[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv8jQnNHrtO5acooCRyPL0amRERVViC3qDslmJlcHPDU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},3428,"Hupaisa juttu","Stockton, Frank R.",1834,1902,"3428-stockton-frank-r-hupaisa-juttu","3428__Stockton_Frank_R.__Hupaisa_juttu",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","huumori",[17],"amerikkalainen","fi",1886,1912,38839,242044,false,75804,[26,27,28,29,30,31,32],"Adventure stories","American fiction -- Translations into Finnish","Castaways -- Fiction","Humorous stories","Shipwrecks -- Fiction","Survival -- Fiction","Widows -- Fiction",[34,35,36,37],"Adventure","American Literature","Humour","Novels","\"Hupaisa juttu\" by Frank R. Stockton is a novel written in the early 20th century. The story appears to be an adventure or light-hearted survival tale, focusing on a shipwreck and its aftermath. The main characters are two uniquely practical and spirited American widows, Mrs. Lecks and Mrs. Aleshine, along with a male narrator who becomes their companion. The narrative's tone suggests a blend of wit, humor, and resourcefulness as these characters navigate unexpected dangers and odd circumstances during their journey.  The opening of the book introduces the narrator’s journey from San Francisco to Yokohama, where he becomes acquainted with Mrs. Lecks and Mrs. Aleshine, two middle-aged rural American women traveling together. The story quickly turns dramatic as their ship collides with another vessel and begins to sink, prompting an orderly but tense evacuation. Through a combination of quick thinking and stubbornness, the narrator and the two women escape in a lifeboat that unfortunately proves to be leaky. Their ordeal on the open sea is described with both tension and humor as they struggle with the leaking boat, rationing food, and using makeshift survival skills. Despite the danger, the women’s down-to-earth attitudes and resourcefulness stand out, especially when they finally reach an unfamiliar island that seems to have signs of human habitation but is, for the moment, abandoned. The opening effectively sets the tone for an amusing and character-driven adventure about resilience, wit, and unlikely companionship in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Alpi, Eero",247,"Hupaisa seikkailuromaani kertoo kahdesta käytännöllisestä amerikkalaisrouvasta, jotka joutuvat haaksirikkoon matkalla Japaniin. Rouvat Lecks ja Aleshine säilyttävät maalaisjärkensä ja kotiaskareensa jopa autiolla saarella, kohdaten erikoiset tilanteet tyyneydellä.","Frank R. Stocktonin 'Hupaisa juttu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3428. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HUPAISA JUTTU\n\nKirj.\n\nFrank R. Stockton\n\n\nSuomentanut\n\nEero Alpi\n\n\n\nKariston 50 p:n romaaneja 1.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHaaksirikko.\nHylätty saari.\nUusia vieraita saarella.\nLumimyrskyssä.\nIhmeellinen tapaaminen.\nInkivääriruukku.\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nHaaksirikko.\n\n\nMatkalla San Franciscosta Jokohamaan tutustuin — muuten hyvin\npintapuolisesti — mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en.\n\nLaivassa, jolla me melko nopeasti kuljimme kohti viuhkain ja\nkorulippaitten maata, oli paljon matkustajia, joista useimmat olivat\namerikalaisia. Jo matkamme ensi päivästä kiintyi huomioni heidän\njoukossaan olevaan kahteen keski-ikäiseen naiseen, jotka suuresti\nerosivat tavallisista matkustajista. He olivat näköjään yksinkertaisia\nmaalaisrouvia tai ehkä vielä paremmin jonkun pikkukaupunkilaisen\nkauppiaan vaimoja. Vaikka he eivät suinkaan olleet sellaisia, jotka\ntavallisesti laivassa ostavat ensiluokan piletin, oli heidän hyttinsä\nkuitenkin laivan paraita, ja vaikka he pysyttelivätkin yksiksensä,\neivätkä tahtoneet tulla huomatuiksi tai seurustella kenenkään kanssa,\nnäyttivät he olevan yhtä hyviä kuin toisetkin ja omaavan yhtä hyvän\noikeuden matkustaa mihin maailman osaan tahansa, millä tavalla ja missä\nluokassa he vaan tahtoisivatkin.\n\nMrs Lecks oli vahva ja pitkä, roteva ja voimakas. Hänen päivänpaahtamat\nkasvonsa osoittivat jonkinlaista tietoisuutta ja mahtavuutta,\njollaiseksi ne kehittyvät vähitellen henkilöllä, joka kauan on\nrajattomalla vallalla määrännyt valtion kohtaloja tai vallinnut\nmaatalouden monia puuhia.\n\nMrs Aleshine oli ystävätärtään jonkun verran nuorempi sekä lyhempi ja\nhuomattavasti lihavampi. Hänen kasvoillaan oli sama itseluottamuksen\nilme kuin mrs Lecks'inkin, mutta sitäpaitsi oli hänen olennossaan\njonkinlaista hyväntahtoista lempeyttä, joka osoitti, että hän\nsydämestään sääli jokaista, jolla ei koskaan ollut ollut tilaisuutta\ntai kykyä tulla todella kunnolliseksi perheenemännäksi, kuten hänellä.\n\nSuurimman osan ajastaan viettivät nämä arvoisat naiset kannella, istuen\njossain tuulensuojaisessa paikassa. Tavallisesti he kutoivat, ja se ei\nestänyt heitä — kuten minusta näytti, kun kävellessäni sivuutin heidät\n— hetkeksikään jatkamasta herkeämätöntä keskusteluaan.\n\nTuttavuutemme alkoi sillä, että mrs Lecks kerran kysyi minulta jotain\neräästä rannalla näkyvästä laivasta. Matkatovereissani ei ollut\nketään, jonka kanssa erikoisesti olisin halunnut seurustella, ja kun\nnoissa valtamerimatkalla olevissa maalaisrouvissa minusta oli jotain\nerikoista, kiintyi huomioni heihin ja sitäpaitsi tuntui minusta\nhupaiselta yksinäisten kävelyjeni lomassa saada puhella heidän kanssaan\njonkun hetken.\n\nJa hyvin kernaasti antoivatkin he tietoja itsestään. Molemmat olivat\nleskiä, ja mrs Aleshine oli matkalla Japaniin tervehtimään poikaansa,\njolla oli paikka eräässä sikäläisessä kauppaliikkeessä. Lapseton mrs\nLecks seurasi ystäväänsä siksi, ettei hän voinut — kuten hän itse sanoi\n— laskea mrs Aleshineä yksinään tällaiselle matkalle, ja osaksi senkin\nvuoksi, että hän kuten moni muukin tahtoi nähdä vähän maailmaa, kun\nhäntä kerran ei siitä mikään estänyt.\n\nYstävykset eivät oikeastaan olleet sivistyneitä naisia. Heidän\nlausuntonsa ja puheenpartensa olivat murteellisia ja usein vastoin\nkielioppia. He olivat kyllä ottaneet maalta mukaansa merelle monta\nyksinkertaista käsitettään, mutta sitäpaitsi oli heillä paljon tuota\nviisasta, tervettä järkeä, joka kaikkialla on hyödyllistä, ja tätä he\nusein käyttivät tavalla, joka minua suuresti huvitti.\n\nMuuten he luullakseni pitivät minua oikeana tieto-aarteena, kun vaan\ntuli kysymykseen merenkulun ja vieraiden maiden tunteminen. Sitäpaitsi\nolivat he hyvin huvitettuja minun yksityisasioistani. Ja kaikki tämä\nteki meistä hyvät matkatoverit.\n\nLaivamme pysähtyi Sandwich-saarten läheisyydessä. Kaksi päivää sen\njälkeen kun olimme jättäneet Honolulun olimme onnettomuudeksi\ntörmänneet yhteen erään itään menevän laivan kanssa.\n\nTähän oli toinen laiva kokonaan syypää. Vaikka olikin jotenkin pimeä\nja sumuinen ilta, olisi sen tähystäjä helposti voinut huomata lyhtymme\nja ajoissa estää yhteentörmäyksen, jollei hän olisi nukkunut tai ollut\npoissa paikaltaan. Olipa nyt asian laita kuinka tahansa, niin kaikessa\ntapauksessa tuo alus, joka nähdäksemme oli pienempi höyrylaiva, törmäsi\ntäydessä vauhdissa laivamme keulaan, peräytyi sitten ja katosi sumuun,\nja me emme siitä enää nähneet emmekä kuulleet mitään.\n\nYleinen mielipide oli, että se oli vahingoittunut paljon vaikeammin\nkuin meidän aluksemme, ja että se luultavasti pian onnettomuuden\njälkeen upposi, sillä kun sumu noin tunnin kuluttua hajaantui, emme\nnähneet sen lyhdyistä jälkeäkään.\n\nNiinkuin tavallisesti onnettomuuden sattuessa merellä, sanottiin ensin,\nettä laivamme vauriot olivat aivan vähäpätöiset, mutta pian havaittiin,\nettä ne olivatkin huolestuttavat, todella turmiolliset. Laivan runko\nalihangan puolella keulassa oli pahoin murtunut, ja vettä virtasi\nsisään aivan huolestuttavassa määrässä.\n\nNoin parin turmin ajan työskenteli miehistö ja osa matkustajista\npumpuissa, ja kaikki mitä suinkin voitiin tehtiin tuon suunnattoman\nreiän tukkimiseksi, mutta pian huomattiin kaikkien ponnistusten laivan\npelastamiseksi olevan kokonaan tuloksettomia. Hiukan ennen puolta yötä\nilmoitti kapteeni, että oli mahdoton pitää alusta pinnalla ja että\nkaikkien oli turvauduttava pelastusveneisiin.\n\nYö oli tähtikirkas ja meri jotensakin tyyni. Kapteeni vakuutti, että\nnämät edut tekivät pelastusmatkan aivan vaarattomaksi. Hän luuli,\nettä me seuraavana päivänä puolipäivän aikaan saapuisimme eräälle\npienelle asutulle saarelle, jossa löytäisimme suojaa ja kaikkea mitä\ntarvitsimme, kunnes pääsisimme johonkin ohikulkevaan laivaan.\n\nMeillä oli kylliksi aikaa tehdä tarpeelliset matkavalmlstukset, ja\nnämä suoritettiin hyvässä järjestyksessä päällikkökunnan määräysten\nmukaisesti, jotkut ensiluokassa matkustavat naiset olivat kyllä\nhirveästi pelästyneet ja olivat vähällä saada hysteeristä kohtauksia,\nja olipa herrainkin joukossa joitakuita, joiden nenänpää oli valkoinen.\nMutta kaikki tottelivat kapteenia ja valmistautuivat astumaan\nveneisiin. Ensimäinen perämies kulki ja ilmoitti, missä veneessä kunkin\npaikka oli ja mistä kohtaa kannelta oli astuttava alas.\n\nMinulle osoitettiin paikka isossa veneessä, missä suurin osa oli toisen\nja kolmannen luokan matkustajia. Tullessani hytistäni, jossa olin\nkäynyt noutamassa rahani ja joitakuita arvoesineitä, jotka voin kantaa\nmukanani, kohtasin portaissa mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n, jotka\nosoittivat suurta tyytymättömyyttä kuullessaan, etten tulekaan samassa\nveneessä heidän kanssaan.\n\nHe lähtivät kuitenkin hytteihinsä ja minä kannelle, vaan noin 10\nminuutin kuluttua tuli mrs Lecks kiireesti luokseni. Hän oli varmasti\netsinyt minua. Hän sanoi itsellään olevan tärkeätä sanottavaa minulle\nja vei minut perään, missä tapasimme mrs Aleshine'n, joka odotteli\nerään kansihytin takana.\n\n\"Katsokaapa!\" sanoi mrs Lecks ja vieden minut laivan reunalle osoitti\nalaspäin. \"Näettekö tuon veneen? He ovat sen laskeneet alas, eikä\nsiellä ole ketään. Toisella puolella ollut vene lähti juuri äsken\naivan täynnä ihmisiä. En koskaan eläissäni ole nähnyt niin paljon\nihmisiä sullottavan yhteen veneeseen. Ja yhtä ahdasta tulee luullakseni\ntoisissakin veneissä. En sen vuoksi ymmärrä, miks'emme voisi ottaa\ntätä tyhjää venettä, koska sen kerran olemme löytäneet, yhtä hyvin\nkuin ahtaudumme noihin toisiin, täyteen sullottuihin veneisiinkin,\nJa jos sinne tulisi muitakin, olemme me kumminkin kerinneet ajoissa\nvalitsemaan itsellemme paikat, ja se on tässä ahtaudessa todella tärkeä\nasia sekin.\n\n\"Aivan oikein\", virkkoi mrs Aleshine, \"ja minä ja mrs Lecks olisimme\nheti laskeutuneet siihen, jollemme olisi pelänneet mennä siihen ilman\nmiespuolista turvaa, sillä venehän olisi voinut lähteä tiehensä, eikä\nmeistä kumpikaan osaa hituistakaan soutaa. Silloin muisti mrs Lecks\nteidät. Hän ajatteli, että kun nuori mies kerran tuntee niin paljon\nmeriasioita, pitänee hänen osata soutaakin.\"\n\n\"Tottakai!\" sanoin minä. \"Mutta en voi käsittää, miksi vene on jätetty\ntähän. Siellähän on vesikipponen, airot ja joitakuita tinalaatikoita,\njoten se aivan varmaan on varustettu lähtöä varten. Jos odotatte\nhetkisen, käyn tuolla toisella puolen katsomassa kuinka siellä ovat\nasiat.\"\n\nKeskikannella ja keulassa vallitsi suuri hämminki niiden keskuudessa,\njotka eivät vielä olleet päässeet veneisiinsä, ja minä huomasin\nmyöskin, että tungos oli suurempi kuin olin osannut luullakaan. Oli\nmonta, jotka eivät olleet saaneet paikkaa siinä veneessä, johon olivat\naikoneet, ja jotka nyt kiiruhtivat päästäkseen johonkin toiseen.\n\nSiksi minulle selvisi, ettemme enää saaneet aikaa hukata, vaan meidän\ntäytyi heti ottaa paikat mrs Lecks'in löytämässä pikkuveneessä, joka\nkaikesta päättäen oli aiottu joillekin erikoisesti suosituille.\nPäällikkökunta oli nimittäin heti ensi veneen lähdettyä johtanut\nkaikki matkustajat keskikannelle ja keulaan. Mutta kun minä en\nvoinut käsittää, miksi jotakuita muita suosittaisiin enemmän kuin\nminua ja noita kahta naista, jotka minua odottivat, hiivin kaikessa\nhiljaisuudessa takaisin perään heidän luokseen.\n\n\"Meidän täytyy mitä pikemmin laskeutua veneeseen\", sanoin minä hiljaa,\n\"sillä lähtömme voidaan helposti huomata ja silloin ryntäävät he tänne.\nEpäilen, että se on varattu kapteenille ja muulle päällystölle, mutta\nmeillä on siihen yhtä hyvä oikeus kuin heilläkin.\"\n\n\"Niin kyllä, ja oikeastaan parempikin\", sanoi mrs Lecks, \"sillä eihän\nmeillä ole ollut mitään tekemistä ohjauksen ja yhteentörmäyksen kanssa\".\n\n\"Mutta kuinka me voimme laskeutua siihen?\" kysyi mrs Aleshine. \"Meillä\nei ole minkäänlaisia portaita.\"\n\n\"Ei todellakaan\", vastasin minä. \"Mahdollisesti on heillä aikomus\nkuljettaa tämä vene kokkaan toisten täytyttyä. Me saamme laskeutua\nalas miten vaan parhaiten voimme köysien avulla. Minä menen ensin alas\npitämään sitä lähellä laivan kylkeä.\"\n\n\"Kyllä se käy hyvin hankalasti\", sanoi mrs Lecks, \"ja minusta meidän\npitäisi odottaa, kunnes laiva on vielä hiukan vajonnut, jolloin me\npääsemme vähän lähemmäs venettä.\"\n\n\"Ei, ei käy päinsä odotella\", sanoin minä, \"sillä silloin emme pääse\nsiihen ollenkaan.\"\n\n\"Oi, rakkaat ystävät!\" huudahti mrs Aleshine, \"enhän minä mitenkään\nvoi seistä tässä vallan kylmäverisesti ja tuntea laivan vajoavan siksi\nkunnes pääsemme helposti hyppäämään veneeseen!\"\n\n\"No, sitten jätämme odottamisen\", virkkoi mrs Lecks. \"Mutta kaikkein\nensinhän meidän pitää pukeutua näihin pelastusvöihin. Kaksi minä\notin omasta hytistämme ja tämän kolmannen sain käsiini viereisestä.\nSieltä olivat jo ihmiset lähteneet ja jättäneet vyön lattialle. Minä\najattelin, että jos jotain sattuisi tapahtumaan matkalla saareen, niin\nvoisimme ehkä pelastua näiden esineiden avulla, mutta nyt näyttääkin\nsiltä että tarvitsemmekin niitä paraiten laskeutuessamme näiden\nköysien varassa veneeseen. Olin ajatellut ottaa omalle osalleni kaksi,\nkorvatakseni sen, etten ole niin lihava kuin mrs Aleshine, vaan nyt\ntäytyy teidän ottaa yksi niistä, koska kerran olette seuraamme tullut.\"\n\nNähdessäni, ettei mrs Lecks tarvinnut kahta pelastusvyötä ja\nettä hänellä niistä olisi vain haittaa, otin minä vastaan hänen\ntarjouksensa, mutta sanoin, etten tahdo pukeutua siihen ennen kuin on\nvälttämätöntä, sillä se voisi ehkä estää minua vapaasti liikkumasta.\n\n\"Kuten tahdotte, jos vaan luulette voivanne vaaratta päästä tuonne\nalas, niin tehkää vaan niin!\" sanoi mrs Lecks. \"Mutta mrs Aleshine\nja minä otamme omamme, ennen kuin alamme moisen merimieskiipeämisen.\nTiedämme kyllä kuinka ne ovat asetettavat, sillä koettelimme niitä\nheti San Franciscosta lähdettyämme. Ja kuule nyt mitä sanon, Barb'ra\nAleshine, oletko varma, että sinulla on mukanasi kaikki, mitä tahdoit\nottaa, sillä ei maksa vaivaa muistellakaan mitään, jonka olet\nunohtanut, sitten kuin laiva on uponnut.\" — \"Minulla ei enää ole mitään\nmuistettavaa\", sanoi mrs Aleshine, \"ei ainakaan sellaista, jota voisin\nottaa mukaani veneeseen, niin että on siis parasta, että heti alamme\nlaskeutua, sillä kun sinä puhut, kuinka laiva vaipuu vaipumistaan\njalkojemme alle, tuntuu minusta ikäänkuin kylmä ostroni liukuisi\nedestakaisin selkäpiitäni.\"\n\nMrs Lecks silmäili reelingin yli veneeseen, jonne minä jo olin ehtinyt\nlaittautua.\n\n\"Minäpä laskeudunkin alas ensimäiseksi ja näytän sinulle, Barb'ra\nAleshine, miten sen tulee käydä\", sanoi hän.\n\nMeri oli aivan tyyni, ja laiva oli jo vajonnut niin paljon, että mrs\nLecks'in ääni kuului aivan läheltä minua, vaikka hän puhui hiljaa.\n\n\"Katsopa, miten minä teen!\" sanoi hän ystävättärelleen. \"Minä aion\ntehdä aivan samoin kuin hänkin\" — tarkoittaen minua — \"ja sitten täytyy\nsinun tulla jälessä samalla tavalla.\"\n\nTämän sanottuaan nousi hän penkille, asetti toisen jalkansa reelingille\nja tarttui lujasti köyteen.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"tämä ei käy. Meidän täytyy odottaa kunnes laiva\nvajoaa syvemmälle. Silloin on helpompi päästä alas.\"\n\nNämä sanat hermostuttivat minua tavattomasti. Saattoihan tapahtua minä\nhetkenä tahansa, että meidän pikku veneeseemme ryntäisi aikamoinen\njoukkue, eikä myöskään voinut tietää, millä silmänräpäyksellä laiva\nvajoisi syvyyteen. Vierellämme ollut toinen pelastusvene oli jo\nmuutamia minuutteja sitten lähtenyt, ja minä eroitin etupuolella\njälleen yhden, joka juuri irtautui laivasta. Meidän oli nyt myöhäistä\npäästä mihinkään muuhun veneeseen, eikä ollut ollenkaan varmaa, että\nminulle jäisi tarpeeksi aikaa johdattaa veneemme sellaiselle paikalle,\nmistä molemmat naiset helpommin voisivat siihen laskeutua.\n\nSenvuoksi kehoitin minä innokkaasti heitä kiirehtimään.\n\n\"Minähän yletyn saamaan teistä kiinni samassa silmänräpäyksessä kuin te\nirrotatte kätenne köydestä ja siten autan teidät alas\", sanoin minä.\n\n\"Jos te kerran olette siitä varma, niin koettakaamme sitten\", sanoi\nmrs Lecks, \"mutta sen minä kuitenkin huomautan, että yhtä mielelläni\nhukun kuin joudun jollekin saarelle taittunein jaloin. Ja jos taas mrs\nAleshine putoisi, puhkaisisi hän veneen pohjan ja menisi samaa tietä\nsuoraan meren pohjaan. Kas niin, pitäkääpä siis varanne! Nyt tulen\nminä!\"\n\nSen sanottuaan alkoi hän laskeutua alas, ja niin lähellä hän oli minua,\nettä sain oitis hänestä kiinni ja autoin hänet verrattain helposti alas\nveneeseen.\n\nMrs Aleshinea oli vaikeampaa auttaa alaslaskeumisessa. Sittenkään,\nvaikka jo olin vankasti tarttunut hänen tukevalle vyötäisilleen, ei hän\ntahtonut irroittaa käsiään köydestä, pelosta että putoisi mereen eikä\nveneeseen. Mrs Lecks'in kehoitukset ja se että minä lakkaamatta nyin\nhäntä alaspäin, saivat hänet viimein laskemaan irti köydestä, ja vaikka\nolikin hyvin vähällä, ettemme molemmat vierineet veteen, onnistui minun\nlopuksi saada hänet veneeseen sekä asettaa hänet istumaan eräälle\ntuhdolle.\n\nMinä irroitin nyt veneen peräköyden, vaan epäilin vielä laskea irti\netuköyttä, sillä en tahtonut jättää ketään niistä, jotka mahdollisesti\nolivat päättäneet pelastua siihen veneeseen, jonka me olimme ottaneet.\nEn kuitenkaan kuullut mitään askeleita, yhtä vähän kuin näin paikaltani\nketään laivan sivulla. Irroitin senvuoksi toisenkin köyden, työnsin\nveneen ulapalle, tartuin airoihin ja soudin niin kauas, että taisin\nparemmin eroittaa laivan kannelle. Kun en kuitenkaan nähnyt siellä\nketään olentoa, niin huusin, vaan kun mitään vastausta ei kuulunut,\nhuusin vieläkin kerran niin kovaa kuin suinkin jaksoin.\n\nNoin minuutin ajan odotin vastausta, vaan kun sittenkään ei mitään\nkuulunut eikä myöskään ketään näkynyt, tulin vakuutetuksi siitä, ettei\nainoatakaan elävää olentoa ollut jäänyt laivalle.\n\n\"Kaikki ovat sieltä lähteneet\", sanoin, \"ja nyt on parasta, että me\nkoetamme kiirehtiä heidän peräänsä niin nopeasti kuin mahdollista.\"\n\nJa niin aloin soutaa samaan suuntaan jonne toiset olivat häipyneet.\n\n\"Se on sentään siunattu asia, että te osaatte soutaa\", virkkoi mrs\nLecks, samalla kun hän laittautui veneen perässä mahdollisimman\nmukavaan asentoon, \"sillä mrs Aleshine'sta ja minusta ei suinkaan olisi\nollut airoja käsittelemään.\"\n\n\"Minä en ainakaan olisi laskeutunut tähän veneeseen, ellei mr Craig\nolisi tullut mukaan\", sanoi mrs Aleshine.\n\n\"En minäkään\", lisäsi hänen ystävättärensä.\n\nKun olin ehtinyt soutaa yhä vaipumistaan vaipuvan laivan keulan\nympäri, huomasin jokseenkin lähellä useita välkähteleviä tulia, jotka\nluonnollisesti näkyivät meidän edellämme kulkevista veneistä. Minä\nsoudin voimaini takaa saadaksemme ne kiinni tai voidaksemme edes\npysyä heidän lähettyvillään. Minun velvollisuuteni ehkä olisi ottaa\nveneeseeni muutamia niistä, jotka olivat sullotut noihin toisiin\nveneisiin. He olivat mahdollisesti luulleet, että meidän veneemme oli\nmyöskin täynnä väkeä ja kiirehtinyt ulapalle jo ennen heitä.\n\nMinä en käsittänyt, mitenkä sellainen väärinkäsitys oli saattanut\nsyntyä, mutta mitäpäs minulla oli sen seikan kanssa tekemistä. Kun minä\nnyt olin täydellisesti varma siitä, ettei ketään ihmisiä ollut jäänyt\nuppoavalle laivalle, ei minulla ollut muuta jälellä kuin soutaa toisien\nveneitten perässä ja koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ne.\n\nLuulin, ettei siihen menisi pitkääkään aikaa, vaan kun olin soutanut\nnoin puolen tunnin ajan, huomautti mrs Aleshine, että valot näkyivät\nyhtä kaukaa, ellei kauempaa kuin lähteissämme.\n\nKääntyessäni katsomaan havaitsin hänen todellakin olevan oikeassa.\nMeitähän oli veneessä vain kolme henkeä, joten meidän olisi pitänyt\nhyvin pian saavuttaa nuo täyteen lastatut veneet. Ajateltuani kuitenkin\nasiaa lähemmin, ei se sentään ollut niinkään merkillistä, että ne\nkulkivat eteenpäin yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin me, sillä\nniitähän souti ainakin puolen tusinaa voimakkaita merimiehiä.\n\nHetken perästä huomautti mrs Lecks, että hänen mielestään valot\ntoisissa veneissä olivat sammumaisillaan, ja hän arveli sen johtuvan\nsiitä, että merimiehet olivat unohtaneet ennen lähtöä täyttää lyhdyt.\n\n\"Sellaista sattuu tietysti usein silloin kun ihmiset suinpäin jättävät\njonkun paikan\", lisäsi hän.\n\nMutta kun jälleen katsoin taakseni, olin melkein varma siitä, ettei\nvalon himmeneminen aiheutunut öljyn puutteesta, vaan loittonevasta\nvälimatkasta. En voinut eroiltaa enää muuta kuin kolme liekkiä, ja\nkoska meren pinta liikkui vain hyvin vähän, ei saattanut otaksua, että\nlaineetkaan olisivat estäneet lyhtyjä näkymästä.\n\nVarmaa oli, että toiset loittonivat meistä, eikä minulla ollut muuta\ntehtävää kuin soutaa niin paljon kuin jaksoin heidän peräänsä. Olin\ntottunut soutaja, enkä siis ollut voinut osata aavistaakaan, että\njäisin jälkeen toisista.\n\n\"Luulenpa, etteivät he ole tyhjentäneet tätä venettä siitä kuin\nviimeksi satoi\", virkkoi mrs Aleshine, \"sillä minun jalkani ovat aivan\nmärät, vaikken ole huomannut sitä aikaisemmin.\"\n\nMinä vedin sirot veneeseen ja aloin tutkia venettä. Siinä oli ensin\npäällyspohja, ja koetellessani kädelläni havaitsin, että vettä tulvi\nlastojen välissä. Nostin senvuoksi ylös sen osan päällyspohjaa, joka\noli itseni alla — ja siellä oli vettä ainakin kuusi tai kahdeksan\ntuumaa!\n\nNyt käsitin kyllin selvästi syyn hitaaseen kulkuumme. Veneemme oli\nhavaittu käyttökelvottomaksi ja senvuoksi oli kielletty menemästä\nsiihen. Niin ollen oli toiset veneet sullottu täyteen ihmisiä. Se\nseikka oli viime tingassa aikaansaanut kiireen ja hämmingin ja\nluultavasti oli otaksuttu meidän olevan mukana jossain toisessa\nveneessä.\n\nNiin, siinä siis olin Tyynellä Valtamerellä kahden naisen kanssa\nvuotavassa veneessä!\n\n\"Onko pohjassa mitään vikaa?\" kysyi mrs Lecks.\n\nMinä annoin päällyspohjan pudota kiinni ja silmäilin peräkannelle.\nTähtivalossa huomasin, että molemmat naiset tuijottivat minuun tutkivin\nkatsein. He nähtävästi aavistivat jotain olevan epäkunnossa ja\ntahtoivat saada siitä selvän. En epäillyt silmänräpäystäkään ilmoittaa\nsitä heille. He nimittäin näyttivät minusta sellaisilta naisilta,\njoilta oli sekä suotta että mahdotonta salata moista seikkaa kuin nyt\noli kyseessä.\n\n\"Vene vuotaa\", virkoin minä. \"Se on jo täynnä vettä, ja senvuoksi\nedistyy matkamme näin hitaasti.\"\n\n\"Siksi he tietysti jättivät tämän käyttämättä\", sanoi mrs Aleshine.\n\"Meidän olisi todellakin pitänyt ajatella asiaa tarkemmin, eikä luulla,\nettä me kolme henkeä saisimme yksinämme käytettäväksemme veneen. Olisi\nollut paljon viisaampaa kun meidätkin olisi sullottu muiden mukaan\njohonkin toiseen veneeseen.\"\n\n\"Kuulehan, Barb'ra Aleshine\", virkkoi mrs Lecks, \"älä nyt valita\nonnetonta sattumaa, kun sinulla todellakin on onni mukanasi! Meillähän\non tässä mukava vene, missä on kylliksi tilaa levitellä ja venytellä\nitseämme, jos vain haluttaa. Ja jos vene vuotaa on tehtävänämme\ntietysti ammentaa vettä pois niin nopeasti kuin voimme. Mitenkähän se\nkävisi päinsä parhaiten, mr Craig?\"\n\n\"Meidän täytyy tyhjentää vene vedestä heti\", vastasin minä. \"Ja jos\nvain löydän vuodon, koetan tukkia sen umpeen.\"\n\nTämän jälkeen haeskelin kaikkialta veneestä esinettä, millä voisimme\nammentaa vettä pois, ja molemmat naiset auttoivat innokkaasti minua\netsiskelyssäni. Keulasta löysimmekin viimein nahkakupposen, vaan\nkoska oli hyvin tärkeätä, että me kaikki kolmisin ammentaisimme vettä\nveneestä, etsin kaksi tinalaatikkoa, jotka joku oli asettanut veneeseen\nvarustaakseen sen ruokatarpeilla, ja aloin taskuveitselläni kiskoa auki\nniiden kansia.\n\n\"Älkää heittäkö niiden sisältöä pois\", lausui mrs Lecks, \"jos se vain\nkelpaa syötäväksi. Vaan jos siellä on tomaatteja, niin saatte ne kyllä\nheittää mereen, sillä kenenkään ihmisen ei pidä syödä tinalaatikoissa\nsäilytettyjä tomaatteja.\"\n\nMinä ojensin astiat mrs Lecks'ille ja näin hänen tyhjentävän toisen\nsisällön mereen, sekä toisen taskustaan ottamalle, perätuhdolle\nievittämälleen sanomalehdelle.\n\nSen jälkeen nostin minä ylös päällyspohjan ja aloin ammentaa vettä.\n\n\"Minä olen luullut veden tyhjentämisessä aina käytettävän pumppua\",\nvirkkoi mrs Aleshine.\n\n\"Barb'ra Aleshine\", lausui mrs Lecks, \"nousepa ja ota osaa työhön. Jota\nvähemmän lavertelemme ja sen sijaan ammennamme vettä pois veneestä,\nsitä parempi on meidän olla. Sen vakuutan sinulle.\"\n\nHuomasin pian, että parempaa apua veden ammentamisessa kuin mitä mrs\nLecks ja mrs Aleshine minulle antoivat, tuskin olisi voinut ajatella.\nHe olivat nähtävästi tottuneet tekemään työtä sekä ymmärsivät hyvin\nmukautua siihen harvinaiseen olotilaan, johon olimme joutuneet.\n\nAina vähän väliä herkesin minä ammentamasta ja koettelin tarkkaan\npohjaa, löytääkseni paikan mistä vettä veneeseen tunkeutui. Vaan kun\nen onnistunut löytämään vuotoa, jätin etsiskelemisen sikseen, ryhtyen\njälleen vettä ammentamaan siinä toivossa, että saatuamme veneen melkein\ntyhjäksi voisin helposti löytää reiän.\n\nTyöskenneltyäni vielä puolen tuntia huomasin kuitenkin, että siitä\nkoituisi jokseenkin pitkä-aikainen ponnistelu, ja jos kaikki ammennamme\nyhtä aikaa, me myöskin samaan aikaan väsymme, ja se olisi meille vain\nonnettomuudeksi. Minä ehdotinkin senvuoksi, että me vuoron jälkeen\nlepäisimme, ja mrs Aleshine'a kehoitettiin ensimäiseksi lepäämään.\nSen jälkeen lepäsi mrs Lecks, ja kun hän jälleen ryhtyi ammentamaan,\nherkesin minä vuorostani työstä sekä aloin taasen etsiä reikää.\n\nNoin kahden tunnin ajan työskentelimme sillä tavoin, vaan sitten\nhuomasin, että se oli tuloksetonta ponnistelua. Jos me kaikki\nammentaisimme yhtä aikaa, saattaisimme mahdollisesti pitää veden sillä\nkorkeudella, jolla se oli silloin kun havaitsimme vuodon, vaan jos\nmeistä työskenteli vain kaksi, ehti se jonkun verran yletä, niin että\nnyt oli veneessä enemmän vettä kuin silloin kun ammentamisen alotimme.\n\nVene oli raudasta ja reikää voin yhtä vähän löytää kuin tukkia.\nMahdollisesti oli runko saanut vuodon sen johdosta, että metalli\noli voimakkaassa auringonpaisteessa sulanut — tapaus, jollaisesta\nrautaveneiden suhteen olin monasti kuullut puhuttavan. Pieni aluksemme,\njoka varmasti olisi ollut hyvä pelastusvene, jos sen ulkopinta olisi\nollut vahingoittumaton, vuoti nyt luultavasti keulasta perään. Sillä\naikaa, jolloin minä etsin reikää, ja jolloin päällyspohja ei ollut\npaikallaan, oli minun painoni nähtävästi edistänyt vuotoa, sillä aivan\nselvästi virtasi nyt vettä sisään enemmän kuin ennen.\n\nMe olimme perin väsyneitä. Niinpä mrs Lecks'kin, joka koko ajan oli\nhoputtanut meitä ahkerasti tekemään työtä ja kieltänyt meitä puhumasta\nedes hengenvedon aikaa, myönsi nyt olevan aivan turhaa koettaa saada\nvettä ammennetuksi pois veneestä.\n\nOli jo kulunut useita tunteja siitä kuin olin herennyt soutamasta,\nenkä minä voinut tietää, olimmeko ajautuneet edemmäs vaiko pysytelleet\npaikallamme. Vaan se oli saman tekevää. Vene vaipui joka tapauksessa,\njoten oli samaa, missä kohden joutuisimme meren pohjaan.\n\nMinä istuuduin ja rupesin vaivaamaan aivojani keksiäkseni jonkun keinon\npelastua tästä kamalasta tilasta. Veden ammentaminen oli aivan turhaa —\nmutta mitä muuta oli tehtävä?\n\n\"Milloin täytyy meidän varustautua pelastusvöillä?\" kysyi mrs Lecks.\n\"Silloinko kun vesi on kohonnut päällyspohjaan saakka — sanokaa!\"\n\nMinä vastasin hänelle, ettei pitäisi ainakaan sen kauempaa viivytellä,\nvaan itsekseni tuumailin, ettei niistä itse asiassa olisi mitään\nhyötyä. Miksi koettaisimme pidentää elämäämme muutaman tunnin\nkestävällä tuloksettomalla ajelehtimisella valtameren aalloilla?\n\n\"Minä pidän silmällä veden kohoamista\", virkkoi mrs Lecks. \"Yksi noista\nlaatikoista oli täynnä hummereita, vaan koska niitä syömällä olisimme\ntulleet vain pahoinvointisiksi — siitä olen varma — heitin minä ne\nmereen. Mutta toisessa astiassa on herneitä, ja hyödyllisintä mitä\ntällä hetkellä voimme tehdä on nauttia niitä vähäisen erän. Ne ovat\nhyvin ravitsevia ja auttavat meitä säilyttämään voimamme. Ja tehän\nmainitsitte, että mukanamme on myös pieni astiallinen vettä, jota siis\nvoimme ryypätä muutaman kulauksen. Sen perästä tunnemme itsemme taas\nihmisiksi, saattepas nähdä! Herneitä saatte noukkia sormillanne, sillä\nveitsiä ja haarukoita ei meillä tietysti ole.\"\n\nMrs Lecks ja mrs Aleshine olivat molemmat kömpineet istumaan niin\nkorkealle kuin mahdollista, joten ei vesi ylettynyt heihin.\n\nPäivä alkoi vähitellen valjeta, ja me eroitimme selvästi kaikki\nympärillämme.\n\nEnnenkuin mrs Aleshine ojensi kätensä vastaanottamaan herneitä, pesi\nhän ne veneessä olevassa vedessä, lausuen samalla, että sitä oli nyt\nkäytettävä parhaan mukaan, koska sitä kerran oli siellä olemassa. Kun\nhän sen jälkeen oli kuivannut kätensä johonkin pukunsa poimuun, täytti\nmrs Lecks ne herneillä, tarjoten niitä minulle.\n\nMinun oli todellakin hyvin nälkä, ja syötyäni vakuutin molemmille\nnaisille, että herneet olivat oikein hyviä, joskin ne kieltämättä\nolisivat voissa paistettuina, peparoituna ja suolattuina maistuneet\npaljon paremmilta.\n\nSen jälkeen ojensivat he minulle toisen tyhjistä astioista ja mrs Lecks\npyysi minun pesemään sen niin puhtaaksi kuin mahdollista, jonka perästä\nme kaikki ahmimme siitä virkistävää vettä.\n\n\"Kylmät säilyke-herneet paljaan veden kanssa eivät tosin ole mitään\njuhlaruokaa\", virkkoi mrs Lecks, \"vaan on olemassa monta köyhää\nraukkaa, jotka tulisivat iloisiksi saadessaan syödä niitäkin.\"\n\nMinä puolestani en osannut kuvitella, että joku köyhä raukka tulisi\niloiseksi saadessaan syödä niitä sellaisessa olotilassa kuin me sillä\nhetkellä olimme, vaan en sentään virkannut mitään.\n\n\"Nyt on vesi enää vain sormenlevyn verran päällyspohjasta\", sanoi mrs\nLecks, joka oli kumartunut mittaamaan veden korkeutta, \"joten on aika\nkiinnittää vyötäisillemme pelastusvyöt.\"\n\n\"Kiinnittäkäämme siis\", lausui mrs Aleshine. \"Ojennapa minulle omani!\"\n\nKaikki kolme kääriydyimme pelastusvöihin, ja minä nousin tuhdolle\nsilmäilläkseni ympärilleni.\n\nOli jo aivan valoisaa, ja minä eroitin kauas merelle, jonka pinta\naaltoili hiljaa ja kepeästi. Erään aallon venettämme kohottaissa näin\nminä merellä mustan pilkun kaukana, melkein näköpiirin rajalla.\n\n\"Onkohan se höyrylaivamme?\" ajattelin itsekseni. \"Ehkei se siis olekaan\nvielä uponnut!\"\n\nSamassa syttyi minussa pieni toivon kipinä. Jos laiva vielä on veden\npäällä, on sitä varmasti suojellut sen vettä pitävä laipio ja se ei\nniinmuodoin vajoisikaan syvemmälle. Olisimme niin ollen pelastetut, jos\nvain pääsisimme takaisin laivalle. Mutta miten me sinne pääsisimme?\nPaljon, hyvin paljon ennen kuin minä ehtisin soutaa sinne vajoisi\nveneemme syvyyteen.\n\nMinä kerroin onnettomuustovereilleni havainnostani, ja mrs Aleshine\nkoetti silloin nousta tuhdolle myöskin nähdäkseen saman mustan pilkun.\nMutta mrs Lecks esti häntä.\n\n\"Älä tee tilaasi tukalammaksi kuin se on putoamalla mereen Barb'ra\nAleshine!\" virkkoi hän. \"Jos meidän täytyy heittäytyä veteen niin\ntehkäämme se taiten ja järjestyksessä sekä sopivalla tavalla! Entä jos\nhavaitsemanne pilkku, mr Craig, on laivamme, luuletteko meidän jollain\ntavoin voivan päästä sinne?\"\n\nMinä vastasin, että henkilö, joka osaa uida, mahdollisesti voisi\npelastusvyön avulla päästä sinne.\n\n\"Mutta kumpikaan meistä ei osaa uida\", sanoi mrs Lecks, \"sillä me\nolemme aina asuneet sellaisella seudulla, missä ei vesi koskaan kohoa\nkorttelia korkeammalle, muulloinkuin tulvan aikana, ja silloin taas\neivät voi uida ihmiset eivätkä elukatkaan. Vaan kunhan me ensin näemme\nteidän uivan, niin ehkä me sitten osaamme tehdä samalla tavalla.\nMeidän täytyy ainakin koettaa niin hyvin kuin voimme. Se on ainoa\npelastuksemme.\"\n\n\"Nyt on vesi jo melkein minun istuinsijani tasalla\", keskeytti hänet\nmrs Aleshine, \"joten minun joka tapauksessa on noustava seisomaan,\nputoanpa sitten mereen tai en.\"\n\n\"No niin\", sanoi mrs Lecks, \"on siis parasta, että nousemme\nseisaallemme jok'ainoa ja annamme veneen vajota allemme. Siten pääsemme\nainakin hyppäämästä laidan yli, joka ei missään tapauksessa olisi\nhauskaa.\"\n\n\"Voi hyvä ystävä!\" huudahti Aleshine. \"Sinä puhut tavalla, joka saattaa\nostronit kömpimään pitkin selkäpiitäni. Ensin kuvailit sinä, miten\nlaiva vajoaa allamme ja nyt taas selität, kuinka vene tuossa paikassa\nuppoo syvyyteen. Minä omasta puolestani hyppään mieluummin mereen kuin\nodotan sitä hetkeä.\"\n\n\"No no, Barb'ra Aleshine\", virkkoi mrs Lecks, \"nousehan nyt\nseisaallesi, äläkä höpise niin paljon! On paljon mukavampaa joutua\nveteen vähitellen kuin heittäytyä sinne yht'äkkiä, jotta loiskahtaa.\"\n\n\"Ehkä on niin\", myönteli mrs Aleshine. \"Taitanee sitten niinmuodoin\ntuntua siedettävämmältä vajota mereen tuuma tuumalta, mutta sen minä\nsanon, että mieluummin minä nyt olisin kotona.\"\n\nMinä itse puolestani olisin puoltanut mereen hyppäämistä sen sijaan\nkuin asettua kylmäverisesti odottavalle kannalle, vaan en tahtonut\nmielipidettäni lausumalla peloittaa naisia, jotka olivat todellakin\ntähän saakka säilyttäneet mielenmalttinsa. Senvuoksi katsoinkin olevan\nparasta noudattaa mrs Lecks'in neuvoa, kunhan vain pääsisimme veteen\nmihinkään takertumatta.\n\nMe nousimme senvuoksi kaikki seisomaan, mrs Lecks perään, minä keulaan\nsekä mrs Aleshine välillämme olevalle tuhdolle. Viimeksimainittu ei\nnäyttänyt saavan oikein tarpeeksi tilaa itselleen voidakseen seisoa\nhorjumatta, mutta — kuten hän itse sanoi — se ei ollenkaan haitannut,\nsillä eihän sitä seisomista kuitenkaan enää kauan kestäisi.\n\nOlen tottunut uimari, enkä ole koskaan epäillyt hypätä veteen, vaan\nminun täytyy tunnustaa, että tuntui sangen hermoja kiduttavalta tällä\ntavoin seisoa hiljaa ja odottaa veneen vajoamista. Miltä se tuntui\nnaisista, sitä en tiedä. He eivät lausuneet sanaakaan, vaan heidän\nkasvojen eleistään saattoi kyllä havaita, että jotain epämiellyttävää\noli tapahtumassa, ja että oli sen parempi mitä vähemmän siitä puhuttiin.\n\nTultuani vakuutetuksi siitä, ettei veneessä ollut köysiä eikä mitään\nmuutakaan, johon voisimme takertua kiinni, aloin kärsivällisesti\nodottaa mitä tuleman piti. Veneen perällä ja keulalla näytti olevan\nsuuri kantokyky, sillä kesti hirvittävän kauan ennen kuin vene vajosi\nsyvyyteen. Tätä odotusta riitti niin pitkälti, että olisin mielelläni\ntahtonut astua toisella jalallani veneen syrjälle ja kaataa sen,\nsiten tehdäkseni pikemmin lopun kärsimyksistämme. Sitä en kuitenkaan\ntehnyt, sillä silloin olisivat naiset varmasti menettäneet kaiken\nmielenmalttinsa sekä kaatuneet ja loukanneet itsensä veneen tuhtoihin.\n\nViimein näkyivät aallot kummallakin puolen venettä ylenemistään\nylenevän ja vesi alkoi hiljaa virrata sisään.\n\n\"Pitäkää varanne!\" huusin minä.\n\nJa sillä samalla hetkellä sain kokea tunteen, joka varmaan oli\nsamallainen kuin rikoksentekijä tuntee mestaustilaisuudessa silloin\nkun hän huomaa tappoterää pidättävän laudan kiskaistavan irti.\nKauhistuttava painuminen alas, tyrske ja aaltojen pauhu — ja sen\njälkeen tuntui minusta ikäänkuin valtameri, jonka pintaa äsken olin\nveneestä katsellut, olisi kohonnut ja niellyt minut.\n\nMuutaman sekunnin perästä oli pääni kuitenkin jälleen veden pinnan\nyläpuolella ja silmätessäni kiireesti ympärilleni huomasin mrs\nLecks'in ja mrs Aleshine'n päät ja olkavarret aivan lähellä minua.\nViimeksimainittu räpytteli ankarasti silmiään ja purskutti merivettä\nsuustaan, vaan heti kun hän näki minut, huusi hän:\n\n\"Sehän tapahtui paljon äkkinäisemmin kuin olin osannut kuvitellakaan.\"\n\n\"Oletteko molemmat vahingoittumattomia?\"\n\n\"Ainakin luulen itse olevani\", vastasi mrs Aleshine; \"mutta sitä\nen olisi uskonut, että ihminen, jonka ympärille on kiinnitetty\npelastusvyö, voisi hetkeksikään kokonaan vaipua veden pinnan alle.\"\n\n\"Vaan nyt kun voit hengittää taas saatat olla tyytyväinen\", virkkoi\nsiihen mrs Lecks. \"Sanokaapa\", lausui hän minun puoleeni kääntyen,\n\"mille suunnalle meidän nyt on yritettävä uida? Ja onko meillä\nmukanamme kaikki mitä tarvitsemme?\"\n\n\"Sitä mitä meillä ei ole, emme myöskään voi saada\", huomautti mrs\nAleshine, \"ja mitä uimiseen tulee, niin luulen sen ainakin minulta\nkäyvän hyvin huonosti.\"\n\nMinussa asui toivo, joka ei kuitenkaan ollut kylliksi vahva\nilmoittaakseni sen onnettomuustovereilleni, että _arvelin_ molempien\nnaisten pelastusvöittensä avulla voivan jollain tavoin läiskytellä\nitseään eteenpäin, ja että minä vuoroin auttaen kumpaakin saisin heidät\nhinatuksi laivalle. Vaan ettei se onnistuisi, se oli kuitenkin yhtä\nluultavaa, mutta sitä en nyt tahtonut ajatella.\n\nMinä aloin uida heidän edessään ja koetin parhaani mukaan opettaa heitä\ntekemään liikkeitä käsivarsillaan. Ja jos he oppisivat, toivoin voivani\nsaada heidät oppimaan myöskin jaloin edistämään uintiaan.\n\nSen jälkeen kuin mrs Lecks oli tarkkaavaisesti seurannut opetustani\nonnistui hän pääsemään jonkun verran eteenpäin, mutta mrs Aleshine\nparka ei osannut muuta kuin kovasti pärskytellä vettä.\n\n\"Kunpa saisi pidellä jostain kiinni\", virkkoi hän, \"voisin ehkä vähän\npäästä eteenpäin, mutta tällä tavalla on minun mahdotonta tehdä\nliikkeitä vedessä. — Vaan katsokaahan!\" huudahti hän iloisemmin. \"Eikö\ntuossa olekin airo? Jos voitte tuoda sen minulle pääsen ehkä minäkin\nvähän eteenpäin.\"\n\nTuo ajatus tuntui kyllä minusta hieman omituiselta, vaan joka\ntapauksessa uin airon luo ja toin sen hänelle, tahtoen samalla neuvoa\nhäntä, miten hän parhaiten käyttäisi sitä avukseen, vaan siinä asiassa\nhän ei tahtonut saada mitään opastusta.\n\n\"Jos minä sillä jotain teen niin menettelen omalla tavallani\", sanoi\nhän.\n\nSen jälkeen tarttui hän voimakkailla käsillään airoon ja alkoi rajusti\nliikutella sitä edestakaisin, melkein samalla tavalla kuin hän olisi\nluudalla lakaissut. Aluksi pisti hän aina airon lehden liian syvälle,\nvaan ei kestänyt kauan, ennen kuin hänen onnistui hitaasti, mutta\nvarmasti päästä eteenpäin.\n\n\"Erinomaista!\" huudahdin minä. \"Sehän käy teiltä vallan mainiosti!\"\n\n\"Kuka tahansa, joka elämässään on lakaissut niin monta huonetta kuin\nminäkin, osaa käytellä esinettä, jonka kanssa on meneteltävä samalla\ntavalla kuin luudan\", lausui hän.\n\n\"Eikö ole toista airoa?\" huudahti mrs Lecks, joka nyt jäi jälkeen. \"Jos\nvain näette niin tuokaa minulle.\"\n\nMinä katselin ympärille ja näin todellakin toisen airon, jonka heti\nvein mrs Lecks'ille. Sitten kun hän oli pidellyt sitä monella eri\ntavalla, \"keksiäkseen parhaimman keinon\", kuten hän sanoi, alkoi hän\nlopuksi käytellä sitä yhtä taitavasti kuin ystävättärensäkin.\n\nMinä asetuin nyt heidän edellensä, ja hitaasti kun uin, saattoivat he\nhelposti seurata minua.\n\nMrs Aleshine, joka oli hyvin lihava, ui paljon korkeammalla vedessä\nkuin mrs Lecks ja minä, ja senvuoksi voi hän käytellä airoaankin hyvin\nkeveästi. Väliin hän kiskaisi niin voimakkaasti, että hän melkein\npyörähti ympäri vedessä, vaan hetken aikaa harjoitettuaan oppi hän\nvälttämään sellaisia tarpeettomia voimanponnistuksia.\n\nMinä en ollut täysin varma siitä, uimmeko me oikeaan suuntaan, sillä\nmakaavan asentoni vuoksi en voinut nähdä pitkälle meren pintaa, mutta\ntulin samassa muistaneeksi, että veneessä ollessani oli aurinko juuri\nalkanut nousta aivan edessäni ja minä huomasin tumman pilkun meressä\nvasemmalla puolen. Kun siis määrittelin kulkumme auringon mukaan —\nse ei ollut vielä ehtinyt korkealle — voin tehdä sen johtopäätöksen,\nettä me uimme pohjoiseen päin ja niinmuodoin oikeaan suuntaan.. Sitä\nen voinut tietää, miten kaukana laiva oli, sillä en ollut tottunut\narvostelemaan välimatkoja merellä, mutta minä arvelin, että jos\nsäästämme voimiamme, ja jos merenkäynti edelleenkin pysyisi yhtä\ntasaisena kuin nytkin, olisi meille kyllä mahdollista päästä laivalle —\nedellyttäen, ettei se ollut uponnut.\n\n\"Kun tähän vedessä olemiseen oikein tottuu\", sanoi mrs Aleshine,\nsamalla kun hän lakaisi itseään eteenpäin, \"niin se ei todellakaan\nole niin epämiellyttää kuin aluksi luulin. Ajatelkaa vaan, ettei vesi\nyhtään tunnu suolaiselta, vaikka — sehän on luonnollista — kovin\nsuolaiselta maistui se silloin kun ensin veteen jouduin.\"\n\n\"Ethän toki luullut sitä pelkäksi suolavedeksi\", virkkoi mrs Lecks,\n\"sillä jos se sitä olisi, voisimme melkein istuvillamme soutaa\neteenpäin.\"\n\n\"Ja mitä kylmyyteen tulee\", jatkoi mrs Aleshine, \"niin tuntuu\nvähemmältä ja epämiellyttävältä siinä osassa ruumista, joka on veden\npinnan alla kuin siinä, joka on päällä.\"\n\n\"Muuan seikka minua nyt peloittaisi, ellemme olisi varustautuneet\nsitäkin vaaraa vastaan\", virkkoi mrs Lecks. \"Tarkoitan haikaloja.\"\n\n\"Varustautuneet?\" huudahdin minä. \"Mitenkä ihmeessä te olette voineet\nvarustautua haikaloja vastaan?\"\n\n\"Hm, se oli helposti tehty\", vastasi mrs Lecks. \"Mentyämme hyttiimme\nlaittamaan itseämme kuntoon matkaa varten, vedimme molemmat jalkoihimme\nmustat sukat. Kas, minä olen lukenut, etteivät hait koskaan pure\nneekerejä, vaan huomatessaan vedessä valko-ihoisen, nielasevat ne sen\nyhdellä ainoalla henkäyksellä, ja mustat sukat olivat ainoat, joitten\navulla saatoimme tehdä itsemme neekerien näköisiksi. Otimme nimittäin\nhuomioon, että me mahdollisesti ennen matkan loputtua voimme joutua\nmereenkin.\"\n\n\"Tämä tällainen turvallisuus on kovin rauhoittavaa\", virkkoi mrs\nAleshine. \"Ja minä olen perin iloinen, että sinä tulit tämän seikan\nmuistaneeksi. Tämän jälkeen tulkoon yleiseksi säännöksi: mustat sukat\nhaikaloja vastaan.\"\n\n\"Minä luulen\", sanoi mrs Lecks minulle, \"että mustat housunne ovat\nteille samallaisina suojelusvälineinä.\"\n\nSiihen minä puolestani vastasin syvästi toivovani, että asian laita\nniin olisi.\n\n\"Muuan toinen seikka, josta myös olen onnellinen\", jatkoi mrs Aleshine,\n\"on se, että tulin panneeksi päälleni flanellihameen.\"\n\n\"Mitähän hyötyä siitä on?\" hymähti mrs Lecks, \"sehän on joka\ntapauksessa läpimärkä.\"\n\n\"Flanelli on aina flanellia\", vastasi hänen ystävättärensä, \"olkoon se\nkuivaa tai märkää. Ja olisipa sinulla ollut yhtä vaikea reumatismi kuin\nminulla, niin ymmärtäisit tämänkin varokeinon.\"\n\nTähän vastasi mrs Lecks vain ähkimällä, kysyen sitten minulta: \"kuinka\npitkän ajan perästä luulisin voivamme nähdä laivan, että tietäisimme,\nolimmeko valinneet oikean suunnan; ja jos meidän täytyisi palata\ntakaisin\" — lisäsi hän — \"tuntuisi se tavattoman kiusalliselta.\"\n\nOlisin todellakin ollut iloinen, jos olisin voinut vastata hänen\nkysymykseensä lohduttavasti. Joka kerta kun aalto kohotti minut\nharjalleen, heitin minä nopean silmäyksen joka puolelle, ja vihdoinkin\nnoin neljännestuntia mrs Lecks'in kysymyksen jälkeen — eroitin suureksi\nriemukseni sen saman tumman pilkun, jonka aikaisemmin olin huomannut\nveneestä, aivan samalla kohdalla, missä se oli ollutkin.\n\nHeti paikalla ilmoitin tämän iloisen uutisen molemmille naisille, heti\nkun aalto jälleen meidät kohotti, katselivat he jännitetyin silmäluomin\nosoittamalleni taholle. Molemmat näkivät tuon pilkun ja tulivat\ntavattoman tyytyväisiksi.\n\n\"Nyt voimme työskennellä täydessä toivossa\", huudahti mrs Aleshine ja\nalkoi kaksinkertaisella innolla lakaista airollaan.\n\n\"Jos aiot lopen väsyttää itsesi, Barb'ra Aleshine, ennen kuin pääsemme\nedes laivan lähettyville\", virkkoi mrs Lecks, \"niin voit kyllä\nmenetellä tuolla tavoin. Mutta minä ehdotan, että me sen sijaan hieman\nlevähtäisimme ja nauttisimme jotain ruokaa, sillä sitä tarvitsemme, jos\nmielimme pitää yllä voimiamme.\"\n\n\"Syödä!\" ihmettelin minä. \"Mitä te sitten söisitte? Luuletteko ehkä,\nettä voimme tässä ryhtyä kalastamaan?\"\n\n\"Entä mitä olisi syödä raakaa kalaa?\" sanoi mrs Lecks. \"Oho, olkaa\nte vaan rauhallisia! Luuletteko, mr Craig, että mrs Aleshine ja\nminä olisimme lähteneet laivasta ottamatta mukaamme ruokavaroja?\nPysähtykäämme tähän vähäksi aikaa kellumaan, niin katsomme mitä meillä\non suuhun pantavaa. Mutta kuulehan, Barb'ra Aleshine, jos sinä päästät\nairon käsistäsi, on parasta että kiinnität sen hattunauhaasi, muutoin\nse voi ajelehtia tiehensä ja sinä jäät siihen avuttomaksi.\"\n\nLausuttuaan tämän pisti mrs Lecks oikean kätensä veden pinnan alle,\nhapuillen edestakaisin, nähtävästi etsien taskuaan.\n\nMinä en voinut muuta kuin hymyillä, ajatellessani minkälaista mahtaa\nolla sellainen ruoka, joka yli tunnin ajan on ollut merivedessä. Mutta\nsiinä samassa sain minä asiasta vallan toisen käsityksen, nähdessäni,\nmiten mrs Lecks veti esiin kaksi makkaraa ja pudisti niistä pois\nsuolaiset vesipisarat.\n\n\"Merihädässä ja muissa tuskallisissa tilaisuuksissa ei mikään ole sen\nparempaa kuin makkara, Se on hyvin ravitsevaa ja vesikään ei pääse\nsen paksun nahan läpi sitä turmelemaan. En ottanut näitä vielä esiin\nveneessä, koska meillä siellä oli herneitä, joita myöskin varsin hyvin\nvoimme syödä. Onko teillä mukananne veistä, mr Craig?\"\n\nMinä etsin esiin taskuveitseni ja heiluteltuani sitä jonkun aikaa\nilmassa, että se kuivuisi, ojensin sen mrs Lecks'ille, joka heti alkoi\nsillä leikellä toista makkaraa, annettuaan ensin minulle siksi aikaa\npidettäväksi toisen.\n\n\"Makkaraako ilman leipää, siitähän saa vatsakatarria!\" sanoi mrs\nAleshine, joka samalla myöskin alkoi koetella veden alaisia taskujaan.\n\n\"Luulenpa, että sinun leipäsi ovat vallan läpimärkiä\", vastasi mrs\nLecks.\n\nTähän tuumasi hänen ystävättärensä, että parasta on ensin katsoa, jonka\njälkeen hän pitkällisen loiskuttelemisen ja läiskyttelemisen perästä\nsai esiin pienen lasisen säilykepurkin.\n\n\"Tämän näin tirkistäessäni laivan ruokahuoneeseen. Astia oli silloin\naivan tyhjä, ja minä ahdoin sen täyteen pehmeitä korppuja. Sen pohjalla\noli kuitenkin hiukan marmelaatiliuosta, joten se, kenen osaksi joutuvat\nalimmaiset korput, saa ne syödä jonkun verran makealla höystettyinä.\nKas nyt\", jatkoi hän voitokkaalla äänensävyllä mrs Lecks'ille, saatuaan\nkannen irroitetuksi, \"tämä kuttaperkka on säilyttänyt ne kuitenkin kuin\nkuin nuuskan. Olen tavattomasti iloinen kaikesta tästä, sillä minun oli\nsangen vaikeata saada tämä purkki tungetuksi taskuuni ja yhtä vaikeata\non jälleen ollut saada se sieltä pois.\"\n\nMe nautimme nyt oikein hyvän pienen aterian, joka käsitti makkaroita ja\npehmeitä korppuja. Koko ajan kelluimme hiljaa vedessä, pidellen käsin\nja jaloin itseämme pinnalla.\n\n\"Barb'ra Aleshine\", virkkoi mrs Lecks, kun hänen ystävättärensä alkoi\nleikata toista makkaraa, \"käytettyäsi älä heitä veistä pois samoin kuin\nairoa, sillä jos sen teet uppoaa se kuuden penikulman [tarkoitetaan\nengl. penik.] syvyyteen, Olen nimittäin lukenut, että meri useissa\npaikoin on niin syvää.\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä!\" huudahti mrs Aleshine. \"Toivoakseni emme me\nkuitenkaan ole niin syvällä kohdalla.\"\n\n\"Kukapa sen tietää\", lausui mrs Lecks. \"Vaan jos tuntuu\nrauhallisemmalta ajatella, että satumme olemaan matalammalla paikalla,\nniin kuvitelkaamme siis niin. Ja nyt\", jatkoi hän, \"lopettakaamme tämä\nateria pienellä 'hampaanparannuksella'. Minä en tosin yleensä käytä\nväkeviä juomia, vaan en koskaan matkusta ilman ettei mukanani olisi\nhiukan whiskysekoitusta tarpeen varalle.\"\n\nTämän sanottuaan veti hän esiin toisesta taskustaan hyvin kiinteällä\ntulpalla varustetun whiskypullon, josta me kukin otimme kelpo\nkulauksen. Mrs Aleshine huomautti samalla, että tällainen juoma tuskin\nkoskaan muulloin tekee parempaa vaikutusta kuin tällaisessa tapauksessa\nsekä ehkä mahdollisesti myös vilustumisessa ja vatsataudissa.\n\nKun me nyt näin olimme virkistäneet ja vahvistaneet itseämme tarttuivat\nmrs Lecks ja mrs Aleshine jälleen airoihinsa, ja minä aloin kuten\nennenkin uida heidän edellänsä. Tällä tavoin, väliin katkonaisesti\nkeskustellen, väliin jonkun verran levähtäen, olimme uineet ja\nlakaisseet eteenpäin noin tunnin ajan, kun mrs Lecks äkkiä huudahti:\n\n\"Nyt minä näen pilkun paljon selvemmin, mutta minä luulen, ettei se\nolekaan laiva, sillä olen eroittavinani ikäänkuin pensaita.\"\n\nNoin kymmenen minuutin ajan tarkastelin minäkin tuota samaa tummaa\npilkkua, joka nyt melkein koko ajan pysyi näkyvissä. Sen merkillisinä\nhahmoittavat ääriviivat herättivät minussa sen kauhistavan ajatuksen,\nettä laiva makasi meressä köli taivasta kohden, vaikkakin toiselta\npuolen tunsin siksi paljon merenkulkua, ettei sellainen mahdollisuus\nollut otaksuttavissa.\n\nMinä en ole kaukonäköinen, ja vasta sitten kun mrs Lecks oli maininnut\npensaista, rupesin minäkin tarkastelemaan tuota etäistä kappaletta\naivan toisin ajatuksin ja pian tulinkin vakuutetuksi siitä, ettei se\nollut mikään oikein- tai väärinpuolin kelluva laiva, vaan luultavasti\nsaari! Tämän otaksumani kerroin seuralaisillenikin, jonka jälkeen me\nkaikki kolme aloimme kaksinkertaisin voimin ponnistella eteenpäin\ntullaksemme niin lähelle, että pääsisimme varmuuteen asiasta.\n\n\"Niin totta kuin tässä pulikoin\", lausui mrs Lecks, joka oli sangen\nkaukonäköinen, vaikkei hän nähnyt lukea ilman silmälaseja, \"ovat ne\nmitä näen puita ja pensaita, vaikka ne mielestäni kasvavat ikäänkuin\nsuoraan vedestä.\"\n\n\"Kyllä niiden alla on saari, siitä voitte olla varmat!\" huudahdin minä.\n\"Onpa se totta totisesti paljon parempi kuin uppoava laiva!\"\n\n\"Se ei ole sanottu\", virkkoi mrs Aleshine. \"Minä olen tottunut\noleskelemaan laivalla ja viihtyisin siellä paremmin niin kauan kuin\nse pysyy veden pinnalla. Siellä on hyvää ruokaa ja hyvät vuoteet ja\njoutua sinne on toista kuin tuollaiselle pienelle, pensaita kasvavalle\npaikalle kuin se mikä on edessämme. Tosin voi kyllä laiva äkkiä vajota\nsyvyyteen ruokavaroineen ja vuoteineen.\"\n\n\"Luuletteko, että se on sama saari, jonne toisetkin veneet ovat\njoutuneet?\" kysyi mrs Lecks.\n\nSen kysymyksen olin jo ehtinyt ratkaista itsekseni. Minulle oli\nsanottu, että se saari, jonne kapteeni aikoi johtaa veneet, oli noin\nkolmekymmentä engl. penikulmaa etelään siltä paikalta minne jätimme\nlaivamme. Ja minä olin aivan varma siitä, ettemme suinkaan olleet\nuineet kolmeakymmentä penikulmaa. Sitäpaitsi oli minulla aihetta\notaksua, että me olimme kulkeneet pohjoiseen päin.\n\nLuultavaa oli, ettei tämäkään saari ollut kapteenillemme tuntematon.\nMutta kaikesta päättäen ei hän ollut katsonut sopivaksi saattaa\nmatkustajia sinne, ja hänen mielipidettään olivat voineet tukea monet\nseikat. Saarihan voi olla aivan autio ja hedelmätön — siellä voi\nmyöskin oleilla sotaisia alkuasukkaita — ja pahinta kaikesta, sinne\neivät luultavasti laivat milloinkaan poikkea.\n\nMutta mitä varjopuolia siinä olikin, sain kuitenkin tavattoman innon\npyrkiä sinne, ehkä suuremman kuin minua seuraavat naiset.\n\nMinä en tarkoita sillä, ettei heillä olisi ollut käsitystä vaarasta ja\netteivät he olisi halunneet väistää sitä, vaan he ehkä olivat kokeneet\nelämässään moniakin vaikeuksia, ja kun he nyt kerran olivat jättäneet\nahtaan, yksinkertaisen maalaiselämänsä alistuivat he rautatahdoin ja\nikäänkuin luonnollisesta välttämättömyydestä niihin onnettomuuksiin,\njotka voivat kohdata kaikkia suureen, avaraan maailmaan lähteneitä\nihmisiä.\n\n\"En luule\", lausuin minä vastaukseksi mrs Lecks'in kysymykseen, \"että\nse on se saari, johon kapteeni aikoi meidät viedä, mutta olkoonpa se\nmikä tahansa, on se jokatapauksessa maata, ja meidän tulee koettaa\npäästä sinne niin nopeasti kuin mahdollista.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi mrs Aleshine, \"mieluummin haluan jalkojeni alle\nmaata kuin kuusi penikulmaa vettä, ja ellemme siellä löydäkään mitään\nsyödäksemme tai paikkaa maataksemme ei siellä kuitenkaan voi olla\nepämukavampaa kuin siinä tilassa missä nyt olemme.\"\n\n\"Sinä olet aivan liian tarkka mukavuuksistasi, Barb'ra Aleshine\",\nlausui mrs Lecks. \"Jos sinun mielestäsi on liian kovaa panna lepäämään\nmaan päälle, niin voithan kiinnittää vyötäisillesi pelastusvyön ja\nlaskeutua veteen nukkumaan.\"\n\n\"Niin voinkin\", vastasi mrs Aleshine, \"ja jos edessämme oleva paikka on\nkorallisaari, jollaisia tällä merellä olen kuullut löytyvän, ja jos ne\novat niin täynnä pieniä piikkiä kuin ne muutamat korallit mitkä minulla\non kotona, olet sangen iloinen, jos saat makuusijan minun vieressäni.\"\n\nMinä neuvoin molempia naisia seuraamaan minua niin nopeasti kuin\nmahdollista, jonka jälkeen me kaikki uusiutunein innoin aioimme\nponnistella eteenpäin.\n\nPäästyämme niin lähelle saarta, että näimme millainen se\ntodellisuudessa oli, huomasimme sen olevan hyvin alavan, kukoistavan\nkasvillisuuden peittämän, ja niin pitkälle kuin silmämme kantoivat\nympäröivät sitä karisärkät, joita vasten korkeat kuohut tyrskyivät.\nMinulla oli jonkunverran tietoisuutta näiden korallisaarten luonnosta\nvoidakseni otaksua, että niiden edessä oli tyyntä vettä, jonne helposti\npääsee riuttojen välitse.\n\nEdessämme kohisivat valkovaahtoiset hyökyaallot, ja me uimme senvuoksi\noikealle, toivoen löytävämme särkkien välitse sopivan tien saareen.\n\nMe uimme sinne ja tänne, mutta joka paikassa näimme hyökyaaltojen\nlyövän kallioita vasten. Pian olimme niin lähellä saarta, että minä\npäätin, jos tarpeellista olisi, uida sen ympäri ennen kuin yrittäisin\nnaisten kera luotojen välitse maihin.\n\nLopuksi huomasimme jokseenkin lähellä itseämme paikan, missä eivät\nhyökyaallot vaahtoilleet, ja kun ennätimme sinne, huomasimme suureksi\nihastukseksemme veden virtaavan siellä kallioiden välissä aivan\ntyynenä. Täällä olivat kalliot korkeat ja särkkäkin näytti sangen\nleveältä, niin ettemme me ennen kuin olimme aivan lähellä aukkoa\nhuomanneet, että se äkkiä kapeni ja tie kääntyi vasemmalle. Tämä\naiheutti, ettemme voineet siitä nähdä sen pitemmälti eteenpäin.\n\nMinä uin edellä tyyneeseen uomaan ja perässäni seurasivat mrs Lecks\nja mrs Aleshine, joille kuitenkin pian kävi mahdottomaksi käytellä\nairoja, sillä tiemme luotojen välitse oli sangen ahdas. He jättivätkin\nsenvuoksi nyt nuo tähän saakka niin hyödylliset apuvälineensä ja\nkoettivat käsillään soutaen tulla perässä niin hyvin kuin taisivat.\n\nJouduttuamme erääseen mutkaan hämmästyivät he yhtä paljon kuin minäkin,\nsyystä että huomasimme paksun rautatangon, joka oli asetettu ahtaan\nkulkuväylän poikitse, noin kahdeksan, kymmenen tuuman korkeudelle veden\npinnasta. Hiukan kauempana näimme toisen rautatangon, joka myöskin oli\nasetettu toisesta kallioseinästä toiseen, noin kahden tai kolmen jalan\nkorkeudelle vedestä.\n\nSanaakaan lausumatta aloin minä tutkia pitempää tankoa ja näin sen\nolevan suurella riippulukolla kiinnitetyn mahdottomaan sinkilään, joka\noli työnnetty kalliolle. Tämä riippulukko oli huolellisesti kiedottu\njohonkin, mikä näytti tervatulta kankaalta. Tangon toisessa päässä oli\nrengas, joka myöskin oli kiinnitetty vastakkaisella puolella olevaan\nsinkilään.\n\n\"Nämä rautatangot ovat asetetut tähän estämään veneitä pääsemästä tänne\nsekä nousu- että laskuveden aikana\", huudahdin minä.\n\n\"Katsokaahan — niitä ei voi siirtää tieltä riippulukkoja aukaisematta,\"\n\n\"Mutta meitä ne eivät ainakaan estä\", virkkoi mrs Lecks, \"sillä me\npääsemme niiden alitse vain hieman päätämme kumartaen. Se joka on ne\nsiihen asettanut ei ole tietystikään tullut ajatelleeksi, että joku\nvoisi saapua tänne hengenpelastusvöillä.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nHylätty saari.\n\n\nMinä noudatin mrs Lecks'in neuvoa, kumarruin ja uin rautatangon alitse.\n\nSen jälkeen seurasi mrs Lecks vaikeudetta minun esimerkkiäni, vaan\nmrs Aleshine'n, joka lihavuutensa vuoksi kellui korkeammalla vedessä\nkuin minä ja hänen ystävättärensä, näytti olevan kerrassaan mahdotonta\npäästä tangon alitse. Sillä koettipa hän mitä keinoa tahansa, törmäsi\nhän joko päällään tai olkapäillään tankoa vasten, joten hän ei päässyt\nsiitä sen edemmäs.\n\n\"Kuulehan, Barb'ra Aleshine\", virkkoi mrs Lecks, joka tarkkaan oli\nseurannut hänen onnistumattomia yrityksiään, \"jos sinä toivot joskus\npääseväsi ylös tästä suolaisesta merivedestä, niin saat nyt luvan\nkärsiä sitä jonkun verran suussasi ja silmissäsi, ellet nimittäin\nkatso sopivaksi sulkea niitä. Pyripä nyt niin lähelle tankoa kuin\nmahdollista, niin minä tulen ja painan sinut sen alitse.\"\n\nTämän sanottuaan palasi mrs Lecks takaisin tangon toiselle puolen ja\nasetti kätensä ystävättärensä leveille harteille sekä painoi hänet niin\nsyvälle veteen kuin jaksoi. Mrs Aleshine katosi melkein kokonaan pinnan\nalle, vaan ilmestyi jälleen pian näkyviin toisella puolen tankoa,\npäristellen ja puhkuen.\n\n\"Tämäpä vasta peliä!\" huudahti mrs Aleshine ja kuivasi märkiä kasvojaan\nvieläkin märemmällä röijynsä hihalla. \"En olisi koskaan luullut, että\npakanat keksisivät moisia esteitä kunniallisten ihmisten tielle.\"\n\nMinä olin pysähtynyt auttamaan heitä ja huomasin samalla vielä\nkolmannen rautatangon, joka oli asetettu veden alle. Huomautettuani\nmolemmille naisille, etteivät he loukkaisi siihen jalkojaan, uimme\nme eteenpäin ja saavuimme vihdoin avoimeen veteen, joka, eroittaen\nsaaren kallioriutoista, lepäsi aivan tyynenä ja kirkkaana. Kaikkein\nensimäiseksi herätti huomiotamme pieni kaji eli venevalkama, joka oli\nrakennettu ranta-äyräälle aivan meitä vastapäätä.\n\n\"Niin totta kuin tässä seison\", huudahti mrs Lecks, joka tuntui\nunohtaneen sen asennon missä hän oli, \"tällä saarella asuu ihmisiä!\"\n\n\"Ja mikään korallisaari ei tämä myöskään ole\", lisäsi mrs Aleshine,\n\"sillä tämä santa on mitä hienointa.\"\n\n\"Asukoonpa täällä keitä tahansa, niin täytyy meidän saada suojaa heidän\nluonansa\", virkkoi mrs Lecks, \"ja sitä parempi mitä pikemmin pääsemme\nperille.\"\n\nMrs Aleshine katui nyt sitä että oli jättänyt aironsa ajelulle ja\npyysi, että jompikumpi meistä, jotka kykenimme helposti puikkelehtimaan\nrautatankojen alitse, toisi sen hänelle. Vaan mrs Lecks ei sellaisesta\npyynnöstä välittänyt.\n\n\"Anna airojen ajelehtia tiehensä\", virkkoi hän, \"me emme niitä enää\ntarvitse.\"\n\nMinä sanoin nyt naisille, että minä helposti voin hinata heidät tämän\npienen veden yli, antaen samalla mrs Lecks'in tarttua takin liepeeseeni\nja mrs Aleshine puolestaan kävi kiinni ystävättärensä hameesta. Sen\njälkeen aloin minä hiljalleen uida rantaa kohti.\n\n\"Siunatkoon!\" huudahti mrs Aleshine äkkiä, \"näettekö kaloja?\"\n\nVesi oli aivan kirkasta, niin että saattoi nähdä sen läpi pohjaan\nsaakka, ja me eroitimme kaloja, pieniä sekä suuria, jotka tihein\nlaumoin uivat ympärillämme. Ja vedenalainen santapohja näytti ikäänkuin\nkimmeltävän auringon säteissä.\n\n\"No, älä nyt revi hamettani kalojen vuoksi?\" virkkoi mrs Lecks. \"Ehkä\nniitä oli yhtä paljon ulapallakin, vaikk'emme niitä huomanneet. Mutta\nse minun täytyy sanoa, että tämä vesi on kuin keitettyä ja siivilöityä.\"\n\nJospa joku saaren asukkaista olisi sillä hetkellä seisonut rannalla,\nolisi hän saanut nähdä sangen ihmeellisen näyn — vetisellä ja\nrypistyneellä olkihatulla peitetyn miehen pään, jonka jälkeen tuli\nkaksi muuta päätä, liottuneilla, rutistuneilla naishatuilla verhottua,\nsekä kirkkaassa vedessä näihin päihin kuuluvat vartalot, jotka olivat\npuetut sellaisiin verhoihin, millaisia yleensä käytetään kuivalla\nmaalla.\n\nUidessani eteenpäin en voinut nähdä saarella muuta kuin joukon pitkiä,\ntroopillisen reheviä kasveja sekä joitakuita palmuja ynnä muita puita,\njotka kohosivat edessämme.\n\nMinä uin pienelle maihinnousupaikalle, mistä rappuset johtivat alas\nmereen. Päästyämme niiden luo kiipesimme me kaikki nopeasti ylös. Vettä\ntippuvina seisoimme me nyt rannalla, tömistelimme jalkojamme sekä\npudistelimme läpimärkiä vaatteitamme.\n\n\"Näettekö tuota taloa?\" kysyi mrs Lecks. \"Siellä ne asuvat.\nIhmettelenpä tuota tietä, jota meidän on sinne kuljettava.\"\n\nPaikalla missä seisoimme saatoin todellakin nähdä osan rakennuksen\nkattoa, joka oli puitten latvojen tasalla.\n\nHeti kun olin huomannut rautatangot olin tullut vakuutetuksi siitä,\netteivät tämän saaren asukkaat olleet villejä, ja nyt kun olin nähnyt\nmaallenousupaikan sekä rakennuksen katon, pääsin yhä suurempaan\nvarmuuteen siitä, että olimme joutuneet paikkaan, missä asuu\nsivistyneitä ihmisiä. Saattoi kyllä varsin hyvin olla mahdollista,\nettä ne olivat merirosvoja tai muita pahantekijöitä, vaan villejä tai\nihmissyöjiä eivät he missään tapauksessa voineet olla.\n\nMe huomasimme pian pensaiden välitse johtavan tien ja muutaman minuutin\nkuluttua olimme avonaisella paikalla, missä kohosi kaunis nykyaikainen\nrakennus. Se oli rakennettu samaan muotoon kuin europalaisten\nrakennukset yleensä troopillisissa maissa. Alue oli kauttaaltaan\nhuolellisesti järjestetty ja istutettu ja lähettyvillä oli aitaus,\njonka sisäpuolella varmaankin oli puutarha.\n\n\"Sen minä sanon\", virkkoi mrs Aleshine, \"että tahtoisinpa olla hiukan\nvähemmän märkä astuessani sisään tervehtimään hienoja ihmisiä.\"\n\n\"Hienoja ihmisiä!\" huudahti mrs Lecks. \"Jos olet liian ylpeä käydäksesi\nsisään sellaisena kuin olet, Barb'ra Aleshine, niin voithan istua\nauringonpaisteessa siksi kuin kuivut. Minä puolestani ainakin astun\nsisään ja kysyn talon rouvaa, ja jollei hän katso sopivaksi kohdella\nminua ystävällisesti, niin nostakoon vaan nokkansa pystyyn, kun hän\nvaan antaa minulle jotain syödäkseni ja kuivan sängyn maatakseni.\"\n\nMinä olin niin hämmästynyt ja ihmeissäni, etten voinut lausua\nsanaakaan, vaan seuralaiseni pitivät tätä kaikkea aivan luonnollisena\nasiana. He olivat odottaneet näkevänsä suuressa, avarassa maailmassa\nihmeellisiä asioita, ja kun he nyt joutuivat sellaisia näkemään, eivät\nhe olleet lainkaan kummastuksissaan.\n\nMinä puolestani pidin sitä tuiki käsittämättömänä, että pieni saari\nkeskellä valtamerta oli tällä tavoin asuttu. Vaan eipä hyödyttänyt\nmitään ruveta selvittämään tätä merkillistä ilmiötä, enkä sitäpaitsi\nsaanut siihen aikaakaan, sillä mrs Lecks meni suoraan ovelle ja\njyskytti sitä. Heti sen jälkeen astui hän muutaman askeleen taaksepäin,\nettei vaatteistaan tippuva vesi kovin paljon kastelisi verannan lattiaa.\n\n\"Kun he tulevat aukaisemaan\", virkkoi hän, \"täytyy meidän pyytää heitä\npäästämään meidät sisään keittiön oven kautta, ettemme tuhraa heidän\nvieraseteistään.\"\n\nMe odotimme nyt parin minuutin ajan, jonka jälkeen minä, josta tippuili\nvettä vähiten, menin ja koputin uudelleen.\n\n\"He luullakseni eivät ole kotona\", sanoi mrs Lecks hetken aikaa\nodoteltuamme, \"vaan ehkä sentään palvelijoita on sisällä.\" Hän lähti\nsamassa rakennuksen toiselle puolelle ja me seurasimme häntä.\n\nMennessämme päädyn ohitse huomasin, että ikkunaluukut olivat suljetut,\nja kolkutettuamme useita kertoja takaportille saamatta mitään\nvastausta, tulin vakuutetuksi siitä, mitä viimeisten minuuttien aikana\nolin alkanut epäillä, että rakennus tällä haavaa oli asumaton.\n\n\"He ovat kaikki ulkona, se on aivan varmaa\", sanoi mrs Lecks.\n\n\"Niin kai, ja sulkivat mennessään rautatangoilla tien saareen\" lisäsin\nminä.\n\n\"Eiköhän täällä ole toisia taloja\", tuumaili mrs Aleshine.\n\n\"Luulenpa, ettei tämä seutu ole varsin tiheään asuttu\", vastasin minä.\n\"Vaan jos odotatte tässä muutaman minuutin, juoksen tuonne muurin\nliepeelle ja silmäilen, mitä mahdollisesti on olemassa toisella puolen.\nEhkä siellä näkyy alkuasukkaiden tai työväen majoja.\"\n\nMinä astelin puutarhan muurin vieritse kulkevaa jalkakäytävää, vaan\nkun ehdin aitauksen vastakkaiselle puolelle, en nähnyt muuta kuin\nmetsää ja pensaita, joiden välissä kierteli eri suunnille pieniä,\nkapeita polkuja. Minä seurasin erästä polkua ja jouduin avonaiselle\nhietikkorannalle, jonka edustalla näkyi kareja ja riuttoja.\n\nRannan ja kalliosärkkien muodosta sekä monesta muustakin seikasta vedin\nsen johtopäätöksen, että saari, jonne olimme joutuneet oli hyvin pieni\nsekä ettei siellä ollut muita asumuksia kuin se yksi, jonka olimme\nnähneet. Minä palasin nyt takaisin onnettomuustovereitteni luo ja\nlausuin heille mielipiteeni.\n\nKun nyt mrs Aleshine'sta katosi pelko täytyä esiintyä hienolle\nväelle niin vettä vuotavassa ja epäsiistissä tilassa, muuttui hänen\nmielentilansa hyvin huomattavasti.\n\n\"Olkoonpa herrasväki lähtenyt kaupunkiin tai minne muualle tahansa\",\nvirkkoi hän, \"niin tahdon minä joka tapauksessa päästä sisään tuohon\ntaloon niin pian kuin mahdollista. Ehkä löydämme sieltä jotain\nsyötävää. Ainakin saamme hieman kuivata vaatteitamme ja laskeutua edes\nvähäksi aikaa lepäämään, sillä eihän kukaan meistä ole nukkunut viime\nyönä.\"\n\n\"Jos te voisitte kiivetä noiden yläkerroksen ikkunain tasalle, niin\npääsisitte ehkä jostain niistä sisään\", virkkoi mrs Lecks. \"Sitten\ntulette alas ja avaatte meille oven. Sattuuhan hyvin usein, että\nyläkerroksen ikkunoista aina joku unohdetaan pistää säppiin. On kyllä\nsangen sopimatonta tunkeutua sillä tavoin vierasten ihmisten asuntoon,\nvaan muutakaan neuvoa ei tässä nyt ole.\"\n\nMinä olin hänen kanssaan täydellisesti samaa mielipidettä. Ja niin\nriisuin minä yltäni takin ja kengät sekä kiipesin yhtä verannan\npylvästä myöten sen katolle. Tämä veranta käsitti melkein kokonaan\nkaksi rakennuksen sivua. Minä kuljin nyt ikkunasta ikkunaan ja\nkoetin kiskoa auki milloin yhtä milloin toista luukkua, ja pian\nlöysinkin yhden, jonka säppi oli höltynyt. Minä sain pistetyksi käteni\nsisäpuolelle ja aukaisin toiset haat. Ikkuna, joka oli laitettu ylös ja\nalas vedettävä, oli lukittu aivan tavallisella lailla, mutta minä voin\nvarsin helposti taskuveitselläni työntää säpin syrjään, jonka jälkeen\nminä tunkeuduin sisään.\n\nHuomasin olevani pienessä käytävässä, mistä rappuset johtivat alaa.\nNiitä myöten kiirehdin, puolipimeässä kompuroiden, alempaan kerroksen.\ntullen lopuksi taka-ovelle, jonka lukon ja pönkän ripeästi avasin. Sen\njälkeen astuin ulos ja huusin mrs Lecks'iä ja mrs Aleshinea.\n\n\"Voi rakkaani!\" huudahti viimemainittu. \"Tuntuu niin tavattoman\nsuloiselta päästä sisään! Me olemme puristaneet pois vaatteistamme\npahimman veden, joten emme nyt tee ainakaan kovin rumaa siivoa.\"\n\nNyt astuimme me sisälle, ja minä avasin yhden ikkunaluukun.\n\n\"Käykäämme heti keittiöön ja tehkäämme tuli\", lausui mrs Lecks \"siihen\ntoimenpiteeseen on aina ensiksi ryhdyttävä.\"\n\nMrs Lecks huomasi kuitenkin pian, ettei tämä rakennus ollut laisinkaan\nsamanlainen kuin tavalliset maalaistalot siellä kotona Amerikassa. Sekä\nulkomuodoltaan että niin paljon kuin olin ehtinyt havaita, myöskin\nsisustukseltaan muistutti se muutamia englantilaisten rakentamia\ntaloja, joita olin nähnyt Länsi-Intiassa. Rakennus oli muuten sangen\nnykyaikainen ja viimeisten vaatimusten mukainen, vaan sopi yksinomaan\ntroopillisessa ilmapiirissä asuttavaksi. Keittiötä ei ollut laisinkaan,\nyhtä vähän kuin mihinkään maakerrokseen johtavia rappujakaan.\n\nMentyäni jälleen ulos havaitsin pian talon toisella puolen pienen\nsavupiipulla varustetun rakennuksen. Senkin ovi sekä ikkunaluukut\nolivat suljetut, vaan ennenkuin ryhdyin niitä aukaisemaan menin\ntakaisin sisälle kertomaan havainnoistani seuralaisilleni.\n\n\"Vai niin, ovi oli lukossa!\" virkkoi mrs Aleshine. \"Odottakaa hetkinen!\"\n\nSiinä samassa kiirehti hän ulos, mutta palasi pian, kantaen suurta\navainkimppua.\n\n\"Niin on aina tapana tehdä\", jatkoi hän, lähtiessämme kaikki tuolle\npienelle rakennukselle. \"Aina kun talo lukitaan ja jätetään tyhjäksi,\nkätketään avaimet johonkin koloon eteisen päässä ja mukaan otetaan vain\npää-oven avain. Siksi tiesin minä hyvin, mistä niitä oli etsittävä.\"\n\n\"Parasta on olla huudahtamatta hei ennenkuin on päästy ojan yli\",\nlausui mrs Lecks, \"Koetellaan ensin, sopiiko noista avaimista mikään.\"\n\nMrs Aleshinen suureksi ihastukseksi onnistui minun aukaista lukko\ntoisella tai kolmannella avaimella joita koettelin. Astuttuamme, sisään\nhuomasimme olevamme suuressa uunilla varustetussa keittiössä. Pienen\noven kautta pääsimme vähäiseen suojukseen, missä oli halkoja ja kuivia\nrisuja.\n\n\"Nyt me teemme tulen heti paikalla\", virkkoi mrs Lecks, \"sillä sen\njälkeen kuin tulimme sisään on minua viluttanut kiireestä kantapäihin\nsaakka.\"\n\n\"Niin minuakin\", sanoi mrs Aleshine, \"ja nyt minä ymmärrän, miksi kalan\non hyvä olla vedessä, vaan että se maalle jouduttuaan varmaankin tuntee\nolonsa hyvin ilkeältä ja kiusalliselta.\"\n\nMinä kannoin sisään sylillisen halkoja ja risuja ja löydettyäni eräästä\nkomerosta tulitikkuja tein tulen. Vaivani palkaksi leimahtikin kohta\nrätisevä takkavalkea.\n\nKäännyttyäni hämmästyin aika tavalla huomatessani mitä mrs Lecks ja\nmrs Aleshine hommailivat. Olin odottanut heidän seisovan takanani\nja vilusta väristen odottelevan tulen syttymistä, vaan sen sijaan\njuoksentelivat he nyt edestakaisin sanaakaan lausumatta. Yhtä varmasti\nkuin ajokoira seuraa jäniksen jälkiä tutkivat he epäilyksittä\nkaikki ruokakaapit ja komerot. Vieraasta olotilastaan ja oudoista\nkokemuksistaan olivat nämä naiset nyt päässeet sellaiseen ympäristöön,\nmissä he tunsivat olevansa täysin kotonaan.\n\nKeittiö missä olimme ei tosin ollut aivan samallainen jollaisessa\nhe olivat tottuneet hääräilemään, mutta se oli hyvin varustettu, ja\nterävät silmänsä ja monivuotinen kokemuksensa saivat heidät hyvin pian\ntajuamaan, mistä he löytäisivät kaiken haluamansa. Minä katselin heitä\ntodellisella nautinnolla kun toinen heistä eräässä keittiön nurkassa\ntäytti kattilaa pienellä pumpulla, johon tuli vesi lähelläolevasta\nsäiliöstä, sekä toinen palasi ruokakonttorista kädessään teepaketti ja\nsuuri tinalaatikko täynnä korppuja.\n\n\"Kas näin\", virkkoi mrs Lecks ripustaessaan kattilan pieneen\nrautakoukkuun tulen yläpuolelle sekä veti tuolin sen ääreen,\n\"samassa kun ehdimme kuivaa kiehuu vesikin kattilassa ja silloin\nsaamme maistella kuumaa teetä. Sen jälkeen on meidän viisainta käydä\nlepäämään.\"\n\n\"Syökäämme myöskin muutama pala\", virkkoi mrs Aleshine, \"sillä minä\nen ole koskaan tuntenut itseäni niin nälkäiseksi kuin nyt. Tässä on\nlaatikollinen korppuja ja tässä sardiineja täysinäinen rasia, jonka te\nhelposti voitte avata veitsellänne, mr Craig.\"\n\nMinä lisäsin puita takkaan ja me istuuduimme kaikki suloisesti\nlämmittävän tulen ympärille. Auringonsäteetkin paistoivat lämpöisesti\nulkoa, vaan sentään tuntui meistä takkavalkean helle miellyttävämmältä.\n\nHeti kun vesi kattilassa alkoi porista hypähti mrs Aleshine tuoliltaan\nja asetti pöydälle muutamia kuppeja sekä sokeri-astian, Ja niin\njoimme me teetä, söimme korppuja ja sardiineja ja tunsimme itsemme\nvahvistuneiksi ja iloisiksi.\n\n\"Eihän tämä nyt ole varsin voimakas ateria\", virkkoi mrs Aleshine\nikäänkuin anteeksipyydellen, \"vaan nyt ei ole aikaa laittaa muutakaan,\nsillä on viisainta niin nopeaan kuin mahdollista riisua märät vaatteet\nyltään ja etsiä vuoteet levähtääksemme.\"\n\n\"Jos vaan löydän vuoteen, niin toivon, ettei herrasväki häiritse minua\nennen kuin olen ehtinyt ottaa oikein kelpo unen. Sen jälkeen voi\nherrasväki toimittaa mitä haluaa.\"\n\nMe menimme nyt takaisin isoon rakennukseen sekä kiipesimme rappuja\nmyöten yläkäytävään.\n\n\"Älkäämme tunkeutuko etupuoleisiin huoneisiin\", virkkoi mrs Lecks,\n\"sillä jättäkäämme jylläämättä enempää kuin on välttämätöntä. Jospa\ntakapuolella löydämme vaikka vaatimattomatkin makuupaikat, niin\ntyytykäämme niihin!\"\n\nEnsimäinen huone johon tulimme oli tilava ja miellyttävästi kalustettu\nja siellä näimme myös sängyn patjoineen ja tyynyineen.\n\nMrs Lecks avasi erään vaatesäiliön ja huudahti:\n\n\"Tämä on herrainhuone, mr Craig! Ottakaa te haltuunne tämä, katsokaa,\ntäällä riippuu housuja ja takkeja! Peitettä ja lakanaa näyttää\npuuttuvan, mutta minä katselen jos voisin sellaiset löytää jostain.\"\n\nMuutaman minuutin perästä tuli hän takaisin mukanaan peite ja lakana.\nMrs Aleshine ja mrs Lecks laittoivat nyt minulle vuoteen kuntoon\nkerrassaan ihmeteltävällä taidolla ja nopeasti. Parin minuutin penistä\noli kunnossa mitä sievin ja houkuttelevin vuode.\n\nMrs Lecks silmäili nyt ympärilleen huolellisen emännän katseella.\n\n\"Teillä tulee täällä hyvä olla, mr Craig\", lausui hän, \"ja minä neuvon\nteitä nukkumaan niin paljon kuin vaan unta riittää. Me otamme haltuumme\ntoisella puolen käytävää olevan huoneen, mutta minä pistäydyn sitä\nennen katsomassa, ettei keittiöön jää tulenvaaraa ja lukitsen ovet.\"\n\nMinä tarjouduin toimittamaan ne asiat, vaan hän tahtoi mennä itse.\n\n\"Kun on kysymys soutamisesta tai uimisesta niin saatte te kyllä hoitaa\nne seikat, vaan kun on katsottava tulen perään ja lukittava ovet,\nsilloin minä, sen sanon nyt teille, tahdon suorittaa ne tehtävät itse.\"\n\nKelloni oli seisahtunut, vaan minä arvelin maatapannessani olevan\niltapäivän, ja minä nukuin keskeymättä seuraavaan aamuun muutamia\ntunteja yli auringonnousun. Kuuluva naputus oveen herätti minut.\n\n\"On jo aika nousta!\" huusi mrs Lecks. \"Ja elleivät teidän vaatteenne\nvielä ole täysin kuivat, niin katsahtakaa kaappiin, eiköhän sieltä\nlöydä jotain päällepantavaa. Hetken perästä teen minä keittiöön suuren\nvalkean ja kuivaan kaikki vaatteemme perin pohjin.\"\n\nMinä huomasinkin, että vaatteeni olivat vielä sangen nihkeät, mutta\nkaapista löysin sekä liinavaatteita että vaalean kesäpuvun, joka sopi\nylleni verrattain hyviä. Myöskin sukat ja kengät sain käsiini.\n\nAvattuani keittiön oven siristin silmiäni hämmästyksestä ja purskahdin\nsitten makeaan nauruun, Edessäni oli valkealla liinalla peitetty pöytä,\njolle oli asetettu astioita ja lautasia aivan niinkuin on tapana\njärjestää ateriat. Pöydän toisessa päässä teekannu sekä toisessa\nkupposellinen lämmintä liharuokaa. Ja mrs Aleshine veti parhaillaan\nesiin uunista peltiä, jolla oli kasa äsken leivottuja vehnäsiä.\n\n\"Enpä ihmettele sitä että nauratte\", virkkoi mrs Lecks, \"mutta meidän\nvaatteemme olivat vielä niin märät, että olimme pakotetut pukemaan\nyllemme mitä vaan satuimme löytämään. Minun tapani ei tosiaankaan\nole käydä päivällä sinisillä nauhoilla kirjaillussa, valkoisessa\nmusliini-aamunutussa, ja mitä mrs Aleshineen tulee, emme aluksi\ntahtoneet löytää mitään hänen ylleen sopivaa, vaan katsokaa, täällä on\ntäytynyt olla ainakin _yksi_ lihava naishenkilö, sillä tuo mustilla\nnapeilla varustettu keltainen leninki ei istu niinkään huonosti, joskin\nse on vähän liian lyhyt.\"\n\n\"En olisi koskaan voinut aavistaa\", virkkoi mrs Aleshine istuutuessaan\nteekannun viereen, \"että villeillä pakanoilla olisi näin mukavat\nlaitokset — kaikkein vähiten leivospulveria ja hollantilaisia\npaistinuuneja. Olen luullut, etteivät he lainkaan paistaisi ruokaansa.\"\n\n\"Uskotko sinä, Barb'ra Aleshine\", virkkoi mrs Lecks, tirkistäen häneen\nhäränlihakimpaleen takaa, \"että tätä saarta hallitsevat tavalliset\npakanat? Minä arvelen, että useimmat näillä saarilla asuvat pakanat\novat lähetyssaarnaajain käännyttämät, mutta kyllä heidän on varmasti\ntarvinnut moneen kertaan päntätä niiden päähän tekstiä Mooseksen\nensimäisestä kirjasta Johanneksen ilmestyskirjaan saakka ennen kuin\nhe ovat saaneet ne niin pitkälle, että ne ovat hankkineet itselleen\npainopumput ja sänkyihinsä resooripatjat. Mikäli minä voin päättää\nnäyttävät tämän talon ihmiset olevan synnynnäisiä kristittyjä, joko\nkatoolilaisia tai episkopaaleja.\"\n\n\"Niin päättelet varmaankin sen ristin johdosta, jonka näimme\nhuoneesemme uunin syrjällä\", virkkoi mrs Aleshine. \"Vaan miten\nlieneekään — olkoonpa heillä joko epäjumalankuvia tai rukouskirjoja\non heillä ainakin upea asunto, se on varma, ja kun ottaa huomioon,\nmiten pitkä matka heillä täältä on kauppapuoteihin, niin on heidän\nruokasäiliössään paljon enemmän tavaraa kuin missä talossa tahansa,\nmistä perhe on matkoilla.\"\n\n\"Minä puolestani luulen\", sanoin minä, \"että tämän talon omistaa joku\nrikas henkilö, mahdollisesti amerikalainen tai europalainen kauppias,\njoka asustaa jollain suuremmalla saarella jonkun matkan päässä täältä,\nja joka käyttää tätä saarta vain kesähuvittelupaikkanaan.\"\n\n\"Minä olin luullut, että tässä osassa maailmaa olisi aina kesä\", lausui\nmrs Lecks.\n\n\"Niin itse asiassa onkin\", sanoin minä, \"vaan muutamina vuodenaikoina\non sangen epämiellyttävää oleskella jostain kaupungista suuremmilla\nsaarilla, joten on luultavaa, että omistaja saapuu tänne vain joskus\nsaadakseen hengittää raitista meri-ilmaa.\"\n\n\"Tai voi hän myöskin asua jossain napaseudulla ja saapuu tänne talven\najaksi\", virkkoi mrs Aleshine. \"Se selittää asian yhtä hyvin. Mutta\nolkoon kuinka tahansa, on minusta joka tapauksessa huolimatonta jättää\ntalo näin tyhjille. Voisihan tänne tulla mitä maankiertäjiä tahansa ja\nmurtautua sisään ilman että kellään olisi siitä aavistustakaan.\"\n\n\"Niinpä onkin nyt tapahtunut\", virkkoi mrs Lecks, \"ja minä en senvuoksi\nollenkaan valita heidän huolimattomuuttaan. En silti luule, että he\nolisivat olleet niin kovasydämisiä, että olisivat ajaneet meidät\ntiehemme, vaan minä olen nähnyt siksi paljon ihmisiä tässä maailmassa,\netten voi olla huomioonottamatta sellaistakin mahdollisuutta.\"\n\n\"Mitenkä arvelette perheen tänne kulloinkin saapuvan sekä matkustavan\ntäältä pois?\" kysyi mrs Aleshine minulta. \"Onkohan heillä oma\nhöyrylaiva?\"\n\n\"Tietystikin heillä on oma höyrylaiva\", vastasin minä, — \"mahdollisesti\nhuvipursi. On aivan varmaa, etteivät tavalliset höyrylaivat poikkea\ntänne.\"\n\n\"Jos asia on siten\", sanoi mrs Lecks, \"ei meillä ole muuta neuvoa kuin\nasustaa täällä siksi kuin he tulevat ja pyytää heitä sitten lähettämään\nmeidät pois heidän laivallaan. Mutta jos he ovat juuri vast'ikään\ntäältä lähteneet, mikä seikka tietysti riippuu siitä, asuvatko he\nkuumassa vai kylmässä maassa, ja etteivät he sitten, meidät tavattuaan,\npidä siitä, että olemme täällä, saavat he kuitenkin joka tapauksessa\ntietää sen, että pelastusvyön varassa minä en ainakaan täältä lähde.\"\n\n\"En minäkään\", vahvisti mrs Aleshine, samalla kun hän sangen\ntyytyväisen näköisenä tyhjensi kolmannen kupillisen teetä.\n\nLopetettuamme ateriamme työnsi mrs Lecks tuolinsa hieman ulommaksi\npöydän vierestä, kuitenkaan sillä kertaa nousematta. Sen jälkeen\nkääntyi hän mrs Aleshinen puoleen, joka oli alkanut korjata pois\nlautasia ja astioita.\n\n\"Älä vielä tyhjennä pöytää, äläkä ala pestä astioita ennen kuin olemme\nkäyneet talon ympäri, sen sanon sinulle, Barb'ra Aleshine! Minun\nmielestäni on meidän tehtävä se nyt ennen kuin mr Craig lähtee lähemmin\ntutkimaan seutua nähdäkseen, mitä täällä saarella oikeastaan on, sillä\nminä luulen, että hän tekee sen sangen mielellään.\"\n\nVastasin, että se olikin aikomukseni, vaan ettei minulla ollut mitään\nvastaan tehdä sitä ennen kiertokulkua talossa.\n\n\"Minun mielestäni\", jatkoi mrs Lecks, \"ei maksa vaivaa lausua arveluita\nsiitä, asuvatko tämän talon omistajat siellä tai täällä ennen kuin\nolemme nähneet täällä kaikki paikat ja komerot. Jos me sitten huomaamme\nheidän lähteneen täältä terveinä ja tyytyväisinä, silloin on kaikki\nhyvin, vaan jos täällä on tapahtunut jotain kauheata, en minä tahdo\nolla sellaista paikkaa lähelläkään — ainakaan tietämättä, miten asian\nlaita todellisuudessa on. Ja kun me nyt teemme tarkastusmatkamme,\ntahdon, että meidän mukanamme on miehinen henkilö.\"\n\n\"Olisitpa eilen illalla puhunut noin, niin en totisesti olisi voinut\nnukkua rauhallisesti tämän aamun päivänkoittoon saakka ja sen jälkeen\npenkonut hameita ja muita vaatteita siksi kuin löysin itselleni\nsopivat, sen sinulle sanon\", virkkoi mrs Aleshine.\n\nTähän ei mrs Lecks vastannut mitään, vaan nousi hiljaa ja lähti\nedellämme isoon rakennukseen.\n\nAlakerroksen huoneet olivat aistikkaasti kalustetut. Siellä oli\nsuuri vierassali ja sen vieressä kirjastohuone ja käytävän toisella\npuolen oli ruokasali sekä muuan kammio, jota nähtävästi oli käytetty\narkihuoneena.\n\nNäissä huoneissa emme voineet havaita merkkiäkään siitä, että mitään\nkauheata oli niissä tapahtunut.\n\nSen jälkeen menimme yläkerrokseen, minä edellä sekä mrs Lecks ja mrs\nAleshine perässäni. Ensin pistäydyimme erääseen etupuolella olevaan\nhuoneeseen. Se oli aivan pimeä ja mrs Lecks avasi heti ikkunaluukut.\nTuimin, päättävin katsein tarkasti hän sitten jokaisen komeron\nhuoneessa, tirkisti kaappeihin ja laatikkoihin, vieläpä sängyn allekin.\nSelvästi huomasi hänen ajattelevan, että makuuhuoneista hän pääsisi\nselville, mitä oli tapahtunut — jos mitään oli tapahtunut.\n\nKäytävän toisella puolen oleva huone oli hyvin saman näköinen kuin se\nhuone, jonka ensiksi olimme tarkastaneet, paitsi että täällä oli kaksi\nsänkyä. Sen jälkeen menimme siihen huoneeseen, missä molemmat naiset\nolivat maanneet ja jota parhaillaan tuuletettiin.\n\n\"Täällä meidän ei ole tarvis pitää tarkastusta\", virkkoi mrs Aleshine.\n\n\"Kyllä vaan\", sanoi mrs Lecks. \"Katsotaanhan sänkyjen alle.\"\n\n\"Hyvä jumala!\" huudahti mrs Aleshine, tarttuen ystävätärtään\nkäsivarresta. \"Ajattele, jos sieltä löytyisikin jotain! Ja me kun\nolemme nukkuneet täällä. Minua aivan tärisyttää muistaessani sitä.\"\n\n\"Se on minun velvollisuuteni\", virkkoi mrs Lecks syvällä, vakavalla\näänensävyllä, \"minä toimitan tarkastuksen.\"\n\nHän täyttikin tehtävänsä, pian kuitenkin nousten ja päästäen\nhelpoituksen huokauksen.\n\nMinun huoneeni tarkastettiin yhtä perinpohjaisesti kuin muutkin ja\nsen jälkeen menimme vielä pariin pienempään huoneeseen, joita emme\naikaisemmin olleet huomanneetkaan. Toisesta niistä johtivat jyrkät\nrappuset ylisille ja minä sain luvan mennä yksinäni tarkastamaan siellä\nolevia pimeitä kolkkia.\n\n\"Älkää tulko alas ennen kuin olette aivan varma siitä, ettei siellä\nole mitään epäilyttävää!\" huusi mrs Lecks. \"Ylisillä näet useimmiten\ntapahtuu kamalia asioita.\"\n\nMinä en tosin pelännyt yhtä paljon kuin seuralaiseni, mutta joka\ntapauksessa oli sangen epämiellyttävää hapuilla pitkin ylisten pimeitä\nkolkkia. Kun siellä oli sileätä lattiaa vain osaksi, olin alituisessa\nvaarassa pudota notkahtelevien lautojen väliin. Pääsin kuitenkin\ntäyteen varmuuteen siitä, ettei siellä ollut tapahtunut mitään kauheita\nasioita, ellei jotakuta mahdollisesti olisi tukehutettu kuumuuteen ja\npeitetty sillä paksulla tomulla, joka sakeana pölähti silmille joka\naskeleella.\n\n\"Kas niin\", sanoi mrs Lecks tultuani alas, \"kosk'ei täällä ole mitään\nkellaria tarkastettavana, sopii meidän nyt palata pesemään astioita.\nJa jos te olette halukas lähtemään tutkimaan, onko tällä saarella\npakanoita tai muita eläviä olennoita, niin emme me puolestamme\nollenkaan pelkää jäädä yksin.\"\n\nJälelläolevan osan aamupäivää harhailin minä ympäri saarta. Minä kuljin\njokaista löytämääni polkua ja havaitsin, että kaikki johtivat jollekin\navonaiselle, kauniille paikalle rannassa.\n\nYhdellä sellaisista paikoista oli pieni, yksinkertainen puutarhapenkki,\njonka säleitten väliin oli pistetty muuan kirja. Sade, aurinko ja\ntuuli olivat pidelleet sitä hyvin pahasti. Vedettyäni sen esiin näin\nsen olevan ranskalaisen romaanin, jonka kannen sisäpuolelle oli\nkirjoitettu: Emily.\n\nHYLÄTTY SAARI\n\nSiitä kunnosta missä kirja oli päättelin, että on jo pitkä aika siitä\nkuin talon asukkaat ovat lähteneet saarelta ja että heitä senvuoksi\nvoi jo piankin odottaa palaaviksi. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani\ntuumin sentään, ettei kirjan ulkoasu voinut olla siitä seikasta minään\ntodisteena. Muutaman tunnin kestävä sade, tuuli ja auringonpaiste\nvoivat saada aivan yhtä paljon aikaan. Varmasti voivat seuralaiseni\ntalon kunnosta paremmin päättää, kuinka kauan asukkaat ovat olleet\npoissa.\n\nMinä lähdin nyt kulkemaan rantaa pitkin ja noin tunnin kuluttua olin\nkiertänyt koko saaren ympäri. Mistään muusta seikasta ei olisi voinut\nhuomata että se oli asuttu, kuin talosta, jonne olimme ottaneet\nturvamme. Myöskään en löytänyt muuta pääsytietä saareen kuin sen\nrautatangoilla suletun väylän, jota olimme tulleet.\n\nPalattuani takaisin huvilaan huomasin, että mrs Lecks ja mrs Aleshine\nolivat ahkerasti työskennelleet koko aamupäivän. He olivat alkaneet\nhoitaa taloutta oikein järjestelmällisesti ja jo jakaneet tehtävätkin\nkeskenään. Mrs Aleshinen, joka ylpeili keittotaidollaan piti pitää\nhuolta ruuanlaitosta ja mrs Lecks hoitaisi muun osan taloutta sekä\nsiistisi huoneet.\n\nHe kertoivat minulle tarkasti, miten he olivat järjestäneet, ja kun\nminä sanoin, että se viittaa siihen kuin he ajattelisivat oleskella\ntäällä saarella hyvinkin kauan, lausui siihen mrs Lecks:\n\n\"Kotimaassani voisin sangen tarkasti määritellä pölystä ynnä\nmuusta kuinka kauan joku perhe on ollut poissa kotoa, vaan pöly\nPennsylvaniassa ja pöly tällä merensaarella, missä ei ole vaunuja\neikä kärryjä, ei ole samallaista. Tämä talo on jätetty sangen hyvään\nkuntoon, ja vaikka tosin ikkunat ovat pestävät sekä lattiat ja\nrappuset lakaistavat — joka muuten on helppo tehtävä syystä ettei ole\nollenkaan mattoja — ja muutamat muutkin paikat ovat puhdistettavat\nsekä kaikkialla on tuuletettava, voi kuitenkin olla niin, ettei siitä\nole kovinkaan kauan kuin asukkaat matkustivat, jonkavuoksi he eivät\nsuinkaan palaa pian. Mrs Aleshine ja minä olemme tästä keskenämme\nkeskustelleet sekä tulleet siihen johtopäätökseen, että viisainta on\nhoitaa taloutta aivan kuin meidän pitäisi asustaa täällä kuukauden tai\npari. Voipa kestää vielä kauemminkin, ennen kuin herrasväki palajaa. Ja\nolenpa varma siitä, että he ovat tyytyväiset löytäessään kotinsa niin\nhienona kuin nukkekaapin, ikkunat niin kirkkaina ja lattiat kiiltävinä,\neikä tomunhiukkasta pidä missään nähtämän.\"\n\n\"En minäkään luule, että heillä on mitään valitettavaa\", lisäsi mrs\nAleshine. \"Minä käsitän tämän yhdeksi jaksoksi meidän matkassamme. Emme\nme tosin tällä tavoin tule yhtäkään kukonaskelta lähemmäksi Japania,\nvaan se ei ole minun eikä sinun vikasi, yhtä vähän kuin teidänkään,\nmr Craig. Me olemme maksaneet piletin Japaniin saakka, mutta meidän\nsyymme se ei ollut, että laivaa ohjattiin huonosti ja se upposi. Emme\nole halunneet tulla tänne, mutta täällä me nyt olemme, ja tahtoisinpa\ntietää, ken olisi oikeutettu meitä siitä soimaamaan.\"\n\n\"Ja koska me kerran täällä olemme\", virkkoi mrs Lecks, \"niin\nhoitakaamme kaikkea parhaan kykymme mukaan.\"\n\n\"Jos tämä saari\", puuttui jälleen puheeseen mrs Aleshine, \"hiljalleen\nuisi Japania kohti, oleskelisin minä mieluummin tällä kuin\nhöyrylaivalla, missä niillä ei ole enempää käsitystä ruoanlaitosta kuin\nruorin hoitamisestakaan.\"\n\n\"Minusta\", virkoin minä, \"olette te tuumineet ja järjestäneet kaikki\nsangen viisaasti. Vaan mitenkähän on ruokavarojen laita? Onko niitä\ntarpeeksi voidaksemme oleskella täällä pitemmänkin ajan?\"\n\n\"Olemme löytäneet lähes tynnörillisen jauhoja\", vastasi mrs Aleshine,\n\"ja sitäpaitsi on olemassa sangen paljon teetä, kahvia ja sokeria\nsekä ruukut ja tinalaatikot ovat kaikki täynnä hyviä aineksia. Tässä\nvieressä on jonkinlainen kellarin tapainen, joka on verrattain hyvä\nsäilytyspaikka ja josta löysin suurehkon astiallisen voita.\"\n\n\"Minulle te ette ole jakaneet mitään työtä\", sanoin minä. \"Enhän minä\nvoi kulkea ympäri joutilaana ja katsella, miten te aherratte.\"\n\n\"Täällä sisällä ei teillä ole mitään tehtävää\", virkkoi mrs Lecks,\n\"vaan jos teillä on halua mennä puutarhaan ja katsoa, voisitteko\nsiellä tehdä jotain tai voisitteko sieltä saada jotain — jos nimittäin\npuutarhanhoidosta mitään ymmärrätte — olisi tietysti tavattoman hauskaa\nsaada tuoreita vihanneksia.\"\n\nMinä vastasin, että olin huvin vuoksi työskennellyt puutarhatöissä\nhyvinkin paljon sekä että mielelläni koetan saada nyt täällä jotain\ntoimeksi.\n\nTämä keskustelu tapahtui alakerroksen käytävässä, jota mrs Lecks oli\njuuri \"vähäsen siivonnut\". Pölyriepu kädessään istahti hän nyt eräälle\ntuolille ja kääntyi minun puoleeni.\n\n\"Vielä on muuan asia\", lausui hän, \"josta mrs Aleshine ja minä olemme\npuhuneet keskenämme. Mitään päätöstä emme vielä ole tehneet, sillä\nmeidän mielestämme sen tekeminen olisi ollut vääryys teitä kohtaan\nja sitäpaitsi tahdomme kuulla, mitä teillä on siihen sanomista Mrs\nAleshine ja minä olemme olleet pakotetut alistumaan moniin suruihin ja\nkoettelemuksiin maailmassa ja meidän on täytynyt vaeltaa sellaisiakin\nteitä, joita emme olisi tahtoneet kulkea, vaan aina me olemme\nkoettaneet pitää kiinni niistä tavoista, joihin olemme kasvatetut ja\nsiinä pyrkimyksessämme me olemmekin onnistuneet. Kun aviomiehemme\nkuolivat ja jättivät meidät yksinämme, Aleshinen poikansa kera ja minut\nilman ainoatakaan lasta, joka seikka ehkä oli hyväkin, sillä emmehän\ntiedä, minkälainen hänestä olisi tullut — —\"\n\n\"Niin, se on totta\", keskeytti hänet Aleshine, \"sillä hänhän olisi\nvoinut joutua johonkin kauppahuoneeseen Venäjälle, ja silloin tulisi\nsinun ja minun matkustaa aivan eri tahoille.\"\n\n\"Kun miehemme kuolivat\", jatkoi mrs Lecks, \"jättivät he meille juuri\nniin paljon, että nipin näpin tulemme toimeen, ja me emme suinkaan\nkoskaan unohda heitä, emmekä sitä mitä he tekivät ja ajattelivat, yhtä\nvähän kuin olemme unohtaneet, mitä meidän vanhempamme tekivät ja mitä\nhe, ajattelivat.\"\n\n\"Se on totta, se on totta!\" huudahti mrs Aleshine suurella ponnella ja\nlämmöllä.\n\n\"Nyt on siten\", jatkoi mrs Lecks yhä edelleen, \"ettemme me laisinkaan\ntiedä, minkälaisen kasvatuksen te, mr Craig, olette saanut — niin,\nemme tiedä teistä muuta kuin että te olette ollut tavattoman hyvä ja\nkohtelias meitä kohtaan, aivan kuin olisitte sukulaisemme, ja ettemme\nme suinkaan olisi päässeet tänne ilman teidän apuanne. Senvuoksi olemme\nmrs Aleshine ja minä sopineet keskenämme, että me jätämme tämän asian\nkokonaan teille ja me teemme aivan niin kuin te määräätte. Kun me\nmolemmat lähdimme tälle matkalle, ajattelimme, ettei siitä suinkaan\nkoituisi mitään ruusujen päällä kulkemista, niin kuin sanotaan, ja\nkuten nyt olemme saaneet kokea, ei se ole sitä ollutkaan.\"\n\n\"Ei todellakaan!\" huudahti mrs Aleshine.\n\n\"Kuulkaahan siis, mr Craig\", jatkoi mrs Lecks aina edelleen, \"jos te\nnyt sanotte, että päivällisen tulee olla valmis kello kaksitoista\npäivällä, johon aina olemme tottuneet, tai kello kuusi iltapäivällä,\njolloinka laivassa aterioitiin — en kuitenkaan voi käsittää, kuinka\nihmiset saattavat ruoka-ajat kääntää päinvastoin kuin ne ovat —\nniin taivumme me kyllä kumpaankin. Ja jos te _todellakin_ haluatte\npäivällistä vasta kello kuusi, emme me siitä ollenkaan valita, vaikka\nsiitä mitä muuten ajattelisimmekin.\"\n\nKuultuani lopun tuosta puheesta olin vähällä purskahtaa nauramaan,\nmutta molempien naisten vakavat katseet saivat minut hillitsemään\nitseni. He odottivat nähtävästi hyvin rauhattomina minun vastaustani.\nMinä kiirehdinkin senvuoksi vakuuttamaan olevani myöskin sitä mieltä,\nettä päivällinen oli syötävä kello kaksitoista.\n\n\"No, sehän on mainiota!\" huudahti mrs Aleshine, ja hänen lihavat\nkasvonsa oikein loistivat. Samalla kertaa peitti tyytyväisyyden ilme\nmrs Lecks'in naaman.\n\n\"Nyt minä riennän ruoanlaittoon\", virkkoi mrs Aleshine. \"Me emme\ntietäneet, pitikö siitä tulla aamiaispäivällinen vaiko päivällinen\nennen kuin olimme saaneet kuulla teidän mielipiteenne, niin että tänään\nsaatte nyt hiukan varrota, vaan huomisesta alkaen tapahtuu kaikki\ntäsmälleen ja järjestyksessä. Huomenaamulla minä nousen oikein aikaisin\nja suoritan kelpo leipomuksen, ja siitä saatte olla varmat, että\njok'ikinen ilta saatte palasen lämmintä lihaa.\"\n\nIltapäivällä menimme me kaikki kolme katsomaan puutarhaa, jossa\nnäkyivät huolellisen viljelyksen jäljet, vaikka siellä nyt useissa\npaikoin rehoittikin rikkaruoho. Siellä kasvoi useita meille\ntuntemattomia kasveja, vaan löysimmepä sieltä tomaattiköynnöksiäkin,\njotka olivat vaipuneina hedelmiensä alle, useanlaatuisia herneitä sekä\nperunamaan, josta näkyi jo otetun perunoita koko joukon.\n\nMrs Aleshinen ehdittyä puutarhan toiselle puolen päästi hän\nilohuudahduksen. Me riensimme hänen luokseen ja näimme hänen seisovan\nparsaheinäviljelysmaan vieressä.\n\n\"Katsokaa\", virkkoi hän täynnä riemua, \"jos ei mikään muu niin ainakin\ntämä seikka todistaa, että tämän talon asukkaat ovat kristityitä. Enpä\nluule olevan olemassa parsaheinää viljeleviä pakanoita.\"\n\n\"Siitä olin minä jo varma silloin kun löysimme leivospulveria\", lausui\nmrs Lecks.\n\n\"Niin mutta tämä tekee asian vielä varmemmaksi\", sanoi hänen\nystävättärensä, \"Mihin kirkkoon he kuuluvat, sitä en voi sanoa\nparsaheinän nojalla, vaan epäjumalia eivät he ainakaan palvele.\"\n\nSeuraavana aamuna ojensin minä kiltille mrs Aleshine'lle suuren korin\ntäynnä vihanneksia ja samana päivänä saimme me vallan herkullisen\npäivällisen. Se seikka, ettei se ollut katettu keittiöön, vaan\nruokasaliin, sai minut hiukan hämmästymään.\n\n\"Minun ja mrs Aleshinen mielestä\", lausui mrs Lecks selittäen, \"ei\nsovi teille eikä meillekään aterioida keittiössä. Täällä sitävastoin\non somat pöytäliinat, kauniita laseja ja porsliineja sekä veitsiä,\nhaarukoita ja lusikoita, jotka eivät tosin ole täyttä hopeata,\nvaan mahdollisimman siististi ja hyvin hopeoidut. Ette te emmekä\nmekään ole palvelusväkeä, joten keittiö ei ole oikea paikka meidän\naterioidaksemme.\"\n\n\"Aivan niin\", virkkoi mrs Aleshine. \"Me maksoimme ensiluokan piletit ja\nsopimuksen mukaan piti meillä olla yhtä hyvä kuin muillakin.\"\n\n\"Sen seikan en luule olevan tekemisissä tämän kanssa, Barb'ra\nAleshine\", virkkoi mrs Lecks, \"siliä höyrylaiva-yhtiö ei muiden\nmukavuuksien mukana luvannut aterioita autiolla saarella.\"\n\n\"Emme me ole pyytäneetkään päästä tänne\", sanoi mrs Aleshine, \"ja jos\nne olisivat ohjanneet laivaa huolellisesti, emme olisi myöskään tänne\njoutuneet.\"\n\nLopetettuamme päivällisen, työnsi mrs Lecks tuolinsa pöydästä hieman\nulommas ja istui muutaman minuutin ajatuksiinsa vaipuneena, kuten hänen\ntapansa oli ennen kuin hän lausui jotain tärkeätä.\n\n\"On sitten vielä eräs seikka\", virkkoi hän, \"jota olen tullut\najatelleeksi, vaikken ole siitä vielä maininnut edes Aleshinelle.\nMeillä ei ole oikeutta syödä kaikkia niitä ruokavaroja, jotka kuuluvat\ntämän taion omistajalle, ilman että suoritamme niistä maksun. Onhan\nkuitenkin luonnollista, ettemme me tahdo kuolla nälkään, kun kerran\non olemassa ruokaa, emmekä myöskään halua maata kovalla maalla ja\ntaivas'alla, kun sisällä talossa on mukavat sängyt. Mutta kun me nyt\nsiis tämän talon varoja ja tavaroita kulutamme, on meidän siitä\nsuoritettava maksu — tahtoo sanoa: jos meillä on rahaa maksaa — ja\nmrs Aleshinella sekä minulla on rahaa. Mentyämme alas laivan hyttiin\nvalmistautumaan venematkaa varten oli ensimäinen tehtävämme pistää\nrahakukkaromme taskuihimme. Setelirahamme ovat ommeltuina kiinni\nleninkiemme vuorin alle, ja jos ette te, mr Craig, tulleet ottaneeksi\nrahaa mukaanne, voimme me kyllä lainata teille niin paljon kuin\ntarvitsette.\"\n\nMinä kiitin tarjouksesta, mutta ilmoitin samalla ottaneeni kaikki\nrahani mukaani.\n\n\"No niin\", jatkoi mrs Lecks, \"minun mielestäni on meidän suoritettava\nmaksu ruoasta ja asunnosta säännöllisesti joka viikko. En tiedä,\npaljonko tällaisella seudulla on tapana maksaa, vaan minun\nkotiseudullani ainakin saa hyvän asunnon ja maukasta ruokaa kuudella\ndollarilla viikossa.\"\n\n\"Niin, kun huoneessa asuu kaksi, vaan mr Craigiile, jolla on yksityinen\nhuone, tulee se kalliimmaksi\", virkkoi mrs Aleshine.\n\n\"Se ei ole hänen syynsä, ettei hänellä ele täällä veljeä eikä ketään\nhyvää ystävää, joka asettuisi asumaan samaan huoneeseen ja maksaisi\npuolet\", lausui mrs Lecks vissi ankaruus äänessään. \"Hänen huoneensa\nei sitäpaitsi ole suurikaan, joten hänen minun mielestäni ei tarvitse\nmaksaa paljonkaan enemmän. Seitsemän dollaria viikossa on minusta\nkohtuullinen määrä.\"\n\n\"Sinun täytyy myöskin ottaa huomioon\", lausui mrs Aleshine, \"että me\nvalmistamme ruoan sekä toimitamme kaikki taloustehtävät.\"\n\n\"Siihen juuri aion tulla\", vastasi mrs Lecks. \"Jos nyt olisi siten,\nettä mrs Aleshine ja minä hankkisimme itsellemme palveluspaikan\n— jota me emme kuitenkaan tee, elleivät olosuhteemme muutu aivan\ntoisenlaisiksi kuin ne nyt ovat — —.\"\n\n\"Se on totta!\" lausui mrs Aleshine vakavasti. \"Mutta jos meidän toden\nteolla olisi mentävä palvelukseen, emme voisi ottaa huonompaa palkkaa\nkuin vähintäin kaksi dollaria viikossa. Näin ollen maksaisimme me siis\nvain neljä dollaria viikossa.\"\n\n\"Entä mr Craig?\" kysyi mrs Aleshine. \"Ei suinkaan hänkään tee työtä\npuutarhassa ilman mitään!\"\n\n\"Viisikymmentä centiä päivässä on vähin määrä mitä työmiehelle\nvoidaan maksaa\", virkkoi mrs Aleshine, \"eikä hänen silloin tarvitse\ntyöskennellä edes koko päivää. Mr Craigin viikkomaksusta on näin ollen\nvähennettävä kolme dollaria, joten hän siis joutuu maksamaan yhtä\npaljon kuin mekin.\"\n\nMinä selitin olevani täysin tyytyväinen tähän sovitteluun, vaan\nmrs Aleshinen mielestä ei kaikki tämä näyttänyt olevan täysin\noikeudenmukaista.\n\n\"Palvelijatar saa aina paitsi palkkaansa myös vapaan ruoan ja asunnon\",\nvirkkoi hän, \"ja samoin on laita puutarhurinkin.\"\n\n\"Tämän talon omistajat ovat siis velvolliset maksamaan meille\npalkkamme, ja kun he tulevat voimme vaatia sitä heiltä, vai mitä,\nBarb'ra Aleshine?\"\n\nTämä teki lopun mrs Aleshinen mutkitteluista, ja hänen ystävättärensä\njatkoi:\n\n\"Tuolla uunin otsalla on ruukku, joka ennen on sisältänyt\nitäintialaista inkivääriä, vaan jossa nyt on vain muutamia ruskeeseen\npaperipalaan käärittyjä onkikoukkuja. Me tulimme tänne keskiviikkona,\njoten sopii, että me joka tiistai-ilta pistämme suorituksemme sinne.\nKun sitten talonväki saapuu tänne ja jos he nostavat melun siitä että\nme olemme täällä asuneet ja syöneet heidän ruokavarojaan, sanomme me\nvain, että maksu on inkivääriruukussa — ja niin on meidän jokaisen\nomatunto puhdas.\"\n\nMrs Lecks'in ehdotus hyväksyttiin sopivana ja oikeudenmukaisena. Ja kun\nviikko oli kulunut laskimme me kukin inkivääriruukkuun neljä dollaria.\n\nAsuessamme huvilassa ei meistä kukaan tahtonut tunkeilevasti päästä\nselville omistajien yksityisistä olosuhteista, vaikka olimmekin\nsiinä suhteessa sangen uteliaita. Oli kuitenkin olemassa paljonkin\nmahdollisuuksia tämän uteliaisuutemme tyydyttämiseksi. Vaikka olisimme\ntahtoneetkin tirkistää esimerkiksi kirjoituspöydän laatikkoihin tai\nlippaisiin emme sitä voineet, sillä ne olivat kaikki lukitut, eivätkä\nmrs Lecks ja mrs Aleshine löytäneet mistään edes pienempää käärepaperia\ntai nimellä ja osoitteella varustettua käytettyä kirjekuorta.\n\nMinä kyllä selitin, ettei ollut todennäköistä, että näin kaukaiselle\nsaarelle saapuisi kirjeitä ja paketteja, vaan he kuitenkin etsivät\ninnokkaasti sellaisia, sillä — he sanoivat — eihän missään tapauksessa\nvoinut olla väärin koettaa saada selville niiden henkilöiden nimiä,\njoiden talossa he asuivat.\n\nKirjastossa oli melkein yhtä paljon ranskalaisia ja englantilaisia\nkirjoja. Ainoastaan muutamia saksalaisia oli joukossa. Muutamien\nkanteen oli piirretty: Emily ja muutamien: Lucille. Joidenkuiden\nranskankielisten historiallisten kirjojen kanteen oli miehekkäällä\nkäsialalla kirjoitettu: A. Dusante.\n\nMe keskustelimme paljon noista nimistä, vaan emme voineet päästä\nselville, oliko perhe ranskalainen vaiko englantilainen.\n\nSäilytyspurkkien ja tinalaatikoiden osoituslipuista näkyi, että ne\nolivat peräisin San Franciscosta, mutta siitä ei voinut varmuudella\npäättää, mihin kansallisuuteen huvilan omistajat kuuluivat.\n\nMrs Lecks'in ja mrs Aleshinen mieliä kiinnitti suuresti se kysymys,\nmissä sukulaissuhteessa nuo kolme henkilöä olivat toisiinsa nähden.\n\n\"Minä en voi päästä selville\", virkkoi viimemainittu, \"onko Emily\nLucillen äiti vai hänen tyttärensäkö, tai ovatko he molemmat mr\nDusanten tyttäriä, tai onko hän naimisissa Lucilien kanssa ja Emily on\nhänen kälynsä, tai onko hän mr Dusanten sisar eikä Lucilien tai jos hän\nonkin heidän iso-isänsä ja he hänen sisarentyttäriä, tai jos Emily on\nvanha rouva ja mr Dusanten sekä Lucille ovat hänen lapsiaan, tai jos mr\nDusante onkin vaan perheen ystävä ja asuu täällä vain senvuoksi, ettei\nnoiden naisten tarvitse oleskella näin autiolla seudulla yksinään.\n\n\"Olkoonpa\", virkkoi mr Lecks, \"että mr Dusante saapuu tänne\nsisarentyttäriensä tai vaimonsa ja tyttärensä tai mrs Dusanten ja\nanoppinsa tai sisariensa kera, niin sanomme vain: 'Maksu ruoasta ja\nasunnosta on inkivääriruukussa' — tehkööt sen jälkeen sitten mitä\ntahansa.\"\n\nLuulen, etten minä puutarhurina tehnyt työtä palkkani edestä, sillä\ntuskin toimitin mitään muuta kuin poimin ja kannoin sisään naisille\nsellaiset hedelmät ja vihannekset, joita voitiin käyttää keittiössä.\nMutta minä koetin muulla tavoin olla hyödyksi. Eräästä kaapista löysin\nnimittäin pyssyn ja ampumatarpeita, ja tapahtuipa sen jälkeen usein,\nettä palasin kotiin mukanani pari ammuttua lintua.\n\nMuutamat hylkäsi mrs Aleshine käyttökelvottomina, vaan toisista hän\nkyllä suurella taituruudella valmisti makeita paisteja.\n\nAikaisemmin mainitsemamme maallenousupaikan lähistöllä löysin palmujen\nsuojasta pienen venesuojan. Sen kattoon oli hinattu pieni soutuvene,\njonka minä heti laitoin käyttökuntoon. Minulla olikin sen jälkeen\nmonta hauskaa hetkeä soudellessani kallioluotojen välissä. Samasta\nvenemajasta löysin myös kalastustarpeita ja kun karien luona uiskenteli\nrunsaasti kaloja, käytin minä pyydyksiä suurella menestyksellä.\n\nSaapuessani kalasaaliini kera keittiöön oli mrs Aleshine paljon\ntyytyväisempi kuin silloin kun toin hänelle lintuja.\n\n\"On kyllä kaloja, jotka lajinsa puolesta ovat parempia kuin toiset\",\nlausui hän, \"vaan kala on joka tapauksessa aina kala, ja jos niitä\nkerran onnistutaan saamaan vedestä ylös voi niitä myös syödä. Mutta\nsama ei ole lintujen laita. Mahdotonta on sellaisen päättää, joka\nniitä ei ole ennen nähnyt, mitkä niistä ovat haukkojen, mitkä pöllöjen\ntai mitkä varisten sukua. Ja jos minä kerran saan päähäni, että ne\npolveutuvat jostain moisesta suvusta, ei minun vatsani voi sietää niitä\nlaisinkaan.\"\n\nSoutaessani kotiin eräänä iltapäivänä näin suureksi ihmeekseni mrs\nLecks'in ja mrs Aleshine'n seisovan valkamassa minua vastassa. Tämä oli\njotain varsin harvinaista, sillä he olivat molemmat sangen työteliäitä\nnaisia, eivätkä juuri koskaan kuluttaneet aikaa turhaan.\n\nOlin sangen utelias tietämään, miksi he nyt noin seisoskelivat\ntyöttöminä, ja minä soudin kiireemmän kaupalla rantaan.\n\nSaavuttuani niin lähelle että saatoin kuulla mitä he sanoivat, virkkoi\nmrs Aleshine täynnä tyytyväisyyttä:\n\n\"Nyt tulevat Dusantet.\"\n\nAlhaisen veden vuoksi en voinut veneestäni nähdä merelle, jonka vuoksi\nminä kiskaisin nopeasti veneen maihin ja juoksin laiturille. Ja aivan\noikein, noin engl. penikulman päässä valtamerellä läheni saartamme\nvene, joka arveluni mukaan oli hyvin suuri.\n\n\"No nyt, Barb'ra Aleshine\", virkkoi mrs Lecks, \"saat kohta tietää,\novatko ne hänen sisarentyttäriään tai tyttäriään tai onko toinen niistä\nhänen vaimonsa ja toinen kälynsä, tai mitkä kaikki perhesuhteet sinä\noletkin ottanut huomioon.\"\n\n\"Niin kyllä\", lausui mrs Aleshine, \"ja vielä lisäksi saamme\ntietää, ovatko he tyytyväiset maksuihimme, jotka olemme panneet\ninkivääriruukkuun.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nUusia vieraita saarella.\n\n\nVeneen lähestyessä huomasimme siellä olevan viisi henkeä. Pian\neroitimme myöskin, että peräpuolella istuva henkilö oli nainen, mutta\nvaikka olisimme kuinka siristäneet silmiämme emme nähneet muita samaan\nsukupuoleen kuuluvia.\n\n\"Sehän on harmillista\", virkkoi mrs Aleshine, \"sillä minä olen paljon\nitsekseni tuuminut, kummastahan tulen pitämään enemmän, Emilystä vaiko\nLucillesta, ja nyt kun heistä tulee tänne vain toinen, en niinollen\npääsekään siitä seikasta selville.\"\n\nVene läheni lähenemistään ja kohta taisivat naiset sanoa, että mr\nDusante oli vanhahko mies ja että perässä istuva nainen oli nuori ja\nluultavasti hänen tyttärensä.\n\n\"Voihan olla niin\", virkkoi mrs Aleshine, \"että äiti — Emily tai\nLucille, kumpi se nyt heistä lieneekään — ori kuollut ja senvuoksi he\npalaavat tänne ennen kuin pitikään.\"\n\n\"Minä toivon, ettei asia ole niin\", lausui mrs Lecks, \"sillä täällähän\nhe näkevät paljon hänelle kuuluvia esineitä, ja se seikka vain lisää\nheidän suruaan.\"\n\n\"Myöskin on voinut käydä niin\", virkkoi mrs Aleshine, \"että Emily\ntai ehkä Lucille on mennyt naimisiin ja matkustanut aviomiehineen\npois, vaan kun hän on saanut pikkusen, palaa hän kyllä tänne, jotta\nlapsi saa hengittää raitista meri-ilmaa, mikä ehdottomasti on hänelle\nterveellistä.\n\n\"Aiotko sinä todellakin asua täällä niin kauan?\" kysyi mrs Lecks,\nluoden ystävättäreensä ankaran silmäyksen.\n\n\"Sen seikan päättäminen ei ole minun vallassani\", vastasi mrs Aleshine.\n\"Mutta sen minä sanon, että toivoisin heidän muistaneen tuoda mukaan\nsaippuaa, sillä se alkaa jo olla lopussa.\"\n\nTämän keskustelun aikana olin minä ihmetellyt, kuinka huvilanomistajat\nsaapuvat saarelleen tuolla tavoin. Miksi he tulevat avonaisella\nveneellä? Ja mistä he tulevat? Missä asuivatkin, niin ei voisi uskoa,\nettä he saapuisivat soutuveneellä.\n\nKoko huvilasta ja sen sisustuksesta saattoi päättää, että sen\nomistajat olivat varakkaita sekä tottuneet mukaviin ja miellyttäviin\nelämäntapoihin. Senvuoksi saattoi otaksua, että he saapuisivat saareen\nomalla höyrylaivallaan, johon myös mahtuisi ruokavaroja sekä muita\ntarpeita heidän täällä olo-ajakseen. Mutta siinä veneessä, joka nyt\nlähestyi saaren rantaa näkyi tuskin ainoatakaan kääröä tai pakettia.\nVähitellen tulin yhä varmemmaksi siitä, etteivät lähestyjät suinkaan\nolleet saarella olevan talon omistajia.\n\nEi se kuitenkaan ollut sanottu, sillä enhän oikeastaan tietänyt yhtään\nmitään — voihan olla mahdollista, että heille oli sattunut joku\nonnettomuus. Joka tapauksessa oli minun velvollisuuteni mennä heitä\nvastaan väylän suulle, sillä elleivät he saisi irti rautatankoja eivät\nhe pääsisi sisään, ja siinä tapauksessa olisi minun toimitettava heidät\nsaarelle.\n\nSanallakaan mainitsematta epäilyksestäni hyppäsin veneeseen ja soudin\nväylälle.\n\nRautatankoja oli useampia kuin olin luullut ja ne olivat asetetut\nniin, että oli mahdotonta päästä saarelle veneellä, olipa vesi kuinka\nmatalalla tai korkealla tahansa.\n\nMuutaman minuutin perästä näin heidän veneensä hiljalleen liukuvan\nkalliosärkkien väliin. Samalla hetkellä esti ensimäinen rautatanko\nheitä pääsemästä eteenpäin.\n\n\"Hohoi!\" huusi useita miehiä yhtä aikaa.\n\n\"Hohoi!\" huusin minä vastaan. \"Onko teillä avaimia rautalukkoihin?\"\n\nMuuan paksu, jäntevä, punapartainen mies nousi seisomaan perätuhdolle.\n\n\"Avaimia?\" virkkoi hän. \"Mitä avaimia?\"\n\n\"Vai niin, ette siis olekaan täältä?\" lausuin minä. \"Keitä olette?\"\n\nSilloin nousi myöskin se herra, joka istui nuoren naisen vieressä. Hän\noli vanhahko mies, pitkä ja kapea, ja noustessaan seisomaan oli hän\nvähällä kaatua eteenpäin.\n\n\"Parasta on että pysytte istumassa, sir\", virkkoi punapartainen, joka\nkaikesta päättäen oli perämies. \"Istuessanne hiljaa voitte puhua\nparemmin.\"\n\nVanha herra istuutuikin jälleen, kääntyen minun puoleeni seuraavin\nsanoin:\n\n\"Olen pappi ja nimeni on Enderton ja olen äskettäin ollut\nlähetyssaarnaajana Nan-fu-tschang'issä Kiinassa, sekä tämä on minun\ntyttäreni, miss Enderton. Olemme matkalla Sandwich-saarten ohi\nYhdysvaltoihin ja olimme lunastaneet piletit purjelaivalla Honoluluun.\nNoin kaksi viikkoa sitten vahingoittui laivamme — —\"\n\n\"Mädäntynyt keulamasto taittui myrskyssä\", keskeytti hänet\npunapartainen mies. \"Alus oli vanha ja sai vuodon.\"\n\n\"En tietänyt, että masto oli mädäntynyt\", virkkoi pappi, \"vaan\nensimäistä päivää lukuunottamatta, jolloin tuuli oli myötäinen,\non laivamme kulkenut tuskin ollenkaan eteenpäin. Ja vielä lisäksi\npumppasivat merimiehet vettä laivasta yötä päivää, niin että oli aivan\nmahdoton nukkua. Sitäpaitsi olivat ruoka-ajat aivan epäsäännölliset ja\njoskus laimiinlyötiin ne kokonaan.\"\n\n\"Nälkä alkoi kouristaa vatsaa\", pisti väliin tuo punapartainen.\n\n\"Voitte helposti käsittää\", jatkoi vanha herra, \"että minun ja\ntyttäreni oli mahdoton jäädä laivaan, jonka ainoat matkustajat me\nolimme. Minä pyysin senvuoksi kapteenia laskemaan meidät maihin\nlähimmälle rannalle, ja viikon kestäneen viivyttelyn ja estelemisen\njälkeen suostui hän viimeinkin tekemään sen.\"\n\n\"Hän ei voinut tehdä sitä ennen kuin olimme tarpeeksi lähellä maata\",\nlisäsi punapartainen.\n\n\"Kapteeni sanoi minulle\", virkkoi pappi, \"että tämä saari on asuttu ja\nettä minä täällä voin saada katon pääni päälle sekä rauhaa ja lepoa\nsiksi kunnes ehditään lähettää laiva Honolulusta minua hakemaan. Ja hän\njätti minulle tämän veneen sekä kolme merimiestä, joista yksi on veneen\npäällikkö.\" Samalla osoitti hän punapartaista miestä.\n\n\"Olemme soutaneet aikaisesta aamusta saakka. Sitäpaitsi olemme\nnauttineet hyvin vähän ruokaa ja meidän on ollut kestettävä monet\nvastukset. Nyt, sir, olette kuullut historiani, ja minä kysyn teiltä\nlähimmäisenä, tahdotteko edelleenkin pitää vesiporttinne meiltä\nsulettuina?\"\n\n\"Minä en ole sulkenut portteja\", sanoin minä, \"ja mielelläni ne\naukaisisin, jos vain voisin. Saavuin tänne kaksi viikkoa sitten parin\nmuun kanssa laivalta, joka joutui haaksirikkoon.\"\n\n\"Mitenkä sitten pääsitte saarelle?\" kysyi punapartainen mies.\n\n\"Meidän veneemme upposi ja nähtyämme tämän saaren uimme me tänne\npelastusvöiden avulla, joten me helposti pääsimme sukeltamaan\nrautatankojen alitse.\" Molemmat soutajat kääntyivät heti ja katsoivat\nminuun. He olivat kumpikin mustapartaisia miehiä ja huudahtivat\nsamassa: \"Tuhat tulimmaista!\"\n\n\"Mutta suotta on minun jatkaa teille kertomustani onnettomuudestamme\",\nvirkoin minä. \"Tärkeintä on saada teidät nyt heti maihin ja järjestää\nolonne niin mieluisaksi kuin mahdollista.\"\n\n\"Aivan oikein!\" virkkoi veneen päällikkö. Ja molemmat soutajat\nsäestivät: \"Aivan oikein!\"\n\nSe rautatanko, joka esti heidän venettään pääsemästä edemmäs, oli aivan\nveden pinnalla, ja noin kuuden jalan päässä siitä esti minua pääsemästä\nheidän luokseen toinen tanko, joka oli noin jalan korkeudella vedestä.\nÄsken tulleiden veneessä oli muutamia irroitettavia pohjalautoja\nja päällikkö antoi nyt nostaa esiin pari sellaista, jonka jälkeen\nne asetettiin sillaksi, jonka toinen pää oli tuon suuremman veneen\nkeulassa sekä toinen minun pikku alukseni edessä olevalla rautatangolla.\n\n\"Kas noin!\" virkkoi päällysmies. \"Antakaamme neidin mennä ensin!\" Vanha\nherra nousi, ikäänkuin tahtoisi hän ensin kulkea siltaa pitkin, mutta\npunapartainen mies johtikin sitä ennen tyttären, joka ei vielä ollut\nlausunut sanaakaan, lautojen päälle, ja hän kulki toisen merimiehen\ntukemana sillan toiseen päähän, jonka jälkeen minä autoin hänet\nveneeseen. Sitten tuli hänen isänsä ja minä soudin heidät maihin.\n\nMrs Aleshine ja mrs Lecks tulivat heitä vastaan mitä ystävällisimmin.\n\n\"Mr Dusante, luullakseni?\" virkkoi mrs Lecks.\n\nJa mrs Aleshine kuiskasi minulle innokkaasti: \"Onko hän Emily vaiko\nLucille?\"\n\nNiin nopeasti ja lyhyesti kuin suinkin selvitin minä heille asian\nlaidan. Parin minuutin ajan seisoivat he aivan tuppisuina. Mikään\ntähänastinen tapaus — ei edes haaksirikko, pelastusveneen uppoaminen\neikä matkamme pelastusvöiden varassa — ollut hämmentänyt heitä niin\npaljon kuin Dusanten perhekysymyksen jääminen ratkaisematta. Merimatka\noli ollut heille jotain aivan uutta, merkillistä ja outoa, mutta\nmilloinkaan eivät he olleet voineet aavistaa, että kohtalo voisi\nvalmistaa heille sellaisen pettymyksen kuin nyt.\n\nTapahtuman jälkeen pääsivät rouvat kuitenkin pian jälleen tasapainoon\nja he johtivat monin ystävällisin sanoin lähetyssaarnaajan tyttärineen\nhuvilaan, kun minä taas palasin auttamaan merimiehiä saamaan alusta\nmaihin.\n\nMinä löysin heidät paraillaan kiinnittämässä venettään, etteivät aallot\nruhjoisi sitä kallioita vasten.\n\n\"Tuumimme ensin\", virkkoi punapartainen mies, kun he vihdoinkin\nolivat kiivenneet minun veneeseeni, \"ettei ollut totta mitä meille\nilmoititte, nimittäin ett'ette ole isäntä tällä saarella ja ettei\nteillä ole avaimia tankojen rautalukkoihin, mutta sitten ajattelimme,\nettä jos kerran olisitte voinut lukot avata, ette olisi viitsinyt nähdä\ntällaista vaivaa meidän maihin pääsemiseksemme.\"\n\nMinä kerroin nyt tarkemmin koko seikkailumme, ja miehet hämmästyivät\nsuuresti kuullessaan, että onnettomuustovereinani oli kaksi\nnaishenkilöä.\n\nKysymykseeni, miksi he olivat tulleet tälle saarelle, vastasivat\nmerimiehet kapteeninsa saaneen kuulla, että tämä oli asuttu, vaan\nlähemmin hän ei tietänyt, keitä täällä asui. Ja kun vallitsevan\nmerenkäynnin vuoksi oli mahdotonta laivalla lähestyä saarta, eikä\nkapteeni sitäpaitsi halunnut poiketa suunnastaan, päätti hän mieluummin\nluovuttaa pois kolme miestään kuin pitää lähetyssaarnaajaa tyttärineen\nenää päivääkään laivassa.\n\n\"Katsokaa, sir\", lausui veneen päällikkö samassa kun nousimme maihin,\n\"pappi ei tahtonut millään saada päähänsä, että ruokavarat olivat\nvähissä ja että aluksemme vuoti kuin seula, vaan hän vain riiteli ja\nnapisi, joten hänestä koitui meille lopuksi pahempi kiusa kuin sisään\ntunkeva merivesi ja huonot laivakorppumme yhteensä, ja ellei hänen\ntorailemisestaan olisi päästy, olisi hän saattanut tulla heitetyksi\nhaikalojen ruoaksi. Sen vuoksi että meidät lähetettiin pois sai\njälellejäänyt miehistö kolme puolta ruoka-annosta lisää, ja se vaikutti\nhyvää niin tukalassa asemassa.\"\n\nSaavuttuamme huvilaan vein minä miehet keittiöön, missä mrs Aleshine jo\noli valmistanut hyvän aterian ja kohta istuikin nuo kolme merimiestä\ntyytyväisenä runsaasti katetun pöydän ääressä. Mrs Aleshine piti huolta\nsiitä, ettei heiltä saanut mitään puuttua, tehden samalla heille\nlukemattomia kysymyksiä.\n\nEnnen kuin he olivat lopettaneet aterian saapui mrs Lecks'kin keittiöön.\n\n\"Olen luovuttanut papille ja hänen tyttärelleen kaksi etummaista\nmakuuhuonetta\", sanoi hän, ensin hyvin ystävällisesti tervehdittyään\nmerimiehiä. \"Mrs Aleshine ja minä kiirehdimme nimittäin huvilaan\nlaittamaan kaikki järjestykseen samalla kun te läksitte veneellä\ntulijoita vastaan. Nuori neiti oli kovin väsynyt ja olikin sangan\niloinen saadessaan teetä ja päästessään kömpimään sänkyyn. Vaan pappi\ntahtoi välttämättömästi saada löysäksi keitetyitä munia, ja kun minä\nsanoin, ettemme olleet löytäneet saarelta kanatarhaa, katsoi hän minuun\nikäänkuin hän ei uskoisi minua, vaan ajatteli, että minä piilotin munat\nmyydäkseni ne.\"\n\n\"Sepä lystikäs ajatus täällä keskellä valtamerta!\" virkkoi mrs Aleshine.\n\n\"Jos hän lakkaa puhumasta teille löysäksi keitetyistä munista, madame\",\nlausui punapartainen mies kunnioittavasti, \"niin kiittäkää siitä\ntaivaallista luojaanne.\"\n\n\"Niin, kiittäkää\", lisäsivät molemmat toiset merimiehet.\n\nMiss Ruth Endertonia eikä hänen isäänsä näkynyt ennen kuin seuraavana\npäivänä aamiaisella.\n\nNuori neiti teki hyvin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli pienikokoinen,\nhento ja sorea. Hänen käytöksensä oli avonainen ja miellyttävä ja hän\nsaavuttikin heti suuren armon mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n edessä.\n\nMr Enderton taas oli aivan toisen luonteinen. Hän oli kylmä,\nturhantarkka herrasmies, joka piti niin suuressa määrin huolta vain\nomasta persoonastaan, että hän tuskin huomasi, mitä hänen ympärillään\ntapahtui. Oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha, ja yleensä oli\nhän rauhallinen, vaan hän pani todellakin niin vähän huomiota\nympäristöönsä, ettei hän voinut käsittää, kuinka hänen tavalliset\njokapäiväiset elintapansa voisivat häiriytyä. En ollenkaan ihmetellyt,\nettä hän oli saattanut elämän vuotavalla laivalla paljon ikävämmäksi\nkuin se muuten olisi ollut.\n\nElämään saarella näkyi hän olevan sangen tyytyväinen ja mrs Lecks'ia,\nmrs Aleshine'a sekä minua piti hän saaren omistajina, ollen nähtävästi\nunohtanut tai oli jättänyt kokonaan huomioonottamatta kertomukseni\nsiitä, miten olimme saarelle joutuneet.\n\nHeti niin pian kuin mrs Lecks katsoi suinkin sopivaksi — ja sen\nhän teki jo ensimäisenä aamupäivänä — mainitsi hän mr Endertonille\nsiitä maksusta, jonka heidän tuli suorittaa Dusanteille. Hän teki\nselvää, mitenkä me puolestamme olimme järjestäneet asiat, ja virkkoi,\nettä koska mr Endertonilla ja hänen tyttärellään oli huvilan paraat\nmakuuhuoneet, piti heidän hänen mielestään suorittaa viisitoista\ndollaria viikossa niistä molemmista.\n\n\"Vaan jos teidän tyttärenne\", jatkoi hän, \"voisi toimittaa taloudessa\njotain hyödyllistä — vaikken tosin käsitä, mitä hän tekisi, koska\nmrs Aleshine ja minä suoritamme kaikki tehtävät — niin voisimmehan\nehkä keksiä hänelle jotain. Mutta te itse ette voi tehdä mitään,\nellette tosin pidä saarnaa joka sunnuntai, vaan kun emme tiedä, mihin\nkirkkokuntaan Dusantet kuuluvat, niin olisi väärin kuluttaa heidän\nvarojaan sellaisen uskonnon opettamiseen, johon he eivät usko.\"\n\nKoko tätä ehdotusta vastusti mr Enderton. \"Tullessani tänne\",\nvirkkoi hän, \"luulin, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään olostamme\ntäällä. Muuten ovat hintanne mielestäni aivan liian kalliit.\nNan-fu-tschang'issa maksoi, jos muistan oikein, kaikkein paras\ntäysihoito vain kaksi à kolme dollaria viikossa.\"\n\n\"Tarkotukseni ei ole ehdottaa mitään, mikä ei tunnu\noikeudenmukaiselta\", vastasi mrs Lecks, \"vaan niin kauan kuin meillä on\nvähänkään omaatuntoa jälellä en aio istua täällä ja katsella, mitenkä\nDusantet häviävät Kiinan alhaisten hintojen nojalla.\"\n\n\"En tiedä mitään Dusanteista\", virkkoi mr Enderton, \"vaan minä en halua\nmaksaa viittätoista dollaria viikossa itseni ja tyttäreni puolesta.\"\n\nTätä mielipiteiden vaihtoa kesti kauan ja jatkettiin yhtä innokkaasti\nmolemmin puolin sekä loppui se vihdoin siihen, että mr Enderton suostui\nmaksamaan yhtä paljon kuin molemmat rouvat ja minä, eli panemaan joka\nviikko inkivääriruukkuun kahdeksan dollaria itsensä ja tyttärensä\npuolesta.\n\n\"Ette ehkä ota ollenkaan huomioon\", lausui mrs Lecks kylmällä\ntotisuudella, \"että mr Craig, mrs Aleshine ja minä suoritamme täällä\nkaikki tehtävät, vaan ei sovi pistää inkivääriruukkuun niitä!\"\n\n\"Minä puolestani tiedän\", virkkoi mr Enderton, \"että minä joka\ntapauksessa maksan kohtuuttoman korkean hinnan.\"\n\nPäivällisen jälkeen — ja tässä huomautettakoon, ettei kummaltakaan\ntulokkaalta tiedusteltu heidän mielipidettään ruokailu-ajoista —\nkeskusteli mrs Lecks samasta asiasta veneen päällikön kanssa, vaan\nse oli pian ratkaistu, sillä kaikilla kolmella merimiehellä ei ollut\nyhteensä kuin yksi dollari ja neljäkymmentäkolme centiä, ja ne rahat\nhalusivat he mielellään säästää tupakkaan, selitti punapartainen.\n\nTämän vuoksi päätettiin, että kosk'eivat merimiehet voineet kukaan\nmaksaa puolestaan, tulisi heidän suorittaa niin paljon työtä kuin\nmahdollista — päätös, johon miehet ilolla suostuivat.\n\n\"Pyydämme vain yhtä seikkaa\", virkkoi veneen päällysmies mrs\nLecks'ille, \"ja se on, ettei meidän tarvitse olla yhdessä papin kanssa.\nMe olemme nyt syöneet kolme ateriaa samassa pöydässä kuin hän ja minä\nja toverini olemme yhtä mieltä siitä, että me töintuskin saatamme\nsellaista tapaa jatkaa.\"\n\nSen jälkeen saivat miehet syödä kaikki ateriansa keittiössä. Ja\nmrs Aleshine, jota heidän seuransa huvitti sangen paljon, aterioi\nuseimmiten heidän seurassaan. Joskus tuli hän myöskin ruokasaliin\nistumaan meidänkin kanssamme, vain näyttääkseen, että hän oli siihen\nyhtä oikeutettu kuin muutkin.\n\n\"En todellakaan käsitä\", virkkoi mrs Aleshine, \"mitä työtä nuo\nmerimiehet tekisivät. Eivät he tietysti taida puutarhanhoitoakaan, se\non selvä. Lienee senvuoksi parasta antaa heidän vain kalastaa.\"\n\nMrs Lecks'in mielestä tämä oli oivallinen ehdotus ja niin\nilmoitettiinkin miehille, että heidän tulee kalastaa kahdeksan tuntia\nkaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaisin.\n\nTämä järjestely ei kuitenkaan näyttäytynyt hyväksi, sillä heti\nensimäisenä päivänä saivat he niin runsaasti kaloja, että oli mahdoton\nkäyttää niitä kaikkia, huolimatta siitäkään, että miehet söivät niitä\nmitä parhaimmalla ruokahalulla. He saivat nyt käskyn kalastaa vain niin\npaljon kuin tarvittiin, ja muuten auttaa mrs Lecks'ia ja mrs Aleshinea\nmiten parhaiten taisivat.\n\nMinä jouduin hyvin pian ystävälliseen suhteeseen miss Ruth Endertonin\nkanssa, sillä hän keskusteli yleensä sangen mielellään.\n\n\"Siitä on pitkä aika kun olen saanut jutella kenenkään kanssa\", sanoi\nhän.\n\nHän oli jättänyt Yhdysvallat aivan pienenä, eikä sen jälkeen ollut\nnähnyt isänmaataan. Sillä pienellä lähetysasemalla, missä hän oli\nkauan asunut, ei hänellä ollut ollut juuri mitään seuraa, ei ainakaan\nsellaista, mikä olisi häntä miellyttänyt. Ja nyt oli hän hyvin\nihastuksissaan saada olla ihmisten luona, joiden kanssa hän tuli\ntoimeen.\n\nEi kestänyt kauan ennen kuin hänen ystävyyssuhteenpa mrs Lecks'in, mrs\nAleshinen ja minun kanssani lujittui yhä enemmän.\n\nMinä tein kaiken voitavani tehdäkseni hänen olonsa niin miellyttäväksi\nkuin suinkin. Minä vein hänet soutelemaan kalliosärkkien väliin, opetin\nhäntä kalastamaan ja osoitin hänelle kaikki saaren kauneudet.\n\nMr Enderton ei juuri paljon seurustellut kanssamme, sillä sen jälkeen\nkuin hän löysi kirjastohuoneen, vietti hän enemmän aikansa siellä.\n\n\"Teillä on hyvin valikoitu kirjasto, sir\", sanoi hän minulle, \"vaan\nhuomaa hyvin pian, ettei teillä ole halua uskonnollisiin eikä\ntieteellisiin tutkisteluihin.\"\n\nUseat kerrat selitin hänelle, etten minä ollut huvilan enkä kirjaston\nomistaja, mutta hän joko unohti sen hyvin pian tai ei kiinnittänyt\nmitään huomiota väitteeseeni.\n\nKun hän viikon loputtua suoritti maksunsa jätti hän rahat mrs\nLecks'ille. Ja vaikka tämä hänen silmäinsä edessä laski ne\ninkivääriruukkuun, huomasin minä hänen siitä huolimatta uskovan, että\nhän maksoi mrs Lecks'ille, joka siitä sai ansiota ja voittoa. Hänellä\noli joka tapauksessa mukava asunto sekä kaikki mitä hän tarvitsi —\nja melkein kaikki mitä hän toivoikin, varsinkin mitä tuli ruokaan ja\njuomaan. Olin tuskin koskaan nähnyt niin oloihinsa tyytyväistä miestä\nkuin hän.\n\nMyöskin noiden kolmen merimiehen oli hyvä olla. Kuitenkaan eivät\nmrs Lecks ja mrs Aleshine pitäneet siitä, että he joutilaina söivät\nDusantein leipää. Kolmen päivän päästä virkkoi mrs Lecks minulle, että\nhän aikoi opettaa heille puutarhanhoitoa sekä näyttää miten vihanneksia\noli poimittava.\n\n\"Luonnollisesti vähentyvät teidän tehtävänne näinollen jonkun verran,\nvaan kalastamiseen ja halkojen kantoon kuluu merimiehiltä kovin vähän\naikaa, ja jos puutarhatyöt vain tulevat tehdyiksi, on mielestäni samaa\nkuka ne tekee. Te saatte enemmän aikaa seurustellaksenne miss Ruthin\nkanssa, sillä minun käsittääkseni ei ole mitään mitä hän voisi tehdä\ntai mitä hän osaisi tehdä.\"\n\nMerimiehet tekivät enemmän kuin mielellään kaikki ne työt, mitkä\nmrs Lecks ja mrs Aleshine heille määräsivät, sillä he kunnioittivat\nsuuresti noita kahta naista. Varsinkin viimemainittu oli suuresti\nheidän suosiossaan, ei ainoastaan senvuoksi, että hän niin paljon\noli heidän kanssaan, vaan senkinvuoksi, että hänen käytöstapansa oli\nluonnollista ja ystävällistä. Miehet koettivat parhaansa mukaan paitsi\nkeventää hänen töitään myöskin keksiä kaikkea, mikä saattoi häntä\nmiellyttää.\n\nMuuan heistä kiipesi \"palmunlehtiviuhkapuuhun\", joksi mrs Aleshine\nsitä kutsui, ja leikkasi siitä muutamia suuria lehtiä, mitkä hän\nsitten oikealla merimiehen tavalla ompeli yhteen viuhkoiksi, jotka\ntosin olivat raskaita ja kömpelöitä, vaan jotka — kuten hän väitti —\naikaansaivat täydellisen myrskytuulen, jos hän sellaista halusi.\n\nPäällysmies pyydysti elävältä kaksi lintua, leikkasi niiltä siivet ja\nkulutti monta päivää niiden kesyttämiseen, toivoen, että ne jollain\ntavoin korvaisivat kanoja, joiden puutetta mrs Aleshine kovasti valitti.\n\nSitäpaitsi tanssi kaksi miehistä hänelle joka päivä englantilaisen\nmerimiestanssin, mikä häntä suuresti huvitti.\n\nNoin kymmenen päivää lähetyssaarnaajan tulon jälkeen kun minun\nmuutamana iltana tapani mukaan piti mennä rantaan panemaan kuntoon\nvenettä, jolla miss Ruth ja minä kävimme iltapäivisin soutelemassa,\nnäin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n istuvan kahden erään puun varjossa.\nHe nähtävästi odottivat minua, sillä heti minut huomattuaan viittasi\nmrs Lecks minua tulemaan heidän luokseen.\n\n\"Istukaahan tähän\", virkkoi hän. \"Tahdon puhua kanssanne eräästä\nseikasta. Mrs Aleshine ja minä olemme päättäneet sanoa teille,\nett'ette turhanpäiten niin kauan vitkastelisi tuon tärkeän kysymyksen\ntekemisessä miss Ruthille.\"\n\nTämä kehoitus sai minut kerrassaan hämmästymään.\n\n\"Minkä tärkeän kysymyksen tekemisessä?\" huudahdin minä.\n\n\"Niin, katsokaas!\" jatkoi mrs Lecks, \"me kyllä olemme huomanneet,\nett'ette todellakaan vielä ole häneltä kysyneet, sillä ymmärrämme\nniitäkin asioita, kun kerran joskus maailmassa olemme itsekin olleet\nmukana sellaisessa. Mutta joka tapauksessa tiedämme, miten asiat ovat.\"\n\n\"Emme muuten kehottaisi teitä kiirehtimään, elleivät mausteet ja ennen\nkaikkea jauhot alkaisi olla loppumassa. Me olemme puhelleet merimiesten\nkanssa, ja he ovat vakuuttaneet, ettei kapteeni enää lähetä noutamaan\nheitä, sillä jos hän kerran olisi todella päättänyt lähettää hakemaan,\nolisi hän sen jo tehnyt. Ehkei hän ole tullut perillekään, ja siinä\ntapauksessa hänen tietysti on ollut mahdoton lähettää! Ja he sanovat\nolevan parasta mitä voimme tehdä — elleivät Dusantet saavu ajoissa,\n— että kokoamme kaikki jäännökset mitä meillä on, istuudumme suureen\nveneeseen ja soudamme sillä saarelle — en tiedä oikein kuinka kaukana\nse on, — jonne meidän laivamme kapteeni aikoi. Siellä on meidän oltava\nsiksi kuin pääsemme johonkin laivaan.\"\n\n\"Mutta mitä sillä tuumalla on tekemistä miss Ruthin ja minun kanssani?\"\nkysyin minä.\n\n\"Mitäkö on tekemistä?\" huudahti mrs Lecks. \"Koska kerran valinne\nmiss Ruthin kanssa on selvä ja sovittu, niin eihän mikään estä meitä\nlaittautumasta kuntoon eikä lähtemästä milloin tahansa.\"\n\n\"Mutta, rakkaat ystävät\", sanoin minä aivan totisena, \"minulla ei ole\nkaukaisintakaan aikomusta kosia miss Endertonia.\"\n\n\"Sitä minä juuri mrs Aleshinelle sanoin\", virkkoi mrs Lecks, \"ja\nsenvuoksi me nyt olemme jättäneet silitysrautamme jäähtymään ja\nryöstäneet itsellemme ajan puhutellaksemme teitä. Nuorten miesten\ntapana on lykätä sellaisen tuuman toteuttaminen niin pitkälle kuin\nmahdollista, vaan tällä kertaa ei niin saa tapahtua.\"\n\n\"Ei todellakaan!\" vahvisti mrs Aleshine. \"Ja senvuoksi minä nyt selitän\nteille tarkkaan, miten asiat ovat. On perheenemäntiä, jotka laskevat\nkorttelin jauhoja olevan tarpeeksi kunkin henkilön osalle päivässä,\nvaan silloin ovat kysymyksessä maatyön tekijät — sillä raskaampaa työtä\ntekevät ihmiset syövät paljon. Mutta minä olen huomannut, että kolme\nneljänneskorttelia riittää erittäin hyvin, jos jauho vain on hienoa\nja kevyttä, niin että se uunissa nousee hyvin. Niinpä olen minä nyt\nmitannut kaiken sen jauhon mitä meillä on, ja mrs Lecks ja minä olemme\nlaskeneet, että jos kunkin osalle meistä tulee kolme neljänneskorttelia\npäivässä, voimme viipyä täällä vielä kahdeksan päivää, vaan ei yhtään\nenempää — tahtoo sanoa, elleivät Dusantet siksi saavu, mutta siitähän\nemme kukaan tiedä mitään. Ymmärrätte itse, mr Craig, ettei meillä ole\nyhtään aikaa hukattavaa, jos vielä otetaan huomioon, että hänellä on\njotain varusteltavaa, ennen kuin hän voi ruveta morsiameksi.\"\n\n\"Ei\", virkkoi mrs Lecks, \"mitään juhlaa ei tarvitse pitää meille\nkahdelle eikä noille kolmelle matruusille.\"\n\nÄänetönnä hämmästyksestä tuijotin minä vuoroin kumpaankin naiseen.\nEikä mrs Lecks sitäpaitsi antanut minulle vielä tilaisuutta mitään\nlausuakaan.\n\n\"Jos asiat olisivat toisin\", sanoi hän, \"niin voitaisiin kihlautuminen\nlykätä siksi kuin pääsemme täältä pois, vaan tässä tapauksessa on se\naivan mahdotonta. Täällä on kaikki teidän käsissänne, mutta antakaapa\nolla, kunhan pääsemme pois, niin kyllä kaikki loppuvat. Herttaisempaa\ntyttöä kuin hän ette milloinkaan löydä, vaan jos hän pääsee täältä\nennen kuin olette hänet sitonut, niin eipä tiedä kuka hänet korjaa.\nPäästyämme tuonne toiseen saareen voitte saada nähdä hänet ehkä\nvain kerran viikossa — ehkette niinkään usein. Hän saattaa sitten\nmatkustaa sieltä pois toisessa laivassa ja te toisessa, ja silloin\non mahdollisuus käydä niin hullusti, että joku lähetyssaarnaaja tai\nmuu pölkkypää korjaa hänet ennen kuin te olette ehtinyt kysyä häneltä\nratkaisevasti.\"\n\n\"Eikä pahimmin yksin niin!\" lausui mrs Aleshine. \"Ajatelkaa, jos\nDusantet saapuvat tänne ennen kuin olemme ehtineet lähteä. Kukaan\nmeistä ei tiedä, mikä tuo Dusante on. Voihan hän olla Emilyn ja\nLucillen veli. Mitä mahdollisuuksia teillä sitten olisi, kun miss Ruth\nasuisi hänen talossaan ja hänhän on myös veneen isäntä! Ja niinkin\nhullusti saattaisi olla, että hän on leski — ja se olisi kaikkein\nilkeintä.\"\n\n\"Saman tekevää ovatpa poikamiehiä tai leskiä, mutta kaikki jotka miss\nRuthin näkevät tahtovat saada hänet vaimokseen, ja ellei se tapahdu\nyksinomaan hänen kauniin muotonsa vuoksi niin ainakin hänen isänsä\nrahojen tähden.\"\n\n\"Isänsä rahojen tähden!\" huudahdin minä. \"Mitä te nyt oikein puhutte?\"\n\n\"Niin juuri, rahojen tähden\", sanoi mrs Lecks varmalla äänellä, \"sillä\nkukaan ei ole niin kitsas ja säästäväinen kuin hän, ellei hänellä\nolekin oikein suuria summia.\"\n\n\"Ja te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin\", sanoi mrs Aleshine, \"että\nniissä maissa missä hän on ollut, ovat pakanat hyvin kärkkäitä\nkullan ja hopean perään, rukoilevatpa he niitä epäjumaliltaankin,\nniin luuletteko, kun sellaiset pakanat käännytetään, etteivät\nlähetyssaarnaajat osaisi vietellä heiltä heidän omaisuuksiaankin? Mr\nEnderton on luullakseni kääntänyt tuhansia pakanoita.\"\n\nNyt purskahdin minä makeaan nauruun. Mutta mrs Lecks nuhteli minua\nsiitä.\n\n\"Kuulkaahan, mr Craig\", sanoi hän, \"tässä ei ole mitään naurettavaa.\nMrs Aleshine ja minä puhumme teille katsoen teidän omaa sekä miss\nRuthin parasta. En tosin pane paljon arvoa hänen isäänsä, vaan hänen\nrahansa ovat yhtä hyviä kuin muidenkin. Ja vaikka he olivatkin\npakoitetut jättämään matkalaukkunsa laivaan, voi kyllä huomata\nsiitä vähästä mitä heillä on mukanaan, että he ovat tottuneet mitä\nparhaimpiin olosuhteisiin. Mrs Aleshine ja minä valvoimme kauan eilen\nillalla ja keskustelimme tästä asiasta, tullen siihen päätökseen,\nettä näin hyvää tilaisuutta ei teille tämän jälkeen tule. Kun lisäksi\najattelette, että hänen isänsä on pappi ja voi vihkiä teidät siinä\nsilmänräpäyksessä, niin ettekö todella itsekin älyä, miten tuhmaa olisi\nlykätä asia tuonnemmaksi?\"\n\n\"Nyt täytyy minun mennä laittamaan illallista\", virkkoi mrs Aleshine ja\nnousi, \"mutta minä toivon, että istuessanne aterialla vastapäätä miss\nRuthia ja katsoessanne hänen silmiinsä, te muistatte, mr Craig, että\nkolme neljänneskorttelia jauhoja päivässä on vähin määrä millä ihminen\nvoi elää, ja että aika rientää.\"\n\n\"Toivon ettette ole maininneet miss Endertonille mitään tästä asiasta\",\nsanoin minä.\n\n\"Emme\", sanoi mrs Aleshine. \"Koska kerran teidän asianne on kosia,\nkatsoimme tietysti sopivaksi puhua siitä juuri teille. Ja koska\nitsellämmekin on kokemusta tällaisista tapahtumista, tiedämme, että jos\nodottamattomasti tyttöä kosii, sitä helpommin hän taipuu, jos hänellä\nkerran on aikomus taipua.\"\n\nTämän jälkeen jättivät rouvat minut ja minä seisoin siinä puoliksi\nnauraen, puoliksi vihastuneena.\n\nMinulla ei ollut ollenkaan tarkotusta kosia miss Ruth Endertonia. Hän\noli kyllä perin miellyttävä, vilkas ja iloinen tyttö sekä — mikäli\nminulla oli syytä otaksua — myöskin viisas ja ymmärtäväinen, vaan\nsiitä kun hänet ensi kerran tapasin ei ollut kulunut vielä muuta kuin\nneljätoista päivää, eikä mikään avioliittotuuma suinkaan ollut lentänyt\naivoihini. Mutta luulivatkohan nyt mrs Aleshine ja mrs Lecks tai — se\nkaikkein merkittävintä — luulikohan miss Endertonkin, että minä aioin\nhäntä kosia?\n\nSuureksi tyytyväisyydeksi sain viimeiseen kysymykseen kuitenkin heti\nvastauksen, sillä miss Ruth saapui siinä samassa juosten rantaan ja\nhuusi minulle tavallisella teeskentelemättömällä, reippaalla tavallaan\n— tavalla, jolla nainen kohtelee ystäväänsä, vaan ei siten kuin hän\ntekee aavistaessaan kosimista. Hänen olennostaan ei nyt näkynyt yhtä\nenemmän tietoisuutta mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n suunnitelmasta kuin\nsaattoi näkyä silloinkaan, jolloin hänet tapasin ensimäisen kerran.\n\nMutta soudellessani hänen kanssaan luotojen välissä tunsin minä\nsellaisen tunteen, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outo.\n\nEihän ollut olemassa mitään syytä mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n\nolettamuksiin, vaan ajatuskin siitä, että he olivat ajatelleetkin\njotain sellaista, vaikutti minuun tavattoman häiritsevästi. En tuntenut\nenää samallaista rauhaa ollessani miss Ruthin seurassa kuin tähän\nsaakka.\n\nMinun luullakseni ei hän huomannut mitään muutosta minussa, sillä hän\nnauroi ja jutteli yhtä avonaisesti kuin ennenkin ja kertoi, miten kovin\nhauskalta hänestä tuntui olo tuolla yksinäisellä merensaarella.\n\nPalatessamme tapasimme mrs Aleshinen.\n\n\"Aikomukseni on kattaa teille kahdelle illallinen tuonne puun\nalle\", lausui hän. \"Olemme kaikki syöneet vähän aikaisemmin kuin\ntavallisesti, sillä matruuseilla oli kova nälkä. Isällenne vein ruoan\nkirjastohuoneeseen, missä hän vielä parhaillaan pitää kirjaa toisella\nkädellään ja toisella liikuttelee lusikkaa teelasissa, siksi kuin\njok'ikinen nesteen pisara on vähitellen loiskahtanut lattialle, vaan se\nei tee suinkaan mitään, sillä heti huomenaamulla pesen minä sen paikan\npermantoa.\"\n\nMiss Ruth oli tähän sangen tyytyväinen, ja minä puolestani huomasin\nsiinä ensi askeleen niiden aikomuksien toteuttamiseksi, jotka tiesin\nheillä olevan. Samalla kun istuin pöytään kuiskasi mrs Aleshine minulle\nhiljaa:\n\n\"Muistakaa alkaa kolmella neljäsosa-korttelilla!\"\n\nSen jälkeen hän poistui.\n\n\"Eivätkö teidänkin mielestänne mrs Lecks ja mrs Aleshine ole tavattoman\nhyviä ja kilttejä?\" lausui miss Ruth sekoittaen lusikalla teetään. \"He\nnäkyvät alinomaa ajattelevan vain miten he parhaiten voisivat osoittaa\nystävällisyyttä toisia kohtaan.\"\n\nMinä olin täydellisesti samaa mieltä miss Endertonin kanssa,\nmutta ajattelin samassa, että tietäisipä hän vaan, minkälaista\nystävällisyyttä nuo naiset koettivat osoittaa häntä kohtaan.\n\n\"Joko olette yrittänyt lähestyä?\" kysyi mrs Lecks minulta seuraavana\npäivänä.\n\nVastattuani hänelle, etten ollut koettanut lähestyä miss Ruthia sillä\ntavoin kuin hän tarkotti, läksi hän luotani totisena ja huolestunein\nkasvoin.\n\nMuutamia tunteja sen jälkeen sai mrs Aleshine minut käsiinsä.\n\n\"Nyt on ilmestynyt vielä yksi syy kiirehtimään teidän kosintaanne. Nuo\nmerimiehet eivät näy tulevan toimeen ilman tupakkaa, ja mrs Lecks on\nmyynyt sitä heille eräästä laatikosta, jonka hän löysi kaapista. Ne\nsaivat kokonaisen kupillisen viidellä centillä, ja minun mielestäni se\non tavattoman halpa hinta, mutta hän sanoi, että kaukaisilla saarilla\novat hinnat aina huokeat ja hän on käärinyt rahat pieneen paperiin,\njolle hän kirjoitti: 'Merimiesten maksamia tupakkarahoja!' Paketin on\nhän laskenut inkivääriruukkuun. Nyt on niiden rahat melkein lopussa ja\nmrs Lecks on sanonut, ettei hän anna heille hiventäkään mr Dusanten\ntupakoista, elleivät he siitä suorita maksua. Ja kun eivät ne nyt enää\nsaa tupakkaa jättävät he tietysti tämän saaren ennen kuin jauhotkaan\novat loppuneet.\"\n\nTämä oli nyt uusi keino saada minut kiirehtimään kihlaustani, jonka\nmrs Lecks ja mrs Aleshine olivat sydämiensä syvyydessä päättäneet\ntapahtuvaksi!\n\nMinulla puolestani ei ollut ollenkaan halua vielä lähteä saaresta\nja toivoin sen kerran tapahtuvan jollain paremmalla aluksella kuin\nsoutuveneellä.\n\nEstääkseni matruuseja rupeamasta ajattelemaan liian aikaista lähtöä\nsaaresta annoin heille tarpeeksi rahaa tupakan ostoon. Luulen\nkuitenkin, että minä tällä teollani pahoitin mrs Lecks'in ja mrs\nAleshine'n mieliä. Mutta enpä olisi luullut, että minun pienellä\nlahjallani oli sellainen vaikutus.\n\nEivät he minulle mitään sanoneet, mutta heidän käytöksestään ja\nkasvojensa ilmeistä saatoin päättää, että he katsoivat minun tehneen\nkunnottoman teon. Kahteen päivään en kuullut montaa sanaa heidän\nsuustaan. Vihdoin tuli mrs Aleshine luokseni ja ilmoitti minulle\nerään päätöksen, jonka minä katsoin olevan heidän myötätuntoisuutensa\nkorkeimman huipun.\n\n\"Mrs Lecks ja minä koetamme nyt noudattaa suurinta mahdollista\nsäästäväisyyttä\", lausui hän minulle surullisena ja kostein silmin.\n\"Me annamme merimiesten syödä enemmän kalaa, ja hän ja minä lakkaamme\nkokonansa syömästä leipää, koettaen korvata sen jollain muulla\nsaatavissa olevalla ravinnolla. Te ja miss Ruth sekä hänen isänsä\nsaatte kukin päivittäin kolme neljänneskorttelia jauhoja.\"\n\nNämä sanat liikuttivat minua syvästi. Enhän voinut sallia, että nämä\nhyväsydämiset naiset puolittain näkisivät nälkää valmistaakseen minulle\npitemmän ajan kosimiseen. Minä lausuinkin nyt aivan totisena mrs\nAleshinelle:\n\n\"Heittäkää koko ajatus rakkaudesta ja kosimisesta! Sehän on paljasta\nhulluutta! Ja eläkäämme kaikki rauhallisina ja tyytyväisinä kuten\nennenkin. Jos ruokavarat loppuvat ennen kuin Dusantet tulevat, niin\neihän meillä sitten ole muuta neuvoa kuin lähteä täältä soutuveneellä,\nvaan siihen hetkeen saakka nauttikaamme elämästämme täällä niin paljon\nkuin voimme ja olkaamme keskenämme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin!\"\n\nMutta se oli samaa kuin puhua jollekin niistä palmuista, joiden lehdet\nyllämme värähtelivät.\n\n\"Se jauhomäärä, minkä mrs Lecks, minä ja nuo kolme merimiestä voimme\nsäästää teille, pitentävät aikaa neljä päivää.\"\n\nKoko sen ajan minkä pastori Enderton oli oleskellut saaressa oli hän\njoko istuskellut kirjastohuoneessa tai hajamielisenä kävellyt rannalla.\n\nJostain selittämättömästä syystä oli hänen rauhallisuutensa nyt\nkuitenkin äkkiä loppunut. Hän tuli levottomaksi, tyytymättömäksi ja\nteki muistutuksia ruoasta ja asunnosta. Sen sijaan että hän ennen oli\nistunut kirjastossa alkoi hän nyt pari kirjaa kainalossaan käyskennellä\nympäri saarta ja heittäytyi pitkälleen milloin minnekin, kuitenkin pian\njälleen siitä nousten.\n\nEräänä iltapäivänä ollessamme miss Ruthin kanssa soutelemassa, näimme\nmr Endertonin tulevan rantaan. Tultuaan lähemmäs huusi hän tyttärelleen:\n\n\"Ruth, tule heti maihin! Jos tahdot hengittää raitista ilmaa voit yhtä\nhyvin kävellä minun kanssani kuin soudella — kenen kanssa tahansa.\"\n\nNämä epäkohteliaat ja kovat sanat saivat veren nousemaan kasvoihini\nja miss Ruth tuli kalman kalpeaksi häpeästä ja nöyryytyksestä. Hänen\nisänsä ei ennen ollut lausunut sanaakaan ystävällistä suhdettamme\nvastaan, jonkavuoksi tämä hyökkäys tuntui anteeksiantamattomalta.\n\n\"Olkaa hyvä ja laskekaa minut maihin\", sanoi miss Ruth.\n\nMinä noudatin hänen pyyntöään sanaakaan sanomatta, sillä en luottanut\ntarpeeksi itseeni voidakseni puhua.\n\nHän lähti kävelemään isänsä seurassa, joka murisi, ettei tytär koskaan\nviihtynyt hänen seurassaan.\n\nTunti tämän jälkeen astuin minä muuatta niistä poluista, jotka johtivat\nmetsään. Olin vieläkin kiihoittunut, joskin kuumin kuohu oli jonkun\nverran ehtinyt mennä ohi. Jouduttuani erään mutkan kohdalle aukeni\neteeni näköala mereen saakka.\n\nSiellä alhaalla näin mr Endertonin istuvan sillä penkillä, mistä\nolin löytänyt Emilyn kirjan. Hän istui selkä minuun päin ja näytti\nsyventyneen lukemiseensa. Noin keskimatkalla hänen ja minun välillään\nasteli miss Ruth hiljaa vastaani. Hänen katseensa oli tähdätty maahan\nja hän ei ollut vielä huomannut minua.\n\nMinä vetäydyin sivulle ja vartosin häntä, Vasta kun hän oli tullut\naivan lähelle, sanoin hänelle:\n\n\"Miss Ruth, onko isänne sanonut teille jotain minusta?\"\n\nHän katsahti äkkiä ylös, nähtävästi hyvin hämmästyneenä siitä että\ntapasi minut.\n\n\"On\", vastasi hän, \"hän on sanonut sen olevan sopimatonta, että minä\nolen niin paljon teidän kanssanne yhdessä.\"\n\nNäissä sanoissa piili jotain, mikä saattoi suuttumuksen uudestaan\nkuohahtamaan minussa. Mr Endertonin käytöksessä oli niin paljon\nsopimattomuutta ja kunniattomuutta — niin paljon vääryyttä ja\ntyranniutta, että se leimahutti vihan tunteita minussa palamaan.\nMinut oli loukkaavalla tavalla sysätty syrjään — minua oli kohdeltu\niljettävällä tavalla. Minulta tahdottiin riistää jotain, jota minä nyt\ntunsin — rakastavani.\n\n\"Ruth\", lausuin minä, mennen aivan lähelle häntä, \"oletteko halukas\nseurustelemaan kanssani yhtä paljon kuin ennenkin?\"\n\nEllei miss Ruth olisi viettänyt suurinta osaa elämästään sellaisella\nsyrjäisellä seudulla kuin Nan-fu-tschang ja ellei hän olisi elänyt\nteeskentelemättömien, avosydämisten lähetyssaarnaajain keskuudessa,\njoilta hänen ei ollut tarvinnut peitellä tunteitaan, ja ellei hän\nkoskaan olisi ollut tuntematta sellaisia tunteita, joita hänen oli\npitänyt kätkeä, niin enpä luule, että hän nyt, vastatessaan minulle\nolisi kohottanut silmänsä minuun katsein, joista johtui ajattelemaan\nsyvää, sinistä, kevyen kesä-autereen takaista taivasta. Ja luulenpa,\nettei hän myöskään olisi avoimesti vastannut minulle:\n\n\"Tietysti olen halukas.\"\n\n\"No niin, muodostakaamme siis suhteemme sellaiseksi, että sitä\nkutsutaan sopivaksi!\" lausuin minä ja suljin hänen molemmat kätensä\nomiini.\n\nSilloin antoi hän minulle silmäyksen, joka loisti taivaista,\nhimmentymätöntä kirkkautta — ja niin oli kaikki ratkaistu.\n\nNoin viisi minuuttia sen jälkeen sanoin minä hänelle:\n\n\"Ruth, menemmekö nyt puhuttelemaan isääsi?\"\n\n\"Menkäämme!\" vastasi hän, jonka jälkeen me lähdimme polkua pitkin alas\nrantaan.\n\nLähetyssaarnaaja istui edelleen selkä meihin päin. Hän oli niin\nkiintynyt kirjaansa, että minä saatoin hänen huomaamattaan pitää\nkäsivarteni Ruthin vyötäisten ympärillä siihen saakka kunnes olimme\naivan lähellä häntä. Minä tartuin hänen käteensä ja niin menimme me\nhänen luokseen.\n\n\"Isä\", lausui Ruth, \"mr Craig ja minä aiomme mennä naimisiin.\"\n\nTämän kieltämättä äkkinäisen ja hämmästyttävän ilmoituksen kuultuaan\nnosti mr Enderton silmänsä, katsoen ensin tyttäreensä ja sitten minuun.\nTämän jälkeen laskeutui hänen katseensa jälleen ja hän tuijotti merelle.\n\n\"No, isä\", sanoi Ruth hieman kärsimättömästi, \"mitä sanot sinä asiasta?\"\n\nMr Enderton kumartui alas ja poimi maasta lehden, jonka hän asetti\nkirjan avoinna olevaan väliin, sulkien sen sitten.\n\n\"Tekemäsi ehdotus\", virkkoi hän, \"on minusta viisas useammaltakin\nkuin yhdeltä näkösannalta. Niin\", jatkoi hän hieman vakavana,\n\"luulen tosiaankin, että sellainen järjestely on sangen hyvä. Minua\nei nimittäin ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka olisimme pakoitetut\noleskelemaan tällä saarella kauankin, eikä minua sitäpaitsi erikoisesti\nhaluta täältä lähteäkään. Ja kun olet saavuttanut johtavan aseman\ntaloudenhoidossa, niin toivon sinun pitävän huolta siitä, että kaikki\ntoimitetaan enemmän mukavuuden ja hienojen vaatimusten mukaisesti kuin\ntähän saakka — varsinkin ruoka on saatava maukkaampaa.\"\n\nRuth ja minä katsoimme toinen toisiimme ja lupasimme sen jälkeen aina,\nsekä täällä saarella että muualla, koettaa tehdä mr Endertonin elämän\nniin mukavaksi ja onnelliseksi kuin suinkin.\n\nTämä oli hyvin paljon luvattu, mutta sillä hetkellä me olimme niin\nonnellisia ja kiitollisia.\n\nSitten hän nousi ja puristi meidän molempien käsiä, jonka jälkeen me\njälleen jätimme hänet kirjansa pariin.\n\nKun Ruth ja minä lähestyimme huvilaa seisoi mrs Aleshine pihamaalla\nkeittiörakennuksen lähellä. Nähtyänsä meidät katsoi hän ensin meitä\npitkään ja tutkivasti, jonka jälkeen huomasin ihmeellisen eleen hänen\nkasvoillaan. Samassa nosti hän molemmat kätensä ilmaan ja sanaakaan\nsanomatta syöksyi sisään huvilaan.\n\nEnnen kuin Ruth ja minä olimme edes ehtineet sinne ryntäsivät mrs Lecks\nja mrs Aleshine meitä vastaan. Ja sellaisella innolla ja riemulla,\njollaista en heissä ennen ollut nähnyt, kiirehtivät he luoksemme sekä\nsyleilivät ja suutelivat Ruthia suurella sydämellisyydellä. Sen jälkeen\nkääntyivät he minun puoleeni ja puristivat iloisena käsiäni. Heissä\nsäteili meitä kohtaan mitä riemukkain myötätunto.\n\n\"Samassa silmänräpäyksessä kuin näin teidät\", virkkoi mrs Aleshine,\n\"saatoin heti huomata, että kaikki oli päätetty ja selvää. Niin varma\nminä olin asiasta, etten edes mitään kysellytkään.\"\n\nMinä aloin nyt pelätä, etteivät nuo kiltit rouvat sokeassa ilossaan\nvain ryhtyisi kertomaan Ruthille niistä suunnitelmista, jotka he\nliittivät meidän avioliittoomme, tai siitä, miten vastenmielisesti\nminä olin tämän askeleen ottanut. Mrs Aleshine näytti lukevan minun\najatukseni kasvoistani, koska hän, kokonaan loistaen ulkonaista ja\nsisäistä tyytyväisyyttä, nyhkäisi minut sivulle.\n\n\"Teidän ei tarvitse pelätä, että olisimme jotain maininneet miss\nRuthille, tai että hänelle vast'edeskään mitään virkkaisimme. Parempi\non hänen antaa uskoa, että te itse olette tämän kaiken kypsyttäneet.\"\n\nMinua hiukan harmitti, että he luulivat jonkun voivan minua johtaa\ntällaisissa asioissa, vaan tällä onnen hetkellä pidätin itseni ja\nainoastaan hymyilin.\n\n\"Minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoin selittää\", jatkoi mrs\nAleshine, kun Ruth ja mrs Lecks olivat kääntyneet mennäkseen sisään.\n\nMinäkin aioin seurata heitä, vaan mrs Aleshine pidätti minut.\n\n\"Oletteko puhutelleet pappia? kysyi hän.\n\n\"Olemme\", vastasin minä, \"ja hän oli hyvin tyytyväinen. Se minua\ntodellakin kummastuttaa, sillä näinä päivinä on hän ollut kovin\nynseällä tuulella.\"\n\n\"Niin onkin ollut\", myönsi mrs Aleshine, \"totisesti on hän tähän\naikaan näyttänyt perin pippurimaisia oireita. Katsokaahan, mr Craig,\nme olimme mrs Lecks'in kanssa yhtä mieltä siitä, ettei ollut oikein\nDusanteja kohtaan antaa tuon rikkaan lähetyssaarnaajan maksaa\nomasta ja tyttärensä puolesta vain neljä dollaria viikossa, ja niin\nme päätimme, että ellemme saisi kiskotuksi häneltä enempää yhdellä\nniin ainakin jollain toisella tavalla. Oikeudenmukaistahan on, että\njoka ei maksa enempää ei myöskään saa enemmän kuin muutkaan. Senvuoksi\nolemme alkaneet antaa hänelle enemmän kalaa, mutta vähemmän leipää\n— aivan samoin kuin merimiehillekin. Samoin on hän myöskin saanut\nlaihempaa teetä, eikä ainoatakaan sokeripalasta enempää kuin mitä on\nvälttämätöntä. Ja sardiinilaatikoita, niitä minä en millään muotoa\nhänelle avaisi, sillä miksi ne eivät saisi jäädä Dusanteille, vaan\nnyt hän väittää, että hän sai jo Kiinassa enemmän kalaa kuin häntä\nhalutti syödä. Sitten päätimme myöskin, että kirjastohuone oli\npuhdistettava, ja sen me panimmekin täytäntöön lainkaan välittämättä\nhänen murinastaan. Muuten, onko kuultu, että kenkään saa hienon\nmakuuhuoneen ja hyvän ruoan sekä oikeuden käyttää kirjastoa neljällä\ndollarilla viikossa? Ja kun meitä ei tarvittu kahta siivoamaan yhtä\nhuonetta, puhdisti mrs Lecks etuhuoneen, jonne hän oli kirjoineen\nsiirtynyt. Sitten tulimme me ajatelleeksi mr Dusanten aamunuttua.\nEihän ole kohtuullista, että hän saisi käyttää sitä samaan maksuun!\nSiksi me pesimme sen, priiskoitimme siihen vähän kamferttia ja veimme\nylisille. Tahdoimme kaikella tällä näyttää, että jos hän edelleenkin\nkäyttäytyy mokomalla saiturimaisella tavalla, niin on hänen parasta\nsiirtyä tekemisiin muiden kuin meidän kanssa. Minä kyliä huomasin,\nettei hän ollut tyytyväinen, sillä enpä ikänäni ole tavannut ketään\nyhtä mukavuuden ja levon haluista herrasmiestä kuin hän. Mutta me\nemme ole hänestä välittäneet, Mrs Lecks ja minä olimme sitä mieltä,\nettä tällainen mielenosoitus tekee hänelle hyvää. Hän oli niin\nkiintynyt vain itseensä, ettei hän edes huomannut tyttärensä alinomaa\nseurustelevan erään nuoren miehen kera, johon hänen sydämensä päivä\npäivältä kiintyi yhä enemmän, kun taas tuolla nuorella miehellä ei\nollut aikomustakaan mennä tytön kanssa naimisiin. Jaa'a, sen me voimme\ntodistaa.\"\n\n\"Mrs Aleshine\", sanoin minä ja heitin häneen terävän katseen \"luulen,\nettä mrs Lecks ja te olette saaneet tahtonne läpi ja kiirehtineet tämän\nasian päättymistä.\"\n\nHän vastasi rauhallisesti ja tyytyväisenä:\n\n\"Olemmepa niinkin! Tämä oli viimeinen mahdollisuus, eikä sen\ntoteuttaminen käynyt erittäin vaikeaksi.\"\n\nMrs Lecks, jonka käytös viime päivinä oli ollut minua kohtaan kylmä ja\nankara, muuttui nyt jälleen yhtä iloiseksi kuin ennenkin. Kuitenkaan\nei hän malttanut olla tapahtuman johdosta jotain lausumatta ja niin\nvirkkoi hän kerran nuhtelevasti:\n\n\"Minun täytyy myöntää, että olin vähällä saada teistä huonon\nkäsityksen, mr Craig. Minun mielestäni ei nuori mies, joka ei heti\nymmärrä onneaan, ole koskaan arvoinen sitä saamaan. Ja ellei miss\nRuthin isä olisi asettunut väliin ja aiheuttanut ratkaisua, olisin\ntodellakin surkutellut teitä. Mutta nyt on kaikki hyvin, eikä siis\nole syytä enää puhua viimevuotisesta lumesta. Nyt ei meillä ole muuta\ntekemistä kuin hommata häät.\"\n\n\"Häät!\" huudahdin minä.\n\nMrs Lecks silmäili minua harmin ja surkuttelun sekaisella katseella.\n\n\"Mr Craig, jos kukaan on holhoojan tarpeessa niin juuri te\", lausui\nhän. \"Minä sanon nyt teille kerta kaikkiaan, ettei ole luottamista mr\nEndertoniin kauempaa kuin hän on näkyvissä. Hän antaa, miss Ruthin\nmielellään teille nyt, kun hän vielä luulee, että te olette tämän\nhuvilan omistaja ja kun hän kuvittelee, miten mukavata hänelle tulee\nsen jälkeen kuin hänen tyttärestään tulee taion valtijatar. Vaan\njoutuupa hän täältä pois ja löytää jonkun toisen mieleisensä nuoren\nmiehen, joka on halukas ottamaan hänet taloonsa ja antaa hänelle\nruokaa ja kirjastonsa käytettäväksi ilmaiseksi, niin saattaapa olla\nmahdollista, että hän suo teidän menevän niin pitkälle kuin pippuri\nkasvaa. Ja miss Ruth taas ei ole sellainen tyttö, joka menee naimisiin\nvasten hänen tahtoaan, kun hän vain avaa raamatun ja laskettelee sieltä\nhänelle epistoloita. Niin, sen sanon teille, että jos teidän tienne\nsilloin kuin täältä lähdemme käyvät eri tahoille, niin ei kukaan\nihminen tiedä, milloin ne jälleen yhtyvät, sillä jumala ties, minne hän\ntytön kuljettaa. Hän on mies joka yht'äkkiä päättää matkansa ja olonsa\noman mukavuutensa perusteella.\"\n\n\"Tietysti olen minä halukas menemään hänen kanssansa naimisiin niin\npian kuin suinkin\", sanoin minä, \"vaan luulenpa, etteivät Ruth ja hänen\nisänsä pidä sellaisesta kiireestä.\"\n\n\"Älkää totutelko uskomaan asioita, joista teillä ei ole varmuutta. Se\naiheuttaa vain esteitä. Menkää hänen isänsä luokse ja jutelkaa asiasta,\nja jos te vain saatte hänet suostumaan, on helppoa taivuttaa tyttö.\nMinä kyllä vakuutan, että tästä kaikesta tulee hyvä. Parasta on, että\nesitätte vihkimisen tapahtuvaksi huomenna, siliä voihan tapahtua,\nettä me lähdemme täältä hyvin pian, ja sitä ennen täytyy meidän tehdä\nsuursiivous, meidän täytyy leipoa ja laittaa ruokaa.\"\n\nMinä noudatin hänen neuvoansa ja esitin asian mr Endertonille.\n\n\"Sir\", lausui hän, laskien pois kädestään kirjan \"teidän ehdotuksenne\non merkillinen, hyvin merkillinen, se täytyy minun sanoa. Vaan\nlähemmin ajateltuani ei se kuitenkaan ole sen merkillisempi kuin monet\nmuutkaan seikat, joita olen maailman varrella nähnyt. Uskonlahkoihin\nja eri kirkkokuntiin kuuluvain kansain keskuudessa olen nähnyt yhtä\nmerkillisiä, aivan yhtä merkillisiä tapahtumia. Ja myönnänpä, että\ntällaisissa asioissa vihkimisen vissi kiirehtiminen on hyväkin sekä\nmorsiamelle että sulhaselle. Minusta on sitäpaitsi tuntunut hyvin\nikävältä, että tyttärelläni on pienessä kodissamme muita naisia alempi\nasema, niin ettei hän saa järjestää taloudellisia seikkoja minun\nhyväkseni ja mukavuudekseni. — No niin — mielestäni on sopivaa, että\nvihkiminen tapahtuu huomenna. Vaikka sataisikin, ei tilaisuutta silti\nole tarvis lykätä tuonnemmas.\"\n\nEhdotus häiden viettämisestä seuraavana päivänä ei oikein miellyttänyt\nRuthia. Hän ei ollut ollenkaan valmistunut niin pikaiseen avioliittoon.\nLopuksi antoi hän kumminkin perää — tosin enemmän mrs Lecks'in ja mrs\nAleshine'n vaikutuksesta.\n\nKoko jälelläolevan päivän olivat merimiehet täydessä touhussa. He\nkantoivat sisään viheriäisiä puunoksia, joilla koristivat etusalin. Mrs\nAleshine johti valmistuksia.\n\nMolemmat naiset olivat kokonaan antautuneet juhlatouhuun. Niinpä\npaistettiin suuret määrät torttuja ja muita leivoksia senkin seitsemät\nlajit.\n\nSitäpaitsi auttoivat he Ruthia laittamaan pukuansa edes jonkun verran\nmorsiamen asuksi sopivaksi. Muutamia kauniita koristeita lainattiin\nEmilyltä tai Lucillelta — oli vaikeata tietää kummaltako —, ja kun ne\noli silitetyt ja poimutetut kiinnitti Ruth ne pukuunsa sellaisella\naistilla ja maulla, että hää-aamuna oli hän mielestäni ihanin morsian\nmitä ikänä olin nähnyt.\n\nMatruusit olivat pesseet vaatteensa ja esiintyivät harjattuina ja\nkammattuina.\n\nMrs Aleshine ja mrs Lecks pukeutuivat niin hienosti kuin suinkin ja\nmr Endertonin kasvot saivat kaikkein papillisimman muodon, kun, hän\netusalissa astui pöydän taakse, vihkien Ruthin ja minut.\n\n\"Kaikki nämä laitelmat ovat kiitettävän maukkaita\", virkkoi mr\nEnderton istuttuamme juhlapöytään. \"Muuten, rakas Ruth tyttäreni,\nminusta tuntuu, että avioliittosi vaikutus on jo alkanut, sillä\nminulla on ollut kerrassaan hyvä ruokahalu ja minusta on tuntunut\nmiellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ennen.\"\n\n\"Siinä ei ole ihmettelemistä\", kuiskasi mrs Aleshine minulle, \"sillä\nheti kuin saimme tietää kihlauksestanne, lisäsimme me hänen lasiinsa\nkokonaisen lusikallisen teetä ja lopetimme myös oitis kirjastohuoneen\nsiivoamisen.\"\n\nKahtena seuraavana päivänä tehtiin saarella ahkerasti työtä.\n\nMrs Lecks ja mrs Aleshine tahtoivat lähtiessään saaresta jättää huvilan\nmitä parhaimpaan kuntoon ja järjestykseen, etteivät Dusantet kotiin\nsaapuessaan olisi tyytymättömiä. Molemmat rouvat halusivat tietysti\nmyöskin jättää hyvän käsityksen itsestään panemalla kaikki vielä\nparempaan kuntoon kuin mitä alunpitäen oli ollutkaan.\n\nMr Enderton ihmetteli suuresti näitä matkavalmistuksia. Hän oli hyvin\ntyytyväinen oloonsa saarella ja oli valmistautunut oleskelemaan siellä\nkauan, varsinkin nyt, kun hän oli luullut kiltin ja tottelevaisen\ntyttärensä astuvan mrs Lecks'in paikalle ylijohtoon.\n\nVaikka olimmekin hänelle selvästi ja perinpohjaisesti selittäneet, että\nruokavaramme olivat lopussa, joten meidän oli lähdettävä soutamaan\njollekin asutulle saarelle, luuli hän varmasti meidän muodostaneen\nsalaliiton häntä vastaan, ja tuli senvuoksi kovin pahatuuliseksi.\n\nTämä hänen mielenmuutoksensa sai minut huomaamaan, miten oikea käsitys\nmrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli ollut hänestä. Jos minä olisin\nlykännyt avioliiton solmimisen Ruthin kanssa tuonnemmas olisi minun\nonneni joutunut kokonaan hänen oikkujensa valtaan.\n\nEräänä kauniina aamuhetkenä alotimme sitten Ruth ja minä häämatkamme\navonaisella soutuveneellä.\n\nMr Endertonille laitettiin mukava paikka perässä ja Ruth sijoittui\nhäntä lähelle. Mrs Lecks ja mrs Aleshine istuivat vastapäätä\ntoisiaan, kummallakin ruskea paperikäärö kainalossaan, — ne olivat\nhengenpelastusvyöt, joiden varassa he olivat tulleet saareen. He\naikoivat säilyttää ne rakkaina muistoina.\n\nMrs Aleshine oli varustanut mukaan suuren ruokasäkin, ja kaikki olimme\niloisia ja tyytyväisiä — mr Endertonia lukuunottamatta, jonka ei oltu\nannettu ottaa mukaansa muutamia mr Dusanten kirjoja.\n\n\"Kunpa jauhot vaan olisivat riittäneet\", sanoi mrs Aleshine, \"en olisi\ntahtonut jättää saarta ennen kuin olisin saanut näyttää Emilylle ja\nLucillella — kumpi heistä mahtaakin hoitaa taloutta? — mitä kaikkea\nme olimme tehneet ja mitenkä heidän omaisuuttaan hoitaneet. Vaan\nkun he palaavat\", lisäsi hän, \"ja saavat lukea sen kirjeen, jonka\nmr Craig heille kirjotti ja jätti sinne, kun he saavat tietää, mitä\nkaikkea heidän huvilassaan on heidän poissaollessaan tapahtunut,\nja kun he lukevat, miten onnellisiksi kaksi meidän joukostamme on\nsiellä tullut ja että kaksi muuta — tarkoitan mrs Lecks'ia ja itseäni\n— olemme luopuneet Japanin matkastamme ja päättäneet sensijaan\nkirjottaa pojalleni, että hän tulisi kotiin Amerikaan sekä jäisi sinne\nsynnyinmaahansa elämään ja olemaan — niin, elleivät Dusantet ole\nkaikkeen tähän tyytyväiset, niin ei kenenkään ihmisten ikänä tarvitse\nnähdä vaivaa koettaa tehdä heitä tyytyväisiksi.\"\n\n\"Se on totta se\", vahvisti mrs Lecks. \"Hääkortti on etusalin pöydällä,\neikä missään näy tomuhiventäkään, ja sitäpaitsi on inkivääriruukussa\nmaksu ruoasta ja asunnosta.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nLumimyrskyssä.\n\n\nOtettuamme jäähyväiset tuolta Tyynen Valtameren keskellä sijaitsevalta\npikku saarelta, missä olimme viettäneet niin monta onnellista päivää\nsekä solmineet rakkaita ystävyysliittoja, ja missä minä olin oppinut\ntuntemaan Ruthin, josta oli tullut minun vaimoni, soudimme ulapalle\ntaivaan siintäessä helakan sinisenä ja meren hiljaa, rauhallisesti\nlainehtiessa. Meitä hyväili lämmin, leppoisa tuuli.\n\nAluksemme oli mukava ja hyvin varustettu. Siinä oli sitäpaitsi niin\nrunsaasti tilaa, että mr Enderton saattoi vetää makean aamupäivä-unen.\nAnnoimme hänen käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia etuja, sillä\ntiesimme hyvin, että hänen ollessaan tyytyväinen me parhaiten tulimme\ntoimeen hänen kanssaan.\n\nPian nosti veneen päällikkö purjeenkin, jonka avulla me saavuimme vähän\nennen yötä sille suurelle saarelle, joka oli matkamme päämaali ja jonka\nsuunnan olimme osanneet määritellä merimiesten taskukompassin avulla.\n\nSaapumisemme saareen, jossa asui muutamia valkoihoisia kauppamiehiä\nja käsityöläisiä sekä pieni joukko alkuasukkaita, herätti suurta\nhämmästystä, sillä kun haaksirikkoon joutuneen laivamme miehistö ja\nmatkustajat olivat saapuneet tälle saarelle, oli huomattu, että mrs\nLecks, mrs Aleshine ja minä puutuimme joukosta, ja he olivat paljon\npuhuneet siitä surullisesta kohtalosta, joka kaikesta päättäen oli\ntullut meidän osaksemme.\n\nKaikki onnettomuustoverimme olivat noin viikon saarella oltuaan\npäässeet jatkamaan matkaansa länteen eräällä purjelaivalla.\n\nMeillä oli sitävastoin huono onni, sillä me olimme pakoitetut viipymään\nsiellä kokonaisen kuukauden.\n\nSinä aikana käväisi siellä vain yksi laiva, mutta sen matka kävi\nlänteen. Ja meillä, jotka olimme päättäneet palata Amerikaan, ei ollut\nsiitä mitään hyötyä. Kuten sanottu, olivat mrs Aleshine ja mrs Lecks\nluopuneet Japanin matkastaan ja halusivat nyt innokkaasti päästä\nkotiin, sekä Ruth rakkaani ja minä toivoimme niin pian kuin mahdollista\nsaada perustaa maallisen onnelamme jollekin kauniille paikalle Atlannin\nrannalla.\n\nMr Endertonin matkasuunnitelmasta emme kukaan tienneet. Hän oli\nollut matkalla Yhdysvaltoihin, ja tuntui siltä, kuin eivät matkalla\nsattuneet ikävyydet olisi saaneet häntä luopumaan tuosta aikaisemmasta\npäämaalistaan.\n\nMrs Aleshine sai kuitenkin tilaisuuden lähettää länteen menevän laivan\nmukana kirjeen pojalleen.\n\nMe asuimme sangen mukavasti erään kauppiaan omistamassa talossa. Mrs\nLecks'illa ja mrs Aleshine'lla ei nyt ollut taloushommia, vaan tekivät\nhe sen sijaan käsitöitä ja kuluttivat aikansa innokkaasti keskustellen.\n\nMerimiehillämme oli nyt aina piiput täynnä tupakkaa ja he nauttivat\ntäysin siemauksin levosta ja rauhasta. Ainoastaan mr Enderton oli\ntyytymätön pitkä-aikaiseen oleiluumme saarella. Hän riiteli, mörisi\nja murisi sekä tuomitsi ankarasti höyrylaiva-yhtiöitä ja kaikkien\npurjealusten omistajia sillä, etteivät nämä olleet määränneet jokaisen\nlaivansa poikkeamaan tälle saarelle, sillä voihan sattua, että sinne\nusein joutuu eteviä, oppineita ja huomattuja henkilöitä.\n\nLopuksi kuitenkin onnistui meidän päästä eräälle kolmimastoiselle\nkuunarille, jonka matkan määrä oli San Francisco, jonne saavuimme\nhyvissä ajoin ja kelpo kunnossa.\n\nKauan emme kuitenkaan viipyneet mainitussa kaupungissa, vaan jatkoimme\npian matkaamme mantereelle. Merimiehemme jäivät kuitenkin tänne\npäästäkseen matruuseiksi johonkin laivaan. He eivät saaneet mitään\ntietoja entisestä laivastaan, joka kuitenkin lienee päässyt Honoluluun,\nmissä se tyhjennettiin ja miehistö hajaantui.\n\nKoska vaimoni ja appeni olivat olleet pakoitetut jättämään suurimman\nosan matkavarustuksiaan laivaan, toivoin minä, että mr Enderton\njäisi San Franciscoon huolehtimaan niiden takaisin saamisesta, tai\nettä hän mahdollisesti matkustaisi Honoluluun itse niitä noutamaan.\nTässä arvelussani erehdyin. Hän ei näkynyt välittävän mitään\nmatkatavaroistaan, vaan tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä\njatkamaan matkaa itään.\n\nMinä kirjoitin Honoluluun ja pyysin, että matkatavarat, jos ne olivat\nsinne saapuneet, viipymättä lähetettäisiin sieltä edelleen. Vähän sen\njälkeen lähdimme kaikki viisi matkalle itävaltioita kohti.\n\nNyt oli syksy, ja vaikka halusimmekin saapua päämaaliimme ennen talven\ntuloa, katsoimme kuitenkin itsellämme olevan tarpeeksi aikaa jäädä\nihailemaan muutamia Kalifornian luonnonkauniita seutuja. Ja huolimatta\nmr Endertonin vastustelemisesta teimme me useita pieniä, hauskoja\nhuvimatkoja eri paikoille.\n\nEräältä tällaiselta matkalta palasimme raitiotiellä, jonka ainoat\nmatkustajat me olimme. Ajoimme eräälle rautatienasemalle, missä meidän\npiti astua junaan. Matkalla pysähdyimme hetkiseksi erään vuoriryhmän\njuurelle hevosia vaihtaaksemme.\n\nTässä oli meillä valittavana kaksi tietä, toinen, joka oli muutaman\nengl: penikulman pituinen ja nousi ensin vuoren huipulle, sitten\njälleen laskeutuen alas, siksi kun se joutui samalle korkeudelle kuin\nrautatienasema oli, sekä toinen, joka ensin kulki pitkän matkaa laaksoa\npitkin, yhdistyen sitten jyrkän nousun jälkeen edelliseen tiehen.\n\nAlkoi olla kylmä ja sekä pilvistä että tuulesta saattoi aavistaa\nrajuilman olevan tulossa. Ja koska ylätietä sellaisessa ilmassa\nkatsottiin sopivammaksi, päätti ajomiehemme valita sen.\n\nNeljän hevosen sijaan valjastettiin vaunujen eteen nyt kuusi, ja koska\nkaksi niistä oli nuorta ja virmaa, joten niitä oli vaikea ohjata\nvaunuista, istui ajomiehemme toisen ja muuan pienempi poika toisen\nselkään.\n\nMr Enderton, joka yleensä kovasti pelkäsi käyttää hevosia, vastusti\nnoiden vauhkojen varsojen valjastamista vaunujen eteen. Mutta kun ei\nollut toisia niiden sijaan, ei hänen vastustelujaan otettu huomioon.\n\nVaimoni ja minä istuimme perässä. Mrs Aleshine ja mrs Lecks tahtoivat\nnimittäin välttämättömästi, että me ottaisimme parhaat paikat.\nHe olivat ikäänkuin muodostaneet komitean vaimoni ja minunkin\nhuoltamiseksi. He kuvittelivat, että hän muka olisi hyvin heikko, joten\nhäntä piti hemmotella. Vaikka hänellä olisi ollut kaksi äitiä, ei hän\nheiltä olisi saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin näiltä kahdelta\nlämminsydämiseltä naiselta.\n\nHe istuivat keskipenkillä ja mr Enderton istu! aivan heitä vastapäätä.\nHän oli kuitenkin niin peloissaan ja hermostunut, että hän yhtämittaa\nkääntyi katsomaan hevosia ja vilkuili, olisiko tiellä vaarallisia\npaikkoja. Mrs Lecks'ilia ja mrs Aleshine'lla oli senvuoksi hyvin\nvastahakoista istua häntä vastapäätä. Ja kun heidän istuimensa saattoi\nkääntää, muuttivatkin he istumaan vastapäätä vaimoani ja minua.\n\nMatka vuorta pitkin oli hankalaa ja edistyi hitaasti, joten oli jo\nvallan iltapäivä, ennen kuin saavuimme korkeimmalle kohdalle.\n\nSenjälkeen aloimme ajaa aika vauhtia alaspäin, ja mr Enderton joutui\nvallan suunniltaan pelosta. Hän aukasi ikkunan ja huusi ajomiehille,\nettä nämä ajaisivat hiljempaa, vaan mrs Lecks veti hänen nutunliepeestä\nistumaan jälleen.\n\n\"Tahdotteko, että tyttärenne saa kuolemantaudin vilustumisesta, kun\nnoin avaatte ikkunan?\" Näin sanoen sulki hän ikkunan jälleen. \"Luulen\najomiestemme ymmärtävän hoitaa asiansa ilman teidän neuvojanne. Eivät\nhe kulje ensi kertaa tätä matkaa.\"\n\n\"Enkö minä siis teidän mielestänne saisi antaa määräyksiä\najomiehilleni?\", kivahti mr Enderton.\n\nTähän kysymykseen ei mrs Lecks vastannut mitään — istua kökötti\nvaan vaiti, selkä häneen päin. Viime aikoina oli hänen välinsä mr\nEndertonin' kanssa ollut hyvin kireä, eikä hän näyttänyt pienimpiäkään\noireita tämän \"epäkohdan\" parantamiseen.\n\nMr Endertonin mielentila oli kerrassaan säälittävä, sillä hän kärsi\ntavattomasti nopeasta ajosta ja vaunun heittelehtimisestä. Minä kyllä\nselitin hänelle, että tällainen kulku raitiotiellä on sangen tavallista.\n\nVähän ajan perästä tulimme tasaiselle tielle ja valjakkomme pysähtyi.\nMr Enderton nousi heti vaunuista puhutellakseen ajomiestä.\n\n\"Näitä hevosia ei vähällä hillitse\", sanoi tämä, \"ja minun mielestäni\non parempi antaa niiden juosta kuin asettaa pyöriin jarrut. Ellei\nmikään paikka säry, ei ole vaaraa.\"\n\nMr Enderton katsoi sopivaksi itse tarkastaa vaunujen pyörät ja.\nakseiit, olivatko ne tyydyttävässä kunnossa. Hän tutkisteli joka paikan\nhyvin tarkkaan, mikä seikka suuresti näytti huvittavan ajomiestä, joka\nvirkkoi minulle, että tuskin mr Enderton tarkastuksensa jälkeen oli\nasiain tilasta hullua harmaampi.\n\nMinä puolestani ihmettelin, ettei appeni sen jälkeen enään kiusannut\najomiestä. Ainoa mitä hän tahtoi, oli että hän lopun matkaa halusi\nistua tyhjäksi jääneellä kuskipenkillä. Sitä ei ollut vastaan kukaan,\nja niin kapusi hän pukille.\n\nAjoimme jälleen alamäkeä, mutta nyt oli kulkumme niin epätasaista\njyskytystä, että se vallan kauhisti. Äkkiä tuntuivat vaunut muuttavan\nsuuntaa, ja samalla kun ne äkkiä kääntyen kallistuivat toiselle\nsyrjälleen, törmäsivät ne jotain päin ja pysähtyivät.\n\nKuulin ulkoa kovan huudon, ja akkunasta näin kuusivaljakkomme ryntäävän\neteenpäin hurjaa vauhtia, vaikka kahden hevosen selässä istuvat ajajat\nvoimainsa takaa kiristivät ohjaksia.\n\nRuth, joka heilahti suoraan mrs Aleshine'n syliin, pelästyi\nkovasti ja huusi isäänsä. Minä jouduin törmäämään mrs Lecks'iin,\nmutta sain kuitenkin pian takaisin mielenmalttini, havaittuani,\nettei kukaan vaunussaolijoista ollut vahingoittunut. Samassa\nhyppäsin ulos vaunuista. Keskellä tietä seisoi mr Enderton aivan\nvahingoittumattomana, onnellinen ilme kasvoillaan ja suuri\nsateenvarjonsa kainalossaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huusin minä. Samassa huomasin, että väliaisa oli\nkatkennut.\n\n\"Mitään ei ole tapahtunut\", vastasi mr Enderton. \"Paremmin keksittyä\nmenettelyä kuin mitä nyt on tapahtunut, tuskin koskaan sattuu. Me\nolemme pelastuneet murskautumasta moniksi kappaleiksi, ja voin lisätä,\nettä sen on saanut aikaan minun nopea ja päättäväinen tekoni.\"\n\nTuijotin häneen ylen hämmästyneenä.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyin minä. \"Mitä tekemistä teillä on ollut tämän\nonnettomuustapahtuman kanssa?\"\n\n\"Suvaitkaa minun ilmoittaa, ettei tämä ole mikään onnettomuustapaus\",\nvirkkoi mr Enderton. \"Heti kun ala-mäki taas alkoi, huomasin minä\nmeidän olevan mitä suurimmassa vaarassa. Ajomies oli liian uskalias,\npoika täysin kelvoton ja hevosia oli muutenkin mahdoton ohjata. Kun ei\nmies totellut minun määräyksiäni, ettekä tekään tahtoneet auttaa minua\nsaamaan häntä ajamaan hiljempaa, päätin hoitaa koko asian yksinäni.\nVaunut olivat mielestäni saatava irroitetuksi aisoista. Niin kauan kuin\nolimme pakoitetut seuraamaan hevosia olimme auttamattomassa vaarassa.\nMinä ymmärsin kohta, mitä meidän oli tehtävä. Hevoset täytyi saada\nirroitetuiksi vaunuista, — olen lukenut laitteista, jotka varta vasten\novat tehdyt siihen tarkoitukseen. Tarkastellessani vaunujen pyöriä ja\nakseleita tein myös tarkat huomiot siitä, miten valjaat olivat kiinni\nvaunuissa. Huomasin silloin liikkuvan tangon, johon aisat olivat\nkiinnitetyt, ja jota taas piti kiinni vaunuissa kaksi hihnaa sekä suuri\nruuvi, minkä toisessa päässä oli rengas ja toisessa rautamutteri, ja\nsillä aikaa kun te juttelitte ajomiehen kanssa, ettekä panneet mitään\nhuomiota minuun — joka olin ainoa ken vaaran todella aavisti — kiristin\nminä hihnoja, ja ilman minkäänlaisia työkaluja väänsin voimakkailla\nsormillani mutterin irti ruuvista. Sitten istuuduin kuskipenkille ja\ntunsin, että pelastuksemme oli minun käsissäni. Kun olimme jälleen\nlähteneet liikkeelle ja hevoset näkyivät käyvän entistä vauhkoimmiksi,\nkumarruin eteenpäin, pistin sateenvarjoni ruuvin renkaaseen ja sain sen\nsuurella voimanponnistuksella kiskotuksi irti. Myönnän kyllä, etten\ntullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että toisten hevosten valjaat\nolivat kiinni tangon toisessa päässä, mutta olen usein havainnut, että\nkun suunnittelu muuten on viisas ja toiminta nopea, on onnikin mukana.\nNiinpä oli nyt onni minullakin. Kun takimmaiset hevoset tunsivat\npäässeensä vapaiksi ryntäsivät ne suin päin etumaisten päälle, niin\nettä valjaat menivät vallan sekaisin, mikä seikka taas pelästytti\nhevosia niin kovasti, että ne hypähtivät sivulle, tanko taittui ja\najajien oli mahdotonta hillitä niitä syöksymästä eteenpäin. Katsoessani\nniiden jälkeen tunsin jonkinlaista ylpeydentunnetta sen johdosta,\nettä minun oli onnistunut pelastaa itseni, tyttäreni ja matkatoverini\nuhkaavasta vaarasta.\"\n\nHän vaikeni, hymyillen tyytyväisenä.\n\nEnsi hetkessä en voinut lausua hänelle sanaakaan — niin suuttunut\nminä olin. Vaan jos olisin jotain sanonutkin, olisi minut kuitenkin\nkeskeyttänyt mrs Lecks, sillä siinä samassa saapui hän luokseni\nja tarttui minua käsivarresta. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja\nkasvoissaan saattoi huomata kovan, teräksisen sävyn.\n\n\"Olen kuullut mitä hän kertoi\", lausui hän, \"ja senvuoksi haluan\nvaihtaa sen miehen kanssa muutaman sanan. Vaimonne on tuolla mrs\nAleshinen kanssa. Tahdotteko olla hyvä ja kävellä sinne. Voitte viipyä\npoissa neljännestunnin.\"\n\n\"Hyvä rouva\", virkkoi mr Enderton, \"minulla ei ole laisinkaan halua\npuhua teidän kanssanne.\"\n\n\"En ole kysynyt, onko teillä halua vai eikö\", lausui mrs Lecks, \"Mr\nCraig, viekää vaimonne niin kauas kuin mahdollista!\"\n\nMinä vedin Ruthin käsivarren kainalooni ja lähdin kävelemään hänen\nkanssaan tietä eteenpäin.\n\nHän oli hyvin iloinen siitä että tulin hänen luokseen ja tahtoi nyt\ninnokkaasti tietää, mitä oli tapahtunut.\n\nMinä kerroin hänelle kaikki, käyttäen mahdollisimman lieviä sanoja\nsiitä mitä hänen isänsä oli tehnyt. Ruth parka purskahti itkuun.\n\n\"Tahtoisin, että isä matkustaisi yksin!\" huudahti hän. \"Hän on niin\nhermostunut ja säikähtää niin pian, että olisi parasta, kun hän saisi\nitse pitää huolen itsestään, ja mekin olisimme onnellisemmat ilman\nhäntä.\"\n\nOlin täydestä sydämestäni samaa mieltä, mutta en sentään virkannut\nhänelle mitään.\n\nRuth kysyi nyt, mitenkä arvelin tämän seikkailun päättyvän.\n\n\"Ellei ajomiehelle ja pojalle satu mitään onnettomuutta\", vastasin\nminä, \"luulen heidän ratsastavan siksi kunnes tulevat sille asemalle,\nminne mekin aioimme, ja siellä hankkivat he särkyneen tangon sijaan\nuuden — tai tuovat he meille toiset vaunut. Ei hyödytä mitään, jos he\npalaavat ilman muuta.\"\n\n\"Mitenkä pian luulet heidän olevan täällä jälleen?\" kysyi hän.\n\n\"Siihen kyllä kestää useita tunteja\", vastasin minä. \"Ajomies mainitsi,\nettei ennen asemaa ole yhtään taloa.\"\n\nRuth ja minä kävelimme erääseen mutkaan saakka, mistä näimme pitkän\nkappaleen vuorenrinnettä alas puikkelehtivaa maantietä. Mutta emme\nhuomanneet hevosiamme, emmekä muitakaan eläviä olentoja.\n\nPalattuamme takaisin seisoi mr Enderton yksinään tiellä. Hänen\nkasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi\nmielenliikutuksesta. Minusta näytti kuin hän olisi pudonnut alas\njoltain vuorenhuipulta ja säikähtänyt pahanpäiväisesti. Havaitsin\nhelposti mistä oli kysymys, samoin kuin senkin, että hän olisi\nmieluummin ottanut kelpo selkäsaunan kuin kuullut ne rehelliset, mutta\nkiivaat sanat, jotka mrs Lecks oli syytänyt hänelle vasten naamaa.\n\n\"Isä, mitä on tapahtunut?\" huudahti Ruth. \"Oletko sinä vahingoittunut?\"\n\nMr Enderton tuijotti tyttäreensä tylsin, sekavin katsein ja kesti\nmuutamia minuutteja, ennen kuin hän näytti oivaltavan, mitä häneltä\nkysyttiin.\n\n\"Vahingoittunutko? En. En ole vahingoittunut vähääkään. Tuumin tässä\nvain muuatta seikkaa. Minä aion kulkea jalan siihen kylään tai\nkaupunkiin, jonne meidän oli määrä saapua. Sinne ei voi olla enempää\nkuin seitsemän tai kahdeksan engl. penikulmaa, tuskin niinkään paljon.\nTiehän viertää alaspäin ja minä ehdin saapua sinne ennen iltaa.\nSiellä voin toimittaa, että te pääsette täältä pelastumaan. Minä\nhuolehdin, että teitä heti lähdetään noutamaan toisilla vaunuilla.\nEihän niihin tyhmiin ajomiehiin voi luottaa. Ei\", jatkoi hän, tehden\nkädellään torjuvan liikkeen, \"älkää koettakokaan estää minua tekemästä\nsitä! Teidän ja toistenkin onni ja menestys on aina minulla likinnä\nsydäntäni. Vastoinkäymiset eivät minua masenna.\"\n\nSanaakaan sen enempää lausumatta alkoi hän astella tietä eteenpäin.\n\nNähdessäni hänen loittonevan tunsin suurta iloa. Hänen läsnäolonsa\nvaikutti minuun aina epämiellyttävästi, ja äskeinen tapahtuma oli ollut\nomiansa lisäämään vastenmielisyyttäni häntä kohtaan. Hän käveli yleensä\nhyvin nopeasti, ja helpostihan hän voisi asemalla toimittaa jotain\nmeidän hyödyksemme.\n\nMrs Lecks istui tien vieressä. Hänen kasvonsa olivat vielä kovat ja\nankarat, vaan niissä saattoi huomata nyt myöskin tyytyväisyyttä.\n\nRuth lähti noutamaan vaunuista vaippaansa, ja minä sanoin mrs\nLecks'ille:\n\n\"No, te puhuttelitte mr Endertonia?\"\n\n\"Puhuttelinko!\" huudahti hän. \"Totta totisesti tein sen! jos joku mies\nyleensä tietää, minkälainen hän on kiireestä kantapäähän saakka, ulkoa\nja sisältä, sielunsa, ruumiinsa, nahkansa ja luittensa puolesta, sekä\nmitä hänellä on odotettavissa tässä ja tulevaisessa maailmassa, niin\nkyllä hän sen nyt varmaan tietää. Enkä minä kosketellut yksinomaan\ntämänpäiväistä tapausta. Minä tein hänelle selvää hänen käytöksestään\naina siitä saakka, kun hän saarella murisi ruoka- ja asuntomaksua\nvastaan, ja minä selvitin hänelle hänen jok'ikisen syntinsä sen\njälkeenkin. Nyt tunnen täyttäneeni velvollisuuteni, ja kun se nyt näin\non tehty, voimme ruveta tuumimaan, mihin toimenpiteisiin meidän on\nryhdyttävä.\"\n\nSiihen olikin aika, sillä päivä alkoi jo olla lopussa.\n\nEnsi hetkellä olin kyllä ajatellut, että kun mr Enderton ehtisi kulkea\nkappaleen matkaa lähtisimme me perässä. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani\nei se tuuma sentään ollut sopiva. Ruth oli liian heikko kulkemaan niin\npitkää matkaa, ja mrs Aleshine taas moiseen vaivaan liian raskas ja\nlihava. Sitäpaitsi oli taivas tumma ja pilvinen, joten olisi ollut\nliian uskallettua jättää se suoja, minkä vaunut meille tarjosivat.\n\nKuten odottaakin sopi alkoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine heti huolehtia\nseurueen mukavuudesta, ja ensin rupesivat he etsimään ruokaa. Onneksi\nmeillä olikin mukanamme runsas muonasäkki.\n\nToisella puolen tietä oli metsää, ja maa puitten alla oli varsin\nkuivaa. Minä kokosin risuja ja tein räiskyävän tulen, joka olikin hyvin\ntarpeellinen, sillä ilma kylmeni kylmenemistään. Syötyämme verrattain\nhyviä kylmiä ruokia lämmittelimme perinpohjin ja nousimme sitten\nvaunuihin odottamaan toivomaamme pelastusta.\n\nMeillä oli sangen mukavaa, sillä kullakin oli oma nurkkansa ja vaippoja\nja peitteitä oli yllin kyllin.\n\nVastoin tapaansa puhuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine sangen vähän.\n\nAina tähän saakka kun he olivat joutuneet onnettomuustapausten\nuhreiksi, olivat he ottaneet sattumat sellaisina kuin ne olivat,\nja koettivat parhaansa mukaan viihtyä siinä olotilassa, johon he\nkulloinkin olivat joutuneet. Mutta nyt oli aivan toista. Siinä nyt\nistuimme yksinäisellä, korkealla vuoririnteellä kylmänä, pimeänä\niltana. Ja tähän asemaan oli meidät saattanut yksinomaan vihapäissä\ntehty teko — teko, jonka kylmäverisesti oli suorittanut mies, joka\npelkäsi hevosia, eikä välittänyt maailmassa kenestäkään muusta kuin\nitsestään.\n\nHe olivat tällä hetkellä siinä mielentilassa, että jos he olisivat\njotain sanoneet, olisi se ollut mitä kiivainta moittimista. Mutta he\nantoivat vaimoni tunteille niin suuren arvon, etteivät hiiskuneet\nsanaakaan. Koko ajan vaiti ollen he vihdoin nukahtivat.\n\nVähän ajan perästä seurasi Ruth heidän esimerkkiään, Minä kuuntelin\nalussa jännitettynä, kuuluisiko lähestyvien vaunujen pyöräin ratinaa,\nmutta vaivuin lopuksi uneen itsekin.\n\nKello lienee ollut kymmenen tai yksitoista kun minä heräsin siihen,\nettä muutamat kylmät, kevyet hiutaleet hiipasivat poskiani. Aukaistuani\nsilmäni en ensin hoksannut, mitä ne olivat, vaan pian pääsin niistä\ntäysin selville. Olimme jättäneet vaunujen ikkunan hiukan raolleen,\nettä raitis ilma pääsisi sisään, ja siitä nuo hiutaleet lensivät\nkasvoilleni. Minä katsoin ulos ikkunasta. Ei ollut varsin pimeä, vaikka\ntaivas olikin pilvessä, joten näin jokseenkin selvästi, että ulkona\nsatoi lunta, ja että maa jo oli aivan valkoinen.\n\nTämän havainnon tehdessäni seisahtui vereni silmänräpäykseksi,\nsillä minä tiesin, mitä merkitsevät lumimyrskyt vuoristossa ja mitä\nseurauksia tästä saattoi olla meille. Sillä hetkellä ei kuitenkaan\nvoinut mitään toimia ja olisi ollut sekä turhaa että tarpeetonta\nherättää tämän vuoksi toisia.\n\nTulin sitäpaitsi ajatelleeksi, että ehk'ei asemamme sittenkään ollut\nniin huolestuttava kuin alussa näytti. Eihän vielä ollut talvi ja tämä\nlumentulo rajoittuisi ehkä hyvinkin vähään. Ja niin suljin ikkunan,\nvetäydyin takaisin nurkkaani, mutta kesti kauan ennen kuin oikein\nrauhoituin.\n\nHerättyäni huomasin, että yöllä oli satanut paljon lunta ja satoi\nedelleen.\n\nKun Ruth näki lumen, pelästyi hän kovasti. Hän ei ollut koskaan saanut\ntottua sellaiseen.\n\nMrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en teki tämä aamuinen näky vallan\ntoisen vaikutuksen. He olivat sitäpaitsi jo tottuneet vastuksiin.\nJa lumimyrskyjä he olivat nähneet usein. Nämä vastahakoisuudet vain\nterästivät heidän tahtoaan, ja sekin vaiteliaisuus, joka heidät oli\nvallannut edellisenä iltana, oli nyt kuin pois pyyhitty, ja he olivat\njälleen reippaita, iloisia ja neuvokkaita naisia, jollaisina alunpitäen\nolin oppinut heidät tuntemaan.\n\n\"Ei, mutta todellakin\", huudahti mrs Aleshine, silmäillessään ulos\nvaununikkuhasta, \"siellähän on oikea kunnollinen, vanhanaikuinen\nlumisade!\"\n\nSuurempien puitten alla sekä sellaisilla paikoilla, missä oli taaja\nlehdikkö, oli lunta hyvin ohuelti — näkyipä vallan paljaitakin kohtia.\nHalusimme niin pian kuin mahdollista löytää sopivan paikan, johon\ntekisimme tulen, sillä vaikka olimme olleet huolellisesti vaippoihin\nkääriytyneinä, olimme kuitenkin kaikki vähän viluisia.\n\nVaunujen laatikosta löytämälläni kirveellä irroitin minä ajoneuvojen\netupuolelta pienen laudan, josta veistin — joskin hyvin kömpelön\nnäköisen — lapion. Sillä aukaisin vähässä ajassa kapean polun tien\nyli metsään. Sitten laitoin räiskyvän tulen, jonka ympärille kohta\nihastuneina kokoonnuimme.\n\nTuuli oli ankara ja lumi alkoi kasaantua suuriksi kinoksiksi. Tosin\nvalkea kyllä lämmitti, vaan viima oli siksi kirpeä, että palasimme\nvähän ajan perästä vaunuihimme takaisin ja nautimme aamiaista. Emmekä\nme syöneetkään paljasta kylmää ruokaa, sillä mrs Aleshine'lla oli\nmukanaan pieni teekattila, jonka minä täytin lumella ja joka asetettiin\ntulelle, joten saimme pian höyryävää, hyvälle maistuvaa teetä. Koko\naamupäivän odotimme, että meitä tultaisiin noutamaan. Olimme kaikki\nverrattain hyvällä tuulella — Ruthkin, johon oli tarttunut vanhempain\nnaisten iloisuus ja rohkeus. Hän oli varma siitä, että hänen isänsä oli\nennättänyt rautatienasemalle ennen lumimyrskyn alkamista, joten hänessä\nei herännyt senkään vuoksi levottomuutta. Lumen tuloa jatkui yhä, ja\nkinokset kävivät korkeammiksi. Varsinkin vaunujen ja erään ylenevän\nmaankohdan välissä sillä puolen tietä, mikä oli meitä lähinnä, kohosi\ntavattoman korkea lumivalli.\n\nAina joka puolen tunnin perästä aukaisin minä aikaisemmin lapioimani\npolun metsään. Puitten välistä saattoi nähdä pitkän kappaleen\nmaantietä, ja minä havaitsin, että tie useissa kohdin oli kokonaan\nkinosten peittämä. Niille, jotka saapuivat meitä hakemaan, koituisi\ntodellakin hankala matka.\n\nTuskin ehtisi apu saapua ennen kuin seuraavana aamuna, vaan minun oli\nvaikeata edes ajatella niin pitkälle. Naisille en kuitenkaan huolistani\nmitään virkannut.\n\nVaippoihinsa kääriytyneinä juoksivat he aina silloin tällöin tulen\nluo lämmittelemään. Ainoastaan sillä keinoin saattoivat he pysyä\nlämpiminä, sillä sisällä vaunuissa oli kylmä istua, joskin siellä oli\nturvassa tuulelta. Alinomaisesta lumessa astelemisesta saimme jalkamme\nläpimäriksi.\n\nMinun oli mielestäni keksittävä jokin muu keino, millä voisimme pitää\nitsemme lämpiminä, Ja syötyämme päivällistä kypsyi minussa uusi\nsuunnitelma, jota heti ryhdyin toteuttamaan.\n\nVaunujen ja maakorokkeen välinen lumivalli oli jo korkeampi kuin\najoneuvomme, joita vasten se oli tiiviisti ajautunut. Hetken\nahertamisen jälkeen olin laittanut niin korkean lokeron, että saatoin\nmelkein seistä siinä. Lokero, tai paremmin sanoen luola, oli aivan\nvaunujen oven edessä, niin että vielä hiukan lunta luotuani yhdisti\nsamainen ovi meidät tuohon komeroon, jonka kattoon puhkaisin pienen\nlevyisen aukon. Aluksi tahtoi lumi tunkeutua sisään tuosta tekemästäni\nreiästä, vaan pienen lapioni avulla onnistui minun lopuksi muodostaa\njonkinlainen mukiinmenevä savutorvi.\n\nSen jälkeen kiirehdin kokoamaan puita ja risuja, joista laitoin tulen\ntuohon merkilliseen lumilinnaamme.\n\nMrs Lecks, mrs Aleshine ja Ruth olivat suurella mielenkiinnolla\nseuranneet hommiani. Kun valkea sitten leimahti suuremmaksi ja savu\nnousi tekemäni torven kautta ilmaan, avasin minä vaunujen oven, että\nlämmin pääsi virtaamaan sisään.\n\n\"Tuopa oli todella nokkela keksintö!\" huudahti mrs Aleshine. \"Liesi\nkeskellä lumikinoksia ja vielä oikein savupiippukin. Sellaista ei vain\njoka päivä nähdä!\"\n\n\"Olkaamme kiitolliset keksijälle!\" lausui mrs Lecks. \"Vaan lienee\nparasta, että annatte meille lapionne, sillä saamme luultavasti kaivaa\nteidät esiin, jahka tuli on sulattanut pienen luolanne katon, ja se\nputoo alas ja hautaa teidät alleen.\"\n\n\"Lapion saatte kyllä, mutta luulenpa, ettei katto sentään putoo\npäälleni. Luonnollisesti sulattaa valkea sen, mutta ei siten, että se\nromahtaisi alas, vaan se aukaisee meille vähitellen aukon, mistä voimme\nhoitaa tulta.\"\n\n\"Voi rakkaani!\" huudahti Ruth, \"sinähän puhut aivan kuin meidän pitäisi\nviipyä täällä hyvinkin kauan. Mutta sitähän emme voi — mehän kuolemme\nnälkään.\"\n\n\"Sitä ei tarvitse pelätä\", virkkoi mrs Aleshine. \"Meillä on mukanamme\nkelpo säkillinen ruokaa. Kyllä se kestää siksi kuin meitä ehditään\ntulla noutamaan. Kun minä kerran varaan eväät, niin ne eivät\nlopukaan kesken. Ja tulta meidän tulee pitää yllä, sillä eipä olisi\nnoutajillemme hauskaa löytää meidät kuoliaiksi jäätyneinä.\" Mrs Lecks\nhymyili.\n\n\"Sinä muistelet aina lähimmäisiäsi\", virkkoi hän. \"Sinun lämmin\nsydämesi estää sinut kyllä paleltumasta kuoliaaksi.\"\n\n\"Sen se on tehnyt ennenkin\", vastasi mrs Aleshine ystävällisesti.\nKuten olin odottanutkin alkoi luolani katosta pian tippua vettä, ja\nsavuaukko kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Minä laitoin senvuoksi\njonkunlaisen rännin tapaisen, jota myöten vesi juoksi vaunujen takana\nolevaan syvään kuoppaan. Ja kun hoidin tulta hyvin, eivät vesipisarat\nja pienet lumikasat, joita putoili katosta, voineet sitä sammuttaa.\n\nLumiluola avartui avartumistaan, ja sillä aikaa kuin minä olin\nhakemassa risuja, putosi sen katto alas ja sammutti tulen. Minä\najoin lumen pois ja sytytin tulen uudelleen. Molemminpuolin kohoavat\nlumivallit suojelivat sitä tuulelta, joten ei ollut peljättävissä, että\nviima leiskahuttaisi liekit vaunuihin päin ja sytyttäisi ne.\n\nIltapäivällä herkesi lumentulo, ja kun minä aukaisin uudelleen vaunujen\nja metsän välisen polun, hoitelivat naiset mielellään terveyttään\nkävelemällä siinä edestakaisin.\n\nHeidän ollessaan ulkona ja minun parhaillaan lisätessäni risuja\ntuleen kuulin äkkiä rapinaa takanani. Kääntyessäni huomasin vaunuja\nvastapäätä olevasta lumivallista pistävän esiin — miehen pään. Pää\noli paitsi kasvoja villavaatteella verhottu. Kasvot olivat noin\nviisikymmenvuotisen mieshenkilön. Ne olivat kalpeat, laihat ja\nparrattomat, joskin poskilla ja leuassa huomasi äsken kasvamaan\npäässyttä sänkeä.\n\nTämä ihmeellinen näky hämmästytti minua niin tavattomasti, etten\nvoinut liikahtaa enkä lausua sanaakaan, Seisoin siinä kuin puusta\npudonneena ja tuijotin tuohon päähän, jonka kasvoille levisi hymyilevä,\nhyväntahtoinen ilme.\n\n\"Voisitteko lainata minulle pataa?\" kuului ääni.\n\nOlin vähällä juosta tieheni. Näinkö minä unta? Tai kuinka oli\nmahdollista, että kinoksissa oli muitakin eläviä olennoita kuin me.\n\nJälleen hymyili naama sangen rakastettavasti.\n\n\"Älkää pelästykö!\" sanoi se. \"Huomasin, että te säikähditte, ja siksi\nmainitsin ensin niin jokapäiväisestä asiasta kuin padasta.\"\n\n\"Kuka taivaan nimessä te olette?\" kysyin minä.\n\n\"Olen vain matkustaja\", vastasi pää, \"ja olen joutunut samallaiseen\nikävään asemaan kuin tekin. Mutta minun on tässä asennossa vähän vaikea\npuhua. Voin arveluttavasti vilustua, jos makaan tässä kauan rinta\nkylmää lunta vasten. Voitteko mahdollisesti lainata minulle pataa?\"\n\nNäistä sanoistaan tulin vakuutetuksi, että se todellakin oli tavallinen\nihmisolento ja senvuoksi sainkin takaisin rohkeuteni, joskin\nhämmästykseni olikin rajaton.\n\n\"Ennen kuin puhumme enempää padasta täytyy minun saada tietää, kuka te\nolette ja kuinka olette joutunut tänne kinosten keskelle.\"\n\n\"Minun on vaikeata päästä luoksenne näin pää edellä\", vastasi hän.\n\"Siksipä kömmin takaisin suojaani ja tämän aukon kautta voimme kyllä\npuhella.\"\n\n\"Voinko minä tulla luoksenne?\" kysyin minä. \"Voitte kyllä\", kuului\nvastaus, \"Te olette nuori ja nokkela, ja minun asumukseni täällä ei ole\nvarsin syvällä. Minä ryömin ensin takaisin ja ojennan sitten teille\ntämän lampaannahkavaipan, jonka voitte asettaa allenne, ettei teidän\ntarvitse tänne päästäksenne mylleröidä paljaassa lumessa.\"\n\nMinun oli jokseenkin työlästä rämpiä reiälle, vaan lopuksi kuitenkin\nonnistuin pääsemään, ja tuo vieras ojensi minulle sateenvarjollaan\nmainitsemansa lampaannahkavaipan.\n\nKohta löysin itseni jonkinlaisesta tunnelista, joka oli noin kuusi\njalkaa pitkä sekä melkein yhtä leveä. Jouduttuani toiselle puolen\nhuomasin olevani pienen puukatoksen alla, jonne pääsi hieman valoa\npienestä, ovessa olevasta lasi-ikkunasta. Tunsin heti, että komero oli\ntäynnä väkiviinahöyryä.\n\nOlin samassa kuulevinani ikäänkuin naurua. Katseltuani ympärilleni\nhavaitsin eräässä nurkassa käärön kaikellaisia vaatteita ja\nmatkavaippoja sekä käärön toisessa päässä kaksi silmää. Vastapäätä\nolevassa nurkassa oli vielä hiukan isompi käärö, jolla myöskin oli\nsilmät.\n\n\"Nämä kaksi naista ovat matkatovereitani\", sanoi vieras, kääriytyen\nsamassa huolellisesti suureen vaippaansa.\n\nHän oli pitkä ja laiha. Hänen äänensä kohtelias ja hieno. Käytöksensä\ntodisti paikalla, että hän oli sivistynyt mies.\n\n\"Koska luulen, että olette utelias kuulemaan, miten olemme joutuneet\ntänne, niin kerron sen teille. Aikeissa päästä täältä muutaman\npenikulman päässä olevalle rautatienasemalle, lähdimme eilen matkalle\nvaunuilla. Saavuimme paikalle, josta erosi kaksi tietä, ja me\nvalitsimme laaksotien, arvellen sen olevan mukavamman. Hevosemme olivat\njotakuinkin huonot, ja lopuksi nääntyi niistä toinen vallan. Olimme\nsilloin noin sadan kyynärän päässä tästä — —.\n\n\"Ajuri selitti, että oli parasta päästää nääntynyt hevonen irti,\nse kyllä hiljakseen kompuroisi kotitalliinsa. Itse ratsastaisi hän\ntoisella hevosella rautatienasemalle, mistä hän hankkisi toiset hevoset\nja saapuisi sitten meitä noutamaan. Olimme pakotetut suostumaan siihen\nehdotukseen, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Hän sanoi, että\nellemme tahtoisi jäädä vaunuihimme, voisimme kömpiä erään lähellä\nolevan katoksen suojaan, joka oli laitettu hevosten vaihtoa odottavia\najomiehiä varten. Vakuutettuaan, ettei hän viipyisi poissa kauempaa\nkuin korkeintaan kolme tuntia ratsasti hän pois — ja sen perästä emme\nole kuulleet hänestä mitään. Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt\nmenin minä etsimään hänen neuvomaansa kojua, jonka havaitsin verrattain\nsopivaksi ja mukavaksi, ja kun arvelin, että naiset viihtyisivät\nparemmin täällä kuin vaunuissa, missä oli ahdasta, johdatin heidät\ntänne. Iltapuolella tuli kylmä, ja minä päätin tehdä tulen-, mikä\ntietysti olisi ollut mahdotonta vaunuissa. Onneksi sattui olemaan\nmukanamme laatikollinen kalifornialaista konjakkia. Minä aukaisin\nlaatikon kivellä ja toin tänne muutamia pulloja. Täältä kojusta löytyi\ntinapönttö, jonka täytin pullojen ympärillä olleilla oljilla, kaadoin\nniihin konjakkia ja sytytin ne palamaan. Siten tehdystä tulesta ei\nsyntynyt savua, vaan se lämmitti kuitenkin aika paljon.\"\n\nNyt ymmärsin äsken tuntemani väkiviinan höyryt, ja minun täytyy\ntunnustaa, että se suuresti rauhoitti minua.\n\n\"Hämärän tultua\", jatkoi vieras, \"kannoin tänne eväskorimrne, ja me\nsöimme kevyen iltasen.\"\n\n\"Huomattuani, että alkoi sataa lunta, arvelin, että lumi mahdollisesti\nestäisi meitä palaamasta vaunuihin, jonkavuoksi minä noudin tänne\nloputkin konjakit sekä kaikki vaippamme, huopamme ja tyynymme. En\ntosin luullut, että meidän pitäisi viettää täällä koko yö, vaan\nolihan parasta olla varovainen. Tänä aamuna sitten huomasin todella\nmenetelleeni viisaasti. Kuten tiedätte, on tie nyt kokonaan lumivallien\npeittämä, joten on mahdotonta päästä vaunuille.\"\n\n\"Ettekö ole kärsineet kylmästä?\" kysyin minä. \"Ja onko teillä tarpeeksi\nruokaa?\"\n\n\"Olemme nähneet vilua aika lailla\", vastasi hän, \"vaan minä olen\nkeksinyt keinon, miten aikaansain matkatoverieni olon jotenkin\nsiedettäväksi. Olen käärinyt heidät huopiin ja vaippoihin, ja he saavat\npitää kummassakin kädessään kuumaa, kovaksi keitettyä munaa. Katsoin\nparaaksi säilyttää munat lämmitysvälineiksi kuin syödä ne. Aina joka\npuolen tunnin perästä keitän minä munat uudelleen mukanamme olevassa,\npienessä teepannussa. Munat säilyttävät lämmön aika hyvin, ja käsistä\ntaas virtaa lämpö muuhunkin ruumiiseen.\"\n\nTämän sanottuaan kuului toisesta kääröstä hiljaista tirskumista, ja\nminä en tietysti voinut olla kääntymättä sinnepäin. Silmäiltyäni tuohon\niloiseen kääröön vastasin, että munat tulevat kai siten aikaa myöten\nperin koviksi.\n\n\"Mukanani olevat naiset eivät ole tottuneita tällaiseen kylmyyteen, ja\nsiksi olen kieltänyt heitä puhumasta, etteivät tulisi hengittäneeksi\nliikaa jäistä ilmaa. Tähän saakka ei meidän vielä ole tarvinnut kärsiä\nnälkää, joskaan ruoasta ei enää ole paljon tietoa. Päivällisen aikaan\nhuomasin savua, jota tunkeutui tännekin. Minä aukaisin oven ja kahlasin\nvähän matkaa lumessa nähdäkseni, mistä se tuli. Samassa kuulin ääniä\ntoiselta puolen tuota mahdottoman suurta kinosta, vaan en keksinyt\nmitään keinoa päästäkseni sen yli. Päätin kuitenkin, että jollain\ntavoin on koetettava päästä yhteyteen noitten vieraitten ihmisten\nkanssa, ja minä koetin huutaa. Vaan ääneni oli niin sortunut, ettette\nvoineet sitä kuulla. Tuumin sitten jotain muuta mahdollisuutta — —.\nTämän suojan takaseinässä olevasta pienestä ikkunasta huomasin, että\nlumi oli tiiviisti pakkautunut seinää vasten. Lumi ei kuitenkaan ollut\nkovaa ja minä arvelin, ettei olisi mahdotonta kaivaa pientä tunnelia\nsen läpi sitä kohti, mistä äänet kuuluivat. Ryhdyinkin työhön heti,\nsillä minä pelkäsin, että jos meidän täytyy viettää täällä vielä\ntoinenkin yö, täytyisi meidän ehkä syödä nekin neljä kovaksi keitettyä\nmunaa, joita naiset lämpimikseen pitivät käsissään, ja jotka minun\ntaasen kohta on keitettävä uudelleen.\n\n\"Kuinka saatoitte kaivaa itsenne kinoksen läpi\", kysyin, \"onko teillä\nlapio?\"\n\n\"Ei ole. Minä käytin tinapönttöä. Kaikki kävi varsin hyvin. Joka kerta\nkun pistin sen täyteen lunta, menin ja tyhjensin sen ovesta.\n\n\"Se on mahtanut olla pitkä-aikaista ja hankalaa työtä\", sanoin minä.\n\n\"Onpa kylläkin. Sitä kesti useita tunteja. Mutta kun minä sitten näin\nteidät, raitiovaununne sekä tulen, tulivat vaivani palkituiksi. —\nSuokaa, sir, minun nyt puolestani kysyä, miten _te_ olette joutunut\ntänne kinoksiin?\"\n\nSelitin hänelle muutamin sanoin onnettomuutemme. Olin tuskin ehtinyt\nlopettaa, ennenkuin kuului ääntä tunnelin läpi. Se oli mrs Aleshinen\nääni.\n\n\"Haloo!\" huusi hän. \"Oletteko te siellä? Ja onko mahdollista, että\nsiellä lävessä on muitakin ihmisiä?\"\n\nKoska arvasin, että vaimoni ja molemmat toiset naiset olivat sangen\nlevottomia, huusin minä heille, että minä pian palajan, sekä selitin\nsenjälkeen vieraalle syyn, miksi en voinut viipyä kauempaa.\n\n\"Mutta sanokaa, ennenkuin jätän teidät\", lausuin minä, \"voinko tehdä\nmitään hyväksenne? Tahdotteko todellakin lainata pataa?\"\n\n\"Katsokaas, meillä ei ole enää muuta kuin hiukan ruokavarojen\njätteitä\", vastasi hän, \"ja matkatovereistani tuntuvat ne kovin\nvastenmielisiltä. Ajattelin senvuoksi valmistaa niistä jonkinlaista\nmuhennosta, joka menisi helposti alas. Vaan älkää antako minun pidättää\nteitä kauempaa! Neuvon teitä ryömimään tunnelin läpi jalat edellä,\nsillä siten on teidän mukavampi siellä toisella puolen päästä alas.\"\n\nMinä noudatinkin neuvoa ja hänen avuliaan pääsin holviin koivet edellä.\nPian hyppäsin alas omalle puolellemme minua kärsimättöminä odotelleiden\nnaisten keskelle.\n\nKuultuaan missä olin ollut ja mitä nähnyt oli heidän hämmästyksensä\ntavaton.\n\n\"Vai on meillä naapurikin!\" huudahti Ruth. \"Tämähän on merkillistä —\nehkä tarkoitettua. Meidät mahdollisesti aiotaan ryövätä ja murhata!\"\n\nNämä sanat kuultuaan kiirehti mrs Aleshine luokseni.\n\n\"Mr Craig\", huusi hän, \"jos ne ovat rosvoja, niin ryhtykää\nvarovaisuuteen! Meidän ei pidä antaa niille aikaa hyökätä kimppuumme.\"\n\n\"Siunatkoon sinua, Barb'ra Aleshine!\" huudahti mrs Lecks. \"Luuletko\nsinä noita toisella puolen olevia ryöväreiksi! Jos niin olisi, niin\nsilloin, mr Craig, on teidän oma appenne ollut mukana vehkeilemässä.\nMutta siten ei nyt kuitenkaan liene. Meidän täytyy heti ruveta\ntuumimaan, mitä voimme tehdä noiden ihmisraukkojen hyväksi.\"\n\n\"Heillä on kyllä hiukan ruokaa jälellä, vaan ei paljon\", sanoin minä,\n\"ja sitäpaitsi kärsivät he vilua.\"\n\n\"Emmekö voisi heittää heille vähän risuja?\" kysyi mrs Aleshine, jonka\nsotaiset tunteet jo olivat ehtineet vaihtua syväksi sääliksi. \"Kyllä he\novat varmaan puolikuolleita, koska heillä ei ole muuta lämmityskeinoa\nkuin kovaksi keitetyt munat.\"\n\nMinä selitin, ettei heidän suojassaan käynyt päinsä tehdä tulta, sekä\nesitin, että antaisimme heille vähän lämmintä teetä ja ruokaa.\n\n\"Sen me teemme!\" huudahti mrs Aleshine. \"Ja huutakaa heille tuon\ntunnelin läpi, että kierittäkööt vaan tänne munat, niin minä keitän ne\nkuumiksi kuinka usein tahansa.\"\n\n\"Yhden asian minä teille sanon\", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän mrs\nAleshinen kanssa otti ruokavaroja kovin laihaksi käyneestä säkistämme.\n\"Ja se on, että nyt minä kuulen ensi kerran elämässäni ihmisten\nlämmittävän itseään kananmunilla ja konjakilla muullakin tavoin kuin\nkuin laittamalla niistä munatotia, — ja kummaa on, että he ovat\njaksaneet kieltäytyä niitä sillä tavoin nauttimasta — vaan kylmä heillä\nsilti taitaa olla. — Sanokaa, voimmeko heittää heille tämän korin ilman\nettä pannu kaatuu?\"\n\nMinä huusin herralle, että me lähetämme heille korin, jonka sitten\nsateenvarjon avulla pistin tunnelin läpi.\n\nSydämellisiä kiitoksia huudettiin meille toiselta puolen. Ja kun kori\nja pannu palautettiin laitoimme oman iltasemme.\n\n\"En käsitä\", virkkoi mrs Lecks, \"mitenkä me emme huomanneet tuota\npientä katosta, vaikka se on niin lähellä.\"\n\n\"Sitähän minäkin ihmettelen\", virkoin minä. \"Mutta seikka on nähtävästi\nsiten, että toinen tie, jonka varrella koppi on, on alempana kuin tämä,\njoten katto tuskin ollenkaan näkyy maavallin takaa, ja sitäpaitse\nkasvaa sen päällä ruohoa, joten meidän oli vaikeata eroittaa sitä\nmaasta.\"\n\n\"Emmekä me osanneet ruveta mitään sellaista etsimäänkään\", virkkoi mrs\nLecks. \"Ainakin minä puolestani en tullut ollenkaan tarkastelleeksi\nsinne päinkään.\"\n\n\"En minäkään\", lausui mrs Aleshine. \"Ja sen jälkeen kuin alkoi sataa\nlunta, emme tietysti enää voineet mitään havaita.\"\n\n\"No niin\", sanoi mrs Lecks, lopettaen tämän keskustelun, \"meidän ei\nollut mahdollista löytää tuota kojua, joten voimme lohduttaa itseämme\nsillä, ettemme siinäkään suhteessa olleet aaseja.\"\n\nAlkoi tulla pimeä ja tunnelin kautta ei vaihdettu montaa sanaa.\n\n\"Ennen kuin laskeudumme levolle\", sanoi mrs Aleshine— \"koska meillä ei\nole kynttilöitä, emme siis voi valvoa — niin laittakaamme jonkinlainen\nvedettävä kelkkalaitos, jonka avulla voimme lähettää noille\nihmisparoille senappitaikinaa ja pipariminttuja sille varalle, että he\nsattuvat yöllä sairastumaan.\"\n\nTähän varovaisuustoimenpiteeseen emme sentään lopen lopun katsoneet\ntarpeelliseksi ryhtyä. Ja sen jälkeen kuin toisella puolen oleva herra\noli vakuuttanut voivansa siellä ylläpitää lämpöä toivotimme toisillemme\nhyvää yötä.\n\nMinä lisäsin risuja tuleen ja nousin sitten vaunuihin, missä toiset\njo olivat kömpineet kukin nurkkaansa. En kuitenkaan saattanut paljon\nlevätä, sillä vähän väliä täytyi minun käydä vaalimassa tulta, ja sen\nlisäksi kiusasivat minua mitä tuskallisimmat huolet.\n\nRuokasäkkimme oli jo melkein tyhjä, ja ellei pelastus hyvin pian\njoutuisi, ei meillä olisi edessä muu kuin kuolema. Ja mielestäni oli\napua yhtä vähän odotettavissa huomenna kuin edellisenäkään päivänä.\nKuinka voisi kukaan päästä luoksemme monta penikulmaa ulottuvien\nlumikinosten läpi?\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nIhmeellinen tapaaminen.\n\n\nSeuraavana aamuna nousin aikaisin ylös ja läksin metsään keräämään\nrisuja. Silloin tein sen havainnon, että päällinen lumi oli muodostunut\nkovaksi hangeksi.\n\nMyrskyn jälkeen oli aurinko alkanut paistaa ja sulattanut lumen pinnan.\nYöllä oli ollut kylmä jälleen, ja lumen päällimmäinen kerros oli siten\nkovettunut.\n\nHuomattuani, että saatoin astella minne vain halusin, heräsi rohkeuteni\nja minä lähdin tarkastelemaan asemaamme.\n\nMaantie näkyi useissa kohdin olevan kokonaan kinosten peitossa. Menin\nsille paikalle missä tiet erosivat, sekä kiipesin pienelle kukkulalle,\njoka oli estänyt näköalan sinnepäin.\n\nSieltä näin, että vuori, jota olin luullut hyvin jyrkäksi ja\nepätasaiseksi, vähitellen ja loivasti viersi laaksoon päin ja oli\nkokonaan kovan, kirkkaan hangen peittämä, eikä pinnalle kohonnut puita\neikä kallioita. Rinne oli noin penikulman pituinen, jonka jälkeen se\nvähitellen yhtyi viheriänruskeaan alankoon.\n\nAlhaalla laaksossa olivat puut vielä lehtipuvussa ja siellä ja täällä\nnäkyi helakan vihreitä paikkoja. Vuorilla ollut lumimyrsky oli\naiheuttanut vesisateen laaksoon ja virkistyttänyt sen kasvullisuutta.\nNäytti aivan kuin olisi katsellut jotain toista maata.\n\nÄkkiä huomasin hienon savun nousevan puitten välistä. Siellä asui siis\nihmisiä! Saattoiko todellakin olla mahdollista, että olimme vain yhden\ntai parin engl. penikulman päässä ihmisasumuksista? Mutta mitä apua\nolisi heistä? Me emme pääsisi sinne, eivätkä he tänne, ja mitään tietoa\nemme saattaisi antaa sinne, sillä maantie kiersi useita penikulmia\nennen kuin se tuli tasangolle.\n\nKatsellessani siinä alaspäin tuntui minusta ikäänkuin olisin voinut\nlähteä liukumaan alas tuonne viheriäisille kentille! Tulin samalla\najatelleeksi niitä barbaariheimoja, joiden sotamiehet nähdessään\nAlppien korkeuksista Italian viljavat maat, pukeutuivat sotisopaansa ja\nliukuivat alas alangoille ryöstämään itselleen aarteita ja rikkauksia.\nAivoihini iski ajatus, — ajatus, josta suuresti ilostuin. Ei olisi\nhukattava yhtään aikaa! Aurinko ei vielä ollut korkealla, vaan kauan ei\nkestäisi, ennen kuin sen säteet ehtisivät sulattaa kovan hankikerroksen\nja pelastuksemme kävisi siten mahdottomaksi. Ei voinut ajatellakaan,\nettä lumen ollessa pehmeätä voisimme lähteä vankeudestamme.\n\nRiensin takaisin vaunuillemme ja näin siellä tulen ympärillä\nkolme vakavakatseista naista. He katselivat surullisena vähäisiä\nruokajäännöksiämme.\n\n\"Tässä on kaikki mitä meillä on jäljellä\", sanoi mrs Aleshine minulle,\n\"ja kun lähetämme noille toisille raukoille osan — se meidän tietysti\ntulee tehdä — ei oma ateriamme ole paljon arvoinen. — Ellei kukaan\nsaavu meitä pelastamaan on se meidän viimeinen ateriamme.\"\n\nTartuin Ruth paran käteen. Hän oli hyvin kalpea ja väsynyt.\n\n\"Rakkaat ystävät\", sanoin minä, \"kukaan ei voi päästä tänne vielä\npitkään aikaan, ja ennen kuin apu ehtii, olemme me kuolleet. Mutta\nälkää olko peloissanne! Meidän ei ole tarpeellista jäädä tänne\nodottamaan. Lumen pinta on muodostunut kovaksi hangeksi, ja minä olen\nkeksinyt keinon, mitenkä voimme liukua alas laaksoon. Siltä paikalta\nmistä tulen on vuoren rinne yhtä loivaa kuin tavallinen kelkkamäki.\nMuutamissa minuuteissa pääsemme siten pois täältä kinosten keskeltä\nlämpimään ja kukoistavaan laaksoon, missä myöskin asuu ihmisiä.\"\n\nRuth tarttui minua käsivarresta.\n\n\"Mutta eikö se ole hengenvaarallista?\" huudahti hän.\n\n\"Sitä en luule\", vastasin. \"Missään tapauksessa ei se ole\nvaarallisempaa kuin jäädä tänne enää tunniksikaan, sillä jos hanki\nehtii pehmetä, olemme hukassa.\"\n\n\"Mr Craig\", virkkoi mrs Lecks, \"mrs Aleshine ja minä emme paljon\nymmärrä laskettelemisesta, sillä emme ole tehneet sitä sen jälkeen\nkuin olimme lyhythameisia pikkutyttöjä. Mutta te käsitätte sen asian\nparemmin kuin me, ja kun te kerran sanotte, että meidän on mahdollista\nliukua täältä alas, niin me sen teemme, kunhan te vaan menette edellä.\nSeurasimmehan me teitä valtamerenkin poikki, missä meillä ei ollut\nallamme muuta kuin muutama penikulma merivettä ja mahdollisesti\nminkälaisia kaloja tahansa. Älkää tekään olko levoton, mrs Ruth! En\ntiedä minkälaisilla esineillä meidän on lasketeltava, vaan minä ja mrs\nAleshine otamme teidät väliimme, niin että jos ajamme jotain päin,\nloukkaannumme me, ettekä te.\"\n\nTulin hyvin iloiseksi siitä että ehdotukseni hyväksyttiin.\nNautimme hätäpikaa aamiaista, lähetettyämme ensin osan ruoistamme\nonnettomuustovereillemme kinoksen toiselle puolelle.\n\nVieras herra huusi meille, että he kyllä muuten voivat hyvin, paitsi\nettä ovat liikunnon puutteessa kylmästä aivan kohmettuneet, ja\ntuskallisella äänellä hän kysyi, olinko huomannut mitään pelastuksen\ntoivoa.\n\nSiihen vastasin minä, että olin keksinyt keinon pelastumiseksemme sekä\nettä heti saapuisin hänen luokseen — minä kun nyt saatoin mennä sinne\nhangen yli.\n\nHän lausui, että minun sanani olivat antaneet hänelle uutta rohkeutta\nsekä että hänkin tekisi kaiken voitavansa minun suunnitelmani\ntoteuttamiseksi.\n\nMinä ryhdyin suurella innolla valmistuksiin. Kokosin kaikki\nvaunutyynymme — niitä oli neljä — ja kannoin ne sille kukkulalle, mistä\nolin ajatellut laskeumisemme tapahtuvaksi. Vein sinne myöskin jonkun\nverran nuoraa, jota aikaisemmin olin löytänyt eräästä vaununlaatikosta.\nSen jälkeen kiiruhdin alempaa tietä pitkin naapurimme luokse.\nSaavuttuani sinne havaitsin, että ystäväni oli lapioinnut lumen pois\novi-aukon edestä. Hän tuli minua vastaan ja tarttui käteeni.\n\n\"Jos teillä on joku ehdotus\", virkkoi hän, \"niin sanokaa se heti!\nMeidän tilamme on todella vaarallinen. Kohta paleltuvat mukanani olevat\nnaiset kokonaan, ja niin käynee teidänkin naistenne kanssa — joskaan\nheidän äänistään ei oikein siltä tunnu.\"\n\nMinä vastasin, että minun naistoverini olivat tähän saakka kestäneet\nhyvin kaikki vastukset, ja hukkaamatta aikaa tein hänelle heti selvää\nsuunnitelmastani.\n\nKuultuaan siitä tuli hän sangen totiseksi.\n\n\"Se tuntuu minusta uhkarohkealta\", lausui hän, \"vaan ehkä se on ainoa\npelastuskeino. Olkaa siis hyvä ja näyttäkää minulle se paikka, mistä\nolette ajatellut meidän lähtevän liikkeelle.\"\n\n\"Kiiruhtakaamme siis\", sanoin minä. \"Aurinko nousee yhä korkeammalle ja\npian ehkä hankikerros sulaa. Tällä hetkellä meillä kuitenkin vielä on\ntalvi.\"\n\nMe riensimme sille paikalle, jonne jo olin vienyt vaunutyynyt\nja köyttä. Sanaakaan lausumatta tuijotti hän ensin lumen umpeen\nkinostamalle maantielle sekä sitten jyrkännettä alas laaksoon, jonka\nvehreys kirkastuvan päivän valossa kävi entistä helakammaksi.\n\n\"Hm\", virkkoi hän, \"meillä ei ole muuta valittavissa kuin joko seurata\nneuvoanne tai jäädä tänne kuolemaan.\"\n\n\"Tuokaa siis tänne kaikki vaunutyynynne ja auttakaa minua laittamaan\nkuntoon varustuksemme.\"\n\nKun tyynyt oli tuotu asetimme me ne hangelle perätysten, niin että\nne muodostivat pitkän jonon. Senjälkeen sidoimme me yhteen, ja minun\napumieheni osoitti kaikessa siinä suurta taitoa ja näppäryyttä.\n\nKun patjamme oli valmis pyysin minä häntä menemään noutamaan\nmatkatoverinsa, ja minä puolestani lähdin hakemaan omiani.\n\n\"Mitä tulee meidän laittaa kuntoon otettavaksi mukaamme?\" kysyi mrs\nAleshine.\n\n\"Me emme ota mukaamme yhtään mitään muuta kuin rahamme taskuumme sekä\nhuopamme ja peitteemme. Kaikki muut tavaramme jätämme vaunuihin. Ne\nsaamme periä sitten kun vaunut saadaan kiskotuiksi täältä pois.\"\n\nHuovat ja peitteet käsivarsillamme lähdimme nyt liikkeelle ja alemmalla\ntiellä tapasimme toisen seurueen. Molemmat naiset olivat käärityt\nvaatteisiin aivan huppukuuruun, vaan saatoimme kuitenkin huomata,\nettä toinen heistä asteli keveästi, kun taas toinen pääsi vain\nvaivalloisesti eteenpäin, ja täytyi heidän miehisen toverinsa heitä\nalinomaa auttaa.\n\n\"Jos minun täytyy ruveta laskettelemaan\", lausui mrs Aleshine, \"teen\nsen yhtä mielelläni vieraitten kuin ystävien seurassa — varsinkin\njos olen pakotettu katkaisemaan käteni tai koipeni. Mutta kuitenkin\ntahtoisin mielelläni tutustua noihin naisiin, ennen kuin yhdessä\nistumme kelkkaan\" — samalla huomasi hän patjamme — \"ei suinkaan ole\ntarkoitus, että me lähtisimme liikkeelle tuommoisella?\"\n\n\"Barb'ra Aleshine\", sanoi mrs Lecks suuren villahuivinsa takaa, \"ei\nsuinkaan sinulla ole tarkoitus vilustuttaa keuhkojasi, koska tuolla\ntavalla lörpöttelet. Hieno käytös on kyllä hyvä asia, vaan odottakaamme\nsiksi kuin pääsemme alas.\"\n\nTästä huolimatta kiirehtivät mrs Lecks ja mrs Aleshine heti tienmutkaan\npäästyämme noita vieraita naisia vastaan ja puristivat heidän käsiään.\nMrs Lecks lausui sen jälkeen julki toivomuksensa, että me kaikki\ntulisimme onnellisesti alas.\n\nMinä työnsin patjamme aivan jyrkänteen reunalle ja pyysin kaikkia\nistuutumaan sille.\n\nEpäilyksittä istuivat mrs Aleshine ja mrs Lecks heti ja ottivat kuten\nolivat luvanneet, Ruthin väliinsä.\n\nNuori vaimoni oli kyllä peloissaan, vaan molempien vanhempien naisten\ntyyni käytös, sekä minun vakaa uskoni, että kaikesta suoriudumme\nonnellisesti, antoi hänelle rohkeutta.\n\nToisista naisista heittäytyi nuorempi heti reippaasti tyynylle, kun\ntaas toinen heistä äkkiä vetäytyi taaksepäin. Hänen seuralaisensa\nsanoi hänelle, että hänen oli välttämätöntä laskeutua patjalle, sillä\nse olisi meidän ainoa pelastuksen toivomme, ja vielä vakuutettuaan,\nettä me aivan varmaan tulisimme onnellisesti perille, painoi hän hänet\nystävällisesti istumaan.\n\nNyt vasta huomasin, että hänellä oli mukanaan suuri paketti, jonka\nvuoksi sanoin hänelle:\n\n\"Kukaan ei saa ottaa mukaansa muuta kuin mitä välttämättömästä\ntarvitsee. Kaikki muut tavarat ovat jätettävät tänne, ja minä luulen,\nettei ole pelkoa, että ne varastettaisiin. Ja vaikka olisikin, emme voi\nsiltikään ottaa mitään mukaan.\"\n\n\"Hyvä herrani\", vastasi hän vakavasti, \"tiedän yhtä hyvin kuin te,\nminkälaiseen vaaraan me nyt antaudumme. Senvuoksi olemmekin jättäneet\nkaikki tavaramme vaunuihimme. Mutta siitä mikä minulla on tässä\npaketissa en eroa. Jos te siitä syystä kiellätte minua tulemasta\nmukaan, jään kyllä, sekä etsin jonkinlaisen laudan, jolla voin yrittää\nliukua alas.\"\n\nHän lausui tämän sangen kohteliaasti, vaan niin varmalla äänellä, että\nminä katsoin turhaksi puhua sen enempää. Sitäpaitsi ei meillä enää\nollut aikaa keskusteluihin, ja omaksi asiakseenhan jäi, tahtoiko hän\npitää molemmat, vaiko vain yhden kätensä vapaana.\n\nPyysin häntä senvuoksi tekemään hyvin ja istumaan. Sitten asetettiin\naina kaksi selkä toisiaan vastaan, ja minä kompuroin lopuksi itse\nohjaajan paikalle. Sitten kiedoimme itsemme yhteen kainaloiden alla\nkulkevalla peitteellä. Ajattelin nimittäin ensimäisen vaaran olevan\nsiinä, että joku meistä tipahtaisi matkalle.\n\nKun kaikki oli kunnossa, pyysin miespuolista toveriamme, joka istui\nvanhemman naisen kanssa takana lähinnä minua, auttamaan minua saamaan\npatjamme liikkeelle, polkaisemalla jyrkänteen reunaan.\n\nOli jonkun verran vaikeata päästä alkuun, vaan muutaman minuutin\nperästä olimme keikahtaneet jyrkänteen reunan yli ja alkaneet liukua\nalaspäin.\n\nAluksi kuljimme hitaasti, mutta vähitellen vauhti huimeni, ja minä\nkuulin kirkaisun, josta en tietänyt kenen suusta se lähti, vaan ei\nainakaan kenenkään minun joukkooni kuuluvasta.\n\nOlin toivonut voivani käyttää mukaan ottamaani lapiota ohjaamiseen,\nvaan pian huomasin, että se oli mahdotonta. Me kuljimme nyt siis\nalas vuoren hankista rinnettä, eikä suuntaamme ohjannut muu kuin\njyrkänne. Vauhtimme kasvoi joka minuutti ja pian alkoi patjamme\nkieppua ympäri, niin että väliin olin etu- väliin takapuolella. Kerran\nkiidimme alaspäin niin ankaraa vauhtia, että meidän kaikkien jalkamme\nponnahtivat ilmaan ja kova hanki repi kasvojamme, vaan mitään huutoja\nei kuulunut. Kaikki tartuimme kiinni patjaamme ja alasmenon nopeus\nmelkein pidätti meiltä hengityksen.\n\nLiukumisemme oli kuin linnun lentoa. Minusta tuntui kuin olisimme\nkulkeneet penikulmamääriä. Väliin oli kasvoni käännettyinä laaksoon\npäin ja minä silmäilin alas kuin suureen pohjattomuuteen; väliin\ntaas ne olivat tähdätyt ylös, ja edessäni oli mahtava vuoren rinne,\njota pitkin olimme kauan ja huimasti luikuneet alas, ja joka kohosi\ntakanamme mahdottoman korkeana.\n\nVähitellen kävi kulkumme hitaammaksi, vaan vaivalloisemmaksi. Lumi oli\nalempana ohuempaa ja sen päällä oli tuskin ollenkaan hankikerrosta.\nNiinpä jouduimme aivan ruohoisellekin paikalle, jonka yli kyllä\npääsimme, vaan emme kolhimatta itseämme kiviä vastaan. Tulimme sitten\njälleen lumikentälle, sekä sen jälkeen uudelleen paljaalle maalle, joka\nkuitenkin oli niin liukasta, että pääsimme helposti liukumaan sen yli.\n\nMinä olisin nyt toivonut, että meidän merkillinen kelkkamme olisi\npysähtynyt, mutta vaikka mitenkä olisin lapiollani harannut vastaan,\nen saanut sittenkään sitä seisahtumaan. Alaspäin me vain riensimme,\nkieppuen, tanssien ja milloin mitäkin päin töytäten.\n\nNahkaköytemme, joka varmaankin oli kovin hankaantunut ja kulunut,\nkatkesi useista kohden, ja minä pelkäsin, millä silmänräpäyksellä\nmeidän patjamme hajoisi yhtä moneen osaan kuin se oli alkujaankin ollut.\n\nKun me nyt olimme entistä suuremmassa vaarassa, lujasti toisiimme kun\nolimme kiedotut, päästin yht'äkkiä siteemme solmun irti — ja sekunti\nsen jälkeen tunsin, että meidät viskattiin erilleen toisistamme..\n\nMe olimme nyt aivan rinteen alla, mikä seikka olikin hyvä, sillä\nmuutamat meistä kierisivät alas ilman mitään tyynyjä, kun taas toiset\nsuonenvedon tapaisesti olivat niihin takertuneet. Itse sain tehdä\nsellaisen keikahduksen, että jouduin jaloilleni ja sain lopun matkaa\njuosta. Olin juuri päässyt pysähtymään, kun toiset, kukin eri tavalla,\nvierivät rinnettä alas.\n\nNyt kuului eräästä mäen alle päässeestä kääröstä huuto:\n\n\"Oi voi, Albert Dusante! Missä sinä olet? Lucille? Lucille!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä nousi mrs Aleshine toiselle jalalleen —\ntoinen oli takertunut kiinni huopiin ja peitteisiin. Hänen hattunsa\noli aivan rutistunut ja pudonnut alas silmille. Vasemmalla kädellään\nliuhutti hän keltaista kankaan palasta, jonka hän oli tullut\nreväisseeksi jostain mrs Lecks'in persoonaan kuuluvasta vaatteesta ja\ntoisessa kädessään oli tukko paksua, kuihtunutta ruohoa, jonka hän\nsivumennen oli temmaissut juurineen maasta. Hänen päällystakkinsa oli\nselästä läpi kulunut, sekä hänen pyöreässä selässään näkyi ruohonkorsia\nja multaa.\n\nMutta kaiken tämän hävityksen keskellä loistivat hänen kasvonsa\nihastuksesta. Toisella jalallaan hypäten ja toisella laahustaen\nperässään tyynyjä ja peitteitä kirkui hän: \"Nehän ovat Dusantet!\nDusantet!\"\n\nJa hän putosi polvilleen noiden kahden naisen eteen ja huusi: \"Voi,\nkumpiko teistä on Emily ja kumpiko Lucille?\"\n\nMinä olin rientänyt Ruthin luokse, joka istui eräällä tyynyllä. Samalla\nhetkellä nousi mrs Lecks aivan hänen vierestään. Hän oli toisella\njalallaan pistänyt puhki hattunsa, joka nyt retkotti siinä ja hänen\nvaatteissaan näkyivät kyllä selvät jäljet siitä, miten rajusti mrs\nAleshine oli häneen tarttunut, mutta hänen katseensa oli arvokas ja\nryhtinsä kunnioitusta herättävä.\n\n\"Barb'ra Aleshine!\" huusi hän. \"Vaikka Dusantet ovatkin äkkiä taivaasta\npudonneet eteesi, niin etkö voi suoda heille siunaamaa hetkeä\ntunnustella kylkiluitaan ja tarkastella, ovatko heidän jalkansa tai\nkätensä katkenneet.\"\n\nNuorempi naisista kääntyi mrs Aleshinen puoleen ja virkkoi: \"Minä olen\nLucille.\"\n\nSekunti sen jälkeen oli tuo ystävällinen rouva kietonut käsivartensa\nhänen kaulaansa.\n\n\"Teistä kahdesta olette te aina ollut lähinnä sydäntäni\", kuiskasi hän\ntuon hämmästyneen nuoren naisen korvaan.\n\nTultuani vakuutetuksi, ettei Ruth ollut vahingoittunut, riensin\nauttamaan muita. Mies parka oli juuri noussut ylös tyynyltään, jolle\nhän oli joutunut selälleen makaamaan suuri pakettinsa edelleen\nkainalossaan. Minä autoin häntä nostamaan maasta vanhempaa naista. Tämä\noli hyvin likainen sekä saanut useita kelpo kolauksia ja näytti perin\npelästyneeltä, mutta loukkaantunut hän ei ollut.\n\nMinä menin lähellä olevalle purolle ja noudin sieltä vettä\ntaskupullollani, ja saapuessani takaisin löysin mrs Lecks'in ja\nmrs Aleshine'n seisomassa matkatovereittemme edessä. Kaikki he\ntarkastelivat toinen toisiaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.\n\n\"Nimeni on Dusante\", lausui vieras herra, \"mutta miksi kysytte sitä\nnyt juuri tällä hetkellä? Miksi herättää se niin tavattomasti teidän\nhuomiotanne?\"\n\n\"Miksikö?\" huudahti mrs Lecks. \"Sanon sen kyllä teille. Minä olen mrs\nLecks ja tämä tässä on mrs Aleshine, ja jos te todellakin olette sama\nmr Dusante, joka omistatte tuon sievän huvilan pienellä valtameren\nsaarella, niin sanon teille, että tämä tässä on mrs Craig, joka siellä\nvihittiin avioliittoon, ja tuo vesipulloa kantava herra on mr Craig,\njoka kirjoitti teille sen kirjeen, jonka toivottavasti olette saanut.\nJa ellei kaiken tämän johdosta ole syytä kysyä, oletteko te mr Dusante,\nniin tahtoisinpa tietää minkä johdosta...\"\n\n\"Ovathan ne Dusantet! Tietysti he ovat Dusantet!\" huusi mrs Aleshine.\n\"Laskiessamme mäkeä alas tunsin kyllä, että te olitte meitä jollain\ntavoin lähellä ja meille jollain tavoin rakkaat, vaikk'en käsittänyt,\nkuinka ja miksi. Ja tämä neiti on sanonut olevansa Lucille, joten siis\ntämän toisen täytyy olla Emily, olkootpa he sukua millä tavoin tahansa\n— —\"\n\n\"Onko se todellakin mahdollista\", keskeytti tuo vieras herra ja\ntarkasteli mielenkiintoisesti meistä jokaista \"että te olette niitä\nkelpo ihmisiä, jotka ovat asuneet talossani valtameren saarella?\"\n\n\"Niitä juuri olemme\", huudahti mrs Aleshine. \"Mutta missä\nsukulaisuussuhteessa te olette Emilyyn? Ja mitä sukua on Lucille\nhänelle?\"\n\nMr Dusante astui nyt pari askelta taaksepäin ja laski pois kainalossaan\npitämänsä paketin, rientäen sitten ojennetuin käsivarsin minua kohti,\nja kyyneleet silmissään huudahti hän:\n\n\"Te siis todellakin olette mr Craig, jota minun on niin paljosta\nkiittäminen'!\"\n\n\"Kiittäminen _minua_!\" lausuin hämmästyneenä. \"Meidän on päinvastoin\nkiittäminen teitä siitä, että pelastuimme kuolemasta keskellä\nvaltamerta!\"\n\n\"Älkää sanoko niin!\" virkkoi hän, surullinen ilme kasvoillaan. \"Te\nette ole minulle mitään kiitollisuuden velkaa. Kiittäisin Jumalaa,\njos niin olisi. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä — —. Ja tämä siis on\nmrs Craig\", jatkoi hän, tarttuen Ruthin käteen, \"se nuori nainen,\njonka häät vietettiin minun talossani — ja tässä mrs Lecks — ja mrs\nAleshine —!\" Samalla puristi hän heidänkin käsiään. \"Mitenkä minä olen\nhalunnut tavata teitä! Ajattelin teitä jok'ainoa päivä sen jälkeen kuin\nolimme palanneet saareen ja huomanneet, että te olitte siellä olleet —\ntoivoisinpa voivani sanoa: vierainani. Vaan missä on pappi ja ne kolme\nmerimiestä? Heille ei suinkaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta!\"\n\n\"Ei ole\", vastasi mrs Aleshine, \"he ovat tosin meidät jättäneet,\nvaan heillä on luullakseni hyvä olla. Mutta olkaa nyt niin kiltti ja\nsanokaa, missä sukulaisuussuhteessa olette Emilyyn ja Lucilleen?\"\n\n\"Barb'ra!\" huudahti mrs Lecks ja hypähti ystävättärensä luokse. \"Etkö\nvoi antaa vieraalle aikaa edes hengähtää? Etkö huomaa hänen olevan\ntästä kaikesta niin liikutetun, että hän tuskin muistaa, kuka hän on?\nJos nämä vieraat naiset siinä silmiesi edessä kuolisivat väsymyksestä\ntai nälästä, olisi se sinulle paremmin kuin oikein! Parasta on, että\nnyt ensin otamme selkoa, miten heidän laitansa on ja mitä voimme tehdä\nheidän hyväksensä.\"\n\nNuorempi naisista riensi kiireesti luoksemme. \"Voi, mrs Craig, mrs\nLecks ja mrs Aleshine!\" huudahti hän. \"Minä aivan joudun suunniltani\nodotuksesta saada kuulla teistä kaikki!\"\n\n\"Me olemme suunniltamme samasta syystä!\" lausui mrs Aleshine\nriemukkaasti.\n\n\"Ajatelkaa, että me olemme kohdanneet juuri täällä!\" jatkoi tyttö.\n\nEnemmän kuin kukaan muu halusin minä tietää kaikki Dusanteista, mutta\nminä huomasin, että Ruth oli kalpea ja kovin väsynyt, ja että toinen\nDusanten naisista istuutui jälleen maahan, ikäänkuin hänen olisi\nollut mahdotonta pysyä seisaallaan, jonka vuoksi tulin kaksinkerroin\niloiseksi siitä keskeytyksestä, minkä aiheutti kaksi meitä kohti\nnelistäen ratsastavaa miestä.\n\nHe tulivat siitä talosta, jonka olin aikaisemmin huomannut, ja toinen\nheistä oli nähnyt meidän mäenlaskumme, jonka vuoksi hän toverinsa kera\nkiirehti luoksemme niin nopeasti kuin mahdollista.\n\nKuultuaan seikkailumme hämmästyivät he kovasti, vaan kun muutamat\nmeistä olivat suuresti ravinnon ja levon tarpeessa, jäivät kysymykset\nja selittelyt hyvin lyhyiksi.\n\nMiehet astuivat alas hevosten selästä. Toisen hevosen selkään\nasetettiin vanhempi Dusanten naisista, jota toinen miehistä piteli\nsiinä toisen taluttaissa hevosta. Ruth nostettiin toisen hevosen\nselkään ja minä ryhdyin häntä tukemaan. Toiset tulivat jalkaisin\nperässä.\n\nMatkaa kesti noin engl. penikulman verran, ja tie oli useissa kohdin\nhyvin epätasaista. Olimmekin senvuoksi sangen tyytyväiset vihdoinkin\nehdittyämme siihen pieneen taloon, joka oli matkamme päämaali.\n\nTämän maatalon omistivat nuo kaksi miestä. Toinen miehistä oli\nnaimisissa, ja hänen vaimonsa ryhtyi heti parhaansa mukaan pitämään\nmeistä huolta. Hänen kotinsa oli hyvin pieni ja kaapissaan oli vain\nmitä yksinkertaisimpia ruokavaroja, vaan kaikki asetti hän meidän\nkäytettäväksemme. Hän luovutti oman sänkynsä vanhemmalle Dusanten\nnaiselle, joka laskeutuikin heti makuulle. Ja me toiset nautimme\nsuurella halulla kelpo aterian, johon kuului paistettua sianlihaa,\nmaissileipää ja kahvia.\n\nEnnen levolle menoani pyysin kuitenkin toista miehistä lähtemään\nratsain rautatieasemalle ottamaan selvää mr Endertonista ja kertomaan\nhänelle meidän pelastuksestamme.\n\nKukaan meistä ei ollut kunnollisesti nukkunut kahteen vuorokauteen,\njoten me lepäsimme makeasti aina siihen saakka kun tuli pimeä,\njolloin meidät herätettiin illalliselle. Ja niin asetuimme jälleen\npöydän ääreen kaikki muut paitsi vanhempi Dusanten naisista, joka jäi\nvuoteeseensa.\n\nAterioituamme sytytettiin takkavalkea. Sen sekä kahden kynttilän ja\nlampun valossa muuttui huone kerrassaan iloiseksi ja hauskaksi. Ilta\noli kylmä, jonka vuoksi me kaikki keräännyimme istumaan valkean ääreen.\n\nTuskin olimme istuutuneet, kun mrs Aleshine huudahti: \"Nyt, mr\nDusante, ei enää kuolevainen ihminen — kaikkein vähemmän nainen —\njaksa odottaa saadakseen tietää, missä sukulaisuussuhteissa Lucille on\nEmilyhyn ja mitä sukua te olette heille, sekä kaikkea saarella olevaa\ntaloanne koskevia seikkoja. Minua ei ollenkaan ihmetytä, jos tänä\naamuna olisin pelkästä uteliaisuudesta räjähtänyt kappaleiksi.\n\n\"Minun laitani on samoin\", virkkoi mrs Lecks, \"ja vaikka kyllä tiedän,\nettä kaikella on aikansa sekä ettei väsyneitä ihmisiä ole vaivattava\nkysymyksillä, niin luulempa, että jos tänne tullessamme tie olisi\nollut tasainen, olisin varmasti pyytänyt teitä kertomaan kaikki! Mutta\nteillä on pitkät jalat, ja niitä taas ei ole mrs Aleshinella, enkä minä\nvoinut jättää häntä jälkeen.\"\n\n\"En olisi jäänyt jälkeen, olkoonpa koipeni pitkät tai lyhyet!\" tokasi\nmrs Aleshine.\n\nRuth ja minä pyysimme myöskin mr Dusantea kertomaan, ja kunnon\nisäntämme sekä hänen emäntänsä sanoivat, että jos ruvetaan kertomaan\njuttuja, ovat hekin mielellään kuulijoina. Siihen hupiin he olivat\nhyvin mieltyneet. Ja he istuutuivat keskellemme kahden puulaatikon\npäälle.\n\nNuorempi Dusanten naisista, joka nyt, peitteistä ja liinoista\nvapautuneena näyttäytyi kauniiksi, tummasilmäiseksi tytöksi, lausui,\nettä hänen aikomuksensa oli ollut ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa\npyytää meitä kertomaan historiamme, vaan kun me nyt olimme ensiksi\nehtineet tehdä pyyntömme, täytyi luonnollisesti meidän ensin saada\ntyydyttää uteliaisuutemme.\n\n\"En tahdo\", virkkoi mr Dusante, \"antaa teidän enää silmänräpäystäkään\nodottaa kertomustani itsestäni ja perheestäni.\"\n\n\"Nimeni on Albert Dusante. Teitä ehkä huvittaa tietää, että isäni oli\nranskalainen ja äitini amerikalainen. Minä olen syntynyt Ranskassa,\nvaan en ole siellä paljon oleskellut. Suurimman osan elämääni olen\nasunut Honolulussa — kauppamiehenä. Viime vuosina on minun onnistunut\nkoko paljon vapautua liike-elämän huolista ja ja olen senvuoksi\nnauttinut vapaan elämän tarjoamista hommista ja iloista. En ole koskaan\nollut naimisissa. Tämä nuori neiti on minun sisareni.\"\n\n\"Mutta mitä sukua te olette — — —?\" tokasi mrs Aleshine.\n\nSamassa silmänräpäyksessä sysäsi mrs Lecks häntä polveen ja sai hänet\nkeskeyttämään kysymyksensä. Ja mr Dusante jatkoi:\n\n\"Vanhempamme kuolivat, kun Lucille vielä oli pieni lapsi, eikä meillä\nole ketään läheisiä sukulaisia.\"\n\nNäiden sanojen jälkeen levisi mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen kasvoille\nsellainen ilme, ikäänkuin he olisivat saaneet oudolla käsialalla\nkirjoitetun kirjeen ja olisivat jääneet ihmettelemään, mistä maailmasta\nse oli lähetetty.\n\n\"Se nainen, joka paraillaan lepää viereisessä huoneessa\", jatkoi mr\nDusante, \"on muuan rakas ystävä, jota pidän äitinäni.\"\n\n\"Mitä kummaa —!\" huudahtivat mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa ja\nsellaisella äänellä, että miss Lucille purskahti sydämelliseen nauruun.\n\nMr Dusante jatkoi kertomustaan yhtä rauhallisena ja totisena kuin oli\nalkanutkin.\n\n\"Hän oli äitini hyvä ystävä, vaikkakin oli nuorempi kuin hän. Minä\ntein hänestä äidin pienelle orvolle siskolleni ja pidin yhtä paljon\nhäntä omana äitinäni. Tein sen sitäkin suuremmalla ilolla, että voisin\njollain tavoin palkita hänelle sen hellän hoidon ja huolenpidon, jota\nhän osoitti sisarelleni.\"\n\n\"Hän siis on Emily?\" huudahti mrs Aleshine.\n\n\"Niin, hän otti meidän nimemme — hän on mrs Emily Dusante.\"\n\n\"Ja te pidätte häntä äitinänne?\" sanoi mrs Aleshine.\n\n\"Pidätte häntä äitinänne?\", vahvisti mrs Lecks.\n\n\"Pidän\", vastasi mr Dusante.\n\n\"Se on siis ainoa suhde, jossa hän on teihin kahteen?\" kysyi mrs Lecks.\n\n\"Ja te häneen?\" lisäsi mrs Aleshine.\n\n\"Niin\", vastasi mr Dusante.\n\nMrs Lecks nojasi tuolinsa selkälautaan, risti kätensä ja huudahti:\n\"Vai>niin! Vai niin!\" — jonka jälkeen hänen kasvonsa saivat sellaisen\nilmeen, ikäänkuin hänellä ei enää olisi mitään sanottavaa.\n\n\"Yksi asia on kuitenkin tosi\", lausui mrs Aleshine, \"ja se on, että\nminä aina olen pitänyt enemmän Lucillesta!\"\n\nNäiden sanojen jälkeen hymyilimme Ruth, minä ja Lucille toisillemme.\n\nMr Dusante jatkoi:\n\n\"En haaskaa aikaa kertoakseni teille yksityisistä asioistamme, vaan\nmainitsen ainoastaan, että muutamia vuosia sitten ostin sen saaren,\njonne te pelastuitte, ja missä minä niin mielelläni olisin tahtonut\nolla isäntänänne. Saatan vetäytyä sinne silloin kun tahdon olla levossa\nja rauhassa. Rakennutin sinne kunnollisesti sisustetun talon — —.\"\n\n\"Sitä se todellakin oli\", keskeytti hänet mrs Aleshine, \"sillä\nsiellähän on vesijohto ja likaviemärikin, jollaisia en koskaan ole\nnähnyt niin kaukana kaupungista olevissa taloissa.\"\n\n\"Kalustimme talomme siten kuin meitä parhaiten miellytti\", sanoi mr\nDusante. \"Veimme sinne kirjoja ja elelimme siellä sekä hauskaa että\nhyödyllistä elämää. Viime aikoina on kuitenkin siskoni mielestä olo\nsiellä tuntunut liian yksinäiseltä, jonka vuoksi me olemme tehneet\npitkiä matkoja ja vain silloin tällöin pistäytyneet saarella.\n\n\"Koska en tahtonut jättää ketään niin yksinäiselle paikalle,\nannoin varustaa sinne johtavan kulkuväylän rautatangoilla, siten\nestääkseni rosvojen ja kalastajien veneitä pääsemästä sinne. Vaan\nkun saareni on yleisen suuren purjehdusväylän varrella, en koskaan\ntullut ajatelleeksi, että rautatankoni voisivat estää onnettomia,\nhaaksirikkoon joutuneita ihmisiä pääsemästä sinne.\"\n\n\"Eiväthän ne estäneetkään\", selitti mrs Aleshine, \"sillä me ryömimme\nniiden alitse.\"\n\n\"Toivon, että te sopivana hetkenä kerrotte minulle, miten te pääsitte\nsaarelle aukaisematta tankoja. Minusta on tämän jälkeen tuntunut oikein\npainostavalta ajatellessani, että nuo tangot voivat olla esteenä\nhaaksirikkoisten pelastumiselle.\"\n\n\"Sen painostuksen heittäkää\", lausui mrs Lecks, jonka tunne\nomistusoikeuden pyhyydestä pani hänet puhumaan, \"sillä onhan jokaisella\noikeus lukita kotinsa lähtiessään sieltä pois. En minä eikä mrs\nAleshine koskaan jättäisi oviamme lukitsemattomiksi lähtiessämme\nkaupunkiin, sillä ken tietää, kuka varas tai maankiertäjä sinne sillä\naikaa tunkeutuisi. Ei, sir, kyllä se oli teidän velvollisuutenne\npoislähtiessänne sulkea pääsyn saareen, kun kerran jätitte sinne\ntalonne tyhjäksi. Merellä kulkevien on purjehdittava oikein eikä\najettava toinen toisiaan päin. Ja jos he eivät sitä tee, vaan\naikaansaavat onnettomuuksia, niin niiden jotka joutuvat merihätään\non yritettävä päästä sellaiselle asutulle saarelle, missä heille\nvoidaan antaa apua ja hoitoa, aivan niinkuin maankiertäjät menevät\nvaivastaloihin. Niin olisi ollut meidänkin tehtävä — en nyt sentään\ntarkoita juuri vaivastaloa — ellemme olisi olleet niin tyhmiä että\nlähdimme merelle vuotavalla veneellä — en tarkoita mitenkään loukata\nteitä, mr Craig, muistakaa se.\"\n\n\"Aivan niin minunkin mielestäni\", lausui mrs Aleshine, \"kenelläkään\nei ole mitään sanomista siihen, että joku ihminen lukitsee porttinsa\nlähtiessään pois kotoaan. Minusta voisivat kuitenkin ihmiset niin\nharvaan asutuilla seuduilla asettaa kotoa lähtiessään saarensa\nkulkuväylän suulle vähäsen syötävää ja juotavaa — esimerkiksi pulloon\ntai tinalaatikkoon — haaksirikkoutuneille, jotka mahdollisesti sillä\naikaa saapuvat sinne veneillä, joten he eivät pääse saarelle. Toista\noli meidän, jotka saavuimme toisella tavalla. Kun he sitten huomaavat,\netteivät he pääse sisään, saisivat he vähän virkistyttää itseään\nravinnolla ja jatkaa sitten matkaansa johonkin toiseen saareen.\"\n\n\"Kuulehan Barb'ra Aleshine\", lausui mrs Lecks, \"matkustaessasi Japaniin\nja lähtiessä jätettyäsi talosi portinpieleen paistin ja voileipiä\nmaankulkijoille, voisit puhua tuolla tavoin, vaan et muuten. Mutta kun\nniin et ole tehnyt, niin ehkä saamme nyt kuulla loppuun mr Dusanten\nkertomuksen.\"\n\n\"Kun me tänä vuonna ensi kerran saavuimme saarelle\", jatkoi mr Dusante,\n\"viivyimme siellä vain vähän aikaa, sillä me kaikki halusimme tehdä\nhöyrypurrellani pitemmän merimatkan. Palattuamme päivälleen kuusi\nviikkoa sitten — —\"\n\n\"Täsmälleen viikkoa jälkeen kuin me olimme lähteneet saaresta!\"\nhuudahti mrs Lecks.\n\n\"Olisinpa tietänyt\", lausui mrs Aleshine, \"että te tulisitte niin pian,\nolisin antanut merimiesten elää paljaalla kalalla, itse olisin syönyt\nvain vihanneksia, ja lupaanpa, että varmasti olisin saanut jauhot\nriittämään muille kuudeksi päiväksi, vaikka minun olisikin pitänyt olla\nniin kitsas, että käsissäni ei lopuksi olisi ollut muuta kuin luuta ja\nnahkaa.\"\n\nSen jälkeen hän istuutui jälleen juhlallisen arvokkaasti.\n\n\"Palattuamme\", jatkoi mr Dusante, \"huomasin ilokseni, että rautatangot\nolivat paikoillaan ja kaikki näytti olevan hyvässä kunnossa. Ei\nnäkynyt edes puista pudonneita oksia eikä rikkaruohoa, jotka olisivat\ntodistaneet meidän olleen poissa yli kaksi kuukautta. Äitini ja\nsiskoni menivät ensin huoneisiinsa, ja kun ikkunat olivat avatut\nkuulin heidän ihmettelevän, miten puhdasta ja siistiä oli kaikkialla.\nMinä menin kirjastoon, ja minunkin täytyi ihmetellä sitä erinomaista\nsiisteyttä ja järjestystä, mikä siellä vallitsi. Kirjat olivat\nmitä huolellisemmassa järjestyksessä sekä huonekalut asetetut niin\nmaukkaasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin suinkin. Hyvin pian löysin\nteidän kirjeenne, sir. Suurimman hämmästyksen valtaamana avasin sen ja\nluin — — —.\n\n\"Luettuani oli hämmästykseni vielä suurempi. Kiirehdin ruokasaliin ja\nnostin inkivääriruukun uunin otsalta. Otin sieltä ensin sen pienen\nruskean paperikäärön ja näin sen alla rahat, joista kirjeessänne\nmainitsitte — ja voitte arvata minkälaiseen mielentilaan tulin. En\nlaskenut rahoja, en koskenutkaan niihin, vaan laskin käärön takaisin\nniiden päälle, istuuduin ja aloin hautoa aivoissani tätä ihmeellistä\ntapahtumaa.\n\n\"Istuessani siinä syöksyivät äitini ja Lucille sisään. Ja Lucille,\njolla on vilkas mielikuvitus, vakuutti että talossa täytyi\nolla tonttuja. Kaikki oli puhtaampaa, siistimpää ja paremmassa\njärjestyksessä kuin lähtiessämme. Hän oli ottanut vaatekaapistaan\nesiin ohuen kesäleninkinsä, ja se näytti aivan kuin se olisi juuri\ntuotu suoraan pesijättäreltä. Sen poimut olivat somemmin ja hienommin\nsilitetyt kuin silloin kuin se oli uusi.\n\n\"'Albert', lausui äitini, joka oli aivan kalpea, 'täällä on sillä\naikaa täytynyt olla joku!' Ja hän lisäsi, että ikkunat, jotka\nolimme jättäneet pesemättömiksi, syystä että lähtömme tapahtui\nsuuressa kiireessä, olivat nyt aivan puhtaat, ikäänkuin palvelijatar\nolisi ne aivan äsken puhdistanut. Sitäpaitsi olivat huonekalut ja\nlattia puhtaammat ja kirkkaammat kuin koskaan ennen. Tämä on aivan\nyliluonnollista, lisäsi hän!\"\n\nTämän kertomuksen aikana istuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine aivan vaiti\nja liikkumattomina, hiljaisen vaatimattomuuden ilme kasvoillaan. Vaan\nvälke heidän silmissään todisti, että he tunsivat olevansa muita naisia\nylempänä, mutta että he katsoivat sopivaksi peittää sen tunteen.\n\n\"Samassa silmänräpäyksessä riensi muuan palvelijoista sisään ja\nilmoitti, että koko jauhovarastomme oli kadonnut ja että oli tuskin\nyhtään ruokia jälellä. Äitini ja siskoni, jotka tiesivät jättäneensä\nsaarelle runsaan varaston ruokavaroja, katsoivat kummastuneina toinen\ntoisiinsa. Vaan ennen kuin he ehtivät lausua sanaakaan, aloin minä\nselittää asiain tilaa.\n\n\"'Täällä on poissaollessamme todellakin ollut joku\", virkoin minä.\n\"Tässä kirjeessä ilmoitetaan, että täällä on usean viikon asunut\nkahdeksan henkeä — täällä on vietetty häät ja täältä meidän talostamme\non eräs onnellinen pari lähtenyt maailmalle. Nuo kahdeksan henkeä\novat syöneet meidän leipäämme, käyttäneet meidän mukavuuksiamme ja\npitäneet tätä taloa väliaikaisena kotinaan. Mutta he ovat kunniallisia,\nrehellisiä ihmisiä, sillä he ovat jättäneet kaikki parempaan kuntoon\nkuin täällä oli heidän tänne tullessaan ja tässä ruukussa on enemmän\nmaksua siitä kuin mitä he ovat kuluttaneet.' — Sen jälkeen luin heille\nteidän kirjeenne, sir.\n\n\"En voi teille kuvailla, millä mielenkiinnolla sitä seurattiin. Me\nannoimme sen jälkeen tuoda alukseltamme taloon kaikki ruokavarat,\nmitkä olimme ottaneet mukaamme, ja alotimme jokapäiväisen elämämme —\nvaan mitkään niistä töistä, joista ennen olimme ajankulumme löytäneet,\neivät voineet enää meitä huvittaa. Alinomaa juttelimme me vain niistä\nhenkilöistä, jotka olivat asuneet kattomme alla ja arvailimme, mitähän\nihmisiä ne mahtoivat olla ja saisimmekohan heitä koskaan nähdä.\"\n\n\"Niin\", huudahti miss Lucille, \"minä ajattelin teitä todellakin yöllä\nja päivällä ja kuvailin teitä jos minkälaisiksi, vaan te olette\naivan toisenlaisia kuin luulin. Väliin tuumin, että te saareltamme\nlähdettyänne olitte joutuneet myrskyyn, veneenne oli kaatunut ja\nte kaikki hukkuneet, ja että te sitten kummittelijoina saapuisitte\ntakaisin huvilaamme, nukkuisitte vuoteissamme, puhdistaisitte\nikkunoitamme, pesisitte ja silittäisitte vaatteemme ja toimittaisitte\nöisin kaikenlaisia askareita.\"\n\n\"Hyvä jumala\", huudahti mrs Aleshine. \"Sillä lailla ette saa puhua!\nAjatella olevansa kylmänä haamuna tassuttelemassa pimeydessä, on\npahempaa kuin liukua alas pitkin lumivuorta, vaikkapa sen sitten\ntekisikin paljaalla selällään!\" — \"Barb'ra!\" sanoi mrs Lecks ankarasti.\n\"Jaa'a, se saa ihmisen kauhistumaan aivan yhtä paljon\", vastasi hänen\nystävättärensä olematta millänsäkään.\n\n\"Kaksi seikkaa oli yhteydessä teidän käyntinne kanssa\", jatkoi\nmr Dusante, \"ja ne ovat raskaasti painaneet minun mieltäni.\nToisen olemme jo maininnut — suljetun väylän, joka todisti julmaa\nepävieraanvaraisuutta.\"\n\nTähän saakka en minä ollut tahtonut keskeyttää mr Dusanten itsestäänkin\nusein keskeytyvää kertomusta, mutta nyt tunsin täytyväni vakuuttaa\nhänelle sekä itseni että vaimoni puolesta, että olimme samaa mieltä\nkuin mrs Lecks ja mrs Aleshine, ja pidimme, ettei häntä voitu mitenkään\nsyyttää sen johdosta, että hän oli koettanut suojella yksityistä\nomaisuuttaan.\n\n\"Olette hyvin ystävällinen sanoessanne niin\", vastasi mr Dusante\n\"mutta minä tahdon nyt joka tapauksessa mainita teille, ettei enää ole\nminkäänlaisia rautatankoja väylää sulkemassa. Olen jättänyt muutamia\nhenkilöitä saarelle pitämään huolta huvilasta ja auttamaan sinne\nmahdollisesti pelastuvia haaksirikkoisia. — Toinen asia, josta tahdon\nmainita, vaivaa minua vielä enemmän. Se on: rahat inkivääriruukussa.\nMinusta tuntui luonnottomalta ajatella, että minulle oli suoritettu\nmaksu siitä vieraanvaraisuudesta, jota muuten niin mielelläni olisin\nosoittanut teitä haaksirikkoon joutuneita raukkoja kohtaan. Sellaista\nei mitenkään olisi saanut tapahtua. Minä surin sitä. Minä häpesin.\nLopultakin päätin, etten sellaista häpsää saattaisi kantaa, vaan että\nottaisin inkivääriruukun mukaani ja hakisin koko maailman halki niitä\nhenkilöitä, jotka minun poissaollessani olivat suorittaneet maksun\nolostaan minun kattoni alla, ja kun heidät vihdoin löytäisin, jättäisin\nheille ruukun sisältöineen. Kirjeestänne kävi selville, mille saarelle\nolitte päättäneet lähteä, ja minä ajattelin, että ellen löytäisi\nteitä sieltä, saisin ainakin tietää, mihin satamaan te sieltä olitte\nmatkustaneet. Ilmoitettuani äidille ja sisarelleni suunnitelmastani,\npitivät hekin sitä oikeudenmukaisena, sillä he olivat kiintyneet asiaan\nyhtä paljon kuin minäkin — ja pari päivää sen jälkeen aloimmekin\netsiskeiymatkamme.\n\n\"Vaikeuksitta seurasin jälkiänne San Franciscoon ja sain tietää siellä,\nmissä hotellissa te olitte asuneet. Siellä sain tietää että matkanne\npäämaali mahdollisesti oli Filadelfia. Olin toivonut tapaavani teidät\nennen kuin jättäisitte Kalifornian. Mutta kun otaksuin, että jo olitte\nehtineet matkanne perille, tai ainakin olitte sitä hyvin lähellä,\nmyönnyin siskoni toivomukseen tehdä pieniä huvimatkoja Kaliforniassa,\naikomuksella sitten seurata teitä Filadelfiaan ja kysyä siellä\nsanomalehdissä mr Craig'ia. Nyt olen kuitenkin mitä merkillisimmän\nsattuman kautta tavannut teidät täällä, ja siitä en voi olla tarpeeksi\nkiitollinen.\"\n\n\"Emme mekään\", vastasin minä sydän heltyneenä, \"sillä mekin olemme\ninnokkaasti toivoneet saada tutustua teihin ja perheeseenne, ja että\ntapaamisemme tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Nyt tahdon täyttää velvollisuuteni, jonka vuoksi olen matkalle\nlähtenyt, ja minä vakuutan teille minulle olevan suuren ilon saadessani\ntäyttää velvollisuuteni.\"\n\nHän nosti nyt lattiasta paketin, jota hän niin huolellisesti oli\nsuojellut liukuessaan alas lumivuorta, ja joka sen jälkeen koko ajan\noli ollut hänen vieressään lattialla.\n\nOtettuaan auki heikon huovan, joka oli kääritty paketin ympärille, sekä\nsen jälkeen vielä monet paperit, oli siinä silmiemme edessä tuo tuttu,\npieni, pyöreä inkivääriruukku, joka oli ollut uunin reunalla talossa\nsiellä kaukaisella saarella — ruukku, jonne me olimme pistäneet maksun\nasunnosta ja ruoasta.\n\n\"Minun on aivan mahdotonta ottaa vastaan noita rahoja, jotka\novat maksetut siitä avusta, jonka minä tietämättäni olin antanut\nhaaksirikkoutuneille\", lausui mr Dusante. \"Jos olisin ollut saarella,\nolisin niin mielelläni antanut teille saman avun ilmaiseksi. Ja koska\nmr Craig'in kirjeestä kävi selville, että mrs Lecks oli pitänyt huolta\nnäiden rahojen keräämisestä ja säilyttämisestä, jätän minä nyt siis\nteille, hyvä rouva, tämän ruukun sisältöineen.\"\n\n\"Joita minä en ota vastaan\", vastasi mrs Lecks ja asetti molemmat\nkätensä selän taakse. \"Jos kyseessä olisi ollut vain yksi vuorokausi,\ntai vaikkapa kaksi vuorokautta ja yksi sunnuntai, niin siinä\ntapauksessa en sanoisi mitään, mutta kun mrs Aleshine ja minä — toiset\nsaavat vastata omasta puolestaan — viivymme viikkokausia vieraan\nihmisen talossa, silloin me myös olostamme maksamme — tietysti vetäen\npois palkan siitä työstä minkä olemme suorittaneet. Hyvää yötä.\"\n\nTämän sanottuaan hän nousi ja asteli vakavin askelin viereiseen\nhuoneeseen:\n\n\"Teiltä on ollut oikein tehty, mr Dusante\", sanoi mrs Aleshine,\n\"että olette koettaneet seurata omantuntonne ääntä, vaan meillä ovat\nomat käsitykset velvollisuuksistamme ja teillä omanne, ja molempien\nkäsitykset ovat saman arvoiset.\"\n\nSen jälkeen seurasi hän ystävättärensä esimerkkiä. Mr Dusante näytti\nsamalla hämmästyneeltä ja huolestuneelta ja katsoi minuun kysyvästi.\n\n\"Parahin mr Dusante\", sanoin minä, \"nuo molemmat rouvat ovat\ntunnontarkkoja oikeuden ja totuuden suhteen, ja luullakseni on parasta,\nettette tällä erää koeta voittaa heitä. Mitä vaimooni ja minuun tulee,\nemme mekään puolestamme voi koskea niihin rahoihin, jotka mrs Lecks on\npannut inkivääriruukkuun tarkoituksella, ettei niitä sieltä ottaisi\nkukaan muu kuin te tai joku perheenne jäsen.\"\n\n\"No niin\", virkkoi mr Dusante ja kääri ruukun uudelleen papereihin,\n\"annetaan sitten asian olla tällä kertaa. Mutta suokaa minun\nhuomauttaa, että minäkin puolestani olen hyvin tunnontarkka, mitä tulee\noikeuteen ja totuuteen.\"\n\nAikaisin aamulla palasi rautatienasemalle lähettämämme mies ilmoittaen,\nettä neljän hevosen vetämät suuret matkavaunut olivat matkalla meitä\nnoutamaan. Hänellä oli myöskin mukana kirje Ruthille mr Endertonilta.\n\nTämä ilmoitti tyttärelleen olevansa hyvissä voimissa, vaan olleensa\nkovin levoton siitä, mikä kohtalo oli tullut Ruthin osaksi. Hän oli\nkuitenkin toivonut, että lunta, joka oli estänyt häntä tuomasta apua,\nsataisi niin korkealle paikalle sangen vähän. Hän oli myöskin toivonut,\nettä mr Craig oli laittanut tulen jollekin sopivalle paikalle, niin\nettä hänen tyttärensä saisi lämmitellä. Hän oli myöskin otaksunut, että\nrunsas muonasäkkimme takaisi tyttärelle hyvät ateriat.\n\nHänen levoton tunteensa oli myöskin suuresti lisääntynyt niiden\nkiivaiden ja epäoikeutettujen syytösten ja vaatimusten johdosta, mitkä\najomies oli hänelle tehnyt. Tämä oli mitä loukkaavimmalla tavalla\nsolvaissut häntä, vieläpä olisi tarttunut häneen käsiksikin, elleivät\nsaapuvilla olleet ihmiset olisi sitä estäneet ja hän itse olisi\nhuolellisesti lukinnut oveaan.\n\nNyt hän oli kuitenkin jo rauhoittunut, osaksi sen vuoksi, että ajomies\noli jo sieltä lähtenyt, osaksi sen vuoksi, että hän oli saanut tietää\ntyttärensä olevan varmassa turvassa — josta viimemainitusta seikasta\nhän jo aikaisemmin oli ollut vakuutettu, sillä olihan tytär jäänyt\navonaiselle valtatielle.\n\nVaunuja odotellessamme kerroimme Dusanteille tarkoin seikkailumme,\njotka suuresti kiinnittivät heidän mieliään.\n\nMrs Dusante, joka yön rauhallisesti levättyään sanoi tuntevansa\nitsensä sangen terveeksi ja reippaaksi, oli hyvin rakastettava, noin\nviidenkymmenen ikäinen nainen Hänen käytöksensä oli hiljainen ja\nrauhallinen ja koko hänen olentonsa todisti, että hän aikaisemmin oi\nhyvinkin paljon ottanut osaa seura-elämään. Pian huomasin myöskin, että\nhäntä suuresti huvitti tutkia ihmisluonteita.\n\nHänen mielenkiintonsa kohdistui etupäässä mrs Lecks'iin ja mrs\nAleshine'en, joita hän piti sangen erikoisluonteisina naisina. Mutta\nhän kunnioitti heitä suuresti. Siihen tunteeseen ei hän kuitenkaan\nsaanut samanlaista vastinetta, sillä mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla\noli hänestä jokseenkin alhaiset käsitykset.\n\n\"On olemassa anoppeja, äitipuolia ja oikeita äitejä ja äidinäitejä ja\nvieläpä joskus äidin-äidin-äitejä, jotka vielä ovat elossa\", sanoi mrs\nLecks luottavasti minulle, \"mutta vaikk'en epäilekään, ettei mr Dusante\nolisi hyväätarkoittava ihminen, joka tahtoo tehdä velvollisuutensa\nlähimmäisiään kohtaan — minulla ei ole pienintäkään syytä uskoa muuta\n— niin sanoa minun sentään täytyy — koska kerran olen saanut sellaisen\nkasvatuksen — ettei hänellä ole ollut oikeutta mennä ottamaan itselleen\nuutta äitiä. Ottolapset käyvät vielä päinsä, vaan tällainen tapaus kuin\ntässä on kysymyksessä on suoraan sanoen vastoin pipliaa ja luonnon\nlakeja.\"\n\n\"Noilla ranskalaisilla\", virkkoi mrs Aleshine, \"näkyy olevan omat\ntapansa! Minä puolestani en ole koskaan kärsinyt ranskalaisia\nkengänkorkoja enkä ranskalaisia, arsenikin värisiä herneitä, ja jos ne\nnyt tulevat meidän maahamme otto-äitineenkin, niin luulenpa, että niitä\nseuraavat giljotiinit.\"\n\n\"En käsitä, miksi te pidätte mr Dusantea ranskalaisena\", sanoin minä.\n\"Hänhän on yhtä paljon amerikalainen kuin ranskalainen.\"\n\n\"No niin\", lausui mrs Lecks, \"eihän minun eikä mrs Aleshine'r sovi\nasettua toisten ihmisten tuomareiksi. Meidän kotiseudullamme ei ole\ntapana pitää otto-äitejä, vaan jos sellainen on tapana Ranskassa tai\nSandwichs-saarilla tai itävaltioissa, niin eihän meillä tietystikään\nole siihen mitään sanomista.\"\n\n\"Hänhän olisi voinut ottaa samalla kertaa itselleen isänkin\", virkkoi\nmrs Aleshine, \"vaan siinä olisi hänen pitänyt noudattaa tarkkaa\nvalintaa tai ainakin ottaa mrs Dusantelle tuttu henkilö, sillä se ei\nolisi käynyt päinsä, että he, ollessaan hänen vanhempiaan, olisivat\nvieraita toisilleen.\"\n\n\"Jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin minä nyt puolestani\nitselleni jonkinlaisen ryysyn toimittamaan hatun virkaa, sillä tuolla\ntulevat vaunut, ja meidän on parasta lähteä\", lausui mrs Lecks.\n\nMe otimme nyt jäähyväiset ystävälliseltä isäntäväeltämme ja asetuimme\nvaunuihin niin mukavasti kuin suinkin.\n\nNoin seitsemän penikulmaa kuljimme tien epätasaisuuden vuoksi sangen\nhitaasti.\n\nMrs Dusante oli heikko, eikä ollut tottunut mihinkään\nvoimainponnistuksiin, jotavastoin mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat\nharvinaisen vahvoja naisia. Seurauksena tästä oli, että heidän\nhellät sydämensä pakottivat heidät tekemään kaiken voitavansa, että\nmrs Dusanteen eivät koskisi kolaukset ja keikahdukset. He antoivat\nhänelle kaikkein parhaimman paikan ja käärivät hänet peitteisiin ja\nhuopiin. Tätä tehdessään unohtivat nuo hyväsydämiset naiset kokonaan,\nettä tuo nainen, joka niin suurella mielenkiinnolla kuunteli heidän\nkertomuksiaan kodistaan, suvustaan ja olosuhteistaan, oli vain\notto-äiti. Myöskin Ruth ja miss Lucille viihtyivät hyvin keskenään ja\nminusta oli mr Dusante sangen miellyttävä persoonallisuus.\n\nKun sitten vihdoin saavuimme rautatienasemalle, tapasimme siellä mr\nEndertonin, joka osoitti hyvin kohtuullista iloa nähdessään meidät\njälleen, mutta kovin kohtuutonta suuttumusta — jonka esineeksi eritoten\nminä jouduin — sen johdosta, että hänen täytyi luopua avarasta\nhuoneestaan, jonne nyt sijoitettiin naiset. Se oli ainoa mahdollinen\nsuoja koko kestikievaritalossa.\n\nMainitessani hänelle, että mukanamme olevat vieraat olivat ne Dusantet,\njoiden saarella me olimme asuneet, ei hän aluksi ollut sitä ollenkaan\nkuulevinaan. Hän oli aina pitänyt Dusanteja keksittynä satuna,\njonka varjolla mrs Lecks ansaitsi rahaa onnettomilta haaksirikkoon\njoutuneilta ihmisiltä. Kuultuaan, että mr Dusante tahtoo antaa rahamme\ntakaisin, heräsi hänen mielenkiintonsa, ja hän lausui:\n\n\"Ihmettelenpä, että hän on siksi omantunnonmukainen mies, vaan että\njoku kieltäytyy vastaanottamasta sitä mikä hänelle oikeudenmukaisesti\nkuuluu, se menee yli minun ymmärrykseni. Ainakin minä aion ottaa osani\ntakaisin, se on varma se. Viisitoista dollaria viikossa minun ja\ntyttäreni asunnosta ja ruoasta vaati tuo nainen minulta, ja sen minä\ntahdon takaisin.\"\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"teidän maksunnehan alennettiin samaksi kuin\ntoistenkin.\"\n\n\"Minä en muista mitään alentamista\", lausui mr Enderton. \"Muistan vain\nsen kohtuuttoman summan, mikä minulta vaadittiin ruoasta ja asunnosta\nasumattomalla saarella. Se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen.\"\n\n\"Minulla ei ole halua puhua teidän kanssanne tästä asiasta enempää\",\nvirkoin minä. \"Saatte selvittää sen mrs Lecks'in kanssa.\"\n\nMr Enderton murisi jotain ja meni huoneeseensa sangen arvokkaasti. Minä\nen voinut muuta kuin nauraa kuvitellessani, millaiseen mielentilaan hän\njoutuu puhuttuaan tästä asiasta mrs Lecks'in kanssa.\n\nJättäessään San Franciscon oli mr Dusante lähettänyt kaikki tavaransa\nedeltäkäsin Ogden City'yn, missä hän oli aikonut ensi kerran pysähtyä.\nPäätettiin senvuoksi, että me kaikki matkustaisimme Ogden City'yn,\njossa odottaisimme niitä tavaroitamme, jotka olimme jättäneet vuorelle.\n\nMinun seurueeni tavarat olivat kaikki raitiovaunussa, eikä niitä\nollutkaan kuin muutamia matkalaukkuja, jotka olimme ostaneet\nitsellemme San Franciscossa, sekä suuri paketti, joka sisälsi kaksi\nhengsnpelastusvyötä, sillä vaikk'ei mitään muuta, niin ainakin ne\ntahtoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine viedä mukanaan kotiinsa.\n\nAamulla sen jälkeen kuin olimme saapuneet Ogden City'yn vei mr Dusante\nminut syrjään ja sanoi:\n\n\"Sir, tahdon uskoa teille, mitä aion tehdä inkivääriruukulle rahoineen,\njotka te olette sinne panneet. Ja toivon, ettette millään tavoin estä\nminua. Kun tavaranne saapuvat, jatkatte te luultavasti matkaanne\nitäänpäin ja me palaamme San Franciscoon. Mutta ruukun sisältöineen\njätän tänne, annettavaksi mrs Lecks'ille. Jos te tahtoisitte olla hyvä\nja ottaa sen haltuunne sekä jättää sen sitten hänelle olisin sangen\nkiitollinen.\"\n\nLupasin hänelle, etten millään tavoin tahdo estää häntä toteuttamasta\naikomustaan, vaan etten mitenkään voinut ottaa vastaan ruukkua. Kenen\ntulisi saada tuo porsliiniruukku sisältöineen oli hänen ja mrs Lecks'in\nvälinen riitakysymys ja täytyi ratkaista vain heidän keskensä.\n\n\"No, sitten teen niin\", lausui hän, \"että minä matkustan täältä ennen\nteitä ja jätän ruukun hotellin kirjanpitäjälle pyynnöllä jättää se mrs\nLecks'ille minun lähdettyäni. Sitten ei hän voi tehdä muuta kuin ottaa\nse vastaan.\"\n\nNämä mr Dusanten sanat huvittivat minua suuresti, sillä mrs Lecks oli\njo uskonut minulle tässä asiassa tekemänsä päätöksen.\n\n\"Mr Dusante ei ole maininnut minulle mitään inkivääriruukusta\", oli\nhän lausunut minulle. \"Mutta minäpä tiedän yhtä hyvin kuin hän itse,\nmiten hän aikoo menetellä. Hän tuumaa hiipiä täältä pois kaikessa\nhiljaisuudessa ja jättää ruukun tänne, sillä hän päättelee, että\nminä silloin olen pakotettu ottamaan sen vastaan. Vaan hän saakin\nnähdä, että minä olen yhtä viekas kuin hän. Olen ottanut selvän hänen\nsisareltaan kadusta ja talon numerosta, missä hänen liikkeensä on\nHonolulussa — minä kysyin niin, ettei hän huomannut siinä piilevän\nmitään — ja jos hän nyt jättää tuon ruukun jälkeensä, panen minä\nsen rahoineen kaikkineen laatikkoon ja lähetän sen pikatavarana mr\nDusantelle, niin että silloin kun hän saapuu Honoluluun, on se jo\nsiellä ennen häntä.\"\n\nTuntien nyt sekä mr Dusanten että mrs Lecks'in aikomukset kuvittelin\nmielessäni, mitenkä inkivääriruukkua lähetetään edestakaisin\nSandwichs-saarten ja Pennsylvanian väliä molempien taistelevien koko\nelämän ajan, ja tietystikin — kummankin testamenttiin liitettävän\nmääräyksen mukaisesti — myöskin heidän perillistensä elämän ajan. Kun\nsitten laatikko vähitellen kuluisi, pantaisiin ruukku jonkinlaiseen\nlekkeriin ja lekkeri sijoitettaisiin lopuksi pieneen viinitynnyriin,\nmikä vihdoin asetettaisiin suuremman tynnyrin sisään — ja niin joutuisi\nruukku vallan ihmeellisten vaiheitten alaiseksi.\n\nOlimme Ogden Cityssä kolme päivää ennen kuin tavaramme saapuivat.\n\nNyt valmistelimme me Dusantein kanssa eroa.\n\nIltaa ennen tuli Dusante luokseni ja virkkoi, että juna Ogden Citystä\nlähtee hänen suureksi ilokseen länteen päin hyvin aikaisin aamulla. Hän\nperheineen matkustaa siis muutamia tunteja ennen meitä.\n\n\"Se sopii mainiosti suunnitelmaani\", lausui hän. \"Olen jättänyt\ninkivääriruukun huolellisesti pakettiin pantuna hotellin\nkirjanpitäjälle, joka heti lähtömme jälkeen jättää sen mrs Lecks'ille.\nMeillä on nyt kaikki kunnossa, joten otamme jo tänä iltana jäähyväiset\nrakkailta ystäviltämme, minä vakuutan, että se tuntuu kovin ikävältä.\"\n\nMinä ehdin tuskin vakuuttaa meidän toisten syvää surua kun muuan\npoika toi minulle kirjeen. Avasin sen heti ja huomasin sen olevan mr\nEndertonilta.\n\n \"Parahin Craig!\n\n Olen päättänyt, etten enää jää tänne vaan matkustan iltajunalla itään.\n Haluan viettää päivän Chicagossa, ja kun arvelen, ettei teillä eikä\n muillakaan ole halua pysähtyä siellä, voin tällä tavoin saada haluni\n täytetyksi estämättä teitä. Äkkiä tekemäni päätös estää minua enää\n tapaamasta teitä ennen lähtöäni, vaan olen suuressa kiireessä ottanut\n jäähyväiset tyttäreltäni ja tämä kirje saa selvittää teille toisille\n asian laidan.\n\n Tahdon myöskin mainita, että olen katsonut sopivaksi — seurueemme\n päämiehenä niin ikäni kuin asemani vuoksi — ratkaista tuon\n ystävällisen riidan niiden rahojen takaisin ottamisesta, jotka\n suoritimme maksuksi olostamme asumattomalla saarella. Sain nimittäin\n tietää, että se paketti, missä rahat ovat, on jätetty hotellin\n kirjanpitäjälle osoitettuna mrs Lecks'ille, joka ei ainoastaan tähän\n saakka ole kieltäytynyt vastaanottamasta sitä, vaan tehnee sen\n vast'edeskin, vaikkei minun ymmärtääkseni hänellä ole mitään oikeutta\n olla määrääjänä tässä asiassa. Senvuoksi olen kaiken vaivannäön\n välttämiseksi ottanut paketin haltuuni ja aion ottaa sen nyt mukaani\n Chicagoon. Kohdatessamme ja'an sen kunkin vaatimusten mukaisesti.\n Tämän toimenpiteen katson kaikkein sopivammaksi ratkaisuksi siilo\n pienelle kiistalle, joka näiden rahojen omistamisesta on syntynyt.\n\n                                              Kiireessä\n                                          David J. Enderton.\n\n J.K. Menen asumaan Brandingerin hotelliin, missä odotan teitä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nInkivääriruukku.\n\n\nMr Endertonin kirje sekä ihmetytti että suututti minua, vaan en\nkuitenkaan voinut olla hymyilemättä sille odottamattomalle tapaukselle,\njoka oli äkkiä estänyt inkivääriruukun matkustelemisen edes ja takaisin\nHonolulun ja Pennsylvanian välillä.\n\nOjensin kirjeen mr Dusantelle, joka luettuaan sen punastui kovasti.\nMinä huomasin, että hän oli hyvin vihainen, vaikka hän koetti peittää\nsitä.\n\n\"Tällaista minä en suvaitse\", lausui hän hetken perästä.\n\"Inkivääriruukku on minun omaisuuttani siksi kuin mrs Lecks suostuu\nottamaan sen vastaan. Minä en nyt matkustakaan aamujunalla länteen,\nvaan seuraan teitä Chicagoon, missä vaadin mr Endertonilta takaisin\nomaisuuttani, jonka kanssa minulla on oikeus menetellä miten itse\nhaluan.\"\n\nMinä menin Ruthin luokse, joka ei tietänyt koko tapahtumasta muuta kuin\nettä hänen isänsä oli ennen meitä matkustanut Chicagoon ja ehtinyt\nottaa vain kiireelliset jäähyväiset.\n\nMinä en lausunut sanaakaan mr Endertonin suuren kiireen johdosta,\njoka oli estänyt häntä ottamasta jäähyväiset, vaan antanut aikaa\npitkän kirjeen kirjoittamiseen. Koska Ruth ei tietänyt mitään tuosta\nkirjeestä, päätin minäkin olla siitä mainitsematta. Isän kiire ei häntä\nolenkaan kummastuttanut, sillä tämän tapa oli, sanoi hän, aina saapua\npäämaaliin matkatovereitaan ennen.\n\nKerrottuani tapahtumasta mrs Aleshine'lle ja mrs Lecks'ille nämä aivan\nkipenöitsivät kiukusta.\n\n\"En tiedä miksi mr Dusante tällaista tekoa kutsuu\", huudahti mrs Lecks,\n\"mutta minä tiedän.\"\n\n\"Niin tiedän minäkin!\" kivahti mrs Aleshine. \"Samalla kun hän on\nlakannut olemasta lähetyssaarnaaja näkyy hän myös lakanneen olemasta\nrehellinen ihminen. Minä valitan niiden pakanoitten puolesta, jotka hän\non kääntänyt.\"\n\n\"Kyllä minä hänet käännän\", lausui mrs Lecks, \"jos vaan kerran vielä\nhänet tapaan! Mennä ja ottaa mukaansa minun nimikirjoituksellani\nvarustetun paketin. Yhtä hyvin olisi hän voinut ottaa minun\nkultasankaiset silmälasini tai kilpikonnan kuorisen kampani! Kiinni\nemme enää ehdi häntä saada, mutta sähköittää minä hänelle voin, ja\nsaapa hän tietää, että jos hän vain uskaltaa avata minun nimelläni\nvarustetun paketin, niin minä lähetän poliisit hänen niskaansa!\"\n\n\"Aivan oikein!\" lausui mrs Aleshine. \"Sinun tulee sähköttää kaikille\nradan varrella oleville asemille, niin konduktöörit löytävät hänet.\nOsoita sähkösanomasi mr Endertonille, — pitkälle miehelle, jolla on\nharmahtava tukka ja mukanaan suuri varastettu paketti.\"\n\n\"Se ei todellakaan ole mikään tyhmä ajatus\", virkkoi mrs Lecks,\n\"vaan lienee kai parasta osoittaa sähkösanoma vain hänelle ilman\npersoonakuvausta. Minä teen sen heti kun saan tietää asemain nimet.\"\n\n\"Kirjoittaessanne sähkösanoman tulee teidän olla hyvin varovaisia\",\nsanein minä, \"sillä se luetaan joka asemalla ja se voisi aiheuttaa mr\nEndertonille suuria ikävyyksiä, joita me kaikki syvästi valittaisimme.\nVoimmehan laittaa sähkösanoman sellaiseen sanamuotoon, etteivät sitä\nymmärrä muut kuin hän.\"\n\n\"Tehkäämme niin\", sanoi mrs Lecks, \"mutta kiiruhtakaamme! Minun\nmielestäni ei hän ole sen arvoinen, että häntä kannattaisi säästää\nikävyyksiltä, sillä niin totta kuin tässä seison, ei hän puolestaan\nikänä ole koettanutkaan säästää ketään ihmistä ikävyyksiltä.\"\n\nSen jälkeen kirjoitettiin allaoleva sähkösanoma, joka lähetettiin\nBridgenin asemalle jätettäväksi mr Endertonille:\n\n \"Paketti — te tiedätte mikä — on varastettu. Tiedätte myös kuka on\n varas. Jos hän jättää sen hotelliin Chicagossa, niin päästäkää hänet\n vapaaksi. Jos hän sen avaa, pankaa hanat vankilaan!\n\n                                               Mrs Lecks.\"\n\n\"Luulenpa, että tämä estää hänet sormeilemasta tuota pakettia\", virkkoi\nmrs Lecks. \"Ja vahingoksi ei olisi, jos mr Dusante lähettäisi saman\ntapaisen sähkösanoman jollekin toiselle asemalle. Ja jos tuo Enderton\npelästyy niin pahasti, että hän pakenee iäksi meidän silmistämme, olisi\nse meille kaikille suuri onni. Mutta sen minä teille sanon, mr Craig,\nettei rouvallenne saa mainita mitään, mikä pahoittaisi hänen mieltään.\nHänen ei tarvitse tietää mitään koko tästä tapahtumasta. Ja sen minä\nsanon myöskin, että vaikka mr Enderton onkin hänen isänsä ja hänen\nsenvuoksi tulee häntä kunnioittaa, on hän paljon iloisempi ja vapaampi\nsilloin kuin tuo äijä on poissa. Mitä taas meihin muihin tulee, niin\nemme me luullakseni laisinkaan sure hänen menettämistään.\"\n\n\"Emme totisesti\", sanoi mrs Aleshine. \"Hän on mies, joka ajattelee\nyhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa itseään, ennen kun kertaakaan ketään\nmuuta ihmistä — ja sen yhden kerrankin unohtaa hän heti paikalla. En\nsano sitä senvuoksi, että minä yleensä vihaisin lähetyssaarnaajia. Olen\npäinvastoin säästänyt heille monta ropoa, ja sen teen vast'edeskin.\nMutta häntä ei sovi enää kutsua lähetyssaarnaajaksi, koska hän kerran\non ottanut eron — ellei hän itse ole saanut harmaalle paperille\nkirjoitettua eroamiskäskyä. Sitä asiaa me emme tiedä. Hän, joka luopuu\nkaikista mukavuuksista kristityssä maassa ja matkustaa kääntämään\npakanoita, hän tekee kauniisti, mutta hän, joka jättää pakanat\npäästäkseen nauttimaan mukavuuksista, hän on sellaisen ihmisen\nvastakohta. Muuten lienee sellainen herra ehkä vaatinut kaksikertaisen\npalkan ja kääntänyt vain puoliksi.\"\n\nMr Dusanten kohteliaisuus vaimoani kohtaan esti häntä ilmaisemasta\nkaikkea, mitä hän apestani ajatteli, mutta luulenpa, etteivät hänen\nmielipiteensä hänestä paljonkaan eronneet mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen\nmielipiteistä.\n\nKaikki olimme kuitenkin sangen iloiset sen johdosta, ettei meidän\nvielä tarvinnut erota ja seuraavana päivänä lähdimme matkaan iloisen\nmielentilan vallitessa. Olimme sitäkin iloisempia syystä ettei mr\nEnderton ollut seurassamme.\n\nEnnen lähtöämme lähetti mr Dusante Kearneyn asemalle mr Endertonille\nsähkösanoman, jonka sisältöä en tietänyt, vaan jonka äänilajin arvelin\nolevan hyvinkin ankaran.\n\nSaavuttuamme Chicagoon menimme heti Brandigerin hotelliin, missä emme\nkuitenkaan tavanneet mr Endertonia. Hän oli vain jättänyt sinne kirjeen\nRuthille. Kirje oli näin kuuluva:\n\n \"Rakas tyttäreni!\n\n Olen päättänyt, etten odotakaan teitä täällä, kuten aikaisemmin aioin,\n vaan jatkan matkaa yksinäni. On ikävää, ettemme tavanneet toisiamme\n täällä, mutta eihän kestä kauan, ennen kuin jälleen kohtaamme. Sinähän\n tiedät, ett'en minä mielelläni matkusta suuressa seurassa. Muutamat\n meidän seurueemme jäsenet aiheuttavat minulle alinomaa mielipahaa.\n Olin ajatellut matkustaa Filadelfiaan ja odottaa sinua siellä, mutta\n nyt olenkin päättänyt mennä Meadovilleen, joka on muuan pieni seutu\n Pennsylvaniassa, missä nuo molemmat naiset, mrs Lecks ja mrs Aleshine,\n mikäli muistan kuulleeni, asuvat. Toivon tapaavani koko seurueen ennen\n kuin otan lopullisesti jäähyväiset, ja minä otaksun, etteivät nuo\n molemmat naiset aio matkustaa kauemmaksi kuin missä he asuvat. Liitän\n tähän mukaan miehellesi kirjeen, joka koskee eräitä käytännöllisiä\n asioita. Toivon hänen lopunkin matkaa pitävän sinusta hyvää huolta,\n josta olen hänelle sangen kiitollinen.\n\n                                                       Isäsi.\"\n\nMinulle kuuluvan kirjeen sisältö oli seuraava:\n\n \"Mr Craig!\n\n Minun mielestäni olisitte te voinut estää niiden hävyttömien\n sähkösanomien lähettämisen, jotka olen saanut parilta seurueeseenne\n kuuluvalta henkilöltä, mutta tämä ei ole ensi kerta jolloin olen\n pettynyt henkilöissä, joihin olen luottanut. En lähetä mitään vastausta\n sähkösanomiin, tahdon vain sanoa, etten anna laisinkaan peloittaa\n itseäni täyttämästä aikomustani, mitä tulee rahojen oikeudenmukaiseen\n jakamiseen. En tee sitä sen pienen summan tähden, mikä lankee tyttäreni\n ja itseni omaksi vaan periaatteen vuoksi. Rahat olisi pitänyt jättää\n minulle eikä kenellekään muulle ja minun asiani on toimittaa jako.\n Minä pidän kiinni periaatteistani ja oikeuksistani. Koska kuitenkin\n tahdon välttää kaikkea tarpeetonta sanakiistaa, matkustan Meadovilleen,\n missä minä, heti kuin kaikki seurueemme jäsenet ovat sinne saapuneet,\n oikeudenmukaisesti toimitan jaon. Otaksun, ettei tuo Dusante-niminen\n mies ole niin hullu, että tarpeettomasti jatkaa matkaansa kauemmaksi\n kuin Chicagoon. Teidän velvollisuutenne on saada hänet älyämään miten\n sopimaton sellainen matka olisi.\n\n Teidän\n\n                                              D.J. Enderton.\"\n\nRuth'in kirje luettiin koko seurueelle ja minun näytettiin yksityisesti\nmr Dusantelle, mrs Lecks'ille ja mrs Aleshinelle.\n\nMuutaman silmänräpäyksen perästä huudahti mrs Lecks:\n\n\"No niin, lopen loppukin en ole kovin vihainen, sen johdosta, että tuo\nvanha peto on tuolla tavoin lähtenyt tiehensä, sillä saammehan me siis\nmatkustaa koko lopun matkaa ilman häntä. Ja siitä minä olen varma,\nettei hän ole pistänyt sormiaan ruukkuun. Siltä tuntuu ainakin hänen\nkirjeestään päättäen. Me olemme hänet tarpeeksi peloittaneet.\"\n\n\"Mutta kyllä hän on koko porsas!\" huudahti mrs Aleshine. \"Mennä nyt\njuuri siihen kaupunkiin missä me asumme ennen meitä. Siellä hän\ntietysti kertoo jokaiselle kaikki meidän seikkailumme, niin että meidän\nsinne saapuessamme se on jo vanhentunutta kuin viimeviikkoinen leipä.\"\n\n\"Tuo Dusante-niminen mies\", lausui mainittu herra aivan rauhallisesti,\n\"ei aio väistyä päämaalistaan. Hän jätti saarensa voidakseen antaa mrs\nLecks'ille takaisin inkivääriruukun sisältöineen. Hän matkustaakin\nsenvuoksi teidän kanssanne Meadovilleen saadakseen, vaikkapa lakia\nhyväkseen käyttäen, takaisin omaisuutensa. Sen jälkeen hän toteuttaa\nalkuperäisen aikomuksensa.\"\n\nMe lausuimme kaikki ilomme sen johdosta, että saamme pitää häntä ja\nhänen seuruettaan matkatovereinamme lopunkin matkaa. Ja mrs Lecks\ntarjosi heille heti asunnon luonaan niin pitkäksi aikaa kun he vain\nsuvaitsisivat olla.\n\n\"Olin juuri aikeissa pyytää heitä meille\", sanoi mrs Aleshine, \"vaan\nmrs Lecks ennätti ennen minua. Mutta mr Craig rouvineen tulee minun\nluokseni, ja koska asuntomme ovat aivan lähekkäin, voimme tavata joka\npäivä. Ja jos mr Enderton viipyy hotellissaan, on hän tilaisuudessa\ntulla tapaamaan tytärtään niin usein kuin vaan haluaa. Minä en tahdo\najaa ketään ulos, olkoon hän pakana tai vieläkin pahempi. Vaan enempää\nkuin korkeintaan kerran tai kaksi en saata tarjota hänelle teetä sen\njälkeen mitä on tapahtunut.\"\n\nKoska Dusante sekä Ruth, jotka eivät olleet ennen olleet Chicagossa,\ntahtoivat katsella kaupunkia, viivyimme me siellä kaksi päivää. Pidimme\nkuitenkin kiirettä, sillä tiesimme mr Enderton'in meitä odottavan.\n\nToisen päivän iltapäivällä menin hotellin lukusaliin tavatakseni siellä\nseurueemme jäsenet valmiina retkeilyihin. Siellä ei kuitenkaan ollut\nmuita kuin mrs Aleshine, joka jo valmiiksi pukeutuneena odotti lähtöä.\n\nTuskin olin ehtinyt lausua pari sanaa kun siihen astui mrs Lecks ilman\npäällysvaatteita ja sukankudin kädessään. Hän istuutui nojatuoliin,\nasetti silmälasit nenälleen ja alkoi kutoa.\n\n\"Etkö sinä aiokaan lähteä ulos? kysyi hänen ystävättärensä ihmeissään,\n\n\"En\", vastasi mrs Lecks, \"olen jo nähnyt kaikki mitä olen halunnutkin\nja nyt aijon jäädä tänne lepoon ja rauhaan.\"\n\n\"Eikö mr Dusante sitten lähde ulos?\" kysyi mrs Aleshine.\n\nMrs Lecks asetti kutimensa polvelleen, otti silmälasit nenältään,\ntaittoi ne kokoon ja laski ne viereiselle pöydälle. Samalla kääntyi hän\ntuolillaan ystävättärensä puoleen.\n\n\"Barb'ra Aleshine\", sanoi hän päättäväisellä äänellä, \"onko sinun\npäähäsi koskaan pistänyt, että minä valitsisin mr Dusanten?\"\n\n\"En tahdo sitä myöntää enkä kieltää\", vastasi mrs Aleshine, samalla\nkun hän risti lihavat kätensä. Ja samalla hänen kasvonsa loistivat\nsydämellisestä myötätunnosta. \"Mutta sen minä sanon — kuulkoon sen\nkuka tahansa — että jos sinä valitset mr Dusanten ei siinä asiassa\nole sivullisilla mitään sanomista. Eipä siksi, että minä olisin juuri\nhänet sinulle valinnut, jos nimittäin minä olisin saanut määrätä, sillä\nminusta sinun valitullasi pitäisi olla amerikalainen nimi eikä hänen\nsitäpaitsi tarvitse omistaa saaria. Mutta olethan sinä täyskasvuinen\nnainen ja voit itse tehdä valintasi. Ja oma asiasi on, menetkö\nuudelleen naimisiin vai et, vaan onhan jo joka tapauksessa yksitoista\nvuotta siitä kuin riisuit surupukusi miehesi kuoleman jälkeen, ja jos\nmr Lecks tällä hetkellä nousisi haudastaan, niin laskisi hän käden\nsydämelleen ja sanoisi, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi häntä\nkohtaan ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Jos sinä nyt siis tahdot\nmennä uusiin naimisiin ja valitset mr Dusanten, niin kenelläkään ei ole\nsiihen mitään sanomista. Te olette molemmat jo ehtineet kypsyneeseen\nikään ja tiedätte mitä teette. Ja mitä hänen sisareensa tulee, niin\narvelen, ettei hänen enää kauan tarvitse hänestä huolehtia. Ja jos\nkatsot sopivaksi hankkia itsellesi otto-äidin, niin on se sinun oma\nasiasi, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" lausui mrs Lecks.\n\n\"On tällä kertaa\", vastasi ystävätär, \"vaan ehkä tulee enemmän, kunhan\nolen lähemmin ajatellut asiaa. —\n\n\"Niin — ompahan todellakin vielä jotain sanottavaa, ja olen hyvin\niloinen, että mr Craig on täällä ja kuulee sen. Jos minulla olisi joku\nerityinen tunne mr Dusantea kohtaan ja pitäisin häntä miehenä, joka\n— en kuitenkaan sellaisena miehenä, jollaista minä toivoisin, sillä\nhänellä on hieman ulkomaalaisia tapoja, samoin kun hän on vähän liiaksi\nsidottu Sandwichs-saariin — mutta joka tapauksessa miehenä, joka on\nkristitty gentlemanni, minkä seikan kyllä huomaa hänen sanoistaan ja\nkäytöksestään — rakastava veli hän on sekä hellä ja huomaavainen poika,\njoksi itse on tehnyt itsensä — ja kelpo aviomies hänestä tulisi — niin,\njos minä tuntisin jotain erityistä tunnetta häntä kohtaan, valitsisin\nminä hänet — en äkkiä enkä ummessa silmin suinkaan, vaan tavalla,\njoka sopii minun ikäiselleni naiselle. Ja jos hän tuntisi samallaista\ntunnetta minua kohtaan ja luulisi voivansa tehdä elämäänsä sellaisen\nmuutoksen — joskin se häneen nähden on jo jokseenkin myöhäistä — mutta\njos hän nyt joka tapauksessa tahtoisi naisen, joka olisi tarpeeksi\niäkäs ja sekä suruja että iloja kuin myöskin yksinäisyyttä kokenut,\nettä hän saattaisi olla varma siitä, että sellaisena kuin hän hänet\notti, sellaisena hän pysyisi — jos niin olisi, niin, silloin minä\nainoastaan — sen sanon — osoittaisin mieltymystäni häneen niin\npaljon, että hän ymmärtäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin\ntulla minun tyköni ja tehdä ehdotuksensa. Ja silloin minä antaisin\nhänelle myöntävän vastauksen ja niin olisi kaikki selvää — eikä\nkellään ihmisellä maailmassa olisi sen johdosta muuta sanomista\nkuin toivotettava onnea, ja mennä sitten kotiinsa ja ryhtyä omiin\naskareihinsa — —.\"\n\n\"Mutta nyt minä sanon sinulle Barb'ra Aleshine — ja teille mrs Craig.\n— etten minä tunne mr Dusantea kohtaan sellaista tunnetta, enkä minä\naio häntä valita. Ja vaikka hän tulisi ja tekisi minulle ehdotuksensa,\nsanoisin minä hänelle — ystävällisesti mutta varmasti — että hänen on\nsuotta vaivata itseänsä, ja että jos hänellä olisi halua katsahtaa\njohonkin toiseen naiseen — vaikkapa se olisikin parhain ja läheisin\nystäväni maan päällä — tarjoutuisin minä tekemään voitavani, että\nheidän avioliittonsa tulisi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Ja\ntapahtuipa mitä tahansa, en lausuisi sanaakaan — vaikka tietysti\nminulla olisi oikeus ajatella mitä tahansa. No niin, nyt olen sanonut\nkaikki suoraan. Jos kenenkään valitsisin, valitsisin hänet, ja ellen\nketään valitsisi, en häntäkään valitsisi: Ja nyt en sitä tahdo tehdä,\nenkä teekään.\"\n\nSen jälkeen asetti hän jälleen silmälasit nenälleen ja tarttui\nuudelleen kutimeensa.\n\nMrs Aleshine katseli ystävätärtään loistavin silmin.\n\n\"Sinun sanasi veivät kokonaisen taakan hartioiltani\", lausui hän.\n\"Ei senvuoksi, että se olisi mitään särkenyt sisimmässäni, etkä sinä\nmissään tapauksessa olisi koskaan saanut tietää, että minulla mitään\ntaakkaa olisi ollut, vaan nyt se on joka tapauksessa poissa, ja minä\nolen sen vuoksi hyvin iloinen. Ja mitä siihen tulee, että minä olisin\npäättänyt valita jonkun, ei sinun sen vuoksi tarvitse olla levoton —\nniin, kun sinä puhut parhaasta ja lähimmästä ystävästä ymmärsin kyllä,\nettä sinä tarkoitit minua. Mutta minkälainen olenkin, ja minkälainen\nhän onkaan, ja mitä minä ajattelen hänestä ja hän minusta en koskaan\nsaattaisi sanoa hänen palatessaan Japanista äitinsä syliin: 'George,\nhän jonka annan sinulle isäksi, on ranskalainen'.\"\n\nNämät sanat kuultuani purskahdin nauruun, mutta mrs Lecks lausui\ntotisena:\n\n\"Nyt siis olemme selvillä siitä kuka hänet valitsee, ja asia on\npäätetty.\"\n\n\"Se on selvä\", virkkoi mrs Aleshine ja riensi vastaan toisia\nmatkatovereitamme, jotka juuri saapuivat sisään.\n\nUseina päivinä en voinut olla itsekseni nauramatta, katsellessani ylen\nkohteliasta mr Dusantea, sillä minä ajattelin, että mitäpä hän sanoisi,\njos hän tietäisi, miten nuo naiset olivat, hänen vähintäkään aihetta\nantamatta, tehneet päätöksen avioliiton solmimisesta hänen kanssaan.\nLuulenpa melkein, että hän olisi pitänyt sitä kaikista matkansa\nvaiheista suurimpana yllätyksenä.\n\nMatkalla Chicagosta tuohon pieneen maalaiskaupunkiin Pennsylvaniassa\npysähdyimme useissa paikoissa, missä Ruthille ja Dusanten naisille oli\njotain katselemisen arvoista. Mrs Lecks ja mrs Aleshine suostuivat\naina jalomielisesti pysymään mukana, vaikka tiesin heidän kiihkeästi\nkaipaavan kotiin.\n\nHe olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi mrs Dusanten kanssa, ja nuo\nkolme naista juttelivat toistensa kanssa kuin vanhat ystävät.\n\n\"Me olemme kysyneet, saammeko kutsua häntä Emilyksi\", uskoi mrs\nAleshine minulle, \"ja hän vastasi siihen myöntävästi. Olen koko ajan\ntoivonut, että niin tapahtuisi, sillä minusta on tuntunut, kuin\nolisimme tunteneet heidät jo kauan — Lucillen ja Emilyn. Mutta niin\nkauan kuin kannoin taakkaa mrs Lecks'in ja mr Dusanten tähden, en\nsuinkaan voinut sitä tehdä. Se soti minun tunnettani vastaan. Nyt on\nasia selvä, ja vaikkei Emily vastannutkaan toiveitani, on ainakin\nLucille aivan sellainen, jollaiseksi olin hänet kuvitellutkin. Mitä\nmuuten Emilyhyn tulee, en koskaan ole tavannut naista, joka niin\nmielellään kuin hän tahtoo oppia toisista, joilla on enemmän kokemusta\nkuin hänellä.\"\n\nSaavuimme Meadovilleen aikaisin iltapäivällä, ja meitä kummastutti\nsuuresti, ettei mr Enderton ollut vastassa asemalla.\n\nSen sijaan huomasimme kolme henkilöä, jotka meitä sekä hämmästyttivät,\nettä ilostuttivat. He olivat tuo punapartainen matruusi sekä nuo kaksi\nhänen toveriaan, jotka olivat meidän vanhoja ystäviämme. Kaikki kolme\nolivat kerrassaan hyvissä vaatteissa ja nähdessään meidät tervehtivät\nhe meitä sotilaallisen komeasti.\n\nKuului pelkkiä ilon huudahduksia. Mrs Aleshine pudotti laukkunsa ja\nsateenvarjonsa ja riensi heitä vastaan ojennetuin käsivarsin. Samalla\nkiiruhdimme myös minä, Ruth ja mrs Lecks heidän luokseen ja tervehdimme\nheitä sydämellisesti.\n\nKun Dusantet saivat kuulla keitä he olivat, tulivat he melkein yhtä\niloisiksi kuin mekin, ja mr Dusante lausui yksinkertaisin sanoin\ntyytyväisyytensä sen johdosta, että hän nyt sai tavata muutkin jäsenet\nsiitä seurueesta, joka oli pelastunut hänen saarelleen.\n\n\"Voi, miten hauskaa on tavata teitä!\" huudahti mrs Aleshine. \"Minä olen\nniin iloinen, etten tiedä, seisonko päälläni vai jaloillani! Mutta\nkuinka taivaan nimessä te olette joutuneet tänne?\"\n\n\"Siinäpä se onkin merkillinen historia\", virkkoi punapartainen.\n\"Jätettyänne meidät Friscoon, tunsimme mielemme vähäsen raskaiksi,\nja kun emme löytäneet sopivaa laivaakaan, jonne olisimme voineet\nastua palvelukseen, alkoi elämä tuntua vieläkin tukalammalta. Mutta\nsilloin saapui kaupunkiin entisen laivamme isännän asiamies, ja\nme saimme häneltä palkan viime matkasta. Kun sitten olimme vähän\nsiistineet kasvojamme, tuumimme, ettemme enää viitsi mennä millekään\nkauppalaivalle, sillä niissä ei saa muuta kuin vanhentuneita\nlaivakorppuja. Ja useimmiten saavat ne vielä vuodonkin, jolloin on\npumpattava vettä yötä päivää ja lopuksi saattaa jäädä itse kalojen\nruoaksi. Niin iski sitten aivoihimme ajatus kuin ankkuri meren pohjaan,\nettä olisi, piru vie — anteeksi, rouvat — paljon lystimpää ruveta\nkääntämään turvetta ja penkomaan kaunista maata ja tekemään muita\nrauhallisia askareita sekä syömään hyvää ruokaa, sellaista, jommoista\nlaitatte te, mrs Aleshine, ja tanssimaan teille merimiestansseja ja\nvapaahetkinä kesyttämään lintuja — —. Eikös niin tuumattu, Jim ja Bill?\"\n\n\"Niin tuumattiin\", vastasivat molemmat mustapartaiset merimiehet.\n\n\"Kuulkaas nyt, veikot!\" sanoin minä. \"Älkäämme nyt tuhlatko suotta\nnäitä kolikoita, vaan käyttäkäämme ne matkaa varten mrs Aleshinen\nluokse, te kun jätitte meille osoitteenne pienelle paperinlapulle.\"\n\nMrs Aleshine nyökäytteli innokkaasti päätään, ikäänkuin peläten\nkeskeyttää tuota jännittävää historiaa.\n\n\"Ja jos hänellä on puutarha, niin kaivamme ja mylleröitsemme me\nsiellä parhaamme mukaan, ja jos vettä löytyy, niin kalastamme —\nteemme mitä vaan ja allekirjoitamme kontrahdin kuinka pitkää matkaa\nvarten hyvänsä ja uskollisesti seisomme hänen rinnallansa sateessa ja\npäivänpaahteessa, pidämme vartiota päivällä ja yöllä ja tottelemme mitä\nhän ikänä näkee hyväksi määrätä. Eikös niin päätetty, Jim ja Bill?\"\n\n\"Niin päätettiin!\" vastasivat hänen toverinsa totisina.\n\n\"Voi teitä, rakkaat ystävät!\" huudahti mrs Aleshine, samalla\nkun kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. \"Se kontrahti\nallekirjoitetaan, ja minä teen työtä yöt ja päivät keksiäkseni teille\njotain tekemistä. Minulla on kyllä jo palveluksessani mies, joka hoitaa\ntaloani, vaan olen monasti ajatellut, että olisipa minulla vaan joku,\njohon voisin täydellisesti luottaa, ostaisin ne molemmat pellot Squire\nRamsey'ssa ja rupeisin harjoittamaan liikettä punasipuleilla, ja te\nilmestytte kuin enkelit taivaasta, ja jos tahdotte, niin voimmehan me\nmuodostaa punasipuli-osuuskunnan.\"\n\n\"Sen me teemme, rouva\", sanoi punapartainen. \"Perustakaamme osuuskunta\ntai yhdyskunta tai mikä kunta tahansa, mutta kyllä pitää sipulien\nkasvaa. Määrätkää te vaan!\"\n\n\"Hm\", sanoi mrs Lecks, \"älkäämme tällä kertaa puhuko siitä, miten se\nmahdollisesti tulee kannattamaan. — Te siis tulitte suoraan tänne?\"\n\n\"Niin tulimme\", vastasi merimies, \"mutta emme tavanneet täällä muita\nkuin tuon papin. Se sai meidät vähän hämmästymään, vaan hän ilmoitti,\nettei hän jää tänne asumaan ja että te saavutte pian. Sitten me\nasetuimme ravintolaan asumaan ja olemme sen jälkeen kolmen päivän\nkäyneet jok'ikisellä junalla teitä vastassa.\"\n\nMinun mielestäni oli meidän nyt lähdettävä asemalta, vaan siellä ei\nollut muuta kuin yksi ainoa ajuri. Siihen mahtui vain kaksi henkeä, ja\nminä asetin siihen Ruthin ja mrs Dusanten. Viimemainittu oli väsynyt\npitkästä matkasta ja Ruth taas tahtoi nähdä isänsä niin pian kuin\nmahdollista. Käskin ajurin ajamaan ravintolaan, jonne aioimme asettua\nsiksi kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine saisivat kotinsa kuntoon.\n\n\"Mrs Craig on iloinen saadessaan tavata isänsä, joka näkyy kokonaan\nunohtaneen saapua vastaan asemalle\". lausui mrs Aleshine.\n\n\"Peijakas, lähtikö hän ravintolaan!\" huudahti punapartainen. \"Eihän\npappi siellä asu.\"\n\n\"Missä hän sitten asuu?\" kysyi mrs Aleshine.\n\n\"Teidän talossanne, rouva\", vastasi merimies.\n\n\"Herra siunatkoon, mitä hän meillä tekee?!\" huudahti mrs Aleshine,\njonka silmät aivan säkenöivät hämmästyksestä ja suuttumuksesta.\n\n\"_Yhden_ asian hän ainakin on tehnyt, nimittäin antanut maalata talonne\nportin\", virkkoi punapartainen merimies.\n\n\"Mitä te sanotte?\" huudahtivat mrs Aleshine ja mrs Lecks yhteen ääneen.\n\n\"Niin\", jatkoi merimies, \"pappi sanoi, ettei hän tahtonut katsella\ntyhjäntoimittajia. Ja sitten silmäili hän ympärilleen ja huomasi, että\nmaali portista oli jonkun verran kulunut. Hän lähetti Jimin ostamaan\npensselin ja maalia — —\"\n\n\"Ja minun laskuuniko?\" kysyi mrs Aleshine.\n\n\"Tietysti, rouva\", vastasi merimies. \"Sitten Jim ja Bill raaputtivat\nkokonaan pois vanhan maalin ja minä maalasin portin — minähän olen\nlaivalla tehnyt paljon sellaista työtä. Ja minusta siitä tulikin\noikein hieno: punainen ylhäältä, alhaalta valkoinen ja pylväät kuin\nhöyrylaivan savupiiput.\"\n\nMrs Lecks ja mrs Aleshine katsoivat toinen toisiaan.\n\n\"Ja hän käski teidät sen tekemään?\" sanoi mrs Lecks.\n\n\"Käski\", vastasi punapartainen. \"Pappi sanoi, että aina on tehtävä\njotain hyvää. Sitten hän puhui vielä jostain muusta, mikä myös olisi\nmaalattava, vaan sitä me emme ole vielä ehtineet. Minä luulin, että te\nolitte käskenyt niin tekemään.\"\n\n\"Teitä en syytä lainkaan\", sanoi mrs Aleshine, \"vaan otanpa minä\ntästä asiasta selvän, sen sanon. Mutta mitenkä ihmeessä hän on tullut\nmenneeksi minun talooni? Ja mitenkä hän on päässyt sisälle? Sitä en\nkäsitä.\"\n\n\"Minulle on kertonut siitä asiasta siellä asuva tyttö\", lausui\nmerimies. \"Hän sanoi papin tulleen sinne ja lausuneen, että hän oli\nmrs Aleshinen hyvä ystävä, ja että hän oli matkustanut yhdessä teidän\nkanssanne. Sitten hän sanoi, että jos te olisitte kotona, ette te\nantaisi hänen mennä asumaan ravintolaan, ja koska hän tiesi, miten mrs\nAleshine häntä kohtelisi, pyysi hän saada osakseen samallaisen kohtelun\nkuin jos te olisitte kotona. Tyttö oli kyllä kahdenvaiheilla mitä\ntehdä, mutta sitten tulimme me ja todistimme, että hän oli sama pappi,\njoka oli ollut mrs Aleshinen ja muiden kanssa. Tyttö luuli, että asia\nsiis oli niin, ja niin luulimme mekin, vaan jos jotain on tapahtunut\npäin mäntyä, niin me pyydämme nöyrimmästi anteeksi.\"\n\n\"No, jopa nyt jotakin!\" huudahti mrs Aleshine. \"Aivan Elisabeth\nGrootenheimerin tapaista! Grootenheimerin perhe on aina ollut kaupungin\ntyhmin ja Elisabeth Grootenheimer on tyhmin heistä kaikista. Ja minä\nkun sanoin matkalle lähtiessäni: 'Elisabeth Grootenheimer on tyhmä\nkuin pölkky', ja sen vuoksi hän pysyy kotona ja tekee siellä ne pienet\naskareet mitä tarvitaan. Miksi minä hänet sinne otinkaan? Nyt on hän\nkäyttäytynyt tuolla tavoin!\"\n\nMrs Lecks ei ollut lausunut monta sanaa, vaan hänen kasvonsa olivat\nmuuttuneet ankariksi ja päättäväisiksi.\n\n\"Olemme nyt kuulleet tarpeeksemme tästä tapahtumasta, joten on parasta,\nettä lähdemme katsomaan, miten jaksavat mr Enderton ja Elisabeth\nGrootenheimer\", lausui hän.\n\nMrs Lecks'in ja mrs Aleshinen talot olivat aivan toinen toisensa\nvieressä, noin puolen matkan päässä asemalta ravintolaan. Lähdimme\nsinne kaikki, ja mrs Aleshine kulki tapansa mukaan edellä pitkin,\nraskain askelin.\n\nPian saavuimme hänen taloonsa, joka oli verrattain suuri ja näytti\nsangen miellyttävältä. Se oli valkoiseksi maalattu ja ikkunapuitteet\nvihreiksi. Etupuolella oli suuri veranta. Maantien ja talon välillä\noli kaunis ruohokenttä uhkeine kasvineen ja portilta johti kivitetty\nkäytävä ylös taloon.\n\nMeidän tulomme oli nähtävästi huomattu, sillä verannalla oven\nvieressä seisoi mr Enderton pitkänä ja suorana, hyväntahtoinen\nhymy suupielissään. Toinen kätensä oli ojennettu ikäänkuin meitä\ntervehtimään ja toisessa kädessään piti hän inkivääriruukkua, joka nyt\noli vapaa kaikista kääreistä.\n\nTämän nähtyään hyppäsivät mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa veräjän\nluo, vaan se oli sulettu. Molemmat rouvat polkivat maata raivoissaan.\n\n\"Laskekaa ruukku kädestänne!\" huusi mrs Lecks.\n\n\"Elisabeth Grootenheimer!\" kirkui mrs Aleshine. \"Tule aukaisemaan\nportti!\"\n\n\"Särkekää se!\" sanoi mrs Lecks merimiehille.\n\n\"Ei, ei saa särkeä minun porttiani!\" huudahti mrs Aleshine ja asettui\neteen. \"Ei saa särkeä! Elisabeth Grootenheimer!\"\n\n\"Ystäväni\", lausui mr Enderton selvällä, kuuluvalla äänellä. \"Minulla\non portinavain taskussani. Minä suljin sen senvuoksi, että pelkäsin\nteidän heti kaikessa epäjärjestyksessä ryntäävän tänne ja osoittavan\nhuomiotanne kaikille mitättömyyksille. Tahdon puhua teille kaikille\nyhtä aikaa ja ilman että minua häiritään. Minulla on tässä kädessäni\nse astia, jonne me väärinkäsityksestä panimme maksun olostamme\nasumattomalla saarella. Ne rahat olen minä nyt, kaikkien parasta\nkatsoen, ottanut huostaani. Ikävä kyllä, on minun toimenpidettäni\nsähköteitse vastustettu, vaan minä en ole pannut siihen mitään\nhuomiota. Ellette itse käsitä, miksikä minä olen tähän tekoon\noikeutettu, niin olkoon se selittämättä. Toivon kuitenkin, että te\nsen ymmärrätte, sillä kun teillä nyt kerran on ollut aikaa lähemmin\najatella asiaa, en epäilekään, ett'ette te vihdoinkin olisi yhtä mieltä\nkanssani. Tahdon lisätä, koska huomaan teidän olevan kärsimättömiä,\nettä kunkin osalle lankeava summa on kovin mitätön, joten ei ole\nsyytä nostaa siitä mitään melua. Tekoni olen tehnyt seuratakseni\nperiaatteitani. Periaatteen vuoksi olen vaatinut, että nämä rahat\ntasataan asianomaisten kesken — periaatteen vuoksi otin minä ne\nhaltuuni — ja periaatteen vuoksi aion minä nyt tyhjentää tämän ruukun\nvielä koskemattoman sisällön tähän verannan lattialle, ja sen jälkeen\njaan minä rahat viiteen osaan — sillä mikäli olen kuullut, eivät\nmerimiehet maksaneet mitään. Sitten voidaan portti avata ja kukin saa\ntulla noutamaan osuutensa. Tyttäreni osuuden — hän ajoi tästä äsken ohi\nhotelliin — katson olevani oikeutettu nostamaan oman osuuteni mukana.\"\n\n\"Ihminen!\" kirkui mrs Lecks ja pudisti nyrkkiään portin ylitse, \"jos te\nvain koskettekin sitä pakettia, jonka alla rahat ovat, niin minä — —\"\n\nHänet keskeytti mr Dusanten selvä, voimakas ääni:\n\n\"Sir\", huusi hän, \"minä vaadin, että laskette käsistänne ruukun, se on\nminun omaisuuttani.\"\n\n\"Minä ainakin näytän, että muillakin ihmisillä on periaatteita!\" huusi\nmrs Lecks.\n\nMitä hän senjälkeen sanoi häipyi kokonaan mrs Aleshine'n voimakkaisiin\nhuutoihin. Hän kirkui Elisabeth Grootenheirneria ja koetti nyt\ntodellakin särkeä omaa porttiaan.\n\nMutta nämä uhkaukset ja käskyt eivät näkyneet tekevän mr Enderloniin\nmitään vaikutusta. Siinä hän vaan seisoi rauhallisena ja\nitsetietoisena, taskussaan portinavain ja kädessään inkivääriruukku.\n\n\"Nyt ryhdyn toimeen — —\" sanoi hän.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä näytti hänen huomionsa kiintyneen\nsiihen, että merimiehet olivat kiivenneet portin yli ja seisoivat nyt\nBill hänen oikealla ja Jim vasemmalla puolellaan sekä punapartainen\nhänen takanaan.\n\nHe kuuluivat kaikki puhuvan yhtä aikaa, mutta siitä mitä he sanoivat ei\nsaanut selvää.\n\nMutta sen johdosta, mitä Bill sanoi, ojensi mr Enderton hänelle\nportinavaimen, ja sen johdosta mitä Jim sanoi, antoi mr Enderton\nhänelle inkivääriruukun, sekä sen johdosta mitä sanoi punapartainen\nläksi mr Enderton tämän kanssa alas verannalta. He menivät pihan\nkaukaisimmalle kulmalle, missä he seisoivat ikäänkuin poissa tieltä\nsilloin kun portti avattiin.\n\nMe kaikki riensimme verannalle, missä Jim seisoi arvokkaana pidellen\ninkivääriruukkua.\n\nPunapartainen jätti nyt mr Endertonin, joka astui ulos avonaisesta\nportista. Saavuttuaan tielle hän kääntyi ja huusi kovalla äänellä mrs\nAleshinelle:\n\n\"Minä jätän teidän epävieraanvaraisen kotinne ja menen tyttäreni luokse\nhotelliin, jonne toivon teidän pikimiten lähettävän matkalaukkuni ja\nsateenvarjoni.\"\n\nMrs Aleshinen suuttumus sen johdosta, että oli tunkeuduttu hänen\nkotiinsa ja estetty häntä itseänsä pääsemästä sinne oli kokonaan\nmuuttanut hänen hyvänsuopean olemuksensa. Vihaisella äänellä huusi tämä\nhänen jälkeensä:\n\n\"Menkää ensin värikauppaan ja maksakaa se maali, jolla olette ilman\nlupaa maalauttanut porttini, niin sitten voitte lähettää hakemaan\ntavaroitanne!\"\n\n\"No no, Barb'ra\", lausui mrs Lecks, \"älä anna kiihoittuneen mielesi\nvoittaa itseäsi! Ole kiitollinen siitä, että niin helpolla pääsit\nhänestä.\"\n\n\"Kiitollinen olenkin\", sanoi mrs Aleshine, \"ja kun oikein ajattelen,\nlähetän täältä pois jok'ainoan hänelle kuuluvan rojun.\"\n\n\"Nyt, mrs Lecks\", lausui mr Dusante, ottaen inkivääriruukun Jimiltä,\n\"katson olevan sopivan tilaisuuden täyttää sen aikomukseni, jonka\ntähden olen tehnyt tämän pitkän matkan. Jätän siis teille tämän ruukun.\"\n\n\"Jota minä en nyt ota vastaan yhtä vähän kuin ennenkään\", vastasi mrs\nLecks varmalla äänellä.\n\nMr Dusante näytti sekä hämmästyneeltä että kärsivältä. Luulen, että hän\ntodellakin oli ajatellut, että mrs Lecks nyt vihdoinkin kaikkien niiden\nvaarojen ja vastusten jälkeen, mitkä inkivääriruukku oli kokenut,\nottaisi sen vastaan.\n\n\"Tietäkääpäs mitä\", virkkoi mrs Aleshine, \"älkäämme nyt nähkö vaivaa\ntuosta ruukusta ennen kuin olemme päässeet tänne oikein kunnollisesti\nasettumaan! Se ei kuitenkaan käy päinsä, että mr Dusante ottaa sen\nmukaansa hotelliin, sillä siellä mr Enderton sen heti nappaisi.\nMyöskään mrs Lecks ei tahdo sitä taloonsa, joten, jos tahdotte, voitte\nsen hetkeksi jättää tänne, ja voitte olla varmat siitä, ettei siihen\nkukaan koske, kun kerran minä pidän sitä silmällä — ja silmällä minä\npidän!\"\n\nEhdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja annettuamme ruukun mrs Aleshinen\nhaltuun otimme me jäähyväiset ja läksimme hotelliin.\n\nJo seuraavaksi päiväksi olivat nuo erinomaisen kelvolliset ja\ntarmokkaat perheenemännät ehtineet järjestää kotinsa siihen kuntoon,\nettä me silloin saatoimme muuttaa heidän vieraikseen. Dusanten perhe\nasettui mrs Lecks'in sekä vaimoni ja minä mrs Aleshinen katon alle.\n\nMr Enderton jäi hotelliin, missä hän sai erittäin hyvän huoneen.\n\nSe oli edullista meille kaikille.\n\nMrs Aleshinen kodissa, missä Lucille tuon tuostakin pistäytyi, vallitsi\nhauska ja rauhallinen mieliala. Emännän ahkeruus ja iloinen luonne\ntarttui kaikkiin toisiinkin.\n\nMutta mrs Lecks'in luona oli toisenlaista. Huomasin selvästi, että\nmrs Lecks'in ja mr Dusanten keskinäinen suhde oli sangen kiusallinen,\nmelkeinpä tuskastuttava.\n\nViimemainittuhan ei saanut toteuttaa aikomustaan, jota varten hän oli\ntehnyt niin pitkän matkan. Jos hän sen olisi saanut tehdä, olisi hän\nvarmaan mielellään viipynyt mrs Lecks'in vieraana, mutta siten kuin\nasiat nyt olivat, ei hän voinut saavuttaa mielen tasapainoa. Myöskin\nmrs Lecks puolestaan oli rauhaton. Hän ei tietänyt, millä hetkellä mr\nDusante jälleen tahtoi saada häntä vastaanottamaan inkivääriruukun. Ja\nsellaisessa rauhattomassa, jännittyneessä mielentilassa ei hän aina\nnäyttänyt parhaita puoliaan.\n\nMinä arvelin, että jokin ratkaisu on ehdottomasti saatava aikaan, ja\nminä neuvottelin siitä vaimoni ja miss Lucillen kanssa. Hetken aikaa\nkeskusteltuamme pisti Ruth'in päähän hyvä ajatus.\n\n\"Minun mielestäni\", lausui hän, \"on parasta mitä voimme rahoilla\ntehdä että jaamme ne noille kolmelle merimiehelle. He ovat köyhiä ja\ntulisivat siitä lahjasta hyvin iloisiksi. Mr Dusante ja mrs Lecks\nvoivat myöskin olla tyytyväisiä, sillä silloinhan ei edellisen tarvitse\nniitä pitää, eikä mrs Lecks'in ole tarvinnut ottaa niitä takaisin. Ja\nsiihen ratkaisuun lienemme tyytyväiset kaikki.\"\n\nMe puolestamme hyväksyimme hänen ehdotuksensa ja minä sain tehtäväkseni\nesittää asian toisille.\n\nMr Dusante myöntyi heti ehdotukseen.\n\n\"Eihän se juuri ole samaa mitä aioin tehdä\", lausui hän, \"mutta itse\nasiassa käy se kyllä päinsä. Rahat jätetään niiden omistajille ja he\nkäyttävät ne erikoiseen tarkoitukseen. No niin, minä olen tyytyväinen.\"\n\nMrs Lecks hieman epäili.\n\n\"Olkoon\", sanoi hän lopuksi, \"hän ottaa rahat ja antaa ne kenelle hän\ntahtoo. Minulla ei ole mitään sanottavaa sitä vastaan.\"\n\nEmme odottaneet vastustusta muiden kuin Endertonin puolelta,\n\nVaan kun minä puhuin hänelle asiasta oli hän taipuvainen, Painettuaan\nkirjan puoliksi kiinni lausui hän:\n\n\"Se mitä tein tapahtui periaatteen vuoksi. Minun mielestäni ei\nautiolla saarella pitänyt maksaa ruoastaan ja asunnosta. Minä suoritin\nmaksun pantuani ensin vastalauseeni sitä vastaan. Oikeuden ja\nvieraanvaraisuuden lakien mukaan ei miehen, joka tuon saaren omistaa,\nolisi pitänyt vastaanottaa mainituita rahoja, eikä mrs Lecks'illa\nollut oikeutta niitä vaatia. Vaan jos oikeus on antaa rahat noille\nkolmelle merimiehelle, jotka eivät maksaneet mitään olostaan ja jotka\novat köyhiä, niin sen minä kyllä hyväksyn. Tosin he sekaantuivat minun\ntoimenpiteeseeni juuri kun minun piti viisaalla tavalla järjestää asia,\nmutta minä arvelin, että heitä kehoitettiin niin tekemään. Minun täytyy\nsentään myöntää, että vaikkakin he noudattivat heille annettua käskyä\nhieman kovakouraisesti, joka muuten on luonteenomaista sellaisille,\njotka ovat tottuneet tottelemaan, he kuitenkin tottelivat minua\nvissillä kunnioituksella. Jos tämän riitaisuuden aikana olisi muiltakin\ntahoilta osoitettu yhtä suurta kunnioitusta, olisi kaikki kääntynyt\nparhaiten.\"\n\nTämän jälkeen aukaisi hän kirjansa ja alkoi jälleen lukea.\n\nSamana iltapäivänä kokoonnuimme me kaikki, mr Endertonia\nlukuunottamatta, mrs Aleshinen verannalle jakaaksemme rahat\nmerimiehille.\n\nNämä, joille oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, asettuivat riviin\nverannan rappusille parhaisiin vaatteisiinsa puettuina.\n\nMrs Aleshine nouti inkivääriruukun jättäen sen mr Dusantelle. Hän\nseisoi silmänräpäyksen hiljaa ruukku käsissään, aikoen sanoa jotain,\nvaan hän ei ehtinyt alkuunkaan, ennenkuin mrs Lecks astui esiin ja\nkääntyi hänen puoleensa seuraavin sanoin:\n\n\"Mr Dusante\", lausui hän, \"mikäli itse olen huomannut ja muilta\nkuullut, olette te mies, joka ilman verukkeita tahtoo täyttää\nvelvollisuutensa. Te olitte päättänyt matkustaa vaikka maailman ympäri\ntämän inkivääriruukun kanssa, kunnes tapaisitte ne ihmiset, jotka\nolivat asuneet saarellanne, ja antanut ruukun sisältöineen hänelle,\njonka tehtävänä oli ollut huolehtia maksusta, ja joka ne oli pannut\nruukkuun. Siinä aikomuksessa matkustitte te ruukkuinenne meren yli —\nKalifornian edes ja takaisin kuljitte te sen kera ja te piditte sitä\nlujasti käsissänne liukuessanne alas maailman liukkainta lumivuorta.\nJos se olisi ollut teidän oma pieni lapsenne, ette olisi häntä voinut\nhuolellisemmin hoivata. Monien vaikeuksien läpi olette te kuljettaneet\nruukkua, suojellut sitä sateessa sekä kantanut sitä ylä- ja alamäissä\nja lopuksi seurannut sitä tänne saakka. — Ja nyt, mr Craig, olemme me\nkaikki sopineet siitä, miten rahat ovat oikeudenmukaisesti käytettävät.\nTehän olette antanut siihen suostumuksenne, vaan minä näen kuitenkin\ntyytymättömyyden ilmeen kasvoillanne. Te ette ole saanut toteutetuksi\nsitä mitä olitte aikonut, enkä minä puolestani voi vakuuttaa itselleni,\nettä te olisitte ainoa tyytymätön. Minä olen ollut kompastuskivenä\nkaikessa. Siksi otan takaisin sanani, etten koskaan koskisi ruukkuun.\nSaatte nyt laskea sen minun käsiini, aivan niinkuin olitte matkalle\nlähtiessänne aikonut tehdä.\"\n\nMr Dusante ei vastannut sanaakaan, vaan astui esiin, tarttui mrs\nLecks'in suureen ruskeaan, työstä kovettuneeseen käteen ja vei sen\nkunnioittavasti huulilleen.\n\nLuulen, ettei mrs Lecks'ia sitä ennen oltu koskaan suudeltu kädelle.\nVaan hänen selvä ja nopea käsityksensä sai hänet heti ymmärtämään, että\nkysymyksessä oli kohtelias kunnioituksen osotus. Hänen korkea vartensa\nkohoutui suoremmaksi kuin koskaan ennen, ja hiljaa päätään nyökäyttäen\notti hän tuon suudelman vastaan sellaisella arvokkuudella kuin olisi\nhän ollut vähintäin kuningatar.\n\nTämä pieni kohtaus liikutti syvästi meitä kaikkia, ja mrs Aleshine\nvakuutti jälkeenpäin, ettei hänellä sillä hetkellä ollut päässään\nainoatakaan kuivaa silmää.\n\nMr Dusante ojensi nyt inkivääriruukun mrs Lecks'ille, joka heti meni\nsen kera Ruth'in ja Lucille'n luokse.\n\n\"Te kaksi nuorta\", lausui hän, \"olette paikallaan suorittamaan tämän\ntehtävän. Teidän kätenne saavat olla ensimäiset, jotka koskevat\nonkikoukkuja sisältävään kääröön, ottavat sen ruukusta sekä sen alta\nrahat. Ja jakakaa ne näille meidän ystävillemme merimiehille.\"\n\nRuth ja Lucille istuutuivat heti verannan lattialle ja toinen tyhjensi\nrahat ruukusta toisen helmaan, jonka jälkeen he jakoivat ne kolmeen\nyhtä suureen osaan ja antoivat ne merimiehille.\n\nNämä seisoivat kaikki liikkumattomina, kullakin rahansa oikeassa\nkourassaan. Viimein lausui punapartainen:\n\n\"Ei ole minun eikä Jimin eikä Billin asia sanoa mitään tätä\ntoimenpidettä vastaan, jonka te kaikki olette hyväksyneet. Me olemme\ntotelleet teitä siitä saakka kuin nousimme maihin saarelle ja aiomme\ntotella edelleenkin. Eikös niin, Jim ja Bill?\"\n\n\"Aivan niin!\" vastasivat nämä sydämellisellä vakuutuksella.\n\n\"Me tahtoisimme seurata muutamia teistä, etenkin mrs Aleshineä — sillä\nsuinkaan muita alentamatta — vaikka sataan kertaan ristiin ja rastiin\nsellaiseen maailman osaan, missä pahin rutto raivoaa. Eikös niin Jim ja\nBill?\n\n\"Ihan varmaan!\" vastasivat Jim ja Bill urheasti.\n\n\"Mutta vaikka me nöyrästi tottelemmekin\", jatkoi punapartainen\nmatruusi, \"niin päätimme me, kuultuamme mitä piti tapahtuman, tarkasti\nkuunnella muuatta asiaa, ja nyt me olemme tarkasti kuunnelleet, mutta\nemme ole silti sitä kuulleet, ja se on, että mitä meidän pitää näillä\nrahoilla tekemän. Ja koska emme ole mitään kuulleet eikä meillä siis\nsiinä suhteessa ole mitään toteltavaa, niin otamme me nämä vastaan ja\nkiitämme hyvin paljon. Eikös niin, Jim ja Bill?\"\n\n\"Sen teemme\", sanoivat Jim ja Bill.\n\nJonka jälkeen rahat liukuivat merimiesten taskuihin.\n\nMr Dusante otti nyt inkivääriruukun ja meni mrs Lecks'in luo.\n\n\"Minä toivon\", lausui hän, \"että koska nyt tämän sisällön kohtalo on\nonnellisesti ratkaistu, eikä meillä siinä suhteessa enää ole eriäviä\nmielipiteitä, niin tahtonette te ehkä tehdä hyvin ja vastaanottaa tämän\nruukun muistoksi kaikesta kokemistanne ihmeellisistä tapahtumista?\"\n\n\"Ottaako sen vastaan muistona?\" vastasi hän. \"Tottakai minä sen otan.\nOlen hyvin iloinen saadessani sen. Niin kauan kuin elän on se seisova\nhuoneeni uunin otsalla ja perilliseni saavat sen minun jälkeeni. Se\nseuraa sukua niin kauan kuin se suinkin pysyy koossa.\"\n\nKoska nyt kaikki erimielisyydet olivat keskuudestamme kadonneet,\nasetuimme me tuohon pieneen kaupunkiin täysin siemauksin nauttimaan\nlevosta ja rauhasta.\n\nMyöskin mr Enderton, joka oli löytänyt huoneensa vieressä olevassa\nkomerossa joukon nahkakansiin sidottuja kirjoja, näytti viihtyvän\nsangen hyvin.\n\nDusante'ille oli oleskelu tällaisessa maalaiskylässä keskivaltioissa\nkauniina, herttaisena syksynä jotain aivan uutta. Sen jälkeen kuin he\neivät sopivaisuuden sääntöjen mukaan voineet enää olla mrs Lecks'in\nvieraina pyysivät he saada maksua vastaan asua hänen luonaan talven\nalkuun saakka. Mrs Lecks suostui mielellään pitämään heidät, sekä\nlausui toivomuksenaan, että talvi tulisi niin myöhään kuin mahdollista.\nRuth ja minä jäimme samoilla ehdoilla mrs Aleshinen luokse, Japanin\nmatkani tarkoituksena oli ollut päästä niin kauaksi aikaa kuin\nmahdollista lepoon kaikista työhuolista, mutta missä saatoinkaan nuoren\nvaimoni kanssa parhaiten nauttia rauhasta, ellen juuri täällä hyvien\nystävien keskuudessa.\n\nMrs Aleshine'sta ja merimiehistä oli meillä paljon hauskuutta. Sipulin\nviljelystä ei voinut alkaa ennen kuin keväällä, jonka vuoksi merimiehet\ntekivät kaikellaisia pikku askareita sekä mrs Aleshinen määräyksistä\nettä myöskin omin päinsä.\n\nKoreaksi maalattu veräjä, joka aluksi oli mrs Aleshinessa herättänyt\nvihaa, oli vihdoin voittanut hänen ihailunsa. Sen jälkeen kuin\nmerimiehet olivat tehneet kaikki mahdolliset työt ladoissa, pelloilla\nja halkovajassa antoi mrs Aleshine heidän maalata kaikellaisia paikkoja\nja esineitä talossa ja jätti heidän oman makunsa varaan värien\nvalitsemisen.\n\nEräällä miehistä oli mukanaan taskukartta koko maailman\nhöyrylaiva-yhtiöiden hyväksymistä väreistä. Sen mukaan maalasivat\nhe nyt aitat, ulkohuoneet, kanakopit, pumput ja sen semmoiset. He\nmaalasivat suuria, sinisiä, punaisia, valkoisia ja mustia raitoja\nmonenmoisilla eri tavoilla, niin että lopuksi näytti kuin olisi\nulkomainen kauppalaivasto pudonnut mrs Aleshinen maa-alueelle. Mrs\nAleshinea se huvitti suuresti.\n\n\"Siinä on heille tekemistä siksi kuin sipulinviljelys-aika alkaa\",\nvirkkoi hän. \"Ja koska jo kaikki kukat ja kasvit ovat kuihtuneet,\nniin minusta näyttää hauskalta, että sen sijaan talo muuttuu\nväriloistoiseksi, niinkuin se kukkisi keskellä kylmyyttä.\"\n\nIltasin tanssivat miehet avarassa keittiössä merimiestansseja tai\nkertoivat jännittäviä juttuja seikkailuistaan kaukaisilla merillä.\n\nMrs Aleshine oli niistä suuresti huvitettu, ja monasti kokoonnuimme me\nmuutkin räiskyvän takkavalkean ääreen heidän kanssaan iltaa viettämään.\n\n\"Koska kerran itse olen hoitanut taloutta keskellä aavaa merta\",\nsanoi hän, \"tuntuvat minusta heidän kertomuksensa samalla hupaisilta\nja todellisilta. Ja minä teenkin kaiken voitavani saadakseni heidät\nmuiden kristittyjen tavoin viihtymään kuivalla maalla. Mitä on\npurjehtia edestakaisin pohjattomalla merellä ja ajaa päin toisia\nlaivoja ja saada omaan alukseensa vuodon, ja sattuuko sitä sitten aina\nsen paikan lähellä, missä laiva uppoo, olemaan saarta, jossa on talo\nhuonekaluineen ja mukavuuksineen!\"\n\nMinä olin pakotettu liike-asiain vuoksi pariksi päiväksi matkustamaan\nFiladelfiaan.\n\nIltaa ennen kuin matkustin saapui punapartainen matruusi luokseni ja\npyysi minua tekemään hänelle ja hänen tovereilleen suuren palveluksen:\n\n\"Muistatte kai, sir\", virkkoi hän, \"että kun Jim, Bill ja minä saimme\nnuo rahat odotimme me saavamme määräyksen, miten meidän olisi rahat\nkäytettävä, vaan kukaan ei maininnut mitään siitä asiasta. Katsokaas,\nnyt me tahtoisimme hankkia jotain signaalin tapaista, jotain, mitä\nei voi puhaltaa pois — jotain, mikä kelpaa muistoksi kaikista\nkokemuksistamme kovissa kohtaloissa. Kun mrs Lecks sai inkivääriruukun\nasetettavaksi kaikiksi ajoiksi huoneensa muurin otsalle, silloin\ntulimme Jim, Bill ja minä ajatelleeksi, että mrs Aleshinenkin pitäisi\nsaada inkivääriruukku, sillä siihen on hän yhtä oikeutettu kuin hänen\nystävättärensäkin, ja se se olisi sellainen signaali, muisto. Ja kun te\nnyt matkustatte Filadelfiaan, sir, niin tahtoisimme me kysyä, ettekö\nte ottaisi näitä rahoja — ne ovat vielä kaikki jälellä — ja antaisi\nlaittaa niillä aivan samanlaisen inkivääriruukun kun se toinenkin on.\nMutta porsliininen ei kelpaa, sillä se särkyy helposti. Sen täytyy\nolla hyvästä tammesta, luja ja kelvollinen. Ja sen kuori on paksusti\nhopeoitava aina veden rajaan asti. Sitten se täytyy rapata ja takoa\nja tilkitä niin hyvin ettei se mistään kohden vuoda, ja pohjaan on\nkaiverrettava Jimin, Billin ja minun nimet, että ne selvästi näkyvät,\njos ruukun köli joskus sattuu kääntymään taivasta kohti. Ja sivuille\non kulumattomasti kirjoitettava joko pitkittäin tai poikittain\nkaikkien teidän muiden nimet — jotta muistetaan, ketkä kaikki siellä\nyhdessä hääräilivät. Ja jos rahaa jää jälelle, niin antakaa niiden\npiirrellä joka paikkaan ankkurin, sydämen, pumpun tai muiden sopivien\nesineitten kuvia niin paljon kuin vaan mahtuu. Ja se ruukku asetetaan\nmrs Aleshinen muurin otsalle, jossa sen pitää oleman niin kauan kuin\nhänen silmänsä paistavat. Ja peeveli vieköön, sir\", sanoi hän lopuksi,\nvieden käden suulleen, ettei vaan kukaan kuulisi, \"jos mrs Lecks'in ja\nmrs Aleshinen ruukut joskus iskevät vastakkain, niin tahdompa tietää,\nkummanko astia sen kolauksen kestää!\"\n\nMinä otin toimittaakseni heidän asiansa ja parin päivän perästä saavuin\ntakaisin kaupunkiin mukanani ihmeellisin inkivääriruukku, mitä ikänä\nmaailmassa on valmistettu. Merimiehet olivat siihen sangen tyytyväiset.\n\nKun se annettiin mrs Aleshinelle herätti se hänessä suurta ihastusta,\nja hän osoitti merimiehille jakamatonta kiitollisuuttaan. Vähän ajan\nperästä tuli hänen osakseen toinenkin suuri ilo. Hänen poikansa palasi\nJapanista. Saatuaan tietää, että se laiva jolla hänen äitinsä matkusti,\noli joutunut haaksirikkoon, oli hän tullut hyvin onnettomaksi, ja kun\näidiltä oli tullut kirje, lähti hän heti matkalle kotiin.\n\nHän oli hyvin kasvatettu, kelpo nuori mies, sekä sitäpaitsi varreltaan\nkaunis ja komea. Kaikki pidimme hänestä hyvin paljon, eikä aikaakaan,\nkunnes Lucillesta ja hänestä oli tullut niin hyvät ystävät, että he\npiankin jonain kauniina päivänä ilmoittaisivat mrs Aleshinen iloksi\nkihlausuutisensa.\n\nMe viivyimme Meadovillessa kauemman kuin olimme aikoneetkaan.\n\nSitten kun lumi oli peittänyt vuoret ja laaksot, teimme me kelkka-\nja rekiretkiä. Kaikilla oli hupaista — eikä Lucillella ja äsken\nsaapuneella nuorukaisella vähiten.\n\nJonkun ajan kuluttua täytyi Dusantein matkustaa lopuksi talvea\nFloridaan, ja mr Enderton, joka oli ehtinyt lukea kaikki hotellin\nkirjat, oli lähtenyt New Yorkiin. Myöskin Ruth ja minä päätimme, että\nmeidänkin vihdoin oli matkustettava itään.\n\nEnnen kuin seurueemme hävisi kihlautuivat Lucille ja mrs Aleshinen\nreipas poika, ja heidän häänsä päätettiin viettää seuraavana keväänä.\n\nKeväällä kokoonnuimme kaikki, mr Endertonia lukuunottamatta,\nMeadovillessa, missä heidät sitten johdettiin avioliiton satamaan.\n\nVietimme sitten yhdessä muutamia viikkoja, jonka jälkeen Ruth ja\nminä matkustimme siihen kaupunkiin Uudessa Englannissa, jonka olimme\nasuinsijaksemme valinneet, sekä Dusantet ja nuori vastavihitty pari\nlähtivät matkalle Kanadaan ja koillisiin valtioihin.\n\nOleskelumme Meadovillessa sattui juuri sipulinviljelyksen aikana.\n\nEräänä aamuna olimme Ruth ja minä sipulipellolla katselemassa noiden\nkolmen merimiehen työskentelyä. Maa oli pehmeätä ja huolellisesti\npengottua ja näki selvästi, että siihen oli nähty paljon vaivaa,\nJa nuo kolme merimies-maanviljelijää istuivat penkereellä leveissä\nmerimieshousuissaan, puseroissaan ja matruusilakeissaan, innokkaasti\nistuttaen sipuleja, tavalla, millä niitä tuskin koskaan sitä ennen oli\nistutettu. Tätäkin työtä tekivät he aikaisemman ammattinsa tarkkuudella.\n\nSiinä osassa peltoa, jonne ensin oli istutettu, näkyi jo pieniä taimia,\njotka muodostivat mitä merkillisimpiä kuvioita: ankkureita, sydämiä,\nkuunareja, mastoja ja mitä muita meri-esineitä tahansa, joiden nimiä\nRuth ja minä emme tietäneetkään.\n\n\"Minusta tuntuu\", virkoin minä, \"että tuolla yksinäisellä Tyynen\nvaltameren saarella asui joku taikavoima, joka loihti onnea meille\nkaikille.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Ruth, \"ja onnen tuojana olivat etupäässä rahat\ninkivääriruukussa.\"\n\n\n\n"]