kysymyksiä Shakespearen\nkannalta. Hänen oma ajatuksensa on punottu siihen kaikkialle; hänen\nhuolenaan on vain noudattaa tasapuolisuutta ja näyttää meille\nasiat joka puolelta. Hän seisoo teaterin keikarein ja kaupungin\npuritanein välillä, puhuen lempeydestä ja kristillisestä rakkaudesta\njälkimäisille, vakuuttaen edellisille hyveen horjumattomuutta\nvaikeimmissakin ahdistuksissa, kun lempeys ja kristillinen rakkaus\nnäyttävät liittoutuneen sitä vastaan. Ei edes hyve, äkillisen\ntaisteluunvaatimuksen säikähdyttämänä, suuttumusta hehkuen, vaikka se\nonkin kyllä ihanaa katsella, paljasta hänen lopullista mielipidettään.\nHänen suhteensa on arvosteleva ja ivallinen, sen osottavat selvästi\nhänen muistutuksensa, kysymyksensä ja vertauksensa. Juuri kun olemme\ntaipumaisillamme tähän suuntaan, saattaa hän meidät tuntemaan\nmieltymystä tuohon. Hän puolustaa luomiaan, samoin kuin hän soneteissa\npuolustaa ystäväänsä:\n\n    Aistillisuutees' on näät aistia syynä;\n    Paras puoltajaa on vastapuoles'.\n\n_Mitta Mitasta_: näytelmän pääaihe kaikuu ja kulkee puhujasta puhujaan\nja esiintyy moninaisissa valaistuksissa. \"Tajuan selvään, että Teitä\nrakastan\", sanoo Angelo; ja nopeana kuin salama iskee Isabellan vastaus:\n\n    Rakasti Juliata veljeni;\n    Te sanotte: hän kuolkoon!\n\nLaki on ankara; mutta rikos, jonka se tuomitsee, on niin\nyleisinhimillinen, että laki, vaatiessaan tämän yhden ainoan uhrin,\nnäyttää väärältä ja tyrannimaiselta. Virkamahti ja arvoasteet,\nsäätyrajat ja muodollisuudet, nuo inhimillisen yhteiskunnan ulkonaiset\npuitteet, joutuvat saman ivaavan arvostelun alaisiksi:\n\n    Jalolle arvollenne kunniaa; vaan\n    Pirullekin joskus kunniata suokaa\n    Valtaistuimensa säteilevän tähden.\n\nTuo ajatus, joka oli kauvan Shakespearen mielessä tuskaisena hautunut,\nsaavutti korkeimman ja täydellisimmän ilmaisunsa Kuningas Learin\nhuudahduksessa:\n\n    Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään:\n    Lupani heill' on; usko pois se, veikko!\n    Ma kyllä tukin syyttäjältä suun.\n\nMonet ihmiset tutustuvat kristilliseen siveysoppiin ikäänkuin joihinkin\nlakikokoelman pykäliin, ja ottavat sen sitten kuuliaisesti toimintansa\nojennusnuoraksi, vaikka heiltä puuttuu täydellisesti se vakaumus\nja ymmärtämys, jotka ovat kokemuksen ja kärsimyksen hedelmiä. Vain\nmuutamat harvat, kuten Shakespeare, tekevät sen itselleen eläväksi,\nlöytävät sen, niinkuin se ensiksi löydettiin: järjen ja tunteen\ntaisteluilla; niin että heidän sanansa ovat ilmestys, ja evankeliumin\njulistus on uudelleen alkanut.\n\nTämä ihmeellinen myötätuntoisuus, joka enemmän kuin mikään muu hänen\nominaisuuksistaan on Shakespearen suuruuden pohjana, ei työnnä luotaan\nmitään, mikä on inhimillistä. Lafeun suulla puhuu se Parolleelle\nkappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_: \"Vaikka te olettekin jumalaton\nlurjus, niin täytyy teidän sentään saada syödäksenne\". Se kuljeskelee\nvekkulimaisen Autolycus-hirtehisen mukana ja iloitsee hänen hyötyisistä\nkaupoistaan: \"Hoksaanpa nykyään veijareilla olevan oikein onnenpäivät\".\nSe kulkee läpi aikojen ja elostuttaa roomalaismaailmankin juhlallisen\nsankarillista luonnetta. Se astuu yli sukupuolirajan: se ajattelee\nnaisen ajatuksia, puhuu naisen kieltä.\n\nShakespearen naisluonteet, sellaisiksi kuin ne ovat piirretyt jo hänen\nvarhaisemmissa näytelmissään, vievät meidät maailmaan, joka hänen\noppi-isälleen Marlowelle oli tykkänään tuntematon, tämän mielestä\nkun naiset ovat joko voittosaalista tai unikuvia. Niissä monissa\nerinomaisissa tutkielmissa, joita on kirjoitettu tältä alalta,\nkorostetaan vain ehkä liian paljon henkilöllisiä eroavaisuuksia\nhuvinäytelmäin sankaritarten välillä. Rosalinda, Portia, Beatrice,\nViola ovat viime kädessä yhtä huomattavia yhtäläisyyksiensä kuin\neroavaisuuksiensa takia. Sylvian epäröiminen, _Kahdessa Veronan\nAatelismiehessä_, kun hän kirjoittaa kirjettään Valentinelle, vastaa\nPortian ujostelevaa puhetta Bassaniolle tai Beatricen Benediktille:\n\"Minä voisin ehkä sanoa\", puhuu Beatrice, \"etten rakasta ketään niin\npaljon kuin Teitä, mutta älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en minä\nvalehtele, en tunnusta mitään enkä kiellä mitään, minä vain suren\nserkkuani\". Se kohtaus samassa näytelmässä, missä Julia luettelee\nkaikki rakastajansa Lucettan arvosteltaviksi, on aikaisempi ja heikko\nluonnos Portian ja Nerissan haasteluihin. Pope huomautti aikoinaan,\nettä \"joka ainoa Shakespearen henkilö on yhtä yksilöllinen kuin henkilö\ntodellisesta elämästä; siten onkin mahdotonta löytää kahta samanlaista.\nVaikka olisi painettu kaikki vuorosanat\", jatkaa hän, \"ilman vastaavain\nhenkilöiden nimiä, luulen kenenkä hyvänsä voivan sovittaa ne varmasti\nasianomaisen puhujan lausumiksi\". Huomautus pitänee kyllä paikkansa,\nmitä tulee johonkin yksityiseen näytelmään; mutta olisipa tosiaankin\nvaikeata yrittää erikoisemmin lausujilleen omistaa kaikkia Beatricen\nja Rosalindan säihkyviä sanansutkauksia ja kokkapuheita, tai eroittaa\nmäärättyä luonteensävyä heidän vuorosanojensa jokaisessa säkeessä.\nMutta kaikki ovat he silti naisia; tuskinpa mitään siitä, mitä he\npuhuvat omissa nimissään, voisi ajatella jonkun miehen lausumaksi.\nNäytelmien pohjalla voi muodostaa jonkunlaisen yleistävän esityksen\nnaisista, joka, vaikka se ei pitäisikään paikkaansa kaikkiin naisiin\nnähden, antaa ainakin oikean kuvan Shakespearen naisista. He ovat\nmelkein kaikki käytännöllisiä, eivät tyydy pelkkiin sanoihin, näkevät\nselvästi sekä päämääränsä että sen saavuttamiseen tarpeelliset\nkeinot. He eivät noudata mitään ennakkoarveluita, estääkseen\nsiten ratkaisun tapahtumasta, eivätkä koristele välttämättömyyden\npakkoa millään mielikuvituksen keksimillä lainahelyillä. \"Älkää\nhäpeästä uneksikokaan, menkää vaan\", sanoo käytännöllinen Lucetta\nemännälleen. Kun isännöitsijä kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_\ntulee kreivittären luo laskettelemaan pitkiä juttuja kestetyistä\nvaivannäöistään ja loppumattomasta uutteruudestaan ja loukkaa sillä\ntavoin säädyllisyyttä, toitottamalla omia ansioitaan koko maailmalle,\nkatkaisee kreivitär miehen sanatulvan äkkinäisellä iskulla: \"Mitä tuo\nlurjus täältä hakee? Painukaa matkoihinne, ukkoseni: en usko kaikkia\nvalituksia, joita teistä on tietooni tullut; on omaa saamattomuuttani\nja hitauttani, ett'en usko\". Sama käsityskyvyn terävyys kuvastaiksen\nniistäkin lukuisista kohdista, joissa Shakespearen naiset ilmaisevat\nhalveksivansa kaikkea järkeilevän todistelutavan mairesanaista\nkoreilua. Hermione, samoin kuin Volumniakin, tuntisi syvää häpeätä,\njos häntä pakotettaisiin \"lörpöttelemään ja turhasti suutansa\nsoittamaan elämänsä ja kunniansa asioissa.\" Kun Cloten vainoaa\nImogenea kohteliaisuuden ja lemmen osotuksillaan sekä vaatii häntä\nyhä uudestaan vastaamaan ratkaisevasti, singahuttaa neito soman sanan\npuolustuksekseen:\n\n               Mieltä särkee,\n    Kun näin mun täytyy vasten naisen tapaa\n    Puheita pitää.\n\nCoriolanus puhuttelee Virginiaa \"suloiseksi tuppisuukseen\". Rosalinda,\nPortia, Viola ovat suoria ja vilpittömiä ajatustavassaan, vaikka\nei heiltä suinkaan puutu sukkelia ja kaunopuheisia sanoja; heidän\nkaunopuheliaisuutensa ei jätä heitä koskaan pulaan. \"Paraani tahdon\nkoettaa\", sanoo Viola herttualle,\n\n    Tukala tuska kosioida sille,\n    Jon kanssa mieli itse vihkisille!\n\nHelena, kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_ — huomattavin esimerkki\nyleensä näytelmissä niin usein esiintyvästä, rakastettuaan\nhellittämättä seuraavasta naisesta — on käytännöllisellä\ntoimitarmollaan ja neuvokkuudellaan menettänyt erinäisten tunteellisten\ntutkijain kunnioituksen. Mutta sen sijaan voittaa hän lopultakin\nmiehensä lemmen sekä tekijänsä jakamattoman ihailun.\n\nEnempäin esimerkkein luetteleminen kävisi ikävystyttäväksi.\nShakespearen miehet yleisenä luokkana käsitettyinä eivät kykene\nkäytännöllisen älyn asioissa kohoamaan hänen naistensa verroille. He\nosaavat kyllä ajatella ja käyttää mielikuvitustaan, niinkuin vain\nShakespearen miehet osaavat, mutta heidän mielikuvailunsa vallitsee\nusein heitä sekä saattaa heidät kykenemättömiksi toimimaan. Itsensä\npettäminen näyttää melkein miesten heikkoudelta. Koko vastakkaisuus\non koottu ikäänkuin yhteen kohtaan siinä eroituksessa, joka\nvallitsee Macbethin ja hänen vaimonsa välillä. Vaimo tuntee miehensä\njuurtajaksain, eikä voi sietää hänen alituisia epäröimisiään ja\nvitkastelemisiaan:\n\n               Hartain halus\n    On hurskaan halua; et pettää tahtois,\n    Vaan vääryydellä voittaa.\n\nHän puolestaan antautuu itsensä rikoksen mukana myöskin kaikkiin\nrikoksen yksityiskohtiin ja seurauksiin. Hän ei salli enää mielensä\ntakertuvan menneisiin, kun kerran ratkaisu on tehty, tai hävittävän\nkallista aikaa mietiskelemällä tapahtumain outoutta ja kauheutta. Mies\ntaas, vaikka hän jännittääkin kaiken ruumiillisen toimintatarmonsa\nhirmutyöhön, ei voi mitenkään pitää aisoissa mielensä liikuntoja\ntai alistaa niitä jonkun varman käytännöllisen tarkoitusperän\nsaavuttamiseen. Hänen mielikuvailunsa ahdistaa häntä alati aavenäyillä;\nhän näkee murhaajankin ja hänen tekonsa erityisenä välitapauksena\ninhimillisen kurjuuden liikuttavassa historiassa, taikka unohtaa\nhän hetken välttämättömyyden, tarkastellessaan omien aistimustensa\nsielullisia ilmiöitä. Kun hän toimii, niin toimii hän sellaisessa\nmielensekaannuksessa, että se paljon hänen rikostansa sovittaa.\n\nKoska Shakespearen naishenkilöt eivät utele syvällisiä elämän\nongelmia eivätkä epäile tai pohdi toiminnan perusteita ja syitä,\novat he ylipäänsä joko hyviä tai pahoja. Tuo tarkkarajaisen luonteen\nkeskivälillä huojuminen, jossa sekalaiset vaikuttimet vallitsevat,\nkuuluu pääsiallisesti miesten ominaisuuksiin. Naiset eivät toimi\najattelun, vaan vaiston johtamina, ja kun vaisto kerran on ylivaltaan\npäässyt, niin siinä eivät todistelut enää mitään vaikuta. Shakespearen\nnaisellisen vaiston tuntemuksen terävyyttä ja laajuutta ei voida\nkylliksi ylistää. Celia, kappaleessa _Milen Suvaitsette_, on vain\nkevyesti hahmostettu, mutta miten kaino ja hellä hän onkaan ja\nmiten käytännöllisen älykäs! Kun hänen serkkunsa valittelee niitä\norjantappurapensaita, jotka tässä arkipäiväisen harmaassa maailmassa\nelämäämme tuskastuttavat, esittää hän heti kohta naisellisen\nsiveysoppinsa: \"Ell'emme astele tallatuita polkuja, tarttuvat hameemme\nniihin\". Rosalindan vallaton viehättäväisyys ja kielevä leikillisyys\neivät peitä näkyvistä noita hienompia luonteen piirteitä, kun hän\nesim. puolittain kääntyy voitokkaan Orlandon puoleen: — \"Kutsuitteko,\nherraseni?\" — tai kun hän metsässä säikähtyy nähdessään verin tahratun\nkäsikääreen ja huudahtaa kuin lapsi: \"Olisin niin halusta kotona nyt.\"\nTämäntapaisilla pienillä vihjauksilla saattaa Shakespeare meidät\nvakuutetuiksi havaintonsa todenmukaisuudesta. Hän ei käytä mitään\nyleistä teoriaa luomistyössään; hänen naishenkilönsä ovat usein\nsukkelia, älykkäitä ja uskaliaita, mutta he eivät silti ole pelkkää\npäätä ja rohkeutta. Yksinpä Lady Macbethinkin rohkeus lannistuu, kun\nlapsuuden hellät muistot risteilevät hänen mielessään:\n\n                 Jos ei hän olis\n    Isääni muistuttanut nukkuessaan,\n    Min' oisin tehnyt sen.\n\nVaikka hän onkin loistavan järkevä ja itsetietoinen toiminnan\nratkaisevalla hetkellä, niin laukeevat hänen aistinsa ja tarmonsa,\njoita hän valveillaan on kyennyt hallitsemaan, heti kun hän vaipuu unen\nhelmoihin: \"Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät\nvoisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada.\" Niin erehtymätön on\nShakespearen kyky eläytyä johonkin asiaan tai luonteeseen, että hän\nosaa Plutarkoksenkin kertomukseen liittää ihmeteltäviä lisäpiirteitä\nomasta kohdastaan. Ei ole koko Volumnian, tuon roomalaisen\nperheenäidin, puheessa vakuuttavampaa tai elävämpää kohtaa kuin\nShakespearen siihen lisäämä hellä nuhde:\n\n                 Ikänäs et ole\n    Sä äiti hyvääs hellinyt, kun hän,\n    Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika,\n    Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin,\n    Kunniall' ahdattuna.\n\nEi löydy Kleopatran, tuon ainaisen kiemailijan, käytöksessä\nluonteenomaisempaa piirrettä kuin se tyystin harkittu, rohkea\nerilaisten mielialojen hyväkseen käyttäminen, jonka Shakespeare,\ntäydellisesti vastoin Plutarkon esitystä, hänessä keksii:\n\n    Jos murheissaan on, sano, että tanssin;\n    Jos iloissaan, niin kerro, että äkist'\n    Olen sairastunut.\n\nKun Charmiana huomauttaa, että Antonion lemmen saavuttamiseksi ja\nsäilyttämiseksi olisi parasta olla häntä millään lailla tuskauttamatta,\nvastaa Kleopatra kärsimättömästi:\n\n    Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.\n\nEikä Kleopatra olekkaan mikään tyyppi; hän on aina oma verraton\nitsensä. Muutamia etäisiä heimolaisia on hänellä toisissa näytelmissä.\nOppi, jota hän jakelee Charmianalle, on samaa oppia, minkä Cressida ja\nTorkko Hurstinenkin vaistomaisesti tuntevat oikeaksi:\n\n    Sun Cressid-hupsu loitos torjunut\n    Jos ois, pahemmin oisit tarttunut.\n\nMutta Cressida on heikompi, kevytluonteisempi, horjuvampi kuin tuo\ntragillinen kuningatar, joka kuullessaan Antonion menneen naimisiin\nOctavian kanssa, saa iskun arimpiin sydänjuuriinsa ja huudahtaa:\n\n    Mua sääli, Charmiana;\n    Mutta älä mulle puhu!\n\nJa Torkko Hurstinen, vaikkei hän olekkaan niin viekkaan taitava\nhommissaan, omaa kuitenkin runsaan varaston kodikasta hellyyttä ja\nalemman kansan leveää tuttavallisuutta: \"No niin, Hannu olkaamme\nystäviä taas; sinä menet sotaan, ja saanko sinua enää koskaan nähdä\nvai en, sitä ei kukaan ihminen kysy\". Shakespeare pitää luonnon tavoin\ntarkkaa huolta perimuodon säilymisestä; mutta hän kiinnittää vastoin\nluonnon tapaa vielä tarkemmin huomionsa yksilöllisten ominaisuuksien\nkehittymiseen.\n\nOphelian, Desdemonan ja Cordelian keralla kohoaa hänen taiteensa\nyhä ihmeteltävämpään suuruuteen, heitä esitettäessä kun ei suinkaan\ntuhlata liikoja sanoja. Ei yksikään näistä henkilöistä ole minkään\nkaavan mukaan muovaeltu; ei yksikään kuulu mihinkään tyyppiin.\nKukin on ikäänkuin määrättyjen asianhaarojen luoma ja elävöittämä.\nHyljätty impi, uskollinen vaimo, tytär, josta tulee isänsä suojelija\n— ei kellään heistä ole ainuttakaan ajatusta tai tunnetta, joka\npoikkeaisi olosuhteista tai jokaiselle määrätystä osasta, niin että\nhe kaikki voittavat lukijan mieltymyksen tuolla järkähtämättömällä\nvilpittömyydellään ja luonnollisuudellaan. Jos Shakespearea olisi\npyydetty piirtämään suku-muotokuvia näistä kolmesta tyypistä, olisi hän\nhalveksien hyljännyt moisen yrityksen. Hänen näyttämöllään, samoin kuin\nelämässäkin, muovaavat erityiset olosuhteet ihmisluonteen, ja kohtalon\nkovat iskut takovat sen lujaksi ja kestäväksi. Hänen ihanimpain\nluomiensa viehättäväisyys johtuu siitä, että he niin välittömästi\nantautuvat hetken vaatimuksiin. \"Kaikkien Desdemonan vuorosanojen\njoukossa,\" sanoo rouva Jameson, \"ei löydy ainuttakaan yleistävää\nhuomautusta tai lausetta. Sanat ovat hänelle tunteen ilmaisukeinona,\neivätkä mietinnän\". Epäillä kuitenkin saattaa, oliko Shakespeare\ntäysin tietoinen kaikesta tästä. Hän kirjoitti suoraan sydämestään\nja vaistonsa avulla löysi hän oikeat sanat. Etsitty vertauskuva\nDesdemonan huulilla olisi loukannut hänen soveltuvaisuuden tunnettaan,\nsamoin kuin se olisi loukannut meidän, nyt kun olemme oppineet tuon\nnaisen tuntemaan. Ensimäinen tervehdys, jonka hän vaihtaa Othellon\nkanssa noustessaan maihin Kypron rannalla, on aivan samaa laatua kuin\nkaikki hänen puheensa. \"Sankarittareni kaunis, oi!\" sanoo Othello,\njonka mielikuvitus yhtä hyvin kuin sydän ovat hänen palvelukseensa\npyhitetyt. Desdemonasta riittää koristelematon suoravaisuus; ja hän\nvastaa: \"Rakas Othelloni!\" Cordelian liikuttavimmat vuorosanat ovat\nyhtä yksinkertaisia kuin nämä. Ophelia on niin todellisuustuntuinen,\nettä erilaiset arvostelut hänestä pystyvät luomaan valoa ainoastaan\narvostelijoihin itseensä. Coleridge arveli hänen olevan puhtaimman\nja rakastettavimman kaikista Shakespearen naisluomista; eräät toiset\ntutkijat ovat pitäneet aikamoista melua hänen pelkuruudestaan ja\npikkumaisuudestaan. Jos hänet voitaisiin herättää henkiin ja asettaa\narvostelijainsa nähtäville, niin nuo erilaiset näkökannat epäilemättä\ntulisivat yhä säilymään. Onneksi ovat ne verrattain vähä-arvoisia;\nkun täsmällinen tuomio jostakin henkilöstä on välttämätön jonkun\nnäytelmällisen tarkotusperän saavuttamiseksi, ei Shakespeare suinkaan\njätä lukijoitaan epätietoisuuden varaan.\n\nTuo verrattainen luonteen yksinkertaisuus, joka eroittaa Shakespearen\nnaishenkilöt hänen miesluomistaan, käy läpinäkyvänä piirteenä kautta\nkaikkien näytelmien. Kleopatra, aivan päin vastoin kuin Antonius,\non itsensä kanssa sopusoinnussa, eikä ole koskaan tehtävistään tai\naikeistaan epätietoinen. Regan ja Goneril eivät etsiskele puolustavia\nsyitä tekosillensa, kuten Jago; he ovat kovasydämisiä ja julmia ja\näärettömän itsetietoisia. Heillä on tuo toiminnan varmuus ja helppous,\njota Hamlet halusi itselleen:\n\n                Yhtä kerkein siivin,\n    Kuin hartaus ja rakkauden aatos\n    He kostoon syöksivät.\n\nSamanlainen varmuus elähyttää Shakespearen uhrautuvia, ihania\nsankarittaria. Heidän joukossaan ei löydy yhtään Hamletia eikä\nJacquesia eikä Bironia. Heidän järkensä on vilkas ja uteleva; mutta se\non täydellisesti heidän tahtonsa käskettävissä, eikä sen käyttäminen\naiheuta mitään hämmennystä tai turmiota. Rakastaminen ja uhrautuva\nalistuminen on heistä yhtä luonnollista kuin hengittäminen. He\novat näytelmien auringonpaisteena, jota joskus synkät raskasmielen\nja pahuuden pilvet ja raju-ilmat himmentävät, mutta jota ne eivät\nmilloinkaan voi hävittää tai voittaa. Huvinäytelmissä liihoittelevat\nhe onnen hengettärinä; murhenäytelmissä ovat he lopullisen pelastuksen\nainoana takeena ja merkkinä, uskon viimeisenä pakopaikkana ja\npyhättönä. Jos Othello olisi kuollut kiroten Desdemonaa, ell'ei Lear\nolisi suostunut sovintoon Cordelian kanssa, olisi kyllä syytä puhua\nShakespearen synkästä, toivottomasta maailmankatsannosta. Mutta\nniinkuin asia nyt on, ei ole ensinkään aihetta moiseen puheeseen;\nraivoisimmassakin, tuhoisimmassakin myrskyssä kestävät hänen\nvara-ankkurinsa.\n\nKokolehtipainoksessa esiintyvät historialliset näytelmät keskimäisellä\nsijalla ja muodostavat Shakespearen kehityskulussa väliasteen\nhuvinäytelmistä murhenäytelmiin. Englannin historiaan perustuvat\nnäytelmät olivat aiheiltaan jo yleisesti tunnettuja, ennenkuin\nShakespeare rupesi näytelmiä sepittämään; ja kun hän vielä kulki\noppipojan kengissä, oli jo Marlowe _Edvard Toisellaan_ loistavasti\nosoittanut niiden tragilliset mahdollisuudet. Hän rupesi jo varsin\naikaisin niillä kokeilemaan, ja siinä toimessa hankittu harjaantuminen\nvahvisti hänen mielikuvitustaan ja opetti häntä luomaan esitykseensä\nuutta kiinteyttä ja elämää. Asteittain kasvoi hänen rohkeutensa\nliittää korkea-valtiollisten tapahtumain oheen ja väliin tutunomaisia\nkuvauksia jokapäiväisestä elämästä, niin että mikä muuten olisi\nnäyttänyt pöyhkeilevältä ja teennäiseltä, joutui nyt tavallisin mitoin\nmitattavaksi ja sai taustaansa todennäköisyyttä ja luonnollisuutta.\nHänen huvinäytelmätuulensa tunkeutuu, aluksi arkaillen, lopulta\nriemusaatossa historiallisiin näytelmiin; hänen todellisuusnäkemyksensä\nlaajenee ja sulkee samaan näköpiiriin hovit ja kapakat, kuninkaat ja\nmaantierosvot, valtiolliset keskustelut, taistelut, katukahakat ja\nalhaisen elämän huvittavat seikat. Hän osoitti meille jalomielisyytensä\nsuunnattoman avaruuden Henrik IV:n kahdessa osassa, näytelmän,\njoka todistaa verratonta luomishelppoutta, vaihtelevaisuutta ja\nmestarillisuutta. Päästyään tällä tavoin yhä täydellisempään ja\ntäydellisempään taituruuteen, siirtyi hän käsittelemään vakavampia\naiheita, ja niin manasi hän näkyviin, Plutarkon kertomukset\napuneuvoinaan, valtavan roomalais-maailman, tai puhalsi elämän hengen\nniihin vanhan brittiläisen historian tarinoihin, joita hän tapasi\nHolinshedissä. Tutkimuksensa Englannin historian alalta ratkaisivat\nhänen myöhemmän näytelmällisen uransa ja opettivat hänelle loihtijan\ntaitoa:\n\n    Nerollaan aikain turmat torjumaan,\n    Avaamaan portit taivaan, manan maan,\n    Miss' Lethen rantamille nukkuneet\n    Monet on ihmissielut murtuneet.\n\nHän herätti henkiin kuolleet ruhtinaat ja sankarit ja pani heidät\ntoimimaan elämän kuohuvalla näkymöllä.\n\nTämä taipumus vaihtelevaisuuteen ja yllättäviin käänteisiin, joka on\nhumoristin tärkeimpiä ominaisuuksia, esiintyi, jo hänen varhaisemmissa\nhuvinäytelmissään. Keijukaisten seittimäistä käytöstä ja olentoa\narvostelee kankuri Pulma jotenkin mahtipontisesti, kunnes hän taas\nvuorostaan moukkamaisine tovereineen joutuu Theseus-herttuan ja\nAmatsonein kuningattaren ja heidän hoviseurueensa hienostuneen maun\npohdittavaksi. _Lemmen Kujeissa, Romeossa ja Juliassa_ ja kappaleessa\n_Miten Suvaitsette_, muita mainitsematta, värittävät valtiollisesti\nja yleisesti tärkeät asiat läheisyydellään rakastavain tunteita ja\nkohtaloita. Mutta vasta historiallisissa näytelmissä on huvittava\npuoli täydellisesti sekoitettu vakaviin valtiollisiin tapahtumiin.\nShakespearen todellisuus-vaisto, hänen epäluulonsa kaikkea kohtaan,\nmikä ei kestä joutumistaan järeämpienkin ainesten kosketuksiin,\ntaivutti hänet käyttämään huvinäytelmää ja murhenäytelmää ikäänkuin\nkoetuskivinä toinen toisilleen. Ei mikään, mikä kumpaisessakin on\ntodellista, voi kärsiä vahinkoa tuon kosketuksen kautta. Nauru\nvaimentaa tai keskeyttää surun teennäistä juhlallisuutta, samoin kuin\ntuo tyhjä kalsea pilailukin, joka näyttää melkein epä-inhimilliseltä\nkuolonkauhuisten synkkien kohtalon sallimain vastakohtana. Murhe ja\nilo iskevät toisiinsa elämän kipinän: niiden eroittaminen on vain\njuhlamenojen ansiota eikä luonnon. Sellainen valtiollisesti kehittynyt\nkansa kuin kreikkalaiset, jotka olivat yleisten juhlamenojen ja\njulkisen loisteliaisuuden innokkaita suosijoita, saattavat pakottaa\nnäytelmänkin omaksumaan tämän yleisen maun; mutta irtonaisempi\nuudemman ajan ihmisluonto ei tyydy enää siihen puhtaasti älyperäiseen\nhuvitukseen, jonka erinomaisten ihmeseikkain ja vastakohtain\nesittäminen saattaa tuottaa. Kuvaus eräistä hautajaisista Scottin\n_Päiväkirjassa_ on piirretty siihen uudenaikaiseen tapaan: \"Mikä\nsekamelska inhottavaa ilveilyä ja todellista surua! — ehkä surupuvun\nkantajan sydän on todellakin murtunut, mutta muut ne vain näyttävät\njuhlallista naamaa ja kuiskuttelevat keskenään ilmasta ja maailman\nkuulumisista ja tuolla ja täällä ilahuttaa toinenkin ahmatti sieluaan\nleivoksilla ja viinillä. Minusta on koko peli ilvenäytelmä täynnä\nsurkeinta, surullisinta pilaa.\" Shakespeare yhdistää ilon ja surun\nkiinteästi toisiinsa, katsomatta halveksivasti kumpaiseenkaan. Hän\nkertoo vakavia seikkoja ja kuvailee historian suuria merkkitapauksia\nilakoivan kuoron säestyksellä. Hän tutustuttaa meidät kuninkaan\nsalaisimpiin ajatuksiin ja panee meidät kuuntelemaan kuorma-ajurein\ntorailua Rochesterin majatalon pihalla. Me havaitsemme Northumberlandin\nkreivin katkeran surun poikansa kuolemasta ja istumme tuomari Tyhjäsen\npuutarhassa haastelemassa menneenvuotisista hedelmistä. Sota esitetään\nkahdenlaisessa hahmossaan: sellaisena kuin se näyttää valtiomiehestä\nja lisäväkeä keräilevästä kersantista. Kaiken suorapuheisuuden ja\nrohkeuden kukkuraksi kuljetetaan samoja henkilöitä mitä erilaisimpiin\nkohtauksiin, ja saman tapauksen sekä suuremmat että vähäpätöisemmät\nvaikutukset asetetaan jokaisen nähtäville. Valtakunnan kohtalot\npakottavat hurjastelijat jättämään kapakoiden humun. Prinssin ylhäistä\narvoa ei hänen palvelijan-pukunsa himmennä, eivätkä Sir John Falstaffin\nsukkeluudet ja kompasanat vaikene taistelun ja kuoleman keskelläkään.\n\nShakespearen varhaisimmissa historiallisissa näytelmissä tuntuu vielä\njonkunlainen muodollisuus ja mielikuvituksen arkuus vallitsevan. Hänen\n\"pahat\" kuninkaansa Rikhard Kolmas ja Juhana, lähentelevät melkoisessa\nmäärin melodraman konnia. Kuningas Rikhard selvittää rikollisuutensa\nseuraavasti:\n\n    Sen vuoks, kun rakastajana en saata\n    Sukoilla tätä sulosuista aikaa,\n    Ruveta konnaks olen päättänyt\n    Ja ajan turhan ilon vihaajaksi.\n\nAntaessaan Hubertille ohjeitaan murhatyön suorittamiseksi, sanoo\nkuningas Juhana aijettaan ilmaistakseen haluavansa erinomaisia\nnäyttämövaikutuksia: pimeätä yötä, kirkkomaata ja kuolinkellojen\npauhua. Kaikki tämä on vielä hyvin kaukana siitä varmuudesta, millä\nShakespeare myöhemmin käsittelee samanlaisia aiheita. Jo alusta alkaen\nsaa hän historiallisiin näytelmiinsä dramallista yhteyttä, rakentamalla\nne kuninkaan henkilön ympärille. Niistä, jotka elivät Elisabetin\nhallituksen aikana ja joiden isät olivat olleet Henrik VIII:n\nalamaisia, olisi kuulostanut vallan mielettömältä väitteeltä se, että\nhallitsijan henkilö olisi muka historian luomisessa vain vähäpätöinen\ntekijä. Mutta näitä varhaisempain näytelmäin kuninkaita katsellaan\nkuitenkin kunnioittavan matkan päästä, kansanomaisen taika-uskon\nverhon läpi; heidän asemansa huutavat ristiriidat eivät vielä pääse\ntäydellisesti purkautumaan esiin; tuntuu siltä, kuin olisi niin helppoa\nolla hyvä kuningas, ettei muu kuin kaksinkertainen annos perisyntiä\nvoi selittää pienintäkään hairahdusta. Merkitsi suurta edistysaskelta\nShakespearen menettelytavassa, kun hän _Rikhard Toisessa_ asetti\nkuninkaan tavalliselle inhimilliselle tasolle ja alkoi käsittää hänen\nasemaansa sisäisen ihmisen kannalta.\n\n_Rikhard Toinen_ on historiallisten näytelmäin ryhmässä mitä _Romeo\nja Julia_ on murhenäytelmäin joukossa: melkein puhtaasti lyrillinen,\nkerkeä ja yksinkertainen. Rikhard on kokonaan kuningasarvonsa tunnon\nvallassa, hän on runoilijan ihastuksella kiintynyt sen loistoon\nja komeuteen, mutta on kylläkin nopea myöntämään sen surkean\nepävarmuuden. Kaikessa siinä, mitä me tunnemme nähdessämme hänen\nsurullisen kukistumisensa, ei ole mitään, jota emme olisi oppineet\nhäneltä. Meidän säälintunteemme häntä kohtaan, meidän mietteemme\nkohtalon julmuudesta ovat vain heijastusta hänen omasta liikuttavasta\nja hienosta tunneherkkyydestään. Heikkoutta hänessä tosin on, mutta\nse tuskin hiukkaakaan meidän myötätuntoamme vähentää; tuo heikkous\non sukua Hamletin ja Falstaffin heikkoudelle, he kun eivät voi\nhekään pitkäksi aikaa kiinnittää mieltänsä johonkin vähäarvoiseen\nkäytännölliseen kysymykseen, he kun eivät voi vastustaa äkillistä\nhalua yleisiin, avaroihin syvältä mietiskeleviin tai huvittaviin\nhavaintoihin ja tutkisteluihin. Heidän laillaan leikittelee Rikhardkin\najatuksin ja teoin: hän tekee kaikki ensimäisen puuskauksen vallassa,\nmutta kun tuo puuska on vaimennut, saattaa hän helposti äkkiä iskeä\nkaikki vaikuttimensa ja syynsä mäsäksi, vertaamalla niitä taivaan\ntähtiin ja kaiken olevaisen mahtavaan järjestelmään. Mitä merkitsee\nheikkous maailmassa, jossa kaikki ihmiset ovat kuolevaisia? Joskus ajaa\nsydämensä sykintä hänet äkkipäiseen toimeen:\n\n                Bolingbroke, ma vielä\n    Sun kanssas iskun vaihdan elon tiellä.\n\nSitten vajoaa hän jälleen tuohon sallima-uskoiseen, mietiskelevään\nmielentilaansa, jota hän koettaa kaunistella nöyryydellä:\n\n    Bolingbroke yhtä suureks yrittääkö\n    Kuin mekin? Suuremmaks ei voi hän tulla.\n    Jos Jumalaa hän palvelee, niin samoin\n    Teen minäkin, ja siinä ollaan yhtä.\n\nAlistuva puheentapa on hänelle luonnollisinta; hänen heikkoutensa\npakenee samaisen filosofisen uskontunnustuksen suojiin, jonka uhmaten\nlausuu mestauslavalla Chapmanin murhenäytelmän sankari:\n\n    Jos kohoan, käy taivaaseen mun tieni;\n    Jos putoan: taivaaseen samoin päädyn;\n    Teist' lujemp' onko usko kellään?\n\nEi voi tuomita Rikhardia, samalla tuomitsematta runoutta. Hänellä\non hieno ja rikas kuvausvoima, joka puhkee moniin unihaaveisiin\nvankilassa; avara ja kirkas mielikuvitus, joka erittäinkin ilmenee\nhänen suuressa puheessaan kuoleman valtakunnasta; ja hän kykenee\nsyvästi havaitsemaan tragilliset ristiriidat, mikä tekee hänen\nkatkerimman huudahduksensa vihlovan vaikuttavaksi:\n\n                 Niin, kaikki te,\n    Te, jotka nyt mua tässä katselette,\n    Kun kurjuus mua härnää, vaikka jotkut\n    Pesette kätenne kuin Pilatus,\n    Teeskellen sääliä — te, Pilatukset,\n    Olette antaneet mun ristinpuuhun,\n    Ja vesi pois ei huuhdo syntiänne.\n\nPeilikohtaus vallanluovutustilaisuudessa — se näyttää, kuten\nunissakäyntikohtauskin _Macbethissa_, olevan täydellisesti Shakespearen\nomaa keksintöä — on ihmeellinen yhteenveto ja vertauskuva koko\nnäytelmän toiminnasta. Peili paiskataan sirpaleiksi lattiaan, ja\nasestettu sotilasjoukkio seisoo vieressä äänetönnä, odottamassa hetkeä,\njolloin saavat lähteä viemään Rikhardia Towerin linnaan.\n\nLuonnekuvauksen kaiken sydämellisyyden ja myötätuntoisuuden ohella\nemme kuitenkaan saa unhottaa Rikhardin todellisia heikkouksia. Suurin\nosa kolmatta näytöstä on tarkoitettu osottamaan, monin kiihkein sanoin\nja toisinto-muodoin, miten avuton ja häilyvä hän on ratkaisevalla\nhetkellä. Jos Rikhardissa oli jotakin Shakespearesta itsestään,\nkuten muutamat tutkijat ovat väittäneet, niin ei hänessä ainakaan\nollut Shakespeare kokonaisuudessaan. Jo näytelmän kirjoittamisen\naikana oli syntymässä suunnitelma sen lopputuloksen ja vastakohtain\nmuodostelemiseksi. Näytelmän aiheen hahmostaa kuningatar muutamiin\nääriviivoihin valittavassa huudahduksessaan Rikhardille:\n\n                Sa kaunein maja,\n    Miks inha suru sinuas' asustaa\n    Ja ilo vain on olutmajan vieras?\n\nShakespearen suunnitelmana oli asettaa Rikhardin yläpuolelle ja häntä\nvastaan, ei tuota taitavaa ja varovaista Bolingbrokea, vaan hänen\npoikansa, kuningas Henrik V, kansan lemmikin, hurjastelevan sankarin,\navosydämisen ja avokätisen, miehen, joka oli tuhlaileva ja irstas\nnuoruudessaan, mutta josta varttuneemmalla ijällään tuli maansa suurin\ntuki ja kunnia. Oppilaitos, jossa nuoren sankarin tuli saavuttaa\nopinarvoja, oli oleva sama kuin Shakespearenkin koulu: kapakoiden ja\nkatujen kirjava elämä.\n\nSe oli loistava ja lupaava vastakohta, ja jos kerran valintaan täytyy\nryhtyä, niin eipä ole vaikeaa määrätä, mille puolelle Shakespearen\nsuurempi myötätunto kallistuu. Kuningas, joka kykeni aina hallitsemaan\nasemaa, oli hänen kuninkaansa. Kuitenkaan ei Henrik V ole, se\nmyönnettäköön, yhtä sydämellisesti ja syvällisesti käsitetty kuin\nRikhard II. Hänen luonteenominaisuutensa ovat kansanomaisempia,\nyleisempiä ja tavallisempia. Shakespeare ihailee häntä tosin suuressa\nmäärin eikä tunne häntä kohtaan mitään sellaista salavihaa, jonka\nlannistumattoman toimitarmon ja helposti saavutetun menestyksen\nnäkeminen usein herättää heikommissa luonteissa. Kun Henrik V, sekä\nprinssinä että kuninkaana, näyttää muutamissa suhteissa jäävän\nosattomaksi siitä erinomaisesta täydellisyydestä, jota oli tarkoitettu,\nniin on se vain luonnollinen seuraus siitä, että hän, varomattomasti\nkyllä, päästää seuraansa itseänsä suuremman henkilön, joka ryöstää\nhäneltä hänen loistonsa ja tekee hänestä vain suuremman tähden\nseuralaisen. Hän ei ole niin tragillinen kuin Rikhard, eikä niin\nkomillinen kuin Falstaff, ja näin joutuu tuo prinssiparka varjoon\nmolemmin puolin, ja lopulta ei jää hänen liikkumatiloikseen muuta kuin\naineellisen menestyksen ahdas ala.\n\nEnsi esiintymisestään asti hallitsee Falstaff koko näytelmää. Prinssi\nkokee turhaan kohota hänen verroilleen: Falstaff on, kuten Hazlitt\nsanoo, parempi ihminen heistä kahdesta. Hän lausuu vain silkan totuuden\nkerskatessaan: \"Minä en ole ainoastaan itse sukkela, mutta minä saan\nsukkeluuden heräämään muissakin ihmisissä.\" Näytelmän huvittavimmat\nkohdat ovat juuri hänen keksimiään ja aikaansaamiaan; ja kun prinssi\nyrittää ruveta hänen kanssaan voittosille, joutuu hän alkuperäisen\nkeksijän höyhennettäväksi, päästelee vaarattomia ja ennalta tiettyjä\nvastaväitteitään, ja antaa niin tuolle hämmästyttävälle älyn\nterävyydelle toivotun tilaisuuden esiintyä kaikessa loistossaan.\nPrinssin huonommuuden mittana on sekin, että Falstaff näyttää hänestä\n\"pikemmin hullunkuriselta kuin sukkelalta\", vaikka nekin sukkeluudet,\njotka käyvät täydestä, ovat lähteneet Falstaffin rahapajasta ja\nkantavat hänen ylivaltias-arvonsa leimaa. Näiden kahden miehen\nerilaisuus ulottuu heidän valtasijoihinsa asti: hoviin ja kapakkaan.\nToinen on hillitty, muodollinen, väsymyksen ja täytymyksen ja\nkunnianhimon rasittama; toinen on vapaa ja luonnollinen, intoa ja\nhilpeyttä säihkyvä. Molemmat kulkevat peitetyin tarkoitusperin ja\npyrkimyksin, mutta kuinka eri lailla! Toisessa se on vain tahallista,\nkarkeaa, itsekästä ulkokultaisuutta ja petosta; toisessa väikkyy koko\nmaailma luulottelua ja mielihaaveilua, joka herättää hauskuutta ja\non siksi tarkoitettukin. Ei olekaan mikään ihme siis, että Falstaff\nkiinnittää itseensä suurimman osan myötätuntoamme ja kääntää nurin\nniskoin kaikki siveelliset peri-aatteet. Eräskin tutkija, jonka\nsydämeen Falstaffin hylkääminen on kovasti koskenut, unohtaa siihen\nmäärään kaiken siveysoppinsa, että tekee erikoisella mielihyvällä sen\nlohdullisen huomautuksen, että tuomari Tyhjäsen tuhannen puntaa ovat\nvarmassa tallessa Falstaffin taskussa ja että tuo miesparka on siten\nedes hiukan turvattu vanhain päiväinsä varalta.\n\nVaikka prinssi kadottaakin ensimäisen sijan meidän myötätunnossamme,\ntaistelee hän kuitenkin urhoisasti sen puolesta. Shakespeare tekee\nvoitavansa hänen hyväkseen. Hän on uljas, rohkea ja jalomielinenkin.\nKun Falstaff kerskaa kaataneensa Percyn kaksintaistelussa, ei hän\nsanallakaan viittaa omaan kuntoonsa:\n\n    Jos valhe sua auttaa, kyllä minä\n    Sanoilla sitä silaan kauniimmilla.\n\nHänessä on hiukan hellyyttäkin ja ennen kaikkea syvä tunto suuresta\nvastuunalaisuudestaan. Myöskin hänen älynsä ja sukkeluutensa\nolisivat huomattavia jossain muussa seurassa, ja hänen runsas\npila- ja herja-sanojen varastonsa osoittaa hänen olevan kerkeän\noppimaan. Vaikka hänen runollisuutensa läheneekin pöyhkeilevää,\nmahtipontista puheentapaa, niin kykenee hän sentään vaistomaisessa\nterveen järjen ja pilaumattoman maun käyttämisessään melkein vetämään\nvertoja ihailtavalle Rosalindalle. \"Jos sanoisin sinulle, että\nolen kerran kuoleva, niin olisi se totta; mutta että se tapahtuisi\nrakkaudesta sinuun, eipä koskaan, kautta taivaan, ja kuitenkin\nminä sinua rakastan, liiaksikin.\" Kaikki on turhaa; hänen hyvät ja\nrakastettavat ominaisuutensakaan eivät voi raivata hänelle tietä meidän\nsydämeemme. \"Jalo kääntymys\", johon hän pyrkii ja josta me niin paljon\nkuulemme, saa pahan tahran siitä tavasta, millä hän kohtelee entistä\nreuhaustoveriansa. Hän on kavala: hän ei maksa sitä, mitä on luvannut.\nFalstaff antautuu kokonaan huvitteluun, niin että arkailevain syntisten\nponnistelut ja hyveet näyttävät häneen verrattuina värittömiltä ja\nviheliäisiltä. Hän astuu näyttämölle kuin mikäkin jättiläinen, nuoret\nhurjastelijat kävelevät hänen suunnattomien sääriensä välitse ja\nkurkistelevat joka haaralle löytääkseen itselleen kunniallisen haudan.\nKaikissa tukalissa tiloissa, häpeän ja onnettomuuden vainoomana,\nkohoaa hän kuitenkin yhä uudestaan pystyyn, niin että näytelmä saa\nkansanomaisen eläinsadun värityksen; suurimpana huolenamme vain on,\nett'ei sankaria milloinkaan puijattaisi; eikä häntä puijatakkaan.\n\nTässä hämmästyttävässä luonnekuvauksessa on enemmän Shakespearea\nkuin kaikessa _Rikhard Toisen_ runollisuudessa. Falstaff on\nhuvinäytelmän Hamlet, käytännöllisessä neuvokkaisuudessa häntä\nvahvempi, eikä suinkaan ajatuksen terävyydessäkään häntä heikompi.\nHän pitää yhtä paljon elämästä kuin Hamlet sitä inhoo; hän pettää\nja valehtelee ja varastaa vähääkään arastelematta, aikailematta;\nhän pötkii käpälämäkeen tai teeskentelee kuollutta suuremmalla\nuljuudella kuin muut suorittavat ritarillisia urhotekoja. Hänen\nelämänsä vastoinkäymiset ja kairaukset osottavat yhä uudestaan ja\nuudestaan hengen voittoa aineen yli, ja näyttävät meille jyhkeän\nmiehen, joka osaa asettua kaikkien niiden yläpuolelle ja irtautua\nniistä, joka tyynenä, ylhäisen ylpeänä, pilventakaisena halveksii\nyleistä mielipidettä, seuraa omia pyrkimyksiään ja säihkyy älyä\naina sormenpäihin asti. Häntä on sattuvasti sanottu \"jonkinlaiseksi\nsotilas-vapaa-ajattelijaksi\". Hän ei tappele silloin kun hän ei näe\nsiinä mitään järkeä. Hänen puheensa kunniasta olisi Hamletkin voinut\npitää — mutta kuinka toisenlainen olisikaan ollut johtopäätös! Hän ei\nhetkeksikään takerru oman viekkautensa verkkoon; hänen mielensä on\ntäysin vapaa tekopyhyydestä; hänen oman-arvon tuntonsa on suurenmoinen\nja järkähtämätön. Muiden, kuningasten tai tuomarein, arvostelut\nhänestä eivät häntä vähääkään liikuta, kun taas vain harvat noista\nmuista suoriutuvat kunnialla siitä ankarasta tuomiosta, minkä hänen\npuolueeton arvostelunsa heistä langettaa. Mestari Tyhjäsen olento on\nkuin avoin kirja tämän tunnontarkan tutkistelun edessä. \"Kummallista\non nähdä\", sanoo Falstaff, \"missä keskinäisessä yhteydessä hänen ja\nhänen palvelijainsa henki on; he, kun häntä noudattavat, käyttäytyvät\nkuin tyhmät rauhantuomarit; hän, kun heidän kanssaan seurustelee,\nmuuttuu rauhantuomarin tapaiseksi palvelijaksi.\" Terävänäköisyytensä\ntakia ei Falstaffia kuitenkaan pelätä; hänessä ei ole hituistakaan\npahansuontia eikä ilkeyttä; minne hän tuleekaan, sinne tuo hän oikean\nilon tuulahduksen mukanaan.\n\nMitenkä oli tällaista olentoa käsiteltävä? Pelkän huvin vuoksihan\nhänet ensin esille nostettiin, kunnes hän nopeasti kohoutui koko\nnäytelmän päähenkilöksi. Ei näyttänyt olevan mitään syytä keskeyttää\nhänen mellastamistansa. Hän oli käymässä vaaralliseksi. Ei pidetty\nlainkaan lukua vakavista tapahtumista, koska kaikki odottivat vain\nnähdäkseen, miltä kannalta Falstaff asian ottaisi. Selvä ja vapaa\nnäyttämö oli välttämätön kuningas Heikun isänmaallisten ja sotaisten\nurhotekojen esittämiseksi; siinä ei ollut tilaa arvostelijoille eikä\nsaivartelijoille. Shakespeare antaa Falstaffin joutua epäsuosioon\nja karkoittaa hänet hovista. Mutta se ei riittänyt; Falstaffin\nylväsmielisyyteen kuului sekin, ettei epäsuosio tai häpeä saanut\nhänessä aikaan pienintäkään muutosta, vaan että hän usein käytti\nniitä välikappaleena uusiin yrityksiin. Karkoitettunakin olisi hän\ntodennäköisesti osottautunut yhtä vaaralliseksi kuin Napoleon Elban\nsaarella. Sillehän ei mahdettu mitään; yleisen turvallisuuden nimissä\nja varjellakseen häntä joutumasta huonoihin käsiin täytyi Falstaff\nvälttämättä lähettää paremmille metsästysmaille. Ja niin hän lopultakin\nlähti, \"erosi täältä niinkuin vastakastettu lapsi\", ja kuningas\nHeikulla on nyt tie vapaana kulkea sankarimainettaan ja kunniansa\nloistoa kohti.\n\nFalstaffin kuoleman aikaan oli Shakespearen nuoruuden ikäkin lopulleen\nehtinyt. Kaikki ihmeelliset kokemukset lontoolais-elämästä, päivien\nja öiden hurjastelut ja seikkailut, uusien huvitusten etsiminen\nnäyttävät ruumiillistuneen tähän suureen olentoon, nuoruuden ystävään\nja seurakumppaniin. Me voimme seurata hänen vaiheitaan hänen\nvarhaisemmasta poika-ijästään, jolloin hän murskasi vastustajansa\nkallon hovilinnan portilla, aina hänen kuolemaansa asti hourailujen\ntoisessa lapsuudentilassa. Hän ei näet ollut koskaan vanha. \"Häh,\nlurjukset\", huutaa hän Gadshillin matkamiehiä ryövättäessä, \"nuortenkin\npitää elää.\" \"Te, vanhat,\" huomauttaa hän ylituomarille, \"te ette ota\nhuomioon, mihin me kykenemme, me nuoret\". Jumalat, jotka hänestä paljon\npitivät, päättivät antaa hänen kuolla niinkuin hän oli syntynytkin,\npää valkoisena ja vatsa hiukan pyöreähkönä, hauskojen päiviensä\nkukoistuksessa.\n\nKuninkaallisesta käskystä herätettiin hänet _Windsorin Iloisissa\nRouvissa_ henkiin jälleen; mutta hänen hartaat ihailijansa eivät ole\nmilloinkaan voineet hyväksyä sitä käsitystä, että tämäkin näytelmä\nliittyisi oleellisena osana hänen vaiheidensa ja elämänsä esitykseen.\nUmmehtunut ja vallaton lemmen kujeilu sopii huonosti hänen kesyttömään\nhengen uljuuteensa. On hauskaa kuulla hänen äänensä sointia jälleen;\neikä hänen sukkeluutensa ole kadottanut kaikkea kirkkauttaan. Mutta\nmasentunut hän on ja muuttunut; hän on joutunut niin pitkälle, että\nkurjasti englannin kieltä rääkkäävät ihmiset pitävät häntä pilkkanaan,\nja että kaikenlaiset poroporvarit ja heidän hassuttelevat eukkonsa ovat\ntehneet hänestä ivansa esineen ja leikkikalunsa. Ja pahinta kaikesta:\nkeijutkin saavat hänen sydämensä pelosta värisemään. Kankuri Pulmakaan\nei ollut niin syvälle langennut. — \"Kas niin, Hernekukka, raapihan\npäätäni.\" Shakespearen on paha omatunto koko jutusta, ja hän yrittää\nlauhduttaa sitä pitkällä puolustuspuheella. \"Siitä näette\" sanoo\nFalstaff, \"että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille\npoluille\". Mutta tuollainen puolustelu tekee asian vain pahemmaksi. Se\nkäärii Falstaffin luihun siveyssaarnaajan kaapuun.\n\nHistoriallisia näytelmiä, niin englantilais- kuin roomalais-aiheisia,\non usein käytetty osottamaan tekijänsä valtiollisia mielipiteitä.\nNäistä mielipiteistä on ehkä liiankin helpolla oltu pääsevinään\nselville; kieltää ei kuitenkaan voida, että näytelmät ovat mitä\nerilaisimpiin suuntiin kallistuviin tutkijoihin tehneet erään\nmäärätyn, voimakkaan vaikutuksen. Varmuudella voidaan sanoa, että\nShakespearella oli hyvin rohkea käsitys lujasta hallituksesta,\nsen hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä. Ell'ei hän olekkaan\nmikään virkavallan puoltaja, on hän ainakin hyvän järjestyksen\ninnokas ystävä. Hänen ajattelunsa on aina ja kaikkialla runoilijan\najattelua, ja hän katselee yhteiskunnallista järjestystäkin toisen,\navarammalle ulottuvan sopusoinnun osana. Kun hänen mielikuvituksensa\netsii tragillisuuden korkeinta kohtaa, esittää hän tavallisesti\näärimmäisen kurjuuden ja kauhistuksen muodottomana, riehuvana\nsekasortona. Hänen yleissilsilmäyksensä inhimillisestä yhteiskunnasta\nja laeista, jotka sitovat ihmisen ihmiseen, on nopea kuin tähdenlento,\nmutta perinpohjainen. Niinpä kiroo Timon yhdellä henkäyksellä koko\nihmiskunnan kaikkine laitoksineen:\n\n                 Hellyys, rakkaus,\n    Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha,\n    Yölepo, kotikuri, ihmissopu,\n    Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot,\n    Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat\n    Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen,\n    Ja eläköön vain tuho!\n\nSama seikka esiintyy Odysseun suuressa puheessa ja useissa muissakin\nmurhenäytelmäin kohdissa. Hän ylistää hyvää hallitusta innolla\nsellaisella, että meidät valtaa todellinen, alituinen pelko patojen\nja sulkujen murtumisesta; häntä huvittaa tuo hyvä järjestyksensä yhtä\npaljon kuin maalareita ja soittotaiteilijoita huvittavat muotojen\nsulavuus ja sävelaaltojen hurmaava keinunta.\n\nMitä tulee eri hallitusmuotojen etuihin tai vikoihin, ei tämä kysymys\nollut vielä virinnyt Elisabetin aikoina, eikä se näytä Shakespearenkaan\najatuksia kiinnittäneen. _Julius Caesarissa_, jonka aihe kyllä olisi\ntarjounut oivan tilaisuuden, seuraa hän vain uskollisesti Plutarkon\nohjausta eikä poikkea mihinkään valtiollisiin järkeistelyihin. On\nusein moitittu hänen inhoovan ja pahoin kohtelevan alhaista kansaa.\nTotta on kyllä, että rahvas _Henrik Kuudennessa, Julius Caesarissa\nja Coriolanuksessa_ on tehty kovin naurettavaksi ja typeräksi.\nMutta syvemmältä katsoen: tasapuoliset ajattelijat ovat aina niin\nvähän tunteneet mieltymystä roskakansaan ja niin vähän kunnioitusta\nalhaison räyhääviä yllyttäjiä kohtaan, ett'ei Shakespearenkaan suhde\nsuinkaan kummastuta; ja aina tulee muistaa, että hän oli ennen kaikkea\nnäytelmätaiteilija. Hänen näkökantansa määräsi hänen päähenkilöidensä\npieni ryhmä, ja varsinaiselle kansalle riitti tilaa vain vaihtelevana\ntaustana tai hetkellisenä katukuvana. Mutta missä yleisinhimillisiä\ntunteita on ilmaistava, siinä eivät säätyluokat ja arvo-asteet merkitse\nmitään; Macduff, ylhäinen aatelismies, joka on menettänyt lapsensa\nkauhealla tavalla, puhuu koko ihmissuvun suulla.\n\nKaikesta huolimatta jää kuitenkin se vaikutelma pysyväiseksi, että\nShakespeare tässä kohdassa, ja vain tässä, menettelee jonkun verran\npuolueellisesti. Luonnollistahan olikin, että hänen valtiolliset\nmielipiteensä saivat värityksensä hänen ylhäisiltä tutuiltaan hovissa,\nnäiden huolena kun pelkästään valtiolliset asiat olivatkin, eikä hänen\noma ammattinsa ollut suinkaan omiansa hänen mielipiteitään muuttamaan.\nKuka tuntisikaan rahvaan heikot puolet ja turhamaisuuden paremmin kuin\nteateri-mies? Kysymykseen ei sisälly niinkään paljon valtiollista\nmerkitystä; näytelmien valtiollisia mielipiteitä vastaan ei ennen\noltu käytykään sotaa, ennenkuin Amerika alkoi lukea ihmiskunnan\nhistoriaa oman itsetietoisuutensa valossa. On totta, että Shakespeare\non omituisen kiukkuinen kaikelle tyhmyydelle ja saamattomuudelle, ja\nettä hän typeriä ihmisiä kohtelee yli olkain, eikä aina tee heille\noikeuttakaan. Hänen ilvehtijänsä ja moukkansa ovat usein pelkkiä\nnaurettavan etsimisessä erehtyneen ja tyhjäsanaisen lavertelun luomia\nkoneita. Tässä suhteessa on hän äärettömän kaukana Chaucerista, joka\ntodellakin ymmärtää yhteiskunnallisen erilaisuuden olemuksen tykkänään\ntoisella tavalla kuin Shakespeare, ja jonka mielestä sentähden\nerilaiset yhteiskunta-asteet eivät olekaan niin tärkeitä ja huomioon\notettavia. Miten täysin todenmukaisia ja inhimillisiä olisivatkaan\nolleet Moilanen ja Mukkari, Polonius ja rouva Capulet, jos heitä olisi\nkäsitelty Chaucerin tavoin! _Canterburyn Kertomusten_ kylänvanhin\non vain vanha, puhelias kansanmies, mutta hänen yksinkertaisessa\nelämänkatsomuksessaan on sellainen voima ja sellainen totisuus, ettei\nmoista tavata ikinä Shakespearen porvarein joukossa. Kuitenkin tulee\nmeidän tässäkin kohdassa tehdä muutamia myönnytyksiä näyttämöllisen\nesityksen vaatimuksille ja korkealentoisen tekotavan juurtuneille\ntottumuksille. Ihmisluonnon ikitotuudet eivät menetä uskottavuuttaan\nsen takia, että jotakin kuningasta käytetään niiden kuvastajana.\n\nSuurissa murhenäytelmissään joutuu Shakespeare lopulta katselemaan\nihmis-elon salaisimpia, hirvittävimpiä puolia kasvoista kasvoihin.\nHän ei ole milloinkaan tyytynyt pelkkään haave-maailmaan,\njota koetetaan varjella ikäänkuin haurasta unikuvaa kaikelta\nulkonaiselta kosketukselta; niinpä osoittavatkin hänen näytelmänsä,\naikajärjestykseen asetettuina, todellisuus-sävyn asteettaista\nvahvistumista. Ensi alussa luo hän vain hienoja ja huvittavia\nvastakohtia näytelmän päähenkilöille: varhaisempain näytelmäin\nelävimmät henkilöt ovat usein juuri ne, jotka hän on itse keksinyt ja\nkokonaisuuteen liittänyt. Jacques ja Touchstone, Mercutio ja imettäjä,\nherra Topias Räihä ja Malvolio edustavat romanttiseen juoneen osaavasti\nsovellettua jokapäiväistä elämää kaikessa sen kirjavuudessa. Äpärä\nFaulconbridge ja Falstaff edustavat arvostelun henkeä, joka liikkuu\nkuin kotonaan historiallisten muodollisuuksienkin keskellä. Mutta\nsuurissa murhenäytelmissä eivät syvällisimmin ja täydellisimmin\nkäsitetyt luonteet ole enää sivuhenkilöiden; ne muodostavat näytelmän\nsielun. Hamlet on sekä päähenkilö että arvostelija. Learin, Othellon\nja Macbethin intohimoinen kiihko on niin todellista, niin syvästi\ntunnettua, ettei sitä mikään vastakohta voi enää suurentaa tai\nvähentää: itse elämän keskusvarustusta järisyttää todellisuus\nhyökkäyksillään ja väkirynnäköillään. Nyt ei meitä enää pelasta pelkkä\nsilmänkääntäjän temppu, kuten kappaleissa _Venetian Kauppias ja Mitta\nMitasta_; ei ole toivoakaan peräytymisestä tai ratkaisun siirtämisestä;\npahin, mitä saattaa sattua, on tapahtunut, meidät on ilman\nhuumausaineiden suomaa huojennusta pingotettu kidutustelineille, silmät\nauki ja aistit luonnottomasti kiihtyneinä, ja meidän on kestettävä\nloppuun.\n\nVarhaisempain näytelmäin päivänpaisteisimmissakin kaikui pelottava\naavistus kaikesta tästä hienona raskasmielisyyden pohjasävelenä,\njoka sekoitti onneen pistävän tunteen, muistuttamalla meitä\nkaiken kuolevaisen epävarmasta elosta. Narrin laulamat laulut\n_Loppiais-Aatossa_ antavat siitä erinomaisen hyvän käsityksen:\n\n    Mit' on lempi? Hetken ele.\n    Iloitse ja naureskele,\n    Huomist' älä mieti lain.\n\nKäännettyinä murhenäytelmän kielelle kertovat nämä säkeet _Antoniuksen\nja Kleopatran_ tarinan. Loppulaulussa:\n\n    Kun olin minä pikkuinen nallikka vain\n    Satehessa ja tuulessa, hei,\n\non jotakin hyljätyn _Kuningas Learin_ liikuttavasta hourailusta. Sade,\njoka lakkaamatta virtaa, ihmiset, jotka lukitsevat ovensa rosvojen\nja varkaiden varalta, maailma, joka on mennyt menoaan jo pitkät\najat, kaikki nuo ovat ikäänkuin hajanaisia, himmeitä muistelmia tai\naavistuksia, jotka myllertävät lapsen mieltä. Murhenäytelmissä astuvat\nne hämärästä esiin ja ovat niin jylhiä ja todellisia päivän selkeässä\npaisteessa. Olimme tottuneet pääsemään näistä tuskista havahtumalla,\nmutta nyt yllättää meidät viimeinen hirmu: unemme on muuttunut\ntodellisuudeksi.\n\nTaistellessaan elämän äärimmäisten ongelmain kanssa ei Shakespearella\nollut apunaan mitään taikakalua tai noitakirjaa. Opinlauseet,\njärkirakennelmat, syntyjen syvien tutkimiset, siveyssäännöt — millä\ntavalla pystyisivät nämä auttamaan ihmistä lopullisessa ratkaisevassa\ntaistelussa? Ihmiset takovat itselleen tällaisia aseita ja kerskuvat\nniistä, vain huomatakseen niistä olevan pelkkää haittaa hädän hetkellä.\nShakespearen monet salaviittaukset tietoviisauteen ja järkeen\nosoittavat, kuinka vähän hän niihin luotti. Vain puolihullu mestari\nLaihanen ja ivasanainen Benedikt tunnustavat rakkautensakin olevan\njärjen hallittavissa.\n\n    Järjeltä aina ohjausta anoo\n\nsanoo Lysander _Kesäyön Unelmassa_, ollessaan keijukaisten avuttomana\nleikkikaluna. Kun surut ja tuskat tulevat, silloin on järki tehoton,\nintohimo murskaa paraimmatkin päätökset ja tietoviisaus joutuu häpeään:\n\n    Rauhaa rukoilen! Ma lihaa, verta\n    Olla tahdon! En nähnyt filosofia,\n    Ken hammassärkynsä ois tyynnä kestänyt,\n    Jumalten lailla vaikka halveksuin\n    Hän maista kärsimystä kohteli.\n\nOn sentähden turhaa hakea näytelmistä jotakin järkeisoppia tai tiedon\njärjestelmää, joka voitaisiin niiden pohjalla muodostaa ja muutamin\nsanoin esittää. Shakespearen filosofia oli Corin-paimenen filosofiaa:\nhän tiesi, että mitä sairaampi ihminen on, sitä pahempi hänen on\nolla, että sateen ominaisuutena on kastaa ja tulen polttaa. Kuningas\nLear, kun hän tuli tietämään samat seikat, älysi nyt kaikkien niiden\nimartelujen ja petospuheiden arvon, joilla häntä oli kiedottu. — \"Ne\nsanoivat minulle, että minä olin jotakin; se on vale, sillä nyt en\nkestä edes kuumetta.\" Kaikki järkirakennelmat ja opit ihmisen asemasta\nmaailman kaikkiudessa tai pahan synnystä ovat vain mitätöntä ja\npuolinaista askarrusta sen huikaisevan näkemyksen rinnalla ihmissuvun\nsurkuteltavaan tilaan, jonka murhenäytelmät meille avaavat.\n\nNäky, jonka Shakespeare loihtii eteemme, on niin juhlallinen, niin\nhirvittävä, niin vakuuttava todenmukaisuudessaan, ett'ei ehkä ole monta\nhänen lukijainsa joukossa, jotka eivät olisi peittäneet silmiänsä tai\nkatsoneet toisaalle. \"Minun on kertominen\", sanoo Johnson, \"että minuun\nuseita vuosia takaperin vaikutti Cordelian kuolema niin syvästi, ett'en\ntiedä, olisinko koskaan voinut lukea kappaleen viimeisiä kohtauksia\nuudestaan, ell'ei minun uuden painoksen toimittajana välttämättä olisi\ntäytynyt ryhtyä niitäkin tarkastamaan.\" Eräällä aikakaudella oli\nhyvin yleisesti tapana säästää teaterissa kävijäin tunteita tekemällä\noleellisia muutoksia kappaleen toimintaan. Näytelmän lukijoihin nähden\novat taas toisenlaiset suojelevat keksinnöt saavuttaneet suosiota.\nNämä tapaukset, niin hyvin mielellään uskotaan, ovat vain tarua, jonka\navulla Shakespeare on tahtonut kuvata erehdyksen ja ajattelemattomuuden\nmahdollisia kammottavia seurauksia. Moisia asioita ei ole milloinkaan\ntodellisuudessa tapahtunut; tai, jos tapahtuikin, niin voimmehan\nainakin huolellisesti varoa, ettei niiden tarvitse tapahtua uudelleen.\nTällä tavalla pakenee lukija, ei uhkamielisyyden vaan kauhun ajamana,\nsiveysopin turviin, koska ihminen luulee kykenevänsä siveysoppia\nkäsittämään. Virheellisesti rakennetun sillan sortuminen ei herätä\nlähimainkaan sellaista järjetöntä kauhistusta kuin maanjäristys.\n\nMutta tässäpä raivoaakin maanjäristys, eikä parainkaan suojapaikka\nnyt auta mitään. Siveysopilta ei kielletä sen merkitystä; suunnaton\nhyökyaalto hautaa sen vain yli maan syöksyessään alleen tai työntää\ntieltään. Ei missään Shakespearen murhenäytelmässä ole siveyssaarnoja\nluettavana, ell'eihän aivan satunnaisesti. Ne puhuvat suuremmista\nasioista kuin ihminen onkaan: ikivalloista ja intohimoista,\nalku-voimista ja kärsimyksen pimeistä, pohjattomista kuiluista, siitä\ntuhoisasta tulesta, joka tunkeutuu läpi sivistyksen ohuen kuoren\nja heittää verisen loimon taivaankannelle kolkkojen, hävitettyjen\nkotien yläpuolella. Koska Shakespeare on runoilija ja koska hänellä\non vilpitön mielikuvitus, tietää hän niin erinomaisen hyvin, kuinka\nepävakaisesti ihminen seisoo maan kamaralla, kuinka petollisia ovat\nhänen totutut rauhalliset tapansa ja hänen joutavan päiväinen huoleton\npuhelunsa. Minä hetkenä tahansa saattaa kaikki tämä totuttu sattuman\ntai kohtalon vaikutuksesta räsähtää pieniksi pirstaleiksi, ja maailma\nvoi joutua vielä kerran niiden ikivoimien valtaan, jotka siinä\nalku-aikojen hämärissä riehuivat.\n\nVäärin olisi sanoa, että näissä murhenäytelmissä henkilöiden\nmenettelytapa heidän luonteensa nojalla olisi ehdottomasti määrätty.\nOthello ei ole mikään mustasukkainen mies; hän on ihminen, jonka\nintohimoinen rakkaus on saattanut suunniltaan, sokaissut ja aaltoihinsa\nupottanut. Macbeth ei ole mikään murhanhimoinen juonittelija: hän on\nihminen, joka on tajunsa kadottanut. Learilla on epäilemättä vikansa\nhänelläkin; hän on pikavihainen ja vaatelias; rangaistus, minkä\nhän saa näistä vanhuuden heikkouksistaan, on se, että ne päästävät\nliikkeelle kaikki hornan voimat. Hamlet on herkkätunteinen, ajatteleva,\njalomielinen, tulinen, — \"puhdas, jalo ja kaikkein siveellisin luonne\"\n— mutta ei hänkään voi välttää tuhoisaa iskua, onpa väärä arvostelu\nlaskenut juuri hänen syyksensä koko onnettoman loppuratkaisun.\nMutta Shakespeare, joka piti sankareitaan tarkoin silmällä, joutui\nkauhistuvan kunnioituksen valtaan, kun näki heidän syöksyvän kuiluun,\neikä voinut langettaa heistä moista tuomiota. Hänen näkökantansa mukaan\nei se, mitä he kärsivät, ole missään suhteessa siihen, mitä he tekevät\nja mitä he ovat. Heidän annetaan valita, ja murhenäytelmän olemuksena\nja pohjana on juuri se, että valinta on mahdoton. Coriolanuksen on\nvalittava isänmaansa kunnian ja hellimpäin inhimillisten tunteiden\nvälillä. Antonius vaappuu rakkauden ja keisarikunnan välillä.\nMacbeth tekee kauhean rikoksen; mutta Shakespeare panee tragillisen\npääpainon sitä seuraavan tilan toivottomaan epävarmuuteen, ja\nhänen suuri säälintunteensa eksynyttä ihmisluontoa kohtaan tekee\nrikoksenkin keveämmäksi. Hamlet horjuu ajatuksen välillä, joka ei\njohda mihinkään, ja toiminnan, joka on halpamainen ja täydellisesti\nriittämätön. Brutuksen, samoin kuin Coriolanuksenkin, on pakko\njoko uhrata houkuttelevimmat valtiolliset toiveensa tai katkaista\nhellimmät siteet, jotka ihmistä toiseen kiinnittävät. Learin paha\ntyö unohtuu sen perikadon pauhuun, joka syöksyy hänen ylitsensä;\nankaran suuttumuksenpuuskansa jälkeen havahtuu hän huomaamaan, ett'ei\nhänellä enään ole valitsemisen tilaisuutta, ja näin ajautuu hän\nihmissuvun uhriteuraana hurjan mielettömyytensä valtoihin. Othello —\nOthellon tarina antaa oikeastaan näytteen Shakespearen pelottavan ivan\näärimmäisestä saavutuksesta — Othello kärsii, kuten Hamlet, todellisten\nhyveittensä takia, ja hänen sydämensä jaloimmista ominaisuuksista\ntehdään hänen kauheimpien kidutustensa välikappaleet. Laajemman\ntutkistelun asemasta täytyy meidän tyytyä esittämään vain lyhyt\nselostelu näistä kahdesta näytelmästä.\n\nHamletin luonteesta on väitelty paljon, ja sen yhteydessä esitetyt\nmielipiteet voidaan pääasiassa jakaa kahteen vastakkaiseen ryhmään.\nMuutamat tutkijat, kuten esim. Goethe ja Coleridge, ovat väittäneet,\nettä Hamlet on Shakespearen tutkielma epäkäytännöllisestä luonteesta,\nettä hän on tahtonut piirtää kuvan uneksijasta. Toiset ovat taas,\nkieltämällä edellisen, vaatineet kiinnitettäväksi huomiota hänen\nverrattomaan rohkeuteensa ja hänen toiminta-ripeyteensä. Hän seuraa\nhaamua epäilemättä hetkeäkään, kumppaneinsa varoituksista huolimatta.\nHän tappaa Poloniuksen yhdessä kädenkäänteessä, ja kun hän huomaa\nerehtyneensä, työntää hän ruumiin syrjään kuin kuolleen kärpäsen,\nkääntyäkseen tärkeämpiin asioihin. Hän lähettää kylmällä käskykirjeellä\nRosenkrantzin ja Gyldensternin suoraan surman suuhun, laatiipa heille\nvielä ylimielisen hautakirjoituksenkin:\n\n    Kun suuret ottelee, ei hyvä kehnon\n    Tulisten miekantutkaimien väliin\n    Päätänsä pistä.\n\nMeille kerrotaan hänen meritappelussa olleen ensimäisenä iskemässä\nkiinni merirosvojen laivaan. Ja voisiko keksiä terävämpää,\nkäytännöllisempää ja asiallisempaa puhetapaa kuin se kerkeä\nristikuulustelu, millä hän utelee Horatiolta tietoja haamun\nilmestymisestä? Toiset niistä, jotka näihin seikkoihin erikoista\nhuomiota kiinnittävät, menevät vieläkin pitemmälle ja väittävät\nHamletin onnistuvan yrityksissään. Hänen huolenansahan oli päästä\ntäyteen varmuuteen kuninkaan syyllisyydestä ja näyttää se sitten\njulkisesti toteen koko Tanskan edessä. Kun se on tehty, pistää hän\nkuninkaan kuoliaaksi, ja vaikka hän petoksen kautta menettää omankin\nhenkensä, on kuitenkin hänen tehtävänsä täytetty, koska tieto\nsalamurhasta ei nyt enää voi vaipua hänen kanssaan hautaan.\n\nKun luemme tämän tai jonkun toisen ylimalkaisen esityksen noista\ntapauksista, tunnemme kuitenkin selvästi, että ne kaikki vievät\nmeidät kauas näytelmän todellisesta aiheesta. Näytelmä ei tosiaankaan\nole mikään kokoelma siinä esiintyväin henkilöiden elämäkertoja. Se\non eräiden määrättyjen tosi-asiain ja tapahtumain ryhmittämistä\njonkun määrätyn keskuksen ympärille, josta ne kaikki saavat valonsa.\nKysymyksessä olevassa näytelmässä on tuollaisena keskuksena Hamletin\nsielu. Me katselemme asioita hänen silmillään, me ajattelemme hänen\najatuksiaan. Kun tapausten virta on meidät kerran pyörteeseensä\nvetänyt, emme tuomitse häntä enempää kuin tuomitsisimme itseämme.\nMelkein kaikki, mitä ikinään on sanottu hänen luonteestaan, on totta;\nhänen luonteensa on niin elävä ja niin vaihteleva, että siinä voi nähdä\nhyvin useita puolia. Väärä on sitä vastoin se yleinen luulo, että juuri\nhänen luonteensa olisi pää-asiallisimpana syynä kappaleen kauhistaviin\ntapauksiin, ja että Shakespeare tahtoisi meidän arvostelevan häntä sen\nmukaan — että siis näytelmä, lyhyeen puhuen, olisi siveysopillinen\nnäytelmä, samantapainen kuin neiti Edgeworthin tarinat.\n\n[Mary Edgeworth, engl. kirjailijatar (1767—1849); hän harrasti\nnais-asiaa ja kasvatusta, jota hän ajoi Rousseaun henkeen; sitä varten\nkirjoitti hän joukon nuorisolle sovitettuja opettavia kertomuksia;\nelämänsä lopulla kääntyi hän useissa romaneissa ruoskimaan kieroja\nyhteiskunta-oloja.]\n\nMerkillisen käytännöllinen arvostelemisen sävy vallitsee Hamletia\nkoskevissa tutkielmissa ja kirjoituksissa. Niissä puhutaan paljon\nonnistumisesta ja onnistumattomuudesta. Haamu on vaatinut häntä\nkostamaan isänsä murhaa; miks'ei hän tee kamalaa velvollisuuttaan ja\ntee sitä heti paikalla, niin että kaikki taas olisi järjestyksessä?\nOn vastattu joskus, että hänen halunsa täyttää velvollisuutensa\nvaikuttavammalla ja taitavammalla tavalla tekee hänen vitkastelunsa\noikeutetuksi. Näkyypä selvään, ett'ei raskasmielinen, murheellinen\nkuninkaanpoikamme ole kyennyt istuttamaan omaa ajatus-tapaansa\nkaikkiin, jotka hänen tarinaansa lukevat.\n\nJos Tanskan valtion hallitus olisi yksi näytelmän lähtökohtia,\nniin antaisi se parempaa tukea näille käytännöllisen siveysopin\nsaarnaajille. Mutta Tanskan valtiota ei oteta lukuun ollenkaan,\nelleihän jonkunlaisena paikallistuntua ja paikallisväriä lisäävänä\nkehyksenä päätapauksille. Murhenäytelmämme on murhenäytelmä\nyksityiselämästä, vaikkakin yksityiselämästä, joka käy huomattavammaksi\npää-esiintyjiensä kuninkaallisen aseman takia. Ennenkun näytelmä\naikaakaan, ovat ne tapahtumat, jotka tekevät murhenäytelmän\nväistämättömäksi, jo tapahtuneet. Me saamme niistä tietoa vain samassa\nmäärin kuin Hamletkin. Äitinsä uskottomuus on tuottanut hänelle syvää\nlevottomuutta ja surua; hän ei usko enään ihmisluontoon ja halajaa\nkuolemaa. Silloin paljastetaan murha hänelle. Hän näkee hymyileväin\nnaamain takaa asiain todellisen laidan, ja siitä lähtien näyttää\nHelsingörin hovi hänestä teaterilta, missä maailmankaikkeuden voimat\ntaistelevat:\n\n    Kaikk' taivaan vallat! Haa! Ja mitä vielä?\n    Kutsunko hornan myös? Hyi! — Kestä, sydän!\n    Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks\n    Mun ruumiini!\n\nEipä ihme siis, että hänen ystävänsä ja toverinsa luulevat häntä\nmielipuoleksi; hän on nähnyt ja tuntenut sellaista, jota he eivät saa\nmilloinkaan nähdä eikä tuntea ja eroittava muuri on kohonnut hänen ja\nheidän välilleen:\n\n    Niis, kursaamatta, parhaaks katson, että\n    Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;\n    Te käytte, minne työt ja halut kutsuu —\n    Näät haluja ja töitä jokaisella\n    On tavallansa — minä, halpa raukka,\n    Käyn rukoilemaan.\n\nMaailma on muuttunut pelkäksi ilvenäytelmäksi yhden ainoan tosi-asian\nvalossa. Ajatus äitinsä petollisuudesta värittää kaikki hänen puheensa\nja mietteensä. Tuo ihana sana \"äiti\" on saanut ilkeän soinnun: \"Oi\nkummallista poikaa, jota äidin nimi voi niin peljättää.\" Samaten\ntuntuu Troiluksesta kappaleessa _Troilus ja Cressida_, että Cressidan\nuskottomuus on myrkyttänyt ihmissuvun alkulähteet — \"Aattelehan,\nmeillä on ollut äitimme kullakin.\" Odysseyn hitaampi mielikuvitus ei\nvoi seurata hänen todistelunsa lentoa. Hänen kysymykseensä: \"Mitä\nhän sitten on tehnyt sellaista, prinssi, joka voi meidän äitimmekin\nsaastuttaa?\" vastaa Troilus kaikella Hamletin puristetulla ivalla:\n\"Eipä kerrassaan mitään; paha vaan, että se, joka sen teki, oli juuri\nhän.\" Saatuaan selville asian katkeran laidan, tuntuu Hamletista\nOphelian lempi vain paulalta; mutta kuitenkin on jotain tragillisen\nhienoa siinä tavassa, jolla hän hänet jättää. Hävityksen myrsky on\nalkanut riehuntansa; Ophelia etsiköön siltä suojaa, jos haluaa. Hän on\nviaton vielä, miksi pitäisi hänestäkin tuleman syntisten synnyttäjä?\nHän paetkoon uhkaavaa tuhoa — \"Mene luostariin!\"\n\nColeridge on huomauttanut, mitenkä Hamletissa tasapaino todellisen ja\nmielikuvitusmaailman välillä on häiriintynyt. Tuollaisen häiriintymisen\n— kutsuaksemme sitä nyt tällä nimellä — synnyttää joku tunteitamme\nvaltavasti järisyttävä tuhotapaus tai rikos, joka äkkiä työntyy esiin\nkeskellä jokapäiväisen elämän turvallista levollisuutta ja joka avaa\nmeille laajoja näkö-aloja niille rajattomille avaruuksille, missä\nvain mielikuvitus vaivatta vaeltelee. Näköpiiri laajenee paljon\nmahdollisuustapahtumain ahtaita rajoja tuonnemmas; ihmiskunnan\nmuinaiset surut ja tuskat uudistuvat ja kulkevat varjojen lailla\nlumotun katselijan silmien ohi. Se, mitä Hamlet tekee, ei paljoakaan\nmerkitse; ei mikään, mitä hän voi tehdä, kykenisi torjumaan\njärisyttävää loppua tai keventämään hänen omaa murheentaakkaansa.\nTeoillaan ja toimillaan ei hän meidän myötätuntoomme vetoakaan, vaan\nsillä, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee. Ne, jotka näkevät huonommin\nkuin hän, luulevat häntä mielipuoleksi. Mutta kuningas, joka toisia\nteitä on päässyt selville siitä, mitä Hamletin mielessä liikkuu, älyää\nhänen olevan vaarallisen tervejärkisen ihmisen.\n\nHamlet valaisee erinomaisen sattuvasti sitä vanhanaikuista\nsielutiedettä, joka jakoi ihmismielen voimat toimiviin ja puhtaasti\nälyperäisiin. Jokainen, joka on joskus tuntenut äkillisen vaaran\nahdistavaa tuskaa, tietää myös varmasti, mitenkä järki silloin\nkieltäytyy kokonaan antautumasta tahdon alaiseksi. Niinpä havaitsee\nhukkuva ihminenkin — mikäli tiedot ovat oikeat — henkensä heittäytyvän\nvallan lepotilaan, aivan kuin tarkastelisi hän omaa kuolonkamppaustaan\njonkun välimatkan päästä. Toiminta ja mietiskely eroitetaan näytelmässä\ntavallisesti toisistaan selväpiirteisyyden takia, ja asetetaan kutakin\nesittämään eri henkilöt. Mutta todellisessa elämässä ne eivät ole\nerillään, eivätkä ne ole erillään Hamletinkaan luonteessa. Hänen\ntekonsa hämmästyttävät häntä itseäänkin. Hänen järkensä, koska se on\nShakespearen järkeä, on valtavan laaja-alainen näkemyksessään ja asuu\ntyynenä, heltymättömänä kaiken riidan ja taistelun yläpuolella. Vaikka\nkaikki, mitä hän sanookin, on hänelle luonteenomaista, niin johtuu\nedellisestä seikasta kuitenkin, että hänen järkeilynsä samalla on\njossain määrin oikullista, kiihkoisaa ja yksilöllistä, muodostaen osan\nnäytelmän toimintaa, jota vastoin hänen toiset lausuntonsa näyttävät\nesittävän hänen ja Shakespearen yhteisiä ajatuksia, sekä pyrkivän\nkatselijan mietteiden ja muistutusten edelle.\n\nPäättäväisyyden puute ei suinkaan pakoita Hamletia niin usein joutumaan\nvoimien valtoihin, joille ihminen ei mitään mahda. Pikapäissään,\nharkitsematta tekemistään teoista sanoo hän:\n\n    Ja kiitos nopsuuden, se osoittaapi\n    Ett' usein varomattomuus on hyödyks,\n    Kun syvät tuumat raukee; siitä näämme,\n    Ett' aikehemme Luoja muodostaa,\n    Kuin karkeiksi ne veistämmekin.\n\nKun Horatio kokee estellä häntä ryhtymästä kilpamiekkasille, vastaa\nhän: \"Älä yritäkään; minä halveksin taikoja; varpusenkin putoaminen\non Luojan sallimus.\" Näissä selityksissä lausuu hän myös näytelmän\nkirjoittajan ajatuksen. Syvä käsitys kohtalon ikivallasta soi\npohjasävelenä kaikissa Shakespearen murhenäytelmissä. Joskus sallii\nhän henkilöittensä, kuten Romeon tai Hamletin, lausuvan sen julki;\njoskus pitää hän taas toista terävämpää ja purevampaa esittämistapaa\nparempana. Suurten murhenäytelmäin henkilöiden joukossa uskovat vain\nJago ja Edmund ihmisen kykyyn ja voimaan itse määrätä kohtalonsa\nvaiheet. \"Hyve! lörpötystä!\" sanoo Jago; \"meistä itsestämmehän riippuu,\nminkälaisia olemme.\" \"Suurinta hullutusta koko maailmassa on\", sanoo\nEdmund, \"että onnettomuuksiemme syyksi laskemme auringon, kuun ja\ntähdet\". Näytelmän lopullinen meno on Shakespearen ainoana vastauksena\nnäille kahdelle laskelmain tekijälle. Hänen tuomionsa sisältyy juuri\ntähän ratkaisuun, joka usein luo uuden, tärisyttävän mielen näiden\nitsetiedottomain välikappalten sanoihin. Tämä klassillinen iva — kuten\nsitä on kutsuttu — joka pitää ihmisen tietämättömyyttä leikkikalunaan\nja tekee ihmisestä ennustajan vastoin hänen omaa tahtoansa, muodostaa\noleellisen osan Shakespearen murhenäytelmäin rakentelussa. Ennustava\nääni kaikuu Romeon puheessa kerjäläismunkille:\n\n    Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten\n    Mit' uskaltaa, tuo lemmenrikko kuolo,\n    Kun omaksen' vaan kutsua saan häntä.\n\nSe kuuluu jälleen Julian viimeisissä sanoissa rakastetulleen:\n\n    Oi, mull' on synkkää aavistava sielu;\n    Siell' alhaall' ollen, minusta sa näytät\n    Kuin ruumihina haudan pohjall' oisit.\n    Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.\n\nSe kulkee kautta koko _Othello_-näytelmän, niin että vasta yhä\nuudestaan ja uudestaan lukemalla voi päästä selville sen täydellisestä\najatuksesta. Othellon ja Desdemonan riemuisat tervehdyssanat Kypron\nsatamassa ovat paha-enteisiä joka säkeeltään:\n\n    Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi\n    Nyt autuuteni määrä on; ma pelkään,\n    Ett' tulevaisuus helmassaan tänlaist' ei\n    Iloa toista tuo,\n\nsanoo Othello. Hän ei osaa aavistaakkaan, kuinka oikeaan hänen sanansa\nsattuvat.\n\nIlman tänlaista käsitystä kohtalosta, ilman niiden mahtavain virtausten\narvostamista, jotka tempaavat ihmisen mukaansa, halusipa hän sitten\nkulkea tähän suuntaan tai tuohon, olisi murhenäytelmä mahdoton.\n_Othello_ on monessa suhteessa Shakespearen korkein saavutus —\nmuun muassa senkin takia, että hän kohottaa inhottavan rikos-jutun\ntragillisen ylevyyden kukkuloille täydellisentämällä toimivat henkilöt\nja painamalla kaikkiin tapahtumiin välttämättömyyden leiman. Siveysopin\nsaarnaajat ovat olleet innokkaita moittimaan Othelloa tai Desdemonaa\ntai molempia näiden tapausten aiheuttamisesta, mutta koko näytelmän\nperusajatus katoaisi näkyvistä, jos heidän ponnistelunsa onnistuisivat.\nShakespeare on onneksi liian kova pähkinä heidän purtavakseen; he\neivät kykene vastoin hänen tahtoansa riistämään meidän myötätuntoamme\nmäärättyjä henkilöitä kohtaan. Othellossa kuvaa Shakespeare miestä,\njolla on ylevä ja kiihkoisa luonne, joka on ripeä toimessa ja jalo\najatuksessa. Othello on koko ikänsä elänyt oman rehellisen sydämensä\nkäskyjen mukaan, eikä ulkonäön. Hän ei kykene havaitsemaan eikä\ntulkitsemaan pikku-seikkoja; hänen tapanaan on ollut sysätä ne syrjään\nja olla niistä välittämättä. Hän ei siedä mitään, mikä on ovelaa ja\nkekseliästä, sillä se tuntuu hänestä epäkunnialliselta. Mustasukkaisuus\nja epäluuloisuus ovat, kuten Desdemona tietääkin, vieraita hänen\nluonnolleen; hän uskoo muissakin löytyvän samat jalot ominaisuudet\nkuin itsessään. Hän vihaa salakähmäisyyden varjoakin; kun Jago\nkehoittaa häntä vetäytymään piiloon, päästäkseen joutumasta Brabantion\netsijäjoukon käsiin, vastaa hän:\n\n    En! Min'en tahdo piillä;\n    Nimeni, arvoni ja tuntoni\n    Ei pelkää julkisuutta.\n\nJos hän ei olisi niin herkkäuskoinen, tai jos hän olisi varovampi,\nvalppaampi ja huomaavampi, ei hän olisi niin suuri ihmisenä kuin hän\non, eikä niin suuressa määrässä ansaitsisi myötätuntoisuuttamme.\n\nHänen ehdoton luottamuksensa Desdemonaan on hänen elämänsä — mitä jos\ntämä usko pettää? Kiusaus ryntää hänen kimppuunsa hänen heikoimmalta\npuoleltaan. Hän ei tunne nimeksikään niitä sydämen synkeitä sopukoita,\njoissa alhaiset intohimot itävät. Miehen, jonka kanssa hän nyt joutuu\nlähempiin tekemisiin, on hän aina tuntenut erinomaisen rehelliseksi\nja hyväksi toveriksi, luotettavaksi ystäväksi ja uskotuksi, mieheksi,\njoka puhuu vain vastenmielisesti, joka ei koskaan omaa etuansa etsi,\njoka on vapaa intohimoista, joka tuntee ihmiselämän perin pohjin, joka\non pelkkää kunniallisuutta, alttiutta ja hienotunteisuutta, sillä\nsiltä Jago todellakin näytti. Vastustajan peli oli voitettu, jos\nOthello vain saatiin kallistamaan korvansa salakuiskeille. Hän olisi\nepäilemättä iskenyt Jagon kuoliaaksi jo pienimmästäkin vihjauksesta,\nniinkuin hän tappoi käärelakkisen turkkilaisen Aleppossa. Jago oivalsi\nkyllä tämän vaaran ja jännitti sentähden kaikki sielunvoimansa\nratkaisevaan kohtaukseen. Hän ei anna uhrilleen ainuttakaan\ntilaisuutta tuskastumiseen. Jokaisen, joka tahtoo saada käsityksen\nShakespearen melkein yli-inhimillisestä taituruudesta vaikeuksien\nvoittamisessa, lukekoon _Othellon_ kolmannen näytöksen. Eloisin\nmielikuvitus, mitä milloinkaan on ihmiselle suotu, esiintyy siinä koko\nvoimassaan ja loistossaan. Othellollahan oli hirvittävät järkisyynsä\nsalliessaan Jagon puhua. Hänhän tunsi Jagon niin hyvin, tai ainakin\nluuli tuntevansa; Desdemona oli vain hurmaava muukalainen. Hänen\nviehätysvoimansa johtui osaksi siitä, että hän oli monessa suhteessa\nniin erilainen kuin Othello; ainoana yhdyssiteenä heidän välillään oli\nvaisto ja usko.\n\n    Min pölyisen saakaan henki vastineen,\n    Kun se varmuutt' etsein rimpuilee\n    Ja riuhtoo!\n\nKun Othello kerran alkaa taistella ajatuksiensa kanssa, häipyy hän\nyhä syvemmälle hirviön sokkelokäytäviin, ja päivä on ijäksi lakannut\npaistamasta.\n\nJos Othello on yksinkertaisen suora kuin sankari, niin on Desdemona\nyksinkertaisen suora kuin pyhimys. Ei milloinkaan, ei edes silloin,\nkun hän vallan tietämättään, tahtomattaan kutoo surmanverkkoa\nympärilleen, näy hänen puheissaan pienintäkään jälkeä varovaisuudesta\ntai itsesuojeluksesta. Hän on äärimmäisyyteen saakka luottavainen;\nhän antaa itsensä pois, niinkuin sanotaan, sadoin kerroin. Hän\npyytelee itsepäisesti kuin lapsi; mutta milloinkaan ei hän itseään\npuolusta, eikä milloinkaan turvaa todisteluihin. Niinpä hän ei vallan\nyksinkertaisesti voi uskoa, ett'ei rakkaus voimallaan kykenisi\nsaattamaan kaikkea jälleen hyvälle tolalle: kun pahimmat, loukkaavimmat\nsanat jo on sanottu, luottaa hän yhä vielä maailmaan ja vaipuu\nrauhaisan unen helmoihin. Niitä harhaanjohdettuja, turmiota tuottavia\nmuoto-kiivailijoita, jotka asettavat hänet poliisiviraston aitioon\nja syyttävät häntä uskottomuudesta, pitäisi tykkänään kiellettämän\nlukemasta Shakespearea. Hän oli uskollinen kuin taivas. Hänen\nvastauksensa nenäliina-kysymykseen — \"Se ei ole hukassa; mutta mitä\nsitten, vaikka olisikin?\" — on lapsellisen liikuttava yritys säilyttää\nsuoraa, vilpitöntä suhdetta mieheensä. Kuinka voi hän aavistaa\nseisovansa vihamielisen tuomarin edessä, kuinka voi hän tietää, että\nhänen vastaustaan käytetään hänen omaksi vahingokseen? Jos hän sen\nolisi tiennyt, olisi hän kieltäytynyt kanteeseen vastaamasta. Othellon\nkysymys on petollinen kaikkine johtopäätöksineen, jotka epämääräisinä,\nmutta hirvittävinä syntyvät hänen hämmentyneissä aivoissaan. Vahinko\non jo tapahtunut: hädissään ja hämmästyksissään tarttuu hän sanoihin,\njotka ilmaisevat ainakin yhden totuuden, sen nimittäin, ett'ei hän ole\nmillään tavalla menetellyt väärin Othelloa kohtaan. Sopinee huomauttaa\ntässä yhteydessä, että Walter Scott käytti — paljon vaarattomammassa\ntilaisuudessa tosin — melkein Desdemonan sanamuotoa vastatessaan\nkysymykseen, oliko hän Waverley-novellien tekijä vai ei.\n\nJos Desdemona olisi käsittänyt tilansa kauheuden ja vastannut yleisen\nmenettelytavan mukaisesti esittämällä kumoamattomia, ilmeisiä\ntosi-asioita, olisi hän paremmalla menestyksellä asiaansa ajanut, mutta\nsilloin olisi hän luiskahtanut alas enkeli-asemastansa. Niinpä emme\nvoikkaan toivoa hänen pelastavan itseänsä tällä tavalla niissäkään\nmonissa näytelmän kohdissa, joissa kylmä vaaran näkeminen ja jyrkkä\npäätös selittää kaikki laveasti ja tarkasti ehkä olisivat hänet pulasta\npäästäneet. Hän menettelee ajattelemattomasti, sanotaan, rukoillessaan\nniin hartaasti Cassion puolesta; mutta se on järkähtämättömän\nuskollisuuden ajattelemattomuutta. Kun viha ja epäluulo ryntäävät hänen\nonnensa rauhaa häiritsemään, ei hän osaa ruveta niitä järkisyillä\nvaimentamaan, niinkuin ne, jotka niitä odottavat ja osaavat olla niiden\nsuhteen varoillansa. Hän on lapsi, joka tarvitsee torumista, kuten hän\nsanoo Emilialle; ja tuskinpa rakastetaan lasta enemmän sen takia, että\nse osottaa oveluutta ja kylmäverisyyttä vanhempiaan vallitessaan.\n\nNäiden kahden henkilön rehellisestä suoravaisuudesta ja viattomuudesta\ntakoo nyt Jago terävimmät aseensa. Se verraton taituruus ja oveluus,\njolla hän päämääräänsä pyrkii, ja se niin sanoaksemme taiteilijan\nriemu, jolla hän puuhiinsa antautuu, ovat hankkineet hänelle\nrajatonta ihailua, jopa siihen määrään, että hänet on korotettu\njonkunlaiseksi pahuuden jumalaksi. Ja ell'ei moista miestä ole\nmilloinkaan semmoisenaan ollut olemassa, niin ne ainekset, joista\nhän on kokoonpantu, keksii kuitenkin jokainen helposti todellisessa\nelämässä. Kaikki ihmismielen hyiset himot ovat keskittyneet hänen\nsydämeensä. Hänen päävaikuttimensa ovat jokapäiväisen elämän\nvaikuttimia — itserakas ylpeys, muiden halveksiminen, mieltymys\nedesvastuuttoman vallan käyttämiseen. Jokainen inhimillinen yhteiskunta\ntarjoaa esimerkkejä siitä, mitenkä viattomuus ja luonnollinen suoruus\nsaavuttavat suosiota rauhallisella tyyneydellään, samaten kuin\nsaatetaan havaita niiden nostattavan jonkunlaista vihamielisyyttä\nsalakavaloissa ja kateellisissa luonteissa. Jago ei ole tyhjä unikuva.\nMutta jos hyvyys on joskus typerä, niin on sitä konnamaisuuskin. Jago\nosaa tehdä laskelmia, mutta hän ei otakkaan lukuun itsensä unohtavia\nintohimoja. Hänelle on Othellon valtava säälinpuuskaus täydellinen\nyllätys; kun Desdemona polvistuu hänen jalkoihinsa ja rukoilee häneltä\napua voittaakseen jälleen miehensä lemmen, tuntuvat hänen sanansa\nilmaisevan jonkunlaista hämmennystä, ja hän kiiruhtaa pian lopettamaan\nkoko kohtauksen. Hän ei ymmärrä ainoatakaan niistä ihmisistä, joiden\nkanssa hän on tekemisissä: ei Othelloa, ei Desdemonaa, ei Cassiota,\neikä edes omaa vaimoaan Emiliaa; ja tämä viimeinen väärinymmärrys lyö\nsitten kaikki hänen suunnitelmansa murskaksi.\n\nShakespeare ei säikähdä mitään: hän panee Desdemonan polvistumaan Jagon\nedessä ja lähettää hänet manalan maille ilman sitä valonpilkahdusta,\njoka lopulta tulee Othellon osaksi, kun hän huomaa hirvittävän\nerehdyksensä. Hän saattoi kestää enemmän kuin Othello, sillä hänen\nrakkautensa ei ollut hetkeksikään heikennyt. Näytelmän kauheassa\nloppukohtauksessa soikin ikäänkuin kummallinen riemuvoiton sävel. Tapa,\njolla Shakespeare käsittelee ihmisluonnon ja elämän syviä salaisuuksia,\nei paljoa vaihtele murhenäytelmästä toiseen. _Othellossa_ olivat kaikki\nseikat äärimmäisintä ratkaisutapaa vastaan; monta monituista kertaa\ntoiminnan kuluessa olisi joku hairaus tai pelkkä sattuma voinut tuoda\nJagon vehkeilyt Othellon kuuluville. Mutta huolimatta vähääkään tästä\nmahdollisuudesta, näyttää Shakespeare sanovan, olisi kuitenkin tultu\naivan samaan lopputulokseen, ja korkein kaitselmuskin on sen salliva.\nHän ei varsinaisesti ohjaa meitä minkään johtopäätelmän tekemiseen,\nell'eihän sen, että suurimmat ja jaloimmatkin hyveet, kun ne käyvät yli\ntavallisen määrän, eivät ole aivan helpolla harjoitettavissa. Ne saavat\nkärsiä suuruutensa takia. Elämässä kärsivät ne hiljaa ja huomaamatta.\nShakespearen taiteessa astuvat ne näkyviimme seppelepäisinä,\nkirkastettuina. Desdemona ja Othello kohoavat kumpikin puhtaina esiin\nkuoleman ahjosta, niin että mielikuva murhasta ja murhaajasta häipyy ja\nunohtuu uhrin suuruutta ajatellessa.\n\n\n\n\nVI. VIIMEISET VAIHEET.\n\n\nShakespearen viimeisissä näytelmissä esiintyy läpikäyvänä piirteenä\nrauhan ja onnellisuuden sävy, mikä näyttää todistavan niiden\ntekijän mielessä tapahtuneen tärkeän muutoksen. Näiden näytelmäin —\n_Cymbelinen, Talvisen Tarinan, Myrskyn_ — pohjaksi valitut aiheet\novat varsinaisesti luonteeltaan tragillisia, mutta ne on johtamalla\njohdettu onnelliseen päätökseen. Imogenelle ja Hermionelle tehdään\nveristä vääryyttä, aivan samoin kuin oli tehty Desdemonalle;\nProsperolta ryöstetään Learin lailla hänen laillinen perintöosansa;\nmutta hävityksen voimat eivät pääse ylivaltaan, ja loppu tuo tullessaan\naina anteeksi-annon ja sovinnon. Ei palata enää huvinäytelmäin\ntekotapaan; tämä äsken saavutettu onnellisuus on kokemuksesta\nkasvanutta onnea, eikä se, niinkuin tuo entinen uhkamielinen iloisuus,\ntallaa jalkoihinsa pahoin-tekijääkään, voitostaan riemuiten. Kaikkia\nsyleilevä suvaitsevaisuus ja hyväntahtoisuus elähyttää näitä\nviimeisiä näytelmiä. Rakastettava ilvehtijä ja hirtehinen, jolle ei\njäänyt pienintäkään tilaa murhenäytelmissä, esiintyy jälleen. Elämän\nnäkemys on avartunut; ja lasten — Perditan ja Florizelin, Mirandan ja\nFerdinandin, Guiderion ja Arviragon — annetaan sovittaa vanhempainsa\nvirheet ja onnettomuudet. Tragillista ainesta on vielä yltäkyllin, ja\nmuutamia korkean-tragillisia kohtauksia esitetään myös; mutta kiihkoisa\njännitys laukeaa pian; kahdessa näistä näytelmistä on rakenne höllää ja\nhajanaista; kaikissa kolmessa liehuvat ilotuuli ja mielikuvitus vapaan\ntahtonsa mukaan. Shakespeare näyttää kyllästyneen koko näytelmäin\nrakentelemiseen ja noudattaneen vain omain päähänpistojensa käskyjä.\nHän seisoi taitonsa huipulla, eikä hänen enään ollut pakko alistua\nnäyttämön ahtaiden sovinnaisuuksien alamaisuuteen. Hän saattoi\nnyt kirjoittaa mitä halusi, ja hän nauttikin täysin siemauksin\nvaivoinvoitetusta vapaudestaan.\n\nSe huojennuksen, lievityksen tunne, joka esiintyy näissä viimeisissä\nnäytelmissä, murhenäytelmäin pitkällisen, korkeapaineisen tuskan\njälkeen, näyttää puhuvan jonkunlaisesta toipumistilasta, jolloin\nmieli vaeltelee onnellisten muistojen parvessa ja jolloin se taas\nlöytää tyydytystä yksinkertaisimmistakin huvituksista. Hovin\nturmeltunutta, kateuden ja vehkeilyn myrkyttämää ilmaa pakoon\nsiirretään näyttämö lumotulle saarelle tai Walesin vuorimaihin tai\nBöömin lammaslaitumille, missä asujanten elämä vierii rauhallisesti\njokapäiväisten velvollisuuksien ja hurskaiden maalaistapojen keskellä.\nItse näytelmäin rakenne on epäjohdonmukainen kuin unelma: _Myrskykin_,\nvaikka se noudattaakin koneellisia yhteyksien sääntöjä, vapautuu niiden\npakkovallasta turvautumalla yliluonnollisiin voimiin, jotka voivat\nyhdessä ainoassa päivässä suorittaa vuosien työn. Kaikki nämä aiheen\nja muodon omituisuudet vievät samaan lopputulokseen, siihen nimittäin,\nettä näissä viimeisissä teoksissa, jotka Shakespeare näyttämöä varten\nkirjoitti, tragillisen kärsimyksen raskaus ja synkkyys väistyvät\npäivänpaisteen ja keventyneen riemumielen tieltä.\n\nMurhenäytelmiä täytyy pitää Shakespearen korkeimpana saavutuksena, niin\nettä mahtaa kuulostaa oudolta puhe tuosta äkillisestä vaihtumisesta\nmurhenäytelmästä satunäytelmään, aivankuin se osoittaisi taudista\ntoipumista. Kukaan ihminen ei ole voinut katsahtaa niin syvältä kaiken\nkärsimyksen synkimpiinkin kuiluihin, kuin Shakespeare, syöksemättä\nomaa sieluansa vaaraan. Itsesäilytyksen vaisto pidättää useimmat\nihmiset uskaltamasta vallan lähelle äkkijyrkänteen reunaa. Elämän\nväistämättömiä vaivoja ja tuskia tahtovat he kyllä karaistua kestämään,\nmutta he varovat lisäämästä niitä mielikuvituksen taikavoimalla,\njott'eivät joutuisi taistelussa tappiolle. Useiksi vuosiksi sälytti\nShakespeare hartioilleen ihmissuvun kärsimyksen taakan ja kamppaili\nsielussaan murheiden ja surujen ahdistamana, jotka eivät olleet\nhänen omiaan. Sen seikan, että hän vihdoin kääntyi valoisampiin,\nonnellisempiin näkyihin ja kirjoitti satunäytelmät, voidaan sanoa\nosoittavan sitä, että väsymys oli höllentänyt hänen lujan otteensa\nelämän kovasta todellisuudesta ja että hän etsi virkistystä kevyen,\nleikittelevän näytelmän alalla. Ja niin ehkä onkin asian laita;\nikuisena ihmeenä kuitenkin pysyy, että hän vielä löysi tien takaisin\nsiihen maailmaan, missä leikki on mahdollinen. Vahingoittumatta ei\nhän tulikokeestaan päässyt: palon jäljet ovat jääneet näkyviin.\nMurhenäytelmissä on monta pelottavaa kohtaa, joissa lukija pidättää\nhenkeänsä, syvällä osanotolla seuratessaan Shakespearen henkilöiden\nkohtaloita ja huomatessaan mielipuolisuuden heitä uhkaavan. Mutta\npaljoa suurempi kauhistus valtaa lukijan, kun alkaa käydä selville,\nett'ei Shakespeare itsekään ole varmassa turvassa ja ett'ei hänkään\nseiso vakavasti ammottavan kuilun partaalla. _Kuningas Learissa,\nTimon Ateenalaisessa ja Hamletissa_ on vallan selvästi havaittavissa\nomituinen kyllääntymys, jopa inhokin naissukupuolta kohtaan; ja sama\ntunne esiintyy, tosin heikosti, vaivaloisesti ja epämääräisesti\nmyöskin kappaleessa _Mitta Mitasta_. On kyllä totta, että joka\ntapauksessa on omat syynsä tähän vastenmielisyyteen; Learin tyttäret\novat nousseet isäänsä vastaan; Timonin vihanpurkaukset ja kiroukset\novat nähtävästi kiittämättömyyden, sydämettömyyden ja hekumallisen\nelämän aiheuttamia; Hamletin mielen kietoo kokonaan hänen äitinsä\npöyristyttävä rikollisuus. Mutta kiihtymys käy paljon yli kohtuuden ja\ntilaisuuden rajojen, kun ryhdytään tuomitsemaan ja epäilemään ihmisen\nkaikkia tehtäviä, mielihaluja ja pyyteitä. Äänen, jonka olimme oppineet\ntuntemaan Shakespearen ääneksi, kuulemme nyt mitä liikuttavimman\ninnostuksen värisyttämänä herjaavan terveen elämän todellisia\nperustuksia. Ne, jotka eivät ole soneteissa löytävinään jälkeäkään\nhenkilökohtaisesta tunteesta, saattavat nyt aivan hyvin väittää, että\ntässä jos missään tuo kiihtymys on teeskenneltyä; mutta lukijain suuri\nenemmistö, jolla ei ole mitään opinkaavoja puolustettavana ja joka\ntuntee tässäkin, vaikkapa epäselvästikin, Shakespearen läsnäolon ja\njohtavan käden, on ymmärtävä hyvin tämän pelottavimmankin kiihkomielen\nsynnyn ja tarkoituksen. Tältä näkökannalta ovatkin muutamat\nkäsittäneet Shakespearen mieheksi, jonka mielen oli ylenpalttinen\ntunteellisuus ja herkkyys saattanut tasapainostaan horjahtamaan.\nTuo ylenpalttisuus hyväksyttäköön; se on hänen paras rikkautensa,\nmutta älköön sitä pantako peittämään puutteita ja köyhyyttä toisissa\nkohdin. Me emme tunne, emmekä voi tuntea tarpeeksi hänen elämäänsä,\nvoidaksemme edes osapuilleen arvata niiden kokemusten laatua, jotka\novat painaneet leimansa hänen synkimpiin teoksiinsa. Me tiedämme,\nettä vain suunnattoman voimakas ja vahvaluonteinen ihminen on voinut\nturmeltumattomana nousta näiden kokemusten syvänteistä. Monen elämän\non kymmenes osa sitä kärsimyksen paljoutta perikatoon syössyt, mikä\nmurhenäytelmissä valittaa ja huokaa. Satunäytelmät ovat takeena siitä,\nettä Shakespeare on jälleen täydellisesti saavuttanut mielensä rauhan.\nJos _Timon Ateenalainen_ olisi ollut hänen viimeinen näytelmänsä, kuten\non väitetty, kuka voisi olla varma siitä, että hän kuoli sovitettuna\nmaailman kanssa?\n\nVetäytyminen syrjäiseen Stratfordiin eroitti hänet kirjailijain\nseurasta; samalla ryösti se meiltä viimeisen ja parhaan tilaisuuden\nkuulla hänen haasteloansa. Jos hän olisi jatkanut Lontoossa\nkirjallista toimintaansa ja kerännyt varsinaisen koulun nuorempaa\npolvea ympärilleen, olisimme saaneet kuulla hänestä yhtä ja toista\nnäiden opetuslapsien kautta. Hän piti Stratfordin yksinkertaisempia,\nkodikkaampia oloja parempina; eikä hän kouluakaan luonut. Lopettaessaan\ntoimintansa antoi hän varmasti muutamia keskeneräisiä teoksiaan\nnuorempain miesten käsiin, heidän vapaasti täydennettävikseen ja\nmuovailtavikseen. On luotettavasti todistettu hänen työskennelleen\nyhdessä John Fletcherin kanssa sekä _Henrik VIII:nnen_, joka ilmestyi\nkokolehtipainoksessa, että _Kahden Jalon Sukulaisen_ sepittämisessä,\njoka julkaistiin Fletcherin teosten joukossa. Shakespearen osallisuus\nnäihin näytelmiin, vaikka sen todistaminen perustuukin pelkästään\ntyylien, tekotapojen vertailemiseen, on ilmeisempi kuin moneen muuhun;\nja Fletcher olikin soveliain oppilapsi, joka olisi saattanut sattua\nsellaiselle mestarille. Mutta mestarin on täytynyt tietää, ett'ei\nhänellä ollut mitään sellaista opetettavana, jota todellakin saattoi\noppia. Kouluja luovat ihmiset, jotka uskovat johonkin erityiseen\nmenettelytapaan; hän uskoi yksistään mielikuvituksen voimaan ja\nheittäytyi vuosi vuodelta yhä hurjempiin ja uskaliaampiin kokeiluihin.\nEllei hänen teostansa tämä tuli elähytä, ei se olekkaan niin\nhuomattava. Hänenlaisensa taiteilijat, jos he joskus onnettomuudekseen\nseuraajia saavat, houkuttelevat luoksensa vain taikauskoisia ja\ntyhmänsekaisia intoilijoita, jotka eivät kykene käsittämään, että\njokainen todellinen ole on paljon enemmän minkä tahansa toisen\ntodellisen oleen kuin paraimman ja osatuimmankin jäljennöksen\nkaltainen. Shakespeare eksytti kaikki jäljittelijät eloisalla\nja tyhjentymättömällä vaihtelevaisuudellaan. Hänen varhaisemmat\nhuvinäytelmänsä voitanee ehkä sovittaa jonkun kaavamaisen määritelmän\nkehykseen, vaikkapa silloinkin se liehuva aines, joka muodostaa niiden\nytimen, jäisi kaiken rajoitelman ulkopuolelle. Hänen historialliset\nnäytelmänsä eivät noudata mitään määrättyjä lakeja, ei historian\neikä näytelmän. Yritys löytää jotakin teoretillista pohjaa suurille\nmurhenäytelmille on aina mennyt auttamattomasti karille: ihminen\non suurempi kuin se hänen ajattelemisensa muoto, jota kutsutaan\nviisaustieteeksi, samoin kuin kokonainen on jokaista osaansa suurempi;\nja Shakespearen näytelmä on verrattomasti täydellisempi ja kantavampi\ntunteiden ja ajatusten ilmaisuvälikappale kuin ikinä siveyssaarnaajain\nja rikkiviisaiden järkeistelijäin kömpelöt laverrukset. Viimeisissä\nnäytelmissään, päästämättä suinkaan keksimiskykyänsä heikontumaan,\nvoitti hän itsensä hedelmällisyydessä ja käsityksen valtavuudessa.\nNäitä näytelmiä kuvaa Johnson ylistyslaulussaan seuraavalla tavalla:\n\n    Hän elon vaihteet tunsi pienimmät,\n    Maailmat tyhjentäin loi uutta jälleen;\n    Olevan rajoitukset siirsi hän\n    Ja ajan raihnaan kahleet katkaisi.\n\nHänen viimeksi luomansa uusi ihana maailma on kuva- ja muistelorikas —\nhaaksirikko, taistelu, Fidelen yksinkertaiset hautajaiset, Autolycon\nkummalliset vehkeilyt, paimentyttöjen tanssit maalaistalojen\npihanurmikoilla ja keijukaisten karkelot keltaisella hiekalla — mutta\nhänen kypsyneen kykynsä rohkein, nerokkain tuote on kuitenkin se uusi\njumalaistarusto, jonka hän nyt keksii. Kansanomaisen taika-uskon\nnoitien ja menninkäisten sijaan, jotka olivat jo näytelleet osaansa\nhänen teoksissaan, luo hän nyt maan henkiä ja ilman henkiä, velhovaimon\nsynnyttämän Caliban-hirviön, ihanan, uhkamielisen Arielin, ja kaikki\ntottelevat ne ihmisen määräyksiä ja auttavat hänen tarkotusperiään,\nniin että ihmisestä siten on tehty oman kohtalonsa ja koko maailman\nylivaltijas. Aivoja, jotka _Myrskyn_ loivat, ei ollut suinkaan vielä\nväsymys himmentänyt.\n\nNäiden viimeisten näytelmäin tyyli on kehittyneempi aste\nmurhenäytelmäin tyyliä. Ajatus on usein keskitetympää ja nopeampaa,\nsanontatapa vaihtelevampaa ja sujuvampaa, mikä saavutetaan joskus\ntäysin tarkan johdonmukaisuuden kustannuksella. Shakespearen viimeisiin\nteoksiin ilmaantunut muutos on sama, jonka Drydenkin myöhemmällä\nijällä havaitsi itsessään. \"Mitä järjenlahjoja minulla olikaan\", sanoo\nhän _Tarinoidensa_ esipuheessa, \"niin lisääntyvät ne yhä, pikemmin\nkuin vähenisivät; ja ajatuksia tulvaa mieleeni tulvimalla, niin\nettä ainoana vaikeutenani on vain joko hyväksyä tai hyljätä, valaa\nne runomuotoon tai sorvata ne suorasanaisen esityksen vaatimuksia\nvastaaviksi.\" Varhaisemman kaunopuhe-tyylin pöyhkeilevä suurisanaisuus\non nyt kadonnut. Lauserakenne on pikemminkin ajatuksen kuin kielen\nlauserakennetta; erilaiset lausetavat sekaantuvat toisiinsa,\nkieliopillinen yhtenäisyys katkeaa, useampain mietelmäin ajatus\non puserrettu yhteen ainoaan, pienet viittaukset ja kuvat käyvät\nkokonaisista lausejaksoista. Valaisevaksi esimerkiksi tästä tyylistä\notettakoon se kohtaus _Myrskystä_, jossa Antonio, Milanon laiton\nherttua, koettaa yllyttää Sebastiania murhaamaan veljensä Alonzon ja\nanastamaan Neapelin kuninkaan istuimen. Ferdinandin, kuningasvallan\noikean perijän, luullaan hukkuneen haaksirikossa, ja Antonio johtaa\npuheen nukkuvaan kuninkaaseen:\n\n    ANT. Sano siis, ken Neapelin\n         On lähin perillinen?\n\n    SEB. Claribella.\n\n    ANT. Tunisin kuningatar, joka maailman\n         Perillä elää, jonne Neapelist'\n         Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt —\n         On ukko kuussa näet liian hidas —\n         Ennenkuin rintalapset parran saavat;\n         Hän, jonka luota tulless' aalto meidät\n         Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin,\n         Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset\n         On menneisyydessä, mutt' jonka jatko\n         On meidän tehtävämme.\n\nSiinä oikea ajatusten sekamelska, kerkeinä, esteettä tulvivain\najatusten! Tämä tiivistetty sanomistapa ei sovi kenelle henkilölle\ntahansa; Leontes mustasukkaisuuden mietiskelyissään, Imogen Pisaniolle\nsuunnatuissa kysymyksissään, Prospero kertomuksissaan Mirandalle,\nkaikki käyttävät he samaa, samojen kiitäväin ajatusten lennättämää\npuheentapaa. Osaisipa ehkä oksaan se jo pelkästä lukemisesta tehty\njohtopäätös, ett'ei papereissa, joiden säilytettäviksi nämä sanat\nuskottiin, löytynyt ainoatakaan pyyhittyä tai korjailtua kohtaa.\n\nTämä Shakespearen myöhäisempi tyyli, sellaisena kuin se esiintyy\nmurhenäytelmissä ja satunäytelmissä, on ehkä ihmeellisin ilmiö\nEnglannin kirjallisuudessa. Shakespeare oli ennen kaikkea\nkieli-taituri, joka viskeli sanoja kuin tennis-palloja, koristeli\nnäytelmiään \"monilla harvinaisilla ja komeilla lauseparsilla\", näytti\n\"lauseeksi puetun ajatuksen olevan vain vuohennahkaisen hansikkaan\nnasevan sukkeluuden käsissä, niin äkkiä voitiin sen nurja puoli\nkääntää ulospäin.\" Hänellä oli sanansutkausten ehtymätön aarre-aitta\naivoissaan; hänen puhelunsa oli yhtämittaista ilakoivaa kemuilua.\nAikaisemmalla harjoittelullaan oli hän oppinut varmasti ja rohkeasti\nkieltä hallitsemaan, niin että kun myöhemmin ajatukset lisääntyivät ja\nsaivat lentoa, kykeni hän niitä vaivatta tulkitsemaan. Eipä ole vielä\nesiintynyt kirjailijaa toista, joka olisi osannut niin sattuviin,\nselviin sanoihin pukea ihmismielen hienoimmatkin väreilyt, nuo kiitävät\nvarjot ja puoleksi-tajutut mielteet ja ajatukset, joiden merkitys\nsielun elämässä on niin arvaamattoman suuri, niin, jotka todella\nmääräävät meidän työmme ja tekomme, vaikkeikaan mikään lakimies voisi\njärjellisesti todistaa niiden olleen teon pohjana ja puolusteena.\nOn myönnettävä, että Shakespearen kieli on yksinkertaisinta silloin\nkun ajatus on kiihkeimmässä toiminnassa. Niin on laita Macbethin\nkysymyksessä:\n\n    Mut' miks'en sanoa ma voinut \"aamen\"?\n    Ma siunausta tarvitsin, ja \"aamen\"\n    Kurkkuuni tarttui.\n\nNiin Othellon vastauksessa Desdemonalle, kun tämä kuolinhetkellään\nrukoilee edes hiukkasen viivytystä — \"Kun on alku tehty, ei auta viipy\n—\" vastauksessa, joka paremmin kuin pitkät puheet osoittaa ratkaisevan\ntaistelun Othellon sielussa nyt olevan ohi, ja teon johtuvan suorastaan\ntästä edellä raivonneesta tuskallisesta, vihlovasta kamppailusta. Mutta\nmissä tilaisuus sen myöntää, on Shakespearen ilmerikkaus suorastaan\ntyrmistyttävä kaikessa yltäkylläisyydessään ja värikkäisyydessään.\nAjatuksia, vertauskuvia, sattuvia sananparsia kuohuu kuohumalla hänen\nmielessään, eikä kynä jaksa kiitää kyllin nopeasti, pukeakseen ne\nkaikki tajuttavaan muotoon. Hän syytää kaikki ihanat helmensä yhteen\nläjään, eikä viitsi nähdä vaivaa juottaa niitä kaikkia taidokkaisiin\nkehyksiin. \"Hänen henkensä ja kätensä kulkivat yksissä\", mutta kyllä\nhenki sittenkin oli nopeampi.\n\nShakespearen aikoihin ei vielä ollut akatemioita perustettu kielen\nkehitystä valvomaan, eikä yleinen enempää kuin kirjallinenkaan\nsivistys ollut vielä ehtinyt varmentaa kielenkäyttöä eikä luoda\nsille uusia muotoja. Mainitaan yleisesti, että englannin kieli oli\nkuningatar Elisabetin aikana vielä \"juoksevassa\" tilassaan, ja se on\ntotta. Ei kukaan ihminen, vaikkapa hänellä olisi siihen kykyäkin,\nuskaltaisi enää meidän päivinämme kirjottaa samoin kuin Shakespeare.\nSäännöstely on paisunut monin verroin ankarammaksi ja laveammaksi;\ntiede ja käytäntö ovat vuosi vuodelta, herkeämättömästi, rajoitelleet\nja muodostelleet sanojen merkitystä, pyrkiessään yhä suurempaan\ntarkkuuteen ja täsmällisyyteen. Vaikk' eivät omaperäisimmätkään\nkirjailijat voi vallan suunnattomasti muunnella viljelemäänsä kieltä,\nsai Shakespeare kuitenkin niin vapaasti käyttää keksimiskykyään, ett'ei\nhänen seuraajillaan ole ollut moisesta aavistustakaan. Hän sepittelee\nuusia sanoja mielin määrin ja antaa vanhoille uusia merkityksiä. Hän\nei tiedä mitään niinsanotuista sanaluokista; missä hän tarvitsee\nteonsanaa, muovailee hän sen ehkä ensimäisestä nimi- tai laatusanasta,\njoka sattuu käsille tulemaan. Niitä enemmän tai vähemmän tarkkaan\nmäärättyjä merkityksiä, joita nykyään on omistettu erinäisille\nlatinalaisille alku- ja loppu-liitteille, käyttää hän sikin sokin. Hän\nrikkoo melkein jok'ainoata kieliopin sääntöä vastaan, eikä pidä niin\nsuurta huolta muodollisesta sopusointuisuudesta kuin oikean vaikutuksen\nsaavuttamisesta — mikä lopulta on tullutkin parhaaseen englantilaiseen\nkielenkäyttöön kuuluvaksi. Teonsanan luvun ja tekijän määrää hänen\nkielessään aluksen todellinen mieli, eikä sen kieliopillinen muoto.\nHänen kielensä on usein liian etsittyä ja se lainaa liian paljon kaiken\nmaailman kirjoista, jotta sen voitaisiin sanoa olevan puhekieltä;\nmutta hänen lausejaksojensa rakenne ja kokoonpano on kuitenkin yhtä\nluonnollista ja pakotonta kuin vapaimman, sujuvimman haastelun.\n\nSallittanee meidän muutamilla satunnaisilla esimerkeillä valaista\nnäitä yleisiä huomautuksia. Perusteellista tutkimusta Shakespearen\nkielestä puuttuu yhä, ja _Uusi Englanninkielen Sanakirja_, joka tämän\npuutteen poistamiseksi on tehnyt enemmän kuin mikään muu teos, ei ole\nläheskään täydellinen. Vaikka joku sana tai merkitys kaikkein ensinnä\ntavattaisiinkin Shakespearella, on kuitenkin melkein mahdotonta joka\ntapauksessa todistaa hänen olleen myös sen varhaisimman keksijän. Mutta\nylipäänsä katsoen on hänen erinomainen keksimiskykynsä eittämätön.\nHän antaa nunnalle nimen \"cloystress\" ja eräälle englantilaiselle\nuskon-lahkolle \"questrists\" tai \"questants\". Päätteitä sovitellaan\nmiten milloinkin; \"ruby\", \"rubied\" ja \"rubious\"-muotoja käytetään\nkaikkia laatusanoina; \"irregular\" ja \"irregulous\", \"temporal\" ja\n\"temporary\", \"distinction\" ja \"distinguishment\", \"conspirator\" ja\n\"conspirer\" vaihtelevat keskenään. Sanoja \"stricture\", \"prompture\" ja\n\"expressure\" käytetään kutakin kohdastaan merkitsemään samaa, mitä\nnykyään muodot \"strictness\", \"prompting\" ja \"expression\" osoittavat.\nTarpeen tullen tekasee hän muitta mutkitta sanat sellaiset kuin\n\"opposeless\" ja \"vastidity\", \"uprighteously\" ja \"inaidible\". Hän keksii\ntarkoituksiinsa soveltuvat vähennysmuodot \"smilets\" ja \"crownets\". Hän\nlainaa sanoja ranskan kielestä, kuten \"esperance\" ja \"oeillade\" (josta\non rohkeasti muokattu englantilainen muoto \"eliad\"), ja saksasta,\nkuten siinä, missä hän puhuu Ophelian neitseellisyyden \"crants'ista\".\nLuultavasti eivät kuulijat tätä viimeistä sanaa ymmärtäneetkään;\nse esiintyy nelitaitepainoksessa, mutta on kokolehtipainoksessa\nmuutettu muodoksi \"rites\". Varhaisemmalta ajalta ei ole tavattu sanoja\n\"ailottery\"- (samassa merkityksessä kuin 'portion'), \"forgetive\",\n\"confixed\", \"eventful\", eikä monia muita. Merkitys, jonka hän antaa\nsanoille, näyttää usein olevan hänen omaa keksintöään. Muotoa\n\"unquestionable\" käyttää hän merkityksessä \"averse to conversation\",\nKappaleessa _Mitta Mitasta_ mainitaan Marianan kihlattua sulhasta\nAngeloa nimellä \"her combinate husband\". Herttua sanoo, selvitellessään\nsyitään, miksi hän ei voi esiintyä Angeloa vastaan, olevansa \"combined\nby a sacred vow\", jonka takia hän ei mitenkään voi olla saapuvilla.\nJoskus käyttää Shakespeare sanoja väärässä merkityksessä siitä syystä,\nettä hän erehtyy niiden johto-opista: hän käyttää sanoja \"fedary\" tai\n\"federary\" merkityksessä \"accomplice\" (rikostoveri), eikä \"vassal\"\n(lääninsaaja, käskyläinen). Hän kohoaa ihmeelliseen ilmaisu-rikkauteen\njuuri tuon uhkarohkean vapaan kielenkäyttönsä takia. Saattaisi kerätä\nhänen teoksistaan aimo joukon esimerkkejä osoittamaan, mitenkä hän\nkäytteli kieltä suorastaan tunteensa avulla; hän näyttää tunnustelleen\nsanaa korvallaan, ja jos siinä oli oikea sointu, hyväksyi hän sen\nenempää tuumailematta. Jago sanoo varoituksessaan Roderigolle,\npuhuessaan Desdemonan rakkaudesta mauriin: \"Alku oli niin kiivas,\nja saatpa nähdä, että loppu (sequestration) on samanlainen; kultaa\nvaan kukkaroon!\" Mitä tarkoittaa hän tuolla sanalla \"sequestration\"?\nEpäilemättä on siinä päämerkityksenä tuo vallan luonnollinen ja oikea:\neroaminen, avioero. Mutta lause rakentuu vastakohdille, ja muotoa\n\"sequestration\" voidaan vallan hyvin käyttää \"commencement\" (alku) sanan\nvastakohtana, koska se satunnaisesti viittaa sanoihin \"sequence\" ja\n\"sequel\" (päätös). Tuo ei ole tiedemiehen kielen käyttöä; mutta oma\nomituinen tenhovoimansa on sillä sittenkin.\n\nYhtä loistava vaikutus syntyy usein uusmuotoisten teonsanain avulla.\nVerraton on Kleopatran kuvaus Octaviasta.\n\n    Your wife Octavia, with her modest eyes,\n    And still conclusion, shall acquire no honour\n    _Demuring_ upon me.\n\n    (Vaimosi Octavia,\n    Tuo salamiettijä ja kainosilmä,\n    Ei kunniata voittaakseen saa mua\n    _Mitellä katseillaan_.)\n\nPari esimerkkiä niistä tapauksista, jolloin Shakespeare sepittää\nyleiseen käytetyistä nimisanoista uusia teonsanoja, riittänee\nosoittamaan hänen tavatonta taitoaan näissä uusmuodostuksissa.\nHän käyttää sanaa \"woman\" (nainen) kaksi kertaa teonsanana, mutta\nkummallakin kertaa eri merkityksessä. _Othellossa_ käskee Cassio\nBiancan poistumaan luotaan:\n\n    I do attend here on the General,\n    And think it no addition, nor my wish,\n    To have him see me woman'd.\n\n    (Ma kenraalia varron, enkä luulla\n    Sit arvokkaaksi enkä suotavaksi,\n    Jos _naisen_ kanssa hän mun näkis.)\n\nKappaleessa \"Lopussa Kiitos Seisoo\" sanoo kreivinna:\n\n    I have felt so many quirks of joy and grief,\n    That the first face of neither, on the start,\n    Can _woman_ me unto't.\n\n    (Ma riemun, murheen tunnen vaihtelut,\n    Niist' ett'ei yllättää voi kumpikaan\n    Ja kuin nuorta _neittä_ säikytellä.)\n\nSanaa \"child\" (lapsi) käytetään yhtä vapaasti; Edgar kuvaa säälien\nLearia — \"he childed as I father'd\" (laps' hälle, isä mulle tuskan\ntuo); syksy on \"the _childing_ autumn\" (hedelmästä runsas); Polyxenes\nkertoo _Talvisessa Tarinassa_, miten hänen poikansa\n\n    With his varying _childness_ cures in me\n    Thoughts that would thick my blood.\n\n    (Jokeltaa poies houreet, jotka muuten\n    Pilaisi veren.)\n\nShakespearen varhaisempi säe-rakenne, tasaisesti keinuvine\npoljentoineen ja pysähdyksineen jokaisen rivin lopussa, edisti\nselvää lause-jaksoittelua. Mutta jo vanhemmissa näytelmissä\nesiintyy siellä ja täällä tuo sekava ja supistettu tekotapa, joka\nhimmentää yksinkertaisenkin ajatuksen kaikenlaisilla eteensattuvilla\nvertauskuvilla ja koristeilla. Tämä tapa sinällään hyväksyä kaikki\nhetken tuomat päähänpälkähdykset tuli sitten yhä luonteenomaisemmaksi\nShakespearen tyylille: hän ei paraimmassakaan tapauksessa hylkää niitä\nlähemmin kirjoittamaansa tarkastellessaan ja korjaillessaan, vaan vasta\nsitten kun hänen mielikuvituksensa on jo niin kiihtynyt, ettei se voi\nenää käyttää mitään, mikä ei välittömästi sulaudu kokonaisuuteen.\nMissä hän on varovainen ja innoton, siinä sanoo hän usein sanottavansa\nhämärästi. Tähän tapaan esittää kuningas _Lemmen Kujeissa_ sen sangen\nyksinkertaisen ajatuksen, että aika usein pakottaa meidät tekemään\nratkaisevan päätöksen:\n\n    Monasti aika mukaan mielensä\n    Hetkessä viimeisessä seikat suorii,\n    Pois rientäin useasti ratkaisee,\n    Mitä ei vuosiin voitu selvitellä.\n\n_Venetian Kauppiaassa_ kietoutuu Gratiano pahasti yrittäessään lausua,\nettä vaiteliaisuutta usein erehdytään pitämään viisautena:\n\n    Oi Antonio, tunnen niitä, jotk'on\n    Vaan senvuoks viisaan maineessa, ett'eivät\n    Niin mitään puhu; sillä jos he puhuis,\n    Kirotuks varmaan joutuis kuulija,\n    Kun sanois veljellensä: sinä tyhmä!\n\n    (If they should speak, would almost damn those ears,\n    Which hearing them would call their brothers fools.)\n\nShakespearen suurimmat ihailijatkin myöntänevät, että tuollaista\nenglantia ei sovi kirjoittaa. Viimeisissä näytelmissä tulee\nsanaheittoinen lauserakenne yhä yleisemmäksi, vaikka ajatus onkin\ntavallisesti tiivistetympää. Kun Leontes _Talvisessa Tarinassa_\npyytelee Polyxenesta viipymään kauvemmin luonaan, selittää tämä\nvastasyitään seuraavaan tapaan:\n\n    I am question'd by my fears, of what may chance,\n    Or breed upon our absence, that may blow\n    No sneaping winds at home, to make us say,\n    This is put forth too truly.\n\n        (Kotona jotain varon tapahtuneen\n        Pois ollessani, varon vinhan tuulen\n        Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan:\n        \"Niin kävi, paha kyllä.\")\n\nTätä lausetta on mahdoton kieliopillisesti selittää, vaikka sen ajatus\nonkin kutakuinkin ilmeinen. Tämänlaisia kohtia tapaa tuhkatiheään,\nja enimmäkseen ovat ne helppoja ymmärtää jo ensi silmäyksellä.\nJoka tahtoo vain ymmärtää, hänelle on lukeminen nautinto, kun taas\nse, joka pysähtelee ja punnitsee, ei sekavine kieliopillisine\nsaivarteluineen pääse puusta pitkään. Yrittäessään kaikin mahdollisin\nja mahdottomin keinoin oikoa Shakespearen tekstiä ovat kielimestarit\nsitä säännöllisesti vain kehnontaneet, huolimatta siitä, että he niin\npilkallisen ylimielisinä ovat luvanneet näyttää Shakespearen teosten\nensimäisille julkaisijoille, mitä ja kuinka Shakespeare oikeastaan\nkirjoitti.\n\nJos ylipäänsä löytyy tunnusmerkkiä, joka enemmän kuin mikään muu\neroittaa Shakespearen kehittyneemmän tyylin minkä kirjallisen\ntuotteen tyylistä tahansa, niin on se hänen kerrassaan ruhtinaallisen\nrikas vertauskuvavarastonsa. Hän piti aina korkean kuvallisesta\nsanontatavasta, ja varhaisemmissa teoksissaan tyytyi hän joskus yhteen\nainoaan kuvaan, muovaillen ja muokkaillen sitä erinomaisella huolella.\nNiinpä selittää Thurio kappaleessa _Kaksi Veronan Aatelismiestä_\nProteukselle, mitenkä Silvian lempi siirtyi Valentinelta hänelle,\nvertaamalla koko juttua langan kehimiseen:\n\n    Häneltä lemmen kun nyt keritte,\n    Mun ympärilleni se vyyhdetkää,\n    Se jottei vallan saisi sotkuisaks:\n    Te mua kaksin verroin kiitelkää,\n    Kun halvennatte Valentinia.\n\nKun kuvaa tällä lailla pienimpiinkin yksityiskohtiinsa asti selitetään,\nsaa se helposti kalsean ja teeskennellyn värityksen: kaksi seikkaa\neivät kuitenkaan ole niin toistensa kaltaisia, että ne joka kohdaltaan\nsopisivat toisiinsa, ja tuo sovitteleminen kääntää sitäpaitsi huomion\ntykkänään pois valaistavasta asiasta, jolla on aina oma arvonsa,\nvaikk'ei maailmassa löytyisi sille ainuttakaan vertauskohtaa. Tällainen\nkalseus ja teennäisyys haittaa jossain määrin Arturin vuorosanoja\n_Kuningas Juhanassa_, kun hän rukoilee Hubertia säästämään henkeänsä.\nTuli, sanoo hän, on sammunut surusta:\n\n    Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole;\n    Sen elon taivaan henki sammutti,\n    Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.\n\nKun Hubert lupaa sytyttää sen jälleen, jatkaa Artur:\n\n    Se tee, niin näet, kuinka punastuu se\n    Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi;\n    Silmääsi ehkä sinkoo säkeneenkin,\n    Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat,\n    Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät.\n\nShakespearen kypsyneemmissä teoksissa ei tämänlaisia yksityiskohtaisia\nvertauskuvia enään esiinny. Hänen ajatuksensa kiiruhtaa kuvasta\nkuvaan, joista jokainen olisi hyvä jonkun keskinkertaisen runoilijan\nkäyteltäväksi; hän pujottelee niitä yhteen kuin helmiä nauhaan ja\nantaa niiden nopeasti kulkea silmäin ohi, jolloin jokainen niistä\nluo oman väri- ja ajatus-vivahduksensa kokonaisuuteen. Hänen n.s.\nsekakuvansa eivät ole sekakuvia, vaan perättäisiä; tuo sekanaisuuden\ntunne johtuu kirjailijan ajatuksen nopeasta lennosta, joka hämmentää\nhitaamman lukijan, hän kun ei kykene niin raisussa menossa seuraamaan\nmukana. Yhdessä ainoassa lauseessa voi usein esiintyä kaksi tai kolme\nvertauskuvaa. Kun lady Macbeth soimaa Macbethia pelkuruudesta ja\nhorjuvaisuudesta, kärjistyy hänen pilkkansa seuraavaksi kuvaksi, joka\nvain näennäisesti on sekakuva:\n\n    Oliko toivo, johon\n    Puit itses, päissään ?\n\nKun Antonion ystävät hylkäävät hänet, purkaa hän sydäntänsä moniin\nvertauksiin:\n\n                 Näiks' onko tullut?\n    Sydämet, jotka liepeissäni lieri\n    Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt\n    Caesarin kukkakupuun heruttavat;\n    Ja kolottu on honka tää, mi kaikki\n    Varjoonsa peitti. Petetty ma olen!\n\nJos Shakespearen teosten viimeiset julkaisijat olisivat edes hiukan\nymmärtäneet hänen mielikuvituksensa toimintoja, eivät he — olisi\nryhtyneet korjailemaan hänen vertauskuviaan ja typistämään niitä\ntyperäin sopusuhtaisuussääntöjensä mukaisiksi. Kun Macbeth sanoo:\n\n    Elonaikani (My way of life)\n    Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön,\n\npuhuu hän Shakespearen suulla. Ne, jotka lukevat \"my May of life\"\n(elämäni kevät), pakottavat hänet puhumaan Popen suulla. Vieläkin\nkurjemmalla korjauksella on useissa painoksissa peräti turmeltu muuan\nKleopatran kauneimpia puheita:\n\n    Mitä Caesar on? Vain tyhjää;\n    Ei onnetar, vaan onnettaren orja,\n    Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on\n    Se teko, joka kaiken teon päättää,\n    Satunnan salpaa, köyttää kohtalon,\n    Pois nukkuu, maan ei saastaa (dung) enää maista,\n    Tuot imettäjää Caesarein ja loisten.\n\nPanemalla sanan \"dung\" sijaan sanan \"dug\" (äidinrinnat), riistetään\nrunoilijalta tuo valtava näkemys, että maa elättää ihmiskuntaa itse\nmätänemällä ja kuihtumalla, ja riistetään korvauksetta.\n\nTottunut kun on esityksessään noudattamaan mitä havaannollisinta\ntodellisuutta ja vilkasta eloisuutta, näyttääkin Shakespeare\nvarsinaisesti ajattelevan vertauskuvin. Hän koettaa tavallisesti\nsangen huolekkaasti sovittaa kuvansa niiden esittäjän mukaisiksi, ja\nhänen mielikuvituksensa korkeimmat saavutukset tulevat usein näkyviin\njossakin varsin yksinkertaisessa kuvassa. Minkä ihmeellisen elävyyden\nja kauneuden luokaan tuo sana \"ride\" (ratsastavat) hänen kuvaukseensa\nBeatricesta:\n\n        Disdain and scorn ride sparkling in her eyes.\n\n    (Suuttumus ja iva ratsastavat kipinöitä singahutellen\n    hänen silmissään.)\n\nHirvittävän syvältä sallii meidän katsahtaa Jagon sielun pimentoihin se\nhänen puheensa, jolla hän koettaa vahvistaa Roderigon kärsivällisyyttä:\n\n    Hyvinhän kaikk' on! Selkääs sait, mut Cassion\n    Viralta pois sait selkäsaunallas.\n    _Monikin kasvi auringossa viihtyy,\n    Mutt' ensin kypsyy se, jok ensin kukkii._\n    Siis, malttia!\n\nShakespearen mielikuvituksen eloisuus ja rikkaus vaikuttaa\nsenkin, ettei hän kärsi värittömiä ja epähavaannollisia ajatuksen\nesittämismuotoja. Hän käyttää osavasti latinan kielen sanavarastoa\nkehittääkseen ja kirkastaakseen ajatustaan; ja oheen liittää hän\ntutumman, kuvaannollisen sanan, joka luo koko lausumaan lopullisen\nvärityksen. Usein asettaa hän sanansa juuri tähän järjestykseen: toinen\nlausuu ajatuksen, toinen lisää kuvan. Niinpä puhuu hän \"of a malignant\nand a turban'd Turk\" (häijystä, käärelakkisesta turkkilaisesta); \"of a\npuff'd and reckless libertine\" (hurjasta, huolettomasta irstailijasta);\n\"of the force and road of casualty\" (sattumuksen voimasta ja teistä);\n\"of the descent and dust below thy foot\" (hävityksestä ja tomusta\njalkaisi alla) j.n.e. Tänlaista kirjoittamistapaa ajatteli varmaankin\nGray sanoessaan, että \"jokainen hänen sanansa on kuva\".\n\nNe samat ominaisuudet siis, jotka ovat tehneet Shakespearen\nmahdottomaksi opettajana, ovat tehneet hänestä maailman ihmeen. Hän\nloukkaa kieliopin sääntöjä vain päästäkseen lähemmäksi asioiden\nja esineiden sisintä olemusta. Ihmismieli on epäilemättä sangen\nsalaperäinen, monimutkainen laitos, joka tuntee ja värähtelee joka\nsäikeellään, jonka kaikkia vivahduksia ja suuntia on mahdoton\nedeltäpäin arvata. Kuinka se voisikaan tuoda syvimmän itsensä ilmi\nkieliopillisin lausemuodoin, jotka ovat vain sovinnainen keksintö\nja jotka ovat kokoonpannut kahdesta osasta: aluksesta ja maineesta?\nYritykseen se kuitenkin uskaltaa käydä; ja Shakespearen onkin\nrohkeutensa, luonnollisuutensa ja neronsa avulla onnistunut paremmin\nkuin ehkä yhdenkään toisen runoilijan pukea sanoiksi ja yhdistää\nkokonaisuudeksi nuo väikkyvät ajatuksen ja tunteen liikunnot, jotka\nmuodostavat inhimillisen sielunelämän.\n\nTällä tyylillisten ja kielellisten kysymysten pohtimisella on ollut\ntarkoituksena vaikuttaa laveamman tutkielman syntymiseen. Ehkäpä siinä\non tullut liiankin pitkältä puhutuksi. On siis aika kääntyä jälleen\nvarsinaiseen aiheeseemme ja samalla kiiruhtaa lopettamaan.\n\n_Myrsky_ oli otaksuttavasti Shakespearen viimeinen näytelmä — viimeinen\nainakin siinä mielessä, että hän sen kautta halusi lausua jäähyväiset\nnäyttämölle. Ajatus, joka pälkähtää melkein jokaisen näytelmän lukijan\npäähän, että nimittäin Prospero oikeastaan esittääkin Shakespearea,\nlienee tuskin ollut vieras runoilijalle itselleenkään. Taiteensa\nvaltavimmilla keinoilla oli hän pimittänyt sydänpäivän auringon,\nloihtinut raivoisat tuulet puhaltamaan ja juurineen temmaissut maasta\nmetsän jättiläispuut. Hänen käskystään olivat kuolleet heränneet\nunestaan, avanneet hautansa ja astuneet elävitten ilmoille. Ja kun\nhän nyt on vihdoin päättänyt taittaa taikasauvansa ja haudata syvälle\nmaan uumeniin loihtukirjansa, värisyttää häntä, niin kuin jokaista\nihmislasta värisyttää kuoleman ajatus, ajatus kaiken katoamisesta.\nMutta näihin jäähyväisiin ei sekoitu hiukkaistakaan katkeruutta.\nHän loi silmänsä tulevaisuuden kaukomaille, ja siellä kohtasi häntä\nviimeinen näky, ei näky inhimillisen toimeliaisuuden ja aherruksen\nedistymisestä, vaan näky siitä, mitenkä koko maailma väistyy kuin\nunikuva ja haihtuu kuin sumu ilmaan. Hänen oma kohtalonsa ja hänen\nteostensa kohtalo oli tyhjää tämän taivasta hiipovan ajatuksen\nrinnalla. Mitä merkitsikään hänelle, että ihmiset muutaman vuosisadan\nkuluessa tulisivat lukemaan hänen kirjoituksiaan? Turhamaisuutensa\npäivien vanhat, pöyhkeät kerskailut eivät voi enää häntä lohduttaa.\n\n    Ei marmori, ei muistomerkit kultaiset\n    Niin kauvan säily, kuin nää säkehet!\n\nNiin oli hän kerran laulanut soneteissaan. Kun elämä läheni loppuaan,\noli hänen ainoana huolenaan antaa vihamiehilleen anteeksi ja rohkaista\nnuoria, jotka tuska ja levottomuus sydämessä näkevät vanhempansa\nmurheen murtamina. Miranda ja Ferdinand katselevat pelokkaina Prosperon\nankaroita sielun ja mielikuvituksen taisteluita. Vihdoin tulee hän\njälleen entiselleen ja lausuu:\n\n    Niin huumatulta, poikani, sa näytät,\n    Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää;\n    Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät\n    Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,\n    Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.\n    Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,\n    Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,\n    Ylevät templit, tämä maankin pallo\n    Eloineen, kaikkinensa kerran raukee\n    Ja jäljettömiin katoo, niinkuin tääkin\n    Oleeton harhahurmos; sama kude\n    On meissä kuin mik' unelmissa on,\n    Ja unta vaan on lyhyt elämämme.\n\nKaikissa Shakespearen teoksissa ei löydy mitään enemmän hänen\ntapaistaan kuin nuo tyynet lähtösanat — \"Älä pelkää; huvimme lopuss' on\nnyt.\"\n\nLopussa se ei ole sittenkään. Sukupolvien, jotka ovat tulleet hänen\njälkeensä, jotka ovat lukeneet hänen teoksiaan ja jotka ovat kiintyneet\nhäneen järkähtämättömällä henkilökohtaisella mieltymyksellä, täytyy\nyhtyä hänen ylistykseensä ja kiitokseensa, kulkeissaan samoja polkuja\nkuin hän. Hänen luomansa ovat eläneet kauvemmin kuin hän, ja niistä\non tullut monelle ihmiselle ystäviä ja tovereita ja on vastakin\ntuleva. Hänen muistonsa elää keskellämme yhäti, kirkastettuna ja\nvaloisana, juhlallisena. Eläessään hän kai joskus hymyili itsekseen,\najatellessaan, että hänen aivoissaan väikkyvät haamut olivat hänestä\nyhtä todellisia kuin ulkonaisen maailmankin ilmiöt. Tämän hempeän\nvarjomaan asujanten henki näytti vain lepäävän hyvin heikoilla\nperustuksilla. Yksi niistä valittiin elämään, toinen jätettiin silleen;\ntätä henkilöä tarvittiin jossain näytelmässä, tuo puheenparsi ja lause\nsopi erinomaisesti vuorosanaksi; toiset kuolivat jo kehtoonsa, tai\nelivät vaivaloisesti hetkisen, pari, kunnes häipyivät näkymättömiin.\nNe, jotka käytettäviksi hyväksyttiin, uskottiin sitten näyttelijäin\nhellään hoivaan, jotta rahvas saisi huvittelunhalunsa tyydytetyksi\nedes muutamiksi viikoiksi. Mutta nyt on jo kolme vuosisataa vierinyt\nsiitä, kun _Kuningas Lear_ kirjoitettiin; ja me hieromme silmiämme\nja ihmettelemme. \"Muuta paikkoja, ja yks, kaks, kolm', kuka on\nhaamu, kuka on ihminen?\" Onko todellista ihmistä etsittävä tuosta\nkatkonaisesta Stratfordin ja Lontoon tarinasta, joka, tehkäämmepä mitä\ntahdommekin sen esille kaivamiseksi, jo aikoja sitten on unholaan\nvaipunut niinkuin menneenvuotisten juomakemujen muisto. Hänen lyhyen ja\nmyrskyisen elämänsä vaiheet, joiden kestäessä hän kiiti eteenpäin yhä\nkiihtyvällä vauhdilla, toivon ja pelon raatelemana, maahan masennettuna\nja kukkuloille kohotettuna, vierivät kuin unessa ikään. Runoilija on\nruumiillisesti kuollut, mutta hän elää sittenkin teoksissaan. Ajan\njyskävillä kangaspuilla kutoi hän itselleen puvun, jossa me hänet\nnäemme; ja särkyneen sukkulan kätki helmaansa Stratfordin multa.\n\n\n\n"]