Romaani sijoittuu Suomen sisällissodan jälkitunnelmiin, joissa valkoiset ja punaiset kohtaavat sairaaloissa ja vankileireillä. Se kuvaa nuoren itsenäisyyden alkuaikoja, voittajien ja hävinneiden välistä katkeruutta sekä sodan jättämiä haavoja.
Lauri Haarlan 'Varjojen sota' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3432. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
VARJOJEN SOTA
Romaani
Kirj.
LAURI HAARLA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1932.
I.
PERISUOMALAISTA JÄLKISAUNAA.
Valkoiset sotilaat ja punakaartilaiset olivat suuren taistelun jälkeen läsimässä samassa sairaalassa.
Lämmin ilma makasi vuoteiden yläpuolella laakeana pilvenä, joka tuntui satelevan hitaasti lyijypisaroita miesten kelmenneille otsaluille.
Ulkona, suuren hiekkahaudan toisella puolella, kukkula-laikalla, jolla seisoi konekiväärien säröstelemä männikkö kuin kauhun törröttämä tukka, makoili harvinaisen kuuma huhtikuu petäjänkylkiä. Poltti haavat, puristi kirvelevät reunat pihkaisiksi ja mäkätti taivaanvuohena ylä-ilmoista: Kipota, pakota... lihat luista, luut jälelle...
Mutta sorahaudan rinteiltä se levisi kaupungin rauniokortteleihin, jotka uhosivat tuhkakasain alta käydyn taistelun umpeata vihaa, ja löi sairaalaa kohti kaikilta puolilta häänsinistä löylyä.
Mädän makuinen ilma lavitsain yläpuolella sakeni sakenemistaan, tunnista tuntiin ja päivästä päivään.
Se oli perisuomalaisten veritalkoitten jälkisaunaa, jossa miestä kupattiin kiulunkokoisilla sarvilla ja hivutettiin kuolemaan arinoilla, muinaisten heimosotien martaitten hähättäessä ylimmäiseltä häkäparvelta veljessurmaista kuolinvirttä.
Ketä ennätettiin, sitä ropsautettiin lääkitsevällä vihdalla, ketä ei, sitä kolhaistiin sangolla päähän. Heitettiin sorakuoppaan ja kapallinen kalkkia niskaan. Tai mitali rintaan ja kunnian havut hautakummulle.
Se oli ero veljessaunassa läkähtyneillä.
Mutta mökkien ja talojen tuvan akkunoista, vieläpä herrasväkien kamarinakkunoista paistoi päivä oudon valjusti, ikäänkuin vain loittonevain vainajien kaukaisia hyvästijättöjä tuoden.
Valjuina istuivat vaimot akkunapöytien äärellä, tuijotellen hiljaisina akkunanpuitteista lattialle heittyvää vinoa ristinkuvaa, jonka lähettyvillä istahteli nuorimmainen, ihanasti hohtavia valoläikkiä kämmenyisillään taputellen.
He muistelivat hautuumaita, joilla kevätöinä nousivat kummuilta fosforilieskat ja kuului kostovirren veisausta, kuten kertoi kansa ympäri maata.
Mutta maa oli vapaa!
Voitetut oljentelivat suljettuina piikkilanka-aitauksiin, joiden kulmauksissa konekiväärit pitivät voitonvarmaa vartiota ja joiden sisäpuolella mahat maurusivat, rinnat kähisivät tulevaista kostoa tai uikuttivat, rukoilivat ja kirosivat pöhötautisen kuoleman käsissä. Tuo kuolemakin oli heidän mielestään pöhörintaisen ja turpeaniskaisen porvarin näköinen. Siksi he pelkäsivät ja vihasivat sitä satakertaisesti.
Maa oli vapaa.
Voittajat tiesivät seisovansa keskellä itsenäistä valtakuntaa, jonka oli luonut vuosisatoja sitten hautaan poljettu perisuomalainen sankaritahto. Ja he ryhtyivät rakentamaan sen ympärille kovan kovaa, pilvenkorkuista graniittiaitaa.
Mutta kivenhakkaajat kalkuttelivat lautatarhoissa sankaripatsaita, joissa havutöyhtöinen, sarkainen sotamies oli polvillaan rukoilemassa. Ja he nakuttelivat niiden kylkiin nimikirjoituksia ja vuosilukuja, kiraisten synkeästi joka kirjaimella ja numerolla.
Kevätöisissä hämärissä vaelteli kyläkujilla kyyristeleviä varjoja. Vaimot olivat viemässä ruokaa takakorpien onkaloihin, joista henkipatot pälyilivät pelossa ja vihassa.
Miesroikat kähmivät kylänorojen pohjukoissa, väänsivät pystyyn karkeat kivenlohkareet omiksi sankaripatsaikseen. Ja tytöt asettelivat niiden juurelle punaisia paperikukkiansa, suupielessä varhaisvanha, katkera ryppy.
Perisuomalaisen sotasaunan myrkyllinen häkä jäi seisomaan pitkiksi ajoiksi tämän maan jokaisen rantapoukaman, noron ja laakson, jokaisen kylän, kukkulan ja vuoren yläpuolelle.
Vain korkealla hautojen yläpuolella, avaruuksissa, uskalsivat toisiaan rakastaa aamu ja ilta.
Ja niin tapahtui, että jokaisesta kaatuneesta, punaisesta ja valkoisesta, jäi maan päälle varjo. Ja nämä varjot alkoivat taistelun toisiaan vastaan. Rammat ja raajarikot näkivät haamujen jatkavan kamppailua ja katselivat sitä vuoroin nauraen, vuoroin väsyen ja kauhistuen, toivotellen itselleen milloin parantumista päästäkseen mukaan, milloin kuolemaa päästäkseen näkemästä. Lopulta terveetkin, varsinkin rintamain takana patjoilla ja pankoilla maanneet, yrittivät turhaan jatkaa untaan. Ne alkoivat nyt oman vihanpitonsa, jossa ei ollut hengenvaaraa, mutta ei myöskään rehellistä miehuutta, vaan maanalaista rotan-nakerrusta, hyveellisiä ilmiantoja, puoluepukarien räyskytystä, onnenongintaa ja kiipijän-temppuja, pappissaarnoja ja kätyrintöitä, sekä mammonan puolesta että mammonaa vastaan.
Niin tapahtui, että sillä maanpäällisellä pälvellä, jota sanotaan Suomen-niemeksi, alkoi veljessurman jälkeen varjojen sota, sydämiä kovettava, sieluja syövä, ihmistä turmeleva Varjojen sota.
II.
ELÄMÄN AAMU.
Sairaalan pienehkössä päätyhuoneessa makaa enää viitisen miestä vakavimmin haavoittuneista.
Jussi Tiilikka, punakaartilainen, jonka lonkkaluun märkivistä haavoista lääkäri saa yhä onkia luunsiruja, kuorsaa ovensuuvuoteessa terveeltä kuulostavaa unta. Vieressä leventeleiksen talonpoika Vihtori Touru, joka hänkin on kuukahtanut suolet rikkinäisinä tuon hiekkahaudan takaista rinnettä alas. Yhä on hänen nenänsä kelmeä. Mutta lujissa leukaperissä kirahtelevat hampaat, kuten vatsakatarrisella. Puraisee äkkiä kuin siepatakseen pakoilevaa elämänhiirtä hännästä, hellittää hetkeksi, ja taas alkavat leuat jauhaa ihan kuin märehtiäkseen makeanmakuista palaa. Ja sitten... suonenvedontapaista hammasten kiristystä.
Unet ovat kiusallisia.
»Tuokin tuossa... punikki-rähjä...» näyttävät huulet unessakin mutruilevan lähtemätöntä kaunaa.
Niin oli nyt kuitenkin hilpeä sattuma heittänyt, että Tourun Vihtorin oikeallakin puolella horisutteli leveällä pystynenällään juuri punakaartilainen, mikä liekin ollut sahapukki tai renginjuippi... Lötjösen Paavoksi sanoi itse itseään, muut ylimalkaan vain Lötjövitsiksi.
Raskasta hengitystä, kuorsausta, hiessä kääntelehtimistä, löyhkää ja painajaisunia...
Pieni kuultavankelmeä silmä oli ilmestynyt taivaan otsan alle. Mutta sekään ei kyennyt pitkään aikaan muuta kuin voimattomana tuijottamaan sairaskammion akkunaan, jonka vieressä lepäsi huoneen ainoa hereillä-olija, ylioppilas ja runoilijan-alku Eero Pirkka.
Hän kuulostelee haavoittunutta jalkaansa, joka on vivuttu nuoratelineillä vinosti ylöspäin, ja kääntää hitaasti päätänsä kajastavaan taivaanrantaan, päiväntuloa ikävöiden. Jalkavaltimoa jomottaa ilkeästi. Hänen kaunispiirteiset nuorukaiskasvonsa, jotka ovat pitkästä sairaudesta kellertyneet, kiristyvät tuskasta. »Kestääkö vai sahaavatko poikki?» hän kyselee taas tuskan riipoessa jalkaterästä kylkiluihin saakka. Samassa hän hakee katseillaan, kuin unohtaakseen, vuoteen pääpuolessa riippuvan puna-keltanauhaisen urhoollisuusmitalinsa. Kasvot siliävät lapselliseen ihastukseen. Vaiva unohtuu. Hän muistaa eilispäiväisen leikinlaskunsa vieressä nukkuvan komppaniapäällikkönsä Svartin kanssa. He olivat kuvitelleet hänen vasempaan jalkaansa kiiltävän mustaksi lakeeratun puujalan. Ja hän oli vannonut koristavansa sen ruusuköynnöksellä, josta ei yhtenäkään aamuna saanut puuttua tyttöjen tuomia tuoreita, punaisia ruusuja. Ja joka ruususta hän oli kirjoittava runon rakastetuilleen, kunnes oli sotavanhuksena laulava kadunkulmassa heidän muinaisista urotöistään.
Hän kurkistaa vierustoverinsa vuoteelle. Hänellä on turhamainen halu keskustella urotyöstään. Nyt se on kuin näyttämöllä, ihan tuossa silmien edessä. Joel Svart ja hän ovat katsojina: Kosken suvantoniskassa juoksee kapeana patosilta. Nousee korkeiksi portaiksi tokeitten kohdalta. Vastapäinen tehdasrakennus on puhdistettava vihollisista. Padon yli on hyökättävä. Kivääri- ja konekiväärituli pyyhkii sitä suoraan edestäpäin ja vihollisen vasemmalta sivustalta. Joukkueet ovat kerääntyneet tiilirakennuksen suojiin. Pataljoonan majuri istuu pihamaan halkopinolla ja kiikaroi. Tuskastuttavaa odotusta.
Silloin hän, Eero Pirkka, astuu majurin eteen: »Olen valmis hyökkäämään kärkenä, ryhmäni ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.» Kiviportaalla hän kiristelee kengänpaulojaan. Polvet vapisevat, niitä ei saa käskemälläkään pysymään alallaan. Mutta nyt hän seisoo tiilinurkan takana, polvet jännittyneinä starttiin. Ne eivät vapise enää, ne kimmahtelevat kärsimättömästi. Silmäys padolle. »Syöksyyn mars mars!» Hän juoksee. Alla on huumaava kohina. Kylmä huuru tuntuu jaloissa ja keskiruumiissa. Kuohu pärskähtelee kasvoille. Jossain yläpuolella, kuin vihertävän lasikaton takaa, viuhuu, soi ja rätisee. Jokin lyö hänet kuin naulittuna seisomaan. Pää selviää silmänräpäyksessä huumauksestaan. Rensselin hihna on sotkeutunut tokeen rautakoukkuun. Taitava tempaus. Syöksy jatkuu. Hän ponnahtaa kivetylle maaperälle. Muutama harppaus. Jalat katkeavat alta. Niitä ei voi tuntea lainkaan. Ne lakkaavat kannattamasta. Hän suistuu umpipimeään säkkiin.
Suullaan maaten hän havahtuessaan tuntee, että jostain otsan paikkeilta valuu verta oikealle silmälle ja nenänjuurta pitkin. Mutta hän tajuaa, että ammunnasta hän on haavoittunut vain jalkaan. Otsassa on ruhjevamma. Nyt hän nostaa varovasti päätään. Takana makaa eräs hänen miehistään poikkipuolin padolla ja näyttää haavoittuneen tai huumaantuneen tolkuttomaksi. Viittaus kädellä. Mies ei sitä tajua. »Syöksyyn!» hän karjahtaa kiukuissaan. Yksinäinen kuula viuhahtaa läheltä.
Vasemmalla etuviistoon kohoaa tiiliseinä. Hän ryömii sitä kohti. Toteaa, että vastapäisistä ikkunoista ei tule enää laukaustakaan. Muurin suojassa hän vetää käsivarrestaan nauhan alta havunoksan, heilauttaa tätä vastapäiselle rannalle hyökkäysmerkiksi ja alkaa riemuissaan viuhtoa yhä hurjemmin, huutaa ja hoilata. Ryhmä hyökkää kokonaisuudessaan, koko joukkue jäljessä ja sitten komppania. Omista asemista alkaa tiheä, kylmä konekiväärituli yli kosken. Hän ymmärtää, että vihollinen on alkanut peräytyä. Ja hän, hän sen on saanut aikaan!
»Mitäs siellä... huitelet ja hoilaat keskellä yötä», ärähtää vastaseinältä Vihtori Touru. »Saakelin poika»... kuuluu vielä murisemalla.
Eero Pirkka sävähtää, kuin hänet olisi tavattu jostain itseänsä keikaillen peilailemasta.. Lötjösenkin kuorsaus tunkee taas elukkamaisena röhinänä korviin. Nuorukainen ei saa enää kiinni näkemyksistään. Hän haroo masentuneena otsalle liimautuneet hiussuikaleet taaksepäin ja kääntää kasvojaan akkunaan, jonka takana, kaukaisuudessa, kelmeä aamunsilmä oli jo avautunut keltaiseksi, säihkyväksi viiruksi pitkin sinisenautereista harjannetta.
Hetken kuluttua laajeni auringonnousu hehkuvaksi syliksi. Ja sepä otti ikäänkuin uudestaan valtoihinsa sairaan levottoman pään. Se kirkasti hänen äskeisen hyökkäystiensä valkeiksi kaduiksi, toreiksi ja bulevardeiksi. Entäpä jos hän olisi päässyt jatkamaan hyökkäystänsä? Ainokaisella kahdeksikollansa hän olisi painaltanut läpi kaupungin, kymmenentuhannen vihollisen keskitse, toisessa kädessä nagani ja toisessa havunoksainen lakkinsa, ja tätä hän olisi heiluttanut päänsä ympäri, niin että kauniit naiset olisivat alkaneet kurkistella akkunoista tuota rohkeata hurjapäätä, jota he olivat komeroissaan, unessa ja valveilla, koko talven odotelleet...
Jalkavaltimo alkoi taas kipeästi painaa, kuin verenpaineesta katkeamaisillaan. Ja Touru karskutteli hermoja vihlovasti leukaperiään. Sairas kuvittelija jäi ähkymään kuuluvasti.
Mutta vierustoveri, maisteri Joel Svart, ei herännyt vieläkään. Uni oli painanut hänet taas, kuten monina öinä ennenkin, jonnekin alitajunnan pimeydessä vaanivaan verkostoon, jossa käytiin kaamean hämähäkin ja värisevän hyönteisen välistä taistelua elämästä ja kuolemasta.
Painajaisuni oli uusiutunut yöstä toiseen. Ja se kyti yhä uhrinsa hermosäikeissä kuin kyven hitaasti palavissa langoissa.
Selkäytimen seutuvilla sävähti samalla tavalla kuin silloin... hänen horjahtaessaan kukkulan olkapäiltä. Niin se tavallisesti alkoi. Ja samanlainen pimeys katkaisi nytkin, unessa, tajuisen elämän viimeisen säteen. Kaikki lakkasi. Ei ollut mitään. Ei edes tuntoa elämän lakkaamisesta, ei kuolemasta, ei vihasta ja murheesta eikä rakkaudesta.
Monin päivin sairas oli koettanut tuhota tuon painajaisensa unennäköään erittelemällä. Mutta tuo ihmeellinen olemattomuuden hetki ei ollut ajattelulla saavutettavissa. Se palasi vain unessa. Ja unessa vain se määrätyllä kohdalla lakkasi — kuten silloinkin hänen herätessään haavoittuneena kukkulantakaisessa rotkossa.
Tänä heräämisen hetkenä, niin unessa kuin alkuperäisessä tapauksessakin, alkoi ensimmäisenä toimia uneksijassa näköaisti, ihankuin äsken syntyneellä. Hän katsoi hämärän kaihen läpi raudankarvaista pilveä, jonka toista reunaa kiersi himmeä valo. Pitkän ajan kuluttua tuli ajatus: aamu. Samassa hän tunsi lapaluittensa alla kostean mättään. (Todellisuudessa se oli ollut vain sulava lumiläikkä routaisella hiekalla.) Ja jotain kesäistä, tuoretta ja kaukaista kukkeutta alkoi valua hänen aistimiinsa.
Jälleen liikkumatonta pimeyttä. Ja taas alkaa uni elää.
Se on aluksi jäykistynyttä kammoa. Hän näkee suustaan nousevan huuruavaa hengitystä. Tämä nousee kohtisuorana patsaana, katkeaa, hohahtaa levottomana, pöllähtelevänä sauhuna. Edessä, molemmilla sivuilla ja pään takana samanlaista huohottavaa hengitystä. Mutta hän ei jaksa nähdä muuta kuin uuninnurkalla yksinäisen, lepattavan kynttilänvalon, jolla silläkin on ympärillään huuruava sädekehä.
Ruumista vavahduttaa kipeästi kylmä horkka ja jännittää vartalon luokkina koholle. Samassa tuntuu pään alla selkärepun kantohihna. Hän vetää kädellään pitkin paksua sidettä, joka kulkee rinnan yli.
Mielihyvä valahtaa hetkeksi ruumiiseen: Hänet on sidottu, hän on haavoittunut... hän elää...
»Ei siis sydämeen, ei sydämeen!» riemuitsevat lausumattomat sanat. Uni muuttuu rauhalliseksi horrokseksi. Mutta näyt palaavat uudestaan:
»Eläköön köyhälistön vallankumous kautta maailman!» katkaisee lapsellisen kimeä ääni tyhjän hiljaisuuden. Näkyy kuin kehyksistä poljettu lumikenttä. Köntistyneiden ruumiiden keskeltä kohoaa laiha nuorukaispää, tukka tahmeasta verestä harrillaan pään ympärillä kuin piikkinen vanne. Haroilevat sormet ojentuvat ohuesta ranteesta. Kimeä ääni huutaa lakkaamatta, sortuen välillä kuin äänenmurrokseen, ja jatkuu taas, yhä kauempaa ja kauempaa kaikuen... Horroksissa makaaja havahtuu puolittain ja tajuaa, että tuon näyn hän on kerran todella nähnyt, hyökätessään vihollisen vaienneille asemille, ja että tuon kuolevan sotilaan kasvot muistuttavat vaivaistalon ontuvaa Ismaelia, jonka kanssa hän on lapsena lasketellut samassa kelkassa. Hän muistaa myös, että eräinä öinä on huutajan sijalla tai sen lisäksi ollut toisenlaisiakin kauhunäkyjä. Poikittain ratakiskon päällä on maannut ruumis, jonka keskiruumiiseen on lyöty pystyyn teräväpäinen halko. Tai on häneen tuijottanut läheltä, silmästä silmään vyötäisiä myöten haudattu alaston mies, jonka silmät ovat pullistuneet kuopistaan, käsivarret ja hartiat syvälle lihaan syöpyneissä köysissä ja kasvot ja kaula mustuneissa palohaavoissa. Kuolleeksi kidutettu tuijottaa häneen pää naurettavasti kekassa. Sydämen kohdalla on irvokas kuva. Otsaan on poltettu kömpelöin kirjaimin vaikeasti luettava »lahtari».
Tuollaiset kuvat vaihtelevat, sekaantuvat toisiinsa, monistuvat kuin juopuneen silmissä kaksoisolennoiksi, kokonaisiksi joukoiksi tai suurenevat, pöhöttyvät muodottomiksi hirviöiksi. Painavat, polkevat rinnalle, tuijottavat ja hamuilevat...
Uni jatkuu...
Haavoittunut näkee olevansa kuollut. Makaa tavallisennäköisessä puistikossa, joka päätyy pimentoihin kaikilta reunoiltaan. Hänen allaan on kova lavitsa. Jäsenissä alkaa tuntua outoa herpaantumista. Kuollut koettelee jalkojaan hätääntyneenä. Niissä on nahka päällä, mutta ikäänkuin laajana palohaavan arpeutumana, ja liha sen alla on kutistunut paikoitellen melkein olemattomaksi. Hän sivelee käsivarsiaan. Samanlaiset! Kasvot? Minkälaiset ovat kasvoni? Sipaisu otsaa ja poskia myöten. Kauhu syöksyy kulona ruumista pitkin. Niissä oli jotain muodotonta tai — mätää! Hän ponnahtaa lavitsalta: »Ihmiset, ihmiset, peiliä, peiliä...» Jalat eivät kannata. Mutta hän on kaatunut sanomattoman kirkkaan lähteen eteen. Yrittää katsoa. Lähteen pinta peittyy samassa vipajavaan värinään. Se hämärtää tuijottavat kasvot, vääntää ne venähtäneiksi... silmät alkavat sumentua voimattomasta itkusta. Hän hamuilee lavitsalleen istumaan.
Keskenään epäsointuisia ääniä alkaa kuulua kaukaa. Ne lähestyvät ja lakkaavat äkkiä. Mutta ne jäävät soimaan kuuntelijan korvissa. Toiset kaikuivat vieläkin lempeänä huhuiluna, toiset käheinä, intohimoisina.
Nuo äänet olivat tuttuja. Ne ihastuttivat ja kauhistuttivat. Hän oli kuullut ne maan päällä... Eräs varjosto puiston laitamalla alkaa valaistua, se kirkastuu, häikäistyy... »Minun äitini ääni!» unennäkijä huutaa, niin että se kuullaan koko sairaskammiossa. Ja Jussi Tiilikka ärähtää samanaikaisesti Tourun kanssa tuota hourailijaa.
Mutta uneksija ei herää.
Kirkkaudesta ja pimeydestä kiirehtii kaksi kulkuetta. Molemmat näyttävät rientävän kilpaa häntä kohti. Toisen etupäässä hänen äitinsä, puettuna samanlaiseen vaaleanharmaaseen hameeseen kuin hänellä oli ollut unennäkijän lapsuusaikoina. Toisen edessä kulkee suuriruhoinen mies laahaten halvattua jalkaansa. Mutta tavattoman nopeasti, toinen käsi ojennettuna eteenpäin ja avonaiset huulet ammollaan tuuhean parran keskellä... Hänen isänsä! Silmänalusina juoponraskaat pussit...
Takana tulevista kulkueista ei voi erottaa selviä hahmoja. Mutta hän näkee: ojentuvin käsivarsin rientävä äitinsä on voittamaisillaan.
Hänen kasvonsa ovat samannäköiset kuin eräässä nuoruudenkuvassa, jossa kapea pitsikaulus ympäröi soreata kaulaa. Niiltä paistaa huolehtiva hätä ja rakkaus. »Näinkö suloista on manalassa?» tulvehtii odottajassa onnellisena hämmästyksenä. Mutta samalla kun hänen järkensä alkaa muistaa, että hänen äitinsähän ei olekaan vielä kuollut, katkeavat ikäänkuin yhdellä iskulla molemmat kulkueet ja katoavat olemattomiin, samoin kuin koko puisto, lavitsa, lähde, rammat jäsenet ja kaikki tuska.
Heräämisen ilo alkaa hyppiä jäniksenpoikana nukkujan rinnalla. Ja ennen kuin hän on avannut luomiaankaan, tulee muistiin, että hänen keuhkohaavansa oli jo paranemaisillaan ja että piakkoin piti lääkärin päästää hänet jaloittelemaan tuonne porraskäytävän toiselle puolelle, toipilasten avariin huoneisiin, joista kuuluu päivisin iloista puheensorinaa, naurunremakkaa ja hanurinsoittoa.
Virkistyneissä aivoissa käy heleä liplatus. Hermosolmusta toiseen kiitää ikäänkuin pelastuksen sanoma, jyvänkokoinen viestinviejäpoika, joka häätää naurullaan ristilukit ja painajaiset. Ja viimein saavat sairaan silmäluometkin sanoman värähtelevästä aamuilosta. Ripset avautuvat varovasti. Säteet tunkeutuvat hyökäten silmäterään...
»Hoi, pojat, kello soi...» kajahuttaa Touru.
»Mitäs lyyvään vettoo, pojat, että laupeuvensisar tuo rikulla pullakahveeta ihan tuossa paikassa?» leveilee Lötjösen poika keskisuomalaisella murteellaan.
»Suu kiinni, Vekkulan ryssä», ärähtää Touru, »tai holvaan sinne sellaisen pullakortin, että täräjät tuossa paikassa hautasi partaalla.»
»Saatanan lahtari», murahtaa Jussi Tiilikka seinään päin.
»Älähän mitteän kaverj», Lötjönen leukailee, »kun tulee pullakahvin peälle se leäkär-herra naskaloihtemaan tuon Tourusenki suol'värkkejä, soa hyvinki tuta köyhälistön leipäkortit omassa mahassaa...»
Eero Pirkka nauroi vuoteestaan täyttä kurkkua Lötjösen lystikästä naamaa.
»Eipä hätää, punikit», piruilee Touru hammasta purren, »mutta teitä paikkaillaan vain sitä varten, että kykenisitte seisomaan sorakuopan reunalla, kun Vihtori Touru tulee laskemaan lähtölaukaukset. Ja se tulee, vaikka suolet sylissä ja konttaamalla... Panimatj pa ruski, höh?»
»Höh, höh, sano' porsas, kun ihmisen luskalla söi ja lahtarj tulj kissaviikolla talloon...»
Keskellä naurunremakkaa Touru nosti nyrkkinsä raivokkaasti pystyyn. Mutta samassa avautui ovi pehmeästi, ja hoitajatar tuli tarjottimineen.
III.
LUOPIO.
Kuolema ei hevin päästänyt haavoittuneita kouristaan.
Toisella kädellään se leikki Eero Pirkan kanssa koninleikkiä, mutta toisella se painoi raskaasti Joel Svartin rintalastaa ja kouristi sydäntä, kuin koetellakseen, oliko se vielä kelvollinen elämään.
Eräänä aamuna se katsahti nuorukaiseen enää vain syrjäsilmin. Ja hän potkaisi sairaan jalkansa irti piinallisista vipusimista. Sota oli samassa lakannut hänelle olemasta kovaa ja tuskallista. Nyt se oli kuin voitollisesta taistelusta palaamista.
Eero Pirkka oli nyt kuin sotamies, joka on leutona talvipäivänä taistellut itsensä hiestä märäksi suolivöitä myöten ja marssii iltayön pakastuessa uuteen majapaikkaan. Jäätyvien vaatteiden kylmä vyö puristaa kirpeästi kupeita ja kylkiluiden alusia. Kovettunut tie raukuu iloisesti anturan alla. Kiväärin kilahtelu rensselin metallisolkia vasten ja jäähileiden helinä on kuin tanssiviulun virittelemistä. Ja tuolla... nöyränä odottavan kylän talojen portailla seisovat tytöt kaljasangot kourassa, vartalot niiden painosta viettelevästi taipuneina...
Myös Joel Svart tiesi keuhkojensa paranevan. Mutta lähtemätön varjo pysyi hänen päänalusellaan. Sota oli ollut hänelle koko sielultaan veljessotaa. Eikä hän voinut olla kärsimättä tästä ajatuksesta. »Välttämättömämpää kuin ihmisen kuolema», oli hän toistellut toistamistaan itselleen ja miehilleen taistelun lähestyessä ja taistelun päätyttyä, mutta hän ei voinut unohtaa, että hän oli itse ollut nuorena ylioppilaana tunnustamassa köyhälistön asian oikeutusta. Tulentotisina hän näki vieläkin ne sanat, jotka hän oli kerran lausunut puhuessaan työväentalolla oikeasta kansan johtajasta: »Hänellä täytyy olla moraali ja tahto, joka asettuu harhaan juoksevia joukkoja vastaan!»
Juuri tähän ajatukseensa hän tarttui lujin kourin vaikeina hetkinä. Juuri niin, juuri sillä tavalla hän oli tehnyt, kun Suomen kansan pahahenki, Ulappalan ukko, oli päässyt tunkemaan sormensa liian syvälle laumaeläimen sieraimiin, suumaloon ja kurkkuun, säätäen sen syömisen, juomisen, hengityksen, huutamisen ja teot tahtonsa mukaan.
»Kuka, kuka siis voisi olla oikeammassa kuin minä?» hän päätteli usein ajatus-sarjojaan, joiden käärmeenpään murskattuaan hän sai hetken rauhaa levätä ja parantua.
Mutta jostain pääpuolesta saattoi haavoittuneelle jo samana iltana iskeytyä ajatus, että — hän oli ollut liiaksi oikeassa. Hän tunsi nähneensä liian syvälle tämän kansan hirvittävään umpilampisieluun. Rintamain kidutukset ja murhatyöt palasivat palaamistaan. Unet olivat niitä toistamalla toistaneet. Mutta nyt ne olivat jääneet sumeana näkynä hänen päivätajuntaansakin. Hämärät haamut, vainajat, liikkuivat silvottuina, kuohittuina, polvet ruhjottuina tai otsanahka silmille nyljettynä kummallisen hitaassa manalanmarssissa, jossain hänen ajatustensa takana. Se ei ollut totta, eikä se ollut enää unta.
Mutta hänen sisimmässään huusi tällöin ääni: Minä houna, houna! Miten ihanaksi minä kerran uskoinkaan tämän kärsivän kansan?
Eivätkä nuo haamut pysähtyneet aina mananmarssiinsa. Ne alkoivat hoippua, huljuivat kuin vesiseinän takana hyhmäisinä ryhminä, ujuttautuivat hämäriksi jonoiksi, jotka etenivät vetisten norojen uomaa ja hyllyvien soiden reunaa. Sitten taas... ne lähenivät, selkeytyivät, laahautuivat rintamaille ja hamuilivat kylärakennusten porraspuita. Eivätkä löytäneet ovenripaa, eivät päässeet ovesta sisään. Hoippuivat takaisin. Katosivat taas upottavaan korvenreunaan, jonossa, hanhenmarssissa tai taajassa, longahtelevassa ketjussa.
Pitkiin aikoihin ei Joel Svart ollut uskaltanut kuvitella eteensä suomalaista maisemaa tai kylää, ei talvista eikä kesäistä.
Muisteli hän äitiään, tuli näkyviin hänen suloiset kasvonsa, Autialan päätyikkunasta, josta avautuivat Lahdenpohjan päilyvät, suviset vedet. Mutta onnellinen lahdenpohjukka muuttui hetkessä usvarantaiseksi. Rantamilta, Vahervuoren louhikoista nousi kammottavia muotoja. Ja hän näki, näki selvin silmin, miten hajoava, sumuinen olento, jonka hän oli ajatuksissaan ristinyt Murhan Hengeksi, hiipi rantaniityn laitaa, juomaan vettä ahnein suin ja saastuttamaan puhtaita rantoja.
Hänen morsiameltaan, Geila Rothmanilta, oli tien auettua pääkaupunkiin alkanut tulla kirjeitä. Mutta näiden sirot, kirkkaat kirjaimet näyttivät vierailta. »Miten onnellinen olenkaan, että ymmärsit ajoissa erota tuosta saastaisesta laumasta», hän saattoi kirjoittaa. »Nyt on kunniasi puhdas maailman ja minun silmissäni...» Ooh, tuli lukijalta tuskaisena huokauksena. »Kunniastako muka... tässä vain onkin ollut kysymys!»
Mutta Joel Svart myös unohti, hän tahtoi unohtaa. Täytyihän ruveta elämään! Kuolemankuuraiset tiet muuttuivat tuoreiksi metsäteiksi, joilla hän ajoi Geilan kanssa iloisissa tiu'uissa. Monet aamupäivät hänen onnistui elää tällaisissakin kuvitelmissa.
Mutta äkkiä, pahaa aavistamatta, saattoi tulla kuin helvetin seinänä vastaan remuava talo. Onnellinen näky katosi. Hän oli kerran ryöminyt metsätien ahdetta ottamaan pimeässä selvää vihollisen asemista. Valo oli äkkiä tienmutkasta välähtänyt talon kaikista akkunoista. Karkea kirous oli räjähtänyt pihamaalta miesroikasta. Se kiersi edelleen umpeana rähinänä. Ovia rämähti auki ja jymähti kiinni. Hoilotus ja jalkojen jyske tärisytteli ikkunoita ja avautui kuin vetäväksi, remuavaksi nieluksi ovien lävähtäessä auki. Römeätä melua, josta irtautuu kimeätä kikatusta ja yhtäkkisiä kirkaisuja. »Laupeudensisaret», ajattelee kuulostelija.
Tiedustelija on saanut tarpeekseen. Hän ryömii takaisin. Selkä vavahtelee kuin odottaisi kuulaa takaapäin, mutta lapaluut nytkähtelevät todellisuudessa vain kylmästä ja inhosta, joka uppoo lähtemättömästi kaikkeen hermoaineeseen, syövyttäen kuin myrkky sen puhdasta elämää.
Nyt, sairaalassa, hän oli kertonut tämän tapauksen Eero Pirkalle, joka oli sen kuultuaan vain iloisella ivamielellä laulahtanut: »Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen...» Ja lisännyt halveksivasti: »Kas, sillä tavalla ne 'kansalliset runoilijat' laulelivat piimäsuisia ja tuohivirsuisia valheitaan, ja ryyppäsivät ruotsalaista punssia Väinämöisen kunniaksi.»
Koko maa ja suuri osa sen kansasta oli Joel Svartin mielestä tahrattu. Se oli syksystä kevääseen, joukkohumalassa, reväissyt auki koko sielunsa. Ja juuri tuo irvoikeninen Murhan Henki, joka matalana maassa ryömi korven laitaa, oli sen ainoata siveysoppia ja elämänvoimaa...
Tällaisissa ajatuksissa tulvahti kuumeaalto tuon tuostakin uudestaan hänen lävitseen. Lääkärin pudistaessa päätään hänen hitaalle toipumiselleen hän vain hymähti raukeasti, sillä itse hän tiesi, että hänen henkinen kärsimyksensä oli paljon raskaampi paino rinnassa kuin rikkinäiset keuhkot.
Useasti hän toivoi vähitellen, kuin salaa voivansa riutua olemattomiin, nimettömään hautaan. Ja silloin hän saattoi nähdä kaikkia järjenpäätelmiään ivaavan näyn. Hänen entiset opetuslapsensa, työläisnuorukaiset, nostivat yöllä, salaa hänen haudalleen lohkareisen muistomerkin, jonka he sivusivat kalkilla valkoiseksi ja kirjoittivat kylkeen ruosteenpunaisin kirjaimin: Luopio. Mutta hän ei liikahtanutkaan eikä edes hämmästynyt haudassaan. Samantekevää... samantekevää... kertasivat hitaasti väsyneen väsyneet aivot.
IV.
MYÖHÄSTYNYT KANSA.
Tuli merkillisiä päiviä.
Pirkalle tilattiin kainalosauva, jonka avulla hänen oli harjoiteltava surkastuneita jänteitään.
Samana päivänä pysähtyi lääkäri, jonka hiukseton kallo loisti kuin kiiltopallo kesäisessä puutarhassa, myös maisteri Svartin vuoteen viereen, välähytti sokaisevan kiiltäviä silmälasejansa ja tokaisi: »Tänään saatte nousta ja jaloitella vaikkapa jo huomiseen tuonne toipilasten puolelle. Siellä tuntuu olevan omia miehiänne.»
»Keitä, keitä, herra tohtori?»
»Yllätys, hyvä maisteri», lääkäri hymyili, »ja se pitää juoda kuohuvimmillaan, kuten shampanjalasi, varsinkin teidän, jonka sielu näkyy saaneen oikean — täysosuman näissä korpikansan verihäissä.»
Potilas nyökkää iloisen alistuvasti ja lääkärin melankoolisen viisas hymy oli hänelle kuin siunaus. Mutta Joel Svart ei nähnyt, että nuo kasvot olivat muuttuneet yht'äkkiä rasittuneiksi, tuskallisiksi, kun ne painuivat Jussi Tiilikan puoleen. Silmät katsoivat pistävästi ja sanat tulivat ponnistellen hänen alkaessaan: »Tekin voitte yritellä nouseskelemaan. Tulevat hakemaan...» Samassa laajenivat silmät avoimiksi ja järkkymättömiksi, kuten ainakin lääkärin, joka on tottunut julistamaan kuolemantuomioita. »Tutkittavaksi ja tuomittavaksi», hän yksikantaan päätti lauseensa. Tiilikka oli kääntänyt kasvonsa ja jäi tuijottamaan kattoon kaulasuonet pongollaan.
Mutta Lötjönen oli kuullut lääkärin sanat ja hätkähti. Pölläili naama tulehtuvana, vuoroin Tiilikaista, vuoroin herraa, joka seisahtui hetkeksi keskilattialle ja katosi ovesta. Poika tuijotti yhä silmät harrillaan ja murahti: »Hm, senkin las'silimäkeärme! Minnuun ei kahto silimillä eikä pookilla.»
Eero Pirkka alkoi hyräillä saavuttamattomasta puujalastaan iloista laulua:
»Pukin jalka ja Luciferin koipi...
mun lauluni soipi.»Rallatti säeparia toistamiseen kuulostellen rytmiä ja tapaillen uusia sanoja. Ja laulu ponnahti äkkiä yhä riehakkaammaksi:
»Jos horjahdan siellä
ma lavealla tiellä,
en kadu ma kauvan,
otan kainalosauvan,
yksjalkana kuljen
Ja Haeresis Dean
ma sylihini suljen...»Joel Svartin mielestä kaikki olivat nyt uudella tavalla iloisia. Hän oli jo noussut vuoteen laidalle istumaan. Lötjösen poika hörähteli yhä arvoituksellisesti omasta vuoteestaan. Iski silmää Svartille ja lallatti kuin Pirkan laulunnuottia jätkytellen: »Ja Tiilikan Jussi peäs' lauvantaksaunaan...»
»Ja Luciferin koipi mun lauluni soipi», toistui taas Pirkan kertosäe. Mutta Lötjönen oli ennättänyt sorvata omat säkeensä ja hoilasi täyttä kurkkua:
Ja kun tuomar' lyö löylyn,
on Jussin peässä pussi.»Touru räjähti karkeasti nauramaan. Mutta silloin Tiilikka, joka koko sairausaikanaan oli puhunut tuskin enempää kuin muutamia murahduksia, löi kätensä sängyn päätyrautaan ja veti itsensä istumaan.
»Ei liikoja nauramista, Touru», hän järähti synkästi, »kyllä hoksaavat nämä kirja-herratkin tuonnempana, että talonpoikana on helppo kelliskellä, mutta talonpojan renkinä — hikistä helvettiä!»
Joel Svart hämmästyi. Hän ymmärsi, että Tiilikan lauseessa oli syytöstä ja omien tekojen puolustusta. Mutta miksi oli tuossa äänessä kuin kuoleman hätää ja juhlallista ennustusta? Hän oli ryhtyä Tiilikan kanssa keskustelemaan. Mutta mies oli jo heittäytynyt takaisin pitkäkseen ja kääntänyt leveät hartiat kuin korkeaksi seinäksi.
Samassa tuli taas jatkoa ylioppilaan lauluun:
»Näät, Haeresis Dean
on toinen jalka naisen,
mut toisen sai belzebubimaisen
hän Kyöpelin pidoissa kerran.
— Niin nimehen Herran
nain Haeresis Dean.
Ja pukin jalka ja Luciferin koipi
tää laulumme soipi.»Laulajan kiihkeä tahti ja riehakkaat ilmeet tempasivat kuulijat mukaansa. Lötjösen poika ällötti voitettuna. Tourun naama oli hyväntahtoisessa naurussa. Joel Svart oli jo kävelemässä lattialla, horjahdellen tottumattomana, ottaen kiinni sängynpäädystä ja naurahdellen kuin riemukkaasti juopuva.
Eikä hän osannut nytkään täysin tajuta, miksi hyvänolon hurmio nousi hänessä melkein itkettäväksi onneksi, kun Tiilikkakin vääntäytyi toiselle kyljelleen ja kurtisti silmänsä hymyntapaiseen. Oliko niissä haikeata kateutta vai myötäiloa? Vai ehkä kaukaista katumusta? Miten tahansa. Sieltäkin lehähti Svartia vastaan inhimillinen henkäys. He olivat kaikki Hänen mukanaan. Ja hän toikkaroitsi kuin poika, joka opettelee kävelemään, kunnes uupuu hengästyneenä pitkälleen. Läpi väsymyksen kuului yhä pakanallisen hurjana Pirkan laulu, teki kepeän arveluttavia syrjähyppyjä, heitteli nokkelia paradokseja ja hukkui taas poljentoonsa, kuvaten lopulta kahden jalkapuolen rakastavaisen koko elämäntarinaa.
Seuraavana aamuna Joel Svart heräsi ihmetellen koko maailmaa ja itseänsä. Ei vähäisintäkään painajaisunta! Pää lepäsi pieluksella. Aivot löivät tasaisen voimakkaita iskuja, rauhallisen sydämen tahdissa.
Kuinka tämä kansa olisi ollut sen tahratumpi kuin muutkaan kansat? Se oli nuoruuttaan tolkuton. Kuinka se olisi kyennyt ymmärtämään joka puolelta välkkyviä keinotekoisia majakantulia? Sehän ei ollut tottunet ennustamaan viisaasti muuta kuin päivän nousua sen iltalaskusta, tarkkailemaan kalankutua ja kylvöaikoja tai tarinoimaan virvatulisistä aarnihaudoista, jotka kätkivät sille saavuttamattomat rikkaudet. Tolkuton, vähätietoinen, onnettomuuteen syösty! Joel Svart myönsi itselleen.
»Karkea, raaka!» Hänen täytyi lisätä nytkin, valoisimmassa näkemyksessään, Kova kuin vääntämänsä kivipelto, karkea kuin puremansa leivänsyrjä, »raaka, raateleva... samalla tapaa kuin korven siittämä sudennälkä: veljensurmaaja, pojan- ja isäntappaja. Raaka, karkea... »Mutta miksi sen tahratumpi kuin muutkaan raaistuttavaan sotaan syöstyt kansat?»
Nyt toistuessaan oli tämä kysymys muuttunut lohduttavaksi vastaukseksi. Ja jokin vielä armeliaampi ajatuksenoras alkoi kasvaa kiirettä vauhtia sen avaamassa vaossa. Siitä ei ollut aluksi saada järjellistä selkoa. Sillä ei ollut pitkään aikaan nimeäkään. Kunnes se yhtäkkiä ponnahti näkyviin yksinkertaisena ja selkeänä ajatuksena: Myöhästynyt kansa!
Hänen oli pakko tavata se sanoina. Mitä armahtavaa kauneutta! Eikä kuitenkaan mitään epäasiallista tunteilemista. 'Tolkuton', 'tyhmä', 'raaka' peittyivät noiden lunastavien sanojen alle, jotka totesivat vain luonnonpakon yksinkertaisen välttämättömyyden ja ikäänkuin pelastivat tämän kansan esikaupunki-riettailijat, rääväsuiset renkiroikat, puol’älyiset korvenmakaajat ja raa'at jätkälaumat sittenkin mahdollisiksi inhimilliselle elämälle.
Niin, tämä kansa oli vain myöhästynyt! Sen on vain saavutettava toiset, onnellisemmat kansat... Sitä varten on uhrattava tästä alkaen satakertaisesti hengentyötä, Kylläpä tulee kiire, kylläpä tulee... Mutta mikä ihana, ylpeä tehtävä! Toisessa kädessä soihtu, toisessa ruoska...
Joel Svart ponnahti vuoteesta. Ajatusten kiihko sai hänet jättämään äskeiset näkemyssarjansa puolitiehen. Ei ollut aikaa niitä kammiossa järkeillä. »Ajatuksen kauneus ja voima syntyy tahdosta», liikahti hänen päässään joskus lukemansa metafyysillinen ajatus.
Muun maailman yhteyteen, keskelle elämää!
Yöpöydän laatikossa oli muutamia kirjeitä. Nyt ne saivat uuden arvon: viestejä terveiltä ihmisiltä. Autialan Lahdenpohja äidin kirjeessä, joka uhkui syvää iloa pojan pelastumisesta, kuvitteli jälleen pohjattoman avoimena, puhtaat pilvenkuvajaiset mitattomassa syvyydessä. Ja siinä sanottiin myöskin: »Sinun lapsena istuttamasi koivu on taas hiirenkorvalla ja korkeampi kaikkia muita, yrittelee harjahirren tasalle.» Sellainen kevään armolahja oli häneltä jäänyt aikaisemmalta lukemiselta melkein huomaamatta. Nyt vasta kirjaimet olivat alkaneet elää. »Yhä ovat tulleet harmaammiksi äitisi hiukset», hän luki myös kuin ensimmäistä kertaa. Siispä... yhä ihanammiksi! Nyt ne eivät voineet muistuttaa rahtuakaan sitä alennuksen aikaa, jolloin äiti oli käyskellyt mustassa puvussa ja valkeassa esiliinassa, sileät mustat hiukset silkkisenä suruharsona, kylmässä Virt'ojan rusthollissa, »mummulassa», ja hän itse kierrellyt tanhuantakuisia palkollisvaimon syrjittynä poikana. »Kuinka paljon lienenkin itkenyt ja vavissut, aina olen muistanut sinun lähtösi rintamalle, kun nousit sotatamineissa seisomaan reessä vaivaistalon mäellä ja heilutit lakkiasi. Sen kauniimpana en ole poikaani nähnyt koskaan, en silloinkaan, kun ratsastit ensimmäisellä puuhevosellasi», oli kirjeen loppupuolella. Lukija oli melkein punastua suloisista sanoista. »Yhä kuin tyttö, kuin nuori nainen, sydän täynnä lakastumatonta rakkautta...»
Toisen kirjeen Svart pani naurahtaen syrjään. Siinä ilmoitti rusthollin Markus-pastori, Virt’ojan perillinen toisesta aviosta, että se 800 markan summa, jonka isä-Vihtori oli lainannut Joelille käsiaseen ostamiseksi, olisi nyt suoritettava takaisin, »kun on niin paljon muitakin epävarmoja velkakirjoja isän piirongissa ja kun sinä kuulut jo Herran armosta ja pitkämielisyydestä tervehtyneen niiden jumalattomien filistealaisten aikaansaamasta vammasta». Äkillisestä leikinhalusta hän heitti kirjeen Pirkan vuoteeseen, josta pian alkoi kuulua naurua ja kiroilua.
»Tämä taitaa olla se sama pappi», tuli hetken kuluttua, »joka kerran iltayöstä siunasi meidät pappilansa portailta taisteluun ylen lohduttavin sanoin: Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Ja sitten kiepsahti takaisin kynnykseltä muhevan ruustinnansa viereen!»
»No, mahto siitä syntyä sinä yönä oikee Napoleooni Punaparta, kun nii' ol sotapeällä pappiki...» yhtyi Lötjönen ilonpitoon.
Touru remahti suu levälleen. Tiilikainen tuijotti kattoon ja hahatti huulet auki elotonta, pitkää naurua, kunnes leuat loksahtivat äkkiä yhteen, eivätkä enää avautuneet.
V.
VARJOT PITENEVÄT.
Taavi Laukka istui suuren salin avatun ikkunan ääressä ja puhalteli sauhuja. Hoikka kolmenkyynärän mies nousi leiskahtaen asennontekoon nähdessään komppaniapäällikkönsä tulevan ovesta.
Joel Svart katsoi melkein ihailevasti tuohon nuorukaiseen. Hän näki yht'aikaa kaksi vartaloa ja kahdet, niin... melkeinpä kolmet kasvot ja samalla Taavi Laukan koko yksinkertaisen sankaritarinan.
Oli tullut joiltain sisämaisilta perukoilta, nälkätorpasta, ja seisonut alokkaitten rintamassa pisimpänä miehenä. Mutta koko ruumis huvittavan hontelona, jalat kuin nälkiintyneellä hirvenvasikalla, jalkaterät sisäänpäin ja polvet toisiansa vastaan lonksahtaneina, kuten pihtikinttuisella. Ja kasvot! Olematta rokonarpiset, olivat kuitenkin kuin jonkin nakertajan noukkimat ja ilmeissä pelkkää vauhkoa pelästystä.
»Teitä en voi ottaa mukaan, ette kykene marssimaan. Voisitte kai siirtyä vartiojoukkoihin...» oli päällikkö sanonut. Laukka oli vähäksi aikaa häkeltynyt, mutta aloittanut sitten tuijottaen niska kymäränä jalkoihinsa:
»Kun on tuota tullut tänne asti patikoitua, kuutisen penikulmaa, niin tuota» — ja ääni oli äkkiä karaistun — niin rintamalle tästä on tässä on aikomus samalla tavalla... jalkapatikassa.» Ja komppanian suurimpana konkarina hän oli saanut lähteä harjoituksiin.
Mutta jo ensimmäisessä hyökkäyksessä hän juoksi ohi ryhmänjohtajan, niin että tämä sai karjua perästäpäin: »Eks' sinä tiedä mikä on arvojärjestys, peevelin kamelikurki!» Ja Kamelikurjeksi alettiinkin nuorukaista siitä hetkestä haukkua. Marssittaessa hän kantoi heikomman toverinsa kiväärin omansa lisäksi. Kesken taistelua roikotti olkapäillään, kumarassa laukaten, haavoittuneen turvallisen kallion taakse ja laukkasi hikipäissä takaisin ampumapaikalleen. Niin hän taisteli kuin olisi huhtonut jättiläiskeksineen tukinkiskojana tulisen kosken rantakivillä. Mutta söi myös kolmen verosta majapaikoissa.
Samoilla jaloillaan Taavi Laukka pelasti kerran koko joukkueen, joka jälkijoukkona taistellen oli joutunut kolmelta puolelta saarroksiin. Matalan, laajan kummun taitse — niin, hän oli jo sillä välin noussut ryhmäpäälliköksi — hän kiidätti miehensä vuoroin oikealle ja vuoroin vasemmalle sivustalle, kummaltakin puolen täräyttäen makasiinit tyhjiksi. Toisten nääntyessä tähän tuntikausien juoksuun Laukka raahasi kahta väsyneintä tuon juoksumatkan kainaloista tukien. »Mitäs tässä, pojat, väsymistä... luulevat meitä olevan satatuhatta, kun me vaan juostaan iltiksemme...» Ja todellakin: perääntymiskäsky ennätti tulla ajoissa.
Niihin aikoihin oli Laukalle jo kasvanut musta, tiheä-untuvainen parranrantu korvasta korvaan, ja kasvot olivat ahavoituneet kuparinkarvaisiksi, niin että hän oli alkanut näyttää mitä romanttisimmalta ryöväripäälliköltä. Konginkankaan, rosvo tai yksinkertaisesti vain Rosvo olikin nyt tullut Kamelikurjen tilalle hänen hyväilynimekseen.
Tuo rosvonparta se tulikin sitten konginkankaalaisen ritarillisimman urotyön alkusyyksi. Vallattiin äskeisessä taistelussa kaupunkia. Syrjäkaduilla oli tuli jo vaimenemassa. Taisteltiin talo talolta, keskikaupungilla, ja leveätä pääkatua lakaisee yhä vihollisen kuolemanluuta.
Erään kivipalatsin keittiössä kyyhöttää avuttomana maalta tullut pakolaisperhe: vaimo ja kaksi lasta, toinen vasta sylissä jokeltava. Laukka tuoksahtaa sisään. Pieni poika sylissä parkumaan. Laukka kumartuu pojan puoleen. Tämä parkuu yhä kimakammin, kauhistuen vieraan miehen partaa. Mutta tarraa hetken kuluttua miehen patruunakoteloon ja jokeltaa suu ottosillaan: »ee-pää, ee-pää...» Äiti voivottelee lastensa nälkää. Ei ole enää päiviin kukaan kyennyt hakemaan edes leipäannosta läheisestä ruokakaupasta. »No, koht' on pojalla leipää», tokaisee Laukka ja katoaa.
Juoksee poikkikatua tulenalaiselle pääkadulle. Kulmasta on juostava vielä viitisenkymmentä metriä kaupan eteen ja rikottava suuri näyteikkuna. Pistimenkahva iskee ikkunaan. Nyrkki jatkaa. Aukko suurenee. Takaisin! Kulmasta juoksijan kaartaessa pyyhkäisee kuula leukaperiä. Parta vertyy. Keittiöön ilmestyy mies kaksi suurta limppua kainalossa. »He, tässä, poika, ee-pää, ee-pää», hän matkii lapsen kieltä lallattamalla. Leivälle on tipahtanut veripisaroita. Hän pyyhkäisee takinhihallaan. Laskee toisen pöydänkulmalle, toisen vaimon polvelle: »Tässähän sitä olisi... viattomille veristä leipää...» Katoaa ovesta jatkamaan raivaustyötänsä.
Sellainen poika! Ja tuossa seisoi päällikkönsä edessä, punertava arpi kaunistamassa leukaluuta entisen ryövärinparran paikalla.
»Mihinkä se Laukka on hukannut uljaan rosvonpartansa?» Svart tokaisi. »No, kun tuli sellainen hieno ja sieväsorminen mamselli valkeassa esiliinassa ja rupesi hyvittelemään leuasta ja sujautti saksensa, niin kehtasinkos minä...»
Tuli siihen Iivarin Janne, joka oli pojan tenavasta ampunut lintuja luodikolla ja jolla oli tapana sanoa taistelun välipäissä: »No, vaikka ma vannoisin! Tuon kiven takaa näkyi tuuma takaraivoa, ja sinne putosi. Tuon petäjän takaa pisti korvannipukka ja näpsäsin päin. Ja tuolla aitovieressä... »Eikä ollut hänen puheensa koskaan loikuria. Ei silloinkaan, kun hänen eräältä kukkulalta ampuessaan tuli ruotsalaispäällikkö karjumaan: »Mite, moukka, amppu oma mees!» ja hän, Janne, vastasi tiukkaan ja tuimasti: »No, pankaa nyt vaikka sekaisin omat ja vieraat, niin aina minä vierasta naamaa...»
Joel Svart tunsi tulleensa parhaimpiensa luo. Tuossa lähestyi kasvot laupiaana kovakouraisen emintimän käsissä kitukasvuiseksi jäänyt Kolkan Aleksi, hän, joka oli sanonut kerran taistelun lomassa puhuttaessa kuolemanalaisesta pelosta: »Minulla ei ole mitään pelkäämistä», hän oli vastannut Svartin kysymykseen, »koko elämäni on ollut emintimän tukkapölly-koulua, tottapahan tuota edes kaatuessaan päässee miesten kirjoihin.» Nurkkiin sysityn surullista, katkeraa mieltä ja varhaiskypsää elämän vähäksymistä... oli Svart ajatellut. Mutta tuo pojan elämänajatus oli iskenyt häntä suoraan sydämeen, ja hän oli hävennyt omia, palkkapiian pojan katkeruuksiaan.
Kosolta oli jo kerääntynyt tulijan ympärille oman komppanian ja vieruskomppanioidenkin miehiä.
Oli tullut Aaro Kunnari, torpanmies, joka vallankumoushumalassa oli ollut kiivaimpia isäntien pellolta-kantajia, mutta sitten, lakkokomitean takavarikoitua hänen ainoan porsaansa, tullut hurjimmaksi lahtaritappelijaksi, kantaen koko sotaretken naapukkalakkinsa napissa posliinista porsasta, jota hän nytkin säilytti ylpeänä kellonperissään, siltä kun oli taistelussa ammuttu takajalat pois ja se näin ollen todisti ilmielävästi hänen urhoollisuutensa. Oli siihen kengänkoroillaan kiertäen veikistellyt matalahousuinen Laulais-suutari, harmonikkamestari, vähän noin niinkuin ylpistyneenä siitä harhakuulasta, jonka oli onnistunut sieppaamaan jostain kämmenensä läpi. Yleensä hänellä oli ollut tapana kadota taisteluiden ajaksi olemattomiin ja ilmestyä sitten majapaikkaan hanuri kainalossa kuin sankari häätaloon.
Svartin tuomat paperossit pöllysivät tupakannälkäisistä suista. Juttu luisti.
Yhä nousi Joel Svartin täyteläinen elämisen tunne ja tahto. Nuo pojat ja keski-ikämiehetkin suhtautuivat vieläkin häneen, kuten sotaretkelläkin: osittain kuin vanhempaan veljeen, melkeinpä kuin isään, mutta toiselta puolen kuin suojelevasti. Ihankuin ei tuollainen herra olisi oikein kyennyt kestämään tätä »rouvinpuoleista» metsäläiselämää. Saman havainnon hän oli tehnyt monet kerrat rintamalla, täynnä kiitollisuutta ja onnea. Vasta yhdessä he muodostivat kokonaisuuden. Erillään: äkkiä säikähtävä, turvaton lauma ja yksinäinen itsensä erittelijä, epäilijä, tuskankantaja.
Savupilvi laajeni ja virtasi toiselta laidaltaan kuin hulmuava verho akkunasta. Juttu vapautui ja vilkastui. Jokaisella oli kerrottavana viime taistelusta omia tapauksiaan, joita päällikkö ei ollut ollut näkemässä. Svart nojasi päätään ikkunanpieleen ja ajatteli tarvitsematta ponnistaa aivojaan. Tämäkö, tällaistenko miesten kanssa ei kykenisi voittamaan 'myöhästymistään'! Noin paljon sydämissä puhdasta kultaa ja ritariutta, suoraan salomailta tuotuja... Ja todellakin: kapinallisten parhaat joukot olivat nekin taistelleet urhoollisesti. Heissä oli ollut varmaan monen monia, juuri tuollaisia miehiä kuin tässä hänen ympärillään. Lopultakin: eikö jäänytkin tuo kehnon kehno aines, josta olivat nousseet ristiinnaulitsijat, kuohitsijat ja ruumiinryöstäjät, mitättömäksi vähemmistöksi?
»Myöhästynyt kansa», tuo hänen aamuvarhainen ajatuksensa, lujittui nyt hänen sielussaan varmaksi totuudeksi. Kuona oli eroitettava kullasta, mutta kuonassakin oli loppumattomiin etsimistä. Ei tietänyt mistä sai käteensä jalokiven, jota oli vain puhdistettava, hiottava, varovasti ja huolella kuin luonnon pakottavista uumenista syntynyttä kalleutta...
Ajattelija näki huikaisevia näköaloja, joilla, »myöhästyneet» kulkivat kuin iloisessa heinäväen saatossa, kesäisen kirkkaissa puvuissa, miehissä ja naisissa, keinumaille, tulenpuhtaille helkavuorille ja lauluisiin juhliin, joissa he parantuneina iloitsivat parantajiensa kanssa...
Ja eikös vain kuulunutkin jotain linnunlaulun tapaista piipitystä sorahaudan takaa kukkulalaikan silvotusta petäjiköstä!
Jostain syrjästä katsotaan Joel Svartiin hellittämättömästi ja hartaasti. Tai oikeammin: hän on tuntenut jo kotvan aikaa vuoroin ilkeänmakuista ärsytystä ohimoissa, silmien tienoilla, vuoroin mielihyväntapaista, lämpöistä auringonvirtaa, jotka molemmat nyt pakottivat hänet siristämään silmiään, nähdäkseen tarkemmin savupilven lävitse.
Tuolla... nurkkavarjoisella vuoteella istuu hoikka olento, jossa on sekä tuttua että tuntematonta. Joel tuntee vaistomaisesti hakevansa muististaan jotain sanomattoman läheistä... akkunasta hehkuvaa talvista taivaanrantaa, pimenevää ovennurkkausta ja honteloa, nälkiintynyttä varjoa, josta paistavat näkyviin vain yksinäiset, suuret silmänvalkuaiset.
Vuoteella-istuja nostaa kättänsä iloisen näköiseen tervehdykseen. Kädessä on vain kolme sormea...
»Kolmisorminen Jaakko!» huutaa Joel Svartin tajunnassa. Hän, joka oli tullut kerjuripoikana Maatilan keittiön ovenpieleen ja alkoi syödä hänen kauhukseen jätesaavista leivänpaloja ja josta sitten tuli hänen leikkitoverinsakin ja myöhemmin kumppani kesäisissä sahatöissä... Joelin kotokartanon hävittyä.
»Sittenkin mahdotonta», hän ajattelee vielä noustessaan paikaltaan. Tuo pää, nuo samat kasvot makasivat muutama viikko sitten hänen oman ohimonsa vierellä lumilaikalla tulen alla, ja nuo samat huulet... nehän uikahtivat kaamean-lyhyen kuolinhuutonsa, juuri samalla tavalla kuin suoraan aivoihin ammutuilla on tapana...
»Eikös se päällikkö ota edes tunteakseen», istuja myhäilee raukean onnellisena häntä vastaan. Siinä hän todellakin istui... harmaat silmäterät heikontuneina, ikäänkuin kaiheutuneina, suuret valkuaiset entistäkin laajempina...
»Silmiinkö?» Svart ajattelee säikähtäen. Ei, ei... niissähän on elävä ilme, katsovat suoraan, kuvastaen samaa onnellista hymyä kuin hiljaa vavahtelevat huulet...
Jaakko on noussut tervehtiessään seisomaan. »Jalatkin, kuten ennen... suorat, laihat... tuskin koskettavat housunlahkeisiin... ihan kuin ennenkin...» Mutta Svart ei rohkene kysyä suoraan, näin yhtäkkiä, hänen haavoittumistaan. Jaakon silmien pohjalla, ilostumisen takana on jotain surullista tai... ainakin kuin yksinäistä poissa-oloa, johon tuntui karkealta koskea tavallisilla sanoilla 'kaatumisista' ja 'leikkaamisista'.
Mutta Jaakko alkoi itsestään: »Näyttää Joel vähän ihmettelevän, kun tässä vielä oleskellaan, vaikka piti kuoltaman kuin päähän isketty mato.»
»No, niin luulin minäkin... suoraan aivoihin... kuoleman hetki kivuttomampi kuin yksikään hetki elämästä, sellaiseen ajatukseen ennätin jo melkein tottua, mutta...» Joel aikoo ponnistautua johonkin reippaaseen sanaan, mutta ei pääsekään. Ja Jaakko jatkaa hiljaista selittelyään: »Sinnehän se iskikin ja täällä se... pään sisässä istuu vieläkin, elämän loppuun saakka. Syynänneet ovat lääkärit urakkakaupalla, mutta eivätpäs ole uskaltaneet tarttua puukkoonsa. Sanovat vain, että se on tehnyt ympärilleen kotelon, ihan kuin näkkipeto korean näkinkengän», hän yrittää kääntyä leikkisäksi. »Mutta minusta se on ymmärrystä suurempi ihme, jolla lie tarkoitustakin, sellaista hyvää ja ihmisluontoa kurittavaa, tarkoitan, vaikk'en minä sitä osaa niin tarkalleen Joelille sanoa kuin olen maatessani tullut ajatelleeksi...»
Sanattomana, syvällä mielessä kuulumaton itkunvirta, Joel siveli kauan toverinsa kädenselkää, joka lepäsi polvella kevyenä ja hiljaa, kuin ei aikoisikaan enää koskaan tarrautua kiinni lautatapulien rosopintaisiin lankkuihin.
»Mutta sanovat ne minun tästä vielä kostuvan helpompiin töihin pystyväksi, vaivoja kun ei ole enempää kuin... sahapukilla lankunraossa...» Jaakko katkaisee pitkän vaitiolon.
Istujain seläntakana kenotti vuoteen laidalla tuntematon mies, vasen käsivarsi kannatinsiteessä, ja hänen takanaan, pitkällään maaten tuntui puhelevan toinen, josta oli näkyvissä vain sängynlaidalla retkottavat jalat. Svart oli kuulevinaan tuttua ääntä, käännähti katsomaan. Vieras istuja katsoi häneen röyhkeästi. Samassa Jaakko tarttui hänen käsivarteensa aikoen selittää jotain. Mutta miesten keskustelusta alkoi kuulua eräitä sanoja: »Vartin herrapoika» ja »lankkujätkä», »herrojen narri».
Lopulta räjähti, selvästikin Joel Svartille tarkoitettuna, ilkeällä äänellä: »Rovokaattori... rintamarikkuri, yliloikkari!»
»Kuulostaaks tutulta? Lerkin Ville...» Jaakko hymähtää. »Tuota se tolkuttaa päivät päästään.»
»Niin ollaan, Lerkin Ville vaan, samasta Vartin herran hökkelikaupungista, vaikka vähän remseämpiä kuin tuollaiset yliloikkariherrain lapsenpiiat ja hovinarrit. Heipä hei!»
»Mutta saitkos, huutolais-Jaakoppi, nikkelimarkan kyttäämisestä pomojen jauhosäkin takana?» Ja Ville herahti makeasti nauramaan omille sukkeluuksilleen.
Joel oli kääntänyt vaistomaisesti katseensa Jaakkoon. Kun hän näki tämän avuttomat silmät, joiden pohjalta kuulsi kärsivä syrjitynilme, vavahti hänen tajunnassaan salaman nopeana eräs kuva, jossa hänen isänsä, Vartin herra, seisoo kaupparakennuksensa pihaportailla koukkukeppi kourassa ja huutaa pihan yli: »Mitä tuo kerjäläinen täällä oikein lorvailee? — Tule tuohon!» Keppi kohoaa... Jaakko siirtyy syrjemmälle, ikäänkuin luisuakseen maantielle... Ja juuri tuollaista, syrjäpolulle vetäytyvää oli hänessä nytkin.
Säälimätön raivo paiskautuu Joeliin. Lerkki jatkaa ilkeätä nauruaan, jota toinen mies epävarmempana säestelee. On mahdotonta nähdä tuota hihittelevää ilkeyden perikuvaa. Hän syöksyy sokeana. Tuntuu kuin olisi vastassa hiekkajyrkänne. On syöstävä, poljettava. Ei ole annettava aikaa viholliselle... Ympäriltä kuuluu melua. Ja Jaakon pyytelevä ääni... Salin ovenpuolelta kuuluu naisääniä. Hänen käteensä tartutaan. Ja tuossa... selvitessään silmittömästä raivostaan hän näkee allaan Lerkin Villen, jota hän on polkenut kaksin jaloin. »Saisitte hävetä!» naisääni sanoo aivan vieressä. Mutta ei... tässä ei ole mitään häpeämistä! huutaa yhä suuttuneessa raivo. Vihoviimein uhri saa lievähkön potkun kylkeen.
»Vai hävetä?» Svart jatkaa sanoilla, »en kuulu, hyvä neiti, eläinsuojelijoihin. Tuo ei ole ihminen! Täältä pois! Vai sitäkö varten on tämä nuorukainen uhrautunut kantamaan kuolemaa aivoissaan, että te saisitte asettaa pahanhengen huutamaan hänen korvaansa alhaisia tylsämielisyyksiä?» Hän oli laskenut kätensä Jaakon olalle ja osoitti toisella kädellä sairaanhoitajatarta kuin tähtäisi kuolettavaa laukausta. Ympärille kerääntyneet lähestyivät uhkaavasti Lerkkiä, joka oli ryöminyt vuoteesta ja seisoi säikähtäneenä vuoteen päätypuolessa. »Mitä? Ettekö osaa ammattianne, neiti laupeudensisar? Tuo mies on täältä siirrettävä, tuonne... ovenpuolelle tai eteiseen, ihmisasuntojen porstuoihin, tai minä heitätän hänet akkunasta tunkiokasaan... ymmärrättekö?»
Tuohtuneena, keneenkään enää katsomatta Svart kiirehti suoraan Eero Pirkan luo. Kuvasi tälle uudestaan koko tapauksen, yhä vielä kulmalliset vihasta pimeinä.
Jussi Tiilikka istui vuoteen laidalla, nyt pukeutuneena omiin risaisiin vaatteisiinsa. Oli kuunnellut herrojen puhetta ja samalla kuulostellut ovelle päin. Kuului töykeä koputus. Ovi avautuu selälleen. Eteisestä näkyi kaksi kiväärimiestä. Jäivät seisomaan paikalleen.
Svart päätti kertomuksensa melkein väsyneenä. »Alan uskoa, että muutamat ihmiset ovat jo syntymästään alhaiset, saastaiset joka sanaltaan ja ajatukseltaan... ja pelastamattomasti», hän päätti raskasmielisesti.
»Eipä hätää, herrat», Tiilikka sanoi käveltyään jo ovelle, »meikäläiset siirtyvätkin tästä kiväärimiesten välissä piikkilanka-aitauksiin, niin että... luokkarajat pysyvät kyllä selvinä... Mutta varokaa kuitenkin sankaripatsaitanne. Jäi niitä minulta ja eräiltä muiltakin kivenporaajilta... sinne ja tänne... tynamiittipatruunoita vielä räjäyttämättäkin.» Veti remelinsä äkkinäisellä nykäyksellä kuin umpisolmuun, työnnälsi kouransa ilmaan hyvästijätön tapaiseen ja kääntyi lähteäkseen.
»Sisua on, sisua on laukaten, Touru murisi.
»Pojat, hoi!» hän viittasi eteiseen sotilaille, »ei se saatana ole tuomarin tarpeessa... mäkeen, viekää mäkeen, ja suoralta kädeltä ryssien helvettiin!» Ovi painettiin kiinni. Touru jäi ähisemään pahasti tärähtänyttä mahaansa.
»Näepäs, kun en hoksannu lähetteä herrassyötingille jo etukatteen terveisiä», alkoi Lötjönen, »että teältä sitä vasta tulee ihan syntymästä saakka syyntakkeeton... sellainen lauteiden alta löyvetty, löylynlyömä ja kauhalla peähän lyöty akanpoika, tällainen syntymäpäivältäänkin alakuinen renginjuippi, joka ei kestä nähä näläkeä yht'ainoota päiveää, soatikka sitten linnoa tai lyijylatinkia... peä kun on ollu puhk' jo päiveää ennen syntymäpäeveää...»
VII.
VOI VOITTAJIA!
Kaupungin ensiluokkaisimman hotellin yläkerrassa vietettiin pataljoonapäällystön voittojuhlaa. Joukkue sotamiehiä oli kierrellyt komennuksella ympäristökylissä, kaappaillen kevättä kaakattavien kanojen alta kopallisen munia, ja tehnyt kanat ja kukotkin päätä lyhemmiksi. Viinejä ja konjakkia oli ajettu saalisvarastosta kuormallinen hotellin tyhjään kellariin ja miehet pantu oville vartijoiksi.
Oli syöty jo paisti ja pidetty puheet ja parhaillaan oltiin 'vapaissa' puheenvuoroissa. Ruotsinmaalainen pataljoonamajuri istui kunniapaikalla. Häntä vastapäätä helsinkiläis-ruotsalainen puotipoika, joka oli ylentynyt pataljoonaesikunnan kirjurikuntaan. Svart ja Pirkka istuivat pöydän alapäässä ja kuuntelivat ruotsinkielisiä puheita, Pirkka tiheästi ryypäten ja kopautellen kainalosauvallaan lattiaan ja Svart poskilihakset kiristyneinä.
»Totta vieköön... runebergilaista! Sven Dufvan ja Klingsporin aikoja...»
Äkkiä Svart näytti saaneen pakottavan ajatuksen. Hän kilisti.
»Herra majuri, herrat pataljoonan upseerit... Koska olen saanut sellaisen kummallisen päähänpiston, että hämäläispataljoonan juhlassa olisi koroitettava sana myös Hurtigien, Stoltien ja kuormarenkien kunniaksi...»
»Satans Svart, han talar bara suomi!» puotilaiskirjuri huusi halveksivasti ja riensi täyttämään majurin lasin kuiskaten jotain tämän korvaan. Svart aikoi jatkaa. »Skål på den saken!» huijasi puotipoika ja irvisti majurin, tuolin takaa, pudistaen tärkeän ankarana päätään.
Esikunta-kapteeni puhui ryssänsekaisella ruotsilla muutamia sanoja Suomen kuningaskunnasta, joi lasinsa pohjaan ja iski sen seinään. Svart oli jo istuutunut.
»Piru vieköön!» heristi Pirkka kainalosauvallaan. »Pysy sinä, puotipoika, tiskisi takana, pokkaile sieltä ja kiitä kyykylläsi hämäläispoikia, että he säästivät sinun kyyppari-sielusi, vaikka olit ansainnut joutua helvetin baarimestarin lautasennuolijaksi.»
»De ä svinaktigt att...» kiekahti samassa soraäänellä erään komppanian vääpeli ja heristi Pirkalle nyrkkiä.
»Oi, oi, sa komppanian äiti ämmäkäs, jolla oli tapana ratsastaa taistelun ajaksi kolme penikulmaa taaksepäin ja tulla vasta aamulla tekemään tiliä kaatuneista... kuulepas kuitenkin, että hämäläiset miehet pyysivät minulta kerran lupaa suoristaa nikkelikuulalla takaapäin tämän puotipojan päässä jakausta, koska hän makasi ojassa taistelun ajan, mutta väliajoilla opetti miehille kunniantekoa potkimalla näitä rystysille kaarlolaisilla saapasanturoillaan. Ja nyt hän saa koreasti kiittää heitä ja minua hengestään, sillä minä todistin miehille, ettei ruutia kannattanut tuhlata lieriäisiin, joten tällä herralla oli aikaa pelastautua esikuntaherrojen ryypynkaatajaksi. — Mutta mitä tulee siihen täällä huudettuun kuninkaaseen, ehdotan ilman sarvia ja hampaita nostettavaksi kilvelle germaaniseen tapaan tämän ryssäläiskapteenin ja hänelle nimeksi Kuhmu I, sillä hänenpä strategiansa se kerran johti kaksi komppaniaa saarroksiin ja hänpä se juuri veti silloin kuninkaallisesti miekkansa ja huusi: Kuhmu, Kuhmu! tarkoittaen sillä, että lipettiin joka sorkka ja Kuhmoista kohti»...
Melu oli yltymistään yltynyt. Tuoleja rymisteltiin. Majuri oli noussut ja katseli ihmeissään tätä suomalaisherrain seuranpitoa. Svart iski kouransa toverinsa olkapäähän ja sai tämän hetkeksi vaikenemaan.
»Valitan, herra majuri, ettei ole aikaa tulkita kuultavaksenne tätä toverini erinomaista puhetta, jota hämäläispataljoonamme miehistö olisi varmaan kuunnellut kuin jumalansanaa ja sen jälkeen huutanut täysin keuhkoin eläköönsä päälliköllensä, teille, herra, majuri, jota se on oppinut kunnioittamaan viisaana ja urhoollisena sotaherrana.» Skandaali oli vältetty. Majuri poistui lähimpine upseereineen hymyillen ymmärtäväistä hymyä.
Mutta Pirkka oli päässyt vimmoihinsa. »Ja nyt, puotipoika, polvillesi, tai, jumalaut', minä kuhmutan kainalosauvallani sinun kyypparinkallosi!» Vääpeli oli asettelemassa valokuvauskonetta salin nurkkauksessa kuntoon. Sen taakse pyyhälsi uhattu puotipoika. Yleisessä käsikähmässä kone lyötiin pirstaleiksi, huutojen ja umpimähkäisten laukausten kaiku raikui ja jymähteli läpi koko kerrosten. Eräät parit erosivat rykelmästä kaulakkain ja uudistivat veljenmaljoin ikuisen ystävyytensä, kunnes suurin osa sankareista makasi sohvilla ja pöydillä tai tuolien ja pöytien alla.
»Olemme taitaneet muuttua barbaareiksi muutamissa kuukausissa», Svart sanoi seuraavana aamuna Pirkalle, äänessä sekä veljellistä moitetta että itsesyytöstä.
»Eikö mitä», Pirkka vastasi kärttyisästi, »sehän oli vain kuningastaistelun esikahakka, kolmannen luokan saksalaisfarssia. Ja sehän siitä tulee joka tapauksessa... ja tulkoon, minä viis veisaan tästä lähtien muista kuin... omista veisauksistani...»
VII.
VAPAUDEN JALANJÄLJET.
Toverukset kuljeskelivat hitaasti, sillä Pirkka yhä onnahteli, vaikka olikin jo muuttanut kainalosauvan tukevaksi herraskepiksi. Valiojoukkoja painui harjulta kaupunkia kohti ja harjoitusten lensistyttämistä rinnoista irtosi herevä laulu.
Maleksijat olivat tulleet koskensillalle. Pirkka pysähtyi, katseli hetken suvannon takana kiiltelevää patoa, parhaan hyökkäyksensä rataa, ja hengitti rintansa täyteen kevätilmaa ja hiukkasen ylpeyttäkin. »Sota on ihanaa!» hän lausui suloisen kipeänä huudahduksena.
»Niin, avoimella kentällä, omain miestensä edessä, kun kevyissä lonkissa, huohottavassa rinnassa ja päässä on sokeata hurmiota, mutta...»
»Varsinkin jos olisi rakennettu kentän laitamille katsojaparvekkeet, joilla omat ja vieraat naisemme...»
»Ja torvisoittokunnan tietenkin pauhatessa?» Joel naurahti.
»Ei, ei, vain yksinäisen hyökkäystorven soittaessa korkeata fanfaariaan ja naisten vaieten, tuska ja nautinto sydämessä...»
»Sinä teatterisankari!»
»So, so, älä naura, poika! Meidän pikkusotamme oli juuri siksi hurmaava, että se oli säilyttänyt aika annoksen muinaissotien romantiikkaa.»
Joel Svart synkkeni hetkeksi:
»Todellakin... velisurmaajan ballaadilaulua... tuhatkertaisesti raaistettuna...»
Tulivat kukkula-laikalle, jonka miehet sairaalassa olivat ristineet Kolkatan kukkulaksi. »Tämä paikka on häväisty meidän jälkeemme!» Svart laukaisi äkkiä kuin paineen alta. »Niin, niin, ja ikuisiksi ajoiksi!» Mutta Pirkka ei kiirehtinyt vastaamaan. Kierteli petäjänkylkiä tarkastellen, kulki ympäri jyrkänteen reunaa ja lähestyi vastakkaiselta puolelta rotkontakaista soraseinää tuijottavaa toveriaan.
»Tiedätkö», tämä jatkoi, »miksi luulin niitä laukaussarjoja, jotka täältä kuuluivat tuonne sairaalaan taistelun päättyessä ja sen jälkeen illasta iltaan ja yöstä yöhön?»
»Niinpä niin... taisin luulla minäkin niitä ensin... sala-ampujain ja...» epäröi Pirkka. »Niin minäkin ja sitten harjoitusammunnaksi, Mutta tuossa, tuota soraseinää vasten, jonka varjoon me täältä kaaduttuamme vierimme, onkin, kuulema, harjoitettu umpimähkäistä pyövelintyötä, noin vain summakaupalla, ilman mitään tutkintoa...»
»Entäpä jos ne olisivat olleet sala-ampujia, Tiilikoita ja Lerkin Villejä?» Pirkka iski suorastaan vihaisesti. Syyttäjä kävi epävarmaksi. Lisäsi vasta hetken kuluttua melankoolisesti. »En tiedä, voittajat eivät ainakaan näy olleen suurpiirteisiä Caesareita. Sitäpaitsi, tunnen itseni yhä väsyneeksi... ajattelemaankin, enkä ole vielä paljoakaan kuullut mitä kaikkea on tehty ja tekemättä jätetty...»
Pirkka alkoi hyräillä iloista laulua, jonka hän oli tehnyt Aaro Kunnarin ja tämän kohtalokkaan porsaan kunniaksi:
»Ja kullan piirongilta kai
hän porsliinporsaan lakinnauhaan sai...»Mutta kulkijain saavuttua pienelle joensillalle hyräily katkesi, hän alkoi tepastella sillan vaiheilla ja ikäänkuin haeskellen jalanjälkiä. »Tuossa noin, kas, tuossa... notkon suojassa Laukka ja minä vedimme pitkää tikkua, kahlatako ojan poikki, jääsohjossa kainaloita myöten, vai juostako yli sillan... Pitkä merkitsi siltaa ja lyhyt kahlaamista. Ja tiedätkös mitä teki se peijakas?» Joel oli kuitenkin etääntynyt tuijottamaan ajatuksissaan jokeen.» Se saamarin lurjus, kuuletko... se tarjosi hyppysistään pitkinä molemmat tikut?»
»Mutta se arvanveto», Pirkka lisäsi puoliksi vakavana, puoliksi kerskaillen, »maksoi Oskari Mattilan hengen. Tuohon sillankorvaan tuupertui ja huusi suurissa tuskissa: »Heittäkää ojaan, heittäkää ojaan!» Ja se kuului vielä tuonne kukkulalle. Mitäs sanot?»
»Kummallista», Joel puhui kuin itsekseen, mutta samalla vastauksena äskeiseen, »vasta kuolemasta palanneena huomaa, että on ollut koko elämänsä ajan, niin... taikauskoinen, sanoisivat kai useimmat ihmiset, ihmeisiin, tuonpuoleisiin uskova, tarkoitan... Nyt minusta esimerkiksi tuntuu, että eräissä paikoissa on määrätyille ihmisille koko elämän ajaksi kohtalokkuutta. Nämä kaiteet ja nämä palkit tässä eivät ole ainoastaan Oskari Mattilan kohtalonsiltaa...»
Pirkan huomio alkoi jännittyä.
»Kun minä hyökkäsin tälle sillalle, oli tämä taival minulle, kukaties, jonkinlaista Sauluksen Damaskon-tietä. Tosin näin paljon vähemmän ihmeellistä, mutta kuitenkin... jotain luonnollista ja taivaallista yht'aikaa. Näin pumpulihameisen, ohueen syyspalttooseen puetun tehtaalaistytön talvipakkasessa, sädehtivässä kuutamossa.
»Hän kulki kirkkain kasvoin koululaispoikaa vastaan, joka juoksi kuten minäkin. Hän nosti kätensä iloiseen tervehdykseen, mutta samalla se jäykistyi kuin varoittavaksi huudoksi: "Älä juokse, seisahdu!" Hätä, rakkaus ja kaukainen naurunpaiste, jota en osaisi vieläkään sanoa muuksi kuin taivaalliseksi, ja samalla kuin — silmistä se näkyi — kuin tuomitseva tuijotus uhosivat minua vastaan, niin että todellakin... äkkiä seisahduin. Janne Iivari oli juosta ohitseni. Havahduin, jatkoin, juoksin, lensin... sanomattoman kevyesti. Mutta parin kolmen minuutin kuluttua putosin tuolta kukkulalta kuin lennosta ammuttu otus...»
Pirkka hymähti skeptillisesti, alkoi nauraa räikeämmin kuin sisimmässään tunsikaan: »Ja miksi sitten juuri pumpulihameessa ja kuutamossa ja tehtaanlikka ha-ha-haa...»
»Juuri tällä samalla sillalla tapasin koulupoikana eräänä ainokaisena talvena ensimmäistä rakastettuani, joka oli työmiesperheen tytär ja itsekin tehtaantyttö... ja minä nimitin häntä Helosaksi, sillä hän oli kirkas ja puhdas kuin helmikuinen kirpeä pakkasilta.»
Mutta nyt hän iski kuin syytöksenä itselleen ja Pirkan äskeistä lausetta vastaan: »Samaisissa pakkasissa» — ja sisäinen tuska pakotti hänen äänensä ankaran tuomitsevaksi — »juuri siksi, että oli nähnyt viikkokaupalla lakkolaiskodissaan nälkää, ja siksi, että oli puettuna vain... pumpulihameeseen, hän vilustui kuumetautiin ja kuoli nopsaan kuin paleltunut lintu.»
Pirkka oli vuorostaan vetääntynyt tuijottamaan ojan ruskeaan veteen.
»Niin, muistikuva vai ennustusko... osaatko ratkaista, veliseni?» Odottamatta enää edes Pirkan vastausta Svart alkoi äkkiä kävellä kiireesti takaisin valtatielle ja kääntyi tienristeyksestä samaa vauhtia poispäin kaupungista, hautuumaata kohti.
Niin, siellä se oli... Helosan hauta kaltevalla laitamalla, etelänpuolisella rinteellä, sillä sinnehän juuri olivat ilmestyneet ensimmäiset sulat pälvet Helosaa saateltaessa. Miten hyvin hän nyt muistikaan tuon avonaisen haudan ja ihmiset sen ympärillä. Vainajan veljet, isä ja työläistoverit katselivat häntä, kantajaksi tunkeutunutta, pitkään ja jäyhästi, kuten murhamiestä. Suruharsojenkin alla liikkui mykkänä ennakkoluuloinen luokkaviha, pälyilevä, synkkä epäluulo, häntäkin, silloista koulupoikaa kohtaan... Entä nyt? Missä ovat nyt hänen isänsä ja veljensä? Ja Helosan pikkusisko, jolla oli ison sisaren suloiset orvokkisilmät ja joka yksin oli hänelle haudalla hymyillyt siristyvin silmin... Missä oli hänkin? Mihin oli tyttöpaha joutunut sodan jaloissa? 'Laupeudensisareksiko'? Ei, ei! —
Helosan pieni hautakumpu laajeni kävelijän silmissä uudennäköiseksi, laajaksi yhteishaudaksi, kokonaiseksi hautausmaaksi, jolla eloon jääneet tympeät varjot epäilivät ja vihasivat toisiaan, mutta nyt... satatuhatpäisesti, verisesti ja raa'asti. Ja he, jotka olivat taistelleet ja voittaneet, olivat toisten mielestä murhamiehiä. Vain tuhat kertaa mustempia kuin hän oli ollut Helosan haudalla...
Rientäjän oli vallannut hätä tuon pienen haudan puolesta. Sillä oli ollut vielä tuskakin kirkasta, ja heidän vihassaankin oli ollut surevan omaisen hartautta, tuota suloisen surullista kauneutta, joka pyhittää meitä kaikkia läheisen olennon haudalla. Entä nyt? Entä nyt? Tuo hautakumpu on saattanut jo hukkua tykinammukseen, kranaattikuoppaan tai yhteishautojen sekasortoon.
Miehen jalat kiirehtivät horjahdellen kuin hontelon koulupojan. Pirkka kuului jäljestä jotain huutavan. Mutta hän lähestyi jo hautuumaan porttia.
Kaksi hätäisen näköistä vartiosotilasta seisoi portilla. Svart totesi myöhemmin ihmetelleensä heidän hermostuneen odottelevia kasvojaan, mutta nyt hän jatkoi matkaansa pysähtymättä ja kyselemättä.
Hautuumaan etelärinne alkoi jo helottaa koivujen lomitse. Sitten oli vielä kuljettava pienien puiden reunustamia kujanteita... Tuolla! Hän pysähtyi hämmästyneenä. Harmaa, kyyristelevä joukko ihmisiä, miehiä ja naisia, näkyi olevan jotain touhuamassa paikan lähettyvillä, ehkä sentään vieläkin laidemmalla... Käytävän reunamalta hän koetti ottaa selvää, mitä siellä tehtiin. Olivatko he kaikki haudankaivajia?
Entä mitä tekivät siellä nuo naisihmiset? Eikö enää riittänyt miehiä haudankaivajiksi? Onpa niillä kiire! Kuin urakkatyössä... Hän oli istahtaa vieressä olevalle penkille ajatellakseen rauhallisesti. Mutta alkoikin samassa edetä suoraan ja tarmokkaasti Helosan hautapaikkaa kohti.
Tuossa, tuossa se oli. Hoitamattomana, ruskean ruohon peittämänä ja pieni haalistunut risti kallistuneena. Mutta ehjänä sentään...
Aivan lähellä jatkoi työtään tuo salaperäinen joukko. Katselija oli jähmettyä.
Ainakin kymmenen haudan ala oli syvennetty laajaksi kuopaksi, jonka reunoilla oli paikoin kasattua hiekkavallia, paikoin ilman mitään järjestystä alassorrettua soraa. Laidoilla ja kuopan pohjassa oli muutamia ikäloppuja miehiä ja pari pojankokoista nuorukaista, mutta etupäässä vanhoja akkoja, joiden joukossa hääri, nähtävästi johtajantapaisina, pari nuorenpuoleista, lutkannäköistä naista. Parilla miehellä oli lapio, parilla kuokka, mutta muilla jos jonkinlaista kädenjatkoa: luudantynkää, piikitöntä haravaa, äyskärintapaista ja lapion hahmoon veistettyä laudanpätkää. Mutta monella ei ollut kädessä mitään. Ne haroivat, varsinkin naiset, kynsillään maata, ryömivät kontillaan kuopan keskustaa kohti, vetivät käsivarsin tuoretta hiekkaa rintaansa vasten ja etenivät, kaivoivat, silmät kirvelevinä ja yskien taajaan pistävää kurkkuyskää, joka lähti pölystä ja mullan mukana nousevasta kalkista.
»Kaivakaa, ukot, laventakaa reunoilta», komensivat lutkannäköiset seisoen hajareisin kuopan puolella, nyrkki sojossa ukkoja kohti. »He, tuohon, lortti, tuosta noin!» toinen huusi ja tuuppasi niskasta vajaälyisen näköistä poikaa, joka kaivoi hiki päässä mistä sattui. Mitä paksummaksi kävi löyhkä ja kalkinhaju, sitä kiihkeämmin huitoi kuopan pohjalla akkalauma. Niiskauksia, jollotusta ja huokailevaa voivotusta sekaantui ihmisrykelmän läähättävään huohotukseen.
Toinen komentajista leiskahtaa pengermälle. »Jo näkyy, jo näkyy!» hän huutaa sojottaen sormellaan kuopan pohjaa. Ukot töllistelevät paikoiltaan samaan suuntaan. Muutamat akat kääntyvät kauhistuneina poispäin, hamuilevat hajakäsin laitamia kohti.
»Herra... hän haisee jo!» huutaa lutka äänellä, jota hirvittää ihmisen kutsua edes muististaan esille. Siinä oli pilkkaa, riettautta, hurmahenkistä nautintoa, joka pakotti hänet tekemään muutamia tanssintapaisia jalannostoja. »Takaisin, takaisin, siitä!» huitovat molemmat akkoja. »Kylläs sen tierätte, että lahtarin jalanjälki haisee-e-e!» Viimeinen sana jäi särisemään venytettynä äänenä, kuin kirouksen käheänä kaikuna. Ja samassa huutaja syöksyy alas akkojen sekaan ja alkaa vääntää näkyviin pinoon heitettyjä ruumiita, joista akat alkavat etsiä omaistensa näköisiä kasvoja.
Vanha mummo seisoo loitommalla, nojaten molemmin käsin ohueen keppiin. Hiihtelee toisen komentajan luo ja sopottaa tälle alhaalta päin, pää herttaisesti tutisten: »Katsoisitpas, missä siellä on se pojanpoikani, Eemeli... Wireenin Eemeli...»
Pirkka on tullut ja jäänyt seisomaan toverinsa olkapään taakse. Hän viittoo haudassa riehuvaan naisolentoon ja sanoo terävällä äänellä, leuat jäykkinä: »Tuossa on Haeresis Dea, mutta missä on Lucifer?»
»Siinä takanani. Sinä itse, kyynikko-lurjus», iski Svart vihastuneesti, mutta vaimennetulla äänellä. »Ei, tämä ei ole kynismiä, mutta en todellakaan uskalla tässä noita-akkain sabatissa käyttää muuta kuin aivojani.» Pirkka vastasi yhtä pidätetysti, melkein kuiskaten. He tunsivat molemmat seisovansa kuin maanalisen näyn edessä tai siirtyneensä vuosisatoja ajassa taaksepäin.
Oh tullut äheltävä hiljaisuus. Raivotar veti ruumiita esiin, milloin käsistä, milloin raajasta. Akat kääntelivät näkyviin muodottomia kasvoja. Pojat ja ukot olivat lakanneet kaivamasta. Mummo tutisi keppinsä varassa.'
Hautausmaan portilta kuuluu rautaisia komennussanoja. Ryhmä marssii johtajineen kohti yhteishautaa. »Kaikki kaivaminen on haudoilla kielletty!» päällikkö julistaa kovalla äänellä. »Käykös kateeksi, lahtaripamppu, kun tytöt kaivavat sulhasiaan?» lutka huusi alhaalta. »Levitätte täältä ruttoa kaupunkiin. Ampumisen uhalla, poistukaa!» Ukot alkoivat väistyä sivummalle. Akat vilhuilivat syrjäsilmällä sotilasryhmää ja jäivät seisomaan paikalleen. Mutta kun raivotar kiljahti rivosti ja teki ruumiillaan törkeän eleen, joutuivat muutkin uudestaan raivoihinsa. He huitoivat, jäljittelivät lutkan äskeistä liikettä, heristivät nyrkkejään, huusivat poikiensa nimiä särkevässä tuskassa ja samassa rääkyivät sotilaita kohti luonnottomia herjauksia. Koko hautausmaa räikyi helvetillisestä melusta.
»Ladatkaa!» komennettiin.
Sotilaat seisoivat valmiina. Kiväärit olivat tähtäysasennossa. Päällikkö ilmoitti lukevansa kolmeen. Hän alkoi. Numerot iskivät kerran, toisen... Koko kuopallinen ihmisolentoja rämpi, juoksi, kompasteli pakoon. Sotamiehet ryhtyivät täyttämään hautaa. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua portilta sekaista, kimeitten ja sortuneitten kurkkujen yhteislaulua, jossa muutamat äänet tapailivat jotakin kapinalaulua, toiset toivotonta virttä. Mutta mitään sanoja ei voinut erottaa. Ne sortuivat toisiinsa ja lakkasivat nopeasti kokonaan.
»Kuin mielenvikaisen unta...» Svart huokasi raskaasti.
Yhtä raskaasti, mutta lisäksi inhoa äänessä ja säestävässä kädenliikkeessä jatkoi Pirkka: »Postillan ja Golgata-virsien kansaa, uudenaikaisena lisänä pari kapinalaulua ja... pari lutkaa.» »Myöhästynyt kansa!» Svart huudahti osaksi vastaväitteenä, osaksi itsekseen, kireässä tuskassa, jossa soinnahti hukkuvan kaukaista hätähuutoa.
Pirkka naurahti ilmeettömästi ja huitaisi kädellään.
VIII.
PARAATIMARSSIN JÄLKIKAIKUJA.
Junat sujauttelivat jälleen kaupungista kaupunkiin. Räjäytetyt kiskot oli jälleen juotettu känni, punaisten kotitekoiset panssarijunat lapioitu romukasaan. Nyt kelpasi ajaa. Ei ryssän sinelliä, ei saapasta eikä ryssän hajua vaunuissa, ei santarmia asemasillalla. Nälkiintyneen kalpeat, mutta iloiset kasvot kulkivat nauravina naamioryhminä asemille ja matkustelivat mikä minnekin.
Pääkaupungista lähtevässä toisen luokan vaununosastossa istuu iloisista iloisin matkaseura. Kaarin Silfverblad, Svartin sisar, ruotsinvoittoisine tuomari-puolisoineen — mies vatsaltaan hitusen repsahtaneena, mutta yllä hienosta verasta tehty ruskea univormu kunnianauhoineen, jonka herra oli saanut paraatin vastaanottokanslian rasittavasta jäsenyydestä. Kaarin entistäänkin kauniimpana — »rakkauden suloisimpana boa constrictorina», kuten hänelle oli juuri kuiskannut toivottomana ihailijana pankinvirkailija Theodor Vilander, joka oli puettuna suorastaan reservivänrikin univormuun, sillä hänen setänsä oli vanha kartano-kapteeni ja toiminut eräässä piiriesikunnassa. Kaarin syö suklaakaramelleja, joita vänrikki tarjoaa haikailevin silmäyksin. Tuomarilla on täysi työ varjellakseen putoamasta sikarintuhkaa helottavalle nauhalleen.
»Oi, miten hauskaa on nähdä raunioita, oikein suurtaistelun hehkuvia rauniotorneja!» Kaarin huudahtaa, »ja saada syleillä sitä kultaista veljeä, joka on pelastanut kokonaiset pataljoonat taistelemalla jälkijoukkona, saarroksissa, ajatelkaas! taistellut kymmenkertaista vihollista vastaan, ajatelkaas, sellaisesta pikkuruisesta pojasta kun...» Vänrikki tarjosi taas rasiastaan. Ja Kaarin unohti koko vuodatuksensa, niinkuin oli suurella helppoudella jo unohtanut senkin, että oli kerran ajanut Joel-veljensä kotoaan asumasta... »sinne Siltasaaren puolelle», kuten sanat niihin aikoihin olivat kuuluneet.
Syrjemmällä istui Joel Svartin rakastettu Geila Rothman ja tämän serkku, jääkäriupseeri Strand, vaiteliaina, mutta kuitenkin kuin jatkaen mykkinäkin keskustelua jostain välillä olevasta ratkaisemattomasta kysymyksestä. Jääkäri näyttää alakuloiselta. Geila on puettu surupukuun — hänen äitinsä Cecilia-rouva on sodan aikana kuollut — mutta nuo suruharsot ovat hänelle unohdettua koreutta, kuin vaatetta mitä muuta tahansa. Nyt on hänellä itsessään mitä jännittävintä ajattelemista.
Joel on häntä odottamassa, varmaankin hänen kuumien kirjeittensä hurmiossa...
Tuossa on Joel... ilmielävänä hänen muistissaan: Pääkaupungin asemalla pakenemassa valkoiselle puolelle käsi nostettuna loittonevaan tervehdykseen. Sitä ihailua, jota Geila tunsi rakastettunsa ratkaisevaa tekoa kohtaan, häiritsi kyllä nytkin hetkisen epäilevä kysymys, josta hän oli usein väitellyt serkkunsa kanssa. Miksi hän oli kyennyt vasta ankaran sisäisen taistelun jälkeen ratkaisemaan asian, joka esimerkiksi Valter Strandille oli ollut itsestään selkeä ilman mitään muuta mahdollisuutta koko maailmassa? Hänen lähdössäänkin oli ollut jotain... pelastumista harhakuvitelmien haaksirikosta.
Mutta urhoollisesti hän tiesi rakastettuansa puolustaneensa. »Mihin sinä oikeastaan olet hänessä rakastunut? Hänen utooppiseen köyhälistö-rakkauteensa vai hänen Totuudenjanoonsako'?» Valter oli häneltä kerran kysynyt, tarttuen käteen väkivaltaisen kiihkeästi.
»Luulen...» hän muisti vastanneensa, »hänen palaviin aivoihinsa». Ja hän oli lisäksi nauranut ärsyttävästi, mikä tuotti huvittavaa nautintoa. »Mitä sitten miehen kuuma sydän merkitsee?» Valter oli jatkanut, vaatimalla vaatien tunnustukseen. Mutta hän, Geila, oli vain paennut sanojen turviin: »Ilman tulenkuumaa sydäntä ei miehellä palavia aivoja olekaan, Valter parka!» Ja siihen se oli jäänyt. Mutta nuo silmät tuossa vieressä odottivat sittenkin jotain uutta, ratkaisevaa. Hän tunsi sen ilmassa, joka heidän välillään nytkin levottomana patoutui, kuumeni ja taas laukesi sähköisen sään tavoin. Se häiritsi hänen unelmiaan, piti vankina hänen ajatuksiaan ja esti Joelin kuvaa selkeästi näkymästä. Mutta nytpä hän oli matkalla rakastettunsa luo, ja tuo mies oli kerta kaikkiaan näkevä, ettei Angelica Rothman ollut uskollisuudellansa leikkiviä mitä hyvänsä pankkineitejä...
Ja Geila siirrähti ajatuksettomassa lennossa heidän rakkautensa lähestyvään juhlahetkeen.
Penkinselustain takaa on alkanut kuulua väittelyä. »Ja mitä kuuluu tähän tuo onneton kustavilaisen hallitusmuodon pykälä? Ei kerrassa mitään, ei tuon taivaallista!» kuuluu kiihkeä miesääni. »Vai ei, vai ei!» vastattiin äänekkäästi, »saanko kysyä, hyvä herra, onko tuota hallitusmuotoa koskaan meillä kumottu. Ei! ja siitä on päivänselvänä...» »Saivartelua, valhepäätelmiä, herrat 'kuninkaanetsijät'!» keskeyttää edellisen kiukkuinen lause ja nyrkki näyttää heilahtavan kattoa kohti.
Tuomari Silfverbladin lakimiesvaistot alkoivat herätä. Hän käännähti väittelijöihin päin ja viittasi sikari sormien välissä. Mutta hymähti samassa kuin: »no, eihän noille nyt kannata tuhlata laintuntemusta», ja siemaisi hitaan sauhun.
»Tiedättekö, rouva Kaarin», Vilander alkoi puhua suurena salaisuutena ja rakastuneesi, niin että hänen asialliset sanansa ja hyväilevä äänensä olivat keskenään huvittavassa epäsoinnussa, »tiedättekö, että meidän pankissa on erikoinen kuningastili, jolta lähtevät maksumääräykset tasavaltalaisten lehtien osake-ostoihin, epäröiville toimittajille ja kokousten värvääjille, etupäässä maaseudulle» — ja tässä hän alkoi nauraa — »sillä suomalaisen talonpojan kallo on aina epävarma, kun on kysymys järkiasioista». Rouva nauroi helakasti, alkoi kaivaa käsilaukustaan keräyslistan näköistä paperia.
»Hyvä, hyvä!» oli jo jatkunut väittely viereisessä osastossa, »ja nuo jesuiitta- ja pankkiherrasaivartelijat yrittävät pimittää koko kansalta sen yksinkertaisen tosiasian, että pykälä 38 on tietenkin itsestään menettänyt lainvoiman Suomen tullessa erottamattomaksi osaksi...»
»Ryssien valtakunnasta! Kas, kas, vai sillä tavalla, rakas vaaleanpunainen herraseni...»
»Ennemminkin bobrikoffilainen, sortoaikojen pyhittäjä!»
»Ho-hoo... vai ryssien valta olisi korkeamman oikeuden nimessä — huomatkaa... korkeamman! — voinut tuhota piirtoakaan, pientä rahtuakaan vanhasta, ruotsalaisesta hallitusmuodostamme, jonka ja koko länsimaisen kulttuurin puolesta me juuri olemme...»
»Hyvä herra!» kivahti taas uusi vastustaja, »luulin meidän taistelleen tämän maan itsenäisyyden puolesta, ja sen vuoksi meillä täytyy sanon täytyy!— olla oikeus harkita ominpäin, ilman homehtuneita pykäliä, aiommeko rakentaa tasavallan vai...»
»Juuri niin, juuri niin... siinäpä se! Mutta koko Suur-Suomi-ajatus on mahdoton, ellei meillä ole perinnöllistä, sentralisoivaa, mahtavan Saksan helmasta nousevaa...»
Tasavaltalaiset alkoivat nauraa ihankuin toivottomina toisten mahdottomuudesta. »Saksan helmasta!» he jätkyttelivät.» Todellakin... uusi 'Herrenschicht', oikea byrokraattis-militaristinen herraskerros, joka saattaisi meidät Kaiserin leikkikaluiksi...»
»Mutta Saksa voittaa!» kuului ratkaiseva huuto.
»Eipäs voita, eipäs voita!» kiusattiin toisaalta. Nyt sekaantuivat kaikki äänet: »Voittaa, sanon minä!» — »Englantilaiset tankit!» »Hindenburgin elastiset rintamat!» — »Amerikan joukot ja dollarit!» — »Odottakaapas... uusi taistelu Marnella!»
Kaarin rouva oli lähestynyt suloisesti hymyillen melkein käsikähmässä huitovaa seuraa, vänrikki kumarrellen kantapäillä. »Hyvät herrat, etenkin kuninkaan ritarit, pieni lista tulevan kuningattaren kirjoitushuoneen koristamiseksi... me pääkaupungin naiset emme ole tuhlanneet aikaa.»
»Eikös sänkykamarin?» keskeytti rivohko naurahdus. — »Luuletteko pääsevänne hovirouvaksi?» — »Tai miehenne vapaaherraksi?» sinkosi edelleen ilveileviä kysymyksiä. Paperi oli jo joutunut kuitenkin kuninkaantekijöitten käsiin. Kirjoitettiin nimiä ja summia. »Ruotsalaista perustuslakia», murahti taas joku tasavaltalaisista.
»Älähän mitä... parhaimmiston shampanjalistaa...»
Nyt oli kuitenkin tuomarin mitta täysi. ‘Ruotsalainen' ja 'parhaimmisto' oli häväisty, hänen rouvaansa kohdeltiin epäritarillisesti... Hän löi sikarinsa murskaksi tuhkakuppiin. Mutta nousi seisaalleen hitaasti ja arvokkaasti.
»Lakimiehenä», hän aloitti, »saanen herroille huomauttaa, että laki on tässä tapauksessa tulkittava niin sanoakseni ex analogia, eikä niin ollen voi olla vähintäkään epäilyä kuninkuuden laillisuudesta, niin... vieläpä on juuri täällä parjattu ruotsalaisen — ja, miks'ei... myös suomenkielisen — parhaimmiston ehdoton velvollisuus istuttaa tämä laillisuuden kanta koko kansaan kaikin järjen antamin asein, niin sanoakseni suurin piirtein, »oikeasta» ja »väärästä» saivartelematta, per fas et nefas, kuten termi kuuluu...» »Oikein, oikein! Alas tasavalturit, lurjukset, valehtelijat!» — »Maanpetturit!» — »Seinää vasten!» kuului huutoja ja aplodeja.
Kauhtuneeseen sarkatakkiin puettu herrasmies, joka tähän saakka oli istunut nurkassa puhumatta sanaakaan, nousi vihastuneena ja tarttui vyössä riippuvaan monilovelliseen pistimenhuotraan. »Siinä tapauksessa saatte huutaa maanpettureiksi suurimman osan valkoista armeijaa, sillä rintamalla en kuullut puhuttavan muusta kuin tasavallasta!»
»Kuulitteko!» — »Se on rintamamiehiä...» kiersi kuiske tasavaltalaisten kesken.
»Ja nyt sopii herrojen jatkaa... tätä jälkitappelua», herrasmies päätteli puhettaan, »haaveellisista univormuistanne päättäen ette ajallaan näy tappelussa mukana olleenkaan». Halveksiva naurahdus. Tasavaltalaisten tyytyväistä voitonvarmuutta ja tuomari Silfverbladin olankohautus. Junan kiitävä kolkutus alkoi taas kuulua.
Geila ei ollut kuunnellut väittelyä. Mutta se oli häirinnyt häntä. Ja sitäpaitsi, jääkärin katse tuntui juuttuneen häneen herpoutumattomasti, milloin synkästi tuijottaen, milloin varovasti hyväillen... kaulaa, kasvoja, vartaloa.
Hän oli äskeisissä kuvitelmissaan nähnyt itsensä seisomassa ensi kertaa Joelin kamarissa akkunan edessä. Ei käsivarsi, ei ranne jaksa nousta, kun tuo poika uskaltaa hyväillä hänen hartioitaan. Ruumis jäykistyy ennen tuntemattomasta nautinnosta, ja hän... tuo poika käy araksi, luulee, että hän on kylmä, käy puettuna haarniskaan. Hänen sisimmässään herää nauru, joka kukertaa kuin Maatialassa kolopiilosilla. Hykertävä riemu piilottaa tuolta hupsulta pojalta kaikki, kaikki neitsytkuvitelmat, jotka vuodesta vuoteen olivat käyneet yhä kipeämmiksi. Ketään hän ei ollut osannut rakastaa. Tietämättään, jo Maatialan nukkekamarista asti, hän oli odottanut tuota arkailevaa poikaa. Ja yhä, yhä piilottelee häneltä rakkauttansa... Jokin ihmeellinen kielto ja käsky huhuilevat vuorotellen suonissa: »Ei, ei vielä... ei koskaan!» Ja kuitenkin... »juuri nyt! älä kiellä, älä kiellä», sekoittaa hänen päänsä.
Ketä minä muuta kuuntelisinkaan! Sanomaton vastenmielisyys herää hänessä tuota vieressä odottelevaa miestä kohtaan. Että hän saattaakin luulotella... ooh!
Mutta kun muistelijan ajatukset tulevat määrättyyn päätekohtaan, juuttuvat ne avaamattomaksi solmuksi. Ketä hän oli lopultakin silloin ja aina ajatellut? Vain itseään, yksin itsensä hän oli nähnyt ja itseään peilaillut. Joel oli pysynyt koko ajan vain olentona, joka oli häntä, juuri häntä katsellut. Ja nytkin, ajatuksia ponnistaessakin, tuo poika ei tullut kirkkaassa valossa hänen näkyvilleen, vaikka hän oli katselevinaan, miten hän astui vastaan... jossain Vahervuoren polulla tai auringossa säihkyvällä kadulla havunoksa lakissa, ahavoituneena ja miehistyneenä.
Ja kuitenkin hän olisi tahtonut olla nainen, joka olisi kyennyt unohtamaan itsensä, kaiken, paitsi ottajaansa. Hänessäkö siis oli ollut syy? Vai eikö ehkä Joelissa olisi ollut sitä voimaa, joka...?
Eikä Geila voinut muuta kuin pysähtyä melankooliseen ajatukseen: Ehkäpä lapsuudenrakkaus onkin vain juuttunutta mielikuvaa, joka pysyy lähtemättömästi sielussa kiinni, kuten muutkin lapsuuden sattumat, kuten jokin nukke tai kiiltävä hyrrä, jonka sai nähdä ensi kerran elämässään. Ehkäpä vasta miehen ja naisen kohdatessa toisensa ensi kerran kypsinä ja... Ajatukset loppuivat. Mutta hätä painautui hänen sydänalaansa kohti. Jäi sinne hitaasti kalvavana vaivana. Eikä hän kyennyt järkisyilläkään kokonaan sitä vaimentamaan.
»Morsian unelmoi sankarihäistä!» Kaarin helähytti ja taputti polveen. Geila sipaisi ohimosuortuvaansa ja nyökkäsi hajamielisesti. Mutta junan levoton kolkutus alkoi taas kuulua. Se oli tihentymistään tihentynyt, huimentunut, kuten tuntuu usein suurellista kaupunkia lähestyttäessä.
IX.
KELMENEVÄT KASVOT.
Aamu on punakirjavien uutimien takana. Se on heijastunut vinoittain yli syrjäisen poikkikadun. Ammahtanut matalan puutalon katonharjaan, räystääseen. Ottanut taas uupumattomasti uudet tähtäimet. Polttaa ikkunanpieltä. Pureutuu uutimiin. Helakoittaa niiden pienet punaiset pyörylät tulisiksi silmiksi, jotka hakeutuvat joka soppeen: Kulunut pöytä, pari kirjaa: »Les débris de la gerre... Maeterlinck... Ein Beitrag... oh, jotain saksalaista... zur Soziologie... und, oder, noh, tai jotain muuta sinne päin... systeemejä, kategorioja», ne tavailevat ja säikähtävät. Kimmahtavat toiselle pöydälle, jolla on soma, lämmin verho, pari pyöryläistä rasiaa, hopeakahvainen käsipeili ja... Ooh, kiiltävää, säteilevää, joitain salaisuuksia... herrasnaisen tapaista... Mutta pientä sohvaa peittää nuhraantunut verho? Ja pesukaapin yläpuolella ommeltuja harakanvarpaita... »mailmasi»... »Kotisi on sinun mailmasi.» Silmät nauravat häijysti: »Höh, ei ainakaan hienoa väkeä...»
Ja rautaisten parisänkyjen kullatut nuppulat! »Onpas... keskiluokan makuista.» — Eipäs, eipäs sittenkään... Jalomuotoinen, ohutranteinen käsivarsi, kyynärtaipeessa sinisenkuultavaa hämärää... lepää hervahtaneena alaspäin, toinen, valkeuttaan hehkuva, silmiä varjostaen otsan yllä. Vain huulet näkyvät... heräämäisillään, eivät verenpunaiset, eivät ihan nuoretkaan, mutta hehkuvat ja hyvät... melkein kuin autuaat... Mutta... aivankuin pienen pientä kärsimystä poskipäiden alla, vai ihanko itkun jälkiä...? Sinertävät pyörylä-silmät säteilevät ja säteilevät. Punertuvat ja pyöristyvät pelkästä uteliaisuudesta huvittaviksi särjensilmiksi, sellaisiksi palliaisiksi, että ovat ihan rikki ritkahtamaisillaan.
Joel koskettaa kasvojen yllä kuultelevaan käteen, sehän näytti liikahtelevan kuin keräisi pimeätä silmäterien suojaksi. »Geila, Geila», mies kuiskaa. Käsi tulee hänen kätensä mukana raukean kuumana, kasvot kääntyvät luoksepäin, mutta silmät eivät avaudu. Antaa vetää itsensä lähelle, tulee itsekin, mutta pysyy sokeana, kuin tahtoisi olla jotain näkemättä tai omiin silmiinsä jotain salata. Lämpöisessä ruumiissa on liikkumattomuutta, joka myöntää ja kieltää. Miehen läpi käy kärsimätön vavahdus, leviää hiljaisena kylmyytenä joka jäseneen. He makaavat hetken, toinen jäykistyvänä, toinen vielä lämpöisenä vainajana.
Ihankuin vasta havahtuisi Geilan sormet alkavat leikkiä Joelin rinnalla. Käsivarsi sujuttautuu hitaasti jäykkänä ojentuvan kyljen alle. Miehen epäluuloinen tyytymättömyys painaa kylmänä vanteena vyötäröistä, kiertää otsaa ja puristaa aivoja. »Käärme tai kahle... joka paikassa», tunkeutuu häneen selkeä ajatus, joka ei kuitenkaan kauhista. Samassa ne alkavat luisua pois, valahtavat olemattomiin. Geila on puristautunut hänen lähelleen koko olemuksellaan. Menneitten vuosien koko kipeä hehku nousee hänen suonistaan, palaa hipiällä ja polttaa miehen ajatukset tuhkaksi. Naurava rakastajatar, äitiyttä huokuva vaimo... Yhä ei näy hänen silmäteriään ripsien alta, mutta nyt niissä ei voi olla muuta kuin ihanaa häveliäisyyttä. Heidän uusi elämänsä on taas heidän molempien sylissä...
Niin he ovat eläneet tämän sodanjälkeisen tapaamisensa päivät ja yöt. Miehen tervehtyvä ruumis oli kaivannut naista. Ja hän oli tuntenut ensi päivinä huumaavaa, nöyrää kiitollisuutta rakastettuansa kohtaan. Nyt hän vasta oli alkanut parantua todella. Mutta yhtä määrätön oli ollut hänen hengennälkänsä.
Joel Svart oli niitä ihmisiä, jotka eivät kykene yksikseen, rauhallisesti erittelemällä tulemaan ajatuksiensa lopputuloksiin, ei edes yleensäkään ratkaiseviin näkemyksiin. Ei hän myöskään voinut täysin vapaasti, itseänsä avoimesti paljastaen keskustella kuin aniharvojen, vain läheisimpiensä kanssa. Mutta palavimmin ja samalla itselleenkin totuudellisimmin juuri rakastettunsa seurassa. Se oli hänelle uudestaan ja uudestaan puhdistavinta rippiä, sakramenttia.
Geilaa odotellessaan hän oli kantanut väsyneissä aivoissaan äskeisten kokemusten kaaosta. Ja levottomana, umpimähkäisesti muistellen. Mikä oli oleva lopultakin hänen suhteensa voittajiin ja voitettuihin? Kokemukset olivat lyöneet vuoronperään toisiansa korvalle. Jo sairaalassa alkanut haavoitettujen katala riita — Tourut ja Tiilikat, Lerkit, Jaakot, ja oma raivostumisensa ja ristiriitoihin hukkuva näkemyksensä, »myöhästyneestä kansasta», tuo kaikki oli yhä kaaosta. Valoläikkiä, äkkinäistä pimeyttä ja monenmonia myötä- ja vastatuntoja oli heittynyt sen sekaan päällystöjuhlasta, kohtalokkaalta sillalta, hautuumailta ja kävelyiltä piikkilankavankilain ja teloituspaikkain välimailla.
Nyt, Geilan tultua, oli hänen henkensä ja ruumiinsa alkanut elää täydeltä terältä. Meidän 'totuutemmehan' ovat kuolleita tyhjyyksiä, ennenkuin ne painuvat elämään omassa elimistössämme, sähköistyvät sen tuoreista virroista, syttyvät, säihkyvät, räjähtävät palamaan täydellä liekillä, johon me katsomme ja jota me kannamme, kunnes havaitsemme sen vain aarnihautaiseksi virvaliekiksi ja sytytämme olemuksemme ikuisista poltoista itsellemme taas uudet ja ihanammat valot.
Näin oli parhaillaan käymässä Joel Svartille. Mutta oli tapahtunut myös siten, että eron aikana loitonneessa sydämessään Geila oli kuvitellut tapaavansa rakastettunsa toisella tavalla muuttuneeksi... ehkäpä suoraviivaisemmaksi, kaavamaisemmaksi entisestään, eräänlaiseksi voittajatyypiksi, jota hän, Geila, oli valmis sanomaan sankariksi, kun tämä vain ei epäillyt itsensä ja kaltaistensa tekoja. Hän oli odottanut tapaavansa jonkun paraatirintamassa seisovan havutöyhtöisen ritarin, jonka kasvot eivät jäyhässä miehuudessaan värähtäneetkään, sellaisen, joka ei mieti liian paljon eikä liian syviä. Näin hän oli tuntenut, joskaan hän ei tällaista odotusta keskustelussa omakseen myöntänytkään millään hinnalla.
Ei, Joel oli sittenkin liian paljon entisensä kaltainen: Arvosteli, syytti voittajiakin, veti kummallisia johtopäätöksiä, jotka häikäisivät, mutta jotka rauhallisesti ajatellen kääntyivät lopulta kapinallisten, rikollisten puolustukseksi.
»Vain se armeija on todella voittanut, jonka päälliköt kykenevät voittamaan voitetut myöskin lempeydellä», hän saattoi tokaista.
Oikea ja väärä näytti Geilan mielestä hänessä sekaantuneen hirvittävällä tavalla. Vankileirien nälkä oli hänestä taivaaseen huutava rikos! Geila oli ymmällä. Missä sitten oli rikos ja rangaistus, jos ei...? Ja kaiken lisäksi... oli muka tyhmää rangaista? Miten hän muka olisi tehnyt? Koonnut kymmenentuhatta vankia torille, pitänyt ankaran saarnan ja ajanut voitetut vapauteen »katumaan ja tekemään työtä», kuten hän oli huudahtanut. Mutta päälliköt, ne ne vasta oli kuritettava. Syy oli muka yksin heissä, koska eivät olleet asettuneet omia joukkoja vastaan »eetillisesti välttämättömän itsenäisyyden joutuessa vaaranalaiseksi», kuten hän oli oppineesti saivarrellut.
»Hm...» oli Geila hymähtänyt, »tuo sinun vanha nuorukaisajatuksesi niistä johtajan hirvittävistä velvollisuuksista... heittäisit sen vihdoinkin romukoppaan, niinkuin...»
»Hylkäisinkö totuutta, joka juuri nyt... tulessa, meidän kaikkien kärsimysroviolla on todistanut itsensä oikeaksi!» Joel oli kivahtanut vastaan.
»Pidä sitten yhtä lujasti kiinni myös itsenäisyydestä, jonka tunnustit ainakin 'historiallisesti' ja 'moraalisesti' välttämättömäksi.»
»Siinäpä se, siinäpä se!» Joel oli intoutunut, »minä näen tänä hetkenä, ymmärrätkö... minä suorastaan näen itsenäisen elämämme kasvavan, kasvavan, enkä vain makaavan lakastuvina seppelympyröinä sankaripatsaitten jalustoilla. Tämä veriruskea maa on vasta pohja, jolta nousee henkinen itsenäisyystaistelumme...»
Geila oli hymyillyt vaivautuneesti: »Samaa, samaa... henkevää itsepetosta, haihattelemista...»
Mutta Joel oli iskenyt kuin elämänsä tinkimättömimpänä ajatuksena, jonka hän näytti, vasta nyt, yht'äkkiä, keskustelun kiihkossa, selkeänä löytäneen: »Ei ole ollut eikä ole olemassa mitään muuta todellista voittoa kuin henkinen, hengenvoitto. Juuri se, vain se on muuttanut taistelu taistelulta maailman kasvot ja on valaiseva myös isänmaamme kasvot...»
Geila oli ollut taas häikäistyä hänen tulisesta varmuudestaan. »Tuollaisena, juuri tuollaisena hän on sittenkin kaunein», oli sylkähtänyt häneen ajatus kuin nuoruuden ajalta. Mutta sittenkin hän oli ruvennut taas vastustamaan. Siinäpä olikin heidän henkinen ristiriitansa. Geila olisi tahtonut pysähtyä tyytyväisenä siihen, mistä Joel tahtoi vasta todella alkaa.
Mutta nämä väittelyt olivat sittenkin vain heidän suhdettaan toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, eikä heidän omaa sisintä rakkauselämäänsä. Sitäpaitsi, ne eivät olleet läheskään aina ärtyisiä, usein iloistakin, varsinkin Pirkan ollessa seurassa »koirankurisine mahdottomuuksineen», kuten Geila mielellään sanoi.
Ei, jossain syvän syvällä oli heissä vielä surullisempia kuoleman ituja, päivää näkemättömiä, värittömiä, hontelolta... Miksi he tällaisinakin aamuina rakastivat toisiaan kuin jommankumman olisi ovelle kohta kolkutettaessa lähdettävä kuoleman tuomion alaisena. Säälinsekaisia, kipeitä ja kuumia jäähyväisiä olivat heidän syleilynsä, vaikka he eivät olisi tätä tunnustaneet edes itselleen. Hehän puhuivat jo avioliiton perustamisesta, suunnittelivat asumisiansa ja ansioitansa.
He heräsivät toistensa sylistä tarkastelemaan salaa toisiensa jokaista ilmettä ja liikettä. Joel katsoi hänen kasvojaan läheltä, tunsi jälleen hetken ajan rahtusen hellyyttä ja kiitollisuutta, mutta vain hetken, kuin totuttuna jälkinautintona. Nopeasti sekaantui siihen taas epäluuloa. »Hänessä ei ole minulle rakkautta samalla tavalla kuin ennen. Mutta minä... minä rakastan koko olemuksellani...» alkoi uudelleen jäytää hermoissa. »Ooh, rakastua... se on masentumista, itkevää voimattomuutta... itseänsä kylmemmän edessä...» Syytös toista kohtaan kiersi tajuttomana ajatuksena, jota ei voinut nujertaa edes järkisyillä, sillä siinähän ei ollut mitään järjellistä. Mies yritti naurahtaa itselleen. Hän hyväili Geilan kättä, kasvoja. Koko tuossa ruumiissa oli väsymystä ja tyytyväisyyttä, mutta ei mitään iloa, ei iloa... Suupielissä oli pieni kypsyneisyyden tai — vanhentumisen juova. Eivätkö näyttäneetkin hänen kasvonsa usein juuri näin aamuisin kelmenneiltä, kuin lakastuvalla naisella? »Niin, hänhän on minua vanhempi!» Joel muisti. Entä sitten... puolitoista vuosikymmentä tuonnempana? Mies näki hänet rumana ja itsensä yhä väsyneemmän ja ilottomamman vieressä.
Geila oli alkanut pukeutua, välittämättä hänestä enää edes kädenliikkeellä, tuolla suloisella synnyttävällä kädenhyväilyllä, jolla hän aina ennen... Helosan haamun kirkastunut tervehdys hyökkäyksen hetkenä sillalla vei Joelin sydämen yli koko tämän ajan, ohi tämän naisen, taaksepäin, ja samalla hän vaipui takaisin omaan, entiseen itseensä, johon tuolla hiuksiansa järjestävällä naisella ei ollut mitään osaa.
Geilan arki-ilmeen alla oli säälinsekaista avuttomuutta, se ympäröi sekä Joelin että hänet itsensä. Valter Strand häivähti muistissa tyhjännäköisenä kuvana. Tämän varjomaisuus rauhoittaa häntä. Mitä liekin ollut ohimenevää lämpenemistä ja pelkästään, tietenkin... tuon serkku paran puolelta... Ja hänhän näki, hän näki itsensä Joelin puolisona, joka oli tyynnyttävä nuo kuumeiset aivot.
Geila oli alkanut hyräillä. Lähetti lomassa hyvän sanan vuoteeseen Joelille, joka kuitenkin vastasi kuin toisesta maailmasta: »Tiedätkös, vaelsin äsken rakastuneena Sauluksena Damaskon tiellä, mutta kun palasin takaisin... sinun luoksesi» — ja viime sanoissa välähti ivaa — »sain pelkkiä pirullisia ajatuksia.»
Geila vavahti. Tuossa sävyssä ei Joel ollut vielä koskaan hänelle puhunut.
»Mikä lopultakin lie se 'arvoitus' naisessa? pälkähti päähäni. Ja tiedätkö, mikä ajatus heittihe vastaan?» Hän oli nauravinaan lyhyin nykäyksin. »Ei suuri eikä pieni. Se on vain tyydyttämätöntä tai toivotonta miehen rakastumista kylmenevään tai pikku-itserakkaaseen naiseen, joka peilailee vain itseänsä, kuten sinä parhaillaan» — ja taas hän oli nauravinaan iloisesti — »niin, niin, tuolla tavalla, hopeakahvaisesta peilistä, ja joka alkaa hounasta miesparasta näyttää kummalliselta arvoitukselta, kuten itsetyytyväisyyttä hyrräävä ja oman-omia kasvojaan peseskelevä kissa tai — kohteliaammin — kuin lapsi, joka omissa jokelluksissaan näyttää meistä kadehdittavan ihmeelliseltä, luoksepääsemättömältä.»
»No, alatko sinäkin jo harrastaa tuota vanhanaikaista muotia... naisvihaa?» Geila yritti kääntää leikiksi.
»Enpä luule, minua huvittaa vain todeta, että tuossa 'ikuisen naisellisuuden' arvoituksessa ei naisella itsellään ole muuta ansiota kuin — oma pienuutensa. Oma kukerteleva turhamaisuutensa, kyvyttömyytensä rakastamaan.» Joelin ääni oli noussut sanojen loppusarjassa halveksivaksi syytökseksi. Geila vastasi toivottomalla katseella. Mutta katkeroitunut saivartelija ei kyennyt lopettamaan. »Tiedätkö, koska älysin sinut ensi kerran sielultasi pieneksi, niin, niin... ihan pienen pieneksi? Mitättömässä seikassa. Muistatko, mitä sanoit toissa päivänä neuvotellessamme tulevasta perhe-elämästämme? Et, et tietenkään. Teit pienen, pikkuruikkuisen 'arvoituksen' paljastuksen. »Kyllä, kyllä minun palvelijattareni saa oppia tietämään, mikä ero on hänellä ja talon rouvalla.» Niinhän sanoit? Pienessä kiihtymyksessä tosin... Ajattele, mikä kaunis perheidylli! Sinä nujerrat ihmisarvoa palvelijattarestasi aamulla, päivällä ja illalla. Ja minä...»
Geila oli purskahtanut hillittömään itkuun. Koko hänen ruumiinsa vavahteli pahasta mielestä. Ja itku muuttui piinatun ihmisen soinnuttomaksi avunhuudoksi. Mies säikähti, karahti punaiseksi hiusmartoa myöten kiukusta itseänsä kohtaan, valahti kalpeaksi toivottomasta oman kehnoutensa tunnosta. Sai lopulta itsensä irti vuoteesta. Syöksyi polvilleen itkijän eteen. Hyväili sopertaen kuumia anteeksipyyntöjään. »Sinähän vihaat minua, sinä vihaat», Geila toisteli katkonaisten nyyhkytysten lomasta. »Enhän, enhän», Joel voivotteli toivottomalla äänellä.
Äskeiset mitättömät sanat olivat painaneet hänet häpeään, josta hän tuskin uskalsi kohottaa katsettaan. Geila oli jälleen hänen silmissään se jalo ja hyvä, kaunis, ihanan ylpeiltävä, se kaikki, mikä hänessä itsessään oli vajaata. Heidän entispäiviensä rakkaus humisi taas hänen päänsä ympärillä, vaelsi kaikki ne suloiset paikat, joissa se oli hehkunut kukkameressä, auringon paisteena, punaisena marjana, suudelmina, sylinantoina maidonvalkeissa kamareissa... »Hyvä, kaunis», hän hyväili, lohdutti, vannoi, kunnes Geila hymyili vaisusti ja viimeinen kyynelpisara valahti ripseitä onnellisen miehen kädelle.
»Kuin ruhtinas maljani kiertää, annan,
kuin ryöväri sammutan huulteni janon»,alkoi kuulua oven takaa hurjapoljenteista laulua.
Pirkka levähytti oven auki. Ontui sisään liioitellen kävelynsä kepin varassa tutisevaksi. Läheni hullunkurisesti lakkia kädessään tärisyttäen ja jatkoi puolittain lausumalla: »Ja kuin kerjuri nöyrästi anon...» Samassa hän tekeytyi ylpeäksi kavaljeeriksi ja lausahti kumartaen syvään ja ojentaen Geilalle ainokaisen ruusun: »Mut yksin Jumalan äidiltä anon.»
»Hyh-hyh», hän kääntyi samassa ympärilleen nuuskien, »täällä käryää jotain sairaskammion tapaista tai mätäneviä schiller-omenia ja 'Weltschmerzin' homehtuneita kukkia...»
»Joel häijyläinen tässä näytteli nuoren Wertherin mustasukkaisuusoikkuja, vai mitä ne lienevät olleet... Karl Moorin rosvomaisuuksia», Geila heristi sormeaan Joelille, peitellen heidän kummankin nolonnäköisyyttä.
»No, niin, enkös arvannut», Pirkka alkoi torua. »Ja Neitsyen silmissä kyynelten jäljet», hän rallatti. »Joel Svart», hän ryhdistäiksen samassa julmaksi,» sinun on aika parantaa tapasi. Etkö sinä tiedä, sinä myöhäiskypsä kakara, että meitä naisia on kohdeltava varoen, hellästi, hereän herkästi...»
»Meitä naisia!» Joel naurahti. »Niin, niin, ei mikään lapsus linguae, älä luulekaan,» oli kivahtavinaan Pirkka, »me runoilijat, naiset, juopuneet ja keväiset sammakot olemme samaa kategoriaa... kaikilla, näet, aivot selkäytimestä irrallaan, ja se se panee meidät horjahtamaan naurusta itkuun ja itkusta nauruun...»
Geila herahti raikkaaseen nauruun. »Katsos nyt, tuossa on todistus!» hihitti Pirkka.
»Ja nyt kruununtakki pois ja herrastakki ylle», hän jatkoi samaan menoon. Veti povitaskustaan kaksi paperia.» Tässä sinulle, määrätty reserviin, luultavastikin ikäloppuna. Sinun ei tarvitse mennä edes kutsuntaan. Mutta tämä poika kävi piruuttaan syynäyttämässä koko olemuksensa, ja tässä todistus: ruununraakki, polvivaivainen, ei kykene marssimaan, ei edes ammuttavaksi.»
Ja he päättivät kaikki pitää oikean vapausjuhlan aamiaisilla, ulkoravintolassa. Mutta jonnekin pimeään jäi kasvamaan yhä vahankalpeita ituja hervottomina rönsyinä, jotka eivät kyenneet vihertymään ilman auringon paistattamaa maata.
X.
ERÄMAIHIN.
Vaellapa sisämaisiin korpiin, jos olet näistä kauan ollut erilläsi eteläisillä rintamailla tai kaukaisissa kaupungeissa, niin näet kummallisia. Soutele tutunpuoleiset alkutaipaleet, saat takaisin herkimmän kasvinkautesi, kuten vain unessa, joka on ainoa pettämätön silta palata kiharapäiseen lapsuuteen. Mutta työnnypä yhä syvemmälle, ennen käymättömille tolille ja lopulta ulappaisille saarille ja ihmisettömiin erämaihin — ja tee tämä yksin — saat vastaasi vavahduttavia kokemuksia. Tyhjän selän kohina autiossa rantalouhikossa ja honkien latvoissa on voimakasta, mutta pitkää, raskasta huokausta. Seisot paikallasi, avautuu omaankin tajuntaasi autiota tuijotusta, jonka takaa kuuluu määrättömän kaukaisena äänenä häipyvää pienokaisen itkua ja vielä kauempana sävytöntä, yksitoikkoista ulvontaa.
Leveitä, syvyyteen luikuvia paasia, näiden välillä ja pitkin rinteitä sekasortoista kivimassaa, ihmissilmään luonnottoman köyhää luomistyötä, ihmistyön aiheidenkin ja kaiken kasvun mahdollisuuksienkin tunnotonta tuhoamista. Alat kapinoida hyperborealaisia jumalia tai esi-isiäsi vastaan, jotka heikompina muita ovat häätyneet hakemaan yöllä paistavaa aurinkoa ja nämä mittaamattomat hiidenkiukaat löytäneet sen vaisussa himerryksessä — ainoaksi elämänosakseen, koko tämän- ja tuonpuoleiseksi kohtalokseen.
Et kapinoi kauan. Kaislojen huojunta, haavoittavien lehdensuikaleiden kahina huojuttaa mielesi vain murheelliseen ikävään. Yrität ylemmäksi. Onhan siellä ylistettyjä honkia, pihkantuoksua, ytimekästä terveyttä. Hengityksesi alkaa paisua. Täällä, täällä voisi hengittää itsensä vaikka... nousemaan haudasta!
Mutta et voi estää jalkasi risahtamasta käpristyneeseen pajunoksaan, joka jo keväällä, juuri silkkisillä kissoillaan leikitellen on äkkiä, yhdessä yössä paleltunut kuoliaaksi. Kissatkin ovat jäätyneet ja kuivaneet pikkuruisiksi muumioiksi. Niiden untuva on vielä sileä ja valkea, mutta silkinloiste on kadonnut. Ja suojalehdet ovat kovettuneet ruskeiksi pyörylöiksi, jotka ovat kuin suuria, haalistuneita veripisaroita, äkkinäisessä kauhussa itkettyjä. Suomalaisen korven pääsiäiskauneutta...
Yhä ylemmäksi rinnettä! Tämä ei muutu. Kuivuneitten lehtien laikkoja, ruohontukkuja lomassa. Mutta tuolla... heleän viheriä läikkä! Se on kostea sammalmätäs lahokannon ympärillä. Kylmänkukat, jotka ovat sulkeneet pienoisiksi paleleviksi kouriksi terälehtensä suojellakseen edes heteitänsä, nousevat harvassa ryhmässä, kelmeänvihrein varsin, mättäältä. Rukoilevatko ne keskellään lahoavaa kuolemanseitaa... suojaa tai ruokaa? Mitäpä sillä olisi annettavaa... Vain tyhjävartisten nokisienten ryhmä on sillä jumalatar-kruununaan.
Vieläkin ylempänä, kallion kupeessa, on toiselta syrjältään palanut kanto, juurella nuotion jätteitä. Täällä on ollut ihminen! Kyyhöttänyt tuossa pohjantuulelta suojassa ja lämmitellyt konttaisia käsiään syyskoleassa, ollessaan ahrainkalassa tai metsällä.
Minne nousetkin... tuonne kaljupäiselle vuorelle saakka! Karkeaa, elotonta jäyhyyttä, määrättömiä vuorenselkiä, joille aurinko heittää penikulmaiset pilvenvarjot? Minne etenetkin: samaa, samaa tai... suota, suota.
»Samaa ja samanlaista», Joel Svart toisti, höyrylaivan peräkannella seisoen, äskeisiä ajatuksiaan. Hän ei ollut koskaan tullut sovussa toimeen näiden erämaiden kanssa, vaikka matkustikin nyt niiden valtaväylää pitkin omille syntymämailleen.
Sotaretkellä, lepopäivinä, hän oli kysellyt noiden samojen korpien pojilta, mitä nämä olivat ajatelleet niitä samoillessaan. »Häh, puita vedättelin tai vaeltelin takaniityille heinänkorjuuseen, mitäs siinä ajattelemista, jollei penskoja ja akkaa kotona», oli tokaissut torpanmies Kuunari. »Lintujahan minä vain... penikulmittain kiertelin rantoja, sorsia tähystin poukamista ja sitten, myöhemmällä syksyllä, kurkistelin näreitten latvat ja jäniksen jäljet... sai siinä poikaloppi hikensä», oli Iivarin Janne selitellyt. »Mutta hauskaahan se taisi olla, näin jäljestäpäin ajatellen... sellaista vähäläntää tappelunnujuutusta», hän oli lopuksi myhäillen aprikoinut. Mutta Taavi Laukka oli pojantenavasta asti laskenut polokoukkuja niemien kärkiin, soutanut ympäri selän joka aamu auringon alkaessa kylmänä kajastua ja joka ilta kylmänhengen levitessä rantoja pitkin. Ei ollut ajatellut muuta kuin mitä olisi ollut pataan panemista seuraavaksi aamuksi. »Isä kun oli kuollut jo aikoja sitten ja kotona äitimuori ja kaksi tyttöä minuakin nuorempaa, niin ei siinä auttanut ajatella ees kohmettuvia käsiä, saatikka sitten sitä kauempia kauheuksia, vaikka pyrkikin nivusia kolottamaan iänikuinen soutu», Laukka oli muistellut. Mutta kerran hän oli kertonut kokonaisen pienen muistelmansa:
»Sain sitten useana kesänä peräkkäin Lahon isännältä urakalle jätetukkien kiskomisen Kuorkosken latvapuolilta. No, siellä oli sitä yksinäisyyttä viikkokaupalla. Tukinniskaan keksi, yhtä vauhtia rantakiville ja törmälle, takaisin vesirajaan ja alas hilpatessa pikkuinen laulunpätkä: 'yks' viiskolmatta, yks' viiskolmatta', sillä suutarinmarkka oli tukinroikaleelta kiskomispalkkaa. Illalla kun paiskasin itseni havuille, en herännyt ennenkuin auringon kylmätessä. Mutta raajat olivat kankeat ja raskaat kuin vettyneet tukit. Siitä souvista nämä taisivatkin tulla näin peevelin lujiksi, vaikka joutuivatkin kasvamaan tällä tavalla, vähän niinkuin mutkitellen», hän oli hörähytellyt kertomuksensa päätteeksi.
Niin, he olivat vain osa tuon samaisen korven kamppailusta. He, juuri hekin olivat eräitä sen juoksevia, terveitä eläimiä, sen muotopuolia känkkyräpetäjiä tai sen ruhjomia uhreja. Kuinkapa he olisivat voineet ajatella sen kammottavuutta?
Mutta Joel Svartista oli alkanut yhä selvemmin tuntua siltä, että koko suomalainen kulttuuri oli oleva ennenkaikkea juuri tuon korven tuhoamista ja kaiken sen masentamista, mitä se oli siittänyt ihmiseen takamaitten heimokahakoista ja nälkävuosista saakka. Ei edes sen luoma sitkeys ja voima ollut hänen mielestään inhimillistä. Teon voiman ylistäminen oli vain korpisieluista raakuudenpalvontaa. Se oli juuri sitä samaa Murhan Henkeä, joka oli tehnyt veljessodan niin luonnottoman raivokkaaksi ja joka oli sen lopultakin synnyttänyt. Eikä tämä kansa pelkästään ‘katajaisena' ollut hänestä minkäänarvoinen rintamaitten hengentyössä.
Pirkan ääni kuului takaa peräkannen korituoliryhmästä.
Joel Svart ei vastannut. Tämä matka kotoseudulle oli hänelle 'kuolemanjälkeisen elämänsä' tutkimusmatkaa. Rintamantakaiselta maaseudulta oli tullut kauhistuttavia huhuja. Hän oli omin silmin nähnyt paikallisten esikuntien lausuntoja tutkittavista kapinavangeista, ja ne olivat olleet kauttaaltaan lyhyenkarkeita tuomioita, jotka iskivät kuin kirvespohjalla: Ammuttava! Tapettava! Jotain erämaista salatihua tuntui täältä nousevan vastaan joka louhikon takaa. Tuo korpi näytti avanneen hirvittävät leukaperänsä toistamiseen ja nyt pursuavan verenvaahtoista kostoa, katalaa ja tunnotonta. Mutta millä tavalla, minkälaisina tekoina? Hänen täytyi saada kaikesta selvä, sillä mitä vaati häneltä hänen omatuntonsa, se oli vieläkin tilittämättä. Oliko tuomittava koko kansa vai puolikas siitä? Ja kumpi puoli? »Ei keskivälillä-seisoja, ei laakereilla-makaaja», sitä hän vain toisteli itsekseen.
Laivan laajenevat mainingit kaatuivat sarjoissa louhikkoja vasten ja taittoivat yhtä säännöllisissä sarjoissa auringosta huikaisevia valolaikkoja, jotka heittivät sädekehiänsä koivujen, latvoihin, petäjänkylkiin, kallioseiniin, sitä mukaa kuin laiva eteni. Ilmiö viehätti ja huvitti katselijaa. Juuri noin... vain pintakultausta ja vain lähimmäisessä metsänrinnassa. Koko muu erämaa jäi ihmisälyn muuntavasta voimasta osattomaksi, ennalleen ja pimeäksi. Hän hymähti ja palasi toisten luo. — Kaarin rouva miehineen, jotka olivat myös Autialan-matkalla, olivat tulleet hyteistänsä. Ja parhaillaan kääntyi seuraa kohti myös jääkäri Strand, joka oli pitänyt seuraa sivukannella haaveilevalle Geila Rothmanille.
»Ja siinä toinen taivastelija!» Pirkka viittasi Joelin tullessa, iskien silmää Geilalle. »Katsokaa nyt», hän kääntyi koko seuran puoleen, »molempien otsaan on kirjoitettu: »Mikä on totuus?», toiseen taivaansinisellä, toiseen — Joel paralle nimittäin — punaisella ja mustalla. Ja nyt te luulette, että minä vastaisin teille, hyvät natsarealaiset, pesemällä käsiäni maailmanmies Pilatuksen hienostuneessa skeptisismissä? Ehei, pojat! Meille kuolemasta nousseille nuorille on totuutta vain koko-elämä ihmisineen, elukoineen, sarvineen ja hampaineen — tunkiokasoineen, jos nämä vain elävät ja...»
»Ja lemuavat!» Kaarin huudahti.
»Suomalaisesti!» lisäsi tuomari.
»Kummallista, miten hatara on tuo 'elämä', sehän ei merkitse enempää kuin, iskusana mikä tahansa», alkoi Joel.
»Oo, mikä Ethica ordine geometrico demonstrata! Mutta minä rakastan vain uutta ja umpimähkäistä elämää, oikeata sielujen juhlatunnelmaa!»
Joel iski vastaan kuivan terävästi: »Ja päädyit kuitenkin perin Vanhaan metafyysilliseen ajatukseen 'sielujen juhlatunnelma', sehän on oikea korvapuusti koko sinun 'uus-epikuurolaisuudellesi'.» »Ooho, poika», hyökkäsi Pirkka, vai korvapuusti? Se oli vain korvatillikka sinun dogmatiikallesi, sekä moralistiselle että — hihhulilaiselle. Sat sapienti!»
Geila oli siirtynyt nojaamaan kauemmaksi sivukaiteeseen. Hän alkoi viittoilla kiihkeästi Joelille. Tämä luopui väittelystä. Hän oli nähnyt Geilan silmien loistavan säteilevän rakastuneesti. »Tuolla, tuolla, katso!» Geila kiirehti häntä kädestä, painoi sen kaiteelle ja samalla rintaansa vasten. Siellä oli Kannaksen torppa ja heidän rakkautensa onnenkuuma kesä. »Muistatko, valkeat seinät, viheriät akkunaruudut ja akkunalaudalla yksi ainoa verenpisara», Geila alkoi kuiskia. »Tuolla rantahietikko... autiona, ei ketään ihmistä», Joel yhtyi melankolisessa äänensävyssä. »Silloin... Marja pyykkirannassa, nuori isäntä rantapellolla tai tuolla rinteellä aidan panossa. Niin, missä lieneekään nyt Heikki? Kuului paenneen jo syystalvesta punaiselle puolelle», hän lisäili yhä synkemmin.
Geila oudoksui. Hän oli yrittänyt manata esiin heidän onnenaikansa. Ja tuo mies... punakaartilaisisännistä! Hermostunut väristys melkein puistatti häntä. Mutta hän tunsi samalla kuin kaiken veden ja voiman tyhjenevän elämänjoestaan. Se oli täytettävä uudestaan, sen oli kohistava — vaikka taaksepäin, latvojansa kohti. Ja hän yritti sittenkin: »Muistatko sitä pientä risatautista, Päiviö-poikaa, jonka me paransimme auringolla ja omalla onnellamme. Oli ihankuin minä itse olisin hänet synnyttänyt... meidän rakkaudestamme, Joel!» Hän kopristi miehen käsivarresta saadakseen tämän mukaansa. Eikä osannut enää jatkaa. Hän tunsi toistelevansa tolkuttomasti tuota 'meidän rakkauttamme'. Ja hän oli huudahtanut hänen nimensä parahtaen. Mutta tuo mies... väänsikö hän huuliaan suorastaan ivallisesti? »Niin, niin, muistathan... aamu aamulta suutelin hänen näivettyneitä jalkojansa... Ja muistatko? Ne alkoivat liikahdella, punertua ja lopulta temmeltää... ja silloin minä sen tunsin... ihankuin oma poikani... meidän rakkaudestamme!» Ooh, taas hän oli kyennyt vain toistelemaan samaa.
»Meidän rakkaudestamme...» matki Joel hiljaisen ivallisesti. Sitten kuin suuttuneena, halveksivan katkerasti huudahtaen: »Tuo risatautinen! Meidän poikamme? Niinkö?» Geila kalpeni hädästä. »Hyvin arvattu...» Joel jäi mumisemaan.
Nyt ei ollut enää mitään keinoa. Geila käänsi hitaasti selkänsä Joelille. Hänen turtuneilla kasvoillaan näytti olevan yksi ainoa ilme: Millä tavalla on näin pitkälle tultu... kaiken katoamiseen? Geila parka ei ollut tajunnutkaan, että hän itse oli muutama päivä sitten — heidän vaarallisimmassa, aamuisessa rakkaudessaan — reväissyt Joelin arinta orvaskettä ja jättänyt sen myrkylliseen kuumeeseen. Miehen epäluuloissaan jälleen äkkiä kylmentyessä nainen oli tuona aamuhetkenä hymähtänyt hieman säälivästi: »Olet liian hermoherkkä, poika parka.»
Tämä oli särähtänyt Joelin korvaan raakana solvauksena. Se oli riistänyt häneltä riipaisemalla koko miehisen kunnian. Ja sen oli tehnyt juuri tuo sama olento, jonka vetelä turtuneisuus, omiin ytimiinsä vetäytyminen sai hänet ärtymään, sisäisesti suuttumaan ja lopulta kuristavaan tunteeseen, joka teki elottomaksi sielun ja ruumiin. Tuo nainen... Ahaa, nyt hän sen oli muka ymmärtänytkin. Hänen 'sisäisimmät' kaipuunsa olivat tietenkin jo kauan halanneet toisenlaista miestä: karkeahermoista, noin vain sivumennen viettelevää, ruhjovaa, raakaa, eläimellistä... Siinäpä juuri taisi ollakin hänen miesihanteensa. Tuollainen... esimerkiksi tuo kummallisella tavalla mukaan tuppautunut serkkupoika. Ja he muka olivat ihan kihlajaismatkallaan, näyttelemään morsianta.
Tällaisia oli hautonut Joel Svart monet vuorokaudet. Morsian oli päivä päivältä käynyt yhä enemmän ymmälle. Ja nyt... tämäkin, heidän ihanin muistonsa! Jospa se olisi edes vain jotain jälkisairautta, jonka aika parantaa, jospa...
Mutta Joel sanoi, ikäänkuin ei enää kykenisi yksin kestämään, hänen selkänsä takaa: »Niin, risatautinen... sehän olisikin luonnollista, näin hermoheikosta miehestä, kuten itse sanoit.»
Nyt se oli sanottu. Geila muisti lauseensa ja koko tapauksen. Oli aluksi ilostua: »Oh, sehän oli vain lause, sellaista hölynpölyä ja...» Mutta hänen ilonsa katkesi. Jokin alkoi takoa hänen muistissaan: »Oikeassa, hän on oikeassa, tuo mies on tuntenut sinun sisimpäin aivoitustesi läpi, itse olet ollut hänen sylissään jotain vailla ja kaivannut jotain muuta, enemmän tai toisenlaista...»
Geila etääntyi hiljaa kaidetta pitkin erilleen, yhä kauemmaksi Joelista. Hän ei uskaltanut jatkaa. Hänellä oli taas jotain salaamista. Mutta nyt hän tunsi sen ensi kertaa selvästi. Ja juuri tuota selkeyttä hän kauhistui.
Niin, nuorena tyttönä hän muisti kuvitelleensa itselleen tyyntä, jäyhää miestä, jonka kourat tekivät kipeää, joka otti ja saattoi heittää hänet pois, kuten kintaansa tai ainakin kuin hevosensa. Alituisessa huolessa hän saisi olla 'ryövärinsä' tähden, ja tämä oli suljettu, kova ja synkkä, otti ja työnsi pois.
Mutta nämähän olivat pelkkää tyttöajan iltaöistä hulluttelua. Hän oli taas ilostuvinaan koko tapauksesta: »Sitä rakastuneitten riitelemistä!» Mutta hänen katseensa osui hytin kulmauksesta Verner Strandiin, joka istui synkkänä paikallaan, toisten vilkkaasti keskustellessa. Joelillakin oli ollut omat synkkyytensä, värähtelevät, toivottomat. Mutta tuo tuossa ei muuttanut ilmettäkään, vaikka tiesi rakastuneensa onnettomasti. Siinä miehessä asui varmaan tyyni, julma tahto, joka osasi taivuttaa mielensä mukaan vaikka rautaa, kun vain sai käsiinsä. Hän ei ainakaan säikähtelisi pieniä 'kylmyyksiä'.
Geila unohtui katselemaan Strandin profiilia, jossa lyhyen otsan alta työntyi varma nenänkonko, käyrä leuka ja suu kuin miekalla sivallettu. Nuo huulet eivät varmaankaan vapisisi. Ne ovat oikean sotilaan, kuten koko tuo pääkin ja luja vartalo...
Kuitenkaan ei Geila Rothman myöntänyt tänäkään hetkenä itselleen, että olisi ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut tuohon 'sukulaismieheen', kuten hänellä oli tapana häntä nimitellä, ikäänkuin viileän sisaruuden todistukseksi. Ei, tuon laatuisessa miehessä oli vain jotain, mikä välttämättä kuului hänen miesihanteeseensa. Sen hän myönsi tänäkin hetkenä. Mutta hänen sydämensä, se tunsi tuskaa vain Joel Svartin vuoksi.
Ja tuolla loittoni Kannaksen torppa, häipyi lopulta niemien ja saarien taakse. Vaistomaisesti hän oli tarttunut kaidepuun pystytankoon ja nojasi siihen kuin hukkuva päätään. Nämä pari viikkoa olivat olleet kummallisen kosken laskemista. Aluksi juhlamatkaa. Vähitellen... perävannas oli vikaantunut. Airot oli menetetty. Oli syösty yhä vaarallisempiin kurimuksiin. Ja nyt tuossa... viimeinen pelastava koskenniska, josta vielä saattoi pelastautua syrjään, suvantoon. Mutta nyt... sekin oli jätetty. Ja edessäpäin? Hänen silmäkulmiaan alkoi pakottaa. Ei uskaltanut ajatella edemmäksi ja toivoi kuitenkin jotakin, vielä ihmeellisempää pelastusta. »Hyvä, hyvä minä tahdon hänelle ainakin olla...»
Siinä se oli, sekä Joelin että Geilan kotipitäjän vanha silta. Oikealla yhä vielä vanhemman hautausmaan kiviaita. Koko entinen Rantakylä, tuo 'viheliäisyyden kaupunki', jonka Vartin herrat olivat aikoinaan asuttaneet entisillä saunapiioillaan ja muonamiehillään, oli kadonnut kokonaan, yksinpä Herran-Leenankin punainen mökki ja Hilvosen tupa, jossa kerran kelloseppä Jaakko Hanski oli selittänyt kyläläisille »Työmiehen» evankeliumia. Vain pari kennääntapaista muinaisten multahirsien paikalla. Mutta kivimuuri oli kestänyt muuttumattomana. Sen kivien vihertävät laikatkin, joita Joel oli poikana kuvitellut vainajain kasvoiksi, tuijottelivat sieltä täältä. Mutta ne olivat vähentyneet? Koko rauniomuuri näytti puhdistuneen entisestä niljakkaasta kosteudestaan. Joel antoi katseensa nousta sen yli, pengermälle. Todellakin! Laidasta laitaan oli tarha luotu uudestaan. Puita oli karsittu ja harvennettu. Ja kas, ihan oli avattu hiekkaisia käytäviä säännöllisiksi kuvioiksi. Heinä, jonka ennen lukkari oli niittänyt lehmälleen, oli nyt laskettu puutarhakoneella. Maatuneet haudat oli tasoitettu, kylvetty nurmilaikoiksi, jotka erosivat heleänvihreinä läikkinä ympäröivästä maasta. Ei yhtäkään kallistunutta puuristiä. Vain Maatialan Svartien ja Paimelan Rothmanien hautakivet olivat jääneet rinnakkain seisomaan, välillään joitain luutuneita muinaisen ruusupensaikon jätteitä. »Varmaankin... pieteetistä säästettyjä», Joel Svart murahti.
Mutta hänen mielialansa oli sittenkin kirkastumassa. Tämähän oli uutta maailmaa! Tuolla, korkeimmalla kunnaalla, työskentelivät kokonaiset joukot kylän ihmisiä: neitoja, nuorukaisia, isäntämiehiä, liinapäisiä emäntiä, rouvasihmisiä, kukaties puolet koko kylän asujaimistosta. He haravoivat, kitkivät, istuttivat laajan hautakummun ympäritse kuusentaimia, eräät polvillaan, kädet kuin hyväilemässä mustaa multaa. Keskellä kumpua seisoi jo kivijalustaa, jolle nähtävästi odotettiin tilattua sankari veistosta. »Niin, siellähän lepää jo minunkin miehiäni...» Liikutus ja johonkin marssin tahtiin nouseva mieliala vei Joel Svartin ylös hiekkakäytävää pitkin. Pirkka alkoi seurata kepin varassa harppien. Muu seura jäi alatielle odotellen etenemään.
Maasta paljastuneita mukaisia sääriluita ja pääkalloja oli kerätty pieneksi kasaksi käytävän sivuun uudestaan haudattaviksi. »Sukupolvet ovat nousseet töllistelemään vapautta!» Pirkka huudahti takana. Todellakin, nuo isien mitättömät jätteet näyttivät Joelistakin hieman huvittavilta. Heidän kuolinkamppailunsa tuntui olevan niin määrättömän kaukana, että kaikki tuska oli jo haihtunut heidän luistaan.
Eräitä suruharsoisia naisia nousi tulijoita tervehtimään. Monella oli riutuneet kasvot. Mutta kaikki he olivat iloisen näköisiä.. Tuo heidän, hommansa oli kuin kotopihalla tai -pellolla askartelemista, mutta jokaiselta kädenkäänteeltään juhlallista. Laskettiin leikkisanoja, mutta ei pienintäkään karkeutta. Pirkka, joka oli paikkakuntalaisille vieras, otettiin hänkin joukon keskelle kuin omainen, kun kuultiin hänet omien poikien kerällä haavoittuneeksi. »Tehdään tästä pojille ikuisiksi ajoiksi puutarha», tokaisi nuori isäntämies. Toverukset kääntyivät lähteäkseen. Mutta ylätielle vievällä portilla, joka oli rakennettu kokonaan uudeksi, Joel jälleen pysähtyi. Toden totta! Välkeä selkä, heleä rantapäärme ja säteilevä kukkula... ikuinen puutarha, syli täytenänsä riemuitsevaa vapautta... Ja uudet portit! Siinä vanhassa, homehtuneessa, olivatkin asustaneet — muisti hän lapsuuskuvitelmiaan — nahkasiipisiä elukoita ja pelosta uikuttelevia lapsivainajia.
Katsojan silmiin häivähti pieneksi hetkeksi kaupungin yhteishaudoilta ruumiinkaivajien mielipuolinen joukko. Mutta sekin liikahteli nyt inhimillisesti ymmärrettävämpänä. Vapauden jalanjäljet! Nehän olivat kahdenlaatuiset... veriset ja ylpeät.
Hän näki edessään ajanjaksoja ja miespolvia. Käytävillä maatui hienon sileäksi raaka multa ja hiekka. Verijäljet katoavat. Nurmi kaunistuu kaunistumistaan. Kuuset kasvavat. Mustakinaiset naiset eivät enää ole itkemässä. Kiukkuinen kirous, joka vielä kimmahtaa rantatieltä kiviaidan yli, on haihtunut olemattomiin. Vainajain isät eivät enää tee tänne raskasaskeleisia sunnuntaikävelyitään. Mutta heidän pojanpoikansa ja näiden pojat ja tyttäret kävelevät vanhuuttaan ylevän puiston hiljaisia käytäviä ja pysähtelevät ilman mitään surua patsaan ympärille. »Ne olivat ihmeellisiä sankareita», sanovat toisilleen lapsekkaasti hyvillään, sillä heidän oma nimensä loistaa katoamattomana graniitista, mutta myöskin hartaan kunnioittavina, pienen pieninä kuin ikuisuuden puistossa. Mullasta lemuaa väkevänä, kuusissa humisee ja kivikirjaimista välkähtelee ylpeänä historiallinen tapahtuma, jonka ylhäistä välttämättömyyttä ei enää yksikään kansalainen kiellä. Näin ajatteli Joel Svart vapautuen näkemys näkemykseltä, kunnes hän puuskahti rohkeassa ilossaan: »No, tokihan täytyi jumalatar Vapaudellakin olla kahdet jalanjäljet, julmat ja ihanat!» »Kuten Haeresis Dealla», vastasi umpimähkään Pirkka, tarttuen toverinsa käsivarteen.
Mäkiin nouseva kototie oli valaistunut laidasta laitaan. He tapailivat marssintahtia rientäessään yhtäjalkaa muuta seuraa kohti.
Tuosta myötäili syrjätie Maatialan entiselle ulkotilalle, Vanhalaan, Vartin herran muinaisten saunajuhlien synninpesään. Mutta sekin oli nyt, ja jo aikoja sitten, voitettu kaikkine seurauksineenkin. Tie yleni. Vaivaistalon hullujenhuoneen kulmakamarin akkuna päilyili auringosta. Haudassa olivat senkin takaa Norrin ja Vartin herrojen konjakista punoittaneet naamat... ränsistyneine herranilmeineen. »De mortuis nil nisi bene.» Mutta jossain, matalalla tuolillaan vuoleskeli varmaan Ismael poika lusikoitaan, kauhojaan... Ja taas tuli kotiinpalaajan mieleen alttaritaulun kauneutta.
Autialan veräjä tuon tiemutkan takana... Eipäs, kas vain äitimuoria! Oli rakentanut oikean portin, pienen ja sievoisen. Ja tuolla seisoi itse portaikolla, ihan pyhäpukimissaan. Kapean pitsikauluksen päätteessä kiiltää hänen ainoa korunsa, joka on jäänyt hänelle perheen konkurssipesästä, kultainen, hienotaontainen rintaneula.
Äiti syleilee poikaansa ja herahuttaa pienen iloitkun. Kaarinia hän ottaa molemmista käsistä ja luo häneen vierastavan ja tutkivan katseen. Tuo ylellisesti puettu kylmännäköinen nainenko hänen tyttärensä? Mitä liekään enää jäljellä siitä pienestä tytöstä, joka lähetettiin — hänkin konkurssipesästä — täti Zuleiman ottotyttäreksi?
Kaarin oli yrittänyt ottaa sujuvasti hymyilevän seurusteluilmeensä. Mutta se ei onnistunut. Tulee muistiin pakostakin, kuinka hän oli seisonut Portinmäellä reen vieressä, jossa istuivat äiti ja Joel lähdössä Virt’ojan rustholliin, ja hypistellyt äitinsä turkinlievettä ja katsellut maahan kyynelten tippuessa. Ensi kerran koko täysi-ikäiselamässään hän joutui hätään itsestään: Zuleima-tädin mukavissa nukkekamareissa ja avioliittonsa salongeissa hän tunsi nyt yhtäkkiä menettäneensä jotain, jota hän ei enää koskaan saavuttaisi muualla kuin unessa, joka vielä joskus oli tuonut hänen lähelleen nuo tuossa tuijottavat ihanan siniset silmät. Mutta hän nousi kapinaan niiden edessä. Oliko se hänen syynsä, että...? Totunnainen naurahdus tuli pelastajaksi. Hän katsahti sivulle ja sai takaisin ylimielisyyttään. Kohautti olkapäitään, taputti herttaisen keveästi äitiään olalle ja naurahti muka kohteliaisuutena: »Kas vain, äiti muoria, täällähän on somempaa kuin olisi saattanut luullakaan!»
Augusta rouva vetäytyi itseensä, kävi arannäköiseksi ja ojenteli kättään toisille tulijoille, kuten hänellä oli tapana ventovieraille, itseänsä ylemmille, ruumis hieman jäykkänä, käsi joka hetki tervehtijän kädestä irtautumassa.
Joel katsoi toisin silmin pientä puutarhaa. Siinä oli melkein jokaisessa kädenjäljessä hänenkin osuuttansa poika- ja nuorukaisvuosilta. Mutta hän ei ollut pariin kolmeen kesään päässyt käymään kotona. Ja huomasi vasta nyt yllätyksiä toisensa jälkeen. Orapihlaja-aita oli noussut korkeaksi. Penkit oli maalattu juuri täksi kevääksi. Kaksi vantterannäköistä poppelia oli istutettu lisää ja entäs... hopeapajuja. Koko kasvitarha oli laajennettu, perunapelto viety kauemmaksi ja hänen koivunsa... tottakin, tapaili jo vinttikamarin taitekaton korkeinta harjaa.
Augusta rouva nyhjäisi ohimennessään poikaansa. Joel vain viittasi puutarhaan. He iloitsivat hetken toistensa katseista kuin salaliittolaiset, jotka nauttivat vain omista tietämisistään toisten ymmärtämättä mitään.
Joel vietti melkein koko illan omissa oloissaan, istuskellen kivillä ja penkeillä, kierteli rannalla ja lepäili selällään nurmikolla. Haavoittumisestaan saakka hän näki kulkeneensa pelkillä haudoilla, toiselta toiselle, äskeiselle sankaripatsaan jalustalle saakka. Nyt ne olivat loppuneet. Täällä hän oli kaikkien yläpuolella. Hänen unennäkönsä kuolemantakaisesta puutarhasta palasi mieleen vailla kaikkea painajaistunnelmaa. Jäsenet olivat terveet. Tuossa... rinta kohosi voimakkaana, jalat loikoilivat rinnettä pitkin hervottoman laiskoina. Hänen äitinsä oli voittanut! Hänen puistossansa, tuolla jossain, lauloivat olemattomat linnut, joita ei voinut kuvitella muunlaisiksi kuin tulen- ja purppuran värisiksi.
Ja kummallista... hän ei tuntenut mitään tuskaa, vaikka näki Geilankin jossain tuolla kaukana, takanapäin, kasvot vanhentuneina ja hämärinä, johonkuhun noista haudoista syvälle haudattuna.
XI.
SELKÄPUOLEN SANKARIUTTA.
Talollinen Juonas Harri kenottaa rattaillaan; takaistuimilla hänen yhdeksäs kakaransa ja kuopuksensa Pien'-Juonas, tirkistellen isän kainalon alitse ruunan vihoittelevia hännänhuiskauksia.
Ukon leveä takaraivo näyttää tavallistakin laveammalta, sillä vanhuuttaan kutistunut lakki on asetettu otsapuolelle, melkein terävään pystynenään asti, silmien suojaksi. Katselee kumpaisellekin puolelle tietä. Omia maita... Tuosta kyllä sopisi, kuustuumaiseen asti kun jumauttaisi ja setelit pankkiin... Mutta kiirettäkös tässä. Ja ukko hihittelee salakavalasti itsekseen, ikäänkuin nautiskellen sensuuruisista piilokassoista, ettei muilla unissakaan aavistusta.
Antaa ruunan ruveta käymäjalkaan. Kohauttaa lakinlippua ylemmäksi nähdäkseen paremmin. Suu vetäytyy hitaasti leveäksi. Pien'-Juonas on hypännyt rilluttelemaan kärryjen takaistuimesta itseään kannatellen. Mutta isä-ukko ei huomaa ärähtää. Naama käy hikeen pelkästä ilosta. Tuosta ne kampeutuvat Nivalahtea kohti Vekurin Mikon torpanmaat... Kuivaa hihitystä. Vai Vekurin! Harrin talon perintömaita. Ohhoh, kylläpä on penskojakin, taloja tarvitaan omillekin. Vai tässä... Muka hommailevat torppareita, kukaties mökkiläisetkin ehta isänniksi. Täytyy kiirehtiä, kiirehtiä täytyy...
Mutta tässä paikassa se vasta somasti sattui, koira vieköön. Poika, perillinen muka, kaatui punakaartissa ja isä-ukko, punaparta, jymäytettiin kotomäkeensä. No, minkäs sille. Ei siinä ollut paljon viittilöimistä Putaanperän Antille, joka sitä puhdistustyötä tässä on toimitellut ja julmistellut muuallakin päin konnia kurittaneensa. Sattui... ei torpassa isäntää, ei perillisen tapaistakaan, yksinäinen leskenpipana... Ei muuta kuin torppa taloon ja vaikkapa tuon Pien'-Juonaan kontolle.
Hihitykseen herahti pisara makean leppoisaa isänrakkautta. Silmäsi taakseen. »Ja sielläkös sinä, peevelin penska... rilluttelemassa! Linjaalit katkot...» Ruuna säikähti. Pien'-Juonas kiepahti sydän kurkussa istuimelleen ja alkoi hypistellä sormillaan, nenänaskaliaan kuin hiirenpoika turvallisessa kolossaan, pälyillen kuitenkin vielä kotvan ajan yläilmoihin päin vaarojen varalta.
Tulee vastaan valtamaantie. Harrin ukko nykäisee vasemmasta ohjaksesta ja kääntyy kaupunkia kohti. Leveä vallantie, puhelin- ja sähkölangat veivät hänen ajatuksensa vielä suurempiin asioihin. »Huhuilevat muka vikapääksi miehentappoon... ehei, pojat, sopiipas se sylkeä vasten naamaa, niin tuossa olet käräjätuvan permannolla kontillasi... kunnianloukkauksesta», kaiveli hetken vielä jokin äskeisistä mielialoista. Mutta siitä ne sujuttautuivatkin näkyville välkeämmät ja ylevämmät aatokset. »Kyllä tässä pykälät tunnetaan lautamiehenä ja kunnia on arka, jukupliuta... napamiehenä kunnassa ja... ja järjestys taloon ja kuntaan ja koko valtakuntaan!»
Kaupungin herrat olivat kuuluttaneet kokouksen naapurikirkolle seuraintaloon, ja sinne oli ukko Harri menossa ihan kirjeellä manattuna. Kerrankin ovat oikeassa herrat. Isännällä valta talossa ja kuninkaalla maassa, rajasta rajaan. Selvä komento! Sitten sitä tietää talonpoikakin, että oma on omaa, ja oppivat pitämään toisten omaa kunniassa...
Piippu oli sytytetty jo tienristeyksessä. Nyt se pöllähti mahtavasti. Ruuna sai jolkutella omia aikojaan. Pien'-Juonas pölläili muina miehinä ympärilleen. »Isä, herroja ajaa», hän sanoi pelästyneenä, »toisella on kiiltävä nappikin lakissa!»
Joel Svart ja ylioppiiaslakkinen Pirkka ajoivat ohi. Pien'-Juonas kyyristyi kurkistamaan istuinselän syrjästä, silmät takkiaisina herrojen selässä. »Kievarikyytiläisiä», kärisi ukon suupielessä. Siristi vielä tarkemmin silmiään: »Taisikin olla sitä Vartin herran konkurssi-pahnaa... tasavalturien profeetta. Noh, mitäpäs tuossa tietämistä, mailtaan huvennutta perikuntaa. Tasan, tietenkin tasan olisi taas pantava... tasavallaksi kaikki, maat ja mannut...» Olihan niitä helläkin, Harrissa, Vartin rouvan kirjaimilla merkittyjä hopealusikoita. Ja kyllä pysyivät kaapissa. »Sopii ajaa vaan ohi pikku-herrain suuremmat ja kunniallisemmat tässä määräilevät valta-asioista. Noh, siitä...» Ja ruuna painaa mäennyppylältä töksähtelevää ravia, ukon piipunkopan käristessä himokkaista imaisuista.
Jo kotoa lähdettäessä oli Joel ollut helposti raivostuvalla päällä, ollut oikeastaan kaikki nämä kesäiset viikot, joiden ajan hän oli kierrellyt vaalipiirin tasavaltalaisten esitelmöitsijänä sekä koto- että naapuripitäjässä. Usein hän oli palannut Autialaan syytäen tulta ja tulikiveä ’rintamantakalaisten' ja 'kellariherrojen' niskaan, joiden ’jälkisankaruudesta’ hänellä oli joka kerta uutta kerrottavana. Eikä hänen tarmonsa kiertää, suuttua ja saarnata näyttänyt väsähtyvän. Kun Augusta rouva pyysi häneltä viikon tai edes parin päivän lepoa, hän saattoi katsahtaa äitiinsä yhtäkkiä vakavan tuimasti: »En saa levätä. On tehty konnanteko, josta täytyy antaa ruoskaa... edes tällä tavalla.» Mikä 'selkäpuolen sankareitten' teko häntä erikoisesti raivostutti, ei hän ollut suostunut sanomaan. Tokaisemalla vain: »On otettava täysi selko», hän oli väistänyt utelut. Eikä hän viime aikoina ollut siihen enää viitannutkaan. Mutta hänen kasvoillaan oli samanlaista päättävää jännittyneisyyttä kuin tiedusteluretkellä vihollisen etuvartioketjussa.
Tästä silminnähtävästä muutoksesta iloitsi ennen muita Geila, joka näki rakastettuunsa kertyvän uutta, ryhdikästä voimaa.
»Älä iloitse liian aikaisin, nainen», oli Pirkka varoittanut. »Hän on syöksymässä johonkin uuteen taisteluun, jonka hän nähtävästi aikoo käydä yksin. Ja hän on hyökkäyksessä hirvittävä. Olen sen nähnyt. »Siitä on oksat pois», tapasivat sanoa miehet taisteluiden jälkeen. Ja tästä tapauksesta voisi sanoa: »Eeva ja käärme ovat poissa pelistä», hän oli maalaillut lopuksi.
Pirkan viimeiset sanat olivat koskeneet syvälle Geilaan. Hänellä oli ollut ilonsa alla myös pelokkaita aavistuksia. Yhä harvemmin oli Joel häntä lähestynyt. Oli kuin tuo mies olisi ollut marssimassa hänen ohitseen, jollain tavalla kylmästi kunniaa tehden. Tämä tunne oli tuottanut hänelle uudenlaista tuskaa. Hän tunsi saavansa jo liiaksi sitä, mitä hän oli ollut kaipaavinaan, 'miehekästä kylmyyttä'. Mutta nyt hän ei uskaltanut vetää sulhastaan läheiseen keskusteluun. Hänessä oli vain avutonta nöyryyttä hänen lähettyvillään ja hitaasti jäytävää pelkoa Joelia odoteltaessa matkoilta Autialaan.
Pirkalle tuotti sanomatonta huvia ärsyttää toverissaan tätä 'uutta jalopeuraa', kuten hänellä oli tapana ilakoida. Joskus hän työntyi mukaan Joelin saarnamatkoillekin.
»No, mikä 'historiallinen tendenssi' sinulla nyt on varattuna seurakuntasi haukottelevaan kitaan?» hän alkoi heti portilta piruilla.
»Joka tapauksessa parempi kuin sinun sankaripalvontasi... näivettynyttä nietzscheläisyyttä!» »Jota sinä yrität toteuttaa omassa hahmossasi», Pirkka iski uudelleen, »tosin onnistumatta, sillä sinulla ei ole aluksikaan laumanjohtajan taipumuksia».
»Seurasivatko mieheni minua hyökkäyksessä ja seurasitko sinä itse, herra heeros?»
»Ei kelpaa. Armeija on organisoitua, massaa, ja sitäpaitsi, me seurasimme tekoa, joka kykeni hurmioittamaan. Mutta puheissasi... sinä ratsastat 'totuuksilla', ja kansa välittää vain rohkeista kuvista ja karkeista tarinoista...»
»Sitäkin osataan jos tarvitaan», Joel uhmasi.
»Etkä kuitenkaan koskaan osaa tarttua täysin kourin tämän rahvaan oikeaan elukkasieluun, et köyhälistön etkä porvariston.»
Svart veti vain toista suupieltään halveksivaan nauruun. »Oletko sinä oppinut ylimalkaan tietämään lähes kolmenakymmenenä ikävuotenasi, mitä elukkaa tulee esimerkiksi köyhälistön mieleisen kansanjohtajan muistuttaa, ollakseen ihan sen 'sisimmäisen kauneuden' ruumiillistuma?»
»Hmh, karhua...»
»Ei, poika, ei sinne päinkään.»
»No, ilvestä! Niin haukkui kansa minun vallesmanni-isiäni, ja ne osasivat ainakin pitää sen kurissa.»
»Mutta heitä ei koskaan seurattu, korkeintaan toteltiin, niinkauan kuin heillä oli rahaa ja valtaa. Väärin, poika, väärin!»
»Ahaa, tietenkin kettua, oikeata Mikko repolaista!»
Pirkka irvisti ja hykerteli mielihyvästä käsiään: »Uudestaan, arvaa uudestaan!» hän hohotti. Kun vierustoveri jäi ymmälle, hän tokaisi: »Sellaista elukkaa ei olekaan, hyvä mies... Mutta on eräs sekarotuinen sekasikiö, jolla on suden ruumis ja hampaat, mutta ketun silmät ja häntä. Kas, siitä se tykkää köyhälistö kuin makkarasta ja Amerikan silavasta!»
»Lieputtaa kai häntää perässä juokseville joukoille? No, sitä minä en kylläkään ole osannut», Joel naurahteli. »Ja irvistää julmetun näköisenä porvareille sudenhampaitaan, mutta vilkuttaa samalla ketunsilmillään: 'No, eihän tämä nyt ihan täyttä totta ole tarkoitettu, hyvä porvari, mutta, nääthän, kun nuo joukot tuolla takapuolen varjossa vaativat murinan pitämistä ja ulvomisserenaadia'...» Pirkka nauroi katketakseen ja jatkoi: »Porvarillinen puoluepäällikkö taas saa olla paljon yksinkertaisempi sekä luonnoltaan ja hahmoltaan...»
»Jotain puhdasrotuisempaa...»
»Niinpä niin, sinäpä sen sanoit. Jotain arvokasta vain, laiskistunutta, härkämäistä hä-hä-hää...»
»Mutta minäpä en pyri kummaksikaan, puolueet hiiteen!» julisti hetken päästä Joel,» niin että sinun neroilusi juoksi hukkaan».
»Sitä pahempi», Pirkka totesi kuivasti, »joudut sudenhampaiden ja häränsarvien väliin, rakas profeetta».
Hevonen kampesi vastamäkeä mutkitellen ja niuhautti Harrin ruunalle ohimennessään. Kyytipoika takaistuimella tökkäsi ruoskanvarrella Pien'-Juonasta kohti, sillä hän halveksi ylimielisesti sydänmaisen näköisiä lanttupäitä ja hakoniskoja. Mutta Pien'-Juonas pinnisti istuimen reunalle leukansa — samaan malliin kuin hänen isänsä tasavaltalaisille — ja työnsi kielensä niin pitkälle kuin se suinkin kantimistaan pääsi. Kyytipoika vain sylkäisi vastaukseksi.
Joel Svart oli ohiajettaessa vetänyt kulmallisensa synkkään tuijotukseen. Väri kasvoilla oli tummentunut äkkinäisestä raivostumisesta. »Sanoit hiljan, että konnuus on dramatiikassa alkanut käydä vanhanaikaiseksi», hän alkoi pakotetun tyynesti. »Katso taaksesi.»
»Hyvänahkaisen näköinen äijänkäkkänä! Tosin vähän itarat silmät...»
»Niin, niin, ja laupiaat silmäluomet, lystikäs nenä ja niska viattomasti kekassa, kukaties vielä jumalinen hurskaus suupielessä... hyvin nähty. Mutta näkisitpäs sen ukon sisään... tapatti hurskaalla naamalla oman torpparinsa saadakseen parikymmentä hehtaaria lisää perintöä tenavilleen.»
»Kas, kas, onpas siinä ukkoa! Oikea Jago ja Franz Moor suomalaisessa takkukarvassa!» heräsi Pirkan taiteilijakynismi. »Kukaties... lienevät olleet klassikot oikeassa.»
»Mutta mitäs sitten, herra amoralisti, jos on tuollaisia ukkeleita pari jokaista pitäjää kohti — kuten taitaakin olla — ja vielä suurempia konnia...?»
»So, so, poika», Pirkka keskeytti, »jos kavala kataluus on konnuuden ydin, ei tätä äijää suurempaa ole olemassakaan. Minun täytyy suorastaan ihailla hänen edustamansa konnatyypin hienoutta ja puhtautta...»
Svart ymmärsi toverinsa puheen hirsipuu-huumoriksi, mutta hän ei voinut sittenkään pidättää sisäistä vihaansa yhä nousemasta: »Tuollaiset olennot... ne häpäisevät koko meidän taistelumme, koko itsenäisyytemme! Mitä siveellistä oikeutta meillä enää on vaatia tilille ja tuomita...»
»Seis, seis... maahan!» paisutteli Pirkka komennussanoja. Hänen oli nyt kerta kaikkiaan mahdotonta kieltäytyä älyvoimistelustaan, joka hänestä oli elämän parasta nautintoa. »Tuollaiset olennot, sanoit... nehän ne todistavat kapitalistisen järjestelmän ikuiseksi! Ajatteles... sellaista omistamisvietin alkukantaista voimaa! Torppari ja torpparinpojat sorahautaan, kun vain minun, minun poikani saa hehtaarit kerran...» Pirkka yltyi yhä enemmän runoilijaksi. Hän maalasi korpisuomalaisen konnuuden ominaisuudet ja teot näkyviin näyttämöllisellä elävyydellä. Hän lauloi sille ihastusta kaiken sankaruuden 'absoluuttisena vastapoolina'. »Tuo ukko on yksityisomistuksen loistava apoteoosi!» hän vihdoin taritsi kuin totuuksien totuutena.
Keskustelu oli mennyt nauruksi. Mutta Joel Svartin muistiin olivat taas tuorestuneet ne kokemukset, joita hän oli saanut puhujamatkoiltaan. Eräät niistä, katkerimmat, olivat taas kerääntyneet tuohon aivan eteen, ikäänkuin irvikuviksi rintamantakaisesta 'valkoisesta' elämästä.
Hän jäi tuijottamaan luisuvaa mäenjyrkännettä, joka katkesi leikaten Lautturinsalmen siltaan. Vielä lautalla hän kaiteeseen nojaten seuraili synkin silmin vuoltevan salmen painavaa virtaamista.
XII.
HARRIN UKON VIISAUS.
Metsäherran Trolle on Seuraintalon pihalla komein juoksija. Se kuopii maata kuumaverisesti ja sen valjaat välähtelevät. Itse herra on ajanut kirkonkylän apteekkari rinnallaan sillä pihaportista niin raisusti, että suomalaishevoset heinäkasa edessä tai kaurapussi suussa ovat luimistaneet korvansa salaa vihoitellen, mutta painuneet lopulta nöyrinä, päät riipuksissa, maata kohti, unohtamatta kuitenkaan hetkeksikään säännöllistä märehtimistään.
Harrin ruuna on Trollen rinnalla melkein kuin luuska. Mutta vaikka toivat tuon ulkomaanelävän ihan tuohon viereen, syöttöpuuhun mekastamaan, ei ruuna liikauta jouhtakaan hännästään. Sillä on sisua. Värähyttää paarmojen yrittäessä vain hienon hienosti hännän tyvipuolta ja liikauttaa noin vain sivumennen takajalkaa, kuin muistona muinaisen miehuutensa päiviltä. Se on, näet, ihan omassa tallissaan kuullut metsäherran puhuvan Harrin ukon kanssa koronmaksuista. »Kauroja syö... syököön, tokkopahan omiaan», se halveksii salaa kuulostellen herrashevosen rouskimista eikä inahuta korvan nipukkaakaan tuttavuuden merkiksi.
Ei myöskään toiselle puolelle, jossa jonkun nuoren isännän juoksijan-alku yrittelee samanlaista kuopimista, muka, kuin tuo herraskomeus, vaikka mitä liekin sekin sukimalla sirosteltua suomalaisrotua. On muka hienostellen kavahtelevinaan eläinlääkärin moottoripyörää, joka tuossa vieressä mahtailee pelkällä haisullaan... herruutta kai sekin... ja sivuvaunullaan, sillä rouvain kiikuttajalla...
Mutta kummallinen ja ylevä sopu — joskin auringonpaahteen vuoksi ehkä laiskanpuoleinen — vallitsee koko tätä seurakuntaa. Varsinkin Harrin ruuna on ottanut tarkasti varteen, että kirkonkylän ja kaupunginkin herrat ovat puristaneet melkein liikuttuneesti maalaisukkojen kopria. Ja nämä ovat nyökytelleet silmää iskien: »Mukanahan tässä... isänmaata pelastamassa...» Ja se Harrin ukkokin kun ei koskaan ole omasta takaa maistellut ja nyt lemahtaa ihka ehta konjakilta, niin jo totta vieköön ovat suuret asiat tekeillä... liekö sitten kilpa-ajot tai markkinat ja harjakaiset.
Vain tuo Kevarin-Musta portinpielessä on kuin häpeillään. Tietäähän tuon... ajoluuska, vempeleet rotansyömät...» Kas, kas, lappalais-Hurtta tulee tuomaan terveisiä Trollen kaurakasalta, se kun metsäherra kehunkin tätä suomalaista koiraa parhaimmaksi koiralajiksi koko maailmassa... uskolliseksi ja sisukkaaksi...»
Ruuna on jo vähältä pitäen heltyä ja luo silmälappujensa varjosta arvokkaan katseen lähettyvilleen: »Yhteisillä asioillahan tässä, ja kun muutenkin isännät keskenään laillisissa asioissa...»
Juuri silloin, ruunan rauhallisimmillaan aprikoidessa ikäänkuin lehmäkaupan tapaista, juuri silloin vavahti koko pihamaa, koirat, ihmisennäköiset, moottoripyörät, polkupyörät ja varpuset kuin ukkosen lyöminä. Kuului valtatieltä autotorven toitotus, joka niihin aikoihin oli vielä näillä main, varsinkin sydänmaisille, perin harvinaista kuultavaa. Nyt se kääntyi sivutielle ja toitahti taas.
Trolle tempoi kiiltäväketjuista marhamintaansa, niin että sen tienoilla helisi ja välähteli ihankuin olisi jokin ritarinratsu ollut lähdössä turnajaisiin. Ruuna menetti vuorostaan itsetuntonsa sen lähettyvillä. Se luimisti vähän niinkuin hädissään. Lappalaiskoira on painunut aidan viereen tätä liian komeaa kulttuuria pakoon. Mutta rakkimaisemmat häntäniekat, — yksin eläinlääkärin jahtikoirakin — risteilevät pihaa pitkin poikin kuin kanat kukon pärmäntätessä.
Nyt se rytistelee, jotta portinpielet repeilevät. Välähtelee koko sivultaan kiiltävän keltaisena ja nokassa, jossa kiiltelee ihankuin kultaiset siivet — »vai joko lie se maanisän kruununkuva?» kyselevät itsekseen sydänmaisimmat — siinä nokassa, kruununnäköisen yläpuolella, liehuu pikkuruinen lippu... punakeltainen! Siinä se tulee... sotalaiva, aita rytisee, polku- ja moottoripyörät kaatuilevat aitovieressä, rakit haukkuvat ilosta ja ylpeydestä. Kerrankin on oikeata haukuttavaa. Ruunan vasemmalta puolelta on ajokkaan-alokas riuhtaissut itsensä irti ja kampeaa yli syöttöpuun henkensä hädässä. Mutta Trolle seisoo sieraimet tohisten ja ylpeänä kuulostellen.
Ukkoa kaikenkarvaista, lakkipäistä ja räyskähattuista, pukinpartaista ja parratonta on jo seisoskelemassa kunnioittavassa kehässä ympärillä, kun kiiltävänappinen mies avaa peräovea, ja ulos astuu ylenkoreaan majurinpukuun ja erittäinkin korkeaan upseerilakkiin puettu herra. Ja muita herroja lappaa perässä, ihankuin kuninkaan kantapäillä.
Pirkka on istuskellut Laukan kanssa, joka takamailtaan on tullut tapaamaan päälliköitään, kuistin reunalla, ja tökkää äkkiä sotatoveria kylkeen. Hän on tuntenut herran samaiseksi kapteeniksi, jolle hän oli pataljoonapäällystön juhlassa pahasti ilvehtinyt.
Ovat monet ukoista olleet aikaisemmin kaupoissakin tämän kartanonkapteenin kanssa ja kättä tökänneet, mutta tämä oli nyt tällä erää sillä tavalla ehompi ja mokomampi entistäänkin, että jollei olisi taas lyönyt kättä parille pomoisännälle ja jos tuo kaiken lisäksi olisi ollut vähän niinkuin korkeampi varreltaan, niin siinä se olisi ollut ihan tuossa nokan alla se Hessenin rinssi, ainakin sen kamariherra tai ajutantinliehtari... Ja kukapa sen tiesi, vaikka se olisi sellaiseksi meinattukin? Sotaherroihin kun kuuluu jo suvultaan... Mitäpäs nuo muuten... nuo vallanmerkitkään aatomopiilissä... liput ja kruununkuvat, ja ryntäillä sitten... Ohhoh, jopa röyhtäisi se herra pienemmiltä viisaudet suusta. »Kuningas, kuningaspa hyvinkin eikä mikään resitentin ruikale», vakuuttelivat suu messingillään ukot vääntyessään herrojen perässä kokoussaliin.
Eero Pirkka on jäänyt yksin istumaan avonaisen kuistin reunahirrelle. Hänen taiteilijasilmänsä on nähnyt koko tuon pihamaan, sen ihmisten ja eläinten naurattavuuden. Ja nyt hän yrittää raapustella muistilehtiöönsä vuoroin piirustusta ruunan ja Trollen 'profiileista', vuoroin pilkkalaulun pätkää 'kuninkaantekijöistä', hyräillen koko ajan jotain heinemäistä laulua, jonka säkeissä tuon tuostakin toistuu 'las blasen' loppusointuna. Näin... istuskella elämän liepeillä ja katsastella sen auringonpaahteiselle pihamaalle tai kuulostella puolella korvalla tuolta seinän takaa ärhäkkäitä ääniä ja 'totuuksien' sekamelskaa, kas siinä oli hänen 'epikuurolaiselle kynismilleen' parhainta ruokaa.
Ajatukset alkoivat ja katkeilivat. Äänet syöksähtelivät avonaisesta akkunasta. »Siinä sitä taas ollaan... myöhästyneessä kansassa ja historiallisissa tendensseissä», hän hymähti. Mutta jännitti kuitenkin kuuloaan pariin lauseeseen.
»Tämä kansa myöhästyi itsenäisyydessä, ja se sai tämän ostaa onnettomalla veljessodalla...»
»Onnettomalla?» kuului ääniä. »Voittoisalla vapaussodalla!» kajahutti toinen vastustajista.
»Ja me olemme myöhästyneet myös toisessa uudenajan perustavimmassa aatteessa: demokratisoitumisessa.' Haluatteko te nyt, tuomalla tänne ajan kalvistamaa varjokuninkuutta, myöhästyttää tätä kansaa suorastaan väkipakolla myöskin kansanvaltaistumisessa, jonka tervein ja kestävin tulos on ollut ja on yhä ilmeisemmin tasavalta? Ei, se ei saa tapahtua, tai me saamme ostaa kerran myös sen hirvittävin onnettomuuksin.»
Alkoi kuulua melua. Pirkka työntyi olkapäitä kohauttaen loitommalle. Kääntyi portista, kulki pientä piennarkumpua kohti heittäytyäkseen loikoilemaan. Ajatus muokkailee hävyttömyyden tapaista:
»Miten turhaa! — ruveta puhumaan selkäpuolen talonpojalle ’demokratian tuloksista'...»
Hän yritti naurahtaa ja jatkaa ajatussarjaa, mutta nuukahti penkereelle ja unohtui ihastuneena katselemaan kohti valkeanhohtoista kummelia, joka paistoi yksinäisenä kolkkokallioisen niemen ulommaisella riutalla. Yksinäisyyden kauneus ja kolkko kammottavuus uhosivat yli selän hänen sieluunsa, niin että hänen 'elämänajatuksensa', jolla hän oli tottunut keikailemaan, vavahti kuin auringosta katveen eksynyt perhonen. »Kuinkahan kestäisin vuodenkaan tai edes viikon ehdotonta yksinäisyyttä? En, en jaksaisi... Onko se sielun heikkoutta vai hurmaantumista elämään?» Tämän kysymyksen hän oli kerran heittänyt Joelillekin, ja tämä oli vastannut jyrkkään tapaansa: »Kumpaa tahansa: opi sitä kestämään, sillä kuolinvuoteella ei sallita heikkoutta eikä tarvita elämää; vain voimaa ikuiseen yksinäisyyteen.» Ajatus oli juuttunut Eero Pirkkaan sitkeäkasvuisena siemenenä, joka täytyi tuon tuostakin peittää kuin vihoitteleva muurahainen hiekkaan, näkymättömiin. »Sie sassen und tranken am Teetisch und sprachen von Liebe viel...» hän alkoi taas heinemäisesti laususkella. Silmäsi uudestaan kummelia kohti. Ja muistikin samassa, että heidän tullessaan oli lautalla ollut peränpitäjänä romanttisen kaunis lautturin tytär. »Kuin pajunoksa himmeässä norossa... Ei, ei! Kuin hento raita mustavarjoisen veden yläpuolella... Kas, kas, siitäpä tulisikin laulu: »Lautturintytär» ja ja... vaikkapa... »Lautturintytär ja trubaduuri.» Nyt hän oli jo hurmautunut uuteen näkemykseensä: »Hohtavan valkea kasvoiltaan, jotain pirkkalaistarujen ryöstettyä lappalaistyttöä mustankiiltävissä hiuksissa ja syvänsinisissä silmissä... Niin, niin, sillä tavalla! Juuri kuin tuo hoikkavartinen kummeli, taustanaan karu kallio ja korpi...»
Nuorukaisen ohimoita alkoi kuumottaa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan rakastunut tuohon lautturin tyttäreen, joka oli kuuleva hänen ihaninta lauluaan kuin uudenuutukainen Marjatta aikoessaan mansikkametsään, trubaduurin tai... oikeastaan teinilurjuksen saapuessa reppu selässä ja päivänkiilu silmäterässä... Runoilijan-alku oli jo vimmastua huikeaan rakkauteensa. Muistilehtiön sivut kääntyilivät, tolkuttomia säepareja heittyi niille kuin epätasaisessa poljennossa tanssivia nuottimerkkejä. Huulet hymisivät myötä jotain sävelentapaista...
Alhaalta tieltä kuuluu roimia askelia. Laukka juoksee kuin tulipalossa ja huutaa Pirkan nimeä. Töksähti paikalleen, vanhalta muistiltaan kuin rintamaan, mutta jalat yhä juoksuun lähtemässä. »Nyt ne vasta piruja tekevät! Panivat päällikön saarroksiin, ja nyt ne työntävät sitä seinää vasten... olisi tarvis apujoukkoja. Sitä varten... tuota... tulin kysymään, saako täällä ylimalkaan tapella.»
Pirkka katsoi miestä tukka pörröllä, ymmärtämättä mitään.
Laukan täytyi ruveta selittämään tarkemmin. Svart oli saanut taistella yksinään. Mutta eräät nuoremmat isäntämiehet olivat jo alkaneet taipua hänen puolelleen. Oli kuulunut hyvähuutoja. Silloin kaupungin herrat olivat alkaneet meluta. Ja puheenjohtaja — »tuo majurinryökäle, Kuhmu-Kuhmu», kuten Laukka sanoi — kielsi puheenvuorot, piti tehtämän päätös jo valmiiksi siloiteltujen ponsien mukaisesti. Mutta Svart oli syyttänyt herroja kieroilusta ja petoksesta. Ja sitten se oli alkanut. Hän oli syytänyt vasten kokouksen naamaa kauhunkuvauksia, konnantekoja, sekaisin punaisten ja valkoisten, julistanut kartanonkapteenit kyvyttömiksi kiipijöiksi ja selkäpuolen murhaajat vapauden saastuttajiksi.
Enempää ei Pirkka ennättänyt kuuntelemaan. He juoksivat pihamaalle, kuistille. Eteinen oli täynnä kansaa. He hyppäsivät penkille ja jäivät katselemaan avonaisesta akkunasta.
Kummastuksekseen he havaitsivat salintäyteisen joukon seisovan kuin permantoon naulittuna, kaikki jäykkinä tuijottamassa kylmästä vihasta kalvistuneeseen Svartiin, joka seisoen seinän vieressä, kuin selkäänsä suojaten, jatkoi lyhyitä säälimättömiä iskujaan:
»Ja ketkä teistä olivat mukana niissä jälkijoukoissa, jotka, pari pitäjää tästä etelämpänä, ampuivat haavoissaan ja sairaalassa — huomatkaa sairaalassa! — makaavat viholliset, toiset rappusilta, korvanjuuresta kuin elukat, toiset suoraan vuoteisiin? Ketkä? Rohkenetteko vastata?»
Majuri yritti ärtyisen näköisenä kohottaa vasaraansa, mutta jäykistynyt äänettömyys masensi hänen kätensä. Ilmeet valahtivat veltoiksi ja käsi herpautui hitaasti pöydälle.
»Ja tekö uskallatte täällä vaatia itsenäisyyden nimessä kuninkuutta, te, jotka tässä lähellä, naapuripitäjässä, suorititte läpi korpien ihmisjahteja, joissa syylliset ja syyttömät henkipatot saivat tuta 'urhoollisuuttanne' — lapaluissaan ja takaraivoissaan, te kunnioitettavat selkäpuolen sankarit!»
»Punikki!» kärähti yksinäinen, heikonpuoleinen huuto, joka muistutti Harrin ukon äänentärinää. Mutta tähän ei yhtynyt kukaan. Ovensuussa oli syntynyt äheltävää tungosta. Joku pyrki ulospäin kuin päästäkseen pakoon. Metsäherra tuijotti hellittämättömän ilkeästi suoraan puhujan silmiin. Mutta taas painui täysi hiljaisuus katosta lattiaa kohti. Se alkoi tukahduttaa.
Svart jatkoi yhä kireämmin, ohuen kylmällä äänellä: »Enpä ihmettelisi, jos noissa tuijottavissa silmissä» — samalla hän viittasi sormellaan metsäherraa kohti — »ja näissä pälyilevissä naamoissa olisi niitäkin, jotka pienen mökin seinustalla työnsivät alaikäisen pojan seinää vasten, kiväärinpiippujen eteen ja pakottivat hänet ilmiantamaan, puolikuoliaana kauhusta, oman veljensä, oman vanhemman veljensä... ymmärrättekö?»
»Valehtelee!» — »Todistuksia!» — »Näytä toteen!» kuului eri puolilta salia. Melu oli räjähtämäisillään. Mutta puhuja iski rintaansa käden lappeella kuin miekalla viiltäen.
»Vai todistuksia?» Povitaskusta singahti kirje. »Tässä. Allekirjoituksena Jaakko Hanski, kelloseppä...»
»Sosialisti!» melu oli alkaa uudelleen.
»Juuri niin, ja joka vastusti kapinaa kynsin hampain, viimeiseen saakka, mistä juuri tämä kapinan kynnyksellä lähetetty kirje on todistuksena. Missä on hän nyt? Vastatkaa. Ettekö kykene? Olen ottanut hänen kohtalostaan täyden selvän... ymmärrättekö? Täyden! Ja nyt te saatte sen kuulla...»
Joku painoi joko vahingossa tai tahallaan selkänsä takaa ikkunan rikki. Se rusahti. Lasinpalaset helisivät maahan. Niitä tallattiin. Samalta paikalta alkoi ryhmä liikehtiä kääntyilevänä joukkona. »Suu kiinni!» ärjähti seisomaan ponnahtaen majuri. Vasara pamahti. Ja kuin samassa vimmassa alkoi nousta nyrkkejä pystyyn. Yksinäiset äännähtelyt yhtyivät, singahtivat taas hajalleen räjähtävänä pommina. Eikä aikaakaan: Svart oli pyyhkäisty seinämältä. Pirkka ennätti vain huomata, että hänen kätensä vaipui kuin syvään nieluun.
Pirkka pyrki turhaan akkunasta sisään. Ihmisvirta näytti tunkeutuvan ovensuuta kohti. Hän kääntyi ulko-ovelle, mutta ennätti vielä akkunasta hypätessään nähdä Joel Svartin ponnahtavan jonkun harteille, hurjasti tapellen, hakaten ympärilleen kuin painajaisunen kourissa satapäistä hirviötä. Pojat yrittivät ulko-ovesta eteiseen. Mutta se oli vieläkin mahdottomampaa. Joukko työntyi rautakiilana ulos. Ja vihdoin: sieltä, sakeimmasta puristuksesta, puolikuoliaana, nuukahti eteenpäin, polvilleen Svart, jota Pirkka riensi auttamaan turvaan, Laukan hyökätessä koko voimallaan ryntääjiä päin.
Pirkka oli ennättänyt viedä revityn toverinsa pihapenkille, johon tämä retkahti lakittomin päin, hiukset pörrössä, kykenemättä puhumaan. Laukka perääntyi myöskin selkä edellä penkkiä kohti, kyynärpäät ulospäin ja luisevat kourat nyrkkinä kupeilla.
»Kananvaras, kananvaras!» huusi kuistinreunalta joku pojanloppi. Joel harasi naurahtaen tukkaansa ja viittasi väsyneesti rakennukseen päin.
»Päällikön lakki tänne», Laukka kajahutti, harppusi kuistille parilla askelella ja alkoi huvittavan raivaustyön. Pöllääntyneet seisoskelijat eivät älynneet ryhtyä mihinkään. Laukka työnnälsi etumaiset kahtapuolen, tarttui ovea kohti kahlaten käsivarsiin, niskoihin, vyötäröihin ja heitteli miehiä kuistille ja alas nurmikolle. Isku kouralla, veto kuin keksillä, mies hirrenpölkkynä alas. Vyötäröihin, kieppaus polvella, ja alas luisui taas mies samaan kasaan.
»Yks' viiskolmatta, yks' viiskolmatta!» Pirkka hujahutti sotahuutonaan, saaden silmiinsä Laukan tukkeja kiskomassa ja heittämässä koskenniskalla. Hän syöksyi sekaan, keppi sojossa.
Hakattu Svart oli herännyt kokonaan. Oli kuin olisi ollut jäsenissä jotain taistelun jälkeistä keveyttä. Mitä? Tuolla olivat pojat jälkijoukkona. »Kananvaras!» Hän nauroi. Komentosanat tapailivat kuin ilmasta huulia. Mutta hänen oli vain hauska olla, ei viitsinyt liikahtaakaan.
Harrin ukko oli lähestynyt sivulta päin veltonnäköisenä istuvaa Svartia. Oli kuin sivu kulkevinaan. Mutta kuihaisi samassa ihan läheltä korvaan: »Kullervon kätyri... sen Mannerin, kapina-Kullervon...» Yritti taas mennä huulet makeana viivana. Samassa ukko nuukahti kontalleen. Svart oli ponnahtanut paikaltaan ja syöksynyt hänen ohitseen. Nyt hän loikkaa kuistille, eteiseen. Täällä oli kuitenkin jo melkein tyhjää. Laukka kiidätti häntä vastaan lakkia. Päällikkö löi lakin kallelleen päähänsä, ja huolettomassa marssissa kolmikko tuli takaisin pihamaalle, jossa Harrin ukko seisoi leuka etukenossa, pieni lakinkuva jälleen silmillä, kääntyen hitaasti samoilla jalansijoillaan, sitä mukaa kuin toverukset kulkivat rattaita kohti.
Mutta keskellä pihaa Svart pysähtyi ja alkoi heiluttaa poikamaisesti lakkiaan kuin huolettomaksi hyvästijätöksi. Pirkka heittää lakkinsa ilmaan ja Laukka pysähtyy yhä uhkaavan näköisenä. Kuistilla, akkunoissa ja aitovierillä toljailevat vieraat ja kylänmiehet ihankuin leppyneempinä tuolle raisulle kolmikolle. Muutamain nuorten miesten käsi nousee jo melkein viittauksentapaiseen. Mutta samassa Svart huutaa lujalla äänellä: »Ja sittenkin syntyy tästä tasavalta!» Pirkka huijasi eläköötä. Piha jäi suu auki toljottamaan.
XIII.
LAUTTURIN TYTÄR.
Aurinko oli häikäisevimmässä laskussaan toverusten saapuessa Lautturinsalmen huikealle mäelle. Syvältä puitten lomitse välähtävät vedet, värit ja varjot. He ovat jo jättäneet taakseen äskeiset taistelut. Vain Harrin ukon lauseen ympärillä oli keskustelu alkumatkasta liikkunut. Se oli sittenkin jollain tavalla — ilkeämielisyytenä — riipaissut vereslihalle Joelin arinta orvaskettä. Mutta Laukka oli senkin puheenpalasen heittänyt ojaan kertomalla »toisesta Harrin ukosta», jonka hän puolestaan oli heittänyt nelinkontin.
Oli tultu marssittaessa talon portille, jossa seisoi laiskanpyylevä isäntämies, ja Laukka oli sanonut: »No, nyt, isäntä, perunat pataan, leipä on kullakin repussa.» »Lihomaankos te olette tänne tulleet?» oli äsähtänyt suuren talon isäntä.
»Mutta minä kun muljautin isäntään ja Kunnari huusi piruuksissaan: 'Aitaa vasten!' alkoi pälyillä. Ja minä kun tokaisin: 'No, mikäs siinä, pannaanpa sitten pataan syöttösika', ja osoitin aitoviertä pistimenkärjellä, niin alkoipa ukko kumarrella, jotta maha lopsahteli. Perunat pantiin tulelle, piimät tuoppiin, voit ja kinkut kaivettiin kinoksista, pienemmät piiat saunaa lämmittämään ja tyttäret löylyä lyömään ja saunan jälkeen tanssiksi. Sen yön tienoon olin sen kylän keisari. Niin että... ei muuta kuin kontilleen sellaiset Harrin ukot, niin laihat kuin lihavat.»
Pisimmän taipaleen Pirkka oli puhunut äkkiä leimahtaneesta rakkaudestaan lautturintyttäreen, jolle hän aikoi laulaa hurjimman ballaadinsa. Ja nyt he hyppäsivät rattailta ja juoksivat rantaa kohti korkealle hongikkomäelle. Tätä ympäröi kolmelta puolelta vuolteva salmi, joka kuulteli aineettoman kirkkaana ja samalla näytti painuvan lakkaamattomasti niemen ympäri lännestä itään. Kun siinä hetken sai silmä huikaistua, tuntui kuin kiertäisi jylhää saarta ylt’ympäriinsä satumainen virta. Ja rantojen varjot ohjasivat sitä lakkaamatta samaa ympyrää kuin jättiläismäiset melanlappeet. Ja jos yhäkin katsoi, saaret muuttuivat laivoiksi, joiden purjeena oli ihala ilma ja jotka nekin alkoivat kiertää kehässä satusaaren ympäritse, autuaaseen valoon uponneina ja varjojen jättiläismelat... nekin yhä mukana vipajavina suunnattomasta vauhdista.
Joel oli menettää todellisuustajunsa. Äskeiset tapaukset, jotka ilonpito oli vasta ikäänkuin heittänyt huvittavasti mullin mallin, hukkuivat nyt kokonaan tuohon selittämättömän kauneuden kiertoon. Suomalainen korpi näyttikin hänelle yht'äkkiä ihanimmat kasvonsa, mutta niin huikaisevat, ettei hän kyennyt sitä korveksi tajuamaankaan.
Joel Svart aavisteli ehkä ensi kerran elämässään, että tärkeintä ei ole suinkaan se, mitä hän tekee ja saa toiset tekemään, vaan se, mikä hänessä itsessään tapahtuu. Hän tunsi syvänä varmuutena, että hän oli sittenkin aina tarvinnut liian paljon muita, ainakin läheisimpiään. Oli kuin Geila olisi tullut tämän tunnelman mukana näkyviin tuolta saarilaivojen auteresta. Tuota, juuri tuota naista hän oli hengessä ja lihassa tarvitsemalla tarvinnut... Aivot ponnistelivat jollain tavalla kapinoivaan ajatukseen. Mutta koko olemuksessaan hän tunsi jotain päinvastaista. Jonnekin... ilmapurjeisiin nouseva lämmin kiitollisuus huokui hänestä tuota morsianhahmoa kohti. Minuuden ahdistava kehä oli väljentynyt mielenliikkeillä, jotka olivat tulleet hänelle tuntemattomasta maailmasta. Yksinäisyys ei ollut koskaan ollut hänelle — hän tajusi sen ehdottomalla varmuudella — tällaista avaruuden syliin hukkumista ja kaiken selkenemistä ilman kuumeista ajattelemista.
»Korvenvihaaja», kuului Pirkan ääni hänen viereltään, »katso tuonne kummelia kohti, jonka lähettyviltä juuri lähtee lautta lipuamaan tänne päin.»
Samassa poika pyrskähtää nauramaan ja osoittaa sormellaan lautan edellä puuskuttavaa pientä moottorirämää. »Siellä räkyttää lautturi pirullista tupakkayskää, syleksii, sormeilee, rasvaa ja ryyppäyttää... meidän kulttuurimme amerikanismia!»
Joel huitaisi vähäksyvästi kädellään. Tuo älyily ei huvittanut häntä vähääkään. Mutta Pirkka ei hellittänyt: »Ei, ei, katso tuonne, siitä syrjään... kummelin kirkkauteen ja lautan perävantaalle... lautturin tyttäreen! Ihmeellisin kauneus, mitä korpi on koskaan nähnyt ja luonut.»
Joel oli edentynyt vesikiville ja istuutunut. Hänelle oli tullut sanomattoman ikävä morsiamensa luokse. Hänessähän juuri oli tätä syleilevää hyvyyttä, samaa unohduttavaa kauneutta, joka äsken oli hänet uuvuttanut pois omasta itsestä, ihmisistä, maailmasta. Nyt häntä hymyilytti ajatuskin heidän äskettäisistä riitelyistään. »Rakkaudessa kai pitää olla jotain vihaa, ennenkuin...» tuli vapauttavana ajatus, joka sai hänet nousemaan ja kaartelemaan rantaa pitkin lauttasillalle.
Laukka, jonka tästä piti kääntyä omille erätaipaleilleen, istui jo sillan kaiteella pitkät jalat hajallaan maassa. Näytti kasvoiltaan asiallisen tarmokkaalta. Mutta ilmeissä oli kuitenkin jotain häveliästä jahkailua. Tokaisi viimein katsellessaan muina miehinä lähestyvälle lautalle päin: »Sopisi sitä nyt tulla päällikön vaikka meillekin, Laukkalaan, minä kun kuulun saavan sen torpanrähjän ihka itsenäiseksi tilaksi, ja uuden rakennuksen hirretkin on jo merkittynä ja... merkittynä taitaa olla jo se oma lammaskin... emännäntapainen...»
»Ja kaunis kuin karitsa?» kysäisi sillalle sujuttautuva Pirkka. »Mikäpäs tuo... terve ja tanakka mökintytär, leipoo, jotta mäikää.»
»Äh, poika, ei sinulle, salskealle hakkapeliitalle, sovi sellainen... jäykkäkainaloinen, paksupohkeinen... Ei, vaan Lautturintytär, uneksiva Marjatta, joka värisee nuorena haapana silmiesi alla... Katso!» Ja Pirkka viittasi ilakoiden lautalle, jolla sorea tytär varjosti silmiään nähdäkseen tarkemmin laskea sillan päätyrajaan. »Minä puolestani uhraudun sotatoveruudelle ja runoudelle. Hei, siin' on, ota vastaan morsiamesi, korpraali!» hän lyödä läimäytti Laukkaa hartioihin.
»Ei, poika», Svart yhtyi, »terve ja tanakka sen tulee olla ja vaikkapa rumuuden hinnalla. Hoikka ja kaunis ei kestä korvessa», hän päätyi vanhaan erämaankammoonsa.
Pirkka asettui silmästä silmään Svartin eteen, tällä kertaa totisena: »Sinussa itsessäsi taitaa olla liiaksi näiden korpien varjopuolta. Ja siksi sinä niitä pelkäät.» Joel jäi katsomaan sanattomana.
»Ja muutenkin», Laukka heitti muhoillen Pirkalle, »etkös sinä, kersantti, muista, vaikka olet ylioppilas, mitä vastattiin, kun usutit meitä Eräjärvellä kyläntyttöjen kimppuun?» Pirkka oli turhaan muistelevinaan. »Eihän myö vieraan moan tyttölöitä, sanoivat», Laukka hekotti matkien muka kainostelua.
»Hiljaa», kuiskasi Pirkka, »ruiskukan silmät ja päivänkukan kasvot...» Mutta hän sanoi tämän ilman tavallista liioitteluaan, kuin itsekin vavahtaen. Hyppäsi rennosti lautalle, mutta toisten ihmeeksi ei alkanutkaan leikkipeliään tytön kanssa. »No, anna tulla laulusi», Laukka tokaisi lautan irtautuessa. Mutta nuorukaisen silmät olivat todella häikäistyneet. Vetäytyi syrjemmälle ja oli tyynnyttelevinään hieman vauhkoutunutta konia. Ja hevosen harjan yli hän katseli tyttöä, kuin ei olisi uskonut äskeisiä silmiään.
Hän oli ilakoinnut runonäyllään kuin olemattomalla unelmalla, jota äly muka oli hionut ja kirkastellut. Mutta tuossa... kellervässä valaistuksessa seisoi hänen oman kuvitelmansa veroinen kauneus. Silmät olivat todellakin ruiskukkaa. Mutta niiden valona oli se salaperäisesti inhimillinen, jonka me kykenemme täysin tajuamaan vain nuorten huulien hengittäessä samoilla kasvoilla. Melkein tyttö. Mutta kehittymättömissä lanteissa liikahteli jo naista, joka ei kaivannut mitään elettä tai täyteläisyyttä. »Ihana on hänestä tuleva», soi jo melkein lauluna katselijassa. Ja silmät jatkoivat hyväilyjään. Hipiällä oli tummuutta ja valkeutta, sen väriä ei voinut määritellä muulla kuin lämmön ja kirkkauden tunnelmilla. Nuo kasvot näyttivät uppoavan sokaisevaan autereen mutta kuitenkin paistoivat pienenä aurinkona sen vipajavasta merestä. Poika ei halunnutkaan muuta kuin katsella.
Laukka huusi vielä jotain rannalta. Se irtautti katselijan kipeästä ja hämmästyneestä ilosta. Hän yltyi Joelin kanssa heiluttamaan lakkia, kunnes Laukka katosi korkean mäen varjostoon. Mutta kolmisin tytön ja Joelin kanssa hänelle tuli yhä avuttomampi olo. Hän näki toverinsa istuvan kaiteella, lakittomin päin ja odottelevan luvattua laulua. Mutta tämähän oli nyt Eero Pirkalle mahdotonta. Sehän oli kuin olisi ruvettava riisumaan alastomaksi tuota viattomuutta, joka ei rohjennut edes vastailla kuin yksinäisin sanoin ja syrjään katsahdellen, kuten lapset. Jospa olisi ollut vielä edes Laukka mukana? Olisi ollut jollain tavalla kansanomaisempaa ja olisi voinut ruveta vaikka heitä kiusoittelemaan toisilleen. Mutta Joel... hänhän oli liian läheinen, melkein kuin hänen valvova minänsä.
Samassa hän huomasi pitkästä aikaa kyytipojankin, joka veti paperossia lautan etupuomilla. Pojan lerppahuulet, imaistessaan savuja, olivat oikeastaan huolettoman ja raikkaan näköiset. Sen silmät näyttivät vilkuilevan aikamiesmäisesti tyttöön päin, jonka katse nauroi tuttavallisesti vastaan, ikäänkuin vertaiselleen.
Eero Pirkka riuhtaisihe irti noloudestaan ja sai hänkin tuttavallisen leikkiotteen. Hivuttautui tytön lähettyville ja kysäisi kuin sivumennen: »Mikäs se onkaan tuon kummeliniemen nimi?» »Se kun on Kummeliniemi», tyttö hymyili ikäänkuin ihmetellen ylioppilaan yksinkertaisuutta. Kyytipoika naurahti samaan sävyyn.
Pirkka ei voinut niin vain joutua tappiolle ja alkoi poikamaisesti intellä: »Eipäs ole! Sillä täytyy varhemmilta ajoilta, joina ei kummeleita ollut olemassakaan, olla toinenkin nimitys, vieläkin kauniimpi ja...»
»Sanovat sitä toiset Neihtyenniemeksi, kun siellä kuuluu neito saaneen surmansa sotien aikana...» tyttö viehtyi huomaamattaan.
»Enkös arvannutkin! Neihtyenniemi... Eikös olekin kaunis nimi? Ja lie ollut se onneton neito itsekin kaunis? Vai mitä kertoo tarina?»
Ryssät olivat tyttöä ajaneet takaa tuolta puolen salmen. Tyttöparka hädissään järveen, uimaan yli salmen. Puoliväliin kun oli päässyt, olivat raakalaiset löytäneet rannalta veneen ja perässä soutamaan. Siitä oli neito rukka hätäytynyt uimaan niin ankarasti, että kun oli rantakiville päässyt, niin siihen oli lääpästynyt. Hengästynyt oli, näet, kuoliaaksi onneton neito.
Nuori tyttö oli kertonut tarinan luontevasti, kuin huomaamattaan. Joel ja kyytipoikakin olivat yhtyneet joukkoon. Oli jouduttu tuttavalliseen keskusteluun. Ja nyt tunsi Pirkka pelastuneensa.
»Mutta siitäpäs on olemassa toinenkin tarina, oikea laulu! Sellainen, jossa puhutaan tästä salmesta ja lautasta ja lautturin tyttärestäkin ja kulkuripojasta...» poika oli muistavinaan.
Lautturintytär ei puhunut mitään. Mutta hänen silmänsä alkoivat hehkua suloista uteliaisuutta. Mitähän siitä... kulkuripojasta ja lautturintyttärestä? ne näyttivät kyselevän, melkeinpä jo edeltäpäin vähän ylpistyenkin.
Joel seurasi tytön ja pojan katseita. Jokin uusi voima alkoi riidellä hänen sielustaan. Surua jostain palautumattomasta kulki hänen, lävitseen kuin yksinäisenä tuulenhenkäyksenä autiossa paikassa. Tuossahan oli kuin Helosa, tuo kuollut ja haudattu nuoruus. Oh, ei niin sanomattoman kirkasta ja kuitenkin...
Tytön silmien säteilystä Pirkka oli syttynyt yhteiseen iloon. Hän alkoi puoliksi lausuen, puoliksi laulaen:
»Oli kummeli nenässä Neihtyenniemen...»
Ja tyttö nauroi huvitettuna kuullessaan ihan laulussa tuon tutun paikan, mutta hämmentyi totiseksi, sillä laulaja oli tullut hänen eteensä, sen portaan alapuolelle, jolla hän piteli peräsimen vartta.
»Suumalossa lautturin tyttären
oli ihanan ihana siemen...»ja poika jäi yhä katselemaan häikäistyviä silmiä, jotka eivät enää uskaltaneet pysyä avoimina. Sitten hän kääntyi maisemaan päin tapaillen sanoja ja melodiantapaista. Tuijottaen kummeliin hän lauloi entistä varmempana koko säkeistön:
»Sitä nähnyt ei korven silmä, ei mies
Vain aurinko avaruuksien takaa
sen aamulla varahin ties...»Poljento tihentyi, laulaja oli tullut taas tytön lähelle:
»Tuli kerjuriteini ja huomasi sen:
suumalossa lautturin tyttären
oli syntisen ihana siemen.»Lapsekas kuuntelijatar ei näyttänyt ymmärtävän »teiniä», mutta loppusäkeessä hän hämmentyi kokonaan. Runoniekka tunsi kuin nuori tyttö olisi vaipunut hänen syliinsä. Kuin läheltä hengittäen, yhä intohimoisemmin hän jatkoi:
»He kulkivat kummelin alle
ja nurmikolle he istutti sen...»Äkkinäinen vaitiolo säikähytti tyttöä. Hän tapaili peräsimen vartta. Mutta kuuli samassa loppusäkeen:
»Mut taas meni kulkuri maailmalle.»
Pieni ballaadi oli kääntynyt murheelliseksi. Kuulijat olivat joutuneet kaikki kesäillan ja laulun valtoihin. Kyytipoikakin oli melkein kuin hartaudesta lakannut imeskelemästä sauhujaan. Laulaja ei enää ajatellut muuta kuin näkyjään:
»Niin kummeli kirkas nenässä niemen
tuli haudaksi lautturin tyttären.
Vaan kuollut ei ihana siemen.
Heräs kummelin ristihin illoilla ihme:
Ne kasvot oi' lautturin tyttären
ja ympäri suviyön vihme.»»Mutta eipäs illoin ollutkaan kummelia, kun neito kuoli Neihtyen kiville?» herahti hetken kuluttua välittömästi tytöltä.
Pirkka iski silmää Joelille ja selitti tärkeän näköisenä. »Katsokaas, tämä minun lauluni on syntynyt samasta Neihtyen-tarinasta vasta myöhemmin, sittenkun kummelikin oli rakennettu, ja sen lauloi eräs ylioppilaspoika, joka kauan, kauan sitten kulki tästä lautalla ja rakastui sen peränpitäjättäreen, lautturintyttäreen.»
»Onkos niillä lauttureilla aina sitten ollut tyttäriä?» jatkoi tyttö yhä epäillen. »No, ihkasen aina. Lautturiksi ei pääsekään, jollei ole omasta takaa tavattoman kaunista tytärtä.» »Höpsis kanssa!» lautturintytär intti ja heitti rennosti toista kättään laulajaa kohti. Mutta hampaaton moottori-ukko huusi samassa samealla äänellään: »Tyttö hoi, mihis sen peräsimen heitit, hönttäle!» Ja tuli ankara kiire tytölle ja matkustajille. Pirkka väänsi peräsintä tytön kanssa. Oli auttavinaan. Mutta kampesi vastasuuntaan. Niin että kulun oikaisemisesta ei tullut mitään.
Lautturintytär oli hätääntyvinään: »Ukko huutaa!» Ja ukkeli alkoikin uudestaan pärmäntätä. Mutta ylioppilas nauroi yhä hurjemmin. Hän tunsi tytön nuoret hiukset kasvoillaan. Oli vangitsevinaan hänen kätensä ja painoi ne rintaansa vasten. Kyytipoika nauroi ja ukko noitui. Joel antoi kaiken mennä. Tämä oli kuin kisailua kirkkaana kuutamoiltana pienen joen sillalla. Noin, juuri noin he olivat riidelleet hänen tuputtaessa takkiaan palelevalle Helosalle...
Lautta oli kääntynyt melkein poikkipuolin suunnastaan. Ukko kirosi karkeasti. Tyttö pelästyi todellakin. Oli jo poispäin kääntyneenä pienessä itkuntuherruksessa. Mutta Pirkka otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja nauroi suoraan silmiin. »Älä itke», hän kuiskasi, »isäukot lepytetään». Ja tytön silmät eivät enää itkeneetkään. »Tullaan, tullaan, ukkeli!» hän nauroi ja heilutti kädellään. Hänestä oli niin somaa olla yhtä puolta ylioppilaan kanssa.
Hevonen löntysteli jo mäen takana. Toverukset seisahtuivat keskimäkeen. Kuultava vedenpinta oli tummentunut. Se kiilsi metallisena, kuin syvästä kaivosta. Mutta kummeli näkyi erikseen puiden lomitse päivänlaskun riutuvassa loimossa.
He istuvat hitaasti etenevillä rattailla. Ilta tuntuu pimenneeltä. On melkein kylmä. Lyhytikäistä... erämaan kauneus, ajattelee Joel. Lautalla hän oli enää muistanut vain Helosan, ei Geilaa... Hän tunsi taas kaipaavansa joko taaksepäin tai kauas eteenpäin. Ja niiden välille jäi tyhjä tila, jossa seisoi Geila, vaivoin löydettävissä, tyhjyyden harmautta kasvoilla, käsillä, hameen liepeillä, silmissä... Hän huomasi tuntevansa kateudentapaista kaunaa nuorta vieruskumppaniaan kohtaan. Oliko hän sitten itse muka vanha? Vasta miehuuteen pääsemässä. »Vain liian vakavaa lajia, liian varhaista yhteen ainokaiseen juuttumista», hän synkkeni synkkenemistään. Autuaallinen onni salmen tuolla puolen oli hänen mielessään paleltunut. Korpiset pajunoksat jäätyneine kissoineen törröttivät tienvierillä ja edessäpäin... varsinkin edessäpäin, pimenevällä tiellä.
Pirkka oli istunut huumoksissa. Mutta hän tunsi vierellään jotain painostavaa. Toveri oli nähnyt hänen lävitseen, ja nyt tietenkin tuo kuivettunut moralisti vähäksyi, ehkä halveksi hänessä muka huikentelevaisuuksia...
Poika tavoitteli suojakseen totuttua naamiotaan. Piti väitellä mahdottomista, panna nurinniskoin tavalliset arvot ja taittaa peistä häikäisevin älynleimauksin.
»Tiedätkö mitä tekisin», hän alkoi, »jos minua huvittaisi perustaa uusi uskonto moukkain autuuttamiseksi?»
»Lautturintytär Neitsyt Maariaksi», Joel särähti kuivaa ivaa.
»Enemmän, enemmän!» Pirkka intoutui, vinoristi kummelin ylle, Kristus-kasvojen sijalle Neihtyen kasvot, joista paistaa vietellyn korventyttären ihana murhe... kuolemanautuas rakkaus pettäjään ja sädekehäksi suomalaisen juhannusyön auringosta...»
»Jo ennenkin fantisoitu», Joel? keskeytti vähäksyvästi, »suomalaistutettu Magdaleena, 'Mataleenan vesimatkassa' Kantelettaressa... Tai ehkäpä vain germanisoitu 'bussende Magdalena'», hän lisäsi vielä pirullisempana.
Pirkka oli räjähtämäisillään. Mutta siinä samassa hän ei keksinyt mitään viisautta, joka vähänkään kestäisi Joelin logiikkaa, joka oli mitä armottominta hänen joutuessaan tuohon 'kategoriseen' järkeilyynsä. Hän piti kuitenkin yllä harvalauseista keskustelua, kunnes huomasi kautta rantain juohtuneensa aivan toverinsa Akilleenkantapään ulottuville.
»Mitäs nyt muuten arvelet tällä kertaa», hän lateli viattoman tyynesti, »siitä 'myöhästyneestä kansastasi', joka pyrki tekemään kananvarkaaksi ainoan profeettansa?» Koirankurinen naurunkikatus tuli perässä.
»He todistivat vain sen, että olen oikeassa, alusta loppuun,» houkuteltu tarttui kiivaasti koukkuun.
»Mutta kun he eivät nyt kerta kaikkiaan usko, että »republica» on jumalatar ja Joel hänen profeettansa? Alatko uskonsodan?»
»Pyhän sodan, todellakin...» Joel sanoi puoliksi itsekseen, mutta jäyhän varmasti.
»Ja minkälaisissa väreissä?» Pirkka ivaili yhä voitollisempana. Hän tunsi johtavansa vastustajansa umpikujaan tuossa paikassa.
Mutta yhä jyrkemmin iski Joel: »Kaikkia värejä vastaan! On kirjoitettava teos.»
»Ja nimeltään... ’Myöhästynyt kansa’, eikö niin?,» Pirkka irvisteli.
»Ei, vaan ’He tunnustakoot syntinsä, niin punaiset kuin mustat’, kuulitko, herra kersantti?» Hän tarttui oikealla kourallaan Pirkkaa niskasta. — »Ja muista, että sinun ’sokraattinen ironiasi’ on sen ilmestyessä pelkkää keltanokkafilosofiaa.»
XIV.
ARMELIASTA VALHETTA.
Yhä he koettivat pelastaa näivettyvää rakkauttansa. Geila itki salaa sitä häpeää, jonka Joel hänen mielestään oli saanut aikaan kuningasmielisten kokouksessa. Mutta hän ei rohjennut siihen koskettaa. Hän oli tullut vain entistään toivottomammaksi, itki tai tuijotti tyhjin silmin heidän rakkauttaan. Tuossa se makasi kuin Kannaksen Päiviö poika... risatautisena. Sitä täytyi hoitaa... antaa aurinkoa, vaikka taivas olisi paksussa pilvessä, sitä täytyi suudella suutelemistaan, jok'ikinen aamu, vaikka omat huulet olisivat vääntyneet itkusta koko yön.
Sitä oli yllätettävä iloisilla tapauksilla, peitettävä loppumattomilla hyvyyksillä. Ei saanut väsyä, vaikka yllätykset muuttuivat vähän väliä uusiksi onnettomuuksiksi.
Geila oli käynyt kaupungissa, ottanut salaa mukaansa Joelin käsiaseen ja kaiverruttanut sen kylkeen hänen taisteluittensa paikat. Palattuaan hän veti Joelin kädestä johtaen vinttikamariin. Pienissä portaissa he suut elivät. Toinen iloisessa odotuksessa, toinen onnessa saada yllättää ja antaa. »Ethän vain kukkia», Joel kysäisi tuntiessaan lähettyvillään ruusuntuoksua. »Ikuisia kukkia, ylpeyden ruusuja», Geila sanoi kasvot ilosta hehkuen avatessaan suuren pahvilaatikon kantta. Joel oli olevinansa riemastuneempi kuin olikaan. »Hyvä hän on, hyvä», hän toisteli totuttua itselohdutustaan sääli sydämessä. Rakkauden varjeleminen oli hänellekin käynyt yhä kalliimmaksi. Hänellä ei ollut oikeutta tärvellä naisen onnea ja elämää, joka oli siitä hänelle antanut häpeänkin uhalla kokonaiset neljä vuotta. Näin hän oli itselleen toistellut koko syyskesän ajan.
Mutta mitä ankarammin hän oli jännittänyt itsensä tahtomaan oikeutta rakastetulleen, sitä vaarallisemmaksi oli käynyt hänen sydämensä — heille molemmille. Se oli pakahtumaisillaan. Hyväileväkin kosketus teki siihen jollain tavalla kipeätä.
Nytkin, vinttikamarissa lahjalaatikkoa avattaessa, Joel nauroi säälistä, ja se koski jo sekin... kalvavana pakotuksena. Mutta kun Geila nosti ruusujen keskeltä ilmaan naganin ja huudahti pitäen asetta korkealla ilmassa: »Yhtä monta punaista ruusua kuin on herra luutnantilla taisteluita, katso... Kuhmoinen, Orivesi...» silloin mustenivat hänen kasvonsa vihasta, jota hän ei enää kyennyt hillitsemään. Riipaisu! Ase oli heitetty nurkkaan! Ja hän haki esiin vihaisessa kiireessä kirjeen, jossa Virt'ojan isäntä pastori-poikansa kautta karhusi sen hintaa... »Ethän nyt ole pikkumainen, noin vähäpätöisestä seikasta ja enhän minä...» Geila yritti.
»Vai pikkumainen... ja vähäpätöisestä? Alhaisuutta se on! Minä kulutin varustuksiin kaikki omat ansiosäästöni, ja äitini kodista, rusthollista, velotaan minulta sairasvuoteelta mokomaa summaa kiireesti, inhottavalla kirjeellä... Ei ole kysymys summasta, vaan kurjasta teosta!» Hän koetti tyynnyttää itseänsä ja lisäsi lyhyesti: »Aioin lähettää sellaisenaan aseen takaisin.»
Geila oli etsinyt sen nurkasta ja oli katselevinaan sen kaiverruksia, vaikka hän ei nähnyt mitään toivottomalta itkulta.
Joel otti aseen Geilan hervottomasta kädestä, työnsi sen taskuunsa ja työnnältyi maantielle Pirkka kintereillään.
Koko matkalla ei puhuttu sanaakaan. Niin, kolmisen vuotta sitten, vanhan papin aikana, hän oli hyökännyt tuohon samaan taloon puolustamaan Geilan ja itsensä rakkautta kirkon häätökäskyjä vastaan. Ja nyt! Uusi pappi ja sama kanslia. Mutta ei enää rakkauden puolesta, vaan sen hajotessa harmaana tuhkana. Oliko hän menossa tunnustamaan kuin jotain tappiotansa? Hän — vapaan rakkauden houna ritari? Geilan sanat »pikkumaisuudesta» alkoivat piinata. Mutta kuitenkin askelet tihenivät. Sora pappilan kujalla rouskui ja ratisi. Hänen täytyi. Olivatko maksaneet edes viittä markkaa ne kenkärisat, joita hänelle oli poikana tarjottu Virt'ojalla? Ja kuitenkin. Niiden tuoma kätketty häpeä oli tukahduttanut hänen mieltään vuosikausia. Yhäkö oli noilla rusthollin pojilla ja muumioilla oikeus pienuuteen, kovuuteen, alhaisuuteen siksi, että heillä sattui olemaan velkakirjoja piironkinsa viheliäisissä laatikoissa. Ohoh! Vai silläkö, että olivat alustalaistensa piinaamisella lisänneet kapina-armeijan voimaa terveillä torpparinpojilla? »Ohoh!» hän huudahti yht'äkkiä ääneensä Pirkalle ja vetäisi aseen taskustaan. »Heidän syntiensä tähden, heidän syntiensä peittämiseksi tällä ammuttiin. Ja he vaativat siitä rahaa! Tietenkin rahaa...» hän naurahti lopulta halveksivasti ja jätti Pirkan pihamaalle seisomaan.
Tuossa, vuosien takaa, oli taas Markus pastori, enontapainen. Ylös kivertyvä ohut nenä punotti yhä entisellään. Pallisilmät kakkuloitten takana — yhä täynnä haljakasta 'vakaumusta'. Svart ei tiennyt aluksi nauraako vai kirota.
Heitti äkkiä naganin pöydälle papin eteen: »Maksan luonnossa, taistelupaikkojen nimikaiverrukset ovat korkomerkintöjä, joista Virt'ojan rusthollarit voivat joskus saada kukkaroonsa kunniamerkkejä.»
»Älähän nyt, tuota... voisihan sitä ajatella, että äitisi tulevasta perintöosastakin edeltäpäin... ilman sen suurempia haittoja...» pastori silitteli oikealla kämmenellään vasemman käden rystysiä. Mutta Joel Svart vain naurahti väsyneesti. Palasi hitaasti pihalle tuijottaen hajamielisen näköisenä käytävämattoa, sitten portaita ja pihahiekkaa.
Tämä oli tapahtunut jo viikkoja sitten. Ja nyt he olivat kahden soutamassa Maailmanportin editse Kannaksen torppaan. He olivat alkaneet kuin salaisesta sopimuksesta, mutta kumpaisenkin koettaessa toisiinsa vakaasti uskoa, harjoittaa armeliasta valhetta rakkautensa kuolinpaareilla. Nainen sen oli osannut alkaa. Ja mies oli siihen mukautunut, vaikkakin väsymistään väsyen.
He kantoivat niitä paikasta toiseen kuvitellen, että heidän hehkuvimpien hetkiensä muistot polttaisivat kuin pienet auringot näivetystaudin sairaasta olemattomiin. Kaikilla Paimelan metsien poluilla, joilla he olivat lukemattomat kerrat toisensa kesäyössä tavanneet, he rientelivät kuin jotain takaa-ajaen. Mutta miten he kuulostelevatkin joka tolankäänteessä, ei kuulunut muinoista raikasta naurua. He huudahtelivat osuessaan tutulle aholle tai näköala-kukkulalle, mutta muistivat samassa hämmentyen, että ennen he eivät olleet huudahdelleet lainkaan, tuskin sanaa sanoneet. Muinaisen rakkauden hurmiossa olivat Geilan tajuntaan nousseet tyttö-ajan salaperäisimmät kuvittelut Paimelan jyrkältä uimarannalta, jossa kovan kallion kupeessa makasi raskas, karkea hiekka, ja siitä jo käden ulottuvilla levisivät raskaat ulpukanlehdet. Näiden lomitse, kuin hamuilevien kämmenten välitse, hän oli haaminut värähtelevän ruumiinsa syvälle salmelle ja palannut kuin lannistettuna ja kuitenkin selittämätön kipeys rinnoissa ja käsivarsissa.
Nämä kuvittelut olivat toteutuneet määrättöminä Joelin sylissä. Sinne, hän ajatteli nyt, heidän oli päästävä. Mutta hämärä kuva Bethesdan lammikon sairaasta miehestä sai hänet naurahtamaan. Ja naurahdus vei katkeraan ajatukseen, että juuri Joel oli suurempi syyllinen heidän onnettomuuteensa, ehkäpä juuri hän olikin tuollainen näivettyvä Bethesdan potilas... Rannalla he kuitenkin kävivät. Onneksi oli hiekka ruuhkan peitossa ja ilma koleahko. Geila saattoi kuvitella, että ranta oli muuttunut eikä hänen sydämensä.
Nyt he olivat matkalla Kannaksen rantaan, jonka tuottaman kipeän pettymyksen tulomatkalla Geila kyllä yhä muisti. Mutta se oli kai ollut sittenkin jotakin epäoleellista sattumaa. He olivat joutuneet sitä silloin laivankannelta katselemaan liian kaukaa. Onnellisimmatkin linnunpesät ovat ulkoapäin mitättömiä. Vain sisältäpäin ne ovat ihanasti kuumia. Joelin oli nähtävä sen ihmiset askareissaan... nuoren Marjan, joka oli saanut Heikkinsä vapautetuksi vankileiriltä ja nyt tietenkin uhosi koko vointuoreesta olemuksestaan hereätä mieltä. Ja sitten... Päiviö, heidän pelastettunsa, nyt jo viisivuotias pojantenava, ja jämerä Vihtori-isäntä, jonka leveällä rinnalla paistoi samannäköinen vaaleanharmaa villapaita kesät, talvet, miehen koskaan hikoamatta tai palelematta. »Katso, Joel, siellä on kolmen polven paratiisi!» hän oli huudahtanut pariinkin otteeseen. Ja toisella kerralla hän oli uskaltanut lisätä: »... ja meidän, muistatko?»
Mies oli innostunut hänkin taas yhteiseen armovalheeseen ja nyökännyt kiihkeästi päätään. Hän oli sitäpaitsi kuullut, että vankileiriltä palattuaan Heikki oli tuominnut jyrkästi koko kapinan. Ja nyt hän paloi halusta nähdä kerrankin sosialistia, joka osasi tunnustaa sen edes tyhmyydeksi, ehkäpä katuakin sitä sisäisesti, ihmisenä...
Tosin eivät enää näin syyskesästä orjantappurat koristaneet, kuten silloin... heidän saapuessaan, rantahietikon taustaa. Mutta savusipa pyykkipata venetalaan nurkkauksella, kuten ennenkin. Valkoisia ja värikkäitä vaatekappaleita nurmikolla. Niitä levittelee sinisen savun takana nainen. Tietenkin Marja! Mutta veneen karahtaessa hiekkaan Geila huomaa pettyneensä. Pesijätär ei käännä päätään. Kulmikas paksuilta nivusiltaan. Liinan sisällä kasvot. Ei ollut Marja. Joku lie pyykkiakka.
Tulevat ihan viereen. Geila on juuri kysymäisillään talonväkeä. Akka kääntää tympeällä eleellä kasvonsa. Marja! Onko tuo Marja? Kasvot ovat yhä lihavat, mutta posket lopsahtaneet, kuten lihavuus lanteillakin. Näyttää tuntevan. Mutta ei siitä sen ihmeemmin ilostu. Tulijat ovat käyneet neuvottomiksi. Kädet ojentuvat kiireesti, läheistä tuttavuutta teeskennellen. Tuo vaimohan on heille vieras olento, kuka tahansa.
Mutta katsoessaan silmiin on Marja aristuvan näköinen, melkein kuin häpeäisi ja pakenisi arkana, vaikka onkin suupielissä kova, lähtemätön ryppy. Vain pari ilmettä on hänessä entistä Marjaa, joskaan ei pisaraakaan hänen entistä raikkauttaan.
Joel näki kaikki. Korpitalven hädät ja kärsimykset. Syvä sääli ikäänkuin työnsi häntä uudelleen lähemmäksi tuota vaimoa. Hän taputti Marjaa hartioihin: »Onkos se Heikki poika kotosalla?» Geila koetti näyttää olevansa innokkaasti mukana. »Poika...» Marja jätkytti hajamielisesti. Kävi samassa kiukkuisen näköiseksi. »Siellähän se... makaa.» »Onko hän sairas?» Joel jatkoi. »Mikä lie... lihava jötkäle», tuli halveksivasti, karkeasti.
Marjan viimeisissä sanoissa oli arkipäiväistä syytöstä, joka kuulosti kuin sadat kerrat toistetulta: »Johan ma sen sanoin! Mikset uskonut... jötkäle.» Ne olivat samentaneet saapuneissa kaiken. 'Jötkäle'... rakkaasta Heikistään, jolle hän oli nauranut iltaisin aittansa ovelta ja jota hän oli huhuillut pelloilta murkinalle ja kahville tai kiikuttanut piimälekkerit heinäniitylle hameet hulmuten pyöreiltä lanteilta. Ja heidän viime tapaamisestaan oli kulunut vain pari vuotta. Niinkö, silläkö tavalla se... veljessurma täällä jatkui... kylmänä räntäsateena tai raekuuroina?
Geilan ja Joelin askelet kiihtyvät torpan katonharjan noustessa mäen takaa. Heidän silmistään oli kadonnut myös Heikin kuva kokonaan. Tuo 'jötkäle' oli sen sekoittanut. Miten se olisi saattanut sopiakaan tuohon entiseen... riuskaotteiseen ja rajupäiseen Heikki Kannakseen, joka ei koskaan ollut mikään...
Vihtori-isäntä korjaili länkiä liiterin edustalla. Nousi tervehtimään. Hänkin oli vanhentunut, mutta kasvoissa oli sama vankkumaton rauhallisuus. Käsi puristi yhtä lujasti. Mutta Geila ei voinut olla havaitsematta, että vaalean villapaidan rintamus oli nuhraantunut ja hihassa oli huonosti parsittuja rikkinäisiä laikkoja. Ukko nyökkäsi pirttiin päin. Siellähän se...!
Tosiaankin makasi Heikki keskellä päivää tuvanpenkillä, takinrisa pään alla. Akkunan valosuikaleessa kohoili mahtava mahanpuoli vaivalloisen raskaasti. Kengättömät roimahousuiset jalat tököttivät paksuina, liikkumattomina. Housut olivat kireällä. Olivat käyneet luonnottoman ahtaiksi. Paita pursusi housunkauluksesta.
Tajuttuaan olevan lähellä vieraita makaaja alkoi hengittää kiivaammin, kuin hinkuyskässä, ja vääntäytyi vaivalloisesti istumaan. Kasvotkin... pöhöttyneet, pää suurena kaljuna, kuten vesitautisella. Jötkäle...
Nälän pöhöttämä! Että vankileirien asukkaat palasivat nälästä muodottomiksi pöhöttyneinä sen oli Joel kuullut ja nähnyt jo aikaisemmin. Hän koetti siis ajatella rauhallisesti, »Kylläpähän siitä vielä kostuu... kotoleivässä.»
»No, mitenkäs mies jaksaa? Aluksi kai vähän hankalaa?» hän alkoi reippaasti. Geila yritti antaa kättä. Mutta sairas ei liikahduttanutkaan käsiä polviltaan. Laski vain kuin ainoata ajatusta, minkä vielä on saanut säilymään hotossa päässä: »Minä olen syntini tunnustanut ja Herra on ne minulle anteeksi antanut.» Äänessä ei ollut mitään kiihkohenkisyyttä, ei myöskään mitään syvältä soinnahtavaa vakaumusta, mutta ei myöskään mielenvikaisuutta. Olipahan vain tylsänpuoleista sanojen jamaamista, jossain hädän hetkellä purkautunutta, lapsuudesta asti säilynyttä ja nyt taas kuin märehtimispaloina esille työntyvää.
»Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Me siihen ensin tartuimme, ja nyt on hukuttu... Herran armoon.» Ulkoluvuntapaista ja omakohtaista ajatusta sekaisin, entisen Kannaksen Heikin muodotonta haamua. Jos tuo mies olisi ollut katkera, hautonut kostoa, tai järjellisesti tuominnut kapinan, olisi Joel Svart häntä ymmärtänyt. Mutta nyt... hän tunsi vain äkillistä vieraantumista. »Tavallista rahvasta», hän ajatteli halveksien, »ensin räjähytellään iskusanoja johtajien perässä, rähistään, kapinoidaan ja sitten...»
»Niin että kun saa syödä sikojen ruokaa, tuhlaajapoikana palaa Isän kotiin... Niin että... Tiilikan Jussi pakeni pimeänä yönä, pakeni kuula kintuissa ja rautaokaat orjantappuroina jumalankieltäjien maahan. Ja minuakin houkutteli. Mutta minä... orjantappurat muistin valkamassa ja tuhlaajapoikana... isän kotiin. Hohhoijaa...» Äheltävä hengitys katkaisi Heikin lallatuksen, joka meni ohi kuulijain korvien kuin uninen postilla.
»Niin ja sitten... 'Isän kotiin' ja 'Herran armoon'... entiset kirkonviholliset ja vapaauskojat», Joel jatkoi itsekseen sisäisesti suuttuneena.
Marja oli ruvennut äkäisen näköisenä kilisyttelemään pöydälle kahvikuppeja. »Ei nyt emäntä turhia, meillä on kiire», Geila kiirehti Marjalle. Sekä hän että Joel tunsivat tällä kertaa samalla tavalla. Se ylpistyttävä välimatka, joka kerran oli ollut heidän isiensä ja noiden 'alustalaisihmisten' elämässä, ratkesi tänä hetkenä kuiluna heidän eteensä.
»He tunnustakoot syntinsä», Joel muisti teoksensa nimen. Häntä melkein hävetti. Tuo olentohan oli tekemässä 'synnintunnoillaan' siitä irvikuvaa!
Heikki oli noussut kävelemään lössötellen muka toiselta puolen tupaa käsiinsä kengäntapaisia. Muodottomasta ruhosta levisi permannolle kasannäköinen varjo.
»Pöhöttynyt varjo!» iskeytyi Joeliin kylmänä näkemyksenä. »Miten vähän heidän henkensä kestää! Ei edes nälkää, jota erämaiden olisi luullut heille opettaneen kylliksi...»
»Porvarin irvikuva!» tuli yhä häijympänä ajatus. Geila oli jo kaikonnut pihamaalle, hakeakseen Päiviötä. Tämä oli tällä välin ilmestynyt jostain istumaan liiterin edustalle, lastukasalle. Geila lähestyi, mutta tunsi itsessään vain tavallista uteliaisuutta. Tuossa se oli, hänen 'syntymättömänsä', 'suutelemansa' — tavallinen pojanalku, lastu suussa, haljakkaat silmät, yksinäisen näköinen...
Geila eteni rantatielle, entistäänkin kylmempänä.
»No, kisko ne nyt siitä jalkaasi ihmisten ajoissa», Marja toraili miehelleen. Tämä ähki ja puhisi. »Niin, tuota...» hän oli jatkavinaan ajatussarjaansa, »kaikki mitä minulla on ollut, on mennyt. Ei jäänyt enempää kuin ryövärille ristillä...» Tällöin hän katsoi Marjaan, jonka yrmeästä naamasta hän näytti todella kykenevän kärsimään. »Mutta sepähän se riittääkin armonajaksi», hän huokaili melkein akkamaisen hurskaasti.
Svart tokaisi lyhyet hyvästit. »Koeta parantua», hän heitti kylmästi ja jupisi vielä pihalla: »No, niin, sitä porvarillista lihavuuttahan ne lienevätkin itselleen aikoneet ja saivat, totta vieköön, niin että lihottivat omat varjonsakin... irvikuviksi, epäsikiöiksi...» Joel saavutti Geilan, joka katsoi häneen, kuin olisi saavuttanut jonkinlaisen voiton. »Ymmärtänee nyt», liikahteli hänen tajunnassaan, »että tuollaisten sääliminen on turhaa ajanhukkaa...» Ja hän tuli vieläkin tyytyväisemmäksi, kun näki Joelin kohauttavan hartioitaan ja hengähtävän kuin olisi päässyt läkähdyttävästä loukosta raittiiseen ilmaan.
Mutta he eivät ensi hetkenä tajunneetkaan, että he liikkuivat vasta tämän tapauksen siittämissä pinta-ajatuksissa.
Kannaksen paratiisi oli muuttunut pöhöttyneiden varjojen loukoksi. Mutta vaikka se olisi pysynyt entisensä kaltaisena, ei se olisi kyennyt heille palauttamaan mennyttä takaisin, sillä he itse, juuri he olivat muuttuneet palautumattomasti.
Ja rannalla, aution ulapan tyhjästä sylistä havahtui Joelin mieleen toivoton kuva. Ikäänkuin itsestään, näkymättömistä käsistä, kiertäytyi piikkilankaa hänen ja heidän kaikkien ympärille armahtamattomaksi aidaksi...
Mutta hän ei ollut tällä kertaa ajattelijantuulellaan. Potkaistessaan veneen irti ja asetellessaan airoja hankaimiin hänelle tuli vain eräs mahdoton ajatus. Hehän olivat itsekin olleet vankileiriin tuomituita ja saaneet kumpikin piikkilangoista verenmyrkytyksen, jonka jomotus paheni yhä, paheni pahenemistaan.
XV.
ALASTOMIKSI.
Autialan vinttikamarissa he rakastavat toisiaan epätoivossa.
He rakastavat vielä kelmeässä aamussa. Hehän olivat juosseet haeskelemassa muistoista palautusta rakkaudelleen eivätkä olleet löytäneet. Mutta olihan heillä ruumis. Sen syvyyksistä sai toki ehtymätöntä rakkautta, jota ei tarvinnut valehdella. Ikuisin lähde maanpäällä on lihan nautinto. Se oli vain avattava vaikka väkivallalla, silloin... hukuttavimmassa syleilyssä se oli uudelleen tulvahtava heidän syliinsä täytenä elämänä. Niin he olivat kai kuvitelleet.
Mitä he siitä, että he tunsivat syleilevänsä toisiaan alennuksessa. Hehän ovat olleet valmiit riitaan ja valehtelemiseen, miksi he eivät rohkenisi ryömiä riettaassa mudassa, jos he vain saavuttavat toisensa kokonaisina luonnon olentoina, puolikas-eläiminä, puolikas-ihmisinä... samantekevää. Heidän täytyy.
Kaupungin matkustajakodissa se oli ollut pientä rakkautta ja pientä riitaa. Nyt rakastivat elävinä haudatut itselleen ylösnousemusta. He hakkasivat toivossa ja kauhussa omien arkkujensa kansilautaa. Hehän eivät suostuneet kuolemaan, he tahtoivat elää ja rakastaa.
Geila oli alaston ja avoin. Hän tunsi makaavansa liejussa, mutta kuuma lieska kiersi hänen hipiällään. Mitä oli hänellä peittelemistä. Kokekoon tuo mies, että hän on kokonainen kuin naaras. Hän houkutteli, hän suuteli ja ryömi. Kuin kevätlehdet ja raskaat kuidut kiersivät hänen kätensä miehen ruumista, kunnes ne hervahtivat turtuvina alas, vavahtaen vain huokauksista, jotka nousivat hänestä väsymyksenä ja hätähuutona. Hän havahtui rääkättynä. Hän ei tuntenut saaneensa mitään. Mutta hänhän tahtoi vain antaa. Mitä siitä, että jäljellä ovat vain kirvelevät poltinmerkit. Hän on valmis makaamaan häväistyslavalla, kun hän vain saa sulkea silmänsä, ettei tarvitse nähdä tuota vierasta pyöveliä, jota hän on kerran rakastanut ja rakastaa yhä. Niin, hänen täytyy rakastaa. Ja hän herää taas, keksii ihania houkutuskeinoja. Kelmeä aamu on jo koittamassa. Sitä ennen on tuo mies lunastettava hiljaiseksi ja nöyräksi...
Mutta Joel... hän ei rakasta, hän vihaa. Ei Geilaa... hänhän säälii tuota alastonta olentoa, mutta jotain, johon hän ei ulotu, ei alennuksenkaan hinnalla. Se mikä hänelle ennen annettiin, mutta nyt kielletään, se on jonkun toisen syystä hänelle saavuttamattomissa. Hän vihaa jotakuta toista ja itseään. Mutta hänen aivonsa pysyvät pirullisen kirkkaina. Hän näkee rakastettunsa jokaisen liikkeen ja ovelimmatkin hellyydet. Hän tietää heidän olevan riettaita tarkoituksellisesti. »Nyt me valehtelemme ruumiillammekin», hän toteaa kammottavan selkeästi. Mutta hän tuntee ruumiinsa veren kulkevan raskaina häränsilminä ja syöksyy niiden mukana, kädet, kylkiluut väkivaltaisesti jännittyneinä. »Joko murhaa tai itsemurhaa, mutta tuo nainen älköön kuvitelko minun pelkäävän alhaisintakaan...»
Hänen levätessään riutuneena ilmestyy näkyviin vieraita kuvia: Pirkka lepää kummelin luona nurmikolla nuoren tytön vieressä. Tai... nythän on syksy. He ovat piiloutuneet tuoksuvaan heinälatoon, jossa he parhaillaan nukkuvat kalvakkaina ihanasta onnesta... Se se on paratiisin syntiinlankeemusta. Tämä on saatanan pääsiäisriettailua ja muka armeliaisuuksien ja velvollisuuksien nimessä. Sitä tulevaista aviota! Hän naurahtaa ja kauhistuu samassa. Mitä olikaan tuleva heidän elämästään? Hehän olivat vain varjoja, jotka olivat hoippuneet viimeiselle lähteelle ja löytäneet sen täytenänsä rutaa.
Häntä puistattaa, puoliksi inho, puoliksi sääli. Hän ponnistautuu vuoteelta, työntyy pienelle parvekkeelle, hengähtää kuin olisi pelastunut tukahduttavasta pätsistä. Istuu penkille, kädet velttoina kaidetta pitkin: »Oh, mahdotonta on valehdella omalla ruumiillaan.»
Selän takaa näkyy Kannaksen niemenharja. Näinhän hän oli tullut sieltäkin... hengähtäen helpotuksesta. »Siellä pöhöttynyt, täällä... kuihtuneet varjot.» Tuoreesta aamuilmasta nousi muutamia ajatuksen tapaisia. Mutta ne vain liikahtelivat lähettyvillä eivätkä tehneet enää kipeätä. »Mikä meidät on tällä tavalla tuhonnut? Veljesverenkö syöpää, vihan pöhötystautia vai ärsyttävää kyllästymistäkö sekä vihaan että rakkauteen? Miten liekin... olemme vain armolaukauksen vaivaisia... kaikki.» Hän käänsi veltosti päätään kamaria kohti ja taas puutarhaan päin: »Entä, kumpi meistä sen antaa?»
Hän oli kuullut miehiltä, että kaupunkiin tunkeutuessaan he olivat saaneet käskyn ampua heti maahan ase kädessä tavatut sala-ampujat. Kellarien ovet oli reväisty auki. Kyttääjät työnnetty ovenpieleen ja laskettu kuoliaiksi. Niin oli sattunut, että sotamies oli aamuhämärissä tuntenut ammuttavissa entisen kasvinkumppalinsa samasta kylästä. Hän oli kääntänyt voimattomana selkänsä uhriin päin, oli taas ponnistautunut ja katsonut tuomittua silmiin, avuttomana ja häpeillen: »Enhän minä sinua tahtoisi...» »Kyllähän minä sen... sinun vain täytyy», kuoleva oli vastannut alistuneena, kääntänyt raskaasti selkänsä ja asettunut riviin.
Tämä synkeä kuva liikahteli hänen mielessään hitaana eleiden ja sanojen sarjana. »Niin sinun vain täytyy, jostain ylempää on annettu käsky...» Kamarinovi oli jäänyt raolleen. Sivuakkunoiden verhot laskeutuivat somasti. Mutta Joel ei niitä huomannut. Hän katsoi vain ovea: »Kuin ränsistynyt kellarinovi ja sisällä... tietämättään syyllinen.»
Tieltä alkoi kuulua iloista vihellystä. Lähellä kuului hiekan karskumista. Pirkka tuli yölliseltä retkeltään lakki takaraivolla, keppi heilahdellen ja toinen jalka huvittavasti keinahdellen. Huomattuaan Joelin hän pani sormen huulilleen, viittasi Augusta rouvan huoneisiin ja hyräili matalalla äänellä: »Suumalossa lautturin tyttären oli syntisen ihana siemen...» Ja huikkasi samassa, ihankuin olisi astunut juuri heränneenä kamaristaan alakuistille: »Hei, poika, uimaan sieltä!»
Joel vapautui kuin riuhtaisemalla. Hyvä Jumala, olihan olemassa vielä muutakin elämää kuin kuihtuva rakkaus 'armolaukauksineen'! Ja lopultakin... tässähän oli ammuttava vain... valhe, armelias ja inhoittava valhe.
XVI.
ASKEETTINEN ANAKOREETTI.
Kynä sähisee lyhyin syöksyin. Keväthanget heittävät huikaisten lainavalonsa takaisin Autialankin päätykamariin. Ne kirpaisevat aamuiset savupatsaat helakan kerkeiksi. Kannaksenkin piipunhäntä liehahtelee iloisen näköisesti. Ja vastarannan kunnaalla ovat kuusenalut ja sankaripatsas saaneet huurteesta yllensä vanhanarvokasta patinaa.
Niin, he nukkuvat siellä. Mutta heitä ajatellessaan Joel Svart ei tunne enää tuskaa, ei vihaa heidän surmaajiaan kohtaan. Eivätkä edes heidän työnsä häväisijät, Harrin ukot ja Jaakko Hanskin teloittajat, ole enää tuossa ihan käden ulottuvilla. Nekin ovat syksystä lähtien vaaksa vaaksalta painuneet menneisyyden tiheikköjä kohti. Hän on heidät ruoskinut kylmillä totuuksilla. Kapinallisten tekemät tihutyöt, kidutukset, murhat ja poltot... nekin hän on kuvannut samalla selkeydellä kuin selkäpuolen konnantyöt. Teos on nyt valmistumaisillaan. Sen nimenä on yksinkertaisesti »Tunnustakaa», ja siinä hän on alkanut henkisen itsenäisyystaistelun, jossa vainajat on korotettu kunniaansa, varjot haudattu omiin hautoihinsa ja eloonjääneet lunastettu alkamaan uutta elämää, puhdistuneina, verenvioista vapaina.
Nyt on vain tasoiteltava paikka paikoin. Eräisiin sivuihin kirjoittaja juuttuu pitkäksi aikaa. Hän tahtoo vieläkin punnita. Ei mitään romaanimaisia liioitteluja, vain kerättyjä tosiasioita, puolelta ja toiselta, tai kuvauksia, joiden alla on omakohtaisesti nähty ja koettu tapaus tai ainakin kertomus, joka on huolellisesti tarkistettu. Kas, tuossa... hänen oma kokemuksensa tiedusteluretkeltä... villiintyneiden ihmisten riettautta. Tuossa pakenevain kapinallisten tolkuttomat murhapoltot, joiden tuhkassa hän on omin jaloin kahlannut. Tuossa... hautausmaan onneton naislauma miestensä ruumiita kaivamassa. Ja tässä, tässä se on... ihmisjahtien murhenäytelmä korpimökin seinustalla, jossa rääkätty pikkuveli antaa ilmi oman henkipattoveljensä. »Sellaiseen ei ole kenelläkään oikeutta», hän lukee omaa tuomiotaan myöhemmällä sivulta, »ei koskaan, ei minkäänlaisen rikoksen eikä rangaistuksen nimessä. Katalaa, samaa kataluutta kuin torppareittensa tapattajissa, haavoittuneiden ampujissa, ruumiinryöstäjissä ja...»
Mutta tässä, tässä muutteeksi punaista 'armeliaisuutta'. Hänen oma koulutoverinsa, kansanopiston johtaja tehdasseudulla. Pakotielle hajautuvat kapinalliset asettavat hänet seinää vasten: »Hyvä mies, hyvä mies», sanovat teloittajat, »ei mitään kuohimista eikä naulitsemista. Ei muuta kuin tapetaan. Hyvä olet mies jäämään porvareitten yhteiskuntaan... hyvä mies... Ampukaa!»
»Hyvä, hyvä», hokee lukija. »Mikä aatteen barbaarinen irvikuva, mikä sairaan viileyden raivostuttava ilveily, irvokas, taivaaseen naurava, ikuisesti itkettävä. Siksi vain, että oli hyvä, hyvä...»
Tovin kuluttua taas hidasta selailemista. Sivut alkavat kääntyä yhä kankeammin. Nyt se on tulossa... nuo koko teoksen kauheimmat sivut, joita hän ei ollut voinut lukea vielä kertaakaan äidilleen. Aasialaista, tataarien, kasakkain ja isojen vihain veren vaahtoa ja saatanallista naurua, Murhan Henkeä... 'Johtavat aatteet' Suomen kansan historiassa olivat niillä toteutuneet vuosisadoiksi. Taavi Laukka ja koko hänen ryhmänsä saattoivat ne todistaa.
Laukka oli tullut partiolla taloon, syöksähtänyt sisään. Kodikas lamppu paloi katossa. Tuvan pintapöytä oli tavallisella paikallaan. Talon perhe, äiti, isä ja kuusi lasta, joista nuorin on tuskin kahdeksanvuotias tytär, istuu sen ympärillä kuin iltahartautta suorittamassa. Raamattu on levällään keskellä pöytää.
Mutta istujat ovat kummallisen kyhärässä. He tuijottavat toisiansa silmiin pöydän pintaa pitkin, kuin olisivat keksineet jonkin lapsellisen leikin. He ovat pistäneet kielen suustaan, ikäänkuin hihitelläkseen toisilleen huvittavasti. Mutta kielet ovat turvonneet paksuiksi möhkäleiksi. Suupieliä valuu veri, joka on hyytynyt leukaan ja kaulalle. Jokainen istuja on naulattu kielestään pöydänsivuun. Pienen tytön keltaiset kiharat ovat liimautuneet ohimoille ohuiksi suikaleiksi. Sulkeutuneet silmät ovat kuin kauhununta näkevät. Mutta otsan kostea hipiä on noussut pieninä ryppyinä lakkaamattomaksi ihmettelemiseksi: Mitä pahaa ja tottelematonta teinkään? Mutta hän ei tunne enää mitään. Hymykuopat ovat venähtäneet pieniksi juoviksi, kuin leikkivään nauruun. Kidutetut pelastetaan. Kamarista vangitaan mässäilevät miehet, yhdeksän punakaartilaista. Ja Laukka ampuu ne kaikki omalla kädellään. Kolme nauraa ja kiroo. Kuusi tuijottaa tylsänä.
Lukija nääntyy viimeistä sivua seuratessaan. Hän näkee kuin usvan läpi kirjoittamansa katkeran ivanhuudon: »Ja huuto käy etupäässä 'valkoisesta terrorista'!» Mutta nyt hän kirjoittaa rivien ylle lisäykseksi: »Näitä yhdeksää kadotettua varten täytyy olla olemassa helvetti. Ja tämän tyttösen viattoman kärsimyksen nimessä... tälle Jumalan karitsalle täytyy olla olemassa taivasten taivas. Muussa tapauksessa ovat 'usko' ja ’vanhurskaus' vain pilkkaa ja rienausta.»
Vähitellen hän kykenee taas syventymään työhönsä rauhallisemmin aivoin. Tuon tuostakin hän tekee jälkimietelmiinsä tyynnyttäviä korjauksia. Tarkoitushan oli todistaa, että tuo 'yhteinen onnettomuus' oli paljastanut koko kansan myöhästyneeksi ennenkaikkea inhimillisessä moraalissa. Ja tämän tähden juuri se oli pakotettava tunnustamaan omassatunnossaan rauhallisen kylmillä iskuilla, ikäänkuin rikoksensa kieltäjä saatettaisiin murhapaikalle, ja tämän täytyisi nähdä oma tekonsa liike liikkeeltä, aste asteelta, ehdottoman selkeästi.
Augusta rouva tuli hakemaan poikaansa aamukahville. Hän oli taas ilostunut nuorekkaaksi. Kasvot olivat käyneet lapsekkaan raikkaiksi ja hänen naurunsa helähteli, ihankuin kaikki menneet kärsimykset olisivat menettäneet kaiken valtansa. Hänhän oli saanut takaisin kuopuksensa. Ei vain kuolemanvaarasta vaan myöskin onnettomasta rakkaudesta. Rothmaneilta hän ei alkujen aluksikaan ollut uskonut tulevan mitään hyvää heille, Svarteille. Nehän ne olivat olleet pahimpia syyllisiä... ’takauksiin maurumisillaan' Huugo Svartin vararikkoon... Mutta nyt! Olivat eronneet ja ojentaneet kätensä kuin kylmät jääpatsaat, joita ei enää mikään aurinko voi toisillensa sulaksi tehdä. Ja sinne oli mennyt... Eikä poika ole tuonaankaan. Ja mitäpäs varten olisikaan? Tulipahan paremmille tilaa, kun aika sattuu.
»Ismaelkin tuli jo kahviverolleen», hän tokaisee saadakseen pojan kiirehtimään ja hyssyttelee kukkaruukkujen vaiheilla koetellen mullan kosteutta ja nypistäen kuivaneita lehtiä kouraansa. Hän on niin hyvällä mielellä, että on melkein levoton. Taas oli tullut vanhemmilta lapsilta rahakirje. Mutta miten hakea se postista pojan saamatta vihiä? Hän oli, nimittäin, salaa Joelilta ruvennut pyytelemään lisärahoja, Kaarinilta ja muiltakin, vieläpä tuonut Virt’ojalla käydessään voit ja kinkut ja maltaat tullessaan, minkä poika oli ankarasti kieltänyt. Mutta Augusta rouva oli nekin sujutellut varkain kellariin. »Maksakoot hekin osansa... pojalleni kipurahoja, siellä sai yksinään kaikkien puolesta... Ja omaanipahan tämä nyt on ainakin tämän vertainen...»
Äiti oli kuin piilosilla poikansa kanssa. Häntä huvitti tämän sokkomaisuus tavallisissa asioissa. Luuli muka pienten esitelmöitsijä-ansioittensa riittävän talven yli, kun Ismaelkin oli kahviteltava joka päivä ja Jaakon oli raahannut vinttikamarin asukiksi. Ja samaa piti olla kaikille... Ihan kuin tästä sokkoleikistä yltyneenä hän oli pitänytkin pojille sellaiset ruoat, että... melkein kuin ennen Maatialassa kartanonemäntänä ja paremminkin...
Augusta rouva kiersi Joelin tuolin taitse keittiötä kohti, sipaisten poikaa niskasta: »Tuletkos siitä...»
Ismael hörppi jo kahvia Joelin tullessa, ja keskustelu autuuden asioista oli täydessä vauhdissa. Rampa poika oli pannut kainalosauvansa tuolin viereen lattialle ja näytti pöydän takaa terveeltä ja nokkelalta. Aikaisemmin, Joelin poika-iässä, hän oli ollut kalpea ja värjöttelevä raukka. Mutta oli miehistynyt hänkin. Tuttavimpien seurassa hän oli jo kerkeän puhelias, väliin näsäviisaskin, omalla tavallaan, lapsekkaiksi jääneillä kasvoilla vähästä iloitseva hymy ja pikkuvanhan viisastelu.
»En minä sen enempää ole ajatellut, mutta kyllä se on kuolemassa autuus ihan samalla tavalla kuin unennäkemisessä onni», Ismael oli juuri selittämässä lipevin huulin, taas hörpäten lautaseltaan, ihankuin puhuisi tavallisen tavallisista asioista.
»Eikös se Ismael sitten näekään muita kuin onnellisia unia?» rouva kysäisi hellan luota. »Ei sitä, hyvä rouva, näin köyhän ja vaivaisen auta toki untansa pillata painajaisten näkemisellä, jollei niitä nyt satu ihan ilmisissä tulemaan. Mutta nehän eivät sitten enää unta olekaan...» Ismael alkoi sanoissaan haparoida ja tuli pelästyneen näköiseksi, sillä hän muisti Jaakko Hanskin kuoleman, jonka hän oli ollut näkemässä ja lopulta, kannettuaan yksin ja peläten salaisuuttaan syksyyn saakka, kertonut Joelille.
Joel näytti innostuvan. Sitähän hänen pitikin: tarkistaa Ismaelin kanssa Hanskin kuolemankuvaus.
»Kuuntele tarkasti», hän sanoi kamarissa, »tämä on kerrottu sinun sanoillasi ja sinä saat nyt vielä muuttaa tai karsia, jos olen kirjoittanut väärin.» Ismael nyökkäsi jännittyneen juhlallisesti.
»Kävin iltayöstä ulkosalla», alkoi Ismaelin kertomus. Kuuntelija säpsähti. Hänen oma nimensä... oikeassa kirjassa! Se ylpistytti ja pelästytti. »Eikös siihen voisi panna vain, että 'rampa poika'», hän keskeytti. »Älä pelkää, Ismael», Joel lohdutti. »Niin, enhän minä...» poika epäröi, »ja eihän siitä Hanskin ukon taivasosa vähene, kun kerran marttiirana läksi», tuli iloisemmin. Lukija jatkoi:
»Silloin kuulin kirkolta päin ahteen alta meluamista ja kiroilemista...»
»Niin, ja minä olin juuri katselemassa tuonne hourularakennuksen kulmaikkunaan, josta Onneton-Hanna huhuili nuoruutensa rakastetulle. Ja minä ajattelin, että saapa se petturi kerran katsella kaukaisesta piinapaikastaan taivaan tarhaan, kun minä poika istun ylkämiehenä Hannan vierellä. Se on, näetsen, sellainen lapsuusvuosien kuvitelma, joka on jäänyt uniin ja ajatuksiin...» Ismael taas keskeytteli. Joel naurahti leppoisasti: »No, ei tänne nyt niin tarkasti... sinun rakkauksiasi myöten», ja kiirehti lukemaan:
»Roikka miehiä tuli näkyviin, ja keskellä köntysteli Hanskin ukko. Mäellä se tupsahti polvilleen. Joku miehistä oli kolvaissut sitä nyrkillä tai pyssynperällä. 'Roisto', kiroilivat, 'nyt pääset tuhatvuotiseen valtakuntaasi!' 'En vastusta, miehet, ampukaa tähän, lähemmäksi ihmisasuntoja, että...' kuului ukko sanovan nöyrällä äänellä.»
»Niin, niin», Ismael alkoi, »ja siinä pitää olla, että luulin hänen toivovan siunattuun multaan ja että seurasin heitä vielä metsätielle, jotta tietäisin hänen kuolinpaikkansa ja että minä sitä varten juuri en jaksanut siitä tapauksesta enää vaieta...»
»Hyvä on, hyvä on, kuuntele nyt.»
»Sitten he pakottivat hänen riisumaan saappaat jaloista. 'Narskuvat kuin paholaisen anturat', sanoivat keskenään.»
»Niin, ja vaikka oli leuto kevätilma...»
»... ja jatkoivat matkaa nietostunutta karjakujaa pitkin korpeen ja siellä aina Umpilammen suolle, jonne seurasin heitä kaukaa, sydämessä suuri hätä, sillä Hanskin ukko oli ollut minulle aina aulis ja höyli».
»Juuri niin», Ismael huudahti, »koko köyhä kansahan sen tietää!»
»Matkalla murhaajat olivat ryypänneet yhteisestä pullosta, ja suon partaalle tultuaan he olivat sellaisessa reuhassa, että tarjosivat tuomitullekin. 'Läksiäisryypyksi!' huusivat. Mutta yksi juopuneista ärjyi: 'Kiroopas punaoppisi, mies, niin pääset, kukaties, täältä elävänä.' 'Hyvät miehet', kuului siihen ukon ääni, 'minulla ei ole enää elämisestä iloa, kun omani ovat pettäneet sekä uskoni että opetukseni, sopii lopettaa vaan...' Siitä alkoi hirveä melu ja ärjyntä. Ampuivat sikin sokin kuin hurjassa tappelussa, enkä uskaltanut enää viipyä paikalla, vaan juoksin takaisin henkeni hädässä.»
»Ja siitä alkaen näin unessa joka yö Hanskin ukon, kunnes olin kaiken kertonut, ja sitten tuli minulle rauha», sanoi Ismael hiljaa. Joel oli jäänyt vielä silmäilemään seuraavia sivuja, joilla kerrottiin, miten Joel Svart ja Eero Pirkka olivat syksyllä kaivaneet ruumiin suosta ja toimittaneet haudatuksi.
Joel oli noussut kävelemään ja katsoi sivuakkunasta kauas yli kylän itäisen laitaman, jonka takana siinsi uuden hautausmaan punainen lauta-aita. Hän muisteli vieläkin ylpeänä omia sanojaan haudalla: »Tämän vainajan, joka kärsi marttyyrikuoleman kapinan vastustajana ja elämän koettelemille ajatuksilleen uskollisena, olisi pitänyt saada sijansa sankarihaudassa ja hänen murhaajainsa nimettömässä ja pohjattomassa suohaudassa, jos inhimillinen oikeamielisyys olisi saanut olla hautajaismenoista määräämässä.» Niin hän oli lopettanut puheensa. Eikä yksikään ollut kyennyt häntä syyttämään. He olivat painuneet pahojen tuntojensa suonsilmiin ja karttelevat ihmissilmiä koko elämänsä ajan. Ja saman puhdistustyön oli tekevä hänen teoksensa koko maassa, rajasta rajaan...
Ismael oli hiljaa kadonnut huoneesta. Joel istuutui pöytänsä ääreen. Tuntui niin sanomattoman lämpöiseltä, kuin tuo pojan-kasvoinen mies istuisi vieläkin tuossa tuolilla... suloisine lapsellisuuksineen. Hehän puhuivat kuin eri kieltä keskustellessaan. Hänen täytyi ikäänkuin lapsellistaa itsensäkin tuon pojan keralla. Mutta sepä se juuri täisikin tehdä niin hyvää hänen sielulleen...
Poika-ajoista asti Ismael oli hänestä ollut herkintä hyvyyttä ja Lerkin Ville synnynnäisintä ilkeyttä. Myöhemmin, ulkopuolisen elämän tartuttua häneen erinäköisine kourineen, oli tuo vastakohta laajentunut. Hanskit, Jaakot, aatteelliset haaveniekat ja Helosat kulkivat omassa saatossaan ja Lerkin Villet, rivosuiset sahalaisjätkät ja Helosan vihan tärvelemät veljet saman tien pimentopuolella, kaikki köyhinä ja alastomina, mutta sieluiltaan yhtä vastakkaisina kuin kärsivä Joosef ja Joosefin veljet.
Nyt, näinä aikoina, hän oli ruvennut melkein huomaamattaan puhumaan »autuaista» ja »epäautuaista», kadotetuista, jotka olivat ikäänkuin ikuisuudesta sellaisiksi määrättyjä — he eivät kyenneet muuttumaan toistensa kaltaisiksi, vaikka yhteinen paratiisi avattaisiin heidän eteensä.
Tämä ajatus oli valanut häneen uutta rauhaa. Hänen ei tarvinnut hakea enää rajoja köyhyyden ja rikkauden välitse, vaan jostain muualta, ylempää ja laajemmalta. Ja juuri tämän ajatuksen voimasta hän tunsi olevansa kutsuttu puhdistamaan tätä 'myöhästynyttä kansaa' ja juuri nyt, tapahduttua sen suuren murhenäytelmän, jonka jälkinäytöksessä toinen puoli kansasta näytteli sankarinaamio kasvoillaan, ja toiset oli puettu kiireessä, summamutikassa rikollisen kaapuun.
Oli vedettävä uudet rajat, syvät ja tulenpolttavat!
Barbaarit oli riisuttava alastomiksi, olivat he tehneet tekonsa punaisissa ryysyissä tai koreissa kalunneissa ja turvallisessa sarkatakissa...
Ismael pinnasi hintelä ruumis vääränä, lujaa vauhtia tietä pitkin, melkein kuin hullunkurisesti tanssien. »Mikä vilpeä ilo hänessäkin, ja juuri hänessä...» Pojan sulava ääni, joka joskus, innostuneessa puheessa, katkesi huvittaviin kärähtelyihin, alkoi soida istuskelijan korvissa liikuttavana. Se toi hänelle samanlaista iloa kuin Ismaelin vastaus, kun hän oli tältä, pitkästä aikaa taas tavatessaan, kysynyt: »Mitäs sinä nyt tahtoisit oikein hyvää? Sanopas...» ja poika oli vastannut vilpittömän tärkeänä: »Enhän minä muuta... mutta kauppiaan nuuska ja Autialan rouvan kahvi... ne ovat sitten oikeata taivasherkkujen esimakua...»
Hän nousi taas kävelemään, kiersi keittiössä, laski leikkiä äitinsä kanssa. Mitä? Hänhän oli oikeastaan tähän saakka tärvellyt koko elämänautuutensa sairaalloisella tunteilemisella. Tai... hänessä lie ollut itsessään sitä korpea, jota oli vaikea kestää menehtymättä, kuten Pirkka oli sanonut jo kesällä. Hän oli elänyt kiihkeästi, ehkä syvästikin, mutta hänellä ei ollut ollut koskaan rauhaa ajatella syvälti ja laajalti. Niin, kukaties... ihminen taitaa tarvita niitä kumpiakin... Näissä mietteissä hän taas istahti pöytänsä ääreen. Lautturinsalmea ei näkynyt vuorten takaa, mutta hän tavoitti sen kuitenkin kaikilla aisteillaan. Sama välkeä onnellisuus oli hänet sielläkin hetkeksi ottanut valtoihinsa. Niin, silloin vain ohikiitäväksi hetkeksi! Mutta nyt se oli tullut kuin kaikkialle ylenevä ja kaartuva valopaljous tai... ennemminkin kuin selittämätön valohämy, joka ympäröi korven hiljaisuutena, mutta oli kuitenkin vapaa erämaiden jäykistyttävästä kammosta.
Pirkan kuva pöydällä nauroi ylioppilaslakki päässä koirankurista nauruaan. »Odotapas lurjus!»
Hän kaapaisi kynän pöydältä ja kirjoitti teoksensa alkulehdelle omistuskirjoitukseksi: Kaikille kaatuneille.
XVII.
MYSTERIUM FIDEI.
Autialan pihakennäälle on jo tullut niin suuri pälvi, että sille on kannettu puutarhapenkki. Keskipäivän jälkihetkinä Joel Svart on sillä paistattelemassa päivää kirja polvillaan. On tuskin enää mitään tekemistä, melkein vain laakereitten talteen ottamista. Vaaleissa ovat tasavaltalaiset voittaneet, ja teokseensa hän odottelee vain vastausta kustantajalta.
Lahden suupuolesta, sahalta, kuuluu sirkkelipyörän huikea laulu, joka muuttaa säännöllisin väliajoin säveltä, puun tuon tuostakin katketessa ja taas uuden työntyessä terään. Suurten kehäterien halkoessa tukkia laudoiksi syntyy jymeämpi ääni, joka soi tummana säestyksenä sirkkelin sihajavalle laululle. Terien vapautuessa joskus yhtaikaa taakastaan kaikki äänet nousevat kevyeksi tanssiksi. Jouten istuja odottaa odottamalla näitä kevytpoljentoisia hetkiä. Ne sopivat hänelle. Elämän hyrrät ovat alkaneet pyöriä hänen kohdaltaan yhtä iloisesti.
Tuolla sahalla on myös Jaakko saanut kevyttä työtä pienenä lajittelupomona, joskin tavallista pienemmällä palkalla, kun ei aina, kuulan alkaessa rasittaa aivoja, jaksa olla kokopäiviä paikallaan. Mutta hänellekin odottaa Joel invaliidieläkettä. Sittenpähän saa poika yhä enemmän lepoaikoja.
Augusta rouva on mennyt salaperäisen näköisenä jonnekin kylälle. Oli sipaissut taas hänen niskaansa sen näköisenä kuin... 'odotapas, keksin sinulle sellaisia herkkuja, että...’
Sirkkelinpyörä hyrisee, jurraa ja soi. Hänestä tuntuu kuin hänen silmänsä olisivat terästyneet tavallista kirkkaammiksi, kuin tuiman marssimatkan jälkeen tai tultua ankarasta saunasta. Pienimmätkin vihertävät oraat erottuvat silmään ruskehtavasta nurmikosta. Kaukaisten rantavuorien pitkät varjot ovat metsänrintaan jättiläisviikatteella leikattuja haavoja. Ja se Lautturinsalmen kummeli... mahtaapa se paistaa!
Joel silmää hyväillen kirjansa kansikuvaa. Siinä on todellakin kuvattu hopealla heleä kummeli vinoristeineen, jonka taustana on kesäisen vihreitä, tyyliteltyjä lehtikuvioita. »Lautturintyttären laulu» on nimenä, ja tekijänä tietenkin Eero Pirkka. Esikoisteoksen huolettomat rakkauslaulut, jotka kuvasivat trubaduurin ja lautturintyttären rakkautta keväästä syksyyn, olivat menneet nuorena mahlana Joelin veriin. Askeettinen talvi oli vähitellen kuolettanut hänen ruumiinsa. Se oli sitäpaitsi menettänyt kaiken kaipuun naisolentoon sinä samana yönä, jossa he olivat toisensa tahranneet toivottomassa nautinnossa. Hän oli saanut vain ihmetellä koko talven että toinen ihminen, joka on ollut kuin jäsen hänen lihastaan, voidaan leikata niin äkkiä irti niin olemattomiin, että salaisimmatkaan hermot eivät enää kaipauksesta värähtele, eivät edes unen viettelevässä humalassa. »Se liekin ollut siis vain keinotekoisesti ympättyä, jotain joko luonnonpirun oikku tai rakkauden ansarielämää», hän oli ajatellut välinpitämättömänä.
Mutta kevät ja nuo laulut, joiden näkemyksissä oli nuoren heinän kosteutta ja tuomen kukintaa ja sadat kevyehköt välitunnelmat aina tuomikon mustiin marjoihin ja syysulappain elottomaan kimmellykseen saakka, alkoivat laulaa lukijassakin. Ne eivät vieneet syvän syviin kauneuksiin. Ne vain liplattelivat, helisivät, paistelivat, polttivat ja kalpenivat hetken-väreissään. Mutta juuri sellaisina ne olivat nyt hänen entistä, nuorinta itseänsä. Tai ehkä tulevaista, sitä, joka oli putoava joskus hakematta ja haikailematta... pihlajankukintona suoraan kämmenelle...
Miten soivatkaan yhteen nuo työnlomaiset tanssi- ja marssilaulut ja tämän 'ensi rakkauden' romanssit ja ballaadit! Samankaltaista maallisen kevään sihajamista ja helisemistä suoraan viheriän-ruskean kirjavasta maasta ja sinisestä ilmasta...
Joelin täytyi kääntää päätänsä kaikille ilmansuunnille. Sinimeressä seisoivat hehkuvan kuumottavat pilvet ja pitkät varjot jäivät hänen silmäteriinsä niin huikaisevina, että hänen täytyi sulkea silmäluomensa tuon kaiken todella tajutakseen. Oh, hän oli kaukana tohisevasta korvesta, maallisen elämän laajenevalla pälvellä...
»Vai saattoiko sittenkin... erämaallakin olla omat jumalkasvonsa, jotka katsoivat kaikkialta hyvinä ja lempeinä, vain nuo... pitkät varjot kulmien alla?» Joel Svart ajatteli uneliaana naurahtaen.
Tovin kuluttua kantautui jostain tien yli kimeä-äänisten akkain laulama hautajaislaulu. Se särähti ilkeästi korviin. Hän oli näkevinään kolean kirkonpenkin ja kokonaisen rivin noita mustaliinaisia, luiseva-naamaisia... Oh, no, niin... tietenkin vaivaistalosta. Siellähän ne säilyvät... hurskaat tavat.
Ismael näkyy seisovan tien takana portin pielessä. Välittömästi tuli poika hänen mieleensä sellaisena kuin hän oli ollut tuolla samalla portilla heidän ensi kerran lapsina tavatessaan. Pojan vartalossa oli jotain samalla tavalla värjöttelevää. Niin, ja nyt hän käveleekin toiseen tapaan. Ei enää kiihkeästi pinkaisten, hoikat kyljet jännittyneinä, vaan hiljaa, lyhyin askelin. Seisahtuu ja tuijottaa maahan. Astuu taas pari askelta kuin havahtuen. Katselee Vahervuorelle päin. Ja alkaa jolkuttaa tietä lyhyin askelin.
Ismael on jäänyt seisomaan puutarhatuolin taakse. Joel odottaa hänen istumistaan eikä käännä päätänsä. Hänellä on yhä se tunne, että poika on arka tai sairas. Nyt karahtaa kainalosauva painavasti hiekkaan, uppoo toisen kerran pehmeään nurmeen. Tulija istuu penkin laidalle häneen puolittain seljin.
Pitkä virsi särisee ja kimittää yhä. Pojalla on kai kirkkotunnelma. Joel tunsi kylmenevänsä ja loi häneen hieman kärsimättömän katseen. Puolet kasvoista oli näkyvissä. Valvoneen näköiset. Ja silmä katsoo yksinäisenä, haalistuneena. Virsi lakkaa vihdoin.
»Onneton-Hanna on nyt onnellinen», Ismael sanoo. Ja hänen äänessäänkin on kevyttä onnellisuutta. »Vielä tänä aamuna hän lauloi lyhykäistä lauluansa: 'pipluu, pipluu', sillä hänellähän ei ollut enempää kuin linnulla» — ja poika kääntyi Joeliin päin — »muuta kuin yksi sana ja lukemattomat sävelet. Mutta sitten hän nuukahti äkkiä korkealta telineeltään akkunan luota ja oli kuollut.» Tuli hiljaisuus. Runokirjan lehdet kahahtelivat Joelin niitä hitaasti selaillessa.
»Ja siellä hän nyt on... minua odottelemassa!» Pojan ääneen oli tullut äkkiä sellainen virkeä ilo ja varmuus, että Joel kääntyi pakostakin häneen kysyvän näköisenä. Ja Ismael alkoi puhua luontevasti kuin jokapäiväisimmästä asiasta:
»Muistatko, kun se leipurimestari Röpelin, joka kuoli meillä sinun ollessasi kaupungissa koulussa, kertoi meille ryypyksissään Onnettoman-Hannan tarinaa? Siitä asti minä olen elänyt hänen laulustaan. Se on ollut minulle ihankuin rakkautta, joka on kantanut minua näillä teillä paljon paremmin kuin kainalosauva.
»Minua ei poikana päästetty hänen koppiinsa. Mutta minä kuvittelin itseni hänen luokseen. 'Eihän se Hanna-riepu osaa ees vanhentua', sanoivat vaimot talolla. Ja minä ajattelin hänet lähelleni ihmeellisen nuorena tyttönä, juuri omaksi ikäkumppanikseni, sellaiseksi hoikkavyötäröiseksi morsiameksi, jolle minä olin antanut hopeaisen sormuksen ja kullanväriset kellonvitjat ja silkkisen pyhäliinan.
»Oli surmannut muka lapsensa sen heittiön hylättyä turvattoman tytön. Se ei rumentanut Hannaa minun silmissäni. Kuvittelin sillä tavalla, että omantunnon vaiva oli tuijottanut häneen pohjattomilla silmillä, mutta kun hänen katseensa pohjassa ei ollut muuta kuin avutonta hätää, tuli paholais-omatunto voimattomaksi ja Jumala päätti pelastaa raukan. Tämä saattoi kuitenkin tapahtua vain sillä tavalla, että häneltä otettiin pois tavallinen ihmisjärki, sillä surmatun lapsen itkua ei muuten voi saattaa kuulumattomaksi edes Jumalakaan. Niin, ja sitten jätettiin hänelle tuo yksi ainoa sana... 'pipluu, pipluu', että hän saisi laulaa kuolemattomalle sielulleen kokonaan uuden elämän. Ja senkös hän lauloikin! Lauloi kuin lauloikin itselleen sanomattoman ihanan nuoruuden, eikä vain sielulleen vaan myöskin ruumiilleen ihmeellisen lakastumattomuuden. Sillä tavalla minä koko poika-aikani kuvittelin. Ja sillä tavalla minä rupesin muuttumaan koko ihmiseltäni, niin että minä näin sen tytön joka ilta uneen väsyessäni istuvan lavitsani laidalla, ja se oli joskus sennäköinen kuin vallesmannin Silja neiti, jolla on posket kuin omenat ja olkapäillä sellaiset pitsiset leyhyttimet kuin valkoperhosen siivet, ja joskus taas kuin kauppiaan neiti, se Iines neiti Vartin herran puodissa, jolta ennen sait karamellit tuliaisiksi. Mutta joskus, varsinkin unissani, hän astui alttari-taulusta niinkuin se samarialaisvaimo kaivolta, jonka luo Jeesus oli matkalaisena tulossa. Ja silloin hän oli kaikkein kaunein. Hänen silmissään oli niinkuin viettelevää syntiä, joka kuitenkaan ei ole synniksi luettu, koska se on Herran kauneutta sekin... kuten pyhissä vaimoissa sinne naistenpuolen lehterille maalatuissa kuvissa.
»Joka yö hän oli minun uneni ja joka aamu minä juoksin hourulanhuoneen nurkalle, kun hän lauloi. Ja minä halusin kimmalla päästä häntä näkemään. Ja pääsinkin kerran, varkain, kun olivat unohtaneet sellien avainkimpun käytävän tuolille. Mutta se tuli minulle koettelemukseksi.
»Sydänalani vapisi, enkä löytänyt oikeata avainta. Olin nähnyt aamuisin ristikon takaa hänen kasvonsa vain kalpeana haamuna, jonka ympärille olin kuvitellut ihanan ruskeat, höyhenen pehmeät hiukset. »Ei, ei, kullankeltaiset, kullankeltaiset», hoin oven edessä. Ne tuntuivat ihan kuin taivaallisemmilta, ja minä vapisin niitä syntisiä ajatuksia, joilla olin kuvitellut hänet iltaöisin lavitsalleni. Hän on ne tuntenut, hän näkee minun lävitseni ja pyhällä katseellaan hän tuomitsee minut... ruman ja kehnon ja raajarikkoisen joka jäseneltäni kurjaan sydämeeni saakka.
»Sormeni eivät enää osanneet hakea avainta. Nojasin hervottomana sauvaani ja ovenpieleen. Ihankuin olisin ollut murtautumassa yöllä kirkkoon varastamaan ja häpäisemään hopeista kalkkia ja pientä pitsireunaista punaliinaa, joka sen sametillaan peittää. Avainkimppu putosi viereeni lattialle, aioin pinkaista ovelle, kun kuulin samassa ihanasti kutsuvan äänen kuin taivaan kirkkaudesta: 'Pipluu, pipluu...' Rauha solui minuun. Löysin hätäilemättä oikean avaimen ja astuin huoneeseen, johon korkealta virtasi auringonjuova. Koppi oli tyhjä. Vain korkea lautateline seisoi nurkassa. Ja sen telineen ylimmällä istuimella luulin näkeväni Hannan, sillä siellä istuen hän tavallisesti lauloi. Mutta nyt hän ei siellä ollutkaan, vaan kuulin sen takaa nurkasta kuin uikutusta. Hän on pudonnut ja nyykähtänyt sen alle, kauhistuin. Tai tyttö on piilosilla, leikitellen kanssani, pälkähti myöskin päähäni. Kimpasin telineelle, koettaen työntää sitä syrjään. Ja sainkin sen aikaan. Eikä kuulunut enää mitään ääniä.
»Mutta tapahtui kummallista, joka teki minut onnettomaksi, koska en silloin vielä käsittänyt taivaallista kauneutta ja taivaallista rakkautta.
»Siellä ei ollutkaan nurkassa oksaltaan pudonnut lintu eikä piilotteleva tyttö. Siellä oli ryysyissä liikkumaton olento, joka piti käsiä kasvoillaan ja alkoi taas uikuttaa. Ja se uikutus se olikin hänen lauluansa. Ja kun hän nosti kätensä kasvoiltaan, olivatkin ne rypistyneet kuin paleltuneet omenat, pienen pienet ja elottomat. Ja huulet olivat valkeat, eikä yksikään hammas kuultanut niiden takaa, vaikka minä olin sellaisia kuvitellut. ’Pipluu, pipluu', tuli perätysten kuin kuolleet linnunpojat hänen huuliltaan. Eivätkä hänen silmänsä katsoneet minnekään. Niissä olikin sellaista harmaata talmaa kuin tavallisesti kaihisissa silmissä. Ja ne olivat niin kauhistuttavat, kun hän katsoi niillä ihankuin näkevä, suoraan silmiin, mutta ei kuitenkaan ollut silmäterää.
»Ja sittenkun hän alkoi oikealla kädellä haroa päätänsä, jossa oli ohutta tukkaa ja olkia siitä kasasta, jolla hän kyyhötti, silloin oli kuin olisi reväisty minusta pois yhtäkkiä kauhun viikatteella kaikki mitä olin kuvitellut ja nähnyt unta vuosien kuluessa. Ja minun tervekin jalkani turtui niin, että pääsin ulos kopista kuin olisin kulkenut toisena jalkana puujalka ja toisena kainalosauva.
»Ja tämä tapahtui kirkkaana syyspäivänä. Mutta en minä sen jälkeenkään päässyt koko talvena muuta kävelemään kuin kynnykseltä pihan yli ja takaisin lavitsalleni. Ja vaimot sanoivat: 'Halvaantuuhan se tuosta paareilla kannettavaksi.’ Jälkeenpäin minä sitten ymmärsin, että se oli sellaista hengellisen ihmisen sairastumista, sillä koko talven minä olin myös mielessäni yhtämittaisella tuskan vuoteella. Minulla ei ollut höyhenen vertaa onnellista kuviteltavaa, minulla ei ollut mitään ajateltavaakaan muuta kuin ruman kuvan häätämistä silmieni edestä. Ja sillä oli kaihet silminä, paleltuneet omenat poskina ja hampaaton suu ja harovat, keltaiset sormet. Enkä minä voinut kuunnella vaimojen veisausta. Se oli varisten laulua ja minä kuulin sen seasta yhtämittaisena elottomana pihinänä: 'pipluu, pipluu.’ Ja siitä oli tullut minulle kaikkein suurin hätä, etten uskonut enää olevan yhtä ainoata koreata paikkaa taivaassakaan. 'Olen kadotettu', huusi ääni, mutta minä sitä en sanonut. Oli vain kuin se olisi tunkeutunut silmääni ja minä olisin nähnyt itseni näköisen olennon kurjana huutamassa. Enkä minä uskaltanut toivotella edes kuolemaa, kun se ei ollut enää tuskien poisottamista, vaan kuin Umpilammesta nousevaa sumua. Ja sitä samaa kaihea oli ihmisten silmissä. Ja sitä oli alttaritaulun sädekehässä ja pyhien vaimojen kuvissa. Minulla ei ollut olemassa enää edes tuonpuoleista pelastusta. Ja maanpäällinen elämä oli muuttunut kadotuksen kuopaksi.
»Mutta mitenkäs kävi? Se olikin vain koettelemusta. Kun kerran, ihan samoihin aikoihin keväästä kuin nytkin, kylmässä aamunnousussa tulin pihalle ja kompuroin varovasti portaita, silloin romahti yläpuolellani ihankuin räjähtämällä. Juutuin säikähtyneenä siihen jalkaini sijalle. Ja samassa katolla ihan itsestään kaatunut savupiippu, kivet, tiilet ja savet lentelevät ilmassa ympärilleni maahan, kaikille puolille, eteeni ja taakseni. Mutta minuun ei sattunut yksikään kappale. Aurinko tuli yhtäkkiä kuumemmaksi. Ja minä yhä seisoin ja ihmettelin, että minut oli säästetty. 'Nyt tapahtui minulle armo', ajattelin.
»Ja mitä minä samalla hetkellä kuulin, sitä ei voinut kuulla maallisin korvin eikä maan päällä laulettuna. Hourulanrakennuksesta päin alkaa kuulua kuin äärettömien urkujen soittama ylistyslaulu. Tämän seasta soi yksi ainoa ihmisääni, hentona ja heikkona. Mutta se oli niin korea, että se kuului yli tuhansien urkujen. Enkä minä ymmärtänyt, oliko siinä laulussa vain Onnettoman-Hannan 'pipluu, pipluu'. Mutta siitä minä olin varma, että hän siellä lauloi, ihankuin nuorena, unesta heränneenä, jossain talas-rannalla, muinaisen kotokartanonsa pihatörmän alla.
»Nyt on Hanna kuollut», ajattelin, »nyt juuri hän on kuollut ja saanut takaisin korean tyttöaikansa ja nuoren näkönsä, ja sitä iloa hän veisaa ilmassa, korkealla», niin ajattelin ja aloinkin katsella ylöspäin ihankuin silmilläkin nähdäkseni, mitä kuulin korvillani. Mutta aurinko huikaisi silmäni, niin että seisoin hetken sokeudella lyötynä ja ajattelin taas: »Kas, kävipä kuin Saulukselle.» Ja siitä minä taas ymmärsin, että olin ollut Herran käsissä ja armahdettu. Ja vaikka minä kuulin, että Hanna ei ollutkaan kuollut, ymmärsin kaiken, mitä oli tapahtunut. Sehän tarkoitti juuri sitä, että mitä ikinänsä olin kuvitellut ja nähnyt vuodesta vuoteen, se oli sittenkin totista totta, vaikka se oli minun silmissäni toteutuva vasta tuonpuoleisessa elämässä.
»Ja tämäkös nyt minulle olisi ollut mikään pettymys», Ismael käänsihe leikkisästi, »sillä enhän minä ennenkään ollut ajatellut saavani sitä rakkauttani maistaa jo täällä elämässä. Siellähän minä vasta olinkin pulskistuva oikeaksi soreajalkaiseksi keikariksi ja Hannalle kelvolliseksi.
»Ja nyt se sitten tämä hänen kuolemansakaan ei ole minulle muuta kuin ilomielistä surua: Eihän tässä nyt enää tarvitakaan kuin minun, poika paran, kuolema, niin kaikki uneni ovat toteutuneet... Neitsyen tarhassa, jonne minä astun hänen eteensä ja kumarran syvään... Ja se viettelijähylkiö saa katsella kaukaa, jos sielläkään asti...»
Joel oli tuijotellut runovihkosen avattua sivua ja kuunnellut Ismaelin kertomusta syvästi liikutettuna. Hän näki tuossa tapauksessa ihmissielun taistelun tuskaa ja kadotusta vastaan ja puhtaan sydämen suloisen voiton. Ja vielä enemmänkin: kaiken uskomisen harvinaisissa oloissa tapahtuneen syntymisen. »Mysterium fidei», hän ajatteli itsekseen kertomuksen päättyessä. Ja kuin olisi vastannut suoraan toisen ajatukseen, sanoi Ismael: »Niin että sellainen se on minun uskonsalaisuuteni, joka on minut tällä tavalla pitänyt kekkavana ja ilomielisenä poikana, vaikka luulevat minun elävän vain kainalosauvan varassa ja ymmärtävän vain nuuskatoosan ja kahvikupposen herkutteluja.»
Heillä oli molemmilla sanomattoman hyvä olla. Joel ajatteli rakkauttansa Geilaan kuin hyvin päättynyttä satua: »Siinähän olikin, kauneimmillaankin, vain pisara Ismaelin rakkautta... Entäs sitten... Lautturintyttären ja runoniekan? Vain kastepisara nurmikolla kummelin varjossa... ja pisaran multaan valahtamista...» Ismael näverteli puukollaan lastunpalasta muokkaillen siihen ajatuksettomia koukerolta.
Eivätkä huomanneetkaan, kun Jaakko seisoi heidän edessään, kasvoiltaan väsyneen näköisenä. Silmänaluset olivat tummat ja suupielissä tuollainen puristunut ilme kuin saavat kuluttavaa tautia vastaan kamppailevat ihmiset. Joel ajatteli, että hänen oli taas liiaksi rasittuneena täytynyt lähteä kesken työstä ja sanoi vain: »Menepäs nyt lepäämään kamariisi, että pääset virkistymään.»
»Kylläpä tässä nyt taisi tulla tointumisaikoja liiemmältikin», Jaakko vastasi ja kääntyi poispäin kuistinportaita kohti. Ismael jäi kuulostelemaan Jaakon väsyneen surullista ääntä.
XVIII.
HÄMÄHÄKIN VERKKOJA.
Uskon mysteriot eivät voi kestää enempää kuin hetken, koska niissä on ikuisuus jo tuokiossa. Emmekä voi mitään sille elämisemme poljennolle, että kukkulan laella, autuaalla lakeudella, jossa vallitsee puhdas ja kuulakas valohämy, me saamme iloita vain hetken 'jumalisten juomingeissa'. Alhaalla lepikössä kutovat kuitenkin kaiken aikaa hämähäkit verkkojaan, ja meidän täytyy tuhatvuotisesta hetkestämme astua jyrkkiä polkuja alas laaksoon ja kirjaville turuille. Hyvä jos säilytämme autuaasta päivästämme edes pienenpienen auringon, joka jää meissä palamaan syvällä, näkymättömissä, niin että usein pitkiin aikoihin emme edes itsekään siitä mitään tiedä.
Vielä samana päivänä kuin Ismael oli kertonut uskonsalaisuutensa sai Joel Svart laskeutua Autialan pihapälveltä jyrkkiä mäkiä sirkkeli- ja kehäsahojen yhteiskuntaan, jossa hallitsi sahanhoitaja Kärkkö.
Johannes Kärkkö — eli Johan, jota ristimänimeä hän mieluimmin käytti, ensi tavua ruotsinvoittoisesti soukentaen ja venyttäen — oli yhtiönsä pomoherrain lellipoika, sillä hänen hoitamallaan sahalla ei sattunut koskaan rettelöitä. Ja ihmettäkös siinä. Oli käynyt kurssit ja kauppakoulut. Ja sitäpaitsi oli niin viisas, ettei suututtanut koskaan ketään. Ja miten siloiteltu ja korea uloskin päin! huudahtelivat keskenään koko pitäjän ja kaupunginkin naimahaluiset tyttäret ja tytärten äidit. »Mutta ennenkaikkea hän on siveä», tapasi todeta Markus pastorin Iines rouva, jonka sana painoi pitäjässä paljon.
Tirehtööri Kärköllä oli joka hetki rintataskussaan nenäliinoissa hienot eau-de-colognet. Ja hän kantoi perhekutsuihin kukkavihot siroissa käsissään, ja posket olivat raikkaan punaiset.
Mutta älköön luulotelkokaan... ei mitään mamsellimaista. 'Suurin piirtein', 'uudenajan liikemies' ja 'Taylor-systeemi' olivat hänen käyttäminään herrojenkin puolella sellaisia valtteja, että hän nautti ehdotonta luottamusta, varsinkin kun hän ei koskaan kosketellut arkoja kysymyksiä: politiikkaa tai senkaltaista. Ja — kuten sanottu — hänen laitoksessaanhan oli ilma vapaamielistä ja raikasta, ihankuin sekin olisi höystetty uudenajan ooterkolongeilla. »Temokraattinen herra!» oli hänestä sitäpaitsi julistanut itse Lerkin Ville, joka oli alkanut, laihduttuaan vankileirikuurista, sujuttautua hänen suosioonsa.
Tämä tirehtööri liikahtelee sirosti konttorinsa permannolla ja sanelee afäärikirjettä. ’Fob’ ja 'shiff ja 'ekspertti' singahtavat erikoisen kerkeinä konekirjoittajattaren sieviin korviin, jotka kuumentuvat yhtämittaisesta sydämentykytyksestä.
Eteisen ovi kuuluu lennähtävän auki. Sitten rämähtää sisäovi samassa lennossa. Maisteri Svart astuu sisään. Herra Kärkkö osaa kohtalaisellekin oppineisuudelle antaa sille kuuluvan arvon ja käy vastaan lyhyin, kohteliain elein. Viittaa istumaan ja liehauttaa samalla helakan nenäliinansa, korjatakseen huolettomalla kädellä sen yhä kuohkeammin heti taas rintataskuun. Ryhtyy siirtämään savukelaatikkoa vieraan eteen. Mutta samassa iskee häntä vastaan kuin ladatusta makasiinista:
»Te olette erottanut Jaakon työstä siitä painostuksesta, jota Lerkin Ville ja muut kapinalliset mielinvalloin saavat harjoittaa täällä työmaalla. Vasta tänään, juuri äsken, sain sen kuulla, enkä ollut uskoa omia korviani.»
Tirehtööri Kärkkö oli vetänyt sivutaskusta kirjavan nenäliinan ja painanut sen kevyesti huulilleen. Nyt hän piteli sitä etu- ja keskisormen välissä vastaten kohteliaasti: »Luulen herra maisterin erehtyneen. Meillä ei sallita minkäänlaista politikoimista, katsokaas, vain yhteishengestä saa systeemimme sen produseerauskyvyn, joka...»
»En ole erehtynyt. Jaakko ei valehtele eikä liioittele. Hän, sairas mies, on saanut koko talven kärsiä suoranaista terroria, ja vasta nyt kyselemällä sain asian selville.»
»Niin, mieshän on sairas, katsokaas... Tapulilla hän oli aluksi merkitsijänä, mutta laskut kun tulivat virheellisiä...»
»Siksi, että Lerkki sakkeineen kuulutti väärät mitat!»
»No, ja me toimitimme hänet luikulle ja ponttoolle vähän niinkuin katsastelijaksi...»
»Mutta lajittelu ei onnistunut, koska sama komplotti samassa tarkoituksessa teki työnsä pelkästään kiusalla, nurinkurisesti tai saboteeraten. Ja Jaakko valitti työnjohtajalle, mutta noita hunsvotteja ei erotettu, ei edes rangaistu. Tiedättekö te lainkaan, keiden voimasta tällaiset laitokset saavat nyt vapaasti käydä ja tuottaa?»
Mutta ei, tirehtööri ei suuttunut vieläkään. Ääneen tuli vain hillittyä närkästystä: »Ja tietääkö herra maisteri, kenen on vastattava yhtiön isännistölle siitä, että sahalla ei synny lakkoa ja työnseisausta? Teidän vai minun?»
»Minä tiedän vain sen, että tällä tavalla te petätte omat pelastajanne, katkeroitatte heidät, valutatte sormienne läpi hiekkaan koko itsenäisyystahtomme.»
»Ohhoh», Kärkkö hymyili, »mutta meillähän on nyt rauha... Ja rauhassa, katsokaas, siinä määrää liberaalisesti demokraattinen enemmistö. Valkoiset työmiehet taas ovat pienenä vähemmistönä. Näin ollen heitä täytyy, tosin vain eräissä tapauksissa, suurin piirtein katsoen, erottaa, jos uhkaisi heidän takiansa lakko tai...» Tirehtööri alkoi hieman sotkeutua. Mutta sai kiinni samassa mieliajatuksestaan, jonka hän liehautti yhtäkkiä näkyviin kuin loistavan nenäliinan rintataskustaan: »Afäärimiehen täytyy osata laskea, hyvä maisteri.»
»Lyhytnäköistä laskutaitoa, moraalitonta humbuugia!»
»Ei ainakaan tasavaltalaisesitelmää...» Svart ei ollut huomaavinaan heitettyä silmukkaa, vaan kysyi jyrkästi: »Erotatteko Ville Lerkin ja otatte Jaakon takaisin?»
»Mnjaa... suurin piirtein olen kanssanne samaa mieltä, jos vain maksatte lakon tuottamat tappiot...»
Johannes Kärkön viattomaksi tekeytynyt naama sai Svartin suutahtamaan: »Hajuvesillä höystetty lurjus!» Ja hän harppoi ovea kohti kuin päästäkseen tukahduttavasta häkistä. Ulkona hän heilahutti lakin päästään. Täytyi saada vilpoista ilmaa. Ja hän vannoi mielessään julistavansa pannaan nuo 'luikertelijat', 'siloiset tirehtöörit', 'sokeat narrit', jotka olivat tässä 'jälkisodassa' asettuneet maan pelastajia vastaan... Käsitteet iskeytyivät itsestään aivoista. Ajatus juuttui erikoisesti tuohon 'jälkisotaan'. Hän koetti sitä kyllä syrjäyttää ajatuksistaan, sillä se tuntui peloittavan laajakantoiselta... Mutta hän ei päässyt siitä enää irti.
Ja Autialan lähestyessä nousi hänen eteensä väistämättömänä Jaakon kuva: tummat renkaat silmien ympärillä, aivoissa koteloitunut kuula joka saattaa särkeä minä hetkenä tahansa hauraan kuorensa. No, niin, sittenpähän pääsisivät invaliidieläkkeestäkin, nuo 'rahanvaihettajat temppelissä...’
»Niin», nousi ajatus yhä selkeämpänä, »Jaakko on itsenäisyystaistelun ristinkantaja. He ovat joutuneet sen ristin eteen, jolla hän riippuu Ja voi heitä, jos he heittävät hänen hameestaan arpaa! Ja voi tätä kansaa...»
Joel Svart pyyhki maantieportilla väsyneenä hikistä otsaansa. Tuli kuistille. Tunsi itsensä voimattomaksi nousemaan Jaakon luo vinttikamariin ja kulki vaiteliaana läpi keittiön, edes huomaamatta, että Augusta rouva istui akkunanpielessä pelästynyt ilme kasvoillaan ja silmät itkettyneinä.
Seuraavat ajat olivat enimmäkseen hermostunutta kävelemistä kotopihalla. Nihkeitä seittejä alkoi tarttua kämmenelle, ohimoille, silmien eteen joka puolelta. Kevät avautui yhä lempeämpänä helmana, mutta hänen päivänsä sähköistyivät ja odottivat ukkospilviä, joita ei kuitenkaan tullut selvästi näkyviin.
Jaakon kohtalosta hän oli jo kirjoittanut syytösartikkelin kaupungin isänmaallisimpaan lehteen, mutta se oli lähetetty takaisin kohteliain valitteluin, ettei voitu sekaantua niin arkaan ja yksityisluontoiseen poikkeustapaukseen.
Sehän oli kuin ennusmerkki hänen teoksensa kohtalolle. Epäluuloisena hän lähetti siitä kaksi lisäkappaletta uusille kustantajille. Ja käveli, kiersi pihatanhuat. Eikä hän päässyt siitä ahdistavasta mielialasta, jonka hän oli saanut jo sahan konttorissa. Jotakin rakentui tai rakennettiin hänen ympärilleen: hämärää, hämähäkintapaista tai.. jättiläishäkkiä, jonka seiniä ei näkynyt, mutta joiden korkenemisen tunsi vilpeän ilman vähenemisestä ja... Vai oliko tämä todellakin sitä piikkilanka-aitausta, jonka hän oli nähnyt Kannaksen rantahietikolta? Rakennettiinko sittenkin uutta vankileiriä, johon punaiset tulevat vartijoiksi ja Johannes Kärköt päällysmiehiksi? Hän alkoi muistella. Raapaisuja ja repeämiä kädenselustalle tuolta ja täältä, vääryydentekoa hänen entisille sotilailleen, Lerkkien ilkkumista, suoranaista terroria... Oh, olipa, totta vieköön, hänen teoksensa tarpeen!
Äitikin oli käynyt kummalliseksi. Istuskeli ja huokaili. Poika oli yrittänyt tiukata syytä, mutta ei ollut itsekään rohjennut vaatia jyrkästi selkeää vastausta. Ja tämä uskaltamattomuutensakin häntä kiusasi. Sehän oli kuin jotakin... siveellistä heikkoutta.
Ismael oli käynyt taas jotakuinkin tavalliseksi. Nuuskasi, aivasteli, puraisi sokeripalan kahtia näpsästi kuin hiiri, hörppi kahvilautaselta ja lörpötteli kuin mikäkin käpertynyt akka.
Pirkan lemmenlaulut olivat väljähtyneet mitättömäksi hermojen kiukutteluksi, estetisoimiseksi rannalle jääneen tyttöraukan kustannuksella. Vähältä piti, ettei hän käynyt häijysti kateelliseksi: »No, niin, sellaiset pilpatukset ne eivät kai peloita lukijoita eikä kustantajia. Vanhoja latuja juoksee sekin... modernisti muka, 'totuuden alastomuuden palvoja', 'kynismin kylmäpäinen ritari', muka...»
Miksi eivät kustantajat vastanneet kiirehtimälläkään?
Missä ylimalkaan olivat ihmiset, joista olisi taistelutovereiksi tai edes seuraa? Tuijottaa joka hetki Jaakko Ristinkantajaan, sehän alkoi jo muistuttaa haalistunutta kuvaa uskovista vaimoista 'ristinjuurella'. »Muistan joskus lukeneeni», hän ajatteli eräänä yönä vuoteellaan, »että syyllisyys erottaa muista, minut on taitanut työntää ihmisasuntojen seinän taakse — liian puhdas omatunto.» Yksinäisyyden kaivosta voi joskus, ja useinkin, joutua juomaan myrkytettyä vettä.
Mutta missä oli äiti? Taas hän oli jossain pakoilemassa. Äkkinäisessä puuskauksessa poika läksi haeskelemaan. Oli vaistomaisesti kääntynyt kohti vinttikamaria, jonne hänen aina oli ollut tapana piiloutua surujensa tullen. Hänestä tuntui kuin olisi äiti nyt taas sielunvaarassa. Mutta kenen vuoksi? Eihän toki hänen? Ja eihän hän siellä... Jaakon kamarissa. Haeskeli edelleen, yhä mielessä levottomuus, jota ei saanut tyynnytetyksi.
Lopulta hän tuli jo saunarantaan, jäi hetkeksi katselemaan järvelle, selkä saunanoveen päin. Kuulee samassa ikäänkuin kiireesti kakistettaisiin ja rypistettäisiin paperia. Siellä oli siis... Ja Augusta rouva nousikin saunaneteisen penkiltä. Mitä hän siellä oli istunut... jotain tekemässäkö? Poika astui eteiseen. Ei missään askartelemisen näköistä. »Miksi olet täällä?» Joel kysyi kykenemättä puhumaan täysin levollisesti. Äidin kasvot olivat taas jollain tavalla pelästyneet. »Aioin tässä... saunan lämmitystä...» hän tekeytyi touhukkaan näköiseksi. Mutta ei onnistunut lainkaan. »Nyt et puhu totta», Joel iski jyrkemmin kuin oli tarkoittanut, sillä pelokas hätä teki hänet kiihkeäksi.
Augusta rouva pelästyi kuin pahasta teosta tavattu, rinta huokasi pakahtumaisillaan ja avautui lopulta syvään itkuun, jossa purkautui tärisyttävänä liian kauan yksin kannettu tuska. »Mikä sinun on, mikä, sano, äiti...» Joel houkutteli ja hyväili hartioista. »Kun on täytynyt... ruokaakin huonontaa», tuli lapsellisena nikotuksena itkun lomasta. Eikö muuta! Onko äiti riepu käynyt jo noin lapselliseksi? iloitsi Joel sydämessään ja nauroi: »Kas, kun minä en ole sellaista edes huomannut!»
Mutta äiti oli tyyntynyt. Hänen kasvonsa kiristyivät tarmokkaiksi, samannäköisiksi kuin muinoin, hänen taistellessaan kuopuksensa puolesta Virt’ojan emäntä-piikana. »Että ne kehtaavatkin», uhosi ilmeenä hänen silmistään ja suupielistään. Ja hän otti penkiltä kumoon käännekiulun alta rypistetyn kirjeen, jossa kiellettiin äidiltä lisäavustukset, niin kauan kuin Joel 'lepäsi laakereillaan', 'köllötteli toisten avuin elävän äitinsä niskoilla' ja 'huhtoi koko suvun häpeäksi tasavalturien suunsoittajana'.
Joel ahmaisi nuo pistävät sanat kuin luodot, kurkkuunsa. Kaarinin käsialaa, totesivat hänen silmänsä. Kädet alkoivat vavista syvästä vihasta, kunnes ne turtuivat paikoilleen. Hän jäi tuijottamaan äitiään. Nyt oli noissa kasvoissa alakuloista häpeää joidenkuiden toisten tähden. Ihminen, joka koko elämänsä oli tottunut unohtamaan itsensä ja antamaan, vain antamaan, hänelle kävi tuollainen kirje yli ymmärryksen. Se oli hänen mielestään pientä ja alhaista, hirvittävää vääryyttä ja kataluutta. Ja hän häpesi Joelin edessä sitä, että he juuri hänen tähtensä...
Äitinsä silmistä Joel luki tuon kaiken. Hänen sisimmässään liikkui kuin repivä sahanterä ja haavassa veriset pisarat. Tuo vaimo, hänen äitinsä, oli ennen, vielä köyhempinä vuosina, noussut aamuisin salaa auringonnousussa ja onkinut, sellaiseen tottumattomilla käsillään, juuri tästä ruohon rinnasta kymmenkunta särkeä ja ahventa, tehnyt sen kuin varkain kylän ihmisiltä, etteivät olisi luulleet heidän sellaista ihan nälissään, ja paistanut ne ihanan touhukkaasti pojalle yllätykseksi. Hän, sama nainen, oli nyt saanut saman pojan kuolemasta luokseen, ja he nuo kylmän maailman luonnottomat olennot...
Tuokin kuva säteili ruohonrinnasta nyt heihin molempiin. Oh, mitä he, nuo muut, ymmärsivätkään heidän rakkautensa värisevistä, katkeamattomista siteistä! Mutta että he törkeästi ja valhetellen... »Minun poikaniko laiskottelemassa!» uhosi äidin silmistä taipumattomana kieltona, »tietäkööt ja kiitelkööt! Missäs olivat, kun tarvittiin uhrautumaan, antamaan elämänsä?»
Augusta rouva nousi tyynen näköisenä, otti Joelilta kirjeen ja luki sieltä loppulauseen: »Hakekoon itsensä työhön, eihän nyt sovi, että iso mies vetelehtii itsensä hunningolle.»
Joel Svartilla oli ollut ylioppilasaikoinaan eräs lukutoveri, joka oli jättänyt opintonsa puolitiehen, osaksi juopotellen, mutta suurimmaksi osaksi vetelehtimällä kahviloissa ja osakunnan shakkipöydän äärillä, ja häätynyt lopulta vippauskautensa päätteessä takaisin kotikyläänsä, kykenemättä enää ruumiilliseen työhön ja pystymättä myöskään henkiseen ammattiin. Tuollaiset olennot olivat hänestä olleet halveksittavimpia maailmassa. Ja nyt! Johonkuhun senkaltaiseen he häntä vertasivat, siksi että...
Veret pakkautuivat otsaan, jomottivat, työntyivät suonten seinämiä vastaan häpeänä ja vihana. Taistelisipa hän nyt korttelista kortteliin, ja he seisoisivat tuossa hänen edessään ja... nagani, juuri se lainanagani heiluisi nahkahihnassa, niin... jumalaut! he saisivat soeta, kauhistua, tuhoutua... Mutta nyt! »Meille voidaan tehdä mitä tahansa. Niin Jaakolle kuin minullekin. Mehän olemme jo voittaneet.»
Viimeisen ajatuksen ivansuola kirpaisi hänen päänsä selkeämmäksi, ja hän alkoi taas ajatella tilannetta. Äiti seisoi yhä kuin kerran Virt'ojalla naaraskissa, joka vei linnunpoikaa pesäänsä ja tähyili varuillen ihmismaailmaa. Joelin mielessä oma tuska menetti kaiken voimansa. Ja hän alkoi nauraa pakottamatonta naurua: »No mutta, äiti muori, minullahan on nostamatta vielä suuret rahat teoksestani. Lähden Helsinkiin!» Ja hän otti äidin syliinsä kuin terhakkaan tytön. Samassa hän heristi sormellaan: »Mutta muistakin, ettet heiltä toista kertaa... minun tietämättäni, tai...»
He nousivat mäentörmää, äiti poikansa kainalossa. Eivätkä he olleet vain onnellisia. He olivat autuaita, sillä he unohtivat siksi päiväksi koko maailman, joka laski ja etuili, kutoi tahmaisia verkkoja, vaani ja saalisteli tuolla alhaalla, alavassa laaksossa ja kirjavilla turuilla.
XIX.
KIVISEN MEREN RANNALLA.
»Ei ole vielä aika eikä mahdollistakaan arvostella objektiivisesti tätä käänteentekevää historiallista ja toiselta puolen ylen nykyhetkistä ja arkaa tapausta, joka varjopuoleltaan oli suuri kansallinen onnettomuus ja kuitenkin syvimmältä olemukseltaan niin sanoaksemme vapautemme vuosituhantinen uudestisyntyminen ja täyttymys...» tolkuttivat neljän tuulen liberaalit.
»Minä olen kyennyt», tokaisi Svart, »sillä minä olen paljastanut kehnot epäihmiset kummaltakin puolen ja tunnustanut sen, mikä on inhimillistä. Kysymys on koko kansasta, joka on herätettävä sielultaan...»
»Ehkäpä, ehkäpä, mutta, katsokaas, jälkipolvien ja meidänkin on omaksi onneksemme säilytettävä suuresta tapahtumasta kuva, jossa on vain kaunista ja ylevää ja... ruma unohdettuna, niin sanoakseni.»
Svart alkoi kiihtyä: »Silläkö on parannettu mätäpaise, että se puuderoidaan ja peitetään pumpulilla? Niinkö? Vai ehkä murha on sovitettu, kun vain ruumis on upotettu suohon? Vai kuinka? Ehkäpä koko tämän kansasielun perisaatana on muuttunut enkeliksi, kun siihen liimataan paperisiivet ja lauletaan päälle ulkokultaisuuden hoosiannaa? Ohhoh, hyvä herra!»
He pudistivat päätään ja ohjasivat kohteliaasti ovelle.
»Kuka te oikein olette?» törähyttivät vanhoilliset kustantajat, joiden perintätavat olivat sukua pakanalähetykselle. »Rohkenette, ja melkeinpä vapautemme vuosipäivänä, tahrata sankariarmeijaamme, vanhurskasta, ryysyistä kansanarmeijaamme jumalattomilla solvauksilla...»
»Selkäpuolen konnat ja kellariherrat eivät ole armeijaa!» Svart kivahti vastaan. »Koko kansan on nyt kyettävä lankeamaan katumuksen pohjaan saakka, muussa tapauksessa...»
»Tuossa on ovi!» karjaistiin.
Ja jos hän olisi osannut löytää jonkin sosialistisen puoluekustantamon, olisi hänelle varmastikin hihkaistu: »Mikä rötös! Uskallatteko väittää kapinaannousua vääräksi? Valhetta! Se oli vain tyhmää sillä kertaa... Ulos, lahtari! Tärvelette meidän kalliisti ostetun marttyyriutemme!»
Tältä ainakin Joel Svartista tuntui, kun hän palavissaan suunnaton käsikirjoituspinkka kainalossa pysähteli kadunkulmissa, toisin kerroin suutuksissaan puhisten, toisin taas jalat puutuvina ja mieli maassa.
Saadakseen seuraavaksikin yöksi kallistaa jonnekin päänsä hän etsi Eero Pirkkaa tämän asunnosta, kahviloista, restauranteista ja osakunnankin tyhjentyneestä huoneistosta. Puolituttujakin tuli vastaan sieltä täältä, kaikki kiihtyneinä kuin kärpäset haaskan ympärillä. Hallitusmuotokysymyshän oli lopullisesti ratkaisematta, joskin tasavaltalaiset maaliskuun vaaleissa olivat päässeet voitolle. »Ahaa, tässähän se on Kaarinin ja hänen »per fas et nefas»-puolisonsa kirjeen 'tunneperusta'. Ja haaska josta tapellaan... sehän on meidän, Jaakon, Laukan, Kunnarin, Pirkan ja meidänkaltaisten vapauttama isänmaa! Piru ei suorastaan mennyt noissa kadunkulmauksissa hänen sisäänsä, mutta se sorrasi ja pörräsi tuhansina sittiäisinä molemmissa korvissa, pyristeli suoraan suuhun ja tartutti tahmeata likaansa puhdasta erakonilmaa hengittäneille huulille.
Vain ärtyneen ohimenevästi hän ihmetteli, miten vähän hän kykeni täällä syventymään omiin ajatuksiinsa. Nämä eivät saaneet juurta. Ja hänen seisoessaan laajan torin laidassa pälkähti näkyviin mahdoton mielikuva: »Kivisen meren rannalla... uidapa siinä pohjavesiä myöten...» Hän oli ruveta koettelemaan otsaansa tolkuttomissa ajatuksissaan. Tuntui, kuin olisi seisonut siinä otsa verissä, ja jo ensi sukellukselta. »Ja kiskoapa noista leipää totuuksilla!... Yhtä vähän kuin kivestä tuohta... ja vieläkin toivottomampaa.»
Jalat olivat alkaneet rampautua »Tunnustakaa»-teoksen hirvittävän painon alle. »Olisipa edes säkki, mihin sulloa, ja myllynkivi kaulaan ettei vain pahentaisi yhtä näistä pienimmistä...» Varsinkin ohikulkevat naiset alkoivat ärsyttää. Hän näki heidän vartaloittensa keinuvan Teennäisen viettelevästi. »Koreita turhanpäiväisyyksiä...» Hänelle tuli halu sanoa heille muutamia kirveltäviä häijyyksiä. Ja kuitenkin häntä kiusasi salaa, melkein viettelevästi heidän koreutensa. Ja katujen mittailija välähytteli halveksivia silmäyksiä ventovieraisiin ohikulkijoihin, miehiin ja naisiin. »Samaa maata koko sakki», hän kärmisteli, »räätälinkepillä mitattuja, intendentuurissa tähditettyjä ja pumpulilla paklattuja.»
»Ja se Pirkka saatanakin...»
Totuuksiensa raahustelija yritteli jo itsekseen rintamakielen tapaista. Se oli ainakin selvää ja rehellistä.
Vihdoin, myöhään iltapäivällä, Svart löysi etsittävänsä matkustajakodin tapaisesta hotellista, jossa tämä oli viettämässä »Alma Materin hautajais- ja Sturm und Drangperiodinsa alkajaisjuhlaa», kuten runoniekka itse esitti tulijalle tilaisuuden ryhtyessään tutustuttamaan matkustajahuoneessa istuvaa sekalaista seuraa.
»Tässä tämänpäiväinen mesenaattini, Otto Skragge. Eikös kuulosta vähän niinkuin Otto Rudin aikalaiselta, ainakin ristimänimi, mikäli hän nyt ylimalkaan on kristillisesti kastettu. Toisin sanoen: pakanallinen sotarosvo! Juuri palannut ryöstöretkeltä, Viron paroonien moisioilta. Kapsäkit täynnä lyttyyn lyötyä hopeaa ja gobelineja. Ja kas tässä!» — Pirkka sieppaa pöydältä kultakuorisen taskukellon. — »Tässä hänen aatelismerkkinsä: 'W.v.W’. Tietenkin Wilhelm von... Wunderfeld tai Wittelsbach. Siis adopteeratti, kolmikielinen, ruotsalais-saksalaiskansallinen sankari-parooni 'Vau-Von!' Äidinpuolelta seitsemännessä polvessa täysverinen buldogg, kuten naamastakin näkyy...»
Mustapintainen isäntä, jolla oli todellakin jotain buldoggimaista naamataulussa, nauroi omalle irvikuvalleen rehevästi. Mutta näytti käyvän loppupuolella epävarmaksi: »Liikaa, lurjus, maisteri Svart ei taida...»
»No, niin, vakavasti puhuen», Pirkka päätti, »entiseltä ammatiltaan hiljaisen konkurssin tehnyt nahkatehtailija, tehtaanmerkkinä Made in Finland 'Karhu', jota karhua hän juuri lähti pakoon tullakseen vapaussankariksi ja ennenkaikkea minun mesenaatikseni. Sat sapienti.»
Tervetuliais-grogi oli sekoitettu. Skragge oli jo nostamassa maljaa Pirkan kääntyessä sohvalla istuvan vaiteliaannäköisen herran puoleen: »Jääkärikapteeni Kristian Torkkeli, siis hänkin historiallista perua, ja jääkärimarssin esilaulaja, Tyrtaios, mutta nykyisin melankolian sydäntautien Don Quijote, teosofi tai sinnepäin, Diogeneen ja Timon ateenalaisen siviliseerattu sekamuoto...»
Pirkan puhetulva kuitenkin katkesi, sillä Torkkeli oli noussut ja lyönyt jo tuttavallisesti kättä. Hehän olivat, Svart ja hän, oikeastaan koulutovereita, samasta kaupungista ja samoihin aikoihin opiskelleet, joskin eri tiedekunnissa.
Svart muisti Kristian Torkkelin entisen ylioppilaskuvan elävänä edessään. Suuret, loistavat silmät, puhdas otsa, jykevä leuka ja elämänhaluinen suu... Oli kuulunut ylioppilaslaulajiin, suuren kartanon poika, hyväsydäminen, avarasylinen innostu ja...
He katsoivat toisiinsa kuin vanhat toverukset, jotka kuitenkin vasta nyt olivat toisensa löytäneet. Heidän kohtalossaan oli sittenkin jotain samanlaista.
Svart muisti kuulleensa heti vapaussodan päätyttyä huhuja, että Kristian oli joutunut kieron kohtalon uhriksi. Santarmit olivat häntä vainonneet: Hänen kotikartanoansa, jonka omistajaksi hän oli hiljan tullut, uhkasi takavarikko tai jokin muu sortovallan kosto. Hänen oli joka tapauksessa täytynyt päästä nopeasti maan rajojen ulkopuolelle, ja tuttavansa, naapuritilanomistajan, kanssa hän oli tehnyt alhaisesta summasta kartanostaan valekaupan, jonka piti ilman muuta purkautua hänen palatessaan takaisin kotimaahan.
Vapaussodan päätyttyä — niin kerrottiin ‒ Kristian Torkkeli oli matkustanut ottamaan haltuunsa sukutilaansa. Mutta ostaja oli sanonut jääkärille: »Mitäs kummailet? Kartano on minun. Ja loppusumma saamisistasi on tuossa... he, shekki on siinä, ota ja mene.»
Kristian Torkkeli oli raivostunut, tarttunut kurkkuun. Mutta anastaja oli heitättänyt hänet rengeillään portaita alas. Ja hän oli palannut pitkäksi ajaksi sammuneena miehenä. Ja nyt, tuossa hän oli!
Samat suuret, aurinkoisesti katsovat silmät ja korkea otsa, kuten ennenkin. Mutta katse oli käynyt pehmeämmäksi ja omissa oloissaan tuijottavaksi. Ruumis oli tullut raskaammaksi, hartiat olivat väsähtäneesti rempallaan, ja ennen täyteläisillä huulilla, jotka olivat olleet kuin luodut kuohuvaa shampanjalasia varten, oli nyt jotain avutonta ja höllää.
Kuten minäkin... mailtaan syösty kartanonpoika, ajatteli Svart ja tunsi samassa hetkessä melkein veljellistä tuttavuutta.
He olivat istuutuneet vastakkaisiin nojatuoleihin ja katsoivat keskustellessaan toisiansa silmiin. »Siis senkö palkan... sait sinä osallesi», katsoi Svart. »Niin, täällä ollaan... samassa sankariudessa», Kristian hymyili väsyneesti. Malja!
Samassa viittasi Pirkka vastapäiselle seinustalle, jolla istui kaksi kituliaan näköistä, mutta siroa ja somasti puettua tyttöä. He olivat kahvilapuolelta tarjoilijattaria, jotka istuivat siellä puolittain keimailevina, puolittain palvelusväen tapaan, auliina palvelemaan, toisella yhä kädessä servietti ja korkkiruuvi. Mutta esiliinat olivat molemmilta poissa, ja heidän helakat puseronsa muodostivat hauskan väriläikän sohvan tummaa selkänojaa vasten.
»He, hei, maisteri, etkö hoksaa! Kummelikukkia, jotka yrittävät kasvaa asfalttikukan muunnoksiksi, mutta eivät tiedä vieläkään, onko rakkaus Chemismus oder Mechanismus, kuten kai sanoisi Freud parka, haukkumanimeltään Pansexualismus!»
Tytöt alkoivat kikattaa häveliästä naurua, ihan kuin olisivat ymmärtäneet. »Ahaa, he nauravat», Pirkka tarttui nokkelasti, »he ymmärsivät maapallon kansainvälisimmän kulttuurisanan Sexualismus! Jaha, miten sanoisikaan taas Freud der Weise? Heille ei rakkaus ole 'eine Fortpflanzungs-funktion', vaan ihanasti ja yksinkertaisesti 'eine Erreichung der Organlust und eine Sexualfunktion', tosin tuhannessa metamorfoosissa eli yksinkertaisesti tuhannessa miehessä...» Pirkka jatkoi ottamalla lasi kädessä hyppelehtiviä tanssiaskelia ja heittäytyi tyttöjen keskelle sohvalle.
Joel tunsi vaistomaisesti voimakasta halua päästä vaiteliaan Kristianin aurinkoisen katseen taakse, syvemmälle. Jos voidaan puhua sattumasta, josta alkaa salaperäisellä nopeudella itää kohtalon siemen, oli nyt — molemmat tunsivat sen omalla tavallaan — tässä tapaamisessa senlaatuista tapahtunut.
»Miksi erosit armeijasta tai... miksi et palannut sinne, kun...?» kosketteli Svart varovasti Kristianille luultavasti hyvinkin arkaa kohtaa. »Niin», Kristian hymähti ja vaikeni. Mutta painoi hetken kuluttua hitaasti sormella sydämensä kohtaa: »Katsos, täältä taisi tulla perääntymiskäsky, parasta hoidella tällä tavalla.» Ja hän nosti lasinsa, eikä Svart päässyt selville, oliko kysymyksessä tavallinen sydänvika vai... Mutta siemaistuaan kohtalaisen kulauksen Kristian painoi äkkiä, hurjistuvan näköisenä, pohjaan koko lasinsa ja heristi raivostuen molempia nyrkkejään, kuin käymäisillään vihamiestä rinnuksiin: »Ja se konna, sehän sai reservimajurin olkaimet!» Ja taas ikäänkuin väsähti entiseen ryhdittömyyteensä. »Älä kuitenkaan luule, että minun uraani olisivat olleet määräämässä vain sellaiset tähdet», hän lisäsi kotvan vaiettuaan, läheisesti, surullisesti.
»Tiedän, tiedän», Joel sopersi. Ja nyt hän ymmärsi. Noiden silmien ympärillähän oli kuin kaukaa heittynyt jälkikuva sairaan Jaakon, niin juuri... kuolemaa kantavan Jaakon silmänympäryksiltä. Joel Svart joutui samalla kertaa sekä hätään että raivoihinsa Kristianin puolesta, kuten Jaakon ja kaikkien puolesta, jotka olivat jollain tavalla, kuten hänkin, tulleet »kivisen meren rannalle». Äskeiset suuttumukset tulivat takaisin. Hän, alkoi tuntea hurjapäistä villiytymistä. Ja siemaisi kuin veljenmaljaksi omankin lasinsa, niin että pohja paistoi.
Mutta hän oli tottumaton alkoholiin.
Vastapäinen seinä alkoi paistaa luonnottomalla valolla. Heleäpuseroiset tytöt näkyivät kaukaa, koreina kuvina. Kadulla vereen ujuttautunut ärtymys alkoi muuttua väkivaltaiseksi haluksi. Kuin raakaa rautaa kerääntyi ruumiiseen, se suli ja poltti, jännittyi lihaksissa joustavana teräksenä. Hän ei ollut laulanut elämässään. Mutta nyt hän viittasi Pirkalle, osoitti tyttöjä sormellaan ja hyräili: »Suumalossa lautturin tyttären oli syntisen ihana siemen.» Pirkka oli oudoksua. Mutta kuiskasi toiselle tytölle korvaan, ja tämä sujahti kerkeästi nojatuolin käsinojalle istumaan.
Mutta seinä pimeni. Sieltä häivähti yö ja verestävä, suuri silmä, joka katsoi kuin hänen isänsä lähtiessään yöllisenä hetkenä ulkotiloilleen, niin että hänen täytyi sipaista kasvojaan katsoakseen rauhallisesti ympärilleen. Niin, siinähän oli joku keskenkasvuinen tyttöriepu... Miten mahdotonta hänen olisikaan ajatella ja koskea tuollaista kypsymättömänä pudotettua, raakana pureskeltua... Svart taputti häntä säälivästi käsivarrelle. Ja tyttö jäi epätietoisen arkana istumaan.
Juhlat jatkuivat. Hotellin puolelta ilmestyi kolmas nainen. Kupera otsa, himmeät silmäluomet ja aistillinen suu. Luultavasti hänkin tarjoilijatar. Mutta hänessä on kypsää, tottunutta naista, joka osaa keskustella melkein arvokkaasti. Silmissä on rauhallista uneliaisuutta, josta joskus välkähtelee hämärän alta onnellistuttavaa valoa.
Joelin tulee vähitellen hyvä olla. Hän keskustelee. Laskee leikkiä äskeisistä tappioistaan. Pirkan availlessa käsikirjoituspinkkoja hän rehentelee: »Yritin työntää Aleksilla porttikäytävään, mutta eivät mahtuneet.» »Äläs mitä», Pirkka ilakoi, »mene eduskuntaan ja latele nämä pöytäkirjaan, niin saat hyvät päivärahat joka saarnalta. Hei, pojat, kuulkaapas!» Ja hän esittää eräitä sattumanvaraisia otteita teoksesta. Eikä aikaakaan. Papereita on pinkka yhden ja toisen kädessä. Torkkeli on syventynyt niitä hartaasti lukemaan. Mutta toiset heittävät niitä ryyppyjä ottaessaan mikä minnekin. Lopulta ne ovat melkein kaikki hajallaan pitkin tuoleja, lattiaa ja nurkkia. Ja Svart nauraa: »Hyvin kävi, saatte tanssia totuuksilla... Tallatkaa, tallatkaa tarkasti, tai tasavallan peltoon kasvaa orjantappuroita. Hei, hei! Ruumeniksi! Takkiaispensaat rumentavat nurkkapielet. Ja loput tunkiolle, tasavallan takapihalle... Kas, noin, hei! Malja!»
Päivän loppuessa seura alkaa sortua. Mutta Joel Svartissa leviää nyt voimaa tasaisena virtana solusta soluun. Se ei syöksähtele eikä esty, vaan avaa uudet ja uudet väylät, joilla ei enää häpeillä eikä pelätä.
Tuossa vieraassa muhkeassa naisessa on hänen silmälleen salaperäisiä, tuntemattomia viettelyksiä, sitä huumaavampia, mitä vieraammassa ruumiissa ne houkuttelevat. He ovat keskenään hiljaisessa salaliitossa: Nuo toiset... jahkapahan uupuvat... He katsahtavat toisiinsa: Kuka lienetkin, yö on tulossa, ja me poltamme siveyden pakkoaidat roviolla...
Joel Svart nauraa kummeksien entiselle kääpiöminälleen. Tämä on toista kuin nuo 'pyhin tarkoituksin' alkaneet rakkaudet. Näin, tutkistelematta ja 'sieluja' sekoittelematta... Herruutta ja käskemistä, kahmaisemista ja ryöstämistä...
Hän nousee, paperit kahisevat jalkojen alla, hän vetää naisen ranteesta ovelle. Tämä vie hänet monin verhoin koristettuun kamariinsa. Toukokuinen aamu on jo hämärtämässä. Omavaltaisesti, mitään ajattelematta, sieraimissaan raskaat voiteiden, puuderin ja parfyymien tuoksut, Joel vetää alkovinverhot auki. Leveä vuode. Hämärä on siellä uuvuttavimmillaan... Hän on kääntymäisillään avatakseen käsivartensa. Mutta kylmä sähkölamppu syttyy palamaan. Nainen istuu peilipöydän eteen ja alkaa rauhallisesti irroittaa korvarenkaitaan. Joel ottaa häntä väkivaltaisesti kainalosta, aikoen nostaa hänet ilmaan, mukanaan. »So, so, kulta, so», nainen tokaisee ja läpäyttää häntä jonnekin polven tienoille. Sitten riisuu puseronsa, asettelee sen sileisiin laskoksiin tuolinselustalle. Jatkaa riisuutumistaan. Välillä hän poistuu jonkin verhon taakse, josta kuuluu puolittainen haukotus. Tulee takaisin riisuen kenkänsä, panee tohvelit jalkaansa ja avaa sukkanauhansa. Tulee lopulta suoraan Svartin eteen: »Hm, poju...»
Muhkeat lanteet olivat muuttuneet lihavahkoiksi pakuroiksi. Kovannäköiset sääret, kuten tavallisesti tarjoilijattarilla. Rinnan ja kaulan taitteessa pari kuivahtaneen näköistä poimua. Alusvaatteistakin tuoksui lähtemätön tupakanhaju. Seisoi ja... Kuin pöydän ääressä suorittamassa tilausta, iski Joeliin. Tupakanhaju sekaantui ällöttävänä huoneen sekalaisiin tuoksuihin. Joel tarttui toisella kouralla naista käsivarteen, työntäen häntä vaistomaisesti poispäin, mutta sisimmässään himo repiä tuo olento kappaleiksi. Himo poltti, inho puistatti, eräänlainen samea kirouksen ääni kiersi hampaita. Akkunan yläosasta välähti aurinkoa. »Äsh», hän voihkaisi. Työnsi naisen syrjään. Syöksyi umpimähkään joitain verhoja kohti ja ulos käytävään.
Skraggen huoneessa isäntä istuu torkuksissaan nojatuolissa. Torkkeli makaa retkallaan toisessa, suu auki, kasvot velttoina, tuhkanharmaina. Tytöt ovat kadonneet. Paperit yhä hajallaan, tallattuina, likaisina ja revittyinä kuin lumppukasa takapihalla.
Pirkka pöllähtää sohvalta. Tuijottaa hetken istualtaan. Ottaa edestään lattialta rypistyneen paperin. Näyttää samassa selvinneeltä. Ähkäisee sähähtäen, mutta alta sorahtaa pari itkunnikotusta. Hän tarttuu kiihkeästi kuin apua huutaen Joelin kaulaan. Yltyy puhumaan palavasti selittäen: »Ymmärsinhän minä, miltä sinusta tuntui kun...» Ja hän viittasi papereihin. »Mutta piruakos sitä siinä rupesin kaikille... Ja minäkin kun olen ollut yksin kuin hyypiö. Vanhat lahokantoina keskellä tietä. Minunikäiseni ovat kaatuneet tai jääneet syntymättä. Yksin, yksin kuin rannalla raukka», hän pani viimeiset sanat jo taas melkein laulamalla.
Matkalla Pirkan asuntoon he tulivat jälleen suuren torin laitaan. Pysähtyivät. »Ohhoh, onpas tuo älyparka tällä kertaa vaiti», Pirkka tokaisi koputellen kepillä hiljaa takaraivoaan. »Se on alkanutkin tänä talvena rikeerata täytenä piruna.» »Hätää, murhetta ja häpeää sinä tarvitset kokonaiset vuoret», Joel sanoi jyrkästi, syvällä sydämessä tunne, että hänellä niitä olisi toisellekin antaa. »Hjaa, jaa», alkoi runoniekka ivailla taas täysin entisenä itsenään, »'murheen vuorista', syvältä 'elämän uumenista' jalokiviksi hiiltynyttä 'elämäntuskaa'...» Hän nauroi ärsyttävästi. Joelia puistatti aamukylmä ja suuttumus. Tori oli autio. Kylmä aamunpaiste oli kuin elotonta jäätä. Hän ei jaksanut sen enempää keskustella. Itsehalveksunta uhkasi jostain niskan takaa. Hänhän kulki kuin Vartin herra... toinen jalka halvaantuneena, niska jomottaen, ruumis paksuna... Hyvä, ettei vielä jaksanut tarttua ajatusten juuriin saakka, mutta nehän tulevat kyllä...
Hän on potkivinaan rypistyneitä papereita toria pitkin. Ne kahisivat hänen korvissaan. »On tässäkin kivistä merta, kaksi hylkyläistä ja renttua. Ja sankareita, mukamas...» hän ajatteli. Mutta torin yli tultua hän puuskahti Pirkalle: »Kyllä niitä vielä saat... syvempiäkin haavoja!» Ja viho viimein hän lisäsi raskaana ajatelmana: »Äly kerää tuskaa kuin miekka verta.»
XX.
TOO JOO TUUTTEE...
Suuri kirkonkylä, melkein kaupunki. Keskustassa isoakkunaiset kaupat, koulutalot ja pankit. Syrjässä korkealla mäellä kirkko ja vielä etäämpänä, sen toisella puolella, laajat teollisuuslaitokset, selluloosatehtaat, veistämöt ja konepajat, jotka levittävät taivaanrannalle lakkaamattomat savuvirrat jättiläismäisinä suikaleina. Paikkakunta lie jo pyrkimässä kauppalaksi.
Mutta vanha patriarkallinen kirkonkylä puolustaa vielä itseänsä vain hitaasti ja arvokkaasti perääntyen. Keskustan syyslokaista valtatietä leikkaavat useat herraskartanoiden hiekkaiset puistokujat. Lehmukset ovat jo syksyn ränsistyttämiä. Mutta hovien pihoilta nousevat vielä sieltä täältä näkyviin suuret tammet, jotka eivät ole suostuneet pudottamaan vielä yhtäkään lehteä vankkumattomilta oksiltaan, varsinkin kun ne olivat keväällä lehtensä luoneet muita puita hitaammin ja suurella vaivalla.
Erään tuollaisen muinaisen hovin autioon puistoon oli rakennettu paikkakunnan yhteiskoulukin, joka suunnattoman laatikon näköisenä, tuoreen keltaisista hirsistä rakennettuna, edusti mitä tyylittömintä arkkitehtuuria keskellä vanhaa puistoa ja tämän herttaisesti kierteleviä käytäviä, jotka vastaavat hauskasti karskahtaen astujan jalkapohjaan.
Matematiikan maisteri Pekka Hukkanen tuntee suorastaan pelastuneensa, kun hän pääsee lokatieltä puiston puolelle. Hän pysähtyy, sytyttää sikarintumppinsa, joka aina törröttää hänen ruostuneitten etuhampaittensa välissä, mutta joka myöskin melkein aina on sytyttämisen tarpeessa. Maisterin tulenraapaisu on vihainen. Nauhakenkien ränsistyneistä pohjista leviää varpaisiin selvää vettä. »Ja kissannaukujaisiin tässä», hän tuhahtaa myrtyneenä. Skruuvi pankinjohtajan, lääkärin ja apteekkarin seurassa on täytynyt keskeyttää opettajakokouksen vuoksi. Ainoa kulttuuri-ilo, mikä hänelle on vielä jäänyt täällä 'lämpökuolemassa', kuten hän mielellään määrittelee nykyisen olotilansa 'vaivaiskoulun' ainoana neropattina.
Pekka Hukkanen, jota oppilaat sanoivat Kukkaseksi, oli jo alkanut turtua. Ei hän enää pitänyt minään luonnottomana, että housunlahkeet olivat kurassa sateella ja poudalla, puhumattakaan polvien kiiltävistä pusseista. Eikä hänellä suinkaan ollut tarvetta kurkistella taakseen nähdäkseen ne sieltäkin päin kiiltävinä ja puolitangossa. Niistä viis, mutta kun juuri oli päästy oikeaan hetkeen... Hän oli pelannut kuin enkeli, apteekkari oli ruvennut jo röhisemään mielihyvästä eikä muuta kuin vielä yksi hieno maalaus, niin olisi pirskahuttanut pillerinpyörittäjä uusintavekseliin... »Ja tässä... kanatarhaan!» Mutta nyt ei hemmetilläkään uskaltanut olla poissa. Se uusi johtajakin... Samassa hän pyrskähti nauramaan. »Tärkeä kuin ykkönen nollan keskellä», hän oli hänet äsken herroille määritellyt, ja nämä olivat rajusti nauraneet. Uusi sikarinsytytys. Jalat tuntuivat lämpöisemmiltä. Hattua oli vähän korjattava. Penteleet... näkivät muka sen kallellaan-olosta... nuo hompsakkeet... raittiusnaiset ja naisasiatirehtöörit, nuo struumakaulaiset, homoseksualiset vanhatpiiat, lämpökuoleman belsebubit, nuo... Ja hänestä, Pekka Hukkasesta, jolle on luennoinut suuri Mach, maailmankuuluisa Mach, Professor an der Universität Wien... ja jolla vieläkin oli pöydällään ensipainoksena »Premier Essai pour déterminer les variations de température», par Mr. Gay Lussac...
Sikari alkoi todellakin palaa. Kuumapaisteinen näky näytti kirkastavan elämän räntäsateen vihmomia, oikeastaan vielä nuorekkaita kasvoja. Kevätilta Stefanuksen kirkon ympärillä, jossa käy sen kihinä ja kuhina, Weinstubeja joka puolella. Juurella myödään pelikortteja, kiekuvia kukkoja, pornografista kirjallisuutta, varietee-lippuja ja rukouskirjoja. Ja takapuolella! Kärtnerstrassella... hah, hah... Sikarintumppi oli nuljahtaa huulilta. Prostitueerattuja, säihkyväsilmäisiä, keinuvalanteisia wienittäriä, jotka olivat kuin suloiset morsiamet... Pekka Hukkanen oli näkevinään itsensä astumassa teatterikujan portinaukeamasta ja joutuvansa naisten ympyrään, josta notkeat käsivarret ojentuvat joka puolelta. »Niin helliä, niin suloisen kainoja, ihankuin...» Ja hän vie heidät joukolla, kuin setämies veljentyttäret ja kummilapset, salaperäiseen hotelliin, jonka ovella kuiskataan: 'Too joo tuuttee, Satan...' keskiaikaisella heprealla, ja pöydälle katetaan unkarilaiset luonnonviinit ja italialaiset refoscot ja kylmät kalkkunat ja sitten... too joo tuuttee... shampanjat ja...
Maisterin silmät räpyttivät. »Niin, niin, ja sitten lämpökuolema... täällä Hyperboreassa, amatsoonien ja harpyiain maassa...» Suuttumus oli taas tullut. Ja portaat olivat edessä.
Jo eteisestä maisteri havaitsee, että opettajahuoneen vihreällä pöydällä on kukkia. Ettei kukaan hänestä mitään huomaisi, hän astuu sisään kuin kiireissään ja tokaisee muka ohimennessään: »No, kukas noita?» Mutta niillä sanoillaan hän pistikin ampiaispesään. Kyllikki Laihon, nuoren uskonnonopettajattaren, kasvot vaihtoivat väriä kituliaasta harmaasta tummanpuhuvaksi ja sinisenharmaaksi, johon jäi muutamia kalpeita laikkoja. Hipiän huokoset ärtyivät yhä rupuliaammiksi. Pekka maisteri oli kuin rankaisevan äänen seisauttama keskellä syntiinlankeemusta sillä Liia eli Amalia Röytiö, raittiusapostoli ja moralisti, näytti ulkonevia ylähampaitaan, hänen nykerönenänsä nousi taivasta kohti kuin nuuskiakseen viinankäryjä. Hukkasparka oli jo säikähtämäisillään: »No, nyt se taas...» Mutta ei tämä olikin siveellistä suuttumusta Kyllikki Laiholle, joka ne kukat oli tuonut, muka vain koristukseksi ylimalkaan, mutta tietenkin ja silminnähtävästi juuri uudelle johtajalle, mielistelläkseen ja kukaties...
Liia Röytiö oli, näet, mustasukkainen kaikille ja kaikesta, Hukkaselle pienimmästäkin humalasta, miehille heidän rouvistaan, joiden hän arveli tärveltyvän ja menettävän naisellisuutensa tuon kehnon sukupuolen kahleissa. Mutta ennenkaikkea... Laina Tiurasta hän oli mustasukkainen kaikille olennoille taivaassa ja maan päällä. Eikä hän nyt oikein tietänyt, halveksiko hän Kyllikki Laihoa siksi, että tämä oli alentunut tuomaan kukkia miehen hyvikkeeksi, vai siksi, että hän oli huomannut hänen ja Lainan välillä pientä salakuhinaa... kukaties samasta miehestä tai miehistä ylimalkaan ja suunnittelevat matkaa kahdenkesken... Harjulle, petturit... Ja hän jäi tuijottamaan Lainaan kuin patriarkallinen aviomies huikentelevaiseen vaimoon.
Laina parka istui viattomana nurkassa, vaaleanpunainen puseronsa hyvin avokaulaisena, sillä hän kuvitteli rintakuopan yläpuolella leviävän lievähkön struuman ikäänkuin kaarevakaulaisuuden merkiksi, etenkin kun hipiä kapeata niskaa myöten oli kieltämättä lumivalkea ja puhdas.
Liia ei saanut tällä kertaa ketään kiinni suoranaisesta petoksesta. Mutta hän löi noin vain kuin yleiseksi varoitukseksi nyrkkinsä pöytään, kuten hänellä oli tapana tunneillakin. Mutta nyt se tapahtui sellaisella voimalla, että hänen paksu ruumiinsa näytti hajoavan siihen paikkaan tai räjähtävän rikki sisäisestä kuumuudesta.
Pekka Hukkanen oli käynyt varmaksi omasta nahkastaan ja hän antoi tulla sikarinsa molemmilta puolilta: »Tii-too, Tii-too...» Tämä oli kuin tulta tappuroihin. Oppilaat, nimittäin, olivat keksineet Liialle tuon ärsyttävän haukkumanimen, tietenkin Dido-kuningattaren mukaan, joka oli noussut roviolle Aineiaan, mieslurjuksen, paetessa merelle piilo jaan. Maisteri Hukkanen oli kyllä koettanut lohduttaa väittämällä, että Dido oli noussut roviolle pelkästä halveksumisesta tuota miesroikaletta kohtaan. Mutta se ei ollut auttanut. Ja nytkin sillä oli määrätty tehonsa. Hän oli noussut. Ja kuohui vihasta.
Pekka Hukkanen alkaa tehdä kuin juoppohullu etusormellaan ilmaan kaarevia kuvioita. Kulmioita, puoliympyröitä, ellipsejä ja spiraaleja. Tämäkin oli hänen vanha temppunsa. Sen piti osoittaa, kuinka Liian geometriset osaset olivat kubistisessa epäjärjestyksessä, lennähtämäisillään avaruuteen. »No, nyt sinä, Liia, olet kerrankin normaalisessa lämpötilassa», Hukkanen ivaa, »sydämesi kiehumapisteen polttavuus on nyt, juuri nyt oikeassa suhteessa termoskooppiseen tilavuuteesi eli feminiiniseen substanssiisi! Too joo tuuttee! Tällä hetkellä sinä voisit rakastua vaikka oikeaan mieheen, mistä herranlahjasta minut kuitenkin taivas varjelkoon...»
Pitkän puhisemisen jälkeen Liia sanoo Hukkaselle halveksivasti: »Sammakko!» Hän oli nimittäin koulussa luonnonhistorian edustaja.
»Du sköna varelse utaf en fri natur!» Hukkanen leikkaa taputtaen käsiään. Neiti Röytiö käy äkkiä kärsivän näköiseksi. Miksi he häntä kiusaavat? Eikö tässä elämässä jo ollut muutenkin tarpeeksi tekemistä? Yksinäinen huokaus, melkein vanhan naisen alistunut valitus, pusertuu jonnekin hänen sisimpäänsä. Hän istahtaa hetkiseksi. Siirtyy sitten akkunan luo ja sekoittaa itselleen pulverin. Juo lasista puolet ja vie Lainalle toiset puolet: »Ota, raiska, sinäkin...» Laina, jonka huulet ovat aina supussa, hymyilee vastaan: »Hy-hyy, hy-hyy...» ja nielee nöyrästi.
Ja aurinko alkaa taas paistaa koko seurakunnan ylle.
Samassa ovenavauksessa tulevat sitten Leopold Svanvik, pieni, kaljupäinen vanhapoika, ja Kerttu Nurmela, joka tervehtii suurin, tummansinisin silmin, vetäytyäkseen taas hiljaiseen, rauhalliseen erilläänoloonsa.
Polle Svanvik, oppilaitten keskuudessa Kenraali, pujahtaa sisään syrjittäin kuin viaton kulkukoira, jonka mustalaiset ovat pienenä varastaneet untuvapatjoilta ja vieneet tylyyn maailmaan, johon hän ei ollut alunperin luotu. Tämä murheellinen varkaus oli tapahtunut jo silloin, kun hänet poikana oli pantu kadettikouluun kartuttamaan Svanvikien sankariperintöjä. No, sortokausi oli tullut väliin, ja Pollesta oli tullut rauhan mies, joka opetti pojille voimistelua ja myöskin piirustusta, sillä hän oli omin käsin piirustanut Svanvikien sukutaulun, ja sitäpaitsi hänen kaksi sisartansa, kartanon varsinaiset valtiattaret, olivat yhteiskoulun johtokunnassa. Muuten hän oli bibliomanian uhri ja rakasti risaisia kirjojansa kuin salaperäisiä lemmityisiä, jotka nukkuivat viattomuuden unta lasisissa arkuissaan. Hän oli paikkakunnan hyveellisin, hiljaisin, ohutsäärisin ja heikkorintaisin olento. 'Kenraali' sopi hänelle todellakin kuin haarniska hyttyselle; pojat vääntelehtivät naurusta supistessaan 'kentraalia' hänen heiveröisen selkänsä takana.
Arvostelukokous oli alkanut. Joel Svart istui pöydän päässä. Hän oli työstä uupunut. Mutta hän näyttää tyyneltä ja valppaalta. Tämä paikka oli lopultakin pelastanut hänet siitä itsehalveksimisesta, johon hän oli joutunut pääkaupunginmatkallaan. Näihin saakka hänellä oli ollut sama tunne kuin kerran väsyttävässä taistelussa vihollisen panssarijunan hajoittaessa hänen komppaniansa. Hän oli heittäytynyt hangelle suojaavaan syvennykseen ja pudonnut kerstekuoren läpi selälleen suoraan syvän ojan pohjalle. Konekiväärit lakaisivat hänen ylitseen. Hänet valtasi nolo avuttomuus. Hän yritti nostaa päätänsä mutta koko hänen elämänsä riippui kämmenenleveydestä. Ei ollut yrittämistäkään nousemista. Täytyi odottaa piinallisessa toimettomuudessa odottaa ja kuulostella hiirenä ahtaassa kolossa, nieleskellen tyhjää ilmaa ja pelonsekaista häpeää.
Nyt hän oli ainakin päässyt tienvarteen, ojasta pientareelle, ja hän oli taas alkanut taivaltaa eteenpäin.
»Laurosen Petterille käytöksen alennusta!» Lila neiti tokaisi Petteri paran kohdalle. »Miksi, häntähän ei ole rangaistu...» johtaja huomautti. »Kyllä vai! Se söi tunnilla sormiaan, ja kun minä sanoin, että sellainen tapa on salaisten paheitten tuntomerkki, se irvisti kieltään minun selkäni takana.» »Miten sinä sen näit», Hukkanen livahutti, »leveän selkäsi takaa?» »Minä tunsin, niin, minä tunsin sen», Liia vastasi katkerasti kuin koko ihmiskunta olisi ollut parhaillaan näyttämässä hänelle paheellista kieltään.
Hiturin pojalla oli uskonnossa nelonen. Neiti Laiho korotti äänensä: »Minä kysyin, ajatelkaa, kysyin kristinoppimme perustotuutta: Kuinka monta on jumalaa? Hiturin Mikko viittaa. 'No, Mikko', sanoin minä, 'montako niitä sitten olikaan?' Ja ajatelkaas, mitä minä saan kuulla silta sosialistin ja entisen punakaartilaisen pojalta.
Ooh... 'kolme', hän kirkaisee, 'kolme!' Ja se pysyy nelosena! Sekä opettajana että luokan valvojana...»
»Hiturin Mikko on hiivatin viisas poika!» Hukkanen nauraa. Kyllikki Laiho on nousemaisillaan hurskaassa kiivaudessa. »No, no, älä ollenkaan rupea keekoilemaan», Hukkanen jatkaa, »osaatkos sinä vastata edes aksiomiin: »Jos kaksi kappaletta on yhtä kuumia kuin kolmas, ovatko ne myöskin keskenään yhtä kuumia?» Noh? Ja kysellä sitten mysterioita! Ja sitäpaitsi, nyt on kiire.»
Insinööri Silfverin ja pankinjohtaja Patrosen pojista tuli ankara kiista. »Ei yhtään ala-arvoista Patrosen Pekalle!» Hukkanen julistaa. Hän on pro primo minun kaimani, pro secundo vanhempiensa luuloissa nero ja pro tertio... jos Patronen pakkaa vekselini, menettää tämä vaivaiskoulu ainoan neropattinsa eli Pekka Hukkasen. J.o.t.»
»Tehtaan johtokunta, johon kuuluu myös insinööri Silfver, antaa koululle vuotuisen avustussumman... Ja muutenkin... olisihan sopimatonta... paikkakunnan sivistyneistöä...» selittelee Polle Svanvik silitellen kainosti polviaan. »Johtaja ei liene tuntenut näitä seikkoja, senvuoksi...»
»Vanhempien asema ei täällä vaikuta mitään eikä saa vaikuttaa», Svart sanoo jyrkästi.
»Siinä tapauksessa ei johtaja ole tässä koulussa pitkäaikainen», Liia Röytiö ennustaa karhealla äänellä. »En olekaan tänne tullut, tietääkseni, ikääni pitentämään», on Svart jo suuttumaisillaan. »Jaha, jaha...» takoo Liia neiti rystysillään pöydänkulmaan kuin vasaramies huutokaupassa.
Pekka maisteri alkaa jo pitää tuosta uudesta johtajasta. Liia Röytiö oli toimittanut hänelle johtokunnalta muistutuksen juopottelusta, ja vain Patrosen arvovalta oli hänet pelastanut lopullisesta erottamisesta. Siksi jokainen piikki Liia neidille kutkutti häntä suloisesti. Mutta siinäpä se... saman Patrosen poika... Hän kävi kuihaisemassa Laina Tiuran korvaan, ja tämä koroitti kieltennumerot hyväksyttäviksi. Ja Pekka maisteri sytytti sikarinsa hyräillen wieniläisoperetista: »Ne naiset, ne naiset, ne naiset varieteen...» Hän unohti koko kokouksen... Refosco-viini ja kalkkunapaistin tuoksu tuntui sikarinsauhussa, ja muistot sekaantuivat sulavasti siihen grogitunnelmaan, joka häntä oli odottamassa apteekkarin yläkuistilla, viininlehväin suojassa, koivunlatvojen tasalla.
Menomatkallaan Pekka maisteri saatteli Joel Svartia.
»Oletkos muuten juopotellut vai muutako... kolttosentapaisia?» Hukkanen tunnustelee. Svart pysähtyy kummastuneena. »No, niin, niin, ei sitä muuten tällaiseen kolkkaan, jollei olla viinamäenmiehiä tai jollain muulla tavalla kapillaariputket vikaantuneet elämänkattilasta, he-he...» »Lienevätpä vähän... jäätymispisteessä», Svart tokaisee hymähtäen.
»Ka, ka, sitäpä... mutta kyllä ne siitä... Ei muuta kuin uusi tinaus ja pökköä pesään!» Hukkanen innostui ja tuuppasi Svartia kylkeen:
»Jopi, tule mukaan! Pari whisky-grogia, noin vain sulamispisteeseen...»
»En», jymähytti äkkiä vastaan. »Äläs mitä, äläs mitä...» Pekka maisteri koettaa lepytellä.
»Työtä, katsos», Svart lievitteli, »olisi tämä koulukin pantava kuntoon.»
»Vai kuntoon? Vai olet sinä niitä hulluja, työhulluja? Kuntoon!» Hukkanen nauroi suutuksissaan. »Nullpunkt! Ojasta allikkoon! Mutta kysypäs ensin minulta, kuinka suuren karhunpalveluksen teet siinä tapauksessa tämän maan kulttuurille. Luuletko sinä, että nämä nousukaskirkonkylien yhteiskoulut ovat syntyneet 'kansallisesta kevätsateesta'? Too joo tuuttee... terve, sinä myrkynsekoittaja!... Minä olen kiertänyt kohtapuoliin ne kaikki. Ja ne ovat syntyneet kaikki, huomaa: jok'ikinen! nurkkakuntaisista räntäsateista, syyssateista, kuten sienet ainakin, ja ne ovat kaikki hottoja, tyhjiä, vailla vähäisintäkään ravintoarvoa, ei edes kärpässieniä, vaan harmaita, värittömiä, ei edes sivistyksen irvikuvia, vaan tyhjiä, takapihalle heitettyjä pakkalaatikoita, joihin kerätään sattumanvaraista hylkytavaraa ja lyödään kylkeen leima »Hellävaroin. Kulttuurivälineitä.» Ymmärrätkö? Henkistä keinottelua! Ja meidän kustannuksellamme. Minä olen vaeltanut kuin Jerusalemin suutari, ja minä olen itse, niin, niin... katso päälle vaan! minä olen niiden ilmielävä jälkikuva, tämän koko lahoamisprosessin välttämätön tulos, »Kukkanen», kuten oppilaat sanovat, he-he... piru vieköön, juuri tällaisen takapihakulttuurin vieno ja vaatimaton kukkapuketti...» Hukkanen taputti katkera suuttumus kasvoilla vatsankelleriään, ja poikkinaiset etuhampaat irvistivät uhkaavasti, mutta muistuttivatkin lopultakin vain hampaattoman lapsen säälittävää itkua.
»En minä, nimittäin, aluksi näihin vaivaislaitoksiin tullut niinkään vaivaisena», hän lisäsi hetken kuluttua. »Tulinpahan vain, tilapäisesti muka, karhujani pakoon ja hermojani lepuuttamaan...»
Joel Svart pysähtyi portille. »Pelkään, että olet liiankin oikeassa», hän sanoi. »Mutta se ei estä sitä, että tällä paikalla meidän on tehtävä velvollisuutemme, jollei muun, niin itsemme vuoksi.» Sanoja seurasi läpitunkeva katse, jossa oli ymmärtämystä ja rohkaisua.
Hukkanen antoi ottaa kätensä hyvästiksi, mutta katseli ränsistyneisiin kengänkärkiinsä häpeilevästi. »Itsemme?» värähti hänen sisimmässään. Hän ei ollut pitkään aikaan muistanut sellaista otusta olevan olemassakaan ja tunsi sen läsnäolon nyt yhtäkkiä kurkkuun tunkeutuvana mielipahana, hätänä.
Hän katsoi avuttomana Svartiin: »Ethän, veli hyvä, pahastunut? Ajattelin vain, että kaverillekin vähän mielenlohtua... pari groginpoikasta, ja kun ilmaiseksikin, nämä nälkäpalkatkaan kun eivät kunnolla riitä edes tupakoihin...» Hän lähti hitaasti jatkamaan matkaa, välittämättä vältellä rapakkopaikkoja. Housun lahkeet törröttivät kankeina ulospäin ja lyhyt palttoo oli seljästä pussillaan.
Joel Svart oli nähnyt hänen silmistään niin hyvän ja avuttoman ihmisen, että suloinen, melkein onnellinen murhe peitti hänen mielensä, samalla tavalla kuin turvallinen hämärä, joka parhaillaan puistotiellä tihentymistään tihentyi.
XXI.
SÄTEILEVÄ SYYSPÄIVÄ.
Vielä myöhäisimmässä syksyssäkin nousi kerran sunnuntaiaamu häikäisevän kirkkaana.
Maisteri Svart nouseskeli piharakennuksen suuressa kamarissa aikaillen ja viivyskellen. Hän tunsi vapautunutta mielihyvää. Kamari oli sanomattoman viihtyisä, kuin leppoisa pakopaikka vuosisadan taakse, museon tapainen, jonka suuren kivimuurin reunalla kynttilät seisoivat vanhanaikaisissa rautakierteisissä jalustoissa, kynttiläsakset lähettyvillään. Pari vanhaa miekkaa oli ristissä pöydän yläpuolella, alla riippui ruostunut pistooli, kunniamerkkejä ja suvun sotilasisien valokuvia, joihin oli kirjoitettu taistelupaikkojen nimiä: »Kaatui Revonlahdella.» »Otti osaa Siikajoen, Revonlahden ja Oravaisten taisteluihin.»
Svart ottaa ajatuksissaan pistoolin seinältä: »Kuin leikkikalu», hän hymähtää. Työntää sen hitaasti takaisin paikalleen. Partaniekka upseeri katselee korskeannäköisenä kehyksistään. »Olittepa te miekkoisia», Joel ajattelee, »jos kaaduitte, ylhäinen ja alhainen oli teitä siunaamassa, jos jäitte henkiin, vielä harmaapäinäkin te astuskelitte kunniassa kylänmiestenne keskellä.» Kuvitelmissaan hän otti kuin vuoronperään kämmenelleen Jaakkojen, Kristianien, Lerkkien ja Kannaksen Heikkien muotokuvat. »Entä me, veljessodan 'sankarit'? Pannaan julistettuja puolelta ja toiselta, kuin hautaamatta unohtuneita varjoja, joille ei kukaan tuo vettä käsien pesemiseksi verestä, ja jotka yhä käyvät keskenään ilkimielistä pahanteonsotaa, ja joka puolella vastassa suljettu seinä, rautaristikot akkunoissa...
Luopumaton varjo eräästä viime kesän tapauksesta häivähti hänen editseen. Hän oli hakenut muun muassa työväenopistojen johtajanpaikkoja. Tultuaan syrjäytetyksi jo paristakin hän matkusti vihdoin itse hakemaan pois papereitaan johtokunnan puheenjohtajalta.
Tämä istui työhuoneessaan, jonka mahtailevat nahkanojatuolit näyttivät halveksivan hylättyjen papereitten haeskelijaa. Isäntä itse oli tuollainen rakennusmestarin ja kansakoulunopettajan välimuoto, otsanpuolella hiven hengentyöntekijän leimaa, leveissä leukaperissä luotettavaa kansanomaisuutta.
»Tässähän ne nyt sitten olisivat», hän sanoi harvakseen painaen leveän kämmenensä hakemuspapereitten pinkalle. »Ja kyllähän ne olivat hakupapereista parhaat muuten, mutta...»
»Parhaat? Siinä tapauksessa...»
»Niinpä niin, parhaat niin sanoakseni tiedollisuudeltaan, mutta...» Venyttelevä puhetapa ärsytti kuuntelijaa. Hänen oikeudentuntonsa oli taas joutunut koetukselle. »Papinkirja oli kai myöskin nuhteeton', tietääkseni...» hän heitti ärtyneesti.
»Niinpä niin, mutta minä olen rehellinen mies ja minä sanon, että minä asetuin niitä vastaan, sillä minä olen sitä mieltä, että menestyksellinen opiskelu laitoksessa, katsokaas...»
Joel Svartin oli mahdoton ymmärtää, mihin tuo mies tähtäsi. Hän korjasi riuhtaisten epämukavaa asentoaan avarassa tuolissa.
»Se on, nähkääs, sillä tavalla, että oikeuden täytyy aina voittaa, mutta tällaisina aikoina pitää olla työväenopiston johdossa mies, joka on niin sanoakseni puolueeton yhteiskunnallisissa asioissa...»
»En hakenut tänne, tietääkseni, minkään puolueen jäsenenä», Svart iski yhä jyrkemmin.
»Niinpä niin, niinpä niin», jolkutti isäntä rauhallisesti, »mutta kun teidän kilpailijanne ei ollut sekaantunut niihin sotahommiin puolelle eikä toiselle, niin hänellä katsottiin olevan jo ikäänkuin ulkonainenkin tasapuolisuuden maine, jotta ei herätä millään tavalla työläisoppilaissa ennakkoluuloja tai pahaa verta, joka saattaisi...»
Svart ei voinut enää itseänsä hillitä. Hän tunsi lähellään jotain tahmeata. Veltto tyhmyys, arkailu, väärämielisyys olivat nostaneet hänen eteensä taas läpipääsemättömän seinän. Ja nyt tuo mies hieroi rystysiään, kuten tirehtööri Kärkkö antaessaan ilkimielisen vihan ajaa Jaakon maantielle! Niin, niin, juuri tuollaisista... lieriäisistä ja neliskulmaisista naamatauluista, 'diplomaateista' ja 'tukipylväistä' se oli rakennettu heidän kaikkien eteen... ennenkin, joka paikassa. Ja miten säälivästi, ihan ihmisystävällisesti he heitä kohtelivatkaan? Kuin hyväntekeväisyyden laupiaat samarialaiset, jotka tekevät hurskaita visiittejä selleihin.
Joel Svart tunsi tukehtuvansa ilman puutteesta. Hänen kasvonsa olivat kiristyneet vihasta. Molemmat kourat puristivat nahkasohvan kädensijoja, niin että rystyset kalpenivat. Ne kopristuivat nyrkeiksi. Hän sävähti seisaalleen. Molemmat kädet ojentuivat eteenpäin, työntyivät ylöspäin kuin tarttuakseen ravistamaan ristikkorautoja korkealta muurinikkunasta. Vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän pakotti kätensä alas ja jalkansa syöksymästä eteenpäin.
»Lyhyesti sanoen: te hylkäsitte minut juuri siksi, että olen taistellut tämän maan itsenäisyyden puolesta.»
Isäntä oli katsellut kuin hämmästellen: »Mikä tuohon mieheen oikein meni?» Nyt hän näytti loukkaantuvan Svartin väitteestä, melkeinpä joutuvan siveellisen suuttumuksen valtaan: »Kuinka voitte sellaista... Minä itse olen porvarillisen maailmankatsomuksen mies, itsenäisyytemme tarkimpia valvojia ja hartaimpia palvojia...» Hän oli tullut aivan paatoksellisen runolliseksi: »Kysymyshän on yhteiskunnan eheyttämisestä, niin sanoakseni vihasta pakahtuneen kansansydämen hellävaraisesta lääkitsemisestä. Niin, nuori mies» hän alkoi uudestaan kuin juhlapuhuja taidepaussin jälkeen, »meidän täytyy kyetä uhrautumaan kansan... tämän yhteisen kansan hyväksi myöskin hiljaisesti» — ja hänen äänensä suli hyvin lempeäksi — »ilman maineen ja kunnian laakereita».
Svart oli päässyt tasapainoon. Hän kysyi kylmästi: »Oletteko valmis tunnustamaan tuon valintaperusteenne myös julkisuudessa?» »No, jaa», isäntä antoi katseensa siirtyä hitaasti akkunaan päin, »tietenkin tällaiset seikat ovat jääneet ulkopuolelle pöytäkirjan, jossa valituksi tullut mainitaan kiitoksella... tasapuolisena ja harmoonisena personallisuutena, innostuneena kansan kasvattajana...»
»Hyvästi», kuului halveksivana huutona, joka pusertui hampaitten välistä sameana kirouksena. Paikanhakija oli lähtenyt.
Tämä kokemus oli painanut Joel Svartia pitkät ajat. Hän oli nähnyt itsensä jo aikaisemmin kivisellä lakeudella, jossa ei kasvanut ruohonkorttakaan hänenkaltaistensa levähtämiseksi. Mutta että se ulottui tällä tavalla kaikkiin suuntiin, että se levisi näin toivottomana, koko elämän laajuisena, siihen hänen oli ollut vaikea totuttautua. Hän oli tuntenut väsyvänsä, kuin toiskätinen ja jalkapuolinen mies, jolla oli entinen tahto käytellä kaikkia jäseniään, mutta joka nyt, rampauduttuaan, ei voinut, ei saanut yrittääkään entisillä työaloillaan, vapaana ihmisenä.
Mutta tämä kärsimys, jonka hän oli tuonut tänne kammioonsa, ei ollut tullut hänelle vahingoksi. Hän oli sen hiljaiselta roviolta löytänyt ainakin yhden lohdutuksen: »Minun useimpain kärsimysteni syynä on ollut se, etten ole koskaan kyennyt sietämään vääryyttä rauhallisena enkä odottamaan», hän nykyisin toisteli itselleen. Iltojen yksinäisyys oli tehnyt hänelle hyvää. »Kärsimys, jota et ole vienyt yksinäisyyden kammioon, se on tullut sielullesi vahingoksi», oli hän oppinut yhä rauhallisemmin toistelemaan nykyistä mieliajatustaan.
Ja olihan hänellä nyt työtä. »Osaanhan minä siis tehdä sentään jotain», hän oli iloinnut itsekseen kiitollisena jollekin, jolle hän ei osannut antaa mitään nimeä tai hahmoa. »Ja kukaties, opin tässä kohtapuolin vaikka sitä 'elämäntaitoakin'» hän oli jo pari kertaa todennut Hukkaselle. »Ka, mikäpäs siinä, sinä hyvittelet ja paijaat vanhoja piikoja, minä haukun ja härnään, ja henkinen keinottelu käy päinsä kanatarhassakin», oli Hukkanen pilaillut.
Tänä sunnuntai-aamuna piti heidän lähteä jalkaretkelle Harjulle, jossa sijaitsi luonnonkauniilla paikalla komea ravintola. Maisteri kiertää jo pehmeää paidankaulusta niskaan, ja tuolin selustalta helottaa hänen aistikkain kaulanauhansa.
Valkotukkainen Hiturin Mikko juoksee paljain päin pääkäytävää, oikaisee suoraan nurmikon poikki tulisessa kiireessä: »Opettaja, opettaja!» hän tolkuttaa hengästyneenä jo ovelta. »Minä kun sanoin isälle, ja isä kun on yhdistyksessä sellainen silmäntekevä, niin isä kun sanoi, että menisit pyytämään köyhälistöllekin sitä historian mannaa, niin että... tulisikos opettaja sinne talollekin opettamaan, me kun olemme kaikki senpuolen pojat ruvenneet lukemaan kuin penteleet...»
Poika säikähti sanaansa, mutta jäi odottamaan kirkkain silmin vastausta. Svart ilostui pojan innosta. »Mitäs minulla, tulenhan minä, kun vain puhutaan vähän vielä isäsi kanssa», hän vastasi välittömästi. Ja poika juoksi jo pihamaalla poispäin.
»Ehkäpä työläiset itse ovat ennakkoluulottomampia kuin ’itsenäisyyden valvojat', heidän opistojensa johtokunnissa», välähti mieleen virkeä ajatus. Hän solmi kravattinsa reippain ottein ja painui puistotielle.
Penikulmainen harjanne kulki raikasta vastatuulta kuin alkuaikojen liskolintu niemet kaarevina siipinä kyljissään. Siipien alla, syvällä ja kaukana, säikkyivät laajat ulapat kuin ammonaikojen jättiläissulattamoissa hiljaa läikehtivä tina. Ja ylhäällä riitti kirkasta avaruutta, jossa seisoivat kuumottavat pilvet kuin kummelit meressä.
Kerttu Nurmelan siniset silmät olivat käyneet aamutuulesta kostean loistaviksi, lievää punerrusta oli noussut hänen liian kalpeille poskipäilleen, ja pehmeä kävelypuku oli muuttanut kuivahtaneen vartalon hoikaksi kauneudeksi.
Liia Röytiö astui haaveilevan Lainan rinnalla kuin suorittaisi päivämarssia suoraan etulinjoille, taisteluun. Hänessä oli sittenkin vielä jotain luonnonihmistä, joka tuntui täällä liikkuvan omassa elementissään. Miehekäs huopahattu heilahteli tällä kertaa vähän huolettomasti kallellaan. Mutta katajasta kuorittu oksasilmäinen sauva hänen oikeassa kädessään oli kuitenkin vakuutena hänen apostolisesta ankaruudestaan, jota kyllä Pekka Hukkanen sai jälleen kokea, joskin tänä aamuna jossain määrin evankeliuminmakuisena.
Hiki, näet, tippui epäilyksiä herättävästi Pekka maisterin hatun alta, jota hänen täytyi tuon tuostakin kuivailla sisältäpäin.
»No, no, tuleepas sieltä katumuksen kyyneleitä», Liia sanoi melkein äidillisen torailevasti. »Apteekillako taas, junkkari?»
»Ehei, mamma, minä olin kaupungissa kenkiä ostamassa, ja join sitten Seurahuoneella niiden kanssa sinunmaljat, katsos, näin arvokkaassa seurassa minulla ei ole ollut kunnia ryypätä vuosikausiin...» Todellakin! Kaikki riensivät ihmettelemään.
»Viimeistä muotia», toteaa Polle, ihankuin tarkastelisi antikvaarista ihmettä. »No, ja, Jumalankiitos... hänen housunlahkeensa ovat harjatut, oikein harjatut...» huudahtaa Kyllikki Laiho sydämellisessä ilossa.
»Jaa, jaa», Pekka selittää, »minun elämänparannukseni alkaa tyvestä ja nousee latvaan, vakaasti ja perinjuurisesti.» »Voi, voi, miten söötisti sanottu!» Kyllikki riemahtaa ja hyppää Pekan käsivarteen.
»So, so», Liia varoittaa. »Noli me tangere», Pekka ojentaa estävästi kätensä, »älä tee itsellesi muuta epäjumalaa, sillä asemakirjuri, joka ryyppää sinun raamatunhistoriallisen kuukausipalkkasi, sinulla jo on, ja tämä tässä ei ole sinun omasi. Mene ja älä silleen syntiä tee!»
Kerttu Nurmela ja Svart kävelevät reipasta vauhtia edelläpäin. Viikkojen kuluessa he olivat sanattomasti lähestyneet toisiaan.
Heidän ystävyydessään särähtelee kuitenkin näkymätön ristiriita. Kuin romanttisesta puistikosta takapihalle eksynyt lintu, jo liian monta iltaa kitunut yksinäisenä, ikävässä, Joel vaistoaa ystävättärestään. Hän säteilee kuin tämä aamu, mutta tämähän on sittenkin syysaamua... »Oletko muuten ajatellut jäädä tänne ehkä tuonnemmaksikin?» on Kerttu Nurmela kysynyt häneltä pari kertaa kuin sivumennen.. Mutta siinä on ollut äänensävyssä tai silmäluomien varjossa jotain hätäistä armonpyyntöä: »Älä jätä minua enää tänne... viivy edes ylihuomiseksi...» »Olenko minä mikä orpojen korjaaja?» pistää samalla hetkellä miehessä ärtyisä ajatus, johon seuraavassa tuokiossa sekaantuu sääliä, hyvää ja inhimillistä, mutta kaikelle rakkaudelle salaista vastamyrkkyä.
»No, jestas sentään, täälläkös niitä särkiä paistetaan!» kuuluu takaa neiti Laihon säröisenä kujertava ääni. Hän tarttuu Svartin käsivarteen, kurkistaa alhaalta, poskipäät punertuneina vihoittavan näköisiksi pyöreiksi punajuurikkaiksi, ja heittää kärtyisän silmäyksen Kerttu Nurmelaan, kuihaisten pisteliäästi: »Pieniähän ne ovat silakat joulukaloiksi, mutta kun hotellinomistajan tytär on meidän entinen oppilas ja kaunis kuin serafiimit ja keruubit, ja meidät kun on kutsuttukin perhevieraiksi...»
Kerttu Nurmela on loitontunut. Ja Kyllikki jäi hihittämään silmät sikkurassa naisellinen voitonilo silmäterissä.
Samassa tuli takaapäin auto, perässä pankinjohtaja ja apteekkari, ja kaikkien oli väistyttävä tiepuoleen.
»Mie meinaan», huusi Patronen, joka lie ollut kotoisin Viipurin puolesta, »että tulla vaan, herrankynttilät, vierailulle kapinettiin... siellä on ja siellä annetaan, he-hei!»
Hukkanen näytti saavan uutta tarmoa, hän pinkaisi etupäähän ja lyhyet sääret olivat jäämäisillään jälkeen muusta miehestä.
»Se siinä... haistitkos viinankäryn, lallu?» Liia törähytti kuin torvesta. »Herrojen narri...»
»Älähän mitä, älähän mitä», käänsihe Pekka päätään, »narrien herra, piti sun sanomasi!» Ja rämähytti käreällä barytonilla:
»Ei laveata tietä, ei kaitaa,
vaan maantien heliätä laitaa...»Vielä kauempana hän kääntyi jäljessä tuleviin päin ja huusi hattureuhka kourassa, irvokkaasti ja hurjana: »Eläköön henkinen köyhälistö!» Ja vaihtoi samassa virttä: »Työn orjat, sorron yöstä...» Ja karavaani alkoi taas järjestäytyä entisiin uomiinsa.
Vieraat olivat kävelemässä Harjun järvenrantaisessa puutarhassa, jossa syksyn autiomielinen iltapäivä kiersi hyvin hoidetut käytävät, kuulteli pensastojen jäljelle jääneissä ylenkypsissä, yksinäisissä viinimarjoissa ja heitteli jo varjoja omena- ja päärynäpuista heleälle nurmikolle.
Talon ainoa tytär, Siiri Hell, oli joutunut viinimarjapensaan varjoon, niin että vain hänen oranssinkeltainen puseronsa, avoin kaula ja kasvot kastanjanruskeine hiuksineen olivat kirkkaassa auringossa. Joel Svart katseli häntä kuin ilmestystä. Rantapuistikon läpi tytön takaa säteili vedenpinta. Siellä oli kuin juhannusta, kun nuoret rippikoululaistytöt soutavat rantaa pitkin kirkosta kotiin, ehtoollishetken hartaus ja ujo kauneus yhä kasvoilla, hoikat käsivarret hiljaisina airoilla ja hennoilla rinnoilla vaaleanpunainen ruusu, joka aamulla varhain on taitettu oman kamarin akkunan alta.
Tytön ylähampaat pilkistivät kosteista huulista nauravina. Ohuen helmiketjun somistamassa kaulassa oli hellitellyn ainoan tyttären kenokaulaista itsetietoisuutta. Punaiset posket olivat kehittymätöntä tyttöä. Mutta lempeissä silmäluomissa oli jo naista. Ne osasivat verhota tyynennäköisiksi meren vihreät silmät, jotka itse eivät osanneet vielä mitään peitellä.
He olivat jääneet kahden. Siiri Hell riipoi hämillään marjapensaan lehtiä ja vyötärö taipui poispäin pakenevana. Joel Svart koetti keskustella, mutta sai vain hätäisiä vastauksentapaisia, kuten ainakin ujostelevalta tyttöoppilaalta. Mies pelkäsi tytön pakenevan suinpäin pensaikkoon tai purskahtavan itkuun. Hän oli kuin kuulustelemassa vilpistelevää oppilasta. Mutta tuo olkapäitten kehittynyt ryhti ja silmät houkuttelivat puhumaan, kuten kauniille naiselle. Hän oli joutua neuvottomaksi, kunnes ratkesi nauramaan itseään ja heitä molempia: »No, niinhän te olette kuin heinäkuinen puolukka, varjoon päin viheriän nuori ja aurinkoon heleästi kypsä!»
»Vai raakile! Enpäs ole, enpäs...» Samassa tyttö löysi melkein täyden marjatertun ja nosti tämän Svart ja kohti: »Noin kypsä ja vieläkin kypsempi!» Kapeat sormet pitivät terttua huulien lähellä. Silmät olivat avautuneet rohkeasti. Molemmat käsivarret alkoivat kohota pään ylle toisessa kädessä yhä punaiset marjat. Mies on syöksähtämäisillään suoraan läpi pensaikon hänen luokseen. Mutta eteen nousee kuin tyhjää taivasta, autiutta. Hän ei ota askeltakaan. Koskaan ennen hän ei ole huomannut, että tuollainen lapsen-nuori nainen on hänelle kuin kiellettyä. Hän näkee rantalaineiden kimmalluksesta nousevan kuin liekin... virvaliekin. Se vihlaisee jollain tavalla sydäntä. Oliko se ensi siemenen heitto vanhuuden kourasta? Kimmallus puiden takana himmenee pienestä vihurista. Oh, tiesihän hän sen ennestään, että rakastuminen on ihanaa nousua jokapäiväisolosta säihkyvään hetkeen, jossa rakastetun kauneus leimahtaa näkyviin sokaisevana liekkinä... juuri tällaista. Mutta nyt hän kavahtaa. On kuin kaikki tässä olisi liian kohtalokasta, ikäänkuin ei enää olisi lupa tai ei jaksaisi ottaa kannettavakseen sellaista... juuriltaan kiskaistua, nuorta elämänpuuta. Ja tämähän on melkein kuin halajaisin omaa oppilastani... oh! hän koetti heittää koko näyn aivoistaan. Ja näkee jälleen tavallisin silmin. Tyttö oli hypähtänyt nurmikolle ja alkoi loitota tanssien.
Nyt hän ottaa hiekkatiellä yhä rohkeammin tanssiaskeleita. »Noin kypsä, noin kypsä! Minusta tulee tanssijatar! Ja minä lähden Helsinkiin ja Wieniin ja Pariisiin!»
Nyt hän lähenee tyynesti katselevaa avaraa ja laulaa yhä uhitellen: »Vai raakile? Viheriän nuori ja raakile! Ei tiedä kummalta puolen puraista! Huoltuisivatko hampaat?»
He katsovat toisiinsa. Tyttö käy avuttomaksi ja säikähtyneeksi.
Ravintolan terrassilta kuuluu Pekka maisterin huhuileva ääni. Naiset vastaavat lähettyviltä. Tyttö alkaa huudella innokkaasti muille vastaan.
Hän etenee poispäin, lähtee juoksemaan ja katoaa. Ja hiekalle jää hajalleen tallattuina muutamia punaisia viinimarjoja. Joel Svartin mielestä oli kuin kevät olisi jättänyt syksyisen tien, tanssiakseen uudelleen jonnekin muualle... kauas ja etelään. Mutta hänen oli sittenkin sanomattoman hyvä olla.
Menomatkan alkaessa olivat jo harjun havusiivet tummentuneet ja selät muuttuneet himmeäksi lyijypinnaksi, jonka alla varjot raskaina makasivat. Mutta Pekka Hukkasen mielestä ne kuohuivat kuumina elämänkoskina ja 'lämpökuolema' oli kaukana, sillä hän oli viettänyt koko päiväkuuron pankinjohtajan kabinetissa.
Harjun korkeimmalla mäellä hän istahti kivelle eikä suostunut jatkamaan matkaa, sillä hän tahtoi tuntea kuumien virtojen tulvivan sydämessänsä, joka kiehui ja kuohui kuin vastasyntynyt taivaankappale jumalan kämmenellä. Ja hänen aivonsa olivat kirkkaimmillaan. »Katsokaas», hän puhui viitaten haltioituneena yli ulappain, »ei maailman kauneus ole ainetta ja lämpöä, vaan les variations de température, sulan aineen ikuisesti muuttelevaista virtaa, kuten sanoi jo pakanallinen veljeni Herakleitos, kuten väitti Verulamin parooni, ihmislapsista kehnoin ja loistavin, Pekka Hukkasen alkukuva ja kantaisä, ja kuten sanoi autuaasti haihtunut Gay-Lussac ja yhtä autuaat Lavoisier ja Laplace». Hän tuijotti hetken hurmioituneena laskevan auringon häikäisevään syliin. »Näettekö, ihmisparat? Tuolla, tuolla on minun ainoan ja ikuisen rakastettuni helma. Se on ainoa nainen, joka ei ole kylmä eikä kuuma, vaan säteilevä armo, säteilevä...» Hän kääntyi äkkiä ankarana naisten puoleen: »Miksis kiukuitset nuivana ja närkästyneenä, Liia Röytiö? Jos olisit kuuma kuin helvetin pätsi tai räjähtävä pilvi, mutta animaalisessa aggregaatissasi ei ole tätä säteilyä, elämän ainoata dynamiikkaa, et sinä mitäkään ole, kuten... et olekaan.»
»Renttu siinä...» Liia äsähti.
Mutta Pekka Hukkanen nousi voitollisen lempeänä, tarttui neiti Röytiötä käsivarresta ja veti toiselle puolelleen Laina Tiuran. Nyt hän puhui läheisesti, melkein kuiskaten, ja hänen äänessään oli itkunsekaista hätää ja sanomattoman hyvää tahtoa. »Uskokaa minua, tyttäret, ei ole olemassa kylmää eikä kuumaa, ei pahetta eikä hyveellistä muuta kuin rumaa ja kaunista... Ja se kaunis! Se on inhimillisen säteily lapsen ohimoilla, naisen huulilla ja miehen aivoissa, ja korkein niistä on naisen ja miehen rakkaus, jossa kaikki meille annetaan... Äsh!»
Naiset olivat pyrkineet irti hänen käsivarrestaan, ja hän ähkäisi halveksivasti, jäi seisomaan ja käsivarret putosivat velttoina alas. Hetken kuluttua nousi toinen käsi sydämen kohdalle. »Lämpökuolema»... puristui kuuluviin itse-iroonisena ja katkerana. Ja hän painui hitaasti, eteensä tuijottaen, syrjäpolulle, kadoten näkyvistä.
Joel Svart oli jättäytynyt jälkeenpäin, Kerttu Nurmelan kulkiessa hiljaisena lähettyvillä. Ilma oli kylmentynyt. Heidän välillään tuntui leviävän mittaamaton autius. Mies vain katseli tietä pitkin, jonka hiekka yhä paistoi kuparinruskeana, siellä täällä lehtien täpläiset varjot kuin suuret tummentuneet viinimarjat, joista veri ja elämä jo olivat hyytyneet.
XXII.
AASIN VARJO.
Työväentalon kokoussali on täynnä tungoksiin saakka. Huone on kylmä. Se huuruaa ihmismassan hengityksestä. Mutta sähkölamput, joissa ei ole mitään varjostinta, palavat räikeän kirkkaina.
Maisteri Svart kävelee edestakaisin hämärähköllä näyttämöllä, odottaen esitelmänsä alkamisvuoroa. Häntä ympäröi samanlainen kuumeisesti ahdistava tunnelma, kuin on sotamiehellä odotellessaan reservissä hyökkäyskäskyä. Hän koettaa haihduttaa levottomuuttaan, antaen palata mieleen hetken, jona hyökkäyskäsky saapuu ja metsänrinnasta otetaan ensimmäiset juoksuaskelet peltoaukeamaa kohti. Kylmänväristykset lakkaavat kuin tuimasta iskusta. Veri on syöksähtänyt kiertämään. Se leviää kuumana ja vahvana jäseniin. Jalat norjistuvat hetkessä kuin olisivat juosseet jo pitkät matkat. Ja aurinko, on tämä näkyvissä tai pilvien takana, tuntuu säteilevän huikaisevan ihanasti. Ei lie tuulta eikä tyyntä, mutta poskilla, kaulalla, ohimoiden ohitse kulkee voimakkaitten tuulien paine.
Kävelijä antaa tämän tunnelman, jonka hän on monet kerrat kokenut, painua rauhoittavana virtana tajuntaansa. Mutta näyttämön kulissien lomitse, pimeästä, lähestyy kuin tyhjänä säkkinä talon matalakasvuinen vahtimestari. Tulee aivan viereen ja sanoo mairean sävyisästi: »Kaipa ne sitten sammutetaan... valot?» Svart katsoo ihmeissään. »Katsomossa, tarkoitan», mies lisää hykertäen toisella kämmenellä rintapieltään. »Ei suinkaan», Svart vastaa yhä kysymystä oudoksuen, »senhän täytyy tietenkin olla valaistu.» »Jaha, jaha...» kuuluu epäselvänä jahatuksena. Matala mies on kadonnut olemattomiin.
Joel Svartin hermot ovat sävähtäneet takaisin epäselvään ärtymykseen. Yhtäkkiä oli valahtanut hänen kirkastuvaan tajuntaansa samea pisara, hyppysellinen liejua, joka alkoi pahaenteisesti levitä ja saota...
Tämänlaatuisesta vaikutelmasta hän ei erehtynyt koskaan. Sellaisen takana oli ollut aina aikeita, olentoja, jotka kutoivat tahmeita verkkoja tai hamuilivat selkäpuolella. Aina oli tuollaisten lähellä hänelle tullut tunne, että jotain oli putoamassa takaraivoon tai niskaluuhun, nyrkinisku tai kavala pisto, joka karmi mieltä edeltäpäin karkeana sahanteränä.
Svart kääntää vaistomaisesti päänsä saliin päin. Sieltä kuultaa voimakasta valoa. Vahtimestari viittilöi kulissien takaa. Hänen on lähdettävä. Sähkövalo paistaa yhä punaisena väliverhon lävitse. Pieni mies kiitää palvelushaluisena ja vetää verhoa syrjään. Esiinastuja näkee vain valoa ja tuntee vastassaan kuumaa ilmaa. Samassa hetkessä sähkö sammuu, ja hän jää yksin valoon, joka heijastuu ylhäältä päin.
Puhuja ennätti kuulla korvissaan lyhyen sarjan sähkönappulain naksauksia. Hänelle välähti tilanne salaman selkeäksi.
Salin perältä kimmahti yksinäinen huikea pillinvihellys. Tähän yhtyi sarja sekasortoisia ääniä. Ovelta tai akkunan takaa pamahtaa laukaus. Edessä istuvat nousevat seisoalleen. On syntymäisillään sekasorto. »Alas lahtarit!» kuuluu ovelta hurjana huutona. Jälleen korvia särkevää vihellystä.
Joel Svartin silmät ovat alkaneet tottua pimeään. Hän tuijottaa ovensuuhun, jonka luona, käytävällä, melunpitäjät seisovat ryhmänä.
»Katsomoon valo!» hän käskee yhtäkkiä kovalla äänellä ja jää seisomaan työntäen toisen kätensä takinrintamuksen alle. Seisoo liikahtamatta. Vihellykset ja huudot ovat lakanneet hämmästyksen katkaisemina. Koko sali tuntuu jännittyneenä odottavan. »Katsomoon valo!» hän toistaa rauhallisella äänellä. Ja se syttyy epäröivänä, lamppuryhmä toisensa jälkeen. »Ampukaa paremmin tai lähtekää», Svart iskee puristunein huulin ovensuuta kohti, josta mielenosoittajain ryhmä näyttää jo kutistuneen. Ovi sen takana käy pariin otteeseen. Puhuja odottaa yhä liikahtamatta, käsi entisessä asennossa. Nyt oli häneen keräytynyt samanlainen määrä häikäilemättömyyttä ja tarmoa kuin syöksyttäessä reservistä hyökkäykseen. Hetken synnyttämät sanat järjestyivät aivoissa kuin kuulat kiväärinmakasiiniin. Hänen tarvitsi vain laukaista.
Ja kun uhmaikkaimmatkin olivat kadonneet käytävältä, hän alkoi esitelmänsä johdannon. Mutta hän iski armottomammin kuin alunperin oli aikonutkaan. Hänellä oli kuin särmikkäänä pallona kämmenellään tuo tuttu ajatuksensa 'myöhästyneestä kansasta'. Tällä kertaa se taittoi valot ja varjot suorina, jyrkkinä sivalluksina.
Hänen »Tunnustakaa»-teoksensa ydinajatukset pääsivät nyt ensi kerran ihmisten kuultaviin. Sen väitteiden ja syytösten ristituleen hän heitti sekä voitetut että voittajat. Veljessodan raakuuden ja tihutyöt hän julisti koko kansasielun verenvioiksi. Mutta voitetuilta hän riisti jyrkästi kaikki marttyyriuskuvitelmat. »Teidän vihellyksénne ja laukauksenne, teidän harjoittamanne kostovaino työmailla ja teidän häväistyshuutonne 'alas lahtarit' eivät ole muuta kuin varjojen sotaa, jolla jatketaan tämän takapajuisen kansan historiallista tyhmyydenpalvontaa!» hän huudahti. Salissa istuvat katselivat hämmästyneinä toisiansa. »Ja tämä varjojen sota», hän iski uudelleen, »joka tekee juuri taistelleen sukupolven kokonaisuudessaan marttyyriksi, ei ole saava mitään muuta aikaan kuin sen, että uudet polvet astuvat meidän ylitsemme ja nauttivat meidän kärsimystemme hedelmät, itsenäisyytemme lahjat, joiden vuoksi voitettujen tulisi iloita kymmenkertaisesti juuri — omasta tappiostaan.»
Kuuntelijat alistuivat lause lauseelta näistä jyrkistä väitteistä. Heitä värähdytti oudosti ajatus, että heidän kärsimyksensä ja katkeruutensa oli yhteistä koko sukupolvelle ja että he olivat vain osa välttämättömästä yhteisonnettomuudesta ja — suuresta onnesta. Tämä oli heille lohduttavaa evankeliumia. Katkeruuden kuluttamissa sydämissä syntyi huokaava toivo päästä rauhaan sen ahdistavasta puristuksesta. Puhuja jatkoi herkeämättä. Hän loihti näkyviin yhä laajemmin ja yhä uusin hahmoin raskashämäräisen alimaailman, jossa onnettomat varjot kävivät toivotonta sotaansa, ja asetti sitä vastaan ja sen yläpuolelle ehjän, kokonaisen kansan, elämässä veren vioista pestynä voimakasta elämäänsä. Kuulijani kasvot valaistuivat yhä ilmeisemmin. Heidän rauhanhuokauksensa kohosivat hartaudeksi. Niinä hetkinä he uskoivat, että koko maassa oli ihmisillä rauha ja hyvä tahto, sillä heitä itseänsä oli lakannut jäytämästä kauna ja katkeruus.
Kun Joel Svart lopetti, oli hän voittanut nuo ihmiset aivankuin vastahakoiset oppilaat. »Olisivatpas tällä tavalla selittäneet, kun me ja meidän poikamme seisoimme toreilla ketjujen sisällä lyötyjen laumana», sanoi kättä lyöden Hiturin ukko, »ja sitten karjaisseet: 'He, siitä, painukaa akkojenne luo!' niin lievempää taitaisi nyt olla punikin hampaassa myrkkypala. Mutta eipäs, keksivät nälkäkuurit ja piikkilangat, niin että... siinä jo rienaantuivat ihmisemmätkin pieniksi perkeleiksi.» Ympärille kerääntyneen miesjoukon tuttavallisiksi myöstyneet kasvot paistoivat hyväntahtoisina ja rauhallisina.
Mutta Hiturin Mikko poika killitteli ylpistellen vuoroin isäänsä ja vuoroin muihin miehiin, ikäänkuin olisi todistanut kaiken selväksi sekä omasta että opettajansa puolesta. Ja kun Svart väsyneenä ja onnellisena taivalsi kotia kohti, ilmestyi pojan valkea pää hänen vierelleen: »Enkös sanonut, että kyllä se historja tokenee... Ja ne pillipiiparit! Ne kun eivät ole oikeita työmiehiäkään. Isä sanoo niitä maailmanrannan nakinpelureiksi ja huijareiksi», Mikko selitti omiaan puolustellen. »Taitavat olla sellaisia pahansisuisia Lerkin Villejä», opettaja naurahti. »Tai niitä entisiä Kannaksen Heikkejä», hän lisäsi ajatuksissaan puistotiellä.
Mutta muutaman ajan kuluttua kokoontui koulun johtokunta. Pöydän päässä istui rovasti Henrik Sahlberg, kuusikymmenvuotias, mutta yhä lujajäseninen ja tarmokas kirkkoruhtinas. Hänellä oli jo kolmas vaimo, ja kaikki hänen vaimonsa olivat kantaneet hedelmiä pyhissä luvuissa. Yhdeksän, seitsemän ja kolme eli yhteensä yhdeksäntoista oli hänellä herranlahjoja joista vielä kymmenkunta kävi yhteiskoulua. Ei ihme, että hän oli koulun varsinainen perustaja ja sen moraalin korkein valvoja.
Mutta rovastin siveysoppi oli yhtä jyrkkä kuin hänen kookas ja luiseva vartalonsa ja hänen kova katseensa. Ehkäpä juuri avio-onnensa ylenpalttisuudessa hän oli oppinut tuomitsemaan kaikki muut maalliset ilot ja taipumukset. Erikoisesti hän vihasi taidemaalareita, koska hänen peltonsa, niittynsä, vaimonsa ja lapsensa olivat luonnon ainoat todelliset maisemat ja hedelmät. Ja juuri sellaisinaan, luojan voimasta ja kädestä lähteneinä, yksinkertaisina ja synnittömän vehmaina. Niiden jäljitteleminen väreillä oli puhtaan luonnon tärvelemistä. Siksipä olivatkin hänen pappilansa seinät autiot ja yksinkertaiset. Eikä hän sietänyt kirkossakaan muita kuvia kuin alttaritaulun ja erään vanhan helvetti-maalauksen, jonka belsebubien syltä pitkät hännät olivat joka tapauksessa seurakuntalaisten synninaskeleitten erehtymättömiä mittakeppejä ja sitä tietä myös terveellisiä ojennusnuoria siivollisempaan elämään.
Varsinkin kapinan jälkeen rovasti oli käynyt moraalissaan sanomattoman ankaraksi. Niinpä nytkin hänen kovissa silmissään oli säälimätöntä vihaa, vieläpä häijynsisuisuutta, kuten usein moralisteilla, joiden elämä ei läheskään aina ole helppoa tässä syntisessä maailmassa.
Tämä ei ollut sitäpaitsi mikään tavallinen kokous. Oli tapahtunut tavattomia. Koulun johtaja oli juossut kuukausikaupalla puhumassa työväentalolla, näyttäytynyt ilmeiseksi sosialistiagitaattoriksi. Ja tämän oli tehnyt sama mies, jolle valittaessa oli laskettu erikoisansioksi hänen osanottonsa valkoiseen taisteluun. Oli siis tapahtunut, ainakin moraalissa, ilmeinen vilppi ja petos, joka oli häpeäksi ja vahingoksi koko koululle.
Ja sitä paitsi, mitä kummallisimpia rikkomuksia oli alkanut kertyä muutenkin tämän onnettoman johtajan tilille.
»Mie meinaan», jaaritteli opettajia odoteltaessa pankinjohtaja Patronen, »että eihän sillä näy olevan laatuihmisen tapoja. Mie kerran Harjulla kun kutsuin maisterin kapinettiin, noin vain tutustumaan johtokunnan jäseneen... niin, tuota, kehtasikos tulla? Eipä ei... ylpisteli, miulle, pankinjohtaja Patroselle, ylpisteli ja kukkoili...»
Kyllikki Laiho oli pujahtanut sisään ja hiipinyt vaatimattomasti niiaten Linda Svanvikin taakse nurkkaan. Täältä hän pälyili levottomana eteisen ovea. Mutta neiti Svanvik, jonka nenänsivussa oli eräänlainen tärkeyttä ja arvokkuutta lisäilevä kalpea arpi, syyti sanoja kuin pieniä papanoita:
»Mutta tietääkös rovasti sitä, että maisteri on luokalla, kaikkien kuullen, sanonut, muka opettaessaan historiaa, että nyt ei rippikoululaisille olisikaan enää suotavaa, ajatelkaas... ei enää suotavaa ja sallittua nauttia kristillisyytensä todistukseksi Herran ehtoollista? Ja rovastin omien rippilasten täytyi istua sellaista kuulemassa ja he ovat kääntyneet kauhuissaan ja omantunnon vaivoissa uskonnonopettajattarensa puoleen...»
»Niin, he-he-he...» hätääntyi neiti Laiho, »mutta kun minä tästä sisar Lindalle kerroin, niin en minä voinut väittää tyttöjen sanoneen, että johtaja olisi sanonut, että ei olisi "suotavaa ja sallittua", vaan että ei olisi enää pakollista...»
»Neiti Svanvik on oikeassa», rovasti iski vasaralla pöytään, »minun omat tyttäreni ovat vakuuttaneet kuulleensa juuri sanat "suotavaa ja sallittua", eivätkä he ole koskaan valhetta puhuneet».
Kyllikki Laiho oli kauhistuvinaan. Hän risti silmänsä ja läpäytti kämmenensä yhteen? »No, johan minä sen sanoin, että ne tytöt ja se Hilvosen Elli, joka on ihan luvattomuuteen asti ihastunut tähän johtajaan, että ne tytöt ovat jotain peitelleet... No vai sillä tavalla? Ei mun päiviäni...» hän kimitteli päivittelyn nuotilla.
Pius X:n näköinen Silla Svanvik istui hienona ja ylhäisenä vanhassa nojatuolissa, jonka hän itse oli lahjoittanut opettajahuoneen kalustoksi, silitteli polveaan toisella kädellä ja hymisi lempeästi vapisevalla äänellä: »Toisinaan on minuakin loukannut hänen tapansa nousta pöydästä... hän kun unohtaa ristiä kätensä laskiessaan ne tuolin selustalle... Mutta muuten... minä olen aivan mieltynyt hänen kohteliaaseen kumarrukseensa enkä minä hänen seurustelutavoissaan ole huomannut...»
»Jumalattomuutta!» rovasti julisti katseessa lain ankara salama. »Jumalatonta nykyaikaa, kiireestä kantapäähän.»
»Ja mitäs se sitten olisi muutakaan, kun käy kerran koko talvena kirkossa ja silloinkin pilkatakseen ja itsensä rovastin saarnatessa», Kyllikki neiti jatkoi lipevästi, sillä hän ei ollut vieläkään varma, oliko jo kyllin hyvittänyt äskeisen omantunnontarkkuutensa. Rovasti oli nostanut päänsä pystyyn uhkaavana. Opettajatar vähän säikähti ja oli kääntyvittään Linda neidin kanssa keskustelemaan. Mutta rovasti sanoi juhlallisesti: »Teidän ei tule mitään peitellä, sillä me olemme täällä puhdistamassa niin sanoakseni kirkon esikartanoa, jona koulun tulee olla kristillisessä seurakunnassamme.»
»Se oli sillä tavalla», neiti Laiho alkoi hengästyneenä, »että kun rovasti saarnasi ja tekstinä oli tuo ihana kertomus Israelin lasten Baabelin vankeudesta, ja herra rovasti sanoi saarnansa korkeimmalla hetkellä: »Sano sinä, viisas filosoofi, miksi ovat Israelin lapset hajalleen lyötyinä vaeltajinakin säästyneet hukkumasta kansojen mereen? Siksi, sanon minä, että he olivat Jumalan valittu kansa, valittu, sanon minä...» Nämä sanat, nämä suuret sanat, jotka liikuttivat minut ilon kyyneliin, sillä nehän ne juuri ovat todistus Herran ikuisesta armosta omalle kansalleen, nämä lunastuksen sanat olivat hänelle, johtajalle tarkoitan... vain kiviä, kiviä... niitä kiviä, joita pilkkaajat heittävät...»
Kyllikki Laiho oli tukehtua liikutukseen. Hänen täytyi ottaa nenäliina, jolla hän niisti nenänsä. Mutta Parkkonen käytti hyväkseen tilaisuutta haukotellakseen ja ottaakseen kotelosta sikarin. »Niin nuori ja niin paatunut...» kuului nenäliinan sisästä säälivänä voivotteluna.
»No, ja mitä hän sanoi?» rovasti kysyi harmistuneena tästä naisellisesta vetistelemisestä. »Kaksi sanaa, vain kaksi sanaa, mutta hän kuiskasi ne pilkallisesti naurahtaen ja ne särähtivät minun liikutettuihin korviini kuin...»
»Ja mitkä olivat ne sanat?» rovastin ääni nousi jylhäksi vaatimukseksi.
»Entäs mustalaiset?» hän kysyi minulta. Niin, niin, ei mitään muuta, vain kaksi sanaa: »Entäs mustalaiset?» Ja hänen hymyssään, sen näin ihan vierestä, oli jotain vavisuttavan pirullista...» »Jumalankieltäjä, sen näkee kaikesta», päätti rovasti surunvoittoisen rauhallisesti.
Parkkonen sytytteli parhaillaan sikaria. Mutta naiset uskalsivat tuskin hengittää. Tässä hetkessä oli jotain värisyttävän juhlallista. Ja kun syytetty saapui, tunsivat he olevansa pelastamassa lapsiansa ja lastensa lapsia turmeltuneen olennon viettelyksistä.
Joel Svart istui aluksi kasvoilla kummallinen ilme: itkeäkö vai nauraa? Nuo hänen rikoksensa olivat kuin jotain luonnotonta unta, jolle herättyään saattoi nauraa, mutta nyt parhaillaan... se kihelmöi ja pisteli tuskastuttavana painajaisena puutuneita jäseniä ja kuvasteli mahdottomia. Hänen täytyi tarkastella noita juhlallisina istuvia olentoja. Ei, he eivät nauraneet. Eivät edes hävenneet. Hehän olivat hurskastelijoita, joilla ei ollut aavistustakaan omasta naurettavuudestaan.
Syytetty yritti naurahtaa. Se oli tuomareille kuin punaista vaatetta. Rovastin silmät, jotka olivat tähän mennessä peittyneet rauhallisiin silmäluomiin, alkoivat uhota pyhää vihaa. Svart tunsi tämän kaiken repivän sydäntä ja järkeä. Tuollaiset silmät... nehän olivat kuin muumion päähän upotetut maanillisen intohimoiset silmät, joita ei voinut muuttaa mikään katse eikä järkipuhe, sillä niillä ei ollut mitään yhteyttä elävän inhimillisen olennon kanssa. Hän sulkeutui kuoreensa ja kuunteli ilmeettömänä, jännittyneissä aivoissa yksi ainoa hitaasti laahautuva ajatus: »Kuinka kammottavan kaukana ovat toisistaan... ihmisen näköiset.» Hetkeksi hän lakkasi kuulemasta kokonaan. Ja ajatus jatkoi yhä hidasta toteamistaan: »Eikä meidän välillämme ole edes kuiluja, vain läpipääsemätöntä, harmaata autiutta, jonka yli ei lennä sana eikä ajatuksen lintu...» Lopulta hän haparoi taas tuota näkemystään autuaista ja epäautuaista, ja hänellä oli yksinäisen tuska siitä, että niiden välinä kiemurteleva raja kiersi häntä, — miksi juuri häntä? — kaikkialla, mutta se ei ollut mitattavissa ja osoitettavissa... sen saattoi vain tuntea kuin päättömän ja loppumattoman käärmeen kosketuksen selittämättömimmissä hermoaineen syvyyksissä.
Vasta kun rovasti oli tullut pääasiaan, syytetty kavahti hereille. Tämähän oli sentään jotain kovaa ja selvää, johon saattoi tarttua. Tuolla pimeästä loukosta viheltävät Lerkin Villet ja täällä hurskastelijat, aasit, jotka märehtivät voittajain viljaa väärennettyään sen ensin makunsa mukaiseksi: akanoiksi ja homehtuneeksi leiväksi.
»Vai sillä tavalla!» hän huudahti. »Vai syytätte te minua siitä, että minä jaan tietoa, kuten ammattiini tällä paikkakunnalla kuuluu, levitän sitä historian tajua, jonka puuttuminen laajoilta joukoilta juuri on ollut eräs kapinan perussyitä ja joka pitää yllä kaikille yhteiskuntaluokille turmiollista katkeruutta?»
»Kuolema on synnin palkka», rovasti lausui, »he kärsivät rikoksiensa seurauksista, sillä he ovat hyljänneet Jumalan sanan ja kirkon opetukset...»
»He eivät ole lähteneet kirkon kattokruunujen alta paetakseen Jumalan sanaa, vaan siksi, että kirkko itse oli muuttunut pyhäinjäännösten museoksi, ennenkuin he olivat sieltä lähteneetkään. Ja siksi juuri on meidän maallikkojen tehtäväksi tullut antaa heille sitä, mihin kirkko ei enää kyennyt kuva sukupolvien ja kansan yhteiskohtalosta, josta se ei pääse irti, niin kauan kuin historialla on vähääkään järjellistä lainmukaisuutta, yhtä vähän kuin yhteisestä kansasielustaan.» Hän odotti hetken vastausta ja lisäsi avaten kätensä melkein ystävällisesti: »Ja ajatelkaas, mitä hirveätä oppia minä olen heille jakanut? Niin, ja sanoinpa sen melkein kirkollisin sanoin: »Itsenäisyytemme on vuosisatojen kirjoittama laki ja evankeliumi, ja juuri sen nimessä te saatte olla tappiostanne kiitollisia kohtalolle.» Ja he uskoivat, ainakin monet heistä, sillä tämä kansa on lopultakin mietteliästä totuuden kansaa, kun sitä vain ei taota päähän teidän kirkkonne lystillisillä helvetinhaaruilla tai marxilais-agitaattorien huitovilla nyrkeillä. Se on ennättänyt jo edellisistä tylsistyä ja jälkimmäisistä — sekaantua. Ja kaipaa nyt selvää tietoa selvistä asioista.»
Rovastin luisevat kasvot olivat pysyneet jäätävän kylminä. Mutta sitä kuumempana syöksähti nyt hänestä fanaatikon suuttumus: »Te kuulette kaikki!» hän huusi nousten pöydän päähän käsivarsiensa nojaan, »että hän tuomitsee itse itsensä tienaamalla silmäimme nähden ja korvaimme kuulten, häväisemällä kansankirkkomme ja sen palvelijat riettauksilla, joiden veroista ei tässä pitäjässä ole kuultu jumalattomimmankaan sosialistin suusta! Johtokunnalla ei voi olla tästä tapauksesta muuta kuin...»
»Ei kiirettä, herra rovasti, ilmoitan kyllä itse pyytäväni eroa ja mielihyvin, sillä minulla on todellakin kiire ottamaan selvää, onko koko maan opettajakunnat, ehkäpä koko sivistyneistö samalla tavalla häväisty ja poljettu kuin täällä, näissä 'henkisissä vaivaistaloissa', kuten sanoi minulle hiljattain eräs oppinut ja viisas mies.»
Puhuja oli seisonut vinoittain Pekka Hukkaseen ja kääntyi vaistomaisesti tämän puoleen. Pekka sävähti. Silmät räpyttivät ja jäivät surkeina rukoilemaan: »Älä, hyvä veli, mitäs minusta, mihinkäs minä enää... töistähän se on sinulla...» Maisterin sormet alkoivat tanssia hermostuneesti molempia polvia pitkin.
»Niin, mitäpäs he... he ovat jo sortuneet, kukin tavallaan», alkoi sääli ja väsymys kiertää Joelin ajatuksissa. Hän ei voinut kuitenkaan olla näkemättä opettajatovereitaan. Kyllikki Laiho kurkisti Linda Svanvikin selän takaa kasvoilla taas nuo hänen punaiset täplänsä, joiden välillä harmaan ihon huokoset tuntuivat värähtelevän mustina pisteinä. Laina Tiura oli painanut kaarevan kaulansa kylmään kenoon, niin että struuma kaulan etupuolella näytti valahtaneen alemmaksi. Mutta otsan kohonneissa kurtuissa oli kuitenkin kuin kivistävää päänsärkyä.
Liia Röytiö oli ottanut häntä vastaan taisteluasenteen. Jalat miehekkäästi levällään, kämmenet polvia vasten. Valkoiset kulmakarvat äkäisessä rypyssä, sieraimet näkyvissä ja hieman repsahtaneessa leuassa vaaleita haituvia.
»Mopsi, vihainen ja surullinen mopsi», tuli Joelille huvittava mielikuva. Mutta Liia näytti vastaavan hänelle silmillään: »Enkös sitä sanonut, ei sitä sillä tavalla pitkäikäiseksi... tässä koulussa.»
Suuret tummansiniset silmät peittivät silloin katsojalta kaikki muut kasvot. Niissä oli surunsekaista ihailua. Samassa ne kirkastuivat, saivat kuin linnun säveltä metallista väikettä, ja siron pään asento oli lentoon lähtemistä. Kerttu Nurmela nousi hentona ja jäntevänä, katse yhä Joelin kasvoissa. Kääntyi rovastin puoleen, hymähti kuin iloissaan ja sanoi vaatimattoman kohteliaasti: »Minäkin pyydän eroa, yksityisasioissa... aion siirtyä kotiseudulleni...»
Liia Röytiö höhähti ja löi reiteensä halveksuvasti. Kyllikki Laiho alkoi supattaa Linda Svanvikille, ja Laina Tiura ojensi valkean hanhenkaulansa huoahtaen selittämättömästi. Mutta paavinnäköinen Silla neiti alkoi hymyillä herttaisesti ja nyökytellä hopeaista päätään, ihankuin siunatakseen kihlattua paria.
Kerttu Nurmela oli jo siirtymässä eteistä kohti. Joel Svart kumarsi kokoukselle ja lähti.
Asemalla. Oppilaita on kerääntynyt saattamaan johtajaansa. Pappilan vanhin tytär kerää ryhmän oppilaita kuoroksi junan lähettyville. Pekka Hukkanen kulkee sikari hampaissa junan sivua, pysähtyy vaununsillan luona ja sujauttaa kätensä ylöspäin Joel Svartille. »No, niin, lämpökuolema. Mutta... muista minua, kun tulet valtakuntaasi.» Joel nauroi vapautuneesti: »Kummallista, miten aasi on naurettava, mutta miten surullinen on hänen varjonsa, jos hyvä ja viisas ihminen, kuten sinä, veljeni, jää sen valtaan.»
»Äläs mitä, äläs mitä... elektroonit kiertävät aurinkoaan aina sekä aasissa että meissä. Mutta kukas oli se aasintamman varsa, joka joutui kahden heinäkasan väliin ja pakenee nyt kahdennenkymmenennen vuosisadan kameelilla?» Sanat nauravat, mutta silmäluomet eivät räpyttele leikillisesti. Ne ovat punehtuneet kuin niitä jollain tavalla kolottaisi tai vaivaisi valo.
Pieni kuoro alkaa särähdellen laulaa. Mitä tämä on? Virttä?
»Suruton, synnistä ah koskas lakkaat?
Kuink' kauvan sinä murheetonna makaat?
Ah, herää! herää!...»Joel Svart on kääntänyt selkänsä ja lyönyt vaununoven kiinni. Mutta laulu kuuluu onnettoman kurjana, pakotettuna ja sekasortoisena vielä junan vihellettyäkin:
»Mut' helvetiss' ei lopu koskaan vaiva.
Sydäntä synti siellä aina kaivaa...»»Lapsukaisparat», huoahtaa Joel.
Juna kiiti harjun laitaa. Sen rinteillä oli Siiri Hellin koti puutarhoineen, jossa viinimarjapensaat tekivät parhaillaan pieniä kukkiansa. Niin, pieniä... Mutta syksyllä oli niiden helmasta syntyvä punainen, täyteläinen, raskas marja.
Ja kun Joel muisteli niin turhalta näyttävää talvista kamppailuaan, tuli hänelle sama ajatus kuin kerran Lautturinsalmen rannalla, mutta paljon selvempänä, luotettavampana: Ei ole pääasia, mitä me teemme ja saavutamme, vaan se, mitä meissä itsessämme tapahtuu.
XXIII.
PIMEITÄ RANTOJA.
Historianlehtori Absalom Pahakorpi, jota pojat sanoivat Salomoksi, osaksi nimenväännöksen tuloksena, osaksi siksi, että lehtori juoksenteli aamusta iltaan hissuttelevin tanssiaskelin luokan edessä ja hänellä näytti olevan aina kiire, kuin hikisessä tanssissa, hätäinen, hermostunut kiire. Hän opettikin neljässä pääkaupungin koulussa ja juoksi välitunnit katuja pitkin ennättääkseen laitoksesta toiseen. Heikot polvet olivat etukenossa ja koukussa, pieni harmaa pukinparta sojotti alahuulen alta samaa eteenpäin-menon touhua. Olkapäät ja ryntäät olivat nekin kuin tarpeettomina tässä maratoonissa luihistuneet olemattomiksi. Vain pieni vatsankelleri, kutistuneena muistona entisiltä arvokkailta lehtorinpäiviltä, rellutteli höllää tahtia Absalom maisterin elämänhölkässä.
Vuorotellen oikeassa, vuorotellen vasemmassa kädessä heilahteli perstoutunut nahkakapsäkki, jossa hänellä oli päivän muona: muijan kotona panemia kuivia voileipiä, joita lehtori pysäyspaikoissa syöskenteli, juomalasillinen vettä palanpaineena. »Nykypäivinä vettä ja leipää, vettä ja leipää, ennen, parempina päivinä, Gambrinin voileipäpöydät, snapsit ja totilasit kolleegain rehevässä seurassa», oli hänen läpileikkauksensa koko viisikymmenvuotisesta elämänjuoksustaan.
Joel Svart, joka lehtorilta oli saanut kaupungin herraskaisimmassa oppikoulussa muutamia sijaistunteja, oli tullut kadulle samassa ovenavauksessa. Matkalla, erään rakennustyömaan kulmauksessa, ukko äkkiä pysähtyi kuin naulittuna. Hän jäi katselemaan jotain, hartaana, huulet hymisten hyvää mieltä.
Työmaalla näytti olevan syömäloma. Erään parrukasan kupeessa istui muurari ja tämän vieressä vaimoihminen kahvipullo kämmenien välissä vatsan päällä, josta ukko sen tuon tuostakin haamaisi hörpätäkseen mustan leivän, voin ja makkaran jälkimaistiksi. Ja vaimo, kahvipulloa ojentaessaan, myhäili joka kerta mehevän leppoisasti.
Absalom maisteri katseli kuin kadotettuun paratiisiin toistellen itsekseen: »Kaunista, kaunista...» Muisti taas kiireensä, heilautti laukkunsa vauhtiin ja äsähti hyntätessään eteenpäin: »Mutta meillä, meillä... sivistyneillä, mukamas, ei saa vaimo kiikuttaa kahvipulloa miehelleen palanpaineeksi. Ei, eihän toki... moukkamaista, mukamas.»
Samassa hän muistikin, että nythän hän olikin jo sentään kotimatkalla ja äkkiä, ikäänkuin huojentuneena, melkein pysähtyi. Ja mitä tapahtuikaan! Hän heittihe reippaaksi: »Tulepas meille, saadaan sitä sielläkin sentään kahvit. Meillä kun niitä vieraitakaan ei enää... Mitäs sanot? Minä näytän sinulle poikani, poikani näytän ja hänen kunniamerkkinsä ja kuolinkirjeensä, joka on Mannerheimin allekirjoittama ja jossa sanotaan, että...»
Isänylpeys oli paisuttanut sanoja tihenevässä poljennossa, ääni oli noussut tavallista korkeammaksi, mutta äkkiä se lakkasi liikutuksen tyrehdyttämänä. Hän näytti nyt kävelevän kuoleman väsyneenä.
Kotoportaan lähestyessä hän kuitenkin ryhdistäiksen ikäänkuin ennenmuinoiseen lehtorinarvokkuuteensa ja sanoi ärtyneesti, kuin uneliaille oppilaille: »Niin, niin se kävi... Hengenmiehet, mukana ylioppilaat ja koulupojat, löivät talonpojan kanssa kapinallisen työmiehen. Mutta nyt... ja nyt! Työmies ja talonpoika ovat panneet meidät, koko sivistyneistön, seinää vasten, seinää vasten. Ja me, tolvanat, 'uhrimielemme' nöyräpäiset märehtijät, me odotamme vain armolaukausta, tekemättä mitään, kykenemättä mihinkään.»
Joel Svart vastasi jotain myöntelevää. Oh, hän oli nähnyt jo tuon liiankin tarkkaan, parissa kuukaudessa. Siellä takamailla, 'vaivaistaloissa saattoi vielä nauraa Liiojen, Lainojen, Kyllikkien, Polle- ja Hukkasparkojen hanhenmarssille. Mutta täällä, tämä ei ollut enää aasin varjoa, tämä oli iskemistä koko sivistyneistön sydämeen, musertamista, surmaamista, yleisen ja yhtäläisen tasa- ja matalapäisyyden autuaassa nimessä.
Siellä he huvittivat ja säälittivät, täällä esitettiin murhenäytelmää. Puhtaimmat ja etevimmät hengenmiehet sortuivat ennenaikaiseen hautaan... Ja heidän lapsensa, seuraavat polvet! Kai puotipalvelijoiksi tai kiertokoulunopettajiksi?
Tällä kertaa Joel Svart ei jaksanut puhua. Se ei enää kannattanut.
Kahdessa huoneessa neljä lasta ja vanhemmat. Ukon työhuoneessa jäljellä entisiltä ajoilta musta, raskain barokki-kultauksin koristeltu kaappi, jolla seisoi kaksi nelihaaraista kynttilänjalkaa ja kaapin yläpuolella kaatuneesta pojasta ylioppilas- ja sotilaskuva sekä kenraalin allekirjoittama 'kuolinkirje' juhlallisissa kehyksissä. Mutta muu kaikki köyhää ja nuhraantunutta. Ukon leposohva, joka muodosta päättäen oli kerran ollut oikea turkkilainen divaani, oli kulunut kaikilta väreiltään. Vieterit pongottivat kankaan alta, uhaten joka hetki sen puhkaista reiäkkääksi rääsyksi. Vain huoneen sanomattoman tarkka puhtaus teki sen vielä jollain tavalla kodikkaaksi.
Kahvit oli jo juotu, Einar-pojan urhoollisuusmitalit näytetty, urotyöt ja kaatumishetki tarkan tarkkaan kerrottu, ja Svart teki lähtöä. Lehtori näytti tulevan jollain tavalla vaivautuneeksi vieraan ojentaessa kättä. Hän seurasi yhä melkein kädestä pitäen eteiseen ja alkoi puhua supisevalla äänellä: »Kuulepas kun se meidän johtajatar, se 'madame pompeuse', on alkanut valitella... on sinuun tyytymätön. Et kai ole opettanut jotain liian nuorekkaasti tai liian suomalaisesti... arvostellut ehkä Kristiina-kuningatarta tai...?» ukko yritti nauraa.
»Enpä tietenkään, sellaiset ylhäisöpojat, jotka istuvat kuin väsähtäneet loordit klubinojatuoleissaan, eivät juuri innostuta opettamaan.»
»Niinpä niin, mutta... se kun sanoi eilisenä päivänä opettajahuoneessa, kaikkien kuullen: 'Se magister Svart on yksi raakka, raakka mees', niin ajattelin, kun minun muutenkin kai täytyy tässä köyhyydessä ehkä taas ottaa koko kuorma harteilleni...»
»Ei, ei mitään, eihän se mitään», ehätti Svart, »setä ottaa vain tuntinsa takaisin, minullahan on vielä eräässä työläisten opintokerhossa ainekirjoitusopetusta, niin että...»
Ukko puristi huulet höpöllään, leuka itkunsekaisesta hyvästä mielestä väpättäen lähtijää molemmista käsistä. Hänen painuneissa silmäkuopissaan ja väsyneissä hartioissaan oli siinä määrässä avuttomuutta, että Joelin teki mieli ottaa hänet syliinsä, puristaa hänet lujia kylkiluitaan vasten ja lohduttaa, lohduttaa...
Pitkällä matkalla Hietalahden perukoilta Kruunuhakaan Joel Svart kulki kuin eksynyt, joka ei enää jaksa hakea käsiinsä tietä. Tämä ei ollut enää yksinäisyyttä. Ei edes sellaista kuin paluumatka nuoruudenrakastetun haudalta. Ei, ei autioin talviyö tiedusteluretkellä, ei ojassa makaaminen kuulakatoksen alla, ei yksinäisin kauhunhetki lapsuudenpäiviltä ollut tämänkaltaista. Eikä tämä ollut myöskään kuolemaa... Vain kaiken tyhjenemistä takanapäin ja hidasta tyrehtymistä edessäpäin.
Hän tiesi ja tunsi, ettei ollut enää kysymys siitä, saako hän julistaa vapaasti ajatuksiaan tästä 'myöhästyneestä kansasta', jolle kummalliselle keksinnölleen hän nyt vain naurahti. Saisiko hän ylimalkaan enää tehdä mitään hengentyötä, muuta kuin ehkä tuota oikeinkirjoitusopetuksen suutarintyötä? Ja entäs, jos hän pakottaisi taas, kuten koulupoikana, ruumiinsa lankunkantajaksi? Tietenkin Lerkin Villet ja Kärköt ajaisivat hänet jo portilta takaisin, kuten Jaakon ja monen monet muut, jotka olivat itsensä 'tahranneet'.
Bulevardin leveät käytävät olivat jo avautuneet kulkijan eteen. Mutta hänen ajatuksensa harhailivat hitaasti Päijänteen syysjäisiä rantoja. Siellä kyyhötti jossain Laukan uudispirtti. Tämä tuntui hetkeksi lämmittävän. Mutta siihenkin kuvitelmaan hän tunsi itsensä osattomaksi ja ajatukset jatkoivat kiertämistä. Äiti ja Autiala! Oh, mitäpä hän kykenisi sinnekään viemään, muuta kuin turtuneen tuskansa.
Jäisiä rantoja jatkui. Vahervuori, tyhjät lahdet, joissa kuivat kaislat törröttivät jäästä, pitkät niemet, Maailmanportti ja tuossa yli mustan selän... Kannaksen torppa. Tässä taas alkoi ajatus toimia: Ei ei... tämä ei ollut myöskään pöhöttyneen Heikin tylsyyttä. Enemmän, enemmän... mielenvikaisuuden lähestymistä, vainoamishulluuden alkajaisjuhlaa...
Miten ollakaan, käsittämättömässä syystä hän muisti samassa Heikin lallattamat sanat Jussi Tiilikan paosta vankileiristä 'jumalankieltäjien maahan'. Jussin jyrkän koleat kasvot ja näiden mykkä katkeruus lähenivät yhteisestä sairaskamarista tuohon hänen eteensä. Tuntui kuin paatunut mies hengittäisi nyt juuri suoraan hänen suuhunsa omaa pimeää henkeänsä, kaiken ympärillä olevan räjäyttämistä sirpaleiksi ja tuhoamista liikkumattomaksi tuhkaksi. »Ja miksikäs ei!» hän tohahti omalle ajatukselleen. »Ja vieläkin enemmän! Jos torpanpoika ja kivityömies vihaa tätä yhteiskuntaa, pitäisi kai minun, Joel Svartin, vihata sekä hänen punaista 'tuhatvuotista valtakuntaansa' että tätä, tätä kiittämättömyyden ja vääryyden valkoista maata.» Ja kulkija kuvitteli naurahtelevansa koleasti, vierellään Jaakko Ristinkantaja. Tämä toi hänelle pirullisen kirpeää nautintoa. Mutta hetken kuluttua hän ei jatkanut enää sitäkään naurua. Ajatukset vain jatkoivat kiertoaan jäisiä rantoja pitkin, joilla kuolleet kaislat vavahtelivat ja katkeilivat.
Kotona työpöydällä oli kirje. Äidin käsialaa. Kohtalokkuuden vavahdus kävi Joelin läpi. Miksi olivatkaan hänen ajatuksensa kiertäneet äsken juuri pimeitä kotoseudun rantoja... Hän ennätti tuskin hymähtää 'alitajunnaisille' aavisteluilleen, kun sai toiselta syrjältään rikottuna kirjeen esiin. Silmät kiitävät hätäisesti rivejä...
»Äitini, Virt’ojan rusthollin emäntä», tarttuivat äkkiä sanat lukijan silmään, »nukkui eilen iltapäivällä viimeiseen uneen uskossa Vapahtajaansa...» »Kas, kas, kuin ilmoituksesta leikattua», oli Joel naurahtaa. »Herra pesköön hänen syntinsä ja antakoon hänen sielulleen rauhan», jatkui litania. Mutta äkkiä töksähtää vastaan jotain sovittamatonta: »En ole aikonut lähteä hautajaisiin enkä muihin laulajaisiin, sillä vainaja sanoi minulle viimeistä kertaa tavatessamme: 'Ei tänne sitten tarvitse tulla Augustankaan minun peijaisiini näitä perinnönrippeitä hamuamaan.' Niin että minä vain noudatan vainajan viimeistä tahtoa.»
Lukija naurahti taas. Nyt pienestä ylpeydestä äitinsä puolesta. Sillä tavalla... tuossa arassa, kiusatussa ja pelokkaassa olennossa oli sittenkin ytimissä ehtymätöntä totuuden voimaa kieltäytyä ulkokultaisista itkuista ja rikkoa hurskastelevat tavat. »Minun äitini!» poika huudahti sydämessään. Ja hän imi taas tyhjiin suoniinsa elämänmaitoa kuin kerran lapsena.
XXIV.
HYLKYJEN SEURAKUNTA.
Eräänä aamuna katsahteli elämä taas melkeinpä iloisin silmin. Oli tullut pari kirjettä. Ja toisessa niistä, kaukaa keväthankien keskeltä katselivat Siiri Hellin merenvihreät silmät, jotka uhkasivat, yhä palaen linnunsiiviltä varastettua metalliloistoa, tulla pääkaupunkiin juopumaan tanssista ja elämästä. Kaiken lisäksi oli tullut tietoja Taavi Laukasta, tämä kun oli saanut vaimostaan ensimmäisen pojan, jonka silmät olivat varmastikin vakavasti avoimet ja harmaat. Olihan hänellä sentään ystäviäkin!
Ja päivä näytti käyvän yhä valoisammaksi, kun Pirkka, jolla ei koskaan ollut tapana itsestään kirjeillä ilmoitella, soitti puhelimella ja vaati kiireisellä äänellä itseänsä tapaamaan.
»No, nythän... saihan vielä nähdäkseenkin ihmisiä!»
Kiirehtijä työntyy pieneen kellarikerroksen huoneistoon. Siisteillä lattiamatoilla, tyynyillä ja naisellisilla jakkaratuoleilla on vastassa hieman epätavallinen näky. Pirkka makaa rentonaan maassa, pää tummahkon, pyöreänpuoleisen ja vetelähkön naisen sylissä. Kapteeni Torkkeli istuu matalalla sohvalla ja hänen rinnallaan kuin siveä nipukka verettömän näköinen, puhdaskasvoin en neiti. Pieni ja tumma aikoo nousta. Mutta Pirkka ärähtää. Torkkeli ojentaa leppoisasti kätensä ja esittää naiset: »Hellin Bäär ja...» »Ja tässä Sarpatin leski, elävänleski ja elämänleski», katkaisee Pirkka viitaten omaan naiseensa.
Mutta runoilija ei jätkäkään sanojen suoltamista entiseen malliinsa. Hän jää tuijottamaan. Ja Joel hämmästyy. Poika on muuttunut kasvoiltaan. Hiukset ovat otsan ylärajasta harventuneet. Säännölliset nuorukaiskasvot ovat nyt poskilta, suun ympäriltä kutistuneet, niin että nenä näyttää entistä suuremmalta. Ja ilmeissä on rasittunutta hermostuneisuutta, vieläpä katkeruutta.
»Niin, niin», hän viimein vastaa Joelin tutkiviin katseisiin hämmästyttävän vakavasti, »ken tänne käy, saa kaiken toivon heittää», ja viittaa yli koko seurakunnan. Samassa hän alkaa purkaa itseään, mutta vain lyhyin, selostavin lausein, harvoin enää unohtuen entiseen keskustelutapaansa. »Näit kai, että yrittelin viime talvena teatteriarvostelijana. No, hyvä. Toimitussihteerien rouvatkin jo alkoivat kutsua illatsuihinsa. Mutta sitten... sanoin erään tekeleen tihkuvan sekaisin siirappia ja rasvaa, koska se oli ällöttävintä mitä kykenin keksimään. Ja seuraavana päivänä sain potkut, sillä tekijä sattuikin olemaan oman lehteni erään toimittajan kaksoisveli eli salanimi. Ammattitoveruus, näetsen.»
»Sinä pikkuruikkunen hölmö, hölmö», hyväili elävänleski Pirkkaa leuan alta.
»Ei se vielä mitään. Se oli vasta valkoista!» Pirkka jatkoi. »Punaista typeryyttä tuli perässä Augiaan-tallit täyteen. Tein näytelmän. Se hyväksyttiin, kai taivaallisen ironian nimessä, pikkuruiseen työväenteatteriin. Painelin ensi-iltaan. Menestys! Työväenlehti kirjoitti palstamäärin: uusi dramaatikko! Ja minä ryyppäsin arvostelijatolvanan kanssa seuraavan päivän ja yön. Mutta herättyäni kohmelosta luin samasta lehdestä uuden arvostelun: 'Toistamiseen nähtyäni, lähemmin tarkastellen tämä muka satiirinen näytelmä on hengeltään valkoista terroria, sorrettujen katalaa pettämistä valkeuden enkelin hahmossa; sitäpaitsi kieleltään porvarillisen vanhanaikaista ja-niin-edes-päin, ja-niin-edespäin...» Olin nimittäin räjäyttänyt sen nenän edessä pommin: 'Olen taistellut valkoisessa armeijassa, olen lahtari!' Siinä teatterissa esitykset keskeytettiin, seuraavassa työväenteatterissa minulle vihellettiin. Ja nyt. Ei mikään kustantaja sitä paina: ei ole menekkiä, ei ole menekkiä...»
Kertoja oli yrittänyt olla leikkisän ivallinen. Mutta lopetettuaan hän jäi katsomaan Joel Svartin silmiin avuttoman näköisenä, ikäänkuin olisi ollut pyytämässä taskurahaa huutavaan pulaan.
»Paljon pahempaa olet vielä kokeva», Joel sanoi vakavasti, »jos et pakene jompaankumpaan karsinaan nahkoinesi ja karvoinesi.»
Pirkka näytti joutuvan yhä suurempaan sisäiseen hätään: »Mutta runoilijanhan tulee kirjoittaa koko kansalle! Vain hän voi olla se Johannes Kastaja, joka valmistaa Suuren Sovittajan tuloa, hänen, joka lääkitsee veljessurman haavat ja luo yhden ja ainoan, ihanan ja suuren kansan...»
Pirkka oli intoutunut melkein juhlalliseksi. Joel hymyili hänen sanojensa aikana onnellisin ilmein, sillä koskaan aikaisemmin hän ei ollut Eero Pirkassa nähnyt tuollaista totista tuskaa runon ja totuuden puolesta. Mutta sanojen loputtua hän vain nyökytteli päätään: »Tiedän, tiedän... Mutta muistanet kai, että Kastajan osa on menettää päänsä.»
Pirkka teki huitaisevan eleen. Joel jatkoi:
»Ei, ei, älä luulekaan, ei millekään Salomelle, vaan juuri sille sinun itsesi laulamalle Haeresis Dealle. Niin, kuinkas se taas kajahtelikaan sairaskammiossamme, se hurjapäinen 'Luciferin laulu'?» kysäisi Joel lopuksi vaisusti hymyillen, väsyneessä ivassa.
»Näät, Haeresis Dean
on toinen jalka naisen,
mut toisen sai belzebubimaisen...»»Juuri niin. Juuri hänelle, kostonhimon naissaatanalle, perisuomalaisissa Kyöpelinpidoissa...» Svart oli heittänyt lauseensa sellaisella verisellä, ivansekaisella tuskalla, että naiset näyttivät pelästyneiltä. Mutta Torkkeli, joka oli istunut tähän saakka kuin nukuksissa, remahti nauramaan koko lihavalla ruumiillaan. »Runoilija on luritellut oman kurkkunsa permeen... ja siitä seuraa matka hunningolle! Tervetuloa!»
»Ja älä sinä naura, senkin virkaheitto!» Pirkka kivahti, nousten mittailemaan lattiaa edestakaisin. Svart kääntyi Torkkelin puoleen kysyvin ilmein. »Niin, tuota... tuo Pirkka tarkoittaa sitä minun poispotkimistani... olin, näet, jo tässä välillä kamreerintapaisena eräässä ylhäisessä keskushallituksessa», Torkkeli alkoi.
»Juopottelun takia!» Pirkka huusi.
»Joopa joo... ei se vanha sotakonkari kykene enää pilttuuseen ja appeeseen hautaamaan kaikkia surujansa.» Torkkelin silmät puhuivat enemmän kuin sanat. Niissä oli jälleen väsymyksen verho, jonka takana tuntui jatkuvan synkkä näytelmä... rappeutuminen, kuolema.
Pirkka oli pysähtynyt seisomaan: »Ja tässä sitä ollaan. Aa-joen, Oriveden ja Tampereen sankari eleskelee pienillä vipposilla, jotka hän saa kassatar Hellin Bäärin vienoista käsistä, ja minulle antaa Sarpatin leski vakkasestaan ruoanapua ja rakkautta... Ja mistäs sinä sitten elät?»
»Enpä paljon mistään... pilkkusäännöistä ja kysymysmerkeistä», Joel vastasi.
Pirkka tarttui puhelimeen. »Onko sotarosvo Skragge? Oletko jo pantannut viimeisen gobeliinisi? Jaha, jaha... parooni-kello jäljellä! Hyvä! Saat kutsua Cityn yläkertaan sankari-hylkyjen seurakunnan: yksi on elämän syrjässä kinnustelija idealisti-houna, toinen veronaali-autuas virkaheitto, kolmas katuoja-kandidaatti eli kompurajalka ja naiset... musta ja kalpea eli toisin päin käännettynä... sisilisko ja vamppyyri. Hei!»
XXV.
AUTUAITTEN LUONA.
Kevättalviset päivät pitenivät taas pitenemistään. Eräs Joel Svartin elämänjuna oli jälleen palailemassa synnyinseudulta pääkaupunkia kohti. Mutta nyt hän ei ollut ketään eikä mitään sinne pakenemassa. Tuskin tavoittamassakaan ihmeen ihmeellisiä kalleuksia. Hänen sielunsa pihoilla vallitsi jonkinlainen talvipäivän seisaus, jonka keskellä kevät, näkymättömänäkin, oli ainakin odottelemassa.
Nyt ei ollut pitkissä veturinvihellyksissä mitään vihlaisevaa. Ne sinkosivat hopeisina nuolisarjoina yli häikäiseväin hankien. Pyörien kolkutus oli tasaista, rauhallista. Jotain... välttämättömyyttä, mikä kuului eteenpäinmenoon.
Tummien metsien takana, Autialan pihamaalla, kuusien turvallisessa kehässä oli vielä eilen seisonut hänen äitinsä ruumisarkku. Eikä hän ollut nostanut sen kantta, sillä hän tahtoi säilyttää mielessään vain äitinsä elävät kasvot. Tänäkin hetkenä hän näki ne kurottautumassa Autialan pihakuistilta alas rantaan päin ja huutelemassa hänelle itselleen: »Tule syömään, Joel... no etkös sieltä pääse, etkös jo...!»
Myös äitinsä viime päivät hän osasi itselleen kuvitella kuin selkeästä kirjasta. Hän, tuo pyhä ja hurskas, oli saanut omantunnonvaivoja. Hänen piti sittenkin käydä oman äitinsä haudalla, tehdä pyhiinvaellusmatka, jolla saattaisi ikäänkuin teossa ja lähellä vainajaa pyytää ja antaa anteeksi. Sillä matkalla oli tauti tarttunut kuin mahtava koura kypsään hedelmäpuuhun, ravistanut sitä juuresta pitäen ja asettanut pientareelle kuoleman vakkasen, sen kauneimpansa, hopealla ja purppuralla kirjatun, johon kerätään ihanimmin kukkineet ja puhtaimpina myrskyssä kestäneet, ne, joihin ei ole päässyt yhtään matoa eikä jäänyt, edes pohjoiselle varjon puolelle, pienintäkään laikkaa raakaa viheriäisyyttä.
Vilustumista, ankaraa keuhkokuumetta, oli sanonut lääkäri.
Ei hän tietänyt, oliko tämä edes surua. Tämähän oli kuin rakastetun luota lähtemistä pitkälle matkalle, jossa heijastava etäisyys valaisee entistäkin kauniimmiksi rakastetun kasvot. Että hän, Autialan emäntä, olisi ollut poissa, olemattomissa, ei tullut muistelijalle edes ajatuksen sirpaleena. »Miten tuttu meille onkaan ikuinen olemassa-olo, kun vain sen siivet meitä kyllin läheltä humahtavat», eli hänessä nyt luonnollisena ajatuksena.
»Mikä hyvyyden alttari onkaan meille, jälkeenjääneille, vanhurskaan hautakumpu», tuli parhaillaan hänelle onnellisena näkynä. Jossain... kuultavan kirkkaassa valossa, puhtaaksi pestyn vaatteen äärellä hän itse tunsi itsensä pienenä, polvistuneena poikana. »Todellakin, kuin alttarin edessä», hän oli sanomaisillaan, katsellen junan ikkunasta peltojen yli, ikäänkuin yhä nähdäkseen oman näkynsä, joka jäi jonnekin taaksepäin, tummien metsien taakse.
Vastapäätä istui Kaarin-sisar, jonka olkapäätä vasten lepäsi hänen puolisonsa lievässä torkahduksessa. Tuomari havahtui. Tuijotti pitkän tovin tyhjälle taivaalle. »No, jaa», alkoi vihdoin keskustelun, »millähän tavalla se perintöprinssi aikoo nyt kapitaalinsa sijoittaa?»
Joel hätkähti. Kaarin hymyili uteliain silmin. »Niin, minä...» Joel tapaili. Ponnistautui samassa kuin laukaukseen: »Kuten olen jo sanonut... lunastan Autialan omalle osalleni ja panen sinne Jaakon... hoitelemaan.» »Niinpä niin, sijoitus nyt ei ole niitä tuottavimpia», tuomari hörähti, »mutta pitäähän sitä... pieteetinkin vuoksi jotain. Ja jäähän sitä vielä... melkein omaisuus... sinullekin. Lienee kai sinulla sentään jotain suunnitelmia?» tuli vaativassa sävyssä.
»Äiti parka», nyökytteli Kaarin, »elää suuren osan elämästään köyhyydessä, sitten, vihdoin... saada äidinperintönsä ja kuolla edes näkemättä omia rahojaan. Miten surullista...» ja siro nopsa kyynel tipahti poskelle ja haihtui taas.
»Katsos», jatkoi tuomari, »sinä kun olet ollut näissä asioissa perin saamaton, niin...»
»En tarvitse neuvoja», Joel sanoi jäyhästi. »Ryhdyn väitöskirjaan.»
Tuomari alkoi kaivaa sikarikoteloaan kakoen kurkkuaan. Juna vihelsi. Lähestyivät Ratinan kukkulat. Joel oli kääntynyt tuijottamaan korkeimman kukkulan tummanpuhuvaa havuharjaa. Jyrkänteen yläreunassa oli jo raita paljasta hiekkaa. Hän hyökkäsi ajatuksissaan hiekkapälveä kohti. Mutta kuvitelma ei enää pysynytkään paikoillaan. Se hulmahti yli kaatumisen. Hän näki itseänsä kannettavan paareilla sairaskammioon. Ja joutui silloisten pitkien öiden valtaan. Ympäröivistä olennoista hän ei tällä kertaa erota muita kuin Jussi Tiilikan koleat rautakasvot, jotka tuijottavat häneen vastapäiseltä seinältä. Mitä oli ollut tekoja ja tavallisia tapahtumia, ne tuntuivat nyt niin sanomattoman kaukaisilta. Mutta äidin kuva sukeutui esiin elävällä voimalla hänen silloisesta manala-unestaan. Niin, hänhän oli silloin nähnyt itsensä manala-pimentojen ympäröimässä puistikossa, ja hänen hipiänsä oli ollut laajana palohaavana ja liha sen alta oli kutistunut olemattomiin. Ja hän oli kauhuissaan yrittänyt nähdä muotopuolisuuttaan lähteen vipajavasta pinnasta...
Tuo kauhu on ottamaisillaan muistelijan kokonaan valtoihinsa. Hän on hereillä ja unessa yht'aikaa.
Hän makaa voipuneena kovalla lavitsalla. Alkaa kuulua sekasortoisia ääniä. Laitaman pimento valaistuu. Hän kuulee huutavansa: 'Minun äitini ääni!' Ja näkee hänen kiiruhtamassa vaaleanharmaassa hameessa itseänsä pelastamaan. Mutta isävainaja tulee omalta suunnaltaan, jalka halvattuna, toinen silmä sokaistuna, toinen veristävänä pallona... Molemmilla saattueet, oman itsensä kaltaiset. Mutta äiti rientää äänten helinässä ja valossa ja isän liehuva parta ja paksut, punaiset huulet, hukkuvat takaisin pimeään varjoon. Näky oli tullut niin elävänä, että siihen tuntui lisääntyneen uusia piirteitä ja värejä, joita hän ei kuitenkaan enää miettimällä kyennyt erottamaan alkuperäisestä unesta.
Sehän oli ollut kuin ennustus, hän lopuksi juuttui ajattelemaan. Sitäkö se merkitsi, että nyt, monien epätoivojen jälkeen, oli voittanut hänen äitinsä henki ja antanut hänen sielulleen rauhan? Ja pitikö hänen juuri nyt ja sitä varten kuolla, astua manalaan, että hänen poikansa ei sortuisi varjojen sotaan, joka oli tärvellyt hänen sydäntään vuosikaudet? Vai oliko tuon unen ennustus toteutuva vasta tuonnempana? Ei, ei! hän oli huudahtamaisillaan. Tällä alinomaisella roviolla hän ei enää jaksa palaa. Ei jaksa! »Minunkin täytyy saada joskus omalle osalleni rauhallisten, vilpoisten päivien auringonpaistetta», nousi valittavana rukouksena hänen sydämestään. Valitus toistui toistumistaan. Se uusiintui lopulta yhä tyynempänä ja yksitoikkoisempana, kuin rukoilija olisi sormeillut helmi helmeltä katolisen rukousnauhaa ja päässyt yhä kokonaisempaan uskoon.
Matkalta palannut oli jo noussut viimeisen porraskierron, joka jatkui pimeänä vielä vinttikerroksen rautaovestakin ylöspäin, ja astunut pienen huoneensa kaltevan katoksen alle. Hänessä hyräili jokin hyvänmielen laulu. Matkalaukun tavarat järjestyivät entisille paikoilleen melkein itsestään. Hän laski jotain seinäkaapin hyllylle. Siellä oli kuivahtanut leivän kannikas, pala makkaraa ja voinnokare, keskellään kulunut emaljimuki. »Köyhyyden Stillleben», naurahti järjestelijä eikä sitä sen enempää ajatellut.
Suurkirkon apostolinpatsaan ohi näkyi laajalti valaistua kaupunkia, ja vastapäätä katsahtelivat tutunnäköiset ikkunat. Mutta ne olivat entisestään muuttuneet. Monen monet kerrat hän oli samalla tavalla kuin nytkin, varsinkin tänä talvena, seisonut akkunansa ääressä ja tuntenut olevansa yksinäisen tornin yksinäinen vanki, joka kohosi vieraan, likaisen kaupungin yläpuolelle, ikäänkuin kallellaan, kaatumaisillaan. Ja nuo ikkunat olivat olleet hänelle elottomia. Heidän syyllisyytensä, muka, oli niiden takana olevat ihmiset hänestä erottanut. Hän — paremmuuttaan kärsivä muukalainen, he — vieraita, olemattomia, ympäröivän yön autiutta ja tyhjyyttä.
Mutta nyt! Nyt hän ei hae ketään eikä mitään. Ja kuitenkin hän löytää. Tuonne vastapäisiin kamareihin hän ajattelee itsensä vaivatta yhteiselämään niiden asujainten kanssa, arvelematta hetkeäkään, ovatko he hengessä kehnoja vai arvokkaita. Tuolla häilähti ohi naisen hahmo. Kaulan nöyrästä taipumisesta hän sen näkee. Hän kumartuu alas jonkun puoleen. Varmaan äiti, joka... Eikä katselijan tarvitse enää mitään nähdä. Siellä he kuitenkin liikkuvat elävinä olentoina. Palvelijatar liikuskelee keittiössä surunvoittoisessa ikävässä, pyyhkielee astioita ja vie niitä yhden toisensa jälkeen astiakaapin hyllyille. Hän huoahtaa orpouttaan. Mutta se huoahdus on suloista kuin kesällisen heinän huojahdus tuulessa. Poika lukee läksyjään haroen hiuksiaan. Ajatukset kiitävät luistinradalla tai Syyrian tasangoilla tai Onnellisten saarilla...
»Tämä, tämähän vain on todellista elämää, eivätkä päivän, eivät edes vuosisatain totuudet», virtaa häneen lämmin ajatus. »Muuttaako heitä, heidän sydäntään, ilojaan ja surujaan, se, mitä he tietävät tai ovat tietämättä? Ja jos joku heistä on suuri tietoniekka, mitä se häntä auttaa, jollei hänen tietämisessään ole valoa.»
Tätä hän oli aina etsinyt, juuri tätä, jonka hän nyt tuntee itsessään, aivoissa, sydämessä, joka solussaan. »Niin, siinäpä se lienee», tulee melkein ajatelmana, »ihmisethän ovat kukin sukupolvessaan, oman aikansa elämänpuussa, kuin solut samassa ruumiissa. Ja jokainen näistä soluista on ahdas ja avara, monimutkaisen taidokas ja jumalallisen yksinkertainen elämänkaikkeus, maailmankaikkeus, pisara ja rannaton avaruus...»
Katselijaa alkaa huimata voimakas onnentunne. Miten yhtä he olivatkaan jumalallisessa ruumiissa... nämä ihmisparat, nämä ihmeelliset hiukkaset veressä ja hengessä! Ja kun pyörryttävin voimantunne alkoi madaltua, se muuttihe liplattelevaksi iloksi. »Elektroonit kiertävät aurinko-sydäntään sekä aasissa että meissä», nauroi poikkinaisine hampaineen Pekka Hukkasen viisaus. Samassa tuli tuo rappio-maisteri häntä taas sanomattoman lähelle. »Miten hyvä ja viisas ja... onnettoman onnellinen!»
Tylyt seinät vastapäätä olivat kokonaan kadonneet. Joel Svart lepäsi jälleen yksinäisyytensä onnellisimmalla lakeudella, kanervien seassa, petäjien pihkantuoksussa tai... Autialan pihamaalla oman riippakoivunsa alla.
Vinttikerroksen rautaoveen hakattiin nyrkillä. Iskut kumahtelivat tiheään, ja ne kaikuivat yhtämittaisena hätäkellon soittona.
Raskas ovi avautui vaivalloisesti. Aukosta työntyi Pirkka ja juoksi isännän edellä huoneeseen. Täällä hän on jo levittänyt pöydälle sanomalehden, jonka kaksipalstaista otsaketta hän osoittaa sormellaan: »Lue... kommunistien saatanallista valhetta!»
'Lahtari ammuttanut tuhannen punakaartilaista taistelun jälkeen', seisoi suurilla kirjaimilla. Ja tekstissä: 'Ylioppilasroikale Eero Pirkka.'
»Ja tiedätkö, mistä he ovat tämän saaneet? — Kirjoitin tautivuoteelta naapurikomppaniamme päälliköstä kaupungin lehteen kuolinkirjoituksen, in memoriam, jossa oli muunmuassa sellaisia kuvallisia lauseita kuin: 'hänen päänsä oli tuhannen pään arvoinen' ja sanoja sellaisia kuin 'korkeaotsainen' ja 'matalaotsaiset'. Ja nyt, nyt he, kommunistikätyrit, uskaltavat julkisessa sanassa tehdä minusta pyövelin ja verihurtan. Etkö sinä osaa puhua? Etkö sinä näe, että he nostavat taas päätään yhä röyhkeämmin, katalin valhein... Tämähän on sissisotaa! He tahraavat meidät yksitellen, kunnes...»
»Minä näen», Joel alkoi harvakseen ja liitti surullisena: »He eivät tiedä mitä he tekevät.»
»'Ja isä, anna heille anteeksi', vai mitä? Oletko tullut tylsäksi? Vai säälitkö sinä noita kätyreitä ja roistoja? Tässähän on kysymys koko meidän aatteestamme! Sallitaanko sitä häväistä riettauksilla ja lopulta... ehkä uudella kansalaissodalla? No, mitä sinä tuijotat?»
»Minä vain ajattelen... noita 'aatteita', sekä meidän että heidän», Joel tanasi yhä harvakseen kuin välttämättömänä osana koko illan ajatusmaailmastaan. »Sitä nimittäin», tuli yhä painavammin, »että taivas varjelkoon meitä totuuksista ja aatteista, jotka lyöttyvät kahleiksi sydämemme ympärille tai kuluttavat ja syövät sen muotopuoleksi, kalkinkarvaiseksi tai hyytyneeksi, punaisenmustaksi vereksi.»
Pirkka tuijotti hämmästyneenä. Kävi mykän vakavaksi. Laski vihdoin hitaasti käden toverinsa olkapäälle ja katsoi silmiin: »Sinähän istut ja puhut kuin olisit... kuin olisit jo kauan sitten kuollut mies, vainaja...»
Mutta häntä vastaan katsoivat hyvät, rauhalliset silmät ja huulet puhuivat: »Niin, minä olenkin ollut autuaitten parissa.»
XXVI.
TORNIT LUHISTUVAT.
Opettaja oli saapunut ajoissa opintopiirinsä luokkahuoneeseen ja silmäili vielä kertaalleen korjattuja ainevihkoja. Koko rakennuksessa tuntui olevan kummallisen hiljaista. Selailija nosti päätään, ikäänkuin kuullakseen ääntensorinaa käytävästä. Mutta ei... vain autiota äänettömyyttä, jossa yksikin jalanjälki olisi kumahtanut voimakkaasti. Hetket kuluivat. Odottelija katsahti kelloa. Sehän näytti jo tunnin alkajaishetkeä! Hän katsoi lukujärjestystään. Kyllä... juuri tänään ja tällä tunnilla... No, nyt... hitaita, varovaisia askeleita, joissa tuntui kuin odottelemista. Vai hiipimistäkö? Hän alkoi kävellä ja silmäsi ovelta. Ei, ei ketään. Mutta sieltä tulivat... pitkän käytävän päästä epäilevät aavistukset. Tämähän oli kuin odottelemista viime talvena kauppalan työväenyhdistyksen näyttämöllä, jonne hiipi lyhyt, paksu vahtimestari valmistamaan hänelle pimeyttä ja vihellyksiä. Samalla tavalla oli nyt koskettanut häntä jokin tahmea käsi ja matala varjo, ja ovenkamanasta... oli kuin olisi juuri äsken, hänen kääntyessään ollut putoamassa sahanterä niskaluuhun.
Käytävän sivulta, näkymättömistä, alkaa kuulua ääniä. Kävelijä siirtyy pöydän taakse. Oh, oliko hänen hermoissaan sittenkin... yhä tuo ennalta-aavistamattoman pelko? tuli hänen mieleensä melkein hämmästyksenä. Eikö hän vieläkään... edes autuaitten luota palattuaan ollut oppinut näkemään pieninä jokapäiväiselämän mahdollisia sattumia? Hän veti hiuksiaan korvallisilta taaksepäin äkkinäisellä liikkeellä.
Äänet käyvät sekasortoisiksi. Ne sekaantuvat toisiinsa kuin väittelyssä. Samassa kuuluu lyhyt voimakas käsky. Äänet lakkaavat. Ja käytävästä alkaa kuulua muutamia askelpareja, joissa toisissa oli hiipivää epävarmuutta, toisissa kovakaikuista röyhkeyttä.
Maisteri Svart on pannut molemmat kädet pöydälle odottaen kuin väijyksistä karkaavaa hyökkäystä. Toinen käsi kampeutuu hitaasti nyrkiksi ja kasvolihakset alkavat kiristyä. Noissa askeleissa oli vihaa, ehdottomasti ja varmasti.
Kolme olentoa astui ovesta, etunenässä haaleanpunatukkainen, melkein herraskaisesti puettu mies, toisena kalpea, höllähuulinen, vähän unisen näköinen ja kolmantena teräväsilmäinen, kapeanenäinen, pieni ja hintelä. Punatukkainen astui röyhkeästi pöydän eteen. Maisteri katsoi häntä suoraan silmiin ja tapaili tunteakseen. Tuolla set... teerenpisamaiset kasvot hän oli joskus nähnyt ja... varsinkin tuon tapaisen ruosteenkarvaisen tukan. Mutta... ei aivan tuollaisina. Pisamat olivat kasvoista vähentyneet ja hiukset... nehän olivat nekin herraskaistuneet, suitut ja voidellut tahmean raskaiksi, kuin elottomaksi peruukiksi päälaelle. Ja tuo puku sitten... ei, ei hän sittenkään tuntenut...
»Missä lienevät maisterin oppilaat», punapäinen alkoi, »eivät näy pysyvän... mestarin jalkojen juuressa.» Viimeiset sanat olivat häijyä ivaa.
Hintelä pikkumies kyykistyi lattialle ja oli kurkistavinaan pulpettien alle: »Etteivät vain leiki kolopiiloa pöytien alla, kun lahtari-porvari saarnaa...?» Kolmas, höllähuulinen, toljotti suoraan eteensä ja nauroi suu auki äänetöntä naurua. »Mitä horotat! Ovelle ja katso, ettei tämä kaveri karkaa», käski punatukka toljottajaa, joka kuunteli käskyä kuin kenraalin suusta.
Maisteri oli tehnyt huomioita. Kommunistilehden hyökkäys Pirkan kimppuun välähti mieleen. Nyt oli tullut hänen vuoronsa. Nuo kätyrit olivat yllyttäneet hänen oppilaansa 'lahtaria' vastaan... Mutta missä, missä hän oli nuo miehet nähnyt? Jossain...
»Herrat suvainnevat istua», hän äkkiä viittasi kohteliaan leikkaavasti. »No, ka istutaan... ei meillä pelätä.»
»No, vaikka valkaisijan valistettavaksi», hihitti hintelä mies perässä, ja molemmat istuivat Svartia vastapäätä pulpetin kannelle.
»Jos teillä lie aikomus...» maisteri alkoi.
»Aikomus on ja kova», jyrähti johtaja, »me olemme päättäneet, me... punapirulaiset, että työläisopiskelijoille ei yksikään lahtari-maisteri opeta enää aakkostakaan.»
»No, sepäs sattui», nauroi Joel Svart silmillään, huulillaan, koko olemuksellaan. »Eiköhän olisi varminta kuitenkin pieni laukaus ja... jäihin, railosta Suomenlahteen, kuten kuuluu teillä...»
Pieni mies oli hypähtänyt lattialle ja työntänyt molemmat kädet housuntaskuihin. »Luopio, luopio...» hän kähisi, terävä leuka ojossa, suonikas kaula kiristyneenä, koko ruumis eteenpäin mutkallaan.
Samassa Joel Svart oli ponnahtanut pöydän takaa. »Nyt minä teidät tunnen, te... kätyrit!» Hän astui korokkeelta suoraan punapään eteen: »Sinä, sinä olet Vihtori Kuortti, entinen metallimies, seppä. Kas, kas, nyt ei ole noilla käsillä koskettu moukariin vuosikausiin, ei edes hohtimiin. Niillä on korkeintaan ommeltu sirpin ja vasaran kuva rintapieleen ja laskettu ruplanseteleitä. Kovin ovat hienot. Ja teerenpisamat... niitähän on taidettu lievittää kansainvälisillä rasvoilla, kuten sitä entistä harjasniskaista pörröpäätäkin, johon saattoi kerran luulla itsensä rehellisyyden tehneen pesänsä. Kas vain... herra Kuortti!»
Hän kääntyi selin ja meni pimeän ikkunan eteen. Vastapäisestä akkunattomasta muurista ei tuikahtanut ainoatakaan valoläikkää. Tyhjää katua pitkin pakeni hänen viimeviikkoinen kuvitelmansa "sielujen yhteiselämästä" kuin äkkiä kutistunut varjo. Ja sijalle astui hänen haavoittuneena näkemänsä kuumeuni: ‒ ‒ ‒ hänen entiset opetuslapsensa nostivat hänen haudalleen lohkareisen kiven ja kirjoittivat kylkeen ruosteenpunaisin kirjaimin: Luopio! Ja hän muisti silloin ajatelleensa: samantekevää... samantekevää...
Mutta nyt. Hän ymmärsi selvästi, että nuo väsyneet kuolemanunet olivat olleet pelkkää yliherkkää sairautta. Mistäpä hän voisi edes itseänsä syytellä? Eräs ylioppilas oli jakanut tietoa rahvaannuorukaisille, joiden silmissä hän oli luullut tiedonjanon palavan... Mutta ajatus keskeytyi. Tämä todistelutapa ei häntä rauhoittanut. Se vei hänet päinvastoin kauhistavaan ajatukseen: Missä sitten onkaan ihmisen kyky tuntea toista ihmistä? Muka "nähdä" lähimmäisensä olemus ja muka... yksinäisestä tornistakin? Hänen sisintään alkoi puistatella kauhistuksen itku ja nauru. Eikö hän ollut nähnyt noita olentoja avoimina nuorukaiskatseina, janoavina ihmissieluina!... Nauru oli räjähtämäisillään hänen suustaan vihlovana, katkerana.
Ja nyt! Hänen selkänsä takana oli hölmö, ilkiö ja raakalainen, joiden sydän oli täynnä likaisilla seteleillä palkattua konnuutta ja jotka ovat valmiit häväistykseen, petokseen, ehkäpä murhaan saadakseen prameilla herraspukimissa laiskana loisena ja...
Jos koskaan oli piru mennyt hänen sisäänsä, niin nyt se luikahti sinne sihisevänä matona. Se puraisi myrkkynsä arimpiin hermoihin ja käänsi avonaisen suunsa, kielensä ja leveän otsansa noita olentoja ja... oikeastaan koko maailmaa vastaan.
»Vai niin», hän astui hintelän ilkimyksen luo, »te olette se toveri Lauronen, latoja, joka tahtoi näytellä eräässä köyhälistöjuhlassa ‘Luokkavihaa' ja puhui pukinsorkasta ja herrassorkasta eräälle ylioppilaalle, joka asettui vastustamaan. Vai niin... jo silloin! Se olikin vilhusilmäisen, salakieron konnan rienausta eikä sorretun ihmisen katkeruutta. Ja kas... miten hieno silkkiliina on herra latojan rintataskussa, melkein kuin tirehtööri Kärköllä, joka ajoi Ristinkantajan maantielle kuolemaan. Vain värit eroavat, vain värit...»
Miehet katselivat syrjäkaria, melkein pelästyksissään. He luulivat hänen tulleen hourupäiseksi.
»Mutta tuo tuolla!» iski taas maisteri, »tuo pitkä hölmö, joka muistaakseni sairasteli teosofista hourupäisyyttä, miksi hänen vaatteensa ovat yhtä kehnot kuin ennenkin? Miksi?» hän kivahti tuimasti Kuortille, joka tuijotti häneen kulmainsa alta kuin murtovaras yhtäkkiä ilmestynyttä vastustajaa.
»Ahaa», Svart heilahutti kädellään, »ahaa, te petätte omaa toverianne, kuten isänmaatannekin, te panette taskuihinne hänen ruplansa ja sallitte hänen palvella hölmöyttään 'aatetta', 'tuhatvuotista valtakuntaa', 'Nirvanaa'... Oi, sinuas, räätäli Koikkalainen, sinä laiha ja kalpea, joka olet istunut sällinpöydälläsi jalat ristissä kuin jumalasi Buddha, minä säälin sinua kuin... toinen houna toista hounaa.» Samassa hän pyrskähti pitkään nauruun. Ja miehet näyttivät käyvän yhä aremmiksi.
»No, niin», Svart muutti äkkiä äänensä asiallisen kylmäksi, »minä voin mennä soittamaan teidät lukkojen taakse... vai mitä?»
Samassa nousi Kuortti ryntäät leveinä, molemmat kourat ojentumassa kohti puhujaa ja kurkussa vaimeata murinaa. »Vai niin, vai niin... kuristamallako sinä ihmisen pojan petät...» alkoi Svart hymähdellä hiljaista, hermostunutta naurua. »Kas vaan, kahdessa vuosituhannessa on suudelma sentään päässyt muodonvaihdokseen... kai 'luonnollista valintaa', apinallista kehitysoppia...»
»Herran on annettava meille vastaus...» jyrähti Kuortti, mutta äänen pohjalla oli selvää pelkoa.
»Kuristamallako kurkusta? Älä luulekaan. Minähän olen varjo, olemattomin varjo tässä varjojen sodassa! Varjo, ymmärrättekö? Teidän ja tirehtööri Kärkköjen ja Harrin ukkojen pahan omantunnon varjo, mahdoton kuristaa, mahdoton pistää ja ampua, mahdoton railoon hukutettavaksi, elävä ja hirvittävä, ymmärrättekö? Vai haluatteko selvempää vastausta? No, hyvä. En tule enää opettamaan aakkostakaan, kuuletteko? en aakkostakaan, en heille enkä teille. Minusta tuntuu, nimittäin, että tästä alkaen on etupäässä vain naurettava... sekä teille että heille.»
Joel Svart naurahti lyhyesti, astui tanakoin askelin ovea kohti ja työnsi räätäli Koikkalaisen syrjään. Ja samassa nopeassa tahdissa etenivät hänen askelensa aution tyhjiä käytäviä pitkin. Eikä kukaan häntä seurannut.
Kului päiviä ja iltoja viikon verran. Joel Svartilla oli aikaa rauhalliseen miettimiseen. Oliko hän ylenmääräisessä kiivastuksessaan mennyt harhaan? Eikö sittenkin olisi maassa voimia, jotka nousisivat noita tuholaisia vastaan? Nythän hänelläkin olivat kädet vapaina ansiotyöstä. Ja väitöskirja... voisihan se vieläkin odottaa... Mutta mistä voimia? Sellaisia, jotka kykenevät murskaamaan yksinkertaisesti ja terveesti, puhdistamaan ja... sanalla sanoen: käymään henkistä vapaustaistelua? Hänen ajatuksensa hakivat ja hakivat. Mutta joka puolelta avautui vain suojatonta rantaa, autioita uomia tuhotulvan virrata nopeasti, syvälle maan sydämeen saakka. Tuolla sivistyneistö... rappiolla! Kirkonkylissä ja kauppaloissa häväistynä ja halveksittuna, täällä, metropolissa... näännytettynä, kulutettuna liialla työllä ja nälällä... Kaukana korvessa ja rintamailla talonpojan silmässä samea herraviha, lähtemättömänä kaihena silmässä. Entä nouseva suomenkielinen liikemiesluokka? Eikö mitä... senhän täytyi myydä, myydä, pelätä lakkoja ja ajattaa tirehtööreillä valkoiset työntekijät maantielle ja sukoilla punaisia järjestöjä, joissa Kuortit ja Lauroset kiristivät ohjaksia. Niin, ohjaksia... Ja nämä ulottuivat yli rajojen, risteilivät solmusta solmuun, pitäjästä pitäjään, kiersivät koko maata yhä tihentyvänä piikkilanka-aitana... Ja he kaikki, toiset sokeina, toiset näännyksissä odottelivat jotain, jota harvat myönsivät edes itselleen ja vielä harvemmat toisilleen, mutta joka jäyti salaisena vaivana suurinta osaa kansasta...
»Minäkö, minäkö... olisin muka kutsuttu huutamaan, minä, jonka jokainen yritys on naurettu ja häväisty nurin joka karsinasta, kaiken ulkopuolelle työnnetty, joka paikasta potkittu, melkein maanpakoon ruoskittu...?»
Tällainen ajatusten harhailu oli hänet viikon kuluessa uuvuttanut perinpohjin turtuneeksi. Eräin päivin hän koneellisesti tilaili ja keräili teoksia väitöskirjatyötään varten. Mutta tässäkään hän ei ymmärtänyt olevan mitään tarkoitusta, jonka puolesta olisi voinut ryhtyä ponnistelemaan toden teolla. Hänen tornikammionsa oli kerta kaikkiaan muuttunut jälleen pimeäksi ja kuten hänestä tuntui — palautumat Eikä sen ulkopuolella ollut enää mitään muuta kuin tyhjiä akkuna-aukkoja ja tyhjänä prameilevaa iltavalaistusta, kinojen ja loistoliikkeitten reklaamikaarissa ja katujen valosarjoissa, kaiken yläpuolella palotoimi yksinäisenä ja pilkkoisen pimeänä. Sen hätävalohan ei leimahda maanalaisista tulipaloista.
He istuivat pienessä ravintolassa. Vain Pirkkaa enää odoteltiin. Torkkeli ja Skragge olivat lievässä nousuhumalassa. Svartia ei saatu puhumaan eikä maistamaan. Hän istui, tyynenä ja ilmeettömänä.
Kapteeni lojui laaja yläruumis meltona ja silmät raskaina. Hän ei näyttänyt katsovan minnekään, ei edes ajattelevan. Mutta tokaisi sivumennen: »Niin että... Vartin herran malja... nimittäin Maatialan herran...» Pitkästä aikaa tuli Joel Svartin eteen hänen isänsä raskaskatseinen kuva. Ja nyt se tuntui kuin tutummalta. Mikä olikaan painanut hänen kulmallisensa niin pimeän raskaiksi?...» Ja tämä on samalla kummallisen kohtalon malja!» kapteeni nosti lasinsa korkealle ja joi sen vakavan juhlallisena pohjaa myöten. Joel katsahti puoliksi kysyvästi. »Sinun isäsi oli Aaprami Torkkelin, minun isäni, konnuuden uhri ja sitä varten minun perintökartanoni luisui toiselle konnalle. Kolmanteen ja neljänteen polveen...»
Skragge ja Svart olivat käyneet yhä uteliaammiksi. »Juttu oli, näet, sellainen», jatkoi kapteeni, »että Aaprami-herra himoitsi maita: Velkakirjoja talollisilta piironginlaatikkoon ja kireänä hetkenä talot ja tilukset vasaran alle. Sinun setäsi, Anton Svart, oli joutunut samoin Aaprami-lurjuksen velalliseksi ja Maatialan herra oli takuissa. Ja pam! otollisena hetkenä romahti sekä Anton että Huugo Svart. Niin, niin, — sinulla on minulle kostettavaa, jos haluat olla raamatullinen», hymyili hän vaisusti tarinalleen.
»Maksaa koko tämän illan ryyppäyksen... siinä se on sinulle kosto!» Skragge yltyi. »Tämä omena on taitanut pudota kauaksi isäinsä puusta: nehän olivat, kuulema, oikeita ilveksiä ja susia, ja tämä tässä... lammasnaama ja aasilta korvat, ei ryyppää, ei rakasta...»
Kapteeni keskeytti nostamalla veltosti kätensä: »Äläpähän... kukaties susi lammasten vaatteissa.» Pirkan ääni alkoi kuulua lähettyviltä. Joel oli juuttunut isänsä tarinaan. Niin, minkälainen hän olikaan ollut nuorempana, ennenkuin petos oli häneen iskenyt. Äitihän oli sanonut eläneensä onnellisena... monet vuodet, ennenkuin... Poika muisti itsensä kylmänä ylpeilijänä isänsä kuolinvuoteella. Tukahduttavaa painetta nousi kasvoihin... hän tunsi yhtäkkistä häpeää. Manala-unen parrakas olento juoksi häntä vastaan. Eikä hänen hahmonsa, ojennettu kätensä ja repsahtaneet kasvonsa enää näyttäneetkään saatanallisilta, vaan kärsiviltä ja raskailta. Ja muistelijasta alkoi kuin uhota jostain syvältä samanlaista raskasta tahtoa, joka valui nyrkkiin lyhyisenä painona, pimensi kulmallisia ja väänsi alahuulta uhkaavasti eteenpäin.
Pirkka asetteli hänen eteensä tuoretta sanomalehteä. Joelin silmät seurasivat sivumennen suurin kirjaimin painettua otsikkoa:
Valkaisija pettämässä työläisnuorisoa
mutta hänen aivoihinsa ei tullut mitään selvää ajatusta noista sanoista. Pirkka näytti suutahtaneena kiskaisevan lehden hänen edestään ja alkoi lukea: »Eräs hämäräperäinen maisterismies, Joel Svart, on viime aikoina nähty tyrkyttäytymässä työläisnuorison pariin päällepäsmäriksi. Luokkatietoisen työväen sietää kuitenkin olla varuillaan tähän joutolaiseen nähden, joka, siitä huolimatta että on valkaisijana, työläisten lahtaajana, saavuttanut surullista kuuluisuutta, on kyvyttömyytensä vuoksi potkittu pois kaikista niistä porvarilaitoksistakin, joissa...»
»Kuuletko», Pirkka huudahti hänen korvaansa, »'kyvyttömyytensä vuoksi', 'potkittu pois', 'valkaisija', 'lahtari', etkö kuule? Tulikos vuorosi, häh?»
»Äsh, mitäs niistä, punikkien ammumisista!» huitaisi Skragge. »Vai ei, vai ei», Pirkka kivahti, »tästä on kirjoitettava. Meidän on perustettava lehti, jolla me herätämme koko maan näkemään, että tällaiset mätäpaiseet puhkeavat kerran tässä kansaruumiissa sisäänpäin, kapinaksi ja kansalaissodaksi...»
»Älä huuda», lausahti Torkkeli hitaan vetelästi, »anna tämän roskan hukkua ja meidän kuolla... rauhassa».
»Herää, Joel, lyö kapitaali pöytään», tarttui Pirkka tuijottavaa miestä olkapäähän. Vaikenijan alahuuli oli venähtänyt luonnottomaksi, ylähuuli ja hampaat olivat painuneet sen taakse ja otsan kurtut työntyivät karkeina ryppyinä kohti kulmallisia. Koko kasvot olivat vääntyneet jännittyneesti.
Toverit eivät enää sanoneet sanaakaan.
»Vai perustaa jotain», hän äkkiä räjähytti aukinaisin hampain, nyrkin painuessa kalpein rystysin pöytää vasten, »vai perustaa? Kyllä. Minä perustan hovin, maailmanlopun hovin...»
»Ja meidän jälkeemme vedenpaisumus», Torkkeli jatkoi lakoonisen tyynesti.
»Sinä», hän osoitti Pirkkaa, »sinä saat tulla minun pahaksi hengekseni, saatanakseni. No, niin, astu virkaasi ja keksi, keksi, keksi... tai julistan sen haettavaksi...!»
Pirkka seisoi hetken yllätettynä ja nolona: »Vai niin, vai sillä tavalla...» »Juuri sillä tavalla», jämäsi Svart sellaisella äänenpainolla ja sellaisin katsein, että Pirkka vaistosi jotain ratkenneen tai olevan parhaillaan ratkeamaisillaan tuon ihmisolennon herkimmissä kudoksissa ja jänteissä. Tämä ei ollut enää sattumaa. Heitä lähestyi kohtalon raskas jyrä, jonka alta voi korkeintaan paeta tai... loikata sen ylimmälle kaarelle ja huutaa mukana, huutaa ja rienata. Runoniekan fantasia oli alkanut elää. Hän kumartui yli pöydän kaikkien puoleen ja teki kuin lusiferaanista salaliittoa, puoliksi leikillä, puoliksi tosissaan: »Mikä on kaupungin huonomaineisin paikka? Sano sinä, sotarosvo.» »Luculleia!» »Sinäpä sen sanoit... saat olla seremoniamestari. Puolimaailman naisia, lukulleia ja orgia viinasta shampanjaan... Ja sinä, Torkkeli... hovifilosoofi! Schopenhauerin melankoliaa, Hartmannin itsemurhafilosofiaa, nietzscheläistä ihmishalveksuntaa ja spengleriläisiä perikadon jeremiadeja... Mutta missä on narri, hovinarri, rampa ja kyttyräselkä, hylkyläinen ja neropatti?»
»Niiksi on mies... tässä», jämäsi Svart. »Hyvä, teidän majesteettinne!»
»Siispä Luculleiaan», totesi Torkkeli.
»Lucullei-a-a-n!» huusi Skragge. Kyypparit alkoivat hääriä, autoja pysähtyi oven eteen. Oviherrat touhusivat. Kadulle hulmahti herrojen mukana kuumaa kapakkailmaa sakeana huuruna. Matka alkoi.
XXVII.
LUCULLEIA.
Alastomat bacchantit ja karvakinttuiset satyyrit vääntelivät punertavia ja violetinvärisiä muotojaan keltapohjaisessa ikkunaruudussa, jonka läpi talvipäivän aamu himmeänä kuumotti. Luculleian hotelli tuntui makaavan vielä aamuhorroksessa. Mutta täällä, satyyri-kabinetissa, olivat jo sohviltaan heränneet Pirkka ja Svart. Torkkeli ja Skragge olivat kai jossain matkustajahuoneessa tai tarjoilijattarien suojissa.
Vain portieeri pisti soitettaessa ovesta päänsä. »Neiti Agdan on saavuttava heti!» käski Svart. Hän jäi hamuilemaan ärtyneenä pöytää, jossa vielä pari groginpuolikasta oli jäljellä. Ryyppy maistui äitelän väljähtäneeltä. »Valoa!» hän ärjähti. »Täällähän on kuin luterilaisessa kirkossa... tympeää ja koleata.» Pirkka väänsi sähkön palamaan. Mutta jäi hermostunein sormin naputtelemaan akkunaan. »Emmekö lähde?» — »Emme.» »Minä ainakin lopetan tähän», kivahti Pirkka. »Kas, kas, minun belzebubiani. Hän on varastanut minun entisen virkani ja ruvennut moralistiksi. Ja kuitenkin pitäisi muistaman Vestigia terrent!» »Nämä, juuri nämä jäljet minua alkavat peloittaa: koko kevättalvi yli koko kesän ja taas ollaan talvessa... eikä muuta kuin hourupäisyydestä toiseen.. »Himosta himoon, piti sinun sanomasi», laski Svart raskaasti nyrkkinsä pöydälle ja katsoi hetken Pirkkaan, ikäänkuin ei viitsisi ponnistaa enempää aivojansa. Mutta kohentautui kuitenkin pöydän varaan rähmälleen ja jatkoi suupielessä häijyt ilmeet. »Rakkaus antaa, lie sanottu jossain, ja himo ottaa. Minä olen 'antanut' koko elämäni ajan ja nyt minä otan, otan, niin että suonet ja aivot pakahtuvat ja sydämet laajenevat ja mahat paisuvat...» Hänen koko ruumiinsa alkoi hytkyä ja kämmenet leveästi taputella: »Kuten tämä minunkin mahani... kerää itseensä tukevaa, säädyllistä porvariutta kuin karsinaporsas silavaa...»
»Mutta tiedäthän... minulla on aihe, johon minun täytyy päästä käsiksi, muuten minä räjähdän kappaleiksi.» Ja Pirkka alkoi innostua: »Tiedäthän... Hernando Cortez, kuningaskunnan etsijä, päätään pitempi kuin yksikään Pyrrhos tai don Juan d'Austria tai... Ja katsos, pronssikauden ja rautakauden kulttuuri vastakkain. Ne törmäävät toisiansa vastaan... muutamassa viikossa murskataan kokonainen vuosituhansien sivistys... Niin, niin... minä osoitan miten helppo on hävittää, ja sotaanväsynyt Eurooppa tulee sen ymmärtämään. Ja tuo intiaaninaisen Marinan rakkaus sankariinsa! Sehän on traagillisinta, mitä...»
Mutta Joel Svart ei näyttänyt kuuntelevan. Hän oli jäänyt tuijottamaan ja sanoi kesken tuijotustaan: »Laula se minun isieni susi-laulu.» »En!» Pyytäjä rupesi leppoisasti nauramaan, ryyppäsi loput whisky-lasistaan ja alkoi itse kuin kiusalla, ilman mitään laulunääntä ja sävelkorvaa, joristen ja jollottaen:
»Es'isät rakkaat, härmän-hämäräiset pedosta
pedon siittäneet kautt' aikojen!»Laulajaa huvitti Pirkan kauhistus ja hän korotti äänensä huikeaksi hoilaamiseksi:
»... te jäärät, ilvekset ja myyrät möyriväiset
ja sudet kaikki maassa vainaitten...»Pirkka oli painanut kädet korvien suojaksi ja huusi yhä kiusaantuneempana: »Lopeta, lopeta!» »Taas sinä muistutat minun pyhän hounuuteni aikoja», remahti Joel, »kun kerran keväällä, — koulusta palatessani, isäni lauloi humalassa laivankannella puulaatikon päällä ja yhtä hellällä äänellä, en tunnustanut eräälle toiselle poikanulikalle itselläni isää olevankaan, niin minä häpesin tätä komeata sukuääntä.»
Neiti Agda toi joustavin lantein laajaa tarjotinta. »Tarjoo-tin à la Svart», hän lauloi. Pirkka näytti hieman leppyvän. Vetäytyi pöydän lähettyville. Ahaa, kupponen buljonkia... paahdettua leipää ja mateenmätiä... snapsit ja burgunderia?... Svart veti unisilmäisen Agdan syliinsä ja viittasi Pirkalle. »Noo, Hernando, tämän kalpeanaamaisen Marinan malja! Ja sitten... ota hänet omaksesi», häh heitti kuin käskynä ja työnsi Agdan polveltaan. Oliko tämä leikkiä vai totta? Agda neiti kohautti sirosti pientä olkapäätään. »Juuri niin, oi, Flora ja Pomona, nimittäin tekokukka ja teatterihedelmä, ihana surrogaatti hänelle, jota sinä muistutat kuin punainen karamelli viinimarjaa tai kuin hajuvesiannos tuoksuvaa syreeninkukkaa... Hän, hän vasta tanssii kohti ensimmäistä parrasvaloaan, niin, hän tanssii kuin kerran puutarhassaan, kuparinpunaisella santatiellä, ja viinimarjat vertyvät hänen hampaistaan, eikä hän näe merenvihreillä silmillään, että hän itse on kypsynyt viinimarja sudenhampaita varten...» Jotain herkkää oli tullut hetkeksi hänen olemukseensa, mutta jo loppusanoissa se muuttui raskaaksi himoksi, ja hän alkoi taas revellä muita ja itseään: »Mitä autuutta on häväistyn häpäisemisessä? Minulla ei ole enää aikaa tallata sänkipeltoja. Mene ja hae tänne Skragge ja Torkkeli.»
Tyttö kiepahti kannoillaan ja pisti suunsa hävyttömästi suppuun. Mutta Joel jatkoi omaansa: »Ei, poika, ken hukkaa puhtaita sieluja, hän saa itsellensä katoamattoman ravinnon.»
Pirkan ilmeet muuttuivat yhä katkerammiksi. »Niin, nyt sinä kai haluat nähdä kaikkien sielut ympärilläsi revittyinä, saastutettuina... Mutta minä, minä... aion nousta...»
»Juuri niin. Muistatko viime kesänä... Autialassa, kun juotimme Ismaelin ja Lerkin Villen yht’aikaa humalaan, ja tämä pyhimys ja tämä ilkimys kompuroivat kaulakkain Ismaelin kainalosauvan varassa. Nääthän... pyhimykset tässä maailmassa... nehän ovat vain haitaksi muille ja kärsimykseksi itselleen. — Ja Juuhan Kärkkö!» rienaaja alkoi nauraa pitkää naurua. »Mehän pidimme tirehtöörille oikeat juhlat! Ja hän sai avata Ristinkantaja-Jaakon kengännauhat, kunnes Skragge heitti hänet nokkospensaikkoon... ha-ha-haa... Ja se pöhöttynyt varjo, Kannaksen Heikki, rukoili polvillaan meille uudestisyntymistä ja hengen pesoa veriruskeista synneistämme!» Ja taas hän nauroi viinilasi huulillaan, jotka upposivat maljaan hitaasti, nautiskellen ja alkoivat juoda.
»Hyvästi, ilves-susi, hirviö!» sinkosi Pirkka ja kulki ovea kohti. »Oikein, etkös jo huomaa, että minä olen noussut teidän, mestareitteni, mestariksi. Ja vajaassa vuodessa! Muut ihmiset tarvitsevat tällaista turmelusta varten vähintään kymmenen vuotta, ja isäni pääsivät tähän autuuteen vasta viisissäkymmenissä, monien tylsyyksien ja katumusten hinnalla.»
Joel oli noussut ja leventeli kädet taskuissa keskilattialla. Pirkka oli jäänyt kuuntelemaan käsi ovenrivalla ja työnsi nyt ovea hitaasti auki. Mutta palasi äkkiä takaisin, silmissä hätä. Tarttui kädestä toveriaan, veti sitä itseänsä vasten kuin pelastaakseen sen itsellensä. »Joel», hän sanoi, »Joel, lopeta jo tämä...» Sanojan kasvot vavahtelivat sellaista vakavuutta, että Joel Svart ikäänkuin pysähtyi. Hän ei voinut olla katsomatta omaan sisimpäänsä. Hän näytti hätkähtävän. Jälkihumalan huikea kiilto katosi silmistä. Nämä näyttivät himmenevän autioiksi ja aroiksi. Niiden pohjaan saattoi nähdä kuin värittömään lähteeseen. Ja Pirkka katsoi, katsoi... Hän odotti jotain onnellista sanaa, joka pelastaisi tuon kadotetun sielun ja heidät kaikki. Joelin huulilta sopertui aluksi: »Palata, lopettaa...» Samassa ne pusertuivat yhteen ja niistä alkoi purkautua hätää: »Anna minulle takaisin uskoni... uskoani ihmiseen, anna sinapin siemenen verran? Ja minä palaan, minä koetan...»
»Katsos», toveri haparoi kuin lääkettä hamuillen, »ihmisiinhän ei tarvitse niinkään uskoa, heitähän voi sääliä ja...» Joelin ojentuneet kädet hervahtivat alas: »Sääliä... minun säälini on jo kuiviin vuotanut...» Kuuma aalto tulvahti Pirkan sydämeen: Tuo mieshän oli yhä sanomattoman hyvä! »Etenkin selkäpuolelle isketyistä haavoista», jatkoi samassa Joel, jonka käteen toveri oli jo uudestaan tarttunut: »Sinua minä en koskaan heitä, en koskaan. Seuraan sinua vaikka Hornaan!» Joel vastasi aluksi käden puristukseen lujasti, mutta käännähti samassa epäluuloisen näköisenä poispäin. Eikä Pirkka heti ymmärtänyt, oliko häntä häirinnyt parhaillaan avautuva ovi, josta Torkkeli sujuttautui sisään, vai... Mutta ei. Hän tuskin viittasi Torkkelille, joka veronaaliunen hotto kalpeus lihavilla kasvoilla painui pöydän ääreen, alkaen hamuilla viinasnapsia ja samalla jatkaa pöydälle laskemansa avoimen kirjan lueskelemista.
»Toivottavasti et vain säälistä?» Svart jatkoi äskeistä, nyt jo ivallisena ja huulet kireällä. Pirkka avasi toivottomana käsivarsiaan. »Minä vihaan tuota sanaa!» alkoi taas Joel Svart. »Sillä ei auteta ketään, ei ratkaista mitään. Se on henkistä veronaalia toisille ja itselle, pahinta lajia turtumista.»
Torkkeli oli nostanut silmänsä kirjasta: »Hyvä, veljeni, kuulepas mitä sanoo veronaali-filosofin suun kautta, täällä omissa ahjoissa sulatettuna» — ja samalla hän painoi toisen käden leppoisasti sydämelleen — »ja jälleen muokattuna esimerkiksi apostoli Edward von Hartmann, minun opettajani ja mestarini: 'Heroistisessa teossa' — siis huomaa... teossa, itsemurhassa — ihminen saavuttaa päämääränsä: itsetuhoamisen autuaan hetken! Niinpä niin, siis elämämme olkoon sen ainoan hetken odottamista, jolloin sydämemme venähtäneet lihakset eivät enää tarvitse veronaalitippaa...»
»Älä saarnaa, vetelys!» Pirkka huudahti. Torkkeli tarttui hitaasti viinikannuun, toisen käden sormi yhä kirjan riveillä. »Puhukaa mitä puhutte», Pirkka tarttui omaan ajatukseensa, mutta minä aion luoda olemattomia ihmisiä, hyviä ja loistavia ihmisiä näyttämölle, jolla minulla on oikeus sääliä ja rakastaa teitä, itseäni ja tätä kansaa ilman katkeruutta ja halveksimista...»
»Vai kansaa, tätä kansaa...» alkoi Svart hokea. Onko sinulla jo paha omatunto siitä tuhannesta, jonka ammutit — kuolinkirjoituksessasi? Vai kansa... Mutta kuulepas, mitä tehtiin muualla maailmassa!»' Esimerkiksi helmikuussa vuonna 1918, jolloin me täällä 'tappelimme ja imimme säälin siirappituttia joka punakaartilaisen haudalla, silloin kuului Turkin sotaministerin Enver beyn päiväkäsky: '... hallitus on määrännyt koko armenialaisrodun hävitettäväksi. Siksi säädetään, että kaikki Turkin alamaisina olevat armenialaiset, jotka ovat viittä vuotta vanhemmat, on vietävä kaupungin ulkopuolelle ja surmattavat’. Ja niin edespäin... Ja Talaat bey... hän sääli orpoja ja vainotuita kummallisella tavalla: Satatuhantisissa jonoissa koko kansa, yhteensä miljoona ihmislasta, ajettiin erämaahan, jossa uhreja marssitettiin, kunnes hoippuivat nälänkuoliaina ja saivat surmansa: miehet päätä lyhyempinä ja naiset raiskattuina ja miekalla halkaistuina. Ja nuo kaksi miestä ovat eurooppalaisesti sivistyneitä miehiä. Ja me, me täällä... me olemme vuosia kieriskelleet säälin tuhkassa uskaltaessamme ryhtyä kukistamaan maanpetturien kapinaa...» »Vai olet sinä ruvennut puolustamaan turkkilaisten raakalaistekoja!» Pirkka nousi vastustamaan. »En, vaan minä olen alkanut ymmärtää elämän säälimättömyyttä ja parantunut siitä penikkataudista, joka teki minusta kaikkien narrin, sekä valkoisten että punaisten, sekä toisten että itseni narrin... Hei, malja!»
»Proosit», vastasi ovelta Skragge. Ja juominki alkoi uudestaan. Toisen päivän humala kirkastui miesten päissä huikaisevaksi, valopalloksi, joka kierähteli pääkuoren sisällä aineettomana, luonnottoman autuaasti. Kasvot venähtivät yhtä helposti itkuun ja naurun remakkaan. Tarjoilijattaret heiluivat ja notkahtelivat kuin satumaiset bacchantit kuultavan keltaisessa akkunassa. Himoitsevat silmät näkivät vain silmiä, sinisiä ja tummia, vietteleviä jäseniä, jotka eivät kuuluneet kenenkään ruumiiseen, hymykuoppia, pohkeita, lanteita ja rintoja, jotka huljuivat tulenpalavassa ilmassa ihmeellisinä kukanteriöinä ja hedelminä. Ne särkyivät, hajosivat, kerääntyivät sekamelskaisiksi ryhmiksi ja taas hajosivat, kuten juopuneitten ajatuksetkin palavissa aivoissa.
Joel Svart piti puheen mestari Röpelinin, Norrin ja Vartin herrojen kunniaksi ja vannoi vievänsä koko seuran kesän tullen automatkalle erämaihin ja Vartin herrojen saunajuhliin.
»Apina, apina!» kirkui Pirkka. »Vartin herrat nauravat, niin että helvetti läkähtyy! Heidän ilvessielunsa sähisevät: 'Apina, isiensä apina!' Ja heidän sudenkurkkunsa sanovat: 'Pedot olivat siittämässä ja syntyi aasi!' Eli kulttuurikielellä laulettuna:
»Olet kompurajalka ja naamalta peikko,
sydämeltäsi aasi ja aivoilta heikko!»XXVIII.
INFERNO.
Siiri Hell laskeutui hitaasti tanssiopiston portaita. Silmät katsovat kerrosten päätyakkunoihin poissa-olevina. Toinen käsi liukuu, sekin kuin unohtuneena, kaidetta pitkin, ja eräillä astuimilla jalatkin suorastaan unohtuvat melkein paikoilleen.
Hänen vartalonsa on ikäänkuin entistä korkeampi. Tuossa mietteliäässä astunnassa ja pitkissä, solakoissa lanteissa on hidasta, rauhallista poljentoa, johon entiset tytönaskelet ovat kuin hukkuneet. Yksinpä silmät näyttävät muuttuneilta: niiden meren vihreästä on jotain haihtunut ja syvänsininen on valloittanut silmäterän. Hipiä on valkea, ehkäpä hieman ennestään kalpeutunut. Mutta kastanjanruskeat hiukset erottuvat sitä uhkeampina kasvoista, ja kulmalliset piirtyvät selvinä, jännittyneinä kaarina silmien ylle, jotka askel askeleelta yhä näyttävät tummentuvan, ja terästyvän, kuin jotain hakevina ja kuitenkin rauhallisina.
Hänen mielessään oli ollut jo monin viikoin epäselvää hätää, mutta tänä aamupäivänä hän on saanut itselleen tarmoa ajatella selkeästi ja tehdä jotain. Se on tullut ylpeydentapaisesta puhtaudentunnosta, jota on jollain tavalla ulkoapäin loukattu tai uhataan tahrata. Soleva prinsessan-kaula nousee hitaasti kieltävään asentoon, silmäluomet sulkeutuvat hetkeksi. Hän ikäänkuin kieltäytyy katselemasta jotakuta orjaa, joka anoo häneltä suosiota likaisella matolla maaten. Mutta keskellä ylpeyttään hän ei voi estää, että hänen ruumiinsa vavahtaa. Hänessä on sittenkin jotain edellisten aikojen epätietoisuutta ja hätää.
Hän on antanut itsensä. Eikä hän sitä kadu.
Mutta hän oli vaipunut sen ihmisolennon syliin, johon hän oli rakastunut kotipuutarhassaan, ja nyt...? Hän oli ikäänkuin tullutkin tänne vain häntä varten. Ensi tapaamisessa hän ei ollut edes huomannut hänen muuttumistaan.
Ehkäpä jotain... parin vuoden vanhenemista, oli häntä sipaissut lievänä ajatuksena. Ei, hän oli melkein polvistumalla polvistunut juuri sen Joel Svartin eteen, joka oli häntä kotopuutarhassa katsellut, älykkään hymyilevänä, kuin näkymättömän teräksen suojassa, hilliten sanansa, kädenliikkeensä, katseensa ja kuitenkin... Mitä tarvitsi tuon miehen muuta kuin antaa hänen, kokemattoman, tulla ja ottaa hänet? Eikä hän sitä katunut. Ei tänäkään hetkenä, jolloin hänen täytyi mennä ratkaisemaan jotain tavatonta... pelastamaan tai surmaamaan. Kumpaa tekemään ja kumpi heistä? Tuo entinen ja mennyt vai tämä, tuo tuolla... hotellihuoneessa makaileva Joel Svart, joka piti häntä, Siiri Helliä, rakastajattarenaan, noin vain sivumennen, miten sattui, ja itse...
Mietiskelijän silmät pimenivät hetkeksi kuin sokaisevasta iskusta.
Eräästä iltayöstä hän oli havahtunut tähän räikeään kaksoisvalaistukseen. Joel oli kulkenut levottomana huoneessa ja äkkiä käskenyt häntä nousemaan. Hänet oli viety hirvittävään seuraan, jossa sekapäinen runoniekka kirkui laulujaan, lihava, hotonkalpea mies taputteli sydäntään ja mustapintainen, ryövärinnäköinen puhui karkeuksia... tarjoilijattaret tirskuivat ja ynseilivät...
Siitä alkaen... hänen rakastettunsa oli pitänyt hänet luonaan vain hetkittäin ja lähtenyt taas kuin palkatun orjattaren luota. Ja sitten hädässä, sairaana kutsunut... Kas, tässä, saat hoitaa, minä vapisen, lämmitä minua ruumiillasi, hyväile, hoida... 'elämä on kuolemantuskaa'... Niin hän oli hokenut, tuo mies, joka oli ollut kerran, puutarhassa, hyvä ja jalo, kuin sadusealainen nuorukainen Lean tarinassa, kuin köyhä ritari lumotun linnan portilla, päässä ja käsivarsissa salattuina maineteot, menneet ja tulevat...
Nyt, vasta näinä päivinä, Siiri Hell oli kyennyt, pakottanut itsensä näkemään selvästi: Joel Svart on rappiolla! Ja nyt taas hän oli soittanut, puhunut kuin horkassa, ääni kuin manalasta huutamista. Ensi kertaa hän oli kieltäytynyt, kylmänä, jyrkkänä. 'Anna minulle takaisin pisaran verran uskoa ihmiseen', sehän se taas alkaisi... vapiseva voivottelu, Siiri Hell matki mielessään. Tai: 'Sinä olet ainoa, ainoa, jonka avulla jaksan edes odottaa, odottaa jotain... ihmeellistä', mukamas...
Mutta kevätpäivän lämmin aalto tuntui kantavan häntä sylissään sitä yksinäistä, pientä hotellia kohti, johon Joel Svartin nykyisin oli tapana piilottautua ihmisiltä sairaiksi päivikseen. Olihan hän kuitenkin, juuri tällaisina hetkinään, sisimmästä sydämestään kuin entisensä. Jokin tuhoava voima ulkoapäin repi hänen hermojaan, se vavisutti hänen ruumistaan, pöhötti hänen kasvonsa, peitti hänen silmänsä kuin varkaan tai murhaajan pelokkaalla kauhulla. Mutta hänen huulensa... ne puhuivat, puhuivat, kuin näyissä... kauniissa ja raskaissa. Niillä hän rakasti häntä, kuin avunanoja-kerjäläinen, mutta puhtaasti, paljastaen oikean sydämensä.
Siiri Hell oli tullut Bulevardin kulmaukseen. Hän pysähtyi. Hänen täytyi tehdä kylmä päätös. Oli käännyttävä takaisinpäin ylämäkeä. Mutta ei. Hänen jo lapsuudenaikojensa rakkain tarina valahti häneen kuin kuultavasta pilvestä. — Nainin lesken poika makaa olemattomana, nääntyneenä vainajana. Elämän sanat alkavat soida kimalaisparvena hänen korvissaan, lumpeutuneet korvat alkavat humista, silmät raoittuvat. Kirpeä päivä pistää ja sokaisee. Mutta huulet alkavat vaisusti nauraa. Ne ovat kuin odottaisivat suudelmaa...
Ei, hän ei voinut. Hänen täytyi ainakin vielä kerran nähdä tuo mies, niin, ja... ehkäpä taistella kuoleman uhallakin...
Siiri Hell kääntyi oikealle, etelään, satamaa kohti.
Avoin meri syöksyi aavalta satamaa kohti. Nousi kantavina maininkeina, painui päin kaupungin sydäntä, nousi taas leveänä jättiläisrintana satamalaiturin partaalle saakka ja täytti altaat painavalla voimallaan. Se riemastutti terveitä rintoja, jotka ahmivat sen suolanmakuista henkeä keuhkonsa täyteen. Se sysäsi toipuvat sairaat nousemaan vuoteiltaan. Mutta heikot se paiskasi haaksirikkoisina rantakiville. Heille siinä oli vain masentavaa ja murskaavaa hirviötä.
Vuoteessa makaavalle Joel Svartille, jonka silmät olivat tuijottaneet tunnista tuntiin tuota myllerrystä, siinä oli määrätöntä painajaishenkeä.
Kristian Torkkeli oli kuollut. Muutama aamupäivä sitten, heidän istujaisissaan, hän oli kävellyt Luculleian kabinetin ovelle, kohottanut oikean kätensä kunniantekoon ja sanonut kuin olisi ottanut päälliköltään määräyksiä: »Käskystä, herra kapteeni.» Sitten hän oli seisonut hetken hiljaa, taputtanut leppoisasti sydämensä kohtaa ja lisännyt: »Kuvitelkaa, veljet että ole kaatunut kentällä, saarroksissa, että, viimeinen patruuna on makasiinissa ja että meidän on täytynyt se säästää itseämme varten, säästyäksemme vihollisen kidutuksesta...»
— Och död blef han begråten! sanotaan hautakivessä!» keskeytti Skragge humalaisena. Kristianin elostuneet kasvot näyttivät lakastuvan. Niille tuli Väsynyt ilme, jonka varjosta hän sanoi: »... och lefvande var han älskad.» Koko hänen kohtalonsa tuntui värisevän ja itkevän siinä itseivassa ja kaiken-ivassa, jolla hän lausui viimeisimmän sanansa.
Seuraavana aamuna hänet oli tavattu huoneestaan kuula ohimossa ja hänen pöydältään pieni kirjelippu, johon oli kirjoitettu: 'Ruumis sorakuoppaan, sydämeni sankarihautaan.'
Ja seura oli pitänyt katkeran hurjaa kuolinjuhlaa, kunnes Joel Svart oli laahustanut tänne, omaan koppiinsa, kuoleman väsyneenä.
Skraggen hän oli ajanut jo varhaisaamulla ovelta takaisin. Eero Pirkka oli hiljan istunut hänen vuoteensa vieressä eikä ollut saanut häneltä mitään vastausta. Hän tunsi jotain ruumiissaan menneen rikki. Kurkusta kylkiluitten alle oli työntynyt kuin ruosteista rautaa. Jaloissa, pohkeissa, tuntui pakottavan jokin sairas suoni. Päässä, ohimoitten seutuvilla aivot ikäänkuin valuivat alaspäin, ja ne aivopoimut, jotka vielä kykenivät toimimaan, olivat vain hiljaa maleksivaa kauhua. Jokin viimeinen hermokeskus hänen päässään vavahteli mielenvikaisuuden ja kuoleman odotuksessa. Jokin selvän ajatuksen viimeinen vasara takoi aivoissa: »Ahaa, verenkierto... halvaus, kuten muillakin Vartin herroilla, tai...» »Ole hiljaa, älä liikahda tai...» Näin hän oli maannut tuntikausia, kunnes oli kyennyt soittamaan rakastetulleen. Ja nyt... hän ei tule, ei tule. 'Olen liian nuori ja puhdas', oli hän sanonut, ’jäädäkseni häväistäväksesi'. Silloin olivat Autialan tahratut pihanurmet, Ismaelin humalasta virnistävät kasvot ja Jaakon silmät kiertäneet hänen ohitseen. Ja vihdoin... hän itse, kuin kaukaa tulevana, vieraana olentona, joka lähestyi, suurentui luonnottomaksi, pieneni taas ja asettui hänen viereensä, aivan samaan asentoon kuin hän itsekin makasi. Ja kun sairas alkoi hitaasti tunnustella ruumistaan, oli hän tutkivinaan tuota kummallista seuralaista. Kas, oikean jalan pohkeeseen oli ratkennut suoni. Veri oli painunut laajalti lihaskudoksiin. Hipiän pinnalla oli isoja sinisenmustia läiskiä. Kädet tunnustelivat ruumista. Se oli eloton ja höllä. Hän katsoi kasvojaan kuin peilistä. Silmäluomet paksut, silmänalusilla kuin tylsällä puukolla vedetyt haavat ja huulet höllät ja sierettyneet. Ei mitään ilmettä silmäterissä eikä kasvojen juonteissa. Isä, Huugo Svart, joka katseli työpöytänsä yli, akkunasta, kun hän, Joel, kulki poikana sen ohi maantietä ja pinkasi pakoon häpeillen ja pelästyen!
Samassa hänen kaksoistoverinsa alkoi loitota hänen viereltään. Hukkui hetkeksi tyhjyyteen Ilmestyi taas. Ja nyt hän näki manala-unensa kolmannen kerran, ikäänkuin hän olisi katsellut tuota kaksoisolentoa, joka makasi manalan puutarhassa lavitsalla ja odotti jotain. Nyt hän tarttuu jäseniinsä, kuten kerran sairaskammionsa painajaisunessa, tunnustelee, kauhistuu... hipiän alta on liha poissa, pinta on kiiltävää palohaavan arpeutumaa. Sormet haparoivat kasvoja. Nämäkin ovat kuluneet muotopuoliksi.
Olento heittäytyy lähteen ylle. Heiluttaa epätoivoisena päätään. Hän ei näe mitään. Lähteen pinta ei enää vipaja, se kuohuu sumeana kuin verellä täytetty kuoppa. Nyt... hän hamuilee jälleen lavitsalle. Laitamain pimennosta alkaa kuulua sekasortoisia ääniä, kuten silloinkin... hänen unessaan.
Mutta mikään kohta lehvistön rinnassa ei valaistu. Mitään heleätä ääntä ei enää ala kuulua. Hämärästä kiertää tumma jono, joka kulkee valaistua lavitsaa ja lähdettä kohti. Etunenässä on suuri haamu, josta parta työntyy etukenoon. Raskas käsi on pään yllä, auttamassa vauhtia. Partaniekka lähestyy. Olento havahtuu lavitsalta, nousee kauhussa kyynärpäittensä varaan, ikäänkuin tahtoisi salaa kadota, heittäytyä taaksepäin ja paeta, paeta...
»Vartin herra, Vartin herra», hokee katselija, »hän yksin on jäänyt, vain hän, vain hän!» nousee sairaan voivotteluhuudoksi. Kaukaisuus sammuu, ympäristö pimenee. Unet ja näyt ovat kadonneet.
Joel Svart makaa liikkumattomana, otsa, kaula ja rinta hiestä märkinä. Silmäluomet ovat kiinni. Mutta näyttää kuin otsan alla olisi alkanut jotain elää... sen kelmeä pinta on siliytynyt ja rauhoittunut.
Ovi avautuu varovasti. Siiri Hell lähestyy vuodetta, istahtaa sen laidalle. Sairas tuntee lähellään meren henkeä, joka valuu hänen huulilleen, jokaiseen huokoseen ja koskettaa hänen sieraimiaan, niin että häntä puistattaa kuin liian voimakas ilma kauan umpeassa kammiossa maannutta.
Siiri Hellin huulet lähenevät sairaan levottomia silmiä. Ja nämä rauhoittuvat äkkinäisestä kammahduksestaan. Joel ei sano mitään. Mutta hän ottaa rakastettuaan kädestä kuin sanoakseen: »Tulit kuitenkin... sinä kaunis ja armelias.» He olivat pitkän tovin hiljaa. Vihdoin alkoi Siiri Hell läheisellä äänellä: »Uskotko, Joel, että puhtainkin rakkaus voi tahrautua, jos sitä ei varjella... ja juuri puhtain?» »Olen sitä ajatellut, mutta pimeys, pimeys... ei ole samaa kuin loka. Olen vain pimeässä, ja sinun kätesi on ainoa, mikä vielä saa minut odottamaan valoa.» »Taas, taas... samaa, odottamista», ajatteli nainen masentuvana. Mutta hän nousi samassa taisteluun: »Ei, Joel», hän sanoi hitaasti, mutta jyrkästi, »ajattelet itseäsi liian paljon ja muita liian vähän. Muista, että minäkin olen oma ihmiseni, jolla on edessään koko elämä, nuori ja luovaa voimaa täynnä. Ja sitä, sitä minä en salli tahrata. Niin, niin, älä kiellä... sinä olet sitä jo tahrannut, sano sitä sitten pimeydeksi tai loaksi.»
Joel Svart näytti keräävän kaikki voimansa silmäteräänsä ja sanoi jyrkästi: »En kerjää, olet vapaa.» Siiri Hell syttyi melkein suuttumukseen heidän rakkautensa puolesta: »En ole vapaa, etkä sinä ole vapaa minua päästämään! Ymmärräthän...» Ja hän hengitti lähellä rakastettunsa huulia, nyt hellänä ja vaativana: »Sinun tulee nousta, koota koko itsesi, heittää syrjään koko maailma... unohtaa sen pimeydet ja varjot ja luoda meistä, meistä kahdesta... onnellisia ihmisiä... Uskothan, rakas?... Sehän on suurempaa kuin hakea ympäriltään vieraista olennoista... Usko, minua, Joel! He eivät voi sinulle mitään ihmettä tarjota... Itsehän olet sanonut... he ovat varjoja ja ovat kutistuneet pieniksi ja elottomiksi. Mutta meissä, sinussa ja minussa, on elävä siemen onnelliseen elämään. Uskothan... et voi olla uskomatta.» Hän jatkoi suloisia houkuttelujaan ja iloisia vakuuttelujaan. Hän oli vuoroin torailija, vuoroin vaatija. Eikä hän väsynyt. Hän taisteli heidän rakkaudestaan, kunnes Joel nosti päänsä, nousi kyynärpäiden varaan ja sanoi päättävästi: Minä nousen, tahdon nousta. Minä panen ruumiini lääkärinpöydälle, ja jos siinä on vielä hivenkin elämisen voimaa, edes parantumisen siemen, minä palaan, minä tartun pelastusköyteen, enkä hellitä, en hellitä...»
Joel nousi touhuissaan. Puki ylleen kuin uutena ihmisenä. Suuteli voimakkaasti rakastettuaan. Mutta seisahtui lähtiessään ovelle ja lisäsi päättävästi: »Mutta muista... muussa tapauksessa kuin myönteisessä ei minulla ole oikeutta sinun luoksesi palata.»
Sama lääkäri, joka oli hoitanut Joel Svartia haavoittuneena, oli nyt pääkaupungin kuuluisimpia. Potilas astui hänen vastaanottohuoneeseensa. Oli taas, kuten silloinkin, sotakeväänä, sangen kirkas päivä. Hänen silmälasinsa välähtelivät auringossa. Ja entistä laajempi kalju loisti kuin kultapallo heinäkuisessa puutarhassa. Ja silmät... ne olivat vanhentuneet. Luomien ympärille oli ilmestynyt rasituksen tiheitä ryppyjä ja silmät käyneet yhä pistävämmiksi. Katseen pohjalta tuijotti jotain vanhuuden koleutta, mikä vaikutti sisäänastujaan kuin kuoleman enteeltä.
Lääkäri oli tuskin tuntea entistä potilastaan. »Vai niin, vai niin», hän aikoi hokea ärtyneesti Svartin selittäessä avoimesti elämäänsä. »Niinhän ne tekevät, niinhän ne tekevät... Ja tekin! No, katsotaanpa.»
Tutkimuksen jälkeen lääkäri vaikeni ja väläytteli silmälasejaan tuijottaen pää vuoroin vinossa, vuoroin kenossa taivasta kohti. »Onko teissä nimittäin sielussanne, enää mitään jäljellä entisestä sotilaasta. Kestättekö?» alkoi hän sysäten sanat suustaan ärtyneesti, pari kolme sanaa kerrallaan. »Kestän», puristi potilas huuliltaan puoliksi uhmaten.
Lääkäri alkoi nauraa, niin että tupakan mustuttamat alahampaat näkyivät kärjistä ikeniin saakka.
»Huvittava tapaus», hän nauroi ja pisti silmillään kuin olisi ampunut potilasta suoraan silmäterään, »sekä perinnöllistä että kokemusperäistä: alkoholismia ja neuroottista maailmanpelkoa, se on... puolirunollista kykenemättömyyttä realiteetteihin, hysterian dynaamisia mielikuvia, joita tavallisesti sanotaan pakkomielteiksi sekä siunatuksi lopuksi» — hän veti syvään henkeään, ikäänkuin olisi vetänyt tappavimman kuulansa pyssynpiippuun — »niin, kaiken lisäksi: irstailun lievähköjä jälkitauteja. Summa summarum: depressio vitae — mors... elämäntehtaan hylkytavaraa.»
Taas hetkinen vihaista hengästymistä. »Niin, niin... uudestaan koko roska... höyryvasaran alle, pelottavaksi ja hakattavaksi... Ja ennenkaikkea: kokonaan uudella tavalla konstruoitavaksi.» Ja loppujen lopuksi tuli lievähkönä armonlaukauksena: »Tapaus on muuten ylenyleistä sodanjälkeistä hermokulttuuria. Ja tässä erikoistapauksessa: hämmästyttävää myöhäiskypsyyttä.»
Potilas oli noussut: »Siis marto maa ja mitätön jyvä?»
»Maa ei ole koskaan marto eikä kylväjän käsi ole koskaan kehno... Mutta jyvä... sehän on saattanut... jo tähkässään paleltua.»
XXIX.
HIRSIPUU-KEINU.
Pienestä kaupungista erämaihin päin on huonomaineinen ihmisasunto, Vehon mökki. Tämä on rakennettu vesijättöniityn matalalle maalle ja niin lähelle rantaa, että kevätpuoleen vesi huljahtelee sen portaitten lähettyville. Ja samasta syystä se on iltaöisin lettorantojen paksun sumun ympäröimänä.
Mökki on kuin syntynytkin luvattomasti, tavallisten terveitten asuinpaikkojen ulkopuolelle. Eivätkä sen ihmiset tunne eivätkä tunnustakaan järjestetyn yhteiskunnan elämisentapoja. Sen ukko keittää viinaa talollisten viljasta ja sen akka lämmittää vihaisen saunansa, tulee herrasroikka sinne mistä maailmankolkasta tahansa. Mutta sen mökin tyttö, akan ja ukon maailmalle hukkuneen tyttären tänne heittämä tyttölapsi, on heistä kaikista säälittävin, sillä hän on niin nuori, tuskin kahdeksaa vuotta vanha, että hän on riutumaisillaan monien öitten valvomisesta. Tytön täytyy, näet, soittaa juopotteleville vieraille — kanteletta, jolla hän osaa helisytellä ja laulella monet lastenlaulut, kansalaislaulut ja »Jo joutui armas aika», vieläpä senkin suloisen virren, jonka alkuvärsyssä olivat hänen lempisanansa:
'Autuas ken sydämens
Antaa Herran kätehen,
Suostuin hänen mielehensä,
Hänen tahtoons' tyytyen.
Ilo, onni, korkeus,
Murhe, köyhyys, ahdistus,
Kaikki hälle hyväks' kääntyy,
Elämäks' myös kuolo sääntyy.'Näitä sanoja hän lauloi kaupungin katutytöille, jotka useimmissa tapauksissa olivat kotoisin näistä ympäröivistä korvenkolkista ja heltyivät aamuöisin itkuun tyttösen laulusta.
Oltiin parhaillaan juhannuksen tienoissa. Mutta kuulakkaat yöt ja lämpimät eivät olleet tulleet. Joka päivä rojahutteli rakeita maahan. Ilma oli raakaa. Ja sumu, tuo Vehon mökin synnynnäinen elämänhäkä, venyi ohuina suikaleina selällä, tiheni rantoja kohti korkeaksi mäeksi ja joka hetki hautasi alleen tuota hataraseinäistä synninpesää, sen kojuntapaista liiteriä, aitantapaista ja pientä saunaa, joka seisoi kuin pirun-rumilas harmaa jättiläishattu päässä, silmänä rääsyakkuna ja yläleukana mustanmusta kamana huokumassa viimeöistä löylyä autioon aamuun.
Joel Svart istuu pihakivellä kasvot hitaasti hälvenevään sumumereen päin. Hän ei tiedä, mitä hän on tarkoittanut tälläkin retkellään. Hänen peräänsä oli kertynyt kaupungista useita autoja, täynnä puolivillaisia autonajajien ja hotellissa ryypiskelleiden maalaisherrojen henttuja. Hän on antanut akan lämmittää saunan. Jokin muinainen päähänpinttymä Vartin herrojen saunajuhlista lie hänet tähän saattanut. Mutta hän ei ole saunassa käynytkään. On vain kuunnellut iltayöstä tyttösen kantelelaulua ja ajanut keskiyöllä koko seuran kotimatkoilleen.
Nyt hän ei tiedä mihin lähteä ja mitä varten. Hänhän on vain pakolainen, joka lääkärintuomion ruoskaniskut kasvoillaan ja sielussaan on jättänyt rakastettunsa, aikomattakaan enää koskaan hänen luokseen palata. Sillä hänellä ei ollut enää mitään uskoa edes itseensä. Tällaisena hän oli harhaillut Pirkka seuralaisenaan paikasta toiseen. Odottiko hän vieläkin jotain, siihenkään hän ei kyennyt tai halunnut vastata. Jonkinlaista loppuako? Ehkäpä. Torkkelin kasvot leijailivat tuolta usvaharsoista hänen editseen. Mutta vain kaukaittain. Itsemurhassa ei hänen mielestään ollut koskaan ollut mitään tarkoitusta, saatikka mitään juhlallista sankariutta.
»Sehän on vain siirtymistä jonnekin tuonne... sumuharsojen lomitse ja samaa jatkumista, samaa...» hänestä tuntui nytkin raskaan aamun yhä hitaasti herätessä. »Ja sitäpaitsi», ajatus mateli jonnekin taaksepäin, »olento, joka vuodesta vuoteen on saanut taistella varjoja vastaan, kunnes itse on muuttunut varjoksi, hän ei todellakaan tarvitse enää kuolemaa».
Oikea käsi oli laskeutunut kupeelle, jossa taskusta pongotti käteen tuo sama, vanha käsiase, jonka teräspyörässä hänen taistelupaikkojensa nimet olivat vieläkin kaiverrettuina. »Variksenvarpaita», hymähti hänen huulillaan. Eikä hänen naurahduksensa ollut edes katkera. Se vei hänet päinvastoin ajattelemaan kaiken sellaisen... tapahtuneen ja tapahtumattoman mitättömyyttä.
’Ilo, onni, korkeus, murhe, köyhyys, ahdistus', alkoi kuulua hentona, sanomattoman kaukaisena lauluna hänen korviinsa. Joku pieni tytön-varjohan oli sellaista hänelle laulanut eilisiltana. Ja nyt se oli kummallista unilaulua ikuisten varjojen takaa, jostain maasta, jossa jo oli kaikki turhuudeksi havaittu.
Mutta sen laulun sävelessä, jota lauloi kalpeakasvoinen tyttö verettömin huulin, oli kuitenkin jotain suloisen avutonta. Jo syntymässään ihanasti paleltunutta... »Paleltunutta pajunkissaa», oli hän melkein huudahtamaisillaan. Niin elävänä valahti silmiin nyt hänen muinainen korvennäkynsä.
Aivot jatkoivat kiertämistään. Mutta nyt niistä oli turtumus hieman lievittynyt. Oli kuin olisi ollut ilmassa pienen pienen onnen ennustamista tai ehkäpä sydämessä viimeistä säälinhiventä. Käsi haparoi vaistomaisesti sydämen puoleen kuin painaakseen nuo pienet tytönkasvot sitä vasten. Mutta sormet rasahtivat johonkin. Taskussa oli paperia... kirje, Siiri Hellin ainokainen kirje.
Se oli vastaus siihen kirjeeseen, jolla hän oli ilmoittanut paenneensa pääkaupungista: »Tiedän, et paennut minua, vaan itseäsi, et tuhotuksesi minua, vaan varjellaksesi. Ja tästä minä tiedän, että sinulla on vielä olemassa pelastus ja että sinä sen löydettyäsi olet palaava minun luokseni. Et voi olla palaamatta!»
Sellaisiakin lauseita oli siinä kirjeessä... rohkeita lauseita, vaikka hän itse oli kirjoittanut: »Kenellä ei ole mitään uskoa ihmiseen ja itse on itsellensä häpeä, hänellä ei ole mitään oikeutta niihin muruihin, jotka...» Niin, hän oli puhunut elämän pöydästä, jonka ääreen hänellä ei ollut oikeutta enää istua, koska hän oli repinyt riekaleiksi omat häävaatteensa, eikä hän tahtonut alentaa rakastettuansa itsellensä siltä muruja ripottelemaan. Ja hän, tuo nuori nainen oli antanut kirjeessään hänelle ainakin odottamisen lahjan, samanlaisen kuin saastaisen mökin viaton tytär huulillaan, kasvoillaan ja kanteleellaan.
»Mutta mitä minä sitten voisin ja uskaltaisin odottaa?» iski taas tuhannennen kerran noita lievityksen tunnelmia vastaan. »Tuon pienen, tyhjän vihertävän kajastuksen laajenemistako harmaan vuoren takaa... sehän muuttuu korkeintaan kellerväksi ja siitä taas... harmaaksi päiväksi...»
Ja siihen sotkeutui tämänöinenkin ajatusten verkko, kuten tuhat kertaa aikaisemmin. Hän heitti sen syrjään kuin kalastajaverkon, jota on enää turha paikkailla, ja läksi märkää heinikkoa lanaten poispäin.
Auto sujuttautuu käännähdellen kehnoa tietä. On päästy jo lähelle kotopitäjän rajaa. Mutta aamunnousu ei näytä vieläkään voittavan loppumattomia pilvijonoja, jotka ajelehtivat matalalla idästä länteen.
Pirkka ohjaa. Kasvot ovat valvomisesta kalpeat. Niillä on sotamiehen ilme, joka tietää saaneensa päälliköltä sekapäisiä käskyjä, mutta täyttää ne velvollisuudentunnosta, mykkänä ja mukisematta. Hän ei voi jättää tuota miestä... hän on sen vannonut. Ja hän odottaa jotain. Hänkin odottaa. Sillä hän on huomannut toverinsakin yöllisillä harhailuilla vain istuvan ja odottavan. Tämänhän täytyi jollain tavalla ratketa. Joko siten, että ruumiissa, suonesta suoneen oli kerran huutava ääni: haluan elää, olen terve! tai jollain muulla tavalla... »Ehkäpä tapahtuu kerran hiljainen talttuminen ja sitten alkaa työ, joka antaa unohtamisen rauhaa», oli hän usein ajatellut.
Tulee tasaista kangasmaata, jossa tie on kovaa hiekkaa. Toisella puolella laakeita kallioita ja ryteikköjä, toisella hyvin hoidettua, valkeata petäjikköä. Ja puiden lomitse kuultaa kaukaista aamua. Ei ole hämärää eikä kirkasta. Mutta aamukylmä viluttaa väsynyttä ruumista.
Erään ryteikön takaa rämpii näkyviin mies, ryysyt yllä muodottomana kasana. Ei näy muuta kuin kankeaa rähmimistä ja käsien ojentamista. Mutta käsivarret työntyvät eteenpäin niin voimakkaasti ja rukoilevasti, että Pirkka vaistomaisesti seisahduttaa auton.
Mies lähenee. Kompuroi ojassa. Nousee taas kuin viimeisillä voimillaan, ja kurkusta kuuluu epäselvänä hätänä: »Herra, herra...» Joel Svart on työntynyt yli laidan odottavana. Mies tulee suoraan häntä kohti. »Olen tässä vuotellut teitä, herra... minua ajetaan takaa.»
Mies on kopeloinut sateesta rutistuneen lakin päästään ja seisoo nyt silmästä silmään Svartin edessä. Hän on jo vanhahko mies. Tukassa paksu suikale teräksenharmaata. Kasvot pienten ryppyjen pirstomat, kuluneet ja sateen valelemat sitäkin kurjemman näköisiksi.
»Onpas niillä, niilläkin... tämän elämän räntäsadetta», tulee Joelin mieleen. Hän ei muista miestä nähneensä. Mutta Pirkka on ojentautunut yli istuinnojansa. Tuossa miehessä on jotain tuttua... »Herrat eivät taida enää tuntea», tunnustelee mies. Joel katsoo silmiä ja hartioita. Mies on sanomaisillaan jotain. »Jussi Tiilikka!» huudahtaa Joel Svart.
Tiilikka heittää ympärilleen pälyvän katseen. Alkaa hätäisenä selittää. Puheesta on vaikea saada selvää. Mutta missä vaarassa hän on ja mitä hän rukoilee, käy vähitellen ilmi.
Hän on karannut vankileiristä Venäjälle. Nyt hän on sieltä paennut kotimaahan ja aikoo antautua oikeuden käsiin. Mutta sitä ennen hän tahtoo käydä kotitorpassaan, jossa on hänen vaimonsa ja pieni poikansa. »Lähtiessäni parivuotinen pallero, nyt lie jo seitsemissä», hän hokee pariin kertaan. »Ja se pihanurmikko ja kotopesä ja piennarkoivut, ne kun näin juhannusaikaan olivat aina ihmeimmillään ja kun lähes viisi vuotta vieraalla maalla... Minun täytyy ne nähdä, ennenkuin... niin, että jos herrat avittaisivat...»
Virkavalta on hänen jäljillään. Metsissä on nähty piileskelevä mies. Ja nyt on jo vuorokauden ajan vedetty ketjua metsiä pitkin ja ilmoitettu kylissä ja tienristeyksissä. Ja matkaa on vielä penikulmia viisin kuusin kototorpalle. Hän tahtoo itse ilmoittautua nimismiehelle, juuri itse, eikä toisten kiinniottamana. »Mutta sitä ennen minun täytyy nähdä, mitä on näkemistä kototurpeella... minun täytyy!» Silmät ovat viimeisissä sanoissa tuimistuneet ja ääni järähtänyt samalla tavalla jyrkäksi kuin oli ennen ollut Jussi Tiilikalla sairaalassa.
Niin, hänen täytyi päästä loppumatka autossa. Silloin ei häntä keksittäisi. Ja muuten hän kuolisi pitkällä matkalla nälkään. Hän saisi ainakin aamukuuron olla kotona rauhassa. Ja sittenhän hän olisikin valmis.
Pidetään nopea neuvottelu. Svartin laaja sadetakki puetaan Tiilikan ylle. Auton takaistuimen alta löydetään suurilippuinen, komeamerkkinen purjehdusseuran lakki, joka painetaan syvälle hänen päähänsä. Ja matka jatkuu. Heihin on kaikkiin tullut uutta elämää. Pirkka painaa ylämaat ottaen huiman vauhdin jo kaukaa ja luikailee alamaat jarruttamatta, hiukaisevaa vauhtia.
Joel Svart ja Tiilikka ovat painuneet vastakkain. He pitävät kaulukset tuulta vasten ja katselevat toisiaan huulet lähekkäin. Svart kyselee, miksi ja millä tavalla mies oli paennut. Tämä römähtelee vastauksia niin nopeasti kuin kykenee. Kertomus on harvasanaista ja katkonaista. Joskus vastailija pääsee eteenpäin pitkät lauseet ja saa puheeseensa melkein kuvailun tapaista. Mutta enimmäkseen hänen sanansa ovat kuin puuhun kirveellä tekaistuja rasteja, joita myöten kuuntelija etenee ihmeellistä ja synkkää polkua.
Joel näkee miehen kohtalonteistä eräitä taipaleita jo edeltäpäin. Koko hänen tarpomansa tie on merkillisen tuttua. Sehän on pelkkää varjoa... sekin! Ja kärsimystä, kärsimystä... Viimeiseen pimeyteen saakka uppoamista ja toivotonta harhailemista takaisin haudasta...
Joel näkee sen kaiken ja kertoo kuin itse itselleen Tiilikan pakomatkaa Venäjältä yli rajan kotomaahan.
»Pakolainen halkoo ihmissutena karjalaista erämaata. Hän tulee pitkulaisen umpilammen rantaan ja lähtee kiertämään sen pohjukkaa, yhä länttä kohti pyrkien.
»Letot umpilammen rannat soistuvat soistumistaan. Harhaileva mies painaa eteenpäin henkensä hinnalla mättäältä mättäälle, juurakolta juurakolle, yli rutahautojen ja kelmeäin nurmikkopälvien, jotka muistuttavat pöhötautisen elotonta ja hottoista hipiää.
»Mies hiipii lonkerolta kuin nuoralla tanssija ja ponnahtaa niiden varasta vastakkaiselle juurakkomättäälle. Huohottaa hetken, pyyhkii naamaltaan sokaisevaa hikeä, mutta ei välitä ruumiistaan, joka on turtana yhtämittaisista kaatumisista juurakkoja vasten.
»On päästävä suon vastakkaiseen laitaan, ennenkuin se menehtyy... Rajalle, rajalle!» on hänen ainoa ajatussarjansa. Nääntyvät suonet työntävät päähän jyskyttävää verta. Ohimo- ja niskasuonet ovat ratkeamaisillaan, ja keuhkojen palkeet tohisevat kurkussa, joka päästää tuon tuostakin hinkuyskän tapaisia ääntelyltä. »Rajalle, rajalle!» toistuu lakkaamattomana.
Joel Svart alkaa taas kysellä. Kertoja puhuu puolukoista, joita hän löysi kotimaan rajan lähettyviltä ja pelastui nääntymästä nälkään. Kuuntelija ymmärtää tuon hetken niin sanomattoman helposti:
»Siinä hän makaa, pakolainen, kovaa mäenrinnettä vasten. Sieraimissa on yhä rutaista löyhkää ja suopursujen lemua. Mutta tuossa edessä... kypsiä, tummanpuhuvia puolukoita! Hän kahmaisee niiden varsia pitkin ja painaa kämmenellä suuhunsa kirpeätä marjaa kourallisen toisensa jälkeen. Tulee väsymys ja pitkät ajat horroksessa makaamista. Nyt on lämmin ahteenrinta kuin täynnä lämpimiä linnunpesiä, jotka houkuttelevat tajunnan vuosientakaiseen aikaan. Suullaan maaten hän näkee mitattomain multakerrosten läpi Tiilikan torpan nurmikkokennäälle, jonka hän on jättänyt vuosia sitten, mielessä kostonhimo ja raivo.»
Mutta Svartin kuunteleminen ja kuvittelu keskeytyivät äkkiä. Tässähän oli ristiriita, selvää valhetta. »Sehän oli siis syksyä. Nyt on jo tulossa juhannus. Missä olette koko talven saattanut...?» »Siihen paikkaan sairastuin. Tuli sattumalta paikalle hyviä ihmisiä. Ja minä piiloittelin koko talvikuuron, lopulta töitäkin toimitellen, karjalaismökissä siellä... Venäjän-puolella rajaa.» Ja nyt tarttui Tiilikka itse entistä suuremmalla tarmolla kertomukseensa: »Niin, tuota... oli se sairastamista, kovaa kuumetautia. Mitä lienen houraillut. Mutta ei niitä näkyjä voi heittää mielestä tässä elämässä. Nousivat sieltä kurjilta vuosilta kuin suosta jos jotkin Ljudmilat, joiden ylähuulessa on miehen partaa ja kainalokuopat hikoavat kuin mitkäkin ryssien saapasvarret, ja sellaiset Kseniat, virnakkohuuliset rusakot, ja ne mukavampien alkuaikojen Veerat ja Annushkat. Mutta ne olivat pelkkää painajaista. Enkä minä niitä pitkiä aikoja nähnytkään. Enkä minä mitään niin paljon ajatellut kuin kotoportaita ja nuorta emäntääni ja pientä poikaani. Se kun osasi katsoa mieleen juuttuvasti kotoporstuan ovenaukosta. Ja sen käsivarret kun kiertyivät Väinö-pojan jäsenien ympärille, niin ei se semmoinen enää mielestä hellittänyt. Ja nyt sitä sitten pitäisi...»
He olivat jo nousemassa autosta ja työntymässä koluiselle syrjäpolulle, joka täytyi kulkea jalan. Pirkka jäi autoon. Mutta Joel lähti perille saakka Tiilikan kanssa. Tämä oli elostunut uudeksi mieheksi. Astahteli tottuneesti polun kivikkotietä. Askelet pitenivät, tulivat yhä tarmokkaammiksi. »Myöhäksipä käy, myöhäksipä käy», hän hokee, kurkistellen harmaalta taivaalta kuin liian nopeaa päivän selkenemistä. Taas hän rauhoittuu. Pilvet ovat nyt juuttuneet taivaalle liikahtamattomaksi katoksi. Tämä on Tiilikasta ikäänkuin turvallisempaa. »Ja täytyyhän se pihakeinukin nähdä ja nostaa suoraan, jos ovat jättäneet kirren kallisteltavaksi...» hän melkein hyrähtelee.
Joel Svart kulkee kuin seuraisi ainoata pelastajaansa. Tuossa miehessä oli koettelemuksen rusikoimaa maailman-murjomaa. Mutta hänessä ei ollut mitään Kannaksen Heikkien pöhöttynyttä varjoa eikä tämän lallattelevaa katumusta, ei hänessä ollut myöskään Lerkkien ja Kuorttien katkeraa kostonhenkeä. Hänessähän oli... ihmisen paluuta ihmisenä, miehen miehenä... »Hänessä on katumus tullut teoksi», humisi nousevana virtana Joelissa, »niin, teoksi, josta hän on kyennyt myös maksamaan kalliisti ja kykenee vastakin...»
Pieni veräjä pilkahtaa. Tiilikka kiirehtii ruumis etukenossa, melkein juosten, polvet taitavasti notkahdellen, kuten ainakin kinttupolkuihin tottuneilla ihmisillä. Nopealla liikkeellä hän työntää syrjään ylimmäisen veräjäpuun. Tämä ei kolahda pienimmälläkään äänellä. Jalka sujahtaa pihan puolelle ketterästi. Mies on omassa pihassaan. Seisahtuu pieneksi hetkeksi. Ja lähtee sitten ympärilleen katsastellen etenemään.
Joel Svart nojautuu veräjänpieleen. Hän ei tahdo häiritä, mutta hänen täytyy nähdä korven onnellisin ja raskain tapaus.
Siinä se nukkuu pihamaa, kuin herkkäkuuloinen vanhus tai herkkäunisen lapsen tavalla. Sillä ei ole ikää. Tuhansien aamujen kastepisarat ja monien polvien hikihelmet ovat sen kaunistaneet jokaiseksi päiväksi ja yöksi, vieläpä tällaiseksi koleaksi aamuksikin.
Nuo kaksi miestä, eri elämäntasoilla vaeltanutta, lienevät tunteneet juuri tällaista, kumpikin omalla tavallaan. Toinen katseli, toinen kierteli aikaillen, askeleissa jännittynyttä arkuutta ja epäröintiä. Pakolainen katsahtaa ohimennen suuren koivun varjossa seisovaan keinuun. Katselijakin kiinnittää siihen hetkeksi huomiotaan. Sen haalistuneen punaiset pylväät ovat pahasti vinossa. Mutta poikkipuu sitoo ne yhä yläpäästä. Vettynyt ja — luultavastikin — perstoontunut köysi lotkottaa alas poikkipuusta. Lie katkennut keinuköysi. Mutta sen alapää on joskus sitaistu silmukaksi, joka nyt näyttää sekin retkottavan voimattoman näköisenä. Keinun pystypuiden juurilta on kirsi nostanut näkyviin paljasta savea, jota nurmikko reunustaa tavallista harvempana. Hottoa, lahonnutta, kallellaan-olemista. »Onpa siihen Tillikan lyötävä kiiloja tyveen, jos aikoo...» Joel ennättää ajatella. Mutta yhä epätietoisena aikaileva mies on lopultakin astunut portaille ja jää siihenkin seisomaan... hivelemään kämmenellään kaidepuuta. Vihdoin hän kolkuttaa oveen. Hiljaisuus on käynyt äkkiä hirvittäväksi. Ei mikään tuuli heiluttele puunlatvoja, ei ainoata oksanlehvää.
Pakolainen kuuntelee jännittyneenä. Lyö toisen kerran, kolmannen kerran, yhä raskaampana nyrkki. Mutta ovi ei avaudu. »Mitä ne kuhnustelevat?» näyttävät kysyvän miehen odotuksesta kohonneet hartiat.
Odottelijasta oikealle, piha-akkunaan, ilmestyy akan kasvot. Näihin sattuu aamun valoa. Ne painuvat melkein kiinni akkunaan. Tyhjät huulet ovat auki kuin poikkipäinen haava, leuka on ojossa. Mutta mikään käsi ei viittaa, että kolkuttaja on huomattu. Ja kasvot katoavat.
»No, tämäpäs nyt», äännähtää odottaja.
Pitkän tovin kuluttua alkavat porstuan lattiapalkit kirahdella. Mies vetäytyy askelen taaksepäin. Sitten hän tekee liikkeen kuin aikoisi astua avautuvasta ovesta sisään.
Mutta äskeinen akka astuukin kynnyksen yli ja jää seisomaan tulijan eteen alushame lyhyenä ja kankeana lanteilla. »Selma», sanoo mies kovalla äänellä, mutta vetäytyy yhä taaksepäin, porrasaskelmille asti. »Sinäkös se», sanoo akka. Jussi vavahtaa. Se on... Selman ääni. Mutta tuo akka! Hän katsoo, katsoo. Pieni sininen ohimosuoni on kadonnut ja sijalla on lontto paikka. Kupera, sileä otsa on ryppyyntynyt hämäräksi, ohutsäikeiseksi verkoksi. Silmien ilmettä ja väriä ei voi nähdä. Mutta kova, terävä leuka puhuu mykkänäkin hirveätä kieltä. Ja nuo kuihtuneet lanteet, terävät kyynärpäät ja laihat, suonikkaat käsivarret...
He ottavat toisiaan kädestä. Luiseva kämmenkopero puristaa miehen kättä, ei kovasti eikä lempeästi. Mutta se tekee kipeätä. Joel näkee Tillikan vetävän äkkiä pois kätensä ja akan käden irtautuvan elottomana. Mies kääntää kasvonsa poispäin kuin hakisi puheenaihetta. Yrittää taas kääntää kasvonsa vaimoon päin. Mutta samassa on astunut akan rinnalle roimahousuinen mies ja ovenpieleen joku pojanjolppi.
Jussi tekee ilostuvan kädenliikkeen. Sanoo melkein rehevästi: »Terveeks vaan, Artturi.» Nostaa jalkansa yläportaalle ja ojentaa kättä veljelleen. Saa sormiensa väliin velton kädenlappeen, joka samassa putoo alas kuin puu-ukon käsivarsi.
Mutta Jussi on kiinnittänyt katseensa poikaan, joka on työntynyt kaiteen sivua pitkin askelen verran. Äiti on istahtanut penkille, ikäänkuin vetääkseen poikaa lähemmäksi.
Jussi yrittää naurahtaa leppoisasti. »Tunnetkos, poika, minua?» — »Lortti», kuuluu vastaus jolsalla äänellä.
»Kuka sinua on opettanut sillä tavalla?» — »Akka», poika vastaa.
»Kuka akka?» huohottaa isä, koettaen painaa alas hätähuutoa.
»Äite... akka», sanoo taas poika.
Isä näyttää olevan hyökkäämäisillään poikaa kohti. Kasvot kurkottuvat lähelle pojan silmiä. Hän näyttää niistä hakevan jotain järkeä, jotain pelastavaa. Mutta poika seisoo elottomana. Hetken kuluttua isän kädet hervahtavat. Hän kääntyy poispäin ja jää seisomaan kuin puulla päähän lyötynä portaitten juureen, selin muihin.
»Junkkari», kuuluu veljen ääni, »yön voit maata aitassa. Huomenissa saat toimittaa poikasi ja akkasi omiin hoteisiisi, kun et kerran jäänyt... sorakuoppaan.» Jussi kuuluu vastaavan: »Niinpä niin, kuntoon pannaan... elämä kuntoon.» Taas tovin kuluttua: »Sopii vaan... panna nukkumaan. Minä tässä... vielä vähän... käyn jaloittelemassa.»
Veli on jo kääntänyt selkänsä ja katoo nyt pimeään porstuaan, jonka palkit kirskuvat ja kumahtelevat lujista kantapäistä. Vaimo on huokaissut ja noussut, mutta jää kynnyksen viereen kättä ojentamatta. Jussi näkee hänet ja pojan syrjäsilmällä. Ei, nyt hän ei ainakaan jaksa puhua Hän loittonee tolkuttoman näköisenä. Ovi painuu hitaasti kiinni.
Jussi painuu rantaa kohti. Pysähtyy rantapensaikon eteen. Nousee keinupylväitä kohti. Seisahtuu köyden alle. Tarkastelee. Kiskaisee kourallaan. Vinot pystypuut hetkahtavat vieläkin vinommiksi. Jussi tarkastelee kirren laikkaa kuin arvioisi sitä rakennuksen perustaksi. Kävelee liiterikojuun ja täältä alkaa kuulua voimakasta kirveellä veistelemistä. Tuskin parin kolmen minuutin kuluttua hän jo palaa sylissään kasa teräviksi veistettyjä kiiloja.
Nyt hän alkaa hakata perinjuurin ja hartaasti kiiloja pylväitten juuriin. Hyvin käy. Ne suoristuvat. Hän näyttää norjistuvan norjistumistaan, ikäänkuin olisi saanut itsensä lämpimään hikeen. Viimeiset lyönnit käyvät raivokkaiksi. Ja nopeampana kuin ennen, mutta tasaisin askelin hän lähtee jälleen liiteriin. Kantaa sieltä sylissään hakotukin, jonka asettaa keinun alle.
Joel Svart käy levottomaksi. Mutta samassa, riuhtaistuaan taas köyttä, Jussi viiltää sen puukolia poikki ja heittää menemään. Katselija työntyy jännittyneenä veräjän yli. Mies juoksee uudestaan liiteriin päin ja samassa hengenvedossa takaisin. Ohjaksenperät heiluvat toisessa kourassa, toisessa puukko, jonka hän lyö salamannopeasti pylvääseen. Heittää samassa vauhdissa ohjasnuoran poikkipuuhun, ponnahtaa hakotukille, sitaisee silmukan ja heittäytyy ilmaan, hirttäytyy.
Svart juoksee jo samaan aikaan paikalle, vetäisee pystypuusta puukon ja leikkaa nuorat poikki. Tiilikka putoaa, kimmahtaa seisoalleen ja kiraisee. Mutta kun hän tuntee tyynnyttävän käden olallaan, hänen hartiansa nytkähtävät itkun puistatuksesta ja väsyvät vähitellen avuttomiksi. Näyttää kuin hän ei nyt ymmärtäisi mitään.
Joel Svart otti häntä tukevasti hartioista ja lähti taluttamaan venevalkamaa kohti. Lämmin myrsky hänen sydämessään tekee hänen käsivartensa suojaavan hyväksi. Hän oli nähnyt äsken raivotarten takaa-ajaman miehen. Niin, hän oli nähnyt nuo raivottaretkin. Ljudmilat, Veerat, Kseniat ja Annushkat olivat ottaneet keskelleen murtuneen miehen. Ne hengittivät, huohottivat, halasivat, veivät käsivarsillaan hänet hirsipuuta kohti hirvittävällä vauhdilla. Ljudmilan untuvainen ylähuuli irvisti, se pyrki suutelemaan. Ksenia hyppi jalkojen välissä ristihuulisena rusakkona. Veerat ja Annushkat peittivät hänen ruumiinsa jaloin, käsivarsin, lonkeroin, nivelkuopissa löyhkä ja kaulassa ja rinnoilla hikisiä virtoja. Läähätys ja kirkuna särkivät pakenijan korvia. Ne lakkasivat kuulemasta, rääkätty ruumis tuntemasta. Mutta jalat etenivät, ohjasperät viuhtoivat. Hänen täytyi päästä pois, olemattomiin. Ja nuoren Selman ja akan ja pojan kasvot, veljen nyrkki näkyivät ovesta, portailta, ikkunoista. Niitä kaikkia hänen oli täytynyt paeta, pois maan päältä läpi hirsinuoran silmukan.
Joel kuuli tämän kaiken nähneensä ilmi elävänä kuin omain kärsimystensä tuhatsärmäisestä peilistä. Ja hän painoi ohjaavan kätensä saatettavansa korvaa ja leukaperiä vasten.
Siispä oli toisellakin puolella miehiä, joita eivät heidän omansa ottaneet vastaan ja olivat saaneet harhailla pohjattomaan pimeyteen saakka.
Täällä, tuolla miehellä ja hänellä, ei ollut enää ympärillä vain varjoja, jotka taistelivat toisiansa vastaan, oli vain täydellistä pimeyttä, jossa ei enää taisteltu, vaan kuoltiin yksinäisessä väsymyksessä ja yksinäisessä raivossa.
Ja tämän tekivät koko miespolven rehellisimmät ja juuri rehellisimmät... kummallakin puolella. Ja ne muut. He olivat kärsineet vain kappaleen matkaa tai puolitiehen eivätkä osanneet lakata varjojensodastaan.
Vain me... vain meistä on varjo, raskaimmillaan ja luonnottomimmillaan, pudonnut pois. Ja meistä yksin, ytimiin saakka kuritetuista... vain meistä kypsyy ja kasvaa kerran yksi ja yhtenäinen elämänpuu, ja meidän jälkeläisemme eivät osaa enää erottaa siinä puussa oksaa toisesta oksasta, eikä yksikään silmä tule enää näkemään reveltyjä haavoja sen peittyneissä vuosirenkaissa.
Näinkö piti käydä? Kovimman ja paatuneimman täytyi tulla rehellisimpänä katujana, ristinpuulta täytyi ryövärin puhua, ennenkuin hän, kurja itsensä-häpäisijä, oli saava takaisin uskonsa muihin ihmisiin ja itseensä? Joel Svart ennätti nähdä, ajatella ja kysellä suunnattoman paljon tuolla lyhyellä matkalla pihamaalta valkamaan. Hän naurahteli vuoroin ilosta, vuoroin järkyttyneenä, ja monen askelen mitan hänen huulensa venähtivät äänettömään itkuntapaiseen, kuin luonnottoman kauan valvoneella juopuneella.
Mutta hänen näkynsä eivät vähentyneet eivätkä hukkuneet. Ne lensivät myös taaksepäin ja keräsivät itselleen kuin ilmasta lukemattomat siivet. Aurinko selän takana taisteli pilviä vastaan. Se ampui leveitä säde juo via ylöspäin ja rakensi suunnatonta sädekehää vallatakseen koko taivaan. Ja se valaisi Joelin mielessä menneitten vuosien sylistä hänen parhaat hetkensä, ne, joina hän oli saanut lepoa kärsimyksistään. Kevätpäivä äidin keralla Autialassa ja yhtä hyvin hänen paluumatkansa äidin hautajaisista; hänen voittoisa näkemyksensä sen jälkeen yksinäisestä tornikamaristaan ja hänen ensimmäiset hengenaavistuksensa Lautturin salmella, kaikki ne nyt humahtivat onnellisilta lakeuksilta häntä kohti. Ne ruokkivat omine kauneuksineen hänen tämän hetken uskoaan. Mutta mikään niistä ei ollut kuitenkaan tämän tapauksen kaltainen. Ne olivat vain kuin ihana lakeus, jolla tapahtui tämä, tässä hänen käsissään oleva ja silmissään näkyvä, hänen elämänsä suurin ihme.
Ja tuossa... heidän allaan oli alkanut välkähdellä järven tasainen pinta.
»Olisit antanut... tapahtua», Tiilikka sanoi ensi sanoikseen istuuduttuaan rantakivelle. Joel Svart oli nojautunut veneen kokkapuuta vasten ja odotti jatkoa. »Se poikakin kun... mikä lie vajaälyinen tai riisitautinen...»
»Vihassa siitetty ja murheessa kasvatettu», Joel jatkoi tasaisella äänellä.
»Torpanpoika ei perinyt maata, vaan vihan», Jussi sanoi yksikantaan, kuin jotain muistelemalla. Joel tuijotteli heratyyneen vedenpintaan. Hänen täytyi hakemalla hakea mikä, olisi siihen sanaan oikea totuuden vastaus.
Sillä aikaa jatkoi Jussi rauhallista muistelemistaan: »Sen silmukan, joka riippui keinupuussa, sen sitaisin siihen eräänä routa-aamuna, kun painuin pariöistä jäätä punaisten puolelle. Ja minä ristin sen hirsipuuksi, johon piti palattuani hirtettämän kartanon isäntä. Ja sekin hakotukki... sen piti tulla kartanon pojalle mestauspölkyksi.»
»Ja sekään viha... jos se syntyi rakkaudesta hiellä ansaittuun kotopeltoon, ei voinut olla oikeuden nimessä väärä!» leimahti Joel. Mutta hän melkein kuin pelkäsi tänä hiljaisena hetkenä tarttua räjähteleviin ajatuksiin. Mutta Jussi jatkoi kaiken-kokeneen tyyneydellä ja päätti koko keskustelun: »Ei, ei ollut... siinä väärää, mutta taistelu ryssän rinnalla... se se oli saastaa, sillä ryssä on lapsi tai rosvo, mutta suomalainen torpanpoikakin on aina... mies.» Hän nousi hitaasti. Ryysyiset vaatteet näyttivät Joelin silmissä karisevan hänen yltään. Hän seisoi kuin olisi pannut oikeankäden peukalonsa suolivyön alle, ja puukko olisi vasemmalla kupeella kiillellyt helapäisenä miehuuden merkkinä. »Ja sitä minä kiroan, sitä liittymistä syöpäläisten syömiin rosvoihin ja niitä, jotka meikäläisten nimissä sen liiton tekivät.»
Tähän hän lopetti. Näytti joutuvan aivan muihin ajatuksiin. Ehkäpä vaimoonsa ja poikaansa. Ja kasvot kävivät hitaasti murheellisen näköisiksi.
»Mitä nyt... aiot?»
»Sinnepä kai... nimismiehelle...»
»Lie sinullekin parempi, että minä tulen saattamaan...»
He kulkivat rantapolkua ylöspäin pihamaalle. Veräjälle tultuaan Jussi katsahti salavihkaa entisen kotinsa akkunaan. Astuttuaan metsäpolulle hän pysähtyi: »Olisipahan se ollut vankikoppikin kuin taivaan valtakunta, jos...» Katkenneessa lauseessa oli surua, joka oli jo kaikkeen alistunut.
Joel koetti pidättää äänensä asiallisen tavallisena, virkahtaessaan: »Älähän mitä... koetan auttaa vaimollesi asuntoa ja muuta, jos sattuisit viipymään... kauemminkin.»
Eikä hän ollut nähnyt koskaan miehen silmiä sen rehellisemmin kiitollisina kuin nyt... heidän hetken seisoessaan ja täyden päivän valaistessa Jussi Tiilikan kasvot.
XXX.
POUTAPILVET.
»... ja silloin, rakkain, minä en ymmärtänyt ainoastaan sitä, että olin pelastunut elämälle ja työhön — oi, miten nuori ja terve tänä hetkenä olenkaan! — vaan sen, juuri sen, mitä olin ihmisistä, ja myöskin naisen rakkaudesta, kaikkialta hakenut, löytänyt, kadottanut, taas luullut löytäneeni ja jälleen kadottanut, sen ymmärsin vasta sinä hetkenä, nojatessani veneenkokkaa vasten ja veljeni pakolaisen hervahtaessa rantakivelle. Niin, mutta... tuskin uskallan lausua sanalla, mitä silloin ymmärsin, sillä se sana on tuhansien arkipäivien, satojen tuhansien valheiden ja miljoonain epäautuaitten tärvelemä. Pelkään myös, että luulet minun solvaavan eräitä pyhinä pidettyjä — ja määrättyyn rajaan saakka todellakin pyhiä — asioita, kun korotan nyt silloisen kokemukseni yläpuolelle tunteen korkeimpiakin ilmennyksiä.
»Katsos, rakkain, tarkoitan... tai oikeammin: en tarkoita, että tämän inhimillisen tunteen, jonka nimenä on 'rakkaus' — no nyt sain sen kuin sainkin kynästäni irti — että tämän korkein ilmaus olisi esimerkiksi äidin rakkaus, niin pyhän kuin tiedänkin sen juuri minun kohdaltani olleen ja vieläkin olevan. Ystävyys, parhainkin, on sen rinnalla vain luonnon luomaa toverusten samankaltaista mielialaa!
»Ja ajattelepa! Yksinpä isänmaanrakkaus, jossa kotopihan nuoruudenilomme ja miehuuden kuoleman-tekomme elävät suloista ja ylpeätä kaksoiselämää, ajattele, sellainenkin rakkaus, jonka vuoksi olen yhä valmis astumaan kuolemaan, on senaamuisen rakkaudenkokemukseni rinnalla vain kuin virran koskenniskat verrattuina latvojen ylimmäiseen lähteeseen.
»Niin, todellakin, nyt sen löysin, vaikkakin vähän kuluneessa vertauksessa, mutta sitä selvemmässä. Nuo kaikki edellä luettelemani rakkaudet, kuten myös miehen rakkaus naiseen ja naisen mieheen, ovat vain nykyisen ’ehdottoman rakkauteni’ välttämättömiä ilmennyksiä ja sitä syvempiä mitä välittömämmin ne virtaavat alkulähteestään — niin, virtaavat... mitään muuta sanaa ei voi ihminen käyttää puhuessaan rakkaudesta.
»No, nyt riipaisee Siiri Hell puutarhassaan tuskastuneena raakiletertun viinimarjapensaasta. Mutta, katsos, on sanomattoman vaikea löytää tuolle kokemukselleni sen arvoisia, kyllin kirkkaita tai kyllin inhimillisiä sanoja, niin elävästi inhimillistä kuin se olikin. Ja minä kun tahtoisin sen sinulle tilittää niin lapsellisen välittömästi kuin käskee uudestisyntynyt sydämeni ja niin totisesti, ehdottomasti kuin oikeuttavat vuode kärsimykseni.
»Kuule, ajattelepa maalaria, joka näkee päivänpaisteessa naulakossa sinttyneen, paikatun vanhan akan väljän nutun ja alkaa välittömässä, luovassa ilossa elää tuon kurjan akan elämää pienestä tytöstä siihen hetkeen... Ei, ei, miksi en puhuisi ennemminkin eräästä tanssijattaresta! Kuvittele... näet nälkiintyneen kerjäläistytön, joka värjötellen, ryysyissä ojentaa sinua kohti kätensä. Sinun sydämesi havahtuu. Elät kokonaisia päiviä tuota hetkeä. Tai näet hänet uudelleen. Silloin... sinun oma ruumiillinen minäsi vaipuu tai on vaipumaisillaan olemattomiin, tuon hennon kerjuritytön olemus, henki, sydän ja valo, alkavat virrata sinuun sellaisella voimalla. Etkä sinä kohta tiedä mikä on sinua, mikä suloista tyttö parkaa. Ja ajassa tuonnempana sinä luot hänestä kerjuritytön tanssin, jossa sinä unohdat Siiri Hellin ja olet todella, todella olet tuo kärsimyksen tyttö. Silloin alat jo ymmärtää.
»Joka tapauksessa: tuo kärsimyksen tunne näyttää liittyvän ehdottomasti minunkin korkeimpaan rakkauden-tietooni. Niin, niin... minä en enää hamuile ja tunteile. Minä tiedän.
»Katsos, rakkain, kun näin rehellisen katujapakolaisen kurjissa repaleissa ja lopulta voimattomana, juuri ja juuri itsemurhasta pelastuneena ja huomaa: uudestaan valmiina, ja yhä ryysyissä, astumaan kärsimysten tielle, silloin tuo kärsimys ja hän, kärsivä, ikäänkuin alkoi virrata minuun. Mutta tämä virta oli minulle aluksi välitöntä ihmettelyä, kuten odottamattoman onnen edessä, ja sitten jotain antautumista, hänen minulle ja minun hänelle, kunnes tunsin, että me olimme ykseys, ja hän oli minun silmissäni läheisesti kaunis.
»Se oli iloa, jonka kaltaista en ole koskaan tuntenut. Molempien kärsimyksistä oli syntynyt suuri ilo. Minähän näin hänen silmistään, että hänessä eli sama rakkaus. Hänhän esimerkiksi alkoi aivan luontevasti sinä hetkenä minua sinutella, kuten veljeä ainakin.
»Tästä kaikesta, jota en osaa kuvata kuin köyhästi ja vajavaisesti, minä nyt tiedän, että kaikkien rakkauksien lähde on sellainen rakkaus, joka syntyy ihmettelynä ja antaumuksen virtana suuren kärsimyksen edessä. Ja kaikki muu siksi sanottu on vain elämän alajuoksun sivu virtoja, koskenniskoja ja suvannolta.
»Rakkain, nyt ole turvallisesti onnellinen, sillä tämä kärsimyksen rakkaus on avannut myös sinulle ja minulle lakastumattomat viinimarjatarhat. Miksi tähän saakka aina, luultuani rakastuneeni naiseen, epäilin ja epäilin, rakastettiinko minua todella, vai oliko se turhamaisuutta, himon itsepetosta tai tavan orjuutta? Mutta miksi minun ei enää tule mieleenikään sellaista ajatellessani sinun rakkauttasi? Siksi, rakas, siksi että minun maatessani kärsimysteni riekaleena, ryysykasana, sinä näit kuitenkin sen alta minut, sen, jonka pelastukseen uskoit. Sinun rakkaudessasi oli ja on osa juuri siitä, mistä nyt olen kertonut: osa kärsimyksen rakkaudesta.
»Ja miksi minä rohkenen unohtaa menneet tekoni ja ottaa sinut vastaan avoimin mielin? Tuon vainotun veljeni antaman rakkauden-ihmeen voimasta on minussakin kaikki tullut uudeksi. Jokainen solu ruumiissani, veri jokaisessa suonessani, hermoni, tahtoni ja rakkauteni. Jotkut sanoisivat kai tätä kääntymykseksi. Minä en. Se on minulle vain sen löytämistä, mitä olen tuskassa etsinyt koko elämäni ja mikä on minussa, kuten jokaisessa ihmisessä ollut aina siemenenä olemassa. Äläkä luule, että uskon tämän ihmeen vuoksi taistelun lakkaavan, muiden ja minun, en lainkaan! Sillä harvat, harvat ovat löytäneet ja kauan, kauan vielä... harvat tulevat tämän meidän rakkautemme löytämään. Enemmistö on edelleenkin epäautuaita, kadotettuja, jotka ovat sen jo siemenenä itsessään surmanneet.
»Tahtoisin siis sinun senkin ymmärtävän, että en aio erota elämästä ja sen vaivoista. Juuri päinvastoin. Nyt vasta minä sen portista astunkin enkä pelkää. Ero entisestään, muihin ihmisiin nähden, on vain siinä, että tiedän toisella tavalla kuin ennen, ketkä ovat alhaisia, ketkä ylimystöä, tämän uuden rakkautemme arvoisia.
»Niin, en usko enää sattumaksi, että aina ovat suuret runoilijat tehneet poltinraudalla merkityistä jaloja ihmisiä ja löytäneet ryysyjen alta sankareita. Nyt vasta minäkin, en suinkaan kirjoja lukemalla, vaan suoraan elämän pätsistä ja manalan lavitsoilta...»
Kirjoituksen nopea virta katkesi, ja Joel Svart katsahti akkunasta pihamaalle ja kauemmas, sillä hän näki nuoren naisen, Taavi Laukan vaimon, ja uudistalon apulaisnaisen kantavan korennolla, terveet lanteet tukevasti jännittyneinä, vesisaavia saunatiellä.
Ja kirje sai jäädä toistaiseksi. Joel Svart unohtui ympäröivään elämänvoiman avaraan kauneuteen. Tuolla, kaivotien takana oli noroniitty, osa sen heinistä jo haasialla. Vielä loitommalla, loivasti kaltevalla rinteellä, vavahteli harvoin aalloin viheriäisenä ja hopeanharmaana ruispelto. Akkunan edessä oli lastukkoa. Tämä keltahirsinen kamari, jossa kesävieras kirjoitteli, oli, näet, hiljan saatu valmiiksi. Mutta muu tanhua oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä. Vanha aitta pihapengermällä oli saanut nurkilleen tuntuvan ojennuksen, vieläpä kasvoilleen ja joka puolelleen punaisen värin, tuoretta punamultaa. Eräät uudet seinähirret pienessä navetassa osoittivat samaa uudisrakentajan väsymättömyyttä, Taavi Laukkaa, joka viidelläkolmatta pennillä oli kerran vetäissyt vettyneitä tukinroikaleita Kuorkosken rantaäyräille. Melkeinpä vain sauna oli enää uskollinen entisyydelle. Mutta senkin kiuas oli jo kevätkesästä purettu ja uudestaan ja uudemmanaikaiseksi rakennettu.
Nyt sen yllä lensi vaakasuorin siivin pehmeä poutapilvi ja kaksi pienempää räpytteli hattaroina perässä.
Laukkalan Jopi-poika haeskeli noron vastalaitamalta putkenhoijakkeita ja tirkisteli suu auki ylpisteleviä poutapilviä. Istuskelija ei voinut enää pysyä paikoillaan. Hän siirtyi avonaisen päätyakkunan luo. Järvellä itse Taavetti-isäntä ja toinen kesävieras, Eero Pirkka, laskivat lahnaverkkoja.
Lie mitä aikoja kulunut... Pirkka tohahtaa sisään. »Joel», hän kiirehtii jo ovelta, »olen heittänyt hiiteen Cortezit ja intiaanitytöt. Näytelmäni, niin, minä kirjoitan näytelmän meidän sodastamme, veljessodasta ja vapaussodasta... En tiedä vielä, onko siinä meidän ympärillämme toistaiseksi 'historian verhoja' vai alastontako totuutta, mutta joka tapauksessa... se on meitä, juuri meidän riemuamme ja kärsimystämme...» Hän vaikeni pitkäksi aikaa, jääden istumaan akkunan pieleen. Nousi vihdoin ja lähestyi Joelia, joka istui toisen akkunan luona. Pirkka pani kämmenensä puoliksi toverinsa olalle, puoliksi tuolin selkänojalle ja sanoi hiljaisena: »Kuulehan, Joel, minusta on alkanut tuntua, kuin me vasta nyt, lähes puolen vuosikymmenen kuluttua, että.. nyt me vasta olemmekin päässeet irti sieltä sairaskammiostamme.» Joel nyökkäsi ja viittasi akkunasta aitanportaille. Siellä astui matalasta ovesta alushousuisillaan Taavi Laukka, nousi portaitten alapäässä täyteen pituuteensa ja huusi akkunaan: »Saunaan, pojat, mars mars!» Pirkka pujahti akkunasta lastukolle, otti silmänräpäyksessä asennon ja karjaisi: »Käskystä, herra korpraali!»
Mutta Joel Svart istahti vielä hetkeksi pöydän ääreen ja kirjoitti katkenneeseen kirjeeseensä huolimattomilla, suurilla kirjaimilla:
»Ajattele, rakkain, elämällä on meille ainakin yksi evankeliumi: Verisessäkin maassa on oikeus rakastaa koko elämänsä ajan, rakastaa katumuksen kauneudessa ja... ylinnä kaikkea muuta... kärsimyksen rakkaudessa.»