[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmQ7WGYTZBZPS-wCd0Pc9tmG4ArHSa99iPd131kAH1VY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},343,"Uotilan isäntä","Nervander, Emil (nimim. Emlekyl)",1840,1914,"343-nervander-emil-uotilan-isanta","343__Nervander_Emil__Uotilan_isäntä","Rikosjuttu Suomesta","romaani",[],[],"fi",1869,1906,17958,112968,false,21030,[23],"Fiction",[25],"Novels","“Uotilan isäntä: Rikosjuttu Suomesta” by Emil Fredrik Nervander is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the life of Lauri, a young farmer who inherits the Uotila estate after his father's death. As Lauri navigates his responsibilities, he faces a struggle with his feelings, particularly regarding his wife, Leena, and a new young servant, Liisa, hinting at themes of love, duty, and moral conflict.  At the start of the novel, we are introduced to the quiet life at Uotila, where Lauri and Leena have lived for eight years. Despite their initial marriage based on convenience rather than love, their bond has grown through shared experiences. However, the absence of children weighs heavily on Lauri, leading him to contemplate the future of the estate. As Lauri’s frustration mounts, the arrival of the cheerful and industrious Liisa brings a breath of fresh air, sparking both admiration and unforeseen tension in Lauri regarding his feelings. The opening sets the stage for a complex narrative about love, jealousy, and moral dilemmas that resonate throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],371,"Tositapahtumiin perustuva rikoskertomus sijoittuu 1800-luvun puolivälin Etelä-Suomeen. Tarina seuraa varakasta ja arvostettua Uotilan isäntää, jonka elämää varjostaa synkkä salaisuus ja hitaasti paljastuva veriteko.","Emil Nervanderin 'Uotilan isäntä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 343.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","UOTILAN ISÄNTÄ\n\nRikosjuttu Suomesta\n\n\nKirj.\n\nE. NERVANDER\n\n\nSuomennos\n\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1906.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE TOISEEN PAINOKSEEN.\n\n\n_Tähän kertomukseen on aiheen antanut eräs synkkä tapahtuma, joka\ntapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä-Suomessa ja jonka\npääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin.\nKertomus syntyi ruotsiksi, mutta julkaistiin ensiksi suomeksi v. 1869,\njoihin aikoihin salanimenä käytin unkarinkielistä sanaa: _Emlékyl_, joka\nsuomeksi merkitsee: muistoksi.\n\nSuomennoksen toimitti hyväntahtoisesti eräs ystäväni. Sen tunnustivat\nmeidän silloiset parhaimmat kielentuntijamme kuuluvaksi etevimpien\nteosten joukkoon, mitkä silloisella suomenkielen kehityskannalla voitiin\naikaansaada. Kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle\npienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään\nsuomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa. -- \"Uotilan\nisännän\" osaksi on tullut sekin etu, että Kansanvalistusseura v. 1883\nsuositti sitä maamme kansankirjastoihin sopivana luettavana\notettavaksi.\n\nTästä jo aikoja sitten loppuun myydystä kertomuksesta ilmestyy nyt uusi\npainos, jonka kieliasua ensimäisen painoksen suomentaja on korjaillut\nsuomenkielen nykyisen kehityskannan vaatimusten mukaan. Minun\nvelvollisuuteni on nyt julkilausua sulimman kiitokseni tälle nuoruuteni\nystävälle, joka, suomentamalla \"Uotilan isännän\" sekä \"Honkain tarinat\"\nnimiset kuvaelmani, oli ensimäinen \"sillanrakentaja\", joka minun saattoi\nsuomenkielisen kirjallisuuden alueelle._\n\n_E. Nervander_.\n\n\n\n\nI.\n\nUotilan isäntäväki.\n\n\nUotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä\nkaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona,\nmutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä\nhallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.\n\nMaantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua,\nkahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin\nkorkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle\njohdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä\nmoniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen\nedustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla\ntalon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja\njylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon\nkuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.\n\nNykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan\ntyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä\npaitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä,\nkolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun\npoika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin\nkuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle\ntalolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän\ntalonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.\n\nTässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin\nkuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet\nkeskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain\nvaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä,\nkun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun\narvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta,\nolivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja\nystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.\n\nEmäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen\npalkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä\niltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi\nsyystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli\nparhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja\nuhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat\nUotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat,\njoita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän\ntosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli\nhänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli\nastunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei\nkoskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.\n\nKun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa\nja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan\npojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei\nollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista\nmieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui.\nHän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli\nmoni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi\nkirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei\nnäyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti\nleikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein\naikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota\ntuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli\nkyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän\npitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät\nkiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli\nisänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen\nihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta.\nYhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon\nhankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi,\nettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen\nnuoruutensa.\n\nNe, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon\nsiitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän\nherrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja\nymmärtäväiseksi pariskunnaksi.\n\nKuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei\nmikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään\niloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa\nliikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti,\nettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita\nvarojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille.\nYksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen\nmieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos\nvaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään\npuuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.\n\nPyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt\nolivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita\ntoimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka\njäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä\nenemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi\npalvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle\nkannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän\nulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon\naskareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa\nLaurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.\n\nNäiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän\nkotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka\nolivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja\nahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi,\nantanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa\noli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela\nvastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta\npiioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se,\njoka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties\nhuomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut\nykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori\npunaposkinen Liisa sinne muutti.\n\nEmäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa\ntälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa\nrukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.\n\nIsännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen\npalvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta\nkodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin\npiippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun\ntämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen.\nVälistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski\npilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka\nnäytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä\nisäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli,\nei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä\nkehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.\n\n\n\n\nII.\n\nNuorten rakkaus.\n\n\nAika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä,\nvetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa\nkudottavia kankaita varten.\n\nNäin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen\ntoistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista\nkompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein\nnähtiin kohtelevan hilpeää Harttua.\n\nLiisa oli kyllä sukkela niihin vastaamaan, mutta eipä hän näyttänyt\njuuri valjuin silmin katselevan sitä, että Harttu kuuli kuinka häntä\ntällä ujosteltiin. Kun he joskus olivat kahden kesken, poisti hän taas\nnaurullansa pojalta sen luulon, että hän pitäisi hänestä enemmän kuin\nmuistakaan rengeistä.\n\nEmännän mielestä oli tuo puhe, jota pöydässä lasketeltiin, vain liedon\nnuorison tavallista leikkiä, ja Lauri istui ääneti pöydän päässä eikä\nnäyttänyt kuulevan nuorten leikillistä lörpötystä.\n\nEräänä aamuna, kun uudet palkolliset olivat lähes kuukauden olleet\nUotilassa, alkoi työ kuin ainakin. Yöllä oli lunta satanut vähäisen, ja\npakkanen oli jotenkin kova aamupuhteella.\n\nLauri oli mennyt katselemaan riihtänsä, joka oli vähän matkaa talosta\nmaantielle päin, mikä vei myllykylään.\n\nVanhemmat rengit olivat jo täyttäneet kuormansa ja lähteneet tanhualta.\nHarttu, joka viimeiseksi oli tullut taloon, oli viimeinen työssäkin ja\njäi vähäksi aikaa yksin pihalle. Mutta pian oli hänenkin kuormansa\ntäytetty, ja kun oli pannut kintaat käteensä ajoi hän hiljaa kujasta\nmyöten, heleällä äänellä laulellen erästä renkutusta, jota siihen aikaan\nniillä seuduin hyvin suosittiin ja jossa kerrotaan pojasta, joka kosi\nyhtä tyttöä ja kutsui hänet hyvään ja varakkaaseen taloonsa.\n\nHän pääsi maantielle, jonka vieressä tuo Uotilan eteinen havumetsä oli,\nlaulaessaan seuraavat värssyt:\n\n      Kylä on täynnä\n      Tyttöjä, neitoja vaan.\n      Yks niistä onkin\n      Kuin kaunihin ruusu.\n\n      Kun mä sen näen,\n      Sykkii mun sydämein.\n      Tän' iltana jo\n      Taas kylähän lähden.\n\n      Kun minä sitten\n      Kultani armahan nään,\n      Niin hältä heti\n      Näin kysyä mielin:\n\nKun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä\nlaulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa,\njoka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli\nraivattu taloon.\n\nSiinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän\nenemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.\n\nNaurusuin odotti hän Hartun tuloa ja kysyi:\n\n\"No, mitäshän Harttu poika mielisikään kysyä häneltä?\"\n\nHarttu ajoi vain eteenpäin ja sanoi vähän ajan päästä, vakavasti\nkatsellen tyttöä, joka astuskeli hänen takanansa, muutama askele\nhänestä.\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"No miksikäs niin? Harttu ei varmaankaan uskalla kysyä\", vastasi Liisa\npilkaten.\n\n\"Ei hän juuri pelkää\", sanoi Harttu ja katseli tyttöä miehuullisesti,\nantaen hevosen astua hiljemmin, jotta hän tulisi Liisan rinnalle. \"Ei\nhän pelkää\", toisti hän, \"mutta hän ei tarjoa tytölle mitä hänellä ei\nole.\"\n\n\"Kyllä se niin on\", sanoi Liisa totisemmin kuin ennen. \"Parempi on\nrikkaus kuin köyhyys\", lisäsi hän iloisemmin, vetäytyen tiepuolessa\nolevan pehmeän lumen tähden likemmäs rekeä, joka kulki ajetuissa\njäljissä.\n\nNaurusuin katseli Harttu tuota kaunista tyttöä ja sanoi:\n\n\"Mutta köyhän miehen sopii käskeä tyttönsä ajamaan, ettei hänen tarvitse\nkävellä.\" Sen sanottuansa, seisahdutti hän hevosen hetkeksi, Liisa nousi\nrekeen ja istui Hartun viereen kuorman yli levitetylle niinimatolle.\nHarttu läiskähytti hevosta ohjaksilla ja reki luisti sukkelaa menoansa,\nHartun toistamiseen laulellessa:\n\n      Kylä on täynnä\n      Tyttöjä, neitoja vaan.\n      Yks niistä onkin\n      Kuin kaunihin ruusu.\n\nJa tällä kertaa lauloi hän laulunsa loppuun asti.\n\nKun hän nyt alkoi laulun uudestaan, ajoivat he juuri riihen ohitse,\njossa Lauri oli. Ovi oli longallaan, ja Laurin tarkka korva oli tuon\nkirkkaan aamun hiljaisuudessa kuullut hyvän osan korkealla äänellä\nlausuttua puhetta.\n\nVaivuttuansa tavallista syvempiin ajatuksiin, sanoi hän itsekseen:\n\n\"Kylläpä hän kutsuisi tuon tytön Uotilaan, jos talo olisi hänen omansa.\"\n\nLauri katseli oven ra'osta kuinka Harttu ja Liisa aika vauhtia ajoivat\neteenpäin, Hartun yhä lauluansa laulellessa, ja kuinka hän avatulla\nveräjällä, joka vei pellolle, seisahdutti hevosen. Siinä nousi Liisa\nre'estä ja jatkoi matkaansa myllykylään päin, mutta Harttu ajoi\nkuormansa lumen peittämälle pellolle.\n\nKun ei Liisaa enää näkynyt, läksi Lauri riihestä ja alkoi astua\nvastakkaista suuntaa kirkonkylään päin, joka oli jotenkin kaukana. Hän\nmeni sinne neuvottelemaan erään talollisen kanssa muutamista yhteisistä\nja sekavista asioista. Siellä viipyi hän hämärään asti ja palasi sen\ntähden vasta myöhemmin illalla Uotilaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nEmännän sairaus\n\n\nKotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut\nisännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret\nkuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta.\nSitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma\niso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja\nhalvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää\nollut hänellä voimia tehdä työtä.\n\nEnsimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä\ntylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin\nUotilan taloon.\n\nKun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin\nja varovammin.\n\nHän koputti lumen jaloistansa ja pani pois lakin luotansa.\n\nKun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten\ntulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää.\nPöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo\nLiisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.\n\nOli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä\nkääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa,\nmissä emäntä oli.\n\nToimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut\nneljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa\nsilitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä\nvähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia,\njosta hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet\nvallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein\nkysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen.\nSanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään\nsiihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin\nhautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet,\nsanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan\nemännäksi. -- Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja\nvieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan\nilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta\nunta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi,\nsillä niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan\nkäskystä ja heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.\n\nKaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten\nnäytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän\nniistä vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos\nUotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.\n\nKun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa\nmiettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka\nlevottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.\n\nSe runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet\nterveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren\nnäköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt\nkuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti\nhoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi\nLauri siis tupaan.\n\nHänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki\nistahtivat iltaselle.\n\nLauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan,\nvaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa muiden\npuheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he elämässään olivat\nsaaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei jotakin kerrottavaa.\n\nTänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin\nolisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä\nei hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat\neläneet yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen\nsaakka. Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja Leenan\nuskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet\najatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos vaimonsa\nnyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä vastaan ehkä\noli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.\n\nVihdoin nukkui hän.\n\nUnet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea\nsydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja kummallisina\nsielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän ajatuksista olivat ne, jotka\ntänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?\n\nHän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen\nkanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä\nsoittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän\ntunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan\nhänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän oli\nmorsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin eteen,\njoka uudelleen luki heille vihkimissanat.\n\nMutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi\nitkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää\nkuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen\nminkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi kävi\nhänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.\n\nVihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.\n\nSilloin heräsi Lauri.\n\nAamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa\nvieressä. Hän oli hänet herättänyt.\n\nÄkisti kavahti Lauri tilaltansa ja kysyi vielä melkein unen horroksissa:\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\nLiisa ei kuullut hänen sanojansa, vaan sanoi hiljalleen:\n\n\"Emäntä tahtoo teitä puhutella\", jonka jälkeen hän meni pois.\n\nLauri astui siihen kamariin, jossa emäntä makasi.\n\nHän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka\nmakasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään\naivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.\n\nKun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä\nhänelle, että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin,\nkoska hän niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan\ntullee hän olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän\ntahtonut lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt\ntoimittaa. Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä\nLiisan hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se\nja se oli tehtävä talon tavan mukaan.\n\nLauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja.\nHänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa,\nja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi\nisäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.\n\nPitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää hänelle\npyhästä raamatusta lukemaan.\n\nLauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan\nviereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä,\nvakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun, joka\nkertoo tuhlaaja-pojasta.\n\nKauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä\nvoimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi tilallansa.\n\nVaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä\nenemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä\ntuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin,\nniin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.\n\nLukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän\nja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen\nläsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa\nnäyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.\n\nKun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka\nvielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut\nLaurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin\nkuunteli noita vaienneita sanoja.\n\nLiisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut\nmonta sanaa, ja sanoi huolestuneena: \"Voi, jos emäntä nyt kuolee!\"\n\nLauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä\nemäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi\nkaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.\n\nKohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven\nauki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.\n\nLaurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt\npoissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja\nkallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.\n\nTässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.\n\nMonta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti\naskaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle\nyhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin\ntalon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri\nhänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin\nolisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.\n\nMutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin\nuseasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.\n\nJa kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän\nälysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan\nvoisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan\nkun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten\nkanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän\näitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta\nnuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino\nluontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän\nhuomasi Laurilla olevan häneen.\n\nLujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun\nhän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento\ntunkeusi hänen sydämeensä.\n\nUhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa\nedessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo\nnuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen\nsielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina,\nkuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä\nmurhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan,\nmitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen\npeittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä\nsydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän\nniiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli\nvaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja\nhurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä\npakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta\ntilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin\nkyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.\n\nEmännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman\nvaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista\nhakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta\nsuosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle\nsaatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista\nvoiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.\n\nKun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja\nsynkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän\nsydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.\n\nVaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän\nkuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa\nvietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti,\nja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.\n\nHartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin\npuhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti\nolevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että\nemäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen\nsairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista\niloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut,\nja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat\nyhteen.\n\nSilloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa\npuhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut\nnukkua.\n\nKun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä\nyhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä\nkunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.\n\nMutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen\nkynttiläin valaisemana säteili kaukaa.\n\nSiellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä\noikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei\nkoskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.\n\nUuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken\npuhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi\nmurehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin\nkauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt\ntalosta; niin hellä oli hän emännällensä.\n\n\n\n\nIV.\n\nLeikkuu-aika.\n\n\nKun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä\nUotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa\nettä näin oli laita.\n\nIsäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon\nsuuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin\nainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan\nhuomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista\nja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi\nUotilan tuville.\n\nSen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi\nisännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin\nennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen.\nNiinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä\nvalmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään\njärkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja\nkuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi\nLaurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas\näänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä\nja vapisevia ääniä -- nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän\nepäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin\nselvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.\n\nJa tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus,\njoka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja\nuseinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän:\nmilloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.\n\nOlihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa\nodottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta.\njoka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen\noman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja\ntuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja\ntahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta\nnäitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja\nkun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin\nennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä\nsyvemmin siihen juurtuneina.\n\nKun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja\nkiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat\nniihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla\ntehtävää työtä varten.\n\nSiellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat\ntyöskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden,\nettä ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän\nmielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian\nylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin\noli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että\nköyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun\ntyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja\nisännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori,\nvain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä\nmielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa\nvaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat\nsangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat\nhänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon\nja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä\nrauhattomuudesta.\n\nTulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein\nrukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo\nhupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin\npuheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot\ntoistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja\nuseimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata\nhäärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon\npientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin\nvalmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa\nkerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä\nkilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän\nvoimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa\npariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä\nmainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti\nsirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja\nhän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.\n\nRuistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt\npelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia\ntepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.\n\nKerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja\nastui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle\nmaantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö,\nsitä ei voitu tietää.\n\nNäin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa\ntanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä\ntaloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen\näänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.\n\nLauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli\nvieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä\nvoinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta\nselvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi\nkuunnellen.\n\nNe, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa\ntoisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat\nhiljentää ääntänsä.\n\nNiihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen\näänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: \"Kyllähän se niin on,\nettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä\nsyntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen.\"\n\n\"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele\", vastasi Liisa\ntyynesti.\n\nTaas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan:\n\n\"Kenties joku rikkaampi poika tulee ja kutsuu sinut luoksensa.\"\n\n\"Kyllähän se on mahdollista\", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman\narvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.\n\n\"Niin, se kyllä saattaa tapahtua -- ja silloin pääset sinä omaan\nvaltaasi\", sanoi toinen vitkaan.\n\n\"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan\nvaltaansa ja päästä palelemasta\", vastasi Liisa.\n\nSen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti,\neikä uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan\npontevasti lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin\njonkinlaista leikillistä mieltä:\n\n\"Jos mulla vain olisi rahaa, kyllä sinut silloin ottaisin.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Liisa vakavasti, \"ja hyvä se olisi. Mutta\nJumala ei sitä salli.\"\n\nNyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat\nsavut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin\npölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:\n\n\"Tuletkos nyt tanssimaan?\"\n\n\"Tulen\", vastasi toinen.\n\nLauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja\nastui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki\nLauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän\nheti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän\nylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan\npoikki, oli luullut tuntevansa.\n\nKun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa\nvielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän\npuoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski,\nollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen\nkanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen\ntähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä\niloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille\nUotilan reimassa talkoossa.\n\nMutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat\nnuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan\nhoukutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän\nkävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka\nmilloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä.\nMutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan.\nLauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei\nylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun\ntanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa\noluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa\nvinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla\njutellen.\n\nKoko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa\nsyvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: \"Mutta Jumala ei\nsitä salli\", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka\nmiltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan\nsydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan\nankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä\nsanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja\ntuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan\nikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt\nnäytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut\nsamoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin\nmessinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen\nviimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä\nkirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun\novet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo\nsanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti,\nruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä\nlaulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja\nylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin\npappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen\nkatsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja\nLaurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana\nja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai\ntoinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi\nnainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja\nhänen täytyi jäädä ulkopuolelle.\n\nNäin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut\ntuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja\nväsyttävästä työstä.\n\n\n\n\nV.\n\nRistimäen metsässä.\n\n\nRukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja\nmuutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin\noli jo ruvettu leikkaamaan.\n\nUotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista\npelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan\nmuutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä\ntalosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s.\nJärvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.\n\nIsäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei\nniin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se\ninnokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se\nepävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä,\nhalu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä\nkummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli\nauttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta.\nTyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin\nsydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä\nkasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen\nrauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.\n\nJa tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo\nLaurin omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu\nkorteen, sen heikkoutta huomaamatta.\n\nKun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli\nhän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli\nsanova Liisaa omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla\nei kaikesta tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava\nsiihen tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme\njostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan Laurikin\nhänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin nuorelle\nonnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen nuhtelevain\nsilmäin varjossa.\n\nKäytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin\nmiltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan,\nkun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja\nkivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa\njokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri\ntähän aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön\nloppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että\nkaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä\ntämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut\nvakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.\n\nErittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota\nUotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää\nvoimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja\nvetisen maan poikki.\n\nVähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja\nse vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie\noli sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.\n\nMalkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia, mutta\ntämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin\nsalopelloilla, että tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja\nsiellä leikatuksi.\n\nIsäntä otti korjaus-työn tehtäväkseen.\n\nSe päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen\nsyyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli\nkeveitä hattaroita taivaalla.\n\nIsäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu\nJärvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti\nkuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja\nseuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli\nvietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.\n\nOsa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä\niltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja\nherkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli\nLauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli\ntoimelias isäntäväki kaikki valmistanut.\n\nIltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen\nmetsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä\noli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain\ntalo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.\n\nLauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä,\njonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota\npuoleensa.\n\nHyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu\nmetsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä\ntakana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä\nmäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.\n\nOikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset,\njoiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita\nhakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja\nsuosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta\nvarten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja\nsammaltuneitten kivien välillä.\n\nLauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja\nluonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän\najatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan\nrakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä,\njolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.\n\nNäistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa\ntieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa,\nsillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas\nvanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden\nnotkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat.\nVariksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa\nmetsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi\nhiljaisuutta siellä.\n\nLuonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle\nihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun\nyksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä\nihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään.\nPuolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet\nmännyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat\npäivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi\nkamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.\n\nKun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime\npyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei\nJumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan\ntahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta\ntyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä\nilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei\nvoinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja\nvastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus\non ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille\nrunsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja\nonnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut\nlapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään\nvanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka\nkuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä\novat kasvaneet.\n\nTätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä\nja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen tien\nvieressä.\n\nOikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri\najoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät\ntoisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia,\npelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.\n\nNämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden\nhiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku\nkymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.\n\nMissä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan\ntoiselle puolelle.\n\nAitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo\nsuuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli\npuuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.\n\nSyyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja\nkaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo\nikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien\nvälitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja\nhiljaisuus oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään\nsydämeensä eikä huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.\n\nJoskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka\nrankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat\nnäpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas\nmiehen sulki synkkään varjoonsa.\n\nTie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin\npuolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä laaksossa kävi\ntie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin taas täytyi\ntarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa, kivistä\ntietä.\n\nYht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti,\njossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät\nsyvänteeseen, josta monta aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa\nnyt kasvoi varsin hyvä metsä.\n\nTähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa\nsyömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän\nrupesi työhön.\n\nMutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä,\nrivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut\nalkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä\nryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä\nerämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.\n\nKun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan,\nkeskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin\najatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä,\njoka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas\ntyöhön ryhtymään.\n\nSe oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin\nkatkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti\nsai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla\nhiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi\nkäynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja\ntaisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina\nmuuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan\nkoko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla\nhäntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.\n\nLauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja\nkyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille,\njotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä\nnäytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa\nolivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä\npaljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.\n\nPäivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo\nmaassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille\nkolkossa maisemassa.\n\nVihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön\nsaavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se\njäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita,\nkotimatkalle valmistautuakseen.\n\nMutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt,\nlohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli\nsyöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka\nmelkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili\nvielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan.\nOli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen\najatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka\nylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien\nriippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä\nkellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven\nmyrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin\nkuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti\nolevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati\nuhriansa.\n\n\"Jos hän lepäisi noiden alla\", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin\nsilmin uutta vieremää, \"ei hän silloin enää olisi tielläni.\"\n\nSilloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen\ntakanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän\ntuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen\nsydämeensä ja hän kääntyi äkisti.\n\nSilloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi\nLaurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota\nkauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin\nilmestyi hänen eteensä.\n\n\"Mitäs täällä teet?\" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi\naivan hänen vieressään.\n\nEmäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja\nrupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa,\njota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:\n\n\"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt\ntehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei\ntäällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne\ntiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy\". Sitte lisäsi hän, puuta\ntarkasti kuormaan sovitellen, \"ikävä tulikin minun ollessani yksin\nsuuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu.\"\n\n\"Kyllä se täälläkin pian loppuu\", vastasi isäntä hiljaa.\n\nIsännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä,\nLauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt\nJärvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi\nhuomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki,\nmitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana\nsaanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt\nsiitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.\n\nEmännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.\n\nTuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla\npyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän\naskeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään\nääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki\nhuokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain\ntutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia\nappaavan.\n\nHiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:\n\n\"Kohtasitko ketään metsässä?\"\n\nEmäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli\nkäsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä\näänellä kuin ainakin:\n\n\"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla\nlammen rannalla asti.\"\n\nNyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja\nsanoi oudolla, rohkealla äänellä:\n\n\"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse\nkuusten juurille.\"\n\nEmäntä katsoi vieremään ja sanoi: \"Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä\nolemassa kodissamme.\"\n\nKun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän,\naikoiko Lauri vieläkin hakata puita.\n\n\"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä\", vastasi Lauri ja lähestyi\nsuurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän\niskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle.\nMihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt\nnäkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta\nterääkään.\n\n\"Ei se malkapuuksi ole sopiva\", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta\nhänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli,\nkunnioittavalta ja miltei nöyrältä.\n\n\"Kyllä se sopii\", sanoi isäntä, purren hampaansa yhteen.\n\nSamalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan\nvankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen\nolkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi\nnuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:\n\n\"Sinä iskit minuun!\"\n\n\"Niin, sen minä teen\", huusi Lauri, joka nyt hillittömästi raivoten iski\nraskaan kirveen maahan vaipuneen emäntänsä päähän. \"Sen minä teen! Nyt\non vihdoin aika sinun kuollakin.\"\n\nKirves kävi syvälle. Ei huutoa, vain vavahdus seurasi siitä. Emännän\nruumis oli pitkänänsä hiekalla.\n\nRyminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli\nhetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa\nkorvessa.\n\nLauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän\ntodellakin kuollut.\n\nSydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt. Kuollut oli\npoloinen, hiljainen nainen, joka ei edes kuolemansakaan hetkenä tietänyt\nmitä pahaa hän oli tehnyt isännälle ja miehellensä, miksi hän\nrangaistukseksi oli ansainnut kuoleman. Ei kuullut Lauri vaimonsa\nkaipaavia, katkeroita jäähyväisiä hänelle. Kuolleitten äänet eläville\nkuuluvat hitaasti, mutta soivat sitte kauan, kauan sydämen äänettömissä\nmajoissa.\n\nKun Lauri näki, että Leena oli kuollut, tunsi hän kamalaa iloa ja\nsamalla tuskallista kauhua siitä työstä, jonka oli tehnyt.\n\nVerestyneen murha-aseen piti hän vielä kädessä, kun äkkiä nousi maasta,\nkuunnellen kuuluisiko ääntä metsästä. Ei, kuoleman hiljaisuus vallitsi\nsiellä. Hän oli yksin, yksin murhatun naisparan kanssa. Mutta yöstä ja\npimeydestä ja hiljaisuudesta kuuli hän tuhansien äänten huutavan\nhänelle: \"Mitäs olet sinä tehnyt?\" ja milt'ei tunnotonna tupertui hän\nvankkuria vastaan.\n\nMiemoksistaan ailahti hän, kun kuuli, kuinka hevonen päristäen haisteli\nemännän lämmintä verta. Lauri nousi varovasti, kuunteli taas, sillä nyt\noli hänestä joka hetki kuin korpi olisi kaikunut ääniä ja tulevain\naskeleita. Sitte peitti hän tarkasti murha-aseen vankkurissa olevain\npuiden väliin ja valjasti hevosen, ikäänkuin pitääkseen kaikki varalla\npakoa varten. Mieluimmin olisi hän yksin ja jalkasin tahtonut paeta\nmetsästä, joka oli hänen verisen työnsä ainoa näkijä, mutta ensin täytyi\nhänen kuitenkin piilottaa emännän ruumis.\n\nVielä kerran katseli Lauri ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Kun kaikki\noli ääneti kuin ennenkin, nosti väkevä mies tuon hoikan naisen ruumiin\nhelposti maasta, ja kantoi sen hiekkakuopan sisäreunalle. Siellä asetti\nhän sen syvälle noiden pitkälle ulkonevain juurien alle.\n\nKun hän näin oli kumarruksissaan puiden vääntyneitten juurien alla\nkauhea taakka sylissään, jäätyi hänen verensä, sillä hän kuuli selvästi\nsyvän huokauksen, joka ikäänkuin korkeudesta tunkeutui hänen luoksensa\npimeydestä.\n\n\n\n\nVI.\n\nKallis vala.\n\n\nKauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei\nuskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle\nkuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen\nhirmuisen rikoksensa.\n\nSilloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä\nsynkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen\nsuuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja\nvihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:\n\n\"Kukas olet sinä perkele?\"\n\nVanhuksen ääni vastasi surullisesti: \"Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs\nolette tehnyt?\"\n\nÄäni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha\ntorpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun\ntalonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen\nmetsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.\n\nSamalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla\nkädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla\nhiekkakuopasta sen ylireunalle.\n\nPäästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus\nkun koetti paeta metsään.\n\nLauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle,\nsyöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli\npiilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen\noli nähnyt, saisi metsää jättää.\n\nTuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja\nhurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat\nhiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin\nja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan\nheitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.\n\nKumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri\nkappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen\nmolemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja\nkivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat\nhetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja\nmurskahtunein oksin.\n\nLauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä\npudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen,\njoka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt\nvoimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.\n\nMutta vanhus rukoili, maassa ryömien, armahdusta, sanoen:\n\n\"Mitähän minä sinulle olen tehnyt, koska henkeäni vainoot?\"\n\nOli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen\naiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna\nsyrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:\n\n\"Sinä näit mitä sinun ei olisi pitänyt nähdä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Olli huoaten, \"mutta Jumala näki sen myöskin.\"\n\n\"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa\",\nvastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja\nhäveten:\n\n\"Kuolleet eivät ole kenenkään tiellä.\"\n\n\"Niin oikein\", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta,\n\"mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha\nsydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen\nperille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa.\"\n\nTuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla\nrikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen\nomatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?\n\nLauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen\npovestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:\n\n\"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?\"\n\nOlli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: \"Hyväpä sinä aina olet\nollut häntä kohtaan.\"\n\nLauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa\ntukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:\n\n\"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?\"\n\nOlli vastasi surullisen vakavana:\n\n\"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi.\"\n\nSilloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen\nmaahan ja huusi hänelle:\n\n\"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!\"\n\nHän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla\nkun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. \"Vanno\", miltei kuiskutti\nhän, \"vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen\ntuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä\nolet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!\"\n\nKun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän\nikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja\npiti häntä liikahtamatonna paikallansa.\n\nKuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:\n\n\"Päästä minut -- minä teen mitä tahdot!\", ja hän työnsi kaulastansa\nLaurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.\n\nJa kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha\nOlli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui\npyhän valan.\n\nMetsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa\nruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.\n\nSitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin\nkumpikaan elävistä liikahti.\n\nVihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:\n\n\"Peittäkäämme hänet paremmin!\"\n\nOlli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.\n\nHiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli\nheittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet\nkokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne\nveriset jälet, jotka maasta löysivät.\n\nTämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri\nnäytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä,\nvaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka\nemäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka\nhänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja\nkuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon,\nsitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.\n\nKun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin\nmitään.\n\nMutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti\nrukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:\n\n\"Jumala sinua armahtakoon.\" Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle\npäin ja katosi pimeyteen.\n\nLauri sanoi vain:\n\n\"Kiitos!\"\n\nHän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte\npani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään\nsamaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan\nhiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.\n\nUsein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla\nja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta\nmiten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi\nkivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt\nsynkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä\ntärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen\nvaatteisiinsa.\n\nÄkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä\nja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin\nkärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota\ntuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä\nmetsästä löydettäisi.\n\nJa Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta.\nAinoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja\nsalaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat.\nTyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen\nmieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain\nperästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka\noikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.\n\nLauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen\nkorkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan\nlennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen\nsiivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta\ntäällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa.\nNyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen\nrinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille\nja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.\n\nOlipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin\nyhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi\nkumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat\nsynkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.\n\n\"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa\", ajatteli Lauri.\n\nHän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä\npihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot\nrakennuksista.\n\nAvoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä\nmihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.\n\nSynkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.\n\nYksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa\nhänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut\nhäntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä,\nkuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä\nkatsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään\nsurullista \"terve tultua\", ja suuri tupa kyseli koko pimeän,\nijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä\nviaton emäntä oli.\n\nAjatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä\nelähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut\nainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle\nja rikoksen alaiselle isännälle.\n\nAmmoin aamulla uinahti hän rauhattomaan uneen.\n\n\n\n\nVII.\n\nEmäntää kaivataan.\n\n\nKorkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta\nunestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta,\njota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta\nselkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli\ntodenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään\nmaailmassa voinut häntä vapauttaa.\n\nHiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli\nseisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui\nkauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän\nodotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa,\njospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies\nsaapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.\n\nMutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin\naskelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin\nsilmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi\njähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse\nikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.\n\nLaurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt\nhiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi\nkerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla.\nLiisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä\nharjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa\nlevoksi muuttaa.\n\nSilloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja\nhän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai\nvoiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli\nmahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä\nilmaista.\n\nRattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen\npuhdisti hän hyvin huolellisesti.\n\nKun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja\nsurullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.\n\nJärjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin\nkorvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä\nvälittämättä.\n\nKun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä\nemäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului,\noli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan\nsuuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen,\nmitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan;\npäätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.\n\nHän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille\npaikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.\n\nSiellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä\ntyöstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää\nkaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne\nroiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan\nja piilotti pantujen malkojen alle.\n\nAinoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja\nkumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.\n\nEi ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas\npäivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului\nkaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.\n\nVeri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois\nmuutamia tielle jääneitä malkapuita.\n\nSykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän\nvankkurinsa viereen.\n\nKun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan\nkirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki\ntaka-istuimella.\n\nVanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä,\njonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen,\nLaurin häntä nöyrästi tervehtiessä.\n\n\"Herran rauha\", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä\nLaurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä\neteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain\nmuka huolimattomuutensa puhtimiseksi.\n\n\"No, isäntä itse on työssä täällä\", virkkoi rovasti ystävällisesti\narvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. \"Minäpä juuri mietiskelin,\nmimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta\nenpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä.\"\n\nNäytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat\nhämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen\nrikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja\nseisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja\nnöyrällä äänellä sanoi hän:\n\n\"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on\nkorjattava.\"\n\n\"Niin! Vai niin!\" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. \"Rupeepa\ntäälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?\", huusi\nhän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.\n\nLauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa\nedessä, kun hän miltei vavisten höpisi:\n\n\"Kiitoksia paljon kysymästä, tuossapahan hiljakseen menee.\"\n\nKun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään\neteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä\nmiehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka\noli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:\n\n\"Hänkin on Järvenpäällä!\"\n\nEi ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan\njotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki\nkaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha\nomatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku\nepäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen\nomia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui\nnopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.\n\nPuolipäivän aika tuli. Lauri ei ollut syönyt mitään viime vuorokauden\nkuluessa, ja nälkä rupesi tuntumaan. Mutta hän ei uskaltanut jättää\ntyötä, joka hänen mielestään oli todistava hänen syyttömyytensä tehtyyn\nrikokseen.\n\nViimein kun aurinko tyynenä ja hämäränä syysiltana alkoi kallistua\nmaille, kiiruhti Lauri kotiinsa, pani vankkuriin emännän valmistamat\neväät ja mitä muuta tuohon tavalliseen kestaukseen kuului sekä emännän\nhuivin, että näyttäisi niinkuin se olisi häneltä siihen jäänyt.\n\nSitten kun hän vankkuriin oli valjastanut nuoren ja vähän vallattoman\nhevosen, ajoi hän sen takateitä sille tielle, joka meni Järvenpäälle.\n\nKaikki tämä tapahtui tarkalla varovaisuudella, ettei kukaan, joka\nsattuisi ohitse kulkemaan, sitä huomaisi.\n\nKun Lauri oli päässyt mainitulle tielle, rupesi hän hevosta ärsyttämään\nsillä, että lakkaamatta nykäisi ohjaksia ja viimein ruoski sitä aika\nlailla. Hevonen hirnakoitsi tuskasta, nytkäytti vankkuria ja kavahti\npystyyn, mutta Lauri pidätti sitä kiinteillä ohjaksilla. Kun eläimen oli\nhurjimpaan raivoon saattanut, lyödä huimaisi hän sitä vielä kerran\nruoskallansa, päästäen ohjakset valloilleen, ja hevonen karkasi juoksuun\nkivisellä tiellä.\n\nLauri seisoi kiitävää hevosta katsellen. Hän näki kuinka tavarat\nvankkurissa jyskien kolahtelivat toisiinsa mullin mallin, ja kuinka\nhevonen, pelästyneenä yhtä paljon äsken kärsitystä rääkkäyksestä kuin\nsyntyneestä jyskeestä, pilttosasti karkasi metsään päin.\n\nKun Lauri sen oli nähnyt, palasi hän kiireesti työhönsä ja viipyi siellä\nkauan auringon laskettua ja hämärän tultua. Kun pimeä viimein saavutti,\noli malkasilta korjattu, ja Lauri palasi kotiin päin levotonna ja\ntuskalla odottaen, mitä nyt oli tapahtuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJärvenpäällä oli tuon kauniin syyspäivän kuluessa pidetty iloa ja\nreipasta menoa, kauraa leikatessa. Elähyttävä tunne, että pitkällinen ja\ntärkeä työ läheni loppuansa, innostutti leikkuumiehiä vielä enemmän, ja\nkauniisti tehdyt kuhilaat peittivät puolipäivän aikana jo enemmän kuin\ntoisen puolen pelloista.\n\nKun päivä alkoi illastua, rupesivat muutamat nuoresta väestä,\nleikillistä puhetta laskien, odottamaan emäntää ja hänen tuotaviansa\nherkkuruokia ja juomia.\n\nVanha Kaisa, jota aina huvitti vastustella muiden arveluja, nuhteli\nnuoria heidän malttamattomuudestaan ja luetteli kaikkia niitä moninaisia\ntoimia, jotka emännän tehtävinä olivat ennen kuin hän pääsikään\nlähtemään Järvenpäälle, jonka tähden ei vielä sopinut odottaa häntä\ntänne ennen kuin aurinko oli ehtinyt puolitiehen likemmäs metsärinteen\nlatvoja. Mutta sydämessään Kaisa vähäisen murisi, kun tuo rakas\nkahvipannu viipyi, jota muori sangen hyvin olisi tarvinnut\nvirkistääkseen päivän töistä väsyneitä voimiansa.\n\nEhtoopäivä kului, mutta emäntä ei tullut. Ruvettiin jo nurisemaan hänen\nviipymisestään, kun yht'äkkiä kuului metsästä rajusti vierähtelevän\nvankkurin jyrinä.\n\nVäki keskeytti työnsä. Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen,\nkysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen\nnelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin\npyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon.\n\nPellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja\nkauhistuksesta huutaen. Miehet ottivat kiinni hevosen ja nostivat\nvankkurin pyörilleen, ja hajalle lentäneet tavarat kerättiin kokoon.\n\nKaikki he tiesivät, että hevonen ja vankkuri oli Uotilasta. Hälinä oli\nsuuri, ja ensimäisen hämmästyksen kestäessä kyseltiin tuskalla mitähän\ntiellä lienee tapahtunut ja lieneekö emäntä vikautunut, sillä että\nemäntä oli tällä hevosella ajanut nähtiin siitäkin, että hänen huivinsa\nlöydettiin vankkurissa olevain tavarain joukosta.\n\nMutta kun ei emäntää näkynyt eikä kuulunut, päätettiin viimein, että\njonkun oli lähteminen häntä etsimään, jos kenties joku onnettomuus oli\nhäntä kohdannut.\n\nKaksi renkiä lähti sen tähden matkalle, mutta muu väki palasi työhönsä,\nmonella tapaa selittäen tuota odottamatonta tapausta.\n\nEtsintään lähetetyt rengit eivät palanneet. He etsivät tiellä ja\nmetsässä, vaan eivät löytäneet mitään jälkeä emännästä.\n\nSillä välin saatiin Järvenpään pelto loppuun leikatuksi, ja alakuloisena\nlähti väki kotiin, tien vieriä tähystellen nähdäkseen jälkiä emännästä.\n\n\"Hän on kai palannut taloon\", arvelivat he.\n\nMutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet\nemäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä\nolivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan\ntyössä malkasillalla.\n\nMatkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja\nkysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?\n\n\"Tottapa hän on Järvenpäällä?\" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä\ntuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli\ntullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.\n\nRengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat\nemäntää etsineet.\n\nLauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat\nlopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että\nemäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti\njälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä\nollut nähnyt.\n\nÄäneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli\ntehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos\nhän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai\nkuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli\njäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne\nvarmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.\n\nLauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja\nhuhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä\nnähty, ja he palasivat kotiin.\n\nMutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut\nuskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen\nponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.\n\nNe tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. --\nNostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko,\njonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman\nkirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin\njyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti\nosaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei\nainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet.\nVanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa\ntunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen\neikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta,\nvaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia,\nmitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja\nniistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo\nensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli\nonnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.\n\nMonta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan\naikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten\nepäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.\n\nYleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle\nosotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän\nnöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu\nkirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja\nmuistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet\ntoisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.\n\nNiinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa\nemännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta\nsitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin\nhyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi\nhäneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat\nhänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän\nteeskentelyään kuin todella rikostaan katui.\n\nTosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa\nhänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa,\nmutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta\najatteli.\n\n\"Onhan hänen paras niinkuin nyt on\", sanoi hän silloin itselleen,\nmuistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.\n\nVähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin\npuhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki\ntuohon uuteen tilaan.\n\nMutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli\nnuori Liisa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMuutama vuosi eteenpäin.\n\n\nNe, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän\nkuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan\nunohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti\nkyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus\nsittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin\nmuistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.\n\nSen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki\nvietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.\n\nHiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta\nsyvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden\nheikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi\nhenkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen\nkäskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.\n\nEhkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei\nraudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja\nvapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät\nmuistot.\n\nLauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut\nraamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä\nrukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun\nhänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän\nnyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua\nluki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli\nkasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein\nkatumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.\n\nOlihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt\noli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.\n\nJa nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään\nestettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja\nodotuksen aika.\n\nSuuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon\nnuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten,\nvaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut\nnuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo\nhäntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään\nparempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän\nvain odotti otollista hetkeä.\n\nRakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki\nhänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen\ntalossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä\nhyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen\nnuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä\nsydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän,\nturvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää,\njonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.\n\nHartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen\npoika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun\nhän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin\nmuita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä\npistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.\n\nHän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin\nviime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä\nkatsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä\nmiettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen\nja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut\nkotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen\nkanssa, jolloin Kaisa sanoi että \"isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä\naikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi\ntarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä\". Nämä sanat saivat hänen\nuskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi\nkäynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo\nsanat hänen mieleensä.\n\nJa kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän\nUotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt\nsopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin\nviime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä\nasiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä\nkosioilla siellä eikä täällä.\n\nEräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa\neikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä\nhalkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.\n\nHetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta,\nnostamatta silmiänsä lattiasta: \"Tarvinneekohan nyt Uotila omaa\nemäntää?\"\n\nLiisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä\npuhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän\nsytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:\n\n\"Kyllähän se olisi hyvä! -- Ikävä on talo emännättä\", lisäsi hän\niloisesti.\n\n\"Saattaapa niinkin olla\", sanoi Lauri asentoansa muuttamatta.\n\nLiisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä,\nja sanoi sitä tehdessään:\n\n\"Eihän -- vieras -- koskaan ole -- kuin oma.\"\n\nKun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli\nmustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:\n\n\"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat\ntalontyttäretkin kirkonkylässä!\"\n\nLauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja\nhuolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa\ntaas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja\nmeni Liisan luo.\n\nYstävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin\nkasvoihinsa:\n\n\"Uotila tahtonee mieluimmin köyhää tyttöä emännäkseen.\"\n\nKun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken.\nSitte läksi hän ulos.\n\nMutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista\npäivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi\niloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli\nvei sen kauas yli seudun.\n\nKaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki\nkuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:\n\n\"Nyt puuhailee Liisa takalla.\"\n\nKun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri\nyhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.\n\nMutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan\nsukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä\npäivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen\nmielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli\nkäynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän\nkuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri\nkoskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä\nluhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.\n\nAika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat\nkasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä\npestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin\ntavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.\n\nNiiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty,\nkaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut\nmuissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin\npitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.\n\nKauan epäili hän kuitenkin, sillä hän ei tahtonut joutua kauas\nUotilasta. Liisa kyllä surkutteli häntä, mutta ei hän näyttänyt surevan\nsitä, että Hartun oli lähteminen.\n\nEräänä iltana -- oli jo myöhään syksyllä -- oli Kaisa taas ankarasti\ntorunut Liisaa, isännän poissa ollessa. Liisa ei vastannut mitään. Mutta\nkun Lauri hetken kuluttua astui tupaan, sytytti Liisa lyhtinsä ja meni\nnavettaan, jossa ammuvat lehmät ystävällisesti ottivat hänet vastaan,\nkun hän, heitä puhutellen, alkoi lypsää toista toisensa perästä.\n\nMutta tuvassa istui vanha Kaisa tuikealla tuulella rukkinsa äärellä,\nvihastuen kehräykseensä ja siitä syntyviin onnettomuuksiin, mutta vähä\nväliä pistäen äkäisiä sanoja siitä, kuinka huonosti kaikki tätä nykyä\ntoimitettiin talossa. Viimein, kun lanka taas katkesi, seisatti hän\nrukkinsa yht'äkkiä ja sanoi jyrkästi Laurille, ettei hän tahtonut enää\npäivääkään olla hänen talossaan, jossa nyt kaikki hoidettiin ja\ntoimitettiin kurjimmalla tavalla, ellei Lauri kohta aikonut hankkia\ntaloon varsinaista emäntää. \"Tuossa te istutte\", pakisi hän, \"nuori ja\nvarakas kuin olette, päivät päätänsä kotona tai ajatte pyhinä kirkkoon,\nvaan ette koskaan sano sanaakaan rikkaiden ja suurten talojen\ntyttärille, niinkuin Uotilan isännän kuitenkin paraiten sopisi.\" Itse\nsanoi hän olleensa viidettäkymmentä vuotta talossa ja nähneensä täällä\nparempia sekä huonompia päiviä, mutta ei koskaan mokomia kuin nyt, kun\nkoko talo on tuiki köyhän tytön vallassa.\n\nLauri hymyili huolimatta iäkkään ämmän valituksista eikä näyttänyt\naikovan vastata mitään hänen puheeseensa. Mutta hetken kuluttua hymyili\nhän taas puoleksi ystävällisesti, puoleksi pilkallisesti ja sanoi:\n\n\"Mitäpä minä noista rikkaista ja isoisista talontyttäristä.\"\n\n\"Enkös sitä arvannut\", vastasi Kaisa äreästi surisevan rukkinsa ääreltä.\n\"Kyllähän tuota sopi tietää.\"\n\nLauri hymyili taas ja lisäsi:\n\n\"Jos jonkun pitää tuleman Uotilan emännäksi, kenties tahtoo Liisa itse\nsiksi ruveta.\"\n\n\"Herra mun luojani!\" huusi vanha Kaisa, heittäen sikseen surisevan\npyörän. Hän aikoi jatkaa puhettansa, mutta isäntä katseli häneen tuimin\nsilmin ja nousi istualta, josta Kaisa ällistyi. Ja kaikki tuvassa\nkävivät uteliaiksi tietämään mitä nämät sanat ennustivat.\n\nKun Liisa tuli takaisin tupaan, vallitsi siellä syvä äänettömyys, ja hän\nnäki kyllä kaikkien silmistä, että hänestä oli puhuttu.\n\nMutta isäntä seisoi ylevänä ja vakavana keskellä lattiaa ja katseli vain\nLiisaan, käskien häntä tulemaan kanssansa sisähuoneeseen.\n\nLauri sytytti päreen ja läksi edeltä. Liisa seurasi häntä sykkivin\nsydämin. Mitähän isännän lienee hänelle sanomista?\n\nKaikki väki istui ääneti tuvassa, kummastuneena ja uteliaana. Kaisa\nkehräsi niin että rukki surisi kuin paarma, ja hänelle tuli huomaamatta\nuseampia solmuja ja sykkyröitä hänen muutoin tasaiseen lankaansa.\n\nPitkän hetken kuluttua astuivat Lauri ja Liisa huoneesta. Lauri näytti\ntotiselta kuin ainakin, mutta nuori punastunut tyttö näytti onnelliselta\nja meni takan ääreen iltaruokaa puuhailemaan.\n\nKaikki tekivät työtä tavallista ahkerammin, ja Liisaan luotiin vain\nsalaisia vilkauksia. Mutta hän ei katsellut ympärilleen, hän ei katsonut\nHarttuunkaan, joka istui aivan lähellä häntä takan ääressä kirvesvartta\nveistellen. Harttu oli kenties vähän kalveampi kuin tavallisesti, mutta\ntyynesti hän työskenteli. Hän tiesi nyt kuinka kävi eikä hän sydämessään\nensinkään nuhdellut siitä tyttöä, jota hän rakasti. Ettei Liisan sopinut\nhylätä onneansa, oli Hartusta yhtä selvää ja luonnollista, kuin että\nhänen nyt hyvin sopi etsiä työtä vierailta paikoilta.\n\nSen tähden, kun jonkun ajan kuluttua eräs korpraali tuli värväämään\nmiehiä komppaniaan ja tarjosi Hartulle käsirahaa, rupesi hän\nsotamieheksi, ja pyhäinmiesten aikana läksi hän Uotilasta.\n\nPaljoa ei hän viime aikoina ollut puhunut sen kanssa, jonka hän ja\nkaikki tiesivät tulevan talon emännäksi. Jäähyväiseksi sanoi hän\nLiisalle vain \"Herran rauha!\" mutta näissä vähän kankeasti lausutuissa\nsanoissa oli kuitenkin paljo yksivakaisuutta ja hellyyttä.\n\nHiljaa antoi Liisa hänelle kättä ja vastasi hänen jäähyväisiinsä\nsamoilla sanoilla. Heidän välinsä näytti aivan vieraalta ja ujolta,\nmutta hyvän tytön sydämessä kysyi leppeä ääni miksikäs Harttu nyt oli\nniin harvapuheinen.\n\nNäin erosivat Liisa ja Harttu.\n\nVähän aikaa siitä pidettiin Laurin ja Liisan häät suuritta menoitta\nUotilassa. Vihkimisen tapahtuessa nousi rankkasade, ja naisväki ennusti\nsen johdosta, että uusi emäntä saa itkeä katkerasti kaikkina\nelinpäivinänsä.\n\nMutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia\nolisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi\nhyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden\nvähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne\nriittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä\ntalvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori\nemäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän\npuuttui.\n\nLiisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja\niloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä,\nkun Lauri lemmen silmin katseli häntä.\n\nLauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa\nsalaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle\nkuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon\ntuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten\nlähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.\n\nSilloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä\nrikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen\nsydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran\non asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen\nrikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se\nnyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli\nriehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi.\nLaurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen\nvoimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat\nmitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin\nsiitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä\nkohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja\nhän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa\nkohtaan oli rikkonut.\n\nNiin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa\nlahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.\n\nNiin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta\nmiehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran\nsyliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen\nsiitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti\ntahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen\nylimäärin.\n\nVähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli\nulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon\nonnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka\nhiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli\ntiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita,\nhänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet\nolivat asuneet hänen omassa sydämessään.\n\nSurullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti\nhänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia\nmäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista\njälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.\n\nLauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli\ntällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen\npontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden\nvuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.\n\nViimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt\nhänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka\nolivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse\nei hän sitä koskaan ollut unohtava.\n\nEnnen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi\nsiitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.\n\nViattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen\nentinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee\nhaudastansa häneen anteeksi antavin silmin.\n\nKun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi,\njota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri\nsitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään\ntavattoman hellä väre.\n\nSitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa\nja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin\npäivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole\nsanomista.\n\nEi mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että\nmyllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka\nkirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli\nlyhentävä matkan sinne.\n\nTämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän\npoikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka\npeitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.\n\nKun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä\nLaurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä\nkuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle\nhyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa\nyrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.\n\nKun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että\nmäärätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle\nsyytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.\n\nSyksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja\nuseampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.\n\nJoulu lähestyi ja sen seurassa nuo moninaiset valmistuspuuhat pyhää\nvarten.\n\nTämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa.\nAitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita\nviljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että\nhänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia\nhänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville\nsurutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät\nviihtyvän hyvin.\n\nKaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi,\nEero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan\nkuumetautiin.\n\nTuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta\nsurullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi\nkaikkea muuta maailmassa.\n\nKun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa\nkuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että\nankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.\n\nKaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi\ntehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.\n\nMuutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan\npelastumisesta näyttivät haihtuneen.\n\nOli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi\nhuoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli\nsitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi\nollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa,\nkyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.\n\nLauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon\nepätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut\nmitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän\nsilmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.\n\nVähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan.\nViimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää.\nKuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni\noli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä,\nsillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa\nääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.\n\nMutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi\noli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa\nkertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu\nRistimäen metsästä.\n\n\n\n\nIX.\n\nKummitus Ristimäen metsässä.\n\n\nJättäkäämme se huone, jossa äsken onnelliset vanhemmat murehtien ja\nääneti istuvat ainoan lapsensa ruumiin vieressä, kuulematta mitä tuvassa\njutellaan, joka puhe kenties kuitenkin olisi voinut saattaa Laurin\ntaintuneen sydämen hämmästyksestä säpsähtämään.\n\nMyllykylän mylläri oli näet, sill'aikaa kun Uotilan rengit istuivat\njauhettansa odottamassa, kertonut kummallisia ja kauheita kulkupuheita,\njoita useammat niistä myllymiehistä, jotka kirkolta päin olivat\nkulkeneet uutta tietä, syksyllä olivat levittäneet tuosta muutoinkin\nkamalasta ja kolkosta Ristimäen metsästä.\n\nKun he -- niin olivat he kertoneet -- yön pimeydessä olivat joutuneet\nkuormineen siihen alanteeseen, joka Ristimäen tienoilla kulkee noiden\nmolempien korkeain metsäkangasten välillä, ja tulleet siihen paikkaan,\nmistä kaita tie suikertelee toista kangasviertä ylöspäin, olivat heidän\nhevosensa yht'äkkiä ruvenneet levottomiksi ja vauhkoiksi ja olleet viedä\nkuormat kumoon. Kun he katselivat ympärilleen nähdäksensä syytä miksi\nhevoset pelästyivät, olivat selvään nähneet valkean, mahdottoman suuren\nhaamun, joka seisoi nojautuen honkaa vasten. Kun he, kauhistuen tätä\nhirveää kummitusta, olivat kiirehtineet eteenpäin, olivat he olleet\nhuomaavinaan, että tuo valkea haamu hiljaa liikkui metsän puiden\nvälissä, joskus kohoten luonnottoman pitkäksi, kunnes se viimein vaipui\nmaahan ja hävisi.\n\nNäin oli ensimäinen, joka kummituksen oli nähnyt, kertonut tapauksen.\nSittemmin olivat useammat muutkin, jotka pimeinä syys-öinä olivat\nkulkeneet mainitun paikan ohitse, kauhistuksekseen saaneet Ristimäen\nmetsässä nähdä kummituksen, josta kuitenkin kertomukset vähän erosivat\ntoisistaan. Muutamat sanoivat sen olleen pienen lapsen näköisen ja\nväittivät kuulleensa sen hiljaista itkua; toiset kertoivat haamun\nluonnottoman suureksi ja aivan mykäksi. Kaikki he olivat yksimieliset\nmainitessaan sen paikan metsässä, jossa haamun oli tapa tulla näkyviin.\nMoni oli tosin kulkenut samaa tietä, pimeälläkin, näkemättä siintoakaan\nkummituksesta; mutta se usko, että semmoinen todella oli ottanut\nollakseen niillä tienoin, oli kuitenkin hyvin yleinen varsinkin\ntaika-uskoisessa ja vähemmän valistuneessa osassa kansasta.\n\nLuonnollista oli, että Ristimäen metsä tällä tapaa sai pahan maineen, ja\nuljas oli se mies, joka yön-aikana ja varsinkin syksyllä, jolloin haamu\nuseimmiten näyttihe, uskalsi kulkea uutta tietä.\n\nKaikellaisia selityksiä ja vanhoja muistoja ruvettiin kohta sovittamaan\ntuohon tavattomaan kummitukseen metsässä, ja milloinpa sanottiin, että\nse oli suuri syntinen, milloin murhattu lapsi, joka siellä kummitteli\nlöytämättä rauhaa haudassansa.\n\nSemmoinen oli lyhyesti kerrottuna se ihmeellinen juttu, josta väki puhui\nUotilan tuvassa samana iltana kuin Laurin ja Liisan ainoa lapsi kuoli.\n\nEi surullinen isäntä silloin kuullut tätä puhetta, ja vasta kauan aikaa\njälkeenpäin sai hän kuulla muutamia tyhjiä ja katkonaisia huhuja\nkummituksesta Ristimäen metsässä, jotka vanha Kaisa kertoi hänelle.\n\nVaikkapa nämä kulkupuheet näyttivät Laurista kummallisilta ja\nepäiltäviltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut näyttää haluansa saada\ntarkempia tietoja niistä jutuista, jotka kerrottiin tästä, hänen pahaa\nomaatuntoansa uhkaavasta ilmiöstä, ja hän koetti kylmällä ja uhkealla\nepäilyksellä kuunnella kertomusta, jonka jälkeen hän teeskennellyn\nrauhallisena moitti niitä, jotka uskoivat mokomia taika-uskoisia\njuttuja.\n\nMutta Laurin sydäntä kauhisti uhkaava haamu tuolla hänen murhatun\nvaimonsa haudalla ja tuskissaan sovitti hän sen ilmestymisen hänen\nainoan lapsensa kuolemaan. Eiköhän hänen uskollinen ja nöyrä vaimonsa,\njonka hän kauhealla tavalla elämästä oli erottanut, saanut rauhaa\nhaudassaan ennen kuin oli kostanut Laurille ja hävittänyt sen onnen,\njonka Lauri luuli saavuttaneensa rikoksen kautta? Tuo entinen tuska\ntunnonvaivoineen ja unettomine öineen rupesi taaskin Laurin\nseuralaiseksi, ja hän vaipui usein ankeaan synkkämielisyyteen, jolloin\nvain odotti vieläkin nähdäkseen Jumalan rankaisevan käden lähestyvän\nhäntä.\n\nTätä Laurin synkkämielisyyttä selitettiin suruksi hänen lapsensa\nkuolemasta. Mutta Liisan rakastava silmä rupesi aavistamaan, että Laurin\nsuruun oli joku muu syy ja kysyi häneltä joskus sitä.\n\nSilloin vastasi Lauri, katkerasti silmäillen:\n\n\"Jätä minut vain rauhaan. Surenhan kuollutta.\"\n\nViimein herkesi Liisa kysymästä, sillä hän rupesi uskomaan, että isäntä\nsanoi mitä hän ajatteli, ja Lauri tottui taas kuin ennenkin sulkemaan\najatuksensa syvemmälle sydämeensä.\n\nKun vuosi näin oli kulunut hiljaa, olisi vieras silmä tuskin voinut\nhuomata muuta kuin että rauhallinen ja yleinen menestys ja onni taas\nasui Uotilan talossa.\n\nTähän aikaan syntyi Laurin toinen poika. Isäntä vastaanotti tämän lapsen\nnöyrän kiitollisuuden tunteilla, jotka suuresti erosivat siitä\nylenmääräisestä ilosta, jolla hän oli tervehtinyt ensimäisen lapsensa\nsyntymistä. Mutta vaikkapa hän nytkin oli iloinen, ei hän kuitenkaan\nvoinut poistaa epäluuloansa Jumalaa kohtaan. Ryöstettäneeköhän tämäkin\nlapsi häneltä? Väijyikö kosto senkin kehdolla? Näin kyseli hän hiljaa\nitseltään ja katseli levottomana tulevaisuuteen, varsinkin kun tarinat\nkauheasta kummituksesta murhapaikalla tähän aikaan jälleen virkenivät\nmatkustajain kertomuksista, jotka sitä taas olivat nähneet.\n\nMutta ei mikään onnettomuus nyt Uotilaa kohdannut. Lapsi kasvoi. Sen\nviaton nauru kaikui jo suuressa tuvassa ja sen ensimäiset horjuvat\naskeleet koettelivat jo pihan nurmikkoa.\n\nKun poika oli täyttänyt kaksi vuotta oli sillä pieni sisar, jota tuo\nvielä kaunis Liisa lempein lauluin tuvassa vaivutteli uneen.\n\nNäin muuttui Laurin levottomuus rauhaksi ja suruttomuudeksi, ja hän\najatteli tulevaisuutta isän hellin ajatuksin.\n\nMutta onnettomuuden musta lintu oli kuitenkin pesinyt Uotilaan, vaikk'ei\nsitä ihmisten silmät vielä huomanneet. Suruja haudellen istui tuo kamala\nlintu salaisessa pesässään ja eli vielä vain muutamista tuskaisista\nhuokauksista, jotka yksinäisinä hetkinä puhkesivat Laurin vielä\nparanemattomasta sydämestä. Mutta surun kaarne rupesi suurempia uhria\nhaluamaan. Se levitteli siipiänsä ja toi kipumäeltä vieraita Uotilaan.\n\nLaurin molemmat lapset makasivat kohta sen jälkeen kuolinvuoteella.\nSairastettuaan kovan taudin, joka silloin kävi näillä tienoin, kuolivat\nhe, toinen vain muutamia päiviä toisen perästä ja kaksi uutta ristiä\nnousi kohta kalmistossa sen pienen, valkoisen ristin viereen, jonka alla\nLaurin ensimäinen lapsi lepäsi.\n\nTuoni, joka viimein on kokoova kaikki, jotka maailmassa elävät, avaraan\nvaltakuntaansa, ei katsele meihin niin tuimasti vanhusten sammuneista\nsilmistä, kuin lasten viattomista silmäyksistä. Vanhat lähtevät ikuiseen\nlepoon väsyneinä päivän harvoista iloista, pitkistä huolista ja\npettyneistä toiveista, jotka kerran olivat heistä suloisia ja rakkaita,\nmutta jotka he nyt aikoja sitte ovat jättäneet taaksensa elämän tiellä\nkuihtumaan päivän polttavassa helteessä. Mutta kun lapsi kuolee, on kuin\ntuo pienoinen, kylmenevä enkeli eroaisi meistä pitkällä kysymyksellä,\nmiksikäs hänen täytyy lähteä päivänvalosta ja kukkasilta, jotka hänestä\nvielä näyttävät lempeiltä ja kauniilta. Ei kuoleva lapsi kysymykseensä\nsaa mitään vastausta. Elämää se ei tunne, kuolo on sille vieras, ja\nihmetellen se lähtee ikuisuuden valoon.\n\nMoni isä ja moni äiti olisi omalla hengellään tahtonut ostaa armaansa\nhengen, jos se vain olisi mahdollista ollut. Katkera oli Laurin mieli,\nkun hän ajatteli, että se rangaistus, joka hänelle oli aiottu, näin\ntempasi hänen lapsensa elämästä, johon Jumala kuitenkin oli heidät\ntyöhön synnyttänyt, ja hänen sydämessään suli se jää, joka siitä oli\nsulkenut tien rukouksen enkeliltä.\n\nHänen entiset itsekkäät ajatuksensa, jotka vain tarkoittivat hänen omaa\nonneansa ja rakkauttaan, olivat nyt kuin tyhjät varjot, verrattavina\npirteän metsän kuolleisiin puihin, ja selvää oli hänelle nyt vain se,\nettä se paha, jonka hän oli tehnyt, vaati sovitusta Jumalan kanssa.\n\nOli kuin Laurin tuskallinen sydän olisi herännyt uuteen elämään, kun\nkatumuksen ja sovitus-toivon ensimäinen lämmin henkäys siitä kerran oli\npoistanut itsekkäisyyden jäät. Hänen sydämessään oli parempi tunne, joka\nei ollut elämästä herennyt, vaikka se tähän asti vain epävakaisena ja\nhämäränä oli astunut hänen ajatuksiinsa. Se oli tarve saada sovintoa\nJumalan kanssa. Nyt tiesi hän, että tämä oli se päämäärä, johon hänen\noli pyrkiminen, ja sen oli hän kerran saavuttava. Sen sanoi hänelle\nnöyrästi katumuksen ystävällinen ääni.\n\nLastensa hautoja katseli hän surulla ja kuitenkin sydämellisellä ilolla.\nNämä viattomat pienokaiset, joita hän hartaasti oli rakastanut,\nolivathan nekin häntä rakastaneet ja lähteneet pois, jotta hän heräisi\nsuruttomuudestaan ja saisi rauhaa sielulleen.\n\nMilloin hän lähti kirkkoon, oli hänestä kuin hän olisi mennyt kysymään\nlapsiltansa mitä hänen oli tehtävä, ja kun virret kaikuivat temppelissä\noli hänestä kuin pienokaisten heikot äänet kalmiston haudoista olisivat\nniihin yhtyneet, taivaallisella autuudella laulaen, että rauha häntä\nlähestyi, kun hän vain ensin täydellisesti oli käsittänyt rikoksensa ja\nvakaasti tahtoi sen sovittaa.\n\nLaurin luonteessa oli aina ollut jotain hentoa ja haaveksivaista,\nvaikkapa taika-uskoista, jota kuitenkin hänen muutoin voimakas luontonsa\nhallitsi. Nyt alkoi tämä puoli yhä selvemmin ilmestyä ja omituinen\nlempeys kirkasti usein hänen totiset kasvonsa.\n\nEräänä iltana oli hän yksin tuvassa Liisan kanssa, jota hän nyt oli\nlähestynyt jos mahdollista suuremmalla hellyydellä kuin ennen.\n\nHän kiskoi päreitä takan äärellä, jossa tuli vilkkaasti leimusi.\nMolemmat olivat he tänä iltana hyvin vähän puhutelleet toisiansa.\nViimein loi Lauri silmänsä Liisaan ja sanoi:\n\n\"Minä ajattelen kummitusta tuolla metsässäni ja milloinka kerran saanen\nsen tavata.\"\n\nMutta Liisa, joka hurskaasti ja järkähtämätönnä uskoi Jumalan sanaa ja\njonka puhdas omatunto ei mitään pelännyt, vastasi tähän paheksien:\n\n\"Synti on sellaista puhua, eikä onneksi ole kuunnella kansan mielettömiä\nloruja mokomista asioista.\"\n\nNämät sanat vähän hämmensivät Laurin ajatuksia. Hetken kuluttua sanoi\nhän:\n\n\"Kenties se kuitenkin voisi neuvoa minua, kuinka autuaaksi pääsisin.\"\n\nKummallisilta kuuluivat Liisasta nämä sanat, ja tuska ahdisti häntä, kun\nhän katseli isäntää ja ajatteli hänen synkkämielisyyttänsä, jonka hän\nluuli lasten kuoleman synnyttäneen. Liisakin oli suuresti surrut\nlapsiansa, mutta nöyryydellä taivaan tahtoa kohtaan. Nuoren vaimon ääni\nvapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi:\n\n\"Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava\nmeille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin.\"\n\nLaurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei\npuhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.\n\nPuoli vuotta sen jälkeen, eli noin seitsemän aastaikaa siitä kun Laurin\nja Liisan häät olivat, syntyi heidän neljäs lapsensa, poika, jonka tulo\nmaailmaan milt'ei maksanut hänen äitinsä henkeä. Lapsen syntymisen ja\nLiisan parantumisen piti Lauri ansaitsemattomana taivaan lahjana. Hän\nrukoili vain, että Jumala hänen kanssansa tehköön miten hyväksi ja\noikeaksi katsonee, ja valmistakoon häntä vihdoin löytämään rauhaa\nmaailman ja taivaan kanssa.\n\nLempeämpi kuin ennen oli hän kodissaan, ja mielellään hän usein luki\nLiisalle raamatusta, jolloin hän ylisti sitä laupiasta ja ihmeellistä\ntapaa, jolla Jumala johti syntiset ihmislapset. Rauhallisemmaksi kävi\nhänen mielensä, ja Liisa näki ilokseen, että Lauri yhä ahkerammin ryhtyi\ntalon töihin, joita hän kaikin puolin koetti parantaa ja järjestää.\n\nKun syksy tuli täysine latoineen ja aittoineen, puhui Lauri nähtävällä\ntyytyväisyydellä siitä, kuinka Uotilassa kaikki nyt oli valmistettu\nlähestyvää talvea varten. Ei nyt Liisan eikä hänen lapsensakaan\ntarvinnut puutosta kärsiä, vaikkapa Jumalan tahto olisikin, että joku\nonnettomuus oli Lauria kohtaava. Liisa iloitsi Laurin ilosta, ja hänen\nsuora, suruton mielensä ei etsinyt mitään salaista tarkoitusta isännän\nystävällisissä sanoissa.\n\n\n\n\nX.\n\nMyllykylässä. Keskiyö metsässä.\n\n\nEnnen kuin kertomus päättyy, joudumme vielä kerran Uotilaan, jonka\nkuitenkin nyt jätämme kertoaksemme tapausta, joka tänä syksynä tapahtui\nmyllykylän majatalossa.\n\nPimeä oli yö pyhäinmiesten päivää vastaan. Koski, joka kuin ainakin\nvaltavasti vyörytti vesiänsä alas syvyyteen, kohisi yöllä tavallista\nmahtavammin. Tuuli vinkui lähellä toisiansa seisovain asuinhuoneitten\nvälissä, ja viirit kirisivät kimeästi. Muutoin oli kaikki hiljaa\nkylässä; kaikki nukkuivat, paitsi joku yksinäinen myllärinrenki\nmyllyissä, joka valvoi, ettei jauhin-kivet syttyisi tuleen.\n\nKello oli yhdentoista paikoilla, kun kärryjen kolina kuului vähän matkan\npäästä, herättäen kylän koirat, jotka kaikuvasti haukkuivat vieraan\ntullessa majataloon.\n\nMatkustavainen oli nuori pappi, joka, kun molemmat papit lähipitäjässä\nolivat estetyt virkaansa toimittamasta, kiiruhti sinne yötä myöten,\nvarhain aamulla ollakseen paikalla jumalanpalvelusta pitämässä.\n\nKun hän vihdoin sai talonväen valveille ja ilmoitti tahtovansa heti\nsaada hevosta kirkonkylään, katseli vanha isäntä häntä hämmästyneenä.\nSitte katseli hän salavihkaa ympärilleen ja vastasi matalalla äänellä:\n\n\"Se ei käy laatuun.\"\n\nKun pappismies nyt kysyi häneltä syytä ja mainitsi miksi hänen matkansa\noli kiireinen, raapi isäntä päätänsä arvelevaisesti ja rupesi kärryistä\nnostamaan maahan matkustavaisen kapineita, sanoen toistamiseen\nvakavasti:\n\n\"Ei se käy laatuun, herra pastori, että tänä yönä matkustatte\neteenpäin.\"\n\nVähän suuttuen isännän jyrkkiin sanoihin ja siihen kiertelevään tapaan,\njolla isäntä vastasi hänen kysymykseensä, muistutti pappismies isäntää\nhänen velvollisuudestaan antaa matkamiehelle hevosta, kun hevonen oli\nsaatavissa, ja käski häntä paikalla ryhtymään tarpeellisiin toimiin\nmatkaa varten.\n\nSill'aikaa olivat kyytimiehet kokoontuneet pihalle puhujain ympärille,\nmutta kun kuulivat mistä oli puhe vetäytyivät he milt'ei arasti muutamat\naskeleet taaksepäin.\n\nKun majatalon isäntä huomasi, ettei matkustavainen mistään verukkeista\nhuolinut, vastasi hän kauan mietittyään ja kavahtavalla äänellä:\n\n\"Hyvä herra pastori, tähän aikaan vuorokaudesta ei kukaan kule Ristimäen\nmetsän kautta; vain onnettomuus ja kauhu asuvat nyt pimeässä korvessa.\"\n\nKun matkustavainen näki, että taika-usko ja pelko tässä koettivat estää\nhänen matkaansa, kuulusteli hän tarkemmin mitä Ristimäen metsästä\ntiedettiin kertoa. Sitten kun hän nyt oli saanut kuulla niitä taruja,\njoita juteltiin kummituksesta siellä, nuhteli hän kansaa sen\ntaikauskosta ja muistutti siitä, että Jumala suojelevalla kädellään\nkaikkialla varjelee ihmisiä, sekä rauhallisissa kodeissa että kolkossa\nkorvessa, ja kysyi eikö kukaan läsnäolevista uskaltanut tulla häntä\nkyyditsemään. Kaikki olivat ääneti ja katselivat epäillen toisiinsa.\n\nViimein kääntyi pappi ystävällisesti ja luottamuksella pienimpään\npoikaan, mikä joukossa oli, kysyen, eikö poika tahtonut seurata häntä.\nPapin tyyni luonne rohkaisi pojan mieltä, ja hän suostui papin pyyntöön.\n\nMuut, isäntä etupäässä, hääriä kiiruhtivat nyt vetämään kärryt vajasta\nja valjastivat siihen yhden talon paraimmista hevosista, ollen\ntyytyväiset omasta puolestaan, kun he vihdoin näkivät kärryjen\nmatkamiehineen lähtevän myllykylästä kammottuun Ristimäen metsään päin.\n\nEi kauan viipynyt ennen kuin olivat päässeet viimeisten ihmis-asuntojen\nsivutse ja tulivat synkkään havumetsään, jossa tuuli vinkui kauheasti\nraivoten.\n\nPoika rupesi aroin silmin katselemaan syrjään ja välistä taaksensakin,\nmutta kun matkustavainen ystävällisesti alkoi kertoa hänelle\nkaikenlaisia pieniä tarinoita ja paljon hauskaa ja miellyttävää, jota\nhän tiesi, katosi pojan pelko vähitellen, ja ilolla hän kuunteli nuoren\napulaisen puhetta sill'aikaa kun kärryt kulkea pyörähtelivät tiellä.\n\nHe olivat nyt syvällä metsässä. Alakuloisuutta pappismiehenkin mielessä\nsynnytti tuo valtavan ylevä luonto metsässä, jota myrsky ikäänkuin\ntuuditteli, ja hän rupesi harvapuheisemmaksi. He olivat nyt joutuneet\nsiihen alanteeseen, jossa kummituksen oli näyttäyminen.\n\nPoika kuunteli nyt vain hajamielin papin jotenkin pakonperäistä puhetta\nja loi vakavana silmänsä tien vasemmalle puolelle. Hänen ajatuksensa\nkulkivat omaa suuntaansa, ja vihdoin sanoi hän papille, puoleksi\nkuiskaten:\n\n\"Tuossa se on.\"\n\nPappi koetti vakaalla ja rauhallisella äänellä poistaa pojan\nkauhistusta, mutta samassa pilttoutui hevonen yht'äkkiä, heittäen kärryt\nmatkamiehineen rajusti syrjään. Hevosen koko ruumis vapisi, ja korviansa\nliipottaen seisoi se hajonneitten kärryjen vieressä.\n\nSamana hetkenä näki pappi pitkän, valkoisen haamun liikkuvan tuuheain\npuiden välissä mäen rinteellä. Kun hän oli tointunut ja huomasi olevansa\nviatta, loi hän vielä kerran silmänsä metsään ja näki tuon valkoisen\nhaamun vitkaan viittaavan hänelle seuraamaan itseänsä, liikkuen syvemmäs\nmetsään.\n\nKun pappismies näki, että kyytipoika makasi tainnuksissa tien vieressä,\nvaikk'ei hän muutoin näyttänyt joutuneen vialle, nosti hän nopeaan hänet\ntien vieressä olevalle nurmelle, ja koetti sitten rauhoittaa\npelästynyttä hevosta, jonka hän riisui hajonneista kärryistä ja sitoi\nlähellä kasvavaan puuhun.\n\nTätä tehdessään loi hän tuon tuostakin ihmettelevän silmäyksen\nvalkoiseen haamuun, joka välistä katosi puiden taa, yhä peräytyen ja\nkehoittaen matkustavaista seuraamaan itseänsä.\n\nAjatus, että tässä kummallisessa ilmiössä piili tehdyn tai kenties häntä\nitseänsä tarkoittavan rikoksen salaisuus, oli noussut matkustavaisen\nmieleen, ja hän päätti saada selville tämän oudon tapauksen.\n\nPelkäämättä, mutta mahdollista väkivaltaa varoen, seurasi hän haamua\ntuota suikertelevaa, kivistä tietä ylöspäin. Yht'äkkiä katosi valkoinen\nhaamu hänen silmistään, ja kun hän astui muutaman askeleen eteenpäin,\nhuomasi hän olevansa jätetyssä hiekkakuopassa, joka oli täynnä\nkaatuneita puita. Tutkistellen katsellessaan joka haaralle, näki hän\nkuinka valkoinen haamu taas vitkaan kohosi hiekkakuopan toiselta\ntöyräältä, johon se jäi seisomaan, kolme kertaa kädellänsä vitkaan\nviitaten alhaalla olevaan hiekkavieremään.\n\nKun pappi nyt puhutteli tuota ihmeellistä olentoa, katosi se yht'äkkiä\neikä hän enää voinut nähdä jälkeäkään siitä.\n\nSyvästi mietiskellen mitä hän täällä oli nähnyt, palasi pappi\nmaantielle, jossa kyytimies alkoi tointua tainnuksistaan.\n\nKysymättä papilta kummituksesta, hiipi poika pelästyksissään lähemmäs\nhevosta ja kysyi papilta mitä nyt oli tekeminen, kun kärryt olivat\nhajallansa tiellä ja he olivat keskellä pitkää väliä yksin kolkossa\nkorvessa.\n\nPappi kysyi pojalta eikö likempänä ollut taloa, josta saisivat lainata\nkärryt voidakseen jatkaa matkaansa. Poika ilmoitti, ettei Uotilan suuri\nja varakas talo ollut kaukana siitä, ja että sieltä varmaankin\nsaataisiin mitä oli tarvis.\n\nKun pappi sen kuuli, ja että kulettava metsätie meni sinne, päästi hän\nhevosen puusta, nousi sen selkään ja nosti pojan eteensä, sanoen:\n\n\"Lähtekäämme siis Uotilaan.\"\n\nHe kulkivat nyt hiljaa tuota meille tuttua tietä, jonka poika hyvin\ntunsi. Eivät he puhuneet keskenään siitä tapauksesta, jonka äsken olivat\nnähneet, ja ratsastivat metsän läpi, ollen ääneti miltei koko ajan.\nVihdoin tulivat he vanhalle maantielle, joka nyt oli jätetty ja\nrappiolla.\n\nHe poikkesivat Uotilaan päin.\n\n\n\n\nXI.\n\nLauri.\n\n\nUotilassa oli Lauri illalla lukenut ääneen vaimollensa Luukkaan\nevankeliumin kolmannenkolmatta lu'un. Tässä ylevässä kertomuksessa\nKristuksen kuolemasta oli puhe Jesuksen ja hänen viereensä naulittujen\npahantekijäin kesken suuresti liikuttanut Lauria, ja lukemisensa\nlopetettuaan puhui hän siitä Liisan kanssa, kertoen sanat: \"Herra muista\nminua, koskas tulet valtakuntaasi\".\n\nLauri oli viime aikoina usein puhunut Liisan kanssa hengellisistä\nasioista, mikä Liisasta oli hyvin mieleen, sillä Lauri selitti raamatun\nsanoja niin selvästi ja vakavasti, että moni sana, joka tähän asti oli\nollut Liisalle hämärä, siitä selveni ja tuli ymmärrettäväksi.\n\nTalonväkikin kuunteli mielellään nuoren ja ahkeran isännän heleää ääntä,\nkun hän illoin luki ääneen raamatusta. He kuuntelivat häntä sitä\nmieluummin, kun hän ei milloinkaan moittinut sitä, että he ottivat osaa\nnuorison tavallisiin huvituksiin, milloin pyhäpäivät soivat heille\nvapautta työstä.\n\nVihdoin mentiin levolle tuvassa, jonka ulkopuolella tuuli vinkui\nraivosasti. Kaikki nukkuivat rauhallista ja sikeää unta. Laurikin nukkui\nrauhassa.\n\nVähän keskiyön perästä heräsivät he siitä, että lukittua porstuvan ovea\nkovasti kolkutettiin.\n\nLauri sytytti päreen ja läksi kuulustelemaan, kenpä tuo lienee, joka\ntähän aikaan yöstä ja semmoisella ilmalla oli liikkeellä ulkona.\n\nHänen kysymykseensä vastasi tyyni miehen ääni, että se oli pappi\nlikipitäjästä, joka tarvitsi apua päästäkseen kulkemaan eteenpäin.\n\nKun Lauri sitten avasi oven, valaisi päreen tuli tuon nuoren\npappismiehen jalot ja ystävälliset kasvot, jotka heti Laurissa\nsynnyttivät luottamusta häneen. Lauri käski hänen astua tupaan ja teki\nitse valkean takkaan sill'aikaa kun matkustavainen muutamin sanoin\nkertoi tapaturmasta metsässä, kuinka hevonen oli säikähtynyt ja kärryt\nolivat hajonneet, ja pyysi saada lainata toiset ajoneuvot sijaan, koska\nhänen vielä tänä yönä täytyi jatkaa matkaansa.\n\nSillä välin olivat Liisa ja talonväki ruvenneet liikkumaan tuvassa, ja\nemäntä puuhaili jo jotakin suun-avausta vieraalle pappismiehelle.\n\nPapin kertomusta oli Lauri hartaasti kuunnellut valkea kädessään. Kun\npappi herkesi puhumasta, kääntyi Lauri kirkkaasti leimuavalta valkealta\nja kysyi vähän liikutetulla äänellä, mutta kasvot syvän totisina:\n\n\"Missä onnettomuus tapahtui?\"\n\nPappi kertoi tarkalleen paikan metsän alanteessa.\n\n\"Minä tunnen sen\", sanoi Lauri surullisesti hymyillen. \"Kylläpä minä sen\npaikan tunnen\", toisti hän vieläkin kerran.\n\nSillä välin oli kyytipoika tullut tupaan ja meni talonväen joukkoon,\nhiljaa kysyen eräältä naispalvelijoista, oliko pappi nähnyt kummituksen,\njota hän ei ollut uskaltanut papilta kysyä tuolla pimeässä metsässä.\n\nPappi kuuli pojan sanat ja näki nyt vasta ympärillään seisovain\npelästyneistä ja kysyvistä silmistä, että he kenties kaikki heti olivat\ntoivoneet saavansa kuulla hänen puhuvan kummituksesta, josta paikkakunta\nnäytti olevan taruja täynnä.\n\nHän kääntyi nyt isäntään ja kysyi matalammalla äänellä, olikohan isäntä\nnähnyt valkoisen haamun metsässä.\n\n\"En ole\", vastasi Lauri tyynellä mielin. Mutta näytti kuin vakaa päätös\nsamalla olisi vahvistunut hänen mielessään. Mitään puhumatta, meni hän\nrauhallisna nukkuvan lapsensa vuoteelle ja nosti sen varovasti syliinsä.\n\nKun emäntä sen näki, sanoi hän ihmetellen Laurille:\n\n\"Sinä herätät lapsen.\"\n\nMutta Lauri katseli lasta lempein silmin ja sanoi milt'ei itsekseen:\n\n\"Tämän ainoan kerran vain\", jonka sanottuansa hän lapsi sylissä palasi\npapin luo ja sanoi tyynellä ja nöyrällä äänellä:\n\n\"Te näitte sen varmaankin?\"\n\n\"Ihmeellistä se oli\", vastasi pappi lämmitellen itseänsä valkean edessä,\n\"ja joku syvä salaisuus lienee siinä kaiketi. Niin selvään, kuin nyt\nnäen teidät täällä tuvassa, näin minä tuon valkoisen haamun hiipivän\nedessäni ja viimein seisahtuvan jätettyyn hiekkakuoppaan, jossa se\nvitkaan viittasi suureen hiekkavieremään.\"\n\nKauhistus kuvautui kaikkien kasvoissa; ainoastaan Lauri katseli lastansa\nrauhallisna. Sitten meni hän nuoren vaimonsa luo, suuteli häntä\nsydämellisesti ja antoi hänelle lapsen, jonka hän siunasi. Sen tehtyään\nastui Lauri papin eteen, joka, samoin kuin muu väki tuvassa, ihmetellen\noli katsellut häntä, ja, silmät kirkkaina ja rauhallisina, sanoi hän:\n\n\"Tuon hiekkavieremän alla lepää minun vaimoni, jonka murhasin yhdeksän\nvuotta takaperin.\"\n\nKun Lauri näin puhui, loi hänen vaimonsa kauhistuen silmänsä häneen ja\nsitten vieraaseen pappiin, tuskalla ja hellästi sanoen:\n\n\"Jumala meitä varjelkoon. Miksikäs isäntä semmoista puhuu!\"\n\nMutta Lauri katseli häntä sydämellisellä rakkaudella ja sanoi surullisen\nvakavana:\n\n\"Minun omatuntoni isoo nyt rauhaa.\"\n\nSitten istuutui hän renkulle, joka oli takan vieressä. Hän nojasi päänsä\nkäsiänsä vasten, ja ensimäiset kyyneleet, jotka hiljaa heruivat hänen\nsilmistään, lämmittivät hänen kauan tuskallista sydäntänsä.\n\nHän oli puhunut hyvin tyynesti ja sydämellisesti. Ei hänen käytöksessään\nmitään ylellistä ollut, eikä kukaan läsnäolevista uskaltanut\nepäilläkään, että hän totta oli puhunut. Näytti kuin he kaikki olisivat\noivaltaneet, ett'ei se ollut hän itse, vaan laupias ja vanhurskas\nJumala, joka hänen sanoissaan puhui; ja ääneti ja liikutettuina he\nkatselivat omiin heikkoihin sydämiinsä.\n\nVieras pappismieskin näki että Jumalan käsi tässä johti tapausten menoa,\neikä hän sanonut mitään, vaan laski kätensä rikoksen-alaisen\npainuneeseen päähän, rukoillen: \"Herra kääntäköön kasvonsa meidän\npuoleemme ja antakoon meille ijankaikkisen rauhan!\"\n\nTuvassa oli niin hiljaa, että kuultiin, kuinka tuuli ulkona tohisi\nhongistossa. Laurin vieressä seisoi Liisa, lapsi sylissään. Hän itki\nhiljaa syvästi liikutettuna. Nojaten lapsensa kanssa Lauria vasten,\nsanoi hän miehelleen:\n\n\"Miksi tahdot sä syöstä meidät onnettomuuteen?\"\n\nSilloin näytti kuin Lauri olisi mielinyt tarttua hänen käteensä, mutta\neipä hän tehnyt sitä kuitenkaan, sanoihan vain:\n\n\"Kyllähän näet, että Jumala niin tahtoo.\"\n\nSitte nousi hän seisoalle, katseli ympärilleen ja sanoi eräälle\ntalonväestä:\n\n\"Pastori sanoi tarvitsevansa kärryjä. Eiköhän liene parasta nyt niitä\nhankkia hänelle.\"\n\nMentiin ulos valjastamaan hevonen talon kärryihin.\n\nLauri kääntyi nyt pappismieheen, kiitti häntä hänen tulostaan ja sanoi\nsitten:\n\n\"Koska nyt näin on käynyt, pyydän saada seurata teitä kirkonkylään,\nsillä minun pitää lähteä vallesmannin luo.\"\n\nSilloin hyrähti Liisa ankaraan itkuun, ja ympärillä seisovainkin\nsilmissä oli kyyneleitä, kun kuulivat kunnioitetun isännän sellaisia\nsanoja puhuvan.\n\nLauri yksin näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Nöyränä tarttui hän\nlempeästi Liisan käteen ja sanoi:\n\n\"Armas vaimoni, suo mulle anteeksi mitä nyt olen sinulle tehnyt. Mutta\nomatuntoni tahtoo rauhaa.\"\n\nEi kukaan häneltä kysynyt miksi hän entisen emäntänsä oli murhannut.\nEikös sitä hennottu, vai ajateltiinko vain isäntää ja sitä taistelua ja\ntuskaa, joka niin kauan oli hänen sydämessään asunut.\n\nMuutaman hetken kuluttua, jolloin syvä äänettömyys vallitsi, sanoi Lauri\nLiisalle:\n\n\"Nukkuuko pienokaisemme?\"\n\nHymyillen katseli hän hellällä mielin pientä lastansa, jonka Liisa antoi\nhänelle.\n\nSilloin tultiin ilmoittamaan papille, että kaikki oli valmis matkaa\nvarten.\n\nVieras, rehellinen mies meni nyt Liisan luo, antoi hänelle kättä ja\nsanoi:\n\n\"Vaimo parka, pysy lujasti Jumalan sanassa ja muista, että hän on\nlaupias.\"\n\nLauri seurasi pappia ja tarttui innollisesti rakastetun vaimonsa käteen.\nÄänensä oli hellä ja vapisi, kun hän lausui:\n\n\"Nyt saa murhattu rauhaa haudassaan ja rikoksen-alainen sovituksen. Suo\nsinäkin mulle anteeksi ja sano pojallemme, että olen katunut rikokseni.\"\n\nLiisa itki, hän itki niitä katkeroita kyyneliä, joita se itkee, joka\neroaa siitä, jota hän on rakastanut ja kunnioittanut, kauan uskottuaan,\nettä ystävän omatunto oli puhdas, ja näkee, että ystävä on kärsinyt\nyksin ja on kärsivä suruja, joihin hän ei saa ottaa osaa. Ei tietänyt\nLiisa, että Lauri oli tehnyt kaikki heikosta rakkaudestaan häneen. Hän\nrakasti Lauria vielä nytkin, tuo vaimo parka; eihän hän näin yht'äkkiä\nvoinut luopua rakkaudestaan häneen, ja lapsi sylissään sopersi hän vähä\nväliä rukouksen, pyytäen Lauria olemaan lähtemättä.\n\nMutta Lauri hymyili synkkämielisesti, jätti jäähyväiset muille tuvassa\noleville, kiitti heitä yhteisen työn vaivoista ja käski heitä\nuskollisesti palvelemaan emäntää, joka nyt yksin oli jäävä talon\nhaltiaksi.\n\nVieras ei tahtonut pyytää Lauria jäämään. Hän näki että Lauri, sovitusta\nisoten, oli tehnyt vakaan ja muuttamattoman päätöksen. Mutta vaistonsa\nvaikutuksesta vetäytyi hän kuitenkin syrjään ovelta, ett'ei lähtöä\njouduttaisi.\n\nKun Lauri sen huomasi, sanoi hän nöyrästi:\n\n\"Hyvä herra pastori, nyt on aika lähteä.\"\n\nSitte kääntyi Lauri niihin, jotka jäivät taloon, sydämellisellä äänellä\nlausuen jäähyväissanat:\n\n\"Jumala varjelkoon teitä!\"\n\n\"Jumala varjelkoon teitä!\" vastasivat kaikki hiljaa.\n\nSamat sanat lausui pappikin, ja tuvan ovi suljettiin. Tupaan jäivät ne,\njoita Lauri rakasti. Ulkona oli yön synkkä pimeys.\n\nLähteväin kärryjen kolina kuului hetken; kohta kuoli tämä ääni tuulen\ntohinaan, ja Uotilan talossa vallitsi taas äänettömyys. Pimeä metsä sitä\nympäröitsi.\n\nMutta onnettomuuden ja koston musta lintu oli sillä välin istunut ääneti\npesässään Uotilassa. Se oli nähnyt kaikki, ja nosti nyt siipiänsä,\nlentääkseen pois Uotilan tuvilta. Sen sijassa lauloi siellä pitkänä\nunettomana yönä lempeän surun valkoinen lintu katkeran suloisia\nlaulujansa yksinäiselle emännälle, joka kyynelsilmin tuuditteli\nlastansa, rukoillen Jumalaa laupiaasti suojelemaan sitä tunnonvaivan\nkalvavasta tuskasta.\n\nKun kirkolle päin ajajat olivat joutuneet siihen paikkaan Ristimäen\nmetsässä, jossa tapaturma oli tapahtunut, seisahtuivat he, ja\nsill'aikaa, kun kyytipoika kantoi jätetyt kapineet Uotilasta saatuihin\nkärryihin, katseli pappi ympärilleen, kenties nähdäkseen tuota\nihmeellistä haamua, joka yksin näytti tunteneensa salaisen rikoksen. Ei\nmitään jälkeä kuitenkaan nyt enää näkynyt siitä, eikä tämän yön perästä\nmikään ihmissilmä ole nähnyt tuota aikanansa hyvin kammottua kummitusta\nRistimäen metsässä.\n\nMutta Lauri seisoi hiekkavieremällä, ja hellin silmin hän katseli\nkamalaa hautaa. Tuuli riehui vinkuen sen ylitse ja pani hautaan\nkaatuneitten puiden havut vapisemaan.\n\n\"Nyt pääsee emäntä siunattuun maahan\", sanoi hän hellästi.\n\nSitte he ajoivat eteenpäin. Kirkonkylässä he pysähtyivät. Lauri pyysi\nsilloin nuorta pappismiestä hautaamaan emännän lastensa hautain viereen,\nkun se aika oli tullut, jonka pappi lupasikin tehdä. Sitten he erosivat\ntoisistaan. Pappi matkusti eteenpäin, perille päästäkseen. Kyytipoika\npalasi. Hänen kanssaan lähetti Lauri terveisiä Uotilan emännälle,\nsanoen, \"että hänen nyt oli hyvä olla\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän koittaessa istui Lauri sen talon rappusilla, jossa nimismies\nasui. Ovi oli vielä lukittuna. Kun väki myöhempään aamulla astui ulos,\nkummasteltiin sitä, että tuo varakas ja arvossa pidetty isäntä istui\nulkona rappusilla, ja kysyttiin, mihinkä hän hevosensa oli jättänyt.\n\nMutta Lauri pyysi vain saada puhutella nimismiestä.\n\nKun hän oli tullut nimismiehen huoneeseen, ilmoitti hän olevansa\nkadonneen emännän murhaaja ja kertoi todenmukaisesti kuinka kaikki\nmurhaa tehdessä oli tapahtunut. Hän mainitsi, kuinka hänen oli\nonnistunut salata rikoksensa, ja ainoastaan silloin, kun hän kertoi,\nmiten hän oli rääkännyt hevostansa saadakseen sen karkaamaan Järvenpään\npelloille päin, näytti arka häpeä hämmentävän sitä tyyntä ja vakavaa\ntapaa, jolla hän kertoi kaikki muut kohdat.\n\nMurhan todistajaksi ilmoitti hän vanhan Olli torpparinsa, jonka hän\ntiesi uskollisesti pitäneen sen valan, jonka Olli oli tehnyt luvatessaan\nolla kellekään puhumatta siitä rikoksesta, minkä hän oli nähnyt.\n\nKun nimismies kysyi Laurilta miksi hän oli murhannut emännän, vastasi\nLauri vain:\n\n\"Hyvä oli hän aina.\"\n\nMuuta vastausta ei hän vast'edeskään antanut tähän kysymykseen,\npudisteli vain päätänsä eväten ja oli ääneti. Ainoastaan papille, joka\nseurasi häntä Uotilasta kirkonkylään, oli hän epäselvästi viitannut\nmurhan todelliseen syyhyn.\n\nKauhistus murhasta, joka niin ihmeellisellä tavalla ja pitkän väliajan\nperästä oli tullut ilmi, ja sääli ja kunnioitus taistelivat vanhan\nnimismiehen sydämessä, kun hän kuuli Uotilan isännän nöyrästi ja omasta\nehdosta syyttävän itseänsä rikoksesta, josta ei kukaan voinut pitää\nhäntä epäluulon-alaisena, ja hän kohteli sen tähden Lauria\nsääliväisesti.\n\nMutta Lauri sanoi vakavasti:\n\n\"Toisin mua kohtelisitte, jos olisitte nähnyt kuinka emännän murhasin.\"\n\nKäräjissä kertoi Lauri tunnustuksensa ja kehoitti vanhaa Ollia, joka\nvieraaksi mieheksi oli manattu, sanomaan kaikki, mitä hän tiesi, mitään\nsalaamatta.\n\nTutkittaessa tuli silloin ilmi, että se kammottu kummitus Ristimäen\nmetsässä oli ollut tuo vanha torppari, joka ei saanut rauhaa sydämelleen\ntuntiessaan tuota kauheaa rikosta, miksi hän nyt noin kuusi pitkää\nvuotta öisin oli oleskellut murhapaikalla, toivoen että joku niistä,\njotka näkivät hänet siellä, seuraisi häntä ja panisi tähdelle\nhiekkavieremän, minkä hän sille tahtoi osottaa, jotta rikos vihdoin\nkenties tulisi ilmi. Mutta taika-uskoisina olivat kaikki kummituksena\npitäneet äänetöntä haamua, jota he kammosivat ja jonka ohitse he\nkiiruhtivat pääsemään, kunnes viimein tuo matkustava pappi oli\nuskaltanut seurata vanhaa miestä hiekkavieremälle, ja sitten oli rikos\ntullut ilmi, Ollin sitä valaa rikkomatta, johon häntä oli pakotettu.\n\nLopullinen tuomio oli elinkautinen maanpako Siperiaan.\n\nLauri vastaanotti tuomionsa rauhallisna ja tyytyväisenä.\n\nKolkon Siperian kaivoksissa eli hän sitten muutamia vuosia kotimaansa\npahimpain pahantekijäin parissa, jotka sinne oli lähetetty. Nämä raa'at,\npaatuneet onnettomat katselivat ensin pilkalla, sittemmin ihmetellen ja\njonkinmoisella kunnioituksella hiljaista, aina rauhallista ja ahkeraa\nLauria, joka joutohetkinä luki raamattuansa, minkä hän uskollisesti vei\nmyötänsä.\n\nUsein nähtiin hänen kuitenkin istuvan syviin ajatuksiin vaipuneena,\nunohtaen, että häntä katseltiin. Hän muisteli silloin rakkaitansa, jotka\nhän kotimaahan oli jättänyt, ja raskaita huokauksia puhkesi hänen\npovestaan.\n\nViimein tuli ikävänsä kotiin liian kovaksi ja mursi hänen ruumiilliset\nvoimansa. Heikosta maallisesta majasta loisti kuitenkin viho viimeiseen\nhetkeen asti uskovainen henki, joka sovinnossa Jumalan ja maailman\nkanssa meni astumaan tuntemattomaan valtakuntaan haudan toisella\npuolella.\n\nKotimaassa eli Laurin muisto kauan synkkänä ja selittämättömänä\nkansassa. Surullinen oli tämä muisto Liisallekin, mutta rakas ja\nsuloinen samalla, sillä hänen lempivä sydämensä muisti vain, kuinka hyvä\nLauri aina oli ollut häntä kohtaan. Poikaansa, joka täysi-ikäisenä,\nLiisan kuoltua, otti Uotilan haltuunsa, oli hän opettanut kunnioittamaan\nhänen onnettoman isänsä surullista muistoa.\n\n\n\n"]