[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fekRj1UWEZBz0CwTmmc-ziqIPaXNJ0gdSPh9pL-RBYrM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3430,"Viisi vuotta elämästäni 1894-1899","Dreyfus, Alfred",1859,1935,"3430-dreyfus-alfred-viisi-vuotta-elamastani-1894-1899","3430__Dreyfus_Alfred__Viisi_vuotta_elämästäni_1894-1899",null,"muistelmat",[],[15],"ranskalainen","fi",1901,40847,258875,false,75831,[23],"Dreyfus, Alfred, 1859-1935",[25,26,27,28,29],"Biographies","French Literature","History - European","History - Modern (1750+)","Law & Criminology","\"Viisi vuotta elämästäni, 1894-1899\" by Alfred Dreyfus is a historical autobiographical account written in the late 19th century. The book centers on Dreyfus's personal experiences during a tumultuous five-year period in which he was wrongfully accused and convicted of treason in France. It offers a firsthand narrative of his arrest, imprisonment, and the emotional and social impact on both himself and his family, likely making it particularly compelling for readers interested in personal stories of injustice, legal history, or the Dreyfus affair itself.  The opening of the account introduces Alfred Dreyfus reflecting on his peaceful early life, his promising military career, and his loving family. This suddenly shatters when he is summoned under suspicious circumstances, accused of treason, and abruptly imprisoned. Through detailed descriptions of his interrogations, the restrictions placed upon him, and the isolation he endures, Dreyfus describes his shock and confusion, continually asserting his innocence. The narrative also incorporates deeply emotional, supportive correspondence between Dreyfus and his wife Lucie, highlighting both their anguish and resilience as they cope with separation, public humiliation, and overwhelming uncertainty about the future. This early portion sets the stage for a personal and poignant recounting of one of the most infamous miscarriages of justice in French history. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Brofeldt, Pekka",255,"Ranskalaisen kapteenin omaelämäkerrallinen teos kertoo Dreyfusin tapauksena tunnetusta oikeusmurhasta ja kirjailijan vankeusvuosista 1894–1899. Muistelmat kuvaavat vankeutta Pirunsaarella, perheen tukea ja jatkuvaa kamppailua syyttömyyden osoittamiseksi.","Alfred Dreyfusin 'Viisi vuotta elämästäni 1894-1899' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3430. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen, Juhani Kärkkäinen ja\nProjekti Lönnrot.","VIISI VUOTTA ELÄMÄSTÄNI 1894—1899\n\nKirj.\n\nALFRED DREYFUS\n\n\nSuomennos ranskankielestä (Cinq années de ma vie)\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nOsakeyhtiö Kuopion Uuden Kirjapaino,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nMinä kerron näillä lehdillä elämästäni ainoastaan niinä viitenä\nvuotena, joina olin kokonaan eroitettuna muusta maailmasta.\n\nNe seikat, jotka tapahtuivat Ranskassa oikeudenkäynnin aikana 1894\nja sitä seuraavina vuosina, olivat minulle tuntemattomat Rennes'n\noikeudenkäyntiin saakka.\n\nA.D.\n\n\n\n\n\nLapsilleni.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMinä synnyin Mühlhausenissa, Elsassissa, lokak. 9 p. 1859. Lapsuuteni\nkului hiljaisesti äitini ja sisarieni terveellisessä piirissä, lapsiaan\nrakastavan isän johdannon sekä vanhempien veljien hellän huolenpidon\nalaisena.\n\nEnsimäinen katkera muisto, joka ei koskaan haihdu mielestäni, oli 1870\nvuoden sota. Rauhan tultua päätti isäni ruveta Ranskan alamaiseksi, ja\nmeidän täytyi jättää Elsassi. Minä menin Pariisiin opintojani jatkamaan.\n\nV. 1878 otettiin minut polyteknilliseen opistoon, josta 1880 pääsin\nulos aliluutnanttina ja tykkiväen oppilaana siirtyäkseni ammattikouluun\nFontainebleau’ssa. Lokak. 1 p:nä 1882 nimitettiin minut luutnantiksi\n31:seen tykistörykmenttiin, joka oli sijoitettuna Mans'iin. V:n 1883\nlopulla määrättiin minut ensimäiseen varsinaiseen ratsuväen osastoon\nPariisissa.\n\nSyysk. 12 p:nä 1889 nimitettiin minut kapteeniksi 21:seen\ntykistörykmenttiin ja komennettiin adjutanttina sotilaspyroteknilliseen\nkeskuskouluun Bourges'issa. Talven kuluessa menin kihloihin neiti\nLucie Hadamardin kanssa, josta tuli sittemmin minulle uskollinen ja\nurhoollinen puoliso.\n\nKihlausaikana valmistauduin pääsöä varten korkeampaan sotakouluun,\njohon minut otettiin huhtik. 20 p:nä 1890; seuraavana päivänä\nhuhtik. 21 p:nä olivat hääni. Pääsin ulos korkeammasta sotakoulusta\n1892 arvosanalla \"hyvin hyvä\" ja puoltolauseella pääesikuntaan.\nJärjestysnumero, jonka sain erotessani sotakoulusta, antoi aihetta\nminun kutsumiseeni ylimääräiseen palvelukseen armeijan pääesikunnassa,\njohon astuin tammik. 1 p:nä 1893.\n\nLoistava ja helppo ura oli avautunut minulle, tulevaisuus näytti\nruusunpunaiselta. Työpäivien päätyttyä löysin lepoa ja suloisuutta\nperhe-elämässä. Oppiakseni tuntemaan kaikkia ihmissielun ilmauksia ja\nvivahduksia käytin hyödylliseen lukemiseen ne ihanat iltahetket, jotka\nvietin yhdessä vaimoni kanssa. Me olimme täydellisesti onnelliset,\nensimäinen lapsemme lisäsi iloa kodissamme. Minulla ei ollut mitään\ntaloudellisia huolia, sama syvä rakkaus yhdisti minut perheeni jäsenten\nkanssa ja vaimoni perheen kanssa.\n\nKoko elämä näytti hymyilevän minulle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVuosi 1893 kului ilman mitään erikoisempaa, joka olisi häirinnyt\nonneamme. Tyttäreni Jeanne'n syntyminen lisäsi auringonpaistetta\nkodissani.\n\nVuosi 1894 tuli olemaan viimeinen, jonka olin armeijan pääesikunnassa.\nMinut määrättiin tämän vuoden viimeisenä kolmanneksena tekemään\nvaadittavan palveluskokeen eräässä Pariisin jalkaväen rykmentissä.\n\nRyhdyin tähän palvelukseen lokak. 1 p:nä; lauantaina lokak. 13 p:nä\n1894 sain käskyn saapua seuraavana maanantaina kello 9 aamusella\nsotaministeriöön päätarkastusta varten; oli nimenomaan määrätty saapua\n\"sivilipuvussa\". Määrätty aika tuntui minusta kovin varhaiselta\npäätarkastukseksi, joka tavallisesti tapahtui iltasella, huomautus\nsivilipuvusta ihmetytti minua samoin. Nämä huomiot tein lukiessani\nvirkailmoitusta, mutta unhotin ne heti, kun en pannut niihin mitään\nmerkitystä.\n\nSunnuntai-iltana söimme, vaimoni ja minä, tavallisuuden mukaan puolista\nappivanhempieni tykönä, joitten luota poistuimme hyvin iloisina\nja onnellisina kuten ainakin niinä iltoina, jotka vietimme siinä\nperheessä, rakkaiden omaisiemme keskuudessa.\n\nMaanantai-aamuna heitin hyvästit omilleni. Poikani Pierre, joka\nsilloin oli kolmen ja puolen vuoden vanha ja jolla oli tapana seurata\nminua uloslähtiessäni ovelle saakka, saattoi minua sinäkin aamuna\ntapansa mukaan. Tämä tapaus jäi minulle yhdeksi elävimmäksi muistoksi\nonnettomuudessani; usein, surun ja epätoivon öinä, elin uudestaan\nsen hetken, jolloin puristin lastani viimeisen kerran syliini; minä\nammensin siitä muistosta uutta voimaa ja tahdonlujuutta.\n\nAamu oli kaunis ja viileä; aurinko kohosi taivaanrannan yli karkoittaen\npois hienon sumun; kaikki ennusti ihanaa päivää. Kun olin tullut\nliian aikaseen ministeriöön, kulin muutaman minuutin ajan rakennuksen\nulkopuolella, ennenkuin menin sisään. Kun astuin huoneeseen, otti minut\nvastaan majuri Piquart, joka näkyi minua odottaneen ja vei heti minut\ntyöhuoneeseensa. Minä hämmästyin, kun en tavannut ketään tovereistani,\nsillä tavallisesti kutsutaan upseerit joukottain päätarkastukseen.\nHetkisen puheltuamme jokapäiväisistä asioista vei majuri Piquart minut\npääesikunnan päällikön huoneeseen. Hämmästykseni oli suuri astuessani\nsisään, sillä siihen sijaan että luulin tulevani pääesikunnan päällikön\neteen, ottikin minut vastaan majuri Paty de Clam sotilaspuvussa.\nHuoneessa oli myös kolme minulle tuntematonta sivilipukuista henkilöä.\nNämä henkilöt olivat salapoliisipäällikkö Cochefert, hänen kirjurinsa\nja arkivario Gribelin.\n\nMajuri du Paty tuli vastaani ja sanoi hillityllä äänellä: \"Kenraali\ntulee pian. Kun minulla on kirje kirjoitettavana ja sormeni on kipeänä,\npyytäisin teitä kirjoittamaan sen minun sijastani.\" Täytin heti\npyynnön, niin omituiselta kuin se minusta näissä oloissa tuntuikin.\nIstuuduin pöydän ääreen, joka oli jo asetettu valmiiksi, majuri du\nPaty asettui aivan viereeni ja seurasi tarkasti käteni liikkeitä. Kun\nensin olin täyttänyt tarkastusmallin, saneli hän kirjeen, jossa eräät\nkohdat muistuttivat sitä syyttävää kirjettä, jonka minä sittemmin\nolen oppinut tuntemaan ja joka on saanut \"_bordereau'n_\" nimen.\nSanellessaan keskeytti majuri minut huudahtamalla: \"Te vapisette!\"\n(Minä en vavissut ollenkaan. Sotaoikeuden edessä 1894 selitti hän\ntämän äkillisen muistutuksensa siten, että hän huomasi ett'en minä\nvavissut koko sanelun aikana ja että hän sen vuoksi luuli minun\nteeskentelevän ja tahtoi saada minut siten hämmentymään.) Tämä kiivas\nmuistutus kummastutti minua suuresti, niinkuin myös majuri du Paty'n\nsilminnähtävä vihamielisyys minua kohtaan. Mutta kun kaikki epäluulo\noli minusta kaukana, luulin hänen pitävän kirjoitustani huonona.\nSormiani todellakin paleli, sillä ulkona oli ollut aika kylmä ja minä\nvaan muutaman minuutin oleskellut lämmitetyssä huoneessa. Senvuoksi\nvastasinkin: \"Sormeni ovat kohmeessa.\"\n\nKun yhä pysyin kirjoittaessani levollisena, ahdisti du Paty minua\nuudelleen nyt kiivaasti ärähtäen: \"Olkaa tarkkaavainen, tämä on\ntärkeätä!\" Vaikka hämmästyinkin hänen tylyä ja outoa käytöstään, en\nkumminkaan virkkanut mitään, vaan koettelin kirjoittaa parempaa.\nSilloin jo, niin selvitti majuri du Paty oikeuden edessä 1894, näki hän\nettä minä pysyin kylmäverisenä, ja siis oli turhaa jatkaa koetusta.\nKirjoituskohtaus oli yksityisseikkoihin saakka edeltäpäin valmistettu;\nsiitä ei kumminkaan saatu odotettuja tuloksia.\n\nKun sanelu oli loppunut, laski majuri du Paty kätensä olkapäälleni ja\nhuusi jyrisevällä äänellä: \"Lain nimessä vangitsen minä teidät; te\nolette valtiopetoksesta syytetty.\" Jos ukkonen olisi iskenyt jalkojeni\njuureen, ei se ankarammin olisi voinut järkyttää mieltäni: minä lausuin\nkatkonaisia sanoja, vastustaen niin kauheaa syytöstä, jota ei mikään\nelämässäni oikeuttanut.\n\nSitten hyökkäsivät Cochefert kirjurineen kimppuuni ja alkoivat tutkia\ntaskujani. En tehnyt vähintäkään vastarintaa, vaan huusin heille:\n\"Ottakaa avaimeni, avatkaa kaikki luonani, olen viaton!\" Lisäsin:\n\"Näyttäkää minulle ainakin todistukset siitä konnantyöstä, johon te\nväitätte minun olevan syypään.\" Todistukset ovat liiankin painavat,\nvastattiin minulle, lähemmin niitä määrittelemättä.\n\nSitten vei minut Cherche-Midi'n vankilaan majuri Henry, salapoliisi\nseurassaan. Matkalla kyseli minulta majuri Henry, joka kumminkin jo\nitse tiesi kaikki, mistä minua syytettiin, sillä hän oli ollut verhon\ntakana samassa huoneessa kuin minäkin. Vastauksestani laati majuri\nHenry raportin, jonka valheellisuus esiintyi päivän selvästi niitten\nkuulustelujen kautta, joitten alaisena olin juuri ollut ja tulin vielä\nuseampana päivänä olemaan.\n\nSaavuttuani vankilaan pistettiin minut koppiin, jonka ikkuna oli\nvankien pihalle päin. Minut pidettiin ankaran valvonnan alaisena,\nkaikki yhteys omieni kanssa oli kielletty. Minä en saanut paperia,\nkynää, mustetta enkä lyijykynää. Ensimäisinä päivinä kohdeltiin minua\nmuitten vankien tavoin, mutta sitten tehtiin hoidossani muutos.\n\nNiitten miesten seurassa, jotka toivat minulle ruokaa, oli aina\nvahtiatekevä kersantti ja kunnallisvirkamies, jolla yksin oli avain\nminun koppiini. Häntä oli kovasti kielletty puhuttelemasta minua.\n\nKun minä, äskeisen kamalan kohtauksen valtaamana, näin itseni tässä\nsynkässä kopissa, ja kun ajattelin niitä kaikkia, joista joku\ntunti sitten erosin iloisena ja onnellisena, jouduin minä kauheaan\nkiihoitustilaan ja ulvoin tuskasta.\n\nMinä kuleksin kopissani ja ta'oin päätäni sen seiniin. Vankilan\npäällikkö kävi kunnallisvirkamiehen kanssa minua katsomassa ja\nrauhoitti minua muutamaksi hetkeksi.\n\nOlen iloinen saadessani tässä lausua kiitollisuuteni sotilasvankilain\ntirehtöörille, majuri Forzinetti'lle, joka täyttäessään tarkasti\nvelvollisuutensa, oli samalla ylevän inhimillinen.\n\nSeuraavien seitsemäntoista päivän kuluessa kuulusteli minua useat\nkerrat majuri du Paty, joka toimitti tutkintoupseerin virkaa. Hän\ntuli aina iltasilla hyvin myöhään, seurassaan kirjurinsa, arkivaario\nGribelin. Hän saneli minulle osia tuosta ennen mainitusta kirjeestä,\nvilautti silmieni edessä tulen valossa sanoja ja sanankatkelmia samasta\nkirjeestä ja kyseli alinomaa tunsinko käsialaani vai en. Paitsi mitä\noli pöytäkirjaan merkitty näissä kuulusteluissa, teki hän kaikenlaisia\nhämäriä viittauksia seikoista, joista en mitään ymmärtänyt, sitten hän\npoistui teaatterimaisilla liikkeillä, jättäen minut ratkaisemattomien\narvoitusten valtaan. Minä olin yhä tietämätön niistä asianhaaroista,\njoihin syytös perustui. Hartaista pyynnöistäni huolimatta en\nsaanut mitään selvitystä siitä, mistä minua syytettiin. Harhailin\ntäydellisessä pimeydessä.\n\nEi suinkaan ollut majuri du Paty'n ansio, ettei järkeni kokonaan\npimennyt näinä loppumattoman pitkinä päivinä ja öinä. Ei minulla ollut\npaperia eikä mustetta ajatuksieni muistiin panemista varten; alinomaa\nhaudoin mielessäni niitä lausepätkiä, joita olin saanut hänestä\npuserretuksi, ja jotka minua vaan veivät enemmän harhaan. Vaikka\nkärsimykseni olivatkin kauheat, oli omatuntoni kumminkin valveilla ja\nerehtymättä johti minua velvollisuuden tielle. \"Jos kuolet, sanoi se\nminulle, luullaan sinua syylliseksi: tapahtukoon mitä tahansa, täytyy\nsinun elää julistaaksesi viattomuutesi koko maailmalle.\"\n\nViidentenätoista päivänä vangitsemisen! jälkeen näytti majuri du\nPaty minulle valokuvan siitä syyttävästä kirjeestä, jota sittemmin\nkutsuttiin \"bordereau'ksi\".\n\nMinä en ollut kirjoittanut tätä kirjettä, enkä ollut sen tekijäkään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSitten kun majuri du Paty oli lopettanut kuulustelunsa, tuli käsky\nsotaministeriltä, kenraali Mercier'ltä alkaa säännöllinen tutkinto\nkanssani. Käytökseni oli kumminkin moitteeton; ei mikään elämässäni,\nteoissani ja suhteissani voinut antaa aihetta tällaiseen epäluuloon.\n\nMarrask. 3 p:nä kirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier\ntutkintokäskyn alle.\n\nTutkinto uskottiin esittelijälle Pariisin ensimäisessä sotaoikeudessa,\nmajuri d'Ormescheville'lle; hän ei löytänyt mitään varmaa todistusta.\nHänen syytekirjoituksensa on täynnä valheellisia viittauksia. Jo\nensimäisessä sotaoikeuden istunnossa 1894 saatettiin tämä kirjoitus\noikeaan valoonsa; viimeisessä istunnossa lopetti yleinen syyttäjä\nkanteensa tunnustamalla, että lukuunottamatta bordereau'ta kaikki\nmuu oli huomattu perättömäksi. Poliisilaitos, joka oli pannut\ntoimeen kyselyjä yksityiselämästäni; oli jättänyt siitä täysin\nedullisen kertomuksen. Agentti Guénée, joka palveli sotaministeristön\ntiedustelutoimistossa, esitti toiselta puolen nimettömän kertomuksen,\njoka sisälsi ainoastaan valheellista panettelua ja juorupuheita. Tämä\nviimemainittu tuli yksinään esitetyksi 1894 vuoden oikeudenkäynnissä;\npoliisilaitoksen virallinen kertomus, joka oli annettu Henrylle,\nhävisi. Korkeamman tuomioistuimen jäsenet löysivät sen konseptin\npoliisilaitoksen asiakirjain joukosta ja tekivät totuuden tunnetuksi v.\n1899.\n\nSeitsemän viikkoa kestäneen tutkimisen jälkeen, jonka kuluessa minua\nyhä edelleen pidettiin tarkimman valvonnan alaisena, vaati yleinen\nsyyttäjä, pataljoonan päällikkö Brisset, jouluk. 3 p:nä 1894 minun\nasettamistani syytteenalaisuuteen, koska \"epäluulot ja arvelut olivat\nkylliksi perusteltuja\". Näitten arvelujen perusteena oli toisilleen\nvastakkaiset käsialantuntijain lausunnot. Kaksi asiantuntijaa, herra\nGobert, joka palvelee Ranskan pankissa, ja herra Pelletier antoivat\nlausuntonsa minun edukseni; kaksi asiantuntijaa, herrat Teyssoniéres ja\nCharavay olivat minua vastaan, mutta myönsivät kumminkin bordereau'n\nja minun käsialan olevan erilaiset. Herra Bertillon, joka ei ollut\nasiantuntija, väitti minun olevan syyllisen muka tieteellisten\nperustusten nojalla. Kuten tiedetään, tunnusti herra Charavay\njuhlallisesti Rennes'n oikeudenkäynnissä v. 1899 erehtyneensä.\n\nJouluk. 4 p:nä 1894 allekirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali\nSaussier nimensä määräykseen, jonka mukaan minut asetettiin\ntuomioistuimen eteen.\n\nSilloin annettiin minulle tilaisuus neuvotella asianajajan, herra\nDemange'n kanssa, jonka ihailtava uhrautuvaisuus asiani hyväksi on\ntukenut minua kaikissa koettelemuksissani.\n\nMinulta kiellettiin yhä oikeus tavata vaimoani. Jouluk. 5 p:nä sain\nminä luvan kirjoittaa hänelle avonaisen kirjeen.\n\n Tiistaina joulukuun 5 päivänä 1894.\n\n Rakas Lucieni!\n\n Vihdoinkin voin minä kirjoittaa sinulle muutaman rivin. On ilmoitettu\n minulle minua vastaan nostetun jutun otettavan esille oikeuden edessä\n 19 päivänä tätä kuuta. Minulta kielletään oikeus tavata sinua.\n\n Minä en voi selittää sinulle kaikkea mitä olen kärsinyt, sillä ei koko\n maailmassa löytyisi kylliksi kuvaavia sanoja siihen.\n\n Muistatko sinä, kun sanoin sinulle kuinka onnellisia me olimme? Koko\n elämä hymyili meille. Sitten tuli yhtäkkiä se hirmuinen isku, jonka\n jälkeen järkeni ei vieläkään ole selvinnyt. Ajatteles, minua syytetään\n kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä! Vielä tänä päivänä\n luulen olevani julman painajaisen vallassa.\n\n Totuus tulee vihdoin kumminkin ilmi. Omatuntoni on levollinen\n ja puhdas, eikä soimaa minua mistään. Minä olen aina täyttänyt\n velvollisuuteni enkä koskaan poikennut oikealta tieltä. Minä olen\n synkässä vankilassani, yksin järkeni kanssa, masennettuna, maahan\n lyötynä. Minulla on ollut rajuja hulluuden kohtauksia, olenpa\n hourannutkin, mutta omatuntoni on ollut valveilla. Se sanoi minulle:\n \"Pidä pääsi pystyssä ja katso maailmaa silmiin. Tämä on peloittava\n koetus, mutta sinun täytyy käydä se läpi.\"\n\n Minä en kirjoita sinulle enempää, sillä tahdon että kirje menee tänä\n iltana.\n\n Syleilen sinua tuhannesti, rakkauteni ja kunnioitukseni osoitteeksi.\n\n Tuhansia suutelolta lapsille. En uskalla puhella kanssasi heistä\n enempää, sillä kyyneleet nousevat silmiini, kun ajattelen heitä.\n\n Alfred.\n\nIltasella ennen oikeudenkäynnin alkua kirjoitin minä vaimolleni\nseuraavan kirjeen, jossa tuli ilmi koko se luottamus, joka minulla oli\ntuomarien! oikeudentuntoon.\n\n \"Minä lähestyn kärsimyksien! ja syyttömien kidutuksien! loppua.\n Huomenna astun minä tuomarieni eteen pää pystyssä ja sielu levollisena.\n\n Niin hirmuinen kuin se koetus onkin, jonka läpi minun täytyy käydä,\n on se puhdistanut sieluni. Kun jälleen näen sinut, olen parempi kuin\n ennen. Tahdon pyhittää koko loppuelämäni sinulle, lapsilleni ja\n rakkaille perheillemme.\n\n Niinkuin jo olen sanonut sinulle, olen läpikäynyt kamalia kohtauksia.\n Minulla on ollut todellisia hulluuden kohtauksia ajatellessani, että\n minua syytetään niin kamalasta rikoksesta.\n\n Minä olen valmis astumaan sotilasten eteen sotilaana, jolla on\n rauhallinen omatunto. He näkevät kasvoistani, he lukevat sielustani ja\n tulevat vakuutetuiksi viattomuudestani, niin kuin kaikki nekin, jotka\n tuntevat minut.\n\n Uskollisena maatani kohtaan, jolle minä olen pyhittänyt kaikki voimani\n ja älyni, ei minulla ole mitään pelkäämistä. Nuku siis rauhallisesti,\n rakkaani, eläkä huolehdi mistään.\n\n Ajattele ainoastaan sitä iloa, jota me tunnemme saadessamme taas\n toisiamme syleillä ja unhoittaa nämä surulliset ja synkät päivät\n — — —\n\n Alfred\".\n\nJouluk. 19 p:nä 1894 alkoivat oikeusistunnot, joita pidettiin\nsulettujen ovien takana, huolimatta asianajajani kiivaasta kiellosta;\nminä toivoin hartaasti oikeusistuntojen pitämistä julkisesti, että\nminun viattomuuteni tulisi oikein ilmi.\n\nKun minut vietiin oikeussaliin tasavaltalaisen kaartilaisluutnantin\nseuraamana, en nähnyt enkä kuullut mitään. Minulla ei ollut\naavistustakaan, mitä minun ympärilläni tapahtui; minua painoi se kamala\npainajainen, joka minua oli monta viikkoa vaivannut, se että minua\nsyytettiin osallisuudesta hirveään petokseen ja se oli minun näytettävä\nvääräksi.\n\nMinä eroitin etäämpänä istuimellaan sotaoikeuden tuomarin, hän upseeri\nkuten minäkin, ja tovereita, joitten edessä vihdoinkin olin todistava\nviattomuuteni. Istuuduttuani puolustajani asianajaja Demange'n eteen,\nkatselin tuomareitani. He näyttivät järkähtämättömiltä.\n\nHeidän takanansa istuivat heidän varajäsenensä, majuri Piquart,\nsotaministerin edustaja, poliisipäällikkö herra Lépine.\n\nMinua vastapäätä oli hallituksen komisario, majuri Brisset ja\npöytäkirjuri Valbealle.\n\nEnsimäiset kohtaukset, miten Demange koetti saada oikeusistuntoja\njulkisesti pidettäviksi, miten sotaoikeuden presidentti hänet jyrkästi\nkeskeytti, miten sali tyhjennettiin, tämä kaikki ei vaikuttanut minuun\nmitään, minulla oli vaan mielessä istunnon tarkoitus. Toivoin pääseväni\nvaan kahden kesken syyttäjieni kanssa. Kiihkeästi toivoin saada kumota\nheidän kurjat todistuksensa, joihin inhoittava syytös perustui, ja\npuolustaa kunniaani.\n\nMinä kuuntelin majuri du Paty de Clam'in väärää ja kiukkuista\ntodistusta ja majuri Henry'n valheellista kertomusta keskustelustamme,\njoka meillä oli matkalla sotaministeriöstä Cherche-Midi'n vankilaan,\nsamana päivänä kun minut vangittiin. Minä kumosin sen sekä voimakkaasti\nettä tyynesti. Kun majuri Henry toisen kerran tuli kaidepuun luo ja\nselitti eräältä kunnioitettavalta henkilöltä kuulleensa, että eräs\nhenkilö 2:sessa virastossa harjoitti petosta, nousin minä harmistuneena\nylös ja vaadin kiivaasti, että mainittu henkilö, jonka todistukseen\nhän vetosi, kutsuttaisiin oikeuden eteen. Teaatterimaisella liikkeellä\nlöi hän rintaansa ja huudahti: \"Kun upseerilla on salaisuus päässään,\nei hän usko sitä päähineelleenkään.\" Sitten hän kääntyi minuun päin\nja karjasi: \"Ja petturi on tuo tuossa!\" Kiivaista vastaväitöksistäni\nhuolimatta ei näitä sanoja selitetty minulle sen paremmin, minä en siis\nvoinut todistaa niitten olevan vääriä.\n\nMinä kuuntelin käsialantuntijain vastakkaisia mielipiteitä; kaksi\npuhui minun puolestani, kaksi minua vastaan, esittivät samalla useita\neroavaisuuksia bordereau'n käsialan ja minun käsialani välillä. Minä en\npannut mitään painoa Bertillon'in lausuntoon, sillä se näytti minusta\nhullun työltä.\n\nKaikki sitovat syyt ja syytökset kumottiin näinä istuntopäivinä. Ei\nmitään painavaa syytä löydetty näin inhoittavan rikoksen aiheeksi.\n\nNeljännessä ja viimeisessä istunnossa hylkäsi hallituksen komisario\nmuut nk. todisteet, vaan piti ainoastaan bordereau'n; hän otti tämän\npaperin, heilutti sitä ja sanoi:\n\n\"Ei ole jälellä muuta kuin bordereau, mutta se onkin kylliksi. Tuomarit\nottakoot suurennuslasinsa.\"\n\nAsianajaja Demange vastusti kaunopuheliaassa puolustuspuheessaan\nkäsialantuntijain lausuntoja huomauttaen niistä kaikista\nristiriitaisuuksista, joihin nämät olivat eksyneet ja kysyi vihdoin,\nkuinka oli voitu tehdä semmoinen syytös, tuomatta esiin todistuksia.\n\nOlin varma tulevani vapautetuksi.\n\nMinut tuomittiin.\n\nNeljää ja puolta vuotta myöhemmin sain tietää että tuomarit olivat\nantaneet vaikuttaa omaan vakuutukseensa sekä Henry'n todistuksen että\nniiden salaisten paperien, joita tuomareille jaettiin istunnon aikana\nja joista puolustajat eivät tienneet mitään, ja joista ei toisia voinut\nminuun ollenkaan sovittaa ja toiset olivat aivan vääriä.\n\nNämä salaiset paperit oli jaettu kenraali Mercier'n käskystä\ntuomareille oikeussalissa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEpätoivoni oli rajaton. Yö, joka seurasi tuomiota, oli surkeimpia\nsurullisessa elämässäni. Minä koetin keksiä mitä kummallisimpia\nkeinoja. Olin väsynyt niin paljoon julmuuteen ja kauhistunut niin\npaljosta vääryydestä. Vaimoni ja lasteni muisto esti minua tekemästä\nlopullista tiliä itseni kanssa ja minä päätin odottaa.\n\nSeuraavana päivänä kirjoitin kirjeen:\n\n Joulukuun 23 p. 1894.\n\n Rakas!\n\n Minä kärsin paljon, mutta säälin sinua enemmän kuin itseäni. Minä\n tiedän, kuinka paljon sinä rakastat minua, sydämesi mahtaa vuotaa\n verta. Minä puolestani olen ajatuksissani aina ollut sinun luonasi,\n rakkaani, yötä ja päivää.\n\n Voiko olla mitään hirvittävämpää: olla viaton, viettää nuhteetonta\n elämää ja tulla tuomituksi kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi\n tehdä. Välistä luulen että minulla on hirveä painajainen.\n\n Ainoastaan sinun tähtesi olen tänä päivänä voinut kestää; ainoastaan\n sinun tähtesi, rakkaani, olen kestänyt tämän pitkän piinan. Tulevatko\n voimani kestämään loppuun saakka? Sitä en tiedä. Sinä vain voit antaa\n minulle rohkeutta, sinun rakkaudestasi toivon sitä saavani.\n\n Minä olen allekirjoittanut pyyntöni tuomion tarkastamisesta.\n\n Minä en uskalla puhua kanssasi lapsista, muisto heistä repii sydämeni\n ruumiista. Kirjoita minulle niistä, se on oleva lohdutukseni.\n\n Minun sydämeni on niin raadeltu ja katkeruuteni sellainen, että olisin\n jo eronnut tästä surullisesta elämästä, ell'ei ajatus sinusta olisi\n pidättänyt minua ja pelko, että siten yhä enemmän lisäisin suruasi, on\n estänyt kättäni.\n\n Kun on kuullut kaiken sen, mitä minulle on sanottu ja tietää\n sielussaan ja omassatunnossaan, ettei ole koskaan pettänyt, eikä\n koskaan tehnyt pienintäkään varomattomuutta, on tämä hirveintä\n siveellistä piinaa.\n\n Minä koetan elää sinun tähtesi, mutta minä tarvitsen sinun apuasi.\n\n Pääasia on — tapahtukoon minulle mitä tahansa — etsiä ilmi totuus,\n penkoa taivas ja maa sen löytääkseen, ja antaa jos tarvitaan koko\n omaisuutemme mennä, puhdistaakseni nimeäni, jota on loassa ryvetelty.\n Tämä ansaitsematon tahra on mihin hintaan tahansa pestävä pois.\n\n Minulla ei ole voimia kirjoittaa enempää. Syleile rakkaita\n vanhempiasi, lapsiamme ja koko maailmaa minun puolestani.\n\n Alfred.\n\n Koeta saada lupaa käydä luonani. Minusta tuntuu niin kuin sitä ei enää\n voitaisi sinulta kieltää.\n\nJoulukuun 23 päivänä, samana päivänä, kirjoitti vaimoni:\n\n Joulukuun 23 p. 1894.\n\n Mikä onnettomuus, mikä piina, mikä häväistys! Me olemme aivan\n kauhistuksissamme. Minä tiedän kuinka luja olet, minä ihailen sinua.\n Sinä olet onneton marttyyri. Minä pyydän sinua: kestä reippaasti\n tämä uusi kärsimys. Elämämme, omaisuutemme on uhrattava syyllisten\n etsimiseksi. Meidän on löydettävä heidät, meidän täytyy löytää heidät.\n Sinä olet saapa hyvitystä.\n\n Me olemme liki viisi vuotta eläneet pelkässä onnessa, eläkäämme nyt\n sen muistossa; kerran tapahtuu oikeus ja me tulemme taas onnellisiksi\n ja lapsesi ihailevat sinua. Pojastasi teemme samanlaisen miehen kuin\n sinä, minä en voisi hänelle valita parempaa esikuvaa. Minä toivon,\n että lupaavat minun käydä luonasi. Kaikessa tapauksessa saat olla\n varma yhdestä asiasta ja se on se, että minä seuraan sinua minne\n tahansa sinut lähettänevätkin. Minä en tiedä antaako laki minun\n seurata sinua, mutta se ei voi estää minua matkustamasta luoksesi ja\n sen minä teen.\n\n Vielä kerran, kestävyyttä, sinun täytyy elää lastemme ja minun tähden.\n\n\u003Ctb>\n\n Joulukuun 23 p. iltasella.\n\n Minulla on äärettömässä surussani ollut se ilo, että olen saanut\n tietoja sinusta; olen kuullut herra Demange'n puhuvan sinusta niin\n lämpimästi ja sydämellisesti, että sydänparkani on saanut siitä\n lohdutusta.\n\n Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, rakas,\n rakas mieheni; rajaton onnettomuutemme, kauhea häväistys, jonka\n esineenä olemme, lujentavat vaan minun rakkauteni siteitä.\n\n Kaikkialle, minne sinä menet tai minne sinua lähetetään, seuraan minä\n mukana; yhdessä voimme paremmin kestää maanpakolaisuuden, elämme\n toisillemme... kasvatamme lapsiamme, annamme heille teräksisen sielun\n kestämään elämän vaiheita.\n\n Minä en voi elää ilman sinua, sinä olet minun lohdutukseni. Ainoa\n onni, joka minulla on jälellä, on se, että saan päättää päiväni\n sinun kanssasi. Sinä olet ollut marttyyri ja sinulla on vielä paljon\n kärsittävää. Se rangaistus, joka tulee osaksesi, on inhoittava. Lupaa\n minulle, että kestät sen rohkeasti.\n\n Sinä olet voimakas viattomuudessasi; kuvaile, että se onkin toinen,\n jota häväistään, mukaudu ansaitsemattomaan kohtaloosi, tee se minun\n tähteni, sen naisen tähden, joka rakastaa sinua. Anna heille tämä\n todistus rakkaudestasi, tee se lastesi tähden; he tulevat kiittämään\n sinua kerran. He syleilevät sinua ja kaipaavat isäänsä, pienet raukat.\n\n Lucie.\n\nOlin ilman toivoa allekirjoittanut pyyntöni tarkastusoikeuteen tuomion\ntarkastamisesta. Oikeastaan voi tuomion tarkastusta tämän oikeuden\nedessä pyytää vaan muotovirheiden tähden, minä en silloin tiennyt että\ntuomio oli julistettu laittomasti.\n\nPäivät kuluivat tuskallisessa odotuksessa; minä häilyin velvollisuuteni\nja sen kauhun välillä, jota sellainen halpamainen ja ansaitsematon\nrangaistus minussa vaikutti. Vaimoni, joka ei vielä ollut saanut lupaa\nkäydä luonani, kirjoitti minulle pitkiä kirjeitä vahvistaakseen minua\nja auttaakseen minua kestämään arvoni alentamista.\n\n Jouluk. 24 päiv. 1894.\n\n Minä kärsin enemmän kuin voi kuvailla niiden hirveiden kärsimysten\n tähden, joita sinun on kestettävä; minun ajatukseni ei jätä sinua\n hetkeksikään. Minä näen sinut yksin sellissäsi, mustimpien ajatuksien\n murjomana, minä vertailen nykyhetkeen onnellisia vuosiamme, suloisia\n päiviä, joita yhdessä vietimme. Kuinka onnellisia olimme, kuinka\n hyvä ja rakastavainen olit minua kohtaan, millä alttiudella minua\n hoitelit, kun olin sairaana, minkälainen isä olet ollut rakkaille\n pienokaisillemme. Tämä kaikki on yhtä mittaa mielessäni; olen\n onneton, kun et ole luonani, tunnen olevani niin yksin. Rakas ihailtu\n mieheni, meidän täytyy ehdottomasti saada vielä toisemme, elääksemme\n toisillemme, sillä me emme ole mitään ilman toisiamme. Sinun täytyy\n alistua kaikkeen ja kestää ne hirveät koetukset, jotka sinua\n odottavat, sinun täytyy olla vahva ja ylpeä onnettomuudessa...\n\n\u003Ctb>\n\n Joulukuun 25 p.\n\n Minä itken, itken ja purskahdan yhä uudestaan itkemään. Sinun kirjeesi\n ainoastaan voivat lohduttaa minua suuressa surussani, ne ainoastaan\n voivat pitää pystyssä ja lohduttaa minua. Elä minun tähteni, rakas\n ystäväni, minä rukoilen sinua, kokoa kaikki voimasi taisteluun,\n ponnistakaamme molemmat yhdessä, siksi kun rikoksellinen tulee ilmi.\n Mitä minusta tulee ilman sinua? Minulla ei sitten olisi enää mitään,\n joka kiinnittäisi minua maailmaan, minä kuolisin surusta, jos minulla\n ei olisi toivoa saada kerran vielä nähdä sinua luonani ja viettää\n onnellisia vuosia sinun sivullasi...\n\n Lapsemme ovat viehättävät. Pikku Pierre parka ikävöi niin sinua ja\n minä voin vaan kyynelillä vastata hänelle. Tänä aamuna kysyi hän\n minulta viimeksi, etkö sinä tule kotiin tänä iltana. Minulla on niin\n ikävä, niin ikävä isää, sanoi hän. Jeanne on muuttunut tavattomasti;\n hän puhelee hyvin, sanoo kokonaisia lauseita ja kaunistuu kovin.\n Kestävyyttä, sinä olet minut näkevä kerran; unelmamme, aikeemme\n uudistuvat ja me voimme ne toteuttaa.\n\n\u003Ctb>\n\n Joulukuun 26 p:nä 1894.\n\n Minä olen itse kantanut kapineesi vankilan kansliaan. Menin tähän\n synkkään rakennukseen, jossa sinä viattomasti kärsit rangaistustasi.\n Hetkisen tuntui kuin olisin ollut läheisyydessäsi; olisin tahtonut\n repiä alas nämä kylmät muurit, jotka eroittivat meidät, saadakseni\n syleillä sinua. Paha kyllä löytyy asioita, joita vastaan tahto on\n voimaton, joita ei mitkään ruumiilliset ja siveelliset voimat kykene\n voittamaan. Malttamattomuudella odotan sitä hetkeä, jolloin voimme\n heittäytyä toistemme syliin...\n\n Minä pyydän sinulta ääretöntä uhraavaisuutta, sitä nimittäin että\n eläisit minua varten, lapsiamme varten, ja taisteleisit siksi, kun\n saavutat oikeuden... Minä kuolisin surusta, jos sinua ei olisi, minun\n voimani eivät kestäisi taistelussa, sinä olet ainoa, joka voit antaa\n minulle voimia.\n\n\u003Ctb>\n\n Joulukuun 27 p:nä 1894.\n\n Minä en väsy kirjoittamasta sinulle ja puhumasta kanssasi, se on\n minun ainoa hyvä hetkeni; minä en voi tehdä muuta kuin sitä ja sitten\n itkeä. Kirjeesi tekevät minulle niin hyvää; kiitos niistä. Jatka\n hemmottelemistasi. Minä annan sinun nimissäsi lapsille leikkikaluja,\n vaikka ne eivät tarvitse niitä sinua muistaakseen. Sinä olit niin hyvä\n heitä kohtaan, että pienokaisesi eivät unohda sinua. Pierre kysyy\n usein sinua ja tänä aamuna tulivat molemmat kamariini ihailemaan\n valokuvaasi... Ystävä raukka, kyllä mahdat kärsiä, kun et saa nähdä\n niitä. Mutta säilytä uljas rohkeutesi; on tuleva se päivä, jolloin\n taas tapaamme toisemme ja olemme kaikki onnellisia ja jolloin saat\n hyväillä ja rakastaa heitä.\n\n Minä pyydän sinua, elä välitä siitä mitä joukko ajattelee. Sinä tiedät\n miten mielipiteet vaihtelevat. Rohkaiskoon sinua se tieto, että kaikki\n ystäväsi ja kaikki, jotka tuntevat sinut, ovat sinun puolellasi;\n kaikki järkevät ihmiset koettelevat saada selville salaisuutta.\n\n\u003Ctb>\n\n Joulukuun 28 p:nä 1894.\n\n Minä näin, että olet saanut enemmän rohkeutta ja olet antanut minulle\n takasin omani... Kestä reippaasti tämä surullinen rangaistus,\n nosta pääsi ja huuda ilmoille viattomuutesi ja syytön kärsimisesi\n pyöveleillesi.\n\n Sitten kun julma rangaistus on ohi, panen minä kaiken rakkauteni,\n kaiken hellyyteni, kaiken kiitollisuuteni auttaakseni sinua kestämään\n jälellä olevaa. Kun on puolellansa omatunto sekä se vakuutus, että on\n aina ja joka tilaisuudessa täyttänyt velvollisuutensa sekä on toivoa\n tulevaisuuteen, voipi kestää paljon...\n\n Lucie.\n\nJoulukuun 31 p:nä 1994 ilmoitettiin minulle, että pyyntööni jutun\ntarkastamisesta ei suostuttu.\n\nSamana iltana tuli majuri du Paty de Clam vankilaan. Hän tuli kysymään,\nenkö ollut tehnyt jotakin varomatonta tekoa, asettanut jotakin syöttiä.\nMinä vastasin hänelle vakuuttaen yhtä lujasti syyttömyyttäni.\n\nHeti hänen mentyään kirjoitin seuraavan kirjeen sotaministerille:\n\n Herra ministeri.\n\n Teidän käskystänne kävi luonani majuri du Paty de Clam, jolle taas\n selitin että olen viaton ja etten ole tehnyt pienintäkään erehdystä.\n Minut on tuomittu, minulla ei ole mitään armahdusta pyydettävänä.\n Mutta kunniani, jonka toivon kerran saavani takasin, vaatii minun\n pyytämään teitä jatkamaan kuulustelujanne. Jatkettakoon niitä yhä\n minun poismentyäni, se on ainoa armo, jota pyydän.\n\nMinä kirjoitin myöskin asianajajalleni herra Demangelle ja kerroin\nhänelle tästä käynnistä. Sitä ennen olin ilmoittanut vaimolleni että\nminun tarkastuspyyntöni oli hylätty.\n\n Joulukuun 31 p. 1894.\n\n Rakas Lucie!\n\n Pyyntöni on hylätty, kuten voi odottaakin. Juuri sain siitä tiedon;\n pyydä heti päästä käymään luonani.\n\n Julma, hirveä rangaistus lähenee; puhtaan ja rauhallisen omantunnon\n arvokkaisuudella olen sitä kohtaava. Valehtelisin jos sanoisin etten\n kärsi, mutta minä en näytä mitään heikkoutta...\n\n Alfred.\n\nVaimoni vastasi:\n\n Tammikuun 1 p:nä 1895.\n\n Eilen jälestä puolen päivän sain turhaan odottaa vastausta... Ehkä\n huomenna saan luvan käydä luonasi. Mitä syitä heillä nyt vielä voisi\n olla, jos se ei tapahdu julmuudesta, raakuudesta? Rakas, rakas\n ystävä... Tahtoisin syleillä sinua, lohduttaa ja vahvistaa sinua. Ei,\n tiedätkö, sydämeni vuotaa verta ajatellessani niitä tuskia, joita\n sinun on kärsittävä.\n\n Pitääkö niin kauniin sielun, kuin sinun, niin jalojen tunteiden, niin\n muuttumattoman hyvyyden, niin korkean isänmaanrakkauden kärsiä tätä\n julmuutta, tätä kovaa väkivaltaa ja viattomasti kärsiä toisen edestä,\n joka kurjana piiloutuu hävyttömyytensä taa! Se ei ole mahdollista, jos\n oikeutta kerran löytyy, että tämä petturi ei paljastu, että totuus ei\n tule ilmi.\n\n Lucie.\n\nVaimoni sai vihdoinkin luvan käydä luonani. Me tapasimme toisiamme\nvankilan keskusteluhuoneessa. Se on harmaa huone, jaettu keskeltä\nkahdella samansuuntaisella kalteriseinällä; vaimoni oli toisella puolen\naitaa ja minä toisella puolen.\n\nNäin hankaloissa oloissa sallittiin minun tavata vaimoani niin monta\ntuskallista viikkoa kestäneen eron jälkeen. En voinut edes syleillä\nhäntä, painaa häntä rintaani vasten; meidän täytyi puhella välimatkan\npäästä. Iloni oli kumminkin suuri saadessani nähdä hänen rakkaat\nkasvonsa; — koetin lukea niistä ja löytää niistä ne jälet, jotka suru\nja kipu olivat niihin jättäneet.\n\nSitten kun hän oli mennyt, kirjoitin hänelle:\n\n Keskiviikkona kello 5.\n\n Rakas.\n\n Minä tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle nämä muutamat rivit, että\n saisit ne huomenna, kun heräät.\n\n Meidän keskustelumme, vaikka se tapahtuikin vankilan rautaristikon\n lävitse, on tehnyt minulle niin hyvää. Jalkani vapisivat,\n laskeutuessani alas, mutta minä kokosin kaikki voimani, etten\n vaipuisi maahan liikutuksesta. Käteni ei ole vieläkään oikein varma:\n kohtaamisemme on tärisyttänyt minua niin kovasti. Syy miksi en\n pyytänyt sinua jäämään kauemmaksi aikaa, tuli siitä että voimani\n olivat aivan lopussa; minulla oli halu vetäytyä pois itkeäkseni vähän.\n Elä siltä luule, että sieluni on vähemmän urhoollinen tahi vähemmän\n vahva, mutta ruumiini on heikontunut kolmen kuukauden vankeuden\n aikana...\n\n Minua on enin huojentanut se, että näen kuinka urhoollinen ja\n voimakas sinä olet, ja niin täynnä rakkautta minua kohtaan. Pysy\n yhä eteenkinpäin rohkeana, rakas vaimoni, pahoittakaamme ihmiset\n kunnioittamaan itseämme käytöksellämme ja rohkeudellamme. Mitä\n minuun tulee, voit huomata, että olen valmis kaikkeen; minä tahdon\n pelastaa kunniani ja minä pelastan sen, ei mikään este voi minua siitä\n säikyttää.\n\n Kiitä kaikkia, kiitä herra Demange'a minun puolestani kaikesta, mitä\n hän on tehnyt viattoman edestä. Lausu kiitollisuuteni, jota tunnen\n häntä kohtaan ja jota en itse ole voinut lausua. Sano hänelle, että\n panen kaiken luottamukseni häneen tässä taistelussa kunniastani.\n\n Alfred.\n\nEnsimäisen kerran tapasimme toisemme vankilan puheluhuoneessa.\nOlosuhteiden pakosta oli se niin surullista, että majuri Forzinetti\npyysi ja sai hankituksi minulle luvan tavata vaimoani hänen\ntyöhuoneessaan hänen läsnäollessaan.\n\nVaimoni tuli vielä kerran luokseni ja sillä kerralla lupasin minä\nhänelle elää ja urhoollisesti kestää sen kamalan kohtauksen, joka minua\nodotti. Tämän käynnin jälkeen kirjoitin minä:\n\n \"Minä olen levollisempi, sinun näkemisesi on tehnyt minulle hyvää. Ilo\n saada sinua syleillä kaikesta sydämestäni on tehnyt minulle äärettömän\n hyvää.\n\n \"Minä voin tuskin odottaa tätä hetkeä. Kiitos kaikesta ilosta, minkä\n olet minulle tuottanut.\n\n \"Kuinka minä sinua rakastan, sydämeni valittu! Toivokaamme vihdoinkin\n että kaikki tämä loppuu. Minun täytyy säilyttää koko tahdon lujuuteni.\"\n\nMinä näin myös pikimältään veljeäni Mathieuta, jonka ihailtavan\nrakkauden minä tunsin.\n\nTorstaina tammikuun 3 päivänä 1895 sain tietää että tuomioni pantaisiin\ntäytäntöön kahden päivän perästä.\n\n Torstai-aamuna.\n\n Minulle ilmoitettiin että suuri häväistys on määrätty tapahtuvaksi\n ylihuomenna. Minä odotin sitä, olin valmistanut itseni siihen, mutta\n isku oli kumminkin kova. Minä olen kestävä sen, minä olen luvannut\n sinulle sen. Minä ammennan uusia voimia rakkaudestasi, kaikkien teidän\n rakkaudestanne, rakkaiden lapsieni muistosta, toivosta että totuus\n kerran tulee ilmi. Mutta minun täytyy tuntea kaikkien teidän rakkauden\n säteilevän ympärilläni, minun täytyy tuntea että te taistelette\n kanssani... Jatkakaa siis.\n\n Alfred.\n\n\n\n\nV.\n\n\nArvon alentaminen tapahtui lauantaina tammik. 5 p:nä; kestin tämän\njulman piinan osoittamatta heikkoutta.\n\nEnnen kamalan toimen alkamista odotin tunnin ajan sotakoulun\najutanttisalissa. Sen ajan kestäessä jännitin kaikkia voimiani; kaikki\nmuistot viimeisten julmien kuukausien olosta tulivat mieleeni; ja\nkatkonaisissa lauseissa muistelin viimeistä majuri du Paty de Clamin\nkäyntiä luonani vankilassa. Väitin sitä häpeällistä syytöstä vastaan,\njosta minua syytettiin; muistin myöskin, että olin kirjoittanut\nministerille ja sanonut hänelle olevani syytön. Väärentämällä ja\nkääntelemällä tätä kirjettä oli kapteeni Lebrun-Renault, vastoin\nparempaa tietoansa, tehnyt eli antanut tehdä tuon tunnustustarun, josta\nminä sain tietää vasta tammikuussa 1899. Jos minä olisin saanut tietää\nsiitä ennen Ranskasta lähtemistäni, joka tapahtui ennen helmikuuta\n1895, s.o. enempää kuin seitsemää kuukautta arvon alentamisen jälkeen,\nolisin koettanut tukahuttaa tämän tarun kapaloonsa.\n\nSen jälkeen vietiin minut neljän miehen ja yhden korpraalin välissä\nkeskelle sotakoulun edessä olevaa aukeaa.\n\nKello löi yhdeksän; kenraali Darras, joka oli toimessa päällikkönä,\nkomensi; kunniaa!\n\nMinä kestin rangaistuksen, kokosin kaikki tahtoni voiman kestääkseni,\nja muistelin vaimoani ja lapsiani pysyäkseni pystyssä.\n\nHeti kun tuomio oli luettu, huusin minä, kääntyen sotajoukkoon:\n\n\"Sotamiehet, he alentavat syytöntä; sotamiehet he häväisevät syytöntä.\nEläköön Ranska, eläköön armeija!\"\n\nEräs tasavaltalaisen kaartin ajutantti tuli luokseni. Hän karsi\nsukkelasti päältäni napit, housunnauhat, arvon merkit hatustani ja\nhihoistani ja taittoi sitte sapelini. Minä näin näiden arvomerkkien\nputoovan jalkoihini. Vaikka koko ruumiini vapisi hirveästi, huusin yhtä\nmittaa suorana seisten ja pää pystyssä sotamiehille ja kansajoukolle:\n\"Minä olen viaton!\"\n\nToimitus jatkui. Minun piti marssia pitkin neliörintaman laitoja. Minä\nkuulin erehdyksissä olevan kansajoukon kirkunaa, minä ymmärsin miten\nheitä mahtoi kauhistuttaa, kun luulivat näkevänsä edessään petoksesta\ntuomitun miehen, mutta minä koetin vaikuttaa heissä toisenlaista\nkäsitystä, sitä nimittäin että olin syytön.\n\nSitten kun minut oli kuletettu neliön ympäri, olivat kärsimyksen!\nlopussa; minä ainakin luulin niin.\n\nTämän pitkän päivän kuoleman tuska oli vasta alussa.\n\nMinun käteni sidottiin ja sellivaunut veivät minut Alma-sillan ylitse\npoliisiasemalle. Kun tulin toiseen päähän siltaa, näin vaunujen\nikkunasta sen asunnon ikkunat, jossa olin viettänyt niin suloisia\nvuosia, jonne koko onneni jäi. Kärsimyksen! oli kauhea.\n\nPoliisiasemalla kuletettiin minua revityssä ja repaleisessa puvussani\nsalista saliin, tutkittiin, valokuvattiin, mitattiin. Puolen päivän\naikaan vietiin minut vihdoinkin Santén vankilaan, jonne minut\nteljettiin selliin.\n\nVaimoni sai luvan tavata minua kaksi kertaa viikossa vankilan\ntirehtöörin työhuoneessa. Tämä käyttäytyi muuten hyvin ihmisiksi koko\nsen ajan, minkä minä olin vankilassa.\n\nVaimoni ja minä vaihdoimme vielä useita kirjeitä.\n\n Santé'n vankilassa, lauantaina tammik. 5 p:nä 1895.\n\n Rakas.\n\n En tahdo sanoa sinulle kuinka paljon kärsin tänä päivänä, sillä sinun\n surusi on kylliksi suuri ilmankin, minun tarvitsematta lisätä sitä.\n\n Kun lupasin sinulle elää ja kestää siihen asti, kun nimeni on jälleen\n puhdistettu, teen sinun tähtesi suurimman uhrauksen, mitä sellainen\n mies voi tehdä, jolla on sydän ja joka on kunniallinen mies ja jolta\n on ryöstetty hänen kunniansa. Oi Jumalani, kunhan ruumiini voimat vaan\n kestäisivät! Henkiset voimani kestävät, omatuntoni ei minua moiti,\n mutta kärsivällisyyteni ja voimani ovat lopussa...\n\n Sitten toisen kerran kerron sinulle, sitten kun taas olemme\n onnellisia, mitä tänään olen kärsinyt, kuinka monta kertaa,\n kulkiessani näiden monien tosi rikoksellisten keskessä, sydäntäni\n on kirveltänyt. Minä kysyin itseltäni, mitä varten siellä olin...\n luulin näkeväni näkyjä; mutta voi, rikkirevityt likaiset vaatteeni\n vakuuttivat minun elävän todellisuudessa, ne ylenkatseelliset\n silmäykset, joita minuun heitettiin, sanoivat minulle selvästi, mitä\n varten siellä olin.\n\n Voi, minkä tähden ei voi veitsellä avata ihmisten sydämiä ja lukea\n niistä. Kaikki kunnialliset ihmiset, jotka näkivät minun ajavan ohi,\n olisivat nähneet sydämessäni kultakirjaimella kirjoitettuna: \"Tämä\n mies on kunniallinen mies.\" Mutta minä ymmärrän heidät aivan hyvin!\n En minäkään olisi heidän sijassaan malttanut olla ylenkatseellisesti\n katselematta petturiksi julistettua sotamiestä. Mutta voi, se juuri on\n surkeinta, että petturi en ole minä!...\n\n\u003Ctb>\n\n Tammikuun 5 p:nä, lauantaina kello 7 iltasella.\n\n Minulla oli äsken äärettömästi mieli painuksissa, itkin ja nyyhkytin,\n koko ruumistani tärisytti kuume. Se on seuraus päivän hirveistä\n tuskista, tietysti sen piti tulla; mutta voi, sen sijaan että saisin\n nojata sinuun, kaikuvat nyyhkytyksen! tyhjässä vankilassa.\n\n Se on nyt kumminkin ohi, rohkeutta sydämeni! Minä kokoan kaiken\n tarmoni. Voimakkaana puhtaassa, tahrattomassa tietoisuudessani\n kuulun perheelleni, olen velvollinen elämään nimelleni. Minulla ei\n ole oikeutta väistyä niin kauan kuin minulla on hengen pisaraakaan\n jälellä; minä olen taisteleva siinä iloisessa toivossa, että totuuden\n aamu kerran vaikenee. Jatkakaa siis vaan tiedusteluja...\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Lauantai-iltana tammikuun 5 p:nä 1895.\n\n Mikä hirveä aamupäivä! Kauheat hetket! Ei! Minä en tahdo\n sitä ajatella, se tuottaa minulle liijan suuria tuskia. Sinä\n ystävä-raukkani, sinä kunnian mies, sinä, joka ihailet Ranskaa, sinä,\n jolla on niin kaunis sielu, niin jalot tunteet, sinunko piti kestää\n halpamaisin kärsimys, mitä voidaan määrätä, se on inhoittavaa!\n\n Sinä lupasit olla luja, olet pitänyt sanasi, minä kiitän sinua.\n Arvokkaisuutesi ja kaunis ryhtisi ovat miellyttäneet monta ja kun\n tulee se hetki, jolloin sinut asetetaan takaisin paikallesi, on muisto\n näistä kauheista hetkistä, joita sinä olet kärsinyt, oleva ihmisten\n muistoon painuneena.\n\n Olisin niin mielelläni tahtonut olla sinun luonasi, antaa sinulle\n voimia, vahvistaa ja lohduttaa sinua, olin niin toivonut saada tavata\n sinua, rakas ystäväni; sydämeeni koskee, kun ajattelen, ett'en vielä\n ole saanut lupaa ja ehkä saan vielä kauan odottaa, ennen kun saan\n syleillä sinua...\n\n Rakkaat pienokaisemme ovat hyvin kilttiä; he ovat niin iloisia, niin\n onnellisia. On lohdutus äärettömässä onnettomuudessamme että he vielä\n ovat niin nuoria ja niin tietämättömiä elämästä. Pierre puhuu sinusta\n niin herttaisesti, ett'en voi olla itkemättä...\n\n Lucie.\n\nSanté'n vankilasta:\n\n Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä kello 5 ip.\n\n Anna anteeksi, rakkaani, että minä eilispäivän kirjeessä kirjoitin\n surustani, selittelin tuskiani. Mutta täytyyhän minun purkaa sydäntäni\n jollekulle! Ja kenenkä sydän on enemmän valmis vastaanottamaan sitä,\n mikä minun sydäntäni painaa, kuin sinun sydämesi. Sinun rakkautesi on\n minulle antanut rohkeutta elää, minun täytyy tuntea sen tykyttävän\n lähellä omaani.\n\n Ole siis rohkea! Elä ajattele liijan paljon minua; sinulla on muita\n velvollisuuksia. Sinä kuulut lapsillemme, nimellemme, joka on\n saatettava entiseen asemaansa. Ajattele niitä jaloja tehtäviä, jotka\n ovat edessäsi; ne ovat raskaat, mutta minä tiedän, että sinä voit\n kantaa ne, ell'et anna rohkeutesi mennä, vaan pidät kiini voimistasi.\n\n Sinun täytyy sentähden taistella itseäsi vastaan, koota kaikki tarmosi\n ja ajatella vain velvollisuuksiasi...\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä 1895.\n\n Minua niin vaivaa, kun en ole vielä saanut mitään tietoja sinusta.\n Olen utelias tietämään miten sinä olet kestänyt nämä hirveät\n hetket... Minä olen saanut sinun molemmat kirjeesi, se on ainoa\n lohdutukseni, kiitos siitä että siten hemmoittelet minua; tunnen\n siitä hyvän sydämesi. En voi sanoa kuinka paljon minua tämä kaikki\n surettaa, mutta sieluani vihloo ajatellessani sinun kärsimyksiäsi.\n Sellainen elämä, suuri Jumala, sellaiset kärsimykset! Minä odotin,\n että saisit jonkunmoisen hirmuisen hermokohtauksen; minä olen varma\n että olisi tehnyt hyvää, jos olisit saanut itkeä. Rakas ystävä, me\n olimme niin onnellisia, niin levollisia, me elimme vain toisillemme,\n aiaoastaan vanhemmillemme, lapsillemme, perheemme onnelle. Jos saisin\n olla luonasi, jakaa surusi, kärsimyksesi, jäädä olemaan koppiisi,\n elämään samaa elämää kuin sinäkin, olisin melkein onnellinen. Olisi\n ainakin se ääretön onni, että saisin lohduttaa sinua, ilahuttaa sinua\n rajattomalla rakkaudellani, ympäröidä sinua kaikella sillä mitä sinua\n rakastava nainen voi sinulle antaa. Mutta minä pyydän sinua, säilytä\n rohkeutesi, elä anna minkään masentaa itseäsi...\n\n\u003Ctb>\n\n Maanantaina tammikuun 7 p:nä 1895.\n\n Ensimäinen työni, kun nousen ylös, on saada vähän puhella kanssasi,\n saada lähettää edes pieni lämmön säde synkkään koppiisi. Minä kärsin\n siihen määrin siitä tiedosta, että sinä olet niin onneton ja että minä\n en voi lieventää tuskaasi, että kaikki mikä ympäröi minua, kaikki mitä\n tapahtuu ympärilläni, sanalla sanoen, että kaikki, paitse sinä, on\n minulle yhdentekevää.\n\n Minä ajattelen vain sinua, minä tahdon elää ainoastaan sinulle\n toivossa saada sinut takaisin. Kerro minulle, minä pyydän sinua,\n kaikki mitä tunnet ja miten voit? Minulla on väliin hirveitä tuskan\n puuskia ja olen julmasti levoton terveydestäsi. Voi, jos voisin tavata\n sinua, jäädä luoksesi, saada sinut hetkeksi unohtamaan onnettomuutesi.\n Antaisin siitä vaikka mitä!\n\n\u003Ctb>\n\n Tammikuun 7 päivänä iltasella.\n\n Mitä muuta voin minä sanoa sinulle kuin sitä, että minä ajattelen\n vain sinua, että minä puhun vain sinusta, että koko minun sieluni,\n koko minun henkeni on luonasi. Minä pyydän, minä rukoilen, että\n rohkeutesi kestäisi, ett'et anna masentaa itseäsi, etkä anna surun\n kalvaa ja pitäisit vastaan, etteivät ruumiilliset voimasi loppuisi.\n Meidän täytyy saada sinut jälleen, tunnustetuksi; me teemme kaikki\n ja meidän pitää tehdä kaikki sitä tarkoitusta varten. Mitä on\n omaisuutemme verrattuna miehen, lasten, kahden perheen kunniaan, minä\n tulen pitämään itseni onnellisena saadessani uhrata omaisuutemme tähän\n jaloon tarkoitukseen...\n\n Meillä on kaikilla se vakuutus, ettei ole olemassa sellaista\n erehdystä, joka ei kerran tule ilmi, että syyllinen on paljastuva ja\n meidän ponnistuksemme tulevat menestymään...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\n Santé'n vankilasta, tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.\n\n ... Surullisimpina hetkinäni, kauheimpien kohtausteni aikana tuikkaa\n yhtäkkiä tähti sieluuni ja hymyilee minulle. Se on sinun kuvasi,\n armahani, se on sinun rakas kuvasi, jonka kohta toivon näkeväni ja\n jonka ääressä kärsivällisesti odotan, että antavat minulle takasin\n sen, mikä on minulle rakkainta täällä maailmassa, kunniani, kunniani,\n jota en ole koskaan pettänyt...\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.\n\n Olen ollut julmasti levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta, yöni\n oli hirveä; vihdoin sain tänä aamuna ystävällisen kirjeesi, ja se teki\n minulle hyvää. Minä en voi ymmärtää miksi kirjeesi tarvitsevat niin\n pitkän ajan, ennenkun tulevat perille; kirje, jonka sinä kirjoitat\n sunnuntaina, tulee perille vasta tiistaina...\n\n Minä olen äskettäin saanut luvan tavata sinua maanantaisin ja\n tiistaisin kello 2 vankilan tirehtöörin työhuoneessa; voit ajatella\n kuinka onnellinen olen...\n\n Lucie.\n\nSanté’n vankilasta:\n\n Keskiviikkona tammik. 9 p:nä 1895.\n\n ... Todellakin, kuta enemmän ajattelen, sitä enemmän ihmettelen,\n kuinka uskalsin luvata sinulle elää tuomioni perästä.\n\n Se lauantai on tulikirjaimilla painettu sieluuni. Minulla on sotilaan\n rohkeus, jolla hän kohtaa vaaraa, mutta ah! pitääkö minulla olla\n marttyyrinkin rohkeus?...\n\n Minä elän toivossa, siinä vakuutuksessa, että totuus tulee varmasti\n kerran ilmi, että minun viattomuuteni tulee tunnustetuksi ja\n julistetuksi tässä rakkaassa Ranskassa, isänmaassani...\n\n\u003Ctb>\n\n Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.\n\n Kello kahdesta asti tänä aamuna en ole voinut nukkua paljaasta\n levottomuudesta, kun tiedän saavani tavata sinua tänään. Olen\n jo kuulevinani rakkaan äänesi puhuvan lapsistamme, rakkaasta\n perheestämme... ja en häpeä, vaikka itken, sillä se kidutus, jota\n kärsin, on todellakin hirveä syyttömälle...\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.\n\n Sain eilen illalla tiistaisen kirjeesi ja olen lukenut sen moneen\n kertaan; itkin ollessani yksin huoneessani, ja samoin herätessäni.\n Tänä yönä sain vähän levätä. Minä uneksin juttelevani kanssasi,\n mutta mikä tuskainen tunne, kun heräsin, jouduin taas surullisten\n ajatusten valtaan! Siksi minä juuri kärsinkin niin paljon, että tiedän\n sinun niin urhoollisesti kärsivän kovimpia siveellisiä tuskia ja\n hirveimmällä ja ansaitsemattomimmalla tavalla...\n\n Lucie.\n\nSanté’n vankilasta:\n\n Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.\n\n Anna anteeksi, että minä välistä valitan... Mutta minkäs minä sille\n voin; katkerana hetkenä saan halun vuodattaa sinun sydämeesi sen, mikä\n vuotaa yli omastani. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme niin hyvin,\n rakkaani, että minä olen varma siitä, että sinun vahva ja jalo sielusi\n vapisee surusta niinkuin minunkin.\n\n Me olimme niin onnelliset! Koko elämä hymyili meille. Muistatko kun\n minä sanoin, että meillä ei ole mitään kadehdittavaa keltään? Meillä\n oli yhteiskunnallinen asema, omaisuutta, keskinäistä rakkautta,\n ihailtavia lapsia... sanalla sanoen: meillä oli kaikki.\n\n Ei yhtä pilveä taivaan rannalla... ja yht'äkkiä hirveä, odottamaton\n salaman isku, niin uskomaton, että vieläkin luulen, sen olleen\n painajaisen.\n\n Minä en valita ruumiillisia vaivojani, sinä tiedät että minä niitä\n halveksin, mutta se tieto, että hirvittävä, häpeällinen syytös\n peittää nimeäni, kun kumminkin tiedän, että olen syytön... Ah! Kaikki\n muu, mutta ei tätä! Ja siksi olen kestänyt kaikki tuskat, kaikki\n häväistykset, sillä minä olen vakuutettu, että ennemmin tai myöhemmin\n tulee totuus ilmi ja minulle tapahtuu oikeus.\n\n Minä annan anteeksi tämän vihan ja raivon jalolle kansalle, jolle\n sanotaan että hän on petturi... mutta minä tahdon elää, jotta se saisi\n tietää, etten ole petturi.\n\n Sinun rakkautesi, kaikkien omiemme rajattoman rakkauden ylläpitämänä\n tahdon voittaa kaiken onnettomuuteni. En sanokaan, etten toisinaan\n ole alakuloinen, jopa epätoivoinenkin. Ellen valittaisi tätä niin\n kummallista erehdystä, niin minulla olisi sielun suuruutta, jota\n minulla kumminkaan ei ole, mutta sydämeni pysyy vahvana ja lujana...\n\n Minä tahdon elää, armaani, että sinä voisit eteenkinpäin kantaa\n minun nimeäni kuten tähän asti olet tehnyt, kunnialla, ilolla ja\n rakkaudella, ja siksi vielä että voisin sen tahrattomana jättää\n lapsillemme.\n\n Elkää antako siis vastoinkäymisten masentaa itseänne; etsikää totuutta\n lepäämättä...\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.\n\n Kuinka iloinen olen, että sain olla muutamia hetkiä kanssasi, mutta\n kuinka lyhyviltä ne tuntuivat! Minä olin niin liikutettu, etten voinut\n puhua enkä kehottaa sinua pysymään rohkeana, rakas ystäväni; olisin\n tahtonut sanoa sinulle, mitä sinusta ajattelen, kuinka sinua ihailen,\n kuinka paljon sinua rakastan, ja kiittää sinua siitä äärettömästä\n uhrauksesta, jonka olet tehnyt minulle ja lapsillesi. Minulla on\n ollut paha omatunto siitä, etten kylliksi puhunut siitä toivosta,\n joka meillä kaikilla on ollut totuuden löytämisestä; me olemme\n täydellisesti vakuutettuja, että me sen löydämme. On mahdotonta sanoa\n kuinka pian se tapahtuu, mutta täytyy olla kärsivällinen eikä joutua\n epätoivoon. Kuten äsken sanoin, on meillä ainoastaan yksi ajatus:\n aamusta iltaan ja koko yön koetamme keksiä jotakin jälkeä, joka\n auttaisi meitä löytämään syyllistä, tuota katalaa, joka on turmellut\n kunniamme.\n\n Me kokoomme kaiken kekseliäisyytemme ja kaiken hyvän tahtomme; eihän\n olisi mahdotonta, että me näiden ja kestävyytemme avulla viimein\n onnistuisimme saamaan sinulle oikeutta.\n\n Elä huolehdi lapsista, ne ovat molemmat hyviä ja reippaita...\n\n\u003Ctb>\n\n Lauantaina tammikuun 12 p:nä 1895.\n\n Minä olen vielä aivan liikutettuna eilisestä kohtauksestamme; minuun\n teki syvän vaikutuksen, kun näin sinut ja sain puhella kanssasi, en\n voinut nukkua koko yönä paljaasta ilosta. Sinä olet ihailtava, joka\n voit pysyä niin vahvana ja voimakkaana, voit säilyttää niin jaloja\n ja yleviä tunteita, vaikka oletkin saanut kärsiä niin paljon. Niin,\n meidän täytyy toivoa, että tulee kerran vielä päivä, jolloin valo\n leviää, jolloin viattomuutesi tunnustetaan, jolloin Ranska näkee\n erehdyksensä ja näkee sinussa yhden urhoollisimpia ja jaloimpia\n lapsiaan. Sinä tulet vielä onnelliseksi, me tulemme viettämään\n onnellisia vuosia yhdessä; sinä, jolla oli niin monta ehdotusta, joka\n uneksit tekeväsi pojastasi miehen, sinä saat vielä sen ilon. Sinun\n pikku Pierresi on niin hyvä ja hänen siskonsa on myös hyvin suloinen.\n Minä olen ollut ankara heille, sinä tiedät sen, mutta nyt minä\n tunnustan, että samalla kun vaadin heillä kuuliaisuutta, hemmoittelen\n heitä usein. Nauttikoot he sitä, pikku raukat, ennenkun oppivat\n tuntemaan elämän suruja...\n\n\u003Ctb>\n\n Sunnuntaina tammikuun 13 p:nä 1895.\n\n Kyllä sinulla pitää olla kärsivällisyyttä, itsensä kieltäymistä ja\n rohkeutta voidaksesi kestää näitä pitkiä nöyryytyksiä! Minä en voi\n sanoa sinulle, kuinka suuresti ihailen sinua, se arvokkaisuus, se\n tahdonlujuus, jolla kannat syyttömät kärsimyksesi minun ja lapsiesi\n tähden, on aivan yli-inhimillistä; olen ylpeä kantaessani nimeäsi;\n kuu lapset tulevat niin suuriksi, että ymmärtävät, kiittävät he sinua\n kaikista kärsimyksistä, joita olet kestänyt heidän tähtensä...\n\n\u003Ctb>\n\n Maanantaina tammikuun 14 p:nä 1895.\n\n Mikä vahinko että nämä niin lyhyet ja kaivatut hetket, jotka olemme\n yhdessä saaneet viettää, ovat jo kuluneet, Voi kuinka odottajan\n aika on pitkä, mutta kuinka pian onnelliset hetket myöskin kuluvat!\n Tämä kohtaus on taas mennyt niin kuin uni, minä saavuin vankilaan\n iloisena, mutta sydän raskaana palasin sieltä kotiin. Sinun näkemisesi\n teki minulle hyvää, en voi muuta kuin katsella ja kuunnella sinua,\n mutta kärsin kauheasti, kun jätän sinut yksin siihen synkkään\n vankilaan, yksin suureen suruusi, kamalaan siveelliseen kidutukseen,\n ansaitsemattomaan kärsimykseen...\n\n Lucie.\n\nNäitten alituisten sieluntäristyksien johdosta loppuivat vaimoni voimat\nvihdoinkin, hänen täytyi ruveta vuoteen omaksi.\n\n Perjantaina tammikuun 18 p:nä 1895.\n\n Minä olen viettänyt, jos mahdollista, muita vieläkin surullisemman\n päivän, sillä se hitunen onnea, joka meille on suotu, on tänään\n kielletty minulta. Minä kyllä olen noussut ylös, mutta en ole vielä\n kylliksi vahva mennäkseni ulos; huolimatta äärettömästä halustani\n saada syleillä sinua, pelkää lääkäri minun vilustuvan ja tahtoo siksi,\n että huomennakin pysyisin sisässä. Se on tuottanut minulle suurta\n surua ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että minä olen ollut hyvin\n vähän järkevä, olen mennyt piiloon itkemään,\n\n Lucie.\n\nTämän kirjeen sain vasta Ré'n saarella, sillä vaimoni ei tiennyt mitään\nlähdöstäni.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMinä jätin Santé'n vankilan tammikuun 17 päivänä 1895. Minä olin\nsiistinyt huoneeni, kuten tavallisesti, laskenut alas vuoteeni\nja mennyt nukkumaan säännöissä määrätyllä ajalla, enkä huomannut\nmerkkiäkään, että minua aijottiin viedä pois. Minulle oli päivällä\nilmoitettu, että vaimoni oli saanut luvan tulla luokseni kahden päivän\nperästä, sillä hän ei ollut voinut tulla yhteen viikkoon.\n\nKello kymmenen ja yhdentoista välillä herätettiin minut yhtäkkiä;\nkäskettiin laittautua mitä pikemmin matkakuntoon. En ennättänyt\nkuin hätimiten pukeutua. Sisäasiain ministeristön lähettiläs, joka\noli saanut tehtäväkseen viedä minut vartijain kanssa lähtöpaikalle,\nkäyttäytyi äärettömän raa'asti; tuskin olin saanut päälleni,\nniin antoi hän panna käsiraudat käsiini eikä antanut minun edes\nottaa silmälasiani. Oli kauhean kylmä. Minut vietiin Orleans'in\nrautatieasemalle koppivaunuissa, saatettiin tavaratoimiston käytävän\nkautta asemasillalle, missä oli erityinen vaunu valmistettu vangeille,\njotka muutettiin kaleereille. Tämä vaunu on täynnä koppia, niin pieniä\nettä ihminen parahiksi mahtuu niissä istumaan ja ovi on edessä, niin\nettei jalkojaankaan voi oikaista. Minut pantiin yhteen semmoseen kädet\nja jalat kahlehdittuina. Yö oli hirvittävän pitkä ja kaikki jäseneni\nkuolivat. Aamulla sain monien rukousten perästä vähän kahvia ilman\nkermaa, ilman leipää ja ilman juustoa. Minä tärisin kuumeesta, Puolen\npäivän aikaan saavuimme vihdoin La Rochelle'en. Meidän Parisista lähtöä\nei oltu ilmoitettu ja jos minut perille tultua olisi heti viety Ré'n\nsaarelle lähtevään laivaan, niin minä olisin voinut päästä huomaamatta.\n\nNyt oli rautatieasemalla muutamia henkilöitä, joilla oli tapana tulla\nkatsomaan, kun vangit nousivat junasta mennäkseen Ré'n laivaan.\nOdotettiin heidän menevän tiehensä. Vähän päästä kutsui sisäasiain\nministeristön lähettiläs ensimäisen ylivahtimiehen vaunusta ja takaisin\ntullessa antoi toisille vahdeille salaperäisiä käskyjä. Nämä läksivät\nvaunusta, tulivat takaisin, lukitsivat milloin minkin luukun verhon ja\nsupattelivat keskenään. Tämä herätti tietysti odottelevien huomiota,\njotka aavistivat, että koppivaunussa mahtoi olla joku tärkeä vanki, ja\nkoska eivät olleet nähneet hänen lähtevän vaunusta, niin jäivät sitä\nodottamaan. Silloin sekä vahtimiehet että sisäasiain ministeristön\nlähettiläs joutuivat pois suunniltaan. Joku tuli puhuneeksi liikoja,\nmaininneeksi minun nimeäni. Tieto levisi heti ja joukko eneni. Minun\ntäytyi olla koko iltapäivä koppivaunussa ja kuulla kuinka väkijoukon\nmelu yltyi ulkopuolella. Vasta kun yö tuli, vietiin minut vaunusta.\nNiin pian kun tulin näkyviin, tuli melu kaksinkertaiseksi. Iskuja\nsateli niskaani, tyrkittiin ja puukittiin ympärilläni. Minä pysyin\ntyynenä ja välinpitämättömänä tämän joukon keskessä, jossa olin hetken\naivan yksin, valmiina antamaan alttiiksi ruumiini heille. Minä pysyin\nlujatahtoisena ja ymmärsin aivan hyvin väärään viedyn ja kiihoitetun\nväen tunteet; olisin tahtonut jättää heille ruumiillisen olentoni sekä\nhuutaa heille että he erehtyvät. Työnsin pois vahtisotamiehetkin, jotka\ntulivat minulle apuun; he vastasivat olevansa minusta edesvastuussa.\nMutta minkälainen edesvastuu tulee niille, jotka tällä tavalla\nkiduttivat ihmistä ja kiihoittivat kansaa.\n\nViimeinkin pääsin vaunuilleni, joissa minun oli mentävä. Ja\nrauhattoman matkan jälestä tultiin La Palice'n satamaan, josta minut\nvietiin purjeveneellä laivaan. Oli ankara pakkanen; koko ruumiini\noli kontistunut, päätäni poltti, käteni olivat kuin jääkalikat ja\nkäsiraudoissa repeytyneet. Laivalle kulku kesti melkein tunnin!\n\nRé'n saarelle tultua piti minun keskellä yötä kulkea lumessa tullakseni\nvankilaan; tirehtööri otti minut tylysti vastaan ja vei minut\nkansliaan, jossa minut riisuttiin ihan alasti ja tutkittiin. Yhdeksän\naikaan vietiin minut viimein siihen koppiin, jossa minä tulin asumaan;\nolin sielun ja ruumiin puolesta murrettu. Minun koppini vieressä oli\nvahtihuone, josta johti rautaristikolla varustettu aukko minun koppiini\nvuoteen yläpuolella. Yötä päivää piti kaksi miestä vahtia aukon luona,\nheidän piti vahtia jok'ikistä liikettäni.\n\nVankilan tirehtööri sanoi minulle samana päivänä, että minä saan tavata\nvaimoani kansliassa hänen läsnäollessaan ja että hän asettuu vaimoni ja\nminun väliin, niin että hän eroittaa meidät toisistaan ja että minulla\nei ole oikeutta lähestyä vaimoani eikä syleillä häntä.\n\nRé'n saarella oloaikanani tarkastettiin minut joka päivä sen perästä,\nkun tulin kävelyltä pienestä koppini ulkopuolella olevasta pihasta.\nPientä pihaa ympäröi joka puolella korkea aita, joka erotti sen muiden\ntuomittujen pihoista ja taloista; pihaan vei portti, josta vaan\nvahtimiehet kulkivat. Kun minä tulin ulos kopistani, asettuivat kaikki\nvahdit paikoilleen pitkin aitaa.\n\nVaimoni ja minun sen aikuisista kirjeistä näkyy silloinen\nmielentilamme. Tässä on niistä muutamia:\n\n \"Ré'n saarella tammikuun 19 p. 1895.\n\n Torstai-iltana minut herätettiin tänne muuttoa varten, eilen illalla\n vasta tultiin perille. En tahdo kertoa matkastani, se vihloisi\n sydäntäsi; tiedä se vaan että kuulin kansan oikeutetut inhon huudot\n sitä kohtaan, jonka se luulee olevan petturin, s.o. suurimman konnan.\n En tiedä enää vieläkö minulla on sydäntä...\n\n Tahdotko olla hyvä ja koettaa saada ministeriltä lupaa seuraaviin\n asioihin, joita hän vaan voi luvata: 1) oikeutta kirjoittaa kaikille\n perheeni jäsenille, isälle, äidille, veljille ja sisarille; 2)\n kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani...\n\n Tätä nykyä ei minulla oikeastaan ole paperia, ei kynää eikä mustetta!\n Minulle annetaan vaan se arkki, jolle kirjoitan kirjeeni sinulle,\n sitten otetaan minulta pois kynä ja muste.\n\n Minä en kehoita sinua tulemaan tänne, ennenkun olet aivan terve.\n Ilmanala on hyvin ankara ja sinä tarvitset kaikki voimasi etupäässä\n rakkaita lapsiamme varten ja toiseksi sitä tarkoitusta varten, jonka\n eteen työskentelee Kohtelustani täällä ei minulla ole lupa puhua.\n\n Sitte muistutan sinua vielä siitä, että ennenkun tulet tänne, on sinun\n hankittava lupa tavata minua, ja erityinen lupa saada syleillä minua\n jne.\n\n\u003Ctb>\n\n Ré'n saarella tammik. 24 p:nä 1895.\n\n Kun minua silloin yhtenä päivänä häväistiin La Rochelle'ssä, olisin\n tahtonut karata vartijaini käsistä ja avoimin rinnoin mennä niiden\n eteen, jotka minua pitivät syyllisenä, sekä sanoa: \"Elkää häväiskö\n minua; sielussani, jota te ette tunne, ei ole yhtään tahraa, mutta\n jos te luulette minut rikokselliseksi, niin ottakaa sitte ruumiini,\n minä jätän sen teille ilman kaipausta.\" Voisin ainakin silloin taas\n ruumiillisten tuskien tulessa huutaa: \"Eläköön Ranska!\" ehkä he sitte\n olisivat uskoneet viattomuuteni!\n\n Mitä minä yöt päivät pyydän? Oikeutta, oikeutta! Olemmeko\n yhdeksännessätoista vuosisadassa vai pitääkö meidän mennä muutamia\n vuosisatoja taaksepäin? Tutkittakoon; minä en pyydä armoa, mutta\n minä pyydän oikeutta, joka on tuleva ihmisolennoille. Jatkettakoon\n tutkimuksia; käyttäkööt ne, joilla on tehoisia keinoja hallussaan,\n niitä tämän asian selville saamiseksi, se on heidän velvollisuutensa\n ihmiskuntaa ja oikeutta kohtaan. Silloin ei olisi mahdotonta, että\n jotakin valkeutta saataisiin tähän salaperäiseen ja surulliseen\n juttuun...\n\n Minulla on ollut vain kaksi onnellista, mutta niin lyhyttä hetkeä tänä\n päivänä! Ensimäinen, kun minulle tuotiin tämä paperiarkki, joten saan\n sinulle kirjoittaa; siten saan vähän aikaa puhella kanssasi. Toinen on\n se, kun tuovat minulle sinun kirjeesi joka päivä...\n\n En uskalla puhua lapsistamme. Kun katselen heidän valokuviaan, kun\n näen heidän hyvät, lempeät silmänsä, pyrkivät huulilleni huokaukset\n sydämeni syvyydestä...\n\n\u003Ctb>\n\n Rén saarella tammik. 25 p:nä 1895.\n\n Minä saan joka päivä sinun kirjeesi; muiden perheen jäsenten kirjeitä\n ei ole anneltu minulle; minäkään en ole saanut lupaa kirjoittaa\n heille. Minä olen kirjoittanut sinulle joka päivä torstaista lähtien;\n minä toivon, että olet saanut minun kirjeeni...\n\n Ajatellessani mikä minä olin muutama kuukausi sitten ja verratessani\n sitä tähän kurjaan asemaani, tunnustan, että toisinaan, kun\n kestävyyteni loppuu, valtaa minut hurja viha kohtaloa vastaan. Minä\n olen oikeastaan meidän vuosisatamme hirveimmän erehdyksen uhri.\n Järkeni ei tahdo sitä käsittää. Luulen näkeväni kamalaa unta ja\n minusta tuntuu, kuin kaiken tämän pitäisi hävitä... Mutta voi! kaikki\n ympärilläni on todellisuutta...\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Pariisista tammik. 20 p:nä 1895.\n\n Minä olen kauhean epätoivon vallassa, hirveässä levottomuudessa, kun\n en ole saanut mitään tietoja sinusta. Minä kärsin julmasti; minusta\n tuntuu, että samalla kun sinua kiusataan, silvotaan minusta palasia.\n Se on julmaa.\n\n Tahtoisin mielelläni nyt jo olla luonasi ja tukea sinua lämpimällä\n rakkaudellani, sanoa sinulle muutamia lohdutuksen ja rakkauden sanoja,\n jotka voisivat lämmittää sydän-parkaasi...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa tammik. 21 p:nä 1895,\n\n ... Kaikeksi onneksi en ollut lukenut eilisaamun sanomalehtiä ja\n minulta oli koetettu salata häpeällistä kohtausta La Rochelle'ssa,\n muutoin olisin tullut aivan hulluksi levottomuudesta... Sinun on\n täytynyt kestää hirveät hetket!... Mutta kansajoukon käytös ei minua\n ensinkään ihmetytä, se on noitten hävyttömien sanomalehtien syy, jotka\n elävät vaan panetteluista ja liasta, ja jotka ovat kirjoittaneet niin\n suuren joukon valeita. Mutta rauhoitu, ajattelevissa ihmisissä on\n tapahtunut suuri mielenmuutos.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa tammik. 22 p:nä 1895.\n\n Ei vieläkään mitään kirjettä sinulta; torstaista lähtien en ole\n kuullut sinusta mitään. Ellen olisi saanut rauhoittavia tietoja\n terveydestäsi, olisin kuollut levottomuudesta...\n\n Minä ajattelen sinua yhtä mittaa; ei kulu sekuntiakaan, etten kärsisi\n kanssasi, ja kärsimyksen! on vielä hirveämpi siksi, että olen niin\n kaukana sinusta, ilman tietoja ja kun tähän alituiseen tuskaan vielä\n liittyy epätietoisuus. Minä en jaksa odottaa sitä hetkeä, jolloin\n saan luvan tulla luoksesi, syleillä sinua. Minulla on niin paljon\n kerrottavaa sinulle, ensiksikin meistä kaikista, lapsiraukoistamme,\n koko perheestä, sitten niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, millä\n järkemme on koettanut etsiä arvoitukseen selitystä.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa tammikuun 23 p:nä 1895.\n\n Minä olen sähköittänyt vankilan tirehtöörille saadakseni tietoja\n sinusta, sillä minä olen aivan hulluna levottomuudesta. Sitten\n Pariisista lähdettyäsi en ole saanut sinulta yhden yhtä kirjettä.\n Minä en voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja se vaivaa minua niin\n armottomasti. Minä uskon kyllä, että sinä olet kirjoittanut minulle\n joka päivä, mutta mitä tämä viipyminen merkitsee. En tiedä siihen\n mitään vastausta. Oletko sinä saanut minun kirjeeni, etkä ole levoton?\n On julmaa olla niin kaukana toisistaan ilman mitään tietoja. Tahtoisin\n tietää oletko voimakas ja luja, etten tarvitsisi olla epätiedossa\n terveydestäsi, ja tietäsin sinua kohdeltavan vähän lempeämmin...\n\n Lucie.\n\nRe'n saarelta:\n\n Tammikuun 24 p:nä 1895.\n\n Tiistaisen kirjeesi mukaan et siis ole saanut vielä yhtään kirjettä\n minulta. Kyllä mahdat kärsiä, rakkaani! Kauhea kärsimys meille\n molemmille!...\n\n\u003Ctb>\n\n Re'n saarella tammikuun 25 p:nä 18455.\n\n Eilispäivänen kirjeesi on minut tykkönään masentanut, sillä joka sana\n ilmaisee kipua...\n\n Minä en tiedä mihin tai kehen kiinnitän ajatukseni. Kun katselen\n menneisyyttä, kohoo vihani, tuntuu mahdottomalta että tämä kaikki\n tosiaankin on tapahtunut minulle; kun katselen nykyisyyttä, on tilani\n niin kurja että toivon kuolemaa kaikesta päästäkseni; ainoastaan\n tulevaisuutta ajatellessa tunnen hetkeksi lohdutusta...\n\n Katselin äsken lasteni valokuvia, mutta minä en voinut katsella niitä\n kaukaa, sillä nyyhkytykset estivät minua. Niin, rakkaani, minun täytyy\n elää; minun täytyy kestää syytön rangaistukseni loppuun asti sen nimen\n tähden, jota nämä rakkaat pienokaiset kantavat. Heidän täytyy kerran\n tuntea, että tämä nimi ansaitsee kunnioitusta; heidän täytyy tietää,\n että jos asetankin monen ihmisen kunnian alemmaksi omaani, en aseta\n kenenkään kunniaa sen yläpuolelle...\n\n Minä en tästedes saa kirjoittaa sinulle enempää kuin kaksi kertaa\n viikossa...\n\n\u003Ctb>\n\n Ré'n saarella tammikuun 28 p. 1895.\n\n Tämä päivä on ollut yksi onnellisimpia päiviä surullisessa elämässäni,\n kun olen saanut viettää puoli tuntia kanssasi, puhelemalla ja\n keskustelemalla sinun kanssasi...\n\n Joka kerta kun minulle tuodaan kirje sinulta, puikahtaa ilon säde\n surun sortamaan sydämeeni.\n\n En voi katsella entisyyttä. Kyyneleet tunkeutuvat esille, kun\n muistelen mennyttä onneamme. Voin vaan katsoa tulevaisuuteen ja\n toivoa, että totuus ja valo tulevat pian säteilemään julkisuudessa.\n\n\u003Ctb>\n\n Ré'n saarella tammikuun 31 p:nä 1895.\n\n Taas onnellinen päivä, kun saan kirjoittaa sinulle. Paha kyllä ovat\n onnelliset päivät pian luetut! Oikeastaan en ole saanut sinulta mitään\n kirjettä, sitten kun sunnuntaina. Mikä hirveä kärsiminen! Tähän asti\n oli minulla kumminkin yksi onnellinen hetki joka päivä, nimittäin\n kun sain kirjeesi. Se oli kaiku teistä kaikista, kaiku kaikista\n ystävyyssuhteistamme, joka lämmitti jäätynyttä sydän-parkaani. Minä\n luvin kirjeesi neljään viiteen kertaan, painoin joka sanan sydämeeni,\n vähitellen muuttuivat kirjoitetut sanat puheluksi, kuvailin sinun\n puhuvan aivan läheisyydessäni. Ah, se oli suloista soittoa sielulleni!\n Sitte neljään päivään ei mitään, synkkä suru, hirveä yksinäisyys...\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Pariisissa, tammikuun 24 p:nä 1895.\n\n Vihdoinkin sain sinulta kirjeen. Tänä aamuna sain sen vasta käsiini,\n minä olin mieletön levottomuudesta. Monta kyyneltä vuodatin pienelle\n kirjeelle, sehän oli pieni osa sinusta itsestäsi, joka tuli luokseni\n monta päivää kestäneen levottomuuden jälkeen. Ne tiedot, jotka minä\n sain sinun perille tulosi jälkimäisenä päivänä, ovat lähetetyt 19 p:nä\n ja kumminkin saan minä ne vasta 25 p:nä, siis viisi päivää myöhemmin.\n Kyllä niillä on hyvin vähän säälin tunnetta, jotka tällä tavalla\n kiusaavat ja piinaavat kahta toisiaan rakastavaa olentoa ja joitten\n sydämessä asuu ainoastaan kunnian ja oikeuden tunteet, joilla ei ole\n kuin yksi määrä: löytää rikoksellinen ja puhdistaa nimensä, lastensa\n nimi, jota ansaitsemattomasti on solvattu...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, tammikuun 27 p:nä 1895.\n\n Tänä aamuna sain hyvän ja rakkaan kirjeesi; se teki minut hetkeksi\n iloiseksi. Anna anteeksi minulle ensimäiset epätoivoiset kirjeeni;\n rohkeuteni petti hetkeksi, se on totta. En ollut saanut mitään tietoja\n sinusta ja olin sairas levottomuudesta.\n\n Mutta se on nyt ohi, tahdonvoimani on taas kasvanut; olen jälleen\n valmis taisteluun. Meidän täytyy molempien pysyä elossa, meidän täytyy\n saada hyvitystä, valon täytyy loistaa häikäisevän kirkkaasti. Meillä\n ei ole oikeutta kuolla, ennenkun olemme saavuttaneet tarkoituksemme\n siksi, kun tämä tahra on pesty pois nimestämme. Mutta sitten tulevat\n onnen päivät; minä rakastan sinua niin, kiitolliset lapsesi tulevat\n osoittamaan sinulle niin suurta rakkautta, että kaikki kärsimyksesi,\n hirveimmätkin, unohtuvat mielestäsi...\n\n Minä tiedän, että nämä sanat eivät tee sinun nykyisiä tuskiasi\n pienemmiksi; mutta sinulla on karaistu sielu, rautainen tahto, ihka\n puhdas omatunto, ja niillä aseilla on sinun taisteltava, meidän\n molempien on taisteltava.\n\n Pierre huvittelihe tänä aamuna katselemalla kaikkia valokuvia,\n joita minulla on sinusta: hevosen selässä, matkapuvussa, Bourges'sa\n otettuja. Hän oli iloinen, kun sai näyttää niitä pikku sisarelleen\n ja kertoa hänelle kaikkea, mikä mieleensä johtui. Jeanne kuunteli\n hartaasti...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, tammik. 31 p:nä 1895.\n\n Ei mitään tietoja tänä aamuna, vaikka odotin. Hyvä Jumala tätä\n elämätä, toivossa täytyy kumminkin elää.\n\n Lucie.\n\nRé'n saarelta:\n\n Helmikuun 3 p:nä 1895.\n\n Tämä on ollut kamala viikko. Minulla ei sunnuntaista asti, s.o.\n kahdeksaan päivään ole ollut mitään tietoja sinusta. Olen kuvaillut\n että sinä olet sairas, siksi että yksi lapsista oli sairaana...\n Sitten olen kuvitellut kaikenmoista sairaassa päässäni... Olen tehnyt\n kaikenmoisia tuulentupia.\n\n Voit kuvailla, rakkaani, mitä kaikkea olen kärsinyt ja mitä kaikkea\n vielä kärsin. Hirveässä yksinäisyydessäni ja surullisessa asemassani,\n johon kummallisten, selittämättömien tapausten kautta olen joutunut,\n oli minulla kumminkin se lohdutus, että tiesin sydämesi tuntevan samaa\n kuin minun ja jakavan kaikki minun kärsimyksen!...\n\n\u003Ctb>\n\n Ré'n saarella helmik. 7 p:nä 1895.\n\n En ole saanut sinusta kymmeneen päivään mitään tietoja. On aivan\n mahdotonta kuvata tuskiani.\n\n Sinun pitää säilyttää kaiken tarmosi ja rohkeutesi. Minä pyydän\n sitä syvän rakkautemme nimessä, sillä sinun täytyy olla olemassa\n puhdistamassa nimeäni siitä tahrasta, joka sitä himmentää; sinun\n täytyy elää kasvattaaksesi lapsistamme kunnollisia ja rehellisiä\n ihmisiä. Sinun täytyy elää voidaksesi kerran sanoa heille, että heidän\n isänsä oli oikeutta ja isänmaata rakastava sotilas, jonka julma\n kohtalo muserti.\n\n Saanenkohan sinulta tänä päivänä tietoja? Milloinka saan tietää,\n saanko ilon syleillä sinua? Joka päivä toivon sitä, mutta ei mitään\n vaihdosta tapahdu hirveässä kärsimisessäni.\n\n Kestävyyttä, rakkaani, sinä tarvitset paljon kestävyyttä, me\n tarvitsemme kaikki, meidän molempien perheet, paljon kestävyyttä.\n Teillä ei ole oikeutta lannistua, sillä teillä on suuri tehtävä\n täytettävänä, kävipä minulle miten tahansa.\n\n Alfred.\n\nVaimoltani:\n\n Pariisissa helmik. 3 p:nä 1895.\n\n Joka aamu uusi pettymys, sillä kirjeentuoja ei tuo mitään. Mitä\n minun on ajatteleminen? Välistä ihmettelen, oletko sairas eli mitä\n sinulle on tapahtunut? Minä kuvittelen mitä hirveimpiä asioita, ja\n öisin painaa hirveä painajainen minua. Tahtoisin olla siellä luonasi\n lohduttamassa ja hoitamassa sinua, ja katsomassa, että saat voimia...\n\n En ole vielä saanut lupaa tulla luoksesi; se viipyy kauan, hyvä\n Jumala, kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun läksit Ré'n saarelle\n eikä kukaan omaisistasi ole saanut syleillä sinua.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa helmik. 4 p:nä 1895.\n\n Minulla oli onni saada mainio kirjeesi. Kuvaile miten onnelliselta\n olen tuntunut saadessani tietoja sinusta, vaikka ne ovatkin niin\n vanhoja, että ovat lähetetyt maanantaista kahdeksan päivää sitte.\n Pitkä viikkokausi, ennenkuin suloiset sanasi ennättivät luokseni...\n\n Pariisissa helmik. 6 p:nä 1895.\n\n ... Sydäntäni kirveltää, kun katselen lapsukaisiamme, ja ajattelen\n miten onnellinen sinä olisit, jos saisit nähdä heidän kasvavan\n ympärilläsi, ja nähdä kuinka heidän järkensä kehittyy ja kasvaa, aivan\n se itkettää.\n\n Siitähän on nyt melkein neljä kuukautta, kun olet nähnyt näitä\n pienokaisiamme, he ovat paljo muuttuneet...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisista helmik. 7 p:nä 1895.\n\n Sinun viime kirjeesi on kirjoitettu tammik. 28 p:nä ja on viipynyt\n matkalla kahdeksan päivää; sen jälkeen ei ole minulla ollut mitään\n tietoja sinusta; se on sangen kovaa. Olin niin toivonut saavani\n jutella kanssasi, ellen suullisesti, niin edes kirjeellisesti, ja nyt\n nämä onnettomat tiedot viipyvät niin kauan matkalla ja tulevat yhä\n hitaammin.\n\n Minä vaan odotan kärsimättömänä luvansaantiani ja toivon saavani\n sen pian; haluan kovasti saada nähdä sinua, syleillä sinua,\n lukea silmistäsi lujuutesi, kärsivällisyytesi, ihmeteltävän\n itsekieltäytymisesi ja rakkautesi lapsiisi...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa helmik. 9 p:nä 1895.\n\n Tänä päivänä sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu tammik. 31 p:nä.\n Kärsimyksesi saattavat minun epätoivoon. Olen itkenyt, itkenyt\n kauan, pää käsien varassa, ja pikku Pierren täytyi tulla hellästi\n hyväilemään, ennenkun voin hymyillä, eikä minun kärsimisen! sittenkään\n ole mitään sinun tuskiisi verraten...\n\n Elä ole pahoillasi, vaikk'et saakaan mitään kirjeitä minulta; minä\n kirjoitan sinulle joka päivä, se on minun ainoa hauska hetkeni, enkä\n tahdo siitä luopua.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa helmik. 10 p:nä 1895.\n\n Illalla olin iloinen kuin lapsi, sillä vihdoinkin sain luvan käydä\n luonasi kaksi kertaa viikossa.\n\n Viimeinkin on se hetki tuleva, että saan painaa sinut rintaani vasten\n ja läsnäolollani antaa sinulle uusia voimia.\n\n Olen epätoivoisena siitä, ettet saa kirjeitäni; en ole jättänyt yhtä\n päivää puhelematta kanssasi. En voi ymmärtää miksi tämä ankaruus;\n sinun kirjeesihän sisältävät aivan rehellisiä tunteita ja katkeraa\n surua kohtalostasi, joka on yhtä oikeudeton kuin hirveä, sekä toivoa\n pikaisesta oikeuden voitosta...\n\n Lucie.\n\nVaimoni oli saanut luvan käydä luonani kahdesti viikossa, tunti\nkerrallaan, kahtena päivänä peräkkäin. Minä näin hänet ensi kerran\nhelmikuun 13 p:nä siitä minulle edeltäpäin ilmoittamatta. Minut vietiin\nkansliaan, joka oli vähän matkan päässä vankilan portista. Kanslia\noli pieni, kapea pitkä huone, seinät valkeat, huonekaluja ei paljo\nollenkaan. Vaimoni istui perällä huonetta, vankilan tirehtööri oli\nkeskellä salia minun ja vaimoni välillä; minun piti pysähtyä ovelle,\njonka ulko- sekä sisäpuolella seisoivat vartijat.\n\nTirehtööri ilmoitti, ett'emme saaneet puhella mitään sellaista, joka\nkoski juttua.\n\nVaikka loukkauduimmekin näin raa'oista ehdoista, joissa meidän\nsallittiin tavata toisiamme, vaikka hetket kuluivat huimaavalla\nvauhdilla, tunsimme kumminkin suurta onnea saada olla yhdessä.\n\nMutta tapaaminen oli liian tuskallinen, jotta sitä voisi sanoin\nselittää. Meille oli suurena lohdutuksena se, että tunsimme, kuinka\nmeidän molempien sielut yhtyivät yhdeksi, kuinka molempien kyvyt,\nmolempien tahdonvoimat olivat suunnatut samaa tarkoitusta kohti:\ntotuuden ja syyllisen ilmisaamiseen.\n\nVaimoni tuli taas seuraavana päivänä helmikuun 14 p:nä ja matkusti\nsitte Pariisiin.\n\nHelmikuun 20 p:nä tuli hän taas Ré'n saarelle ja me kohtasimme\nviimeisen kerran toisiamme helmikuun 20 ja 21 päivänä.\n\nRé'n saarelta vaimoni tapaamisen jälkeen.\n\n Ré n saarella helmik. 14 p:nä 1895.\n\n Ne muutamat hetket, jotka olen saanut viettää kanssasi, ovat olleet\n sangen suloisia, vaikka minun oli mahdoton sanoa, mitä sydämessäni oli.\n\n Minun aikani meni katsellessani sinua, painaessa mieleeni kuvaasi, ja\n miettiessä mikä armoton kohtalo meidät oli eroittanut.\n\nVaimoltani hänen Pariisiin palattuaan:\n\n Pariisissa helmik. 16 p:nä 1895.\n\n Mielenliikutus oli aivan kamala tavatessamme toisemme, mutta varsinkin\n sinua se vielä enemmän tärisytti, rakastettu puolisoni, kun et tiennyt\n mitään tulostani!...\n\n Meidän annettiin tavata toisiamme todellakin kovin häpeällisissä\n olosuhteissa. Kun on ollut toisistaan eroitettuna neljä, kuukautta\n niin hirveällä tavalla, eikä sittenkään saa puhutella toisiaan\n kuin välimatkan päästä, niin se on jo raakuutta. Minä, olisin niin\n mielelläni tahtonut painaa sinua sydäntäni vasten, puristaa käsiäsi\n että vähän lämpenisit, yksinäinen raukka. Voi miten sydäntäni vihloi,\n kun läksin Saint-Martin'ista ja poistuin sinun luotasi...\n\n Lucie.\n\nRé'n saarelta, sen jälkeen kun olin nähnyt vaimoni:\n\n Ré'n saarella, helmik. 21 p:nä 1895. (Samana päivänä kuin minut\n vietiin pois, vaikka en sitä tietänyt.)\n\n Sinua katsellessa on aika niin lyhyt, minua peloittaa että tunti kuluu\n niin nopeasti, etten ole siihen tottunut, sillä toiset tunnit tuntuvat\n piin armottoman pitkiltä ja minä unohdan toiset puolet siitä, mitä\n olin aikonut sanoa...\n\n Tahdoin kysyä sinulta, väsyttikö matkasi, oliko meri lempeä sinulle?\n Tahdoin ilmituoda kaiken sen ihailun, jota tunnen jaloa luonnottasi\n kohtaan! Useampain naisten ymmärrys olisi sekaantunut, jos kohtalo\n olisi heitä niin julmasti ja ankarasti kohdellut;\n\n Tahtoisin puhella paljon lapsista...\n\n Niinkuin olen sanonut sinulle, tahdon tehdä parastani tyynnyttääkseni\n kärsivän sydämeni lyöntiä, kestääkseni tätä julmaa pitkää kidutusta,\n ja sinun rinnallasi kohdatakseni hyvityksen onnellisen päivän nousua.\n\n Alfred.\n\nTurhaan pyysi vaimoni viimeisen kerran kohdatessamme, että hänen\nkätensä sidottaisiin selän taakse ja annettaisiin hänen tulla minun\nluokseni, jotta minä saisin syleillä häntä; tirehtööri kielsi tylysti\nhänen pyyntönsä.\n\nHelmikuun 21 päivänä näin viimeisen kerran vaimoani. Kohtauksemme\njälestä, joka tapahtui kahden ja kolmen välillä, sain minä yhtäkkiä\nkäskyn laittautua valmiiksi matkalle. Minulla ei ollut muuta\nvalmistautumista kuin koota kapineeni.\n\nEnnen lähtöäni minut taas riisuttiin ja tutkittiin, sitten vietiin\nminut kuuden vahtisotamiehen saattamana rantaan. Sitten minä\nsain astua höyry veneeseen, joka iltasilla kuletti minut ulos\nRochefort'in ankkuripaikalle. Höyryveneestä minut sitte muutettiin\n\"_Saint-Nazaire'_n\" kannelle. Minulle ei sanottu yhtä sanaa, eikä\nvirketty mitään siitä, minne minua aijottiin viedä.\n\n_Saint-Nazaire'_ssa minut pantiin ristikko-ovella varustettuun\nvankikoppiin, joka oli laivan etukannella. Se osa kannesta, joka oli\nvankikoppien etupuolella, oli aivan avonainen. Pakkanen oli ankara —\nmelkein 12 astetta jäätymispisteen alapuolella — yö oli pikimusta.\nMinulle viskattiin riippumatto, mutta sain olla ilman ruuatta.\n\nMuistelin vaimoani, josta olin eronnut joku tunti sitten, hänen\ntietämättään mitään minun poisviennistäni ja jota en edes saanut\nsyleillä; muistelin lapsiani, kaikkia omaisiani, noita rakkaita\nolennolta, jotka jäivät sinne suruun ja epätoivoon; en tiennyt minne\nminua viedään ja nykyinen tilani oli kovin kurja. Tulin tästä kaikesta\nniin epätoivoon, etten voinut muuta kuin heittäytyä lattialle koppini\nnurkkaan ja itkeä synkässä kylmässä yössä.\n\nSeuraavana iltana nosti _Saint Nazaire_ ankkurin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEnsimäiset päivät matkasta olivat hirveät, paleli julmasti\navonaisessa kopissa, riippumatossa oli vaikea nukkua. Ravintoni\noli rangaistusvankien tavallinen annos, joka tuotiin vanhoissa\nsäilykerasioissa. Päivällä oli vartijanani yksi, yöllä kaksi\nsotamiestä, revolverit vyöllä ja ankarasti kielletyt puhumasta minulle\nsanaakaan.\n\nViidentenä päivänä annettiin minulle lupa kävellä yksi tunti joka päivä\nkannella kahden sotamiehen vartioimana.\n\nKahdeksan päivän perästä lauhtui ilma ja lämpeni. Minä ymmärsin, että\nlähenimme päiväntasaajaa, mutta en vieläkään tiennyt minne minua\nvietiin.\n\nNeljätoista päivää kesti tämä kauhea matka, silloin saavuimme\nmaaliskuun 12 p:nä 1895 Salut-saarien luo. Minä sain vähän aavistusta\nmissä oltiin, sillä kaksi vahtisotamiestä puheli keskenään niistä\npaikoista, joihin luulivat tulevansa lähetetyiksi ja jotka tuntuivat\nolevan Guyana'n läheisyydessä.\n\nMinä toivoin heti pääseväni maihin. Mutta sainkin odottaa melkein\nneljä päivää, saamatta astua kannelle, polttavassa kuumuudessa,\nkoppiini suljettuna. Oikeastaan ei oltu mitään järjestetty minun\nvastaanottamisekseni, ja nyt piti kiireesti kyhätä tarpeelliset\nvarustukset.\n\nMaaliskuun 15 p:nä minut vihdoinkin vietiin maihin ja teljettiin\nkaleerihuoneeseen Royale'n saarella. Tämä vankeus kesti noin kuukauden.\nHuhtikuun 13 päivänä muutettiin minut Pirunsaarelle, joka on hedelmätön\nkallio, joka ennen oli ollut spitalisten olopaikkana.\n\nSalut-saariryhmään kuuluu kolme pienempää saarta: Royale, jossa näiden\nkolmen saaren vankien ylipäällikkö asuu, Pyhä-Jooseppi ja Pirunsaari.\n\nSiihen aikaan kuin minä tulin Pirunsaarelle, oli minun asuntoni\nasetettu tähän tapaan ja oli sellaisena sen vuotta:\n\nSe maja, johonka minä tulin, oli kivestä, 4 metriä joka sivu.\nIkkunoissa oli rautaristikot. Ovi oli varustettu rautatangoilla, ja\nsen läpi voi nähdä. Se aukesi 2 metriä leveään ja 3 metriä pitkään\neteiseen, joka oli rakennettu majan etusivulle ja josta vei puuovi\nulos. Tässä eteisessä olivat vahtisotamiehet, jotka muutettiin joka\ntoinen tunti, ja jotka eivät saaneet jättää minua näkyvistään yöllä\neikä päivällä. Sentähden oli talo valaistu öisinkin.\n\nÖisin oli eteisen ovi sulettu sekä ulko- että sisäpuolelta, niin että\nkun vahtia aina tunnin päästä muutettiin, tapahtui tämä hirveällä\nlukkojen ja avainten räminällä ja melulla.\n\nMinun vahtimiehiini kuului viisi sotamiestä ja yksi vahtipäällikkö.\n\nMinulla oli oikeus päivällä kulkea siinä osassa saarta, joka oli\nmaallenousupaikan ja sen pienen laakson välillä, missä spitalisten\nvanha leiri sijaitsi, s.o. noin 200 metrin alalla, joka oli ihan\npaljas, ja minut oli kielletty menemästä sen rajan ulkopuolelle,\nmuuten teljettäisiin minut koppiini. Kun menin ulos, seurasi minua\naina vahtisotamies, jonka piti tarkasti vartioida jokaista liikettäni.\nSotamiehellä oli revolveri; sittemmin sai hän kiväärinkin ja koko\nvyöllisen patruunia. Minua oli nimenomaan kielletty puhumasta\nkenellekään mitään.\n\nRavinto, minkä alussa sain, oli sama kuin sotilassiirtoloissa, ilman\nviiniä. Minun täytyi itse keittää ruokani ja muutenkin tehdä kaikki\nitse.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani.\n\n(Tarkoitettu vaimoni luettavaksi.)\n\n(Seuraava on ote päiväkirjastani, jota pidin huhtikuusta 1895 syksyyn\n1896 ja joka oli tarkoitettu vaimolleni. Tämä päiväkirja, jota ei\nkoskaan annettu vaimolleni, sekä minun muut paperit otettiin minulta\n1896. Minä en saanut sitä takaisin ennenkun Rennes'n oikeudessa 1899.)\n\nSunnuntaina huhtik. 14 p:nä 1895.\n\nTänään minä tahdon alkaa kirjoittaa päiväkirjaa kurjasta elämästäni.\nSillä vasta tänään olen saanut paperia, numeroitua ja huolellisesti\nlaskettua paperia, etten voi kadottaa yhtäkään lehteä. Minä olen\nvastuunalainen siitä, mihin sen käytän. Mitä kummaa minä voisin sillä\ntehdä? Kenelle minä voisin papereitani antaa? Onko minulla jokin\nsalaisuus sille uskottavana? Kaikki on minulle pelkkää arvoitusta!\n\nEnnestään on minulla se kokemus, että kaikkien ilmiöiden pohjana on\njokin järjellinen syy. Olen myös uskonut inhimilliseen oikeuteen. Nyt\nluhistuu kaikki uskoni, ja luottamukseni terveeseen inhimilliseen\nymmärrykseen katoaa.\n\nMitkä kauheat kuukaudet ovatkaan takanani, kuinka monet surulliset\nkuukaudet minua vielä odottavatkaan!\n\nTuomioni jälkeen olin varmasti päättänyt surmata itseni. Kun ihminen,\njosta kunnia on suurin kaikista, tuomitaan syylliseksi kauheimpaan\nrikokseen vain sen vuoksi, että on löydetty asiakirja, jonka käsiala\nmuistutti minun, niin se todellakin saattaa semmoisen ihmisen\nepätoivoon, joka pitää oikeutta kaikkea vääryyttä korkeampana. Silloin\nminun vaimoni muuttumattomassa rakkaudessaan, vähentymättömässä\nrohkeudessaan, osoitti minulle, että minun, kun kerran olin viaton\nja huolimatta koko olentoni alentamisesta, ei pitäisi häntä hyljätä\neikä vapaaehtoisesti väistyä paikaltani. Minä tunsin, että hän oli\noikeassa, ja että se oli minun velvollisuuteni, mutta minä pelkäsin,\nen kiellä sitä, minä pelkäsin — niitä suuria henkisiä tuskia,\njotka minua odottivat. Tunsin itseni ruumiillisesti vahvaksi ja\ntieto viattomuudestani antoi minulle yliluonnollisia voimia. Mutta\nruumiilliset ja henkiset tuskani ovat olleet suuremmat kuin olin voinut\naavistaa ja nyt minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut\nmies.\n\nMinä hellyin kumminkin vaimoni rukouksista ja olen saanut rohkeutta\nelää. Kärsittyäni kauheimman häväistyksen, mitä sotamiehelle voi tulla,\npahemman rangaistuksen kuin mikään kuolema, ja sitten askel askeleelta\nseurattuani sitä julmaa tietä, joka on tuonut minut tänne saakka,\nSanté'n ja Ré'n saaren vankiloiden kautta, ja kärsittyäni solvauksia ja\nhuutoja, olen pysynyt taipumattomana, mutta jokaiseen tienmutkaan olen\njättänyt palasen sydäntäni.\n\nOmatuntoni on pitänyt minua pystyssä; järkeni on joka päivä sanonut\nminulle: vihdoin tulee totuus voitonriemuisesti esille; sellaisella\nvuosisadalla kuin meidän, täytyy valon pian tulla esille; mutta voi,\njoka päivä toi uusia pettymyksiä. Valaistusta asiaan ei ilmestynyt,\nvaan tehtiinpä vielä kaikki valon ehkäisemiseksi.\n\nMinä olin ja olen vieläkin mitä tarkimman valvonnan alaisena;\nkirjevaihtoni luettiin joka paikassa, tarkastettiin ministeriössä ja\nusein ei annettu perille. Minut kiellettiin puhumasta vaimoni kanssa\nniistä tutkimuksista, joita neuvoin hänen tekemään. Minun oli mahdoton\npuolustaa itseäni.\n\nLuulin, että kun kerran olin maanpakolaisuudessa, niin löytäsin,\njoskaan en lepoa — sillä sitä minä en löydä koskaan niin kauan kuin\nminulle ei ole annettu kunniaani takaisin — niin ainakin jonkunmoisen\ntasapainon mielessäni ja elämässäni odottaessani hyvityksen päivää.\nMutta tämä oli uusi ja katkera pettymys!\n\nMatkustettuani neljätoista päivää häkissä, jäin minä ensin Salut’in\nsaarien luo neljäksi päiväksi, saamatta nousta laivan kannelle, vaikka\noli polttava kuumuus. Minun aivoni pehmenivät, koko minun olentoni suli\nkauheassa epätoivossa.\n\nPäästyäni vihdoinkin maihin, sulettiin minut yhteen huoneeseen\nsiinä rakennuksessa, jossa vankia säilytetään; siinä oli suletut\nikkunaluukut, minua kohdeltiin niinkuin kuritusvankia, kiellettiin\npuhumasta kellenkään, sain olla yksin ajatuksieni kanssa. Minun\nkirjevaihtoni lähetettiin ensin Cayenne'en; en tiedä vieläkään, onko se\ntullut sinne.\n\nTällä tavalla pidettiin minua kokonainen kuukausi sulettuna huoneeseeni\nkaikkien matkan vaivaloisuuksien perästä. Luulin monta kertaa tulevani\nhulluksi. Minulla oli usein verentungosta päässäni, ja minä inhosin\nniin elämää, että tahdoin heretä hoitamasta itseäni ja siten lopettaa\nkärsimykseni. Se olisi ollut pelastus, vapautus kaikista tuskista,\nkoska en olisi tehnyt väärää valaa, sillä kuolema olisi ollut\nluonnollinen.\n\nVaimoni muisto, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on antanut\nminulle voimia taas virkoomaan ja nousemaan; en tahdo saattaa\nhänen ponnistuksiaan häpeään ja hylätä häntä, joka on tehtäväkseen\nottanut totuuden ja syyllisen ilmisaamisen. Sentähden annoin kutsua\nlääkärinkin, vaikka julmasti inhosin kaikkia uusia kasvoja.\n\nOltuani kolmekymmentä päivää sellaisessa vankilassa, muutettiin minut\nPirunsaarelle, jossa oli vähän vapaampaa. Päivällä saankin kyllä kulkea\nmuutamien satojen neliömetrien alalla, vahtisotamies kintereilläni;\nillan tullen — noin kuuden, seitsemän välillä — suletaan minut\nhökkeliini, jossa on jokainen sivu 4 metriä pitkä ja jossa on harva ovi\nsulettuna rautatangoilla ja sen takana vahtivat sotamiehet koko yön.\n\nYksi vartiopäälikkö ja viisi vartiosotamiestä on pantu tähän toimeen;\nminun ruokanani on puoli leipää päivässä ja 300 grammaa lihaa kolme\nkertaa viikossa, muina päivinä muhennosta tahi suolaista sianlihaa.\nJuomana vettä.\n\nMissä kamalassa tilassa, aina epäluulonalaisena, aina vartioitavana,\nmies, jonka kunnia on yhtä korkealla kuin kenen muun tahansa maailmassa!\n\nJa muun lisäksi ei mitään tietoja vaimostani eikä lapsistani. Mutta\nminä tiedän kumminkin, että maaliskuun 29 p:stä asti, s.o. kolme\nviikkoa sitte on minulla ollut kirjeitä Cayenne'ssä. Minä olen antanut\nsähköittää Cayenne'en, minä olen sähköittänyt Ranskaan, saadakseni\ntietoja omaisistani — ei vastausta!\n\nVoi, tahtoisin niin mielelläni elää hyvityksen päivään asti saadakseni\nhuutaa kärsimykseni, keventää sorretun sydämeni. Jaksanko kestää siihen\nasti? Epäilen sitä usein, niin on mieleni murrettu, terveyteni niin\nhorjuva.\n\n\u003Ctb>\n\nYöllä, sunnuntain ja maanantain, huhtikuun 14 ja 15 päivän välillä 1895.\n\nMahdotonta nukkua. Häkkini edessä kulkee vartiomies aaveen tavoin; se\nhäiritsee untani, ja minua kiusaavat kaikki ne pikku elävät, jotka\njuoksevat pitkin ihoani, ja sydämessäni asuu synkkä toivottomuus siitä,\nettä minä, joka aina ja kaikkialla olen täyttänyt velvollisuuteni,\nolen tässä asemassa, — tämä kaikki kiusaa minun kiusattuja hermojani\näärimäisyyksiin asti ja karkoittaa uneni. Koska saanen viettää\nhiljaisen ja rauhallisen yön! Ehkä vasta haudassa, kun ijäinen uni\nminut valtoihinsa ottaa. Silloin tuntuu hyvältä, kun en enää kauvemmin\ntarvitse ajatella ihmisten ilkitöitä ja kurjuutta.\n\nUlkona asuntoni edustalla mylvii meri ja se tuntuu loihtulaululta.\nSe vaivuttaa ajatukseni lepoon, kuten ennenkin, mutta nyt ovat nämä\najatukset surulliset ja kaihoisat. Ja kun kuulen sen kohinan, niin\ntulee mieleeni muisto entisistä onnen päivistä, jotka elin vaimoni ja\nlasteni seurassa.\n\nUudelleen valtaa minut sama synkkä tunne kuin laivalla; on aivan kuin\njokin houkutteleisi minut luokseen ja kuin tuo kohiseva meri minulle\nlohdutusta laulaisi.\n\nOlen siinä määrässä meren vallassa, että laivalla minun täytyi sulkea\nsilmäni ja loihtia eteeni vaimoni kuva, jott'en sortuisi meren syliin.\n\nMissä ovat ihanat nuoruuteni unelmat, missä miehuuteni toiveet. Minussa\nei ole enää mitään elämää, aivoni sotkeutuvat ajatuksiinsa. Mikä on\ntämän murhenäytelmän salaisuus! En tänäpänä vielä käsitä, mitä on\ntapahtunut. Kuinka voivat he tuomita minut ilman todistuksia, yhden\nkirjoituksen nojalla! Olkootpa ihmisen omatunto ja järki minkälaiset\ntahansa, eikö tämä ole juuri omiaan niitä pilaamaan?\n\nMinun hermoni ovat tästä kaikesta siihen määrin kiihottuneet, että\njokainen uusi ulkonainenkin vaikutus koskee minuun niinkuin syvä haava.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana yönä.\n\nOlen koettanut nukkua, mutta muutaman minuutin horrostilan perästä\nherään polttavaan kuumeeseen, ja sellaista on kestänyt jo kuusi\nkuukautta. Kumma, että olen voinut kestää niin monet ruumiilliset ja\nhenkiset tuskat, minä luulen että hyvä omatunto on antanut siihen\nvoimia.\n\nMinä avaan peltiluukun, joka on ikkunan edessä ja katselen merta.\nTaivas on paksujen pilvien peitossa, mutta kuun säteet pujottautuvat\nniiden lomitse ja valaisevat muutamia osia merestä hopean hohteella.\nAallot murskautuvat rantakallioita vasten, synnyttäen yhtämittaisen\npauhinan, siitä kohoo alituinen jylhä epätasainen kohina, joka tuntuu\nhyvältä särkyneestä sydämestäni.\n\nYön tyynessä levossa astuvat sieluni silmäin eteen vaimoni ja lasteni\nrakkaat kuvat. Kyllä mahtaa Lucie parka kärsiä niin ansaitsemattomasta\nkohtalosta, hän, jolla oli kaikki edellytykset ollakseen onnellinen. Ja\nhän olisi niin ansainnut olla onnellinen syvän oikeudentuntonsa, jalon\nluonteensa ja hellän, rakastettavan sydämensä tähden. Vaimo raukka, en\nvoi ajatella häntä ja lapsia kaikkien tunteitten heräämättä ja minä\npurskahdan itkuun, mutta he yllyttävät myöskin minun velvollisuuden\ntuntoani.\n\nMinä koetan lukea englanninkieltä. Ehkä työ auttaa minut hiukan\nunhottamaan.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina huhtikuun 15 p:nä 1895.\n\nTänä aamuna satoi rankasti. En saanut mitään aamiaista. Vartijat\nsäälivät minua ja antavat minulle vähän mustaa kahvia ja leipää.\n\nKun ilma hiukan kirkastuu, menen minä kävelylle ja kuleskelen sillä\npienellä maa-alalla, joka on minulle luovutettu. Saari on synkkä ja\nautio; muutamia kookospalmuja, kuivettunut maakamara, josta kaikkialla\nkohoaa pasalttiröykkiöitä.\n\nKello 10 tuodaan minulle päivän ravinto, palanen savustettua läskiä,\nhiukan riisiä, muutamia raakoja kahvinpapuja ja hiukan sokeria.\n\nHeitän kaikki mereen [Minä heitin kaikki mereen, sillä läskiä ei voinut\nsyödä, minulla ei ollut mitään millä paahtaa kahvia, jotka minulle oli\nivaten jätetty paahtamattomina.] ja koetan saada tulen syttymään. Ja\nponnistusten perästä se syttyykin ja minä keitän teetä, jota leivän\nkanssa juon aamiaiseksi.\n\nVoimani taistelevat kuoleman kamppauksessa! Suuri oli uhraukseni, kun\npäätin elää! Minua ei ole säästetty mistään, ei siveellisistä tuskista\neikä ruumiillisista kärsimyksistä.\n\nVoih, tuo ärjyvä meri, joka aina vaan vyöryy ja möyryää edessäni! Se on\nkaiku sydämestäni. Aaltojen kuohu, joka pärskyy kallioita vasten, on\nniin pehmoisen valkoista, että tekisi mieli heittäytyä siihen ja hukkua.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantai-iltana huhtikuun 15 p:nä 1895.\n\nEilen en saanut päivälliseksi muuta kuin palasen leipää, minä pyörryin.\nVartijat kun näkivät, kuinka heikko minä olin, antoivat minulle hiukan\nlihasopastaan.\n\nSitte minä poltan tupakkaa, poltan sitä tyynnyttääkseni aivojani ja\nvatsaani. Minä uudistan Guyanan kuvernöörille jo 14 päivää sitte\nlähettämäni pyynnön, että saisin omalla kustannuksellani Cayenne'sta\nsäilykkeitä, joita minun lain mukaan on oikeus saada.\n\nJa sinä, rakkaani, ajatteletko tällä hetkellä minua? Entääkö kaiku\najatuksistani sinun kuuluvillesi? Aavistatko ja tunnetko sinä, mitä\nminä kärsin? Niin, varmaan sinä tunnet samaa kuin minä, sillä sinä ja\nminä kannamme, samaa taakkaa.\n\nHirveintä kaikista on ajatus olla tuomittu rikoksesta, josta ei tiedä\nmitään!\n\nJos maailmassa kerran on oikeutta, niin minun täytyy saada takaisin\nkunniani, ja syyllisen ilkiön täytyy saada sellaisen rangaistuksen,\nminkä hän ansaitsee.\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina huhtikuun 16 p:nä 1895\n\nViimeinkin sain nukkua, olinkin jo kovin väsynyt.\n\nEnsimäinen ajatukseni herättyäni olit sinä, rakas, kallis vaimoni.\nMietin mitä mahdoit silloin tehdä. Varmaankin puuhasit rakkaiden\nlapsukaistemme kanssa. Niistä olet saapa lohdutusta ja voimia\nvelvollisuuksien täyttämiseen, jos minä sorrun, ennenkun pääsemme\npäähän.\n\nSitte minä hakkaan puita. Kun minä kaksi tuntia paukutan niin,\nettä veri ja hiki tippuu, saan päivän tarpeet pilkotuksi. Kello\nkahdeksan aikaan saan palasen raakaa lihaa ja leipää. Teen tulen,\njonka vihdoinkin saan syttymään. Mutta merituuli puhaltaa savun\nsilmiini, niin että niitä vihavoittaa. Saatuani tarpeeksi hiiliä,\nasetan lihapalasen muutamien rautapalasten päälle, jotka olen sieltä\ntäältä kerännyt, ja paistan sen. Kävi vähän paremmin syönti kuin\neilen, mutta kyllä oli liha sitkeää ja kuivaa! Päivällinen on paljoa\nyksinkertaisempi: leipää ja vettä. Kaikki nämä ponnistukset ovat\nmurtaneet minut.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina huhtik. 19 p:nä 1895.\n\nMinä en ole kirjoittanut näinä päivinä. Kaikki aikani on mennyt\ntaistelussa elämästä, sillä minä tahdon kestää viimeiseen verenpisaraan\nasti, tehkööt minulle mitä tahansa. Ruoka ei ole muuttunut, odotetaan\nyhä ylempiä käskyjä.\n\nTänä päivänä keitin soppaa lihasta, suolasta ja pippurista, joita\nlöysin saarelta. Kesti kolme tuntia, ennenkun sain sen valmiiksi, mutta\nkylläpä kirvelikin silmiäni, se oli kauheaa!\n\nEikä vieläkään mitään tietoja vaimostani ja lapsistani. Ovatko kirjeet\notetut takavarikkoon?\n\nHermostoani rauhoittaakseni aijoin mennä hakkaamaan puita huomiseksi\npäiväksi. Menen hakemaan kirvestä keittiöstä. \"Ei saa tulla keittiöön\",\nhuutaa vartija. Minä menen pois, enkä virka mitään, enkä anna pääni\npainua. Voi jospa voisin elää hökkelissäni, tarvitsematta koskaan mennä\nulos. Mutta täytyyhän minun hankkia jotakin ravintoa.\n\nMinä aina vähän päästä koetan lukea englanninkieltä, kääntää sitä ja\nsaada unohdusta työssä. Mutta minun sekautuneet aivoni eivät sitä\nkestä, neljännestunnin kuluttua täytyy minun jättää se.\n\nMutta kaikista hävyttömintä ja kerrassaan epäinhimillistä minusta\non, että pannaan takavarikkoon koko minun kirjevaihtoni. Sen kyllä\nymmärrän, että minua kaikella tavalla koetellaan estää karkaamasta,\nsehän on vartiokunnan oikeus sekä velvollisuuskin. Mutta minuthan\nhaudataan elävältä. Minut estetään avonaisessa kirjevaihdossa\npuhelemasta perheeni kanssa, se on kerrassaan vääryyttä. Tuntuu aivan\nkuin olisi hypätty useita vuosisatoja taaksepäin; nyt olen ollut kuusi\nkuukautta niin teljettynä, etten ole voinut tehdä mitään kunniani\ntakaisin saamiseksi.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina huhtik. 20 p:nä 1895 klo 11 ap.\n\nOlen jo keittänyt ruokani koko päivää varten. Tänään jaoin lihani\nkahteen osaan, toisesta teen lihalientä, toisesta paistia. Olen\nlaittanut paistinvartaan saarelta löytämästäni rautapellistä. Juomanani\non vesi. Kaikki valmistan vanhoissa ruostuneissa läkkikastrulleissa:\nminulla ei ole mitään, millä ne puhdistaisin, ei ole edes lautastakaan.\nMinun täytyy koota kaikki rohkeuteni voidakseni elää.\n\nOlen hyvin väsynyt ja tahdon hiukan levätä vuoteellani.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä klo 2 ip.\n\nOn ihmeellistä, että meidän vuosisadallamme, sellaisessa maassa\nkuin Ranska, jossa oikeuden ja totuuden aatteet ovat vallalla, voi\ntapahtua niin ilmeistä vääryyttä! Minä olen kirjoittanut tasavallan\npresidentille, minä olen kirjoittanut ministereille ja pyytänyt heidän\nkoettamaan saada totuutta ilmi. Ei ole oikein antaa tällä tavalla\nyhden upseerin ja koko hänen perheensä kunnian mennä lokaan, kun\nhallituksella kerta on tarpeelliset keinot hankkiakseen valoa asiaan.\nMinä tahdon oikeutta, minä vaadin kovalla äänellä oikeutta, kunniani\nnimessä.\n\nIltapäivällä vaivasi minua niin kova nälkä, että minun täytyi,\ntyynnyttääkseni vatsani vaatimuksia, syödä tusina raakoja tomaatteja,\njotka minä löysin saarelta. [Spitaalitautiset olivat tehneet istutuksia\nsaarelle, joista vielä näkyi jälkiä. Tomaattia kasvoi nykyään villinä\nsuuret määrät.]\n\n\u003Ctb>\n\nYöllä lauantain ja sunnuntain huhtik. 20 ja 21 p:n välillä 1895.\n\nMinulla oli kuumetta yöllä. Minä olen nähnyt sinusta unta, rakas\nLucie'ni ja rakkaista lapsistamme, niinkuin minä muutoin joka yö näen.\n\nKuinka mahtanet kärsiä, minun rakkaani!\n\nMeidän rakkaat lapsemme eivät onneksi ymmärrä vielä mitään; minkälaisen\nkäsityksen he muuten saisivat elämästä! Olkoonpa kidutukseni millainen\ntahansa, joka tapauksessa on velvollisuuteni horjumatta kestää niin\nkauvan kuin voimani riittävät, ja minä aijon kestää.\n\nKirjoitin juuri majuri du Paty'lle ja muistutin häntä niistä kahdesta\nasiasta, jotka hän lupasi minulle tuomioni jälkeen: 1) että hän\nministerin nimessä antaa jatkaa tiedusteluja; 2) että persoonallisesti\nilmoittaa minulle niin pian kun saataisiin tietää, että ministeristöstä\njoku antaisi luvattomia ilmiantoja.\n\nSe kurja, joka rikoksen on tehnyt, on joutunut turmiolliselle\nluisuvalle pinnalle, jossa hän ei enää voi seisahtua.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina huhtik. 21 p:nä 1895.\n\nSaarien ylipäällikkö oli niin armollinen ja lähetti tänä aamuna minulle\nlihan mukana kaksi purkillista tiivistettyä maitoa. Joka purkista voi\nsaada noin 3 litraa maitoa; jos minä juon puolitoista litraa päivässä,\nniin se riittää minulle neljäksi päiväksi.\n\nMinä en enää välitä soppalihasta, kun en kumminkaan saa siitä\nsyötävää. Tänä aamuna leikkasin lihan kahdeksi kappaleeksi, toisen\npaistan aamiaiseksi, toisen illaksi. Kaikki väliajat, mitkä jäävät\nelatushommista, omistan rakkaille omilleni ja ajattelen heidän\nkärsimyksiään. Voi rakkaita raukkoja!\n\nValkeneeko oikeuden päivä pian? Päivät ovat pitkät, minutit ovat\ntunteja. Minun on mahdoton tehdä mitään ruumiillista työtä; sitäpaitsi\nonkin niin kuuma yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä, että on\nmahdoton mennä ulos. En voi koko päivää lukea englanninkieltä,\naivoni eivät sitä kestä. Ja muuta lukemista ei ole. Iänikuista omien\najatuksien jauhamista!\n\nOlin juuri laittamassa tulta keittääkseni teetä. Royale'n saaresta tuli\nkanootti, minun piti sääntöjen mukaan mennä huoneeseeni. Siis pelätään,\nettä minä pidän yhteyttä rikosvankien: kanssa!\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina huhtik. 22 p:nä 1895.\n\nMinä nousin tänä aamuna aikaseen, pesin liinavaatteeni ja panin\nvillavaatteeni auringon paisteeseen tuulettomaan. Kaikki tyyni\nhomehtuu, täällä on niin kostea ja kuuma. Toisinaan on polttavan\nkuumuuden lomassa lyhyviä sadekuuroja.\n\nEilen minä pyysin saarien ylipäälliköltä jonkinlaisia lautasia; hän\nvastasi, ettei hänellä ollut. Saan olla kekseliäs ja syön milloin\npaperilta, milloin vanhoilta rautapeltipalasilta, joita löydän\nsaarelta. Voi aavistaa, miten paljo likaa saan niellä. Mutta minä\nkoetan alistua ja kestää kaikki vaimoni ja lasteni tähden. Ja yhä vaan\njätettynä oman onneni nojaan, yksin ajatuksieni kanssa. Olen todellakin\nviaton marttyyri ja yhtä hyvällä syyllä kuin konsanaan kristityt\nmarttyyrit.\n\nEi vieläkään mitään tietoja omaisista; kahteen kuukauteen en ole saanut\nyhtään kirjettä.\n\nMinä sain tuonnoin kuivatutta kasviksia vanhoissa säilykeastioissa,\njoita pestessäni ja aikoessani laittaa niistä itselleni lautasia\nleikkasin siinä sormeni.\n\nMinä olen saanut käskyn itse pestä liinavaatteeni. Mutta eipäs anneta\nmitään saippuaa sitä varten. Kaksi tuntia kestää, ennenkun saan sen\ntehdyksi ja silloinkin tulee huononpuoleista puhdasta. Onpahan siitä se\netu, että vaatteet ovat lionneet vedessä.\n\nMinä olen lopussa. Jos saisin edes nukkua. Mutta suuresti epäilen. Minä\nolen siihen määrin ruumiillisesti väsynyt ja kovin hermostunut, että\nkun rupean maata, lentävät ajatukseni rauhattomina omieni luo.\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina huhtik. 23 p:nä 1895.\n\nAlituista ponnistusta hengissä pysyäkseni. En ole milloinkaan ennen\nhionnut niin armottomasti kuin tänä aamuna puita hakatessani.\n\nOlen tehnyt ateriat yhä yksinkertaisemmiksi. Tänä aamuna laitoin\njonkinlaista keittoa häränlihasta ja valkeista pavuista; sitä söin\npuolet tänä aamuna, loput syön iltasella. Sillä tavalla en tarvitse\nlaittaa ruokaa kuin yhden kerran päivässä.\n\nMutta siitä, että valmistan ruokani ruosteisissa rautapeltiastioissa,\nsaan vatsatuskia.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona huhtik. 24 p:nä 1895.\n\nTänään oli suolasta läskiä, heitin sen menemään. Minä valmistan jotain\nitselleni kuivatuista herneistä ja se on ruokani täksi päivää.\n\nMelkein yhtä mittaa nipistyksiä vatsassa.\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina huhtik. 25 p:nä 1895.\n\nMinulle ei anneta kuin yksi tulitikkulaatikko kerrallaan — en ymmärrä\nmiksi, sillä eihän niissä ole myrkkyä — ja minun pitää aina näyttää\nheille, kun laatikko tulee tyhjäksi. Tänä aamuna en tahtonut löytää\ntyhjää laatikkoa, ja siitäkös syntyi meteliä ja uhkauksia. Löysin sen\nviimein taskustani.\n\n\u003Ctb>\n\nYöllä perjantaita vasten.\n\nNämä onnettomat yöt ovat hirmuiset. Päivät kuluvat aina jotenkuten,\nkun on pientä puuhaa, huoneen siistimistä, ruuan laittoa, pesua. Mutta\nniin pian kun rupean maata, niin vaikka olisin kuinka väsynyt, ottavat\nhermot ylivallan ja aivot alkavat riehua. Ajattelin vaimoani ja hänen\nkärsimyksiään, ajattelen rakkaita pienokaisiani ja heidän iloista,\nhuoletonta pakinaansa.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina huhtik. 26 p:nä 1895.\n\nTaas läskiä, annoin sille aika kyydin. Saarien ylipäällikkö tulee\nsitten ja tuo minulle tupakkia ja teetä. Teen sijasta olisin mieluummin\nhalunnut tiivistettyä maitoa, jota olin Cayenne'sta pyytänyt, sillä\nvatsakivut eivät ole loppuneet. Lainaksi antavat minulle neljä matalaa,\nkaksi syvää lautasta, kaksi kastrullia, mutta ei mitään niihin pantavaa.\n\nAntoivat minulle myös ne aikakauskirjat, jotka vaimoni on lähettänyt.\nMutta ei vieläkään mitään kirjeitä, tämä on todellakin epäinhimillistä.\n\nMinä kirjoitan vaimolleni; silloin tunnen aina itseni harvinaisen\ntyyneksi. Aina vaan kehoitan häntä pysymään rohkeana ja tarmokkaana, ja\nhankkimaan kunniamme takaisin puhtaana ja tahratonna, niinkuin se on\nollutkin.\n\nKuumuus on niin kauhea, tulee ihan voimattomaksi ja veltoksi.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina huhtik. 27 p:nä 1895.\n\nKoska kuumuus alkaa jo kello 10 aikaan aamusella, niin minä muutan\npäiväjärjestystä. Minä nousen ylös 1/2 6, sytytän tulet ja keitän\nkahvia tai teetä. Sitte panen kuivat vihannekset kiehumaan, järjestän\nvuoteeni ja siivoan huoneeni ja kohentelen vähän omaa pukuani. Kello\n8 tuovat minulle päivän annoksen, otan kasvikset pois tulelta; niinä\npäivinä, joina saan lihaa, keitän sen sitte. Kaikki kyökkitoimeni on\ntehty liki kymmeneen ja iltasella syön kylmänä sen, mitä on jäänyt\naamiaisesta, sillä en jaksa enää tuhrata jälestä puolen päivän kolmea\ntuntia tulen kanssa.\n\nKello 10 syön aamiaisen. Minä luen, työskentelen, uinailen, mutta\noikeastaan kidun kolmeen asti. Silloin laittaudun oikein vaatteisiini.\nKuumuuden lakattua, s.o. noin viiden tienoissa, hakkaan puut, tuon\nkaivosta vettä, pesen vaatteeni jne. Kello kuusi syön aamiaisesta\njääneet kylmät tähteet. Sitte, minut suljetaankin sisään. Se on pisin\nhetki päivästä. Eivät ole antaneet lamppuakaan, vaikka olen pyytänyt.\nVahdilla on kyllä lamppu etuhuoneessa, mutta sieltä tuleva valo on niin\nvähäinen, etten minä sen valossa näe tehdä mitään työtä. Ei auta muu\nkuin mennä maata, ja silloinkos ajatukseni alkavat lennellä. Taas on\nedessäni tuo hirveä näytelmä, jonka uhrina olen, ja vaimoni ja lapseni\nja kaikki rakkaani. Kyllä saavat hekin, raukat kärsiä!\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina huhtik. 28 p:nä 1895.\n\nTänään on myrsky. Ryskäen ja paukkuen kulkevat vihuripuuskat ja\nmyllertävät kaikki esineet sekaisin. Samanlainen on minunkin\nmielentilani vihanpuuskain kohdatessa; Jospa olisin voimakas ja väkevä\nkuin tuo tuuli, joka puita puistelee ja niiden juuria järkyttää,\nsilloin poistaisin kaikki esteet, jotka peittävät totuuden.\n\nTahtoisin ulvoa kuuluviin kärsimykseni, huutaa ilmi sydämeni epätoivon\nsiitä häväistyksestä, joka on kohdannut viatonta miestä ja hänen\nperhettänsä. Voih, minkälaisen rangaistuksen on se ansaitseva, joka\non saanut tämän kaiken aikaan! Hän on syyllinen isänmaatansa kohtaan,\nsyyllinen sitä onnetonta raukkaa kohtaan, jonka perheen hän on\nsaattanut epätoivoon, sen ihmisen täytyy olla aivan epäluonnollisen.\n\nTänä päivänä keksin minä ruoka-astioiden puhdistuskeinon. Tähän\nasti olen minä ne pessyt vaan lämpimällä vedellä ja pyyhkinyt\nnenäliinallani. Mutta rasva ja lika eivät lähteneet niistä. Silloin\njohtui mieleeni, että porossahan on potaskaa. Astiat puhdistuit\nmainiosti, mutta kylläpä tulivat kädet ja nenäliinat näköisiksi!\n\nMinulle ilmoittivat, että minun vaatteeni pestään toistaiseksi\nsairashuoneella. Se onkin hyvä, sillä minä hikoilen niin armottomasti,\nettä vaatteeni ovat läpihikiset, sietävätkin perinpohjaisen\npuhdistuksen. Toivokaamme että tämä \"toistaiseksi\" merkitsee\nvakituisesti.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä klo 7 ip.\n\nOlen ajatellut sinua paljon, rakas vaimoni, ja rakkaita lapsiamme.\nOikeastaan olimme koko sunnuntain yhdessä. Aika kului hitaasti, sangen\nhitaasti, ja ajatukseni synkkenivät kuta enemmän ilta lähestyi.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina huhtik. 29 p:nä kello 10 ap.\n\nEn ole elämässäni ollut niin väsynyt kuin tänä päivänä; minun on\npitänyt kantaa moneen kertaan puita ja vettä. Eikä sittenkään ole\naamiaiseni sen kummempia herkkuja kuin vanhoja papuja, jotka ovat\nkiehua jyrisseet neljä tuntia pehmenemättä, vähän muhennosta ja\nvettä juomaksi. Jos tätä elintapaa kestää kauemmin, varsinkin tässä\nilmanalassa, joka jo itsessään on voimia kuluttava, tulevat voimani\nvähenemään kaikista siveellisistä ponnistuksistani huolimatta.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskipäivällä.\n\nTurhaan koetin nukahtaa. Olen äärettömästi väsynyt, mutta niin\npian kun panen maata, hyökkäävät kaikki surut mieleeni, ja tämän\nansaitsemattoman kohtalon aiheuttama katkeruus nousee sydämestäni.\nKiihottuneet hermoni estävät minua nauttimasta virvoittavaa lepoa.\n\nSen lisäksi on ulkona hirveä myrsky, taivas pilvessä ja tukahuttavan\nkuuma.\n\nOi jos rankka sade tulisi raitistamaan tätä alituisesti lämmintä\nilmakehää. Meri on sinisen vihreä, aallot ovat raskaan ja suuren\nnäköiset, niinkuin aikoisivat kokoontua tekemään suurta mullistusta.\nKuolema olisi monta kertaa parempi kuin tämä pitkällinen kuoleman\ntaistelu, tämä alituinen siveellinen raatelu. Mutta Lucie'n ja\nlapsieni tähden ei minulla ole oikeutta kuolla, minä olen sitoutunut\ntaistelemaan niin kauan kuin voimani sen sallivat.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona toukok. 1 p:nä 1895.\n\nOih, nämä hirveät yöt! Minä nousin kumminkin eilen ylös, kuten\ntavallisesti, puoli kuuden aikaan, pääsin kuin pääsinkin päivän päähän;\nen levännyt ollenkaan ja iltasilla sahasin puita melkein tunnin, siksi\nkun sääreni ja käsivarteni vapisivat, enkä sittenkään saanut unta ennen\npuolta yötä.\n\nJos edes voisin lukea ja tehdä työtä iltasella, mutta silloin minut\nteljetään sisään hökkeliini jo kuuden ja puoli seitsemän aikaan, eikä\nanneta minulle mitään valaistusta, vahdin lyhdystä näkyy majaani himmeä\nvalo, joka on siksi lähellä, että se häiritsee minua nukkuessani, mutta\nei hyödytä minua vähääkään.\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina toukok. 2 p:nä 1895 klo 11.\n\nEilen illalla tuli posti Cayennesta. Tuleeko minulle vihdoinkin tietoja\nomaisiltani? Sitä olen koko aamun yhtä mittaa kysellyt itseltäni!\nMinulla on ollut niin monta pettymystä näinä kuukausina. Minä olen\nkuullut niin monta inhimillistä omaatuntoa masentavaa asiaa, että\nepäilen kaikkea ja kaikkia, paitsi omaisiani. Minä toivon ja uskon\nvarmasti, että he hankkivat valoa tähän asiaan, sillä he asettavat\nkunniantunnon niin korkealle; heillä ei tule olemaan yön lepoa, eikä\npäivän rauhaa, ennenkun ovat saavuttaneet tämän tarkoituksen.\n\nTulleekohan ne kirjeet perille, jotka minä laitan vaimolleni. Kyllä\ntämä on hirveän mitoittavaa kärsimystä niin heille kuin minullekin!\n\nTäytyy koettaa olla luja, minun ja lasteni kunnia on takaisin saatava!\n\nMinä olen niin yksin, että luulen usein olevani elävältä haudattu.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä kello 5 ip.\n\nRoyale'n saaresta on kanootti tänne tulossa. Sydämeni sykkii niin,\nettä luulisi sen halkeavan. Jokohan nyt vihdoinkin saanen vaimoni\nkirjeet, jotka jo toista kuukautta sitten ovat tulleet Cayenne'en?\nSaanko vihdoinkin lukea hänen rakkaita ajatuksiaan, tuntea kaiun hänen\nrakkaudestaan?\n\nTunsin ääretöntä onnea, kun vihdoinkin sain kirjeitä, mutta petyin\nkohta surkeasti nähdessäni, että ne olivat osoitettuja Ré'n saarelle ja\nkirjoitettuja ennen minun Ranskasta lähtöäni. Pidätetäänkö siis kaikki\nkirjeet, jotka ovat osoitetut minulle tänne? Eli lähetetäänkö ne ensin\nRanskaan luettavaksi? Voisivat edes ilmoittaa perheelleni, että he\ntietäisivät lähettää ne ministeriöön.\n\nKuinka liikutetuksi tulin näistä kirjeistä, vaikka ne olivatkin\npuolentoista kuukauden vanhoja! Ihmeellinen on tämä maailman meno. Koko\nyön näin unta Lucie'sta ja rakkaista lapsistani, joiden tähden tahdon\nelää.\n\nOlin tilannut Cayenne'sta keittiötarpeita ja ruokavaroja, mutta en\nniitäkään saanut.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina toukok. 4 p:nä 1895.\n\nPäivät ovat ijankaikkisia tässä yksinäisyydessä, kun en saa tietoja\nomaisistani. Joka hetki kysyn itseltäni mitä heistä tulee, miten\nvoivat, kuinka pitkälle tutkimukset ovat edistyneet? Viimeinen kirje\noli helmikuun 18 päivältä.\n\nAamut kyllä aina menevät mukiin, sillä minun pitää puoli kuudesta\nkymmeneen puuhata ruuanlaitossa. Mutta saamani, ravinto on niin huonoa,\nettä voimani vähenevät vähenemistään. Tänään taas suolaista sianlihaa.\nSöin aamiaiseksi kuivia herneitä ja leipää. Päivälliseksi: samaa.\n\nMinä kirjoitan toisinaan muistoon jokapäiväiset pienet tapaukset,\nvaikka ne niin pian haihtuvat paljoa suuremman ja tärkeämmän tieltä, ja\nse on huoli kunniastani.\n\nEn kärsi ainoastaan omieni, vaan myös Lucien ja koko perheeni tähden.\nSaavatkohan he edes minun kirjeeni? Paitsi muita huolia, saavat olla\nvielä levottomia minun tähteni.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä iltasella.\n\nYksinäisyydessäni, jota häiritsee ainoastaan aaltojen kohina, johtuivat\nmieleeni ne kirjeet, jotka täällä oloni alkuaikoina lähetin Lucie’lle\nja joissa kuvasin kärsimyksiäni. Vaimoparallani on kyllä ilmankin\nkärsimistä ja nyt minä valituksillani yhä vaan lisään hänen tuskiaan.\nMinun tulee kaikin voimin koota rohkeuteni, minun tulee esimerkilläni\nantaa hänelle voimia kestämään, jotta hän voisi täyttää tehtävänsä.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina toukok. 6 p:nä 1895.\n\nYhä vaan olen yksin omien ajatusteni kanssa, sillä ei ole tullut mitään\ntietoja kotolaisilta.\n\nYksin on minun kestettävä suruni, arvokkaisuudella täytyy minun\nkestää hirveä rangaistukseni ja antaa vaimolleni ja koko perheelleni\nrohkeutta, sillä he kärsivät varmaan yhtä paljon kuin minä. Ei saa\nsentähden olla heikkoudesta merkkiäkään! Mukaudu siis vaan kohtaloosi,\nsiksi kun päivä valkenee, sinun on tehtävä se lastesi tähden.\n\nTurhaan koetan väsyttää hermojani ruumiillisella työllä, mutta ei\nilmanala eikä voimani salli sitä.\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina toukok. 7 p:nä 1895.\n\nEilisestä asti on ollut rankka sade. Sateiden lomassa vallitsee\ntukahuttavan kostea kuumuus.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona toukok. 8 p:nä 1895.\n\nOlen niin ärtynyt tästä haudan hiljaisuudesta ympärilläni ja siitä,\netten kolmeen kuukauteen ole saanut tietoja kotoa, että hakkasin kaksi\ntuntia puita rauhoittaakseni hermojani.\n\nPonnistamalla kaikki tahdonvoimani, olen saanut taas vähän luetuksi\nenglanninkieltä; tavallisesti luen sitä noin kaksi tai kolme tuntia\npäivässä.\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina toukok. 9 p:nä 1895.\n\nTänä aamuna nousin ylös tavallisuuden mukaan päivän valetessa ja keitin\nkahvini, mutta tunsin itseni hyvin heikoksi paljosta hikoilemisesta.\nMinun täytyi uudestaan ruveta pitkälleni.\n\nMinun täytyy pitää ruumistani kunnossa, sillä se ei saa luhistua,\nennenkun kunniani olen saanut takasin. Vasta sitte on mulla oikeus\nlangeta voimattomuuteen.\n\nVaikka olen koettanut vastustaa, oli minulla kumminkin raju itkukohtaus\najatellessani vaimoani ja lapsiani. Oi, asiaan täytyy tulla valoa,\nkunniani täytyy saada takaisin. Ilman sitä näkisin ennemmin molemmat\nlapseni kuolleina.\n\nHirmuinen päivä, minulla on ollut kouristuksia, itku- ja\nhermokohtauksia, ei mitään ole puuttunut. Mutta sielun täytyy hallita\nruumista.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina toukok. 10 p:nä 1895.\n\nMinulla oli kova kuume viime yönä. Minulle ei ole annettu sitä vähäistä\nmatka-apteekkia, jonka vaimoni antoi minulle.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina toukok. 11 p:nä, sunnuntaina 12 ja maanantaina 13 p:nä.\n\nOn ollut niin vaikeita päiviä. Kuumetta, vatsanväänteitä, kaikki\nvastenmielistä. Ja mitä tällä ajalla tapahtuu Ranskassa? Kuinka\npitkälle he ovat jo päässeet tutkimuksissaan?\n\nSitten minulla on vielä päälle päätteeksi auringon polttama palohaava,\njonka sain siitä, kun olin vähän aikaa paljain jaloin.\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina toukok. 16 p:nä 1895.\n\nKuumetta kestää yhtä mittaa. Eilisiltana oli kovempi kohtaus, niin että\nveri tunkeutui aivoihin. Minä olen kumminkin pyytänyt saada lääkärin,\nsillä en tahtoisi tähän loppua.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina toukok. 17 p:nä 1895.\n\nLääkäri tuli eilen illalla. Hän määräsi 40 centigrammaa kiniiniä\npäivässä ja lupasi lähettää minulle 12 purkkia tiivistettyä maitoa ja\nkaksinkertaisesti hiilihappoista natronia. Vihdoinkin saan maitoruokia,\nettei minun tarvitse syödä tätä kauheaa ruokaa, jota minä inhoan niin,\netten ole sitä neljään päivään nauttinut. En ole koskaan luullut, että\nihmisruumiilla olisi niin suuri vastustusvoima.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina toukok. 18 p:nä 1895.\n\nMaito, jota sain sairashuoneesta, ei ole tuoreinta. On se kumminkin\nparempaa kuin ei mitään. Otin muutamia minuuttia sitten 40 centigrammaa\nkiniiniä.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina toukok. 19 p:nä 1895.\n\nKamala päivä. Troopillinen sade koko päivän. Kuume on lakannut kiniinin\nvaikutuksesta.\n\nMinä olen asettanut pöydälle vaimoni ja lapsieni valokuvat, että\nminulla olisi ne aina silmieni edessä. Minun täytyy heiltä saada voimaa\nja tahdonlujuutta.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina toukok. 27 p:nä 1895.\n\nKaikki päivät ovat toistensa kaltaisia, yhtä yksitoikkoisia ja\nhiljaisia. Kirjoitin juuri vaimolleni ja kerroin, että siveellinen\nvoimani on suurempi kuin koskaan ennen.\n\nMinun täytyy saada, minä tahdon saada täydellistä valoa tähän hämärään\nasiaan.\n\nVoi minun lapsiani! Minä olen niinkuin eläin, joka tahtoo, että hänen\nruumiinsa ensiksi poljetaan, ennenkun käydään sen poikien kimppuun.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona toukokuun 29 p:nä 1895.\n\nSataa lakkaamatta; ilma on niin tukahuttavan painavaa, herpaisevaa.\nVoi kuinka minun hermoni tuottavat kärsimyksiä. En saa edes elää,\nsaatikka sitte käyttää rajatonta tarmoani ja tahdonvoimiani johonkin\nkunnolliseen.\n\nMutta vihdoin tulee jokaiselle vuoronsa. Se kurja, joka on tehnyt tämän\nrikoksen, tulee vielä ilmi. Voi jos saisin hänet viideksi minuutiksi\nkäsiini, niin antasin hänen käydä läpi kaikki kidutukset, jotka hän on\npakoittanut minut kestämään; minä repisin säälittä häneltä sydämen ja\nsisälmykset ulos.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina kesäk. 1 p:nä 1895.\n\nPosti tulee Cayenne’sta, kulkee saaren editse. Saankohan vihdoinkin\ntuoreita uutisia vaimoltani? Sitten Ranskasta lähdettyäni, s.o. sitten\nhelmikuun 20 päivän en ole saanut vähintäkään tietoja kotolaisiltani.\nOih, minun täytyy kokea kaikki tuskat ja kärsimykset.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina kesäk. 2 p:nä 1895.\n\nEi mitään. Ei mitään. Ei kirjeitä eikä tietoja asiasta, yhä vaan haudan\nhiljaisuus.\n\nMinä tahdon pysyä pystyssä, vahvana tiedossani että minulla on puhdas\nomatunto ja oikeus puolellani.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina kesäk. 3 p:nä 1895.\n\nMinä näin juuri postin menevän Ranskaa kohti. Minun sydämeni vapisi ja\ntykytti niin, että se oli haljeta.\n\nPosti tuo sinulle, minun rakas Lucie’ni, viimeiset kirjeeni, joissa\nminä sinulle yhä huudan rohkeutta ja rohkeutta. Koko Ranskan täytyy\ntietää, että minä olen uhri, enkä mikään rikoksellinen.\n\nPetturi! Tätä sanaa mainitessa syöksyy kaikki vereni päähän, koko\nruumiini vapisee vihasta ja harmista, petturi, pahin kaikista\nhylkiöistä! Ei, minun täytyy elää, minun täytyy kestää kärsimykseni,\nsaadakseni nähdä sen päivän, jolloin täydellisesti tunnustettu\nviattomuus riemuitsee.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona kesäk. 5 p:nä 1895.\n\nNämä pitkät tunnit! Minä en saa enää mitään kirjoituspaperia\nkirjoittaakseni ja työtä tehdäkseni, vaikka useat kerrat olen pyytänyt\nviime kolmen viikon kuluessa; ei minulla ole ollut mitään luettavaa, ei\nmitään, millä ajatukseni muualle johtaisin.\n\nPuoleen neljättä kuukauteen en ole saanut mitään tietoja kotoa.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina kesäk. 7 p:nä 1895.\n\nNyt olen saanut paperia ja aikakauskirjoja.\n\nOn rankkasade.\n\nMinun päätäni pakottaa kauheasti.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina kesäk. 9 p:nä 1895.\n\nKaikki vaivaa minua, sydämeni vuotaa verta vähäpätöisimmästäkin\nseikasta. Kuolema olisi vapahdus, mutta en uskalla ajatella sitä.\n\nEi vieläkään kirjeitä kotolaisilta.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona kesäk. 12 p:nä 1895.\n\nTänään sain vihdoinkin kirjeen vaimoltani ja perheeltäni. Kirjeet ovat\nsaapuneet tänne maaliskuun lopulla ja sitten luultavasti palautetut\nRanskaan. Enemmän kuin kolme kuukautta viipyvät kirjeet siis matkalla\nluokseni. Voi tuntea kuinka heidän tuskansa ja ääretön harminsa pistää\nesille rivien välistä! Nuhtelen itseäni vieläkin enemmän, kun kirjoitin\ntänne tultuani niin epätoivoisia kirjeitä vaimolleni. Minun olisi\npitänyt kärsiä aivan yksin eikä antaa heidän jakaa minun kauheita\nkidutuksiani, heillä on jo ennestäänkin kylliksi.\n\nSitten tulee lisäksi alituinen, tavaton, käsittämätön epäluulo, joka\nyhä enemmän saattaa jo ennestään murretun sydämeni verta vuotamaan.\n\nKun saarien päällikkö toi kirjeeni minulle, sanoi hän:\n\n\"Pariisissa kysytään eikö teillä ole keskenänne sovittua sanakirjaa.\"\n\n\"Etsikää, sanoin hänelle, mitä muuta vielä luullaan?\"\n\n\"Oh! vastasi hän, ei se näytä siltä kuin uskottaisiin teidän\nviattomuuteenne.\"\n\n\"Ah! Minä toivon eläväni kylliksi kauan voidakseni puhdistaa\nitseni niistä halpamaisista valheista, jotka viha ja intohimo ovat\nsynnyttäneet ihmisten mielikuvituksissa.\"\n\nMeidän täytyy myös kaikkien päästä selville ei ainoastaan tuomiosta,\nmutta myöskin kaikesta, jota sen jälestä on tehty ja sanottu.\n\nMinä olen saanut kyökkiastiani ja ensimäisen kerran säilykkeitä\nCayenne'sta. Minun aineellinen elämäni on minulle yhdentekevää, mutta\nsen kautta voin minä ylläpitää voimiani.\n\nKuritusvangit tulevat tänne päivillä tekemään työtä. Sentähden suletaan\nminut hökkeliini, pelosta että keskusteleisin heidän kanssaan! Voi\ninhimillistä rumuutta!\n\nMinä keskeytän tässä päiväkirjani julaistakseni muutamia otteita\nvaimoni kirjeistä, jotka minä sain kesäkuun 12 päivänä. Nämä kirjeet\nolivat tosiaankin tulleet Cayenne'en maaliskuun lopulla, mutta\nsieltä ne oli lähetetty takaisin Ranskaan luettavaksi siirtomaa-\nja sotaministeriöön. Myöhemmin ilmoitettiin vaimolleni, että hänen\npitäisi jättää aina joka kuukauden 25 päivänä siirtomaa-ministeriöön\nminulle tulevat kirjeet. Hänet oli kielletty puhumasta \"jutusta\"\nja yleisesti julkisistakin asioista. Hänen kirjeensä saivat kulkea\nmonen käden kautta, ne luettiin ja niitä tutkittiin, ja useasti eivät\nensinkään joutuneetkaan minulle; ei niihin siis voinut kirjoittaa\narkaluontoisista asioista. Sillä kun hän kerran tiesi, mitenkä ne\ntarkastettiin, niin eihän hän esim. ensinkään voinut kirjoittaa niistä\nyrityksistä, mitä asian valaisemiseksi oli tehty, sillä silloinhan\nne, jotka perikatoamme harrastivat, olisivat voineet käyttää sitä\nhyödykseen.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa helmik. 23 p:nä 1895.\n\n Rakas Alfred!\n\n Tulin sangen pahoilleni, kun kuulin sinun lähteneen Re'n saarelta.\n Olit sielläkin etäällä minusta, mutta minä sain toki puhella kanssasi\n joka viikko ja kuinka onnellinen olin saadessani tavata sinua,\n sain silmistäsi lukea kärsimyksesi ja aina ajattelin vaan, miten\n niitä voisin lieventää. Nyt on minulla yksi ainoa toivomus saada\n tulla luoksesi, kehoittaa sinua kärsivällisyyteen ja rakkaudellani\n auttaa sinua tyynesti odottamaan hyvityksen päivää. Tämä oli varmaan\n kumminkin viimeinen kappale kärsimyksen tiellä, minä toivon ainakin\n että laivalla on ollut inhimillisiä olennoita, jotka ovat säälineet\n onnetonta, syytöntä marttyyriä!...\n\n En hetkeäkään voi olla ajattelematta sinua, rakas mieheni. Yöt ja\n päivät huolehdin terveydestäsi ja mielentilastasi. Ajattele, että minä\n en tiedä sinusta mitään enkä saa kuullakaan sinusta mitään, ennenkun\n tulet perille!...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa helmik. 26 p:nä 1895.\n\n Ajattelen sinua yötä ja päivää, säälin sinua sydämestäni, tuntuu niin\n tuskalliselta ajatella että sinä tuolla tavalla lähdet, kuljet siellä\n myrskyisellä merellä ja että siveellisien tuskiesi lisäksi saat kärsiä\n ruumiillisia vaivoja. Minkätähden kohtalo meitä niin vainoo?\n\n Toivon saada olla luonasi, koettaisin vähän hellyydelläni ja\n rakkaudellani lieventää ääretöntä suruamme; minä olen pyytänyt\n siirtomaa-ministeriltä lupaa saada tulla luoksesi, sillä lakihan\n sallii maanpakolaisuuteen tuomittujen vaimojen ja lapsien seurata\n mukana; en luule että sitä voidaan kieltää minulta; odotan\n kuumeenomaisella kärsimättömyydellä vastausta...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa helmik. 28 p:nä 1895.\n\n En voi sanoin selittää suruani ja kaihoani, jota tunnen, kun\n tiedän sinun joutuvan yhä kauemmaksi; katkerat ajatukset kiusaavat\n minua päivin, öisin hirveät unennäöt; mutta lapset tulevat\n suloisille hyväilyineen ja puhtaine sieluilleen muistuttamaan\n minua velvollisuuksistani sekä siitä, ettei minulla ole oikeutta\n heittäytyä epätoivoon; silloin ponnistan taas pystyyn ja koetan\n kaikella huolellani kasvattaa heitä sinun toivojesi mukaisesti ja\n sinun oivallisia neuvojasi seuraten, jotta heistä tulisi jaloja\n sieluja, niin että ne sinun takaisin palatessasi olisivat sellaisia,\n jommoisiksi sinä olet ne kuvaillut.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa maalisk. 5 p:nä 1895.\n\n Edellisen kirjeeni mukana lähetin sinulle nipun kaikenlaisia\n aikakauskirjoja, joista saat huvia ja saat aikasi paremmin kulumaan\n odottaessasi iloista uutista syyllisen löytymisestä. Hyvä Jumala,\n kunhan ei elämäsi siellä kaukana tulisi kovin vaikeaksi etkä\n tarvitsisi nähdä siellä puutetta ja voimasi kestäisivät niitä\n vaikeuksia, jotka sinua kohtaavat...\n\n Sinun lähdettyäsi Ranskasta on minun ollut puolta vaikeampi olla, niin\n vaikea, että sitä on mahdoton mihinkään verrata. Olisin sata kertaa\n onnellisempi, jos olisin luonasi, tietäisin ainakin miten sinä jaksat,\n miten terveytesi on, millä mielellä olet, enkä tarvitseisi olla niin\n levoton...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nLauantaina kesäk. 15 p:nä 1895.\n\nMinun on pitänyt olla kolme viikko huoneeseeni suljettuna, sillä\nrangaistusvankeja on ollut täällä rakentamassa kasarmia vahdeille.\n\nSe vasta oli tuskallista.\n\nViime yönä minulla oli vatsanväänteitä, niin että minun piti pyöriä\ntilallani.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona kesäk. 19 p:nä 1895.\n\nKuiva ja kuuma; sadeaika lähenee loppuaan. Minun ruumiini on täynnä\npahkuroita moskittain ja muiden hyönteisten puremista.\n\nVähät niistä! Ruumiilliset kärsimiset eivät ole mitään henkisten\ntuskieni rinnalla, ei kerrassa mitään.\n\nAivoni ja sydämeni kärsivät ja valittavat kivusta. Milloinka syyllinen\ntulee ilmi, milloinka tämä surullinen vyyhti selviää? Ja elänkö minä\nedes siihen asti? Toisinaan on koko olentoni vajonnut niin kauheaan\nepätoivoon, että epäilen sitäkin. Ja rakas Lucie-raukkani ja omat\nlapseni! Ei, minä en ole hylkäävä heitä; minä tahdon tukea heitä koko\nsieluni innolla niin kauan kuin minulla on hitunenkaan voimia jälellä.\nMinun täytyy saada takaisin kunniani, lasteni kunnia.\n\n\u003Ctb>\n\nLauvantaina kesäk. 22 p:nä klo 1 ip.\n\nOn mahdotonta nukkua. Kello puoli seitsemästä illalla olen ollut\nsisällä ilman muuta valoa kuin vahtimiehen lyhdystä tuleva\nkajastus. Enkä muutenkaan voisi lukea koko yötä englanninkieltä. Ne\naikakauslehdet taas, jotka minulle tulevat, ovat pian luetut.\n\nSitten vielä puuhaavat vahtihuoneessa myötäänsä edestakaisin ja\npaukuttavat ovia. Vahtia kun muutetaan joka toinen tunti ja sitä\npaitsi yövahti käy merkitsemässä joka tunti ajan kulun vahtituvassa.\nTämä alituinen edestakaisin kulkeminen, tämä lukkojen ja telkien\nkalisteleminen tuntuu kymmenkertaiselta unissani.\n\nMilloinka tämä hirveä ansaitsematon kidutus loppuu?\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina kesäk. 25 p:nä 1895.\n\nVangit tulevat taas saarelle työhön. Minut suljetaan hökkeliini.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina kesäk. 28 p:nä 1895.\n\nYhä olen suljettu huoneeseeni noitten vankien läsnäolon vuoksi.\n\nKooten kaiken tahdonvoimani saatan päivittäin tutkia englanninkieltä\n3 à 4 tuntia, mutta muun ajan liikkuvat ajatukseni yksinomaan\nkärsimyksissäni. Minusta tuntuu joskus aivan kuin sydämeni ja pääni\nhalkeisivat.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina kesäk. 29 p:nä 1895.\n\nOlen tänään nähnyt Ranskasta tulevan postilaivan kulkevan saaren ohi.\nTämä nimi panee minun sieluni värähtämään! Ajattele että isänmaani,\njolle olen antanut kaikki voimani, kaiken kykyni, saattaa pitää minua\nroistona! Voih! Ihmisjärki ei totisesti jaksa kestää tätä ajatusta.\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina heinäk. 4 p:nä 1895.\n\nOlen ollut niin liikutettuna saatuani vihdoinkin tuoreita, terveisiä\nvaimoltani ja perheeltäni, etten ole voinut kirjoittaakaan näinä\npäivinä. Viimeiset kirjeet, jotka sain, olivat kirjoitetut toukokuun 25\npäivänä; viimeinkin ovat ilmoittaneet vaimolleni, että kirjeiden pitää\nkulkea ministeristön kautta.\n\nAsiat ovat entisellään: syyllistä ei ole löydetty. Minä kärsin yhtä\npaljon perheeni tuskista kuin omistani. En tarkoita tässä niitä pieniä\njokapäiväsiä vastahakoisuuksia, jotka minun sydäntäni loukkaavat.\n\nMutta minä en saa masentua, minun täytyy rohkaista vaimoani; minä\ntahdon saada takaisin nimeni kunnian ja lasteni kunnian.\n\n\u003Ctb>\n\nTässä on muutamia kohtia niistä kirjeistä, joita sain tähän aikaan\nvaimoltani:\n\n Pariisissa maalisk. 25 p:nä 1895.\n\n Toivon että olet terve, kun saat tämän kirjeen... Odotan\n kärsimättömästi tietoja perille tulostasi, kohta kai sinne tuletkin,\n sillä kohta olette olleet matkalla kolme viikkoa. Kärsimyksiä on\n tietysti ollut sinulla tänäkin aikana ja monta hirveää hetkeä saat\n tietysti vielä kestää, ennenkun totuus tulee ilmi.\n\n Mathien'lta ei ole vielä tullut lähdetyksi pois. Minä tiedän, että\n olet aina pitänyt hänestä ja ihaillut hänen kaunista luonnettaan...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa maalisk. 27 p:nä 1895.\n\n Sydäntäni kouristaa, kun tiedän olevasi siellä aivan yksin, eikä\n ole luonasi yhtään sielua, joka sinua tukisi ja valaisi rohkeutta\n ja toivoa sydämeesi. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun\n läheisyydessäsi, jakaa tuskasi ja vähentää sitä läsnäolollani. Minä\n vakuutan sinulle että ajatukseni ovat paljoa enemmän Salut-saarilla\n kuin täällä; siellä yksinäisellä saarella olen luonasi hengessä ja\n koetan kuvitella elämääsi...\n\n \u003Ctb>\n\n Pariisissa huhtik. 6 p:nä 1895.\n\n Tänä aamuna luin liikutettuna kertomuksen Salut-saarille tulostasi;\n sanomalehtien mukaan näkyy Pirunsaari olevan määrätty olinpaikaksesi.\n Tänne Ranskaan on kyllä tullut tietoja, tulostasi, mutta minä en\n ole saanut mitään. Minä en voi sanoa kuinka paljon kärsin siitä,\n että pitää olla eroitettuna rakkaasta puolisostani, enkä saa sinulta\n edes minkäänlaisia tietoja enkä tiedä mitenkä kestät noita kauheita\n kärsimyksiä...\n\n Itsekieltäytymisesi on ihmeteltävä, kärsivällisyytesi niin\n sankarimainen ja sielusi niin luja, että mekin olemme saaneet siitä\n voimia; minä olen varma, että me kerran pääsemme asian perille...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa huhtik. 12 p:nä 1895.\n\n Tämähän on aivan kauheaa, ettei saa mitään tietoja sinusta. Siitä\n on jo melkein kaksi kuukautta, kun näin sinut ja sen perästä en ole\n kuullut sinusta mitään, en kerrassaan mitään. Ei yhden yhtä riviä ole\n tullut sinulta, se on sangen kovaa...\n\n Minä kärsin sanomattomia tuskia tietäessäni sinun olevan onnettoman;\n se ajatus repii sydäntäni ja koko olentoani...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa huhtik. 21 p:nä 1895.\n\n Huhtikuun 21 päivä! Se päivä herättää minussa suloisia muistoja!\n Tänäpänä tulevat viisi vuotta täyteen onnellisesta yhdessä olomme\n ajasta; neljä ja puoli vuotta kuluivat suloisessa elämässä, nautimme\n täydellistä onnea. Silloin tuli yhtäkkiä salaman isku ja särki kaikki.\n Sanoin sinulle monasti olevani niin onnellinen, etten kaivannut\n mitään. Tällä kertaa ei minulla ole ainoastaan toivomuksia, vaan\n palavasti rukoilen, että Jumala antaisi meidän tänä vuonna saada\n onnemme takaisin, antaisi meille kunniamme, joka meiltä on ryöstetty\n ja että sinä taas tulisit iloiseksi ja onnelliseksi...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa huhtik. 24 p:nä 1895\n\n En vieläkään ole saanut sinulta mitään, ja olen siitä aivan onneton.\n Joka aamu toivon, että nyt saan. Joka ilta näen, että turha oli\n toivoni. Voi! Sydänparkani, kyllä saat kärsiä...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa huhtik. 26 p:nä 1895.\n\n Tämä päivä on ollut, elämäni kauhein päivä. Eräässä sanomalehdessä\n mainittiin, että sinä olet sairaana! Tämä tieto on tuottanut minulle\n selittämättömiä tuskia. Tietäen, että olet siellä sairaana, yksin,\n enkä saa olla sinua hoitamassa, vaalimassa, se on vallan kauheaa.\n Sydämeni ja koko olentoni kärsii sanomattomasti. Ja minä kun olen\n kehottanut sinua elämään ja olen itse elänyt toivossa näkeväni sinut\n vielä kerran onnellisena; mustat ajatukset täyttävät aivoni. Käännyin\n epätoivoisena siirtomaa-ministerin puoleen. Hän sanoi uutisen olevan\n perättömän.\n\n Milloinka saan ensimäisen kirjeen sinulta? Minä odotan sitä\n lapsellisella kärsimättömyydellä...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa toukok. 5 p:nä 1895.\n\n Se kirje, jota olen odottanut siitä asti kun tulit perille sinne,\n ei ole vielä saapunut. Siitä asti kun tiesin ranskalaisen postin\n tulleen (huhtik. 23 p:nä), sykkii sydämeni joka kerta kun postin\n tuoja tulee ja joka kerta petyn. Samoin on luvansaanninkin kanssa;\n siirtomaa-ministeri ei ole vielä vastannut molempiin hakemuksiini,\n jotka lähetin jo helmikuussa. Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on\n ajatteleminen?\n\n Pikku Pierresi rukoilee joka ilta että pian pääsisit kotiin. Pikku\n raukka, hän oli tottunut vaan näkemään auringonpaistetta elämässä\n eikä ymmärrä miksikä hänen rukouksensa ei tule kuulluksi ja hän lukee\n sen aina toiseen kertaan pelosta, ettei se ensi kerralla ole tullut\n luetuksi kylliksi hartaasti...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa toukok. 9 p:nä 1895.\n\n Viimeinkin sain sinulta kirjeen. En voi sanoin selittää — iloa,\n jota tunsin ja kuinka sydämeni sykki nähdessäni rakkaan käsialasi,\n lukiessani noita riviä, joita sinä olit kirjoittanut, ensimäiset mitkä\n sinulta sain perille tulosi jälestä, s.o. liki kaksi kuukautta sitten.\n Kärsin kanssasi.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nLauantaina heinäk. 6 p:nä 1895.\n\nElämäni on yhä samaa kuin ennenkin, epäilyksien ja alituisen valvonnan\nalaisena, tuhansia kärsimyksiä päivässä. Sydämeni kiehuu vihasta, mutta\nminun täytyy arvoani ylläpitääkseni estää sitä näkymästä.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina heinäkuun 7 p:nä 1895.\n\nVangit ovat viimeinkin lopettaneet työnsä. Minäkin olen eilen ja tänä\npäivänä pessyt pyyheliinani, puhdistanut keittoastiani lämpimällä\nvedellä ja paikannut liinavaatteeni, jotka ovat kurjassa tilassa.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona heinäkuun 10 p:nä 1895.\n\nNyt alkaa kaikenlainen piinaviikko uudella vauhdilla. En enää uskalla\nkulkea asuntoni ympärillä, en enää uskalla istuutua sen taakse eräälle\npaikalle, jossa on hiukan vilpoista ja varjoisaa. Sen lisäksi on minua\nruvettu pitämään rangaistusvangin muassa, en enää saa sokeria enkä\nkahvia, joka päivä palan huonoa leipää ja ainoastaan kahdesti viikossa\n250 gr. lihaa. Toisina päivinä muhennosta tai suolaista läskiä. Ehkenpä\nkielletään tämän uuden määräyksen mukaan säilykkeiden tuontikin\nCayenne'sta.\n\nPysyn tästä lähtien hökkelissäni, elän vedellä ja leivällä, kestän sen\nverran kuin kestän.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina heinäkuun 12 p:nä 1895.\n\nEi tämä minun ravintoni näy olevan vankien annos, vaan erityisesti\nminua varten tarkoitettu. Eivät toki kuitenkaan pidättäneet Cayenne'sta\ntulevia säilykkeitä.\n\nMutta mitäs siitä?\n\nMinun hermoni, aivoni ja sydämeni, nehän ne kärsivät!\n\nMahdotonta mennä istumaan sille ainoalle paikalle, missä on varjoa\npäivällä, missä merituuli puhaltaisi minua kasvoihin, kuvaten\najatuksiani.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä iltasella.\n\nSain juuri säilykkeitä Cayenne'sta. Ruumiin ravinto on kumminkin\nsangen vähän merkitsevää, toista ovat ne tuskat, joita minä kärsin.\nMinua vahditaan, etten pääsisi karkaamaan — niinkuin milloinkaan\nolisin yrittänytkään sitä, sillä ainoa, mitä tahdon, on saada takaisin\nkunniani — mutta minua vakoillaan aina, ja kaikkea mitä minä teen,\narvostellaan epäluuloisesti. Jos minä kävelen nopeasti, sanotaan että\nminä väsytän vahdin, joka kulkee mukanani; jos minä istun hökkelissäni,\nniin minua uhataan rangaista. Mutta vielä on kerran tuleva se päivä,\njona asia valkenee.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina heinäkuun 14 p:nä 1895.\n\nJoka paikassa heiluu trikoloori, lippu, jota aina olen palvellut\nkunnialla. Tuskani on niin valtava, että kynä putoo kädestäni, on\nsellaisia tunnelmia, joita on mahdoton selittää.\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina heinäkuun 16 p:nä 1895.\n\nKuumuus on hirvittävä. Se osa saarta, jossa minä saan olla, on aivan\npaljas, kookkospalmuja on vaan toisessa päässä saarta.\n\nSuurimman osan päivää oleskelen huoneessani. Eikä ole mitään lukemista!\nViime kuun aikakauslehdet eivät ole vielä tulleet.\n\nMitä minun vaimoni ja lapseni tekevät tällä aikaa?\n\nHaudan hiljaisuus vaan vallitsee ympärilläni.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina heinäkuun 20 p:nä 1895.\n\nPäivät kuluvat kamalassa yksitoikkoisuudessa ja tuskassa, paremman\npäivän toivossa.\n\nAinoana työnäni luen vähän englanninkieltä.\n\nTämä on haudassa olemista ja vielä kamalampaa, kun sydän oli matkassa.\n\nIltasella rankka sade, sen perästä kuuma, veltostuttava sumu. Minuun\ntulee kuume.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina heinäkuun 21 p:nä 1895.\n\nOlin koko yön kuumeessa; oksennuksia yhtä mittaa. Vahdit näkyvät yhtä\npaljon kärsivän ilmanalasta kuin minäkin.\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina heinäkuun 23 p:nä 1895.\n\nTämäkin yö oli huono. Reumaattisia tai paremminkin hermoilisin\nkolotuksia vuorotellen kylkiluissa ja hartioissa. Mutta minä tahdon\ntaistella tautiani vastaan, minä tahdon elää, minä tahdon nähdä\npäätöksen.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona heinäkuun 24 p:nä 1895.\n\nMinut valtaa vielä lisäksi kyllästyminen kaikkeen. Ei koskaan yhtä\nmiellyttävää naamaa, ei koskaan puhelutoveria, yöt päivät yksin omien\najatustensa ja tunteitteinsa kanssa!\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina heinäkuun 28 p:nä 1895.\n\nPosti on tullut Ranskasta. Mutta minun kirjeeni käyvät ensin\nCayenne'ssa ja tulevat sitten vasta tänne, vaikka ne on luettu ja\ntarkastettu Ranskassa.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina heinäkuun 29 p:nä 1895.\n\nYhtä ja samaa, voi haikeaa! Yöt ja päivät taistella itsensä\nkanssa, etsiä rauhaa myrskyäville ajatuksille, tukahuttaa sydämen\nmalttamattomuus; sanalla sanoen voittaa elämän kauhut.\n\n\u003Ctb>\n\nSaman päivän iltana.\n\nRaskas, tukahuttava, uuvuttava ilma. Minun hermoni ovat jännitetyt niin\ntiukalle kuin viulun kielet. Me olemme kuivassa vuodenajassa ja tätä\nkestää tammikuuhun asti. Toivokaamme että kaikki on päättynyt siihen\nmennessä.\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina heinäkuun 30 p:nä 1895.\n\nYksi vahti on mennyt pois, sillä häneen tuli kuume. Se on jo toinen,\njonka on täytynyt lähteä pois, sen jälkeen kuin minä tulin. Minä\nkaipaan häntä, sillä hän oli kunnon mies, joka teki tehtävänsä\ntarkasti, uskollisesti ja tunnollisesti ja oli kumminkin ystävällinen.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona heinäkuun 31 p:nä 1895.\n\nKoko viime yön näin unta sinusta, rakas Lucie, ja lapeistamme. Odotan\nkärsimättömästi postia Cayenne'sta. Minä toivon, että se tuo minulle\nkirjeitä. Tuovatkohan ne hyviä uutisia? Jokohan vihdoinkin on päästy\nsen konnan jälille, joka on tehnyt tämän hirveän rikoksen?\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina, elokuun i p:nä keskipäivällä.\n\nPosti tuli Cayenne'sta tänä aamuna neljänneksen yli seitsemän.\n\nTuoko se minulle kirjeitä ja minkälaisia tietoja? En ole vielä saanut\nmitään.\n\n\u003Ctb>\n\nPuoli viisi iltapäivällä.\n\nEn vieläkään mitään. Odottavan aika on pitkä.\n\n\u003Ctb>\n\nKello 9 iltasella.\n\nEn ole saanut mitään. Katkera pettymys!\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina elok. 2 p:nä 1895, aamulla.\n\nOlen viettänyt kauhean yön. Mutta minun tulee kuitenkin yhä rohkeasti\ntaistella. Joskus valtaa minut vastustamaton halu saada itkeä sydämen\npohjasta, mutta minä hillitsen kyyneleeni, sillä häpeää on näyttää\nheikkouttani vahdilleni, jotka minua yöt päivät vartioivat.\n\nEi saa hetkeäkään olla yksin suruineen!\n\nNämä liikutukset heikentävät minua ja murtavat sekä sieluni että\nruumiini voimat. Mutta kun kirjoitan Lucie’lle, tahdon häneltä kätkeä\nsuruni ja rohkaista hänen mieltänsä. Lastemme täytyy saada pää pystyssä\nkulkea elämän läpi, käyköön minulle miten tahansa.\n\n\u003Ctb>\n\nKello 7 iltasella.\n\nMinun postini oli tullut, mutta nyt vasta jättivät sen minulle. Ei\nmitään uutta. Mutta minä tahdon olla kärsivällinen loppuun asti; se\nsalaliitto, jonka uhrina olen, täytyy saada selville.\n\nMinun on vielä kärsittävä.\n\n\u003Ctb>\n\nTässä on muutamia paikkoja vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2\npäivän iltana:\n\n\u003Ctb>\n\nPariisissa heinäkuun 6 p:nä 1895.\n\nMinä odotan suurimmalla malttamattomuudella muutamia ystävällisiä riviä\nsinulta, joitakin tietoja terveydestäsi, josta olen hyvin levoton.\nLaiva tuli toukokuun 23 päivänä, nyt on jo kesäkuun 6 päivä, enkä\nvieläkään ole saanut kirjeitäsi. Joka kerta kun posti tulee, olen\njännityksessä, mutta ei mitään tule. Olen aina ajatuksissani sinun\nluonasi, kuulun sinulle kokonaan...\n\n\u003Ctb>\n\nPariisissa heinäkuun 7 p:nä 1895.\n\n... Juuri kun olin sinulle kirjoittamassa, sain sinun rakkaat, hyvät\nkirjeesi... Sinun kärsivällisyytesi antaa minulle voimia, sinä\nylläpidät minua... Siksi voin elää tällä tavalla sinusta erotettuna,\nvaikka tiedän sinun kärsivän niin julmia tuskia, että toivoni ja\nluottamukseni tulevaisuuteen on rajaton. Mutta minä kärsin niin\nerillään olosta, että olen uudestaan jättänyt anomuksen, jossa pyydän\npäästä luoksesi maanpakolaisuuteen. Olisin onnellinen saadessani elää\nsamaa elämää kuin sinä, olla sinun luonasi, osoittaa sinulle rajatonta\nrakkauttani.\n\nMinä tuntikausia luen kirjeitäsi moneen kertaan; ne tuottavat minulle\nlohdutusta odottaessani sitä onnellista hetkeä, jolloin saan tavata\nsinua...\n\nLucie.\n\n\u003Ctb>\n\nKun ajattelin asemaani täällä Salut-saarilla, arvasin aivan minkälaisen\nvastauksen vaimoni tulisi saamaan pyyntöönsä. Tiesin että siihen ei\nsuostuta.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nLauantaina elokuun 3 p:nä 1895.\n\nEn ole nukkunut tippaakaan koko yönä. Nämä mielenliikutukset murtavat\nminut aivan kokonaan.\n\nNäin paljon surua kertyy odottamatta ympärilleni ja minä en taida sille\nmitään.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina elokuun 4 p:nä 1895.\n\nMinä olen kaksi tuntia 1/2 6:sta 1/2 8:aan pessyt pyyheliinoja ja\nvillahousuja ja puhdistanut kyökkiastiat. Se työ väsyttää minua, mutta\ntekee myöskin hyvää. Voi, minä taistelen kaikin voimin ilmastoa ja\nmuita kärsimyksiä vastaan, en tahdo antaa myöten, ennenkun tiedän että\nolen saanut takaisin kunniani.\n\nMutta miten äärettömän pitkiä nämä päivät ja yöt ovat!\n\nMinä en ole saanut kahteen kuukauteen mitään aikakauslehtiä, minulla ei\nsiis ole mitään lukemista.\n\nEn puhu enää yhtään sanaa, olen vaiti kuin trappisti. [Trappisti on\neräs uskonlahkolainen. Suom. muist.]\n\nMinä olin pyytänyt Cayenne'sta veistokaluja, saadakseni ruumiillista\nliikettä. Mutta minun pyyntöni kiellettiin. Miksi? Se on taas\nselittämätöin arvoitus. Minä olen yhdeksän kuukauden ajan saanut\nmiettiä pääni puhki kaikkia ihmeellisiä asioita, jotka minua ovat\nkohdanneet, enkä ole päässyt selville, siksi en enää jaksa vaivata\naivojani.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina elokuun 5 p:nä 1895.\n\nLämmin yhä yltyy ja minä olen aivan murtunut ja väsynyt tästä yhdeksän\nkuukauden kidutuksesta.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina elokuun 10 p:nä 1895.\n\nMinä en tiedä kuinka kauan kestän. Sydämeni ja aivoni kärsivät\nsurkeasti, tämä kauhea onnettomuus himmentää järkeni, usko\ninhimilliseen oikeuteen, kunniaan ja hyvyyteen häviää tällaisissa\nkauheissa oloissa.\n\nSaat olla rakas Lucie, vakuutettu että jos en hyvinkään kestä tässä\ntaistelussa, vaan kaadun, ja sinä saat nämä rivit käsiisi, niin tiedä\nettä olen kuitenkin tehnyt niin paljon kuin olen voinut, kestääkseni\nnäin pitkää ja vaikeaa kidutusta.\n\nPysy sinä vaan rohkeana ja lujana, lapsesi olkoot lohdutuksenasi, ja\nauttakoot sinua täyttämään velvollisuutesi.\n\nKun on hyvä omatunto ja on tehnyt velvollisuutensa, niin voi aina\nkulkea pää pystyssä ja puolustaa kunniaansa.\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina syyskuun 2 p:nä 1895.\n\nEn ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani. Mitä\nhyötyä siitä olisikaan? Minä taistelen elämästä, vaikka asemani on\nepätoivoinen ja sydämeni murtunut. Tahdon olla vaimoni ja lasteni luona\nsinä päivänä, kun kunniamme meille palautetaan.\n\nToivokaamme tämän kerran päättyvän. Sydämeni on niin sairas. Eilen\npyörryin ja sydämeni herkesi yhtäkkiä lyömästä. Luulin kuolevani, ilman\nkipuja. Mitähän se lienee ollut, en ymmärrä ensinkään.\n\nOdotan postintuojaa.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina syyskuun 6 p:nä 1895.\n\nEikä mitään kirjeitä! Ihmiskieli on kykenemätön kuvaamaan tätä\nkärsimysten paljoutta! Kuolleet ovat onnellisempia!\n\nJa minun pitää vaan elää viimeiseen hengenvetoon asti, niin kauan kun\nvaan sydämeni tykyttää!\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina syyskuun 7 p:nä 1895.\n\nSain juuri ikään kirjeitä. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.\n\n\u003Ctb>\n\nPalasia niistä kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa heinäkuun 8 p:nä 1895.\n\n Olen saanut kirjeesi toukokuulta ja kesäkuun 3 päivältä. Ne tekivät\n niin hyvää sydämelle. Olin kuulevinani sinun puhuvan, kuvailin rakkaan\n äänesi kaikuvan korvissani; viimeinkin tuli sinulta jotakin minulle,\n sinun jalot ja kauniit ajatuksesi kuvastuivat sielussani. En voinut\n olla itkemättä näitä kaivattuja riviä lukiessani, mutta niistähän\n näen, että olet parantunut. Sinä olet niin luottavainen ja luja, että\n pidät meidät kaikki pystyssä. Sinun esimerkkisi auttaa meitä pääsemään\n tarkoituksemme perille...\n\n Minä tulin hyvin liikutetuksi sinun Pierrelle kirjoittamastasi\n kirjeestä; hän oli ihastunut ja hänen pienet kasvonsa loistavat\n ilosta, kun minä luen hänelle kirjettäsi, jonka hän, osaa ulkoa. Hän\n on aivan innoissaan, kun hän puhuu sinusta.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa heinäkuun 10 p:nä 1895.\n\n Minä kehoitan sinua pysymään rohkeana ja kärsivällisenä, kyllä\n me lujalla tahdolla ja tarmokkaisuudella vielä voitamme kaikki\n vaikeudet, ja hankimme selville tämän salaisuuden, jonka uhriksi\n olemme joutuneet. Minulla on tarkoituksena, ainoana toivomuksena,\n päähänpistona ja Mathieu sekä kaikki toivovat että sinä vielä pääset\n onnelliseksi, kun totuus tulee vielä ilmi. Minun täytyy saada tämän\n hävyttömän ja merkillisen jutun alkuunpanijat ja sen syylliset ilmi.\n Jos emme me itse olisi sattuneet olemaan tämän hirveän rikoksen\n uhreina, niin minä en ikinä olisi myöntänyt, että niin alhaisia,\n halpamaisia ihmisiä on olemassakaan, jotka voivat ryöstää koko perheen\n kunnian ja hankkia syytteenalaiseksi nuhteettoman upseerin, eikä\n heidän omatuntonsa sittenkään ratkaisevalla hetkellä pahoittaisi heitä\n tunnustamaan tekoansa.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nSyyskuun 22 p:nä 1895.\n\nSydämen tykytystä oli koko yön. Tunnen itseni nyt aamusella kovin\nväsyneeksi.\n\nKun vaan vähänkin ajattelen, niin järkeni pysähtyy siihen paikkaan.\n\nMinut on tuomittu käsialan nojalla, nyt olen melkein vuoden ajan\npyytänyt oikeutta, en mitään käsialannäytettä, vaan sen roiston\nilmisaamista, joka on kirjoittanut tämän hävyttömän kirjeen.\nHallituksella on kaikki keinot käytettävinään. Tämä on jokseenkin\ntavallinen rikos, jonka tekijää ei tunneta, mutta kun kerran sisältö on\ntunnettu, voidaan asiaan hankkia valoa, jos vaan tahdotaan.\n\nMuutoin keinot ovat vähän arvoiset.\n\nMutta kun vaan ajattelen, että tähän asiaan ei ole hankittu vähääkään\nvaloa, niin joudun aivan pois suunniltani. Ah! Minun pitää saada\noikeutta lapsilleni ja perheelleni ja minä tulen vaatimaan sitä siksi,\nkun sen saan, vaikka tulisin kärsimään mitä.\n\nMutta kyllä tämä on väärin, että semmoisen ihmisen, joka on niin\nkunniallinen, kuin ikänä kukaan; pitää kärsiä tätä.\n\nKuolema olisi hyvätyö! Mutta minulla ei ole oikeus sitä ajatellakaan.\n\n\u003Ctb>\n\nSyyskuun 27 p:nä. 1895.\n\nTätä ei jaksa ihmisen voimat kestää. Sehän on sama kuin kärsiä\nkuolemantuskia joka päivä, tahi haudata joku syytön ilmi elävältä.\n\nVoi, tuomitkoon heidän omattuntonsa heidät, koska ovat antaneet tuomita\nminut käsialan nojalla, ilman päteviä syitä, ilman todistajia, ilman\nmitään vaikutinta, alhaisen rikoksen tekemiseen.\n\nJospa edes olisivat minun tuomitsemiseni jälkeen, kuten minulle\nluvattiin, tarmokkaasti ja voimakkaasti jatkaneet syyllisen etsimistä!\n\nJa sitäpaitsi on vielä diplomaatillinen tie.\n\nHallituksella on kaikenlaisia keinoja sellaisen salaisuuden\nilmisaamiseksi; ja se on sen velvollisuus.\n\nAh! Ihmiskunta himoineen ja vihoineen, kaikkine siveellisine\nrumuuksineen!\n\nAh! Ihmiset itsekkäine pyrintöineen, jotka heitä johtavat! Muusta he\nvähät!\n\nOikeus! Se on kyllä hyvä olemassa, kun on hyvästi aikaa ja kun siitä ei\nsatu olemaan vaivaa tai vahinkoa kellenkään!\n\nVälistä minua niin kyllästyttää ja väsyttää, että aion ruveta\npitkälleni ja antaa asioiden mennä menojaan ja siihen kuolla\ntarvitsematta tappaa itseäni, sillä siihen minulla ei, paha kyllä,\nkoskaan ole oikeutta.\n\nKärsimykseni tulevat liian tuskallisiksi.\n\nTästä täytyy tulla loppu. Minun vaimoni on kohottava äänensä,\nsyyttömien äänen, joka pyytää oikeutta.\n\nJos minun olisi taisteltava vain oman elämäni edestä, niin en totisesti\nmenettelisi tällä tavalla; mutta minä elän kunniani, tähden, ja\ntaistelen askel askeleelta.\n\nRuumiin tuskat eivät ole mitään, mutta sielun tuskat ovat hirveät.\n\n\u003Ctb>\n\nSyyskuun 29 p:nä 1895.\n\nTänä aamuna oli ankara sydämen tykytys; olin tukehtumaisillani. Kone\ntaistelee, mutta kuinka kauvan se on kestävä.\n\nYöllä näin kauhean unen, huusin ääneen rakasta Lucie raukkaani.\n\nOi, jos olisin yksin! Inhoon ja vihaan ihmisiä niin, että haluaisin\nsaada rauhaa, ikuista rauhaa.\n\n\u003Ctb>\n\nLokakuun 1 p:nä 1895.\n\nEn tiedä enää miten kuvata tunteitani. Tunnit tuntuvat vuosisatojen\npituisilta.\n\n\u003Ctb>\n\nLokakuun 5 p:nä 1895.\n\nOlen saanut kirjeitä kotoa. Ei mitään ole saatu selville. Kaikista\nnäistä kirjeistä huokuu tuska, sellainen kärsimyksen huuto, että se\njärkytti koko olentoani.\n\nMinä kirjoitin myös tasavallan presidentille seuraavan kirjeen:\n\n\"Syytettynä ja sitten tuomittuna käsialan nojalla alhaisimmasta\nrikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, olen sanonut ja sanon vieläkin,\nett'en ole kirjoittanut tuota kirjettä, ja ett'en koskaan ole pettänyt\nkunniaani.\n\n\"Vuoden ajan olen nyt saanut kitua hirveimmissä oloissa, mihin ihminen\nvoi joutua!\n\n\"En tarkoita yhtään ruumiillisia kipuja, ne eivät merkitse mitään;\nsielun tuskat ovat jotakin.\n\n\"Kauhea on kärsiä tätä yksinään, mutta vielä kauheampaa on, kun tietää\nkaikkien omiensa kärsivän samaa. Koko perhe saa kestää kuolemantuskia\ninhottavan rikoksen vuoksi, jota en ole koskaan tehnyt.\n\n\"En rukoile armoa enkä laupeutta eli siveellisiä todisteita; sitä vaan\nrukoilen, että hankitaan täyttä valkeutta tähän salajuoneen, jonka\nuhrina perheeni ja minä olemme.\n\n\"Että olen pysynyt hengissä ja että vielä elän, — siihen on, Herra\nPresidentti, syynä se, että minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä\nperhettäni kohtaan, muutoin olisin jo kukistunutkin tämän kuorman alle,\nsillä liian raskas tämä on inhimillisille hartioille.\n\n\"Minun hirveän erehdyksen kautta ryöstetyn kunniani nimessä, vaimoni,\nlasteni nimessä — oi, Herra Presidentti, teitä minun sydämeni vannottaa\nisänä, ranskalaisena, rehellisenä miehenä — rukoilen minä teiltä\noikeutta ja koko sielullani ja kaikesta voimastani, kädet ristissä\npyytämällä pyydän teidän hankkimaan valoa tähän surulliseen tapaukseen,\nettä viimeinkin loppuisi tämä hirveä kärsimys, jota yksi mies ja koko\nperheensä, jolle kunnia on kaikki kaikessa, hänen tähtensä kärsivät.\".\n\nMinä kirjoitin Lucie'llekin, että hänkin puolestaan toimisi\ntarmokkaasti ja päättävästi, sillä nämä kärsimykset tekevät viimein\nmeistä kaikista lopun.\n\nMinulle sanotaan, että minä enemmän ajattelen toisten kärsimyksiä kuin\nomiani. Ja siinä onkin perää, sillä jos olisin yksin maailmassa, enkä\nolisi tarvinnut huolia muista kuin itsestäni, niin olisin aikoja sitten\nollut haudassa. Juuri Lucie ja lapseni antavat minulle voimia elämään.\n\nAh! minun rakkaat lapseni! Kuolema ei ole minusta mitään. Mutta ennen\nkuolemaani tahdon tietää, että lasteni nimi on puhdistettu tästä\ntahrasta.\n\n\u003Ctb>\n\nMuutamia kohtia vaimoni kirjeestä, jotka sain lokakuussa:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa elokuun 7 p:nä 1895.\n\n Minä en malta odottaa sinun kirjettäsi, minun täytyy saada puhella\n sinun kanssasi, olla lähellä sinun kaunista ja koeteltua sieluasi ja\n saada sinulta uusia voimia ja rohkeutta.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa elokuun 12 p:nä 1895.\n\n Viimeinkin sain sinun kirjeesi, minä ahmin niitä, minä luen niitä yhä\n uudestaan ja uudestaan tavattoman ahneesti.\n\n Milloinka minä huolenpidollani ja rakkaudellani saan mielestäsi\n hävitetyksi nämä piinapäivät ja tämän hirveän vuoden, joka on\n sydämeesi niin syvän haavan jyystänyt. Toivon että voimani olisivat\n kolme kertaa suuremmat voidakseni pikemmin päästä siihen tuskallisesti\n odotettuun tarkoitukseen, ja näyttää koko maailmalle, että me\n olemme puhtaat tästä halpamaisesta liasta, jota meidän päällemme on\n heitetty...\n\n \u003Ctb>\n\n Pariisissa elokuun 19 p:nä 1895.\n\n Silloin kun tahdon rauhoittaa odotuksesta jännittyneitä hermojani ja\n lieventää kärsimättömyyden kuumetta, tulen sinun luoksesi saamaan\n lepoa ja uusia voimia.\n\n Kaikista enin minua vaivaa se ajatus, että sinä olet yksin ja niin\n kaukana meistä, joita sinä rakastat ja jotka sinua rakastavat koko\n sielustaan ja olet kauhean pitkän odotuksen uhrina; sinä vaivaat\n järkeäsi tätä salaisuutta miettiessäsi ja sydänraukkasi, joka on\n niin hyvä, ja omatuntosi, joka on niin oikeutta rakastava, eivät voi\n käsittää sellaista halpamaisuutta...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nLokakuun 6 p:nä 1895.\n\nKauhistuttava kuumuus. Tunnit ovat kuin lyijyä,\n\n\u003Ctb>\n\nLokakuun 14 p:nä 1895.\n\nKiivas tuuli. Ei voi mennä ulos ollenkaan. Päivä on kamalan pitkä.\n\n\u003Ctb>\n\nLokakuun 26 p:nä 1895.\n\nEn tiedä kuinka voin elää. Aivoni ovat mäsänä. Valehtelisin jos\nsanoisin, ett'en kärsi kamalasti ja ett'en usein toivoisi ikuista\nlepoa, ja että taisteluni ihmisten ja olojeni inhoomisen ja\nvelvollisuuteni täyttämisen välillä on kauhea.\n\nMutta aina kun pitkinä öinä eli yksinäisinä päivinäni tunnen vaipuvani,\naina kun järkeni joutuu epäilyksiin siitä, että minä koko elämäni\nrehellistä elämää elettyäni olen voinut joutua tällaiseen tilaan, ja\nkun tahtoisin sulkea silmäni välinpitämättömänä kaikesta, silloin\nponnistan kaikki voimani ja sanon itselleni: \"Sinä et ole yksin. Sinä\nolet perheenisä, sinun on puolustettava omaa kunniaasi, vaimosi ja\nlastesi kunniaa\"; ja minä ponnistan pystyyn langetakseni, paha kyllä,\ntaas vähän ajan perästä ja saan taas alkaa samaa uudelleen.\n\nSemmoista nousemista ja laskeutumista on elämäni yhtämittaa.\n\n\u003Ctb>\n\nLokak. 30 p:nä 1895.\n\nAnkaraa sydämenvetoa.\n\nRaskas ja painostava ilma, joka vie kaikki voimat. Tämä on väliaika\nennen sadekauden tuloa, joka on Cayenne’ssakin kaikista ilkein. Sekö\nvihdoin kaataa minut maahan.\n\n\u003Ctb>\n\nYöllä marrask. 2:sen ja 3:nnen päivän välillä 1895.\n\nPosti on tullut Cayenne'sta, mutta ei mitään kirjeitä minulle.\n\nVoikohan kukaan kuvailla, kuinka äärettömästi se koskee, kun\nkuukausimäärän tuskallisesti odottaa kirjettä omaisiltaan, eikä\ntulekaan mitään.\n\nEnemmän kuin vuoden ajan on jo sydämeni saanut kokea niin monta kovaa,\nettä on mahdoton enää laskea sen haavoja.\n\nTämä tuska, jota jo kumminkin olen saanut kestää niin monet kerrat,\nettä olisi siihen luullut jo tottuneen, koskee minuun kumminkin niin\nkovasti, että vaikka nousin tänä aamuna ylös puoli kuuden aikaan ja\nkävelin ainakin kuusi tuntia hermojani rauhoittaakseni, niin en saanut\nsittenkään unta.\n\nHirveän tuskallista! Ja kuinkahan kauan tämä kestää?\n\n\u003Ctb>\n\nMarrask. 4 p:nä 1895.\n\nHirvittävän kuuma, ainakin 45⁰.\n\nEi mikään ole niin masentavaa, eikä mikään niin kuluta sielun voimia\nkuin tämä hirvittävä hiljaisuus. Ei kuule yhtä ihmisääntä, ei näe yhtä\nmiellyttävää eli ystävällistä naamaa.\n\n\u003Ctb>\n\nMarrask. 7 p:nä 1895.\n\nMinnekä on mahtanut joutua se posti, joka on minulle osoitettu? Minne\nse on mahtanut kadota? Onko se jäänyt Pariisiin vai Cayenne'en? Tätä\nkysyn itseltäni alituiseen.\n\nKysyn itseltäni usein olenko hereillä vai näenkö unta. Tuntuu niin\nuskomattomalta ja käsittämättömältä tämä elämä, jota on kestänyt vuoden.\n\nJätän syntymämaani Elsassin, jätän riippumattoman asemani omaisieni\nluona, palvelen isänmaatani koko sielullani, kaikella taidollani, ja\nyhtenä kauniina päivänä minä joudun syytteen alaiseksi halpamaisesta,\ninhoittavasta rikoksesta, ja minut tuomitaan muutaman epäluulon alaisen\nkirjeen nojalla; semmoinen voi murtaa ihmisen ikipäiviksi!\n\nMutta minä olen velvollinen taistelemaan rakkaan Lucie'ni ja lapsieni\ntähden.\n\n\u003Ctb>\n\nMarrask. 9 p:nä 1895.\n\nTämä on sanomattoman pitkä päivä. Ensimäiset sateet. Olen pakoitettu\npysymään sisällä. Ei mitään lukemista. Ne kirjat, joista oli mainittu\nelokuun kirjeissä, eivät ole vielä tulleet.\n\n\u003Ctb>\n\nMarrask. 15 p:nä 1895.\n\nViimeinkin sain kirjeeni. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.\n\nMinä vaan koetan pysyä pystyssä, siksi kun voimani tyyten loppuvat.\nTämä on yhtämittaista taistelua. Ilmanala vie voimat, yksinäisyys\ntappaa tarmon, ei ole mitään lukemista, yksin vaan omien synkkien ja\nepätoivoisten ajatuksiensa raadeltavana.\n\n\u003Ctb>\n\nOtteita vaimoni kirjeistä, jotka sain marrask. 15 p:nä 1895.\n\n Pariisissa syysk. 5 p:nä 1895.\n\n Monta pitkää hetkeä, monta vaikeaa päivää olemme saaneet kestää sen\n perästä, kun onnettomuus kohtasi meitä kuin vasaranisku. Toivokaamme,\n että kovin osa kärsimyksistämme on jälellä päin, olemme eläneet\n hirveimmät tuskat, omatuntomme on auttanut meitä kestämään vaikeat\n koettelemuksemme, suokoon Jumala, joka niin kovasti on koetellut\n minua, meille voimia täyttämään velvollisuutemme loppuun asti...\n\n Minä ymmärrän tuskasi ja otan osaa niihin, minulla on hirveitä hetkiä\n ihan niinkuin sinullakin, mutta silloin minä aina ajattelen sinua,\n sinun rohkaisevaa, kaunista esimerkkiäsi, ja sinun rakkaudestasi saan\n uusia voimia...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa syysk. 25 p:nä 1895.\n\n Tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan tämän postin mukaan; rukoilen\n taivasta hartaasti, että tämä tapaisi sinut terveenä ja reippaana.\n Minä en voi tulla luoksesi, en ole saanut siihen lupaa. Minusta on\n tämä odotus sietämätöntä, ja monelle muulle on tämä katkera pettymys...\n\n Lucie.\n\nTämän kirjeen loppuun oli veljeni Mathieu kirjoittanut muutamia riviä:\n\n Olen saanut sinun hyvän kirjeesi, rakas veljeni, ja on hyvin hauskaa\n ja ilahduttavaa kuulla sinun olevan niin hyvissä voimissa. Minä\n en sano sinulle: toivo, vaan: usko, luota! Se ei ikinä voi olla\n mahdollista, että syyttömän pitää kärsiä syyllisen edestä.\n\n Ei mene yhtään päivää ett'en olisi hengessä luonasi.\n\n Mathieu,\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nMarraskuun 30 p:nä 1895.\n\nMinä en viitsi kertoa jokapäiväisistä mieliharmista, minä halveksin\nniitä. Pyydän jotakin, mitä tahansa vähäpätöistä, jotain joka päivä\nvälttämätöntä vahtipäälliköltä ja sitä ei anneta. Mutta minä en koskaan\npyydä toistamiseen, välttääkseni nöyryytystä.\n\nMutta tämä alituinen kidutus kuitenkin vähitellen samentaa järkeni.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 3 p:nä 1895.\n\nMinä en ole vielä saanut lokakuun postia. On synkkä, sateinen päivä.\nYmmärrykseni alkaa horjua ja sydämeni tahtoo haleta.\n\nTaivas on pikimusta, ilma kostea; oikein kuolema- ja hautauspäivä.\nMinä muistan usein Schopenhauer'ia, joka ihmisen vääryyttä nähdessään\nhuudahti:\n\n\"Jos Jumala on luonut maailman, niin minä en tahtoisi olla Jumala.\"\n\nPosti näkyi tulleen Cayenne'sta, mutta minulle ei ole mitään kirjeitä.\nVoi kuinka ikävää!\n\nEi ole mitään lukemista, eikä muutakaan, joka viihdyttäisi ajatuksiani.\nEi tule enää kirjoja, eikä aikakauslehtiä minulle.\n\nMinä kävelen koko päivän, siksi kun olen ihan väsyksissä,\ntyynnyttääkseni aivojani ja rauhoittaakseni hermojani.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 5 p:nä 1895.\n\nMinkään arvoisia ihmisten omattunnot nykyään ovat?\n\nTuokin rehellisten miesten kirjoissa oleva Bertillon vannoi\narvelematta, että koska kirjeen käsiala muistutti minun käsialaani,\nniin se ei voinut olla kenenkään muun kuin minun kirjoittama tuo\ninhoittava kirje. Siveelliset ja muut todisteet eivät tulleet\nkuuloonkaan.\n\nVoi, minä toivon, että jos näillä ihmisillä on vähänkään sydäntä, niin\nsinä päivänä, jona he saavat varsinaisen syyllisen kiini, he ampuvat\nluodin otsaansa, rangaistakseen itseään siitä, että ovat saaneet aikaan\ntällaiset kärsimykset kokonaiselle perheelle.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 7 p:nä 1895.\n\nAi, kuinka minua vaivaa tämä alituinen epäluulon alaisena oleminen\nja alituinen vahtiminen yötä päivää. Minua pidetään kuin villipetoa,\nniinkuin pahinta pahantekijää.\n\n\u003Ctb>\n\nJouluk. 8 p:nä 1895.\n\nHermokolotukset päässä tulevat päivä päivältä tuskallisemmiksi. Joka\ntunti, joka minuutti on kärsimistä!\n\nJa aina vaan haudan hiljaisuus, ei ihmisäänen kajahdusta.\n\nOsanottavainen sana, ystävällinen silmäys tuottaa lievitystä\npahimmillekin haavoille ja tyynnyttää hetkeksi kirvelevimpiä kipuja.\nMutta täällä ei ole mitään sellaista.\n\n\u003Ctb>\n\nJouluk. 9 p:nä 1895.\n\nEi vieläkään mitään kirjeitä. Ne ovat varmaan jääneet Cayenne'en ja\nsiellä ne saavat loikoa neljätoista päivää. Postilaiva Ranskasta\nkulki tästä ohi marraskuun 29 p:nä ja silloin luulisi niiden tulleen\nCayenne'en.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä klo 6 iltasella.\n\nToinen posti Cayenne'sta tuli tänäpänä klo 1. Toiko se nyt minulle\nkirjeitä ja minkälaisia uutisia?\n\n\u003Ctb>\n\nJouluk. 11 p:nä klo 6 i.p.\n\nEi mitään kirjeitä, sydäntäni vihloo, raatelee.\n\n\u003Ctb>\n\nJouluk. 12 p:nä 1895 aamusella.\n\nMinun postini ei siis ole tullut. Minnekä se on jäänyt? Minä olen\nantanut sähköittää Cayenne'en siitä.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä iltasella.\n\nMinun postini on jäänyt Ranskaan! Sydämeeni koskee niinkuin sitä\npuukolla pistettäisiin.\n\nVoi, sinä pauhaava meri, sinä huudat ja valitat lakkaamatta. Se huutaa\nsamaa kuin haavoitettu sydämeni!\n\nMinun katkera vihani ihmiskunnan vääryyttä vastaan yltyy toisinaan\nsellaiseen vimmaan, että tahtoisin nylkeä nahkan ruumiistani,\nunohtaakseni ruumiillisen tuskan ajaksi henkiset vaivani.\n\n\u003Ctb>\n\nJouluk. 13 p:nä 1895.\n\nMinut ihan varmaan tappavat näihin tuskiin, tahi hulluksi tulemisen\npelosta teen itsemurhan. Ja häpeän tästä kuolemasta omistan du Patylle,\nBertillonille ja kaikille niille, jotka ovat olleet tässä väärässä\njutussa osallisina.\n\nJoka yö näen unta vaimostani ja lapsistani. Herääminen on aina kamalaa!\nKun avaan silmäni ja näen tämän hökkelin seinät ympärilläni, kouristaa\nsemmonen ahdistus sydäntäni, että tahtoisin ainiaaksi sulkea silmäni,\nenkä enää koskaan mitään nähdä enkä ajatella.\n\n\u003Ctb>\n\nIltasella.\n\nSydämen kouristuksia ja tukehtumiskohtauksia.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 14 p:nä 1895.\n\nMinä pyydän kylpyä, jota minulla lääkärin määräyksen mukaan on oikeus\nsaada. Ei, vastaa vahtipäällikkö minulle. Vähän ajan perästä kylpee hän\nitse. Minä en ymmärrä kuinka viitsinkään pyytää häneltä mitään, tähän\nasti en ole pyytänyt mitään asiaa toistamiseen, tästä lähtien en pyydä\nhäneltä koskaan mitään.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 16 p:nä 1895.\n\nKymmenestä kolmeen, tunnit ovat kauheat, eikä mitään, joka johtaisi\npainuneita ajatuksia pois tästä yksitoikkoisuudesta.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 18 p:nä 1895.\n\nRakas pikku Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie, näen teidät\nkaikki kolme ajatuksissani. Teidän muistonne antaa minulle voimia\nkestämään tätä.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 20 p:nä 1895.\n\nMinua häväistään kaikella tavoin. Kun he tuovat minun pesuni Royale'n\nsaaresta, aukovat he kaikki vaatteet sikin sokin, repivät niitä ja\nviskaavat ne sitten minulle kun millekin ilkeälle pahantekijälle.\n\nAina merta katsellessani, muistelen niitä iloisia, onnellisia\nhetkiä, joita olen sen ääressä viettänyt, vaimoni ja lasteni\nseurassa. Olen näkevinäni Pierre'n kulkemassa rannalla ja itseni\nleikkimässä ja hyppimässä hänen kanssaan, uneksien kauniita unia hänen\ntulevaisuudestaan.\n\nSilloin muistan nykyisen kauhistuttavan asemani, sen häpeän, jolla\nomani ja lasteni nimi on tahrattu; silmäni himmenevät, veri hyökkää\naivoihini, sydän tykyttää niinkuin se aikoisi haleta, tuska valtaa\nkoko olentoni. Asian täytyy valeta, totuuden täytyy tulla ilmi, vaikka\nsitten saisimmekin kärsiä mitä tahansa sen tähden.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 22 p:nä 1895.\n\nEi vieläkään mitään tietoja kotolaisilta, Haudan hiljaisuus. Olen\nviettänyt hirveän yön! Painajainen vaan yltyy edestakaisin kulkevien\nvahtimiesten kolinasta.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 25 p:nä 1895.\n\nVoi! sama juttu: ei mitään kirjettä.\n\nEnglannin posti kulki ohi kaksi päivää sitten, minun kirjeeni ei\nluultavasti ole vielä tulleet, sillä minä uskon, että ne muuten kyllä\nolisi annettu minulle; mitä minun on ajatteleminen tästä kaikesta?\n\nSataa yhtämittaa.\n\nSateen lomassa käyn vähän kävelemässä, ruumistani oikaistakseni.\nTihutti vähäsen vielä. Vahtipäällikkö tulee ja sanoo minun mukanani\nolevalle vahdille: \"Ei saa olla ulkona, kun sataa.\" — Missä se on\nsanottu? Minua inhoittaa, enkä vastaa, asetun yläpuolelle kaikkia näitä\njokapäiväsiä neulanpistoja.\n\n\u003Ctb>\n\nYöllä joulukuun 26 ja 27 päivän välillä 1895.\n\nOn mahdoton nukkua.\n\nMinua on noin viidentoista kuukauden ajan painanut kamala painajainen;\nmilloinka tämä loppuu?\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 26 p:nä 1895.\n\nMinua väsyttää armottomasti. Aivoni ovat väsyneet. Mitä tämä merkitsee?\nMinkätähden en ole saanut lokakuun kirjeitä? Oi Lucie, jos sinä tulet\nlukemaan nämä rivit, jos minun voimani loppuvat, ennenkuin tämä kidutus\non loppuun kestetty, niin sinä kyllä voit ymmärtää mitä minä olen\nkärsinyt!\n\nAina silloin kun heikkous pääsee minussa voitolle ja minä inhoan\nkaikkea, kuiskaan hiljaa kolmea nimeä: Lucie, Pierre, Jeanne ja ne\nherättävät minut henkiin, kohottavat minun tarmoani ja antavat minulle\nuusia, yhä uusia voimia.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä kello 11 a.p.\n\nMinä näin juuri Ranskan postin kulkevan tästä ohi. Mutta voi, minun\nkirjeeni pitää ensin mennä Cayenne'en, mutta minä toivon että\nensimäinen posti, joka tulee Cayenne'sta, tuo ne minulle ja että minä\nvihdoinkin saan tietoja rakkaasta vaimostani, rakkaista lapsistani,\nomaisistani, ja että saan kuulla tämän hirmuisen asian tulleen selville\nja että tästä hirveästä kidutuksesta vihdoinkin tulee loppu.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina, joulukuun 29 p:nä 1895.\n\nOi, kuinka viime sunnuntai oli ihana, kun sain viettää koko päivän\nomaisteni seurassa ja leikkiä lasteni kanssa!\n\nPikku Pierre on nyt melkein viiden vuoden vanha; hän on jo aika iso\npoika. Odotin kärsimättömästi tätä hetkeä saadakseni olla hänen\nkanssaan, jutella hänen kanssaan, kehittää hänen ymmärrystään, opettaa\nhäntä ihailemaan kaikkea kaunista, kehittää hänen sielunsa niin\nyleväksi, ettei mikään elämän alhainen rumuus siihen ylettyisi; mutta\nmitä tämä on, ja tämä alituinen miksi?\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 30 p:nä 1895.\n\nVeri polttaa nahkaani, kuume polttaa suoniani. Milloinka tämä kiusa\nloppuu?\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä, iltasella.\n\nMinun hermoni kiusaavat minua niin, että minua oikein pelottaa mennä\nnukkumaan. Tämä haudan hiljaisuus, ei mitään tietoja kotoa liki kolmeen\nkuukauteen, ei mitään lukemista, tämä masentaa minut ja tekee minut\naivan hervottomaksi.\n\nMinun täytyy koota kaiken voimani pysyäkseni pystyssä, mutisen hiljaa\nniitä kolmea nimeä, jotka ovat talismanini: Lucie, Pierre, Jeanne.\n\n\u003Ctb>\n\nJoulukuun 31 p:nä 1895.\n\nHirmuinen yö! Kummallisia unia, hirveitä painajaisunia, jotka\npusersivat hien ruumiistani.\n\nTänä aamuna aikaisin näin veneen tulevan Cayenne'sta. Aamusta asti olen\nollut kummallisessa tuskassa ja joka hetki kysyn itseltäni, saanko\ntietoja kotoani.\n\nJa niitä odottaessa sydämeni sykkii niin, että se on haleta.\n\n\u003Ctb>\n\nTammikuun 1 p:nä 1896.\n\nTänä aamuna sain vihdoinkin lokakuun ja marraskuun kirjeet. Ei\nvieläkään mitään, totuutta ei ole vielä löydetty.\n\nMutta kuinka suuren surun olen saattanut Lucie'lleni viime kirjeilläni;\nmitä tuskia olen tuottanut hänelle kärsimättömyydelläni ja hänen\nsydämensä on kuitenkin yhtä suuri kuin minunkin!\n\n\u003Ctb>\n\nMuutamia kohtia vaimoni kirjeistä, jotka sain tammikuun 1 p:nä 1896.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1895.\n\n Tässä postissa ei sinulta, rakas puolisoni, tullut kuin yksi ainoa\n kirje, ja sitä kirjettä, jonka sinä kirjoitit elokuun 5 p:nä, en minä\n ole saanutkaan; ja kumminkin ovat nuo kirjoittamasi rakkaat rivit\n ainoat todistukset olemassaolostasi; ne ovat suurena lohdutuksena\n minulle, reippautesi rohkaisee minua, tarmosi antaa minulle voimia\n kestämään taistelussa...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, lokakuun 15 p:nä 1895.\n\n Tämä päivä herättää mieleeni niin katkeria muistoja, etten malta olla\n tulematta hetkeksi luoksesi. Minusta tuntuu paremmalle silloin ja minä\n luulen että se tekee sinullekin hyvää. En tahdo muistuttaa sinulle\n niitä hirveitä päiviä, jolloin me molemmat kärsimme omalla tahollamme;\n parasta on olla niitä ajattelematta, haava on vielä auki ja jos siihen\n koskee, niin se luottaa vaan yhä enemmän kipuja; sen vaan tahdon sanoa\n sinulle että me olemme täynnä toivoa ja luottamusta, tahtomme on vielä\n voittava kaikki esteet ja nuo varsinaiset alhaiset rikokselliset\n saavat vielä ansaitun rangaistuksensa.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, lokakuun 25 p:nä 1895.\n\n Kuukaudet ovat julmasti pitkiä tällaisessa ikävässä ja ne ovat kaikki\n yhtä synkän yksitoikkoisia. Tässä lähtee taas uusi posti, kuten\n edellisetkin tuo tämäkin sinulle toivon sanoja ja kai’un äärettömästä\n rakkaudestamme... Odotus on pitkä ja ikävä, mutta luota meihin, ei se\n ole oleva turha...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, marraskuun 10 p:nä 1895.\n\n Minä luen sinulta saamaani kirjettä vähän väliin ja uudestaan. Minä\n en tänä aamuna saanut postista mitään muuta kuin sen. Se on sangen\n kovaa, mutta onhan toki onni, että minulla on tämä pieni kaiku\n rakkaasta olennostasi. Minä kyllä tiedän, että sinä useamminkin olet\n tullut puhelemaan minun kanssani, mutta vaikeaahan se on sinulle, kun\n et uskalla minulle mitään sanoa, etkä täydellisesti purkaa sydäntäsi\n pelosta, että se vaikuttaisi minuun pahasti.\n\n Minkätähden eivät saata antaa minulle kirjeitä, jotka minua niin\n lohduttaisivat? Minkätähden tehdään kahden onnettoman elämä yhä\n onnettomammaksi?...\n\n Pienet lapset, Pierre ja Jeanne, ovat kilttiä, ja hyväsydämisiä\n pienokaisia, ne ovat sangen sievänäköisiä ja kasvavat ja vahvistuvat\n päivä päivältä. Ja kunhan saamme ilmi totuuden, silloin saat painaa\n rintaasi vasten näitä pieniä, rakkaita olennolta, joita sinä rakastat\n niin paljon ja joiden tähden saat niin paljon kärsiä; he rakkaudellaan\n tekevät elämäsi onnelliseksi ja suloiseksi.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, marraskuun 25 p:nä 1895 keskellä yötä.\n\n Minun täytyy aamulla aikaseen jättää ne kirjeet, jotka menevät siinä\n laivassa, joka lähtee 9:tenä päivänä joulukuuta, ja vaikka jo onkin\n yö, niin täytyy minun vielä puhella kanssasi. Sydämeni silpoutuu\n surusta, kun en osaa tähän kirjeeseen panna puoltakaan hellyydestäni\n ja rakkaudestani. Minä en voi kirjoittaa, mitä tunnen sinua kohtaan,\n sillä tunteeni on niin voimakas; mutta minusta tuntuu niinkuin olisin\n vaan osa omasta itsestäni, sillä minun sieluni ja sydämeni ovat siellä\n kaukana sinun luonasi siellä yksinäisellä saarella. Ajatukseni asuvat\n luonasi yöt ja päivät; se auttaa minua elämään ja tukee minua...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nTammikuun 8 p:nä 1896.\n\nPäivät, ja yöt ovat niin armottoman pitkiä, että niistä ei milloinkaan\ntahdo tulla loppua. Päivällä odotan kärsimättömänä yötä, toivossa\nsaavani nauttia virkistävää lepoa; yöllä odotan yhtä hartaasti päivän\ntuloa, toivossa saada työnteolla rauhoittaa hermojani.\n\nViimeksi saamistani kirjeistä ymmärrän mitenkä hirveä isku minun\nkuolemani olisi omaisilleni; siksi on velvollisuuteni seisoa sitä\nvastaan niin kauan kuin mahdollista.\n\n\u003Ctb>\n\nTammikuun 12 p:nä 1896.\n\nSiihen anomuskirjeeseen, jonka lähetin tasavallan presidentille\nlokakuun 5 p:nä 1895, tuli tämmöinen vastaus: \"Hylätty ilman\nselityksiä\".\n\n\u003Ctb>\n\nTammikuun 24 p:nä 1896.\n\nMinulla ei ole mitään uutta sanottavaa; tunnit ovat toistensa näköisiä,\ntuskaisena ja hermostuneena odottaessa uuden päivän nousua.\n\n\u003Ctb>\n\nTammikuun 27 p:nä 1896.\n\nViimeinkin sain kirjanipakan, monta kuukautta sain sitä odottaa.\n\nKiinnittämällä aivoni johonkin uuteen, tunnen hetkeksi lepoa, mutta\nminä en voi lukea kauan, sillä koko minun olentoni on niin kiihoittunut.\n\n\u003Ctb>\n\nHelmikuun 2 p:nä 1896\n\nPosti tuli Cayenne'sta, ei yhtään kirjettä minulle.\n\n\u003Ctb>\n\nHelmikuun 12 p:nä 1896.\n\nSain juuri postini. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta minun vaan täytyy\ntaistella ja kestää.\n\n\u003Ctb>\n\nMuutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän aikaan.\n\n Pariisissa, joulukuun 9 p:nä 1895.\n\n Sinun kaivatut kirjeesi ovat kuten ennenkin syvästi liikuttaneet\n minua, ne ovat ainoat onnensäteet tässä minun pitkässä, raskaassa\n ja tuskallisessa elämässäni. Lukiessani sinun tarmokkaisuudesta\n ja tahdonlujuudesta uhkuvia kirjeitäsi, tunnen omien voimieni\n lisääntyvän...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, joulukuun 19 p:nä 1895.\n\n Viime vuonna tähän aikaan kullimme kärsimyksiemme olevan\n loppumaisillaan. Olimme panneet koko luottamuksemme oikeuteen, sillä\n olimme aivan hämmästyksissämme tuosta inhoittavasta erehdyksestä. Koko\n vuosi on nyt saatu kärsiä hirveintä kidutusta, häpeällisiä solvauksia\n ja varsinkin sinun elämäsi on ollut kurja, täynnä ruumiillisia ja\n siveellisiä kärsimisiä...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, joulukuun 25 p:nä 1895.\n\n Minun täytyy vielä ennen postin lähtöä saada jutella kanssasi. Minä\n sanon sinulle aina yhtä ja samaa, mutta se on yhdentekevää, minä puhun\n sinulle kumminkin ja saan lähestyä sinua hetkeksi; ja se tekee minulle\n hyvää...\n\n Ja minä olen oikeastaan niin vähän puhunut lapsista, vaikka ne\n juuri kiinnittävät meidät elämään; näiden pienokaistemme tähdenhän\n me kärsimme tätä kaikkea; Jumalan kiitos, he eivät aavista itse\n mitään. Elämä on heille leikkiä, he laulavat, juttelevat, virkistävät\n kaikkia...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nHelmikuun 28 p:nä 1896\n\nNyt ei ole enää mitään lukemista. Päivät ja yöt ovat yhtä\nyksitoikkoiset. Minä en koskaan aukaise suutani, en pyydäkään mitään.\nAinoa mitä kysyn on, onko posti tullut? Mutta minua kielletäänkin\npuhumasta eli myöskin — mikä on samaa — kielletään vahtia vastaamasta\nminun yksinkertaisiin ja vähäpätöisiin kysymyksiini.\n\nTahtoisin niin mielelläni elää siihen asti, kun totuus saadaan ilmi,\nvoidakseni huutaa julki tuskani ja kaikki kärsimykseni, joilla minua on\nkiusattu.\n\n\u003Ctb>\n\nMaaliskuun 3 p:nä, klo 6 i.p.\n\nCayenne'sta tuli posti tänä aamuna kello 9. Onkohan siinä minulle\nkirjettä?\n\n\u003Ctb>\n\nMaaliskuun 4 p:nä 1896.\n\nEi mitään kirjeitä. Julma kidutus, joka uudistuu liian usein.\n\n\u003Ctb>\n\nMaaliskuun 8 p:nä 1896.\n\nSynkät päivät. Kaikki on minulta kiellettyä; minä olen aina ypöyksin.\n\n\u003Ctb>\n\nMaaliskuun 9 p:nä 1896.\n\nTänä aamuna näin rangaistuslaitoksen päällikön tulevan tänne hyvin\naikaiseen, Onkohan hänellä minulle jotakin?\n\nVoi ei, ei ollut mitään; hän tarkasti vain kasarmia.\n\nMinä pysyn pystyssä väin hermojani ja tahtoani tavattomasti\njännittämällä ja tuskallisesti odottaen näiden kärsimysten loppumista.\n\n\u003Ctb>\n\nMaaliskuun 12 p:nä 1896.\n\nViimeinkin sain postin. Ei vieläkään mitään, ah!\n\n\u003Ctb>\n\nOtteita vaimoni kirjeistä tähän aikaan:\n\n Pariisissa, tammikuun 1 p:nä 1896.\n\n Tämä Uudenvuoden päivä on vielä pitempi, vielä kauheampi kuin muut\n päivät. Miksi? kysyn itseltäni; kärsimisieni syythän ovat samat olipa\n yö tai päivä, niin kaavan kun viattomuuttani ei ole tunnustettu; meitä\n ahdistava paino on niin suuri, ett'emme voi ottaa osaa ulkonaiseen\n elämään, emmekä voi tehdä eroitusta päivistä. Kumminkin kärsii\n mielemme näistä tavallista surullisemmista vaikutuksista. Siihen\n on tietysti syynä se, että nämä päivät ovat toisiansa rakastaville\n olennoille vielä onnellisempia ja iloisempia hetkiä kuin muut ja että\n me, jotka olemme niin onnettomia ja joita on niin kovasti koeteltu,\n tunnemme vielä suuremman halun lähetä toisiamme, tukea toisiamme ja\n lujalla rakkaudella ylläpitää voimiamme...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, tammikuun 7 p:nä 1896.\n\n Sain juuri kirjeesi. Kuten ennenkin ovat ne liikuttaneet sieluni\n sisintä; iloni ja liikutukseni ovat suuret, kun saan nähdä rakasta\n käsialaasi ja omistaa ajatuksesi...\n\n Kirjeesi ilmaisevat suurta tarmokkaisuutta, mutta huomaan kyllä\n myöskin kärsimättömyytesi ja ymmärrän sen hyvästi. Kuinkas se voisi\n muuten ollakaan! Sinähän olet aina aivan yksin, täydellisesti\n eristettynä, aina julmassa ahdistuksessa, miettien sitä häpeällistä\n juonta, joka meidät tekee onnettomiksi, omaisistasi eroitettuna,\n riistettynä keskeltä onneamme, sinun olosihan on todentotta\n hirmuisinta mitä voi ajatella!...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nViimeiseen kirjeeseen tammikuun postista oli veljeni liittänyt\nseuraavat rivit:\n\n\u003Ctb>\n\n Rakas veljeni!\n\n Kuten sanoit kirjeessäsi marraskuun 20 päivältä, kerään kaikki\n tahdonvoimani, koko ymmärrykseni yhtä tarkoitusta, totuuden\n ilmisaamista varten, ja sen me vielä saavutammekin.\n\n Tätä samaa olen sanova siihen asti, kun voin sinulle sanoa: nyt on\n totuus paljastunut ja asia valennut; sinun täytyy elää ja nähdä se\n päivä, sinun pitää ponnistaa kaikki voimasi voimaaksesi siveelliset ja\n ruumiilliset tuskasi ja siihen sinussa on miestä...\n\n Mathieu.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nMaaliskuun 5 p:nä 1896, kello 4 aamusella..\n\nOn mahdoton nukkua. Pääni on ihan pökkelönä tästä ruumiin ja hengen\ntyöttömyydestä.\n\nSe kirjanipakka, josta Lucie puhui viime kirjeessään, ei ole vielä\nsaapunut minulle. Sitäpaitsi ovat aivoni niin väsyneet, niin sekasin,\nettä minun on mahdoton lukea pitemmän aikaa. Mutta ne lyhyet hetket,\njotka siten pääsen ajattelemasta omaa itseäni, ovat tavallaan levoksi.\n\n\u003Ctb>\n\nMaaliskuun 27 p:nä 1896.\n\nSainpa viimeinkin ne kirjeet, jotka olivat lähetetyt marraskuun 25\npäivä 1895.\n\n\u003Ctb>\n\nHuhtikuun 5 p:nä 1896.\n\nTänä päivänä sain helmikuun kirjeet. Syyllistä ei ole löydetty.\n\nPois valitus, vaikka saisin kärsiä kuin, niin totuuden täytyy tulla\nilmi!\n\n\u003Ctb>\n\nPalasia vaimoni kirjeistä, jotka sain huhtikuun 5 p:nä.\n\n Pariisissa, helmikuun n p:nä 1896.\n\n Minä en ole vielä saanut sinun joulukuun kirjeitäsi, en rupeakaan\n kertomaan miten ikävälle se on tuntunut, sillä eihän siitä ole\n mitään hyötyä, eikä kukaan kumminkaan ymmärrä, kuinka sellaisesta\n levottomuudesta saa kärsiä. Ei voi olla mitään hirveämpää kuin se,\n ett'ei saa mitään tietoja siltä olennolta, jonka tietää olevan\n onnettoman ja jonka elämä on minulle sata kertaa rakkaampi kuin\n omani...\n\n Monta kertaa kysyn itseltäni, minkätähden juuri me olemme saaneet näin\n kärsiä, minkätähden juuri me olemme joutuneet tähän kidutuksen, johon\n verrattuna kuolemakin on suloinen...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, helmikuun 18 p:nä 1896.\n\n Minä en ole saanut sinulta vieläkään tietoja, vaikka minä tiedän,\n että ne kirjeet, jotka sinä kolme kuukautta sitten olet kirjoittanut,\n ovat ministeriössä; minä odotan niitä kärsimättömänä, ne ovat minun\n kuukautinen ravintoni ja niiden viipyminen tuottaa minulle tuskia...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, helmikuun 25 p:nä 1896.\n\n Juuri jouduttaessani viimeistä kirjettäni postiin tulivat sinun\n kirjeesi. Sydämellinen kiitos ihmeteltävästä kestävyydestäsi ja niistä\n rauhoittavista riveistä, jotka lähetit...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nToukokuun 5 p:nä 1896.\n\nMinulla ei ole enää mitään sanomista. Kaikki on yhtä hirveää.\n\nTämä kamala tyhjyys! Ei hetken lepoa, ei yöllä ei päivällä. Ihan viime\naikoihin asti ovat vahdit istuneet vahtihuoneessa ja minä heräsin vaan\nkerran tunnissa, silloin kun he vaihtuivat. Nyt niiden täytyy olla\nliikkeessä yhtämittaa ja useimmilla on puukengät!\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirja pysähtyi tässä enemmäksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Päivät\nvierivät yhtä surullisina, yhtä tuskaisessa odotuksessa, ja minä\npysyin yhtä lujana enkä antanut minkään tuskien masentaa itseäni. Sitä\npaitsi sain kesäkuussa kovia kuumekohtauksia, joista oli seurauksena\nverentungosta päähän.\n\nTässä on muutamia otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain touko-\nja kesäkuussa 1896.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, helmikuun 29 p:nä 1896.\n\n Silloinkun minä sain sinun joulukuun kirjeesi, olivat kaikki minun\n kirjeeni valmiina lähetettäviksi; ne muutamat rivit, jotka perästäpäin\n lisäsin, ilmaisivat hyvin laimeasti iloani ja onneani kirjeittesi\n johdosta. Sinun rakkautta uhkuvat kirjeesi liikuttivat minua syvästi.\n Kun on äärettömästi onneton ja sydän rikki revelty ja sielu mustana,\n ei ole mitään sen suloisempaa, kuin keskellä surujansa tuntea armaan\n rakkautta, tietää että on ystävä, joka panee kaikki voimansa,\n tahtonsa, ymmärryksensä siveellisesti tukeakseen toista ja siten tekee\n kymmenkertaiseksi heikon olennon voimat, joka surun suurimmillaan\n ollessa on masentumaisillaan...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa maalisk. 20 p:nä 1896.\n\n Voit kuvailla, missä tuskassa olen aina, kun loppupuoli kuuta\n lähestyy, jolloin posti lähtee täältä. Viimeiseen asti toivon aina\n saavani lähettää sinulle hyviä uutisia, jotakin toivoa surumme\n loppumisesta. Mutta ei mitään kuulu, kirjeet lähtevät tyhjinä ja\n sydäntäni kouristaa ajatellessa, miten petyt saadessasi ne.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa huhtik. 1 p:nä 1896.\n\n Surumielin lähetin viimeisen postin menemään. Olin viime hetkeen asti\n toivonut, että saan liittää siihen edes jonkun lohduttavan sanan...\n\n Mutta ole luja, sitä pyytää kaikesta sydämestään vaimosi, joka\n rakastaa sinua, ja helläin lastesi nimessä, jotka jo rakastavat\n sinua nuorten sydämensä voimalla ja tulevat kiittämään sinua, kun\n oppivat ymmärtämään, minkä suuren uhrauksen sinä olet tehnyt. Mitä\n minuun tulee, en voi kylliksi ilmi tuoda ihailuani, rakkauttani ja\n ajatuksiani, jotka yötä päivää seuraavat sinua ja surkuttelevat kovaa\n kohtaloasi. Sinun surusi, sinun tuskasi, kaikki se paha, joka sinua\n vaivaa, herättää vastakaikua minun sydämessäni ja saattaa minulle\n hirveitä tuskia. Minusta ei ole mikään niin julmaa kuin se, ett'en\n saa olla luonasi tukemassa heikkouttasi, lieventämässä epätoivoasi\n ja kärsimyksiksi. Olisi ollut suureksi lohdutukseksi minulle tässä\n kauheassa onnettomuudessa saada olla luonasi vaalimassa sinua,\n rakastavana olentona läheisyydessäsi kuuntelemassa valituksiasi ja\n sydämesi purkauksia vastaanottamassa. Palava rakkauteni yhä vaan\n yltyy eron tuottamasta tuskasta ja siitä, etten saa mitään tietoja\n yksinäisestä, surullisesta elämästäsi. Minä lopetan kertomasta näistä\n surullisista tunteista, ne vaan lisäävät kärsimyksiksi ja sitäpaitsi\n ne ovat liijan syviä ja liijan voimakkaita ilmituotaviksi kylmällä,\n jokapäiväisellä paperiliuskalla.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\nHeinäkuun 26 p:nä 1896.\n\nEn ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani.\n\nAjatukseni, tunteeni, suruni ovat ennallaan; mutta vaikkakin ruumiini\nja henkeni yhä heikkonevat, pysyy tahtoni silti yhtä lujana.\n\nEn ole edes saanut vaimoni tämän kuukautisia kirjeitä.\n\n\u003Ctb>\n\nElokuun 2 p:nä 1896.\n\nViimeinkin sain toukokuun ja kesäkuun kirjeet. Ei kuulu vieläkään\nmitään, mutta siitä en välitä. Minä vaan koetan ponnistaa\nylläpitääkseni ruumistani, aivojani, sydäntäni niin kauan kuin minulla\non voiman tutuistakaan jälellä ja niin kauan kuin hautaan minut\nkätkevät, sillä tahdon nähdä tämän synkeän näytöksen lopun.\n\nToivon kaikkien meidän tähtemme, ettei siihen olisi pitkältä.\n\n\u003Ctb>\n\nOtteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 p:nä\n\n\u003Ctb>\n\nPariisissa kesäk. 10 p:nä 1896.\n\nKirjoitan sinulle sydän vielä liikutettuna sinun rakkaista, hyvistä\nkirjeistäsi. Aina ensiksi kun saan kirjeesi ja näen rakkaan käsialasi,\njoka tuo minulle ajatuksesi, ainoan viestin sinusta, tulen ikäänkuin\nhulluksi surusta, pääni menee sekasin, en ymmärrä mitään, itken\nvaan. Sitte tyynnyn, häpeän heikkouttani, että olen antanut vallan\nmielenliikutukselleni, ja imen uusia voimia sinun lujuudestasi, sinun\ntarmokkaisuudestasi, omasta lujasta rakkaudestani. Kirjeesi tekevät\nminulle kumminkin hyvin hyvää, ja vaikka liikutuksesta lyyhistynkin\nihan maan tasalle, saan kuitenkin tuntea henkesi läsnäoloa, kuulla\nrakasta ääntäsi...\n\n\u003Ctb>\n\nPariisissa kesäk. 25 p:nä 1896.\n\nPistän vielä muutaman rivin näiden kirjeiden mukaan, ennenkun posti\nlähtee, sanoakseni sinulle, että olen luja, että tahtoni on horjumaton\nja että uskon kunniasi takasin saamisen onnistuvan. Ja minä pyydän:\nkatso toivomielellä tulevaisuuteen kuten minäkin, se luottamushan meitä\ntähänkin asti on auttanut kestämään onnetonta kohtaloamme hankkiaksemme\nlapsillemme tahrattoman nimen...\n\nLucie.\n\n\u003Ctb>\n\nPäiväkirjani jatkoa.\n\n\u003Ctb>\n\nElokuun 30 p:nä 1896.\n\nNyt on taas tuo hermostuttava kirjeiden odotusaika. Jauhan vaan yhtä\nsamaa ajatusta: milloin ne mahtanevat tulla ja mitä tietoja tuovat\ntullessaan?\n\nElokuu on mahtanut olla kauhea Lucie'lle. Ensiksikin hän saa kirjeen,\njonka minä kirjoitan hänelle heinäkuun alussa kuumeen houreissa, jota\noli kestänyt 10 päivää ja sen jälestä hän ei saa yhtään kirjettä\nminulta. Tämä kaikki lisää tuskiani. Siksi en voinut hillitä itseäni,\nvaan annoin hänen kuulla epätoivon ja tuskan purkauksiani, ikäänkuin\nhänellä ei olisi ollut kylliksi paha olla ennestään ja juuri kun hän ei\nyhtä kärsimättömästi odottaisi tämän surullisen näytelmän loppua! Rakas\nLucie-raukkani! Hänen syntymäpäivänsä ei mahtanut olla mikään ilojuhla!\nLuulin, ettei enää voisi kärsiä enemmän kuin mitä minä olin kärsinyt,\nmutta se päivä oli hirveämpi kuin mikään muu. Jos en olisi niin\nhurjasti ponnistellut hillitäkseni sydäntäni ja koko olentoani, olisin\nulvonut ääneen, sillä kärsin niin sanomattomasti, niin armottomasti.\n\nHalki ilmojen lähetän sinulle, oma rakas Lucieni, tänä hetkenä\ntervehdyksen syvästä rakkaudestani, hellyydestäni ja toistan sitä\nsamaa, jota olen ennenkin sanonut: rohkeutta, rohkeutta!\n\nSen karkotuksen edessä, joka meillä on, nimittäin koko totuuden\npaljastamisen, nimemme kunniaansa saattamisen edessä saavat kaikki\nkärsimiset, rääkkäykset ja pahoinkohtelut väistyä.\n\n\u003Ctb>\n\nSyyskuun 1 p:nä 1896.\n\nArmottoman pitkä päivä tämä postinodotuspäivä. Mitä tietoja mahtanee\ntulla?\n\nOlen kuin lamautunut surusta; minun täytyy koota kaikki voimani, etten\najattelisi mitään enkä näkisi mitään.\n\nSemmoisessa piinassa ja kiusassa koko perhe, jonka elämä on ollut\nläpeensä kunniakas ja rehellinen.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896 klo 12 ap.\n\nHermoni ovat koko yön olleet tuskassa; aioin tänä aamuna rauhoittaa\nniitä kävelemällä, mutta sataa niinkuin saavista kaataen, mikä on\nharvinaista tähän aikaan vuotta, sillä nyt on kuiva aika.\n\nEikä kerrassa mitään lukemista. Ei mitkään niistä kirjoista, joita\nrakas Lucie'ni on lähettänyt minulle maaliskuun jälkeen, ole tulleet\nperille. Ei ole mitään ajan viekkiä. Joku aika sitten pyysin jotakin\nkäsityötä, mitä tahansa; eivät suvainneet vastata pyyntööni.\n\nMinä tuijotan taivaan rantaan ikkunani rautaristikon lomasta, toivossa\nnäkeväni Cayenne'sta tulevan postilaivan savua.\n\nSamana päivänä keskipäivällä.\n\nCayenne'n puoleisella taivaanrannalla näkyy savupilvi. Se on varmaan\nposti.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä klo 7 iltasella.\n\nPostilaiva tuli valkamaan kello yhden aikaan iltapäivällä; en ole vielä\nsaanut mitään kirjeitä, minä luulen ettei ole ollutkaan minulle mitään.\nTämä on helvetillistä tuskaa!\n\nKaiken tämän yli loistaa tuo yhteinen saavutettava tarkoituksemme,\nkunniamme takasin saaminen; se loistaa muuttumatonna, olkoot\nkärsimyksemme mitkä tahansa.\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina syysk. 3 p:nä klo 6 ap.\n\nHirveä yö: kuumetta ja hourailua.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä klo 9 ap.\n\nCayenne'sta tuli kanootti, mutta ei tuonut minulle kirjeitä. Ne ovat\nsiis tietysti jääneet Cayenne'en, jossa ne ovat olleet jo viime kuun 28\npäivästä.\n\n\u003Ctb>\n\nPerjantaina syyskuun 4 p:nä 1896.\n\nEilen illalla sain sen postin, joka oli tullut, mutta ei kuin yksi\nainoa kirje rakkaalta Lucie’ltani. Voi huomata kuinka kaikki ovat\ntuskassa ja epätoivossa siitä, etteivät voi vielä ilmoittaa pääsneensä\nrikollisen jälille.\n\nHiki valui otsastani ja jalkani vapisivat lukiessani näitä perheeni\njäsenten kirjeitä.\n\nOnko mahdollista, että inhimilliset olennot saavat kärsiä näin\nansaitsemattomasti?\n\nMitä merkitsee kertoa tästä julmuudesta; voi tuskin enään tuntea\nmitään, on niin tylsistynyt.\n\nVoi oma rakas Lucie'ni, voi minun rakkaat kiltit lapseni.\n\nVoi jos näiden kärsimysten paino kerran, sinä päivänä, jona totuus\nvaikenee ja syyllinen joutuu kiini, joutuisi niiden omalle tunnolle,\njotka tällä tavalla ovat vainonneet onnetonta ihmistä ja koko hänen\nperhettään.\n\n\u003Ctb>\n\nLauantaina syysk. 5 p:nä 1896.\n\nOlen juuri kirjoittanut Lucie'lle kolme pitkää kirjettä, joissa\nkehoitan häntä pysymään rohkeana, toimimaan ja hankkimaan apua joka\npuolelta, sillä tällainen olotila, jota jo on näin kauan kestetty,\ntulee jo aivan sietämättömäksi, kerrassa hirveäisi. Kysymys on nimemme\nkunniasta, lastemme elämästä; kaiken täytyy vaieta sen tarkotuksen\nedessä, kaiken kapinan sydämissämme, kaiken mikä myllertää mieltämme,\nkaiken mikä katkeruutena purkaikse huuliltamme.\n\nEn viitsi enää kertoa päivistäni ja öistäni, ne ovat kaikki yhtä julmia.\n\n\u003Ctb>\n\nSunnuntaina syysk. 6 p:nä 1896.\n\nNyt minulle ilmoitettiin, että minä en enää saa kävellä sillä osalla\nsaarta, jossa tähän asti on ollut lupa liikkua, vaan ainoastaan\nhuoneeni ympärillä.\n\nMitenkähän kauvan minä vielä kestän? En tiedä. Minä toivon että\ntämä kauhea kärsimys loppuisi, muutoin minä testamenttaan lapseni\nRanskalle, isänmaalleni, jota aina olen palvellut uhrautuvaisuudella ja\nrehellisesti, ja rukoilen kaikesta sydämestäni niitä, joilla valta on,\nhankkimaan selvyyttä tähän hirmuiseen murhenäytelmään. Kerran he vielä\nsaavat nähdä, miten kauheasti ja syyttömästi inhimilliset olennot ovat\nsaaneet kärsiä ja osoittakoot he lapsilleni sitä myötätuntoisuutta,\nmitä tällainen onnettomuus ansaitsee.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä klo 2 ip.\n\nKuinka päätäni pakottaa, kuinka kuolema olisi suloinen! Voi, rakas\nLucie'ni, rakkaat lapsikultani, kaikki omani.\n\nMitä syntiä minä olen tehnyt tässä maailmassa ansaitakseni tällaista\nkidutusta?\n\n\u003Ctb>\n\nMaanantaina syysk. 7 p:nä 1896.\n\n4 Eilen illalla minut pantiin rautoihin!\n\nMinä en tiedä minkätähden?\n\nSiitä asti kun tänne tulin, olen tarkasti seurannut niitä määräyksiä,\njoita sain.\n\nIhme, ett'en tullut hulluksi viime yönä. Mutta velvollisuuden tunto\nlapsiani kohtaan ja omatuntoni antavat minulle voimia.\n\nSyytön kun olen, on velvollisuuteni pysyä pystyssä niin kauan kuin\nvoimani kestävät, ja niin kauan kuin eivät tapa minua; ja minä aionkin\ntäyttää velvollisuuteni.\n\nMitä niihin tulee, jotka ovat ruvenneet minun vainoojikseni, niin heitä\non kyllä heidän omatuntonsa tuomitseva silloin, kun totuus tulee ilmi,\nsillä kerran tulee kaikki ilmi tässä maailmassa.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä.\n\nMinä kärsin sanomattomasti, mutta en kuitenkaan tunne edes vihaa niitä\nkohtaan, jotka täten saattavat syyttömälle kipua, vaan ainoasti sääliä.\n\n\u003Ctb>\n\nTiistaina syysk. 8 p:nä 1896.\n\nYöt kahleissa! Mikä siveellinen kärsimys puhumattakaan ruumiillisesta!\nJa ilman mitään selityksiä, tietämättä miksi ja mistä syystä! Mikä tämä\npainajainen on, joka on vaivannut minua jo liki kaksi vuotta?\n\nMinun velvollisuuteni on olla luja niin kauan kuin ruumiini voimat\nkestävät; ja minä olen luja.\n\nTämä siveellinen tuska on syyttömälle paljon pahempi kuin ruumiilliset\ntuskat.\n\nSyvän epätoivon painamana lähetän vielä kerran hellimmät terveiseni\nsinulle, oma rakas Lucie'ni, ja teille rakkaat lapsukaiseni.\n\n\u003Ctb>\n\nSamana päivänä klo 2 ip.\n\nMinun aivoni ovat aivan lamassa ja sekasin kaikesta, mitä näinä kahtena\nvuotena olen saanut kokea. Minä en jaksa enää, kaikki voimat pettävät.\n\nTämä on tosiaankin liikaa yhdelle ihmiselle!\n\nKunpa olisin haudan peitossa! Oi ijäinen lepo!\n\nVielä kerran uskon lapseni, kun totuus valkenee, Ranskalle, rakkaalle\nisänmaalleni.\n\nPieni rakas Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie'ni. Te\nkaikki, joita rakastan sydämeni pohjasta, kaikesta sielustani, olkaa\nvakuutetut, jos nämä rivit joutuvat käsiinne, että olen tehnyt kaikki,\nmitä ihmisen voimat ovat sallineet.\n\n\u003Ctb>\n\nKeskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896.\n\nSaarien päällikkö kävi täällä eilen. [Tämän päällikön sijaan,\njoka aina oli minua kohtaan suora ja jonka nimeä en koskaan\ntullut tietämään, saapui piakkoin Daniel.] Hän selitti minulle,\nettei minun rangaistustani oltu kovennettu mistään rikoksesta,\nvaan \"varovaisuudesta\", sillä komennuskunnalla ei ollut mitään\nmuistuttamista minua vastaan.\n\nKytketään rautoihin varovaisuuden vuoksi! Minuahan on tähän asti\njo vahdittu kuin villipetoa revolverien ja kiväärien kanssa. Ei,\nsanottakoon asioita oikeilla nimillään. Ei, se on lisäpiina, jonka ne\nsiellä Pariisissa ovat keksineet, ne samaset, jotka ovat vimmoissaan\nsiitä, etteivät voi piinata koko perhettä, vaan ainoasti yhtä henkeä,\nsiksi ettei tuo syytön eikä hänen perheensä tahdo alistua tuon hirveän\noikeudellisen erehdyksen alaiseksi.\n\nMinä en osaa aavistaa, kuka se on, joka on ruvennut minun ja perheeni\nvainoojaksi.\n\nVoi aivan huomata, että paikallinen vahtikomennuskunta — paitsi\nvahtipäällikköä, joka on lähetetty tänne Pariisista — itse inhoo näitä\njumalattomia kurituskeinoja, mutta sillä ei ole oikeutta lieventää\nniitä.\n\nEi, syyt lähtevät kauempaa, tämän kaiken alkuunpanijasta eli\n-panijoista.\n\nMutta vaikka meitä kuinka kidutettaisiin, niin pysyvät meidän\nvelvollisuutemme muuttumattomina: me olemme syyttömiä ja tahdomme\nselvyyttä tähän ikävään juttuun, sillä meillä ei ole mitään\npeljättävää, me kun pyydämme vain totuutta.\n\nKun ajattelen tätä, en tunne edes vihaa, ainoastaan sääliä niitä\nkohtaan, jotka näin kiusaavat monta ihmisolentoa. Mitä omantunnon\ntuskia he itsellensä hankkivat, kunhan totuus tulee ilmi, sillä\nhistoria ei puhu salaisuuksia!\n\nKaikki on niin mustaa sielussani, sydäntäni vihavoittaa, aivojani\nrepii, töin tuskin voin pitää ajatuksiani koossa. Tämä on liikaa\nkärsimistä, ja yhä tämä on arvoituksena edessäni!\n\n\u003Ctb>\n\nTorstaina syysk. 10 p:nä 1896.\n\nOlen siihen määrin väsynyt ja sielun sekä ruumiin puolesta raadeltu,\nettä lopetan tänäpänä päiväkirjani, koska en voi tietää kuinka pitkälle\nvoimani riittävät, eli minä päivänä aivoni menevät murskaksi tämän\nkovan painon alla.\n\nPanen tähän loppuun anomuskirjeen tasavallan presidentille sillä\nvaralla, jos hyvinkin minusta tulisi loppu, ennenkun tämä hirveä juttu\non saatu selville.\n\n\u003Ctb>\n\n\"Tasavallan Presidentille.\n\nMinä rohkenen pyytää teiltä, että tämä päiväkirjani, jota olen\nkirjoittanut päivä päivältä, annettaisiin vaimolleni.\n\nSiinä voidaan ehkä havaita, Herra Presidentti, vihan ja kauhistuksen\nhuu'ahduksia tästä hirmuisimmasta tuomiosta, mikä koskaan on kohdannut\nihmistä, joka ei ikinä ole pettänyt kunniaansa. Minä tunnen, ettei\nminulla ole voimia, lukea sitä läpi ja uudestaan kulkea sama taival.\n\nEn syytä ketään tänä päivänä, jokainen on luullut tehneensä\nvelvollisuutensa ja oikeuksiensa mukaan.\n\nMinä sanon vielä lyhyesti, etten ole syypää tähän inhoittakaan\nrikokseen. Enkä minä pyydä mitään muuta kuin että oikea syyllinen ja\ntämän pahanteon alkuunpanija haetaan käsiin.\n\nJa minä pyydän, että silloin kun totuus tulee ilmi, minun rakkaalle\nvaimolleni ja rakkaille lapsilleni osoitettaisiin niin suurta osanottoa\nkuin näin suuri onnettomuus vaatii.\"\n\n(Päiväkirjan loppu.)\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSellaista yksitoikkoista, tuskaista kulkua vierivät päivät vankeuteni\nalkupuolella Salut-saarilla. Joka kolmas kuukausi sain vaimoltani\nkirjoja, mutta ruumiillista työtä minulla ei ollut ensinkään; yöt\nvarsinkin, jotka tässä vyöhykkeessä kestivät kaksitoista tuntia, olivat\njulmasti pitkät. Heinäkuussa 1895 olin pyytänyt saada ostaa itselleni\nveistotyökaluja, sain vankilan tirehtööriltä lyhyen kiellon sillä\nperusteella, että voisin niitten avulla paeta. En ymmärrä mitenkä minä\nolisin höylällä paennut saarelta, jota vahdittiin yöt päivät!\n\nSyksyllä 1896 kovennettiin jo ennestään kovaa vankeuttani.\n\nSyyskuun 4 päivänä 1896 sai rangaistussiirtolan komennuskunta\nsiirtomaaministeriltä Andrée Lebon'ilta käskyn, että minua on\ntoistaiseksi pidettävä yöt päivät huoneessani, yöt kaksinkertaisissa\nkahleissa ja että minun kävelypaikkani on ympäröitävä korkealla\naituuksella. Sitäpaitsi kieltäydyttiin antamasta minulle kirjeitä ja\nlähetyksiä, kirjeeni sain tästä lähin kopioituina.\n\nNäiden sääntöjen mukaan piti minun olla huoneessani, enkä saanut\nkävellä ulkona yhtä minuuttia. Tätä kesti niin kauan kuin\nrakennustarpeita kuletettiin saarelle ja niin kauan kuin aitaa\nrakennettiin, s.o. noin kaksi ja puoli kuukautta. Se vuosi oli hyvin\nlämmin; oli niin kuuma, että vahdit alituisesti valittivat ja sanoivat\npäänsä halkiavan tässä kuumuudessa; heidän valitustensa johdosta\nkasteltiin heidän huoneensa seiniä joka päivä vedellä sisältä. Minä\ntietysti olin sulamaisillani.\n\nSyyskuun 6 päivästä lähtien pidettiin minua kaksinkertaisissa kahleissa\nyöt, ja sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Se tapahtui tällä tavalla:\nkaksi U muotoista rautaa, kiinnitettiin alapäistään sängyn laitoihin.\nNäihin pistettiin rautatanko, johon kiinitettiin kaksi silmukkaa.\n\nRautatangon toisessa päässä oli nappula, toisessa lukko, niin että\ntanko oli kiini raudoissa ja siis myös sängyssä. Pistettyäni jalkani\nsilmukoihin, oli minun mahdoton liikkua, minä olin ihan kiini sängyssä.\nSe oli kauhean tuskallista varsinkin kuumina öinä. Ja rautalenkit\nsitäpaitsi kihnuttivat jalkani pian vereslihalle.\n\nRakennuksen ympärillä oli 2 1/2 metrin korkuinen aita noin 1 1/2 metrin\npäässä rakennuksesta. Se oli paljoa korkeampi kuin rakennuksen pienet\nristikkoikkunat, jotka olivat noin 1 metrin korkeudella maasta, ja\nsiten huoneeseen ei päässyt ilmaa eikä valoa.\n\nPaitsi täydellisesti tiheää lankkuaitausta, joka oli puolustusta varten\nvarattu, rakennettiin vielä toinenkin yhtä korkea ja yhtä tiheä,\njoka pimitti niinkuin ensimäinenkin kaiken näköalan minulta. Tämä\nviimeksi mainittu aitaus muodosti siis pienen kävelypihan, jossa minä\nsain kolmen kuukauden täydellisen vankeuden jälkeen päivisin kävellä\npolttavassa helteessä ilman mitään varjoa, vahtisotamiehen aina ollessa\nkintereillä.\n\nSyyskuun 4 päivään saakka 1896 olin minä ainoastaan yöllä ja päivän\nkuumimpina hetkinä ollut huoneessani. Paitsi niitä tunteja joina\nminä kävelin saarella tuolla 200 metrin alalla, joka minulle oli\nmäärätty, istuin minä usein majan suojassa ja katselin merelle, ja\nvaikka ajatukseni olivat surulliset ja synkät, vaikkakin usein kuumeen\nkourissa vapisin, niin oli minulla suuressa tuskassani ainakin se\nlohdutus, että sain nähdä meren ja saatoin antaa katseeni harhailla\nlaineilla ja usein myrskyisinä päivinä tuntea ärjyvien aaltojen\ntempaavan sieluni mukanaan. Mutta syyskuun 4 päivästä 1896 oli tämä\nkaikki kiellettyä; merta minä en enää saanut katsella, olin tukehtua\nhuoneessani, jossa minulla ei ole enää ilmaa eikä valoa. Ainoa\nkävelypaikkani on käytävä noitten kahden aitauksen välillä, jossa\npäivällä, auringon paistaessa, ei ole hituistakaan varjoa.\n\nKesäkuulla 1896 oli minulla useampia ankaria kuumekohtauksia, joita\nseurasi verentungos päähän. Kerran yhtenä tällaisena tuskan ja kuumeen\nyönä tahdoin nousta ylös; kaaduin kuin pölkky koppini lattialle\nja jäin siihen makaamaan pyörtyneenä. Vartija oli nostanut minut\nvuoteelleni tiedotonna ja verissäni. Seuraavina päivinä ei vatsani\nsietänyt minkäänlaista ravintoa. Minä laihduin paljon ja terveyteni\nsai kovan kolauksen. Olin vielä kovin heikko, kun tuo mielivaltainen\nja epäinhimillinen lisärajoitus tehtiin syyskuussa 1896; silloin taas\nmeni terveydentilani tuntuvasti alaspäin. Tällaisissa olosuhteissa en\nenää luullut voivani kestää kauempaa; ihmisvoimilla on aina kuitenkin\nrajansa, olkoonpa hänen tahtonsa ja tarmonsa kuinka suuri tahansa,\nja sen rajan yli oli jo menty. Sentähden lopetin minä päiväkirjani\npyynnöllä, että se annettaisiin vaimolleni. Kaksi päivää sen jälkeen\notettiin minulta pois kaikki muutkin paperini; sain pitää jonkun määrän\nnumeroittua ja leimattua paperia, niinkuin tähänkin asti, mutta minun\ntäytyi heti antaa pois kaikki, minkä olin kirjoittanut, ennenkun sain\nuutta.\n\nMutta näinä pitkinä kidutuksen öinä, kun makasin sänkyyni kytkettynä\nja turhaan odottelin unta silmiini, etsin minä sitä tähteä, joka\njohdattaisi minua viimeisen päätöksen? hetkellä, ja yhtäkkiä näinkin\nsen loistavan edessäni ja velvollisuuteni tietä viittaamalla sanovan:\n\"Nyt sinulla on vielä vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta jättää\npaikkaasi, sinulla on vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta, vaikkapa\nvaan yhdellä päivällä lyhentää surullista ja kurjaa elämääsi. Olkoonpa\nkidutuksesi kuinka suuret tahansa, sinun täytyy kulkea, siksi kun sinut\nhautaan heitetään, sinun täytyy seisoa pää pystyssä pyöveliesi edessä,\nniin kauan kun sinulla on voiman varjoakaan, pienintä elon muruistakaan\npitääksesi sielusi kukistamattoman kaikkivallan avulla heidän silmiensä\nedessä.\"\n\nTästä hetkestä päätin minä taistella tarmokkaammin kuin koskaan ennen.\n\nAjanjaksona, syyskuusta 1896 elokuuhun 1897 kovennettiin välitöntä\nvartioimistani päivä päivältä.\n\nVahtisotamiesten luku, paitsi vahtipäällikköä, oli alussa ollut 5, nyt\nlisättiin se 6;ksi ja 1897 vuoden lopulla 10:ksL Myöhemmin enennettiin\nsitä yhä vielä. Vuoteen 1896 asti sain minä joka kolmas kuukausi ne\nkirjat, jotka vaimoni lähetti minulle. Syyskuussa 1896 kiellettiin nämä\nlähetykset. Tosin minulle ilmoitettiin että saisin joka kolmas kuukausi\nostattaa 20 kirjaa omilla varoillani; ensimäinen pyyntöni täytettiin\nkumminkin vasta monen kuukauden kuluttua, toisen kerran sain odottaa\nvielä kauemmin ja kolmannella kerralla ei pyyntöäni otettu ollenkaan\nkuuloon. Sen jälkeen sain tyytyä siihen kirjavarastoon, jonka olin\nsaanut näillä edellisillä kerroilla.\n\nTässä varastossa oli, paitsi joku määrä kaunokirjallisia ja\ntieteellisiä aikakauslehtiä, muutamia siihen aikaan ilmestyneitä\nkirjoja: Schérer'inn _Etudes sur la littératur e contemporaine_,\nLauson'in _Historia de la littérature_, muutamia Balzac'in teoksia,\nBarras'n _Mémoires_, Janin'in pieni _Critique_, maalaustaiteen\nhistoria, _Frankkien historia_, Rugustin Thierry'n _Récits des temps\nmérovingiens_, 7:s ja 8:s osa Lavisse'n ja Rambaud'n _Histoire\ngénérale IV:ème siécle jusqu'à nos jours_, Montaigne’n _Essais_, ja\nennen kaikkia Shakespeare'n kootut teokset. Minä en ole koskaan ennen\nymmärtänyt niin hyvin tätä suurta kirjailijaa kuin tänä surullisena\naikana; minä luin hänen teoksiaan uudestaan ja yhä uudestaan; \"Hamlet\"\nja \"Kuningas Lear\" esiintyivät minulle kaikessa mahtavuudessaan.\n\nMinä työskentelin myös tieteellisissä aineissa, mutta kun minulla ei\nollut tarpeellisia kirjoja, täytyi minun itseni valmistaa integrali- ja\ndifferentiali-laskutapojen perusteet.\n\nTällä tavoin pakoitin muutamaksi hetkeksi, jotka kumminkin olivat aivan\nliian lyhyet, aivoni työskentelemään muissa ajatuksissa kuin mitkä\nniitä tavallisesti vaivasivat.\n\nLyhyen ajan perästä olivat kumminkin kirjani surkuteltavassa tilassa;\nhyönteiset ottivat niihin asuntonsa, nakersivat ne rikki ja asettivat\nniihin munansa.\n\nAsunnossani kihisi eläimiä; sadeaikana rasittivat minua moskiitot\nja kaikkina aikoina muurahaiset, jotka esiintyivät niin suurissa\nlaumoissa, että minun täytyi eristää pöytäni, panemalla sen jalkojen\nalle vanhoja petroolilla täytetyitä säilykelaatikoita. Vesi ei olisi\nollut kyllin tehokasta, sillä muurahaiset muodostivat jonon sen\npinnalle ja siten syntynyttä siltaa myöten kulkivat veden yli.\n\nEnin vahingollisia olivat kumminkin äyriäishämähäkit, joitten purema\non myrkyllinen. Niitten ruumis muistuttaa äyriäisiä, mutta jalat ovat\npitkät kuten hämähäkeillä. Kaikkiaan ovat ne miehen kämmenen suuruiset.\nTapoin niitä suuren joukon asunnossani, johon ne tunkeutuivat katon ja\nseinän välisestä raosta.\n\nLyhyesti, iskun jälkeen syyskuussa 1896 jouduin hetkiseksi epätoivon\nvaltaan, mutta sitten palautui taas siveellinen tarmoni ja samalla\nkohottautui sieluni puhtaampana ja ylevämpänä vaatimuksissaan.\n\nLokakuussa kirjoitin vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut'in saarilla lokakuun 3 p:nä 1896.\n\n Minä en ole vielä saanut elokuun kirjeitäsi. Tahdon kumminkin\n kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja lähettää kai'un äärettömästä\n rakkaudestani.\n\n Minä kirjoitin sinulle viime kuussa ja avasin sydämeni, sanoin sinulle\n kaikki ajatukseni. En minä osaa mitään siihen lisätä. Minä toivon\n että sinulle annetaan se apu, jota sinulla on oikeus vaatia, ja minä\n toivon ainoastaan yhtä asiaa: saada pian tietää, että on saatu valoa\n tähän julmaan juttuun. Minä vielä tahdon sanoa sinulle, että meidän\n kärsimyksiemme hirmuinen kovuus ei saa turmella sydämiämme. Meidän\n nimemme, meidän itsemme täytyy vapautua tästä kamalasta seikkailusta\n sellaisina kuin me olimme, ennenkuin meidät siihen sotkettiin.\n\n Mutta tällaisissa kärsimyksissä täytyy rohkeuden kasvaa, ei kostoa\n eikä valittamista varten, mutta sitä varten että vaatisimme valoa\n vihdoinkin tähän julmaan murhenäytelmään ja että syyllinen, jonka\n uhrina me olemme, saatettaisiin ilmi.\n\n Miksi minä kirjoitan sinulle niin usein ja niin pitkältä, riippuu\n siitä että minä tahtoisin sanoa sinulle yhden asian paremmin kuin\n mitä minä voin, nim. että meidän tulee, vahvoina omissatunnoissamme,\n kohottautua kaiken yläpuolelle ilman huokauksia ja valituksia,\n sellaisten ihmisten tavoin, joilla on sydän paikallaan ja jotka\n kärsivät syyttömästi kidutuksia ja saattavat sortuakin niiden alle,\n tehdessään yksinkertaisesti vaan velvollisuutensa; ja jos tämä\n velvollisuus vaatii minua pitämään itseäni pystyssä niin kauan kun\n vaan voin, niin vaatii se sinua ja teitä kaikkia koettamaan saada\n valoa tähän kamalaan näytökseen, vetoamalla kaikkeen mahdolliseen\n apuun, sillä minä epäilen tosiaankin että ihmisolennot ovat koskaan\n saaneet kärsiä enemmän kuin me.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut'in saarilla lokak. 5 p:nä 1896.\n\n Sain juuri rakkaan ja hyvän kirjeesi, elokuussa kirjoitetun, kuin\n myös kaikki perheen kirjeet. Kirjoitan sinulle ei ainoastaan niiden\n kärsimysten painosta, joita me kaikki kärsimme, mutta myöskin\n lievittääkseni sitä tuskaa, jonka sinulle saatoin heinäkuun 6:nen\n päivän kirjeelläni.\n\n Oi, rakas Lucie, ihmisen olento on heikko, hän on välistä raukkamainen\n ja itsekäs. Luulen, niinkuin olen sanonutkin, sinulle, että olin sillä\n hetkellä ruumista ja aivoja polttavan kuumeen vallassa, minä, jonka\n sielua niin kovasti on kolhittu ja jota kohdanneet kidutukset ovat\n niin suuret. Ja tässä koko olemukseni syvässä epätoivossa olisin minä\n tarvinnut ystävällistä kättä, myötätuntoisuutta herättäviä kasvoja, ja\n kuumeen houreissa ja tuskassa, kun en saanut kirjeitäsi, täytyi minun\n purkaa sinulle suruni, kun en voinut muillekaan tuskaani huutaa.\n\n Minä olen kumminkin toipunut taas, olen tullut samanlaiseksi kuin\n olin, ja sellaisena minä pysyn viimeiseen hengenvetooni saakka.\n\n Niinkuin jo sanoin sinulle toispäiväisessä kirjeessäni, niin meidän\n täytyy voimakkaina, ajaessamme oikeaa asiaa, kohottautua kaiken\n yläpuolelle, ja tehdä se niin suurella tahdon lujuudella, että meidän\n viattomuutemme tulee koko Ranskan nähtäväksi.\n\n Meidän nimemme täytyy selviytyä tästä innoittavasta seikkailusta\n yhtä puhtaana kuin se oli sitä ennen; meidän lapsiemme täytyy saada\n pystyssä päin astua elämään.\n\n Mitä niihin neuvoihin tulee, joita voin sinulle antaa ja joita olen\n antanut edellisissä kirjeissäni, niin tulee sinun ymmärtää että voin\n antaa ainoasti sydämestäni lähteneitä neuvoja. Sinä ja te kaikki\n olette edullisemmassa asemassa ja tiedätte itse parhaiten miten\n menetellä.\n\n Toivon niinkuin sinäkin, että tämä hirmuinen tila pian selviäisi\n ja kaikkien meidän kärsimykset pian loppuisivat. Olkoon miten\n tahansa, meillä täytyy olla se usko, joka auttaa meitä vähentämään\n kärsimyksiämme, voittamaan kaikki tuskat ja antamaan lapsillemme\n tahrattoman ja kunnioitettavan nimen.\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nVaimoni kirje, jonka minä sain lokakuun. 5 p:nä 1896, oli kirjoitettu\nelokuun 13 p:nä ja se oli ainoa kirje, jonka sain vaimoltani sillä\nkuukaudella. Otan siitä tähän vaan seuraavan kohdan:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa elok. 13 p:nä 1896.\n\n Sain juuri kirjeesi, joka oli kirjoitettu heinäkuun 6 p:nä ja vielä\n kyynel silmissä kirjoitan sinulle. Rakas, rakas mieheni, voi mitä\n syyttömiä kidutuksia sinun täytyy kärsiä ja minkälaisia tuskia kestää!\n Se on siihen määrin julmaa, siihen määrin hirvittävää, että paljas\n ajatuskin saattaa minut jo suunniltani pois.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nMarraskuussa en saanut yhtä ainoata niistä kirjeistä, jotka vaimoni\nkirjoitti syyskuussa; ne eivät ole koskaan tulleet minun käsiini.\n\nJoulukuussa sain minä yhden vaimoni kirjeistä, joka oli kirjoitettu\nlokakuun 10 p:nä; kirjoitan siitä seuraavan otteen:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1896.\n\n Odotan kovin levottomana kirjeitä sinulta. Ajattele, minä en ole\n saanut mitään tietoja sinusta sitte elokuun 9:nen päivän, s.o. kahteen\n ja puoleen kuukauteen; postin väliset viikot ovat hyvin pitkiä,\n jokaisen päivän myöhästyminen sen tulossa tuo uusia tuskia.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nTammikuun 4 p:nä 1897 kirjoitin ininä vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut'n saarilla tammik. 4 p:nä 1897.\n\n Sain juuri sinun ja perheeni kirjeet marraskuulta. Syvä liikutus,\n jonka ne minulle tuottavat, on aina sama: sanoin selittämätön.\n\n Niinkuin sinäkin, rakas Lucie'ni, niin ajattelen minäkin aina sinua,\n rakkaita lapsiamme ja teitä kaikkia ja kun sydämeni ei enää jaksa\n kestää tätä kidutusta, joka musertaa sitä niinkuin myllynkivet jyviä,\n joka repii rikki kaikki, mikä on jalointa, puhtainta, ylevintä,\n joka murtaa sielun joustavuuden; silloin minä puhkean aina samoihin\n sanoihin: \"Olkoonpa kärsimyksesi kuinka suuret tahansa, niin kestä\n kumminkin, että saatat kuolla levollisena, kun tiedät jättäneesi\n lapsillesi rehellisen ja kunnioitettavan nimen.\"\n\n Sinä tunnet sydämeni ja tiedät, ettei se ole muuttunut. Se on\n sotamiehen sydän, joka on välinpitämätön kaikille ruumiillisille\n kärsimyksille, joka asettaa kunnian kaiken yläpuolelle, joka on\n kestänyt ja vastustanut sen kaiken peloittavaa sortumista, mikä on\n tehnyt hänestä ranskalaisen, ihmisen, ja mikä jo yksinään pahoittaa\n hänet elämään, siitä syystä että hän oli isä ja että kunnia on\n säilytettävä sille nimelle, jota lapset kantavat.\n\n Olen jo sinulle kirjoittanut laajasti tästä asiasta, olen koettanut\n selvästi ja asiallisesti esittää, miksi luotan ja uskon ehdottomasti\n yhtä hyvin toisten kuin toistenkin ponnistuksiin, sillä olen\n vakuutettu, ole varma siitä, että vetoaminen, jonka edelleen olen\n tehnyt lapsieni nimessä, velvoittaa ihmisiä, joilla on sydän\n paikallaan, auttamaan asiaamme. Toiselta puolen tunnen minä kyllin\n hyvin ne tunteet, jotka teitä elähyttävät tietääkseni, ett'ette suo\n itsellenne hetkenkään lepoa, ennenkun totuus on saatu ilmi.\n\n Kaikkien sydämet ja voimat täytyy sentähden yhtyä viimeiseen\n ponnistukseen, jonka tarkoituksena on ajaa petoeläintä, siksi kun\n se on kukistettu eli toisin sanoen paljastaa tämän kauhean rikoksen\n alkuunpanija tahi alkuunpanijat. Mutta voi! Kuten olen sinulle\n sanonut, jos kohta luottamukseni onkin rajaton, niin on sydämen ja\n aivojen voimilla rajansa tässä kauheassa ja peloittavassa asemassa,\n jota niin kauan on täytynyt kestää. Minä tiedän myöskin että sinä\n kärsit ja se on pahinta.\n\n Ei ole sinun vallassasi lyhentää minun ja meidän syyttömiä\n kärsimyksiämme. Ainoastaan hallituksella on kylliksi voimakkaita ja\n tehokkaita keinoja siihen, jollei se tahdo että ranskalainen, — joka\n ainoastaan pyytää isänmaaltaan oikeutta, täydellistä valoa, totuutta\n tähän kauheaan näytelmään, jolla on ainoastaan se yksi rukous tässä\n elämässä, että saisi rakkaiden pienokaisiensa tähden nähdä sen päivän\n vaikenevan, jolloin heille annetaan heidän kunniansa takaisin, —\n sortuu niin kauheissa oloissa, kamalan rikoksen tähden, jota hän ei\n ole tehnyt.\n\n Minä toivon siis, että hallitus antaa sinulle apuaan. Käyköön minun\n kanssani miten tahansa, niin en voi muuta kuin sieluni kaikilla\n voimilla uudestaan ja yhä uudestaan lausua, ett'et kadottaisi\n luottamustasi, vaan pysyisit lujana ja voimakkaana, ja minä syleilen\n sinua kaikesta sydämestäni kaikilla voimillani, niin kuin sinua\n rakastankin, ja myös rakkaita, ihastuttavia lapsiamme.\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nOtteita kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa marrask. 12 p:nä 1896.\n\n Sain juuri kirjeesi, jotka ovat kirjoitetut 3:s ja 5:s päivä\n lokakuuta. Olen vieläkin liikutettuna onnesta saadessani hetkiseksi\n heittäytyä siihen suloiseen tunteeseen, jonka sanasi minulle\n tuottavat. Minä pyydän sinua, rakkaani, elä ajattele tuskaani ja\n kärsimyksiäni, joita minä voin kestää; olenhan jo sanonut sinulle,\n että minun personallisuuteni on vaan toisarvoinen, ja minua surettaisi\n kovasti, jos lisäisin kärsimyksiäsi omilla valituksillani. Elä siis\n välitä minusta, sinä tarvitset kaikki voimasi, kaikki rohkeutesi\n voidaksesi pysyä pystyssä tässä siveellisessä taistelussa, joka on\n niin tuskallinen, niin kova, ettet vaan lannistuisi ruumiillisen\n väsymyksen, ilmanalan, kaikenlaisien kieltäymyksien tuottaman painon\n alle.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa marrask. 24 p:nä 1896.\n\n Minä tahtoisin niin mielelläni puhella kanssasi joka päivä... Mutta\n mitä se hyödyttää uudistaa aina samat sanat? Minä tiedän hyvin kyllä,\n että kirjeeni ovat toistensa kaltaiset, niissä kaikissa kun on sama\n ajatus, se ainoa ajatus, jonka edestä työskentelemme kaikki ja josta\n meidän elämämme, lastemme elämä, koko perheen elämä riippuu. Kuten\n sinä, voin minäkin kiinittää huomioni ainoastaan yhteen asiaan, sinun\n entisen arvosi palauttamiseen; minun päämääräni on vaan hankkia\n sinulle takaisin kunniasi; paitsi tätä alituista ajatusta, joka minua\n aina seuraa, ei minun mieltäni kiinnitä eikä liikuta mikään...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nSitten helmikuussa:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa joulukuun 15 p:nä 1896.\n\n Toivon saavani vielä tällä kuulla muutamia hyviä kirjeitä sinulta;\n iloitsin jo siitä että saisin lukea ystävällisen kirjeesi; mutta kun\n en mitään saanut, niin otin taas esille lokakuun kirjeet ja luin niitä\n uudestaan ja yhä uudestaan.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa jouluk. 25 p:nä 1896.\n\n Vielä kerran panen kirjeet postiin sinulle menemään katkeraksi\n surukseni, ett'en vieläkään voi antaa sinulle sitä tietoa, jota\n haluat, jota me kaikki odotamme kovin levottomina, nim. sinun\n asettamista entiseen arvoosi. Minä tiedän, että tämä tulee olemaan\n sinulle uusi pettymys, kärsimyksiesi pitennys, ja se surettaa minua\n kaksin kerroin... Ystävä-raukka, minua vaivaa kamala tuska, sydämeni\n kärsii peloittavasti kärsimyksiesi tähden, jota kaikkien meidän\n toimeliaisuutemme, kaikkien meidän tahtomme ei voi lyhentää,\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nMaaliskuussa 1897 annettiin, minun odottaa 28:nteen päivään, ennenkuin\nminulle annettiin vaimoni kirjeet tammikuulta. Ensimäisen kerran\nannettiin nämä kirjeet minulle jäljennöksenä. Missä määrin vieraan,\nvälinpitämättömän käden kirjoittama sisältö oli alkuperäisen kanssa\nyhtäpitävä, sitä en voi sanoa. Tuntui katkeralta tämä uusi häväistys\nniin monen muun jälestä, ja se tuntui aina sieluni syvyyteen saakka,\nmutta ei mikään voinut heikontaa tahtoani.\n\n[Sen jälkeen kun olin kirjoittanut nämä rivit, pyysin siirtomaiden\nministeriltä saada vaimoni kirjeet, sekä ne, joita en koskaan ollut\nsaanut, että ne, joista olin saanut jäljennökset, ja vieläpä nekin,\njotka minä olin kirjoittanut Pirunsaarella ollessani ja joihin\nkäyttämäni jokainen vihko, jonka lehdet olivat numeroidut ja leimatut,\notettiin heti pois, kun sen olin täyteen kirjoittanut, ennen kun\nminulle annettiin uusi.]\n\n[Kaikki ne paperit, jotka minä kirjoitin Pirunsaarella, löydettiin ja\nannettiin minulle takaisin. Mutta niistä lukuisista vaimoni kirjeistä,\nsekä alkuperäisistä että jäljennöksistä, ei voitu antaa takaisin muuta\nkuin neljä, sillä kaikki muut olivat hävitetyt silloisen siirtomaiden\nministerin Lebon'in käskystä.]\n\n\u003Ctb>\n\nKirjoitin vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut'in saarilla maalisk. 28 p:nä 1897.\n\n Pitkän ja tuskallisen odotuksen perästä sain juuri jäljennöksen\n kahdesta kirjeestäsi, jotka olivat tammikuussa kirjoitetut. Sinä\n valitat etten enää kirjoita sinulle. Minä olen kirjoittanut monta\n kirjettä tammikuun jälkeen, ehkenpä ne ovat nyt saapuneet perille.\n\n Ne tunteet, jotka hallitsevat sydämissämme, jotka johtavat sielujamme,\n ne me tunnemme. Olemmehan me kaksi ja me kaikkikin tyhjentäneet\n kärsimyksen pikarin viimeiseen tippaan.\n\n Sinä pyydät, rakas Lucie’ni, minun puhumaan paljon itsestäni. Mutta\n paha kyllä, minä en voi. Kun saa kärsiä niin kauheasti, kun saa kestää\n sellaista siveellistä kurjuutta, on mahdotonta tietää yhtenä päivänä,\n mitä seuraavana päivänä tapahtuu.\n\n Sinä annat kaiketi minulle anteeksi, jollen aina ole ollut\n maltillinen, jos usein olen antanut sinun jakaa suurimmat tuskani,\n sinun, joka jo kärsit niin paljon ennestään. Mutta välistä kävi liian\n tukalaksi, ja minä olin niin yksin.\n\n Mutta tänään kuten eilenkin, pois kaikki valitukset ja nuhteet.\n Elämä ei ole minkään arvoinen, sinun täytyy riemuita kaikista\n kärsimyksistäsi, olkootpa ne millaiset tahansa, hyvin ylevän ja\n puhtaan sielun tavoin, jolla on pyhä velvollisuus täytettävänään.\n\n Ole voittamattoman vahva ja urhoollinen, katse kiinnitettynä suoraan\n eteenpäin päätarkotusta kohden, katsomatta oikealle tai vasemmalle.\n\n Oi, minä tiedän hyvin että sinäkin olet vaan ihmisolento; mutta kun\n tuska tulee liian suureksi, kun ne koettelemukset, joita tulevaisuus\n tuo helmassaan, ovat liian suuret, niin katsele lapsiamme ja vakuuta\n itsellesi että sinun täytyy elää, että sinun täytyy olla heidän\n tukenaan ja turvanaan siihen päivään asti, jolloin isänmaa tunnustaa,\n että olen ollut se mikä olen...\n\n Mutta mitä minä yhä tahdon sinulle kertoa sieluni koko voimalla\n ja tällä äänellä, jota sinun aina tulee kuulla, se on: rohkeutta,\n rohkeutta! Sinun kärsivällisyytesi ja tahdonlujuutesi ei saa loppua,\n meikäläiset eivät saa väsyä, ennenkun totuus on saatu ilmi ja tullut\n tunnustetuksi.\n\n En voi koskaan kirjeissäni ilmituoda sitä rakkautta, jota tunnen\n sinua ja kaikkia teitä kohtaan. Jos olen aina tähän saakka voinut\n vastustaa niin suurta siveellistä kurjuutta, tulee se siitä, että olen\n ammentanut voimaa ajatellessani sinua ja lapsia...\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nVaimoni kahdesta, vieraan käden jäljentämästä kirjeestä, jotka sain\nvasta maaliskuun 28 p:nä, panen tähän seuraavan kohdan:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa tammik. 1 p:nä 1897.\n\n Tänään on minulla tavallista suurempi tarve tulla luoksesi, lähestyä\n sinua, puhella kanssasi suruistamme ja toiveistamme. Tämän päivän,\n joka on synkempi muita, siksi että se tuo mieleen suloisia muistoja\n kauvan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisin viettää kokonaan\n puhelemalla kanssasi, se tuntuisi siten lyhemmältä, vähemmän\n katkeralta; minä en tarvitseisi uudestaan lausua niin usein ja kauan\n aikaa sitte kerrottuja toivomuksia. Kaikilla voimillani halajan minä\n sitä kauan odotettua hetkeä, jolloin voimme elää rauhassa, jolloin\n voin antaa takaisin sinulle kunniallisen nimen, jolloin voin puristaa\n sinua rintaani vasten... Toivokaamme että tämä uusi vuosi toteuttaa\n toivomuksemme...\n\n Siinä alituisessa odotuksessa, jossa minä elän, voivat ainoastaan\n sinun kirjeesi tuottaa minulle lepoa; se on jotakin sinusta, pieni\n osa ajatuksistasi, joka tulee luokseni ja lohduttaa minua kokonaisen\n kuukauden...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nNiistä muutamista jäljennetyistä kirjeistä, joita sain, en voinut saada\nselville, mitä siihen aikaan Ranskassa tapahtui. Sivumennen muistuu\nniistä mieleeni:\n\nKirjoitus sanomalehdessä _l'Éclair_ syyskuun 15 päivältä 1896, joka\nilmaisi että oikeuden käsittelyhuoneessa ilmoitettiin tuomareille\nyksinään salainen asiakirja.\n\nBernard Lazare'n rohkea teko, kun hän marraskuussa 1896 julkaisi\nlentokirjasensa: _Une erreur judiciaire_ (eräs oikeus-erehdys);\n\nSanomalehti _Matin’issa_ marraskuun 10 päivänä 1896 tarkan jäljennöksen\njulkaiseminen bordereau'sta.\n\nCastelin'in interpellatsioni edustajakamarissa marraskuun 18 p:nä.\n\nTarkemman selon näistä tapauksista sain vasta takaisin tullessani 1899.\n\nEi vaimoni eikä kukaan sotaministeristöön kuulumaton henkilö tiennyt\nsilloin, että everstiluutnantti Picquart oli keksinyt todellisen\npetturin, yhtä vähän kuin he olivat selvillä tämän ihailtavan upseerin\nurhoollisesta käytöksestä ja niistä rikoksellisista tempuista, jotka\nestivät häntä loppuun suorittamasta työtään totuuden ja oikeuden\nhyväksi.\n\nSitten rupesin saamaan kirjeet taas alkuperäisinä. Huhtikuussa sain\nvaimoltani yhden ainoan kirjeen helmikuun 20:ltä päivältä, josta\njulkaisen otteen; siitä kirjeestä sain tietää että minun kirjeistäni\noli samoin jätetty hänelle vaan jäljennökset.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa helmikuun 20 p:nä 1897.\n\n Minulla on ollut ilo saada uusi, rakas kirje sinulta, olen yhä vielä\n siitä suuresti onnellinen, vaikka sainkin sen vaan jäljennöksenä.\n Oli aina suuri lohdutus minulle nähdä käsialaasi; minusta tuntui\n että silloin omasin palasen sinusta itsestäsi, jäljennöksestä häviää\n kirjeen sydämellinen luonne ja se persoonallinen leima, jonka\n koneellinen kirjoittamistyö tuo mukanaan ajatuksen syntyessä ja\n muodostuessa. Minä kaipaan tätä erikoisuutta, kun sinun kirjeesi ovat\n välinpitämättömän käden jäljentämiä, ja se on yksi niistä seikoista,\n joka on ollut minulle raskain kaikista pikkusuruista, joita minun on\n täytynyt kärsiä...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nToukokuussa kirjoitin vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut'in saarilla, toukok. 4 p:nä 1897.\n\n Sain juuri sinun ja perheen kirjeet maaliskuulta, luen aina\n samanlaisella kirvelevällä mielellä, samanlaisella tuskalla, mitä\n sinä ja te kaikki olette kirjoittaneet, siinä määrin ovat sydämemme\n haavoittuneet ja rikkirevityt paljojen kärsimyksien kautta.\n\n Odottaessani kirjeitäsi kirjoitin sinulle muutamia päiviä sitten\n ja sanoin sinulle etten tahtonut tutkia, en ymmärtää enkä tietää,\n miksi minulle annettiin kannettaviksi kaikki nämä tuskat. Joskin\n minä omantuntoni voimalla, velvollisuudentuntoni avulla olen voinut\n kohottaa itseni kaiken yläpuolelle, tukahduttaa uudestaan ja yhä\n uudestaan sydämeni ja koko olentoni kapinaa, niin ei se kumminkaan\n todista ettei sydämeni olisi kärsinyt kovasti ja ettei kaikki olisi\n riekaleina.\n\n Mutta minä olen myöskin sanonut sinulle, etten hetkeksikään ole\n kadottanut rohkeuttani ja ettet sinä ettekä kaikki muutkaan saa\n kadottaa rohkeuttanne.\n\n Niin, julmaa on kärsiä tällä tavalla, kaikki tämä on hirmuista, se kun\n hämmentää uskonkin siihen, mikä tekee elämän kauniiksi ja jaloksi;\n mutta nykyään ei löydy muuta lohdutusta meille kaikille kuin totuuden\n löytäminen, täyden selvyyden saaminen.\n\n Niin suuri kuin tuskasi lieneekin, niin paljon kuin me kaikki\n saammekin kärsiä, niin sano kumminkin itsellesi, että sinulla on\n täytettävänä pyhä velvollisuus, jota ei mikään saa järkyttää, tämä\n velvollisuus on: kohottaa yksi nimi kaikkeen kunniaansa, koko Ranskan\n nähtäväksi.\n\n Tällä haavaa on tarpeetonta sanoa sinulle mitä sydämessäni tunnen\n sinua, lapsiamme ja kaikkia teitä kohtaan.\n\n Onnenpäivinä ei huomaakaan hellyyden koko syvyyttä ja voimaa, joka\n piilee sydämen pohjalla rakkaitansa kohtaan. Onnettomuus, niitten\n kärsimyksien tunteminen, joita saavat kestää henkilöt, joitten edestä\n tahtoisi uhrata viimeisen verenpisarankin, on tarpeen ymmärtääkseen\n sen voimaa ja mahtavuutta. Jos sinä tietäisit, kuinka minun on\n epätoivon hetkinä täytynyt ajatuksissani turvautua sinuun ja lapsiin\n pakoittaakseni itseäni elämään, mukautuakseni siihen, johon en ilman\n velvollisuuden tunnetta ikinä olisi alistunut.\n\n Tämä johtaa minut aina, rakkaani, siihen samaan: tee velvollisuutesi\n urhoollisesti, masentumatta, niinkuin hyvin ylevä ja ylpeä ihmissielu,\n joka on äiti ja tahtoo että se nimi, jota hän ja hänen lapsensa\n kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta. Toivon siis\n sinulle ja kaikille teille aina vaan rohkeutta, rohkeutta...\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nMuutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain tähän aikaan:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, maaliskuun 5 p:nä 1897.\n\n Tahdoin odottaa postin tuloa, ennenkuin rupeaisin puhelemaan kanssasi,\n mutta minä en voi hillitä kärsimättömyyttäni, on aivan mahdotonta\n kestää niin pitkää kidutusta, tarvitsen keventää mieltäni, tulla\n sinun luoksesi, lämmittää sydäntäni sinun sydämesi vieressä ja päästä\n edes silmänräpäykseksi ajattelemasta tätä pitkää, loppumatonta\n erillä-oloamme, joka mieleni saattaa aina kuohuksiin. Kirjoittaessani\n sinulle, saan ainakin hetkeksi rauhan, kynä, mielikuvitus,\n tahdonponnistus vievät minut sinun läheisyyteesi, niin lähelle, kuin\n tahtoisin ollakin sinua lohduttamassa ja rauhoittamassa tulevaisuuden\n suhteen ja antamassa sinulle kaiken sen toivon, joka on sydämeeni\n suljettu ja jonka niin mielelläni tahtoisin kanssasi jakaa. Se on\n hyvin pian hupeneva hetki, mutta siten onnistun muutamaksi hetkeksi\n päästä läheisyyteesi ja tunnen elähtyväni uudelleen...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa maaliskuun 16 p:nä 1897.\n\n Muutama päivä sitten tulin minä puhelemaan kanssasi, olin silloin\n suuressa tuskassa uutisia odottaessani; nyt olen saanut rakkaat\n kirjeesi, odotetut ja niin hartaasti toivotut. Siitä saakka olen\n painamalla painanut mieleeni sanojasi, en väsy niitä lukemasta\n uudestaan ja yhä uudestaan; ne ovat ainoat iloiset hetkeni, jolloin\n elän lähempänä sinua.\n\n Niinkuin viime kuussakin, niin en nytkään saanut iloa nähdä\n käsialaasi; minulle annettiin vaan jäljennös, ja voit ajatella kuinka\n sydämeni vuotaa verta, kun minulta ryöstettiin tämä ainoa lohdutus,\n jota tähän kesään saakka ei minulta kielletty. Mikä katkeruuden ja\n tuskan tie meillä on kuljettavana; nämä ovat tosin pikkuasioita, jotka\n pitäisi jättää mainitsematta, jos niitä vertaa tehtävämme suuruuteen,\n mutta tunteellisille luonteille eivät nämä haavat ole vähemmän\n kirveleviä.\n\n Koska meidän täytyy jatkaa, niin elkäämme seisahtuko tähän, ja koska\n me onnettomuudessamme olemme kutsutut täyttämään pyhän velvollisuuden\n nimemme kunnian puolesta, sen nimen, jota lapsemme kantavat, niin\n kohottautukaamme myös tehtävämme tasalle emmekä saa laskeutua kaiken\n tämän kehnouden likaan. Jos suru murtaa meidät, niin lohduttakaamme\n itseämme ainakin sillä, että olemme tehneet velvollisuutemme,\n tekeytykäämme lujiksi omantuntomme puhtaudessa ja säilyttäkäämme koko\n tarmomme, koko voimamme päästäksemme onnellisesti tarkoitustemme\n perille.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nKesäkuussa 1897 tapahtui hälytys, josta olisi voinut olla surulliset\nseuraukset. Määräyksissä sanottiin, että pieninkin minun puoleltani\ntahi ulkopuolelta toimeenpantu karkausyritys saattaisi minulle maksaa\nhenkenikin. Vahtisotamiehen tuli nimittäin keinolla millä tahansa estää\nminun poisviemistäni tai karkaamistani. Saattaa siis ymmärtää, kuinka\nvaaralliseksi tällaisten määräyksien mukaan jokainen vartijastossani\nsyntynyt hälytys voi käydä. Nämä säännöt olivat muutoin inhoittavia,\nsillä ei suinkaan minua voitu panna edesvastuuseen yrityksestä, joka\ntehtiin ulkoapäin, jos sellainen todellakin olisi tapahtunut, mutta\nkaikessa tapauksessa olisin minä ollut sille aivan vieras.\n\nKesäkuun 6 p:nä, noin kello 9 aikaan iltasella lennätettiin yhtäkkiä\nraketti ilmaan Royale'n saaresta. Kerrottiin että yksi kuunari\noli näyttäytynyt siinä virrassa, joka on Pyhän-Josefin saaren ja\nPirunsaaren välillä. Rangaistuslaitoksen päällikkö antoi käskyn ampua\nsitä tyhjillä laukauksilla ja miehittää kaikki varustukset taistelua\nvarten. Itse tuli hän lisämiehistöllä vahvistamaan Pirunsaarella olevaa\nosastoa. Minä olin jo paneutunut maata ja sulkeutunut hökkeliini\nvahtisotamiehen kanssa, niinkuin oli tapana tehdä joka yö; heräsin\näkkiä kanuunan paukkeeseen, jota seurasi kiväärin laukaukset ja minä\nnäin vahdin, kivääri valmiina, terävästi tarkastavan minua. Kysyin:\n\"Mikä nyt on hätänä?\" Vahti ei vastannut. Kun minä ajattelin ainoastaan\nyhtä asiaa: kunniaani, enkä välittänyt siitä mitä ympärilläni tapahtui,\nheittäysin uudestaan vuoteelleni. Tämä oli kenties onneksi; vahdilla\noli ankarat määräykset ja mahdollista on että hän olisi ampunut minua,\njos minä hämmästyneenä tuosta oudosta hälinästä olisin rynnännyt ylös\nsängystäni.\n\nElokuun 10 p:nä 1897 kirjoitin vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Sain juuri kirjoittamasi kolme kirjettä kesäkuulta ja kaikki perheen\n kirjeet; sen aina yhtä elävän, yhtä vihlovan mielivaikutteen alaisena,\n jonka ne monet suloiset muistot ja yhtä monet julmat kärsimykset\n tuottavat minulle, tahdon vastata niihin.\n\n Sanon sinulle vielä kerran ensiksi koko syvän rakkauteni, äärettömän\n hellyyteni, koko ihailuni sinun jalosta luonteestasi; minä avaan\n sinulle koko sieluni ja sanon sinulle mikä on velvollisuutesi ja\n oikeutesi, se oikeus, jota et saa jättää ennenkun kuoleman edessä.\n\n Ja tämä oikeus, tämä luovuttamaton velvollisuus niin hyvin maatani\n kuin sinua ja kaikkia teitä kohtaan vaatii hankkimaan täyttä ja\n perinpohjaista valoa tähän kauheaan näytökseen, se vaatii tahtomaan\n ilman heikkoutta, ilman kerskaamista, mutta murtumattomalla\n tahdonvoimalla, että meidän nimemme, se nimi, jota meidän rakkaat\n lapsemme kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta.\n\n Tämä tarkoitus täytyy sinun ja teidän kaikkien saavuttaa hyvinä ja\n urhoollisina ranskalaisina, jotka kärsivät syyttömästi, mutta jotka,\n olkoonpa vääryydet ja häväistykset millaisia tahansa, eivät koskaan\n hetkeksikään unhoita velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan. Ja sinä\n päivänä, jolloin valo on saatu, jolloin koko totuus on tullut ilmi\n — ja sen täytyy tapahtua, sillä sellaisessa asiassa ei saa säästää\n aikaa, ei kärsivällisyyttä eikä tahtoa — no niin, jos minä en silloin\n enää ole elossa, niin on se sinun asiasi puhdistaa muistoni tästä\n uudesta, ansaitsemattomasta häväistyksestä, jota ei mikään koskaan\n ole oikeuttanut. Niin, minä kerron uudestaan, että millaiset ovatkin\n kärsimykseni olleet ja miten hirmuiset ne kidutukset, joilla minua on\n rääkätty ja joita en koskaan voi unhoittaa enkä käsittää muuten kuin\n ajattelemalla, että ihmisiä väliin voivat intohimot eksyttää, olen\n aina muistanut, että yläpuolella ihmisten intohimoja ja erehdyksiä on\n isänmaa. Sen asia on siis olla minun korkein tuomarini.\n\n Kunniallisena ihmisenä oleminen ei riipu siitä, ettei halua varastaa\n sataa sou'ta [sou vastaa noin 5 penniä Suomen rahaa. Suom. muist.]\n naapurinsa taskusta; kunniallisena ihmisenä oleminen, sanon minä,\n on siinä, että voi aina katsoa itseään siinä kuvastimessa, joka ei\n unhota, vaan näkee kaikki ja tuntee kaikki, sanalla sanoen, voida\n katsoa kuvaansa omassatunnossaan varmana siitä, että aina ja joka\n paikassa on tehnyt velvollisuutensa. Siitä olen minä varma.\n\n Siis, rakas ja hyvä Lucieni, tee velvollisuutesi rohkeasti,\n leppymättä, niinkuin hyvän ja urhoollisen ranskattaren tulee, joka\n kärsii syyttömästi, mutta joka tahtoo että se nimi, joka hänellä on,\n joka hänen lapsillaan on, tulee puhdistetuksi tästä julmasta tahrasta.\n Valoa täytyy saada ja sen täytyy loistaa oikein kirkkaasti. Aika ei\n vaikuta enää mitään asiaan.\n\n Minä tiedän sitäpaitsi liiankin hyvin, että ne tunteet, jotka\n elähyttävät teitä kaikkia, ovat yhteisiä meille kaikille, niin sinun\n rakkaalle perheellesi kuin minunkin.\n\n Lapsista en voi sinulle puhua. Tunnenhan sinut kyllin hyvin voidakseni\n edes hetkeäkään epäillä kasvattamistapaasi. Elä jätä heitä koskaan,\n ole aina heidän luonaan sydämellä ja sielullasi, kuuntele heitä aina,\n olkoonpa heidän kysymyksensä kuinka kiusallisia hyvänsä.\n\n Niinkuin olen usein sanonut sinulle, ei kasvattamisen taito riipu\n siitä että turvan heidän aineellisen tai vieläpä henkisenkin elämänsä,\n vaan siitä että takaa heille sen tuen, jonka heidän aina tulee löytää\n vanhemmissaan, sen luottamuksen, jota näiden aina pitää istuttaa\n heihin, sen varmuuden, joka heillä aina tulee olla tietääkseen,\n missä he voivat keventää sydämiänsä, löytää unhotusta suruillensa,\n vastoinkäymisilleen ja tappioilleen, kuinka pieniltä ja vähäpätöisiltä\n ne väliin voivat näyttääkin.\n\n Näihin viimeisiin riveihin tahtoisin minä vielä panna koko rakkauteni\n sinua kohtaan, rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, sanalla\n sanoen, kaikkia teitä kohtaan, joita minä rakastan sydämeni\n syvyydestä, kaikkia ystäviä kohtaan, joiden muuttumattoman ystävyyden\n minä tunnen; minä tahtoisin edelleen kehoittaa sinua rohkeuteen ja\n yhä rohkeuteen ja sanoa sinulle ettei mikään saa järkyttää tahtoasi,\n että minun elämäni päällä väikkyy viimeisenä huolena huoli nimeni\n kunniasta, sen nimen, joka myös on sinun ja lastemme; tahtoisin\n innostaa sinua sillä hehkulla, joka elähyttää minun sieluani,\n hehkulla, joka sammuu vasta elämäni kanssa.\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nSitten kun nuo aitaukset asuntoni ympärille olivat valmistuneet, tuli\nse melkein mahdottomaksi asua; siellä olo oli sama kuin kuolema.\nSiellä ei ollut enää ilmaa eikä valoa; lämpö oli kuivana vuodenaikana\npolttavaa ja tukahduttavaa; sadeaikana oli asunto hyvin kostea, tässä\nmaassa on kosteus yksi suurimpia rasituksia eurooppalaisille. Olin\nhyvin masentunut, en ainoastaan liikunnon puutteesta, vaan vielä\nenemmän epäterveellisen ilman vaikutuksesta. Lääkärin ehdotuksesta\npäätettiin rakentaa uusi maja.\n\nElokuulla 1897 purettiin kävelypihan aitaus käytettäväksi aidan\nrakentamiseen uuden majan ympärille. Sinä aikana pidettiin minut\njälleen sisään suljettuna.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nElokuun 25 p:nä 1897 muutettiin minut uuteen majaan, joka oli\nrakennettu maallenousupaikan ja spitalisten vanhan olopaikan välillä\nolevalle kummulle. Tämä maja oli jaettu kahteen osastoon vahvalla\nrautaristikolla, joka ulottui seinästä seinään; minä olin toisella\npuolen tätä ristikkoa ja palveluksessa olevat vahtisotamiehet\ntoisella puolen, niin etteivät he hetkeksikään voineet kadottaa minua\nnäkyvistään, olipa yö tai päivä. Rautaristikolla varustetut ikkunat,\njotka olivat niin korkealla etten minä niihin ylettänyt, päästivät\nsisään valoa ja vähän ilmaa. Sittemmin pantiin ikkunoihin ristikon\npäälle tiheä rautalankaverkko, joka vielä enemmän esti ilmaa pääsemästä\nsisään; tarkoituksessa etten pääsisi aivan lähelle ikkunaa, joka ei\nmuutenkaan sallinut minun hengittää edes hiukan raitista ilmaa noina\ntukahduttavina päivinä ja öinä Guyanassa, asetettiin huoneeseen\nkummankin ikkunan eteen kaksi varjostinta, jotka yhdessä ikkunan kanssa\nmuodostivat kolmikulmasen särmiön. Toinen varjostimista oli tehty\nrautapellistä, toinen kohti- ja vaakasuorista rautatangoista. Majaa\nympäröi 2,80 metrin korkuinen teräväharjainen puuaita, jonka aluksena\netelään ja länteen päin oli 2—2,50 metrin korkuinen kivimuuri, niin\nettä näköala muulle saarelle sekä merelle oli tykkänään peitossa.\n\nTämä maja oli kumminkin korkeampi ja tilavampi kuin edellinen ja\nsentähden sitä parempi; sitä paitsi oli aitaus yhdellä puolen majasta\nloitompana ja aitauksia oli vaan yksi. Mutta kosteus alkoi minua\ntäälläkin vaivata; hyvin usein oli sadeaikoina asunnossani vettä monen\nsentimetrin korkeudelta; ja mitä hyönteisiin tuli, niin oli niitä yhtä\npaljon, jos ei enemmänkin kuin entisessä majassa.\n\nTästä ajasta alkaen kohdeltiin minua vielä pikkumaisemmin kuin ennen ja\nvainoamiset kävivät yhä lukuisammiksi ja tiheämmiksi; se tapa, millä\nminua kohdeltiin, vaihteli sitä mukaa kuin asema Ranskassa muuttui,\njosta minä olin täydellisesti tietämätön. Ryhdyttiin uusiin keinoihin\neroittaakseen minut, jos mahdollista, vieläkin täydellisemmin. Enemmän\nkuin koskaan ennen piti minun säilyttää lujuutta esiintymisessä,\netteivät saisi suurempaa valtaa ylitseni. Pauloja viritettiin usein\nminun eteeni, vahdit tekivät käskystä salakavaloita kysymyksiä.\nÖillä hermoni ollessa ylenmäärin kiihottuneena ja painajaisen\nminua ahdistaessa hiipivät vahdit sänkyni luo saadakseen onkeensa\nsanoja, jotka luiskahtivat huuliltani. Tänä aikakautena alentui\nvankilantirehtööri Deniel, siihen sijaan että olisi tyytynyt tarkasti\ntekemään tehtävänsä, tekemään halpamaisen vakoojan töitä; nähtävästi\nluuli hän siten pääsevänsä suosioon.\n\nSeuraavat otteet yleisistä siirtovankeutta Pirunsaarella koskevista\nmääräyksistä naulattiin huoneeni seinälle:\n\nKohta 22. Siirtovanki pitää itse huolen siisteydestä huoneessaan ja sen\naitauksen sisällä, joka hänelle on määrätty, sekä keittää itse ruokansa.\n\nKohta 23. Hänelle annetaan säännönmukainen ruoka-annos, ja on hänellä\noikeus parantaa sitä saamalla vastaanottaa ruoka-aineita ja juomia\nsiinä määrässä, minkä vankilan johtokunta katsoo kohtuulliseksi.\n\nMuita esineitä, jotka ovat määrätyt siirtovangille, ei saa hänelle\njättää ennenkun ne ovat tarkasti tutkitut, ja annetaan ne sitä mukaa\nkuin hänen jokapäiväinen elantonsa vaatii.\n\nKohta 24. Siirtovangin täytyy jättää vahtipäällikölle kaikki kirjeet ja\nkirjoitukset, jotka hän on kirjoittanut.\n\nKohta 26. Pyyntöjä tai valituksia, joita siirtovanki tahtoo tehdä, ei\nsaa muut ottaa vastaan kuin vahtipäällikkö.\n\nKohta 27. Päivillä ovat sen rakennuksen ovet, missä siirtovanki\nasuu, auki yöhön saakka, ja on hänellä oikeus kuljeskella aitauksen\nsisäpuolella.\n\nKaikki yhteys ulkomaailman kanssa on kielletty.\n\nSiinä tapauksessa, että vastoin 4:nen kohdan määräyksiä tapahtumat\nvahtipalveluksessa tekisivät tarpeelliseksi lähettää saarelle entisten\nlisäksi muita vahtisotamiehiä, kuin mitkä siellä tavallisesti ovat,\non siirtovanki suljettava rakennukseensa siksi, kun ne ovat taas\npoissiirretyt.\n\nKohta 28. Yön aikana valaistaan huoneusto, missä siirtovanki asuu ja\nsiihen asetetaan vahti kuten päivälläkin.\n\nSain sittemmin tietää että vahtisotamiehet saivat tähän aikaan\nmyöskin käskyn antaa kertomuksen kaikista minun liikkeistäni ja\nkasvojeni ilmeistä; saattaapa kuvailla mielessään kuinka tällaiset\nkäskyt täytettiin. Hirveintä kaikesta oli kumminkin että Deniel\ntulkitsi kaikki nämä liikkeet, kaikki tuskani ja välistä myöskin\nkärsimättömyyteni ilmaukset yhtä halpamaisella kuin kiukkuisella\nintohimolla. Luonteeltaan ollen yhtä häilyväinen kuin turhamielinen\npani tämä virkamies äärettömän painon pienimpiinkin tapauksiin;\nmitättömin savupilvi, joka häämöitti taivaan rannalla, oli hänelle\njo varma merkki mahdollisesta hyökkäyksestä ja sai aikaan uusia\nkoventamis- ja varovaisuus-toimenpiteitä. Käsittää helposti, että\ntältä kannalta otettu vahtiminen, jonka kiukkuisuus välttämättömästi\nheijastui myöskin vahtimiesten käytöksessä, oli omiansa pahentamaan\noloja.\n\nEn tiedä mitään kauheampaa ja hermostuttavampaa vaivaa kuin sen, minkä\nkärsin näiden viiden vuoden kuluessa, ollessani yöt päivät, joka\nsilmänräpäys, kaikissa tilaisuuksissa alati kahden silmän tähystämällä.\n\nSyyskuun 4 p:nä 1897 kirjoitin minä vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Sain juuri heinäkuun kirjeet. Sinä sanot minulle taas, että olet varma\n täydellisen valon saamisesta; tämä varmuus on sielussani ja sen antaa\n ne oikeudet, joita jokaisen ihmisen tulee vaatia ja tahtoa halatessaan\n vaan yhtä asiaa: totuutta.\n\n Niin kauan kun minulla on voimia elää tässä yhtä julmassa kuin\n ansaitsemattomassa asemassa, tahdon kirjoittaa sinulle elähyttääkseni\n sinua lannistumattomalla tahdollani.\n\n Muutoin ovat viimeksi kirjoitetut kirjeeni sinulle ikäänkuin\n siveellisenä testamenttinani. Puhuin niissä ensin uskollisuudestani;\n tunnustin myös sinulle että minulla on ollut henkisen ja ruumiillisen\n heikkouden hetkiä, mutta vähentymättömällä innolla neuvoin sinulle\n velvollisuutesi, koko velvollisuutesi.\n\n Sielunsuuruutta, jota me kaikki olemme näyttäneet, niin toiset\n kuin toisetkin, siitä elköön kukaan tehkö turhia kuvitteluja, tämä\n sielunsuuruus ei saa olla heikkoutta eikä ylvästelyä; sen täytyy\n päinvastoin yhtyä tahdon kanssa, joka päivä päivältä suurenee,\n suurenee joka hetkikin saavuttaakseen tarkoitusperän: totuuden,\n täydellisen totuuden löytämisen koko Ranskanmaalle.\n\n Haava vuotaa välistä liian paljon ja sydän nousee kapinaan; uupunut\n kun olen, horjun usein nuijaniskujen alla ja silloin olen vaan\n kärsimyksen ja tuskan alainen ihmisraukka; mutta joskin masentumatoin\n sieluni vavahtelee tuskasta, kohottautuu se jälleen tarmoonsa,\n voittamattomalla tahtonsa voimalla sen edessä, mikä meille on\n kalleinta maailmassa: meidän, lapsiemme ja kaikkien meidän kunnia;\n ja minä nousen pystyyn vieläkin — huutaakseni kaikille väräjävän\n vetoomishuudon ihmisen puolesta, joka ainoastaan pyytää, ainoastaan\n tahtoo oikeutta, voidakseen aina ja yhä uudestaan innostuttua teitä\n sillä hehkulla, joka elvyttää sieluani ja joka ei sammu ennenkun\n elämäni.\n\n Minä olen elänyt jo pitkät ajat vaan kuumeestani päivän\n toisensa perästä, ylpeänä että olen voittanut pitkän,\n kaksikymmentäneljä-tuntisen päivän...\n\n Mitä sinuun tulee, et sinä tarvitse tietää mitä puhutaan ja\n ajatellaan. Sinun tulee taipumattomana tehdä velvollisuutesi ja yhtä\n lujasti pitää kiini oikeudestasi totuuteen ja oikeuteen. Niin, valoa\n täytyy saada, minä lausun selvästi ilmi ajatukseni...\n\n Minä voin siis ainoastaan toivoa meidän molempien, teidän kaikkien\n puolesta, että tämä peloittava, hirvittävä, ansaitsematon kidutus\n vihdoinkin loppuu...\n\n On turhaa että puhun pitkälti itsestäni, kaikista pikkuasioista;\n teen kumminkin sen joskus vastoin tahtoani, sillä sydämellä on\n vastustamattomia kapinoitsemis-hetkiä; vaikka ei tahtoisikaan,\n nousee sydämen katkeruus huulille, kun näkee että kaikki näin\n pidetään halpana, kaikki mikä tekee elämän jaloksi ja kauniiksi;\n totta tosiaankin, jos olisi kysymys ainoastaan minusta, minun omasta\n persoonastani, olisin minä jo aikoja sitten haudan hiljaisuudessa\n etsinyt unhotusta kaikelle mitä olen nähnyt ja kuullut, unhotusta\n sille, mitä näen joka päivä.\n\n Olen elänyt tukeakseni sinua, tukeakseni teitä kaikkia\n lannistumattomalla tahdollani, sillä ei enää ole ollut kysymys\n hengestäni, vaan kunniastani, kaikkien meidän kunniasta, lastemme\n kunniasta; olen kestänyt kaikki horjumatta, päätäni taivuttamatta,\n olen tukahuttanut sydämeni, ehkäisen joka päivä olentoni kapinalliset\n tunteet ja vaadin aina ja alinomaa totuutta kaikilta, väsymättä, mutta\n myöskin ylvästelemättä.\n\n Toivon kumminkin meille molemmille, rakas ystäväni, kaikille meille,\n että ponnistuksistamme tulisi pian jotakin hyötyä, että oikeuden päivä\n vihdoinkin meille paistaisi, jotka olemme odottaneet niin kauvan.\n\n Joka kerta kun kirjoitan, on vaikea panna pois kynääni, ei sen vuoksi\n että minulla olisi sanomista sinulle, vaan siksi että minun täytyy\n taas jättää sinut niin moneksi pitkäksi päiväksi ja sillä ajalla elää\n ainoastaan ajatellessani sinua, lapsia ja teitä kaikkia.\n\n Lopetan kumminkin ja syleilen sinua ja myöskin rakkaita lapsiamme,\n rakkaita vanhempiasi, kaikkia rakkaita sisariamme ja veljiämme,\n puristan sinua kaikilla voimillani rintaani vasten ja kerron sinulle\n innolla, jota ei mikään maailmassa saa järkytetyksi, niin kauvan kuin\n minulla on hiluistakaan henkeä: rohkeutta, rohkeutta ja tahtoa!\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nHeinäkuun postissa 1897, jonka sain syyskuun 4 p:nä, oli seuraava\nkirje vaimoltani; esitän otteen tästä kirjeestä, joka jäi minulle\narvoitukseksi, Sitä kirjettä, heinäkuun 1 päivältä, josta tässä\npuhutaan, en minä koskaan saanut.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, heinäkuun 15 p:nä 1897.\n\n Sait varmaankin paremman vaikutuksen kirjeestäni, jonka kirjoitin\n sinulle heinäkuun 1 p:nä kuin edellisistä. Olin vähemmän tuskan\n vallassa, ja tulevaisuus näyttäytyi vihdoinkin hiukan valoisemmissa\n väreissä...\n\n Me olemme päässeet äärettömän suuren askeleen totuutta lähemmäksi,\n mutta paha kyllä en voi sinulle sanoa siitä enempää...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nLokakuussa sain kirjeen, josta panen tähän seuraavan kohdan:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa elokuun 15 p:nä 1897.\n\n Minä olen vallan huolissani ja hyvin levottomana etten ole vielä\n saanut mitään tietoja sinusta; siitä on likemmä seitsemän viikkoa,\n kun ei ole tullut kirjettä ja viikot tuntuvat kolmikertaisilta, kun\n ne viettää levottomuudessa; toivon ettei siihen ole muuta syytä\n kuin viivytys ja että minä kohta saan hyviä uutisia. Kaiken iloni\n saan minä kirjoittamiesi rivien lukemisesta, jotka ovat niin täynnä\n rohkeutta, odottaessani parempaa, odottaessani että sinut annetaan\n minulle jälleen ja että minä suurimmassa onnessa saan elää luonasi ja\n lohduttaa itseäni kaikissa tuskissani...\n\n Koettele olla ajattelematta, koettele antaa aivo-parkasi levähtää,\n elä kuluta voimiasi hyödyttömiin arvoituksiin. Ajattele ainoastaan\n päätarkotusta, loppua; anna pääraukallesi, jota on kiusattu\n sellaisessa sekamelskassa, hiukan lepoa.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nSitten marraskuussa!\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa syyskuun 1 p:nä 1897.\n\n Ilolla voin vielä kerran vakuuttaa sinulle sen uutisen\n todenmukaisuutta, jonka kerroin sinulle viime kuun kirjeissäni. Olen\n aivan onnellinen voidessani sanoa että nyt kuljemme oikeata tietä.\n En voi muuta kuin uudestaan kertoa: ole luottavainen, elä kadota\n toivoasi, anna varmuuden onnistumisestamme täyttää sielusi...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, syyskuun 25 p:nä 1897.\n\n Minä lisään yhden ainoan sanan pitkiin kirjeisiini tältä kuulta\n [syyskuun 1 ja 25 p:nä kirjoitetut kirjeet olivat ainoat, jotka sain\n käsiini]; olen niin onnellinen ajatellessani että niistä olet saanut,\n paitsi ääretöntä toivoa, tarpeellisia voimia jaksaaksesi odottaa\n oikeuksiesi palauttamista. Minä en voi sanoa sinulle enempää kuin\n viime kirjeissäni...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nVastasin näihin kirjeisiin:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla marraskuun 4 p:nä 1897.\n\n Sain juuri kirjeesi; sanat, rakas vaimoni, eivät kyllin kykene\n ilmaisemaan niitä vihlovia tunteita, joita rakkaan käsialasi näkeminen\n herättää sydämessäni, ja kumminkin ovat ne tunteet, joita tämä\n liikutus synnyttää, syvän rakkauden tunteita, ja ne antavat minulle\n voimaa odottaa päivää, jolloin totuus vihdoinkin tulee ilmi tässä\n synkässä ja kauheassa näytöksessä.\n\n Kirjeesi huokuvat sellaista luottamusta, että ne ovat rauhoittaneet\n ja lohduttaneet sydäntäni, joka kärsii niin paljon sinun ja rakkaiden\n lapsiemme tähden.\n\n Sinä neuvot minua, ystävä parkani, etten enää pyrkisi ajattelemaan,\n enkä ymmärtämään; sitä en ole koskaan tehnytkään, sillä se on ollut\n mahdotonta, mutta kuinka voisin olla ajattelematta? Kaikki mitä voin\n tehdä, on koetella odottaa, niinkuin jo olen sanonut sinulle, totuuden\n viimeistä päivää.\n\n Viime kuukausina olen kirjoittanut sinulle pitkiä kirjeitä, joissa\n olen keventänyt liian täyttä sydäntäni. Kolmen vuoden ajan olen ollut\n niin monen, minulle aivan vieraan tapahtuman heiteltävänä, mutta en\n ole poikennut säännöstä, jonka olen käytökseni suhteen asettanut ja\n jota omatuntoni leppymättömästi on vaatinut minulta hallitukselle\n ja maalleni uskollisena sotamiehenä, senvuoksi vastoin tahtoanikin\n katkeruus kohoaa sydämestä huulille, viha saa minut valtoihinsa,\n ja tuskan huuto pääsee huomaamattani suustani. Olin kyllä kerran\n vannonut, etten koskaan puhu itsestäni, että suljen silmäni kaikelle,\n koskei minulla voi olla niinkuin sinulla, niinkuin teillä viimeistä\n lohdutusta, totuuden, täydellisen selvyyden lohdutusta.\n\n Mutta liian pitkällinen kärsimiseni, hirmuinen asemani, ilmanala, joka\n jo yksinään sytyttää aivot tuleen, joskin tämä kaikki ei ole saanut\n minua unhottamaan velvollisuuksiani, niin on se kumminkin saattanut\n aivot ja hermot sellaiseen kiihoitustilaan, joka on kauhea...\n\n Puhelen kanssasi, vaikkei minulla ole mitään sanomista sinulle, mutta\n se tekee niin hyvää, se tyynnyttää sydäntäni ja turruttaa hermoni.\n Näetkö, usein kutistuu sydämeni kirvelevästä tuskasta ajatellessani\n sinua ja lapsia, ja ihmetellen kysyn silloin, olenko kenties tehnyt\n jotakin pahaa täällä maan päällä, jonka vuoksi ne, joita enin rakastan\n ja joiden edestä antaisin viimeisen verenpisarankin, saavat kärsiä\n syyttömästi tällaista kidutusta.\n\n Mutta silloinkin, kun pikarista vaahto valuu yli reunan saan\n ajatellessani sinua, rakkaani, ja lapsiani — nämä ajatukset panevat\n koko olentoni vapisemaan ja väräjämään ja kohottavat sen täyteen\n voimaansa — uudelleen voimaa pystyyn päästäkseni ja singahuttaakseni\n kuuluville värisyttävän vetoamiseni miehen edestä, joka jo pitkät ajat\n ei ole itselleen ja omilleen pyytänyt muuta kuin oikeutta ja totuutta,\n ei kerrassa mitään muuta kuin totuutta.\n\n Olen muutoin selvästi lausunut sinulle tahtoni, jonka tiedän myös\n olevan sinun, meidän, ja jota ei mikään voi lannistaa.\n\n Se on tämä tunne, yhteydessä kaikkien velvollisuuksieni tunteen\n kanssa, joka on pahoittanut minut elämään, se on myöskin se, mikä\n edelleen saa minun pyytämään sinulta ja teiltä kaikilta voimakkaampaa\n ponnistusta kuin koskaan ennen oikeuden ja hyvityksen saamiseen\n yksinkertaisessa asiassa, ja sitä varten kohottautukaamme yläpuolelle\n kaikkia persoonallisia kysymyksiä ja kärsimyksiä.\n\n Tarvitsenko minä vielä vakuuttaa sinulle rakkauttani? Se on turhaa,\n vai kuinka, sillä sinä tunnet sen, mutta minä vielä tahdon sanoa\n sinulle, että joku päivä sitten luin taas kaikki kirjeesi saadakseni\n viettää muutaman pian pakenevan hetken sinun rakastavaisen sydämesi\n luona ja sanomaton ihailun tunne valtasi minut arvokkaisuutesi ja\n rohkeutesi vuoksi. Jos suurten onnettomuuksien kärsiminen on ylevien\n sielujen koettelemuksena, niin on, rakkaani, sinun sielusi yksi\n kauniimpia ja jaloimpia mitä ajatella voi!\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nMarraskuu 1897 meni ja joulukuukin enkä saanut kirjeitä. Vihdoinkin\ntammikuun 9 p:nä 1898 sain pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen\nyhdellä kertaa vaimoni kirjeet lokakuulta ja marraskuulta, joista otan\nseuraavat kohdat:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, lokakuun 6 p:nä 1897.\n\n Minä en viimeisessä kirjeessäni onnistunut sinulle ilmaisemaan enkä\n varsinkaan, luulen minä, täysin vakuuttavasti esittämään sinulle\n sitä suurta luottamusta, joka meillä oli onnemme palaamisesta. Tämä\n luottamus on senjälkeen yhä vielä lisääntynyt. Tahtoisin kertoa\n kaiken sen ilon, jonka tunnen, kun näen taivaanrannan kirkastuvan\n tällä tavoin ja huomaan kärsimyksiemme lähestyvän loppuaan, tunnen\n itseni hyvin kömpelöksi koettaessani sinulle ilmilausua tunteitani,\n sillä sinä, maanpakolaisraukka, saat yhä odottaa, tuskallisesti\n odottaa, olla tietämätön kaikesta, mitä me teemme, ja ne epämääräiset\n lauseet ja hämärät viittaukset eivät sano sinulle mitään, joll'eivät\n ne vakuuta sinulle syvää rakkauttamme ja usein antamaa lupaustamme,\n että me lopuksi onnistumme saamaan sinut entiseen asemaasi. Jos sinä\n olisit, kuten minä, selvillä tekemistämme edistysaskeleista, siitä\n tiestä, jota olemme kulkeneet pimeyden läpi saavuttaaksemme vihdoinkin\n täydellisen valon, niin silloin tuntisit itsesi lohdutetuksi, sydämesi\n keveäksi! Kirvelee sydäntäni, kun en voi kertoa sinulle kaikkea,\n joka antaa minulle aihetta suureen toivoon. Kärsin ajatellessani,\n että sinua kidutetaan syyttömästi; jos kärsimyksesi ruumiillisesti\n jatkuukin siksi, kun erehdys virallisesti tunnustetaan, on se ainakin\n siveellisesti tarpeeton ja sillä aikaa kun minä tunnen itseni\n levollisemmaksi, toivorikkaammaksi, olet sinä vuoroon tuskassa,\n vuoroon levottomuudessa, josta kaikesta sinut voitaisiin säästää...\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, marraskuun 17 p:nä 1897.\n\n Olen levoton, kun en ole saanut kirjettä sinulta. Sinun viimeisen\n kirjeesi, kirjoitetun syyskuun 4 p:nä, sain lokakuun ensimäisinä\n päivinä ja sitten olen ollut aivan ilman uutisia. En ole koskaan\n valittanut, ja se on varma etten nytkään tule sitä tekemään, mutta\n Jumala nähköön kuinka minä kärsin, kun minua viikko viikolta pidetään\n tässä tuskassa, jonka kirjeiden viipyminen tuottaa. Joka päivä luulen\n tuskieni loppuvan, luulen tulevani rauhalliseksi niin paljon kuin\n se on mahdollista, kun ajattelen sinun julmia kärsimyksiäsi. Mutta\n toivo kumminkin kaikin voimin! Kuinka minä voin selittää sinulle\n luottamukseni, kun minun täytyy pysyä niiden rajoituksien sisällä,\n jotka minulle ovat määrätyt? Se on vaikeaa, ja voin ainoastaan\n nimenomaan vakuuttaa sinulle, että vähän ajan perästä, kenties\n hyvinkin pian pääset jälleen vapauteen. Oi! jos voisin avata sydämeni\n sinulle, puhua kaikista niistä rettelöistä, mitä tässä kamalassa\n näytöksessä on ollut...\n\n Toivon, että kun tämä kirje tulee Guyana'an, olet saanut sen hyvän\n uutisen, jota omatuntosi on odottanut kolme pitkää vuotta.\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nKun nämä kirjeet saapuivat minulle tammikuussa 1898 Pirunsaarelle,\npitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen, niin olin jo saanut sen hyvän\nuutisen, johonka he edeltäpäin viittasivat, mutta samalla oli olonikin\ntehty kaksin kerroin tukalammaksi ja vartioiminen kovemmaksi. Ennen oli\nollut kymmenen vahtisotamiestä ja yksi päällikkö ja nyt oli päällikköä\nlukuunottamatta sotamiesten lukumäärä kolmetoista; vartijoita oli\nasetettu majani ympärille, kauhua huokui ympäristöni, sen huomasin\nvahtieni käytöksestä.\n\nSamoihin aikoihin rakennettiin torni, joka kohosi vahtisotamiesten\nkasarmin yli ja johon oli asetettu Hotchkisstykki suojelemaan saarta\nhyökkäykseltä.\n\nMinä uudistin tasavallan presidentille ja hallituksen jäsenille\npyyntöni, jonka jo ennen olin tehnyt.\n\nHelmikuun ensimäisinä päivinä 1898 sain minä vaimoltani kaksi kirjettä,\njotka olivat kirjoitetut joulukuun 4 p:nä ja joulukuun 26 p:nä 1897,\nja nämä molemmat kirjeet olivat osittain jäljennöksiä kirjeistä, jotka\nvaimoni oli kirjoittanut.\n\nSain myöhemmin tietää, että vaimoni kirjeissään elokuulta tai\nsyyskuulta 1897 varovaisin sanoin oli ilmoittanut, että eräs ylhäinen\nsenaatin jäsen oli ottanut asiatani ajaakseen; mutta luonnollisesti\ntämä kohta pyyhittiin ja vasta kun tulin Ranskaan 1899, sain minä\ntietää herra Scheurer-Kestner'in ihailtavasta alotteesta, samoinkuin\nsilloin vasta tulin tuntemaan mitä Ranskassa siihen aikaan tapahtui.\n\nOte, joka minulle jätettiin vaimoni kirjeestä joulukuun 4 p:ltä 1897,\noli erittäin surullinen:\n\n\u003Ctb>\n\n Olen saanut kaksi kirjettä sinulta. Vaikk'et mitään mainitse\n kärsimyksistäsi ja vaikka näissä kirjeissä, niinkuin edellisissäkin\n ilmenee ihailtava rohkeus, huomasin kumminkin, että sinun tuskasi\n kuulti niistä läpi sellaisella selvyydellä, että sain halun lohduttaa\n sinua ja antaa sinun kuulla muutamia rakkauden sanoja, jotka tulevat\n rakastavasta sydämestä ja joiden hellyys ja uskollisuus ovat, niinkuin\n tiedät, yhtä syvät kuin muuttumattomatkin.\n\n Mutta kuinka monta päivää on kulunut siitä, kun kirjoitit nämä kirjeet\n ja kuinka pitkä aika kuluu siihen, kun saat käsiisi nämä muutamat\n rivit, jotka tulevat muistuttamaan sinulle, että ajatukseni on luonasi\n yötä päivää, joka tunti, joka hetki pitkän kidutuksesi aikana, että\n sieluni, sydämeni, kaikki, joka on tunteellista minussa, kärsii\n kanssasi, ja että minä olen julmien kärsimyksiesi kaiku ja antaisin\n elämäni lyhentääkseni kidutuksiasi. Jos tietäisit, kuinka suren,\n etten saa olla luonasi ja millä ilolla minä ottaisin osaa kovimpaan,\n kauheimpaan elämään saadessani jakaa maanpakolaisuuttasi ja ollessani\n vierelläsi joka tunti ja hetki pysyttämässä sinua pystyssä heikkoina\n hetkinäsi, hoivaamassa sinua rakkaudellani, ja hoitamassa, vaikkapa\n vähänkin haavojasi.\n\n Mutta ei ollut meille sallittu sitä lohdutusta, että olisimme saaneet\n kärsiä yhdessä ja tyhjentää katkeruuden malja sakkaan saakka...\n\n\u003Ctb>\n\nSitten seurasi toivosta muutamia himmeitä viittauksia, joita niin usein\noli kerrottu.\n\nVastaukseksi tähän kirjeeseen kirjoitin vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, helmikuun 7 p:nä 1898.\n\n Sain juuri rakkaat kirjeesi joulukuulta ja sydämeni tahtoo haljeta,\n rikki repeytyä monista, ansaitsemattomista kärsimyksistään Olen\n sanonut sinulle: ajatellessa sinua ja lapsia saan uusia voimia\n tuskassani ja virkistytän tahtoani sille asialle, joka meille on\n kalleinta maailmassa: kunniamme, lastemme elämä, toitottaakseni yhä\n valtavamman vetoamishuudon miehen puolesta, joka pyytää ainoastaan\n oikeutta itselleen ja omilleen ja siihen on hänellä täysi oikeus.\n\n Kolmen kuukauden kuluessa olen kirjoittanut kuumeen ja houreen\n vallassa, kärsien kidutusta yötä päivää, sinun ja lapsiemme tähden\n pyynnön toisensa perästä valtionjohtajalle, hallitukselle, niille,\n jotka ovat sallineet minun tulla tuomituksi, saadakseni vihdoinkin\n oikeutta ja lopun hirmuisille kärsimyksillemme, mutta en ole saanut\n mitään vastausta.\n\n Minä lähetän taas tänään samat rukoukseni valtionjohtajalle,\n hallitukselle, jos mahdollista, vieläkin suuremmalla tarmolla, sillä\n sinä et saa kärsiä samanlaista kidutusta, eikä lapsemme saa kasvaa\n häpeässä. Minä en ole kamppaileva kuoleman tuskia rosvoluolassa\n kamalan rikoksen tähden, jota en ole tehnyt. Joka päivä odotan saavani\n kuulla, että oikeuden päivä vihdoinkin on vaiennut meille...\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nHelmikuun lopulla lisättiin yhä ankaruustoimenpiteitä ja kun en saanut\nmitään vastausta edellisiin anomuskirjoituksiini valtionjohtajalle ja\nhallituksen jäsenille, kirjoitin minä seuraavan kirjeen edustajakamarin\npresidentille ja edusmiehille.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, helmikuun 28 p:nä 1898.\n\n Herra edustajakamarin presidentti.\n\n Herrat edusmiehet.\n\n Tuomioni jälkeisestä päivästä saakka s.o. enemmän kuin kolme vuotta\n sitten, kun majuri du Paty de Clam tuli luokseni sotaministerin\n nimessä kysymään, sitten kun minut oli tuomittu häpeällisestä\n rikoksesta, jota minä en ollut tehnyt, olinko syytön tahi syyllinen,\n olen julkilausunut, että olin syytön ja että tahdoin valoa,\n täydellistä selvitystä asiassa, että heti tahdoin apua kaikilla\n tavallisilla tiedustelukeinoilla, joko sotilaslähetystöjen kautta tai\n jonkun muun hallituksen käytettävissä olevan keinon avulla.\n\n Minulle vastattiin silloin, että korkeammat edut kuin minun, estivät\n käyttämästä tavallisia tutkimuskeinoja tämän kamalan ja surullisen\n jutun sekä syyttävän kirjeen syntymiseen nähden, mutta että\n tiedusteluja kyllä jatketaan.\n\n Olen odottanut kolme vuotta hirveimmässä tilassa, mitä ajatella voi.\n Minua on vainottu ja kidutettu lakkaamatta, ilman syytä, ja nämä\n tiedustelut eivät ole johtaneet mihinkään tuloksiin.\n\n Jos siis edut, jotka ovat korkeammat kuin minun, estivät ja yhä vaan\n estävät käyttämästä tutkimuskeinoja, jotka yksin voivat tehdä lopun\n tälle kamalalle kidutukselle, joissa on monta ihmistä osallisena,\n jotka yksin voivat levittää täydellistä ja kirkasta valoa tähän\n julmaan ja surulliseen asiaan, eivät nämä samat edut voi vaatia että\n vaimo, lapset, syytön uhrataan niille. Toisin menetteleminen olisi\n taantumista historiamme synkimpiin vuosituhansiin, jolloin totuus\n tukahdutettiin ja valo himmennettiin.\n\n Jo muutamia kuukausia sitten alistin minä koko tämän surullisen ja\n ansaitsemattoman kohtaloni kaikkine kauhuineen hallituksen jäsenien\n korkean oikeuden ja kohtuuden tunnon ratkaistavaksi, samoin vetoan\n minä myös herrojen edusmiesten korkeaan oikeuden ja kohtuuden tuntoon,\n pyytäen oikeutta omilleni, elämää lapsilleni ja loppua niin monen\n ihmisolennon syyttömästi kärsimille kidutuksille.\"\n\n\u003Ctb>\n\nSama kirje, kirjoitettuna samoilla sanoilla, lähetettiin samana\npäivänä presidentille ja senaatin jäsenille. Nämä anomuskirjoitukset\nuudistettiin sitten vähän ajan perästä taas.\n\nHerra Méline, joka silloin oli hallitusta johtamassa, tukahutti\nvalitushuutoni ja piti luonaan nämä kirjeet, jotka eivät siis koskaan\ntulleet määräpaikkaansa.\n\nNämä kirjeet saapuivat perille juuri silloin, kun rikoksen\nalkuunpanijaa ylistettiin ja hänen kunniakseen juhlittiin, mutta\nsamoihin aikoihin olin minä tietämätönnä kaikista tapauksista, jotka\nRanskassa tapahtuivat ja kalliooni kahlehdittuna huusin syyttömyyttäni\nviranomaisille ja monistelin rukouksiani niille, joiden asiana oli\nlevittää valoa ja suojella oikeutta!\n\nMaaliskuussa sain vaimoni kirjeet alkupuolelta tammikuuta, joissa\naina oli samanlaisia epämääräisiä lausuntoja ja himmeitä toivon\nviitteitä, hänen saamatta tarkemmin ilmoittaa, mihin toiveisiin hänen\nluottamuksensa perustui.\n\nSitten huhtikuussa taas uudestaan syvä hiljaisuus. Kirjeitä, jotka\nvaimoni kirjoitti tammikuun viimeisinä päivinä ja helmikuulla 1898, en\nsaanut koskaan.\n\nMitä taas niihin kirjeisiin tulee, jotka tämän ajan jälestä kirjoitin\nvaimolleni, ei hän saanut niitä alkuperäisinä ja meillä on niistä vaan\ntypistettyjä jäljennöksiä. Muutoin koko tällä ajalla sain minä vaimoni\nkirjeet aina vaan jäljennöksinä.\n\nTässä julkaisen muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän\naikaan jäljennettyinä:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, maaliskuun 6 p:nä 1898.\n\n Vaikka kirjeeni ovat niin jokapäiväsiä ja yksitoikkoisia, en voi\n kumminkaan vastustaa haluani saada lähestyä sinua ja puhella vähän\n kanssasi.\n\n Tiedätkö, on hetkiä, jolloin sydämeni on niin ylen täysi, jolloin\n kärsimyksesi synnyttävät minussa vastakaiun sellaisella voimalla,\n etten enää voi hillitä itseäni, tahtoni käy tehottomaksi, olen surusta\n pakahtumaisillani, ero painaa liiaksi minua, se on kovin katkera, koko\n olentoni voimalla ojennan käteni sinua kohden ja ponnistaen viimeiseen\n saakka koettelen päästä luoksesi, lohduttaa sinua, elähyttää sinua.\n Kuvailen silloin mielessäni että sinä olet luonani, puhelen lempeästi\n kanssasi, annan sinulle rohkeutta ja toivoa. Mutta liian pian tempaa\n minut unelmistani lapsen ääni, hälinä ulkoapäin, joka yhtäkkiä vie\n minut takasin todellisuuteen. Tunnen silloin itseni taas eroitetuksi,\n hyvin surulliseksi ajatuksieni ja varsinkin kärsimyksieni kanssa.\n Miten onneton lienetkään ollut, kun et ole saanut mitään uutisia,\n kuten kirjoitat kirjeessäsi tammikuun 6 p:ltä. Vaikka et saa kirjeitä\n minulta, niin elä koskaan unhoita että olen ajatuksissani luonasi,\n etten päivällä enkä yöllä hylkää sinua ja jollei sana voi ilmaista\n sinulle syvää rakkauttani, niin ei kumminkaan mikään voi estää\n sydämiämme, ajatuksiamme yhtymästä.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, huhtikuun 7 p:nä 1898.\n\n Sain juuri kirjeesi maaliskuun 5:neltä päivältä, ne ovat verrattain\n tuoreita uutisia meille, jotka olemme tottuneet kärsimään niin paljon\n postin säännöttömyydestä, minä iloisesti hämmästyin, kun huomasin\n niin läheisen päivänmäärän kirjeessäsi. Miten onnettomuudet muuttavat\n ihmisen! Miten nöyrästi tyytyy asioihin, jotka näyttävät mahdottomilta\n kestää... Kun sanon, että nöyrästi tyydyn kohtalooni, niin se ei ole\n totta. Minä en valita, sillä siksi kun sinun täydellinen viattomuutesi\n tunnustetaan, täytyy minun elää ja kärsiä tällä tavoin, mutta\n sisässäni nousee koko minun olentoni kapinaan, on pahoillansa ja\n näiden monien pitkien vuosien odotuksen painamana tahtoo kuohua yli\n vaivoin pidätetystä kärsimättömyydestä.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, kesäkuun 5 p:nä 1898.\n\n Istun vieläkin kyynäspäät pöytää vasten synkkiin ajatuksiin\n vaipuneena; tulin sinulle kirjoittamaan, mutta kuten minulle\n tapahtuu kaksikymmentä kertaa päivässä, olen nytkin vaipunut pitkiin\n unelmiin. Sinun luoksesi pakenen minä näin joka hetki, turrutan\n hermoni päästessäni vapaaksi itsestäni, ja ajatukseni liittyvät\n sydämeeni, joka aina on luonasi kaukaisessa maanpakolaisuudessasi.\n Käyn luonasi usein, hyvin usein ja koska minun ei ole vielä sallittu\n tulla luoksesi, tuon minä sinulle kaikki, mikä kuuluu minulle, koko\n minun siveellisen persoonani, kaikki ajatukseni, tahtoni, tarmoni ja\n varsinkin rakkauteni, kaikki sellaista tavaraa, johon ei kukaan voi\n käydä käsiksi, eikä mikään ihmisolento kahlehtia.\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, heinäkuun 25 p:nä 1898.\n\n Kun tunnen itseni liian murheelliseksi ja elämän taakka näyttää liian\n raskaalta, liian vaikealta kantaa, käännyn pois nykyisyydestä, loihdin\n muistoni esille ja saan voimia taas jatkaakseni taistelua...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nTämä kirje oli ainoa, jonka sain heinäkuulla. Tästä ajasta lähtien sain\ntaas kirjeet alkuperäisinä.\n\nÄärettömän kärsimättömästi seurasin päivien kulkua, kun en ymmärtänyt\nmitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mitä anomuskirjoituksiin tuli, jotka\nlähetin valtionjohtajalle, sain niihin muuttumattomasti vastauksen:\n\"Teidän anomuksenne ovat perustuslaillisen hallitusmuodon mukaan\njätetyt hallituksen jäsenille.\" Senjälkeen ei ole kuulunut mitään;\nodotin yhä lopullista vastausta pyyntööni oikeusjutun tarkastuksesta.\nEn tuntenut ollenkaan lakia ja vielä vähemmän uutta lakia vuodelta\n1895, joka koski tarkastusta s.o. siltä ajalta, jolloin minä jo olin\nvankeudessa. Pyyntöni saada lakikirja hylättiin.\n\nElokuussa 1898 kirjoitin vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, elokuun 7 p:nä 1898.\n\n Vaikka kirjoitin kaksi pitkää kirjettä viime postissa, en tahdo\n kumminkaan antaa tämän postin mennä lähettämättä sinulle kaiun\n rajattomasta rakkaudestani, puhelematta kanssasi ja antamatta sinun\n kuulla aina samoja sanoja, joiden tulee tukea sinun kukistumatonta\n rohkeuttasi.\n\n Selvä tieto velvollisuudestamme on tekevä meidät lujiksi kaikkea muuta\n vastaan. Miten julma kohtalo lieneekin, täytyy sielun olla kylliksi\n ylevän, voidakseen hallita kohtaloa siksi, kun se taipuu edessäsi.\n\n Ne sanat, joita minä lakkaamatta olen sanonut sinulle jo pitkän\n aikaa, ovat ja pysyvät muuttumattomina. Kunniani on omaisuuteni,\n lastemme perintö, ja se täytyy antaa heille; tämän kunnian olen\n vaatinut takaisin isänmaalta. Voin ainoastaan toivoa, että tämä julma\n kidutuksemme vihdoinkin loppuisi.\n\n Edellisissä kirjeissäni puhuin paljon tapsistamme, heidän\n tunteellisuudestaan, jota sinä valitit, vaikka minä olen vakuutettu\n että sinä kasvatat nämä rakkaat pienokaiset ihailtavalla\n tavalla. Jos taas koskettelen tätä ainetta, niin tapahtuu se\n siksi, että onnenpäivinä olivat he ajatustemme ainoana esineenä;\n ansaitsemattomassa onnettomuudessa, joka meitä on kohdannut,\n pakoittavat he meitä elämään. Tunteellisuus, minä tarkoitan sitä,\n joka koskettelee sielun ja sydämen asioita, on kasvatuksen suuri\n käyttöratas. Millaisen vaikutusvallan voi saada laiskaan ja\n tunteettomaan luonteeseen?\n\n Ennen kaikkea täytyy turvautua siveelliseen vaikutusvaltaan, yhtä\n hyvin silloin, kun se koskee kasvatusta kuin myös järjen kehittämistä,\n sillä järkeä ei voi kehittää tunteettomassa olennossa. Minä en\n ole ruumiillisen rangaistuksen puoltaja, vaikka sekin on joskus\n välttämätöntä tottelemattomille ja kovapäisille lapsille. Mutta sielu,\n jota pelko ohjaa, jää aina heikoksi. Surulliset kasvot, ankara käytös\n ovat tunteelliselle lapselle aivan kylliksi saamaan hänet ymmärtämään\n virheensä.\n\n Minusta tuntuu aina hyvälle saada lähestyä sinua ja puhella kanssasi\n lapsistamme, aineesta, joka onnenpäivinä oli tuttavallisten puheidemme\n esineenä ja nykyään ainoana elämisemme ehtona.\n\n Jos kuunteleisin ainoastaan sydäntäni, niin kirjoittaisin sinulle\n paljon useammin, sillä minusta tuntuu — tiedän kyllä, että se on\n paljasta mielikuvitusta, mutta se lohduttaa kumminkin — että sinä\n samalla hetkellä, samalla minuutilla, välimatkasta huolimatta, joka\n eroittaa meidät, tunnet sydämen lyövän, sydämen, joka elää ainoastaan\n sinua, lapsiamme varten, sydämen, joka rakastaa sinua...\n\n Mutta ylitse kaikkea väikkyy kunnioitus kunniaa kohtaan sanan\n oikeassa merkityksessä. Meidän täytyy vapauttaa itsemme yhtä\n paljon sisällisistä kärsimyksistä, joita tuska tuottaa, kuin siitä\n ahdistuksesta, jonka ulkonaiset asianhaarat tuottavat. Tämä kunnia,\n joka on minun paras omaisuuteni, lapsiemme perintö, heidän elämänsä,\n täytyy meidän tahtoa takaisin, rohkeasti, väsymättä, kerskailematta,\n mutta myöskin ilman heikkoutta.\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nSamaan aikaan kysyin sekä kirjeessä että sähkösanomalla mihin tuloksiin\ntarkastuspyyntöni suhteen oli tultu, vaan sain niihin aina samanlaisen\narvoituksen tapaisen vastauksen. Ainoa vastaus minkä sain oli vaitiolo,\naina vaan vaitiolo. En tiennyt mitään niistä seikoista, jotka olivat\ntapahtuneet ja jotka parhaallaan tapahtuivat Ranskassa. Kun minä\nvihdoinkin toivoin äärimäisyyskeinon avulla saavani vastauksen,\nilmoitin minä syyskuussa 1898 lopettavani kirjevaihtoni siksi aikaa,\nkun odotin vastausta tarkastuspyyntööni. Tämä selitys sähkötettiin\nväärin vaimolleni ja siitä tuli paljon ikävyyksiä.\n\nLokakuussa sain vaimoni postin elokuulta, siinä hän yhä puhui samasta\ntoivosta, jota hän kumminkaan ei voinut perustella ja tarkemmin\nselvittää, typistetyissä ja usein perillesaapumattomissa kirjeissään.\n\nUudistin anomukseni saada vastausta tarkastuspyyntöihini.\nLokakuun 27 p:nä 1898, kun en vielä tiennyt että vaimoni oli\njättänyt tarkastuspyynnön ja että hänen pyyntönsä oli jätetty\nkassatsioni-oikeudelle tarkastettavaksi, vastattiin minulle vihdoinkin\nettä minä saan lopullisen vastauksen valtionjohtajalle tekemiin!\ntarkastuspyyntöihin.\n\nKirjoitin heti vaimolleni seuraavan kirjeen:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, lokakuun 27 p:nä 1898.\n\n Kirjoitan muutaman rivin ainoastaan, lähettääkseni sinulle suuren\n rakkauteni kaiun ja koko hellyyteni ilmaisun. Minulle juuri\n ilmoitettiin että saan lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini.\n Odotan levollisena ja luottamuksella, enkä epäile ollenkaan että tämä\n vastaus tulee sisältämään minun vapauttamisen!.\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, marraskuun alussa, sain minä vaimoni kirjeet\nsyyskuulta, joissa hän ilmoitti että oli tapahtunut erittäin tärkeitä\nasioita, jotka minä myöhemmin saisin tietää ja että hän oli jättänyt\ntarkastuspyynnön, jonka hallitus oli vastaan ottanut.\n\nTämä uutinen oli yhdenmukainen sen vastauksen kanssa, jonka itse sain\nlokakuun 27 p:nä. Kirjoitin heti vaimolleni:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, marraskuun 5 p:nä 1898.\n\n Sain juuri syyskuun kirjeesi, joissa sinä ilmoitat niin hyviä uutisia.\n\n Kirjeessäni lokakuun 27 p:nä annoin sinun tietää että minulle oli\n ilmoitettu saavani lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini. Sanoin\n silloin jo sinulle että odotin vastausta luottamuksella, enkä epäile\n että tämä vastaus tulee sisältämään vapauttamisen!...\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nEn vieläkään tiennyt että hallitus oli jättänyt tarkastuspyyntöni\nkassatsioni-oikeudelle ja että neuvottelut olivat jo alkaneet.\n\nMarraskuun 16 p:nä 1898 sain minä seuraavan sähkösanoman:\n\n\u003Ctb>\n\n Cayenne'ssa, marraskuun 16 p:nä 1898.\n\n Kuvernööri siirtovanki Dreyfus'ille Salut-saarien ylipäällikön kautta.\n\n Täten ilmoitetaan teille että tarkastus-oikeuden rikososasto\n on julistanut pyyntönne tuomionne tarkastuksesta muodollisesti\n kelpaavaksi ja päättänyt teidän tietoonne saattaa tämän päätöksen ja\n kehoittaa teitä tuomaan esille puolustuskeinonne.\n\n\u003Ctb>\n\nMinä ymmärsin että tuomioistuin oli julistanut pyynnön muodollisesti\nkelpaavaksi ja että tutkistelu alkaisi sen sisällöstä. Minä ilmoitin\nhaluavani asianajajakseni herra Demange'ea, joka oli puolustajani\n1894. En tiennyt muutoin mitään siitä, mitä sen ajan perästä oli\ntapahtunut, tunsin ainoastaan bordereau'n, joka oli ainoa syyttävä\ntodistus-kappale jutun asiakirjojen joukossa. Minulla ei ollut\nsiis omasta puolestani mitään lisättävää siihen, mitä ensimäisessä\nsotaoikeudessa olin sanonut, eikä mitään muuttamista lausunnoissani\nbordereau'sta. En tiennyt, että bordereau'n saapumisen päivämäärä oli\nmuutettu, että arvelut, joita oli tehty ensimäisessä oikeudenkäynnissä,\nja jotka koskivat erilaisia bordereau'ssa esitettyjä ilmiantoja, olivat\nmuutetut. Luulin siis, että koko asia olisi hyvin yksinkertainen ja\nettä se supistuisi niinkuin ensimäisessäkin sotaoikeudessa keskusteluun\nkäsialasta.\n\nMarraskuun 28 p:nä 1898 sain minä luvan kuljeskella varustetun leirin\naitauksen sisäpuolella kl. 7—11 ap. ja kl. 2—5 ip. Varustetuksi\nleiriksi kutsuttiin alaa, johon kuului majani vieressä oleva\nvahtikasarmi ja jota ympäröi 80 cm korkea kivimuuri. Kävelypihani oli\nsiis oikeastaan vaan käytävä, joka oli kasarmin ja sen ulkohuoneitten\nympärillä, ja johon aurinko paahtoi täydeltä terältä. Mutta minä\nsaatoin nähdä meren, jota en ollut nähnyt enempään kuin kahteen\nvuoteen, näin taas saarien niukan vihreyden; silmäni saivat lepoa\nnähdessään muutakin, kuin vankilan neljä seinää.\n\nJoulukuussa en saanut mitään postia vaimoltani. En saanut koskaan niitä\nkirjeitä, jotka hän kirjoitti minulle lokakuun kuluessa 1898, Tämän\nkuukauden aikana olin hyvin kärsimätön; pyysin selityksiä ja kysyin,\nkoska neuvottelut alkaisivat kassationi-oikeudessa? (En tiennyt että\nkuulusteluja oli pidetty lokakuun 27, 28 ja 29 p:nä.) En saanut mitään\nvastausta.\n\nJoulukuun 28 p:nä 1898 sain vihdoinkin seuraavan kirjeen vaimoltani:\n\n\u003Ctb>\n\n Pariisissa, marraskuun 22 p:nä 1898.\n\n En tiedä, oletko saanut kirjeitäni viime kuulta, joissa [En saanut\n ainoatakaan niistä kirjeistä.] minä yleisissä piirteissä tein selvää\n ponnistuksistamme voidaksemme pyytää oikeudenkäyntisi tarkastusta,\n istuntojen alkamista ja saadaksemme anomus päteväksi. Vaikka jokainen\n uusi menestys teki minut iloiseksi, niin himmensi iloani ajatus,\n että sinä onneton raukka olet aivan tietämätön asiain kulusta ja\n luultavasti aivan epätoivoon joutumaisillasi.\n\n Viime viikolla vihdoinkin sain tietää, että hallitus on lähettänyt\n sinulle sähkösanoman ilmoittaen, että anomus on otettu vastaan.\n\n Pari viikkoa sitten sain tiedonannon kirjeesi sisällöstä, jossa sinä,\n kuten näyttää, olet ilmoittanut päättäneesi, ettet kirjoita enää, et\n minullekaan...\n\n Lucie.\n\n\u003Ctb>\n\nIhan vimmoissani näin väärästä ajatusteni tulkitsemisesta kirjoitin\nheti Guyana'n kuvernöörille kirjeen, osapuilleen tähän tapaan:\n\n\u003Ctb>\n\n \"Kirjeestä, jonka juuri sain rouva Dreyfus'ilta, näen minä, että hänen\n tietoonsa on saatettu ainoastaan osa siitä kirjeestä, jonka viime\n syyskuussa lähetin hänelle, samalla kun ilmoitin teille että lopetin\n kirjevaihtoni siksi aikaa kun odotin vastausta tarkastuspyyntöihini,\n jotka olin lähettänyt valtionjohtajalle. Kun rouva Dreyfus'ille\n ilmoitettiin ainoastaan osa kirjeestä, käännettiin sen sisällys\n niin, että se tuntui varmaankin enemmän kuin tuskalliselta rakkaalle\n vaimolleni. Se on siis omantunnon asia hänelle — en tiedä kuka hän on,\n enkä tahdo sitä tietääkään — joka on tehnyt tämän teon, että hän myös\n sovittaa sen.\"\n\n\u003Ctb>\n\nSain tietää, että vaimolleni oli lähetetty kirjeestäni\nkaabelisähkösanoma ja sekin väärin!\n\nSamaan aikaan kirjoitin vaimolleni seuraavan kirjeen:\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, joulukuun 26 p:nä 1898.\n\n En ollut saanut mitään kirjeitä sinulta kahteen kuukauteen. Joku päivä\n sitten sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu marraskuun 22 p:nä. Jos\n minä sillä kertaa olin lopettanut kirjeenvaihtoni, riippui se siitä\n että odotin vastausta tarkastuspyyntöihini, enkä voinut muuta kuin\n toistaa samoja sanoja. Sen jälkeen olisi sinun pitänyt saada monta\n kirjettä minulta.\n\n Jos minun ääneni olisi herennyt kuulumasta, olisi se riippunut siitä,\n että se olisi ollut ainiaaksi mykistyneenä, sillä jos minä olen\n elänyt, on se tapahtunut tahtoakseni takaisin kunniani, parhaimman\n omaisuuteni, lapsiemme perinnön, tehdäkseni velvollisuuteni, niinkuin\n minä aina ja kaikkialla olen tehnyt, ja niinkuin se aina on tehtävä,\n kun on kohtuus ja oikeus puolellaan, pelkäämättä koskaan mitään...\n\n Alfred.\n\n\u003Ctb>\n\nUutiset, jotka viime kuukausina sain, tuottivat minulle äärettömän\nlohdutuksen. En ollut koskaan vajonnut epätoivoon; en koskaan ollut\nkadottanut uskoani tulevaisuuteen, ensimäisestä päivästä lähtien olin\nvakuutettu, että totuus tulisi ilmi, että olisi mahdotonta niin kamalan\nrikoksen, jolle olin aivan vieras, jäädä rankaisematta. Mutta kun en\ntiennyt mitään siitä, mitä Ranskassa tapahtui, ja päinvastoin näin,\nettä oloani vaikeutettiin päivä päivältä mitä hirveimmällä tavalla\nja että minun yötä päivää piti taistella luonnonvoimia, ilmanalaa ja\nihmisiä vastaan, aloin minä epäillä tokko itse saisin nähdä tämän\njulman näytöksen loppua. Tahtoni ei ollut heikontunut, se jäi yhtä\ntaipumattomaksi, mutta minulla oli rajuja epätoivonhetkiä ajatellessani\nrakasta vaimoani, rakkaita lapsiani ja sitä tilaa, mihin heidät oli\nsaatettu.\n\nVihdoinkin kirkastui näköpiiri; näin että omaisteni ja minun itseni\nhirvittävät kidutukset loppuvat. Minusta tuntui että sydämeni\nvapautettiin äärettömästä painosta, hengitin vapaammin.\n\nJoulukuun lopulla sain johtavan lausunnon tarkastusoikeuden\nyliprokuraattorilta. Luin sen suuresti hämmästyen.\n\nMinä sain tietää sen kanteen, jonka veljeni oli nostanut majuri\nEsterhazy'ä vastaan, jota minä en tuntenut, hänen vapauttamisensa,\nHenry'n kavalluksen, tunnustuksen ja itsemurhan. Mutta monen tapauksen\nmerkitys jäi minulle salaisuudeksi.\n\nTammikuun 5 p:nä 1899 kuulusteli minua Cayenne'n vetoomis-oikeuden\npresidentti tutkijakunnan edessä. Hämmästykseni oli suuri, kun\nensimäisen kerran kuulin puhuttavan näistä valetunnustuksista, tästä\nkurjasta sanojeni vääristelystä, joita lausuin sinä päivänä kuin minut\nalennettiin virassani, ja jotka päinvastoin olivat vastaväitteenä,\nkiivaana selityksenä syyttömyydestäni.\n\nTämän jälkeen kului päiviä ja kuukausia, enkä voinut saada tarkkoja\ntietoja, ja sillä aikaa harhailin minä täydellisessä tietämättömyydessä\nsiitä, mitä tuomioistuimen kuulustelusta oli käynyt ilmi. Joka\nkuukausi puhui vaimoni kirjeissään, jotka usein tulivat minulle pitkän\nviipymisen jälkeen, kärsimyksiemme pikaisen lopun toivosta, mutta tämä\nloppu ei näyttänyt koskaan tulevan.\n\nHelmikuun viimeisinä päivinä jätin minä tavallisuuden mukaan\nrangaistuslaitoksen päällikölle Deniel'ille pyynnön saada\nravintoaineita ja tarvekaluja seuraavaksi kuukaudeksi. En saanut\nkumminkaan mitään. Olin lujasti päättänyt ensimäisestä päivästä saakka\nja sitä päätöstäni en ollut rikkonut, etten koskaan valittaisi, etten\ntekisi muistutuksia rangaistuksen käyttämisestä, sillä se olisi ollut\nsama kuin sen tunnustaminen oikeaksi, ja sitä minä en koskaan tehnyt;\nsentähden en nytkään sanonut mitään ja olin ilman koko maaliskuun.\nLopulla kuuta tuli Deniel sanomaan minulle, että hän oli hukannut\npyyntöni ja kehoitti sentähden minua tekemään uuden. Jos hän todellakin\nolisi hutiloinut sen hukkaan, niin olisi hänen pitänyt huomata se\nniin pian kuin tuli vene, joka oli lähetetty Cayenne'en hakemaan\nruokavaroja. Silloin en vielä tuntenut miten kurjaa ja halpamaista\nosaa tämä mies näytteli; sen tulin tuntemaan vasta sitten kun tulin\nRanskaan; luulin hänen olevan paljaan välikappaleen, varsinkin kun hän\nitse niin innoissaan vakuutti että \"hän on ainoastaan toimeenpaneva\nvirkamies\" ja tiesin että löytyy henkilöitä, jotka lainaavat itsensä\nkaikkeen. Nykyään minulla on suuri syy luulla, että monet seikat\ntapahtuivat hänen toimestaan ja että se käytös, jota muutamat vahdit\nosoittivat minua kohtaan, riippui hänen vaikutuksestaan.\n\nMinä puolestani en voinut ymmärtää julkisen tutkinnon venyttämistä;\nse näytti minusta niin aivan yksinkertaiselta, sillä minä en tuntenut\nmuuta kuin bordereaun. Minä pyysin useaan kertaan selitystä; on melkein\ntarpeetonta sanoa ettei sitä koskaan annettu.\n\nSiveellinen tarmoni ei heikontunut näinä kahdeksana kuukautena,\njoina joka päivä odotin kassatsiooni-tuomioistuimen päätöstä, mutta\nruumiilliset ja henkiset voimani kutistuivat tässä tuskaisessa,\ntappavassa odotuksessa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMaanantaina kesäkuun 5 p:nä 1899 kello 1/2 1 päivällä tuli\nvahtipäällikkö kiireesti huoneeseeni ja antoi minulle paperin, jossa\nluin:\n\n\"Antakaa heti kapteeni Dreyfusille tieto kassatsiooni-oikeuden\npäätöksestä, joka kuuluu: Oikeus kumoo ja peruuttaa sen tuomion, jonka\nI:nen sotaoikeus Pariisin sotilaskuvernementissa julisti joulukuun\n22 p:nä 1894 Alfred Dreyfus'ille, ja lähettää syytetyn Rennes'in\nsotaoikeuden tutkittavaksi jne.\n\nSanokaa hänelle, että tämä päätös painetaan ja kirjoitetaan Pariisin\nsotilaskuvernementin I:sen sotaoikeuden julistaman tuomion reunaan;\nsen johdosta ei kapteeni Dreyfus enää ole maanpakolaisuuden alainen,\nvaan tavallinen syytetty, saa takaisin arvonsa ja voi ruveta kantamaan\nvirkapukuaan.\n\nPyyhkiköön rangaistussiirtolan virasto heti hänen nimensä luettelosta\nja ottakoon pois vartijat Pirunsaarelta; samalla asetettakoon syytetty\nsotajoukkojen päällikön katsannon alaiseksi ja vahtisotamiesten sijaan\ntulee santarmikorpraali, jonka on tehtävä palvelusta Pirunsaarella\nsotilasvankilan sääntöjen mukaisesti.\n\nRisteilijälaiva _Sfax_ lähtee tänäpänä Fort-de-France'ista käskyllä\ntuoda syytetty Pirunsaarelta Ranskaan.\n\nIlmoittakaa kapteeni Dreyfusille valmistava päätös ja _Sfaxin_ lähtö!\n\nIloni oli rajaton, sanoin selittämätön. Siis vihdoinkin pääsin tästä\npiinapenkistä, johon olin ollut naulattuna viisi pitkää vuotta ja\nkärsinyt syyttömästi perheeni, lasteni, sekä itseni edestä. Koitti\nonni hirveiden tuskien perästä, oikeuden aamukoitto sarasti minulle\nvihdoinkin. Luulin, että tämän oikeuden päätöksen jälestä oli kaikki\nloppunut ja ettei ollut enää kuin vähäpätöisiä muodollisuuksia jälellä.\n\nJuttuni kulusta en tiennyt mitään. Minä olin seisonut siinä, mihin\n1894 jäätiin s.o. bordereaun kannalla, joka oli ainoa painava\nasiakirja oikeusjutussa; viimeiset mukana eletyt tapahtumat olivat\nsotaoikeuden tuomio, kamala alennus-paraati, eksytetyn kansajoukon\nraivoisat henkeäni vaativat huudot, minä uskoin kenraali Boisdeffren\nrehellisyyteen, minä uskoin valtion johtajaan Felix Faure'en, luulin\nheidän kaikkien harrastavan totuutta ja oikeutta. Sen perästä oli verho\nvetäytynyt silmieni eteen, joka paksuni päivä päivältä; ne tosiseikat,\njotka olin saanut tietää muutamia kuukausia sitten, niitä en\nymmärtänyt. Olin vasta äsken kuullut Esterhazy'n nimen ja yliluutnantti\nHenry'n väärennyksen ja itsemurhan; minä olin ainoastaan ollut\nvirallisissa tekemisissä uljaan everstiluutnantti Piquartin kanssa.\nSiitä suuremmoisesta työstä, jonka muutamat ylevämieliset miehet olivat\nalkaneet valkeuden ilmisaamiseksi, en ollut kuullut mitään.\n\nTuomioistuimen päätöksessä luettiin, että minä olin viaton, ja että sen\nsotaoikeuden, jonka eteen minut nyt määrättiin, oli vaan korjattava\nkauhea oikeuserehdys.\n\nSaman päivän iltana, kesäkuun 5 päivänä, lähetin vaimolleni seuraavan\nsähkösanoman:\n\n \"Sieluni ja sydämmeni ovat teidän, sinun ja lapsien luona. Lähden\n perjantaina. Odotan sanomattomalla ilolla onnea saada puristaa syliini\n sinua. Tuhat suudelmaa.\"\n\nIltasella tuli Cayenne'sta santarmikorpraalikunta, jonka oli määrä\nvahtia minua siksi kun lähden. Näin vahtisotamiesten lähtevän pois;\nkaikki pii kuin unta, tuntui kuin olisin päässyt pahasta painajaisesta.\n\nOdotin kärsimättömänä _Sfaxin_ tuloa. Torstai-iltana eroitin kaukaa\nsavupilven; pian tunsin sen sotalaivaksi. Mutta sinä iltana oli liian\nmyöhäistä muuttaa laivaan.\n\nCayennen päällikköä saan kiittää siitä, että sain vaatteet, hatun,\nalusvaatteet, sanalla sanoen välttämättömältä, jotta pääsin lähtemään.\n\nPerjantaina kesäkuun 9 päivänä klo 7 aamulla tultiin minua hakemaan\nPirunsaarelta rangaistuslaitoksen purjeveneellä. Pääsin vihdoinkin\ntästä saaresta, jossa olin niin paljon kärsinyt. _Sfax_, kun oli\nsyväkulkuinen, oli pysähtynyt kauemmas. Purressa tultiin sen paikan\nluo, missä sotalaiva oli, mutta siinä minä sain odottaa kaksi tuntia,\nennenkun pääsin laivaan. Meri kävi korkeana, ja pursi, joka oli kuin\nlastu, keikkui Atlantin suurilla aalloilla. Minä olin merikipeä, samoin\nkuin kaikki muutkin purressa olijat.\n\nNoin klo 10 tienoissa tuli käsky laskea liki ja minä nousin _Sfaxin_\nkannelle, missä toinen päällikkö otti minut vastaan ja vei minut\naliupseerin hyttiin, joka oli järjestetty minua varten. Hytin ikkunassa\noli rautaristikko ja varmaankin oli sitä juuri laitettu sen aikaa, kun\nminun piti odottaa purjeveneessä; hytin lasiovella seisoi merisotamies\nkiväärin kanssa. Iltasella arvasin laivan liikkeistä, että se nosti\nankkurin ja läksi liikkeelle.\n\nMinua kohdeltiin laivalla, kuten upseeria kovassa vankeudessa; yhden\ntunnin aamupäivällä ja yhden tunnin iltapäivällä sain kävellä kannella.\nMuun ajan olin suljettu hyttiini. Käytöksessäni noudatin _Sfax_\nlaivalla koko ajan samaa arvokkaisuutta, mitä alussakin ja pidin itseni\nmuiden vertaisena. En puhunut kenenkään kanssa muuta kuin virallisesti.\n\nSunnuntaina kesäkuun 18 päivänä tulimme Viheriäniemen saarien luo,\njossa _Sfax_ otti hiiliä, sieltä lähdimme tiistaina kesäkuun 20 p:nä\njatkamaan matkaa. Laiva kulki hitaasti tehden ainoastaan 8 tai 9 solmua\ntunnissa.\n\nKesäkuun 30 päivänä tulivat Ranskan rannat näkyviin. Viisivuotisen\nkidutuksen perästä tulin takasin saamaan oikeutta. Hirveä painajainen\nloppui viimeinkin. Minä luulin, että he olivat älynneet erehdyksensä ja\nluulin tapaavani omaiseni ja heidän takanaan toverini ottamassa minua\nvastaan avoimin sylin kyyneleet silmissä.\n\nMutta samana päivänä jo kohtasi minua ensimäinen pettymys ja\ntuskallinen tunne.\n\nKesäkuun 30 päivänä aamusella pysähtyi _Sfax_. Minulle ilmoitettiin,\nettä vene tulee minua hakemaan ja että se vie minut maihin, mutta\nminulle ei tahdottu sanoa, missä minut lasketaan maihin. Eräs vene\ntuli tosiaankin, mutta se toi vaan käskyn tehdä liikkeitä ulapalla.\nMinun maalle pääsyni siis myöhästyi. Kaikki nämä varokeinot, tämä\nsalaperäinen edestakasin kulkeminen tuntui kiusoittavalta. Tunsin\nluissani, että jotakin on tekeillä.\n\nJälestä puolen päivän läksi _Sfax_ taas hitaasti kulkemaan pitkin\nrantaa. Noin seitsemän tienoissa illalla se taas pysähtyi. Yö oli\npikimusta, ilma kostea, sade valui virtana. Minulle sanottiin, että\niltasella tulee höyrylaiva minua hakemaan.\n\nKello 9 sanottiin minulle, että vene odottaa _Sfax'_in rappusien\nedessä viedäksensä minut höyrylaivalle, joka ei pahalta säältä päässyt\nlähemmäksi. Meri pauhasi, myrsky riehui, sade virtasi. Vene keikkui\nSfaxin rappujen juurella tuskin pysyen pystyssä. Minun piti suorastaan\nviskautua siihen ja loukkasin kovasti itseäni tuhtoihin, niin että\nsain haavankin. Sitte vene souti pois kovassa sateessa. Loukkautuneena\nsiitä, että minua näin kohdeltiin ja myöskin kylmän vaikutuksesta sain\nkuumeen, niin että leuvat tärisivät. Kokoomalla koko tahdonlujuuteni\nsain itseni hillityksi. Keikuttuamme pärskyävillä laineilla pääsimme\nviimein höyrylaivan luo, johon minun oli hyvin vaikea kiivetä portaita\nmyöten, sillä äsken saamani haava haittasi minua. Olin yhtä mittaa\nääneti kuten tähänkin asti. Laiva läksi liikkeelle, mutta pysähtyi\ntaas. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin tai minne minua\nvietiin; minulle eivät virkkaneet sanaakaan. Noin parin tunnin kuluttua\nkäskettiin minun laskeutua soutuveneeseen. Yö oli yhä pilkkosen pimeä,\nsatoi lakkaamatta, mutta meri oli tyynempi. Minä otaksuin, että olemme\njossakin satamassa. Kello neljänneksen yli 2 nousin maihin erääseen\npaikkaan, jonka sittemmin sain tietää olevan Port-Houliguen.\n\nSiellä nousin vaunuihin kerallani santarmikapteeni ja kaksi santarmia.\nNäiden kanssa ajoin vaunuissa kahden sotamiesrivin välitse sanaakaan\npuhumatta junalle, joka parin kolmen tunnin kuluttua pysähtyi\nasemalle, missä minä nousin junasta. Uudet vaunut veivät minut aika\nkyytiä erääseen kaupunkiin, jossa ajettiin muutamaan pihaan. Minä\nnousin vaunuista ja huomasin ympäröivästä väestä olevani Rennes’in\nsotilasvankilassa; kello oli silloin 6 aamusella.\n\nVoi ymmärtää mikä hämmästys, suru ja sanomaton tuska minut valtasi\nsiitä, että minun piti tällaisissa oloissa palata isänmaahani. Siellä,\nmissä olin odottanut tapaavani kaikki yksimielisinä, totuutta ja\noikeutta etsimässä ja tahtoen kaikin tavoin haihduttaa kärsimieni\nhirveiden tuskien jäljet, siellä olikin vastassani levottomia kasvoja,\npikkumaisia varokeinoja, vaivalloinen maallenousu myrskyisellä merellä\nja tämän lisäksi vielä olin ruumiillisesti sairas. Onneksi olivat\nsieluni, hermoni ja ruumiini noina vankeuteni pitkinä, synkkinä\nkuukausina oppineet kestämään.\n\nNyt oli heinäkuun 1 päivä. Kello 9 aamusella tultiin minulle\nilmoittamaan, että saan tavata vaimoani muutaman silmänräpäyksen\nperästä koppini viereisessä huoneessa. Tämä huone oli samoin kuin\nminunkin, varustettu tiheällä puuristikolla, joka esti näköalan\npihalle, mutta siinä oli toki pöytä ja tuolia. Tässä huoneessa\npidettiin kaikki keskustelut, mitä minulla oli omaisteni ja\nasianajajieni kanssa. Vaikka olinkin voimissani, en kuitenkaan voinut\npidättää ruumistani vapisemasta, kyyneleet vuotivat silmistäni,\nkyyneleet, joita en kaavalle ollut nähnyt, mutta sitte rauhoituin taas.\n\nSitä liikutusta, joita vaimoni ja minä tunsimme kohdatessamme toisemme,\non mahdoton sanoin kuvata, siksi se oli liijan kiivas ja syvä.\nSiinä oli kaikkea: iloa, surua; koetimme lukea toistemme kasvoista\nkärsimystemme jälkiä, olisimme tahtoneet sanoa toisillemme kaikki,\nmikä oli sydämellämme, tuoda ilmoille kaikki ne tunteet, jotka meidän\nvuosikaudet oli täytynyt tukehduttaa ja sanat kuivuivat huulillemme.\nMe katselimme vaan toisiamme ja koetimme toistemme katseista saada\nvoimia rakkaudellemme ja lujuutta tahdollemme. Jalkaväen luutnantti,\njoka oli vartioimassa meitä, vaivasi meitä ja esti ettemme voineet\npurkaa tunteitamme. Toisekseen en tiennyt mitään, mitä oli tapahtunut\nnäinä kuluneina viitenä vuotena. Olin tullut toivo mielessä, mutta\nse oli pahasti pettynyt viime yön tapahtumista. Enkä uskaltanut\nvaimoltanikaan kysyä mitään pelosta, että hän siitä pahastuisi ja hän\nantoi asianajajien selittää minulle tapahtumat.\n\nMinun vaimolleni annettiin lupa käydä olemassa minun luonani 1 tunnin\njoka päivä. Ja vähitellen sain tavata kaikkia muitakin perheidemme\njäseniä, eikä sitä jälleennäkemisen riemua; kun taas pitkän eron\nperästä toisemme tapasimme, voi verrata mihinkään.\n\nHeinäkuun 3 p:nä tulivat herrat Demange ja Labori minun luokseni.\nMinä syleilin ensin Demangea, sitte minut esitettiin herra Laborille.\nLuottamukseni herra Demange'en ja hänen ihmeteltävään alttiuteensa\noli pysynyt muuttumattomana; Laboria kohtaan tunsin heti mieltymystä,\nhänhän oli niin kaunopuheliaasti ja rohkeasti puolustanut totuutta\nja minä olin siitä suuresti kiitollinen. Sitte teki Demange tarkan\nselon \"jutusta\". Minä kuuntelin häntä liikutuksesta vavisten ja pala\npalalta sain kuvan tästä surullisesta historiasta. Labori täydensi\npuolestaan kuvausta. Sain kuulla, miten paljon vääryyksiä ja rikoksia\noli tehty viattomuuteni pahentamiseksi. Kuulin senkin, mitenkä muutamat\nvalitut sielut olivat tehneet sankarimaisia tekoja, ponnistaneet\nkaikki voimansa, taistelleet, nuo harvat ylevähenkiset, suuret, jaloa\ntaistelua, valhetta ja vääryyttä voittaakseen. Minussa, joka en koskaan\nollut lakannut luottamasta oikeuteen, pani tämä kaiken uskoni ja\nluottamukseni horjumaan. Minun kuvitellut käsitykseni eräistä entisistä\npäälliköistäni särkyivät toinen toisensa perästä ja sieluni täytti\nlevottomuus ja suru. Minä tunsin ääretöntä sääliä ja suurta surua sitä\narmeijaakin kohtaan, jota rakastin.\n\nJälkeen puolenpäivän tapasin rakasta veljeäni Mathieu'ta, joka oli\nosoittanut sellaista intoa minun asiani selvittämisessä alusta asti,\neturinnassa osoittaen ihmeteltävää rohkeutta, älykkäisyyttä ja\ntahdonlujuutta, sekä antanut niin kauniin todistuksen veljenrakkaudesta.\n\nHeinäkuun 4 päivänä antoivat asianajajani minulle 1898 vuoden\npöytäkirjat, rikostuomioistuimen pöytäkirjat sekä pöytäkirjat niistä\nistunnoista, joita kassatsiooni-oikeuden osastot olivat pitäneet.\nSeuraavana yönä luin kertomuksen Zolan jutusta, enkä tahtonut voida\nsitä jättää käsistäni. Näin mitenkä Zola oli tahtonut sanoa ja\nsanonut totuuden, luin siitä kuinka kenraali Boisdeflre valalla\nvannoi Henry'n väärennyksen oikeaksi. Mutta vaikka suruni eneni\nnähdessäni ihmisten olevan kiihkojensa eksyttäminä ja miten rikokset\nvainoovat viatonta, uhkui sieluni kiitollisuudesta niitä urheita\nmiehiä, oppineita ja työntekijöitä, suuria ja pieniä kohtaan, jotka\nrohkeasti olivat antautuneet puolustamaan oikeuden ja totuuden\nriemuvoittoa niiden periaatteiden säilyttämiseksi, jotka ihmiskunta\non perinyt. Ja kunniaksi on oleva Ranskan historialle tämä kaikkien\nkansankerrosten yhteinen kohoaminen. Oppineet, jotka siihen asti olivat\nolleet laboratoorioiden ja oppisalien hiljaiseen työhön syventyneinä,\ntyömiehet, jotka olivat sidotut jokapäiväisen leivän hankkimiseen, ja\nvaltiomiehet, jotka olivat asettaneet yleisen edun omansa yläpuolelle,\noikeuden, vapauden ja totuuden palvelukseen.\n\nSitte luin sen mainion kirjelmän, jonka tekijä herra Mornard oli\njättänyt kassatsiooni-oikeudelle ja siitä hetkestä asti tunsin\nvilpitöntä kunnioitusta tätä etevää asianajajaa kohtaan, mikä vaan\neneni tultuani tuntemaan hänet sekä hänen etevän ja vapaan henkensä.\n\nMinä nousin ylös aikaseen neljän ja viiden välillä ja tein työtä koko\npäivän. Ahneesti tutkin kaikki asiapaperit, jota tehdessäni hämmästyin\nvähä väliä tavatessani tuon kauhistuttavan määrän eri tapauksia. Näin\nmiten laittomasti 1894 vuoden oikeudessa oli menetelty, miten kenraali\nMercier oli antanut käskyn jakaa salaa itselle sotaoikeudelle vääriä\npaperia, semmoisia, jotka eivät kuuluneet minuun sekä myöskin, miten\nsyyllistä koetettiin salatuumaisesti pelastaa.\n\nMinä sain siihen aikaan tuhansittain kirjeitä kaikista osista Ranskaa,\nmuualta Euroopasta ja ympäri maailmaa; en ole voinut kiittää heitä\njokaista erityisesti, mutta minä tahdon tässä julkilausua heille\ntiettäväksi, että olin syvästi liikutettu heidän myötätuntoisuudestaan,\nne tekivät minulle hyvää ja minä sain voimaa niistä.\n\nOlin tullut hyvin araksi ilmanalan muutoksille. Minua paleli\nalituisesti ja minun piti pitää paljo päälläni, vaikka oli keskikesä.\nHeinäkuun loppupäivinä tuli minuun kova kuume ja maksan turvotus.\nMinun täytyi ruveta vuoteen omaksi, mutta tarmokkaalla hoidolla pääsin\npian jalkeille. Minä söin sitte ainoastaan maitoa ja munia ihan\nkoko Rennes'sä olinaikani. Tutkintojen aikana otin sitäpaitsi kolaa\nkestääkseni pitkissä, loppumattomissa istunnoissa.\n\nTutkintojen avaaminen määrättiin elokuun 9 päiväksi. Minun täytyi\nhillitä kärsimättömyyttäni; säälin vaimoani, joka oli jo aivan lopussa\nkaikista näistä mielenliikutuksista, ja itsekin toivoin loppua tälle\nkärsimysten sarjalle. Halusin nähdä rakkaita lapsiani, jotka eivät\nvielä tietäneet mitään, halusin päästä rauhassa olemaan vaimoni luona\nja unohtaa kaikki menneet surut ja syntyä jälleen uuteen elämään.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEn rupea tässä tekemään selkoa Rennes'in jutun tapauksista.\n\nHuolimatta selvistä todistuksista ja vastoin oikeutta ja kohtuutta,\ntuomittiin minut uudestaan.\n\nJa tuomio langetettiin lieventävien asianhaarojen nojalla! Mistä ajasta\nlähtien on lieventäviä asianhaaroja petoksella?\n\nKaksi ääntä oli kumminkin korottautunut minua puolustamaan. Kaksi\nomaatuntoa panivat enemmän arvoa ihmisoikeudelle ja korkeammille\nihanteille kuin puoluehengelle.\n\nMitä tulee siihen tuomioon, jonka viisi tuomaria julistivat, en sitä\nhyväksy.\n\nMinä allekirjoitin tarkastuspyynnön seuraavana päivänä\ntuomion saatuani. Sotaoikeuden tuomiot alistetaan ainoastaan\nsotilastarkastusoikeuden tutkittaviksi, joka antaa lausuntonsa vain\nmuotovirheistä.\n\nMinä tiesin miten 1894 tarkastusoikeudessa oli käynyt; siksi en mitään\ntoivonut tältä. Minun tarkoitukseni oli kääntyä kassatsiooni-oikeuden\npuoleen, jonka toivoin jatkavan ja päättävän sen oikeuden ja totuuden\ntyön, minkä se oli alkanut.\n\nMutta minulla ei ollut tällä kertaa mitään välikappaletta,\nsillä sotilaslaissa vaaditaan, että ennenkun saa vedota\nkassatsiooni-oikeuteen, pitää olla 1895 lain mukaan uusi todistus eli\ntulee voida näyttää vääräksi joku todistus.\n\nMinun vetoomiseni sotaoikeuteen tuomion tarkastuksesta oli siis vaan\najan voittamista.\n\nMinä allekirjoitin hakemukseni syyskuun 9 p:nä. Syyskuun 12 päivänä\nklo 6 aamusella tuli veljeni Mathieu koppiini, hän oli saanut luvan\nsotaministeriltä, kenraali Gallifet’lta puhella kanssani kahdenkesken.\nMinulle tarjottiin armoa, mutta sillä ehdolla, että luopuisin\nvetoomisestani. Vaikka en uskonutkaan, että vetoomisestani olisi mitään\nhyötyä, en kumminkaan tahtonut ottaa sitä takasin. Sillä en tahtonut\narmoa, vaan oikeutta. Toisaalta puolen selitti veljeni, että minun\nterveyteni oli jo niin huonontunut, etten tällaista menoa pitkältä\nkestäisi, jota vastoin vapaudessani voisin voimistua ja sitte jatkaa\njuttuani, niiden vääryyksien ilmi saamista varten, joiden uhrina\nolin. Mathieu lisäsi, että kaikki ne, jotka sekä kirjoituksissa että\nmuuten olivat puolustaneet minun asiaani, neuvoivat minun peruuttamaan\nvetoomiseni. Ja sitten ajattelin lopuksi vaimoni kärsimyksiä, ajattelin\nlapsiani, joita en vielä ollut nähnyt ja jotka Ranskaan palattuani\nolivat alati pyörineet mielessäni. Minä siis suostuin ottamaan takaisin\nvetoomiseni, mutta lausuin jyrkästi tahtovani että Rennes'n tuomio\ntarkastetaan laillisesti.\n\nSamana päivänä, jona minut päästettiin vapauteen, annoin julaista\nseuraavan kirjelmän, joka sisälsi ajatukseni ja järkähtymättömän\ntahtoni:\n\n\"Tasavallan hallitus antaa minulle vapauden. Se ei ole minulle mistään\narvosta ilman kunnian palauttamista.\n\n\"Tästä hetkestä lähtien olen jatkava tiedustelujani tämän hirveän\noikeuserehdyksen ilmisaamiseksi, jonka uhrina olen.\n\n\"Minä tahdon, että lopullinen tuomio on Ranskalle näyttävä, että olen\nsyytön. Sydämmeni ei saa rauhaa niin kauan kun on olemassa yksikään\nranskalainen, joka epäilee minua rikoksesta, minkä toinen on tehnyt.\"\n\n\n\n\nLisäys.\n\n\nKirje Charles Dupuy'lle,\n\n\u003Ctb>\n\n Sisäasiainministerille, Pääministerille.\n\n S:t Martin de Re'n vankilassa tammik. 26 p:nä 1895.\n\n Herra Ministeri.\n\n Minut on tuomittu alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä,\n ja minä olen viaton.\n\n Tuomion saatuani olin valmis lopettamaan päiväni. Perheeni, ystäväni\n ovat saattaneet minut näkemään, että jos kuolisin, olisi kaikki\n lopussa; nimeni, se nimi, jota lapseni kantavat, olisi silloin\n ainiaaksi tahrattu.\n\n Se on pakottanut minut elämään.\n\n Kynäni on kykenemätön kuvaamaan niitä tuskia, joita kärsin; teidän\n ranskalainen sydämmenne auttaa teitä ymmärtämään sitä paremmin kuin\n minä voin kuvata.\n\n Te tunnette, herra ministeri, sen lähetyskirjan, johon minun\n syyttämisen! perustuu.\n\n Sitä en minä ole kirjoittanut.\n\n Onko se valheellinen?... Onko se joutunut sille, jolle se on\n osoitettu, mukanaan ne asiakirjat, jotka siinä mainitaan?... Onko\n minun käsialaani matkittu minua vahingoittaakseen? ... Eli voisiko\n onnettomuudeksi olla olemassa kaksi niin toisiansa muistuttavaa\n käsialaa?\n\n Näihin kysymyksiin eivät aivoni voi antaa mitään vastausta.\n\n Minä pyydän teiltä, herra ministeri, en armoa enkä sääliä, ainoastaan\n oikeutta.\n\n Sotilaskunniani nimessä, joka minulta on ryöstetty, onnettoman\n vaimoni nimessä, lapsiraukkojeni nimessä, pyydän teidän jatkamaan\n tiedustelujanne oikean syyllisen selville saamiseksi.\n\n Sellaisena aikakautena kuin meidän, semmoisessa maassa kuin jalojen\n ja oikeudenmukaisten mielipiteiden läpitunkemassa Ranskassa, jolla\n on niin mainiot urkkimiskeinot, on mahdotonta ettette saisi selville\n tätä onnetonta asiaa ja paljastetuksi sitä riiviötä, joka on saattanut\n kunniakkaalle perheelle onnettomuutta ja häpeää.\n\n Minä rukoilen teiltä vielä kerran, herra ministeri, kaiken sen\n nimessä, mikä teille on rakkainta maailmassa, oikeutta, oikeutta,\n jatkaessanne tutkimuksianne.\n\n Mitä minuun tulee, toivon nimeni saavan olla unohduksissa, siksi\n kunnes se päivä valkenee, jolloin viattomuuteni tulee tunnustetuksi.\n\n Tänne tulooni asti olen voinut kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani,\n olla kirjevaihdossa perheeni jäsenten kanssa, kirjoittaa joka päivä\n vaimolleni. Se on ollut lohdutuksena hirveässä asemassani, tässä\n kamalassa, joka on niin julmaa, herra ministeri, ettei ihmisen aivot\n voi keksiä mitään hirveämpää.\n\n Eilen vielä olin niin onnellinen, etten kadehtinut ketään! Tänään\n sysätty ulos yhteiskunnasta ilman mitään syytä! Voi, herra ministeri,\n minä luulen, ettei kukaan ihminen tällä vuosisadalla ole kärsinyt\n tällaista kidutusta. Kunnia yhtä puhdas kuin kenen tahansa maailmassa\n ja yhtäkkiä sen riistävät pois toiset; voiko olla viattomalle\n hirveämpää kidutusta!\n\n Yöt päivät vietän, herra ministeri, kopissani yksin ajatuksineni,\n ilman mitään tekemistä. Pääni, joka näistä yhtä surullisista kuin\n odottamattomista tapauksista on saanut tuntuvia kolahduksia, ei tunnu\n enää yhtä varmalta kuin ennen. Pyydän sentähden että saisin tehdä\n jotakin työtä kopissani.\n\n Minä pyydän teiltä myöskin lupaa saada toisinaan kirjoittaa perheeni\n jäsenille (appivanhemmilleni, veljilleni ja sisarilleni).\n\n Eilen annettiin minulle lupa, että saan kirjoittaa vaimolleni kaksi\n kertaa viikossa. Minä pyydän, että saisin kirjoittaa useammin näille\n lapsiraukoille, jotka kyllä tarvitsevat lohdutusta ja tukea tässä\n kovassa kohtalossa.\n\n Oikeutta siis, herra ministeri ja työtä siksi aikaa, kun aivoni\n odottavat viattomaksi julistuksen päivää, se on kaikki mitä onnettomin\n ranskalaisista teiltä anoo.\n\n Vastaan ottakaa, herra ministeri, minun suurin kunnioitukseni.\n\n Alfred Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\nKirje Tasavallan Presidentille.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, heinäk. 8 p:nä 1897.\n\n Tasavallan Presidentille.\n\n Herra Presidentti.\n\n Rohkenen uudestaan vedota teidän korkeaan kohtuuden tuntoonne ja\n jalkainne juureen tuoda syvän epätoivoni, surkeat tuskan huutoni.\n\n Tahdon avata teille, herra Presidentti, koko sydämeni, vakuutettuna\n että te ymmärrätte minut. Pyydän teidän antamaan anteeksi muodolliset\n virheet ja kankeasti esitetyt ajatukseni. Minä olen kärsinyt siksi\n paljon, olen siksi sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut,\n aivoni liiaksi särkyneet voidakseni ponnistaa ajatuksiani kokoon.\n\n Kuten te, herra Presidentti tiedätte, on minut syytetty ja tuomittu\n erään kirjoituksen nojalla, jonka mukaan olisin syyllinen hirveimpään\n rikokseen, minkä sotilas voi tehdä, mutta olen kumminkin tahtonut\n pysyä hengissä nähdäkseni tämän hirveän näytelmän selitystä,\n saadakseni rakkaille lapsilleni takaisin kunnian.\n\n Ainoastaan minun oma sydämeni tietää, herra Presidentti, mitä minä\n olen kärsinyt tämän näytelmän alusta saakka! Olen usein kaikin voimin\n kutsunut kuolemaa, mutta olen sitte taas kohonnut pystyyn, toivossa\n kerran näkeväni oikeuden hetken valkenevan.\n\n Olen kokonaan ja omantunnon mukaisesti alistunut kaikkeen, ja\n uskallan sanoa kenelle tahansa, ettei käytöksessäni ole ollut\n mitään moittimista. En ole hetkeäkään unohtanut, enkä tule koskaan\n unohtamaan, että tässä asiassa on kaksi eri puolta kysymyksessä:\n isänmaani ja oma itseni sekä lapseni; toinen on yhtä pyhä kuin\n toinenkin.\n\n Olen kyllä kärsinyt kovasti siitä, etten ole voinut keventää vaimoni\n ja omieni surua; olen kärsinyt siitä, etten ole saanut omistaa sieluni\n ja ruumiini voimia totuuden etsimiselle, mutta ei koskaan ole se\n ajatus tullut mieleeni, eikä tule koskaan, että olisin koettanut\n saada esille totuutta sellaisilla keinoilla, jotka vahingoittaisivat\n isänmaata. En puhuisi ajatusteni puhtaudesta, ellei minulla olisi\n takeena tekojeni kunnollisuus, joka on pysynyt samallaisena tämän\n synkän näytelmän alusta asti.\n\n Olen tahtonut vedota teihin, herra Presidentti, tuodessani esille\n tämän totuuden; olen myöskin rukoillut maamme hallitusta, koska\n olin siinä uskossa, että se voi samalla aikaa ajaa oikeuden asiaa,\n yhdistäen sääliväisyyden maan asiain harrastuksiin.\n\n Minä puolestani, herra Presidentti, olen kääntynyt teidän puoleenne,\n kun tunsin hirveimpien vääryyksien alaisena suruni kasvavan niin\n suureksi, että kuolema olisi ollut onni, kun järkeni alkoi horjua,\n kun kaikki sisässäni silvottiin, kun näin minua kohdeltavan kuten\n kurjinta raatoa, kun, sanalla sanoen, kapinanhuuto pääsi rinnastani\n ajatellessani lapsiani, joiden nimi on häväisty, ja jotka ovat\n kasvaneet... teihin, herra Presidentti, maani hallitukseen olen\n minä viimeiseksi tuskasta huutaen kääntynyt, ja teihin ovat itkusta\n punaiset silmäni aina olleet tähdätyt. Minä vaan kuitenkin toivoin,\n herra Presidentti, että minut olisi tuomittu tekojeni mukaan.\n Tämän kauhean näytelmän alusta asti en ole vähintäkään väistynyt\n siltä tieltä, jonka itselleni asetin, ja jonka omatuntoni minulle\n osoitti ohjeeksi. Olen kestänyt kaikki, alistunut kaikkeen, minua on\n säälimättömästi rääkätty, tietämättä miksi... ja omatuntoni on antanut\n minulle voimia kestämään.\n\n Onhan minulla kyllä joskus ollut vihan ja kärsimättömyyden hetkiä, ja\n toisinaan en ole voinut olla purkamatta ilmoille mieleeni kertynyttä\n katkeruutta. Mutta en hetkeksikään ole unohtanut että kaikkien\n inhimillisten kiihkojen yläpuolella on isänmaa.\n\n Minun asemani, herra Presidentti, joka minulle on valmistettu, on\n päivä päivältä tullut yhä julmemmaksi, iskuja on alituiseen satanut\n päälleni, lakkaamatta, enkä ole ymmärtänyt syytä miksi, sillä en ole\n koskaan antanut aihetta niihin, en sanoillani enkä teoillani.\n\n Lisätkää minun jo kyllä julmiin kärsimyksiini vielä häpeän tuottama\n kiusa, ilmanala, tukehduttava vankila, jossa minua pidetään, kaikkien\n niiden ylönkatse ja halveksiminen, jotka minua ympäröivät, alituisesti\n epäluulon alaisena, ja minä kysyn itseltäni, herra Presidentti, eikö\n tämä ole liikaa... liikaa ihmiselliselle olennolle, joka aina on\n tehnyt velvollisuutensa?\n\n Vaikka minun järkeni on jo alkanut mennä sekasin, sillä se horjuu\n joka iskusta, joita se saapi kestää alituiseen, täytyy sen kuitenkin\n kauhukseen nähdä, että minua joka päivä kohdellaan yhä kovemmin ja\n alhaisemmin, huolimatta suorasta käytöksestäni ja lannistumattomasta\n tahdostani, jota ei mitkään kidutukset voita, ja huolimatta siitä että\n olen elänyt kuin kunniallinen mies ja kunnon ranskalainen.\n\n Minun kurjuudellani ei ole vertaa, ei minuuttia elämästäni kulu ilman\n kidutusta; olkoon ihmisellä kuinka hyvä omatunto tahansa, kuinka\n suuret sielunvoimat hyvänsä, lopuksi hän kumminkin tuntee masentuvansa\n ja minulle on hauta oleva pelastus.\n\n Mutta, herra Presidentti, kärsimysten ja vaivain runteleman olentoni\n syvässä epätoivossa, tässä alentavassa asemassa, joka murtaa minut,\n tuskassa, joka minut tukehduttaa, aivoni joutuessa sekasin kaikista\n sitä kohtaavista kolahduksista, vetoon teihin, herra Presidentti,\n maani hallitukseen, ja uskon huutoni tulevan kuulluksi.\n\n Herra Presidentti, en puhu elämästäni. Se kuuluu maalleni tänään\n kuten eilen. Pyydän siltä vaan viimeisenä suosion osotuksena, että\n se ottaisi sen heti kokonaan, eikä antaisi minun näin kuihtua\n pilkallisesti häpeällisiin tuskiin, joita en ole ansainnut, joita en\n ansaitse.\n\n Mutta pyydän maaltani vielä sitäkin, että se levittäisi valoa tähän\n kauheaan asiaan; sillä ei kuulu maalleni minun kunniani, vaan se on\n minun lasteni isänperintö, se on kahden perheen kallis omaisuus.\n\n Minä rukoilen myöskin koko sielustani, että muistettaisiin vaimoni ja\n minun omaisteni julmia kärsimyksiä ja sietämätöntä asemaa, joka on\n pahempi kuin kuolema ja että muistettaisiin lapsiani, minun rakkaita\n pienokaisiani, jotka kasvavat orpoina, ja tehtäisiin mitä voitaisiin,\n sanalla sanoen, kaikki, mikä on maalle edullista, jotta niin pian kuin\n suinkin asetettaisiin jo raja niin monen ihmisen kärsimyksille.\n\n Teidän oikeudentuntoonne luottaen, herra Presidentti, pyydän teitä\n hyväntahtoisesti vastaanottamaan minun kunnioittavat tunteeni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla marrask. 25 p:nä 1897.\n\n Herra Presidentti.\n\n Minä rohkenen uudestaan kääntyä puoleenne ja jalkainne juureen laskea\n syvän epätoivoni.\n\n Kolme vuotta olen nyt, syytönnä siihen rikokseen, josta minut on\n tuomittu, pyytänyt, rukoillut oikeutta ja totuuden paljastamista.\n\n Kun majuri du Paty de Clam tuomion jälkipäivänä kävi luonani\n sotaministerin nimessä kysymässä olinko syyllinen vai syytön, vastasin\n hänelle, että en ainoastaan ollut syytön, vaan että vaadin valkeutta,\n täydellistä selvyyttä asiaani ja minä pyysin heti asianmukaista apua\n joko sotilasvirastolta eli joltakulta muulta hallituksen käytettävissä\n olevalta virastolta.\n\n Minulle vastattiin, että korkeammat toimet estivät näitä\n tiedusteluteitä käyttämästä, mutta että etsimistä jatketaan.\n\n Kolme vuotta olen nyt odottanut tukalimmassa asemassa mitä voi\n ajatella, eikä tiedustelujen tuloksista kuulu mitään.\n\n Jos korkeammat harrastukset ovat estäneet ja luultavasti aina tulevat\n olemaan esteenä niiden ainoain keinojen käyttämiselle, joiden avulla\n totuus tulisi ilmi, ja joiden avulla olisi mahdollisuus toivoa, että\n tämä kidutus, jota monet ihmiset saavat kestää, saataisiin loppumaan,\n sitä suurempi syy on minulla niitä kunnioittaa ja sen olen tekevä\n muuttumatta.\n\n Mutta toiselta puolen, herra Presidentti, on tämä hirvittävä\n asiainlaita jo kestänyt yli kolme vuotta, lapseni kasvavat\n halveksittuina, orpoina; heidän kasvatuksensa on mahdoton, ja minä\n tulen hulluksi surusta ja tuskasta... Eivät suinkaan samat asiat vaadi\n että rakas vaimoni ja rakkaat lapseni uhrataan sille.\n\n Minä asetan yksinkertaisesti tämän hirveän aseman teidän ja\n hallituksen oikeudentunnon ratkaistavaksi. Minä pyydän ainoastaan\n oikeutta omilleni ja lapsilleni, jotka etupäässä ovat surkuteltavat.\n\n Luottaen teidän oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän teidän\n suosiollisesti vastaan ottamaan minun kunnioittavaiset ja hartaat\n tunteeni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla jouluk. 20 p:nä 1897.\n\n Herra Presidentti.\n\n Minä rohkenen viimeisen kerran vedota teihin ja hallituksen oikeuteen.\n\n Minä selitän vielä kerran, että minä en ole kirjoittanut sitä\n kirjettä, josta minua syytetään; minä sanon, että koko minun entinen\n elämäni, josta nyt on oltu tilaisuudessa tekemään selkoa, että koko\n minun elämäni on vastaväite sellaista alhaista ajatustakin vastaan.\n\n Ihan siitä asti kun tämä hirveä näytelmä alkoi, olen minä odottanut\n valkeutta, parempaa aamunkoittoa, valoa!\n\n Se asema, missä minä olen ollut kolme vuotta, on yhtä hirveä rakkaalle\n vaimolleni ja onnettomille lapsilleni kuin minulle. Minä esitän heidän\n kohtalonsa ja oman kohtaloni teille, asetan sen teidän käsiinne,\n asetan sen Sotaministerille, maani Oikeusministerille pyynnöllä, eikö\n löydy mitään mahdollisuutta saada selville tätä asiaa, lopettaa tätä\n kidutusta, jota niin monta ihmistä on kärsimässä.\n\n Luottaen teidän korkeaan oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän\n että suosiollisesti vastaanottaisitte minun kunnioittavat tunteeni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla tammik. 12 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Syytön olen siihen inhoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu\n ja olen tämän onnettoman jutun alusta asti ainoastaan pyytänyt, että\n tähän asiaan hankittaisiin valoa.\n\n Joka kerta kun minä olen pyytänyt hallituksen apua tämän hirveän\n jutun selville saamiseksi, on minulle vastattu, että on korkeampia\n harrastuksia tiellä. Minä olen alistunut ja alistun vastakin niiden\n harrastuksien alle, kuten velvollisuuteni on.\n\n Minä olen nyt odottanut kolme vuotta.\n\n Minun omaisteni asema on hirvittävä, minusta puhumattakaan.\n\n Eivät mitkään harrastukset voi vaatia, että koko perhe, että lapseni,\n että viaton ihminen uhrataan niille.\n\n Siksi vetoon teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen oikeuteen,\n vaatien takasin kunniaani, vaatien oikeutta niin monelle syyttömälle\n uhrille.\n\n Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, pyydän esiintuoda alamaisen\n kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla tammik. 16 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Minä kokoan ja uudistan pyyntöni, jonka esitän Valtion Johtajalle,\n hallitukselle ja Sotaministerille, pyytäen kunniani hyvitystä,\n oikeutta yhdellä sanalla, ellei tahdota että onneton, jonka voimat\n ovat loppumaisillaan, raukee tuskien alle, jotka sitä kalvavat joka\n tunti, joka sekunti, tietäen että hänen lapsensa jäävät kunniattomiksi.\n\n Luottaen sekä teidän että hallituksen ja Sotaministerin korkeaan\n oikeuteen, pyydän teidän vastaan ottamaan kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla helmik. 1 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Koko olennollani uudistan teille pyyntöni, jonka jo olen esittänyt\n valtion Johtajalle, hallitukselle ja herra Sotaministerille.\n\n Minä en ole syyllinen. Enkä koskaan tule olemaan.\n\n Vaimoni, lasteni, kaikkien omieni nimessä tulen pyytämään oikeusasiani\n tarkastusta, elämää lapsilleni, sanalla sanoen oikeutta, oikeutta\n yhdellä sanalla kaikille viattomasti kärsiville.\n\n Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen ja\n sotaministerin oikeudentuntoon, pyydän teidän vastaanottamaan\n kunnioitukseni\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla helmik. 7 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Kolmen kuukauden ajalla, kuumeen ja houreen vallassa, olen useat\n kerrat vedonnut Valtion Johtajaan ja hallitukseen saamatta mitään\n selitystä, mitään loppua tälle kidutukselle, jota niin monta henkeä\n kärsii.\n\n Muutamia päiviä sitten lähetin taas uuden anomuksen.\n\n Mutta sain juuri äskettäin kirjeen rakkaalta vaimoltani ja lapsiltani\n ja vaikka sydäntäni vihloo ja kouristaa tämä ansaitsematon rääkkäys,\n kirkastuu se taas uudelleen.\n\n Kuten jo olen sanonut, kuten yhä vieläkin sanon, sillä tämähän on\n vallan hirveää, olen tuomioni jälkeisestä päivästä asti s.o. enemmän\n kuin kolme vuotta sitten silloin, kun majuri du Paty de Clam kävi\n luonani Sotaministerin puolesta kysymässä olinko syyllinen vai syytön,\n selittänyt, että tietysti olin syytön ja sitäpaitsi pyysin valoa,\n täydellistä valoa asiaan, ja pyysin ainoastaan apua tavallisilta\n tiedusteluvirastoilta, osaksi sotilasviraston kautta, osaksi muilla\n mahdollisilla keinoilla.\n\n Sain vastaukseksi, että korkeammat tehtävät estivät käyttämästä\n pyytämiäni tiedustelukeinoja, mutta että etsimistä jatketaan.\n\n Tällä tavalla olen odottanut enemmän kuin kolme vuotta, hirveimmässä\n asemassa mihin ihminen voi joutua; eikä etsimisistä ole ollut mitään\n seurausta.\n\n Jos toiselta puolen korkeammat tehtävät ovat aina estäneet ja tulevat\n aina estämään käyttämästä tiedustelukeinoja tämän asian selville\n saamiseksi, on minun sitä enemmän niitä pidettävä arvossa ja niin olen\n aina tehnytkin.\n\n Mutta toiselta puolen on tätä jatkunut jo yli kolme vuotta,\n rakas vaimoni kituu tuskallista kidutusta, lapseni ylenevät\n maailmaan ylenkatsottuina, orpoina, minä kärsin kuolemantuskia\n vankilakomerossa; ei mitkään harrastukset maailmassa voi vaatia —\n sillä se olisi rikos ihmiskuntaa vastaan — että vaimo, lapset ja\n syytön mies uhrataan niille.\n\n Vielä kerran asetan tämän surullisen tapauksen teidän ja hallituksen\n oikeudentunnon punnittavaksi. Minä pyydän oikeutta omilleni, lasteni\n tulevaisuutta, sanalla sanoen loppua niin monen ihmisen kärsimyksille.\n\n Luottaen teidän ja hallituksen jaloon oikeudentuntoon, pyydän lausua\n kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla maalisk. 12 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Viime marraskuun 20 päivänä vetosin teihin ja pyysin asiani\n tarkastusta.\n\n Samana päivänä kirjoitin kenraali Boisdeffre'lle, armeijan pääesikunnan\n 1 päällikölle, vedoten hänen tasapuolisuuteensa ja pyysin hänen\n lausumaan mielipiteensä jutun tarkastuksesta Valtion Johtajalle.\n\n Jos hänen lausuntonsa oli myöntyväinen, on teidän mielipiteenne,\n herra Presidentti, myöskin ollut myöntyväinen, koskapa olen saanut\n virallisen tiedoksiannon, että pyyntö, jonka samana päivänä teille\n osoitin, on perustuslaillisessa järjestyksessä jätetty hallitukselle.\n\n Minä vain tänäpänä yksinkertaisesti uudistan pyyntöni.\n\n Minä vetoon siis teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, samoin\n kuin anomukseeni 20 p:ltä marraskuuta 1897 annetusta vastauksesta\n näkyy, jonka vielä tänäpänä täytyy olla samalla tavalla, koska\n julkisesti selitettiin, että minun pyyntöni oli jätetty hallitukselle,\n että, sanon minä, vihdoinkin oikeus voittaisi ja tarkastus\n pidettäisiin.\n\n Luottaen teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, pyydän teidän\n vastaanottamaan kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Minä uudistan kaikki edelliset pyyntöni. Viattomana siihen\n mitoittavaan tekoon, josta minut on tuomittu, vetoon Valtion Johtajan\n ylevään oikeudentuntoon pyytäen oikeusasiani tarkastusta.\n\n Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan\n kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, huhtik. 22 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Koska en tiedä mihinkä minun pyyntöni tuomion tarkastuksesta on\n joutunut, uudistan tässä ne taas.\n\n Syyttömänä siihen mitoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu,\n vetoon Valtion Johtajan ylevään oikeudentuntoon saadakseni asiani\n tarkastusta toimeen.\n\n Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän\n vastaanottamaan kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Marraskuusta asti v. 1897 olen lähettänyt useita pyyntöjä Valtion\n Johtajalle, joissa olen pyytänyt oikeutta omaisilleni, ja loppua tälle\n yhtä julmalle kuin ansaitsemattomalle kidutukselle, josta niin monta\n olentoa kärsii, sekä juttuni tarkastusta.\n\n Olen kääntynyt hallituksenkin puoleen, senaattiin, eduskuntaan,\n niihin, jotka ovat antaneet tuomita minut, yhdellä sanalla isänmaahan,\n jonka tehtävä on pitää huoli asiastani. Sillä tämä on oikeuden, jalon\n oikeuden asia, siksi että minä en tämän kauhean näytelmän alusta ole\n pyytänyt armoa enkä suosiota, vaan aivan yksinkertaisesti totuutta, ja\n kun kerran on kysymys näistä kahdesta \"oikeus\" ja \"kunnia\", täytyy\n kaikkien yksilöllisten kysymysten hälvetä ja intohimojen vaieta.\n\n Tätä on nyt kestänyt kuusi kuukautta, enkä ollenkaan tiedä minkä\n kohtalon alaiseksi kaikki tarkastusanomnkseni ovat joutuneet, en\n tiedä mitään... Niin, tiedän yhden asian, sen, että jalo nainen,\n puoliso, äiti ja kaksi perhettä, joille kunnia on kaikki, kärsivät\n viattomasti...\n\n Ja tiedän senkin, että eräs sotilas, joka on palvellut uskollisesti\n isänmaataan, joka on uhrannut kaikki, asemansa, omaisuutensa,\n pyhittänyt sille kaikki voimansa, niin minä tiedän, että tämä sotilas\n kärsii kuolemantuskia vankilakomerossa, yötä ja päivää samojen\n häpeällisten tuskien alaisena, epäiltynä, ylenkatsottuna, vääryyttä\n kärsivänä.\n\n Herra Presidentti, vielä kerran vetoon vaimoni, lasteni ja omieni\n nimessä isänmaahan, maan ylhäisimpiin virkamiehiin, pyytäen oikeutta\n onnettomille uhreille sekä että tuomioni tarkastettaisiin.\n\n Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän\n vastaanottamaan kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilla, kesäk. 7 p:nä 1898.\n\n Herra Presidentti.\n\n Pitkät kuukaudet olen alituisesti lähettänyt Valtion Johtajalle\n pyyntöjä toisensa perästä asiani tarkastuksesta.\n\n Minä uudistan pyyntöni viime toukok. 26 p:ltä. Joka päivä, joka tunti\n odotan vastausta, joka ei tule.\n\n Ruumiin ja sielun voimani vähenevät päivä päivältä, enkä pyydä enää\n kuin yhtä asiaa: saada levollisena laskeutua hautaani, varmalla\n tiedolla siitä, että lasteni nimi on pesty puhtaaksi tästä hirveästä\n tahrasta.\n\n Jos minun on kuoltava viattomana uhrina, tahdon luovuttaa\n lapsiraukkani rakkaalle isänmaalleni, jota aina olen palvellut\n uskollisesti ja rehellisesti. Minä pyydän kumminkin teiltä, herra\n Presidentti, hyväntahtoista vastausta pyyntöihini, vastausta, jota\n joka päivä odotan kärsimättömänä.\n\n Täydellisesti luottaen Valtion Johtajan oikeudentuntoon, pyydän teidän\n ottamaan vastaan kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\n\n\n Kaksi kirjettä kenraali Boisdeffre'lle.\n\n\n Salut-saarilla, heinäk. 5 p:nä 1898.\n\n Herra kenraali.\n\n Sammuneella sydämmellä ja ruhjoutuneilla aivoilla lähetän teille\n vielä yhden epätoivon huudahduksen, surkeamman ja sydäntä särkevämmän\n kuin koskaan ennen. En puhu kärsimyksistä enkä loukkauksista, joita\n lakkaamatta päälleni satelee, vaikk'en minä pienimmälläkään teolla ole\n niitä ansainnut. Mutta minä puhun teille, herra kenraali, perheeni\n äärettömästä surusta, heidän asemastaan, joka on niin surullinen,\n että kaikki nääntyvät sen alle. Minä puhun teille yhä uudestaan ja\n uudestaan lapsistani, pikku raukoistani, jotka ylenevät maailmaan\n ylenkatsottuina, orpoina, koko sielustani, kädet ristissä, sydämmeni\n pohjasta rukoilen teitä, että ranskalsisena tekisitte mitä ihmisvoimat\n myöten antavat saadakseni loppua näille monen ihmisen kärsimyksille.\n\n Voi, herra kenraali, kuvailkaa, ettei viime kuluneina kolmena vuotena\n ole ollut yhtään tuskatonta minuuttia, ei yhtä sekuntia ja syy siihen,\n että kumminkin olen pysynyt hengissä tämän hirveän ajan, on se, että\n olen tahtonut kuolla rauhassa, tietäen, että nimi, jota lapseni\n kantavat, on kunniallinen ja arvokas.\n\n Mutta tänäpänä, herra kenraali, on minun tilani tullut liian\n tukalaksi, kärsimyksen! liian sietämättömiksi, minä menehdyn niiden\n alle. Siksi lähetän viimeisen epätoivon huudon, se on isä, joka teille\n luovuttaa sen, mikä hänellä on kalleinta maailmassa, lastensa elämän,\n sen elämän, joka ei heille ole mistään arvosta, ellei tätä hirveää\n tahraa ole pesty pois.\n\n Kirjoitan nämä rivit varmassa uskossa, että ymmärrätte minua,\n kirjoitan teille koko sielustani, joka kuolemantuskassa vavisten\n luoksenne pakenee, kirjoitan teille koko raadellusta ja vavahtelevasta\n sydämmestäni.\n\n Minä pyydän teitä myös, herra kenraali, sanomaan yksi ystävällinen\n sana vaimolleni ja antamaan hänelle tulevaa rehellistä apuanne.\n\n Minä pyydän lausua kunnioitukseni.\n\n A. Dreyfus.\n\n\u003Ctb>\n\n Salut-saarilta, tammik. 8 p:nä 1898.\n\n Herra Kenraali.\n\n Minä rohkenen uudistaa sen pyynnön, jonka tein teille kaksi kuukautta\n sitten, silloin kun pyysin teitä hyväntahtoisesti auttamaan perille\n minun pyyntöjäni, joissa anoin loppua hirvaille kärsimyksillemme sekä\n pyysin turvaa onnettomille lapsilleni, joilla on kaikista säälittävin\n osa tässä julmassa näytelmässä.\n\n Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan\n hartaan kunnioitukseni.\n\n Alfred Dreyfus.\n\n\n\n"]