[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1y30HIM8DM9WHKEH5D0RfFwHJq9tVKup00Vs8m-JNOs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3433,"Erämaan profeetta","Oravala, Aukusti",1869,1951,"3433-oravala-aukusti-eramaan-profeetta","3433__Oravala_Aukusti__Erämaan_profeetta","Historiallinen ja elämänkerrallinen romaani","muistelmat",[],[],"fi",1916,null,98332,592045,false,75903,[23],"Ruotsilainen, Paavo, 1777-1852 -- Fiction",[25,26,27],"Biographies","Historical Novels","Religion/Spirituality","\"Erämaan profeetta: Historiallinen elämäkerrallinen romaani\" by Oravala is a historical biographical novel written in the early 20th century. The novel centers around matters of faith, personal struggle, and spiritual awakening within rural Finnish society, following the journey of a young man named Paavo. The book explores themes of religious revival, existential anxiety, and the quest for inner peace in a community gripped by spiritual searching and conflict. It paints a vivid picture of spiritual unrest and the search for authentic belief against a backdrop of rural life.  At the start of the novel, Paavo is depicted as a troubled young man, fleeing his home in emotional and spiritual turmoil, driven by a burning need to find relief for his suffering soul. His solitary journey leads him to a blacksmith named Högman, whose words and humble guidance help Paavo experience a profound sense of spiritual enlightenment and inner peace. Returning home transformed, Paavo attempts to share his newfound serenity but struggles with doubt, responsibility, and the challenge of guiding others. The opening introduces readers to Paavo’s internal battles, his interactions with various spiritual personalities, and his longing for true salvation, setting the stage for a story about faith, redemption, and the burdens of spiritual leadership. (This is an automatically generated summary.)",[],317,"Elämäkerrallinen teos kuvaa herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen hengellistä etsintää ja elämänvaiheita. Kerronta seuraa Paavon matkaa kohti sisäistä rauhaa ja hänen työtään savolaisen kansanhurskauden parissa.","Aukusti Oravalan 'Erämaan profeetta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3433. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN PROFEETTA\n\nHistoriallinen ja elämänkerrallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nAUKUSTI ORAVAA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut\npetäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien\npirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten\npuolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt\nvanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen\nlähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen\nmättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä.\n\nOli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja\njouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos\nei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo\nhän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi\nyksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin\nistua ja vastata talonväen kysymyksiin.\n\nHän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä,\njoka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi\nolevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä\najajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän,\nmilloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain\ntunsi milloinkin parhaiten sopivan.\n\nNiin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta\niltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille\najatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä\nvapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan\npäässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo\noli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana\nMartikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon\npaino tullut yhä raskaammaksi?\n\nMutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se\nmaassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita\njumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän\ntielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein\naskelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet\nniin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset\nkaranneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa.\n\nEi ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin\npakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä\noli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki\nkohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää\nkiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen.\n\nOli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana\nneuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi\nilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan\nvastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen\näärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut,\nkun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan\naina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina\noli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa.\n\nMiksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla\nerilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia\nnuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja\nkysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään.\n\nEivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä\ntätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli\nlähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille\nasioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä\naina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan.\nSedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän\nollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein\ntuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja\nsielunsa tila.\n\nHän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää,\nvihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan\nsurulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja\npainuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista\nkuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja\nSavojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie\nhelppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin\nsen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei\nollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut.\n\nHän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin\nyhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka,\nja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä.\n\nMinne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta\nsaa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja\nkiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen\naikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi\nhänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen,\nyksinäinen. Nyt hän saa kuulla \"Löyhkä-Paavon\" nimeä kotona ja kylässä.\nPienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan.\n\nHäneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko\nkerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki\nmuukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin\nJuhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä\nsuurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat\noikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja\nniillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät\nhorroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä\nkaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana.\n\nKuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin,\njosta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut\nlöytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla,\nkivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden\nraskas hengitys kuului kauas tielle.\n\nTäälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean\nopetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka,\nmissä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi\npäiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja\nodotuksensa huvennut siihen paikkaan!\n\nHän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi\nselkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut,\nsitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka\ntuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut\nmitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi\nselin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja\nkaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä\npaikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja\nuudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa\npaljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta.\n\n\"Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?\" hän alkoi\nhetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. \"Hyvilläkö\nasioilla on liikuttu vai huonoilla?\"\n\n\"Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle\", vastasi Paavo arkana ja ujona\nomaa ääntään säikähtäen. \"Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei\nlikempää löytynyt rauhaa.\"\n\n\"Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin\ntäälläkin?\"\n\n\"On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä\nosalliseksi.\"\n\n\"Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä\netsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien\npuoliheränneiden tuntomerkki.\"\n\nJa seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni.\nSitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään,\nväliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä.\n\n\"Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole\noikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan\ntien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon.\"\n\nNiin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan\nvielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään\ntuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että\nhän oli valahtaa alas konttinsa päälle.\n\nSeppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja\nasettelevan rautoja ahjon kupeelle.\n\n\"Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen\", hän sanoi hetken päästä ja asteli\nkonttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin.\n\n\"Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule\ntervehtimään, Reetta, vierasta!\" puheli seppä kuin hyvillä mielin,\npyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. \"Tämä on näin\npieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi\nlukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi.\"\n\nHän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti\nleperrellen.\n\n\"Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!\" kehoitteli hän\ntytärtään.\n\nJa kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa:\n\n    \"Vaikk' on korkea\n    Ja myös vaivalloinen,\n    Niin mä kulkea\n    Läpi ahdingoiden\n    Aion perille\n    Tälle vuorelle.\n\n    Väsyä ei saa,\n    Joka mielii käydä\n    Elon poluilla.\n    Pitää vaivaa nähdä,\n    Valvoa sydänyöss' —\n    Muuten turha on työs'.\"\n\n\"Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut\nlauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää\nkarttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut\nvalmiina, kun niitä tarvitaan\", puheli seppä seisottaen lasta polviensa\nvälissä.\n\n\"Miksei vieras syö?\" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan.\n\"Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?\"\n\nIstuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista.\nSepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama,\nlapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen\npuhuessa.\n\n\"Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja\nmonta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin,\njoka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla\nlapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja\nkuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus\nheräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo\nitse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon.\"\n\nSinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy\nkuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema\ntuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain\nvälillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut\nsilmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan\nlähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa.\n\nJa Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa\npimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia\npelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta\naina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja\nkuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei\nkummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan,\nmutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman\npelkoon.\n\nHän tunsi keventyvänsä ja rohkaistavansa yhä enemmän ja pääsevänsä\njostain suljetusta ja pimeästä. Ja hän kertoi kaikki, mitä oli kokenut\nja tuntenut — senkin, mitä oli tiellä tullessaan ajatellut ja miten\noli kauheita kiusauksiaan vastaan taistellen jo monesti kuusen oksaan\nkurkistanut.\n\nSeppä istui rauhallisena pää käsien varassa, tuijottaen samaan\npaikkaan, joskus kohoten ja katsellen hellin, säälivin katsein\nvierastaan.\n\n\"Piti lähteä — mistä lie tullut pakko sellainen, että täytyi? Kun on\nmieli raskas ja tunto rauhaton, niin lähtee sinne, mistä luulee jotain\nhelpoitusta löytävänsä.\"\n\nJa Paavon tapasi liikutus, yhtäkkinen puistatus. Hän aikoi vielä jotain\nsanoa, mutta ei jaksanut — sanat tuntuivat patoontuvan suussa. Ja hän\npainautui alas polviensa varaan taistellen tunteitaan vastaan.\n\nSeppä näkyi nousevan ja tekevän asiaa toiselle puolen pirttiä ja\npalaavan taasen entiselle paikalleen.\n\n\"Nämä ovat Herran töitä, vaikka näitä on harjaantumattoman vaikea\nHerran töiksi tuntea\", alkoi seppä, kun Paavo oli rauhoittunut. \"Olet\nsaanut kutsun Herralta ja armon herätykseksi, vaan sinulta puuttuu\nKristuksen oikea, sisällinen tunteminen. Kun se puuttuu, puuttuu muukin\nkaikki — rauha ja valkeus ja Hengen todistus. Tiedät tiedollasi, kuka\non auttaja, vaan et ole vielä saanut sielussasi tuntea hänen apuaan.\nSinua on riisuttu näissä kivuissa ja omat tavarasi kaikki poisotettu,\nettä olisit mahdollinen Herran tavaroita vastaanottamaan.\"\n\n\"Mutta miten ne saan — miten pääsen siihen, mihin pitäisi — Kristuksen\ntuntemiseen?\" kysyi Paavo lapsen avuttomalla äänellä.\n\n\"Sinä et itse pääse omin voimin — eikä ole tarviskaan. Asetu hiljaa\nkaikkitietävän eteen ja puhu siinä huonot asiasi Herralle! Siihen asti\npääset — et edemmä.\"\n\n\"Niin — mutta kun minä olen rukoillut ja polvillani huutanut Herralle\nhätääni —.\"\n\nPaavo murtui taasen ja hänen pitkä ruumiinsa vavahteli liikutuksesta.\n\n\"Olet — olet. Sinä olet rukoillut, vaan olet suoraa päätä hyökännyt\nHerran tavaroille itse omin käsin ottaaksesi. Kun et sitten ole saanut,\nniin olet palannut takaisin entiseen toivottomuuteesi. Itse olet\npilannut asiasi omalla työlläsi ja taitamattoman rukouksella.\"\n\nNiin — niin hän oli tehnytkin. Hän oli rynnistänyt kaikin voimin,\npannut pakkoja Herralle, kiduttanut, väsyttänyt itseään, epäillyt\nsitten taas ja melkein jo uhmaillut Herran edessä. Ja kun ei ollut\nsaanut siinä paikassa, mitä oli rukoillut, niin oli jäänyt tuijottamaan\nomaan entiseen tilaansa, omiin synteihinsä ja avuttomuuteensa.\n\n\"Herännyt ihminen on hullu ja hätäinen\", sanoi seppä naurahtaen, \"Repii\nja riuhtoo kaikin voimin itseänsä irti siitä, mitä inhoo ja pahana\npitää, vaan ei pääse siihen uuteenkaan, johon pyrkii. Siitä syntyy\nsitten epätoivo ja raskas olo sielussa. Minä olen sen itse saanut kokea\nsamoin kuin sinäkin.\" Ja seppä alkoi kertoa omasta herätyksestään ja\nomista raskaista taisteluistaan Jumalan tuomioiden alla ja siitä, miten\npäivä sitten valkeni ja kointähti koitti. Hän käveli pöydän taakse,\netsi nurkkalaudalta pienen, mustan kirjan, antoi sen tyttärelleen\navattuna ja sanoi hyväilevällä äänellä: \"Lue, lapsi, tästä, niin saa\nvieraskin kuulla!\"\n\n\"Olisin jäänyt osattomaksi Herran armosta ja valkeudesta, uupunut\nepätoivoon tai entiseen suruttomuuteeni, jollei tämä olisi puhkaissut\ntietä Kristuksen luo\", jatkoi seppä, kun Reetta oli lopettanut\nlukemisen. \"Tämän kirjan nimi on 'Hunajan pisarat'. Sain tämän vanhalta\nheränneeltä mieheltä Iissä ollessani. Niin — niin se on, kuin tässä\nkuultiin, että pienin ja heikoinkin katse Kristukseen tekee sielun\nterveeksi.\"\n\nHän luki vielä itsekin paikkoja sieltä ja täältä, lakkasi taasen\nlukemasta ja lisäili väliin omia selityksiään.\n\n\"Tämä on sellainen asia\", jatkoi hän yhä ja asetteli kirjaa\npaikoilleen, \"sellainen, etteivät tässä ihmiskeinot auta, ei paraskaan\nparannuksen teko eikä omain voimain ponnistus. Eikä tässä auta\nrukouskaan, kun siihen pannaan pakkoja ja määriä, vaan tässä on\nKristus yksin auttajana syntisellä. Hänellä on sinua varten kaikki,\nmitä tarvitset, Sinun ei siinä tarvitse epäillä eikä orjailla — ottaa\nvain se, mitä annetaan, ja kun ei anneta, niin sielun ikävällä odottaa\nHerran aikaa ja Herran armokatsetta.\"\n\nPaavo imi jokaisen sanan, sai jokaisesta sanasta uutta elämää. Hän\ntunsi, miten hänen sieluunsa virtasi uutta valoa ja miten hänen\nolentonsa läpi kävi outo, ihmeellinen tunne. Hän kertoi ja kyseli ja\nkeskeytti vähän väliä sepän puheen hyvästä mielestä levottomana, haki\nkirjan nurkkalaudalta, luki siitä kappaleen, pani taasen kiinni ja\nkysyi jotain.\n\nHän oli kuin vaikeasta taudista parantunut, jolle elämä alkaa\nuudestaan, kuin pahasta unesta herännyt, jonka mielessä on enää\nrippeitä jäljellä yöllisestä kauhusta. Ja hänestä tuntui, niinkuin\nsiitä olisi niin pitkä aika jo kulunut, kun hän saapui tänne sepän luo\nja niinkuin ne olisivat jossain kaukana hänen vaivansa ja taistelunsa.\nHän olisi tahtonut nousta ylös siitä paikasta, tarttua seppää kaulaan\nkiinni, siinä kiikkua ja ilosta itkeä. Ja hänen teki mielensä lähteä\nheti takaisin kotiinsa, juosta oikopäätä tielle, päästä sanomaan niille\nsinne, mitä oli kokenut ja tuntenut.\n\nMistä tämä kaikki oli lähtöisin? Miten hän oli päässyt tähän uuteen,\noutoon tilaansa? Mitä oli seppä hänelle oikein sanonut? Hän muisteli\njotain, kertasi mielessään sepän sanoja ja puheita, hokien, valikoiden,\nselittäen itselleen, mitä oli kuullut ja mitä oli luettu. Ei tämä ollut\nsellaista kuin niillä siellä Savojärvellä, ei sitä rajua, jossa piti\nhuutaa ja hyppiä. Tämä oli kuin päivän nousua vaaran takaa syksyisenä\naamuna, jolloin usvat leijailevat ja sumupilvet kohoavat korkeuteen\nauringon hiljalleen yletessä.\n\n\"Muista, nuori mies, että asiasi on joka päivä uusittava elämän\nHerran edessä!\" puheli seppä. \"Sinulle tulee vielä pimeitä aikoja,\njolloin kaikki taasen otetaan pois eikä jätetä muuta mitään jäljelle\nkuin synnit ja puutokset. Mutta älä säiky äläkä epäile — sielusi\non silloinkin Herran käsissä, kun sen saasta inhoittaa ja pimeys\npeloittaa!\"\n\n\"Kun sen muistaisin! — Minun pitää saada tämä kirja, että muistan ja\nosaan. Mikä siinä on, etten tätä ole raamatusta saanut, minkä nyt\ntäällä teiltä?\"\n\n\"Raamatussa tämä on kaikki, mutta tämä on ollut salattua\", vastasi\nseppä. \"Sinä olet lukenut raamattuasi samalla lailla kuin minäkin\nherätykseni aikana — tuomion ja Herran vihan alaisena. Hypit yli\nsen, missä puhuttiin armosta ja anteeksiannosta, ja ajattelit: ei\ntämä minulle kuulu — mutta siihen pysähdyit, missä Herra julisti\njumalattomalle tuomiotansa.\"\n\n\"Niin — niin olen tehnyt, vaan en enää tee\", sanoi Paavo päättävästi.\n\n\"Teet vielä monesti\", huomautti seppä hymähtäen itsekseen ja katsahti\nisällisesti Paavoon. \"Herännyt ihminen tuntee itsensä aina syylliseksi\nja siksi se säikkyy yhä uudestaan Herran nuhteiden ja uhkauksien\nedessä. Vaan ei siitä tule enää epäuskoa sille, joka on oppinut\nsisällisesti Kristusta tuntemaan. Sinulla on lapsenoikeus ja sinä saat\naina siirtyä tuomioistuimen edestä armoistuimen eteen. Se on suuri\noikeus Jumalan lasten oikeus —, jonka olet saanut.\"\n\n\"Etten enää tarvitse vaikeroida enkä valittaa enkä syntejäni omana\nkuormanani kantaa\", sanoi Paavo.\n\n\"Et epäuskoisena etkä toivottomana, vaan tuhlaajapoikana, joka on\nkotiin tullut — vapaasti, epäilemättä, uskossa, rakkaudessa.\"\n\nHe puhelivat puoliyöhön. Paavo kyseli yhä, ja sepällä oli aina vastaus\nvalmiina. Reetta oli vielä laulanut ennen maata menoaan. \"Se on soma\nlapsi — niinkuin olisi jo jotain kokenut\", oli Paavo sanonut ja seppä\nsilittänyt taasen lapsen päätä hellästi.\n\nPaavo ei tahtonut saada unta silmiinsä sinä yönä. Korvissa kaikui aina\nvain sepän puhe, ja mieli oli niin kevyt kuin lapsena ennen joskus,\nkun oli jotain hyvää saanut. Kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista,\nmitä seppä oli puhunut, niin selvä tie, jota hänen tuli käydä, valoisaa\nja ihanaa elämä, jota hän sai tästä lähtien ruveta elämään. Olit\nmillainen tahansa, tunsit itsesi kuinka kurjaksi hyvänsä, syytti ja\nsoimasi tuntosi, miten syyttikään — aina vain saat asettua armahtajasi\neteen ja siihen jättää kuormasi. Jos hän antaa tuntea lepoansa ja\nrauhaansa, saat iloita ja kiittää, jos ei anna, et tarvitse pelästyä\netkä ruveta hautomaan synkkiä ajatuksiasi, muistat vain olevasi Herran\nhoidossa. Jos menee päiväsi pilveen, niin ei mene Herran päivä eikä\naurinko. Tulee vain valvoa asiaansa, huoltaa sieluansa Herran eteen —\nei epäillen eikä hätäillen, vaan hiljaa, vaieten, nöyrästi ikävöiden\nja etsien. Siinä se on tie syntisen ja Herran välillä, yksinkertainen,\nselväksi viitoitettu.\n\nTämä pitäisi niidenkin saada tietää, joiden seuraa hän on ennen\netsinyt, jotka ovat heränneet, mutta jotka harhailevat eksyksissä,\ntoiset hurmioissaan kaatuen, toiset iloissaan hyppien, toiset raskasten\nkuormain alla kulkien, toiset väärässä ilossa ja autuuden tunnossa\nremuten. Hän muisteli Savojärvenmatkojaan, setää ja heränneitä. Jos\nhän vain osaisi ja uskaltaisi, niin hän puhuisi heti kotiin päästyään\nsiitä tiestä, joka on oikea ja joka vie elämään. Tämä se on se tie —\nhän tuntee sen nyt, hänellä on siitä nyt vakaumus sellainen sielussa,\npettämätön, horjumaton.\n\nAamulla hän läksi. Tuskin hän malttoi syödä ja hyvästiänsä heittää\nsepälle, joka kuului takovan pajassaan. \"Panivatko evästä konttiisi?\"\noli seppä kysynyt ja isällisen, rauhallisen näköisenä jäänyt\nkatselemaan pajan ovelta. \"On evästä — on ruumiille ja sielulle\", oli\nhän vastannut tieltä mennessään päätään kääntämättä.\n\nHän jaksaisi nyt minne asti tahansa, vaikka halki maan yhtä painoa. Hän\ntunsi voiman virtaavan jäsenissä ja rauhan sielussa, suuren, hiljaisen\nrauhan. Tätäkö se oli se rauha, josta hän oli lukenut, mutta ei ennen\nmilloinkaan saanut kokea? Miten oli sentään kaikki muuttunut — hän\nitse, eilen vielä raskaan painon alla kulkenut, monet pitkät vuodet\nkitunut ja kärsinyt sielunsa kivuissa — tie, jota hän oli vasta tullut,\nja metsä, joka seisoi kahden puolen ystävällisen, hymyilevän näköisenä\nkuin ymmärtäisi hänen onneansa — ihmiset kaikki, jotka tulivat vastaan\nja joiden silmissä tuntui kuvastuvan hyvyyttä ja lempeyttä! Piti\npanna juoksuksi pitkillä oikosilla ja seista taasen vaarojen laella,\nkatsella ja kuunnella metsän hiljaista huminaa ja nauttia oman ilonsa\nyltäkylläisyyttä.\n\nHän oli kuin jostain nostettu, jostain kauheasta vaarasta viime\nhetkellä pelastettu ja henkiin herätetty. Ja niinhän hän olikin. Jos\nhän olisi yhä joutunut elämään samaa synkkää elämäänsä saman vaivan\nalla, hän olisi tehnyt sen, mitä kiusaaja jo oli teettää koittanut,\nmutta mistä Herra oli varjellut. Häntä pudistutti ja pöyristytti\nentinen kolkko, synkkä elämä ja sen kaameat ajatukset. Ettei vain\nkarkaisi tämä käsistä, mitä hän nyt tunsi, ettei hän vain luisuisi\nsiihen takaisin, mistä oli nostettu ja pelastettu! Vaan ei se karkaa,\nja jos karkaa — hän tietää tien uuteen iloon ja rauhaan. Hänellä oli\nKristus suojana, Kristuksen vanhurskaus kilpenä vihollista vastaan. Hän\nmuistelee sitä, mitä seppä sanoi, hän hankkii sepän kirjan ja lukee\nsitä.\n\nEivät tienneet kotona, missä mies vaelsi ja mitä oli saanut matkaltaan,\nettä oli saanut aarteen suuremman kuin minkään maallisen, että oli mies\nuusi ja iloinen kotiin tullessaan. Ei istu enää joutilaana penkillä\nkenkiään kopistaen ja omia murheitaan hautoen, vaan raataa, tekee työtä\naamusta iltaan isän kanssa. Miten hän tunsikaan halua kaikkeen — intoa,\nvoimaa, iloa siitä, mitä nyt oli ja mitä vasta tuli olemaan!\n\nMutta miten hän saisi sanotuksi tämän niille siellä Savojärvellä ja\nOllikkalassa? Olisi pitänyt pyytää seppä mukaan sanojaksi, vaan ei\nolisi jaksanut vanha mies enää. Jos olisi kaikilla tällaista kuin oli\nhänellä — kaikilla heränneillä —, jos olisi Herra niille yhtä likinen,\njos olisi niillä sama rauha, sama sisällinen lepo, niin hän istuisi\nniiden kanssa illat, avaisi sydämensä ja puhuisi ja kiittäisi Herraa\nyhteisestä onnesta. Vaan ei niillä ollut, eivät ne tunteneet tätä,\nniinkuin hän tunsi, eivät ne ymmärtäneet, miten tämä saatiin ja miten\noli pienellä paikalla syntisen pelastus ja sielun rauha.\n\nSiinä oli talo vaaran korkeimmalla kohdalla, pirtit molemmissa päissä,\npienet ikkunat punoittaen syksyistä ruskoa vasten. Hän kulki kuin\nhuomaamattaan, kuin jonkun voiman vetämänä pientä polkua pihaan ja\npihasta pirttiin, tervehti iloisesti, reippaasti, niinkuin olisi\ntuttuun taloon tullut.\n\n\"Minulla on ollut matka sellainen\", vastasi hän vanhan isännän\nkysymykseen, \"että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa\nsielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti\nlähteä pitkälle matkalle.\"\n\nNuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina.\n\n\"Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt\", sanoi vanha isäntä. \"Minulta\non vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan\nei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?\"\n\nNiinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja\ntuntenut.\n\n\"Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin,\netsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin\nväsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä\nkököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani.\nHerran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja\nkuoleman pelolla itseäni vaivasin.\"\n\n\"Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?\" kysyi\nvanha isäntä.\n\n\"Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran\ntyö näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää\nitselleen eikä muille.\"\n\nJa Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän\npuheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret\nmiehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet\nristissä vierasta.\n\nMiten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten\nsen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku\nilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja\nmistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista\nkoskaan kuulleet eivätkä nähneet.\n\n\"Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee\nkerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa\nedessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä,\nvaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on\npäivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran\ntietä.\"\n\n\"Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?\" sanoi\nvanha isäntä kysyvänä, hätäisenä.\n\n\"Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan\nse valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo\nhirttonuora valmiina, mutta valkenipa\", vastasi Paavo.\n\nHän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä\nlupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti\nneuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa?\nJos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa\nja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion\neteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin,\nmuutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä\noli sanonut ja mitä oli luettu \"Hunajan pisaroista\" ja miten asia oli\nhänelle itselleen auennut.\n\nHän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa.\nVanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen\nsanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen.\n\n\"Olit oikea Herran lähettiläs\", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo\nhyvästeli. \"Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä\nmailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä\nlapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!\"\n\n\"Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt\nomanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli\niloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille\nsitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja\noikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!\"\n\nJa Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle.\n\nOliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä\ntänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli\nHerra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua\nkaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat\npimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten\npääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä\nuudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi\npyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti\nniiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa\ntietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka\ntietään oikeana pitivät.\n\nMitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina\nsuojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen\njumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin\npahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja\npilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää\nmuistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla\nhänen sydämessään katkeruutta enää.\n\nHän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä\nja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien\nvarassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan.\nHänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain\nluvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan\nvihaisin katsein.\n\n\"Tulipa takaisin\", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle.\n\n\"Kun tulikin\", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä.\n\n\"Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä\non sinua etsitty... Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä.\nSavojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että\ntulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa\", puheli äiti iloisena.\n\n\"On ollut ja on vastakin\", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa\npenkille.\n\n\"Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin.\nMikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä\nlienet taaskin liikkunut?\" kuului isä sanovan.\n\n\"Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan\nsydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun\nsinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!\" puheli äiti\nleperrellen kuin pienelle lapselle. \"Mikä lie aina mieleen kantanut,\nettä palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin\nelävänä edessä!\"\n\nJa äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja,\nsiirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään.\n\n\"Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä\njonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni\ntullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te\ntienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli.\nEi sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra\", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti.\n\n\"Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole\nmitään pelastusta\", keskeytti äiti itkun vallassa.\n\n\"Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko,\nniinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia\nkauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua.\"\n\n\"Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet,\njotka siellä ovat juosseet\", sanoi isä töykeästi.\n\n\"Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun\nsielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta\njonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt\non kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi.\"\n\nPaavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä.\n\nÄidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja\nmillä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki\nja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien.\n\n\"Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En\nolisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa\nja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?\"\n\n\"Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä\nperästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen\nruoka.\"\n\nJa Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja\nperillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin\nolevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa\nmerkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä\npitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä\nhuuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä\nusvaansa pimenevään iltaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nOli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja\njonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta\nvapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa —\nja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli\nkuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut\novat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista\npäämääristään tietoisina.\n\nHän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista,\nettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea\nvain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne\nnyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista\nhän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen\nsyntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden\npainoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen\nvieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati\nollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta.\n\nHän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa\nja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän\nkanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli\nkaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin\njostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta,\njonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä\nja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta\neikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen.\nJa niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä,\nniinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä\nsai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki\nraamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja\nPaavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat\nhänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä,\nkaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja\ntutuiksi tekeytyen.\n\nHän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien\nTekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan\nrakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti\nsamalla aina seppää ja sepän puheita.\n\nVaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi\nja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti,\nkulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut\nketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä,\nkyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui\njoku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin\nrohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille\nSavojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa!\nHän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen\nomaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä,\nkokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei\nsaanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut\nmatkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli\nJeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle,\nkun Herra kutsui.\n\nHän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki\njoutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa\nraamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai\nrauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi\nsatutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle\nolisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan.\n\nMiten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti\nkuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut\nhänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita\nja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut\nsynti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta\nrantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja\nuusien päätöksien ja aikomusten.\n\n\"Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?\" kysyi setä kerran, kun\nPaavo oli palannut metsästä.\n\nEi — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään.\n\n\"Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on\nsoittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni\",\nsanoi setä melkein ivallisesti.\n\nPaavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä.\n\n\"Se vie ne sittenkin helvettiin\", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä.\n\"Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen.\"\n\nMiksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty?\nVaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän\nkoetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden\nasia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että\nkukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli\npitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä.\n\n\"Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan —\nnuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa\", jatkoi\nsetä.\n\nNiinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä\nitsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen\nsanottava.\n\n\"Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat —\nhelvetissä lakkaavat, jos ei ennen\", sanoi Paavo välinpitämättömällä\näänellä.\n\nVaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi\njotain tehdä — koettaa ainakin. \"Joka syntisen pelastaa tiensä\neksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta.\" Tämä raamatunpaikka\ntuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä\nheränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy\neikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin\nse oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja\ntietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut\noikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja\nkirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä\nSavojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan.\n\n\"Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli\nlisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin\nensimäiset\", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. \"Kun voisi ja\nosaisi jotain!\"\n\nHänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän\nollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain\nyhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin\npuheen alta pakoon.\n\n\"Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?\" kysyi hän\nyhtäkkiä sedältä.\n\n\"Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko\", vastasi setä.\n\n\"Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus.\nTäällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde.\"\n\n\"Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!\" sanoi setä arvellen.\n\n\"Papit ovat osattomia Herran hengestä.\"\n\n\"Entä sinä itse?\" kysyi setä terävästi.\n\nPaavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi\npäättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja\nmieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän\nsittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto?\nHerran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että\nhän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko\ntämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan?\n\nEi hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui\nyksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli,\noli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin\npelkoon ja epävarmuuteen.\n\nHän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille,\njotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto,\nniin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin\nhäntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä,\ntodellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin\nlihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain,\njotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät\nole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään.\n\nVaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa\nuudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua:\n\n\"Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman\netkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään\njumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton\nsynnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi.\nVaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta\ntieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi\npalastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee\nvääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen\nkuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä\nkuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta,\nmutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä\nvaroitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee\nsyntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta\nvaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut\".\n\nEikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle?\nEikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana\nollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi\nantanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan\nkäytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei\nsaanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään.\nEi hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet\nmuutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo\nolevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka,\noman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan\nkädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman\nystävänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki\nyksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran\nJyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi\npäätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä\nheränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei\nsedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti\nlentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon.\n\nNiinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin\nolisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät\nvälähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja\nnokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön\nlaulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan\nläpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili\nitselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden,\njolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä\neikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja\nkeitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä.\n\nSitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka\npäivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut,\njollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä.\nJos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo\ntaasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei\nhän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko\npilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli\nalkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja\nLustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat\nsiellä alla.\n\nTie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa\nkulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt\ntoista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä,\npimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea\nulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman\npelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa\nJumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan\nkanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa\nodotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi!\nJa niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta\nmuista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten\nturvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut.\n\nHän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan\nmuitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä,\nkimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana,\nraakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia\nseisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi\nhetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä\näänekkäämmäksi.\n\nTällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän\nmuisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana\nMartikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä\nhuokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan\nkun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja\nepävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti\nsilmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin\nvieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta,\nvilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista\nuutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului\nsupatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi\noven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä\nmeni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret\nsille sitten ovensuussa nauramaan.\n\nEi — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan\nhenkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman\nrauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain\nriistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen,\nmitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti.\n\nLustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä\nja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun\nyljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa\noli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa\nja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko\nruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin.\n\nPaavo taisteli kaiken aikaa itsensä kanssa. Pitikö hänen sittenkin\npuhua jotain? Mahtuiko tänne mitään muuta sanaa enää kuin tämä\nLustigin, ja oliko täällä ketään, joka häntä ymmärtäisi? Hänestä\nne tuntuivat olevan suruttomia kaikki, nekin entiset Savojärven\nesikoiset, suuren herätysvuoden aikuiset, jotka Herra oli kerran\nmaahan painanut ja Paavalin kutsumuksella kutsunut. Nyt ne istuivat\nsiinä välinpitämättöminä, ajattelemattomina, osaamatta eroittaa oikeaa\nvasemmasta. Vaan hänen täytyi, häntä kauhistutti tämä kaikki, Lustigin\npuhe ja entisten ystäväin tylsä tila.\n\nKun virsi oli loppunut, alkoi Paavo puhella hiljaisella, aralla äänellä:\n\n\"Tätä tietäkö te aiotte jatkaa, jolle tuo mies on teitä opastamassa?\nTämäköhän se on se, jota elämän Herra on edellä mennyt ja apostolit\nja kaikki vanhat pyhät perässä tulleet? Etteikö siinä sitten muuta\ntarvitakaan taivaan tiellä kuin leuto, lihallinen mieli, joka joskus\nkäy näissä menoissa herkuttelemassa?\"\n\nHän pysähtyi siihen, tutki ja tarkkasi seuratupaa, jossa nyt vallitsi\nhiljaisuus ja outo, ihmettelevä odotus.\n\n\"Ette tiedä ettekä ymmärrä, sokeat raukat, sitä tietä, jolla sielut\npelastuvat\", jatkoi hän sitten. \"Ei ole kukaan teille ilmoittanut eikä\nilmoittamatta löydy Herra tietä. Se on salattu tie ja salattua on\nkulkukin sillä tiellä. Vaan ei ole syy teidän, jotka kerran heräsitte\nsuurena herätysvuotena, kun Herra painoi kansaa maahan ja pyhällä\nkutsumuksellaan kutsui syntisiä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa.\nSyy on sen, joka on teitä väärään valkeuteen johtanut, tämän Lustigin,\njoka tässä on tänäkin iltana puheitaan pitänyt. Ette näy tuntevan, mikä\non Herran hengestä, mikä muusta, ja mikä on oikean paimenen ääntä, kun\nolette suden paimeneksenne ottaneet. Ette menneet kuormanne kanssa, te\nvanhat heränneet, elämän Herran eteen, ette ruvenneet siinä ikävöimään\nja odottamaan sen päivän nousua, jonka Herra antaa aikanansa koittaa.\nVaan miten te paremmin kuin minäkään, jonka asia oli ennen yhtä pimeä\nja huono, pimeämpi vielä kuin on teidän ollut. Mutta vielä on aika,\nvielä on Herra odottamassa, jos on vaivatuita ja särkyneitä sydämiä ja\npimeässä, eksyksissä haparoivia.\"\n\nHän jätti siihen. Sanat katosivat hänen suustaan ja hän painoi päänsä\nalas. Se oli nyt sanottu, mitä sanoa pitikin, minkä täytyi tulla\nsanotuksi kerran. Saivat tehdä mitä tahtoivat, ottaa vastaan, hyljätä\ntai hyväksyä.\n\nHän kuuli levotonta supatusta, ivallisia, katkeria ääniä ympärillä\nmiesten puolelta. Ja kun hän kohotti päänsä ylös, näkyi Lustig istuvan\ntulipunaisena paikallaan.\n\n\"Et saa olla suupaltti täällä — täällä on muita vanhempia. Luulet\nosaavasi vanhoja opettaa ja ojentaa, vaikka on oma läksysi vielä\noppimatta\", sanoi Lustig käheällä, vapisevalla äänellä.\n\n\"Meitäkö se on tullut korjaamaan ja oikomaan? — Sitäkö viisautta se\nsieltä etelästä on tuonut? — Kun lie parempi, niin Pysyköön parempain\nseurassa!\" kuului miesjoukosta pöydän puolelta.\n\n\"Jos tunnette tunnossanne oikeassa olevanne ja tanssien taivaaseen\npääsevänne, niin jatkakaa tietänne, kulkekaa kiireesti! Se on aika\nlyhyt, mutta iankaikkisuus pitkä\", sanoi Paavo vakavasti ja läksi ulos.\n\nNe nousivat kaikki paikoiltaan kuin yhteisestä päätöksestä, puhuivat\nkiihkeinä toistensa suihin, naurahtelivat ylönkatseellisesti ja\nkulkivat meluten ulos ovesta.\n\nVoi sentään sitä pimeyttä, minne Lustig vei, voi ihmisraukkoja, entisiä\nystäviä, kalliisti kutsuttuja, voi surutonta markkinamenoa!\n\nHän kulki kiireesti kotia — juoksujalassa — kuin pakenisi jotain,\nniinkuin joku häntä tavoittelisi takaapäin. Miksi hän sittenkin läksi,\nmitä hän niille enää puheillaan, joilta oli tunto viety ja taito\nsokaistu, mitä niille muutkaan, paitsi Herra?\n\nEi — ei hän ollut oikein saanut sanotuksi sitä, mitä oli mielessään\nhautonut, ei ollut löytänyt sanoja. Hän oli hämmentynyt keskellä\npuhettaan ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi painanut\nkädellään hiljaa hänen suutaan vasten. Miksei hän saanut puhutuksi\nniinkuin aikoi? Hän tunsi jotain outoa itsessään, jotain levotonta,\nrauhatonta, jota ei ollut ennen tuntenut, lyödyn hiljaista jälkikipua,\ntappiolle joutuneen masentunutta mieltä. Ei tullut kukaan hänen\nluokseen pihalle, ei kukaan hänen entisistä ystävistään. Na pakoilivat\nvain, kiersivät kaukaa, katselivat syrjittäin kiihtynein katsein.\nNuoret vain seisoivat totisina ovensuussa.\n\nOliko hän sittenkin ollut omin lupinsa liikkeellä, ilman Herraa ja\nHerran henkeä? Jos olisi Herra ollut mukana, itse pannut sanat hänen\nsuuhunsa, niin niiden olisi täytynyt tulla hänen luoksensa itkien ja\nkysellen ja uutta tietä etsien. Kiitos sinulle, Paavo, että tulit,\nettä autoit meitä, että palautit meidät väärältä tieltä valkeuden ja\nelämän tielle! Ja jos hän olisi osannut oikein puhua, jos olisivat\nsanat olleet valmiina, niin se olisi ollut merkki siitä, että Herra oli\nmukana, että hänen asiansa oli Herrankin asia. Vai oliko se sittenkin\nvain koettelemusta Herran puolelta hänen itsensä tähden, olisiko Herra\ntahtonut painaa häntä alas, ettei ylpistyisi eikä kasvaisi kiinni\nitserakkaaseen mieleen? Ei — ei hän tietänyt — ei hän tietänyt mitään,\nei hän osannut selittää itselleen tätä, niinkuin ei sitäkään silloin,\nkun oli pimeä, raskas aika, kun sielua poltti helvetin tuli, ja Herran\nsalattu viisaus oli vielä tuntematon.\n\nHän luki kotonaan niinkuin ennenkin, tutki pyhää kirjaa, istui illat\npöydän päässä raamattunsa ääressä, joka siinä makasi jaloillaan\nkuin odottaen ja ikävöiden Paavon työstä tuloa. Vaan ei oliot enää\nsamanlaista kuin oli ollut, ei sellaista tyyntä lepoa eikä tasaista\ntaivalta eikä sielun hiljaista, salaista, lakkaamatonta iloa. Niinkuin\nolisi jotain kadonnut, jota hän etsi, mutta josta ei oikein tiennyt,\nmitä se oli, niinkuin olisi siellä sisimmässä jotain särkynyttä, jota\nei itse saanut korjatuksi ja jota ei osannut Herrallakaan korjauttaa.\n\nHän oli hajamielinen, pysähtyi pitkäksi ajaksi omiin aatoksiinsa,\nhavahtui siitä, kulki jonnekin, teki jotain kuin väkisten, kuin omia\najatuksiaan karkoittaakseen. Mikä se oli? Mikä häntä oikein vaivasi\nja mistä se oli kaikki tullut? Nytkö se teki tuloaan se pimeys, josta\nseppä oli puhunut, mutta jota ei vielä ollut tullut? Ja hänestä tuntui\npäivä päivältä yhä enemmän siltä, kuin luistaisi käsistä se hyvä olo ja\nonnen tuntu, jota hän oli tähän saakka saanut tuntea.\n\nKerran oli siitä ollut puhetta sedän kanssa, vaan ei setä ollut\ntietänyt siihen mitään. Ja mitenpä setä ja mitenpä siihen muutkaan,\njotka eivät olleet sitä kokeneet ja tunteneet niinkuin hän itse! Setä\noli vain sanonut: itse tiedät, itse osaat paremmin ja ymmärrät asiasi,\nja kehoittanut lukemaan raamattua. Ymmärsi hän, tiesi hän, että tie oli\narmoistuimelle joka päivä kuljettava, ettei saanut antaa minkään asian\neikä minkään synnin vanhettua, vaan tuli sopia aina Herran kanssa ja\npitää välinsä selvinä, ja senkin, että selvyys oli tuleva, että valo\noli koittava ja päivä kirkastuva, niinkuin oli kirkastunutkin, mutta ei\nhän tätä ymmärtänyt.\n\nJoku vanha herännyt oli käynyt hänen luonaan puhumassa sielunsa tilasta\nja kertomassa omista kokemuksistaan. Hän oli siitä ihastunut ja saanut\nkehoitusta, jota oli tuntenut tarvitsevansa. Niitä kuului olevan siellä\nmuitakin samanlaisia, epäileviä, horjuvia, joita ei Lustig ollut vielä\nsaanut jalattomiksi köyttää. Ne olivat alkaneet ajatella asiaansa\nja tunnustella tietään sinä iltana, jona Paavo oli ollut puhumassa\nSavojärvellä, olivat kulkeneet toistensa luona, puhuneet toisilleen\npelkonsa ja epäilyksensä, salaa, Lustigin tietämättä, lukittujen ovien\ntakana. Ja olivat ne jo olleet aikomuksissa tulla tänne Sutelaan,\nPaavon luo, vaan eivät vielä uskaltaneet.\n\nNiin se oli, ettei siitä kukaan muu saanut selvää kuin seppä, siitä,\nmitä piti tehdä, pitikö nostaa julkisota Lustigia vastaan ja vanhoja\nSavojärven ystäviä, joita perkele oli petoksella pyydystämässä, vai\njättääkö kaikki ennalleen. Ja niin oli myöskin, ettei hän saisi ennen\nlepoa eikä rauhaa, kuin tästä olisi päässyt selvyyteen. Hänellä oli\ntämä sittenkin vaivana, salaisena kaivauksena yötä ja päivää. Tämä se\noli, joka häntä painoi, joka seurasi kaikkialle ja joka ennen pitkää\noli uuvuttava hänen oman kilvoituksensa Herran tiellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä kevätkesästä, kun touko oli tehty, läksi hän samalle\npitkälle taipalelle, jota kerran oli raskain mielin taivaltanut. Ei\nollut enää ketään kieltämässä eikä tarvinnut salaa lähteä, niinkuin\nsilloin oli täytynyt. Ei ollut enää tunto sairas eikä kuoleman pelko\nperästä ajamassa. Oli kevyttä ja iloista, niinkuin olisi kotiinsa\nkulkemassa, vanhan isän luo vierailta mailta.\n\nMillaista ihmeellistä olikaan hänen elämänsä ollut lapsuudesta saakka!\nEi hänellä ollut oikeastaan ollut lapsuuden iloja eikä riemuja\nmilloinkaan. Hän oli aina ajatellut sielunsa pelastusta siitä saakka,\nkun muisti jotain ajattelemaan ruvenneensa. Kadotusta hän oli aina\npelännyt ja kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Hän muisti hämärästi, miten\nisä oli vienyt hänet kirkkoon eräänä pitkänäperjantaina, miten pappi\noli saarnannut ja miten hän oli hätäisenä kysynyt kirkon penkissä\nisältään: \"Kuka on tapettu?\" Se oli ollut vanha pappi, valkohapsinen,\njoka oli itsekin itkenyt saarnatessaan. Ja sitten hän muisti\nrippikouluaikaansa, miten hän aina oli seisoskellut yksinään kirkon\nseinän vieressä papin tuloa odottaen, kun toiset telmivät ja tappelivat\ntiellä, ja miten hänen mielensä oli ollut raskas ja alakuloinen ja\nmiten pappi oli kysynyt häneltä, kun eivät muut ketkään osanneet\nvastata. Äiti oli aina ollut hyvä ja hellä. Äiti oli lohdutellut ja\nlepytellyt ja laulanut vanhain sotamiesten lauluja Kustaan sodan\najoilta. Yhtä hän muisti vähän alusta:\n\n    Kuninkahan, Kustavuksen malja juodaan,\n    Parahimman kuin Pohjan piiriss' löytyy.\n             Riidat taittoi,\n             Meille laittoi\n             Hyvän tyvenen.\n\nSiinä oli ollut marssin tahti sellainen, ja äiti oli hypitellyt häntä\npolvillaan. Ei ollut äidillä parempia lauluja eikä ollut äiti vieläkään\npäässyt paremmasta osalliseksi. Äiti itki ja vetisteli, kun hän joskus\npuhui, vaan jäi sittenkin vanhaan menoonsa. Sedällä oli aina jotain\nollut, jotain vanhaa jumalisuutta ja hartautta, sellaista ulkonaista,\njohon hän sitten näkyi tyytyvän.\n\nMiten oli ihanaa ja lämmintä ja kesäistä luonnossa, ei kuumaa eikä\nhelteistä, niinkuin keskikesän aikana, vaan leppoista, viileää,\nheräävää, maan ja metsän tuoksua ja kaukaisten vaarojen äänetöntä\ntervehtimistä, toisen toisensa takaa, toisen jonnekin kadotessa, toisen\nyletessä ja päätään ylpeästi nostaessa! Hän painoi eteenpäin tietään\npäivät pääksytysten väsymystä tuntematta juosten väliin pitkillä\ntaipalilla.\n\nSiinä oli sepän talo samalla paikalla järven rannalla, paja alempana\ntien toisella puolen, ja siinä kivi metsän reunassa, suuri kivi, jonka\nviereen hän oli silloin polvistunut Herraa kiittämään.\n\nSeppä oli vanhentunut, niin ettei hän ollut tuntea eikä seppäkään\nhäntä, siristeli vain silmillään ja katseli kauan aikaa kätensä alta\nkuin mieleensä jotain palauttaen.\n\n\"Niin — niin se on, että kun vanhenee, niin näkökin pettää ja muisti\nhuononee. Vaan sinä olit silloin nuori ja hento pienempi\", sanoi seppä.\n\n\"Ja seppä suorempi\", lisäsi Paavo naurahtaen.\n\n\"Se on seppäin tauti sellainen, että käyvät koukkuun ennen aikaansa.\nMaakin vetää jo puoleensa vanhaa miestä. Oli toki hyvä, että tulit.\nMinä olen sinua monesti muistanut.\"\n\n\"Ja minä teitä. Tuskin on sitä päivää kulunut, etten olisi ollut\najatuksissani täällä. Ette te oikein tiennyt, minkä lahjan mennessäni\nvein, kun vein valon ja viisauden, jota ei maailma tunne.\"\n\n\"Molemmat toisiaan. Sehän se on suuri armo, että ystävät saavat tavata\ntoisensa — Herran ystävät. Täällä on aina vain kuollutta ja kylmää.\"\n\nNuori, punakka tyttö oli tullut sisälle pitkä palmikko hartioilla\nheiluen.\n\n\"Tämäkö on Reetta?\" kysyi Paavo tervehtien.\n\n\"Tämähän se on\", vastasi seppä katsellen hellästi tytärtään.\n\n\"Ja laulaa vielä —?\"\n\n\"Eivät ole vielä laulut loppuneet. Miten käynee sitten, kun isä on\nkuollut?\" vastasi seppä surullisella äänellä. \"Maailma on paha ja\nnuoruus kiusauksia täynnä.\"\n\n\"Jaa — niin — vaan eihän tällä, joka on pienestä lapsesta kasvanut\nHerraan kiinni\", sanoi Paavo kuin lohduttaen.\n\n\"Älä sano! Heittäytyy vain huolimattomaksi hetkeksi, vaikka vain\nmuutamaksi päiväksi, niin jo alkaa sydän hyväillä maailmaa. Tässä saa\nvanhakin olla joka päivä sodassa. Meissä ei ole minkään tallentajaa,\njollemme valvo.\"\n\nSeppä vilkastui, vapautui, innostui vähitellen puhuessaan, nousi\npaikaltaan, pyöriskeli ketteränä ja istui taasen.\n\n\"Kun on yksin saanut elää ja hautoa omia asioitansa ja oman kylmyytensä\nkäsissä painiskella, niin jo on usein ennättänyt kaivata ystävää, joka\nymmärtää. Ei niitä täällä ole — ei ole ketään, kenelle sydämensä avaa.\nVaan mitä sinä tänne — tällaiselle matkalle?\"\n\nSeppä kysyi sen niin äkkiä, että Paavo tuntui hätääntyvän ja hakevan\nvaivoin vastausta.\n\n\"Sitä minä tänne, että täältä pitää taasen saada valoa, jota ei\nlikempää löydy.\"\n\nJa hän alkoi kertoa, mikä häntä oli vaivannut, miten heränneet olivat\neksyneet väärään oppiin, Lustigin oppiin, miten hän oli niitä jo kerran\nkoettanut palauttaa, vaan ei ollut saanut palautetuksi, ja miten niiden\nmeno oli käynyt yhä kevyemmäksi.\n\n\"Ja sinä niitä arkailet ja orjailet?\" sanoi seppä, kun Paavo oli\nlopettanut.\n\n\"Kun tuntuu siltä, että menee rauha ja lepo, ja kun ei tunnu olevan\nvaloa muuta kuin omaa itseä varten ja kun ei osaa oikein selittää\nsitä, mikä on ero oikean ja väärän kristillisyyden välillä, vaikka sen\ntuntee.\"\n\n\"Anna mennä oman rauhasi, kun on toisten väärä, petollinen rauha\nkukistettava!\" sanoi seppä varmalla, vakuuttavalla äänellä.\n\n\"Väärät ja vilpilliset kristityt eivät palaa enää kerjäläisen läksyyn\",\njatkoi hän sitten, \"vaan kulkevat tietänsä kuin yhdeksän parattua\npitalista itseään ihaillen ja oman jumalisuutensa kuvastimessa\nkurkistellen. Tutki sinä sitä, tarkkaa sitä, missä on köyhä syntinen,\njoka lähtee joka päivä alusta ja palaa armahtajansa luo!\"\n\nNiin — niin se on — niin on hänkin tuntenut sen olevan. Hänellä vain\non ollut hiljainen epäilys siitä, ettei sitä sittenkään osaa oikein\neroittaa aina, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän on sen vain tuntenut\nhengessään — aavistanut. Ja tämähän on sitä samaa, mistä seppä\nsilloinkin puhui, sitä yksinkertaista: Lähde alusta joka päivä, painu\njumalattomana Jumalan eteen, pidä auki tiesi armoistuimelle!\n\n\"Minusta tuntuu siltä kuin en saisi lupaa sinne mennäkseni ja niille\npuhuakseni, niinkuin en olisi siihen kutsuttu\", sanoi Paavo.\n\n\"Älä kysy itseltäsi lupaa siinä, mikä on Herran asia! Se on heränneen\nsydän huono neuvonantaja — tuomitsee, painaa alas, tekee kelvottomaksi.\nJo minä sen metkut olen kokenut. Vaan usko Herraa, sääli raukkoja,\nsuden suuhun joutuneita! Sinulle tuntuu Herra antaneen lahjojansa.\"\n\nHe puhelivat kaiken päivää, istuivat, lukivat \"Hunajan pisaroita\",\navasivat toisilleen sydämensä. Reetta lauloi väliin, palveli, hoiti\nja istahti taasen kuuntelemaan keskustelua kädet esiliinan alle\nkätkettyinä.\n\n\"Tämä on pimeää maata täällä. Ei ole ketään ystävää hoitamassa eikä\nlohduttamassa, itse pitää saada lohdutus sanasta. Vaan pianhan\ntämä loppuukin — pääsen perille. Se on vain se ahtain portti vielä\nkulkematta, mutta auttanee Herra, joka on tähänkin asti auttanut.\"\n\nPaavon teki mieli sanoa jotain sepälle, jotain rohkaisun sanaa, jotain\noman ystävyytensä osoitukseksi, mutta jätti kuitenkin sanomatta.\n\n\"Mikä siinä on, että minulta on kuoleman pelko kokonaan loppunut?\"\nkysyi hän hetken päästä.\n\n\"Mitä sinä sillä tekisit? Jumalattomat sitä kantakoot, vaan ei\nJumalan ystävät. Sitäkin Herra vielä antaa tarpeen mukaan kuriksi ja\nkasvatukseksi niinkuin muutakin vaivaa. Se vain tulee vanhalle usein\nmieleen, mitkä kiusat sielu rukka saanee, ennenkuin henki pääsee\nvapauteensa.\"\n\n\"Eikä ole vielä tullut niitä pitkiä pimeitäkään, joista te silloin\npuhuitte\", jatkoi Paavo.\n\n\"Ei vielä — ei ole vielä ennättänyt — et ole vielä vahvistunut\nniitä vastaanottamaan eikä ole ollut vielä elämän huolia nuorella,\nyksinäisellä miehellä. Kunhan vartut ja vanhenet ja hartiasi alkavat\nkestää, niin lasketaan kuormia kannettaviksi. Tämä on sellaista tämä\nHerran kuljetus, että ovat miestä myöten eväät ja kantamiset. Vaan\nmitä tuleekin ja mitä annetaan, se pitää uskossa ja nöyryydessä\nvastaanottaa, ei hätäillen, ei katsellen eikä kuuhaillen, mistä pakoon\npääsisi, pois ristin ja vaivan alta, vaan hiljaa odottaen ja yhä alemma\nKristuksen jalkoihin painuen.\"\n\nKun he taasen hyvästelivät toisiaan, tunsi Paavo viimeisen kerran\nnäkevänsä vanhaa ystäväänsä. Seppä seisoi siinä pienenä, kumarana,\navuttomana hänen edessään, vetiset silmät räpyttäen ja jäi tyttärineen\nseisomaan pihalle varhaisena kesäaamuna. Reetta oli laulanut heidän\naamiaista syödessään ja seppä vielä lukenut jotain \"Hunajan pisaroista\"\nmelkein ulkomuistista, niinkuin Paavosta oli näyttänyt.\n\nEi ollut sitä iloa ja riemua Paavon sielussa, mitä oli viime kerralla\nollut paluumatkalla, oli tyyntä ja tasaista, vahvistetun vakaantuneen\nmielen hiljaista rauhaa. Hänellä oli nyt vakuutus ja tieto siitä, mitä\npiti tehdä, melkein kuin valtakirja taskussa. Hänen ei tarvinnut enää\narkailla, ei kysyä lupaa omalta itseltään eikä muiltakaan keltään.\nRauha sai mennä, jos mennäkseen, kun oli kerran Herran asia ajettava ja\nheränneet sielut autettavat. Sotaa se oli koko tämä elämä ja taistelua\nsille, joka oli Herran puolella. Ei saanut katsoa omaa mukavuutta eikä\nmuidenkaan, piti rauha rikkoa, väärä rauha, synnin rauha, Lustigin\nystäväin ja kaikkein.\n\nHän poikkesi tuttuun taloon Suonenjoella. Vanha isäntä oli kuollut ja\nkuollessaan lähettänyt terveisiä. \"Sanokaa terveisiä sille Sutelan\nnuorelle miehelle! Sen Herra lähetti luokseni, etten hukkuisi.\" Nuoret\nmiehet olivat vakavia ja ystävällisiä. Eivät olisi pois päästäneet,\nviivyttelivät vain ja puhuttivat hänellä ja puhelivat isästään. Isä\noli ollut kuin uusi mies siitä lähtein, hiljainen, nöyrä, puhunut joka\npäivä kotonaan kuolemastaan rauhallisesti. Sitten oli Mikkeliä vasten\nyöllä kuollut kirkkain katsein ja Herran tuloa odottaen. \"En näe, en\ntunne mitään, uskossa odotan, toivossa katson Lunastajaani.\"\n\nPaavo sai siitä vahvistusta ja kehoitusta itselleen. Ei hän saanut\nsalata sitä, mitä Herra oli hänelle antanut, vaan levittää valoa ja\nviisautta, salattua viisautta. Ei hän saanut katsoa, oliko sitä vähä\nvai paljo, vaan muistaa, mitä Herra teki viidellä leivällä korvessa,\nja miten siunasi hänenkin sanansa Suonenjoella. Jos hän sentään saisi\nne palautetuiksi, saisi niiden kanssa istua ja puhua niinkuin sepän\nja yhdessä sitten levittää ja sytyttää herätyksen tulta. Ja jos ei\nsitäkään, jos ei senkään enempää kuin pienen joukon, jonka kanssa\nyhdessä taivaltaisi taivaan tietä, niin olisi hänen rukouksensa\nHerra kuullut. Hänelläkin olisi silloin ystäviä, jotka tukisivat ja\nkehoittaisivat, kun ne kerran tulisivat ne pitkät pimeät ajat, ristit\nja vaivat.\n\nJa hän läksi taasen niinkuin ennenkin kerran Lustigin seuroihin, ei\nhätäillen eikä kiirehtien, vaan hiljaa rukoillen ja anoen voimaa\nHerralta. Ei hän saanut rynnistellä eikä ryykäämällä kulkea Herran\nasioilla, ei ärsyttää eikä kiihoittaa eikä ruoska kädessä hosua\nympärilleen. Herran asia oli tuomita ja kadottaa, vaan ei hänen.\nHänessä oli silloin ollut luonnon kiivautta ja taitamattomuutta. Kun\nei se vain olisi ollut ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja omien lahjojen ja\nvoimien ihastelua! Vaan ei hänellä saanut olla nyt, hänen piti Herralta\npyytää sanansa. Siinä ne, olivat taas kaikki, siinä hänen ympärillään,\nhämärässä pirtissä. Koivun ja haavan lehtiä oli siroitettu lattialle,\njoiden tuoksu tunkeutui väkevänä pirttiin. Lustig istui pöydän takana,\nniinkuin silloinkin, punaisia, pyöreitä kasvoja näkyi epämääräisesti,\nhäämöittäen joka puolelta. Kaikki näkyivät katselevan häntä, jotkut\nkiipeevän pankolle ja kohoutuvan varpailleen uunin kuvetta vastaan.\n\nHän antoi Lustigin puhua ja alkoi vasta lopussa, loppuvirren perästä\npainaen päänsä somasti taaksepäin ja suoristaen pitkän vartalonsa.\n\n\"Teitä on täällä monta vanhaa ystävää, ensi herätyksen aikuista. Minä\nolin silloin vielä nuori, kun Herra herätti kansaa Savojärven kylässä\nja painoi sitä synnin vaivaan ja kuoleman pelkoon heinäniityllä kuumana\nkesäpäivänä. Vaan yhdessä oltiin ja itkettiin ja kuunneltiin Juhana\nMartikaisen julistusta Jumalan pyhistä ja vanhurskaista tuomioista.\nSiitä ovat tiet sitten eronneet eivätkä ole vielä yhteen tulleet,\nvaikka yksi vain on taivaan tie ja yksi ovi elämään sisälle. Se on\nkaita tie, niinkuin elämän Herra on siitä puhunut ja niinkuin on hänen\napostolinsakin todistanut, että monen vaivan kautta pitää Jumalan\nvaltakuntaan sisälle mentämän. Jos se on kaita kerran, niin ei saa\nsyntinen sillä hekumoida, ei oleilla eikä ilojansa pitää, jotka eivät\nole hengen oikeita iloja, vaan pitää kieltää itsensä ja lainata\nHerralta voimaa sitä vaeltamaan ja loppuun asti kärsivällisesti\nkilvoittelemaan. Sitä minä vain aion sanoa, että Herra on teille\nherätyksen aikana armonsa antanut, vaan teidän pitää uskollisesti\nseurata hänen pyhää kutsumistaan ja etsiä sitä valoa ilmoitetusta\nsanasta, jonka hän kunakin päivänä armossaan antaa.\"\n\nHän tunsi, miten hän lämpeni ja kävi yhä rohkeammaksi, miten sanat\ntulivat kuin itsestään tuotuina ja upposivat jonnekin täyteen ahdetussa\npirtissä. Seuraväki joutui suuren liikutuksen valtaan, toiset kaatuivat\nlattialle, toiset itkivät ääneensä.\n\n\"Viekää niitä pois — kantakaa pois!\" sanoi Paavo ja jatkoi puhettaan.\n\n\"Tielle olette tulleet, kaikki herätetyt ja kutsutut sielut, vaan\nsitten olette kulkeneet ohi oikean järjestyksen. Olette omaa\njumalisuuttanne katselleet ja siinä jääneet huolimattoman elämän\nmukavasti makaamaan. Vaan kun ette ole saaneet oikeaa iloa ja rauhaa\nHerralta, niin olette sitä ottaneet omilla käsillänne ja jaloillanne.\nSiitä on kasvanut lihallinen mieli, synnin tunto lakannut eikä ole\nollut jokapäiväistä asiaa armoistuimelle. Vaan nyt alkakaa uudestaan,\nasettukaa alastomina syntisinä Kristuksen kasvojen eteen ikävöiden\nuutta armokatsetta! Ei ole vielä hänen kätensä lyhetty eikä hänen\nlaupeutensa loppunut.\"\n\nLustig istui kalpeana paikallaan, lyötynä, kukistettuna, maahan asti\nmasennettuna. Näytti hetken siltä kuin hän aikoisi jotain puhua, vaan\nkun hän näki, miten miehet painuivat alas ja miten niiden hartiat\njärähtivät ja kuuli, kuinka naiset itkivät ja hourailivat ja puhuivat\noudolla äänellä, lähti hän hoippuen ulos, kulki vaaran rinnettä alas\nkuin pahanteosta palanneena ja katosi ahon laidassa metsään. Mutta\nPaavo jäi pirttiin, istui ja puheli ja hoiti uusia ystäviään elämän\ntielle, neuvoi, opasti ja korjasi kuin äiti itkeviä lapsiaan. Ja hän\ntunsi jotain outoa ja uutta itsessään, jota ei ollut ennen milloinkaan\ntuntenut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNiinkuin heitä olisi lakkaamatta vainottu ja ajettu paikasta toiseen,\nniinkuin heillä ei enää olisi, missä elää ja olla ja minne kotinsa\npysyvästi pystyttää ja niinkuin heidän aina täytyisi kärsiä ja nähdä\nnälkää ja puutetta.\n\nHe olivat lähteneet vanhasta Sutelasta, Paavo vaimoineen, rakentaneet\nuuden asumuksen itselleen kauas korpeen ja paenneet sieltä taasen\nKoskiniemeen, Riitan entiseen kotiin, joen rannalle, alavammalle\nmaalle. Vaan aina tuli puutos vastaan, aina oli nälkä vaanimassa\noven takana, aina korjasi halla kätten työt ja raskasten päivätöiden\nponnistukset. Muilla säilyi, heiltä otti, muita säästi, heitä\nlakkaamatta vihasi ja vainosi.\n\nTällaistako nyt oli Herran kuletus? Tässäkö nyt olivat ne vaivat,\njoista seppä oli puhunut ja joita Paavo oli hiljaisuudessa odottanut\ntuleviksi. Vaan hän kestää, hän ottaa nöyrästi ja nurisematta kaikki\nHerralta, hän tekee työtä ja raataa uusilla voimilla. Ja kun voimat\nloppuvat, jättää hän joukkonsa Herran hoitoon: Tässä ovat, pidä huoli\nomistasi!\n\nEi hän ymmärtänyt itsekään, mistä hänellä oli tämä usko ja rohkea\nluottamus, hän tunsi vain, että oli ja että hän kesti. Hän oli aina\niloinen, tuli iloisena työstään, lähti reippaana takaisin, nauroi,\nlaski leikkiä, niinkuin ei mikään olisi vaivannut eikä mikään puute\nollut painamassa.\n\nNe olivat nyt kaikki hänen ystäviään Savojärvellä ja Ollikkalassa.\nSiellä oli nyt uusi meno, uusi kansa kokonaan. Vanhat olivat virinneet\nuuteen elämään ja nuoria heräsi lakkaamatta. Kuka olisi uskonut, että\nnäin sittenkin kävi, että piti valjeta tällaiseksi Herran päivän, että\nniiden piti palata takaisin ja lähteä uudestaan oikealle elämän tielle!\nHänestä tämä oli kuin unta, ihmeellistä unta, jota ei oikein tohtinut\ntodeksi uskoa. Ei hän ollut pyrkinyt johtajaksi Lustigin sijalle, vaan\nne olivat pakoittaneet, olivat itse tulleet ja pyytäneet seuroihinsa ja\nhänen oli sitten täytynyt lukea ja puhua kehoituksen sanoja. Mieluummin\nhän olisi istunut jossain näkymättömässä paikassa muiden joukossa,\nsiellä veisannut ja itsekseen iloinnut ja kuunnellut jonkun toisen\npuhetta. Hän tunsi aina jotain vaivaa ja salaista rauhattomuutta siitä,\nettä piti puhua niille ja niitä opettaa.\n\nVaan tämä se oli sittenkin se, joka häntä rohkaisi ja ylläpiti\nmaallisten puutosten alla. Jos oli Herra kurittamassa ja painamassa\nsiellä kotona, niin oli täällä taasen nostamassa ja kohottamassa. Jos\npitikin niin olla, jos se olikin Herran tahto ja kuletus sellaista,\nettä minkä toisella kädellä ottaa, sen toisella antaa — huonomman\nottaa ja paremman antaa! Mitä siitä, jos on köyhä ja jos täytyy kitua\nmaallisten puutosten alla, kun on sielu Herrassa ravittu ja kun ovat\ntaivaan tavarat joka päivä kannettavina! Ja mitä siitäkään, jos vaikka\ntäytyisi nälkään nääntyä, kun on sielu pelastettu ja syntinen päästetty\nsynnin kuormasta Jumalan lasten vapauteen! Hänestä se tuntui niin\nsuurelta aina seuroista palatessaan, että jalkoja nostatti kivisellä\npolulla ja päätä huimasi. Ne olivatkin ihanimmat ne paluumatkat. Sielu\noli täynnä Herran hyvyyttä ja uutta innostusta uusista herätyksistä,\njoita oli taasen tapahtunut. Kaukaa jostain kuului aina poistuvien\nveisuuta, kun ne vaaran rinnettä laskien ja nousten päästivät ilonsa\nilmoille ja kaihonsa kuuluville.\n\nSe häntä vain salaa vaivasi, että Riitta oli osaton siitä armosta,\nmikä hänellä oli itsellään ja mikä oli niillä muillakin, ja sekin,\nettä Riitta oli alkanut nurkua ja nureksia hänen matkojaan. Hän\noli odottanut ja toivonut, että Riitta heräisi, että heistä tulisi\nsamanmieliset, kun kerran piti samaa, yhteistä elämääkin elää ja\nyhdessä lapsia Herralle kasvattaa. Miten niitä Herralle, jos toisella\non toinen mieli kuin toisella ja jos toinen hajoittaa sen, minkä\ntoinen on rakentanut? Ja miten jaksetaan ja kestetään puutoksissa\nja köyhyydessä, jos ei ole yhteistä tukea, yhteistä kannatusta ja\nlohdutusta kummallakin? Hänestä tuntui joskus synkältä ja raskaalta,\nkun hän sitä ajatteli ja kun hän palasi kotiin seuramatkoiltaan ja näki\nRiitan kärsimättömänä liikkuvan pirtissä.\n\nKerran syksyllä oli Paavo päättänyt suojella halmeensa hallalta. Hän\noli koonnut risukasoja painanteen puolelle suurta, vetistä suota vasten\nja poltellut niitä pitkin yötä. Ensimäisenä yönä oli yritys onnistunut,\nvaan toisena jo oli halla huokunut henkeään yli tulien.\n\n\"Se menee, minkä Herra ottaa. Siinä eivät auta ihmiskeinot\", sanoi hän\nRiitalle aamulla ja asetti pari paleltunutta tähkää pirtin pöydälle.\n\nRiitta ei puhunut mitään, kumartui vain kärsivän näköisenä nuorimman\nlapsen yli, joka hiljaisella, sairaan äänellä kuului valittavan\nkopassaan.\n\n\"Lienen itse yrittänyt omin voimin. En ole ollut oikea rukoilija — et\nole ollut sinäkään\", sanoi Paavo raskain mielin.\n\n\"Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? Illalla panin viimeisen suuruksen\nsurveeseen. Sitä pitää olla siteeksi, että saa ehyenä leivän uunista\",\npuheli Riitta kärsimättömänä.\n\nPaavo ei vastannut mitään, vaan käveli pöydän luo, otti kopasta\nvirsikirjan, seisahtui siihen ja alkoi veisata. Hänen ruuhiinsa huojui,\npitkä solakka ruumis, ja hänen kätensä tuntuivat vapisevan.\n\n\"Kun se sitten sillä paranisi\", jatkoi Riitta, kun Paavo oli lopettanut.\n\n\"Paranee se ja paranemme mekin. Kun Herra parantaa, niin täytyy\nparantua. Meidän sydämmemme täytyy parantua ja uskomme. Vielä on\nvähällä päästy.\"\n\nEi Riitta tiennyt, miten Paavon oli vaikeaa olo, miten mieli oli raskas\nja sydän hätäili. Oltiin vasta pääsemässä selvään leipään, niin meni\nkaikki, yhtenä yönä meni, niin ettei siementä jäänyt. Ja hän tunsi ensi\nkerran, miten usko horjui ja jotain hämärää laskeutui hänen sieluunsa.\nEi saa epäillä, ei saa päästää maallisten huolten Herran tielle,\najatteli hän ja koki hätäilevin huokauksin tehdä väkivaltaa omalle\nsalaiselle epäilykselleen.\n\nHetken päästä näkyi Paavo valjastavan hevostaan pihalla ja asettelevan\ntyhjiä säkkejä rattaille.\n\n\"Lähden Syvärille. Jonsan Sutisella on jyviä, kun on vain halua. Kuuluu\nvihaavan heränneitä ja aikovan kannella piispalle. Suruttoman sydän on\narmoton, vaan Herra voi sen pehmittää\", kuului hän puhuvan Riitalle\novessa.\n\nHän ajoi hiljalleen uutta tietä ja antoi ajatustensa kulkea omassa\nvapaudessaan.\n\nHän ei ollut vielä milloinkaan liikkunut tällaisilla asioilla. Herran\nedessä oli kerjäten joka päivä maannut, vaan ei rikasten ovilla.\nVaan jos tämä onkin hänelle tarpeellista, että nöyrtyy ihmisten\nedessä, niinkuin on täytynyt nöyrtyä Herran edessä — suruttomain,\njumalattomain ihmisten, omien vihamiestensä! Hän ajatteli seppää ja\nsepän puheita ja lepuutti niissä levottomia, raskaita ajatuksiaan.\nIlman sepän kehoitusta olisi hän pysynyt erillään heränneistä. Vaan\nmitä iloa hänellä olisi yksinäisyydessä tällaisina aikoina? Mistä hän\nsaisi nyt lohdutusta ja tukea, kun Jumalan sanakin tuntui toisinaan\nvoimattomalta? Hänellä on siellä ystäväinsä seurassa sellainen\nlepopaikka, turvan ja rauhan sija, jonne pääsee pakoon, kun maalliset\nraskauttavat ja uskon voimat tuntuvat raukeavan.\n\nHän ei olisi koskaan uskonut, että jokapäiväisen elämän huolet voivat\npimittää sielun valoa ja estää yksinkertaista uskon harjotusta.\nEi ollut seppäkään siitä puhunut. Nyt on hän sitäkin jo ollut\nkokemassa. Miten ne jäytävät ja kalvavat, salaa kaluavat uskon juuria\nja sisällisen elämän voimia, niin ettei niitä sitten olekaan kun\ntarvitaan! Hän yritti jo tulla kokonaan neuvottomaksi ja horjua aamulla\nhalmeelta palattuaan. Niinkuin olisi sielu jo nostanut kapinan Herraa\nvastaan ja niinkuin ei olisi enää muuta turvaa kuin maallinen ja näkyvä.\n\nVaan hänen täytyy joka päivä valvoa ja pitää välinsä Herran kanssa\nselvinä, että olisi muille antamista, kun muut tarvitsevat lohdutusta\nja turvaa ja ettei puhuisi yli uskonsa ja oman koettelemisensa. Kun\non vain Herra joka päivä silmäin edessä ja Herran tie kulettavana\nja Herran armo omana armona, niin ei muu mitään, eivät ulkonaiset\npuutokset eivätkä kärsimykset. Jos sen Riittakin sentään käsittäisi,\njos ymmärtäisi, mikä on aarre, kun on Herra likellä, askelen\nulottuvilla, niin ettei muuta kuin mennä ja laskea kuormansa hänen\neteensä, siinä odottaa ja siitä ottaa sitten, mitä annetaan. Ja hänen\noli taasen niin turvallista olo ja elämä, niinkuin oli ollut monesti\nennenkin, kun sai tämän itselleen selvitetyksi.\n\nHän saapui niissä ajatuksissaan pihaan, ajoi kujan eteen ja heitti\nheinätukon hevoselleen. Isäntä tuli samassa ulos pirtistä — lyhyt,\nlihavahko, tuimannäköinen, seisoi äänetönnä, ivallisen näköisenä\nrappusilla ja katseli Paavoa, joka liikkui vikkelänä hevosensa\nympärillä, huusi sitten jotain jollekin pihan yli kuin käskien ja\nkomentaen.\n\n\"Mitä sinä täällä, Ruotsalainen?\" kysyi isäntä puoleksi leikin,\npuoleksi ivan sekaisella äänellä.\n\n\"Tulin katsomaan, miten rikas parannusta tekee\", vastasi Paavo ja\nojensi kätensä tervehtiäkseen. \"Kehnosti näkyy köyhältä käyvän\", lisäsi\nhän, kun oli tervehtinyt.\n\nIsäntä katseli yli pihan ja huuteli taasen jotain ikäänkuin estääkseen\nPaavoa jatkamasta.\n\n\"Köyhä kun tulee rikkaan luo, niin sillä on silloin hätä. Hätähän se\nminutkin liikkeelle ajoi — nälän hätä, kuoleman pelko. Sinulla on\nantaa, kun antanet — on aittaa, eloa, kalua.\"\n\nSutinen näkyi tarkastelevan Paavoa pitkään välinpitämättömän näköisenä,\nkääntyi vihdoin poispäin ja ärjäsi pirttiin mennessään: \"Ei kappaakaan\nkerettiläiselle. Saat mennä omien uskolaistesi luo pyytämään — saavat\nauttaa jumaliset. Kuulut kulkevan kyliä uskon vimmassa ja muilla\nitseäsi elättävän. Kummako sitten, jos joukko nälkää näkee!\"\n\nKoski niin kipeää Paavoon kuin olisi puukolla pistetty.\n\n\"Minä sen jo arvasin\", sanoi hän porstuassa isännälle kiihtyneesti,\n\"että sen on Sutisen sydämen saatana lukinnut. Ja lujassa onkin, minkä\nse lukkoon panee. Sitä ei aukaise köyhän valitus eikä vaivaisen huuto.\nNäyt kuulleen ja uskoneen kaiken maailman puheet, kun senkin, että minä\nkulen muilla itseäni elättämässä. On tehty työtä, on raadettu aamusta\niltaan ja iltojakin vielä pitkältä. Sen ovat näköiset nämä kädet.\"\n\nJa Paavo puristi käsiänsä nyrkkiin ja aukoi niitä isännän edessä.\n\n\"Vaan kun tässä täytyy kuolla\", jatkoi hän, \"kun Jonsan Sutinen antaa\nköyhän kuolla kotiinsa, niin panen tänne aittasi ovelle pitkälleni.\nPitää olla rikkaallakin jotain harmia — saa korjata köyhän ruumiin\ntieltään.\"\n\nHän kulki kiirein askelin hevostaan kohti, mutta pysähtyi samassa\nkeskelle pihaa.\n\nEi — ei hän saa näin mennä, ei hän saa Herratta lähteä, kun on Herran\nkanssa tullut. Ei hän ole ollut oikea pyytäjä, nöyrä ihmisten edessä,\nniinkuin olisi pitänyt ja niinkuin oli aikonut.\n\nHän pysähtyi äkkiä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi, miten sisässä riehui\nja aaltoili ja miten väkevät voimat taistelivat siellä vastakkain.\n\n\"Sinä loukkaannuit, Sutinen\", sanoi Paavo takaisin palattuaan, \"sinä\npanit pahaksesi. Puhuin turmeluksestani. En ollut oikea pyytäjä, ei\nollut mieleni oikea.\"\n\nHe seisoivat hetken äänettöminä kumpikin, Paavo pihalla, Sutinen ovessa.\n\n\"Käyhän sisään — tulehan pirttiin!\" sanoi Sutinen vihdoin, ja hänen\näänensä oli muuttunut ystävälliseksi. \"Jätä säkkisi siihen, saavat\nsiitä ottaa ja mennä antamaan!\"\n\nKun Paavo palasi illalla kotiinsa, oli hän täynnä hyvää tuulta, laski\nleikkiään, lähenteli lapsia ja puheli Riitalle pitkin iltaa iloisena,\ntyytyväisenä.\n\n\"Se on niin, että Herra antaa, että Herralla on jakamatonta tavaraa,\nkun on meissä ottajaa ja oikeaa rukoilijaa. Mutta syntisen sydän on\nhäälyvä ja hätäilevä. Se milloin uskoo ja luottaa, milloin taasen\nepäilee ja pelkää\", puheli Paavo illalla maata mennessään.\n\nHän ihmetteli itsekin usein, miten hän jaksoi tehdä työtä aamusta\niltaan ja sitten kulkea pitkät matkat sunnuntaisin Savojärvelle ja\nsieltä taasen öisin palata. Niinkuin olisivat voimat vain kasvaneet\nja työinto kohonnut, vaikka oli aina pettu syötävänä ja sammalsurve,\nja niinkuin olisi usko vain vahvistunut vastoinkäymisissä. Sieltä —\nsieltä hän sen sittenkin sai kaiken — Jumalan sanasta ja heränneiden\nystävien seuroista. \"Jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman\".\nNiin se on. Hän on sen itse kokenut ja tietää sen sanoa muille omasta\nkokemuksestaan. Miten on sentään kovaa ja raskasta niiden muiden elämä,\njoilla ei ole tässä elämässä muuta mitään kuin maallista, jokapäiväistä\npuutetta ja kärsimistä köyhinä vuosina, ei mitään toivoa eikä iloa\nJumalassa, ei uskoa eikä voimaa, millä kestää ja kantaa kaiken!\n\nEi ollut Riitallakaan. Ei jaksanut raukka päivääkään harjoittaa\nkärsivällisyyttä. Mikä se on oikein, joka tekee ihmisen kärsimättömäksi\nja ärtyisäksi ja kasvattaa kiukkua? Ahneus se on ja parempien päivien\ntavotteleminen ja takaa-ajaminen. Kun hän tarkkasi oman epäuskonsa ja\nkestämättömän mielensä syvimpiä juuria, niin paljastui sieltä alta\nahneus, se vanha, joka on kaiken pahuuden alku, joka maailman lapsia\nhallitsee, vaan jota hänen täytyi kuolettaa. Se se oli Riitan synti.\nSiitä olivat lähtöisin kiivaat, kiukkuiset puheet ja pitkällinen\nmurjotus ja äänettömyys. Vaan se oli kuritusta ja rangaistusta hänelle.\nHän oli omin lupinsa ottanut vaimon, Herralta kysymättä, kananealaisten\ntyttäristä eikä Herran kansasta. Hänen täytyi kantaa tämä omana\nristinään, jonka oli itse hankkinut.\n\nHän oli taasen ollut monta päivää Savojärvellä ja Ollikkalassa,\nvalvonut öitään nuorten, vasta heränneiden kanssa ja palannut väsyneenä\nkotiin. Kun hän astui pirttiin, huomasi hän vieraan istumassa pöydän\npäässä ja lukemassa raamattua. Se oli Karjalan miehiä, Kuosmanen\nnimeltään, Nurmeksen Keyritystä.\n\n\"Onko se sinne Karjalaankin jo Herra tulossa?\" kysyi Paavo. \"Se on\ntäällä Savossa liikkunut maassa jaloin vuosikausia ja täällä vielä\ntemmeltää. Vaan sen on ollut tie länteen päin.\"\n\n\"Ka — mitä tehnee ja minne lähtenee?\" hoki Kuosmanen hämillään\ntietämättä, mitä oikein vastaa ja miten kertoa asiansa. \"Puhuhan\nasiasi! Sitä on sillä asiaa, jonka on täytynyt lähteä yön selkään\ntaipalelle\", kehoitti Paavo.\n\nJa Kuosmanen alkoi kertoa, mikä häntä vaivasi ja mikä oli ahdistanut\nliikkeelle. Hän oli nähnyt ihmeellisen näyn kalastusmatkalla ollessaan\nhelatorstaina. Mustiin puettu mies oli ilmestynyt nuotiolle, puhutellut\nhäntä ja polttanut lastuja hänen kämmenellään.\n\n\"Vaan jos lienet nukkunut ja unta nähnyt?\" keskeytti Paavo. Ei ollut\nKuosmanen nukkunut eikä unta nähnyt. Oli istunut aamuyöstä nuotiolla\nja miettinyt, mitä lie miettinyt, kun se tuli ja nuhteli häntä ja pani\nlastuja hänen kämmenelleen.\n\n\"Kun on ollut suruton ja jumalaton ihmisrukka, niin ettei ole osannut\njuhlaakaan oikein viettää eikä pyhää aresta eroittaa, niin on Herran\ntäytynyt tulla alas omin käsin ohjaamaan ja tielle taluttamaan. Sinun\npitää ottaa siitä neuvokista vaari!\"\n\n\"Pitäisihän sitä, kun sillä pääsisi ja kun osaisi ruveta oikein\nelämään. Kyllä on liian paljo ihmisiä helvettiin kulkemassa. Tulin\nsaamaan teiltä neuvoja, kun kuulutte niitä antavan.\"\n\n\"Tulit hyvänkin mestarin luo, kun minun. Tässä olen itsekin ollut\nneuvon tarpeessa kaiken matkaa, mistä taasen saada leipää nälkäiselle\njoukolle — ja muustakin\", sanoi Paavo hymähtäen ja tarkastellen väliin\nRiittaa, väliin vierastaan.\n\n\"Näyt olleen sinäkin niitä kaiken maailman suruttomia, joilta on tie\nhukassa ja taito turmeltu\", jatkoi hän hetken päästä. \"Vaan sinun on\ntästä helppo alkuun päästä olkoonpa ollut näkysi mikä tahansa. Siinä\non Herra edessäsi, tietäsi sulkemassa, etkä sinä siitä sivu pääse\nmuuten kuin pakkaumalla. Pysy sinä siinä, puhu asiasi puolustelematta\nHerralle, jumalattomana, sairaana! Jos takaisin palaat, soentaa saatana\nyhä sokeammaksi.\"\n\nKaiken iltaa puhuivat Paavo ja Kuosmanen parannuksen asiasta. Kuosmasen\noli niin hyvä olla, että hän kertoi milloin mistäkin, hyppi asiasta\ntoiseen, kyseli ja keskeytti Paavoa.\n\n\"Sitä samaako lie Lieksan puolella?\" sanoi Kuosmanen kuultuaan\nSavojärven herätyksistä ja heränneistä. \"Kuuluvat menevän horroksiin,\nlyövän kämmeniinsä, haastelevan kiireesti ja kummallisella äänellä.\"\n\n\"Sitä — mitäpäs muuta!\" sanoi Paavo puoleksi ihmeissään ja kysyvänä,\npuoleksi varmana, kuin olisi asia itsestään selvä.\n\nHän istui pitkän ajan ääneti ajatuksissaan, ja hänen silmissään\nkuvastui outo ihmettely.\n\n\"Pitääkö vielä nähdä uusia ihmeitä?\" kysyi hän hetken perästä hiljaa\nkuin itseltään. \"Vai liikkuu sielläkin! Liekö sitten oikeaa vai väärää?\nVaan miksei ole oikeaa, jos on kerran Herran alkamaa.\"\n\nEi Kuosmanen tiennyt, mitä oli ja mistä oli. Sen vain tiesi, mitä oli\nmuilta kuullut, että oli joku lahko semmoinen syntynyt Lieksassa ja\nettä ne siellä kokoontuivat samoin menojaan pitämään.\n\n\"Vaan kuka niille puhuu ja niitä hoitaa?\" kysyi Paavo uteliaana.\n\n\"Jostain Venäjän rajalta kuuluu olevan — joku Härkönen sieltä päin.\"\n\nSe tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän palasi\nsiihen tuontuostakin, kyseli ja kuulosti kaikki, mitä Kuosmanen oli\nkuullut.\n\n\"Herran tiet ovat tutkimattomat ja salatut. Sitä ei tiedä kukaan,\nmistä alkaa ja mihin loppuu ja mistä ottaa milloinkin aseet käteensä.\nSodalla sortaa ja nälällä näännyttää kansaa, pimeää, surutonta kansaa,\nnäkyjä näyttää ja unia uneksittaa sellaisia, että heräävät ja pyrkivät\nhelvetin partaalta pakoon\", puheli hän Kuosmaselle.\n\nMitä lie Paavo miettinyt. Hän näkyi liikkuvan rauhattomana pirtissä,\nistuvan ja taasen nousevan jonnekin mennäkseen.\n\n\"Samalla lailla se alkoi täälläkin Savossa\", sanoi hän taas ja istui\nKuosmasen viereen. \"Keskellä kirkasta päivää painoi Herra heinäväen\nmaahan Savojärvellä. Siitä ne tulivat sellaisiksi, että puhuivat vain\nhelvetin tulesta ja Herran tuomiosta, toiset itkien selvillä päin,\ntoiset horroksissaan oudolla äänellä. Vaan ne ovat siitä jo selvinneet.\nNe kulkevat nyt tasaista tietä, Herran tietä, kaitaa, levollisina,\nrauhallisina. Se on siinä vaara suurin, missä syntinen on herkin ja\navuttomin, missä sokean silmät ovat avautuneet, ja Herran kirkas päivä\non silmiä huikaisemassa. Siinä niitä sielläpäin jo eksytettiin.\"\n\n\"Vaan jos olisi lähteä sinne\", sanoi Kuosmanen ja tarkkasi Paavoa\nkysyvästi.\n\n\"Karjalaan —?\"\n\n\"Karjalaan — Lieksaan — niiden menoihin sinne. Mikä matka tämä on?\"\nsanoi Kuosmanen. \"Päivän astut, toisen soudat, niin jo olet kolmantena\nperille päässyt. Ei mikään matka nuorille miehille.\"\n\n\"Menkää, kulkekaa, painukaa niin pitkälle kuin saloa riittää — vaikka\nVenäjälle asti!\" kuului Riitta sanovan kiukkuisasti toiselta puolen\npirttiä.\n\nPaavo ei ollut kuulevinaan, istui vain ja mietti, mitä lie miettinyt,\nRiitan kiukkuako ja kärsimättömän mielen purkausta vai Kuosmasen\npuhetta ja Karjalan matkaa.\n\n\"Lähden, kun lähtenet kumppaniksi\", sanoi hän vihdoin reippaasti,\npäättävästi kuin uhmaten.\n\n\"Lähdet, vaan pidäkin joukostasi parempaa huolta! Juokset lakkaamatta\n— kumma kun jaksatkin — kulet saarnaamassa ja muita vielä mukaasi\nhoukuttelet pitkille matkoille. Et näy välittävän, vaikka kuolisi joka\nnokka nälkään\", jatkoi Riitta samassa sävyssä.\n\n\"Ei kuole, ei tapa petäjäinen teitä nyt enemmän kuin ennenkään\", sanoi\nPaavo vakavasti, sävyisästi. \"Vaan turmelus tappaa sielun ja kiukku ja\nkärsimättömyys. Kun älyäisit, että tässä on sielun vaara suurempi kuin\nruumiin.\"\n\nRiitta käveli kiivaasti pihalle ja paiskasi oven kiinni perässään, niin\nettä seinä tärähti.\n\n\"Semmoinen on minulla vaiva, vaan sekin pitää Herran vaivana kantaa\",\njatkoi Paavo Riitan mentyä. \"Osaan muita opettaa ja neuvoa, vaan en\nomaa akkaani.\"\n\nHetken päästä palasi Riitta sisälle puusylyksen kanssa, jonka sitten\npudotti raskaasti pirtin nurkkaan. Hän näkyi olevan tyynempi,\nrauhallisempi, kulki edestakaisin kuin itseään lepyttäen ja muilta\näänettömästi anteeksipyytäen.\n\n\"Jos on Herran työtä siellä, niin niitä pitää mennä kehoittamaan ja\nrohkaisemaan. Se on Herran ystäväin etu ja onni sellainen, että tukevat\ntoisiaan, että ovat yhtä, missä ovatkin, ja yhdessä vaeltavat taivaan\ntietä käsi kädessä, kantaen ja nostaen ja ojentaen. Missä olisivat jo\nSavojärven heränneetkin, jollei niitä olisi hoidettu ja niille Herran\neteen tietä auottu? Toiset surmillaan, mielipuolina, toiset maailmaan\nuupuneina, toiset väärään kristillisyyteen eksyneinä\", puheli Paavo\nRiitalle yhtä hyvin kuin Kuosmasellekin.\n\nMitä kaikkea hän olikaan jo ennättänyt ajatella! Sitäkin, että siitä\nsyttyy ja leviää vielä palo semmoinen, jota ei ole ennen nähty, että\nne kulkevat sieltä tänne ja nämä täältä sinne, että erämaa tässä\nvälillä vielä kaikuu Karjalan ja Savon ystäväin yhteisestä laulusta. Ja\nmuutakin. Vaan ei hän uskaltanut sitä ajatella loppuun. Ei hän ollut\nmikään, ei hän pyrkinyt miksikään. Jos se on hurmaa ja eksymyksen\nhenkeä, niin hän korjaa ja oikoo, minkä osaa ja ymmärtää, vaan jättää\nsitten toisten hoidettaviksi, jos on hoitajia.\n\nAamulla aikaisin he läksivät. He kulkivat poikki suurien salojen, yli\nsoiden ja korkeiden vaarojen. Paavo oli iloinen, toisenlainen täällä\nkuin kotona, astui edellä kengät kainalossa. Ne olivat komeita vaaroja\nKarjalan vaarat ja niiltä avautui yhtä komeita, laajoja näköaloja minne\nasti tahansa, jonnekin Venäjän rajalle. Hän pysähtyi ihmetyksissään\nkorkeimmille kukkuloille tähystellen äänetönnä suurta, rannatonta\nsaloa, joka rauhallisena, äärettömänä, ikuisena uinui alla ja häipyi\nkauas etäisyyteen. Niinkuin siellä sen takana jossain olisi luvattu\nmaa, joku ihmeellinen, salaperäinen, joka odotti ja houkutteli luokseen.\n\n\"Se on tällaista syntisen tie taivaaseen, kuin on tämä meidänkin\nkulkumme Karjalaan\", puheli Paavo Kuosmaselle. \"Nouset notkosta\nvaaralle, silmäät, tähystelet hetken kauas ja näet uusia vaaroja,\nniin jo samassa saat painua korpeen ja suolle ja rämpiä rämeitä. Ja\naina on suota pitemmältä ja pehmeää maata. Kauan kulin siinä korvessa\nkuivalle pääsemättä, ponnistelin yksinäni odottamatta, toivomatta,\nnäännyksiin asti. Vaan nyt on jo helpompaa, nyt on sellaista, että\ntietää ja saa uskoa, että tulee kuivakin vielä vastaan ja kangasmaa\n— on tullut jo monesti, tulee vastakin. Ei saa hätäillä syntinen, ei\npanna määriä mitään, vaan odottaa — uskossa odottaa. Se on elämän tietä\nvaivan ja ristin alla oleminen, niinkuin on tietä tämäkin polku huonoja\npitkospuita myöten suolla.\"\n\nHän kulki sitten taas pitkät ajat äänetönnä ajatellen omia asioitaan,\nRiitaa ja Riitan kärsimätöntä mieltä ja surutonta elämää. Mitä siitä\nvielä tuleekaan? Pahenee vain vuosi vuodelta, lisää omaa kuormaansa\nja hänen, tekee molemmille elämän yhä raskaammaksi. Kun on kiukkuinen\nvaimo kotona ja puute jokapäiväisenä vieraana, niin ei muuta iloa eikä\nhuvitusta kuin Jumalan sana, ja kun ei siitäkään sitten enää tunne\nmitään saavansa, niin täytyy taas lähteä ystäviin, vaikka ruumis on\nväsynyt ja työstä kipeä. Vaan se voi olla Herran johtoa sekin. Ei\ntulisi muutoin kuletuksi eikä mennyksi eikä puhutuksi niille niin usein\neikä katkaistuksi pitkää taivalta Sutelasta Savojärvelle, ellei olisi\npakko semmoinen. Ja hänestä tuntui silta, että hän on löytänyt taasen\nuuden selityksen omalle elämälleen ja että nyt on helpompaa sekin, mikä\näsken oli ollut niin raskasta.\n\nAivan kuin hän saisi tätä samaa taivalta vielä monesti taivaltaa, saisi\nmennä ja tulla yhtä iloisena, kulettaa tulta toisesta paikasta toiseen,\nvuorotellen Savosta Karjalaan ja Karjalasta Savoon. Miten se siltä\ntuntuikin — miten ne olivatkin kuin tuttuja jo nämä vaarat täällä ja\nvedet vaarojen välissä ja tummat, totiset talot vaaroilla! Ja miten oli\ntuntu täällä luonnossa ja ilmassa samanlainen kuin Savojärvelläkin,\nikävöivä, kaihoava, salaa etsivä, jonnekin pyrkivä, ja salon eläjillä\nkaikilla sama katse ja surunvoittoinen puhe!\n\nHe pyrkivät vanhaa taloa kohti vaaran laelle. Pitkä, kaunis Pielinen\navautui yhtäkkiä eteen pohjoiseen kaveten, etelään leveten, ja kaukana\nvesien takana, suurten selkien toisella puolen, kohosi uusia vaaroja,\nyhä jylhempiä ja juhlallisempia.\n\n\"Tämä Nälkömäki tässä on vanha paikka\", puheli Kuosmanen vaivalloisesti\nvaaran rinnettä astuen. \"Tässä on sama suku elänyt monta polvea. Lie\nollut nälkää entisaikaan jolloinkin, koska on nimi sellainen, vaan nyt\novat eläjät vankat, paikkakunnan parhaat. Vaara tässä henkii lämpöään,\nPielinen tuolla alhaalla sumujaan ja huurujaan.\"\n\nPaavo kääntyili ja katseli riiputtaen raskaasti konttiaan ja\ntepastellen kivistä polkua myöten. Hänestä tuntui niin somalta, että\nhän nyt oli täällä, että hän oli menossa sinne niiden seuroihin, uusia\nystäviä hakemaan ja tekemään ja että täällä oli tällaisia suuria\ntaloja, joissa oli pirtit kahden pään ja että Pielinen oli tässä,\nsuuri, pitkä, leveä, jonka yli saavat huomenna soutaa.\n\nHe kylpivät vielä illalla. Isäntä kertoi heille herätyksistä ja\nheränneistä, joita oli Lieksan puolella, Härkösestä ja Pyyköstä, jotka\nniitä hoitivat ja niiden kanssa seuroja pitivät.\n\n\"En tiedä, mitä lie — en ole ollut niiden menoissa, eivät ole olleet\nmuutkaan täältä päin\", puheli isäntä. \"Papit ovat niistä varoittaneet\nihmisiä, kun ovat kuulleet niiden melusta ja metelistä. Jotain outoa\nlahkoa se vain on. Kuuluvat kaatuvan maahan ja pitävän vierasta ääntä\nvarsinkin silloin, kun se Pyykkö niille saarnaa. Se kuuluu olevan\nankara mies. Vaan Härkösestä sanovat, että on toisenlainen, hiljainen\nja lempeä, sellainen, joka ei ääntä nostata. Olisi sitäkin kerran\nkuultava ja nähtävä.\"\n\nPaavo muisti ensimäisiä herätyksiä Savojärvellä ja oman nuoruutensa\naikoja, miten hän aina seisoi peläten ja vapisten oven pielessä, kun\nJuhana Martikainen julisti tuomioitaan ja ihmiset kaatuivat kauhuissaan\nlattialle.\n\n\"Sitä se oli sielläkin — sitä samaa huutoa ja helvetin pelkoa — ennen\nSavojärvellä, kun pimeä, syntinen kansa heräsi. Antaa niiden aikansa\nhuutaa ja menoansa pitää. Siitä ne herkiävät, siitä niille vielä\nkoittavat rauhan ja virvoituksen ajat Herran kasvoista ja tuntemisesta.\nHukkuva on hullu ja hätäinen. Ei tunne pelastajaansa, ei osaa eikä\nymmärrä pysytellä paikallaan ja odottaa, että tulisi hiljaisuudessa\nautetuksi.\"\n\nHe kulkivat poikki Pielisen varhaisena kesäaamuna, isäntä soutaen,\nKuosmanen keskellä istuen, Paavo perässä. Miten tämä olikaan kaikki\nkaunista, sellaista jylhän kaunista, jota ei Paavo ollut ennen nähnyt\nmilloinkaan! Kaukana kultasi aurinko Paalasmaan kupeita ja kukkuloita\nja valoi kirkkauttaan alas vesiin näköpiirin rajalla. Korkeat vaarat\nkohosivat kahden puolen autereisina toinen toistaan ylemmä kuin\nkeskenään kilpaillen ja omaa mahtavuuttaan ihastellen.\n\n\"Jo on Herra tuhlannut teille kauneuksiaan! Kun tätä vain kestäisi ja\ntäällä saisi aina elää ja olla, niin ei parempaa taivasta syntisellä\",\nsanoi Paavo kuin jostain alkuun päästäkseen ja tarkkasi isäntää terävin\nkatsein.\n\n\"Onhan tämä — onhan sitä Luojalla tätä lajia. Vaan kun ei tällä elä —\nei elä henki eikä ruumis\", kuului isäntä vastaavan Paavolle.\n\n\"Silläkö sinäkin sieluasi raskautat, mitä syödä ja juoda ja millä\nruumiinsa verhota — sillä ne sielläpäinkin. Niinkuin siinä olisi onni\nja autuus, missä on selvää leipää ja aitat kaikki eloa täynnä ja\nniinkuin se auttaisi kuolemassa. Vaan ei auta, ei päästä perille sillä\nruualla.\"\n\nJa Paavo alkoi sitten puhua isännälle oikeasta onnesta ja rauhasta,\njonka sielu saa Herralta evääksi ja elämän leiväksi, jonka hän oli\nsaanut itse ja muut — Kuosmanen tässä ja Savojärven ystävät.\n\n\"Sen on tuli alkanut palaa pienellä paikalla, kun on tämän Kuosmasen\nkämmenellä, vaan siitä se vielä levenee ja laajenee niinkuin kuivassa\nkankaassa. Joka tottelisi aikanaan ja antaisi Herran kutsumukselle\nkunnian, niin pääsisi vähemmällä. Ei tarvitsisi huutaa, ei hätäillä\neikä helvetin polttoa povessaan kantaa. Vaan ei ymmärrä ihmisrukka\naikanaan, mikä on hiljainen, salainen, outo ääni sielussa, joka kutsuu\nja kuiskii kuin kaukaa jostain erämaan kulkijaa kotiin huhuillen.\nEikä ymmärrä sitäkään, mitä on pelko sellainen ja avuttomuuden tunne\nyksinäisinä hetkinä ja mitä sielun rauhattomuus ja salattu, sanaton\nhuokaus — että on Herran kutsumusta ja eksyneen ihmisen tuntematonta\netsimistä maailman rantaa kulkeissaan. Ja kun ei ymmärrä, kun ei osaa\nottaa vähemmästä vaaria, niin täytyy Herran tulla alas ja alkaa paahtaa\nja polttaa helvetin tulella, maahan painaa ja pakottaa. Siitä se sitten\nse hätä ja huuto ja parku.\"\n\nIsäntä pysäytti vähäväliä soutamisen, lepuutti airojaan ylhäällä ja\nistui ajatuksiinsa vaipuneena vetäisten taasen venheen pituudelta\nmatkaa. Ei hän ollut ennen sellaista kuullut, niin likistä ja lämmintä\nja ottavaa, ei ollut ymmärtänyt eilen, mikä ja millainen vieras oli\nKuosmasen kanssa taloon tullut. Eikä hän ymmärtänyt vieläkään, kuunteli\nvain ja katseli kiireestä kantapäähän Paavoa ja ihmetteli. Ja hänestä\ntuntui siltä kuin olisi joutunut johonkin, josta ei enää pääse pois,\nniinkuin tämä vieras tässä pitäisi kiinni, veisi jonnekin, kulettaisi\ntuntemattomaan maahan, kauas kotoa.\n\nHän oli hänkin ollut suruton ja huolimaton sielunsa pelastuksesta,\noli aamusta iltaan ollut kynsin hampain kiinni katoavassa tavarassa\nmuistamatta sitä, mikä on katoomatonta siellä jossain kaukana, rajan\ntoisella puolen. Oli joskus tuntenut hätää sielussaan ja kuoleman\npelkoa, yksinäisinä hetkinä salolla liikkuessaan ja pimenevässä\npirtissä istuessaan illoin, kun muut jo nukkuivat oljillaan ja hän\nyksin valvoi. Vaan siihen oli sitten pelko taas haihtunut, unohtunut\npitkiksi ajoiksi ja sulautunut maailman puuhiin ja elatuksen huoliin.\nEi hän ollut milloinkaan päässyt alkuun eikä ollut osannut eikä\nymmärtänytkään alkaa. Miten hän ja miten ne muutkaan, jotka olivat\nsamanlaisia kuin hänkin oli?\n\nHe astuivat taasen kaiken päivää, nousivat ylös vaaroille, laskeusivat\nalas lepikkoahoille ja vetelille soille, silmänkantamattomalle.\nOtettiin jostain opas mukaan taipaleelle, joka tuntui loppumattomalta.\nSiinä kohosi vaara edessä, aivan käden ulottuvilla. Se oli tulevinaan\nvastaan, sen kylki näytti viettävän suon laitaan asti, vaan siitä se\npakeni taasen, painoi hartioitaan alas, leveni, loittoni, piiloutui\njonnekin kauas pitkän, synkän korven taakse kuusikon varjoon. Kun\nhe iltasella vihdoin saapuivat viimeiselle vaaralle, korkealle\nHangasvaaralle, Härkösen taloon, olivat he niin väsyneet, että\npainautuivat pitkälleen pirtin lattialle ja siihen heti nukkuivat.\n\nPaavo kuului puhelevan pirtissä aamulla aikaisin Härkösen kanssa,\nkun toiset vielä makasivat. Istuivat kuin vanhat tutut pöydän päässä\nrinnakkain, vastapäätä vanhaa raamattua, joka siinä lepäsi jaloillaan\nheidän edessään, Paavo pitkänä, pystynä, Härkönen pienenä, kumarana.\n\n\"Vai ei ole täälläkään tietty, miten alkoi!\" kuului Paavo sanovan.\n\"Se on nyt kuin ilmassa, niin ettei tiedä kukaan, missä iskee alas ja\nkutka sen käsiin ensiksi joutuvat. Toiset näkevät näkyjä ja ja kuulevat\nääniä, toiset alkavat huutaa hädissään keskellä kirkasta päivää, mikä\nkotona, mikä työssä ollessaan. Niitä herää siellä joka viikko.\"\n\n\"Niin tekee täälläkin. Näkyy tarttuvan toisista, kulkevan kuin\nkulovalkea. Siellä niitä on rannempana Pielisen puolella kohta joka\ntalossa\", sanoi Härkönen.\n\n\"Niinkuin tämä Kuosmanenkin. Mies pimeä ja suruton lähtee kalalle\nsuurena juhlana, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Siitä piti\nsitten painaa Sutelaan saakka läpi yön\", puheli Paavo katsellen\nKuosmasta, joka istui oljilla nousua tehden.\n\n\"Ka — kun ei likempänä löytynyt lohdutusta\", sanoi Kuosmanen.\n\n\"Ei löytynyt, kun ei löytynyt Herraa itseään eikä Herran tietä. Se on\nlohdutus siellä, missä Herrakin — Herran mukana. Lustig niitä siellä\nlohdutti Savojärvellä, muudan kuleksiva mies jostain Pohjanmaalta, ja\nsammutti Herran työtä. Olisi vienyt heränneet, mihin olisi vienytkään,\nellei olisi hätään päästy. Kun saivat lohdutuksen, mutta Herra jäi\nsaamatta ja Herran tie tuntematta, niin oli rauha _väärää,_ rauhaa. Sen\nalla kasvoi sitten lihallinen mieli, joka alkoi hypittää.\"\n\nJa Paavo kertoi heränneiden tilasta ja eksymyksestä ja taisteluistaan\nLustigia vastaan ja siitä valosta, minkä oli sepältä saanut.\n\n\"Eksyvät helpoimmin, jotka suurinta ääntä pitävät. Etsivät rauhaa\nja lohdutusta ja tuttavaa armoa, vaan eivät tahtoisi Herran tielle\ntaipua, ei leipää syödä, vaikka voin leivän päältä nuolevat. Sitäkö ne\ntäälläkin?\"\n\n\"Sitä samaa\", sanoi Härkönen naurahtaen. \"Pyykkö niitä peloittaa,\nlailla uhkaa ja tuomitsee, niin juoksevat tänne hätänsä kanssa.\nJuoksisivat enemmän, ellei olisi niitä soita siellä välillä. Vaan ei\nminusta kenenkään neuvojaksi.\"\n\n\"Niitä pitää jonkun olla neuvomassa ja niille tietä aukomassa. Sitä\nminäkin pitkät ajat — sitä, ettei minusta mihinkään. Ja sitä samaa\nsanoo sydän vieläkin. Jos sitä kuulin, niin olisivat hukassa heränneet.\nHerran työtä pitää tehdä sen, jolla on valoa, vaikka vähänkin olisi.\nNyt on sellainen aika, että täytyy. Ei ole papeista ainakaan apua.\nPauhaavat joka pyhä uutta villitystä vastaan ja usuttavat surutonta\nmaailmaa niiden kimppuun, jotka sielustansa huolta pitävät.\"\n\n\"Niin tekevät — niin kuuluvat jo tekevän Nurmeksessakin\", sanoi\nHärkönen.\n\n\"Joka paikassa, missä Herran henki liikkuu ja Herra itse maassa jaloin.\"\n\n\"Vaan miten sinä, vieras, niitä oikein neuvot ja opetat, jotka ovat\nneuvon tarpeessa?\" kysyi Härkönen.\n\nPaavo istui hetken aikaa eteensä tuijottaen.\n\n\"Minun on oppini ja neuvoni pienellä paikalla. Työnnän niitä Herran\neteen ja sanon: Pysy siinä, puhu siinä asiasi Herralle, sano syntisi,\nhuuda jumalattomuuttasi ja julista itse tuomio ylitsesi, niinkuin sen\nHerrakin julistaa, vaan älä lähde pois, älä karkaa Herran käsistä!\nOdota siinä, milloin asiasi toimittaa ja tuomiosi muuttaa armoksi!\nMinulla on sama neuvo, mikä sepälläkin.\"\n\nHärkönen tuntui kuuntelevan henkeään pidätellen Paavon puhetta.\n\nMiten se oli selvää ja yksinkertaista! Jotain samaa oli hänenkin\nmielessään ja ajatuksissaan liikkunut, vaikkei ollut osannut sitä\nmuille tulkita. Sinnepäin hänkin oli koittanut niitä neuvoa — poispäin\nitsestään, Herran käden alle ja kuletettavaksi ja Herran itsensä\nlohdutettavaksi.\n\n\"Niiden pitää tulla Herran opettamiksi, että pääsevät omille\njaloilleen\", jatkoi Paavo. \"Ei ole täällä, näillä taipaleilla neuvokkia\njoka hätään eikä ole sielläkään. Jumalan sanasta itsestä pitää saada,\nmitä sielu tarvitsee.\"\n\nHe puhelivat, lukivat raamattua, avasivat yhä enemmän sydäntään\ntoisilleen. Ja heistä tuntui niinkuin he olisivat vanhoja ystäviä,\njotka olivat pitkän ajan perästä taasen toisensa tavanneet, ja niinkuin\nheitä kumpaakin tarvittaisiin ja heillä olisi kummallakin samanlainen\ntehtävä ja kutsumus, Paavolla Savossa, Härkösellä täällä Karjalassa.\n\n\"Mennään, kuletaan, tutkitaan kaikki turmeluksen varustukset kahden\npuolen Pielistä!\" sanoi Paavo iloisesti, kun he aamulla lähtivät,\nHärkönen mukana.\n\nOli yhtä seuramenoa monta päivää, kulkemista ja astumista ja istumista\npitkissä mustissa pirteissä, joiden katto kaartui lakeista kohti ja\njoiden savu-mustat seinät kuulsivat kesäisen illan ruskosta. Oli\nitkua ja iloa, oli särkyneiden sydänten hiljaista nyyhkytystä ja\nlohdutuksensa saaneiden riemun yltäkylläisyyttä.\n\n\"Ette saa jäädä siihen, missä olette ja missä armo makeimmalta\nmaistuu, niinkuin ei siihenkään, missä vihan tuli sielua polttaa.\nSiitä pitää lähteä jokapäiväiseen kilvoitukseen, sotaan syntiä\nvastaan, isensäkieltämiseen ja muuhun hengelliseen harjoitukseen. Ei\nsaa liikkua laajalla syntinen, vaan pysyä yksinkertaisena ja nöyränä\njoka päivä Herran edessä. Ei saa itseänsä ihailla, jos on kuka päässyt\nHerran kihloja kantamaan, ei epätoivoonkaan langeta eikä sielun\npimeään hukkua, vaan muistaa valvoa asiaansa hyvänä niinkuin pahanakin\npäivänä. Sielun vaara on siinä, missä ei syntinen luulekaan olevan,\non armon kukkuloilla yhtähyvin kun epäilyksen alavilla ja kiusausten\npimennoissa. Vaan nämä vaarat vältetään jokapäiväisen valvomisen alla.\nKulkekaa sitä tietä, jota Herra kulettaa ja kun tienne nousee pystyyn,\nniin seisokaa siinä alallanne sielun ikävässä ja odotuksessa, siksi\nkun umpi taasen aukaistaan ja Herra on asianne toimittanut! Ja jos ei\nsittenkään selviä, jos on aina vain pimeää ja polttavaa sielussa pahana\npäivänä, niin menkää ja kysykää muilta — tältä Hangasvaaran Härköseltä,\njolle Herra on salatun viisautensa uskonut teitä varten!\"\n\nKuului kaunista laulua pankon puolelta, kun Paavo oli lopettanut —\nhaikeaa, ikävöivää, etsivää. Ei kukaan liikkunut, ei kääntänyt päätään,\nei liikuttanut jalkaansa, istuivat vain samassa asennossa, niinkuin\nolisivat siihen jähmettyneet ja jääneet hiljaisuudessa miettimään, mitä\nolivat kuulleet, ja sitä sitten sieluunsa kalliina aarteena kätkemään.\n\n\"Ketä ne nämä tytöt ovat, jotka laulavat?\" kysyi Paavo Härköseltä.\n\n\"Ovat Ilomantsin tyttöjä — nuoria tyttöjä sieltä — pokost puolelta.\nKutovat kankaita ja kulettavat Kuopioon myötäviks\", kuului Härkönen\nvastaavan.\n\nPaavosta tuntui niin hyvältä olo, ettei ollut ennen milloinkaan\ntuntunut sellaiselta seuroissa.\n\n\"Hoida sinä näitä, Härkönen, pidä omina lapsinasi, kuleta, kanna\nväsyneitä, ojenna eksyneitä uudestaan Herran tielle! Nyt on kaski\nkaadettava — nyt on aika. Nyt on päivä, jolloin pitää työtä tehdä —\nHerran päivä, valkeuden päivä.\"\n\n\"On täällä tämä Pyykkökin\", sanoi Härkönen hämillään.\n\n\"On Pyykkö, vaan kun peloittaa ja arkiuttaa, niin tule sinä Kristuksen\nrakkaudella kesyttämään!\"\n\nJa Paavo alkoi taasen neuvoa Härköstä, miten pitää heränneitä hoitaa,\netteivät eksy eivätkä pyri takaisin maailmaan.\n\n\"Ei halon kanssa, ei hosumalla eikä lyömällä. Säikähtävät, pakoilevat\nja juoksevat omille teilleen. Syötä niitä hunajalla, juota maidolla,\nniin kestävät sitten väkevää ruokaa, kun ovat ensin kesyyntyneet.\"\n\nNälkömäen isäntä istui hiljaisena, harvapuheisena, katsellen syrjästä\nPaavoa ja kuunnellen. Niinkuin olisi ollut hänelle puhuttua se, mitä\nPaavo oli puhunut pitkin matkaa, niinkuin se olisi häntä tarkoittanut\nja häneen joskus salaa, oudosti katsellut. Ja niinkuin hänessä\nitsessään olisi jotain särkynyt, niinkuin ei hän enää olisi se sama,\nmikä oli ollut lähtiessä.\n\n\"Sait olla kylvyssä sinäkin\", sanoi Paavo isännälle, kun he nousivat\nNälkömäkeen.\n\n\"Missä lienen ollut, vaan minusta tuntuu siltä, etten enää pääse teistä\nerilleni. Eikö pitäne tulla perässänne Savoon saakka!\"\n\nPaavo hymyili ja katseli hellästi isäntää ja jäi sitten pitkäksi aikaa\ntähystelemään taakseen taivallettua matkaa ja Pielistä ja korkeita\nvaaroja Pielisen takana.\n\n\"Se on nousu aina vaikeampaa, nousit mistä tahansa, joko notkosta\nvaaralle tai synnin suosta kuivalle, kovalle maalle. Miten se sepän\ntyttö lauloikaan:\n\n    \"Vaikka korkea\n    Ja myös vaivalloinen,\n    Kuitenkin kulkea\n    Aijon perille\n    Läpi ahdingoitten\n    Tälle vuorelle.\n\n\"Vaan kun on päästy vaaralle, kun on sielu saanut tuta tuttavaa armoa,\nniin aukeavat laajat maat alla ja elämän vedet ja virrat ja Herran\nkaupunki. Niin on minulle käynyt, niin käy teillekin.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Vai on sillä siellä joukkonsa, vai selittää se siellä raamattua!\nSe lie Lustigin raamattu sotkoksissa, koska sitä pitää aina olla\nselittämässä\", puheli Paavo Juhana Poikoselle, nuorelle miehelle, joka\noli pääsiäisen pyhinä tullut Iisalmelta Paavon luo. \"Mikä sinut on\nliikkeelle ajanut, oma asiasiko vai muiden?\"\n\n\"Oma ja muiden\", vastasi Poikonen, \"oma — kun ei saa rauhaa eikä lepoa,\nkun on aina helvetti edessä, jos minne kääntyy, muiden — kun ei sovita\nyhteen siellä, kun on aina pientä riitaa Lustigin kanssa ja Niskasen ja\nmuiden.\"\n\n\"Hyvä, että on omaakin asiaa eikä muiden. Niitä kulkee joka päivä\ntäällä muiden asioilla. Vaan mikä sinulle puhkasi tien parannukseen —\nnuorelle miehelle?\"\n\n\"Sehän se synnin paino ja kuoleman pelko. Kun on mies vaeltanut\ntietämättömyydessä ja pimeydessä synnin poluilla, niin on kasaantunut\ntörkyä tunnolle. Pilkkaaja minä olin ennen ja vainomielinen. Kirosin,\nvannoin, kun kuulin heränneistä puhuttavan, etten rupea jumaliseksi,\netteivät saa minua siihen lahkoon. Tässä talvella menin sitten\nmuutamana aamuna metsään, niin alkoi kuolema peloittaa, ja minusta\ntuntui kuin kaatuisivat puut päälleni ja siihen rusentaisivat. Ja\nkaatuahan nuo olisivat saaneetkin, vaan vielä on säästetty.\"\n\n\"Ja sinä sieltä sitten —?\" kysyi Paavo uteliaana.\n\n\"Minä sieltä Lustigin luo puhumaan, vaan en saanut rauhaa enkä päässyt\npainon alta. Kävin sen seuroissa ja koetin kuunnella. Ei se minulle\nsopinut, mitä kuulin, en ylettynyt, liian oli korkealla Jumalan armo.\nNiitä on siellä muitakin samanlaisia — Tikkasen veljekset ja Heikki\nMartikainen.\"\n\n\"Siinähän niitä onkin aluksi ja siihen tuo Herra lisää. Missä kaksi tai\nkolme on koolla oikeassa mielessä ja hengessä, siellä on Herra itse.\nNiin on ollut täällä, niin on muuallakin. Vaan pysykää te velallisina!\nSe Lustigin oppi ottaa velan pois ja tuo sitten lihallisen mielen\ntilalle. Vieläkö se pelaa?\"\n\n\"Mitä tehnee — en ole ollut enää kuulemassa. Sillä on hyviä ystäviä,\nLauri Niskanen ja muut, jotka ovat kirjamiehiä. Saa aina niiden kanssa\nväitellä eikä minusta ole väittelijäksi eikä miksikään. Minun ovat omat\nasiani sotkuksissa.\"\n\n\"Niinkuin Lustigin raamattu\", sanoi Paavo nauraen ja jatkoi hetken\npäästä:\n\n\"Ne pitää selvittää ja korjata — pitää saada selko tilastaan ja\ntiestään ja päästä valoon. Ilman sitä saat olla sokkosilla kaiken\nikäsi. Ei se velka sinulta sen vuoksi lopu, niinkuin on loppunut\nLustigilta ja niiltä muilta, olet sitä joka päivä tekemässä. Vaan\nepäusko loppuu ja pimeys.\"\n\n\"Tulin sitä varten tänne, että te lähtisitte sinne riitä neuvomaan ja\noikomaan eksymyksiä. Siellä ne kuuhailevat ja katselevat, ketä seurata\nja minne mennä, kun on kaksi joukkoa. Ei ole Niskanenkaan mielessään\nluja, vaikka joku vaimo täältäpäin jostain kuuluu sitä varoittaneen\nteistä Kuopion markkinoilla.\"\n\n\"Vai jo varoitti! Joko ovat alkaneet akat Kuopiota myöten?\" sanoi Paavo\nnauraen.\n\nHän läksi Poikosen kanssa pääsiäislauantaina Iisalmelle. Käytiin ensin\nSavojärvellä ja tultiin toisena pääsiäispäivänä perille.\n\nOli samaa ihmettä tämäkin matka kuin sekin sinne Karjalaan. Niinkuin\nolisi outo voima ollut vetämässä ja kulettamassa, jota ei voinut\nvastustaa, ja niinkuin Poikonen olisi ollut joku Herran lähettämä,\njoka oli tullut sanomaan: Tule ja auta meitä. Ja Paavo istui omissa\nmietteissään reessä pitkillä taipaleilla ja pirteissä seurain\npäätyttyä, kun ystävät olivat hajaantuneet ja taas oli veisattu se\nsama, vanha, tuttu lähtövirsi.\n\nNäinkö tässä sittenkin kävi? Näinkö hänen piti kulkea idät ja lännet,\nlähteä itään, kun idässä paloi ja länteen, kun lännessä paloi Herran\ntuli? Se oli ollut vain uteliaisuutta sellaista, joka hänet Karjalaan\nkuletti, omaa halua nähdä niitä, Härköstä ja Pyykköä ja muita. Vaan\nsiellä perillä sitten piti puhua, ja kun puhui, oli kuin olisivat sanat\ntulvineet suusta, niinkuin niitä olisi ollut suuri, purkamaton varasto\njossain sielun kätköissä, ja niinkuin olisivat kuulijat aina uutta\nodottaneet.\n\nJa hän istui taasen pöydän takana suuressa pirtissä, jossa ei muuta\nnäkynyt kuin päitä ja hartijoita ja pitkiä tukkia ja ruudukkaita\npäähineitä ja kurkottavia, odottavia kasvoja kaukaa perältä.\n\n\"On nähty sitä, mitä ei ennen täälläpäin, että Herra herättää\nsyntistä, jumalatonta kansaa, kulkee Karjalat ja Savot ja kutsuu\npimeydestä valkeuteen eksyneitä ihmisraukkoja. Ja kun on herättänyt\nja kutsunut, niin alkaa tielle taluttaa ja uuteen elämään johdattaa.\nVaan siinä ensimäisessä parannuksessa joutuu moni sielu vahinkoon ja\nvaaraan. Kun on omatunto levoton ja helvetin lieska polttaa povessa,\nollaan vaivaisia syntisiä, rukoillaan, ahkeroidaan, juostaan ja\npyritään parannuksen tielle, niinkuin pitääkin, vaan kun on tultu\nvanhurskauttamisen paikoille ja saatu synnit anteeksi, katkeaa\nikävöiminen ja syntinen seisahtuu siihen, ikäänkuin olisi jo perille\npäässyt ja kaiken kilvoituksensa kilvoitellut. Ja kun se siinä\nseisoskelee ja ihastelee omaa oloansa, loppuu lasten leipä ja elävän\narmon esimaku. Silloin lähtevät toiset omin lupinsa liikkeelle ja\nalkavat summakaupassa uskoa ja parannusta tehdä. Siinä syntyy sitten\ntekojumalisuus ja kiiltokristillisyys ja siitä kasvaa vähitellen,\nniin ettei syntinen itsekään huomaa. Luulee armon varassa liikkuvansa\nja oikeaa elämäntietä kulkevansa, vaikka onkin oma miehuus tukena.\nVaan oikeat, totiset kristityt eivät yksin kule eivätkä tietämätöntä\ntavoittele. Kun niiltä loppuu lasten leipä, niin ne asettuvat\nkaikkinäkevän eteen sielunsa ikävällä, siinä sairastavat ja sanovat:\nMissä olet, missä viivyt auttajani? Ja siitä ne lähtevät eteenpäin\noman heikkoutensa tunnossa, vaan Herran varassa. Ja vaikka niiltä\novat oman tuntemisen puolesta aseet riisuttu, niin niillä on Herra\nväkevyytenä ja lujana linnana. Ne ovat nämä vaarapaikat vältettävät ja\nopittava elämään oikeassa uskossa, jota elämän Herra salatun tuntemisen\nkautta tarjoo, niinkuin on siitä kirjoitettu: vanhurskaan pitää elämän\nuskosta.\"\n\nNiskanen istui peräpenkillä tarkkaavana painuen väliin kyynäisilleen,\nväliin oikaisten itseänsä ja katsellen avosuin Paavoa. Hän ei voinut\nymmärtää, mikä häneen enimmän vaikutti, helppousko, jolla Paavo puhui,\näänen omituinen sävykö vai sanat ja asia.\n\nNiinkö se olikin? Niinkö olikin pienellä paikalla asia? Lustig oli aina\nnostanut sen korkealle, vaan tämä laski alas maahan asti. Oli ennen\naina ollut sellainen ristiriita sielussa sen välillä, mitä oli ja mitä\nluulotteli olevansa.\n\nKun seurat olivat päättyneet, meni hän kamariin, tervehti Paavoa ja\npyysi seuraavaksi päiväksi kotiinsa Koljonvirralle. \"No se — sehän\nse on vanha sotapaikka, jossa on ennenkin isketty. Joko siltä on\nNiskaseltakin susi turkit repinyt?\"\n\n\"Joko lie? Mitä sitten — mitä vieras sillä tarkoittaa? kysyi Niskanen.\n\n\"Sitä, että joko on reikä tullut entiseen jumalisuuteen? Kuulut olleen\nsinäkin jumalinen.\"\n\n\"Lienen ollut jumalinen jos jumalatoinkin, vaan nyt olisi mieli taivaan\ntielle.\"\n\n\"Sille pitää päästä sen, jolla on mieli, kun on vain totinen ja oikea.\nKuulut olevan kirjamiehiä ja isotietoisia. Se on sellaiselle portti\nahtaampi kuin muille.\"\n\nJa Paavo kertoi, miten hän itsekin oli lukenut raamattunsa kolmeen\nkertaan, vaan pysynyt pimeässä ja haparoinut, kunnes seppä aukaisi\nymmärryksen ja valaisi tien.\n\n\"Kun sitten rupesin raamattua lukemaan, oli kaikki kuin uutta painosta.\nEn ole sen perästä kysellyt neuvoja, vaan muita olen neuvonut ja muille\ntietä osoittanut.\"\n\n\"Sinun pitää päästä oikeaan järjestykseen, pitää palata takaisin, tulla\nlapseksi ja opetella uudestaan kävelemään\", jatkoi Paavo.\n\n\"Vaan miten minä? Miten osaan oikein aloittaa?\" kysyi Niskanen.\n\n\"Siten, että asetut kaikkinäkevän eteen ja siinä pyydät parannuksen\narmoa ikävöiden ja odottaen. Se on mieli, joka siinä on pääasia. Anna\nomantuntosi tuomion langeta ylitsesi äläkä riitele!\"\n\nJa Paavo alkoi selittää, mikä on Herran tietä ja miten sillä kuletaan\nja miten pitää syntisen joka päivä uusia asiansa ja välinsä Herran\nkanssa, ettei eksy pois yksinkertaisesta järjestyksestä.\n\nSe tuntui Niskasesta niin selvältä ja oikealta, niinkuin kaikki, mitä\nPaavo oli puhunut. Hän oli ennen harjoittanut jumalisuuttaan omin\nvoimin, pitänyt sitä yllä ja pönkittänyt omin käsin ilman jokapäiväistä\nikävöimistä ja elävää yhteyttä Herran kanssa. Ja samalla oli Paavon\npuhe niin varmaa ja vakuuttavaa, niin läheistä, niin yksinkertaista\nkuin olisivat asiat jokapäiväisiä asioita, kuin puhuttaisiin talon\ntöistä ja askareista.\n\nKun Paavo seuraavana päivänä tuli Virran taloon, aukaisi Niskanen\nhänelle sydämensä ja kertoi tilastaan ja taisteluistaan. Hän oli jo\nmonta vuotta etsinyt ja ollut levoton, lukenut kirjoja, mitä vain oli\nkäsiinsä saanut, ja kantanut tunnollaan kuormaa. Nyt oli hän viimeksi\nkulkenut Lustigin seuroissa ja luullut niissä joskus jotain saaneensa\nhelpoitukseksi. Vaan sitten oli taasen kaikki kadonnut ja haihtunut,\nusko ja lohdutus ja hyvä mieli. Ja vihdoin oli hän alkanut epäillä ja\nperääntyä, vaikka olikin Poikosen kanssa väitellyt.\n\n\"Järki kehrää ja kunnia on korkea, vaikka tunteekin tunnossaan oman\nhuonoutensa. Minä olen aina omassa mielessäni pyrkinyt ylöspäin ja\nomissa tiedoissani, hengellisissä niinkuin maallisissakin. Kun nyt\npääsisin alaspäin.\"\n\n\"Pääset, kun pysyt velallisena ja kun Herra panee painoja. Niitä on\npitänyt minunkin kantaa, muutoin olisin noussut ja kohonnut korkealle\nomissa luuloissani.\"\n\nHe puhelivat kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä, kun muut jo nukkuivat.\n\nPaavo vertaili mielessään Härköstä ja Niskasta toisiinsa. Karjalassa\noli Hangasvaaran Härkönen ensimäinen, joka oli oikein ymmärtänyt\nparannuksen asian ja saanut osan salatusta viisaudesta, tämä Niskanen\ntässä oli toinen. Vaan tämän oli tieto suurempi.\n\nKun Paavo seuraavana päivänä läksi kotiinsa, tuli Niskanen mukaan\nsaattelemaan. Oli huono, keväinen keli. Astuttiin pitkät taipaleet.\nKumpikin oli hyvillä mielin, Niskanen siitä, että oli saanut valoa\npimeäänsä, Paavo siitä, että oli taasen löytänyt itselleen ystävän,\njoka häntä ymmärsi.\n\n\"Ne ovat minulla omat vaivani ja kotiristini, ei niitä sovi kaikille\nkertoa\", puheli Paavo. \"Hyvää on kristillisyys kylässä ja suurta\nusko, vaan rikki tahtoo mennä kotona, katketa ja loppua. Kotona se\non syntisen oikea sotapaikka. Pysyt hetken vahvana, niin jo taasen\nlankeat ja loukkaat itsesi ja haavoitat tuntoasi. Ja siitä saat sitten\nuudelleen nousta ja hivuttaa itseäsi haavoitettuna Herran eteen, siinä\nvalittaa ja vaikeroida ja odottaa taasen uutta armokatsetta Herralta.\nVaan pitää kärsiä itseään ja omaa huonouttaan syntisen, ei saa suuttua\neikä väsyä eikä epäillä.\"\n\nPaavo puhui kaikesta, mikä hänellä oli painona ja mikä hänen elämäänsä\nrasitti, kiukkuisesta vaimostaan, joka yhä vastusti Herran työtä\nitsessään ja muissa, köyhyydestä ja puutteesta, joka aina kulki\nkantapäillä meni minne tahansa, suruttomasta ympäristöstä, jossa ei\nvielä ollut elämän merkkiä näkyvissä.\n\n\"Nämäkin kuormat olisivat helpommat kantaa, jos olisi itse syytön, jos\nsaattaisi syyttömänä astua kaikkinäkevän eteen. Vaan kun ovat omat viat\npitkin päivää näkyvissä, kärsimättömyys ja kapinallinen mieli ja kopea\nsydän, niin tulevat kaikki kuormat raskaammiksi. Vaan nämä ne ovat\nsyntisen tavaroita matkalla, näitä pitää täällä kantaa, uskossa kantaa,\nei uupua eikä väsyä.\"\n\nPaavon puhe päättyi aina siihen, ettei saa väsyä, ei työlästyä eikä\nepäillä, vaan kantaa vaivansa uskossa ja kärsiä omaa huonouttaan.\n\nKun hän palasi kotiin, oli Riitta synkän ja surullisen näköinen, ja\nlapset istuivat arkoina ja pelokkaina pankolla. Hän huomasi heti, että\noli jotain tapahtunut, vaan ei kysynyt mitään.\n\n\"Ne rupeavat nyt kuolemaan, eivät kestä enää\", kuului Riitta sanovan\nsairaan äänellä:\n\n\"Kutka? Mitä?\" kysyi Paavo hätäisenä.\n\n\"Ihmiset — köyhät eläjät. Kuuluvat kaatuvan työmaalla metsässä ja\nteillä, mikä missäkin.\"\n\nPaavo silmäsi samassa lapsia, jotka olivat työntyneet likemmä toisiaan.\nHän tunsi olennossaan oudon, kaamean tunteen, ja hänen äskeinen\nturvallinen, rauhallinen olonsa oli kuin poispyyhkäisty.\n\n\"Tässä käy meille vielä samoin\", jatkoi Riitta syyttävällä äänellä.\n\"Lapset ovat jo alkaneet sairastella. En saa terveitäkään enää ulos\nollenkaan, istuvat vain tuossa ja värjöttävät kaiken päivää. Minä niitä\nsaan täällä yksin pelätä.\"\n\nJa Riitalta pääsi itku, väkivaltainen, raju, ja koko hänen ruumiinsa\nvapisi. Mutta Paavo läksi ulos, pistäytyi pitkissä ajatuksissaan ensin\nkujaan ja käveli sitten metsään päin pitkin ajotietä.\n\nNiinkuin olisi tullut seinä eteen, minne menikin, niinkuin joku ajaisi\ntakaa ja ahdistaisi ja lähenisi hetki hetkeltä. Oli hän jo kaikkea\nkokenut, oli kulkenut pitkältä pimeässä, josta seppä oli ennustanut\nja puhunut, vaan ei ollut vielä tällaista tuntenut. Jos on niin,\nettä pitää sittenkin nääntyä, jos ei enää auta sekään, joka on ennen\nauttanut.\n\nOliko tämä kaikki rangaistusta hänelle siitä, että oli ollut joku\nolevinaan, että oli kulkenut Karjalat, Savojärvet ja Iisalmet seuroja\npitämässä ja muita opettamassa? Vai oliko tämä yhteistä köyhyyttä, sitä\nsamaa, jota oli muillakin, joka ahdisti muitakin ja tappoi nälkään\nja näännytti metsäteille? Vaan miksi oli aina hänellä? Miksi hänen\nelämänsä tuntui aina käyvän yhä raskaammaksi, kun muiden huojentui\nja helpoitti joskus — jumalattomain ihmisten, jotka olivat Herralle\nvieraita? Ja hän tunsi, miten sielussa raivosivat kaameat ajatukset,\nkapina ja uhma Herraa itseään vastaan ja synkkä epäilys.\n\nNyt hän sen oikein näki, millaista jälkeä pettu ja sammalsurve oli\njättänyt jälkeensä. Lapset olivat kuihtuneet ja niiden kasvot saaneet\nkalpean, sinertävän värin. Eivät ne ole olleetkaan oikeita lapsia,\neivät iloinneet milloinkaan, niinkuin lapset iloitsevat, eivät juosseet\neivätkä leikkineet, vaan istuskelleet pitkin päivää pirtissä ja\npuhelleet toisilleen vanhan ihmisen äänellä. Hänen tuli niitä yhtäkkiä\nsellainen sääli ja surko, että oli maahan vaipua, että piti pidellä\njostain kiinni ja ääneensä valittaa.\n\nHänen mieleensä muistuivat talvelliset puheet Puolasta, kauniista,\nrikkaasta, kaukaisesta maasta, jossain etelässä olevasta, jossa\nannetaan asumukset ilmaiseksi. Hän oli niille nauranut ja niistä\nystäviään varoittanut. Vaan nyt ne tulivat siihen, niinkuin joku\nolisi tuonut, niinkuin joku olisi siinä vieressä seisonut, korvaan\nkuiskuttanut ja kuvaillut kaiken kauniiksi ja onnelliseksi oudossa,\ntuntemattomassa maassa. Miksei hän voisi lähteä, niinkuin muutkin,\njotka olivat aikoneet ja joilla oli hätä ja puute pienempi kuin\nhänellä? Hän lähtee, hän ottaa Herran mukaansa, hän palaa taasen\ntakaisin parempina aikoina. Hän valvoo vieraalla maalla ja vaeltaa\nHerran kasvojen edessä. Hänen täytyy lähteä, täytyy päästä jonnekin,\njoukko kuolee täällä nälkään, lapset kuolevat.\n\nHän muisti Aaprahamia, joka sai kerran kutsun ja läksi kauas Kaanaan\nmaalle, ja Jooseppia ja muita Jumalan pyhiä, jotka olivat vaeltaneet\nvieraille maille ja taasen tulleet takaisin ja saaneet siunauksen.\nNe tulivat kaikki siihen, liikkuivat siinä elävinä hänen edessään,\npystyttivät siihen majansa ja läksivät siitä taasen jonnekin tuttuina,\nystävinä, ikäänkuin käsin viittoen ja mennessään kutsuen.\n\n\"Herra hoitaa heränneitä ilman häntäkin. Tänne jäävät Härkönen ja\nNiskanen, joilla on salattu viisaus, tänne jää harjaantunut kansa ja\nHerran sana. Ei hän ollut mikään eikä tahtonut ollakaan. Jos on Herran\ntahto, että kansa elää ja kasvaa siinä armossa, jonka on kerran saanut,\nniin se elää ja säilyy ja pääsee perille sinne, minne on menossakin.\nJa jos on Herran tahtoa vastaan hänen matkansa kauas vieraille maille,\nniin tulkoon itse eteen, tukkikoon tien, pankoon poikkitelaista\npolulle.\"\n\nKaiken kevättä oli Paavon elämä ollut yhtä ja samaa taistelua oman\nitsensä, oman horjuvan mielensä kanssa. Toisinaan oli pitänyt\nöitänsäkin valvoa ja miettiä ja rukoilla.\n\nJos on sittenkin siellä suuremmat vaivat vieraalla maalla kuin täällä,\njos tämä on Herran käsistä pakenemista, hätääntyneen hulluutta\nja epäuskoisen mielen uhmaa. Vaan ne tekivät lähtöään muutkin,\npelkäämättä, rohkeasti, möivät kotinsa ja kontunsa tai jättivät siihen\nhallaiset paikkansa. Niin — niin se sittenkin on, että sinne pitää\nmennä ja sieltä tulla taasen takaisin, jos ei kerran valkene eikä\nkirkastu eikä parane tämä kurja elämä.\n\nKun hän kulki metsissä yksin tai kalasteli aamuvarhaisin järvellä,\nalkoi hänen päätöksensä horjua ja hän tunsi raskasta ja ahdistavaa\najatellessaan lähtöä. Se oli sittenkin hänen kotinsa tämä köyhä koti,\nhänen synnyinseutunsa tämä alakuloinen, tumma, totinen seutu, missä\nvaara kohosi toisella puolen ja synkkä korpi toisella, järvi, soukka\njärvi, vain välissä. Vaan kun hän tuli sisälle pirttiin näki Riitan\nkärsivät, kuihtuneet kasvot ja lasten surullisen, hiljaisen olon ja\nilottomat liikkeet lattialla, niin vahvistui taasen horjunut mieli\nhetkeksi.\n\nKun sen oikein tietäisi, kun tietäsi edes jotain ennakolta, vaan ei\ntiedä syntisraukka mitään, ei tiedä, mikä on Herran tahto milloinkin,\nennenkuin näkee ja kokee, ei tiedä, mitä on elämä, ennenkun on elämänsä\nelänyt.\n\nHän kulki kuin unissaan monta päivää ennen lähtöä, rauhattomana,\nsynkkänä, laahaavin askelin kuin raskasta taakkaa kantaen. Ei hän\njaksanut lähteä Savojärvelle eikä muualle ystäviin, kokoili vain\nkapineitaan äänettömänä ja valmisteli lähtöä kuin salaa, niinkuin ei\nitsekään tahtoisi tietää, mitä tekee ja minne menee.\n\nEi maistanut miltään Jumalan sana eikä ollut halua sitä lukeakaan.\nNiinkuin olisi puuttunut rohkeutta ja uskallusta, niinkuin olisi\npitänyt kiertää raamattuansa, niinkuin sieltä olisi tullut kielto häntä\nvastaan, jos sen aukaisi.\n\nEivät ne sopineet sittenkään hänelle miksikään esikuviksi, vanhat\npatriarkat ja Jumalan miehet, ei hänen sopinut itseään niihin verrata.\nNiillä oli oma, erityinen olonsa ja kulkunsa ja niiden elämällä\nsuurempi merkitys kuin hänen. Mikä hän oikeastaan oli? Ei mikään.\nJumala saattoi hänet nujertaa ja tappaa nälkään joukkoineen niinkuin\nkenen tahansa jumalattoman.\n\nHiljaa, kenenkään näkemättä he läksivät aamulla varhain. Paavo poikkesi\nennen lähtöä vaaran alle lepikkoon, polvistui siellä ja rukoili pitkät\najat. Se oli kipeän, revityn, raastetun sydämen valitusta. Kun hän\npalasi pihalle, seisoivat lapset jo siinä matkavalmiina, ja Riitta\ntalutteli pientä mustaa piha-aidan takaa. Ei puhuttu mitään toisilleen,\nei jaksettu puhua, liikuttiin kuin muiden liikuttamina. Eikä katsottu\ntaakse, kun oli lähdetty, ei uskallettu katsoa, astuttiin vain kärrin\nperästä kiinni pitäen törmän yli oikosen päähän.\n\nMitä tämä on — mitä tämä oikein on — ja minne häntä viedään? Miksi\nhän sittenkin läksi? Miksei jäänyt tänne nääntymään, jos on kerran\nkuitenkin näännyttävä? Ja miksei hän palaa takaisin, miksei käännä\nhevostaan ja joukkoaan, vaikka on joka askel väkisten astuttua ja\njokainen syöttöväli kuin omaa kadotustaan ja onnettomuuttaan kohti\nkulkemista?\n\nHän asteli pitkät matkat kaukana jälessä lyödyn, nöyryytetyn\nlannistuneella mielellä ja oman heikkoutensa ja tyhmän tekonsa tunnossa.\n\nHeikkoutta tämä oli, uskon heikkoutta, oikean, totisen, järkkymättömän\nuskon puutetta. Jos olisi usko ollut oikeaa ja elävää, olisi jääty\nomalle maalle ja jätetty elämä siellä Jumalan vastattavaksi. Ja jos\nolisi rukoiltu ja valvottu ja oltu oikeita kristityitä, olisi Jumala\nantanut siunauksensa siellä kotona. Vaan nyt on karattu Jumalan käsistä\nomille teille ja otettu oma järki oppaaksi.\n\nKulettiin päivät pääksytysten mitään muuta puhumatta kuin sitä, mikä\noli välttämätöntä. Riitta istui rattailla, kalpeana, raukeana, nuorin\nlapsi sylissä, väliin itkeskellen, toiset vanhemmat lapset juosten\njälessä ja edellä, omalta itseltään iloa etsien. Saivat vain pettusekaa\nsuuhunsa, niin olivat yhtä tyytyväisiä täällä kuin siellä kotonakin,\nsamoja lapsia, kaikista eläjän huolista ja vaivoista tietämättömiä.\n\n\"Tämä on Joonaan matkaa. Herra käski kerran profeetan lähteä itään,\nniin läksikin länteen. Kun olisi seppä ollut likempänä, olisi jäänyt\ntämäkin matka tekemättä. Leivän puute toi uskon puutteen meille.\nMinusta tuntui heti kotoa Koskiniemeltä lähtiessä, että nyt ovat\nasiat otettu omiin käsiin, ruvettu itse omaa elämää ja tulevaisuutta\njärjestämään\", puheli Paavo kerran kun oli taasen lähdetty\nsyöttöpaikasta taipalelle.\n\nRiitta ei vastannut mitään, kääri vain vaateriepuja nuorimpansa\nympärille.\n\n\"Saamme siitä nyt itse vastata. Se oli vielä koetusta vain, se kova\nhätä kotona. Se jos olisi kestetty ja kerran vielä kylvetty touko, niin\nolisi kirkastunut uusi päivä. Vaan ei kestetty, kun ei eletty Jumalan\nsanasta, ei ollut uskoa, kun ei ollut leipää. Mitä kristillisyyttä se\non sellainen, joka on leipään sidottu, joka leivän kanssa tulee ja\nleivän kanssa menee?\"\n\n\"Eihän meillä ole leipää ollut moniin vuosiin. Mitä leipää se on tämä\ntämmöinen?\"\n\nJa Riitta otti mustan, paksun leivän kappaleen nuorimman lapsensa\nkädestä sitä pyöritellen ja Paavoon päin ojennellen.\n\n\"On samanlaista kun on ollut muillakin — rikkaammillakin\", vastasi\nPaavo.\n\n\"On — kun on evääksi saatu suuteita sekaan, vaan ei ole ollut ennen\",\nkuului Riitan kärsimätön ääni rattailta.\n\nEi se siitä parane, että siitä puhuu Riitan kanssa. Parempi kuin ei\npuhu mitään, kun vain menee eteenpäin jonnekin, muiden perässä ja kun\nei ajattele mitään, ei elämäänsä, ei kuolemaansa, ei Jumalaansakaan\nenää.\n\nVaan ajatteli hän, ajatteli ainakin sitä, mitä oli siellä takanapäin,\nentistä oloaan ja elämäänsä, Herran kuletusta ja työtä, yhteisiä\nseuroja ja pitkiä seuramatkoja, joille kaikille nyt tuli yhtäkkiä\ntällainen loppu.\n\nHänestä tuntui sittenkin siltä kuin ei tämä kaikki olisi totta,\nniinkuin näkisi vain pahaa unta, josta vielä herää ja pääsee taasen\ntakaisin entiseen oloonsa, niinkuin tulisi Herra vielä vastaan jossain\nja käännyttäisi jollain lailla takaisin.\n\nLuulin jo jotain osaavani omin päin ja tietäväni tien, vaan sokea olen\nollut ja sokeana vieläkin kulen. Luulin kestäväni kaikki, jaksavani\nkantaa kaikki Herran voimalla, luulin, ettei masenna mikään mahti sitä,\njolla on avattu tie armoistuimelle ja oikea, elävä usko. Vaan ei ole\nollut oikeaa, ei ole ollut Herran voimaa tämä tämmöinen, ei ole ollut\npahan päivän varaa sielussa. Miksi en jäänyt sinne, mistä läksin, miksi\nen sanonut Herralle: Tapa tähän, jos tappaa aijot!\n\nMiksi nyt piti näin käydä — nyt juuri? Sain itselleni vasta uusia\nystäviä Savossa ja Karjalassa, sain nähdä tulen palavan Karjalan\nvaaroilla ja siitä iloita, niin tuli tämä. Niinkuin ottaisi heti pois,\nminkä antoi. Niinkuin näyttäisi jotain, antaisi jotain lapsen käteen\nja heti jo samassa ottaisi pois. Niinkuin se olisi kiusantekoa Herran\npuolelta tämä — antaa ensin, täyttää ensin mieli ilolla ja riemulla ja\nsamassa jo ottaa kaikki ja painaa keskelle hätää ja vaivaa.\n\nHän tunsi jotain kaameaa sielussaan siinä astuessaan hevosensa perässä,\njoka vaivaloisesti kulkien laahasi nälkäistä joukkoa pitkin ylämäkeä.\nLapset olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, istuskelivat rattailla\npäiväkaudet kalpeina, nuorin jo sairasteli ja valitteli äitinsä sylissä.\n\nKerran kulin samassa pimeässä, samanlaisia tuntemattomia matkoja.\nMieli oli musta ja sielu sairas, niinkuin on nytkin. Vaan se oli\ntietämättömän tietä ja löytämättömän syntisen etsimistä ja ikävää ja\nHerran valoon pyrkimystä. Tämä on toista. Tämä on sellaista, jossa on\nitse pimittämässä omaa tietään ja pahentamassa omaa elämätään ehdoin\ntahdoin herännyt mies ja valoon päässyt — valosta pimeään kulkemassa ja\npäivästä yöhön, joka askel itse lujittamassa silmukkaa oman kaulansa\nympärille.\n\nOli tähän Riitankin syytä. Jos olisi Riitta ollut toisenlainen,\ntoisenmielinen, kärsivällisempi ja kestävämpi, jos olisi Riitta\njoskuskaan rohkaissut, kun kaikki näytti synkältä ja toivottomalta\nkotona, niin ei oltaisi tällä matkalla. Se oli kuin salaista uhmaa\nja kostoa hänen puoleltaan koko lähtö, hänen oman pahan sydämensä\npurkausta, vanhan ihmisen vihaa ja ilkeyttä. Riitta esteli aina\nseuramatkoista, vihoitteli ja paiskoi kiinni oveja, kun kotiin tultiin,\nniin piti näyttää sille, että tekee mitä voi, että uhraa kaikki joukon\neteen, että menee minne tahansa, kun niiksi tulee.\n\nSiinäpä se on — siinä se onkin uskon heikkous ja Herran voiman puute.\nSiinä se on. Kovissa koetuksissa vasta oppii syntinen tuntemaan oman\nitsensä, miten nousee syvältä sielusta aavistamatonta ilkeyttä,\nmiten on parempina päivinä, valossa ja ilossa ja armon nautinnossa,\nkaikki paha painunut pohjalle eikä pahana päivänä ole sitten muuta\nenää jälellä kuin alaston sielurukka, josta armo on juossut kuiviin,\nniin että vain pohja näkyy, haiseva, mätänevä pohja, vanha ilkeä\nsisu. Mikä hän nyt oli? Missä oli nyt Herran mies, seurapuhuja ja\nmuitten opettaja? Saisivat olla näkemässä ja sormellaan osoittamassa\nopettajaansa.\n\nHän kulki kuin unissaan laahaten raskaita jalkojaan. Jokainen päivä\noli samanlainen, yhtä synkkä ja toivoton. Jo olivat vanhemmatkin\nlapset alkaneet sairastella. Jo oli täytynyt pysähtyä taloihin, mihin\npäiväksi, mihin pariksi ja sitten taas lähteä taipalelle, kulkea kuin\nsilmät sidottuina kuorman päällä istuvia, itkeviä ja valittavia lapsia\nhoitaen.\n\nKärsiköön kerran liha, saakoon oman ansionsa tyhmä mieli ja työ,\npelatkoon, vaviskoon Herran vihan edessä taas syntinen! Ei ole vielä\notettu Herralta nöyrin mielin kaikkea, ei ole maattu maassa eikä\nyhdessä apua huudettu lapsen suulla taivaallisen isän kurin alla.\n\nMiten tuntuikaan siltä kuin helpoittaisi sielua tämä alistuminen,\nniinkuin olisi kevyempää silloin aina, kun sai jäädä siihen, että\non ansainnut kaiken tämän, mitä nyt kärsitään, että kärsitään oman\ntyhmyyden tähden, että ollaan kantamassa omaa ansiota ja palkkaa, itse\nhankkimaa! Jostain kaukaa vilkkui taasen valo ja sielun sisimmästä\nkuului hiljainen, outo ääni, joka rohkaisi ja kevensi.\n\n\"Niin se oli — niin se sittenkin oli, että Herra tuli vastaan, että\nHerra nosti myrskyn ja katkaisi tien\", sanoi Paavo kuin painajaisesta\nirti päästen kuultuaan, ettei lasketa rajan yli eteenpäin.\n\nHän sairastui itsekin ja makasi monta päivää kuumeissaan. Vaan hänen\noli mielensä kepeä ja iloinen, niinkuin olisivat nyt jo loppuneet\nkaikki vaivat ja niinkuin olisi taasen päästy siihen entiseen.\n\n\"Kaikki portit ovat läpikäytävät, minkä nämäkin. Vaan nosti toki myrskyn\nHerra ja pysäytti tiellä Pileamin, joka kulki väärillä asioilla. Siitä\ntiedän taas, että on Herra likellä. Kun lie Herralla kärsivällisyyttä,\nniin täytyy oppia syntisenkin omaa tyhmyyttään kärsimään. Herran tie\ntulee aina uudestaan etsittäväksi sen, joka on itsensä omalta tieltään\nlöytänyt. Palataan, päästään kotiin, otetaan Herra oppaaksi ja Herran\ntie tieksi. Vielä veisataan yhdessä Herran kiitosta ystäväin kanssa,\nheränneiden ystäväin.\"\n\nKun he saapuivat Savoon, oli jo puoli kesää kulunut. Se oli ollut kuin\nunta, pahaa unta, heidän matkansa, jota joskus muisteltiin, vaan josta\nharvemmin puhuttiin.\n\n\"Paistuu täällä petäjärieska\", sanoi Paavo Pienen Soukan torpassa,\nvanhassa, rähjäisessä mökissä Nilsiän Aholansaaressa, jonne oli tultu\nja jossa taasen aloitettiin uutta elämää.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSe on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna\nraatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra\nvielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran\nnoustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä.\n\nPaavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät\nasiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin.\n\n\"Kuosmaset kuuluvat uhkailleen\", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. \"Ovat jo\nkauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten\nostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun\nei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja\nhengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä.\"\n\n\"Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin\nkotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta\nheikolla vaimolla\", sanoi Riitta valittavalla äänellä.\n\n\"Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina\nsamassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä,\nminne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran\noltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön.\"\n\nPaavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän\naikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä.\n\n\"Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli\nTanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä\nkäsi ja paljon palvelijoita.\"\n\nKun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto,\nmikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa\nkaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä\nja seuramenonsa.\n\n\"Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on\ntaloon päässyt.\"\n\nHänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin,\nkiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin.\n\nPaavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista,\nhyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita.\nMutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan.\n\nKulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin\ntutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja.\n\n\"Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien\nKarjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä\nsuurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla\",\npuheli Paavo Niskaselle.\n\n\"Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen\nvähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin\ntulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman\nystävyyden\", sanoi Niskanen.\n\n\"Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni,\njotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai\nhenki?\" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen\nkalastusmatkastansa helatorstaina.\n\nPaavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja\nhuvittanut sillä ystäviään.\n\n\"Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit\nosalliseksi oikeasta viisaudesta\", jatkoi Paavo vakavana. \"Alku olkoon\nmikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet\njoka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä\nmuillekin muistuttaa.\"\n\nPaavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi\njokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista\nNiskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa\nampuen arkaan paikkaan.\n\n\"Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja\nPyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät\nusein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät\nyksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt\nsamoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta\ntavaamaan.\"\n\n\"Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen\nhengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin\nvälttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat\nkaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä\nhyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä\nliikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa.\"\n\n\"Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti\", jatkoi Paavo ja osoitti kahta\nnuorta tyttöä. \"Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt\nja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita,\nkulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa.\nKuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta\nsitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat.\"\n\nOli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin\nkäsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut\nitsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo\nei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan\nKarjalan ystäville.\n\nOli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista,\njonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen,\njoka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia\nkertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo\nkeskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut?\n\n\"Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten\nmilloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän\nsitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä\nkomentaa — Herraa.\"\n\n\"Kuuluu olevan ahkera\", jatkoi Ryynänen, \"viikot kulkee pitäjällä,\nluettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille.\nSiellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat\nnousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset\nvastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia.\nPimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina.\"\n\nPaavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina.\n\n\"Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty\nja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle\nlaumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja\nkuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli\npappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita\nkuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä\nsillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin\nse lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami,\nkuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein\nilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja\nKuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta\nsitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se\noikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!\"\n\nPaavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut\nkaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli\nniitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään\nLiperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään\naikomuksistaan, ei Niskasellekaan.\n\n\"Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan\", jatkoi hän hetken perästä.\n\"Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos\non hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa.\nVielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo\nLiperin pappi tulossa.\"\n\nJa sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään\nensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He\nsovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten\nkotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja\njälkiään Savoon.\n\nLauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut\npitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan,\nsitten työstään ja herätyksistä.\n\n\"Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt,\npolvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun\njaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle.\"\n\nPaavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti.\n\n\"Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä\non täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä,\njos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään\nvalittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja\npelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa\nnotkistaa.\"\n\nHän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät\nvieraat jatkaneet.\n\n\"Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan\nrukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt\nuskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona,\nkylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja\noudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo\ntotuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus.\"\n\nNiskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan,\nkääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti\nlevottomalta.\n\n\"Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien\nnotkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty\nsiitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa\nKuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi\nvähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen\nmukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin\nainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin.\"\n\nJa Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja\nkulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut,\nsen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä\nhänen sieluunsa.\n\n\"On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa,\nAgreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa\nsyntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla\nyksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa.\nSillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa\nmakaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon,\nBergh-rukka.\"\n\nHän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja\nkärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä\ntärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean\nkristillisyyden tuntomerkki.\n\nPaavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi\nvälinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi\nRenqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä\ntuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi\npaikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi.\n\nPappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo\nseisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku\ntervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle\npäin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi\nmaassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä.\nPaavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta.\nSitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli\npuuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä\npuhetta.\n\n\"Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun\naina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää\", kuului Niskanen\nsanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle.\n\n\"Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee\", tokaisi Paavo\nkiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata.\n\n\"Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla\neikä väsyä\", sanoi Renqvist yhtä kiireesti.\n\nHänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän\ntyyntyi samassa ja jatkoi:\n\n\"Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista\nharjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka\nHerralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin\norja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja\nkortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on\nulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy\nkuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee.\"\n\n\"Tulee siitäkin\", sanoi Paavo, \"tulee, kun on ilman henkeä ja elämää\nrukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja\nahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan\nHerraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus.\nSiinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En\nminä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen\nkomennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun\neivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa.\"\n\n\"Mennään mekin joukkoon!\" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin\npuolelta. \"Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen,\nja tutkitaan itsekin!\"\n\nHän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa\nkiihtymystä.\n\n\"Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu\nkaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään\", sanoi\nRenqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana.\n\nSe oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista,\nsamojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja\nvierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken\nesivallan puolesta.\n\nPaavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän\nollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan.\nAjatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen\nmilloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja\nsiirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin.\n\nSeurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää.\nTuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä\nkautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat\nisä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä\nPaavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas\njärven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan.\n\nHeillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä\non alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten\ntehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin —\nharjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen\nsisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät\npuoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy\nsaada sille sanotuksi.\n\nSamassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä\npiha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen\nohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista\nkuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta.\nRenqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille\nkirjasia.\n\n\"Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!\" kuului Renqvist sanovan. \"Tämä\nsuku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa\npäivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä.\"\n\nKun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset\nhyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana\nmaahan.\n\n\"Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?\"\nsanoi Paavo heille sivu kulkeissaan.\n\n\"Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään,\nniin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin\", jatkoi hän edempänä\nmiesjoukon kohdalla päätään kääntämättä.\n\nMiehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi.\n\nPaavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä\nsuun vuoroa.\n\n\"Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?\" kysyi hän hätäisenä.\n\"Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole\nlöytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset\naikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät\nnämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet\npannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin\njokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä\nja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla\nluonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja\ntekopyhyyttä.\"\n\n\"Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon\nprofeetan tuomio Herran töistä täällä!\" sanoi Renqvist kiivaana,\nmieltään purkaen. \"Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista\nja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja\nhorroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä\nse vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus\ntäälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä\nsiellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan\nlasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä\nturhaksi tekemään!\"\n\nPaavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti?\nOliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö\ntämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli\ntapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist.\nEi hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa\neikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä.\nJa hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään\nsanomaan.\n\nOltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia,\nväliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden\nmieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli\nRenqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin\nkatuen äskeistä kiivauttaan.\n\n\"On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin\nhengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin\nrukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia\nvaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja\najattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin\nmuitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei\nsyntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran\nedessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan\nomaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein\nkorkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin\ntietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin.\"\n\nJa Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti\nkesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja\ntaivuttanut päänsä taaksepäin.\n\n\"Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka,\nmutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta\nHerraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea\nKristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja\nsiinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin.\nSinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan\nniiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt\nrupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä\nrukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on\nminunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan\nkatuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen\npanna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä\ntulta pitää sulin käsin hoitaa.\"\n\nHe puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja\npaikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän\nlikelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät\nja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet\ntaasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa\nkierroksessa.\n\n\"Meillä on eri henki\", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. \"Hengessä\non ero.\"\n\n\"Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla\nsyntisen rukouksen.\"\n\nJa Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa,\nvalittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa\nnuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa\nhiljaiseksi, melkein kuiskivaksi.\n\nKun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan,\nikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan\nkuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo,\nNiskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut\ntulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä\nasioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut.\n\n\"Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin\", sanoi Paavo, kun he\nolivat oikaisseet itsensä oljille, \"Sinä, Aatami, saat olla siellä\nrajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle.\"\n\n\"Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön?\nOma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle.\"\n\n\"Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi,\nvaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain\nkaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat\ntavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani\nHerran takana, Herran omalla ajalla annettavissa.\"\n\nHe puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet.\nPaavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja\nväärästä kristillisyydestä ja rukouksesta.\n\nHe olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat\nsalolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä.\nJa heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja\nlämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin.\n\n\"Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä\nvaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin\", sanoi Paavo Nälkömäessä\nhyvästellessään Karjalan ystäviä.\n\n\"Ja tämä Paavo se on paras Paavoista\", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen\nPaavon kättä lujasti ja pitkään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta.\nHän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen\nmukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi,\njoka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta\nkerralta yhä likisemmäksi hänelle.\n\nPaavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä\nuudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin\ntietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran\nasialleen voittavat.\n\n\"Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu\nse pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase\nasialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät\narkiinnu\", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla.\n\nHän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa\nvaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä\nja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle\nkupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä\nyli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa\nvasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja\nmuistojensa varaan.\n\nHänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli\nollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut,\nkärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli\najettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja\nhätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö\nsen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt\njättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt\nuudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta\nsielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti,\ntoisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti\nlähtemään.\n\nJää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä\nvaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven\nhattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa.\n\nHänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää\nja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa\nmielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta.\n\nMitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies\npitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin\nherätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli\nkantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin.\nToiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään\nasti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että\nhän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja\ntäälläpäin.\n\nSiinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki\ntalon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan.\nHäntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas,\nepäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä\nitsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista\nsyytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa\npoissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä,\nettä oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan?\n\nMutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta\nkotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku\noli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne\ntiesivät odottaa?\n\nJoku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä\nkiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta.\n\nPaavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen.\nTultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo\nja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut,\nniinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli\nkintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti\nturkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle.\n\n\"Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?\" kysyi Paavo ja\nkäveli perällepäin.\n\n\"Ei ole odotettukaan\", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja\ntyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. \"Muutoin\nvain on valvottu.\"\n\n\"Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka\nviivyttää.\"\n\nJa hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä\nseuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän\nei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut\nmatkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta\nRiitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin\nkirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi.\n\nVaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta\nkertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He\nolivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet\nsiihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa.\nSiihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja\nEeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi\ntilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt\nulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi\naina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat \"ruoti-Penna\",\n\"ruoti-Penna\". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut\ntulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä.\nOli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä\nseuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt.\n\n\"Jopa on saatana saanut liian suuren vallan\", sanoi Paavo, \"Se on\nsääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan\ntulta sielussaan yötä ja päivää.\"\n\nJa hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten\npitkät ajat äänetönnä kädet pään alla.\n\n\"Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä\nkuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa\nja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja\nhänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän\nvainomiesten hankkeet.\"\n\n\"Sitä minäkin\", lisäsi Riitta heti. \"Jos hyvinkin yrittävät uudelleen,\njollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä,\nettä Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi.\nSe nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin.\"\n\nRiitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin\nkohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin\ntehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe\ntaasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni\nkävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui\nvain joku sana joukosta.\n\nPaavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli\nnukkunut.\n\nNäkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä\nyrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy\ntaivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja\nmielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja\npantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin\njo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut\nhuokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa\njalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan.\n\nMitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään\nsuunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he\nkulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua\nviisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää\nsaada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon\nmuutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain\nahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi.\n\nPaavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä\nraamattuaan ja \"Hunajan pisaroita\". Melkein joka päivä saapui vieraita\nSavosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän\nlöysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi\nsiihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki\nhuolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien\nja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan\nveisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän\nläskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja\nhöystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan!\n\nJonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa\nPaavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan.\nSutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja\nheränneistä.\n\n\"Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa\", sanoi Sutinen. \"Täytyyhän sen,\njolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta\nSyvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi\ntyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?\"\n\n\"On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia\ntavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan.\nÄlä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton.\nJumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni\", puheli Sutinen.\n\n\"Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua?\nMiten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen\novat rikkaan passit joka päivä selvät.\"\n\n\"Taitaa olla\", myönnytteli Sutinen.\n\n\"Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu\ntakertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti\nrepiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?\" kysyi\nPaavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä.\n\n\"Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken\nrikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut,\nköyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä\npäästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan.\"\n\n\"Tietää — tietää\", myönsi Paavo.\n\n\"Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja\nkorot anteeksi, joilta on ennen ottanut.\"\n\n\"Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen\ntukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia!\nSe on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä.\nKun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo.\nLiperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla\ntöillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät\nummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä\nja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin —\nahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon\nja anteeksiantoon.\"\n\n\"Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan\", sanoi\nSutinen. \"Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää\nsuruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy\nisännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä\nennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se\non sitten yltynyt.\"\n\n\"Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa\nolla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee,\nihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin.\"\n\nSutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin.\n\n\"Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä\npuhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä\nkuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita.\nPappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian\nsamanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi.\"\n\n\"Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään.\nTietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin\nvääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa\nsen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin\ntylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla\nvastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan.\nEi ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka\npapilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin,\nKristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet.\"\n\nPaavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo\nkauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina\nolivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta\nkirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa\nperästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja\nlevollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat\nsupattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi\npauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä.\n\n\"Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee!\nKun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet\npapin vihatkin\", puhui Paavo ovessa Sutiselle.\n\nHän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo\nsiltä varalta puhunut ystävilleen.\n\n\"Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja\nkristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee\nsiitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin\nkynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto\nsaaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä,\nvaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta.\"\n\nHän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen\nsaarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti\nja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä\npuhua suunsa puhtaaksi.\n\nPitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea\npaikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan\nsanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää\nnyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää\nkotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä\nherjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän\naikaan.\n\nRovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja\nnäykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa.\nJaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta\nasiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha\nsisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin.\n\nHän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa\nja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran\nristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin.\n\nJoulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia,\njota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut\nhevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki\npuolijuoksussa pirttiin.\n\n\"Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on\nsellainen?\" kyseli Paavo kummissaan.\n\n\"Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat\nasiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty.\"\n\n\"On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle\", sanoi Paavo\nnauraen, \"täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä\nkaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu,\nhuonot selvitetty.\"\n\n\"Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa.\" Niskanen\nsanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja\nasiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä\nvastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu\nsakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla\nilmiannoilla ja käräjänkäynneillä.\n\n\"Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa\nniitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä,\nsiellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä\npiti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane.\"\n\nKoski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen,\nseisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä\nsilmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja\nsakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet\nkokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään\niloinneet.\n\n\"Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien\ntuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen,\nkiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken\nmaailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni\nhaistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät\nsäikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin,\ntämän papin puolelta.\"\n\nPaavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen,\npalasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan.\n\n\"Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon,\nniin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta\niloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla\nalallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta,\nse pysyy pystyssä ja pitää paikkansa.\"\n\n\"Pysyy kyllä\", sanoi Niskanen, \"mutta jotain täytyy meidänkin tehdä,\njos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa,\nniinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään\nsäikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja\nkuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on\nkauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen\nkävit puhaltamassa.\"\n\nHe olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin\ntakaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät\nkeinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen,\naina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat\nolevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita,\njotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan\nsortuvat samoille jälille.\n\n\"Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat\nvastakkain ja herrat aina voittavat\", sanoi Paavo. \"Ei meitä kukaan\npuolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait\nja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä\nselkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos\nse ihmisiin perustuu.\"\n\n\"Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta,\nneuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion\nuusi pappi\", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. \"Tuli\nmieleeni — mistä lie tullut.\"\n\n\"Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin\", sanoi\nPaavo hyvillään, nousten istumaan. \"Miksen minä tullut tuota heti\najatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita\ntässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää\nmihinkään päästä.\"\n\nJa he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin\npuheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta\nja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian\ntoisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia\nsiinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä.\nJa heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi\nmitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä\nkaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen,\nsuunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään.\n\n\"Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että\nolisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei\nole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa\ntarvitaan\", sanoi Paavo illalla maata mennessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin\nkamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia,\ntoisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin\nohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut.\n\n\"Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä.\"\n\n\"Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan\", keskeytti Paavo\nkiireesti.\n\n\"Luetaan, tulkitaan, sovitetaan\", jatkoi Bergh. \"Se on sekin laki\nsyntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu\nHerran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka\naikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota.\"\n\n\"Ovat saaneet, kun ovat ottaneet\", sanoi Paavo. \"Vaan sano sinä, miksi\nne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt\nja pesältään ajanut!\"\n\n\"Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran\nsurmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat\nkaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus,\ntaivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus.\"\n\n\"Niin — niin — niinhän se on\", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi\nkysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää\nkysymättäkin.\n\n\"Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään\nmahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät\nenää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie\nesivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta,\nparempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa\", puuttui Niskanen\npuheeseen.\n\n\"Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä\neivät suuret mitään tiedä\", sanoi Paavo. \"Tässä pitäisi päästä suurten\npuheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset\npapin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä\npyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa\nmies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin.\"\n\n\"Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa\non ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä\nsuosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen\npappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen\nlevittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin\npapille.\"\n\n\"Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin —\noikein isoissa ja ylhäisissä\", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan\nBerghiä.\n\n\"Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä.\"\n\nSe tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä\nmiettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin\nherätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista.\n\nOlisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan\nniilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja\nylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet\nkorkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se\nolisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat\nkirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo.\n\nHän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja\npuhui totisena:\n\n\"Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on,\nPaavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä\npaikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa\nheittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme —\nseuroja sinä tarvitset, Paavo.\"\n\n\"Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa\njoku tulkiksi mukaanne!\" kiihoitti Bergh innostuneena. \"On tämä asia\nsellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä.\"\n\n\"On\", sanoi Niskanen väliin.\n\n\"Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää\",\njatkoi Bergh samaan jaksoon.\n\n\"Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat\", lisäsi Niskanen.\n\nMutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen\nnäköisenä eteensä tuijottaen.\n\n\"Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn\nnousi tieni, pystyyn nousee nytkin\", sanoi hän vihdoin. \"Jos on\npuuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä\ntässä olen ajatellut.\"\n\n\"Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa\nvastaan\", sanoi Niskanen. \"Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa\nvastaan, meidän Herran puolesta.\"\n\n\"Se on ero\", toisti Bergh Niskasen sanoja.\n\nOltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi,\nharhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle.\nPaavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt.\n\nSitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa\nlähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että\nsiellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on\ntällainen aika.\n\n\"Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin\ntaipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa,\ntaito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa.\nJos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen\ntakaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi.\"\n\n\"Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!\" sanoi Bergh.\n\n\"Siinä mielessä\", vakuutti Niskanen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli\nyövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin\nkyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu\npaljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy\nperille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä\nkysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä\nmuistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset,\nolivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain\nlaitimmaiset ja likinnä olevat.\n\nKaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt\nvastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä\nlakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta.\nHän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo,\njoku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty\nsairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu\nkuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut\nkoskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja\nyhdellekään ennen paljastanut.\n\nMutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä\nPietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen\nolonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut\nlämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet\npuhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet\npiispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja\nKarjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja\nuutta intoa taasen asiansa puolesta.\n\n\"Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa\nHerralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei\nole täällä, niin ei saa olla sielläkään\", oli piispa sanonut ja puhunut\npitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat\nheränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä\nrukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä\nniiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa.\n\n\"Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on\nomaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin\nkaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää\nvihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät.\nYlempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän\", puheli Paavo ystävilleen.\n\nPidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja\nKiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita\nsamoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään\npirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat\nmatkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille,\nmitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä\nsanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan.\n\n\"On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa\", sanoi joku joukosta.\n\n\"Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille\", lisäsi\ntoinen.\n\n\"Vaikka keisarista asti\", jatkoi kolmas samaa arvostelua.\n\nRiitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se\nlisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa,\njoka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja\nsuuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei\nvaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin\njo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja\ntunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä\ntahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi\nkirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina\ntiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti\nvenheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot\ntulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi\nomansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan\nsiteistä.\n\n\"Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin\", sanoi Bergh\nPaavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa.\n\n\"Niinkuin käskettiin\", vastasi Paavo. \"Tiet tasattiin, ovet avattiin,\nsakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet.\nNiiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat\nherruutensa ilmankin.\"\n\nBerghiä nauratti \"Niin — niin — onhan se niinkin.\"\n\n\"On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä\npysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille\ntäällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi.\nOnko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet\nsynnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan\nkansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?\"\n\n\"Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja\naatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän\nvankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin\nkoteihinsa\", selitteli Bergh.\n\n\"Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?\"\n\n\"Ja papit?\" jatkoi Bergh naurussa suin.\n\n\"Saako papeistakin puhua papin kuullen?\" kysyi Paavo leikkisästi.\n\n\"Kun et vain pahaa puhu\", vastasi Bergh samaan sävyyn.\n\n\"Kuule, Paavo!\" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. \"Miten sinä saisit\nsovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja\nsiitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja\nystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään\nsieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran\nmiehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten\nrukoilee, kun vain rukoilee.\"\n\n\"Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt.\nPitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä\nlakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et\nsaa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne\ntänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät.\"\n\n\"Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet\nliikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran\ntuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee.\"\n\n\"Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen\nhukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää\nrukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on\nlaannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan.\"\n\n\"Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä\", sanoi\nBergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri.\n\n\"On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on,\njotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä\nauki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei\nniihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna.\nSiitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!\"\n\n\"Minä vain rauhan vuoksi\", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut\nlopettaa ja mennä muihin asioihin.\n\n\"Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy\nvanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi\", sanoi\nPaavo.\n\nBergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja\nsiirteli kirjojaan ja papereitaan.\n\nHän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi\nPaavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet.\nNe olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut\nsielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti\nvaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö,\njoka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta\nja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille\nerämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun\nsisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan.\n\nSeuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa\njoitakuita nuoria herroja.\n\n\"Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä\", esitteli\nBergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, \"ja tämä on\nPietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana.\"\n\n\"Näitäkö sinä syksyllä kesyttelit ja näille tuolejasi kannoit?\" kysyi\nPaavo nauraen.\n\n\"Näille. Näistä on Herra antanut uusia ystäviä. Nuorista näkyy\nalkavan\", vastasi Bergh.\n\n\"Apteekkareista ei raamatussa puhuta mitään, vaan kultasepistä on\nkirjoitettu. Mikä se olikaan sen nimi, joka teki epäjumalia Efesossa?\nKultaseppiä sekin oli.\"\n\n\"Oli, mutta ei tämä seppä niitä tee\", sanoi Bergh nauraen ja ikäänkuin\nanteeksi pyytäen Paavon rohkeutta.\n\nNuoret miehet istuivat hämillään, katselivat väliin toisiaan, väliin\nBerghiä, väliin taasen avatun oven läpi liikkuvaa seuraväkeä saliin.\n\n\"Teillä, nuoret miehet, on tie lyhempi kuin minulla. Minun piti\npitkältä kulkea, Sutelasta Jyväskylään asti, ennenkun sai sielu rauhan.\nEi ollut lepoa likempänä. Te täällä pääsette papin luo omassa kylässä,\noman papin, jonka Herra on hengellään voidellut. Vaan tie on itse\nkulettava, elämän tie, ristin tie\", puheli Paavo.\n\n\"Nämä ovat jo ennen etsineet ja löytäneet ja tielle tulleet, nämä\nherrat\", sanoi Bergh.\n\n\"Vai jo ennen. Ei se entinen enää kelpaa, ei sillä sielu elä\", jatkoi\nPaavo. \"Pitää saada uudet eväät, alkaa uudestaan alusta, pitää tulla\nuudestaan jumalattomaksi Jumalan edessä.\"\n\n\"Paavo tarkoittaa jokapäiväistä katumusta ja parannusta, sielun\nsisällistä ikävää, jokapäiväistä kilvoitusta turmeluksen käsissä\",\nsanoi Bergh kuin selitykseksi ja kääntyi vieraisiinsa päin.\n\n\"Sitä — jos Herra on nämä kerran herättänyt ja tielle tuonut, eivätkä\nole itse tulleet ja käskemättä ottaneet — sitä, ettei saa jäädä\nlöytönsä päälle lepäämään. Joka siihen jää joutilaana, se ensin\npenseytyy ja sitten eksyy elävästä uskosta kuolleeseen. Vaan ne jo\nveisaavat. Mennään, puhutaan siellä siitä asiasta, puhu sinä, joka olet\npaimeneksi pantu!\"\n\n\"Paavo myöskin\", sanoi Bergh ja nousi lähteäkseen.\n\n\"Minä, salon mies, puhun savupirteissä salon eläjille, minkä sinä\nsalissasi näille\", lisäsi Paavo, kulki vikkelästi salin perälle ja\nistahti ovensuuhun.\n\nVaan puhui hän taas, niin kuin oli ennenkin puhunut. Hän alkoi\nalhaalta, vaatimattomasti ja harvakseen, kohosi siitä, paisutti,\nkasvatti puhettaan ja lopetti sitten siihen, missä mielet alkoivat\nliikkua ja kuulijain huomio oli korkeimmillaan.\n\n\"Sinä, Paavo, sen aina parhaiten selität, miten syntinen tulee\nvanhurskaaksi Jumalan edessä\", sanoi Bergh seurain perästä kamarissa.\n\"Missä sinä sen olet oppinut?\"\n\n\"Akatemiassa — petäjävapriikissa\", tokaisi Paavo kuin olisi vastaus jo\nedeltäpäin ollut valmiina. \"Ei ole sillä hyvä, että olen sen kerran\noppinut, vaan minun täytyy sitä joka päivä uudestaan opetella.\"\n\nNuoret miehet katselivat toisiinsa kysyvinä ja kummastellen.\n\n\"Salolla tukkii tuisku tiet talvella joka päivä. Niitä täytyy siellä\nitse ajamalla aukaista\", jatkoi Paavo. \"Itse on pitänyt minun puhkoa\nummet suossa, polkea pohjat, kiertää kivet ja ajaa retuuttaa rekeni\nrikki. Ovat särkyneet savirikot ja rahkeet rikkoontuneet, vaan aina on\nperille päästy ja uudestaan aukaistu se, minkä talven sää on tukkinut.\nSiinä täytyy oppia kärsivällisesti ja hätäilemättä kulkemaan.\"\n\nHe istuivat ääneti, ajattelivat ja tutkivat mielessään ja arvailivat\nsitä, mitä Paavo oli puhunut ja mitä puheellaan tarkoittanut.\n\n\"Missä kulkenen, niin synnin säässä on aina kulkeminen enkä ole\nmilloinkaan saanut pitkältä säätä pitää\", jatkoi Paavo puhettaan.\n\"Siinä tapaa helposti kärsimättömyys ja nurja mieli, mutta en ole enää\nlähtenyt epäuskoiselta sydämeltäni neuvoa kysymään, saanko ja tohdinko\nKristusta puhutella huonossa, hätäisessä tilassani.\"\n\nPaavo puhui yhä itsestään, omasta elämästään ja uskostaan ja kaikesta,\nniinkuin hän tahtoisi paljastaa sisimpänsä, panna kaikkensa näkyville\nsiihen heidän eteensä, hyvänsä, huononsa, uskonsa, uskottomuutensa,\nvoittonsa ja tappionsa, ja niinkuin hän tahtoisi hävittää heidän hyvät\nluulonsa ja suuret ajatuksensa omasta itsestään. Mitä hän sanoi ja\npuhui, se oli erilaista kuin muiden sanat ja puheet. Siinä ei ollut\nmitään tehtyä eikä tavoiteltua, ei hurskasta väriä eikä korkeaa\njuhlallisuutta. Se oli niin vapaata ja luonnollista, niin avomielistä\nja lapsellisen nöyrää, että he kuuntelivat ahmien ja mielessään\nihastellen ja istuivat totisina tuoleillaan.\n\n\"Katuja olette saaneet vielä kulkea, nuoret miehet, vaan korpeen\nkuletetaan teitäkin. Se on korven tietä, kristityn tie. Hyvä, että\ntulitte, että vastakin tulette, tulee niitä vielä teidän mukaanne\nmuitakin. Tämä on sellaista tautia, joka tarttuu\", puheli Paavo lopuksi.\n\nKun nuoret miehet tekivät lähtöään, sanoi hän jokaiselle vielä jotain\nkehoitukseksi ja ohjeeksi ja pani omia sukkeluuksiaan höystöksi.\n\n\"Sinulla ovat siellä ruumiin rohdot ja voiteet hyllylläsi, mutta sielun\nlääke on Herran takana. Sitä et sieltä itse ota, se annetaan sille,\njoka anoo ja uskossa odottaa. Tekopyhät ottavat itse, mutta Jumalan\nlapsille annetaan\", sanoi hän Malmgrenille, joka oli istunut likinnä ja\nnäyttänyt olevan toisia tarkkaavampi.\n\n\"Tässä olet muita ohjannut, Paavo, ja muille antanut hyviä neuvoja,\nmutta minut jättänyt ilman\", sanoi Bergh Paavolle, kun vieraat olivat\nmenneet.\n\n\"Sinulle sitä, että karta Renqvistin tekopyhyyttä ja rukoile sen verran\nkuin uskosi kestää!\"\n\n\"Mutta kun olen taas tänä iltana tuntenut sellaista köyhyyttä ja\ntyhjyyttä, että itseäni kauhistaa. Minä aina väliin joudun ahtaalle\noman huonouteni käsissä täällä niinkuin Perkjärvelläkin. Muille\nsaarnaan ja muita opetan ja itse tunnen olevani osaton.\"\n\nPaavo puristi silmänsä umpeen ja istui hetken vielä ääneti, kun Bergh\njo oli lopettanut.\n\n\"On niitä rikkaita pappeja, saa olla joku köyhäkin joukossa\", sanoi\nPaavo. \"Köyhän on puhe nöyrempää. Ja köyhänähän se elämän Herrakin\ntuli köyhille saarnaamaan. Mieti sinä sitä! Rikasten puhe on rikkaita\nvarten, köyhän köyhiä.\"\n\n\"Niin — mutta vaikea vain on tuntea oma tyhjyytensä ja köyhyytensä ja\nkykenemättömyytensä.\"\n\n\"On, vaan siinä pätsissä sinusta tulee saarnamies. Siinä se on oikea\nakatemia. Siinä et puhu omiasi, vaan Herran puheita. Kun käyt köyhänä\npuhumaan, köyhyyden hengessä, niin panee Herra salaa sanoihisi\nvoimaa, ja syntiset alkavat herätä saarnatuolisi ympärillä. Siinä\nse on salaisuus. Älä vain tee omasta köyhyydestäsi ja sisällisestä\nmurheestasi itsellesi epäuskoa! Luonto pyrkii rikkauteen, niin\nhengelliseen kuin maalliseenkin, vaan Herran työ ja vaikutus on luontoa\nvastaan.\"\n\nHe puhuivat puoliyöhön kahden kamarissa nyt niinkuin ennenkin. Kun\nPaavo oli mennyt, jäi Bergh vielä istumaan ja miettimään sitä, mitä oli\nkuullut.\n\nNiin se asia sittenkin on, kuin Paavo sen opettaa. Minä aina välillä\nhorjun, mutta selviän ja vakaannun taasen, kun se tulee ja puhuu ja\nkirkastaa kristityn tien. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä\nenemmän siihen kiintyy. Sekin, mitä se puhui köyhyydestä ja köyhyyden\nhengestä, tuntui niin ihmeelliseltä ja samalla kuitenkin ihanalta. \"Kun\nkäyt köyhänä köyhyyden hengessä puhumaan, panee Herra salaa sanoihisi\nvoimaa.\" Niin — niin se on. Herra on sille avannut armonsa salaisuudet\nja antanut viisautensa hengen. Kun eivät vain tukkisi sen suuta eivätkä\nestäisi sitä liikkumasta. Sillä on monta vihamiestä papeissa niinkuin\nmaallikoissakin, ajatteli Bergh myöhään maata mennessään.\n\nNiin niitä olikin. Niitä oli omassa pitäjässä ja ulompana, herroissa\nja talonpojissa. Ei saanut Paavo kauan sitä hyväänsä pitää, mistä\noli yhdessä Niskasen ja muiden ystäväinsä kanssa iloinnut. Eivät\nloppuneet ahdistelut eivätkä uhkaukset. Ei oltu maksettu Martikaisen\nsakkoja, vaikka oli luvattu eikä ollut Sirelius lopettanut vihamielisiä\nmielenpurkauksiaan, vaan käynyt yhä kiukkuisemmaksi. Ja nyt oli piispa\nitse lähtenyt liikkeelle Porvoosta, oli pitänyt tutkimuksiaan ja\ntarkastuksiaan Iisalmessa ja oli jo tulossa Nilsiään.\n\n\"Hukkaan meni sekin matka — ei ollut Herrasta\", sanoi Paavo Niskaselle\nkotonaan Tahkomäessä. \"Ei saa paeta ristiä eikä karttaa kärsimyksiä,\njolla on kerran oikea asia. Minä sitä jo alunpitäen aavistin, minusta\ntuntui aina siltä, ettei Herra lähde sille tielle. Nyt ollaan samassa\nsuossa, saman mutkan takana. Vaan seisotaan siinä ja odotetaan ja\notetaan Herralta, mitä Herra antaa. — Mitä se sanoi siellä, piispa?\"\n\n\"Sanoi sitä, mitä papit ovat ennen sanoneet. Pappeja myöten ne ovat\npiispan puheet semmoisissa paikoissa. Minkä ne syöttävät piispalle, sen\npiispa takaisin seurakunnalle.\"\n\n\"Vaan meillä on toki toisenlainen rovasti\", sanoi Paavo. \"On käynyt\njoskus seuroissakin.\"\n\n\"Toisenlainen, vaan saa nähdä, kestääkö sekään ystävyys koetuksissa.\nHeikko on ollut hillitsemään kappalaisensa kiukkua.\"\n\n\"On se koittanut, on se kovistanut sitä siitä ruoti-Juhanan\nrääkkäämisestäkin, mutta minkä se pakanalle mahtaa. Pakanaakin on\nparempi hillitä.\"\n\n\"Siitä pitää puhua piispalle täällä, niinkuin muustakin, millä se on\nheränneitä vaivannut\", sanoi Niskanen äkkiä ihastuneena.\n\n\"Älä — älä! Anna ristin olla ristinä, anna ruoti-Juhanan kantaa\nristinsä, kannetaan mekin omamme! Herra ne asiat saa selvittää.\nIhmispuuhilla väsytämme vain itsemme emmekä niillä kumminkaan mitään\nmahda. Odotetaan Herran aikaa.\"\n\n\"Saa sitä odottaa, vaikka sanookin sen, mikä on oikeaa ja totta.\nSanottiin mekin, pantiin paperille ja jätettiin paperi piispalle\npappilassa.\"\n\n\"Minnekäs risti?\" kysyi Paavo, tarkkasi Niskasta ja jatkoi hetken\npäästä: \"Miten sinä sen selität, että elämän Herra vaikeni ja oli\nääneti niinkuin karitsa keritsijänsä edessä, ei syyttänyt ketään\neikä puolustanut itseään eikä pannut mitään paperille eikä käynyt\npiispoissa.\"\n\nNiskanen näytti miettivän, nousi ylös, kulki poikki lattian ja palasi\ntaasen takaisin.\n\n\"Siten minä sen selitän, että minkä Herra silloin jätti tekemättä\nomasta puolestaan, se pitää meidän nyt tehdä Herran puolesta\", sanoi\nNiskanen vihdoin. \"Tämä on Herran asia eikä meidän omamme. Sanokaa se,\nmikä on tarpeellista sanoa ja minkä kaikki todeksi tietävät! Tehköön\npiispa, mitä tahtoo, jääköön päätös piispan asiaksi. Minkä tekee ja\nmäärää ja päättää, se otetaan sitten Herralta.\"\n\n\"Hyvä on sinulla, Lauri, suun käynti ja selvä järjen juoksu. Kun et\nvain olisi omalla asiallasi täällä niinkuin sielläkin, vaikka olet\nHerran asiaa ajavinasi. Järki ja luonto sekoittavat ne asiat toisiinsa.\nJos ovat vainot Herrasta, niin niiden pitää vainota, mutta meidän olla\nalallamme ja kärsiä.\"\n\n\"Eivät ole Herrasta\", väitti Niskanen, \"saatanasta ovat ja saatanan\ntöitä täytyy vastustaa minkä jaksaa. Tee mitä tahdot ja minkä parhaaksi\nnäet ja minkä luulet tulevan heränneelle kansalle hyväksi! Sitä minä\nvain, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.\"\n\nPaavo istui rauennein, välinpitämättömin katsein paikallaan ja antoi\nNiskasen puhua ja lopettaa ja taasen alkaa. Ja Niskanen lopetti ja\nalkoi, selitti syyt ja vastasyyt, toi esille todistuksensa, mitä löysi\nraamatusta, valaisi, kirkasti kantaansa, kiersi väitteillään Paavon ja\nvangitsi vähitellen hänen mielensä.\n\n\"Kirjoita sitten sinä, joka osaat ja olet ennenkin kirjoittanut!\" sanoi\nPaavo hetken päästä. \"Sinusta ei sen vähemmällä näy pääsevän. Minä\ntässä olen istunut ja ihmetellyt sinun tietoasi ja taitoasi. Mistä\nsinulla, Lauri, on viisautesi?\"\n\n\"Sieltä, mistä mieskin. Vanhaa sukuperää se on Niskasten viisaus\",\nvastasi Niskanen nauraen ja liikkui hyvillä mielin lattialla.\n\nSeuraavana aamuna oli valituskirja jo valmis. Niskanen oli kirjoittanut\nsitä kaiken yötä ja luki sen noustuaan Paavolle.\n\n\"Olisit saanut jättää sen ruoti-Juhanan jutun pois\", sanoi Paavo.\n\"Puhukoon Juhana omasta puolestaan.\"\n\n\"Antaa sen olla. Ei ole Juhanasta puhujaksi eikä puolustajaksi.\nHeikkoin ja huonoin ja sorrettujen asia on Herran asia. Tässä tämä\non\", sanoi Niskanen ja ojensi paperin Paavolle. \"Siihen pitää saada\nKalliolahden Heikin nimi vielä alle ja parin muun ystävän, kenen\ntahansa.\"\n\nKun he sunnuntai-aamuna saapuivat kirkolle, oli kirkko jo kansaa\ntäynnä. Heränneet istuivat omissa penkeissään itäisessä ristissä aran\nnäköisinä ja odottavina, jotkut vilkaisten tuontuostakin oveen päin ja\npuhellen hiljaa toisilleen. Mutta kun Paavo ja Niskanen tulivat sisälle\nja kävelivät käytävää pitkin paikoilleen, liikahtivat kaikki kuin\nhelpotuksesta ja kaikkien kasvoista kuvastui turvallisen olon ja hyvän\nmielen ilme.\n\nPapit istuivat kuorissa totisina, juhlallisina, piispa keskellä,\nkookas, komea mies, rinnalla risti, joka liikahti jokaisesta\nliikkeestä, kimalteli ja välähteli valoa vastaan. Oli siellä Berghkin,\nlyhyenläntä, tanakkahartiainen pappi. Näkyi tähystelevän lasiensa takaa\nkirkkoon ja hakevan silmillään jotain joukosta. Takimmaisissa penkeissä\nnousi aina joku tuontuostakin seisalleen, katseli kuoriin suu auki,\nsilmät ihmetyksissä ja istahti taasen varoen ja arastellen paikalleen.\n\nJumalanpalveluksen perästä astui piispa alttarille. Koko kirkko\nkuhahti, perällä syntyi ensin liikettä, sitten hiljaisuutta, ja\njännitys laukesi pian piispan ensimäisiin sanoihin. Se oli hiljaista,\nvaivaloista, ruotsinvoittoista puhetta, joka tuskin kuului kauemma\nperälle. Papit näkyivät istuvan tarkkaavina tuoleillaan, mutta muiden\nmielet ja ajatukset olivat ryöstäytyneet omille teilleen. Vasta kun\npiispa pääsi omaan asiaansa ja alkoi puhua häiriöistä, joita oli\nsyntynyt muutamissa Savon seurakunnissa, kasvoi jännitys uudelleen\nentiseksi hiljaisuudeksi.\n\n\"Minä olen tullut luoksenne niiden eriseuraisuuksien tähden, joita\nviime aikoina on ilmaantunut tässäkin seurakunnassa ja joista minulle\nja korkealle esivallalle on annettu tieto. Niinkuin minä itsekin olen\nnäillä matkoilla tullut huomaamaan, ovat muutamat eksyneet siitä\njärjestyksestä, joka meidän kirkollamme on olemassa ja jonka mukaan\npapit ovat kansan opettajia ja kirkot sen jumalanpalveluspaikkoja.\nTietämättömyydessään ja toisten viisaampain vietteleminä ovat he\nalkaneet pitää omia kokouksiaan ja niissä tuomita muita, jotka eivät\nheidän oppiaan seuraa, vaan kuuntelevat laillisia, esivallan säätämiä\nopettajiaan. Ja tästä järjestyksen hengestä on sitten syntynyt\nintoilemista ja liiallisia kristillisyyden harjoituksia, joidenka\nseurauksina ovat eripuraisuus kotona ja kylässä, joutilaana olo ja työn\nhukka ja ympäri kyliä ja pitäjiä juokseminen. Näitä tällaisia häiriöitä\nvastaan täytyy kirkon ja esivallan asettua, että kansa saisi levossa ja\nrauhassa asua ja seurakunnan opettajat häiritsemättä ja rauhallisesti\nvirkaansa hoitaa.\"\n\nJotkut heränneistä olivat lähteneet ulos, mutta Paavo ja Niskanen\nistuivat paikoillaan loppuun asti, Paavo pää pystyssä, etukumarassa,\nsilmissä säälivä, surullinen katse.\n\n\"Menkää te Tahkomäkeen, minä jään tänne!\" sanoi Paavo Niskaselle\nvakavana ja käskevästi kirkkopihalla, \"Käyn syömässä ja sitten\npappilaan\", lisäsi hän hetken päästä kuin uhmaten ja kiirehti\nkortteeriinsa.\n\nPappilassa oli jo syöty päivällinen, kun Paavo tuli. Kansliassa liikkui\nnuoria pappeja, ryhmittyen, poltellen ja vilkkaasti keskustellen. Paavo\nkulki suoraan pääovesta sisälle, ja hänen pitkä, solakka ruumiinsa\ntäytti samassa jo kamarin oven. Rovasti meni vastaan, tervehti\nystävällisesti, toi tuolin viereen ja pyysi istumaan, mutta Iisalmen\npapit katselivat ivallisesti toisiinsa ja hymähtivät. Joku nuorista\npapeista kuului kiireesti, hätäisesti kuiskivan toisille jotain, ja\nsamassa työntyi lauma pappeja ovelle pitkät piiput roikkuen hampaissa.\n\n\"Yksinkö Paavo —? kysyi rovasti.\n\n\"Yksin. Toiset menivät Tahkomäkeen. Piti lähteä piispan puheille.\nPiispoissa pitää nyt kulkea Pietaria myöten.\"\n\n\"Vaan piispa mahtoi mennä ruokalevolle\", sanoi rovasti ja kulki saliin.\n\"Tulee heti. Paavo on hyvä ja istuu!\" lisäsi hän samassa salista\npalattuaan.\n\nSirelius näytti käyneen levottomaksi ja käveli yksin edestakaisin\nkanslian puolella.\n\n\"Piispa on täällä ja odottaa\", huomautti rovasti Paavoa.\n\nPapit seisoivat ja istuivat äänettöminä ja seurasivat hämmästynein\nkatsein Paavon menoa.\n\n\"Sirelius siellä nyt saa salissa, mitä äsken körttiläiset kirkossa\",\nkuului joku sanovan kamarin ovella.\n\nPaavo kumarsi syvään, kaivoi paperin taskustaan ja ojensi sen sitten\npiispalle.\n\n\"Emme tahtoneet häiritä herra piispaa emmekä juhlamenoja kirkossa, vaan\nkirjoitimme tämän niistä asioista, joita varten herra piispa kuuluu\ntänne tulleen.\"\n\nPiispa näkyi kuuntelevan vain puoleksi Paavon puhetta ja luki paperia.\n\n\"Tekö se olette se Ruotsalainen?\"\n\n\"Minä\", vastasi Paavo ja suoristi pitkän vartalonsa.\n\n\"Tämä näkyy olevan samanlainen kuin niillä siellä Iisalmessakin.\"\n\n\"Mitä lie niillä ollut, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että tämä on\ntotta ja oikeaa\", sanoi Paavo.\n\n\"Te kuulutte kulkeneen Pietarissa asti. Mitä te siellä teitte?\" kysyi\npiispa ja tarkkasi terävästi Paavoa.\n\n\"Kuultiin, että on Herran henki ruvennut Pietarissa työtään tekemään,\nniin lähdettiin. Ja kun ovat ruvenneet vainoamaan täällä herännyttä\nkansaa ja sakottamaan —\"\n\n\"Porvoo on likempänä kuin Pietari\", sanoi piispa kärsimättömästi ja\nkeskeytti Paavon. \"Mitä te sitten tahdotte, mikä teillä on oikein\nasiana?\"\n\n\"Sitä, että saamme rauhassa viljellä Jumalan sanaa, ettei meitä\nahdisteta eikä vainota eikä sakoteta sen harjoittamisesta, mihin Herra\non meitä käskenyt ja mitä herännyt tunto vaatii. Sitä minä — sitä me\nkaikki tahdomme.\"\n\n\"Mutta kun se on lakia vastaan, kun laki ja esivalta kieltävät\nsemmoiset kokoukset\", sanoi piispa jo rauhallisempana.\n\n\"Sen olemme nyt saaneet kuulla, että on olemassa sellainen laki, vaan\njos onkin, niin liekö se meitä varten laadittu vanha laki.\"\n\n\"On — on se — teitä varten se on laadittu, kaikkia varten, jotka\nhartauskokouksia pitävät — sellaisia kokouksia, joissa ei ole pappi\nmukana. Niitä varten se on.\"\n\n\"Sitten ei sille mitään mahda, jos sitä kerran tahdotaan meihin\nsovittaa\", sanoi Paavo hiljempaa, surullisesti. \"Emme me pappeja\nhalveksi emmekä esivaltaa. Ei siinä ole mitään perää, että olisi oltu\nlaiskoja ja jätetty työt tekemättä, eikä siinäkään, että olisi toisia\ntuomittu. Suruttomuus ja synti ja tekopyhyys on tuomittu.\"\n\n\"Onko kappalainen Sirelius siellä saapuvilla?\" sanoi piispa samassa ja\ntarkkasi ovelle päin.\n\nKuului ääniä ja liikettä kamarista, ja Sirelius tuli kiireesti ja\nhätäisenä saliin.\n\n\"Teitä syyttävät siitä, että olette saarnoissanne ja kinkeripuheissanne\nparjanneet näitä ja pahoinpidelleet erästä ruotivaivaista — mikä se nyt\nolikaan? — Juhana Martikaista. Mitä te siitä sanotte?\"\n\n\"Herra piispa! Minä olen sanonut ja saarnannut sitä, mikä on totta.\nMutta näille ei saa totuutta puhua, kun luulevat itse totuuden\ntietävänsä.\"\n\n\"Tiedetään kyllä totuus ja osataan eroittaa vääryydestä ja\nparjauksesta\", sanoi Paavo väliin. \"Vaan jos pappi tekee parannuksen\npuheistaan ja antaa meidän istua rauhassa kirkossa niinkuin muidenkin,\nniin peruutetaan syytökset. Ei ole tahdottu vainota eikä sortaa eikä\nviran päälle käydä.\"\n\n\"Sopikaa — tehkää sovinto ja rauha, niin on parempi ja pääsee\nkonsistori helpommalla!\"\n\nSirelius näkyi vielä odottavan jotain, seisoi ja mietti ja taisteli\nitsensä kanssa, mutta tarttui vihdoin Paavon ojennettuun käteen.\n\n\"Papin vihoista näkyy pääsevän, vaan pirun vihoista ei ennenkuin\nkuolemassa\", kuului Paavo mennessään sanovan rovastille, joka saatteli\nhäntä portaille saakka ja hymyili hyvää tuulta mennen tullen.\n\nTahkomäessä olivat seurat paraillaan, kun Paavo palasi, Hän kuuli jo\nkaukaa veisuuta, seisahtui, kulki taasen kappaleen ja taasen seisahtui.\nHän eroitti jo sanat selvästi:\n\n    \"Niin vihdoin nostaa hänen\n    Jumala tomusta\n    Ja tekee suuren ihmeen,\n    Korottaa loasta.\n    Näin moni köyhä mies,\n    Mi vaivasta vain ties',\n    Joutuupi kunniahan,\n    Ylhäisten ystäväks'.\"\n\nHän seisahtui vielä kerran ja kuunteli, laskeutui sitten polvilleen\nnäkymättömään paikkaan ja rukoili kauan, kiitti ja rukoili. Kiitti\nsiitä, että Herra oli aina auttanut läpi vaivojen ja ahtauksien ja\nantanut hänelle ystäviä, rukoili sitä, että saisi Herran tiellä\nvaeltaa, vaikka ristin alla, ja pääsisi kerran perille. Kun hän tuli\nsisälle, kävi hän suoraan paikalleen pöydän päähän ja alkoi veisuun\ntauottua puhua.\n\nHän puhui kristityn rististä ja ristin armosta, siitä, miten on ihanaa\nsen osa, joka täällä saa Herran ristiä kantaa. Hänen puheessaan oli\njotain erityistä ja ihmeellistä ja salattua voimaa, niin että ystävät\nensin katselivat kummastellen, mutta murtuivat sitten ja painoivat\npäänsä alas.\n\nKun Paavo oli lopettanut, kuului joku puhuvan kielillä. Se oli Kaisa\nKajanus, herännyt vaimo, joka oli joskus ennenkin saanut samanlaisia\nkohtauksia.\n\n\"Mitä se puhuu?\" kysyi Paavo naisilta, jotka istuivat Kaisan ympärillä.\n\n\"Puhuu siitä, miten ovat väkevät Paavon viholliset, mutta miten on\nvoimallinen suojelija Paavolla\", sanoi joku joukosta.\n\n\"Sanoiko se taas jotain?\" kysyi Paavo uudelleen uteliaana, kun kuuli\nKaisan jatkavan.\n\n\"Sanoi sitä, että enkeli on Paavoa varjelemassa, väkevä sankari, jolla\non miekka ojossa, joka odottaa Herran käskyä.\"\n\nKoko pirtti kävi hiljaiseksi, mutta Paavo heltyi ja itki.\n\n\"Voi toki — en minä ole mahdollinen. Minä olen tänäkin päivänä tehnyt\nsyntiä, niinkuin kaikkina muinakin päivinä\", sanoi Paavo ja painoi\npäänsä käsiensä kätköön.\n\n\"Vaan se sanoo, että Herra on armollinen ja laupias, että Herra on\nantanut kaikki anteeksi Kristuksen tähden\", kuului Kaisa sanovan\nselvästi ja kuuluvasti.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nIltasella oli Juhana pannut jyväkuorman valmiiksi lähteäkseen\naikaisin aamulla Palonurmen myllylle, ja äiti valmistanut eväät.\nPaavo oli päättänyt lyöttäytyä samaan kyytiin, kulkea poikansa kanssa\nPalonurmelle ja sieltä sitten jatkaa matkaansa Karjalaan saakka.\n\nSiitä oli jo kulunut pitkä aika, kun hän viimeksi kulki Pielisen\nrannoilla. Eikä hän ollut liikkunut muuallakaan, ei siitä saakka,\nkun se kielto oli luettu kirkoissa, ettei saa pitää seuroja eikä\nkokouksia. Muitakin kaikkia hän oli kieltänyt kokouksista, oli\nkirjoittanut Niskaselle ja Härköselle, että aika on vaarallinen, että\nheränneitä tulee hillitä ja estää seurojen pidosta, että Herra voi\nhiljaisuudessakin auttaa ja yksinäisyydessä työtänsä tehdä, ettei saa\nsyöksyä hengellisessä röyhkeydessä kiusauksiin.\n\nMutta nyt oli hän saanut vastustamattoman halun lähteä. Yksinäisinä\nhetkinä, harmaan, yksitoikkoisen jokapäiväisen elämänsä keskellä\noli hän yhä useammin muistellut Karjalan ystäviä ja nuoruutensa\nmatkoja poikki vaarojen ja vesien. Joku sisällinen pakko oli ollut\npakoittamassa, joku outo voima vetämässä, joku outo ääni kuiskimassa\nja kiihoittamassa hänen sielussaan. Ja hän unohti kaikki kiellot ja\nkuulutukset, omat päätöksensä ja muille antamansa käskyt ja kehoitukset.\n\nOli raikas, kirkas maaliskuun aamu, kun he ajoivat Palonurmelle päin,\nJuhana istuen keulalla jalat riipuksissa, Paavo maaten säkkien päällä\npuoleksi suullaan, puoleksi kyljellään ja toisella kädellään kontin\nviilekkeestä pidellen.\n\nJuhana oli aina ollut hiljainen ja ujo, varsinkin isänsä seurassa.\nEi ollut Paavo saanut milloinkaan selkoa siitä, mitä se mietti ja\nmillainen sen sielun tila oikeastaan oli. Oliko sillä Herrasta osa\nvai oliko käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi kotona, missä joutui\naina olemaan ja ainoana työmiehenä raatamaan aamusta iltaan? Hän tunsi\ntunnon nuhteita siitä, eitti sittenkään ollut useammin ottanut Juhanaa\nmukaansa seuramatkoille. Ovat kasvaneet äidin käsissä, kuulleet äidin\nkiukkuja, imeneet äidin mieltä itseensä, Juhana niinkuin tytötkin. Ja\nhänestä tuntui siltä, että hänen täytyi Juhanalle jotain puhua.\n\nNoustiin jyrkkää mäkeä, käveltiin, astuttiin pitkälti hevosen perässä\nja istuttiin taasen samoille sijoille.\n\n\"Millainen lie, lapsirukka, sinun sielusi tila?\" kysyi Paavo, kun oli\npäästy pitkän mäen alle tasaiselle tielle.\n\n\"Miksi isä sitä kysyy?\" sanoi Juhana taakseen katsomatta, arkana ja\nhiljaa.\n\n\"Siksi, että sitä pitää sinulta kysyä, mitä on muiltakin kysytty. Minä\nolen sinun asiaasi murehtinut ja heikkoudessani Herralle kantanut. Et\nsaisi olla suruton, kun olet niin paljon kuullut.\"\n\nJuhana ei puhunut mitään, hoputti vain hevostaan.\n\n\"Tien tiedät, osaat eroittaa oikean väärästä, vaan tie on itsesi\nkulettava ja elämä oikein elettävä, ettei katumoiksi kävisi.\nHeränneiden lapset paatuvat paljosta kuulosta, elleivät parannusta tee\nja valvo. Sitä minä olen siitä asti pelännyt, kun sinä olet isommaksi\ntullut.\"\n\nPaavo tunsi pelkoa ja levottomuutta sielussaan siitä, mitä sanoisi ja\nmiten sanoisi ja miten pääsisi poikansa sydämeen.\n\n\"Nuorena otti minut Herra kiinni, poikasena jo piti käsissään, vaikka\nen tuntenut omaa auttajaani. Siitä lähtien olen sitä tietä koettanut\nvaeltaa, joka elämään vie, usein eksynyt, vaan uudestaan taasen tien\nlöytänyt. Huonoa on ollut harjoitukseni, vähän hedelmiä, paljon syntiä\nja puutoksia. Vähän on tullut sinullekin puhutuksi, lapsirukka.\"\n\nJuhana kääntyi syrjittäin isäänsä, painoi päänsä alas ja kääri suitsen\nohjia.\n\n\"On isä puhunut — olen minä kuullut — on ollut Herra minuakin likellä.\nOma on syyni, jos hukun, itseäni saan syyttää ja syytänkin joka päivä,\nvaikka ette te siitä mitään tiedä. Minun on aina sellaista vaikeaa ja\nraskasta elämäni, pimeää ja päivätöntä nuoruuteni. Kun joskus yritän,\nniin yksin yritän ja raukean taasen omaan voimattomuuteeni. Jo olen\nmonesti aikonut tulla teiltä kysymään neuvoja, vaan en ole jaksanut, ei\nole päästetty puhumaan.\"\n\nJa Juhanan tapasi liikutus, voimakas, hillitön tunteenpurkaus, ja hän\nkääntyi samassa selin ja alkoi hoputtaa hevostaan. Mutta Paavon tuntui\nmieli niin hyvältä ja sydän keventyneeltä, että hän nousi istumaan,\nkäänteli, sijoitteli itseään säkkien päällä ja tuijotti kauan äänetönnä\netäisyyteen. Siellä kaukana Syvärin toisella puolen siinsi metsän sini\nja aamun puna, ja korkea Pisa tervehti samana, iäisenä ja äänettömänä\nuutta päivää.\n\n\"Niin — lapsirukka, niin se on — siitä se valkenee päiväksi, missä oma\npimeys on synkintä. Siinä alkaa Herran armo, missä ovat omat voimat\nloppuneet. Luulin sinua suruttomaksi ja Jumalan armosta osattomaksi,\nvaan nyt on kiitosta kulkuni Karjalaan ja uutta päivää taasen elämäni.\nOlen rukoillut, taistellut, uskonut asiasi Herralle ja se näkyy\nolleenkin Herran takana. Kun en ole itse jaksanut puhua, niin on Herra\npuhunut ja painanut salaa sanansa sieluusi. Pidä, lapsirukka, tallella,\nmitä sait, purista käsiisi, hoida, vaali hyvänäsi ja omana onnenasi\nHerran tavaroita!\"\n\n\"Puhukaa te, isä, minulle useammin näistä asioista!\" pyysi Juhana.\n\n\"Puhun, minkä jaksan ja minkä Herra antaa. Saatana on siellä kotona\nlikempänä kuin kylässä ja tukkii suun. Sitä ei itse auki saa.\"\n\n\"Mitä isä sillä tarkoittaa, että on kotona likempänä?\" kysyi Juhana.\n\n\"Kotona ovat omat viat aina näkösällä, kiivaus ja kärsimättömyys ja\nmuut luonnon heikkoudet. Niitä se sitten siellä näyttelee pitkin\npäivää, niillä ahdistaa ja alas painaa ja raskauttaa, niin ettei jaksa\nsanoa mitään eikä puhua, vaikka henki on halullinen. Sitä minä sillä\",\nvastasi Paavo.\n\n\"Vaan älä sinä, lapsirukka, sitä muistele, mikä siellä kotona on\nmilloinkin mieltäsi loukannut ja Herran töitä häirinnyt minussa ja\nmuissa\", jatkoi hän hetken perästä.\n\nHe erkanivat toisistaan Palonurmen tien haarassa, Juhana myllytielle\npoiketen, Paavo omalleen. Juhana seisotti kauan hevostaan ja katseli\nisänsä jälkeen, joka kontti selässä painautui salolle, katosi mutkan\ntaakse ja tuli taasen nousupaikassa näkösälle.\n\nIsä oli Juhanasta tuntunut toisenlaiselta tänään kuin milloinkaan\nennen, likisemmältä, hellemmältä. Ennen oli aina ollut heidän välillään\npitkä matka, niin ettei hän ollut päässyt isän luo eikä isä hänen. Se\noli nyt lyhennyt, hän oli nyt saanut avatuksi sydämensä isälle ja isä\nhänelle. Ei ollut nyt enää pelkoa eikä orjuutta eikä arkuutta semmoista\nkuin aina ennen oli ollut. Ja hänelle alkoi samassa selvitä isän matkat\nja menot ja heränneen kansan ahdistettu tila.\n\nSitä samaa ajatteli Paavo myöskin, sitä, että Juhana oli muuttunut,\nettä Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja avannut itselleen\ntien Juhanan sydämeen, että he olivat nyt samanmielisiä, molemmat,\nheränneitä, Herran ystäviä, Herran teillä vaeltavia. Ja hän tunsi\nsellaista kevennystä ja helpotusta ja hyvää mieltä, että täytyi pistää\njuoksuksi pitkillä oikosilla.\n\nMiten ne olivat komeita nämä Karjalan vaarat, joiden lumiset rinteet\nkiertelivät valkoisina vöinä ympäri näköpiiriä, tummenivat toisaalla,\ntoisaalla valkenivat ja valoivat kirkkauttaan synkkiin saloihin ja\npimeihin, mustiin korpiin vaarojen välissä! Hän muisteli ensimäistä\nmatkaansa Kuosmasen kanssa, kuinka oli kulettu innostuneina, mieli\nhehkuen Herran asiasta ja saatu ensimäiset ystävät Pielisen rannalla.\nLienevätkö jaksaneet pysyä tiellä ja valvoa asiaansa näinä vainon\naikoina, jolloin ei oltu saatu kokoontua eikä seuroja pitää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaavo saapui kuin salaa, tietämättä, odottamatta, hämmästytti ja\nihastutti ystäviään äkkinäisellä tulollaan.\n\n\"Ihan käy suruttomaksi mieli siitä ilosta\", sanoi Nevalainen\nNälkömäessä. \"Meillä pidetään seurat Marianpäivänä, sanokoot ja tehkööt\nmitä tahansa, viekööt linnaan, kulettakoot Kuopioon.\"\n\nPaavoa huvitti Nevalaisen into ja ihastus.\n\n\"Täällä tuntuu tuli palavan aina samassa liekissä, Nilsiässä on\nruvennut kytemään, vaan tulta se on sekin, mikä kytemällä palaa. Missä\nja miten te olette sitä kohentaneet?\"\n\n\"Ka — missä milloinkin, saarissa ja metsissä ja vaarojen takana kaukana\nja lammasnavetoissa\", vastasi Nevalainen. \"On niitä seurapaikkoja, kun\non vain seurain pitäjiä, on Pielisessä saaria sadottain. Talvella ovat\nlampaat antaneet asuntonsa seuratuvaksi. Saavat niitä sakoittaa, jos\ntahtovat.\"\n\nHe kulkivat taasen yhdessä, niinkuin monesti ennenkin, kiersivät kyliä,\najoivat keväimessä hankikelissä yli vaarojen ja selkien suuri joukko\nheränneitä häntänä perässä. Minne tulivat, siellä alkoi aina uusi\nharjoitus ja kaikui sama surunvoittoinen sävel. Mistä lähtivät, sieltä\nlähti talonväki samaan matkaan lisäten ja jatkaen jonoa.\n\nOvat taas körttiläiset kulussaan, piispa edellä pappineen, lyövät,\njuovat talot tyhjiksi, puhdistavat paikat, niin ettei jää jälelle kuin\njyrsityt luut. Kulkevat suurissa parvissa, kiertävät pitkin pitäjiä ja\njättävät talonsa autioiksi. Eivät niille enää kirkot kelpaa eivätkä\nomat papit opettajiksi. Niiden jos annetaan vai töineen liikkua ja\nmenoansa pitää, niin vievät viimeisiltäkin järjen valon. Mikä se lie\nse Ruotsalainenkin, niiden pääprofeetta? — viinan juoja, rasvan syöjä,\ntupakkasuu.\n\nJa ovat kaikkein rauhaa häiritsemässä ja kaikkia tuomitsemassa,\nniinkuin niillä itsellään olisi helvetin avaimet taskussaan, ettei\nmuuta kuin lykätä ja vääntää ja vetäistä. Yöt veisaavat, päivät\npitojaan pitävät, kermat, rasvat syövät ja ytimet ja lampaan lavat.\n\nMitä lie mikin sanonut ja puhunut, mutta paljon oli puhetta Paavosta ja\nhänen matkoistaan ja heränneiden harjoituksista. Kujilla ja pihamailla\nseisoivat suruttomat suu hymyssä, silmät ivassa, tähystelivät tielle,\nkatselivat körttiläisten kulkua ja työntyivät taasen takaisin pirttiin\nnauraen ja ääneensä ilakoiden.\n\nPaavo laski joukkoineen jäälle, ajoi salmen yli, nousi korskealle\nvaaralle vanhaa taloa kohti, jossa olivat aitat eloa täynnä, orret\nriistaa ja molemmissa päissä pirtit omaa rahvasta.\n\nUkko Ullgren, vanha valtiopäivämies, seisoi pihalla, viittoili\ntuleville ja ajaville, tervehti, pyöriskeli paikallaan ja työnsi Paavoa\npirttiin.\n\n\"Kuuluu olevan kerjäläisten käymäpaikka tämä talo, kuuluu olevan\nantamistakin\", puheli Paavo. \"Vaan tässä sinun uskosi tänä päivänä\nkoetellaan, tässä vielä tiukataan miestä, mitä on oppinut, onko tie\noikeaa ja usko elävää vai muutoinko vain on järjen viisas ja luonnon\nhyvä.\"\n\nUkko vain hymyili ja hääräsi väkijoukossa ja otti leikin leikistä.\n\n\"Kuule sinä, Heikki, herrastuomari!\" huusi Paavo, niin että kaikki\nkuulivat ja levitteli käsiään keskellä lattiaa, \"ruoki nämä, syötä nämä\nnälkäiset, pane eteen mitä lie parasta talossa, hoida hevoset, kanna\nkaurat, heinät kujaan! Vaan onko sinulla uskoa?\"\n\n\"Mitä lie? Mistä sitä minulla on\", sanoi ukko hiukan hätääntyneenä.\n\n\"Eivätkö papit olekaan antaneet sinulle uskoa?\"\n\n\"Ka — kun ei niillä sitä ole itselläänkään, vaikka siitä muille\nsaarnaavat\", sanoi ukko jo rohkaistuneena.\n\n\"Ja sinä niille kappasi kannat. Kuivia kuusen havuja minä sellaisille\npapeille kapoiksi kantaisin.\"\n\nPaavo nauroi ja muut nauroivat mukana arkaa, pidätettyä nauruaan.\n\n\"Anna sinä, Paavo, jolla on!\" kehoitti ukko.\n\n\"Minä — mistä minä? Minä Lieksat, Nurmekset kulkenut ja pitkin tietä\ntavaroitani jakanut — ei minulla mitään antamista.\"\n\n\"Se on toimen mies, tämä herrastuomari\", puheli Paavo, \"talo tämmöinen\ntäällä Lukanvaaralla, ettei toista Nurmeksessa, tiet yksin teettää,\nsalot sulaksi pelloksi perkkaa, köyhät ja nälkäiset elättää.\"\n\n\"On tämä sellainen, että tätä jos ei olisi, kuolisivat täällä köyhät\neläjät puutoksiinsa\", vakuuttivat miehet.\n\n\"Vaan tämä vävymies sitä on heränneihin kesyttänyt, tämä Kokkonen\",\njatkoi Paavo puhettaan. \"Ne ne kestävät, jotka kesyttämällä tulevat\neivätkä ryykäämällä. Miten sinä, Kokkonen, pääsit tämmöisessä talossa\nheräämään?\"\n\n\"Pääsin, kun päästettiin. Akka aina hoki: mennään mekin seuroihin, niin\ntäytyi viimein lähteä, vaikka olikin vastahakoista.\"\n\n\"Vai akka sen alkuun pani\", sanoi Paavo nauraen.\n\n\"Peloittivat, että se tarttuu, kuin mikäkin rutto, jos vain kerrankin\nniiden seuroissa käy, ja tarttuvanhan tuo näkyykin. Täällä on monta,\njoihin on tarttunut. Mutta oli siinä Herran voimaa teidän puheessanne,\nPaavo, silloin siellä Nälkömässsä. Minä ihan kaksin käsin pitelin\nkiinni pihtipielistä ja vapisin ja pelkäsin, kun ne itkivät ja\nkaatuivat ja puhuivat oudolla äänellä.\"\n\n\"Mitä lie ollut? Ne täällä aina huutavat ja meluaan pitävät, kun\nmilloin ovat vähänkin liikutettuja. Saiko sinuun ammutuksi sinä iltana?\"\n\n\"Sai — sai haavoitetuksi ja vei rauhan. Kesään asti kulin tunnossani.\nAina pakotti povessa, aina oli mieli raskas ja kuolema silmäin edessä.\nKesällä sitten kerran makasin heinäniityllä ja nukahdin, niin näin\nihmeellisen unen. Kulin saloja ja tiettömiä taipaleita, harhailin\neksyksissä öitä ja päiviä, niin tuli virta vastaan, leveä, tyyni\nsuvantopaikka, minkä toisella puolen kohosi kirkas vaara ja vaaran\nlaella yhä kirkkaampi kaupunki. Minä siinä huutamaan ja viittomaan\nvenettä, mutta kurkkua kuristi ja henkeä salpasi, niin etten ollut\nääntä saada. Tuli sieltä vihdoin vene pitkän odotuksen perästä ja\nveneessä valkoinen mies ja miehellä mela kädessä. Vaan kun oli likelle\nrantaa päässyt, seisautti siihen veneensä ja katsoi kauan äänetönnä ja\nepäilevänä. Näin, kuinka mies kohoitti kättään sinne, missä oli vaara\nja kaupunki ja kuulin sen sanovan: Tämä on vanhurskasten maa ja tuo\ntuolla autuaitten asunto. Siihen minä heräsin ja siitä saakka olen\nkoittanut pyrkiä parempaan elämään.\"\n\nPaavo oli istunut vakavana, samoinkuin muutkin kaikki pirtissä, ja\nkuunnellut Kokkosen kertomusta. Joku vaimoista aloitti virren, ja\nsamalla paljastuivat kaikkien päät kuin käskystä, niinkuin joku\nnäkymätön käsi olisi ne pyyhkäissyt alas pitkin penkkejä, ja mustat,\npitkät virsikirjat sukelsivat esille takkien taskuista ja sinisten,\nruudukkaiden huivien kätköistä.\n\n\"Sinä, Kokkonen, olet tullut hunajalla ja mesileivällä tielle otetuksi\nja tiellä vielä pitkälti pidetyksi, vaan sinulle tulee vielä terva ja\npikiöljy ruuaksesi\", aloitti Paavo puheensa, kun virsi oli loppunut.\n\"Se on Herran tapa sellainen, että ensin syöttää ja juottaa ja panee\nparasta pöytään, hoitaa ja hellii ja polvelleen ottaa ja sylissään\nkantaa. Vaan siitä ne alkavat sitten vähitellen työt talossa, halon\nhakkuut ja kasken kaatamiset, ja muuttuvat ruuat sitä mukaa kuin\nsisukset kestävät. Syntinen jos tuleekin siinä tilassa autuaaksi, missä\nse ensimäisen armon maussa kieltänsä lipoo ja huuliansa nuolee, niin ei\nse sitä autuuttaan kestäisi pitkän päälle, ja sen vuoksi vaihtaa Herran\nruokia ja alkaa antaa väkevää ja karvaista makean sijasta. Se pitää\nkaikki tulla murheen ja ristin alla koetelluksi, mikä meissä on elämän\nHerran osallisuutta, uskoa ja rakkautta ja hengen halua. Ja siksi\notetaan meiltä pois hyvät päivät ja makeat ruuat ja armon suloiset\ntuntemiset eikä jätetä jälelle muuta kuin ikävä ja kaipuu kiusauksien\nja murheitten alle, pieni reikä vain pimeään huoneeseen, että osaa\nvaloa kaivata ja kirkasta Jumalan päivää ikävällä odottaa. Sen on\nsyntisen tien Herra tukkinut orjantappuroilla ja ohdakkeilla, kun ei\nse muutoin pelastuisi eikä perille pääsisi kirkastettuun vanhurskasten\nmaahan, vaan sortuisi hekumaan, maalliseen, kun on mieli maallinen,\nhengelliseen, kun on leuto elämä armon ja autuuden maussa. Mutta ei saa\nsäikähtää eikä riehua pimeinä päivinä ja raskaina aikoina, vaan uskossa\nvaeltaa korven tietä Kaanaaseen.\"\n\nSeurain päätyttyä oli Paavo taasen sama, leikkisä, iloinen, vapaa,\nvilkas, heitti sanan sinne, toisen tänne, sinkautteli sukkeluuksia,\nliikkui ketteränä, kepein askelin ryhmästä toiseen ja puheli isolla\näänellä. Oli kuin olisi tahtonut pudistaa itsestään ja muista kaiken\njumalisen ja hartaan ja teennäisen, kaiken hetken synnyttämän tunnelman\nja tahallaan esiintyä sinä, minä esiintyi.\n\n\"Jäi vielä kysymättä ja kuulematta, miten sinä, Kokkonen, oikein sen\nukon kesytit, niin että nyt antaa taloonsa tulla ja hoitaa herännyttä\nkansaa pirtittäin\", sanoi Paavo, kun ukko Ullgren oli mennyt ulos.\n\n\"On palveltu ukko valmiiksi\", vastasi Kokkonen. \"On vangittu hyvyydellä\nja hellyydellä, on kierretty, kaarrettu, varpailla kulettu ja kaukaa\nkesytetty. Oli se alussa äksy, kärtyili aina, kun oli seuroista tultu,\nkielsi ja uhkaili ja kiukutteli. Riitta, tämä tässä, on parastaan\npannut, on itkenyt monet itkut ja Herralta rukoillut voimaa ja\nkärsivällisyyden armoa. Ja siltä on saatu, enemmänkin olisi saatu, kun\nolisi osattu pyytää, vaan ei ole osattu. Siitä se on sitten ukon mieli\nliestynyt, niin että on jo jonkun kerran pyytänyt seuroja kotiin. Näkyy\nolevan hyvillään tästäkin.\"\n\n\"Vai Riitta se ukon kesytti, vai on sinulla sellainen vaimo, joka on\nmiehen kunnia ja kiitos, vai on niitä sellaisiakin Riittoja! Lakia ja\nhiljainen henki on Herralle otollinen ja kärsivällinen mieli. Kun vain\njaksanette pitkittää, ja Herra saa salata lahjansa puutoksienne alle,\nniin perille viette ukon, rentonaan kannatte jumalanvaltakuntaan.\"\n\nMuut lähtivät vasta sitten kun Paavo oli lähtenyt. Ukko Ullgren seisoi\npihalla, peitteli Paavoa, tukki nahkasia reslan laitaan, hymähti,\nnaurahti Paavon sukkeluuksille ja sanoi väliin jotain Kokkoselle,\njoka seisoi sivulla suitset kädessä ja odotti. \"Olet päässyt, Heikki,\nsinäkin siihen säätyyn, jossa sielusi pelastat. Hiipimällä olet tullut,\nitse huomaamattasi, salaa ovat varastaneet sydämesi Herralle nämä\ntässä, tyttäresi ja vävysi.\"\n\n\"Hyviä ovat olleet vanhalle miehelle molemmat\", sanoi ukko. \"Kiitos\nvain sinulle, Paavo, että tulit. Minä jo ikäloppu hoipun hautani\npartaalla.\"\n\n\"Niin — niin — vaan muista jumalattomana kuolla Jumalan edessä!\" sanoi\nPaavo vakavana ja lähti ajamaan vaaran rinnettä alas.\n\nKun Paavo Marianpäivänä saapui Nälkömäkeen, oli pirtti jo väkeä täynnä.\nSitä oli tullut pitkissä resloissa kaiken päivää Nurmeksesta, Lieksasta\nja Juuasta, ajanut pitkänä, mustana jonona pitkin Pielistä, tippunut\nkuorma kerrallaan kaukaa salolta, hiihtänyt, astunut jo aamusta päivin.\nKuului tiukujen kilinää kujasta, reslan rätinää ja hevosten hirnuntaa,\nnäkyi tummaa, totista väkeä — naisia muodottomina myttyinä, miehiä\nrauhallisina, juhlallisina pirttiin pyrkimässä. Kädet työntyivät sinne\ntänne hiljaiseen, sanattomaan tervehdykseen, koukistuivat uudestaan\nja ojentuivat uusia ystäviä kohti. Ne liikkuivat kaikki hiljaa ja\narastellen, vetäytyivät ensin soppeen ja näkymättömille paikoille,\nniinkuin niillä kullakin olisi oma salaisuutensa kätkettynä jossain ja\nniinkuin ne jokainen tahtoisivat omaa halpuuttaan paeta. Pirtti hajahti\nhavulta, musta lakeinen kiilsi iltapäivän hämärässä tuttua väriänsä,\nsuuri kiuvas seisoi nurkassa omissa aatoksissaan hehkuen lämpöään ja\ntarjoten kotoista kauneuttaan.\n\nPirtin perällä pöydän päässä istuivat Karjalan johtomiehet, Härkönen,\nvanhempi mies, Piironen ja Peti Tolvanen, nuoremmat, puhelivat hiljaa\nkeskenään, väliin vaieten ja odotellen ja oveen päin tähystellen.\nPaavon pitkä vartalo ilmestyi samassa ovelle, katosi hetkeksi\ntungokseen, siirtyi sitten soukkaa, ahdasta kujaa myöten hiljalleen\neteenpäin.\n\n\"Ka — Paavo! — Mitä Paavolle?\" sanoivat miehet yhtaikaa perällä ja\ntervehtivät.\n\n\"Sitä Paavolle, että kuuset ovat jo alkaneet kumarrella teiden varsilla\ntämmöistä herraa\", vastasi Paavo ja riisui vikkelästi turkkiaan.\n\n\"Huonompiakin ovat kumarrelleet\", sanoi joku joukosta.\n\n\"Sitä minäkin. Minä tässä taas Lieksat, Nurmekset kulkenut, itseäni\nisännillä, emännillä passuuttanut, parhaat palat syönyt, kyydittänyt\nja kuskauttanut ja taivaaseen toimittanut, niin jo alkaa pää kasvaa ja\narvelee itsekin herra olevansa.\"\n\n\"Eikö noita liene painajia, jos on nostajiakin\", sanoi Härkönen.\n\n\"On yksi vähempi. Ovat kesyttäneet Lukanvaaran Heikin, herrastuomarin,\njoka ennen tämän pitäjän rovastin kanssa pöytäkirjojaan kirjoitti\nheränneitä vastaan. Sillä on nyt tie auki taivaanvaltakuntaan, ettei\nkun menee vain vanha mies. Teillä täällä on rauha?\"\n\n\"Ka — rauha, kun on itse rauhaa pidetty, metsissä piileskelty ja\nPielisen saarissa kesäsin, lammasnavetoissa talvisin\", sanoi Piironen.\n\"Vaan sisällä sielussa on sotaa ja meteliä itsekullakin heränneellä.\nSitä pitää sinun, Paavo, tyynnyttää tänä iltana ja asettaa.\"\n\n\"Minun —? Mitäs teille sitten jää tehtäväksi, jotka täällä pöydän\npäässä istutte? Minulla valmista teetätte, ettei muuta kuin väri\npäälle\", sanoi Paavo.\n\n\"Jää meille vielä, ei ole vielä Karjalan kansa hereillä. Rantamailla\non vähän räävitty, vaan salot ovat vielä koskematta. Saataisiin lupa,\nkulettaisiin niinkuin on ennenkin kulettu, kierrettäisiin kyliä,\nsytytettäisiin kuivat roviot palamaan\", sanoi nuori Peti Tolvanen\ninnostuneena.\n\n\"Kuulkaa Petiä, kirjamiestä! Lukee ulkoa yhtä hyvin kuin sisältäkin,\nlaittaa, latelee kaikki valmiiksi, sytyttää tulet, herättää syntiset,\nkaikki jumalattomat jukuripäät tielle taluttaa Juuassa ja Nurmeksessa.\nVaan sitä lupaa ei sinulle anneta eikä meille muillekaan. Piilossa\npidetään, karkuun ajetaan, kaikki omat keinot lopetetaan.\"\n\n\"Niin näytään tehtävän, vaan saisi tämä jo loppua. Tässä on jo\ntarpeeksi piileskelty. Sakoittakoot!\" sanoi Peti.\n\n\"Sakoittakoot! — maksetaan, kärsitään!\" kuului vieressä useammasta\nsuusta.\n\n\"Korvaan on kuiskuteltu kammioissa, se pitää nyt julistettaman\nkatoilta\", jatkoi Peti ja siirteli itseään kärsimättömänä paikallaan.\n\n\"Mitä tehtäneekin ja minne mentänee, aina tulee risti vastaan\", puheli\nPaavo. \"Ristiä sisällä ja ulkona, Herran panemaa, maailman antamaa,\nitse hankkimaa, mitä milloinkin. Se on ristin tie valtatie taivaaseen,\nTeki mieleni taas tänne Karjalaan, mikä lie pakko tullut semmoinen,\nettä täytyi lähteä.\"\n\n\"Herra toi nyt, niinkuin on ennenkin tuonut. Toit hääherkkuja\ntullessasi, juhlaruokia köyhille ja nälkäisille. Näetkö näitä?\" sanoi\nHärkönen ja nyökäytti pirttiin päin, jossa päät aaltoilivat tungoksesta\nja uusista tulijoista.\n\nKun ei Paavo enää puuttunut puheeseen, vaikenivat toisetkin, ja samassa\nlevisi hiljaisuus pirttiin lähtien perältä ja päätyen oven suuhun ja\nsynnyttäen mennessään jännittynyttä, juhlallista odotusta.\n\n\"Alkakaa — veisatkaa!\" kuului Paavon kehoitus kuuluvana ja kantavana\nyli pirtin.\n\nKaunis, valittava, vapiseva naisääni alkoi kuulua jostain etempää\nraivaten tietä itselleen läpi sakean ilman ja tiheän tungoksen ja\nmuuttaen äskeistä juhlallisuutta syväksi hartaudeksi ja pyhäksi\ntunnelmaksi. Vähitellen tuli toisia avuksi, miehiä ja naisia, ja\nviimein hukkuivat äänet toisiinsa, paisuivat, peittivät toisiaan,\nryntäsivät vasten seiniä ja ovia, lakeista ja ikkunaluukkuja ja\npyyhkivät tieltään kaiken arkimielen, kaikki pienet kiusat, kaiken\nalhaisen ja matalan ja pahan mielistä.\n\nPaavo istui mietteissään, väliin oikaisten ruumistaan ja pyyhkien\npitkää tukkaansa korvalliselle, väliin painuen polviensa varaan pitkät\najat pitäen silmiään umpeen puristettuina.\n\n\"Piti puhuakseni pyhien kärsimyksistä ja rististä\", alkoi hän virren\nloputtua, \"vaan lie ollut itselläni liian vähän oikeaa ristin\nosallisuutta. Mitä on ollut, omaa hankimaa on ollut, omien syntien ja\noman taitamattomuuden tuomaa, jota sitten aina olen kärsimättömänä\nkantanut, eikä Herran antamaa. Ristin päivät ovat vielä edessäpäin,\nvaan tiellä ovat tulossa ja joka päivä lähenemässä minua ja meitä\nkaikkia, joille Herra on tavaransa avannut ja autuutensa makua antanut.\nJa siksi pitää meidän sitä ahkerammin pyhien kärsimyksiä muistella,\nkuinka ovat olleet vainottuja ja pilkattuja, verille lyötyjä ja\nsurmille talutettuja. Vaan vaikka ovat olleet verille lyötyjä ja\nsurmille talutettuja, ovat iloinneet ja kiittäneet ja kärsivällisesti\nristinsä kantaneet, ristiänsä suudellen ja sitä ylimpänä ystävänään\nhoidellen. Sitä pitää meidän silloin muistaa, kun risti päällemme\nlankee, ettemme oudoksuisi, niinkuin jotain uutta meille tapahtuisi\nemmekä pakoon lähtisi ja kalleimpia tavaroitamme kadottaisi.\"\n\nHän oli jo pääsemässä puheensa loppuun, kun yhtäkkiä syntyi liikettä\novensuussa, puhalsi huuruista ilmaa pirtin ovesta, ja luminen,\nturkkiniekkamies näkyi työntyvän perälle päin.\n\n\"Heikki? Kalliolahden Heikki? Mitä sinä? — mistä sinä tulet? — mitä on\ntapahtunut?\" kysyi Paavo hätääntyneen avuttomalla äänellä ja katkaisi\npuheensa.\n\n\"Sitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua, minkä on Herra sallinut.\nJuhana...\"\n\n\"Juhana? — Sano! — Juhana kuollut? — murhattu?\" sanoi Paavo kiireesti\nja nousi seisalleen, mutta vaipui samassa taasen alas penkille\nkatsellen tuskaisena toisiin, Härköseen ja muihin ikäänkuin apua\nrukoillen.\n\n\"Niin on, murhattu on. Saatana on saanut vallan\", lausui Heikki hiljaa,\ntuskin kuuluvasti.\n\nSyntyi hälinää ja hämminkiä pöydän ympärillä, kuului hiljaisia\nkuiskeita ja puoleksi ääneen lausuttuja sanoja perempää oven puolelta,\nsitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista.\n\n\"Se on nyt siinä, se on nyt käsissä ja kannettavana ja minulle ensin\nannettuna, mistä muille puhuin. Voi toki lapsiraukkaa, ainoaa poikaani!\"\n\nJa hän oli taasen kauan aikaa äänetönnä, käänteli ja asetteli itseään\nrauhattomana penkillä, käveli, tuli takaisin ja istui samalle\npolttavalle paikalleen.\n\nOvensuussa olijat kulkivat varpaillaan, katselivat toisiaan vakavina,\nsäikähtynein katsein, hyvästelivät hätäisesti, äänettömästi ja hiipivät\nulos toinen toisensa perästä.\n\n\"Tulin tänne sen kanssa samaa matkaa Palonurmelle asti, näin ja\npuhuin viime kerran. Se oli niin hellä ja likinen Herralle ja minulle\n— isälleen, että itkin ilosta, kulin hyvästä mielestä kuin unissani\npitkät taipalet\", sanoi Paavo taasen hetken päästä, kun oli hiukan\nrauhaantunut.\n\nHän ei jaksanut kysyä enempää, ei tiedustella mitään eikä ottaa selkoa\nsiitä, miten kaikki oli tapahtunut. Sisällä sielussa poltti, ja koko\nolentoa raasti ja repi ja puistatti armottoman iskun suuri haava.\n\n\"Se on sääskiniemeläisten työtä, vaan ei sille pahasti käynyt. Minä\nsitä neuvoin tiellä, ja se otti vastaan kaikki. Eväiksi otti, kun\neväitä tarvitsi.\"\n\nJa hän koetti etsiä lohdutusta, tarttua kiinni johonkin, mihin vain,\nvaikka vähäksi aikaa, pitää kiinni kaksin käsin jokaisesta lohdutuksen\nrippeestä, joka kohosi pinnalle hänen sielunsa myrskyissä.\n\n\"Sitä — sitä se merkitsi, siksi sen piti tulla sanotuksi sille\nsiellä kuorman päällä, mitä ei kotona sanottu. Vaan mitä lie Herra\ntarkoittanut tällä ristillä?\"\n\n\"Painot ovat sitä mukaa kuin ovat viisaritkin\", sanoi vihdoin Härkönen\narastellen ja peläten kuin rikkoisi jotain, kuin koskisi johonkin,\njoka on arkaa ja pyhää. \"Sinut on, Paavo, pantu muille osoittajaksi ja\noppaaksi oikealle tielle, niin pitää olla raskaat painot. Sitä minä\ntässä olen ajatellut. Lienenkö oikeassa vai väärässä?\"\n\n\"Sitä se Herra sillä tarkoittaa\", yhtyi Piironen Härkösen puheeseen.\n\n\"Sitä\", säesti Tolvanen joukkoon.\n\n\"Tyhmiä me olemme Herran tarkoituksien edessä. Tässä on Joopin\nkärsimystä, vaan ei Joopin hurskautta ja viattomuutta. Saatte varoa,\nettette ole Joopin taitamattomia ystäviä.\"\n\n\"Niin — niinhän se on. Saamme painaa kaikki kätemme suumme eteen ja\nvaieta, silloin kun Herra puhuu\", sanoi Härkönen. \"Vaan kun sinä\nkysyit.\"\n\n\"Kysyn lakkaamatta itseltänikin ja lakkaamatta vastaan, vaikka ette\nkuule mitään.\"\n\nKun muut jo olivat menneet maata, valvoi Paavo yhä Heikin kanssa,\nkyseli vähän kerrallaan, sen verran kuin kärsi ja jaksoi kuulla, Kaiken\nyötä käveli hän sitten kamarin lattialla ja taisteli kärsimyksensä\nkäsissä lukien väliin, väliin laskeutuen polvilleen ja koettaen etsiä\nkevennystä sielulleen.\n\nVoi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut\nsinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi\nlöit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi?\n\nSe oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin\ntuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein\nväsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista.\n\nHän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä\nsalaisuutta.\n\nHän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien\nkuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja\nlapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut\nkärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin\nkeinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt\nsydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea\nhän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja\nJumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa\nsyntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen\nelämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa\nkuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat\nsuljetut ja valot sammutetut.\n\n\"Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä\", sanoi hän aamulla\nystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. \"Tässä on täytynyt kaiken\nyötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran\nmieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään\nirti.\"\n\n\"Siellä se on takana sittenkin\", sanoi Härkönen, \"sieltä vielä antaa\nilmi itsensä.\"\n\n\"On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat\nkaikki voimat lopussa.\"\n\n\"Herralla on voimia\", sanoi Härkönen taasen.\n\n\"On ollut\", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki\nhartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos.\n\nHe ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa\najatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen\nkuin oman mielensä kevennykseksi.\n\nMiten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan.\nTiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat\nlakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta.\nEi ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin\nharjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä\ntervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan\nihmisten iloista ja suruista.\n\n\"Miten se lie oikein tapahtunut?\" kysyi Paavo, kun hevonen oli\nlaskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan.\n\n\"Ei tietty, miten on tapahtunut\", vastasi Heikki. \"Se vain nähtiin\nja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että\nvainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan\nsidottuina, toisesta reen perään.\"\n\nHän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen\ntarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo\noli tiedustellut.\n\n\"Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen\nottivat uhrikseen\", puheli Paavo Syvärin jäällä. \"Minua ne ovat\nvihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen\netsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie\nsillä tarkoittanut?\"\n\n\"Mitä lie?\" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa.\n\n\"Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä\nnäin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen\nasiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli\nnöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään.\nSeinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot.\"\n\nPaavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja\nhautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä\nenemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan.\nJa kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta,\nvoimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli\ntaasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta\nkujaan.\n\nRiitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi\nheikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin,\nkätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin.\n\n\"Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!\" sanoi Paavo varmalla,\nluottavalla, hellällä äänellä. \"Herra on tämänkin takana — Herra vielä\nilmoittaa itsensä.\"\n\nTyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen\nsamassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi.\n\n\"Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän\nkruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä\nHerran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään,\nkestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!\"\n\nJa hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi\nitse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja\ntuntemisensa ja lujuutensa.\n\nVasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi\nlaudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan\nkasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta,\nverinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa\nruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi...\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNiin oli Tahkomäki käynyt kolkoksi, ettei siinä enää tehnyt mieli\nelää eikä asua. Ei ollut oikeaa työhalua kenelläkään, ei mitään iloa\neikä yhtään rauhallista päivää. Mitä teki ja minne meni, aina tulivat\nvastaan surulliset muistot, ja aina painoi mieltä raskas paino ja joku\nkaamea pelko ja aavistus. Kuulustelut ja pitkäveteinen käräjänkäynti\nolivat repineet arpeutuvia haavoja auki, ja sääskiniemeläisten\nläheisyys loi aina salaista turvattomuutta Tahkomäen elämään. Oli niin\nsynkkää ja surullista ja vaikeaa, että Paavon täytyi tuontuostakin\nlähteä ystäviin, milloin likemmä, milloin edemmä, Kuopioon ja Iisalmeen\nasti, ja etsiä itselleen uutta virkistystä. Vaan matkoilla oli hän\nyhtä rauhaton kuin kotonakin ja palasi aina parin kolmen päivän päästä\ntakaisin.\n\nRiitta oli käynyt sairaloiseksi, yski ja kitui ja virui puolet aikaansa\nvuoteen omana. Paljon oli raukka saanut kärsiä elämässään. Oli ollut\nköyhyyttä ja puutetta kymmeniä vuosia, sairautta ja itkeviä, nälkäisiä\nlapsia ympärillä, pelkoa ja vavistusta, surmaa ja kuolemaa. Juhanan\nmurha oli vienyt viimeisenkin terveyden. Hän liikkui kuin haamu,\nmilloin liikkui ja katseli harhaillen, arastellen ympärilleen sairaan\nsurullisilla silmillä. Vaan kiukku ja katkeruus oli kadonnut ja kiivas\nluonne talttunut, ja hänen olentoonsa oli tullut jotain uutta ja\nmiellyttävää.\n\n\"Kun lukisit, Paavo, jotain — kun laulaisitte, tytöt\", sanoi hän eräänä\niltana, kun liesi oli sammutettu ja lakeinen sulettu.\n\nSe oli niin outoa Paavosta ja tytöistä, että he katselivat varastellen\ntoisiinsa puolipimeässä pirtissä.\n\n\"Luetaan — lauletaan\", vastasi Paavo ja nosti kirjakopan pöydälle.\n\"Täällä on. Ottakaa täältä, tytöt! Tässä on pikku Riitalle.\"\n\nJa Paavon oli yhtäkkiä niin hyvä ja hupainen olo, että tuskin oli\nmilloinkaan ollut kotona sellaista, Hän liikkui nopein askelin\nlattialla, pisti päreen pihtiin ja alkoi lukea \"Hunajan pisaroista\", ja\nhänen äänessään oli iloinen, lämmin sointu.\n\n\"Tämä on tuttu paikka. Tämän seppä luki minulle Jyväskylässä ennen.\nTästä tätä osaan sivuttain ulkoa\", sanoi hän luettuaan ja puristi\nkaksin käsin mustaa, savuttunutta kirjaansa.\n\n\"Tälle tulee hyvä ääni, tälle pikku Riitalle. Tämä vielä virret alkaa\nseuroissa\", jatkoi hän puhettaan ja pyyhki nuorimman tyttärensä\npellavaista tukkaa.\n\nToiset hymyilivät ja naurahtelivat ja kurkistivat kirjojensa takaa\nvuoroin pikku Riittaa, vuoroin isää ja äitiä.\n\n\"Lapsi kun kulkee Herran teitä, säästyy synnin vaivalta ja kovilta\nkurituksilta, joita meidän muiden täytyy kantaa. Mieli kasvaa salaa\nkiinni Herran mieleen ja tottuu siinä sitten aina elämään.\"\n\n\"Niin — niin — kun ne lapsiraukat sen aikanaan ymmärtäisivät, vaan\nkun ei ole ymmärtänyt äitikään, että olisi oikein osannut kasvattaa\",\nkuului Riitta sanovan surullisella äänellä. Oli pitkän aikaa aivan\nhiljaista pirtissä. Oli sellaista, ettei kukaan liikahtanut eikä\nkatsonut toisiinsa. Se oli niin outoa ja ihmeellistä äidin puheeksi,\nettei sitä oltu osattu odottaa.\n\nNäytti siltä kuin joku liikutuksen väre olisi pistäytynyt Paavon\nkasvoille. Hän nousi ylös, teki asiaa oven suuhun, palasi taas takaisin\npöydän luo ja asetteli kirjoja koppaan.\n\n\"Teki mitä tahansa, eli ja oli miten hyvänsä, aina on katumista sillä,\njoka taakseen katsoo ja saa Herralta valoa vanhaan elämäänsä\", sanoi\nhän ystävällisesti.\n\n\"Niin — vaan minun on syntini suurempi kuin muiden. Minä olen\nkuullut ja nähnyt ja kokenut kuritusta ja kuitenkin kymmeniä vuosia\nvastustanut, Kun on tällainen kiukkuinen ja kiivas luonto ja\nkärsimätön mieli, niin tulee tehdyksi niin paljon syntiä, että siihen\nsitten hukkuu, kun sen näkee. Ja tässä vielä, tällaisen tulen ja\nvalkeuden keskellä —\"\n\nRiitan puhe oli muuttunut itkunsekaiseksi, katkonaiseksi valitteluksi\nja synnyttänyt liikutusta ja nyyhkytystä lapsissa pöydän takana.\n\n\"Juhanan kuolemalla lyötiin, kauhealla kuolemalla — minun tähteni.\"\n\nHän vaipui kokoon käsiensä varaan liikutuksesta ja heikkoudesta, ja\ntytöt alkoivat ääneensä itkeä.\n\n\"Lyöty on, vaan kaikkia on lyöty, kaikki siitä ovat osansa saaneet ja\nottaneet, minä niinkuin sinäkin\", sanoi Paavo. \"Vaan siinä se on Herra\nsitomassa haavoja, missä on niitä tekemässäkin.\"\n\n\"Tässä vielä aloitetaan elämä uudestaan\", alkoi hän hetken päästä.\n\"Jätetään tähän Tahkomäki, myödään pois ja ostetaan Saari sijaan.\"\n\n\"Hauta on likempänä kuin Saari\", sanoi Riitta hiljaa ja haikeasti.\n\n\"Likempänä tai edempänä, miten Herra tahtoo ja määrän panee. Ne ovat\nHerran asioita. Minä sitä, että on rauhallisempaa siellä sinulle kuin\ntäällä ja muille myöskin.\"\n\nRiitta ei puhunut mitään, istui vain ja yski kuivaa yskäänsä ja\nharhaili katseellaan pimentyvässä pirtissä.\n\n\"Se on ollut sellaista tämä meidän elämämme tähän asti\", sanoi hän\nvihdoin yskimisestä hengästyneenä, \"että kun on milloin muutettu ja\npaikkaa vaihdettu, niin on ollut ensin helpompaa, vaan sitten taas sitä\nkovempaa ja raskaampaa.\"\n\n\"Vaan jospa jo lopettaa ja lievää, jospa jo olikin tämä isku viimeinen.\nEi ole ennen nöyrrytty, ei ole ollut sinunkaan puheesi ennen tällaista\nkuin tänä iltana.\"\n\n\"Kun sen tietäisi, mikä on parasta\", sanoi Riitta surullisesti. \"Ei\ntiedetä eikä ole tarvis tietääkään. Minusta vain on ruvennut tuntumaan\nsiltä, että tämän iskun alta löytyy vielä aarteita.\"\n\n\"Minä en mitään enää mistään maallisista aarteista. Aikani odotin ja\ntoivoin ja tuskittelin, kun ei milloinkaan päästy köyhyyden alta. Nyt\njo saavat minulta olla missä tahansa.\"\n\n\"Jollei maallisiakaan, niin taivaallisia\", sanoi Paavo ja tunsi samassa\nhiljaista katumusta siitä, mitä oli sanonut.\n\nVaan ei hän päässyt irti siitä mielestä, minkä oli saanut, että myö\nTahkomäen ja ostaa Aholansaaren sijaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli\nja hautoi, sitä syvemmä tunki mieliteko juuriaan. Kevättalvella\nkierteli hän suksessa saarta, hiihteli pitkin Rahasmäen kuvetta,\nkatseli, ihaili kaunista näköalaa, suunnitteli ja rakensi mielessään\npitkää rakennusta pirtteineen ja kamarineen salmen rannalle.\n\n\"En siitä pääse, ei ole rauhaa enää tässä talossa, en saa mitään\ntehdyksi. Puhuin jo Putkoselle, sille pieksämäkeläiselle, ja tarjosin\nTahkomäkeä\", sanoi hän taasen eräänä päivänä Riitalle.\n\nRiitta huokaili ja istui äänettömänä. Hän oli käynyt yhä hiljaisemmaksi\nviime aikoina. Teki töitään ja liikkui ja askarteli aamupäiväsin, minkä\njaksoi, mutta makasi muulloin ja istuskeli ja jätti työt tyttöjen\nvaraan.\n\n\"Täällä on semmoista, että jostain täytyy saada mielen virkistystä\",\njatkoi Paavo puhettaan. \"Aina tulevat samat surulliset muistot vastaan,\nmenit minne tahansa. Ei ole heränneistäkään enää huvitusta. Kylmenevät,\nkangistuvat ja läkähtyvät omaan ahneuteensa ja maalliseen mieleensä.\n\n\"Vaan jos käy meille samoin Saaressa\", sanoi Riitta. \"Saadaan hyviä\npäiviä, niin väsytään omassa mielessä ja lakataan. Minä en kyllä niitä\npäiviä enää näe enkä ikävöikään.\"\n\nOli Paavon mielestä niin sattuvaa ja outoa se, mitä Riitta sanoi. Ja\nhän unohtui miettimään omia aikomuksiaan. Oli hän toivonut sitäkin,\nettä saataisiin vielä parempi toimeentulo, helpompi ja huolettomampi\nelämä, oli tuntenut tavaran himoa ja maailman rakkautta ja tavoitellut\nmielessään leudompaa ja mukavampaa elämää Aholansaaressa. Vaan hänestä\ntuntui niin oudolta ja omituiselta, että siitä piti nyt Riitan häntä\nhuomauttaa.\n\n\"On käsketty valvoa\", sanoi hän vihdoin ja havahtui omista\najatuksistaan. \"Hyvät päivät kestetään Herran kanssa niinkuin pahatkin,\nvaan Herratta ei mitään. Jätetään sen varaan, joka ottaa ja antaa,\nomansa hoitaa ja kantaa.\"\n\n\"Tee mitä tahdot. Sinä ymmärrät paremmin ne asiat kuin minä. Sinä\ntarvitset vielä taloa, kun minä jo olen poissa\", sanoi Riitta\nalistuvasti ja nöyrästi.\n\nKerran keväällä ennen muuttoa kävivät he yhdessä Aholansaaressa. Riitta\noli toipunut ja virkistynyt ja käynyt iloisemmaksi. He kiertelivät\nsaarta, istuivat väliin ja levähtivät ja puhelivat ja heistä tuntui\nelämä taasen kuin uudelta. Paavo haki pirtin paikkaa pohjoispuolelta,\nasteli ja mitteli askelillaan, tähysteli salmelle päin, seisoskeli\nkauan yksinään ja mietiskeli.\n\n\"Tähän näin se tehdään\", huusi hän Riitalle, joka istui alempana.\n\"Tästä kun kasketaan alaspäin, näkyvät Syväri ja Pisa sen takaa, Salmen\npuolella saa metsä kasvaa suojaksi. Aukko vain, pieni aukko tänne, niin\nettä saadaan Rahasmäkeä vähän näkyviin.\"\n\nRiitta nousi seisomaan siellä alempana ja koetti katseillaan ja\nkasvoinsa ilmeillä ottaa osaa Paavon innostukseen ja suunnitelmaan.\n\n\"Ovat panneet aidan tänne pellon taa metsän laitaan. Se pitää siirtää\nulomma tuonne, tiheimpään kuusikkoon, ettei ahdista tästä tätä näköalaa\neikä rumenna, mitä Herra on kaunistanut.\"\n\n\"Oikein korkean\", sanoi Riitta kuin sanoakseen.\n\n\"Kalavesi kahden puolen. Selän puolella mujetta ja muuta kalaa, salmen\nsiikaa, matikkaa, mitä vain. Saadaan talvikalat omasta taasta.\"\n\nHe kiertelivät yhä, kulkivat itäpuolelle, vanhoille, tutuille\npaikoille, Paavo vähän edellä pystynä, pitkänä, Riitta jälessä\nkalpeana, kumarana, väliin seisatellen ja raskaasti hengittäen.\n\nSiinä se oli Pieni Soukkakin saaren itäpuolella. Vanha, pahanen\nmökkirähjä seisoi vielä paikallaan. Savutorvi oli kaatunut katolla ja\nikkunaluukut vedetty paikoiltaan. Sitä oli käytetty heinälatona ja\nkerppusuojuksena, minä milloinkin.\n\nHe istuivat hetken äänettöminä ja katselivat vanhaa, tuttua tupaansa,\nköyhän ja onnettoman ajan ränsistyvää muistomerkkiä, Riitta vähän\nedempänä huojuttaen heikkoa ruumistaan, Paavo omissa, pitkissä\nmietteissään.\n\n\"Oli tuo toki vähän parempi silloin, kun Viipurista tultiin\", sanoi\nPaavo vihdoin. \"Vanhaksi ja surkeaksi on käynyt vanhakoti, maahan\nvajonnut, lahonnut, sammaltunut. Miten lie siinäkin aikanaan eletty?\"\n\nRiitta hymähti surullisesta, niinkuin olisi sillä tahtonut tulkita\nkaikki ne kärsimykset, mitä oli siinä saanut pitkinä vuosinaan kärsiä\nja niinkuin ei niistä enää jaksaisi mitään puhua.\n\n\"Sinä sen paremmin tiedät, joka olit aina kotona. Karjalassa silloin\nheräsivät kylittäin. Minun piti aina olla liikkeellä, kesät talvet\",\njatkoi Paavo.\n\n\"Tiedän kyllä, vaan parempi on, kun ei niistä puhu eikä niitä aikoja\nenää muistele\", sanoi Riitta.\n\n\"Se oli sellaista aikaa, ettei joutanut omasta joukostaan paljon\nhuolta pitämään, kun joka puolella syttyi ja paloi, savusi ja ratisi\nHerran tuli ja aina piti olla hädässä, milloin oikeaa kohentamassa ja\nviertämässä, milloin väärää sammuttamassa. Vaan vaivana se on ollut\nminulle, minkä silloin laiminlöin. Nyt on usein muistunut mieleen\nJuhanan kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Sehän se repii ja raastaa ja ajaa aina pelkoon\", sanoi Riitta ja\npyyhki huivin nurkalla silmiään. \"Ennen niistä kärsimyksistäni puhuin,\nvaan puhuin vihassa ja katkeruudessa ja kiukussa, niin ettet sinä\nniistä silloin selkoa saanut. Nyt en enää tahtoisi puhua kenellekään.\nHyviä ne kaikki ovat olleet, vaikka paaduin niiden alla aikanaan ja\nniitä pahana pidin.\"\n\nPaavo käänsihe, katseli kauas järvelle päin ja harhaili silmillään kuin\njotain etsien.\n\n\"Kerrankin talvella oltiin viikko leivättä lasten kanssa. Lehmällisellä\nelettiin ja vanhoilla jäkälän jätteillä, joita koetin survoa ja\nmaidossa vähän kastella. Lapset itkivät leipää kaiket päivät ja\nmakailivat nälästä sairaina. Minä niitä oikein pakoilin sydän kourassa,\ntein asiaa milloin lähteelle, milloin kujaan ja navettaan, etten\ntarvitsisi nähdä niiden surkeutta, vaan sitä raskaampaa oli sitten taas\npirttiin paluu. Itkin salassa pitkin päivää, vaikka koetinkin olla\ntyyni ja levollinen. Nämä koivut tässä ovat kuulleet monta äänellistä\nitkua.\"\n\nKevättuuli suhahti vanhoissa jättiläiskoivuissa kuin vakuudeksi siihen,\nmitä Riitta oli sanonut.\n\n\"Miksen saattanut silloin nöyrtyä niiden kärsimyksien alla, niin\nolisivat uudet ja kovemmat tulleet vältetyiksi?\" jatkoi Riitta\npuhettaan. \"Vaan en — sinua syytin, enkä itseäni milloinkaan,\nheränneitä vihasin, puolella korvalla kuuntelin, mitä te puhuitte\nilloin pirtissä, pakoilin, piilottelin ja vedin peitteitä päälleni.\"\n\n\"Ne ovat siellä takana päin, ne asiat. Saavat sinne lahota ja hukkua\nja unehtua\", sanoi Paavo rauhallisesti, osaaottavaisesti ja nousi\nlähteäkseen.\n\nHän seisoi vielä, kääntyi ja katseli ympärilleen kuin olisi jotain\ntekemistä tai sanomista tai odottamista. Sitten laskeutui hän\npolvilleen vanhan, lahonneen kannon juurelle, pani kätensä kannon\npäälle ristiin ja alkoi vapisevalla äänellä rukoilla:\n\n\"Herra, sinä tiedät ja näet, miten suuri on vaivamme, miten on risti\nollut raskas kannettavana heikoilla ja huonoilla palvelijoillasi ja\nmiten paljon olemme sen painon alla syntiä tehneet. Anna anteeksi\nja unohda kaikki Kristuksen tähden ja lisää meille voimia ja lainaa\nviisauttasi elämän tiellä kulkeaksemme. Tässä, tällä paikalla, tahdomme\ntaas sinua lähestyä, joka meitä murheessa ja vaivassa uudestaan\nlähestyit ja elämään ottaaksesi etseit. Suuret ovat syntimme ja\nrikoksemme sinua, pyhää ja vanhurskasta, vastaan ja toinen toistammekin\nvastaan, vaan sinun kädessäsi on lohdutus ja rauha ja uusi toivo. Anna\nmeidän vielä tuntea armosi ja läsnäolosi ilo, anna Kristuksen tähden!\"\n\nKun hän oli noussut, makasi Riitta vielä maassa itkuunsa ja\nliikutukseensa sulautuneena. Kaukaa järveltä päin tai salmen takaa\njostain kuului virren veisuuta, surullisen naisäänen etäistä kaikua,\njoka kantautui tuulen mukana, kuuluen milloin hiljempaa, milloin\nkovempaa.\n\nHe kulkivat äänettöminä kotiinsa, soutivat salmen yli, kiertelivät\nkivisiä polkuja Rahasmäen kupeella, nousivat ylemmä, laskeutuivat\nalemma, painuivat notkoihin ja viidakkoihin ja kohosivat taasen kaskien\nrinteille somaa, leppäistä, lehtoista polkua pitkin. Oli kuin olisivat\nkirkosta palanneet tai suurista seuroista, missä sielu oli saanut\nuutta ravintoa ja virvoitusta, uutta toivoa ja elämää. Oli kuin joku\nomituinen voima olisi heitä kohoittanut ja keventänyt, niinkuin sisällä\nsielussa olisi tapahtunut suuri puhdistus ja ihmeellinen uudistus. Eikä\nollut mitään kaameata eikä kolkkoa kotona Tahkomäessäkään enää. Eivät\nvaanineet enää vanhat muistot nurkissa eikä kujassa eikä pihapoluilla.\n\n\"Tänä iltana, tytöt, taasen luetaan ja veisataan, niinkuin on nyt joka\nilta tehty\", sanoi Riitta kotiin tultua iloisena ja hilpeänä.\n\nJa hänestä tuntui siltä, että hän tulee vielä terveeksi, että hänen\nelämänsä vielä pitenee, että hän saa alkaa uudestaan Aholansaarella ja\njatkaa ja ruveta tekemään Paavon kanssa samaa parannusta ja elämään\nsamaa elämää. Ei ole hänestä enää estettä. Saa mennä ja tulla Paavo\nmilloin tahtoo, saa avata ovet, kutsua ja kestitä ystävänsä, saavat\nolla ja viipyä ja veisata yönsä, päivänsä. Kiittää hänen pitää Herraa\nkaikesta ja pitää ilolla kiinni siitä armosta, minkä on käsiinsä saanut.\n\nMiten olikaan hänen sielunsa täysi, miten siellä kuohui ja tulvaili\nuusi elämä ja halu ja onni! Sydäntä hiveli ja kasvoja kuumensi ja\njalkoja nostatti maasta. Kun vain tätä tällaista kestäisi, kun sen\nosaisi oikein säilyttää, voisi valvoa ja olla syntiä tekemättä. Vaan\nmiksei voi, kun Herra antaa aina uusia voimia ja kun siitä puhuu ja\nsitä pyytää.\n\nKaiken kesää raatoi Paavo työssä, pellolla ja kaskella, rakensi\nja hakkasi, kolosi tervaksia, korjaili pyydyksiään väliaikoina ja\nkalasteli aamuvarhaisin ja iltamyöhäisin milloin selän, milloin salmen\npuolella. Tytöt olivat mukana, Sohvi ja Liisa ja Eeva ja pikku Riitta.\nSe oli kuin oma valtakunta hallitsijalleen tämä hänen saarensa, Syvärin\nsuurin ja kaunein. Hän istui usein iltamyöhään kylvyn perästä pihalla\nlaakean kiven päällä, katseli ja ihaili illan valkenevia vesiä ja\nhäipyvää etäisyyttä vesien takana kaukana ja satoja saaria, jotka\nrauhallisina näyttivät raskain kuormin jonnekin pyrkivän. Miksi tämä\nkaikki oli nyt näin kaunista, miksei hän ollut tätä ennen tällaisena\nnähnyt, silloin kun Viipurista palattiin ja asuttiin Soukassa, saaren\nitänurkassa?\n\nEi ollut matkoja paljon, markkinamatkat pisimpiä, ei enää elämä\nyhtämittaista seurain pitoa niinkuin oli ennen ollut. Häissä käytiin\njoskus ja hautajaisissa. Ei uskallettu asiatta kokoontua eikä seuroja\nenää seurain vuoksi pitää.\n\nPoissa oli Berghkin, Kuopion pappi, joka oli tukenut ja auttanut ja\naina ovensa avannut Paavolle ja heränneille, kutka vain tulivat.\nRovasti, vanha Brofeldt, sairasteli ja talven tultua kuoli. Oli käynyt\njoskus seuroissa likempänä ja vieraanaan pitänyt. Ennen kuolemaansa\noli kutsunut Paavon luokseen ja puhunut sielunsa tilasta niin\navonaisesti ja nöyrästi. \"Tuossa on, Paavo, parannukseni ja uskoni ja\njumalisuuteni\", oli sanonut ja ojentanut vanhan, laihan, vapisevan\nkätensä vuoteestaan Paavoa kohti. Vaan poika sillä oli saman henkinen\nja mielinen apulaisena ja ahkerampi vielä seuroissa käymään. Oli usein\najanut Aholansaarelle isän kuoleman jälkeen, istuskellut pirtissä,\nkysellyt ja kuunnellut ja valittamalla puhunut omasta itsestään, miten\non köyhää ja pimeää sielussa, miten tietymätön ja tuntematon vielä\nelämän Herra. Paavolla oli sellainen ilo nuoresta Brofeldtista, että\nhän usein tähysteli tielle päin, odotteli ja toivoi ja ikävöi pappia\ntulevaksi. Ja kun tuli, oli kuin olisi oma poika tullut. Olisi syliinsä\nsulkenut ja kaulaan kapsahtanut.\n\nNiskanen kävi silloin tällöin Iisalmesta ja kertoi omista matkoistaan,\njoita oli tehnyt Kiuruvedelle ja Maaningalle, missä vain oli Herralla\njoukkoa olemassa. Oli miehistynyt ja vakaantunut ja varttunut viime\naikoina, paljon lukenut ja tutkinut.\n\nKun ei se vain paisuisi lahjainsa ja tietonsa käsissä, ajatteli Paavo\nusein. Kun ei vain kulkisi Herran ohi, vaan pysyisi perässä nöyränä ja\nalamielisenä, kun ei viisastuisi eikä päätään kasvattaisi. Hän oli sitä\naina pelännyt ja siitä muistuttanut.\n\nPitää muistaa, mistä on lähtenyt, että on helvetin partaalla herännyt\nja mitä on saanut, että on armon saanut armosta. Pitää pelätä omia\nlahjojaan ja tietojaan, omaa viisauttaan ja valkeuttaan. Niihin sotkeut\npikemmin ja pahemmin kuin synteihisi ja niistä on sitten vaikeampi irti\npäästä. Kun alaspäin lankeet, pääset ylös, vaan kun ylöspäin milloin\nlankeet, et nouse enää, vaan jäät sinne riippumaan taivaan ja maan\nvälille. Missä olisin minäkin, jos ei Herra olisi lyönyt ja vaivannut\nja pätsissään pitänyt? Se kun ei tulekaan riihivaatteissa saatana\nmeidän luoksemme, vaan valkoisena ja puhtaana ja paraana paratiisin\nenkelinä.\n\nSyystalvesta oli Paavo lähtenyt Toholahden markkinoille. Riitta oli\npannut eväät konttiin, peittänyt rekeen ja jäänyt pihalle seisomaan ja\nkatsomaan, kun Paavo läksi ja laski törmää alas jäälle. Pikku Riitta\noli seissut kannaksilla jäälle asti ja palannut törmän alta kotiin.\n\nOli toisenlaista kotoa lähtö nyt kuin ennen, oli sellaista, että olisi\nmieluummin jäänyt kuin lähtenyt. Ei ollut Riitta enää vihoitellut, ei\noviaan paiskonut eikä kiukkuaan kulkeissaan purkanut. Oli hyräillyt\nvirttä kaiken aamua, peitellyt pihassa rekeen, asetellut eväskonttia\nkeulalle, sitä heinätukolla tuennut ja siihen sitten jäänyt seisomaan.\nHerran armoa se oli kaikki tämä Paavosta, uutta armoa uudessa paikassa.\nJa hän palasi yksinäisellä taipaleella aina tähän samaan ajatuksissaan,\nsiihen, että Riitta oli herännyt ja saanut Herralta uuden mielen,\nhyväili sillä sieluaan ja kulutti matkaansa.\n\n\"Niskanen tuli ulos, kun näki Paavon ajavan pihaan.\n\n\"Ajaa kuin ainakin ison talon isäntä. Kulkusia sinulta, Paavo, puuttuu\nja karhunnahkaa\", sanoi Niskanen leikillään ja lähenteli rekeä.\n\nPaavo otti suuren koirannahkakintaansa ja heitti sillä Niskasta,\nlevitti kätensä ja nauroi iloista, lapsellista naurua.\n\n\"Saisi nyt olla tolkat ja remelit ja helyt, mitä vain parasta ja\nsudennahkaturkit, niinkuin suurilla herroilla — ja aisakellot.\"\n\nHe menivät pirttiin Niskanen Paavoa selästä työntäen, nauraen ja\nleikkiä laskien, Paavo aina yhä nasevammasti vastaten siihen, mitä\nNiskanen oli päässyt sanomasta.\n\nIstuttiin ja puhuttiin pitkin iltaa siitä, mitä oli kuulumisia\nkummallakin, Paavo omasta uudesta elämästään Aholansaarella, Niskanen\nKiuruvesi- ja Maaninkamatkoistaan ja Suonenjoella käynnistään.\n\n\"Se palaa siellä joka paikassa, kun vain uskaltaa sytyttää. Vaan siinä\npitää olla viisautta. Kulen tikku kädessä, tulukset ja taula toisessa\nsiellä, missä tuntuu olevan kuivaa ryteikköä, isken ja tuikkaan tulen\nnurkkaan ja lähden sitten sitä tietäni.\"\n\n\"Vaan miten sinä suruttomiin uskallat?\" kysyi Paavo.\n\n\"Joku on aina heränneistä johtajana, joka tuntee ja tietää missä on\nhalullisia, missä ottavat vastaan sen, jolla on rauhan sana mukanaan.\nNämä ovat ihmeellisiä aikoja ja mitä vielä tuleekaan, kun lupa saadaan\nparempi. Minä näistä aloin eräänä päivänä kirjoittaa. Saisivat\ntulevatkin polvet jotain tietää Herran töistä Savossa ja Karjalassa.\"\n\nJa Niskanen haki raamattunsa välistä likaisen, savuttuneen paperin,\njoka oli kahden puolen täynnä kirjoitusta.\n\n\"Älä sinä, Lauri, koske Herran töihin! Ei niistä saa kirjoittaa\nkukaan. Herran töitä peittää ihmisheikkoudet ja puutokset. Siitä tulee\njärkikirja. Järjelläsi sinä niitä sellaisia kokoon panet.\"\n\n\"Vaan kun minä tunnen nämä asiat ja muistan\", koetti Niskanen sanoa.\n\n\"Tunnet, tunnet ja muistat, vaan et osaa sanoa, mitä tunnet. Pane\npesään paperisi, nakkaa lieteen!\" sanoi Paavo käskevästi.\n\nNiskasesta tuntui niin pahalta, että hän oli kauan ääneti, kääri ja\naukoi paperiaan ja vei sen sitten sinne, mistä oli ottanutkin.\n\n\"Vieläkö sitä tekopyhyyttä on etelämpänä, sitä Renqvistin hapatusta?\"\nkysyi Paavo ja käänsi puheen toisaalle.\n\n\"Se nyt levenee Rautalammille. Koettavat nekin — talosta taloon ajavat\npitkine partoineen. Toholahti siinä on vielä rajana. Eivät ole vielä\nyli päässeet, vaan ne yrittävät. Kangasniemeltä kuuluvat viimeksi\nkulkeneen. Se Högmanin tyttö sitä sieltä jostain Joutsasta päin lietsoo\n— sen sepän.\"\n\n\"Vai sen — vai on sepän tyttö nyt pimittämässä isänsä valkeutta. Mies\noli miehiään seppä. Mistä lie tyttö saanut tämän hengen?\"\n\nPaavo jäi istumaan pitkiin ajatuksiinsa tuijottaen eteensä surullisin,\nkysyvin katsein. Vanhat, kaukaiset muistot siinä löysivät hänen\nsielunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkin päivää lisääntyi Paavon ja Niskasen matkue jatkuen yhä\njokaisessa talossa, jossa käytiin ja kiemurrellen mustana viivana\nviittatiellä selällä ja salmien suussa.\n\n\"Mistä nämä ovat kaikki, mistä niitä on näin paljon, maan päältäkö vai\nalta?\" kysyi Paavo ja katseli törmää noustessa taakseen tummaa joukkoa.\n\n\"Taivaasta niitä nykyään tippuu\", vastasi Niskanen nauraen. \"Jäi\nniitä vielä salollekin, enemmät puolet jäi. Kun ei vain se tekopyhyys\nniitä tappaisi, jota ne siellä Rautalammilla levittävät. On niitä nyt\npitkäpartaisia täällä Toholahdella — ovat uhalla tulleet.\"\n\n\"Taitaa kateeksesi käydä. Liikkuvat sinun laitumillasi. Kenen saat\njalkeille, sen karsinaansa taluttavat ja panevat omat harjoituksensa\nylle.\"\n\n\"Sillä on kokoa ja näköä sillä jumalisuudella\", sanoi Niskanen. \"Panet\npolvillesi ja nouset ylös, huokaat vähä lisäksi ja pää kallellaan\nkulet, niin olet asiasi toimittanut, niinkuin pitikin. Niillä on\nraamattu niilläkin puolellaan ja hyvää ulkonäköä lisäksi.\"\n\n\"On sen sana, vaan ei henki. Henki se on, joka eläväksi tekee. Vaan\neiväthän ne hengestä harjaantumattomat mitään, silmän ruokaa niillä\npitää olla ja sanojen paljoutta ja korvan kuuloa.\"\n\nIltasella olivat suuret seurat Suonenjoen puolella. Pirtti ja eteinen\noli täynnä kansaa kaikenlaista ja pihamaalla seisoskeli suuria\njoukkoja. Kuului kokkapuheita ja naurunrähäkkää veisuun aikana. Vaan\nkun Paavo koroitti äänensä ja pääsi lämpöönsä, vaikenivat äänet ja\nloppui liike ja jalan astunta ulkona. Hevosten hirnunta ja markkinamelu\nalhaalla tiellä vain joskus häiritsi hartautta.\n\nOmat seuransa oli mikkeliläisilläkin Rautalammin puolella, vaan\nei väkeä läheskään yhtä paljon. Rukoiltiin ja oltiin polvillaan\npitkin yötä. Puhuttiin viinan villityksestä, tupakasta ja kaikesta\nruokottomasta ja huonosta menosta, jota jumalaton kansa harjoittaa.\nPitkäpartaisia miehiä istui pöydän takana paitahihasillaan suuret\nkirjansa kullakin edessä. Ja aina väliin painuttiin alas lattialle,\nvalitettiin, voihkittiin ja luettiin ulkoa pitkiä rukouksia. Niskanen\noli ollut ovensuussa katsomassa ja kuulemassa ja kertoi Paavolle.\n\nKun Paavo aamulla läksi ulos, oli markkinameno jo ylimmillään. Kaikkia\nteitä myöten kulki kansaa jalan ja hevosilla. Toiset tulivat vastaan,\ntoiset ajoivat ohi, seisahtivat, pysähtyivät tielle, kokoontuivat\ntungokseksi ja taas hajaantuivat. Kuului huutoa ja korskumista kaukaa\njäältä. Istuttiin sylikkäin pienessä reessä, seistiin kannaksilla,\nmaattiin reslan laidoilla, naurettiin, huudettiin, rähäköitiin.\n\nAlhaalla sillalla oli väkeä mustanaan molemmissa päissä. Paavo kulki\nsillalle päin Niskasen kanssa, puheli isolla äänellä ja osoitteli\nsiltaa kohti. Joukko parrakkaita miehiä näkyi seisovan Rautalammin\npuolella sillan päässä.\n\n\"Anna tänne!\" sanoi Paavo suonenjokelaiselle, joka talutti tiellä\nhevostaan. \"Saat sen heti takaisin.\"\n\n\"Tässä tämä on — ota!\" vastasi mies ja hellitti ohjat Paavolle, joka\nsamassa jo oli hevosen selässä ja karkuutti alas sillalle.\n\n\"Nyt se tulee — tuossa se on!\" kuului väkijoukosta. Väki väistyi kahden\npuolen kaidepuita myöten, kun Paavo ajoi sillalle.\n\n\"Mitä kokousta te tässä pidätte, maallistako vai hengellistä?\" kysyi\nhän hevostaan pidättäen.\n\n\"Muutoin vain on seisottu ja katsottu ja odotettu\", kuului joku sanovan.\n\n\"Tässä tämän kumman näette, jotka ette ole ennen nähneet. Puhuakin\npitäisi, vaan kurkkua kuivaa. Onko teillä viinaa?\"\n\n\"On viinaa\", sanoivat miehet Suonenjoen puolelta ja ojentelivat\npullojaan.\n\nPaavo otti pullon toisensa perästä, ryyppäsi kustakin ja antoi taasen\ntakaisin.\n\n\"Helvetin liemellä näkyy Herran mies itseänsä rohkaisevan\", kuului\ntaampaa parrakkaiden puolelta.\n\n\"Se kohta puhuu kielillä. Kun on saanut kaikki pullot tyhjennetyksi,\nniin alkaa\", sanoi toinen.\n\n\"Vielä se menee horroksiinkin ja näkee näkyjä ja unia\" säesti kolmas.\n\nPaavo otti tupakkakukkaron taskustaan, kaivoi rouheita kahmalollisen ja\ntyönsi suuhunsa.\n\n\"Se vielä, niin on valmis.\"\n\n\"Vaan miten se puhuu, jolla on suu täynnä tupakkaa?\"\n\nSyntyi naurun rähäkkää ja liikettä ja tuuppimista.\n\nPaavo ei olut kuullakseen, seisotti hetken vielä hevostaan, kääntyi\ntakaisin ja ajoi pois.\n\n\"On se sellainen Paavo, ettei teillä sellaista!\" huusi joku\nsuonenjokelainen.\n\n\"Ei huolita! Ei oteta, vaikka antaisitte! Helvettiin menee itse ja vie\nteidät mennessään!\" kuului toisesta päästä takaisin.\n\n\"Te ette olekaan vielä helvetissä käyneet, koskei ole partannekaan\npalanut. Hätääntymättä huudatte ja ulisette ja pyllyllänne peppuroitte.\"\n\n\"Tupakkaparannusta saarnaatte ja tekopyhyydellä sydäntänne ruokitte.\nSen parannuksen tekee syntinen omilla voimillaan.\"\n\n\"Tehkää — koettakaa — siivotkaa suunne ensin, sitten sielunne!\"\n\n\"Suu ei siitä saastu, mitä siitä sisälle pannaan, vaan siitä, mitä\nsieltä ulos tulee. Sielunne on vielä saastassa, vaikka suunne on\nrukouksen höpinässä.\"\n\nMiehet kuuluivat vielä huutelevan toisillensa ja nauravan taampana\ntehtyä nauruaan, kulkien hiljalleen kumpikin joukko omalle puolelleen.\n\nVaan Paavo oli mennyt kortteeriinsa ja istui Niskasen ja\nsuonenjokelaisten kanssa puhelemassa. Tuntui niin raukealta olo ja\nelämä, niin väkinäiseltä puhe, ettei tahtonut saada sanaa suustaan.\nSanottiin jotain, kerrottiin jotain, vaan sitten oltiin taasen pitkät\najat äänettöminä. Paavo siirtyili rauhattomana paikasta toiseen,\npistäytyi välillä pihalle kulkien omissa ajatuksissaan. Ja niin oli\nsitten seurapuhekin vaikeaa ja väkinäistä, ettei ennen milloinkaan.\nSanat olivat kuin hakusalla ja ajatukset omilla maillaan, missä\nmilloinkin. Ei päässyt mieli lämpenemään, eivät tuntuneet sanat\nvastaavan eikä pohjaavan. Oli kuin olisi kylmille kiville löylyä lyönyt\nja sorsan selkään vettä kaatanut.\n\nKaukaa jäältä ja alhaalta sillalta kuului vielä myöhään markkinamenoa\nja humalaisten huutoa. Paavo veti nahkaset päänsä yli ja koitti nukkua\naamulla lähteäkseen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKolme kertaa iski kuin suurella nuijalla. Koko kirkko tärähti, niin\nettä pappi pysäytti saarnansa. \"Mikä lie ollut?\" kertoivat miehet,\njotka olivat vasta palanneet Kalajoen markkinoilta.\n\n\"Mikä? — Pakkanen se oli, joka siellä paukutteli\", nauroi Paavo.\n\n\"Ei ollut pakkanen\", väittivät miehet. \"Ei ollut pakkaspäiväkään, vaan\nleuto kevättalven sää. Kattoja sulatti ja seinänvierustoja ja puiden\njuuria avopaikoilla.\"\n\n\"Joku muu se oli, jota ei ymmärretty eikä osattu arvailla\", sanoi\nKalliolahden Heikki.\n\n\"Olkoon sitten, vaikka piru. Piru se olikin, oikein istuntapiru, joka\nsiellä Nivalan kirkossa on asuntoaan pitänyt, niinkuin muissakin\",\nlaski Paavo leikkiään ja nauroi omalle sukkeluudelleen.\n\n\"Olkoon ollut mikä hyvänsä, vaan ei se pakkanen ollut\", vakuutti Heikki\nyhä edelleen.\n\n\"Siellä kuuluu ennenkin paukkuneen tämän papin aikana\", lisäsi joku\njoukosta.\n\n\"Mitä se sitten sanoi ja saarnasi?\" kysyi Paavo. \"Ei sitä muista\",\nvastasivat miehet. \"Alkukin unehtui pian, ja lopussa ei osattu eikä\nyritettykään enää mieleen panna.\"\n\n\"Millaisia kirkkomiehiä te olette, heränneet miehet? Kulette pitkin\npitäjiä ja torkutte vieraissa kirkoissa sanan alla. Teille se\npaukautti.\"\n\n\"Ei torkuttu, ei tehnyt mieli torkkua kenenkään, vaikkei olisi\npaukauttanutkaan. Niillä on semmoinen pappi Nivalassa, ettei ole ennen\nkuultu. Istuttiin ja koetettiin kuunnella, vaan ei kyetty, säryttiin\njoka mies. Kalajasta kuuluu tulleen.\"\n\n\"Kulkevat sitä vieraista pitäjistä kuulemassa pitkiltä matkoilta.\"\n\n\"Ja tarkenevat talvellakin. Ei tarvitse kengän kärkiä koputtaa eikä\nloppua odottaa\", säesti toinen.\n\n\"Herääkö niitä siellä?\" kysyi Paavo yhtäkkiä. \"Hyvillä lahjoilla on\nsaarnattu ja akkoja itketetty, vaan ei ketään hereille saatu.\"\n\nMiehet katselivat toisiaan totisina. Tuntui kuin olisi äskeinen\ninnostus laimentunut.\n\n\"Näyttivät ne sitä minulle Kalajassa viime kevännä markkinoilla,\nkiittivät ja kehuivat, vaan minä katselin sitä muuksi mieheksi.\"\n\n\"Miksi Paavo sen näki?\" kysyi Kalliolahden Heikki.\n\n\"Kenraaliksi — sotaherraksi\", vastasi Paavo nopeasti.\n\n\"Samaa sukuahan sinäkin, Paavo, olet — sotasukua. Olisi vain toinen\ntakki ylläsi, herrain haarukka sellainen, niin saattaisivat arvailla\nmiksi hyvänsä.\"\n\n\"Pitkä ja pysty. Pelkäävät, kun kaukaa katsovat, vaan isänään pitävät,\njotka likelle tulevat ja tuntemaan oppivat\", lisättiin jostain taampaa\npenkiltä.\n\nPaavo nauroi hyväntuulista nauruaan, vilkastui yhä ja laski leikkiä.\n\n\"Teetti sen äiti kerran, kun olin poikanen. Kuului olleen vanhaa\nherrassukua, Ruotsista tullutta ja tänne Halolan ja Pihtisalmen\npuolelle kulkenutta. Sen olivat veljet olleet monessa sodassa. Illoin\nistutti polvillaan ja lauloi sotalaulujaan. Siitä lie tullut sotaa\nminunkin veriini. Setä teki pilkkaa sortuukista ja verkapöksyistä, niin\npiti ne jättää. Vaan raamatun antoi, tämän tässä.\"\n\nJa hän kohoitti suurta, paksua hakaraamattuaan pirtin pöydällä.\n\n\"Tästä olen saanut, mitä on vähän ollut muillekin antaa. Herra on\nsiihen tuonut lisää kärsimyksien ja vaivain kautta. Olisi äiti saanut\ntahtonsa täyttää, tiesi, mikä junkkari minusta olisi tullut. Sisu\nilkeä, mieli kopea, luonto sellainen, että seinät puhkoo.\"\n\n\"Vaan pitäisi sinun, Paavo, käydä sitä Nivalan pappia haastattamassa.\nOlisi soma kuulla, mitä se aikoo niillä lahjoillaan\", sanoi taasen joku\nmarkkinamiehistä ja koetti palauttaa puhetta siihen, mistä oli alettu.\n\n\"On niitä haastateltu monenlaisia pappeja niinkuin muitakin herroja,\nvaan ei niistä ole saatu mieluisia muita kuin Bergh ja Brofeldt.\nHerroilla on oma herruutensa. Syvän veden kaloja ne ovat kaikki.\"\n\n\"Kartasta saarnaavat ja kappansa kantavat.\"\n\n\"Ja pöydän alle potkivat, kun et niille lukea osaa.\"\n\n\"Ja vainon nostavat ja sakotuttavat seurainpidosta. Karjalassa kuuluvat\ntaas käräjöineen.\"\n\n\"Jos eivät sitäkään, niin eivät muutakaan. Rauhan antavat, niin saavat\nitse oman rauhansa pitää\", sanoi Paavo ja koetti hillitä miesten\nkiihkoa.\n\nJatkui vielä puhetta Nivalan papista seurain päätyttyä. Eivät\nmalttaneet miehet jättää siihen, mihin se oli jäänyt, vaan kertoivat\nyhä näkemiään ja kuulemiaan, ihmettelivät ja ihastelivat ja\nparantelivat toistensa puheita.\n\n\"Alkoi saarnansakin eri lailla kuin muut papit. Kertoi sen ensin\nlyhyesti, mitä oli lukenut kirjastaan, ja kävi sitten kansaan käsiksi.\nKuunneltiin suu auki, mitä kertoi, vaan siinä säryttiin ja hellyttiin\nheti, missä alkoi kimppuun käydä ja sanaansa sovittaa.\"\n\n\"Yhtenä itkuna oli koko kirkko käytäviään ja eteistään myöten. Ei siinä\nkukaan kestänyt, vaikka olisivat olleet millaiset varustukset. Sen\noli äänikin sellainen, että sävähtivät, säikähtivät heti, kun suunsa\naukaisi, pysähtyivät ja hiljenivät, niin ettei hengen hiiskausta.\"\n\n\"Ja lopetti siinä, missä asia oli likinnä ja sanat ottavimpia, katkaisi\nkuin veitsellä. Mitä lie sillä tarkoittanut? Kun paraaseen makuun\npääsit, söit ja ahmeit, niin veti kupin nenäsi alta ja jätti siihen\nlusikka kädessä pahimpaan nälkään.\"\n\n\"Niinhän Paavokin tekee\", sanoi joku.\n\n\"Niin pitääkin. — Mistä se on sen viisauden oppinut?\" tokaisi Paavo,\njoka oli silmät ummessa kuunnellut miesten puheita. \"Ruuan maku\npitää jäädä syntisen suuhun, niin tulee toisenkin kerran. Suruttomat\npapit syöttävät ja juottavat kuulijansa kylläisiksi ja saarnaavat\nasian valmiiksi, ettei muuta kuin olla ja aikailla ja hyvillä mielin\nhoilottaa.\"\n\n\"Sinne pitää, Paavo, sinun mennä Niskasen kanssa. Sitä pitää tutkia ja\nkoetella\", sanoi Kalliolahden Heikki.\n\n\"Käy vielä samalla lailla kuin Liperissäkin — nostaa niskakarvansa\npystöön\", vastasi Paavo. \"Papit tietävät itse tiensä, osaavat ja\nymmärtävät, kun ovat kirjansa lukeneet. Parempi, että itse tulevat,\nniinkuin Brofeldtin poikakin.\"\n\nPitkin kevättä liikkui taas kertomuksia Nivalan papista. Niitä\nkulettivat Niskanen ja muut Kiuruvedeltä ja Pohjanmaan rajoilta, ja\nne olivat kaikkialla vastassa, minne mentiin, tiellä, kun toisensa\ntavattiin, seurapaikoissa ja pirteissä pitkinä iltoina ja heränneiden\nystäväin kamaripuheissa.\n\n\"Mitä lie? Liekö oikeaa vai väärää, Herran sytyttämää vai ihmisten\nomaa tekemää?\" ajatteli Paavo itsekseen. \"Jos on hyvinkin Herran. Se\non aina alkanut sieltä, mistä ei ole osattu odottaakaan alkaneeksi.\nTäällä on oltu velttoja ja väsyneitä ja uuvuttu maailmanrakkauden alle,\nniin aloittaa uudesta paikasta. Ei ole Herralla muuta neuvonantajaa\nkuin oma itsensä. Itse tietää tiensä ja työnsä ja työmaansa. Itse menee\nedellä ja ovensa aukoo, muut saavat sitten tulla perässä hämmästyen ja\nihmetellen. Niin teki Karjalassa, niin saattaa tehdä muuallakin.\"\n\nPaavon elämä oli ollut sellaista, ettei hän ollut paljon päässyt\nliikkeelle. Riitta oli sairastellut heikkona kuukausimääriä ja huojunut\nelämän ja kuoleman vaiheilla. Ja sitten oli kuolema viimeinkin\nvoittanut ja vienyt omansa. Hiljaa ja hellästi oli painanut kädellään\nkärsivää sairasta ja jättänyt oman kammoittavan jälkensä kasvoille.\nIllalla vielä oli veisattu ja luettu \"Hunajan pisaroista\" ja aamulla jo\noli ruumiina. Vaan ilolla oli lähtenyt ja elävässä toivossa ja puhellut\nlapsilleen viimeiseen saakka.\n\n\"Näette vielä parempia päiviä, kuin mitä minä olen nähnyt\", oli\nsanonut. \"Kuulkaa sitä, mitä isä sanoo ja hoitakaa heränneitä! Siitä\non siunaus palkkana. Minä olin ennen vastahakoinen, vaan nyt ottaisin\ntakaisin entiset vuoteni, korjaisin ja parantaisin kaikki ja koettaisin\nelää Herran mieliksi ja heränneiden palvelukseksi. Vaan hyvä on näin —\nparasta on näin ‒ parasta kun pääsen pois.\"\n\nJa sitten oli hän pyytänyt anteeksi Paavolta ja lapsilta ja kaikilta\nystäviltä, jotka olivat käyneet katsomassa.\n\n\"Muistathan sinä, Heikki, miten minä suututtelin silloin, kun te\nKarjalaan läksitte ja heitin kirveellä peräänne? Sen jälki vielä näkyy\nsiellä ovessa. Annathan sinä sen anteeksi, niinkuin muutkin? Suruton on\nsuruton ja jumalaton kaikessa — mielikin menee päästä\", oli hän viime\npäivinään puhunut Kalliolahden Heikille.\n\nPaavosta oli tuntunut niin suurelta ja juhlalliselta sinä aamuna, jona\nRiitta kuoli. Oli niinkuin olisi ollut juhlapäivän aamu tai suurten\nseurain aatto, niinkuin olisi odotettu jotain tai oltu kaikki jonnekin\nmenossa — pitkälle matkalle, jota ei tunnettu eikä tietty, mutta joka\nei peloittanut. Iltasella oli ystäviä kokoontunut pirtin täydeltä. Oli\nluettu ja puhuttu puoliyöhön ja polvillaan rukoiltu.\n\n\"Ei ollut vainajalla niitä vaivoja ja vaaroja, mitä on ollut meillä\nmuilla ja vielä tulee olemaan\", oli Paavo puhunut ystävilleen. \"Ei\ntarvinnut uupua eikä kylmetä milloinkaan eikä maailman rakkautta\nkuormanaan kantaa. Lämpöiseltä pääsi sisälle hääsaliin, sai siirtyä\nsinne, minne sielu jo ikävöi päästäkseen.\" Paavo oli viime aikoina\nvanhentunut, käynyt kumaraksi ja käynniltään raskaaksi. Hiukset olivat\nharmaantuneet, kasvojen väri kuihtunut ja surkastunut, ja liikkeissä\nnäkyi jonkunlaista avuttomuutta. Vaan sisällä sielussa paloi aina\nsama tuli, sama entinen into ja palavuus. Aina tuntui parannuksen\nasia olevan päällimmäisenä. Hän puhui siitä aluksi ja lopuksi,\nkylässä ja kotona. Ja aina oli puhe samaa, tuoretta ja mehevää, uutta\nsekin, mitä oli jo monesti ennen puhunut, likistä ja lämmintä ja\nteeskentelemätöntä, niinkuin olisi vasta parannukseen lähtenyt ja\nensimäisiä päiviä kihlojaan näytellyt.\n\nHelluntain pyhien edellä oli hän sitten lähtenyt Niskasen kanssa\nNivalaan. Pitkin talvea oli ollut vetoa ja vaatimusta, Niskanen oli\nkäynyt tuontuostakin muistuttamassa, vaan aina oli ollut esteitä edessä.\n\nHe olivat kulkeneet ystäväin kyydissä läpi Kiuruveden ja Pyhäjärven,\nastuneet sitten lopputaipaleen jalan kontti selässä kuumina kesäpäivinä\npäästäkseen lauvantaiksi perille.\n\nMiten olikaan kaikki toisenlaista täällä kuin Savossa — maat tasaisia\nja laakeita, talot suuria, varakkaan näköisiä, peltoja pitkälti\nkahden puolen jokivartta. Eivät olleet ihmisetkään samanlaisia, eivät\nyhtä ystävällisiä eivätkä puheliaita. Tuskin tervehtivät, kun taloon\ntultiin, päänsä vain käänsivät, murahtivat vähän jotain ja katsoivat\nmuualle, niinkun olisivat vihaa pitäneet ja vieraitaan epäilleet.\n\n\"Korpea tämä on, vanhaa hallanpesää\", sanoi Paavo Niskaselle, kun he\nlähtivät Niemeltä, Nivalan yläpäästä, \"Jäätää joka talossa ja kylmää\nvanhoja routiaan synnin suo. Ei ole vielä päässyt paistamaan Herran\naurinko, eivät ole vielä sydämet sulaneet eivätkä mielet pehmenneet.\nEivät ole vielä talot auki, eivät tavarat tarjolla eikä Herran rakkaus\nlämmittämässä. Kehuvat sitä pappiaan ja kiittävät. Laittaisivat,\nvihaisivat, parjaisivat, niin olisi oikea Herran pappi.\"\n\n\"Odotetaan, kuullaan!\" sanoi Niskanen. \"Kuuluvat olevan seurat tänä\niltana papin kotona Pirttiperässä — mikä se olikaan. Tänne jos joskus\nalkaa Jumalan henki puhaltaa, niin siitä rytäkkä syntyy. Talot\ntoisissaan kiinni, suuret ja korkeat, peninkulmittain samaa, aukeaa\npeltoa. Et tarvitsisi pitkiltä matkoilta ystäviäsi etsiä, salojen ja\nvaarojen ja vesien takaa, niinkuin Savossa ja Karjalassa, likeltä\nlöytäisit, teiden varsilta. Omalle pihallesi kuulisit Herran ylistystä\nkymmenistä taloista.\"\n\n\"Sitä minä tässä, että se on salon uskoa tämä meidän uskomme, salolla\nsyntynyttä, vaaroja kulkenutta ja vesiä soutanutta, sitä, ettei se tule\ntänne tällaisen ylpeän kansan keskelle. Se kun kulkee kontti selässä\nja hurstihousuissa, niinkuin mekin. Näitkö sinä, miten ne nuoret\nsiellä nauroivat ja supattelivat ja osoittelivat sormellaan meidän\nvaatteitamme?\"\n\n\"Näin ja kuulin, vaan ei siinä koreus kestä eikä rikkaus, missä Herran\nvoima liikkuu. Säkkiin ajaa ja tuhkaan, niinkuin Niiniveen miehet\nkerran. Nurin vääntää nurkkakivet ja maahan vajoittaa ylpeän elämän.\"\n\nNiskanen puhui puolikiivaudessa, hosui ja viittoi kädellään vakuudeksi.\nHäntä harmitti nuorten käytös talossa, niiden ivallinen nauru ja\nsalakähmäinen ilonpito heidän hurstihousujensa kustannuksella. Hän oli\nsen jo unohtanut, mutta ärtyi uudestaan, kun Paavo kysyi ja muistutti.\n\n\"Sillä vanhalla miehellä tuntui olevan jotain — jotain kaipiota ja\npakotusta povessa. Ei kiittänyt eikä kehuskellut pappia, niinkuin ne\ntoiset, vaan tavoitteli ja osoitteli omaa itseään\", sanoi Niskanen, kun\noli kotvan astuttu.\n\n\"Nuorista se alkaa silloin, kun se roihun nostaa\", vastasi Paavo.\n\"Vanhat tulevat jumalisiksi kuoleman pelosta eikä Herran hengestä. Kun\neivät enää kykene maailmaa asumaan, niin katuvat ja uskovat ja kuolevat\nkoreasti ja kauniisti. Sitä lie siinäkin ollut.\"\n\nKun he kääntyivät Pirttiperään maantieltä, näkyi kansaa kulkevan\njoukoissa edelläpäin ja toisia yhtyvän samaan matkaan poluilta peltojen\nvälistä ja aitojen takaa ja metsän rannasta. Olivat kaiken ikäisiä ja\nkokoisia ja kaiken värisiä, miehet lippalakkisia, naiset punahameisia\nja keltapuseroisia, ryssän silkit päässä. Istuivat ojan reunoilla ja\npanivat kenkiä jalkaansa, nauroivat ja pitivät isoa ääntä ja huutelivat\ntoisilleen.\n\nHitaasti, väsynein askelin astuivat Paavo ja Niskanen tietään, kontit\nvalahtaneina, riipuksissa, mieli alakuloisena ja arkana kummallakin,\nniinkuin olisivat jonnekin menossa, jonne ei olisi sopinut eikä saanut\nmennä — ja jonne ei kukaan odottanut tulevaksi. Niskanen jäi pihamaalla\njälelle, pysähteli ja silmäili salaa ympärilleen epäilevin katsein.\nHe tunsivat olevansa kokonaan erilaisia, sisällisesti ja ulkonaisesti\ntoisenlaisia kuin nämä täällä, aivan kuin eri maailmasta tulleita.\n\nMitä he täällä tekivät? Miksi he olivatkaan lähteneet pitkälle\nmatkalle? Ei ollut kukaan vastaanottamassa, ei kättä puristamassa\neikä leikkiänsä laskemassa, niinkuin olivat ystävät olleet Savossa ja\nKarjalassa. Ei kuulunut veisuuta pirtistä eikä säteillyt kenenkään\nkatse ystävän iloa. Ne istuivat kivillä ja rappusilla, seisoivat\naitovierillä ja seinäin suojassa, tuijottivat tylsin, välinpitämättömin\nkatsein mitään sanomatta.\n\nHe jättivät konttinsa seinustalle, astuivat pirttiin, painautuivat\novensuuhun tyhjille paikoille toisten selän taakse sieltä tarkaten ja\ntähystellen tulevia. Vaan samassa tuli jo pappi sisälle, Malmberg itse,\nKalajan kuulu, työntyi pitkänä ja solakkana voimakkain askelin pöytää\nkohti, seisoi hetken odottaen ja käskevästi silmäillen kahden puolen\nkansaa ja istui sitten heittäytymällä penkin päähän.\n\n\"Sama mies — liikkuu samalla lailla täällä kuin markkinoillakin. Kansa\nlakosi kahden puolen. Sotaherra se on\", kuiskasi Paavo Niskaselle.\n\nMalmberg aloitti itse virren, johon muut koettivat yhtyä, kutka\nosasivat ja kenellä oli kirja mukana. Hänen jylhä, mahtava äänensä\nkaikui ylinnä, vyöryi ulos avarasta ovesta ja vastasi kaikuna\nporstuassa ja pihamaalla tyynessä, kesäisessä ilmassa. Siinä oli jotain\nerityistä hänen veisuussaan, erityistä voimaa ja juhlallisuutta,\njoka pani ruumiissa oudosti väräjämään ja jota jokaisen täytyi jäädä\nkuuntelemaan. Useimmat veisaajista olivat laskeneet kirjansa alas\npolvelle ja katselivat ihmettelevin katsein pappia pöydän päähän. Sen\nkorkea otsa näkyi yli päiden perältä pirttiä, ja suuret, kauniit silmät\nharhailivat väliin epämääräisesti pitkin seiniä ja lakeisen rajaa.\n\nKun virsi oli loppunut, nousi hän ylös, astui pöydän eteen pirtin\npuolelle, suoristi ryhdikkään vartalonsa ja alkoi puheensa. Heti\nensi sanoista tempautuivat kuulijat mukaan, hiljenivät, jäivät kuin\nnaulittuina kukin omaan asentoonsa, mitkä miettien pää alas painuneena,\nmitkä ihastellen ja ihmetellen suu auki puhujaan tuijottaen. Puhe\nkiihtyi, tulistui vähitellen, sanat työntyivät täyteläisinä, kierivät\nkuin kerät, soluivat suusta kuin kosken kuohut kivien välitse, ääni\nsärähtäen särkevästi ja herättäen liikutusta kahden puolen käytävää.\n\n\"Kuule — kuule! Se lahtaa, se teurastaa tuo mies vielä kansaa\",\nkuiskasi Paavo Niskaselle ja istui totisena paikallaan.\n\nNiskanen nyökkäsi hiljaa vastaukseksi joutamatta katsomaan Paavoon\npäin, tarkkasi puhujaa kuin varoen, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä\nkuuli, ahmi silmin, korvin sanaa ja odotti uutta, yhä voimakkaampaa ja\nparempaa, uutta käännettä puheessa ja uutta syvempää iskua kuulijain\nomiintuntoihin.\n\n\"Se jos puhuisi alta päin tuollaisilla lahjoilla\", kuiskasi Paavo\ntoisen kerran.\n\n\"On vielä omaa joukossa, on vielä korkealla mies, muita ylempänä, on\nvielä omaa viisautta\", lisäsi hän hetken päästä.\n\nPystynä ja pitkin askelin kulki Malmberg seurain päätyttyä pirtistä.\nVaan porstuasta palasi hän takaisin, pysähtyi oven suuhun ja näkyi\netsivän silmillään jotain tunkeilevasta väkijoukosta.\n\n\"Savosta —? Savon miehiä —?\" sanoi hän samassa kysyvästi ja ojensi\nkätensä penkkien yli Paavolle ja Niskaselle, jotka yhä istuivat\npaikallaan. \"Te jäätte tänne yöksi. Jättäkää konttinne pirttiin!\"\nkuului käskevä ääni.\n\nHän pyörähti ympäri, kulki kiirein askelin pihan yli toiselle puolen\npari paksua kirjaa kainalossa. Hetken päästä näkyivät Paavo ja Niskanen\nastuvan perässä. Nuori, kaunis rouva tuli ovessa vastaan ihmettelevin\nkatsein.\n\n\"Nämä ovat Savon miehiä. Jäävät tänne pyhiksi. Pyysin jäämään\", sanoi\nMalmberg rouvalleen, joka oudoksuvan, kysyvän näköisenä tervehti\nvieraitaan.\n\n\"Ei ole luvatta tultu, eivät nämä tämmöiset kutsumatta pappia\nhaastattelemaan\", sanoi Paavo kuin selittäen ja puoleksi anteeksi\npyytäen.\n\n\"Jotain teillä toki on asiaakin, jotka tällaisia matkoja kulette\",\nhuomautti Malmberg.\n\n\"On sellaista, että piti lähteä kuulemaan, mitä Herra täälläpäin tekee,\nkun kuuluu ruvenneen saarnauttamaan niin, etteivät enää kirkotkaan\nkestä\", vastasi Paavo.\n\n\"Vielä kestävät. Vielä näkyvät seinät olevan pystyssä\", sanoi Malmberg\nnauraen ja täytti piippuja vierailleen.\n\n\"Sitä me tänne, jos täältä löytyisi ystäviä, taivaan tien kulkijoita\",\njatkoi Paavo. \"Savossa on saatu salattua viisautta ja Karjalassa,\nKymmeniä vuosia on Herra kulkenut pitkin saloja pitämässä tutkintoaan\nvanhoista synneistä. Sen on tuli toisinaan roihunut korkealla, siitä\ntaasen hiljennyt, vaan aina uudestaan virinnyt uuteen liekkiinsä. On\nkuultu, että sinä täällä olet alkanut olkavoimalla uutismökkiä kylmään\nkorpeen. Kun ei vain voimasi loppuisi. Markkinoilla on käyty Kalajassa\nmaallisilla asioilla, vaan nyt ollaan hengellisillä.\"\n\n\"Tekö se olette se Ruotsalainen?\" kysyi Malmberg, ja hänen kasvoillaan\nkulki heikko ivallinen väre.\n\n\"Minä — ja tämä tässä on Niskanen, minua viisaampi, vaikka on ujompi ja\nhiljaisempi.\"\n\n\"Millaista se sitten on se teidän uskonne siellä?\" kysyi Malmberg ja\npysähtyi piippuineen keskelle kamarin lattiaa.\n\n\"Pettusekaa se on, kehnoa kitukasvua Jumalan viljaksi. Vaan sillä on\nsalolla eletty ja siitä on ollut muillekin antaa hengen pitimiksi\n— köyhille ja nälkäisille. Sillä on jaksettu tähän asti ja pidetty\nkymmeniä vuosia kanssakäymistä\", vastasi Paavo nopeasti.\n\nMalmberg ei nähtävästi ymmärtänyt Paavoa, vaan ei puhunut mitään,\nkääntyili vain ja siirtyili paikasta toiseen rauhaantuen vihdoin ja\nistuen ikkunapieleen.\n\n\"Niin — vaan miten te siellä olette alkuun päässeet ja siitä sitten\njatkaneet ja sen asian oikein ymmärtäneet?\" kysyi Malmberg uudelleen.\n\n\"Alettu on miten milloinkin, toiset hätäillen ja huutamalla vihan tuli\ntunnossa, toiset hiljaa ja hiipimällä Herraan päin kulkien ja joukkoa\njatkaen. Aina on alkuun päästy, kun Herra on auttanut ja tuntemisillaan\ntukenut, vaan tiellä on oltu huonoja pysymään, kun on kasvonsa\nkääntänyt. On langettu ja loukattu, eksytty ja uudelleen tietä haettu,\nsuota kahlattu, rimpiä ja rämeitä rämmitty, sivu menty ja seisottu\nja kuulosteltu, missä on Herra, oikea auttaja. Vaan aina on päästy\npolulle, aina on löytänyt auttajansa se, joka on etsinyt. Missä lie\nsiellä sitten se usko, jota sinä kyselet, ja oikea ymmärrys?\"\n\nIstuttiin hetken äänetönnä, katseltiin, odotettiin, kuka jatkaisi\nsiitä, mihin Paavo oli jättänyt puheensa.\n\n\"Sinulla näkyy olevan täysi tosi työssäsi\", alkoi Paavo uudelleen.\n\"Sitä pitää olla sillä, joka tahtoo olla oikea Herran pappi. Vaan\nsinulla on vielä olkavoimaa, omaa akatemian oppia ja viisautta. Puhut\nmuille, vaan et itsellesi, opetat ja neuvot oikein, vaan itse seisot\nvielä korkealla ja Herran hengeltä tien tukit suurilla lahjoillasi. Se\non oppi hyvä ja tieto ja suuret lahjat, vaan Herran henki olla pitää\npapilla ja särkynyt sydän lahjain alla.\"\n\nTuntui sopimattomalta ja röyhkeältä Paavon puhe. Malmberg nousi ylös,\nkäveli kiireesti toisiin huoneisiin, vaan palasi samassa takaisin\nja jäi sanattomana seisomaan ikkunan eteen tähystellen jonnekin\netäisyyteen ja suoristaen solakkaa vartaloaan. Oli tapahtunut se, mitä\nei milloinkaan ennen, että talonpoika oli tullut neuvomaan pappia ja\npapin puheita arvostelemaan, että oli uskaltanut outo mies ruveta\noikomaan ja korjaamaan papin puheita papin omassa huoneessa.\n\n\"Tekö sen sitten tiedätte, kuka on korkealla, kuka matalalla ja kenellä\non Herran henki?\" kysyi Malmberg terävän ivallisesti.\n\n\"Minä — minä sen tiedän ja muut minun kanssani, joille on Herra sitä\nviisautta uskonut\", vastasi Paavo kiireesti, vaan varmasti. \"Se on\nsalattua viisautta, saloilla saatua, köyhille, nälkäisille annettua,\nkun eivät rikkaat ja mahtavat olleet mahdollisia. Asiasi on oikea\nja työsi Herran työtä. En minä sitä, ettet sinä olisi herännyt\nenkä sitäkään, ettet olisi tielle tullut, vaan sitä ettet pitäisi\ntavaroitasi niin korkealla, etteivät niitä vaivaiset syntiset käsiinsä\nsaa.\"\n\n\"Miten korkealla? Mitä te sillä —?\" kysyi Malmberg kärsimättömänä ja\nivallisena.\n\nPaavon puhe tuntui hänestä niin oudolta ja käsittämättömältä ja\nkummalliselta, ettei tiennyt, mitä siitä oikein piti ajatella.\n\n\"Et näy tietävän, millaisia syntisiä me talonpojat olemme\", jatkoi\nPaavo ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. \"Meitä jos ylhäältä isket\nlain ankaruudella, niin arkiinnumme emmekä milloinkaan pääse elämän\ntielle, vaan jos alhaalta alkanet Kristuksen rakkaudella kohoittaa ja\nkannattaa ja paimenäänellä kutsua, niin olemme kuin lampaat — perässä\nkulemme, minne vienetkin ja millaisia polkuja kulettanetkin. Sitä minä,\nettä puhu syntisenä syntisille, itke itkevien kanssa. Silloin sinusta\ntulee oikea Herran pappi, ja sanat suussasi tulevat niin kosteiksi ja\npehmosiksi ja imeliksi, että niitä syö syntinen haletakseen.\"\n\n\"Vieraalla taitaa olla oma viisautensa, minulla omani. Kumman lie\nsitten viisaus parempaa?\" sanoi Malmberg samassa ivallisessa sävyssä ja\ntäytti piippuaan.\n\n\"On omaakin ollut, vaan oma on aina teettänyt vaivalloisia töitä.\nVei kerran Puolaan, toisen Pietariin ja minne viekään, jos vielä\nvaltoihinsa pääsee. Herran viisaus on ajanut köyhyyteen ja puutoksiin,\nulkonaisiin ja sisällisiin. Se kun on sellaista, jota ihmismieli\nhulluutena pitää. Otti oman poikanikin kamalan kuoleman kautta, että\ntaipuisin, köyhtyisin ja alentuisin ja ristin alle kärsivällisenä\nja kuuliaisena niskani taivuttaisin. Vaan siitä on sitten kasvanut\nvanhurskauden hedelmä: usko ja luottamus pimeinä päivinä, ettei pidä\nriehua eikä liehua, oikea ymmärrys, ettei pidä omalta järjeltään neuvoa\nkysellä ja murheellinen henki ja särkynyt sydän, että olisi aita\nedessä, kun maailma kiusaa ja puoleensa houkuttelee. Aina on enemmän\nantanut kuin ottanut.\"\n\nOli kadonnut äskeinen töykeys ja jyrkkyys Paavon puheesta, ja hänen\näänessään oli jotain surunvoittoista, jotain nöyrää ja puoleensa\nvetävää.\n\n\"Niin on kuin Paavo sanoo. Se on monissa koeteltu ja monesti\nraamattunsa läpi lukenut. Herran henki sitä on opettanut ja siitä\nopettajan tehnyt, vaikka ei olekaan akatemiassa istunut\", sanoi\nNiskanen, jota tuntui harmittavan papin ylimielinen kohtelu.\n\n\"Lukenut on, vaan väärin päin lukenut. Väärin päin oli raamattu ennen\nkäsissäni. Seppä sen käänsi.\"\n\nJa Paavo alkoi kertoa matkastaan Högmanin luo, niinkuin oli monesti\nennenkin kertonut, siitä, miten oli sieltä tuonut uuden valon ja\nviisauden ja sitä sitten Herran viisautena pitkin vuosikymmeniä itse\npitänyt ja muille opettanut.\n\nMiten hän aina lämpenikään puhuessaan tästä elämänsä ihanimmasta\ntapahtumasta uusille kuulijoille. Se oli silloin aina kuin uutta\nhänelle itselleenkin. Hän tunsi siitä saavansa voimaa ja intoa ja hän\npalasi siihen yhä uudestaan, kun oli milloin saatava lämpöä ja vauhtia\nseurapuheeseen, kylmän, väsyneen mielen uutta sytykettä. Ja silloin\ntuli aina jotain kosteaa ja kiiltävää hänen silmäänsä ja jotain hellää\nja lämmintä hänen ääneensä.\n\n\"Ei ollut pappia, kenen luo mennä. Eivät olisi älynneet eivätkä\nymmärtäneet, jos olisi mennytkin, jos uskaltanut ja rohjennut niiden\npuheille silloin. Olisivat hulluina pitäneet, ärjäisseet ja ovestaan\nulos työntäneet. Herroja ne olivat siihen aikaan papit — taitavat\nolla vieläkin — eivät laumalle esikuvina. Eivät yrittäneetkään tulla\nylhäältä alas katsomaan syntistä kansaa ja hoitamaan eksyneitä elämän\nlähteelle, Kristuksen vanhurskauden suojiin. Vaan nyt niitä on jo\ntulossa Berghejä ja Brofeldteja. On jo yksillä oljilla maattu, yhdessä\nkulettu, syntisiä tielle talutettu, arkoja ja metsistyneitä. Tulossa\ntunnut sinäkin olevan.\"\n\n\"Tulossa vai menossa — kukapa sen tietää?\" sanoi Malmberg\nvälinpitämättömästi. \"Se on vain se, joka on pääasia, että niille\nsaarnataan ja sanotaan totuus, ettei säälitä eikä säästetä.\"\n\n\"On se. Totuus on sanottava, niinkuin sen Herra sanoo Herran suulla —\nvaan pidä sinä pala toisessa kädessäsi, piiska toisessa! Pane kätesi\nalle, kun kaadat!\"\n\nPaavo sanoi sen hätäisesti, odottamatta Malmbergin jatkoa.\n\n\"Sanokaa sitten, mitä te vaaditte ja mitä teillä on oikeastaan\nmielessä!\" sähähti Malmberg ja nousi kiivaasti kävelemään. \"Luuletteko\nte minua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, niin että jokaisen kulkijan\ntäytyy käydä opettamassa ja oikomassa. On niitä suruttomia ja\njumalattomia pappeja pitkin Kalajoen vartta suusta päähän asti. Niitä\nminäkin olen ennen ollut — kortinlyöjiä, viinan juojia, herrain\nystäviä, vaan en ole enää. Saatte niitä mennä oikomaan ja opettamaan.\"\n\nHän kulki kiireesti viereiseen huoneeseen ja kuului sanovan siellä\njotain rouvalleen ruotsiksi palaten samassa taasen takaisin.\n\n\"Ei täällä enää pimeydessä vaelleta, niinkuin te siellä Savossa\nluulevan näytte\", jatkoi hän puhettaan. \"Täällä on Herran henki jo\nmonta vuotta ollut työtään tekemässä. En tiedä, mitä lie Savossa, liekö\nparempaa ja olkoon vaan parempaa, vaan sen tiedän, mitä on täällä.\nTänne tuli Lagus, tähän naapuriin, ennen minua — herännyt pappi. Se on\ntäällä saarnannut elävää sanaa ja pudistellut syntisiä hartioista. Jos\non sen oppi akatemian oppia, niin on minunkin. Meillä on sama henki ja\nmieli, ja me olemme aikoneet yhdessä työtä tehdä ketään kuulematta ja\nkeneltäkään lupaa kysymättä.\"\n\nHän sanoi sen viimeisen niin varmasti ja päättävästi kuin olisi\ntahtonut siihen lopettaa ja sillä sanottavansa sanoa.\n\nOli hänen mielessään muutakin, jota jo aikoi sanoa, vaan jätti\nkuitenkin sanomatta. Saarna oli huomiseksi vielä valmistamatta,\njuhlasaarna. Häntä harmitti, että ne istuivat siinä ja viivyttelivät.\nEivät ne täällä päin istuskele iltakausia papin kamarissa. Kun\ntulevat, niin asiansa toimittavat ja sitä tietään taasen menevät.\nNämä näkyvätkin olevan oikeita savolaisia, pitkänverisiä, mitä\nlienevät. Ja tämäkö nyt oli todellakin se Ruotsalainen, josta hän\njo Kalajoella ollessaan oli kuullut puhuttavan, se suuri profeetta,\njonka maine liikkui pitäjästä toiseen? Miten sen puhe oli leveää ja\nraakaa ja käytös kopeaa ja rohkeaa! Toisenlaiseksi kokonaan hän oli\nsitä mielessään kuvitellut, sellaiseksi pitkäpartaiseksi, pieneksi\nukoksi, jonka silmät ja koko olento loistivat hurskautta ja nöyryyttä\nja hyväntahtoisuutta ja joka kuunteli enemmän kuin puhui. Ja hän tunsi\nkatumusta siitä, että oli pyytänyt niitä jäämään.\n\nOli hetken hiljaista kamarissa, sellaista jännittynyttä oloa, jossa ei\nkukaan uskaltanut katkaista äänettömyyttä eikä jatkaa puhetta. Kuului\nhiipiviä askeleita viereisestä huoneesta ja pihamaalta katkonaisia\nääniä. Niskasen mieleen muistuivat vanhat muistot Liperin matkalta,\nkeskustelut ja väittelyt ja kiihtymiset samanlaiset, Renqvistin\njyrkkyys, Paavon rohkeus, ero ja hyvästit ja pitkät polvirukoukset.\nOli kuin olisi eilen vasta oltu Liperissä, niinkuin tämä huone tässä\nolisi Liperin papin huone, ja niinkuin tämä matka tulisi päättymään\nsamalla lailla kuin Liperin matkakin oli kerran päättynyt. Miten lie\nkauan muistellut vanhoja asioita, kuvitellut ja palauttanut niitä\nmieleensä, kun hän samassa näki Paavon seisovan pystynä ja pitkänä ja\nleveähartiaisena keskellä lattiaa.\n\n\"Niin pitääkin! — sillä lailla! — Pitää olla mies oman asiansa\npuolesta. Et vain tiedä vielä, millä voimalla meitä talonpoikia\ntaivaan tielle talutetaan. Sanon sen sinulle, ennenkuin lähden.\nTule talonpojaksi talonpoikain joukkoon, anna suruttomain pappien\npitää herruutensa! Sinä olet herännyt, sinusta Herra tekee työmiehen\nviinimäkeensä, jos siitä alennut ja köyhdyt, missä vielä tunnut olevan.\"\n\nNiskanen kävi levottomaksi Paavon rohkeudesta, nousi lähteäkseen\nja pyöritti lakkia kädessään. Toisin olisi pitänyt Paavon puhua,\nviisaammin, varovammin, kesyttää ensin, sitten kiinni ottaa. Vaan\nitseppä paraiten tietää, mitä tekee ja miten puhuu. \"Vedä maalle, mitä\npyydät!\" jatkoi Paavo puhettaan. \"Pidä nuotan perä kiinni, hoida niitä,\njotka heräävät, juokse jälessä arkain ja eksyneiden, kuleta niitä\ntänne kamariin, joita siellä pirtissä haavoitat, etteivät itse paranna\nhaavojaan eivätkä anna maailman niitä parantaa! Saat nähdä, miten ne\nheräävät kaikki vanhat ja paatuneet tässä pitäjässä, kun vain pappi\ntulee alas omasta korkeudestaan. Siinä se on salaisuus. Virkapapit,\nsuruttomat, seisovat paikallaan niinkuin virstantolpat, vaan Herran\npapit juoksevat syntisten jälessä.\"\n\nHe kulkivat pihan yli pirtin puolelle väsynein, vaivatuin askelin,\nniinkuin olisi jäänyt kummallekin mielen painoksi se, mitä sinä iltana\noli puhuttu.\n\n\"Mitä sinä, Paavo, siitä oikein ajattelet?\" kysyi Niskanen vihdoin\npitkän ajan perästä, kun he jo makasivat.\n\n\"Sitä, että siitä tulee mies semmoinen, ettei ole vielä nähty eikä\nkuultu. Lahjat suuret, henki väkevä, halu palava Herran asiassa,\nniinkuin pitääkin\", vastasi Paavo harvakseen, miettien.\n\n\"Niin vaan sinähän sitä korjailit ja oijoit. Kun ei vain olisi saatu\nLiperin matkaa tästäkin.\"\n\n\"Ei ole saatu. Liperin pappi tiesi itse tiensä, vaan tämän on tie vielä\nhakusalla. Tästä papista tulee sellainen ystävä, joka kestää. Ei saa\nsiitä mitään päättää, mitä se äsken kamarissaan puhui, siitä vain,\nmitä rahvaalle pirtissä. Se on Herran työ syvällä — sitä pitää syvältä\nhakea.\"\n\nMalmberg istui myöhään pöytänsä ääressä valmistellen saarnaansa. Vaan\nei siitä tullut sinä iltana valmista — ajatukset vain pyörivät siinä,\nmitä oli puhuttu ja mitä mikin oli sanonut. Kalajoella hän ennen\nkiisteli rovastinsa kanssa uskon asioista ja joskus Laguksenkin kanssa\nalkuvuosina Ylivieskassa.\n\nEttä se uskalsikin tulla häntä opettamaan ja oikomaan, talonpoika\npappia, ja ventovieras päälle päätteeksi. Oikeastaan olisi hänen\npitänyt osoittaa sille ovea silloin, kun se siinä seisoi keskellä\nlattiaa ja viittilöi puheensa höystöksi.\n\nVaan sitten taas tuntui siltä kuin olisi johonkin arkaan ja kipeään\npaikkaan koskettu, johonkin, josta ei oikein saanut selvää, vaan\njoka oli aina salaa vaivannut. Jos se sittenkin oli oikeassa, jos se\npuhuikin oikein siitä, miten pitää lähestyä kansaa alhaalta päin eikä\nylhäältä. Jos hän olikin ollut liian kaukana ja korkealla, niin että\nsiinä oli juopa välillä.\n\nOli hän sitäkin ajatellut ja sitä itseltään monesti kysynyt, miksei\nniitä enemmän herännyt, vaikka kirkko oli aina täynnä ja kansa usein\nitkun vallassa, niin ettei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ei oltu\nnäistä Laguksen kanssa milloinkaan puhuttu. Hän oli pitänyt Lagusta\nesikuvanaan kaikessa siitä saakka, kun hänelle itselleen oli tie\nauennut jumalanvaltakuntaan. Kun tekee ja puhuu ja opettaa niinkuin\nLaguskin, niin oikein tekee ja puhuu. Ja hän koetti taas valmistaa\nhuomista saarnaansa ja puistaa päältään kaiken ikävän ja raskaan.\n\nHelluntai-päivänä oli kirkko täpösen täynnä kansaa monesta pitäjästä\nKalajokea myöten. Kaikkein kasvot ilmaisivat jännitettyä ja odottavaa.\nNuorta väkeä seisoi käytävät sullottuina alttarille asti. Niinkuin\nolisivat yöllisistä synneistään kiinni otettuja ja tänne tuomiotaan\nkuulemaan tuotuja. Savolaisilla oli paikkansa penkin päässä risteyksen\nnurkkauksessa. Paavo istui raukean ja avuttoman näköisenä pitkä vartalo\neteenpäin kumartuneena, katse yhteen ja samaan paikkaan naulittuna.\n\nEi ollut ennen milloinkaan tuntunut saarnaaminen niin vaikealta kuin\ntänä päivänä. Miten lie siltä tuntunut? Miten olivat sanat kateissa\nja kaikki ajatukset eksyksissä! Siinä se nyt istui keskellä kirkkoa\nse Ruotsalainen pää taakse päin taivutettuna ja silmät, suuret,\nsyvät silmät, saarnatuoliin tähystäen. Että hänen pitikin nähdä\ntämä ensimäiseksi heti saarnastuoliin noustuaan! Hän koetti katsoa\nmuualle, saada ryhtiä ja pontta ja voimaa saarnaansa. Vaan ei hän\npäässyt kiinni kuulijoihinsa ei saanut oikein ohjaksia käsiinsä, että\nolisi pidellyt, pehmittänyt ja hellyttänyt herkäksi suurta joukkoa\nja painanut sitä alas synteinensä, niinkuin oli aina ennen tehnyt.\nHäntä harmitti, melkein suututti, että se istui siinä arvostelemassa\nja moittimassa hänen saarnaansa. Hän ajatteli rukouksien aika muita\nasioita, savolaisia vieraitaan, illallisia puheita Pirttiperässä,\nsitä, miten se seisoi keskellä laattiaa ja katseli häntä tuuheiden,\ntummien kulmakarvainsa alta. Kun hän tuli saarnastuolilta alas, jäi hän\npitkäksi aikaa seisomaan sakariston pöydän eteen surullisin, rauennein\nkatsein.\n\nKohta päivällisen jälkeen lähti hän Maliskylälle häihin. Oli niin\nkaunista ja kesäistä, että häneltä unohtui kaikki ikävä, ja hänen\nraskas, synkkä mielensä sulautui pian iltapäivän hyväilyyn.\n\nHän korvaa sen tänä iltana täällä perillä, minkä saarnassaan menetti.\nHän onkin onnistunut viime aikoina seurapuheissaan paremmin kuin\nsaarnoissaan. Miten tuntuikaan aina vieläkin peloittavalta ja\npainostavalta saarnatuolilla, vaikka oli ollut jo neljä vuotta pappina!\n\n\"Huomasitko sinä niitä niiden vaatteita?\" kysyi hän yhtäkkiä rouvaltaan\nja naurahti.\n\n\"Niidenkö savolaisten? Tyttö niille nauroi kaiken iltaa kyökissä, vaan\nen minä niitä tutkinut. Hyvin näkyivät olleen alkuperäisiä\", vastasi\nrouva samassa, iloisessa sävyssä.\n\n\"Niinkuin miehet itsekin ja niiden usko. Minulta jo loppui\nkärsivällisyys. Se toinen, Ruotsalainen, kulkee Savossa kuuluna\nmiehenä, jolla on oma lahkonsa ja omat opetuslapsensa. Näyttivät ne\nminulle miestä Kalajoen markkinoilla toissa talvena niinkuin jotain\nihmettä ainakin. Vaan ei se hyvinkään hengelliseltä silloin näyttänyt.\n\n\"Miten ne saavat sitten seurojaan pitää — talonpojat?\" kysyi rouva.\n\n\"Saavat, kun eivät ole papit ruvenneet estämään. Ja parempi onkin,\netteivät estä eivätkä ahdista. Mikä kerran on ihmisistä, raukeaa\nitsestään. Ei näistä miehistä mahda olla vaaraa eikä vastusta. Oli\nsillä toisella rohkeutta ainakin — sillä Ruotsalaisella — mitä lie\nollut muuta?\"\n\nKun he saapuivat häätaloon, olivat seurat jo käymässä ja Paavo\npuhumassa ovensuupenkillä istuen toisten takana. Hänen kaunis, pehmeä\näänensä kaikui vastaan pihalle.\n\n\"Teillä täällä on pappi omasta taasta — tokko toista tarvitaankaan?\"\nsanoi Malmberg puoleksi leikillä, puoleksi katkerana isännälle.\n\n\"Veisasivat jo kauan odotellessa, niin pyydettiin puhumaan, kun\nkuultiin, että se on ennenkin puhunut. Mahtoikohan olla pahastikin\ntehty?\" vastasi isäntä hämillään, kuin anteeksi pyytäen.\n\nHe pysähtyivät oven suuhun, eteisen puolelle ja nojasivat pielustaa\nvasten kurkoittaen pirttiin.\n\n\"Älkää siihen jääkö\", kuului Paavon kirkas, painokas ääni, \"siihen,\nettä kulette ja kuulette, vaan lähtekää kuulosta elämän Herran eteen\nsaamaan viisautta ja valoa ja oikeaa voimaa elämän tielle päästäksenne\nja sillä pysyäksenne! Teillä on nyt täällä sellainen aika, ettei\nennen milloinkaan. Teillä on tie auki ja veräjät valmiiksi purettuina\njumalanvaltakuntaan. Vaan kopeat ja korkeat eivät siitä sisälle pääse\neivätkä viisaat, jotka luulevat tien tuntevansa. Se on salattu tie,\nniinkuin on salattu se viisauskin, jota sen tien kulkemiseen tarvitaan.\nNiin on matalalle paikalle pantu Herran armo, etteivät sitä yllä ylpeät\nmielet eivätkä omistaan eläjät, vaan ahdistetut ja vaivatut, joiden\non täytynyt ruveta kumarassa kulkemaan omien syntiensä alla. Hyvä on,\nettä kulette kuulossa ja että on, mitä kuulla, kun on Herra antanut\nheränneen papin ja elävän sanan papin suuhun. Mitä mahtanee tehdä ja\nmiten tällekin kansalle armoansa osoittaa, vaan siltä näyttää ja tuntuu\nvieraasta ja kulkijaimesta kuin vaalenisivat vielä vainiot näillä\nlakeuksilla, joita pimeys ja synnin synkeys on peittänyt. Vielä soivat\nnäillä mailla samat sävelet, joita nyt Savon saloilla ja Karjalan\nvaaroilla veisataan. Vielä ollaan yhtä ja samaa kansaa saman armahtajan\nympärillä.\"\n\nPaavon puhe oli käynyt yhä henkevämmäksi ja voimakkaammaksi ja ääni\npaisunut. Jokainen sana vastasi kaikuna luhdin seinästä pihan perillä.\nEi hän ollut puhunut sellaisella voimalla moniin aikoihin. Niskanenkin\nnäkyi kuuntelevan ihmetyksissään, niinkuin olisi ensi kertaa\nkuulemassa, silmäillen väliin salaa ympärilleen ja tarkaten, minkä\nvaikutuksen puhe oli tehnyt outoon kansaan.\n\nMinkä lie tehnyt mihinkin? Joku naisista hyrähti itkuun, vaan muut\nistuivat vielä paikoillaan hiljaa, kun Paavo oli lopettanut. Malmberg\nnäkyi seisovan samassa paikassa, ja koko hänen ryhtinsä, komean\nupseerivartalon ryhti, tuntui rauenneelta.\n\n\"Saivat puhumaan, kun pyysivät\", sanoi Paavo nöyrästi, ujona ja tuli\ntervehtimään. \"Vai saako sokko sotaan tulla?\" kysyi hän hetken päästä\nhilpeämmin.\n\n\"Minua alkoivat puhujanaan pitää heränneet ja hätääntyneet\", jatkoi\nhän vakavana. \"On ollut raskasta ja vaikeaa puhuminen, kun on tunto\nsoimannut ja oma sydän tuominnut huonoista asioista Herran edessä.\nSiinä se on tarkka paikka puhujalla, että puhuu sen, minkä kannattaa\nja minkä kestää. Luulevat jonkun olevan, jonkun uskonsankarin, pyhän\nmiehen, oikean parannuksen tekijän ja rukoilijan ja onkin konna\nsellainen, että sietäisi saada eri helvetin omaksi rangaistuksekseen.\"\n\nMalmbergistä tuntui siltä kuin olisi tämä kaikki hänelle puhuttua.\nHäntä se taas tarkoitti ja opetti ja tahtoi nöyrryttää puheellaan.\nJa hän heittäytyi äänettömäksi vetäytyen välinpitämättömän näköisenä\ntuoleineen toiselle puolen huonetta. Oli parasta olla kuulematta ja\nvälittämättä mistään.\n\n\"On se sitäkin\", jatkoi Paavo yhä puhettaan, \"ettei ole puhujan\nvoimassa eikä vallassa, mitä puhua, vaan täytyy puhua, niinkuin Herra\npuhuttaa. Se on se puhe Herran puhetta, minkä kivulla synnytit ja\nvaivan takaa sait sanotuksi. Herra kypsentää kipujen ja ahdistusten\ntulella ruuan vaivatuille ihmisille vaivattujen sielussa. Vaan sitäpä\nei siinä sanota eikä heti paikalla ilmoiteta, mitä ja millaista on\npuheesi milloinkin, onko omaasi vai onko Herran suulla puhuttua.\"\n\n\"Ilmoitettiinpa silloin rytäkkökesänä sinulle, Paavo, siellä\nKarjalassa. Viikon puhuit keskellä kesän kuumuutta, niin jo herkesivät\nhyppimästä hurmanhenget\", huomautti Niskanen.\n\n\"Silloin siellä\", sanoi Paavo surullisella äänellä. \"Siitä on jo pitkä\naika. Ja toisen kerran Sääskiniemessä Juhanan murhan jälkeen. Minä\nsinne kirves vyöllä aamulla aikaisin, kun olin illalla Karjalasta\npalannut. Vapisivat roistot sanan edessä, niin että lusikat putosivat\nkäsistä pöydälle, kun olivat juuri ruualle ruvenneet.\"\n\nHän käveli Niskasen eteen, innostui, kiivastui ja unohti samassa papin\nja vieraat ja oman äskeisen puheensa.\n\n\"Vaan tämä on toista, mitä tässä on puhuttu\", jatkoi hän rauhallisena\nja palasi istumaan entiselle paikalleen, \"Tämä on sitä, että Herra\nsalaa oman työnsä ja oman henkensä vaikutukset. Jos on pappi tai muu\nmaallinen mies, niin ei saa ylpeillyksi siitä, mitä ja miten on puhunut\neikä sitä omakseen otetuksi.\"\n\nMalmberg puheli puoliääneen isännän ja vierasten kanssa toisella\npuolen, väliin taasen rouvansa kanssa ruotsia seuraten samassa\nsilmillään Paavoa. Ja hänen mielessään oli lakkaamatonta taistelua\nsiitä eilisestä ja tästä tämänpäiväisestä.\n\nJotain siinä on sellaista, jota ei ole muissa kenessäkään, ajatteli hän\nja tarkkasi salaa Paavoa. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän\nsiihen kiintyy. Jos ei se sittenkään ollut röyhkeyttä, minkä hän\nillalla siksi luuli. Ja hänestä tuntui siltä, kuin ymmärtäisi hän sitä\nnyt jo paremmin.\n\nHän jäi yhä pitemmältä tarkkaamaan Paavoa, Paavon omituista, korkeaa\notsaa, joka taipui vähän luonnottomasti taaksepäin, ulkonevia\nposkipäitä ja suuria, ilmeikkäitä, sielukkaita silmiä korkeiden kulmien\nalla. Mitä jos olisi pyytää sitä vielä puhumaan. Vaan ei hänen sopinut\nnyt vielä ainakaan.\n\nKun toimitukset olivat tehdyt, kiirehti Malmberg seuratupaan.\n\n\"Jospa vieras vielä puhuu kansalle. Kuuluvat siellä veisaavan\", sanoi\nhän mennessään Paavolle kuin vahingossa, huomaamatta, ajattelematta.\n\n\"Minä siellä, missä ei ole pappia — paremman puutteessa\", kuului Paavo\nsanovan nöyrästi, vaatimattomasti, kun Malmberg oli jo ovessa.\n\nOli yhtä ahdasta ja vaikeaa taasen Malmbergin puhe, kuin oli ollut\naamullinen saarnakin. Oli sellaista harhailemista, alutonta ja\nloputonta, sumussa kulkemista ja erämaassa eksyksissä juoksemista.\nEi hän päässyt enää siihen entiseen välittömyyteen eikä lämpimään\nsuhteeseen kuulijainsa kanssa, johon oli aina ennen päässyt. Hän\nkatseli hätäisenä ympäri huonetta. Vasta nyt puheensa lopussa hän\nhuomasi, että Paavo istui perällä pirttiä toisten takana rauhallisen\nja tyytyväisen näköisenä, harras ilme kasvoissa, niinkuin ei olisi\nmitään moitetta mielessä. Ja hän tunsi yhtäkkiä jotain helpoitusta ja\nkevennystä. Niinkuin se ei enää olisikaan sama, mikä oli ollut eilen\nillalla, niinkuin hän sen nyt näkisi kokonaan toisessa valossa.\n\n\"Se on niin, että on vaikea pysyä yksinkertaisena ja ottaa Herralta,\nmitä Herra antaa\", sanoi Paavo Malmbergille, kun he hyvästelivät.\n\"Muista odottaa, kunnes annetaan, äläkä itse ryykää Herran tavaroille!\nNiitä ei saada ottamalla, vaan odottamalla.\"\n\nMalmberg katsahti kysyvänä Paavoon ja jatkoi hyvästelemistään hätäisenä\nja kiireissään.\n\nPois hänen piti päästä täältä, pois kotiin, ulos, tielle, jonnekin\nrauhaantumaan ja saamaan tasapainoa mieleensä. Hänen olisi pitänyt jo\nennen lähteä, kohta toimituksen perästä, ja jättää tämä vieras niille\npuhumaan.\n\nHän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa saamatta puhutuksi mitään\nrouvalleen.\n\nMiten hänen olonsa olikin niin raskasta ja vaikeaa, ettei pitkiin\naikoihin, ei sitten kuin Pietarissa ennen ylioppilaana, kun hän\nneuvotonna ja avutonna sielunsa ahtaissa harhaili suuren kaupungin\nkatuja, ja Kalajoen pappilan vinttikamarissa viimeksi, kun hän\nmuutamana päivänä Ylivieskasta palattuaan itki ja katui, että oli\nollenkaan papiksi ruvennut. Oli ollut sellaista juhla-aikaa koko tämä\nNivalassa oloaika. Niinkuin olisi linnun päästänyt häkistään, niin oli\nhänenkin ollut hyvä olla päästyään pois Kalajoen pappilasta, missä oli\naina saanut olla orjallisella mielellä, aina kiistellä ja väitellä.\nSitten oli ollut häämatka Ruovedelle ja uuden kodin perustaminen\nPirttiperään ja monta onnellista, ihanaa hetkeä yhdessä, yhteisiä\nmatkoja pitäjälle, suuria seuroja ja täydet kirkot sunnuntaisin.\n\nHän oli istunut Laguksen jalkain juuressa, kuunnellut Lagusta kuin\nlapsi isäänsä, imenyt elämää ja voimaa Laguksen sanoista. Mitähän se\nsanoisi näistä savolaisista — tästä Ruotsalaisesta? Hänen olisi pitänyt\nviedä ne Ylivieskaan, Vaan ei hän itsekään ollut niistä selvillä.\nMitä oli kuullut ja nähnyt, oli illalla vielä suututtanut, vaan nyt\nsitten herättänyt sitä suurempaa mielenkiintoa. Niinkuin sekin, mitä\nse puhui puhujasta ja saarnamiehestä. Oli oikeastaan väärin, että hän\npiti itseään herrana ja oppineena ja kaiken tietävänä niiden edessä.\nEivät olleet hänen omat asiansakaan sellaisia, että olisi kannattanut\nkohdella ynseästi vanhoja miehiä.\n\nOli tuntunut sittenkin sellaiselta etsimiseltä ja hapuilemiselta ja\nseinän takana elämiseltä tämä hänen olonsa ja elämänsä. Aina kun pääsi\npuhumasta tai kun tuli alas saarnatuolilta, löi tuntoa, kolkutti ja\näänteli sielussa outo ääni: entä itse? — millaiset ovat omat asiasi,\nuskosi ja parannuksen tekosi, rukouksesi ja rakkautesi? Ei ole ollut\noikeasta uskosta tänäkään päivänä kuin riekaleita jälellä. Kopeutta\nvain ja kunnian himoa ja omatekoista jumalisuutta ja loukattua\npappisarvoa ja siitä suututtelemista kaiken päivää päästä päähän.\n\n\"Kuule, Amanda! Minun täytyy tavata niitä miehiä vielä tänä iltana\",\nsanoi hän äkkiä rouvalleen pihalla Pirttiperässä, kun he jo olivat\nastuneet rattailta alas.\n\n\"Mistä sinä sen sait mieleesi? Mitä sinä niillä enää? Anna niiden mennä\nrauhassa menojaan!\" vastasi rouva hämmästyneenä.\n\n\"Minun täytyy. Minusta tuntuu siltä, että sielu hukkuu, jollen mene. Ne\nlähtevät tänä iltana ja ennättänevät Isolle-Niemelle ylipäähän. Minusta\non kaiken iltapäivää, siitä saakka, kun kuulin sen puheen lopun —\ntuntunut siltä, että sillä onkin viisauden ja taidon tavarat kätkettynä\nkarun kuoren alla, että se onkin se Ananias, jota minä raukka vielä\nsokeudessani tarvitsen.\"\n\n\"Voi, Kustaa, rakas, tee sinä tahtosi!\" sanoi rouva nöyränä ja\nalistuvana.\n\nMalmberg oli laskenut oikein. Savolaiset vieraat olivat lähteneet\nsamoihin aikoihin Malisperältä ja saapuneet vähää ennen\nIsolle-Niemelle. Oli jo yö pian puolessa, kun hän pääsi perille.\nVieraat istuivat vielä ylhäällä isännän ja muutamien seuroista\npalaavien kanssa puhellen parannuksen asiasta.\n\n\"Tulin vielä\", sanoi Malmberg ja käveli suoraan Paavon luo tervehtimään.\n\n\"Tulit, kun tuotiin. Et olisi itsestäsi tullut\", vastasi Paavo\niloisesti, ja hänen äänensä värähti omituisesti. \"Sitä olen\nodottanutkin, että tulet.\"\n\n\"Miten? — mistä te sitä olette osanneet odottaa?\" kysyi Malmberg\nhämmästyen.\n\n\"Ovat ennen tulleet, jotka ovat samalla mielellä lähteneet kuin\nsinäkin.\"\n\n\"Vaan mistä te minun mieleni?\" kysyi Malmberg yhä ihmeissään.\n\n\"Minä? — Siitä minä sinun mielesi, mistä muidenkin kaikkien, jotka ovat\nHerran käsiin joutuneet, vaan eivät vielä rauhaantuneet eivätkä omia\nvoimiansa menettäneet. Repivät, reuhtovat, juonittelevat, suuttuvat\nitsellensä ja muille, kulkevat ryykäämällä elämän tietä, loukkaavat\nsiinä itsensä ja tulevat sitten kärsimättömiksi. Niillä on kaikilla\nsama tauti, vaan suurilahjaisilla sitä ankarampi.\"\n\nMalmbergilla oli niin monta kysymystä, ettei tietänyt, mistä aloittaa\nja minkä niistä ensiksi tehdä.\n\n\"Miten se sitten paranisi, se tauti?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Siten, että pyydät Herralta sitä armoa, joka alentaa ja tekee\nyksinkertaiseksi. Sitä tietä tulee rauha sydämeen ja voima sieluun.\nSiinä on ahdas portti edessäsi. Pane pois oma tietosi ja viisautesi\nja akatemiallinen oppisi ja asetu syntisenä ja armahdettavana\nkaikkinäkevän eteen! Tunnusta ja sano muillekin, millainen itse olet!\nSaarnaat oman sielusi sairaaksi ja se tapahtuu tällä tavalla: opetat,\npuhut pyhistä asioista, koetat lohduttaa murheellisia ja valaista\nsokeita ja herättää nukkuvia, niin tunnet samassa, että onkin oma\nsielusi saastaa ja törkyä täynnä. Siitä tulee sitten vaiva ja kipu\nsellainen, että se jos ei saa hoitoa, niin tappaa hengellisen elämän\nheränneessä papissa. Alennu ja avaa sydämesi näille talonpojille\näläkä rupea suojaamaan äläkä salaamaan rokkisi taakse mitään synnin\npesäkettä! Vaan jos pidät itseäsi parempana ja pyhempänä ja omaa\nvaloasi kirkkaampana kuin toisten, niin kannat aina salaista kipua\nsielussasi ja tunnon nuhdetta ja siinä kasvaa sitten korvalla karvas\njuuri, ulkokultaisuus ja muu väärän hengen hedelmä.\"\n\nNiin se oli. Sellaista se oli. Se tuntui niin vastaavalta ja tutulta,\nvaikkei sitä ollut osannut koskaan itselleen selvittää eikä olisi\nuskaltanut kenellekään, vaikka olisi osannutkin. Ja Malmberg istui\npöydän päässä kuunnellen, pää käden varassa ja käsi pöydän.\n\nHän oli kuin sairas, joka on joutunut lääkärin pideltäväksi, kuin\nlapsi, joka istuu isänsä polvella, siinä vaikeroi ja itkee, vaan\ntyyntyy taasen.\n\nSe se oli, joka hänellä oli ollut syntinä ja salaa rauhattomuutena,\nettä oli ollut korkealla, muita ylempänä, että oli luullut jo olevansa\nmuita parempi, että oli käskenyt ja komentanut ja lahjojaan näytellyt,\nkun olisi pitänyt hoitaa ja kantaa syntisiä, perässä juosta, pyytää ja\nkesyttää.\n\n\"Herra on antanut sinulle lahjojaan\", jatkoi Paavo, \"vaan lahjain\nmukana tulee vaaroja ja korkeita kiusauksia. Muista aina omaa\nheikkouttasi äläkä kyllästy kerjäläisen läksyyn! Et voi itse mitään,\net kykene mihinkään, ei ole sinusta itsestäsi saarnamieheksi. Kaikki\npitää saada Herralta — usko Herraan, ettet tottele järjen juonia,\nrakkaus syntisiin, niin että säälit, armahdat ja kannat niitä, päätä\nsilittelet ja polvellasi pitelet. Varo sitä, ettet pyhäksi pyri etkä\nuskonsankariksi miksikään! Anna Herran hengen hiljaisuudessa työtään\ntehdä ja uskoasi sisältäpäin sielustasi kasvattaa! Ole sinä, pysy\nsinä köyhänä, heikkona ja alastomana aina Herran edessä! Siinä se on\nsalaisuus — se salattu viisaus.\"\n\nPaavo tuntui täällä kokonaan toisenlaiselta kuin eilen Pirttiperässä.\nOikein piti pitkään katsoa, oliko se sama mies, oliko siinä mitään enää\nsiitä eilisestä. Ei ollut äänikään enää samanlainen eikä katse eikä\nkäynti eikä liikunto mikään. Jos ei olisi tiennyt, olisi pitänyt eri\nmiehenä.\n\nVaan se olikin tapahtunut hänessä itsessään se muutos, hänen omassa\nsielussaan ja mielessään. Hän oli ollut olevinaan Herran asialla, vaan\nolikin ollut omallaan. Herra hän oli ollutkin, suuri herra, vaikka\nolikin herroista luopunut. Korkealla hän oli ennen kulkenut, pää\npytyssä, omaa kunniaansa elättäen. Vaan tien pitää nyt kulkea alaspäin.\nHänen pitää nyt- lähteä syntisenä syntisten joukkoon, suurimpana\nsyntisistä halvimpana heränneistä.\n\nIllan hämärä oli jo poistunut pirtistä, ja aamun puna valaisi seiniä\nja siltapalkkeja. Oli pitkän aikaa äänetöntä Paavon puheen perästä,\noli sellaista pyhää tunnelmaa, jossa itsekukin tuntee olevansa kahden\nkesken Herran kanssa ja jossa sieluun virtaa salattua rauhaa ja iloa.\n\nMalmberg nousi vihdoin lähteäkseen ja ojensi äänetönnä kätensä Paavolle.\n\n\"Ei vielä. Et saa vielä mennä\", sanoi Paavo ja hänen silmissään kiilsi\nouto kosteus. \"Eroaisimmeko rukoilematta? Herran ystävillä on yksi\nsuuri etuoikeus. Saavat samassa hengessä Herraa lähestyä. Rukouksen\nkautta saavat kaikki, mitä saavat, uskon ja hengen yhteyden, rauhan ja\nrakkauden siteen, vaan ilman rukousta ei mitään anneta.\"\n\nJa hän lankesi polvilleen penkin varaan, pani kätensä ristiin, ja\nhänen äänensä kaikui kirkkaana ja lapsellisen luottavana äänettömässä,\navarassa pirtissä:\n\n\"Kaikkivaltias Jumala, Jeesuksen Kristuksen isä Me kiitämme sinua\nsiitä, että suuret syntiset saavat lähestyä sinua, joka olet pyhä ja\nvanhurskas. Kallista korvasi puoleemme, kun taasen tulemme tykösi ja\nlaskemme eteesi huonoutemme, syntimme ja suuren avuttomuutemme! Sinä\npelastit sielumme kuolemasta ja tuomiosta. Kirkasta tämä armo ja työ\nmeidänkin köyhille sieluillemme! Auta meitä yhdessä hengessä itseäsi\npalvelemaan ja toinen toistamme rakastamaan! Muista armossa tätäkin\nseurakuntaa, sen nuorta paimenta, kaikkia vaivatuita ja velanalaisia\nheränneitä Savon ja Karjalan maassa! Kuule rukouksemme Jeesuksen\nKristuksen tähden!\"\n\nKuin unissaan kulki Malmberg ulos pihalle sydän täynnä onnea ja\nrauhaa. Kaukaa avaran vainion takaa nousi kevätkesän aurinko suurena,\nkirkkaana, lämpöisenä. Hän antoi hevosen astua ja vaipui omaan onneensa\nja omiin ihaniin ajatuksiinsa, jotka tulivat ja menivät, vaan joilla\nkaikilla oli tuotavana tullessaan valoa ja uuden elämän kirkkautta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOli kuin uutta elämä Aholansaaressa taas, uutta ja outoa. Paavo oli\nsaanut uuden emännän itselleen sen entisen tilalle, joka oli suurimman\nosan elämäänsä ollut katkera ja kiukkuinen, vieras hänelle itselleen\nja hänen matkoilleen, vaan viime vuosina sitten muuttunut ja kuollut\nvanhurskaan kuolemalla.\n\nAnna Loviisa, uusi emäntä, oli kokonaan toinen luonteeltaan, hiljainen,\nalistuvainen ja mukaantuva, aina valmis palvelemaan Paavoa ja ystäviä,\naina valmis auttamaan Paavoa matkoille ja lämpimällä, iloisella\nmielellä vastaanottamaan ja kotona hoitamaan. Oli palvellut aikanaan\nKalliolahdessa ja muualla heränneissä, ollut ahkera sananviljelijä,\nvilpitön parannuksentekijä ja hyvä veisaaja. Oli ollut aina palvelevana\nhenkenä heränneiden pidoissa, häissä ja hautajaisissa, oppinut\ntaloutta ja käsitöitä, ollut kaikkein ystävien suosikki ja kaikkialla\ntervetullut. Kaikki oli Aholansaarella kuin muuttunutta, kaikkialle\nilmestynyt järjestystä ja uuden emännän huolenpitoa, siisteyttä,\npuhtautta, tarkkuutta, taitavuutta. Se oli miellyttänyt ja huvittanut\nPaavoa, vaan sitten oli hän ruvennut vainuamaan siinä ahneutta ja\nmaailman rakkautta.\n\n\"Loppuu kesken köyhyys, ensin maallinen, sitten hengellinen. Rikkaat\ntulevat työläästi taivaanvaltakuntaan. Rikkaus, tämän maailman tavara\nja mammonan valtaan ovat Nilsiän heränneiltä hengen ottaneet, niin\nettei enää seurojakaan saada pidetyksi missään. Saat hyvin kaikki\nkulkemaan ja menestymään, liinasi, loukutuksesi, kankaasi, karjasi,\nniin on tie pian tukossa tähän taloon. Meiltä on Herra ennen salannut\ntavaransa köyhyyden taakse, pettuleivällä parannusta teettänyt ja\nsurvolla rukoilemaan opettanut.\"\n\nSe oli ollut sellaista Paavon puhe, milloin oli nähnyt emäntänsä\nkiireissään. Joskus kun Anna Loviisa päivät pääksytysten kutoi ja istui\nkangaspuillaan, toimitti Paavo keskellä päivää seurat kotiinsa tai haki\nväkensä veisaamaan. Vaan se oli ollut muistutusta ja varoitusta enemmän\nkuin moitetta. Hän oli siitä sittenkin hyvillään, että Anna Loviisa oli\nahkera ja toimellinen ja että kaikki oli ruvennut menestymään.\n\nTytöt olivat yksi toisensa perästä karkkoontuneet kotoa, Sohvi\nviimeksi. He olivat olleet saattamassa Sohvia suurella joukolla\nKarjalaan, kulkeneet vanhat, vaikeat matkat taasen monista ajoista,\nsalot selkähevosilla Pielisen rannalle, selät suurilla venheillä,\npitkin tietä joukkoaan kasvattaen. Samat, vanhat ystävät olivat olleet\nkoolla Lieksassa ja Nurmeksessa, Härköset, Piiroset, Timoset, Tolvaset,\nketä ne kaikki lienevätkään olleet. Pyykkö vain oli kuollut, vanha lain\nmies. Miten lie miehen käynyt — liekö päässyt perille?\n\nKarjalassa paloi kaikkialla, kaikilla vaaroilla ja kaikkien niemien\nnenissä herätyksen tuli. Sitä oli Paavo pitänyt pahana, että\njohtomiehiä ja seuranpitäjiä oli ilmestynyt joka kylään, ettei ollut\noikeaa järjestystä missään, ei siinä, mitä oli puhuttu ja mitä\nveisattu. Kaikki olivat tukkineet tavaroitaan esille, puhuneet,\nparpattaneet, ilman aikojaan vain kuin puhuakseen ja omaansa\nnäytelläkseen. Se oli niiden vanhaa vikaa, joka näkyi pysyvän aina yhtä\nparantumattomana.\n\nHerrat olivat taas nostaneet vainon heränneitä vastaan Karjalassa ja\nkulettaneet niitä käräjiin luvattomasta seurain pidosta. Herrain se\noli syy. Herrat olivat kaikkialla heränneiden pahimpia vainomiehiä,\njoille talonpojat olivat sitten apuansa antaneet. Vaan mitenkäs kävi\nJuuan Halosen, jumalattoman miehen? Läksi Nurmeksesta viskaalille\nvieraitamiehiä hakemaan, niin jäi sille tielle, jäihin jäi kehnossa\nkevätkelissä eikä ole sieltä sen perästä todistajiaan tuonut. Siitä\nsiellä oli puhuttu joka talossa, tuskin muusta mistään, siitä oli\nPaavokin puhunut kaikkialla Karjalasta palattuaan.\n\nTokko lopettavat, tokko aukeavat silmät näkemään kenen puolella on\nHerra, tokko tietävät vieläkään sitä, että heränneet ovat Herran\nsilmäterä, ettei niihin saa koskea eikä niitä käräjillä kiusata? Vaan\neivät ne sitä siihen jätä, mihin Halonen sen jätti. Siitä ne tointuvat\nvielä ja nostavat vainon semmoisen, joka ulottuu idästä länteen niin\npitkältä kuin heränneitä riittää. Kuka ei herää tässä tulessa, mikä nyt\npalaa, sen täytyy paatua ja soentua.\n\nPaavo oli usein raskaalla, synkällä mielellä kotonaan, varsinkin\nmatkoilta palattuaan. Ei jaksanut paljon puhua, luki vain ja pysytteli\nkamarissaan. Vaan Anna Loviisa koki silloin olla sitä puheliaampi ja\niloisempi niinkuin tahtoisi tartuttaa tuultaan Paavoonkin ja omalla\nilollaan keventää Paavon mieltä — puheli, hyräili laulujaan pirtissä\nhääriessään ja kävi tuontuostakin kamarissa Paavolle asiaa tehden.\n\n\"Kuule, Anna Loviisa!\" sanoi Paavo eräänä päivänä taasen, kun emäntä\ntuli kamariin, \"sano sinä, mikä minun oikein on! Minulla on sellainen\nvaiva ja rauhattomuus sielussa. On niinkuin odottaisin jotain\nonnettomuutta tulevaksi. Liekö jäänyt siitä Juhanan murhasta veriin vai\nmuutoinko vain on omien asioitteni tähden?\"\n\n\"Minä? — Miten minä, joka en omista asioistanikaan selvää saa — miten\nminä sinun asioihisi mitään?\" sanoi Anna Loviisa hämillään, kysyvästi.\n\n\"Se on siinä sekin — se käräjöiminen ja heränneiden kiusaaminen.\nKuuluivat yltyneen Karjalassa sen syksyllisen käyntini jälkeen ja\nsiitä lähtein ruvenneen yksissä tuumin vainon tekoon. Kun eivät vielä\nveritöihin ryhtyisi, jumalattomat. En tiedä, Herra sen tietää, vaan\nminusta tuntuu siltä, että vielä se on tämäkin tukka verissään.\"\n\n\"Vaan jospa heittävät nyt, kun on Jumalan tuomio niille siellä Juuassa\njulkiluettu\", sanoi Anna Loviisa ja hänen äänessään oli rohkaiseva sävy.\n\n\"Ja on sekin, että on yhden miehen hartioille kaikki pantu. Saat pelätä\nitseäsi, valvoa omia ja muiden asioita, heränneiden kaikkien Karjalassa\nja Savossa. Nyt pitäisi taasen lähteä Kajaaniin.\"\n\nAnna Loviisa seisoi ja myönnytteli ja koki sanoa jotain, mitä vain\nennätti, osanotoksi ja sääliksi.\n\n\"Ne pitävät minua profeettana\", jatkoi Paavo, \"oikeana Jumalan miehenä,\njolla on tavaroita joka markkinoilla, uskoa, henkeä, voimaa ja uutta\nviisautta. Eivät ne tiedä, miten ovat asiat ahtaalla ja miten on\nkuollutta ja köyhää profeetan sielussa, että on taas sisällinen elämä,\nusko ja parannuksenteko sellaista kuin tikkua kiskoisi lattian raosta.\nLähteä ja mennä sitten tällaisen ja olla muille opettajana!\"\n\n\"Jospa jäisit kotiin — jospa Heikki menisi Niskasen kanssa — jospa ne\nmenisivätkin kahden. Pannaan sana Kalliolahteen, ettet sinä tulekaan\",\npuheli Anna Loviisa, kun oli huomaavinaan, että Paavo oli vastahakoinen\nlähtemään.\n\n\"Ei panna, ei käy laatuun, minun sinne pitää sittenkin. Siellä ovat\nmonenlaiset tuulet puhaltamassa. Kohta on samanlaista kuin Karjalassa\nkerran rytäkkökesänä — kaatuvat, hyppivät, hourailevat horroksissaan\nja mitä tekevätkään. Ja on siellä sitä Renqvistin hapatustakin jo\nsiemeneksi.\"\n\n\"Sitäkinkö taas!\" pisti Anna Loviisa väliin, niinkuin olisi hänkin\nsiitä jo kyllänsä saanut.\n\n\"Täältä joutaa omasta pitäjästä tähän aikaan minne hyvänsä.\nSutinen suuttui hengen köyhyyteen, kun oli oppinut rikkaudessa ja\nyltäkylläisyydessä elämään, ja muiden köyhempäin on käynyt samoin,\nHeikki yksin on enää jälellä vanhoista heränneistä Nilsiässä. Pysyy\nlämpimänä Heikkikin, kun kulkee tulen ääressä.\"\n\n\"Niin — on oltu, on oltu valvomattomia, on nukuttu uudestaan, on\npainuttu takaisin samaan, entiseen suruttomuuteen, josta herättiin.\nSinne minäkin uupuisin, jollet sinä, Paavo puhuisi ja kulettaisi\nvieraitasi, niitä pitkämatkaisia, Niskasia ja Karjalan miehiä ja muita.\"\n\n\"Vaan ne jäävät kotiinsa nekin nyt, kun niitä sakoitetaan. Eivät\nuskalla enää. Lukisivat raamattuaan heränneet täällä, niinkuin\nmuuallakin, niin ei olisi tarvis olla niille keppinä ja kainalosauvana.\nRaamatusta minun pitää saada, mitä saan ja mitä olen joskus muillekin\nantanut.\"\n\nKun Anna Loviisa oli mennyt pirttiin, jäi Paavo yksikseen ja jatkoi\nlukuaan siitä, mihin sen oli jättänyt. Hänestä tuntui niin vaikealta\nolo ja elämä taasen, tyhjältä, pimeältä, ahtaalta, ettei hän jaksanut\nkoota ajatuksiaan siihen, mitä luki. Ja hän luki pitkät kappaleet\najatukset muissa asioissa askaroiden, niin että piti sitten palata\ntakaisin ja lukea uudelleen.\n\nOn aina sellainen tilinteko täällä kotona niistä matkoista, siitä,\nmitä niille on puhunut ja mitä millekin sanonut. On niinkuin täällä\nkuritettaisiin kaikista vioista ja erehdyksistä ja synneistä, joita\non matkoilla tehnyt. Sellainen luonto sitten vielä, joka ei pysy\naisoissaan, vaan riuhtoo ja yrittää ja särkee valjaansa, vaikka panisit\nuudet joka päivä päälle.\n\nOn monesti ollut sellaistakin, ettei ole tuntenut eikä osannut\neroittaa, onko enää mies herännyt ja Herran armosta osallinen, vai onko\njo kaikki menettänyt, sen ensimäisen armon ja kutsun ja kihlat, ja\ntullut tylsäksi ja tunnottomaksi — ei sitä, onko vielä Herran tiellä\nvai omaansako kulkee. Luontonsa näkee joka päivä, mutta armoansa ei.\nJa kun ne ovat viallisia ja eksyviä heränneet kaikki, joiden asioita\non ruvennut hoitamaan, niin kaatuvat toisinaan niiden kaikkien synnit\npäälle niin raskaana taakkana, että hengen salpaa. \"Siinä on sinun\nlaumasi\", sanoo saatana ja osoittaa sormellaan joka haaralle. \"Siinä\nne ovat pyhät ja hurskaat\", sanovat suruttomat ja muuttumattomat ja\nvetävät viallisia ja vaivaisia kaiken maailman tuomittaviksi.\n\nHänen täytyy sittenkin lähteä, vaikka on vasta kotiin tullut ja vaikka\ntuntuu taas niin raukealta ja väsyneeltä sielussa. Mikkonen, se\nristijärveläinen, jota on ennen varoitettu, vie väärään, väärän hengen\nvaltaan heräävää kansaa, eikä ole siihen apteekkariinkaan luottamista.\nSe on sellainen ystävä, joka hoitaa heränneitä ja pitää hyvänä, vaan\nsuosii sitä hapatustakin, sitä Liperin papin jumalisuutta ja polvillaan\noloa.\n\nJa hän läksi taasen, niinkuin oli monesti ennenkin lähtenyt, otti\nKalliolahden Heikin kanssaan, ajoi Iisalmelle ja sieltä sitten Niskanen\nkolmantena Kajaaniin.\n\nNiskanen oli aina ollut kumppanina. Ei olisi matka ollut ilman Niskasta\nsitä, mitä oli Niskasen kanssa, ei samaa, varmaa, ryhdikästä, reipasta\nkulku ystävissä. Ei olisi Paavokaan ollut sama, iloinen, leikkisä,\nrohkea. Niskanen oli tukemassa ja vahvistamassa Paavoa, niinkuin\nBarnabas Paavalia, niinkuin Melankton Lutheria. Yhdessä suunniteltiin\nmatkat ja neuvoteltiin yhteisistä asioista, tutkittiin, ratkottiin\nriitoja ja erimieliä. Yhdessä puhuttiin parannuksen asioista pitkillä\ntaipaleilla, syvennyttiin siihen salattuun elämään, jota kumpikin eli,\nkeksittiin, kaivettiin esille uusia aarteita ja ajatuksia uuden elämän\nsalaisuuksista.\n\nHeitä oli jo odotettu Kajaanissa. Apteekin pirtti pihan puolella\noli ollut kaiken päivää täynnä kansaa. Sitä oli tullut Paltamosta,\nRistijärveltä, Sotkamosta ja Suomussalmelta saakka. Pitkin päivää oli\nveisattu, ja Paavo oli jo pari kolme kertaa puhunut yhä kasvavalla\nvoimalla ja lämmöllä, kun hänen viime kertaa puhuessaan jotkut\nvaimoista alkoivat huutaa, jotkut toiset taasen kaatua lattialle\nhorroksissaan raskaasti hengittäen. Silloin nousi Paavo äkkiä ylös\npöydän takana ja huusi vartaloaan oikaisten:\n\n\"Se on saatanan henki, joka täällä on taas Herran töitä häiritsemässä\nja heränneen kansan seuramenoa sekasortoon saattamassa. Ei saa huutaa\neikä meluta. Te olette täälläpäin kuunnelleet ulkokullattujen oppeja\nja luulette siinä ylimmän autuuden olevan, missä huudetaan ja meteliä\npidetään ja maassa maataan. Vaan se onkin valheen hengen petos, sen\nsaman hengen, joka kerran riivasi Karjalassa herännyttä kansaa ja joka\naina yrittää Herran työtä alkuunsa tuhota. Tehkää parannus ja lakatkaa\nhuutamasta ja hoilaamasta, niin pääsette vielä vapaaksi ulkokullattujen\ntuomiosta!\"\n\nTuli hiljaista pirtissä ja porstuassa, ja lattialla makaavat nousivat\nylös yksi toisensa perästä.\n\n\"Se on Mikkosen työtä\", puheli Paavo tultuaan toiselle puolelle —\napteekin puolelle. \"Missä se on? Se pitää saada kerran vielä käsille.\nTämä on sellainen henki, joka polttaa ja kalvaa kaiken Herran työn ja\nnöyryyden ja köyhyyden hengen, hävittää, nuolee niinkuin liekki.\"\n\n\"Tietääkö ja tunteeko Paavo sen sitten varmasti, mikä on Herran\nhengestä, mikä saatanan?\" kysyi Malmgren, apteekkari.\n\n\"Tiedän ja tunnen\", vastasi Paavo varmana, rohkeasti ja seisoi\napteekkarin edessä.\n\n\"Vaan entä se Kaisa Kajaanus siellä Nilsiässä? Eikö siinä ole sama\nhenki kuin näissäkin?\" kysyi apteekkari.\n\n\"Ei ole. Ei ole Kaisalla. Kaisa tietää ajan ja oikean järjestyksen.\nKaisa ei häiritse ketään, ei huuda eikä melua pidä. Kaisalla, on\nHerran henki, sen oikean kielilläpuhujan, josta Paavali kirjoittaa\nkorinttilaisille epistolassaan. Kuule, Lauri! Mitä se siitä siellä\nkirjoittaakaan? Sinä sen muistat.\"\n\n\"Sitä, ettei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan järjestyksen ja rauhan\nJumala\", vastasi Niskanen, niinkuin olisi sen jo edeltäpäin ajatellut\nvalmiiksi.\n\n\"Mikkosta on kielletty puhumasta\", jatkoi Paavo, \"vaan se kun on\nkäynyt Pietarissa samoin kuin mekin, niin on sillä matkallaan päätään\nkasvattanut. Sinun, apteekkari, pitää sitä kieltää seuroja pitämästä ja\nheränneitä eksyttämästä.\"\n\n\"Entä tätä Janssonia — tätä Pekkaa?\" kysyi Malmberg nauraen ja löi\nleikillisesti olalle pientä miestä, joka istui ujona oven suussa.\n\n\"Tällä on lupa. Tällä on toinen henki, vaan tämä Pekka onkin käynyt\ntoista koulua kuin Mikkonen. Puhu sinä Pekka Paltamon syntisille siitä\nviisaudesta, jonka Herralta sait ja neuvo oikeaan parannukseen ja\nkääntymykseen! Mutta muista pysyä itse syrjässä!\"\n\n\"Kuulkaapa, mitä Pekka on kirjoittanut kirjansa kanteen!\" sanoi\nNiskanen ja käänteli käsissään Janssonin laulukirjaa. \"En minä epäile,\nvaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä\nvahvistakoon minua\", kuului Niskanen lukevan.\n\n\"Se on oikein. Pidä siitä kiinni niin kauan kuin peukalosi liikkuu!\"\nlisäsi Paavo. \"Maailman pitää pauhata ja soimata ja käräjiään käydä,\nmuutoin ei se maailmaa olisikaan.\"\n\n\"Niin — niin kai se on\", sanoi taasen Malmgren. \"Siihen sitä pitäisi\ntarttua, vaan ei näy tottuvan. Suomensin toissa päivänä teitä\nodotellessani ja teille lukeakseni tämän tässä. Se on Helsingin\nruotsalaisesta lehdestä. Sen on joku täältäpäin lähettänyt — joku\ntuttu. Luenko? — Haluttaako kuulla?\"\n\nMalmgren oli ottanut pöydältä muutamia paperiliuskoja ja järjesteli ja\nkäänteli niitä käsissään.\n\n\"Lue!\" kuului molempien suista samalla kertaa, Paavon ja Niskasen.\n\n\"Tämän nimenä on 'Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla'\", alkoi\napteekkari ja ryhtyi lukemaan:\n\n\"'Nämä heränneet kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia,\nsoitantoa, leikkiä eikä laulua, paitsi hengellistä, jossa kaikessa\nmieli hakee virkistystä, ettei se huolista masentuisi. Heränneen tuntee\njo ulkomuodolta. Silmissä on outo loiste, joka eroaa terveen katseesta,\nnenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää\nvoimansa ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen sellaisen\nhenkilön, tulen murheelliseksi ajatellessani niitä monia harhateitä,\njoille ihmiset saattavat eksyä'.\"\n\n\"Vai harhateitä — vai eksyä — vai nenäkin terävämmäksi!\" hoki Paavo ja\nhäntä nauratti niin, että toisiinkin tarttui sama nauru.\n\n\"Se kirjoittaa sitten kielillä puhumisesta ja puhujista, joita sanoo\npalavalla päreellä tutkineensa\", jatkoi apteekkari ja luki edelleen:\n\n\"'En voi kieltää, että tavallinen poikkeus sielun toiminnasta sen\nterveessä tilassa on syynä heränneiden tunnottomaan tilaan joutumiseen,\nheidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan.\nMuutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat, esim. 1 Kor. 14, ovat\nepäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja\nnämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin\njuurtuneena on se, se kun on tarttuvaa, levinnyt muihin'.\"\n\n\"Ne ovat olleet Mikkosen opetuslapsia, joita se on nähnyt ja\npuhutellut\", huomautti Niskanen.\n\n\"Joku 'Manamansalon herännyt vaimo', josta se puhuu ensin. En ole\nkaikkea kerinnyt kääntää suomenkielelle\", selitti Malmgren.\n\n\"Olkoon keitä tahansa, vaan ei se mies Herran työtä tunne eikä älyä\noikeasta kristillisyydestä enempää kuin sika perunahalmeesta. Tonkii,\nrääpii, sotkee ja saastuttaa Herran asioita, Pyhiä asioita\", sanoi\nPaavo.\n\n\"Vaan loppuhan se vielä pitää kuulla.\" Ja Malmgren luki:\n\n\"'Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään läksivät\nvuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi lakkaamatta vuorta,\njohon pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein\nlankesi, takertui puiden juuriin ja loukkasi itsensä kiviin. Toinenkin\nkatsoi usein vuorta kohti, vaan myöskin maahan ja kulki eteenpäin\nlankeamatta, loukkaamatta. Ympärillään hän näki milloin ruohoja ja\nkukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä ja kerran auttoi hän\nmatkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta. Kumpikin pääsi\nkuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: Miksi olet niin\nkurjan näköinen, miksi silmäsi tuijottavat, niinkuin et olisi moneen\nyöhön nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Sinun veljesi\nnäyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Läksittehän samasta\nkodista ja sama matkahan oli kuljettavana. Silloin vastasi mies: Kyllä\nme läksimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta\ntuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitä vastoin tähystin\nlakkaamatta tätä vuorta, etten eksyisi. Mutta vuoren herra sanoi: Sinä\ntyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesikin, sillä niin korkea on minun\nasuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne vain olisit tullut, vaan\ntaisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi'.\"\n\n\"Että itsekukin tulee omalla uskollaan autuaaksi, maailman lapsi,\nsuruton, muuttumaton, omalla luulouskollaan niinkuin herännytkin\nomallaan\", sanoi Paavo, kun Malmgren oli lopettanut lukemisen.\n\n\"Vaan entä jos se toinen mies olisikin jäänyt niille marjamatkoilleen,\neksynyt sinne salolle ja hukannut tiensä. Tietä myöten kulkea pitää,\nkun on tie kerran olemassa\", huomautti Jansson oven suusta.\n\n\"Sitä minä tässä, että kuka lie ruvennut heränneitä tällä tavalla\nhäpäisemään ja soimaamaan?\" kysyi Paavo.\n\n\"Ei se mies kaukana ole, vieressä asuu tässä — katu vain väliä\",\nvastasi Malmgren.\n\n\"Vai niin on likellä. Sitä pitää sinne mennä katsomaan ja haastattamaan\nja kesyttämään. Herää vielä. Ne ovat ennenkin heränneet, jotka ovat\nolleet vainomielessä kiivaimpia\", sanoi Paavo. \"Vaan mikä sen on nimi?\"\n\n\"Lönnrot, Elias Lönnrot, tämän kaupungin tohtori\", vastasi Malmgren\nmerkitsevästi, äänessä erityinen paino joka sanalla.\n\n\"Vai se!\"\n\n\"Se.\"\n\n\"Kalevalan kirjoittaja, kansan runojen keräilijä, joka on sanat salasta\nsaanut. Jo minä sen kirjoja olen lukenut\", sanoi Niskanen.\n\n\"Kaikki lorut sinäkin, Lauri, luet minkä nekin. Taitavat olla\npäällimmäisenä kaapissasi, raamattu alla, kaikkein alimmaisena\", nauroi\nPaavo.\n\nPuhuttiin vielä samasta asiasta, kirjoituksesta, jota oli vasta luettu,\nLönnrotista, heränneiden ahdistelusta ja soimauksesta. Paavo aikoi\nkäydä tapaamassa itseään tohtoria, vaan kuuli, että se oli matkoilla\nKarjalassa, uusia runoja itselleen etsimässä.\n\n\"Laula jo jotain, rouva! Menevät liian laajalle mieli ja ajatukset.\nSinulla oli ennen kaunis ääni Nilsiässä tyttönä ollessasi\", sanoi Paavo\nrouvalle, joka oli ilmestynyt ovelle ja hetken aikaa kuunnellut siinä\nmiesten puheita.\n\n\"Mitä minä laulaisin?\" kysyi rouva siirtyen vaatimattoman ja ujon\nnäköisenä soittokoneen ääreen.\n\n\"Mitä Herra laulattaa\", vastasi Paavo. \"Minkä ilmoittaa sielullesi.\"\n\nJa ääni vavisten, sormet koskettimia pitkin juosten alkoi rouva\nkauniilla äänellään:\n\n    Siis kaikki te ystävät Jeesuksen\n    Nyt toivossa taivaltakaatte,\n    Ei uskallustanne heittäen,\n    Vaikka pilkkaa ja vaivoja saatte.\n    Ne eivät saa\n    Teitä vaarantaa\n    Teillä Herran kulkiessanne.\n    Ja sentähden\n    Te iloiten\n    Aina riippukaa Jeesuksessanne.\n\n    Ah riennä nyt Jeesus vahvistamaan\n    Ja voimalla voimista taivaan,\n    Vanhurskasten teitä auta vaeltamaan,\n    Täällä tyytymään ristiin ja vaivaan.\n    Sulle uskomme\n    Nyt sielumme,\n    Sä voit sen tallella pitää.\n    Sinuun toivomme,\n    Kuule huutomme,\n    Tule nyt ja meitä itseesi liitä!\n\nKun rouva oli lopettanut, olivat kaikki kauan aikaa ääneti salissa,\nPaavo istui pää molempien käsien varassa, ja hänen pitkä vartalonsa\nnäytti vavahtelevan liikutuksesta.\n\n\"Sait Herralta sanat ja sävelen\", alkoi hän hetken päästä ja suoristi\npitkää vartaloaan. \"Herralta saadaan, mitä tarvitaan ja mitä köyhät\nsielumme kaipaavat, uutta voimaa, että jaksamme vaeltaa näissä\nvaivoissa, uutta valoa ja voidetta, että osaamme eroittaa oikean\nväärästä ja seurata sitä salattua viisautta, jonka Herra on meille\nuskonut, mutta maailman lapsilta kätkenyt, korkeilta ja viisailta.\nTien tukkii, päivän pimittää synnit ja kiusausten pyry, niin ettei\ntoivoa, ei pääsyä eteenpäin pitkällä taipalella. Vaan siitä valkenee\ntaas sille, joka on jaksanut kärsivällisesti säätä pitää ja odottaa,\nHerran päivä ja armo. Kestäkää te ystävät täällä, minkä mekin siellä,\nja kantakaa ristinne Kristuksen ja pyhien ristinä, ei uhmaillen eikä\nisotellen, niinkuin ulkokullatut tekevät, vaan hiljaa ja nöyrästi!\nRistiä pitää olla, pilkkaa ja soimausta maailman puolelta, synnin sotaa\nsisällä sielussa oikealla opetuslapsella. Sitä on ollut minullakin,\nkaikista huonoimmalla heränneiden joukossa, vaikka en ole osannut\nsitä sinä pitää. Muuna vain olen pitänyt, oman luontoni loukkauksena,\nihmisten, kääntymättömien, ilkeytenä. Nämä ovat virvoitushetkiä Herran\nystävillä, nämä tällaiset yhdessäolot ja veisuut ja soitot. Minäkin,\nvanha paatunut ja koukkuun kangistunut, sulan täällä, niinkuin nuorena\nennen sepän käsissä Jyväskylässä.\"\n\nRouva Malmgren oli istunut samalla paikalla, soittokoneen ääressä\npitkä palmikko riippuen yli mustan silkin, silmät kyynelissä, kauniit,\nsielukkaat silmät.\n\n\"Soittaisit vielä, rouva. Minuun se vaikuttaa samalla lailla kuin\nSauliinkin. Kaikki pahat henget pakenevat, niin ettei jää jälelle muuta\nkuin tämä yksi\", sanoi Paavo hetken perästä.\n\n\"Ja mikä se on se?\" kysyi Malmgren.\n\n\"Soiton henki se on\", vastasi Paavo.\n\n\"Vaan onko se sitten paha?\" kysyi Malmgren uudelleen.\n\n\"Kysy tuolta Pekka Janssonilta, miksi se viulunsa särki, kun Herra sen\noli herättänyt! Siinä oli ollut soiton henki ennen, niin että piti\nyötkin toisinaan soittaa.\n\n\"Niin — vaan sillä on väli sillä, mitä soittaa ja millä soittaa\",\nhuomautti Malmgren.\n\n\"Sepä se. Minusta vain on samaa, mitä ja millä soittavat, kun on vain\nkaunista. Kaikki kaunis on Herrasta ja ruma saatanasta.\"\n\n\"Paavo kun juoksee pitkin Kuopion katuja sotamusiikin perässä. Eikö\nlie viime kerrallakin kesken syöntiään lähtenyt kortteeristaan kadulle\navopäin?\" puhui Niskanen nauraen.\n\nPaavo nauroi ja kaikki nauroivat Niskasen sukkeluudelle.\n\n\"Niin — niin — sitä minä sillä, että yksi henki jää, olkoon hyvä tai\npaha. Äiti lauloi ennen vanhoja sotalauluja. Sillä oli kaunis ääni,\nolisi ollut vielä kauniimpi, jos olisi saanut Herran henkeä säveliinsä.\nHerran henkeä niissä olla pitää, niinkuin on rouvan soitossa ja\nlaulussa.\"\n\nSe tuli niin yhtäkkiä sanotuksi ja mainituksi, että rouva Malmgren\npunastui ja joutui hämilleen.\n\n\"Mitä lie? Minusta ainakin tuntuu siltä, kuin ei olisi mitään, ei\nhenkeä eikä elämää koko ihmisessä. Täällä saa vain elää ja olla\npuutteen ja valituksen puolella\", sanoi rouva.\n\n\"Tällä on rikkautta paljon, tällä rouvalla, köyhyytensä takana. Hoitaa\nheränneitä, yhdellä lailla kaikkia, tulivat mistä tahansa, auttaa\nja avustaa ja palvelee samalla rakkaudella köyhää ja rikasta. Tästä\ntalosta on tullut kaikkein heränneiden koti täälläpäin. Eikö ole\nsilloin rikkautta? Vaan ei se ole omaa, Herran se on ja salattua sen\npitää rouvalla itsellään olla\", puuttui Jansson ovensuusta puhumaan.\n\n\"Kuulkaa Pekkaa! Minun piti sanoa samaa tästä rouvasta ja tämän\ntavaroista, vaan Pekka ennätti edelle. Sen pitää sellaista olla tämän\nrouvan elämän niinkuin muidenkin heränneiden, että Herran tavarat\npannaan lukon taa, määrän päästä annettaviksi, niin ettei pääse\nkassoilla kulkemaan. Sitten vasta uutta annetaan, kun on entinen\nloppunut, ja syntinen lähtenyt pyytämään ja ovelle kolkuttamaan. Vaan\nsitä on vähän omasta mielestä, minkä Herra kulloinkin antaa, päiväksi\nkerrallaan, työksi, tehtäväksi, palvelukseksi, minkä on määrännyt.\nNe ovat oikeita ahmattia, nämä heränneet. Niillä pitäisi olla armoa\nja hengen voimia tuhlattavaksi, suurten pyhien uskoa ja rakkautta ja\nkärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja kun ei ole, niin valittavat ja\nvaivaavat itseään sillä, millä ei ole tarvis — omalla köyhyydellään,\njoka onkin oikean kristityn tuntomerkki.\"\n\nHe olivat istuneet Paavon puheen aikana miettivinä, päät alaspäin\npainuneina niinkuin seuroissa ja jääneet omaan hartauteensa vielä, kun\nPaavo jo oli lopettanut.\n\n\"Vai mitä sinä, apteekkari, siitä sanot?\" kysyi Paavo kuin\nlaukaistakseen jännityksen.\n\n\"Sitä minä, mitä Paavo itsekin, vaan sitä myöskin, että siinä kysytään\nrukousta ja avun huutoa\", vastasi apteekkari.\n\n\"Kysytään — kysytään — rukousta kysytään ja käytetään, vaan ei\nulkokullattujen eikä tekopyhien. Varo sinä sitä! Sinä täällä vielä\nhorjut, kun muut jo seisovat jaloillaan. Eikö se ole vielä selvinnyt\nsinulle, mikä siinä Renqvistin opissa ja jumalisuudessa väärään vie,\nvaikka lähtö olisikin oikea? Se siinä väärään vie se paino ja pakko ja\nhoppu ja lakkaamaton polvillaan olo ja äänellinen avun pyyntö. Kohta ei\nole rukousta muu mikään, kuin se, minkä ne siksi tekevät ja sanovat. Jo\nsitä on sinulle sanottu. Kysy tältä rouvaltasi neuvoa siinä asiassa!\"\n\n\"Vaimo mieheltään, käskee raamattu\", huomautti Niskanen leikillisesti.\n\n\"Vaan kun on vaimolle siinä asiassa annettu suurempi valo kun\nmiehelle\", väitti Paavo. \"Tämä rouva on sisällistä hengen rukousta\nharjoittanut kaiken aikaa, on nuorena tyttönä jo Nilsiässä ollessaan\npitänyt kanssakäymistä Herran kanssa. Herralta tämä on tavaransa anonut\nja niitä on ollut muillekin antaa.\"\n\nPuhuttiin pitkin iltaa ja myöhään yöhön vielä rukouksesta ja rukouksen\nmuodosta ja Renqvististä, keskusteltiin, väiteltiin sovussa ja\nrakkaudessa.\n\n\"Tämä pitää tämä apteekkari saada oikaistuksi tällä matkalla ja\nasetetuksi omille jaloilleen\", sanoi Paavo. \"Pitää olla selvät paperit\nja oikea atesti, niin ettei muuta kuin körtit päälle — nämä tämmöiset.\"\n\nPaavo seisoi keskellä lattiaa kooten ja kohautellen körttinsä liepeitä\ntakaapäin.\n\n\"Vaan jospa asetamme ja oikaisemme ja opetamme niin, ettei sitten jää\nmitään, mistä parannusta tehdä\", sanoi Niskanen.\n\n\"Oppi pitää olla aina oikea. Siinä jos hapuilet ja onnut, niin ei ole\nsinulla milloinkaan oikeaa vakavuutta kristillisyydessäsi, et pääse\nmilloinkaan oikeaan rauhaan etkä iloon, soudat, huopaat vain, kiertelet\nja etsit viittoja ja merkkejä sumussa ja pimeässä suurella ulapalla\",\nsanoi Paavo.\n\n\"Oppi ja elämä — molemmat\", sanoi Malmgren myöntäen ja lisäten.\n\n\"Ja oikea järjestys\", jatkoi Paavo. \"Ne ryykäävät kaikki puoliheränneet\njumalanvaltakuntaan, niinkuin porsaat pahnaansa, omin päin ja omilla\nneuvoilla ja harjoituksilla kysymättä ja lupaa saamatta. Vaan se on\nsellainen portti ja lukko, joka ei omilla avaimilla aukea.\"\n\nKeskustelu muuttui väliin vakavaksi, väliin leikilliseksi aina sen\nmukaan kuin Paavo sitä muutti. Miten hän osasikin muuttaa! Oltiin\ntoisinaan kuin Jumalan tutkittavina ja nähtävinä ja tuomittavina,\ntoisinaan taas kun irti päästettyinä ja karsinasta laukkaamaan\nlaskettuina, naurettiin, laskettiin leikkiä, kiusoteltiin toisiaan\nrakkauden ja ystävyyden merkiksi ja siitä taasen hiljennyttiin takaisin\nhartauteen, vakavuuteen ja hiljaiseen keskusteluun. Tuontuostakin\npistäytyi rouva kamariin, kuunteli ja kyseli ja poistui taasen omille\naskareilleen laulaen ja hyräillen surunvoittoisia säveliään.\n\n\"Kenen kaulaan täällä kello pannaan?\" kysyi Paavo aamulla, aamuseurain\npäätyttyä, kun oli tultu pihan puolelta taas kamariin, apteekkarin\nomaan kamariin.\n\nKaikki istuivat äänettöminä ja katselivat toisiaan, useimmat Janssonia,\njoka oli ujona ja arkana hiipinyt omaan ovinurkkaansa.\n\n\"Ne ovat harjaantumattomia täällä päin heränneet, niinkuin muuallakin,\nmissä Herran asia on alullaan, toiset arkoja ja orjallisia, toiset\nvauhkoja kuin varsat, joilla pitää olla tiukat pitimet, horjuvia,\neksyviä, erehtyviä. Niitä on milloin hellävaroin pideltävä ja niiden\nkanssa yhdessä iloittava ja itkettävä, milloin kovuudella käytävä,\nlyötävä ja kuritettava. Eivät siihen kaikki kelpaa. Ei ole kaikilla\ntaitoa eikä viisautta eikä rakkautta.\"\n\n\"Jansson — tämä tässä — kukapa muukaan. Jansson saa olla kellon\nkantaja, niinkuin on ollut tähänkin asti. Mieslahteen on tie auki\nennestään eikä mahtane enää ruohoittua. Vai miten Pekka? Ethän sinä\nniitä pois aja — paltamolaisia, ristijärveläisiä ystäviäsi ja meitä\nmuita täältä?\"\n\nMalmgren oli kävellyt oven suuhun Janssonin eteen ja katseli hellin\nkatsein herännyttä ystäväänsä. Vaan ennenkuin Jansson kerkisi vastata\nmitään, puuttui Paavo taasen puheeseen:\n\n\"Sitä eivät ihmiset kaulaan sido, ei Paavo eivätkä muutkaan. Se\nnäkyy olevan sellaista tämän heränneen kansan hoito, etteivät siihen\nkelpaa ne, joilla on kokoa ja näköä ja lahjoja, eivätkä nekään, jotka\nkelpaavansa luulevat ja kaulaansa kellon kantimeen kurkoittavat,\nvaan Herran antamat ja panemat ja virkaan vihkimät. Ne ilmaantuvat\naikanaan sieltä, mistä ei odotettukaan — salolta kaukaa, metsämökeistä,\nuutistaloista köyhistä, niinkuin tämä Pekkakin\", puheli Paavo.\n\n\"Pieni oli polku ensin Pekan asumukseen, vaan siitä on tieksi levinnyt\nja tallaantunut. Vaivatut ja kiusatut ja kuormaa kantavat ovat tiestä\nhuolta pitäneet\", virkkoi Malmgren väliin.\n\n\"Niillä on haju ja vainu sellainen, joka vetää ja löytää.\"\n\n\"Ja omat tuntomerkkinsä. Ei ole vielä tarvinnut vaalia saarnata eikä\näänestää.\"\n\n\"Minulta jäävät hoitamatta\", kuului oven suusta Janssonin väräjävä\nääni. \"On ollut raskasta ja vaikeaa, kun on pitänyt jotain puhua ja\npitäähän sitä silloin, kun ne tulevat hätäillen helvetin tuli tunnossa.\nMiten lie, vaan kaikki vanhat synnit karkaavat aina kimppuun ja oma\nkykenemättömyys ja heikkous, kun milloin avaa suunsa seuroissa. Minun\nolisi paras istua taampana ja kuunnella ja pyytää kaikkein pienintä\nmurua Herran pöydän alta — tämmöisen syntisen, vanhan jumalattoman ja\npelin pitäjän, minkä kaiken — —.\"\n\nJanssonin mieli murtui niin, että hänen täytyi lopettaa.\n\n\"Vaan sinnepä ne tulevat sinun luoksesi Mieslahteen ja sieltä hakevat,\nmitä tarvitsevat\", sanoi Malmgren hellästi, kuin lohduttaen.\n\n\"Huonot huonon luo\", säesti Niskanen, jonka oli tapana istua ja\nkuunnella ja antaa Paavon puhua.\n\n\"Niille eivät hyvät kelpaa eivätkä rikkaat. Hyvät ja rikkaat käskevät\nja komentavat, vaan huonot käyvät alle, nostavat ja kantavat syntistä\nkansaa, ryöttävät itsensä, korjaavat, kustantavat niinkuin laupias\nsamarialainen. Pane vain vastaan, Pekka, Herra kiskoo sinut kuitenkin\nesille muiden elättäjäksi, köyhäin ja nälkäisten. Pakene vain, mene\nvain minne menetkin, ne hakevat sinut, ne kantavat ja kulettavat\nseuroihinsa ja pöydän päähän istuttavat!\" puheli Paavo.\n\nOli aina vaikeaa lähtö ja ero ystävistä, kun oli monta päivää oltu\nyhdessä, luettu, puhuttu ja avattu sydämet toisilleen, vaan nyt tuntui\nyhä vaikeammalta, miten lie tuntunut. Niinkuin olisi ainiaaksi erottu\neikä enää milloinkaan toisiansa tavattaisi. Rouvan silmät olivat pitkin\naamua itkeneen näköiset, ja apteekkari itse oli vakava, surullinen,\nharvapuheinen.\n\n\"Voi — voi\", valitti rouva ja pistäysi kamariin vähää ennen lähtöä,\n\"nytkö te sitten menette ja minulla olisi vielä niin paljon puhumista?\"\n\n\"Pitää jäädä Herrallekin puhuttavaa\", vastasi Paavo.\n\n\"Niin — niinhän se on — vaan on aina niin turvallista silloin, kun te\nolette täällä, että tohtisi vaikka kuolla. Minä olen monesti ajatellut\nsitä, että kumpa olisi Paavo täällä silloin, kun Herra kutsuu ja suuri\npäivä koittaa. Se on kyllä hyvin lapsellista ja mitä liekään koko\najatus — epäuskoa tietysti\", puheli rouva ja pyyhki silmiään.\n\n\"Paavon on lähtö likempänä kuin rouvan. Tässä rinnassa ollut kuoleman\nmuistutus siitä saakka, kun hevonen siihen potkasi. Särkee, pakottaa\npahain säiden edellä varsinkin. Siellä on jo purkomies katolla.\"\n\n\"Vaan Paavon ovat asiat paremmat, usko elävämpi ja muu kaikki sitä\nmukaa\", sanoi rouva iloisesti ja naurahti.\n\n\"Ovat semmoiset, että ota niistä taasen selko, kun kotiin tulet. Siellä\non mestari jo odottamassa ja kappojansa maksamassa.\"\n\n\"Toinen kun ei tunne toisen asioita, luulee omansa huonoimmiksi.\nNäin tällaisten juhlain jälkeen on kuin olisi päässyt likemmä Herraa\nja tullut Herran kanssa tutummaksi. Vaan siitä alkaa vanha ihminen\nvähitellen vertyä, mieli arkiintuu ja kaikki hyvät opetukset unehtua.\nKoetin panna Paavon puheita mieleeni, oikein erityisiä sanoja takoa\nmuistiini, että jaksaisin taas ja pysyisin ja kestäisin.\"\n\nRouva seisoi siinä niin avuttoman ja turvattoman näköisenä kuin menisi\nPaavon kanssa kaikki, mikä on kalleinta ja tärkeintä.\n\n\"Apteekkari on paljon ahkerampi lukemaan kuin minä\", jatkoi rouva.\n\"Puhuu ja muistuttaa joka päivä Martan puuhista. Muistakaa toki\nmeitäkin Herran edessä!\"\n\nOli kuin olisi hän nyt lähdön päähän tahtonut puhua Paavolle kaiken\nhuolensa ja murheensa, ennättää tässä muutamassa hetkessä sen, mitä oli\nmielestään laiminlyönyt.\n\n\"Sen pitää kaiken kadota, minkä Paavo on puhunut. Kassojen pitää\nloppua, niinkuin loppui manna korvessa kansalta joka päivä, ja Herra\nantoi taasen joka päivä uutta. Vaan miten tuntuukin sielusi köyhältä ja\nmielesi maalliselta, älä hätäile äläkä juokse sinne tänne, vaan siinä\npainu sellaisena armahtajan eteen, puhu puutoksesi, valita vaivasi! Ja\njollei vastaakaan, niin olet asiasi toimittanut ja tien armoistuimelle\nauki pitänyt. Sen pitää olla aina auki, ei saa vieraantua syntinen oman\nhuonoutensa eikä köyhyytensä tähden Herrasta. Vaan älä herkkuja hae\nHerran tieltä! Ristintietä se on, korven kulkua, kivistä, koleata salon\ntaivalta.\"\n\nPaavo puhui sen niin isällisesti, hellästi ja lämpimästi. Silmänurkasta\ntunki kyynel esille, ja äänessä oli jotain erityisen läheistä ja\nsydämellistä.\n\n\"Soitahan, rouva, vielä sävel evääksi matkalle!\" sanoi Paavo ja asteli\nsalin ovelle.\n\nKun soitto oli tauonnut, lähtivät Paavo ja Niskanen ajamaan.\n\n\"Pitäkää heikoista huolta, etteivät eksy!\" huusi Paavo portilta\nystävilleen.\n\nKadun risteyksessä narahti reki käänteessä, mutta sitten oli taasen\nniin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin Ämmän pauhu jostain likeltä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\n\"Nämä ovat sinun laitumiasi. Saat itse täällä paimentaa ja hoitaa\nheränneitäsi, joka olet likempänä kuin minä. Vaan sinä näyt jättäneen\nveräjät auki ja aitaakin pitkältä panematta. Siitä ovat sitten siat\nsisälle päässeet ja muualtakin löyhistä paikoista aitaa kärsällään\nkohoittaneet, niin että nyt on sen näköistä joka paikassa, muralla\nja mustalla mullalla maa, vesat katkottu, juuret kaikki kaivettu,\npoljettu, pahnottu, pitkin poikin syöty ja syödyt paikat saastutettu.\nMiksi et sinä pitänyt silmällä sitä Lyytikäistä? Sinä vain sitä aina,\nettä oikenevat ne itsestään, itsestään herkeävät, ettei nyt niille\nmikään auta, ennenkuin ovat itse huomanneet oman eksymyksensä. Kuka on\nkoskaan omaa eksymystään itse nähnyt, ennenkun Herra on tullut sitä\ntoisten valolla näyttämään? Vaan kun on kerran lähetty, niin mennään\nperille. Saat jäädä Kiuruvedelle sinä aitaasi panemaan ja veräjiäsi\ntukkimaan ja porsaitasi aituuksesta ajamaan. Minä menen Pyhäjärvelle\nYlivieskan pappia haastattamaan.\"\n\nOltiin menossa Kiuruvedelle, käveltiin poikki kannaksien ja niemien,\nsoudettiin, ajettiin hevosella. Paavo oli kaiken matkaa pahalla\ntuulella ja tiuski Niskaselle taloissa ja taipaleilla.\n\n\"Tunsit miehen paremmin kuin minä, elätit aikansa Iisalmella sen\nvilpillistä mieltä ja päästit sen sitten tänne Kiuruvedelle lasten\nja nuorukaisten pariin tuhojaan tekemään. Näitä on tällaisia asioita\nkorjattu ennenkin, vaan ei näin pahoja. Karjalassa ja Kainuussa\npysyivät vielä hengellisinä, vaan täällä ovat heittäytyneet lihansa\nvaltaan.\"\n\nNiskanen koki puolustella, minkä osasi ja ymmärsi. Hän oli omasta\nmielestään syytön. Oli käynyt tuontuostakin Kiuruvedellä, milloin\nyksin, milloin serkkunsa Vilhelmi Niskasen kanssa. Oli puhuttu,\nvaroitettu, pyydetty, vaan kaikki oli ollut turhaa tähän asti.\nNe pitivät siellä jo salaseurojaan ja harjoittivat niissä omia\nharjoituksiaan, joista kierteli kaikenlaisia kulkupuheita pitkin\npitäjiä.\n\n\"Oli se vielä vilpitön Iisalmella ollessaan, oli samanlainen kuin\nmuutkin heränneet. Mikä lie vienyt valon ja viisauden mieheltä,\nylpeyskö ja kunnianhimo vai lihanko veto ja muu luonnon väkevyys?\"\nsanoi Niskanen sävyisästi.\n\n\"Molemmat — hengellinen ylpeys ja haureus. Ne ovatkin likempänä\ntoisiaan kuin luulevatkaan ihmiset. Nouset ensin ylös, niin lankeet\nsieltä alas, paiskaut pahimpaan liejuun, kaikkein likaisimpaan, ja viet\nmuita mennessäsi.\"\n\n\"Vaan miten ne saattavat ruveta rypemään sellaisissa synneissä,\njotka Herra on kerran herättänyt ja omalla, pyhällä kutsumuksellaan\nkutsunut?\" kysyi Niskanen.\n\nHe olivat istahtaneet ahon laitaan ja levähtivät siinä kivillä kahden\npuolen Lapinsalon kylään menevää polkua.\n\n\"Siten, että niitä juotetaan ja päihdytetään, tunteellisilla ja\ntaitamattomilla puheilla kiihoitetaan. Se on täällä vanhaa vikaa, papin\nalkuun panemaa aikanaan, sen Åkermanin, mikä se olikaan. Siitä on\nsitten Lyytikäisen ollut hyvä lähteä ja siitä jatkaa sitä tietä hyvillä\nlahjoillaan.\n\n\"Lahjoja sillä oli Iisalmella ollessaan, ja täällä kuuluvat lahjat yhä\npaisuneen\", sanoi Niskanen.\n\n\"Heräävää kansaa saat helposti tunteelliseksi\", jatkoi Paavo. \"Sitä\non sellaista kiusausta itsekullakin puhujalla, minulla niinkuin\nmuillakin. Vaan tunteet ovat vaarallisia. Saatana tulee ja sekoittaa\nlihan mieltä ja aistin hurmausta tunteisiin. Siinä se on lankeemisen\nsiemen. Itkusi ja ilosi ja ihastuksesi Kristuksen rakkaudesta onkin\nsiinä tietämättäsi, huomaamattasi muuttunut luonnon rakkaudeksi. Kun\non mielesi liikutuksessa ja luontosi hengellisessä hekumassa, luulet\nväkevä olevasi, vaan heikko olet Herran sotamieheksi.\"\n\n\"Ei se vielä Iisalmella ollessaan ollut viinan viljelijöitä. Täällä\nse on senkin oppinut\", sanoi Niskanen, kuin itseään puolustaen ja\nomaa tietämättömyyttään siitä, mitä oli Kiuruvedellä viime aikoina\ntapahtunut.\n\n\"Ne kuuluvat kaikki yhteen, ovat sukua toisilleen sellaiset synnit.\nKaikki ne ovat kotoisin samasta juuresta ja siemenestä\", jatkoi Paavo.\n\"Kun alat yhtä harjoittaa, niin jo on toinen kimpussasi. Ne eivät tule\nmilloinkaan yksin sellaiset synnit, vaan joukoissa. Se on Lyytikäisen\ntuomio jo valmis, vaan toisten raukkain, heränneiden, eksytettyjen,\nvasta tekeillä. Se pitää saada tällä matkalla muuttumaan.\"\n\n\"Miten me sen muutamme? — Mitä sinä sille saat?\" kysyi Niskanen\nihmetellen ja naurahtaen ja päätään nostaen.\n\n\"Emme me mitään — en minä etkä sinä — vaan jos tulee joukkoon se,\njoka on meitä väkevämpi. Sitä pitäisi tänä iltana pyytää, ennenkun\nseurapirttiin mennään. Siellä on monta vaivattua mukana, jotka yötä ja\npäivää kantavat eksyneiden asiaa armoistuimelle.\"\n\n\"On — ja niitä on ollut viime aikoina yhä enemmän. Vilhelmi täällä\nvasta kävi, ja on käyty yhdessäkin\", sanoi Niskanen hyvillään ja\näskeisestä nuhteesta toipuneena.\n\n\"Tällaistako mahtaa olla loppuun saakka tämä minun elämäni, yhtä sotaa\nja taistelua, milloin sisällä seurakunnassa viekkaita veljiä ja vääriä\nhenkiä, milloin ulkopuolella jumalatonta maailmaa vastaan?\" sanoi Paavo\nvalittavalla äänellä ja vaikeasti nousten kiveltä, jolla oli istunut.\n\nHän astui kaiken matkaa äänetönnä edellä raukein, väsynein katsein ja\nkumarassa kuin raskasta taakkaa kantaen. Niskanen ei tohtinut puhua\nmitään, ei sanoa eikä kysyä mitään enää, vaan jättäytyi jälelle,\nasteli hiljalleen omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Miten hänestä oli\ntuntunut siltä, kuin Paavo olisi yhtäkkiä muuttunut siinä kivellä,\nkuin olisi joku erityinen paino ja kuorma laskettu hänen päälleen ja\nkannettavakseen, ja niinkuin hänen kasvonsa olisivat saaneet oudon,\nkalpean, harmajan värin! Kun Pikkaraisen talo tuli näkyviin törmän\nlaidasta, huomasi hän Paavon poikkeavan syrjään tieltä pientä polku\nmyöten oikealle.\n\nOli taas sellaista vaivaa ja ahdistusta Paavon sielussa kuin oli ollut\njo monesti ennenkin. Hän istui kauan kivellä, nojasi konttiansa vastaan\nsiinä sielussaan valittaen ja melkein jo ääneensä vaikeroiden. Ne\nolivat niinkuin hänen omia asioitaan näiden heränneiden asiat täällä,\nhuonot niinkuin hyvätkin, hänen omia syntejään kaikkein eksyvien ja\nlangenneiden synnit. Täällä hän oli kulkenut jo nuoruutensa päivinä,\ntäällä nähnyt Herran suuria töitä ja niistä yhdessä ystäväinsä kanssa\niloinnut. Niskanen oli aina tullut Nilsiään ja kertonut uusista\nherätyksistä, siitä, minne Herra oli milloinkin päässyt ja millä\nkeinoin lukot aukaissut syntisten sydämiin. Ja nyt olivat tällaiset\ntuhot tulleet — eksymykset, lankeemiset, häpeät, häväistykset,\nperkeleen naurut ja pilkat. Nyt hän sen oikein ymmärsi, miten painoi\nelämän Herraa ennen kaiken maailman rikokset ja synnit.\n\nJa hänen pitäisi nämä asiat korjata. Vaan miten hän nämä korjaa, joilla\non omissaan korjaamista? Pitääkö lyödä, julistaa julki jumalattomain\ntuomio, pitääkö puhua niin, että pirtin seinät huojuu vai kohoittaako\nvain altapäin ja nostaa syntistä, langennutta kansaa? Kun saisi voimaa,\nkun jaksaisi kärsiä ja kantaa ja Kristuksen rakkaudella korjata, kun\nsaisi oikeaa valoa ja viisautta! Hänen pitää muistaa omaa itseään,\nomia syntejään, muistaa, mistä Herra on kerran auttanut ja millaisella\nkärsivällisyydellä pitkin matkaa korjannut.\n\nHän painui alas kiven kylkeen polvilleen, painoi päänsä kiveä vasten\nsiinä rukoillen ja avuksi huutaen Herraa, joka ennenkin oli kaikki\nvaikeat asiat selvittänyt.\n\nKun hän oli noussut, näkyi pari miestä kulkevan aran ja pelokkaan\nnäköisinä ohi.\n\n\"Mitä te täällä teette?\" kysyi hän miehiltä ja läksi samassa vastausta\nodottamatta kartanoa kohti.\n\nKuului kauas pellon laitaan kaunis, vilkas veisuu pirtistä. Täällä\nKiuruvedellä oli veisuu parempaa kuin muualla, mutta nyt se tuntui niin\nelävältä ja ottavalta ja särkevältä, että hän seisahti pari kertaa\ntiellä ja jäi kuuntelemaan.\n\nMistä ne saivat tuon hengen ja voiman virsiinsä? Ei se ollut\nkuolleiden, vaan eläväin veisuuta. Niinkuin siellä olisi vain\nvilpittömiä parannuksentekijöitä ja nuoria heränneitä, vasta kihlansa\nsaaneita. Hänestä tuntui oudolta, melkein peloittavalta seurapirttiin\nmennessä, sellaiselta, ettei ennen milloinkaan. Olivat juuri\naloittaneet uuden virren, kun hän aukaisi oven ja kuuli veisattavan:\n\n    \"Tuomittu olen syntinen,\n    Mun hurskas Jeesukseni,\n    En uskonut sun päälles, en,\n    Vaikk' kuolit edestäni.\n    Hurskaaksi luulin itseni,\n    Nyt vasta muuttui mieleni\n    Kun syntini sain tuta.\n\n    Nyt olen suuress' surussa,\n    Kun huomaan olevani\n    Syntisten suurten luvussa,\n    Kaukana Herrastani.\n    Synneistä minut irroita,\n    Verelläs tuntoni priiskoita,\n    Armahda Herra Jeesus!\"\n    — — — — —\n\nHän painoi samassa oven kiinni ja kulki porstuan pohjakamariin. Siellä\nliikkui jotain nurkassa ja sieltä kuului nyyhkytystä ja pidätettyä\nitkua. Kun hän asetti takkiaan naulaan, huomasi hän nuoren tytön\nnurkassa polvilleen vaipuneena. Vaan samassa hän jo kääntyi ja kulki\npirttiin pyrkien pöytää kohti ahdasta, kapeaa käytävää myöten keskellä\nlattiaa. Hän pysähtyi pöydän päähän, kääntyi ja katseli hetken aikaa\npitkin penkkirivejä vakavan, surullisen, kärsineen näköisenä, kun\nyhtäkkiä veisuu katkesi kesken ja muuttui samanlaiseksi itkuksi ja\nnyyhkytykseksi kuin tytön kamarissa. Silloin suoristi hän vartalonsa,\nojensi kätensä eteenpäin ja alkoi:\n\n\"Täällä täytyy tänä iltana puhua sitä, mitä puhutetaan, mitä Herra\nkäskee. Minä olen tänne tullessani jo monta kertaa kuumentanut teille\nhelvetin valmiiksi, ettei muuta mitään kuin heittää sinne sielu ja\nruumis. Vaan Herran on ollut mieli toinen ja on vieläkin kuin syntisen\nja armottoman, on sellainen, että pitää lohduttaa ja suloisesti puhua\nja sitoa haavoja, joita on synti sieluunne iskenyt. Niin on Herra\nkäskenyt profeettansakin muinen lohduttamaan kansaansa, puhumaan\nhellästi ja suloisesti Jeerusalemille ja julistamaan sille julki, että\non sotimisen aika päättynyt, että ovat pahat teot kaikki sovitetut\nja kansa, syntinen, ruoja kansa, saanut kaksinkertaisesti Herran\nkädestä. Herra on teitä kaikkia herättänyt ja poikansa Kristuksen\ntähden armahtanut ja uudelle tielle, elämän tielle, taluttanut ja uutta\nviisautta, jota ei suruton maailma tunne, teille ja teidän lapsillenne\nantanut. Ja vaikka te olette olleet täällä niskuri-kansa, joka on omaa\nhekumaansa etsinyt ja siinä eksynyt eikä mielisuosin ristin tielle\ntaipunut, niin on vielä aikonut uudistaa liittonsa ja alkaa asiansa\nalusta, unohtaa, anteeksi antaa syntinne, pois pestä verenviat ja\nrikokset. Se on niin, että syntinen joutuu häpeemään omaa huonouttaan\nja ihmettelemään armoa, joka tällaiselle kuolleelle koiralle vielä\nannetaan. Metsäteitä olette tekin kulkeneet ettekä Herran itsensä\nviitoittamaa taivaanvaltakunnan valtatietä. Vaan sille olette nyt\ntaasen pääsemässä katumuksen ja oikean parannuksen kautta. Siitä\npitäisi tänä iltana kiittää Herraa, niinkuin siitäkin, ettei ole laumaa\nvielä hajalle lyöty, vaan on päästy yhteen, toiset ehein nahoin, toiset\nsusien ja muiden petojen repiminä ja raatelemina.\"\n\nHän jatkoi vielä, lämpeni, tempautui mukaan koko olennollaan, paisutti\npuhettaan loppuun asti. Miten hän olikaan kaunis seistessään siinä\nmustaa, nokista seinää vasten hämärässä pirtissä, pitkät harmaat\nhiukset olkapäille valuen!\n\nKoko seuraväki oli painunut alas, lakoontunut kuin vilja, toiset\npolvilleen permannolle ja soppeihin, toiset kumarruksiin käsiensä\nvaraan toisten selkämyksiä vasten. Ei kuulunut huutoa eikä parkua eikä\nmielettömiä ääniä, niinkuin oli monesti ennen kuulunut, nyyhkytystä\nvain, hiljaista itkun alkua ja loppua pitkin penkkejä. Paavo seisoi\nvielä hetken paikallaan ääneti ja katseli kansaa. Vasta kun virsi oli\nalettu, istui hän pöydän taakse penkille ja poistui kohta, kun oli\nloppuun päästy.\n\n\"Nyt ette saa enää sen mielen alla hekumoida, minkä Herra on teille\nuudestaan antanut. Pitää säilyttää särjetty sydän ja nöyrä, köyhä\nhenki, etteivät kantapäät kohoa\", sanoi Paavo kamarissa isännälle ja\nmuille, jotka olivat jääneet jälelle.\n\nEi ollut kenelläkään mitään sanomista eikä puhumista eikä kysymistä\ntällä kertaa, niinkuin oli aina ennen ollut. Kaikki istuivat totisina,\nmiettivinä paikoillaan pitkin seiniä äskeisen tunnelman vallassa.\n\n\"Sinun pitää, Lauri, jäädä tänne ja jatkaa siitä eteenpäin, mihin minä\nlopetin. Tuki kaikki reijät ja veräjät ja nosta aita pystyyn, etteivät\npääse halmeeseen porsaat — omaan halmeeseesi ulkoapäin!\"\n\n\"Vaan jos en osaa enkä ymmärrä — jos ei ole minulla niitä voimia\nmatkassani\", sanoi Niskanen.\n\n\"Sinä? — kaikki kirjat lukenut, hyvät ja huonot. Pyörität taivaat\nja maat. Tämä Lauri kun väittää, että maa pyörii ja aurinko pysyy\npaikallaan. Vaan siinä se on mennyt ohi oikean järjestyksen\", puheli\nPaavo nauraen.\n\n\"Mitä lie tehnyt siinä, mutta muussa on kulkenut omia teitään ja elänyt\nomassa järjestyksessään\", säesti Niskanen sekaan ja nauroi samaa naurua.\n\n\"Omassa elänyt, vaan siitä taasen havahtunut ja pyrkinyt Herraa kohti,\nlangennut ja taasen noussut. Niinhän sinäkin, Lauri, aina sanot, että\nsinä lankesit, vaan et milloinkaan sitä, että nousit.\"\n\nSe oli Niskaselle sanottu, vaan muille tarkoitettu.\n\nPaavo oli jo menossa konttineen, kun hän kääntyi ja sanoi ovesta kiinni\npitäen:\n\n\"Pitää taas lähteä vaalia saarnaamaan. Se Ylivieskan pappi kuuluu\nolevan tietomiehiä ja tarkkanenäisiä.\"\n\nPitkin kevättä ja kesää oli Paavo saanut kehoituksia Malmbergilta\ntulla Pohjanmaalle Lagusta tapaamaan. \"Se epäilee teitä savolaisia ja\nsanoo aina, ettei niihin ole luottamista\", kirjoitti Malmberg viime\nkirjeessään. Nyt oli Lagus lähtenyt Pyhäjärvelle, ja heidän piti siellä\ntavata toisensa, Laguksen kuulla ja tutkia Paavoa, Paavon Lagusta.\n\"Että päästäisiin sulamaan samaan henkeen, että saisi Savo ja Pohjanmaa\nojentaa toisilleen kättä tässä kaikkein kalleimmassa asiassa\", niinkuin\noli ollut kirjeessä.\n\nPaavo oli omasta puolestaankin jo kauan toivonut tapaavansa Lagusta,\nNivalan papin oppi-isää, Vieskan kuulua, hyvälahjaista, josta oli jo\nkauan puhuttu Pyhäjärvellä ja Kiuruvedellä. Jos on siinä oikeaa henkeä\nja Herran työtä, käy niinkuin kävi Nivalan papinkin, perään juoksee,\nyhteen juottuu henkeen ja mieleen ja ystävyyteen. — Hänestä se oli\nsentään niin ihmeellistä, se Nivalan papin paluu ja yhdessä polvillaan\nolo Niemen pirtissä toisena helluntaipäivänä, että hän jäi sitä taasen,\nnyt niinkuin monesti ennenkin, pitkäksi ajaksi miettimään.\n\nKun hän lauvantai-iltana saapui Pyhäjärvelle Pikkaraisen isännän\nkanssa, olivat heränneet jo häntä odottamassa. Niillä oli oma pieni\nseuratupansa kirkon vieressä. Ne olivat sen siihen rakentaneet\nkirkkokortteerikseen ja seuratuvaksi ensimäisen palavuuden ja\ninnostuksen aikana.\n\n\"Kerran ovat köyhätkin olleet rikkaita\", sanoi Paavo seuraväelle ennen\nseurain alkamista ja katseli pitkin pirtin seiniä. \"Mistä teillä ovat\nnämä tavarat?\"\n\n\"Niinkuin ne, joilla ei mitään ole, vaan joiden kuitenkin kaikki omat\novat\", kuului joku sanovan joukosta.\n\n\"On ollut tavaroita siitä lähtien, kun sinä, Paavo, täällä kävit Herran\ntulta sytyttämässä\", sanoi toinen.\n\n\"Ei yöllä tietty, mistä aamulla saadaan, vaan siitä se kohosi lyhyessä\najassa. Tuli hirttä, sammalta, pärettä, miestä, naista työhön — joilla\noli, ne antoivat rahaa. Niin se on, että kun mies kerran herää, niin\nheräävät hevosetkin\", kuului yhä joukosta.\n\n\"Vähän meitä vielä on täällä sellaisia, jotka yhteisillä elämme.\nNivalassa niitä on suuret pirtit täynnä. Suuremman saavat siellä\nlaittaa seurapirtin\", sanoi joku oven suussa istuja.\n\n\"Tuntui niin hyvältä Paavosta, että hän jäi ajattelemaan Nivalan\npappia ja heränneitä ja niiden suurta seurapirttiä kuulematta enää,\nmitä miehet puhuivat harvakseen, totisina omista kokemuksistaan\npirttipuuhassa.\n\n\"Kaulaansa venyttivät suruttomat, kun ohi kulkivat, ja katolle\nkurkistivat ihmeissään ja kiukuissaan ja kiroilivat.\"\n\n\"Tähän viereen ovat tanssinsa toimittaneet sunnuntai-illoin\nilkeydessään, että saisivat häiritä sananharjoitusta, kostaa ja kiusaa\ntehdä.\"\n\n\"Niin pitääkin — niiden pitääkin potkia tutkainta vastaan — pikemmin\nheräävät\", sanoi Paavo ja havahtui omista ajatuksistaan.\n\nAlettiin seurat vasta kun papit olivat tulleet, Lagus ja Lescelius.\nVeisattiin virsi, toinen ja kolmaskin ja odotettiin pappeja puhumaan.\nVihdoin nousi Paavo ylös, kumarsi kohteliaasti Lagukseen päin ja istui\ntaasen paikoilleen. Hänen olennossaan tuntui olevan jotain hienoa ja\nrauhallista ja vaatimatonta, jotain erityistä, joka herätti huomiota\nja miellytti. Kun oli vielä veisattu virsi, tuli Paavo pappien luo ja\npyysi pappeja puhumaan.\n\n\"Vieras puhukoon tänä iltana, me puhumme huomenna\", sanoi Lagus\nystävällisesti ja nyökytti päätään.\n\n\"Paavo puhuu vain, kun ovat kerran odottaneet\", säesti Lescelius,\nPyhäjärven pappi, tutunomaisesti.\n\n\"Niin — jos sen niin tahdotte\", kuului Paavo sanovan ja pyrki penkkien\nvälitse paikalleen oven puoleen, missä oli istunut.\n\nVeisattiin vielä Paavon oma virsi:\n\n    Sinuhun, Herra turvaudun,\n    Mua alta häpeän säästä.\n    Kallista korvas puoleen mun,\n    Pahasta auta, päästä.\n    Vanhurskauttas\n    Suo Pojassas'\n    Lupaamaas' tuta täällä.\n    Oot linnani,\n    Jossa turvani\n    Mä löydän myrskysäällä.\n    — — — — —\n\nSyntyi vakavuutta, jännitystä ja hiljaista liikutusta seuraväessä\nvirren aikana nyt niinkuin tavallisesti.\n\nKuin yhtenä korvana istui Lagus pöydän takana ja kuunteli, mitä Paavo\npuhui ja kuinka puhui. Se oli hänestä niin uutta ja tuoretta ja\nlikistä, niin selvää ja yksinkertaista, niin nöyrää ja vaatimatonta,\nettei hän ollut milloinkaan sellaista kuullut. Kuinka se selittikään\nkaikki vaarapaikat ja osoitti haarat ja harhaukset elämän tiellä!\nKuinka se painoi syntisen alas tomuun ja tuhkaan pyhän ja vanhurskaan\nJumalan edessä, mutta kirkasti sille sinne armon ja syntein\nanteeksisaamisen lahjan! Kuinka se haavoitti ja sitoi, laski alas ja\nnosti ylös, repi kaatoi alta kaikki ihmiskannattimet ja tuet ja jätti\nHerran itsensä kannattajaksi ja hänen vanhurskautensa suojaksi tuomiota\nvastaan!\n\nTätäkö hän oli epäillyt ja tästä jo edeltäpäin aina Malmbergille pahaa\npuhunut? Ja hän tunsi samassa, miten se kaikki, mitä hän oli itse\nsaarnannut ja puhunut, oli mitätöntä ja epäselvää ja hämärää tämän\nrinnalla. Se oli sittenkin totta, mitä Malmberg oli sanonut. Herroja\nhe olivat olleet. He olivat pitäneet evankeliumia niin korkealla,\netteivät siihen syntiset ylettyneet. Tätä tällaista hänen sielunsa oli\naina janonnut, tätä hän oli aina kaivannut omista saarnoistaan, vaan ei\nmilloinkaan löytänyt eikä osannut muille antaa. Nyt hän ymmärsi, miksi\nMalmberg siihen oli ihastunut ja Nivalan heränneet.\n\nKoko pirtti räjähti veisaamaan kuin yhdestä suusta Paavon puheen\nperästä. Niinkuin olisi huone liikkunut, niinkuin olisi itse kutakin\nnostettu maasta, kohoitettu ylös jonnekin voimakkain käsin. Ja Lagus\nja Lescelius innostuivat veisaamaan mukana täysin rinnoin, väliin\nkatsahtaen toisiinsa ja sitten taas pyyhkien kyyneleitä pois poskelta.\n\nVeisuun tauottua tuli Paavo uudelleen pappien luo ja uudisti pyyntönsä.\n\n\"Missä te puhutte, Paavo, siellä on minun sopimatonta jatkaa ja\nesiintyä. Minä olen teitä epäillyt. — Se on ollut suuri synti. —\nAntakaa se anteeksi!\"\n\nJa Lagus tarttui Paavon käteen, puristi sitä pitkään ja katsoi\nnöyrästi, alistuvasti Paavoa silmiin.\n\nJäi vielä muutamia heränneitä pirttiin Paavon ja pappien kanssa, kun\nseurat olivat loppuneet.\n\n\"Meitä oli kaksikin kotoa lähtiessä, vaan Niskanen jäi Kiuruvedelle —\nvanha ystävä, joka on aina ennen ollut mukana\", puheli Paavo istuen\npaitahihasillaan ja avojaloin penkillä pöydän vieressä.\n\n\"Sitä minäkin, että missä Niskanen, että on kuin joku olisi poissa\",\nsanoi Lescelius hyväntahtoisella äänellä.\n\n\"Ovat alkaneet hyppiä aidan yli Kiuruvedellä vanhat heränneet,\ntoiset törkeihin synteihin, toiset väärään hengellisyyteen ja\nhumukristillisyyteen, niin jätin Niskasen sinne aidan panoon, oikein\npisto-aidan. Ne ovat Niskasen maita sielläpäin.\" Papit naurahtivat\nja katsoivat merkitsevästi toisiinsa. \"Miten Nivalan pappi jaksaa —\nkävitkö tullessasi?\" kysyi Paavo ja kääntyi Lagukseen päin.\n\n\"Mikäpäs miehen jaksaessa. Saarnaa, puhuu, kulkee pitäjällä, herättää\nHerran voimalla ja hengellä nukkuvia. Sillä on nuori rouvansa mukana\njoka paikassa. Sekin on nyt samassa mielessä\", vastasi Lagus.\n\n\"Vai niin — vai on jo herännyt sekin! Näkyi olleen niitä Ruoveden\nkomeita. Vaan siinä se sodan nosti, ennenkuin sai sulkansa nykityksi.\"\n\n\"On se muuttunut, niin ettei enää tuntisi. Ovat pitäneet rippikoulua\nPirttiperässä yhdessä — rouva tavauttaa huonompia. Illoin kuuluu aina\nkantavan haarakynttilän pirtin pöydälle ja siellä yhdessä veisaavan\nlasten kanssa. Malmberg tulee toisinaan mukaan lukemaan ja puhumaan.\"\n\n\"Ja niitä herää siellä —?\" kysyi Paavo.\n\n\"Herää — nuoria varsinkin herää laumottain. Ei siellä enää kestä\ntavalliset varustukset. Pitää olla oikein erityistä unijuomaa sillä,\njoka jaksaa Nivalassa nukkua. Minä sitä olen oikein ihmetellyt, mistä\nse nyt on sen voiman saanut\", vastasi Lagus.\n\nPaavo naurahti itsekseen ja katsoi ympärilleen kuin jotain etsien.\n\n\"Kansasta se on se voima. Minkä kansalle antaa, sen saa kansalta\ntakaisin — suurempana saa ja runsaampana. Vaan kansaa pitää käydä\nlikelle, pitää tulla alas oman herruutensa kukkulalta ja mennä sinne\nsekaan sakeimpaan suruttomuuteen ja siellä alkaa säälivällä ja\nsärkevällä äänellä puhua Kristuksen rakkaudesta.\"\n\n\"Niin kai se on\", myönnytteli Lagus, \"niin ettei lammas, eksynyt ja\nmetsistynyt, hae paimenta, vaan paimenen pitää lähteä lampaan jälille.\"\n\n\"Ja kantaa sitä, kun se on väsynyt\", jatkoi Lescelius kuin jotain\nsanoakseen eikä vain siinä istuakseen.\n\n\"Ja siitä ilonsa löytää, kun on itsensä uuvuttanut ja rokkinsa toisen\nravasta ryöttänyt\", lisäsi Paavo lopuksi.\n\nPuhuttiin vielä, palattiin takaisin siihen, mikä oli kullekin kipeintä\nja likisintä, Lagus kyseli yhtä ja toista, selitti itse väliin ja\nilmoitti oman ymmärryksensä ja käsityksensä. Oli jo pimeä, kun papit\nläksivät.\n\n\"En tätä iltaa milloinkaan unohda\", sanoi Lagus hyvästellessään ja piti\npitkään Paavon kättä omassaan. \"Minulle valmistatte, Paavo, suuren ilon\nsilloin, kun tulette Ylivieskaan.\"\n\n\"Vaan minne Paavo huomenna?\" kysyi Lescelius mennessään, \"Käyn\nNiemellä, Isolla-Niemellä, Nivalan yläpäässä. — Käyn katsomassa, joko\nse Niemen ukko on oppinut rouheita piippuun antamaan\", vastasi Paavo.\n\n\"Niin — sitä. Oppia siihenkin pitää, että osaa toiselle antaa\", kuului\nLesceliuksen ääni pihalta portaan päästä.\n\nPaavo jäi seurapirttiin yöksi toisten, heränneiden, pitkämatkaisten\nkanssa. Vaan ei sinä yönä paljon nukuttu. Aina oli joku jotain\nkysymässä, joku vaivattu, jolla oli vaikeita asioita, kotimurheita ja\nkiusauksia, joku vaimo, jota oli miehensä lyönyt, joku tytär, jonka\nisä oli aikonut ajaa pois kotoa. Oli itkua ja valitusta väliin, väliin\ntaas iloa ja ihastusta siitä, ettei oltukaan enää helvetin tiellä, että\noli saatu taasen kuorma kaadetuksi ja sielun pimeä valaistuksi, että\noli Paavo täällä, Herran mies, joka aukoi lukot ja selvitti kaikki\nsekaannukset.\n\nKun muut jo nukkuivat, valvoi Paavo vielä ja mietti sitä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nNäkyy olevan sellaista, että minkä Herra toisaalla ottaa, sen toisaalla\ntaasen antaa. Tämä on ollut juhlamatkaa tähän asti, yhtä voittoa ja\nmenestystä. Epäuskossa läksin, vaan saan hävetä omaa itseäni ja pahan\nsydämeni juonia. Pitkin matkaa on Herra taasen puhkaissut umpia,\ntasoittanut teitä ja antanut uusia ystäviä, minkä tämänkin Ylivieskan\npapin. Mitä täällä vielä tapahtuukaan, kun ovat työssä tällaiset papit?\nHänen ajatuksensa harppasivat kauas eteenpäin. Kerran on kansa täällä\nherännyttä kansaa — Herran kansaa. Hän saa sen ajan vielä nähdä,\nennenkuin kuolee. Papit ovat vielä mukana, istuvat samoilla penkeillä\nsanankuulijainsa kanssa, samoissa seuroissa, samanlaisina syntisinä.\n\nHän läksi kirkosta päästyä ajamaan ja saapui samana iltana vielä\nIsolle-Niemelle.\n\n\"Kuule Matti!\" huusi Paavo pihalta portaille, missä isäntä näkyi\nseisovan ja levollisena katselevan vierasten tuloa. \"Tule tänne,\ntaluta hevonen talliin, pane eteen parasta, mitä on pellosta saatu!\nSinä et ennen rouheita piippuun antanut vieraillesi, jotka kulkivat\nhengellisissä asioissa. Vaan nyt on toista. Nyt on herännyt tämä\ntalo. Nyt pidetään seuroja ja harjoitetaan sanaa ja eletään pappien\nystävyydessä. Mikä teillä, pohjalaisilla, on paha tapa semmoinen —\nseistä jurrottaa seinän vieressä ja katsella, pääseekö vieras veräjästä\ntaloon? Vai mitä sinä, Matti, siitä ajattelet? — Käännynkö tästä?\"\n\nJa Paavo tapaili suitsiperiä kyytimiehen kädestä, kun Matti juoksi ja\njoudutti vastaanottamaan ja hevosta riisumaan.\n\n\"Sitä pitää sitäkin parannusta saarnata, niinkuin muutakin. Tulisit\nsinne Savoon kerran. Siellä on meillä aina kaikkea valmiina vierasta\nvarten: kukot, piirakat ja pannurieskat ja uunipaistit rasvaiset,\ntuohiset tupakkaa täynnä ja kylpy joka ilta, lämmin, hyvä kylpy\nhyvillä, uusilla vastoilla ja hyvää puhetta ja palvelusta pitkin\npäivää\", leikitteli Paavo pihalla ja käveli kepein askelin isännän\nperässä.\n\n\"Keritään tässä vielä — älä hätäile! — vastahan sinä pihaan ajoit ja\nsinulla pitäisi jo saunakin olla — sunnuntaipäivänä —\", kuului Matti\nsanovan yhteen leikkiin.\n\nOlivat tuttuja jo kaikki talossa, niin että Paavo uskalsi leikkiään\nlaskea. Oli oltu ystäviä siitä saakka, kun yhdessä valvottiin\nhelluntaiyö ja yhdessä polvistuttiin rukoukseen papin kanssa silloin.\n\n\"Täällä vain heräävät syntiset\", sanoi Paavo ja istui väsyneesti\ntuolille peräkamarissa.\n\n\"Heräävät. Nyt ne vasta heräävätkin. Ovat joukoissa heränneet viime\naikoina — talottain. Vaan ahkera on niillä herättäjäkin. Saat itse\nkuulla kohta, kun tulee tänne. Eivät osaa sitä muut sinulle sillä\nlailla kertoa.\"\n\n\"Vaan mitä maailma siitä sanoo? Antaako herätä ja jättää vanhat\nlaitumensa vanhojen synnintekijäin vai vastaanko panee?\" kysyi Paavo.\n\n\"Vastaan — vastaan panee, vaan minkä paremmallensa mahtaa. Ei muuta kun\nkatso päältä ja kuuntele ja kiukuttele omassa suruttomuutesi rauhassa.\"\n\n\"Ja se kulkee aina vain pitkin pitäjää?\" uteli Paavo yhä.\n\n\"Pitkin ja poikin rouvansa kanssa, suuri koppa kirjoja kärryin perässä.\nTässä niitä on niitä uusia kirjoja, joita on siltä ostettu.\"\n\nIsäntä latoi pärekopasta pöydälle ison pinkan kirjoja. Siinä oli\nArndtin \"Totinen kristillisyys\", \"Huutavan ääni\", \"Salattu elämä\",\n\"Ystävällinen varoitus\", \"Parannuksen neuvo\".\n\n\"Näitä on täällä pian joka talossa — suruttomatkin ovat ruvenneet\nostamaan\", jatkoi isäntä puhettaan.\n\n\"Vai ruvenneet — vai ostavat — vai kulkee rouvineen!\" hoki Paavo\nhyvillään ja ihmeissään.\n\n\"Minkä näköistä lie tämä pitäjä vuoden, parin päästä, jos tätä menoa\njatkuu\", kuului joku talon nuorista miehistä sanovan, \"Semmoista, että\novat loppuneet tappelut ja tanssit ja juomingit suurina juhlapäivinä ja\nkaikki muutkin synnin harjoitukset\", vastasi isäntä.\n\n\"Ja alkaneet uudet harjoitukset entisten sijasta — korttipelin ja\nmuiden\", säesti joku.\n\n\"Ei se koko pitäjä herää — pitää olla maailmaakin mukana. Kuka\nvainoaisi ja pilkkaisi ja pahaa puhuisi vanhurskaista ihmisistä? Rauhan\nsaisivat heränneet, niin nukkuisivat uudelleen\", sanoi Paavo.\n\n\"Siltä vain näyttää, että heräävät kaikki. Synti ja jumalattomuus on\nkuin siivilleen lyötyä. Tuossa naapurissakin on ruvettu veisaamaan ja\nlaulamaan pitkin päivää\", puheli isäntä vakuuttavasti.\n\n\"Se on vain se vaara siinä, missä ne sillä tavalla heräävät —\njoukottain, talottain, että hyppivät takaisin maailman puolelle,\nkun ovat hyvät tuntemiset loppuneet. Eivät ne kaikki tielle tule\neivätkä ahtaasta portista sisälle, jotka nyt hätäilevät ja seuroissa\njuoksevat\", sanoi Paavo.\n\n\"Vaan se on semmoinen pappi, joka ei päästä, joka pitää kiinni, etsii,\npuhuttelee ja uudestaan kesyttää niitä, jotka ovat arkiintuneet.\nMitenkä teki tässä likellä muutamassa talossa? Talon poika, nuori mies,\nheräsi keväällä, vaan jättäysi syksyllä joukosta pois eikä tullut\nenää seuroihin. Sinne olisi poikarukka jäänyt omassa avuttomuudessaan\nkuolemaa tekemään, jos ei olisi ollut oikeaa pappia ja paimenta, joka\ntuli auttamaan\", puheli isäntä.\n\n\"Kertokaapa se, miten se auttoi!\" kehoitti joku pojista innoissaan\nisäänsä.\n\n\"Auttoi sillä lailla\", jatkoi isäntä, \"että ajoi muutamana päivänä\ntaloon ja teki asiaa jotain, mitä lie tehnyt. Poika siitä pakoilemaan,\nkun näki papin taloon ajavan, vaan pappi huutamaan, että tule Mikko\nhevoselle heiniä antamaan. Ja kussa poika vain talliin heiniä hakemaan,\nsilloin pappi kaksin käsin tallin oven pielistä kiinni pitämään ja\ntietä sulkemaan. Ja siinä riitti sitten puhetta, ei ankaraa lain\npauhinaa eikä vihan eikä tuomion tulta, vaan rakkauden ja säälin ja\nkehoituksen helliä sanoja.\"\n\n\"Kuule — kuule!\" hoki Paavo. \"Vai läksi väsyneen jälkeen ja olalleen\nnosti.\"\n\n\"Läksi ja nosti ja kotiin kantoi. Se on se nuori mies nyt elävimpiä\njoukossa. Vaan ei se ole ainoa sen töiksi, niitä on muita samanlaisia.\"\n\nPuhuttiin vielä Malmbergista ja heränneistä ja herätyksistä ja uudesta\nelämästä, jota nyt oli alettu Nivalan pitäjässä elää. Kullakin oli\nkertomuksensa ja tapahtumansa, joka oli omasta mielestä muita parempi.\nPirtin ovi oli ollut käynnissä pitkin iltaa. Oli tullut seuraväkeä\nlikempää ja edempää, joukoissa ja yksitellen, ja asettunut penkeille\nhämärtyvässä pirtissä, Tuontuostakin pistäytyi vanha isäntä pihalle,\nkatseli tielle päin, kuulosti ääniä ja palasi taas Paavon luo kamariin.\n\n\"Niitä on jo niin paljon, etteivät enää pirttiin mahdu, ja uusia aina\ntulee — heränneitä ja suruttomia\", sanoi isäntä ja katseli kamarin\novelta väkijoukkoon.\n\nVaan samassa näkyi kansa halkeavan oven suussa ja halkeamaa myöten\nastuvan pitkä, komea herrasmies voimakkain askelin kamaria kohti.\n\n\"Tervetuloa, Paavo! Tässä talossa kerran erottiin ja tässä taasen\nyhteen yhytään\", sanoi Malmberg syvällä, kumajavalla rinta-äänellään ja\nasetteli palttoota kamarin naulaan.\n\n\"Minun on elämäni ollut vuosikymmeniä yhtä yhtymistä ja eroamista.\nLiperissä kerran erottiin Renqvistin kanssa eikä ole sen perästä\nyhytty. Vaan oli se erilaista silloin täällä.\"\n\nHe puristivat pitkään toistensa kättä, Malmberg taputellen Paavoa\nhartioille.\n\n\"Kerran yhytään eikä koskaan erota, kaikki Herran ystävät Savossa ja\nPohjanmaalla\", jatkoi Paavo vakavana.\n\n\"Niin — niitä on nyt täällä suuret tuvat täynnä ja uusia ilmestyy.\nMinkä verran lie sitten siellä? Pääsevätkö kaikki perille?\"\n\n\"Jotka loppuun asti vahvoina pysyvät. Tien päässä tippuu toisia,\ntiellä, matkan varrella, toisia, toisia toisessa päässä, viime portille\ntullessa. Monta on kutsuttu, harvat valitut. Moni on, joka pyrkii, vaan\nei pääse.\"\n\nSe oli niin vakavaa, mitä Paavo sanoi, että kaikki kävivät aran ja\npelokkaan näköisiksi.\n\n\"Sanokaa, Paavo, noille tuolla tämä sama, minkä tässä nyt meille!\"\nkehoitti Malmberg ja nousi tuolilta pirttiin mennäkseen.\n\n\"Pappi ensin\", esteli Paavo.\n\n\"Paavo ensin. Paavo on parempi kuin papit\", sanoi Malmberg hellästi ja\npiti Paavoa olkapäistä kiinni.\n\nKiisteltiin hetken, leikiteltiin, työnnettiin toisiaan pirttiin päin ja\nmentiin vihdoin sisälle, Malmberg Paavoa käsivarresta taluttaen.\n\n\"Kun on tällaista vasta heräävää kansaa koolla, niin on eri voima\npuhua\", sanoi Paavo seurain perästä, kun oli taasen tultu kamariin\nhikisinä ja kuumina.\n\n\"Niin on ollut minunkin\", yhtyi Malmberg puheeseen. \"Sanat aina\nvalmiina paikallaan, hakematta, siihen tuotuina, valmiiksi pantuina,\nniin ettei muuta kuin suusi avaat.\"\n\n\"Ja veisuu jo toisenlaista täälläkin päin. Vaan Kiuruvedellä se on\nkaikkein parasta. Tunnet taivaassa olevasi, kun seuratuvassa istut\",\nsanoi Paavo.\n\n\"Niillä on nyt sellainen veisuuinto, että kirjat pitää olla työmaalla\nmukana. Tässä naapurissakin veisaavat nuoret aamusta iltaan\", selitteli\nisäntä.\n\n\"Työmaalla, pellolla, metsissä, joka paikassa nyt pitää kirja olla\nmukana\", lisäsi joku nuorista miehistä innostuneena.\n\n\"Kaikki kuin valjaat päällä yötä päivää, puhujat, kuulijat, vanhat,\nnuoret\", sanoi Malmberg kävellen edestakaisin kamarin lattialla.\n\"Pankaa täältä joku veisuun oppiin Kiuruvedelle — joku, jolla ovat ne\nlahjat!\" kehoitti Paavo.\n\n\"Ojan Liisa sinne joutaa ja sieltä pian kantamuksensa niitä tuo —\nuusia virsiä ja lauluja — Savon säveliä\", oli isäntä heti valmiina\nehdoittamaan.\n\n\"Ja körtin mallin — tämmöisen. Te olette täällä vielä liian\nhekumallisia\", sanoi Paavo puoleksi leikillään.\n\nKaikki istuivat äänettöminä, väkinäisesti naurahtaen ja toisiinsa\nkatsahtaen.\n\n\"Liekö täällä se Reisjärven mies, joka kävi illalla Pirttiperässä?\"\nkysyi Malmberg kuin itseltään ja katseli kamarin ovelta pirttiin, mistä\nväki näkyi vähitellen poistuvan.\n\n\"Niitä on siellä ollut taas tänä iltana joka paikasta, Haapajärveltä,\nReisjärveltä, Sievistä, Nivalasta\", selitti isäntä.\n\n\"Se on vanhoja leikkikumppaneita lapsuuden ajoilta\", alkoi Malmberg\nuudelleen. \"Isäpuoleni oli aikanaan pappina Reisjärvellä. Siinä\noli pappilan vieressä vanha mylly, minne kylän lapset kokoontuivat\nleikkimään. Kerran nousin myllyn tuuttiin ja aloin saarnata ja pauhata\npojille niiden pahuudesta ja vallattomuudesta, vaikka itse taisin\nolla pahin pukari joukossa. Tämä silloin, tämä sama mies, jota tässä\nkatselin löytääkseni, tuli ja veti papin alas saarnatuolista, niin että\nveri juoksi nenästä noronaan. Muistin sen illalla heti, kun mies tuli\nPirttiperään ja alkoi kertoa herätyksestään. Kuului saarnani koskeneen\nniin kovasti jonain pyhänä täällä Nivalan kirkossa, ettei unta silmiin\nviikkokausiin. Minä miehelle, että mikset vetänyt alas saarnatuolista,\nniinkuin silloinkin sieltä myllyntuutista Reisjärvellä. Puhuttiin\npitkin iltaa vanhoista asioista, lapsuuden muistoista. Nyt on mies\nsiellä, missä minäkin — tiellä taivaaseen, pakomatkalla Paapelista,\nOltiin taas sellaisia ystäviä, että oikein piti syliksi ottaa erotessa.\"\n\nPaavo hymähti hiljaa, ja toiset pyyhkivät vesiä salaa silmistään,\n\n\"Ei mahda miehellä enää olla sitä mieltä, että sieltä alas kiskoisi —\nsaarnatuolista. Taitaisi istua ja kuunnella viikkokaupalla\", arveli\nisäntä.\n\n\"On niitä sellaisiakin, jotka sen tekisivät, jos uskaltaisivat\",\nhuomautti joku.\n\n\"Pitää ollakin\", tokasi Paavo väliin.\n\n\"Herrat ainakin. Herroilla on viha semmoinen, että elävältä söisivät,\nkun saisivat\", sanoi Malmberg.\n\n\"Vaan mistä ne herrat teitä vihaavat, joka ette niille ole mitään\ntehnyt?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kun en niiden kanssa korttia pelaa enkä totia juo, niinkuin ovat ennen\npapit tehneet, enkä pitoja enkä kalaasia pidä enkä tanssikemuja\",\nselitti Malmberg kuin kiivastuen.\n\n\"Herrat kun ovat pahimpia, ensimäisiä kaikessa jumalattomassa menossa,\nniin kovimmin suuttuvat sille, joka on tullut jumalattomuutta\nkukistamaan. Herroja ne olivat nekin, jotka elämän Herran tappoivat.\"\n\n\"Se on niin — se on oikein, mitä Paavo sanoo\", kuului joukosta.\n\n\"Entäpä heräävät herratkin vähitellen. On sitä nähty jo ennenkin.\nKuopiossa niitä on sellaisia ja Kajaanissa, jotka talonpoikain kanssa\nistuvat samalla seurapenkillä. Siinä on aina tutkain mukana ja piikki\nsisäänpäin pistämässä, missä on vihaa ja vainoa\", jatkoi Paavo.\n\n\"Herää pappeja ainakin — nuoria pappeja — Lagus niitä herättelee\nHerran voimalla. Se on semmoinen mies, etteivät sen käsissä kestä muut\nparemmin kuin minäkään. Kalajoen rovastin uudet apulaiset ovat jo aivan\npilalla, Laguksen ja Malmbergin villitsemiä. Durchman, vanha pelimanni,\nkuuluu särkeneen viulunsa ja iloinen, sukkela Laurin, muuttuneen\nniin, ettei leikkisanaakaan enää kärsi. Ja Hemming, Laguksen oma\napulainen, huojuu siellä Vieskan pappilan vinttikamarissa juurillaan.\nMahtaa se rovasteja harmittaa ja suututtaa. Pian kai tästä saadaan\npiispankäräjät.\"\n\nMalmberg seisoi keskellä lattiaa ja puheli innoissaan ja pyörähteli.\n\n\"Ja Sievin pappi myöskin — Heikki Schwartzberg ja Antti Holmström.\nNiitä on jo oikealla ja vasemmalla\", jatkoi hän hyvillä mielin. \"Mitä\ntästä tuleekaan vielä?\"\n\n\"Maailman loppu — jumalattoman maailman, ja taivaan alku täällä maan\npäällä\", sanoi Paavo.\n\n\"Kuulkaa, Paavo! Mitä se Lagus siellä sanoi teille — Pyhäjärvellä?\nToimitettiin Paavoa tapaamaan vartavasten\", kysyi Malmberg yhtäkkiä\nkuin jostain havahtuneena.\n\n\"Sanoi sitä, mitä pitikin. Siitä tulee ystävä samanlainen kuin\nsinustakin on tullut, ja vähemmällä vaivalla. Sinä potkeit ja\npäristelit, vaan Vieskan pappi tuli rentonaan.\n\n\"Minä olen kaiken aikaa elänyt toivon ja pelon välillä. Se kun aina\nepäili savolaisia, teitä ja Niskasta, ja on kovin tarkka opista. Nyt on\nsitten kaikki voitettu, kun on Lagus voitettu.\"\n\n\"Ei vielä kaikkia. Se Kalajoen rovasti on vielä voittamatta, joka niitä\napulaisiaan kiusaa\", sanoi Paavo.\n\n\"Ja tämä Haapajärven pappi tässä vieressä\", lisäsi isäntä. \"Vaan sen\nrouva on toista mieltä ja rouvan sisar, se Laura-neiti. Kokoovat\nheränneitä kotiinsa, kun milloin uskaltavat ja milloin pappi itse on\npitäjällä\", huomautti joku pojista.\n\n\"Jääkööt vanhat rovastit kaikki jyväaittainsa vartijoiksi — niitä ei\nenää Herrakaan hereille saa, jotka ovat kerran ahneudella sydämensä\nsokaisseet! Eikä niitä tarvitakaan. Nuorista Herra nyt alkaa, nuorista\npapeista ja ylioppilaista, joita kuuluu Vieskassa kulkevan, nuorista\nmiehistä ja naisista, näistä tällaisista —.\"\n\nJa Malmberg löi kädellään talon nuorinta poikaa olkapäälle ovensuussa.\n\n\"Näitä — näitä se nyt viertää ja näistä roihun sytyttää, joka vielä\nnäkyy pitkille matkoille\", lisäsi Paavo.\n\nKun Paavo ja Malmberg myöhään illalla erosivat toisistaan, tunsi\nkumpikin suurta iloa sielussaan. Niinkuin heidän elämäänsä valaisisi\nuusi, kirkkaampi, voimakkaampi valo kuin ennen.\n\n\"Minä vanha mies nuorrun näiden ihmeiden keskellä\", sanoi Paavo.\n\n\"Paavon pitääkin — Paavon pitää elää vielä viisikymmentä vuotta. Nyt\nvasta Paavoa tarvitaan.\"\n\nJa he tarttuivat sylin toisiinsa, pitelivät kiinni toisistaan, niinkuin\neivät olisi tahtoneet milloinkaan erota.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja\nkatsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten\nkirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi,\nettä se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli\nHerran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti\nyhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui\nsekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen\nterveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä,\nhuonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla.\nJa hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa\nvaromattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo\nnauroi vain ja löi leikiksi. \"Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra\nsiitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia.\"\n\nVaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka\nkesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika,\ntammikuun parasten pakkasten.\n\n\"Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana,\nkeväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?\" kysyi\nAnna Loviisa valitellen.\n\n\"En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa.\nTottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka\npostissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä\",\nselitteli Paavo.\n\n\"Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat\ntaudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!\"\n\n\"Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa\nrovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on\nkoko maata villinnyt!\" keskeytti Paavo.\n\nHän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi:\n\n\"Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra\nmäärää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän\npitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka\npyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä\nkatsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä\nlampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän\nmaailmaan.\"\n\nHe olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona\nAholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat\nnuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo\npoissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut\njuhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo\noli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli\njäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein\nniin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista\npirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan\npöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina\nennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja\npuhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta.\nNiinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja\nsuuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi.\n\nAnna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo\noli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle.\n\nKulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa,\nyövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas\nlähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli\nmonet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka\noli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot,\ntaipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla.\nLoppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja\njatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen\nlaella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain\ntie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja\nja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja\nlumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä\netelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen,\nkörtteineen ja koirankoipikintaineen.\n\nEi oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista\ntaipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet\nymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet\nja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta,\nmarkkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu\nmistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty.\n\n\"Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!\" puhkesi\nPaavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta\nliikkeelle.\n\n\"Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle,\njotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta\ntäällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella.\"\n\n\"Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen\nhetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun,\npäätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu\", sanoi Paavo päivitellen,\nkuin moittien itseään.\n\n\"Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin\nliestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa.\"\n\n\"Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja\nasiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —\"\n\nPaavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on\näkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa.\n\nOli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan\nNurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin\nistua.\n\n\"Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen\nnäköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla\nja Kallaveden\", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen\ntuolia.\n\n\"Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu\ntänne, Niskanen!\"\n\nJa Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen\nlepertelemiseltä.\n\n\"Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä\ntekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin\nkotonanne!\"\n\n\"Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä\nistumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä\npakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä\nonkin tämä meidän uskomme\", leikitteli Paavo.\n\n\"Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa\", sanoi Bergh nauraen ja\nkyökkiin päin kulkien. —\n\nOli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken\niltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä\nvaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä\noli eletty.\n\n\"Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin\nniitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain\nsait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen\ntottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut\nherätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä\nhyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa.\"\n\n\"Sanalla pitää hallita saarnamiehen\", sanoi Paavo väliin.\n\n\"On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen\nlaittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi\nja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan.\nKokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan.\nTäällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna.\"\n\n\"Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?\" kysyi\nPaavo. \"Älä vain suruttomia pane Herran töihin!\"\n\n\"Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa\nihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin\nkaikenlaisiin\", sanoi Bergh.\n\n\"Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut\nkaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa\nparannus jäädä ja oikea Jumalan sana\", laski Paavo taas leikkiään\nNiskasen luvuista.\n\n\"Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä\nolen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen\nrinnalla\", puolusti Niskanen itseään.\n\n\"Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä\", nauroi\nPaavo.\n\n\"On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin\nPälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata\nmikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin\nRenqvistinkin opetuslapsia.\"\n\nBergh tarkkasi arastellen Paavoa.\n\n\"Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun\npitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda\njoka ojasta\", varoitti Paavo.\n\n\"Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten\nkun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä.\nSiellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä\nkuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset —\noikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus.\"\n\nSe huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja\nkäveli toiselle puolen kamaria.\n\n\"Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin.\nEi siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin\nmiesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä\nrautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon\ntyöntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin.\"\n\n\"Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä\nparissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se,\nmikä on vakavaa\", sanoi Bergh itseään puolustaen.\n\n\"Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin\napteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat,\nkun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää.\"\n\n\"Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni.\nMinun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja\nsovussa.\"\n\n\"On — kun on vain rauha oikeaa\", sanoi Paavo.\n\nHe viipyivät useampia päiviä, pitivät seuroja pappilassa ja pitäjällä,\nistuivat ja puhuivat Herran töistä, Bergh siitä, mitä on Helsingissä\nnähnyt ja kuullut, Paavo siitä, mitä Pohjanmaalla, Savossa ja\nKarjalassa ja Kainuun puolella.\n\nOli hupaista ja hilpeää matka yhdessä Helsinkiin. Naurettiin\nsukkeluuksille, joilla Paavo höysteli omia puheitaan ja Berghin\nkertomuksia nuorista ylioppilaista ja maistereista. Niitä olikin\nkaikenlaisia liikkeellä ja niitä oli muodosteltu ja muokattu eri\npiireissä erilaisiksi.\n\n\"Vai niin — vai panivat pulloja pöydälle ja kortit viereen ja siinä\nsitten odottivat!\" sanoi Paavo ja nauroi leveää nauruaan.\n\n\"Raamatun ja muut kirjansa työnsivät laatikkoon ja olivat hääräävinään\npullojen ja korttien kanssa\", kertoi Bergh uudelleen saman asian.\n\n\"Ja sanoi: Täällähän onkin oikeita luteerilaisia eikä mitään\nkerettiläisiä —?\"\n\n\"Sanoi — poliisi, joka oli vahtiin pantu nähdessään herrat peli- ja\njuomapöydän ääressä\", selitteli Bergh.\n\n\"Jo osasivat konstinsa, jo saivat kerran pirun petetyksi — mahtoi\nkerrankin hävetä omaa tyhmyyttään\", nauroi Paavo.\n\n\"Ne kun nykyään ovat kerettiläisiä siellä kaikki, jotka vähänkin\nahkerammin kirkossa käyvät, mitä sitten nuoret, heränneet maisterit,\njotka lukevat ja veisaavat.\"\n\n\"Ja oikeita luteerilaisia ne, jotka juovat ja korttia pelaavat,\nniinkuin on herrain tapa maalla ja kaupungeissa\", lisäsi Niskanen.\n\nMitä likemmä tultiin kaupunkia sitä hiljaisemmiksi kävivät vieraat.\nBergh vain yksin jutteli, väliin \"viittoen kädellään ja osoitellen\njotain merkillistä. Vaan sisällä kaupungissa tunsivat Paavo ja\nNiskanen itsensä yhtäkkiä kuin toisenlaisiksi, pieniksi ja vieraiksi\nja oudoiksi. Heidän vaatteensakin, turkkinsa\" karvakenkänsä ja\nkoirannahkalakkinsa erosivat kokonaan muiden pukimista, noiden\nkaikkien, jotka näkyivät kiirehtien kuin juoksujalassa kulkevan kahden\npuolen katua.\n\n\"Tässä on kamreerin talo — tässä ne asuvat\", sanoi Bergh ja ajoi\nkamreeri Holmbergin portista sisään pihalle.\n\nStenbäck ja Essen hyökkäsivät samassa ovesta ulos ja tulivat\npuolijuoksussa tervehtimään Berghiä ja pitkämatkaisia, outoja, uusia\nystäviään.\n\n\"Täällä ne nyt ovat molemmat, joista on puhuttu ja joita on odotettu.\nTämä tässä on Paavo ja tämä lyhempi Niskanen\", esitteli Bergh\nvieraitaan nuorille ystävilleen.\n\n\"On kuultu, vaikkei ole nähty\", sanoi Stenbäck ja toivotti vieraitaan\ntervetulleiksi.\n\nSisältä huoneista kuului puhetta, ja sakea tupakansavuilma tuoksahti\nvastaan, kun Stenbäck ja Essen vieraineen astuivat sisään. Toiset\nnäkyivät seisovan keskellä lattiaa pitkävartiset piiput käsissä ja\njuttelevan isolla äänellä, toiset istuvan yhdessä ryhmässä ja lukevan\njotain. Ovensuussa istui joukko sarkapukuisia talonpoikia, vanhahkoja\nmiehiä, pitkäpartaisia, oudoksuvan ja ujon näköisinä.\n\nSyntyi äänettömyyttä, ensin toisessa, sitten toisessa huoneessa heti,\nkun Paavo, Bergh ja Niskanen olivat astuneet sisään. Tervehdittiin,\nkäteltiin, nuoret herrat kumarsivat syvään Paavolle, katselivat,\ntarkastelivat ja alkoivat jossain edempänä puhella hiljaa, kuiskien\ntoisilleen. Toiset tulivat tuttuina vastaan, naurussa suin, Niilo\nBergh, Suonenjoen pappi, ja jotkut muut. Vaan vähitellen oltiin taasen\nkeskellä samaa, äskeistä sohinaa ja puheen pitoa.\n\n\"Alkakoot nämä — puhukoot nämä ensin oman ymmärryksensä! Miksei se\ntullut itse — Renqvist — näiden päämies?\" kuului Paavo sanovan hetken\npäästä kuuluvasti ja osoittavan oven suuhun, missä pitkäpartaiset\nmiehet istuivat jäykkinä kuin kuvapatsaat.\n\n\"Niin — sanokaa te ensin oma ajatuksenne, Mikkelin miehet! Parasta lie\nalkaa alusta, ensimäisestä parannuksesta, niin kuullaan, missä tulee\ntienhaara\", kehoitti Nurmijärven Bergh lempeästi.\n\nSalomon Häkkänen, mäntyharjulainen, alkoi saarnaavalla,\nsurunvoittoisella äänellä tehdä selkoa armonjärjestyksestä.\n\nIstuttiin, kuunneltiin, katseltiin väliin Paavoa, väliin Nurmijärven\nBerghiä, väliin taasen Häkkästä, keski-ikäistä punakkaa miestä, joka\narkana, värähtelevällä äänellä koki selittää, miten oli ymmärtänyt\nensimäisen parannuksen ja vanhurskauttamisen.\n\n\"Ei kelpaa oman jumalisuuden oppi täällä — ei sillä sielu elä\", sanoi\nPaavo ja keskeytti Häkkäsen puheen. \"Pitää olla toisen tekemät passit\nelämän tiellä, Herran itsensä antamat omassa asiassaan. Se on tasaista\nja kaunista kaikki tämä, mitä tämä on puhunut ja tämän oppi-isä itse,\nvaan väärää on ja väärään vie.\"\n\nJa Paavo alkoi itse selittää Herran työtä, miten se alkaa syntisessä ja\njatkuu, miten ei ole voimaa kenelläkään rukoilla oikeaa rukousta, jos\nei Herralta saada rukouksen henkeä, eikä syntiä vastaan sotia, jos ei\njoka päivä oman voimattomuuden tunnon alla elämän Herraa lähestytä.\n\n\"Minkä itse teet, uskot, rukoilet, taistelet, luet ja veisaat, se on\nomaa työtäsi ja siitä kasvaa kiiltoa ja kaunista ulkomuotoa, vaan ei\nHerra tunne sitä. Herra tuntee vain oman työnsä. Tämä pitää jokaisen\nheränneen oppia ymmärtämään — tämä mikä on omaa työtä ja itsensä\npettämistä, mikä Herran. Harjaantunut mieli löytää tässä rajan, vaan\nharjaantumaton ja puoliherännyt eksyy.\"\n\n\"Se on oikea oppi — tämä Paavon — raamatun oppi\", sanoi Niilo Bergh,\nSuonenjoen pappi, innostuneesti.\n\n\"Antaa sen puhua vielä!\" kehoitti Essen. \"Mitä se puhumisesta paranee,\nkun on kerran hengessä ja mielessä ero? Jo on kuultu, mikä on oikea,\nraamatullinen oppi ja Herran oma tarkoitus\", sanoi Julius Bergh, nuori,\nvilkas maisteri, ja käveli kiivaasti lattialla.\n\nHäkkänen aloitti taasen yhtä ujona ja arkana kuultuaan Essenin\nkehoituksen, puhui synnin voittamisesta, siitä, miten tulee kristityn\nKristuksen veren voimalla kukistaa hallitsevat syntinsä ja päästä\nniiden vallasta vapaaksi.\n\n\"Pitää — pitää. Se on luettu ja tiedetään\", keskeytti Paavo hetken\naikaa kuunneltuaan. \"Pitää voittaa, pitää päästä irti, pitää olla\nherrana halujensa keskellä kristityn, vaan ei siihen kerralla päästä,\nei päästä päivässä eikä kahdessakaan. Monesti loukkaat ja lankeet ja\nsaat vaivatulla tunnolla pyrkiä armahtajasi pariin. Siitä kasvat ja\nmiehistyt vähitellen sisällisen ihmisen puolesta, kun jaksat asiasi\nHerralle kantaa. Tämä luulee sillä tultavan väkeväksi, että ollaan\npolvillaan aamut ja illat.\"\n\n\"Niin on oma kohtani — niinkuin Paavo on kuvannut ja niin on ollut\nopetuslasten ja pyhien kaikkien. Elän ja kuolen siinä opissa\", sanoi\nNiilo Bergh yhä kiivaammin.\n\nHäkkänen yritti vielä kerran, vaan silloin alkoivat kaikki panna\nvastaan, Paavo ensimäisenä ja nuoremmat Berghin veljekset. Syntyi ääntä\nja hälinää, noustiin ylös, liikuttiin, seistiin toisiaan vastapäätä\nkädet toistensa olalla ja puhuttiin kiihkeästi aivan kuin olisi\nkeskenään väitelty.\n\n\"Siinä se on ero pienellä paikalla.\"\n\n\"Siinä — vaan sitä eivät sokeat näe.\"\n\n\"Eivät näe näkevätkään, jollei näytetä.\"\n\n\"Tuli niin selväksi raja ihmistyön ja Herran työn välillä, kun ukko sen\nselitti, ettei luulisi enää sotkeutuvan.\"\n\n\"Se on tämä, mikä tässä asiassa on muistettava — tämä että —\"\n\nJa nuoret miehet olivat innostuneita, niinkuin olisivat saaneet jonkun\nuuden asian ajettavakseen, josta sitten puhuttiin ja neuvoteltiin,\ntai löytäneet uuden, suuren totuuden, jota ihastellen ja ilomielin\ntoisilleen kerrattiin.\n\nMikkeliläisten poistuttua alkoivat mielet vähitellen rauhoittua ja\ntyyntyä. Veisattiin ja luettiin, Paavo ja Nurmijärven Bergh puhuivat.\n\nMiten ne veisasivatkaan voimakkaasti, täysin rinnoin, kirkkain,\ntäyteläisin äänin, toiset säestäen toisia! Ja samoja virsiä, joita\nSavon ja Karjalan savupirteissä heränneet veisasivat ja samoilla,\nsurunvoittoisilla sävelillä.\n\nPaavoon se vaikutti niin, että hän puhui yhä uudestaan virsien lomassa\nsiitä armosta, jota Herra oli nyt osoittamassa kansalle, kun oli\nherättänyt herroja, akatemian ylioppilaita, joista sitten tekee oikeita\npappeja ja paimenia kansalle.\n\nEi muistettu kotiin lähteä sinä iltana, istuttiin, sytytettiin\npiiput, keräännyttiin Paavon ympärille, kuunneltiin, puhuttiin omista\nkokemuksista, miten oli herätty ja mistä oli asia milläkin saanut\nalkunsa.\n\n\"Tätä jos jatkuu, heräävät kaikki ennen vuoden loppua yliopistossa\",\nsanoi Julius Bergh.\n\n\"Ainakin kaikki pohjalaiset\", lisäsi Essen ja katsoi Berghiä\nveitikkamaisesti.\n\n\"Sitten ei enää tarvita Snellmanin sääntöjä pohjalaisia varten\",\nsanottiin joukosta.\n\n\"Eikä Nervanderin sensooreja\", lisäsi joku toinen.\n\nKuului naurua toisesta huoneesta, missä Niskanen kertoi kaskuja\nPaavosta nuorille ylioppilaille.\n\n\"Mitä te täällä?\" kysyi Essen, vilkas, iloinen, seisten kynnyksellä.\n\n\"Niskanen kertoo, miten Paavo opetti jumalista miestä, joka\nhurskaudessaan oli heittänyt maallisen työnsä\", kuului joki sanovan.\n\n\"No miten?\"\n\n\"Paavo oli ollut kerran kyntämässä, niin oli mies tullut puhumaan\nsielunsa asioista. Paavo vain kyntänyt, hoputtanut hevostaan, väliin\nvastaillen miehen kysymyksiin ja taas hoputtaen. Miesrukan oli siinä\nvieressä pitänyt harpata hiki hatussa väsyksiin saakka.\"\n\nJa sitten kuului taas naurua kamarista Niskasen ympäriltä.\n\n\"Paavosta puhuvat ja Paavolle nauravat\", sanoi Essen.\n\n\"Paavosta ne nyt puhuvat joka paikassa, Paavoa nostavat ja kohoittavat\nkorkealle, taivaaseen asti, vaan pian sieltä taasen helvettiin\nheittävät. Toiset nostavat, toiset laskevat\", jatkoi Paavo.\n\n\"Vanha kristitty kestää kumpaakin — nostamista ja laskemista\",\nhuomautti Nurmijärven Bergh.\n\n\"Laskemista paremmin kuin nostamista. Mikä luulee olevansa rakuuna, kun\non täällä hetken aikaa herroja — Helsingin herroja — haastattanut.\"\n\nLauri Stenbäck näytti muita vakavammalta ja jäi vähäväliä istumaan\nyksikseen ja miettimään. Niinkuin olisi väkisten nauranut, kun nauroi,\nja niinkuin kärsisi salaa toisten ilosta ja vapaasta seurustelusta.\n\n\"Kuule, Lauri! Sinä kannat aina sitä suruasi yhtä raskaana\", sanoi\nJulius Bergh ja löi Stenbäckiä olkapäälle.\n\n\"Minkäpä sille. Sitä ei panna pois niinkuin takkia päältä. Minulle\nantoi Herra Östringin ystäväksi, joka oli kaikkia aarteita kallein,\nottaakseen sen sitten pois ja sillä murheella valmistaakseen ja\nkypsyttääkseen iäisyyttä varten. Kaunis on tämä maa, kun ollaan nuoria,\nmutta kaunein, ihanin on Jumalan puhdistettu, kirkastettu maa kerran\nylhäällä oleva. Minusta tuntuu siltä, että Herra on minua syventänyt\nnäiden vuosien kärsimyksillä.\"\n\n\"Sen huomaa kirjoituksistasi. Mitä mahtaa Runeberg vastata — vai\njättääkö sinulle viime sanan?\"\n\n\"Ei jätä. Siinä riidassa on kaksi eri maailmaa vastakkain: tämä maailma\nhäikäisevän kaunis, runoilijan kaunistama, vaan synnin pilaama, ja\ntoinen, Jumalan maailma, kirkastettu, Pyhä, jonne ei saa tulla mitään\nsaastaista. Tämä maailma täällä on väkevämpi ja mahtavampi — sillä\npitää olla viimeinen sana.\"\n\n\"Vaan ei ole vielä kuulunut mitään.\"\n\n\"Ei ole kerinnyt.\"\n\nSiihen oli kerääntynyt toisiakin Stenbäckin ja Julius Berghin\nympärille, ja pian oli käynnissä puhelu \"Vanhan puutarhurin kirjeistä\",\njotka Runeberg oli pari kuukautta sitten julkaissut ja joihin Stenbäck\noli vastikään lähettänyt vastauksensa.\n\n\"Miten lie, vaan minusta tuntuu siltä, että te olisitte saane kumpikin\nkorjata kirjoitustanne hiukan\", sanoi Essen. \"Sinä Lauri, olet\nsittenkin liian ankara ja Runeberg liian maailmallinen — miten sen\noikein sanoisin.\"\n\n\"Kuulkaa, Kalle Esseniä!\" kuului joukosta. \"Ei muista mies enää\nMaalahden häitä.\"\n\n\"Jotain ennättää jo viidessä vuodessa unhoittaa\", vastasi Essen.\n\n\"Minulle tämä asia on joko — tahi, ja minä luulen olevani siinä\nPaavalin kanssa samaa mieltä. 'Minä olen maailmalle mahdoton ja maailma\nminulle', kuuluu jossain hänen sanansa. Runoilijan kuvaama maailma on\nvaarallinen. Siellä on synnin ja saastan yli vedetty kaunis väri —\nruusunhohteinen.\"\n\n\"Niin — ja Laurilla on oikeus — Lauri on uhrannut kalleimpansa —\nkanteleensa, maailman kunnian ja ylistyksen, runoilijan oman nautinnon\nomista tuotteistaan, tulevaisuuden ihailun ja muun kaiken sellaisen\",\nsanoi Julius Bergh.\n\n\"Herra vaatii paljon. Herralle ei kelpaa jaettu sydän eikä puolinainen\nmikään. Emme me saa juottaa yhteen sitä, mikä ei yhteen kuulu. Runous\non luonnollisen ihmisen tuote, ei uuden, uudestasyntyneen. Minä olisin\nkerran hukkunut, ellen särkenyt kantelettani. Kun on ratkaiseva\nhetki käsissä, silloin on uhrattava kaikki. Herra piti huolta siitä,\nettä jaksoin silloin sen, mitä ei ihmisvoimilla jakseta — otti pois\nÖstringin, parhaan ystävän.\"\n\n\"Herran asia ja työ täytyy tulla puolustetuksi, ahdistakoon sitä kuka\nhyvänsä ja missä tahansa\", kiivaili Julius Bergh.\n\n\"Kysytäänpä Paavolta, millaisen sen pitää olla rajan jumalanvaltakunnan\nja maailman välillä\", sanoi joku nuoremmista.\n\n\"Paavo! — Tulkaa te sanomaan meille, millaisen pitää rajan olla\njumalanvaltakunnan ja maailman välillä. Tämä Stenbäck siitä on vasta\nollut väittelyssä — on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin\", sanoi Essen\nja siirtyi Paavon viereen.\n\n\"Niskanen sen tietää, joka on Kiuruvedellä rajoja käynyt ja muualla,\nmissä ovat entiset umpeen menneet\", sanoi Paavo nauraen.\n\n\"Kumpi vain. Sanokaa, selittäkää molemmat!\" kehoitettiin oikealta ja\nvasemmalta.\n\n\"Herrain on maailma toisenlainen kuin meidän talonpoikain. Meidän\nmaailmastamme on huokea päästä sen, joka pyrkii, vaan teidän on\nmaailmanne parempi ja kauniimpi ja kiiltävämpi ja makeampi. Pistät\nkörtin päällesi siellä salolla, niin jo olet rajan toisella puolen. —\nVaan pitää siinä olla vuorikin — särjetty sydän ja nöyrä henki\", puheli\nPaavo puoleksi leikillä.\n\n\"Entä meidän — missä meidän — mitä meidän pitää tehdä?\" kuului taasen\njoukosta.\n\n\"Teidän sitä, että alatte omaa korkeuttanne ja koreuttanne Herralle\nvalittaa ja ihmisviisauttanne tyhmyytenä pitää. Muut ne rajan tekevät\nja eron ottavat siitä, joka sielunsa pelastusta etsii, kun vain\ntodella etsii. Käyt, kulet Herran mielen mukaisessa murheessa, istut,\npuhut, pidät kanssakäymistä missä tahansa, niin kauas karkkoontuvat.\nMaailmalla on tarkka nenä. Sitä minä, ettei teidän sitä rajaa ole\ntarvis aukomassa olla, muut sen aukovat ja aidan panevat.\"\n\n\"Niin — niin — se syntyy itsestään ja näkyy muille selvemmin kuin\nmeille itsellemme\", sanoi Julius Bergh.\n\nJa nuoret miehet alkoivat kehittää uutta ajatusta, jonka olivat\nlöytäneet Paavon puheesta, sitä, että se onkin maailma, suruton\nmaailma, joka pitää rajasta huolen, kun on vain kristitty vilpitön ja\nvaeltaa Herran kanssa kaikkialla. Mitä itse tekee, on omaa työtä, ja\nsielu rupeaa sitten elämään oman työn orjuudessa.\n\n\"Jo se on täällä nähty ja koeteltu, mikä muuallakin, että kun Herra\nmilloin tekee tuntemisestaan osalliseksi syntisiä, niin hylkää maailma\nne itsestään omaan joukkoonsa ja niille selkänsä kääntää.\"\n\n\"Ja vainon nostaa ja paraansa liikkeelle panee — pappinsa ja\nrovastinsa\", tokaisi Paavo.\n\n\"Ja poliisinsa. — Meitä täällä vahtivat ja vartioivat kuin pahimpia\npahantekijöitä — tyrmällä uhkaavat ja Siperialla. Täällä on jo saatu\nkäydä monesti selittämässä suurille herroille ja muille pienemmille\",\npuheli Julius Bergh katkerana.\n\n\"Ei uskallettu yhteen aikaan enää veisatakaan ollenkaan. Pelkäsivät,\nettä muurit hajoovat västinkiä myöten\", sanoi joku.\n\n\"Sen pitää niin olla, niiden pitää teitä vihata, vainota ja vartioida\nja teistä pahaa puhua. Maailman pitää olla maailmaa täällä niinkuin\nsielläkin. Minne me ristittä ja kärsimyksittä —? Suin päin takaisin\nmaailmaan. Risti siinä on rajana — maailman ja Jumalan ystäväin\nvälillä. Jos on maailman ystävyys viha Jumalaa vastaan, niin on sen\nviha Jumalan ystävyyttä. Miettikää sitä silloin, kun vaino päällenne\nlankeaa!\" puheli Paavo.\n\nOli äänetöntä ja hiljaista, niin ettei hiiskausta kuulunut eikä jalan\nsiirtoa, milloin Paavo puhui. Nuoret herrat kuuntelivat kurotetuin\nkauloin, suu, silmät ihmetyksissä ja samassa asennossa, johon jäivät,\nkun Paavo oli alkanut.\n\n\"Mikä siinä on sen puheessa sellainen vaikutus, että sitä pitää korvana\nkuunnella?\" kysyi Reinhold Hedberg, nuori pohjalainen, toisilta.\n\n\"Mikä lie? Harjaantuminen Herran töissä ja teissä, henki ja elämä.\"\n\n\"Ja kieli — Savon sattuvat sanat — oikea, puhdas suomen kieli\", sanoi\nAntero Ingman. \"Kuulette, miten se puhuu, miten sillä ovat sanat\nvalmiina, kuvaukset, vertaukset, ja missä tuntuu sana puuttuvan, siinä\ntekee itse uuden ja hyvän tekee.\n\n\"Minä sitä tässä kaiken iltaa, että eiköhän Anterolla ole tänä iltana\nyhtä paljon kielen opettelemista kuin mielenkin\", nauroi Essen.\n\n\"Jos on mieli Jumalan totuutta oikein julistaa, niin että kansa\nsen ymmärtää, ja siihen julistukseen panna sisällystä ja mehua,\nniin pitää oppia oikeaa suomen kieltä. — Kyllä pappien saarnat ovat\nkauheita kuulla sen, jolla on jotain vaatimuksia muotoon ja kieleen\nnähden. Huonoja ruotsinvoittoisia käännöksiä Hagbergista ja muista —\nsekasotkua, joka ei kelpaa kerrassaan mihinkään. Savoon meidän pitää\nmennä kesäksi joka miehen, ennenkuin saarnaamaan rupeemme. Vahinko,\nettei ole Niklas Keckman täällä ukkoa kuulemassa.\"\n\nPuhuttiin Laguksesta ja Malmbergista toisessa huoneessa, missä Paavo\nistui suuren ryhmän keskellä. Essen kertoi olostaan Ylivieskan\npappilassa höystellen, maustaen puhettaan tapansa mukaan ja viittoen\nkäsillään. Kuului yksityisiä hymähdyksiä ja naurun pätkiä, väliin\ntaasen yhteistä, hillittyä ilonpitoa.\n\n\"Se pitää kaikki tulla koetelluksi ja kaikesta selvä otetuksi.\nEt uskonut Lagusta, ennenkuin itse pääsit kokemaan. Ei saakaan\nsummakaupassa uskoa\", kuului Paavo sanovan.\n\nEssen oli kertonut siitä, miten hänelle oli ollut käsittämätöntä\npuhe ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta. Ainakin yhden päivän\nvoi ihminen elää hurskaasti ja ajatella alinomaa Jumalaa. Ja hän oli\nvetäytynyt Ylivieskan pappilan vinttikamariin, lukenut, rukoillut ja\nsäestänyt viulullaan hengellisiä lauluja. Vaan ei ollut viipynyt kauan,\nennenkuin paha oli tarttunut jouseen ja laulut olivat muuttuneet muuksi\nmusiikiksi jollei aivan renkutuksiksi.\n\n\"Ei ole käynyt paremmin senkään perästä — huonomminkin on käynyt —\nminulle ainakin, joka olen tällainen hulivili. Itsestään on kullakin\nsuuri vastus. Tänä iltanakin taas — aivan tuin olisi päästetty\nvallaton varsa vapaaksi. Minulle käy aina niin, että kun ihastun\nja iloitsen jostain hyvästä, Herran työstä, heränneiden ystäväin\nläsnäolosta ja yhteisestä armosta, jota on saatu, niin siihen sekaantuu\npoikamaista vallattomuutta, niinkuin on nytkin taasen tehnyt\", puheli\nEssen.\n\nJa sitten syntyi siitä vakava keskustelu, miten on pilalla syntisen\nsydän, miten siihenkin, mikä on kaikkein pyhintä ja kalleinta,\nsekaantuu saastaa ja pahaa ja miten Herran tavarat likaantuvat syntisen\nkosketuksista. Sydämet aukenivat vuorotellen, mielet sulivat, tultiin\nyhä likisemmiksi toisilleen. Paavo itse puhui enimmän, hoiti, sitoi ja\nkorjasi, ojensi, opetti, näytti vaarat, poisti verhot ja peitteet ja\nsielun hämärät hellästi niinkuin isä joukkonsa keskellä.\n\n\"Veisatkaapa se virsi 'O Jesu elämän Herra!'\" kuului Paavo sanovan\nhetken päästä, kun keskustelu tuntui väsähtäneen.\n\nToisessa huoneessa alkoi joku virren kauniilla, vahvalla äänellä, johon\nmuut yhtyivät veisaten ulkomuistista. Kun virsi oli loppunut, laskeutui\nPaavo polvilleen tuolinsa viereen, ja äänettöminä, vakavina seurasivat\nmuut mukana. Kuului tuolien kolinaa ja hiljaista, rauhallista\nasettumista, mutta sitten syntyi syvä äänettömyys.\n\nPaavo kiitti ja rukoili kauan, kiitti siitä, että Herra oli alkanut\narmotyönsä akatemiassa ja näiden nuorten miesten kautta aikoi levittää\ntuntemistaan ja salattua viisauttaan ja valoaan syntisen kansan\nkeskelle, rukoili sitä, että Herra armossaan varjelisi näitä ja\nylläpitäisi elävää uskoa ristin alla. Se oli kaikki niin yksinkertaista\nja välitöntä, niinkuin puhuisi jollekin ystävälleen jokapäiväisistä\nasioista, se, mitä Paavo rukoili. Jotkut näkyivät pyyhkivän\nliikutuksesta kostuneita silmiään, toiset painuvan alemma kuin pyrkien\nlikemmä Herraa.\n\n\"Viekää terveisiä Savoon! — Sanokaa siellä heränneille, että me olemme\nyhtä heidän kanssaan!\" sanoi Essen, kun vieraat hyvästelivät ja tekivät\nlähtöään.\n\n\"Että me tahdomme oppia kansaa tuntemaan ja tulla yhdeksi kansan\nkanssa, saada kansalta sitä, mitä sillä on antaa ja antaa taasen, mitä\nmeillä on itsellämme\", lisäsi joku.\n\n\"Yhteisiä ilot ja surut Herrassa\", jatkettiin yhä.\n\n\"Ja yksi, yhteinen kieli, niinkuin on yhteinen mielikin\", kuului Ingman\ntäydentävän toisten terveisiä.\n\n\"Viedään — sanotaan — kannetaan kontillinen kotia näitä herkkuja. —\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n\"Kaikki niille kelpaakin, kun tällainen vanha, hautaan kaatuva,\nSakoittaisivat teitä nuorempia ja kiusaisivat ja pidoissaan pitäisivät,\nvaan antaisivat vanhan miehen olla rauhassa. Sitäkö lie Nilsiän\nnimismies jälessä juossut ja kuulostellut ja pitkin pitäjää kysellyt?\nMinä olen taas ollut matkoilla, ettei kun käymältä kotona — kulkenut\nKarjalat, Kainuut — virkamatkoilla niinkuin piispat ainakin. Ja nyt\non tällainen edessä. Vaan mistä ne meitä syyttävät — siitä samastako,\nmistä Karjalassakin kerran takavuosina?\" kysyi Paavo hetken päästä\nkuultuaan Malmbergilta, mitä oli tekeillä.\n\nHe olivat tavanneet toisensa Nivalan pappilassa, minne Malmberg oli\nsaapunut etelästä ennen Paavon tuloa ja mistä hän aikoi jonkun päivän\npäästä jatkaa matkaansa Kalajoen käräjille. Paavo oli ollut omilla,\ntavallisilla seuramatkoillaan, viipynyt viikon, pari Kiuruvedellä ja\nPyhäjärvellä ja saapunut tietämättään Nivalaan samaan aikaan kuin\nMalmbergkin.\n\nOli ollut iloinen yllätys Paavolle Malmbergin tapaaminen, jota ei\nollut nähnyt pitkiin aikoihin, vaan josta oli kuullut ja jonka työtä\noli seurannut Savosta päin. Oli pitänyt oikein syliksi tarttua\nsydänystävään. Vaan sitten oli hän kuullut tämän onnettoman sanoman\nkäräjistä ja vainoista, jonka herrat olivat nostaneet, ja raivosta,\njolla olivat ajaneet asiaansa pappeja ja sanankuulijoita vastaan —\nsuuresta vainosta, josta hänkin nyt oli pääsevä osalliseksi. Ja häneen\noli tämä sanoma koskenut niin, että hän istui pitkän ajan äänetönnä,\nraskain mielin kannattaen käsillään polvien varassa vanhaa, kumaraa\nruumistaan.\n\n\"Siitä samasta ne vainoovat täällä, mistä ovat sielläkin yrittäneet,\nvaan tämä on yhteinen rynnäkkö, suureksi suunniteltu, kaikella väellä\nja voimalla alettu ja ajettu. Ja siihen on tullut sitten lisää muitakin\nsyitä kuin se seurain pito. Täällä oli Nivalassa minulla aikanani\npuulaatikko porstuassa, minne saivat seurakuntalaiset panna roponsa\npakanain valistamiseksi. Samanlaisia on ollut muillakin — Laguksella\nja Kalajoen apulaisilla\", selitti Malmberg tyynesti ja rauhallisesti,\naivan kuin ei asia häntä koskisikaan.\n\n\"Ja sekö sitten oli niillä silmätikkuna — herroilla?\"\n\n\"Se. Ei saa kerätä mitään eikä koota mitään ilman lupaa.\"\n\n\"Ettäkö pitää niiltä kysyä lupa senkin tekemiseen, mikä on hyvää ja\noikeaa — Herran käskyn täyttämiseen?\"\n\n\"Niin — siltä tuntuu. Meillä ei ole tehty mitään pakanain\nvalistamiseksi ja auttamiseksi, mikä on kristityn kansan kallis,\nvälttämätön velvollisuus. Nyt on Herra antanut hyvyyttään pitkin\nvuosia, herättänyt, virvoittanut, lahjoittanut uuden elämän ja toivon\nheränneelle kansalle. Siitä ovat sydämet lämmenneet auttamiseen ja\npakanaraukkojen rakkauteen\", puheli Malmberg.\n\n\"Vaan ne ovat tekosyitä nämä kaikki, seurat ja laatikot ja keräykset.\nToinen on syy syvempi herroilla ja herrain ystävillä — Kristusviha,\nheille itselleenkin tuntematon. Ovat itse pimeydessä, niin vihaavat\nvalkeutta, valkeuden ja päivän lapsia\", jatkoi hän edelleen.\n\n\"Niin — se on niin — sehän pitäisi tietää minun ja muiden, ottaa se\nHerralta ristinä — oikeana ristinä, josta on puhuttu, vaan jota ei ole\nvielä kärsivällisesti eikä kiitoksella kannettu. Ollaan heränneitä,\nHerran miehiä, puhutaan, saarnataan, kuletetaan pitkin poikin\nSuomennientä — minkä minäkin — pyhinä miehinä, oikeina uskovaisina,\nja sitten kun Herra antaa ristin osallisuutta ja sillä painaa oman\nmerkkinsä miehiin, saarnamiehiin, niin vastaan pannaan, riidellään\nHerran kanssa, päivitellään, tuskitellaan, käräjöidään ja puoliaan\npidetään.\"\n\nMalmberg myönnytteli ja nyökytteli päällään levollisen, rauhallisen\nnäköisenä.\n\n\"Minä muille puhun ja muita rohkaisen, vaan itse olen sitten yhtä arka,\nkun sille paikalle tullaan\", jatkoi Paavo.\n\nAjettiin yhdessä Ylivieskaan Laguksen luo, missä taasen alkoivat samat\npuheet. Istuttiin iltamyöhään, luettiin, tutkittiin asiakirjoja,\nhaettiin pykäliä vanhoista lakikirjoista, vaan kaikki pykälät tuntuivat\nolevan toistensa kanssa ristiriidassa. Yhdessä sanottiin niin, toisessa\nnäin, tämä vapautti, tuo toinen taas uhkasi ja tuomitsi. Mikä niistä\nselvän otti kaikista kuninkaallisista kirjeistä ja plakaateista\nja julkaisuista ja osasi niitä sitten sovittaa oikeaan paikkaan?\nMitä enemmän niiden kanssa työtä tehtiin sitä sotkuisemmaksi ja\nmonimutkaisemmaksi tuntui asia käyvän. Yksinkertaisen, selvän asian\nsotkivat vain pykälät ja plakaatit.\n\n\"Pankaa pois!\" sanoi Paavo vihdoin. \"Ottakaa toinen, parempi kirja ja\ntutkikaa sitä, mitä siellä sanotaan!\"\n\n\"Sanotaan, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ettei saa\nniitä peljätä, jotka ruumiin tappavat eivätkä sielulle mitään voi.\nSielunasia ja sielun pelastus pitää meille olla kaikkena kaikessa,\njonka rinnalla ei muu mitään maksa.\"\n\nMalmberg sanoi sen vakavalla, varmalla äänellä jokaista sanaa erikseen\npainostaen ja keskellä lattiaa seisten.\n\n\"Näitä pykäliä jos yhä tutkimme ja vanhoja homehtuneita plakaatteja,\nniin vaivaamme itseämme, omaa sieluamme rääkkäämme luvattomalla\nmurheella. Meidän ei tarvitse eikä meillä ole lupakaan omaa oikeuttamme\netsiä, jos on kerran elävä Jumala, vanhurskas ja oikea, jonka asialla\non oltu vilpittömästä mielestä köyhien sielujen pelastukseksi\", puhui\nMalmberg yhä samalla painolla kuin havahtuen jostain erehdyksestä,\njossa oli oltu ja johon ei enää saatu eksyä.\n\n\"On se niinkin, vaan on toisinkin\", puuttui Lagus puheeseen. \"Minä olen\nasiaa monelta puolen punninnut, vaivannut sieluani ja taasen heittänyt\nkaikki Herran asiaksi ja Herran vastattavaksi. Se toinen puoli on tämä:\nsaavat meidät sakoitetuiksi ja viralta poispannuiksi ja tuomituiksi,\nniin on kääntymättömäin ihmisten mielestä samalla koko usko ja oppi\nja liike tuomittu. Kun puolustamme itseämme, on samalla Herran asia\nmyöskin puolustettavana. Ja siinä on vielä yksi kohta, tarkka paikka,\njoka Paavon ainakin pitäisi huomata, vanhan kristityn, nimittäin tämä;\nmyönnät kaikki, seisot uhmaten maailmaa vastaan, sanot: antaa tulla\nvain, me olemme marttyyreja, Kristuksen asia on meidän. Minä luulen,\nystävät, että perkele pujahtaa peliin ja sekoittaa sorretun tyyneen\nalistuvaisuuteen tekonöyryyttä ja uhmaan ylpeyttä. Ei — ollaan me\nihmisiä, syntisiä, erehtyviä, pidetään kiinni omasta oikeudesta niin\nkauan kun se on Herran oikeutta myöskin, ja laki on sitä tukemassa.\" Se\ntuntui niin oikealta ja vakuuttavalta, mitä Lagus oli puhunut, ettei\nkukaan puhunut mitään pitkään aikaan.\n\n\"Siinä sitä ollaan. Sinä ajat meitä aina lakikirjoihin ja pykäliin ja\nplakaatteihin\", sanoi Malmberg nauraen.\n\n\"Niissä täytyy elää ja olla niin kauan, kun kuulutaan kirkkoon ja\nyhteiskuntaan ja muuhun järjestettyyn, maalliseen elämään. Ne ovat\nhyviä kaikki omalla paikallaan, kun on vain niillä oikea käyttäjä eikä\nväärä, jumalaton, joka niitä käyttää Jumalan työn tukahuttamiseksi.\"\n\n\"Kuule, Hemming! Mitä sinä siellä aiot sanoa?\" kysyi Malmberg yhtäkkiä\nLaguksen apulaiselta.\n\n\"En mitään\", vastasi Hemming. \"Minä seison veli Laguksen selän takana,\nkuuntelen, kumarran ja käyn sitten ulos, kun käsketään.\"\n\n\"Ja annat meidän muiden seisoa tulessa ja hoitaa asian\", nauroi\nMalmberg.\n\n\"Täällä on kirje Hedbergiltä\", sanoi Lagus kurkoittaen pöydän yli.\n\"Sain sen joku päivä sitten. Se mies sotii etelässä, minkä me täällä\npohjassa. Muistathan Hedbergiä?\"\n\n\"Muistan, muistan\", vastasi Malmberg päätään nyökäyttäen. Ja Lagus\nalkoi lukea Hedbergin pitkää kirjettä väliin pysähtyen ja katsahtaen\nmerkitsevästi Malmbergiin ja kääntäen tärkeimmät paikat Paavolle.\n\n\"Kaipaa, ikävöi, etsii varmuutta uskossaan ja asiassaan, niinkuin\nsilloinkin täällä käydessään. Niinkuin olisi vielä ulkona, oven takana,\neikä sisällä Herran talossa, vaikka on jo vanha parannuksentekijä\",\nsanoi Lagus pidellen kirjettä kädessään.\n\n\"Suuttuu huonoon ruokaan. Aina vain herkkuja mahamäärältä, piirakoita\nja pannurieskaa\", kuului Paavo sanovan.\n\n\"Niinkuin sillä olisi ollut joku salainen epäilys silloinkin, viimeksi\ntavattaessa. Niinkuin ei se olisikaan uskoa eikä siinä olisikaan\nvarmuutta, missä syntinen makaa joka päivä avuttomana Heran edessä.\nSiihen se aina loppui sen puhe, että pitää olla rauhat ja riemut ja\nvahva pohja jalkain alla\", jatkoi Lagus.\n\n\"Sitä ne harjaantumattomat\", sanoi Paavo kiireesti. \"Herran tavaroille\nvain suin päin, kaulaa myöten, sylikaupalla vain kaikkea hyvää joka\npäivä. Vaan kun on lahjat saatu, niin ei antajasta enää mitään.\"\n\n\"Anna Paavon vastata kirjeeseen, niin saa kuulla, mikä ja millainen on\ntie taivaaseen syntisellä!\" kehoitti Malmberg.\n\n\"Aivan niin. Paavo saa sanoa — minä kirjoitan\", sanoi Lagus ihastuneena.\n\n\"Vaan jos sotken ja panen pilalle, niinkuin ennenkin\", nauroi Paavo.\n\n\"No, Paavo, alahan!\" kuului Lagus kehoittavan istuen kynä kädessä\npöytää vasten kumartuneena.\n\n\"Kaikki vanhurskaiksi tehdyt sielut\", alkoi Paavo harvakseen, silmät\nkiinni puristettuina, \"ovat totisen kääntymyksen kautta elämän tielle\ntulleet. Vaan kun ovat joutuneet vanhurskauttamisen paikoille ja\nensimäisen kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin siinä tulee tien\nhaara eteen. Toiset lähtevät silloin toista tietä, toiset toista.\nPetolliset kristityt lähtevät elämän vanhurskauden tielle. Kun on\nlasten leipä loppunut ja ensimäiset kihlauksen päivät päättyneet,\nniin ne omistavat uskon itselleen väärällä tavalla ja siinä väärin\nymmärtävät pyhän raamatun, joka puhuu siitä, miten on syntisen uskosta\neläminen. Nämä ovat sitten heidän tuntomerkkinsä: harjoittavat\nkiivaasti jumalisuutta niinkuin kihlauksen päivinäkin, vaan ilman\nKristusta, ilman kilvoitusta ja Kristuksen sisällistä tuntemista, ja\ntekevät itsellensä Kristuksen jälellä olevista armon liikutuksista.\nVaan oikeat kristityt eivät lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kun\non niiltä lasten leipä pois otettu; niin ne kaipaavat, murehtivat\nja ikävöivät: missä olet johdattajani — eivätkä uskalla askeltakaan\npyhityksen tietä kulkea, ennenkun Herra katsoo armossa heidän\npuoleensa. Tulkoon sitten suurempi tai pienempi tunto heidän osakseen\nHerran katseesta, niin he ovat tyytyväisiä ja alistuvat Herran pyhän\ntahdon alle pitäen itseään mahdottomina kaitaa tietä kulkemaan.\nEivät ne siinä ole epäuskoisia silloinkaan, kun Herra viipyy, vaan\nkärsivällisinä odottavat, kunnes taasen armahtajansa löytävät.\nVanhurskaaksi tekemisessä tulevat toiset läksyt syntiselle. Kaikki armo\npannaan siinä kilvoituksen alla saatavaksi, ei ansaittavaksi mitään,\nvaan vapaan, järjellisen ihmisen velvollisuudeksi, jos hän muutoin\ntahtoo uskossa kasvaa eikä tietämättömän perässä juosta.\"\n\n\"Se on niinkuin Paavo sen sanoo ja niinkuin on koetettu itsekin sanoa\nja opettaa\", sanoi Malmberg nousten kävelemään.\n\n\"Niinkuin olisi naula upotettu joka sanaan\", lisäsi Lagus päätään\nkääntämättä ja omasta puolestaan viedä jatkaen kirjettä.\n\nTultiin päivää ennen käräjäin alkua Kalajoelle neuvottelemaan\nyhteisestä asiasta ja puolustuksesta. Durchman oli jo tervahovissa\nRoosin luona, kun Paavo ja papit saapuivat.\n\n\"Tämä piti taasen tehdä — tämmöinen matka keskellä pahinta pakkasta\",\nsanoi Malmberg tervehtiessään Roosia, vanhaa ystävää — ensiherätyksen\nystävää Kalajoen ajoilta.\n\n\"Tämä piti. Hyvä, että piti. Teitä ei täällä muutoin näkisikään.\"\n\n\"Vaan Paavo ei olisi tullut, ellen minä olisi haastanut tulemaan —\nvaikka eihän se mahtanut aivan virallisesti tapahtua. Ukko kun ei\ntiennyt mitään koko asiasta.\"\n\n\"Parempi on tulla papin haasteella kuin lautamiesten ja vallesmannien\",\nnauroi Paavo.\n\n\"Laurin jää tulematta tällä kertaa — on lähettänyt valtakirjansa tänne\nminulle Torniosta\", ilmoitti Roos. Malmbergia tuntui harmittavan\nLaurinin poisjääminen, \"Laurinin täällä olla pitäisi\", sanoi hän\npäivitellen ja kävellen edestakaisin lattialla. \"Me muut olemme\ntuppisuita. Se mies raskii jotain sanoa ja tarttua aina väliin\nlujin käsin ahdistajiinsa, niin etteivät saa nahkaa ilmaiseksi\nparkittavakseen.\"\n\n\"Siinä taisi olla kiivautta liiaksikin. Ärsytti suotta\", sanoi Lagus.\n\n\"Niin — vaan se tuntui niin hyvältä syntisestä, pahasta, ilkeästä\nsydämestä. Saakoot vain samalla mitalla, millä itsekin mittaavat!\"\n\n\"Ei, hyvä veli, — ei meidän sovi käyttää lihan käsivartta aseenamme.\nParasta on pysyä tyynenä kristityn ja Kristuksen opetuslapsen\nkaikkialla. Ja sitten on vielä muistettava elämän Herran omia sanoja:\n'Kun he teitä vetävät tuomioistuimen eteen, niin älkää huolehtiko\nsiitä, mitä teidän sanoman pitää, sillä pyhä henki puhuu teidän\npuolestanne'.\"\n\n\"Kyllä minulta ainakin tahtoi tyyneys loppua ja palasiksi pirstoutua\nkaunis kristillisyyteni silloin, kun ne valehtelivat ja vääristelivät\nsanojani, se Karjalan Lauri ja muut\", puhui Durchman. \"Lienen sanonut\njoskus jotain Lohtajan rovastista — eikähän se mikään salaisuus\nolekaan, että ukko Elfving kiroilee — samoin kuin Alavieskan\nvaalipapeistakin. Nehän olivat toiset suruttomia, Österblad yksin\nherännyt mies, ja totta kai sen tohtii sanoa, mikä on oikeaa ja totta.\nVaan mitä lienen sanonut ja puhunut, sen olen puhunut yksityisesti.\"\n\n\"Se se enimmän harmittaakin, että ne vetävät esille juoruja,\nkulkupuheita, asiaan kuulumattomia, jotka ovat ulkopuolella syytöstä,\nja niitä varten sitten kokoovat todistajia kaiken karvaisia, renkejä\ntalleista, juomareita krouveista, lukutaidottomia, ruunankummeja —\narvostelemaan omia opettajiaan\", jatkoi Malmberg kiihkeänä.\n\n\"Jätetään nämä — näistä saadaan puhua huomenna aivan liian paljon\n— puhutaan paremmista asioista! Puhukaa, kertokaa te, Malmberg ja\nDurchman, mitä te siellä etelässä teette! Herääkö siellä ketään vai\nkuorsataanko puukkojunkkarien maassa vanhaa vuosisatojen unta?\"\nkeskeytti Lagus puhelun päivänkysymyksestä.\n\n\"Herää — niitä herää nyt joka paikassa. Nyt on sellainen aika, ettei\nauta mikään — niiden täytyy herätä. Palaavat kirkosta, niin ääneensä\nitkevät. Kiroilevat ja vannovat ja tasajalkaa hyppivät kiukuissaan\naikansa, niin jo tulevat muutaman päivän päästä Kauppilan seuratupaan\nja istuvat sanan alla lakioina kuin lampaat. Durchman kytkee pahimpia\npuukkojunkkaria Ylihärmässä, minä Lapuan häjyjä, minkä jaksan.\"\n\n\"Se on toisenlainen Suu-Pohjan mies kuin nämä täällä — rehellinen\nsynnissä ja kaikessa pahassa ja sitten taas yhtä rehellinen\nhyvässäkin\", puuttui Durchman puheeseen. \"Sen ovat puukonhaavat aina\nedessä eivätkä milloinkaan takana. Tekee, mitä tekee, peittelemättä,\nlyö, puukoittaa ja jättää siihen sidottavaksi juoksematta ja\npakenematta. Pitää olla miehen mies kaikessa, vastata omista teoistaan\nitse, ja kantaa kahleensa miehen mielellä. Kun se sellainen sitten\nherää, ja Herra voittaa sen puolelleen, niin se on heti molemmilla\njaloillaan elämän tiellä, ei kuuhaile eikä katsele oikealle eikä\nvasemmalle. Ja saat panna sen koetuksiin ja kiusauksiin mihin tahansa,\nniin kestää, pitää mielensä ja paikkansa heilahtamatta.\"\n\n\"Näistä kun on molemmista jo ennättänyt tulla sellaisia eteläisiä,\netteivät muut enää mitään niiden mielestä kuin ne siellä. Niiden ovat\nkaikki pahat teotkin hyviä töitä näiden mielestä\", nauroi Paavo. \"Jo\nminä niiden eteläisten ylistystä olen kuullut.\"\n\n\"Jaa — jaa — niin — niin. — Siinä on perää. — Sellaisia ne olivat\nvöyriläisetkin ennen, suoria ja rehellisiä kaikessa. Nämä täällä\nvahtivat nurkan takana ja lyövät takaa päin\", jatkoi Lagus, jota oli\nhuvittanut etelä-pohjalaisten ylistäminen.\n\n\"Sieltä vain eivät sellaisia todistajia saisi vallesmannit pappeja\nvastaan, kuin ovat täältä saaneet\", vakuutti Durchman.\n\nIltapäivällä alkoi kansaa virrata tervahoviin, körttipukuista,\nkoirannahkalakkista. Ennen pitkää oli pirtti täynnä väkeä, syytettyjä\ntalonpoikia Nivalaa myöten ja niiden ystäviä. Ajoivat rauhallisina,\nkäänsivät, asettelivat hevosiaan, tervehtivät toisiaan vakavina,\näänettöminä, niinkuin olisivat tulleet omaan juhlaansa ainakin ja\nniinkuin niille olisi tämä ilta seuroineen ja puheineen ollut pääasia.\n\n\"Ovat tulleet oikein joukolla — olisi vain pitänyt olla suurempi pirtti\ntänä iltana\", sanoi Roos, talon isäntä, ja tarkkasi ikkunasta pihalle.\n\n\"Käy käskemässä tuomari mukaan ja Lohtajan rovasti — pannaan puhumaan —\nja viskaali ja nimismies!\" kehoitti Durchman leikillään isäntää.\n\n\"Nimismies tulee pian käskemättäkin. Kuuluu uhanneen hajoittaa\nkokouksen, jos uskalletaan vielä, niinkuin viimeksi uskallettiin\",\nvastasi Roos.\n\n\"Olisi tainnut olla parempi jättää nämä seurat sentään pitämättä\",\nsanoi Lagus vakavana.\n\n\"Ei mitenkään — ei vaikka Siperiaan vievät. Vainon aikana tarvitsee\nkansa kehoitusta, ja kun on Paavokin täällä\", kiivaili Roos.\n\n\"Niin — ja jos tulee ja hajoittaa kokouksen, niin on sekin nähty — saa\nsekin teko jäädä historiaan — kristillisen kirkon historiaan\", lisäsi\nDurchman ivallisesti.\n\n\"Siihen pitää sittenkin päästä, että tekee aina sen, minkä tietää\ntunnossaan oikeaksi. Meidän täytyy tänä iltana näiden seurojen ja\nsananharjoituksen kautta panna vastalause vääriä pykäliä ja plakaatteja\nvastaan. Olkoon tämä nyt vastalauseena! Veisatkoot nyt niin, että\nkuuluu yli Kalajan kirkonkylän tuomariin ja pappilaan asti.\"\n\nJa Malmberg käveli ja seisahteli ja pyörähteli lattialla.\n\nKuului voimakasta veisuuta pihan yli pirtistä, jonka ovi näkyi\navautuvan ja taas sulkeutuvan uusista menijöistä. Niinkuin olisivat\nkuulleet Malmbergin puheen ja kehoituksen tai olleet itse samaa mieltä\nja samasta mielestä veisanneet. Niinkuin kokoaisivat yhteisesti\nvoimia ja rohkeutta ja kärsivällisyyttä huomista päivää varten ja\npuristaisivat mielestään kaiken pelon virsiinsä.\n\nSilloin ajoi joku pihalle. Aisakello kilahti vielä jonkun kerran,\nhevonen heitteli höyryissään kaulaansa, ja reestä vierähti eteisen\neteen herrasmies paperikäärö kädessä.\n\n\"Se on Sandman — se on nyt täällä — nimismies — siinä, missä siitä\nvasta puhuttiin\", sanoi Roos hätäisenä ja kiiruhti vastaanottamaan\neteiseen.\n\n\"Tulin virka-asioissa\", kuului nimismies puhuvan vapisevin äänin\neteisessä. \"Te ette saa pitää kokouksianne täällä käräjäin aikana eikä\nmuulloinkaan. Tahdon ilmoittaa esivallan nimessä, että on lainvastaista\ntämä tällainen — että kansan pitää poistua ja hajota. Ja on sitäpaitsi\nröyhkeää tehdä sitä — harjoittaa sitä, mistä on huomenna syytteessä.\"\n\nSanoi ja poistui ja ajoi täyttä karkua kylälle päin turkkeihinsa\nuponneena, paperikäärö samalla lailla kädessä.\n\n\"Teki kuin tekikin, mitä aikoi. — En olisi uskonut, että teki, että\nuskalsi\", sanoi Roos hämillään palattuaan kamariin.\n\n\"Teki — vaan pitääkö sitä totella? — Kumpaa pitää totella, Jumalaako\nvai vallesmannia? Mennä nyt käskemään kansaa pois pirtistä Jumalan\nsanan ympäriltä!\" kiivaili Durchman.\n\n\"Paavo, sanokaa te, mitä nyt tehdään, mikä tässä on oikeaa, mikä\nväärää!\" kehoitti Malmberg.\n\n\"Lagus sanokoon!\" vastasi Paavo,\n\n\"Paavo sanoo vain!\" kuului Laguksen hiljainen, surullinen ääni.\n\n\"Kielsivät aikanaan seurain pidon Savossa, niin toteltiin, pysyttiin\nalallaan ja odotettiin parempia aikoja. Karjalassa tottelivat samalla\nlailla eikä siitä ole sielläpäin vahinkoa tullut. Vaan tehkää, minkä\nitse paraiten hyväksi näette!\"\n\n\"Minä olen samaa mieltä kuin Paavokin. Minä pelkään, että jos me nyt\nvastustamme ja jatkamme, niin muuttuu kuuliaisuus Herraa kohtaan\nröyhkeydeksi esivallan edessä, jolla on miekkansa väkevämmältä. Ja on\nsekin, että pitää opetella nöyrtymään ihmisten edessä, niin osaa sitten\nolla nöyrä Herran edessä.\"\n\n\"Saat sinä mennä pirttiin ilmoittamaan kansalle vallesmannin käskyn\",\nsanoi Durchman katkerana Lagukselle.\n\n\"Menen kyllä\", vastasi Lagus ja käveli kiivaasti pirttiin päin.\n\n\"Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa!\" huusi Roos perään porstuasta.\n\nHetken perästä alkoi seuraväkeä solua ulos oven täydeltä. Ei kuulunut\nmitään syytöksiä eikä uhkauksia joukosta eikä isoäänistä puhetta. Ei\nnäkynyt mitään kiihkoa kenenkään kasvoissa eikä riuhtovaa uhmailua\nliikkeissä. Ne kävelivät, astelivat hiljalleen hevostensa luo,\nsytyttelivät piippujaan pihamaalla, tarinoivat muista asioista,\ntunnustelivat ilmaa yöksi ja huomiseksi päiväksi. Oli kuin olisivat\nsaaneet työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä sisällä pirtissä ilman\npappien apua, niinkuin seurat olisivat jo pidetyt ja rukouksella\npäätetyt.\n\n\"Näettekö tuota kansaa, miten se on rauhallista, aivan kuin ei asia\nsitä liikuttaisi ollenkaan?\" kysyi Malmberg toisilta silmäillen ulos\nikkunasta.\n\n\"Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää. Meidän on siitä\noppiminen\", sanoi Lagus, jonka mieli tuntui liikutetulta. \"Ajattelin\npirttiin astuessani, kun kuulin niiden väkevää veisuuta, että noiden\nvirsien kaiku kantau läpi aikojen.\"\n\nKäräjäpäivän aamuna näkyi kansaa liikkeellä teillä ja kujilla ja\npihamailla. Sitä kuohui käräjätalon ympärillä mustanaan, heränneitä ja\nsuruttomia, enimmän heränneitä, jotka seisoskelivat totisina omissa\nryhmissään, aran näköisinä ja puoliääneen puhellen. Joku herrasmies\nkulki pihan poikki, milloin pyrkien sisälle käräjätaloon, milloin\ntalosta poispäin, ivallinen, säälivä hymy huulilla.\n\n\"Siellä ovat nyt molemmat körtit\", kuului jostain joukosta taampana\npilkallisella äänellä.\n\n\"Kerettiläisten tuomiopäivä tuntuu olevan likempänä kuin muiden\", sanoi\ntoinen.\n\n\"Niiden on pääprofeettakin täällä Savosta asti. Kuuluvat sitä\npalvelevan ja jumalanansa kumartavan. Vaan huonosti oli käynyt eilen\nillalla palvelemisen tervahovilla. Oli täytynyt kesken lopettaa —\nvallesmanni oli pannut pakon semmoisen, että oli täytynyt\", tiesi joku\nkertoa.\n\n\"Eivät ne olleet vielä alkuunkaan päässeet, kun oli Vieskan pappi\ntullut ovelle ja siitä käskenyt kansaa hajoamaan. Täällä ovatkin\nkörttipapit hallintoaan pitäneet, vaan nyt on vallesmannein vuoro\",\ntäydensi taasen joku kolmas toisten tietoja.\n\nHerroja ajoi pihalle useampia hevoskuormia kenossa selin,\nturkinkaulukset pystyssä, tuomari itse ja Erik Berg, maaviskaali,\nensimäisessä, nimismies Sandman ja käräjäkirjuri toisessa ja Lohtajan\nrovasti yksin kolmannessa reessä. Syntyi hälinää ja puheen sohinaa ja\nliikettä pihalla, mentiin hevosten ja kuskien luo ja tarkasteltiin\nrekiä, valjaita ja karhunnahkoja. Heränneet seisoivat edempänä\nsamoissa, koskemattomissa joukoissaan äänettöminä, kääntyivät joskus\njotain katsomaan ja sytyttelivät piippujaan kontettuneilla käsillään.\nVaan samassa tulivat verkalleen astuen Paavo ja papit ja Roos,\ntervahovin hoitaja, nousivat törmää ylös ja kulkivat suoraan sakeinta\njoukkoa kohti. Kävi kuhaus läpi vakavan joukon ja lyhytaikainen\naaltoileminen päiden päällä, ja kuului kirpeitä narahduksia jalkain\nliikkeistä lumella. Sitten oli taasen hiljaista ja odottavaa kuin\nkirkossa ennen saarnan alkua.\n\n\"Minne menemmekin, on Herra mukana ja miten käynee, on Herran tahto\ntapahtumassa\", lausui Lagus sointuvalla, kauniilla äänellään, niin että\nkaikki kuulivat, joille se oli tarkoitettukin.\n\nNiinkuin olisi sanonut sen omille lapsilleen, niinkuin olisi niitä\nollut saattelemassa pitkälle matkalle, jolta, tiesi milloin, palaavat.\n\n\"Asialliset sisään!\" kuului käräjätalon rappusilta jonkun ääni,\nsoinnuton, käheä, virallinen.\n\nAlettiin kulkea ovea kohti, astua hiljalleen eteenpäin kuin\nhautajaissaatossa, Paavo ja papit edellä, työnnyttiin ovesta sisään,\nhajaannuttiin, siirryttiin oviseinälle, asetuttiin asentoihin,\nhiljennyttiin ja seisottiin jännittyneinä koirannahkalakit leukaa\nvastassa.\n\nPöydän takana perällä istui tuomari, nuori mies, viiksiään väännellen,\nja pöydän päässä pöhöttynyt, unisen näköinen kirjuri, joka käänteli\npapereitaan, mulkoili silmiään ja katseli vihaisesti ovelle päin, mistä\naina vain näkyi tulevan uusia körttejä ja uusia koirannahkalakkeja\nsisään. Vaan kamarin ovella seisoivat Erik Berg, maaviskaali, ja\nnimismies Niilo Sandman, paperikäärö kummallakin kädessä, ja tuolilla\nniiden takana istui Lohtajan rovasti Elfving, korkean konsistoorin\nasiamies.\n\nOli vihdoin hiljaista sisällä käräjätuvassa, juhlallista, jännitettyä.\nPapit seisoivat vasemmalla, kamarin puolella, kansan edessä,\nMalmberg kuin upseeri suorana, Lagus hartaan, lempeän näköisenä kuin\naikoisi ruveta seurapuhetta pitämään, Paavo siinä vieressä pitkänä,\nkumarahartiaisena, harmaat hapset valuen olkapäille, ja Jaakko Hemming\nLaguksen takana, nuori, ujo apulainen.\n\n\"Ovatko asialliset kaikki paikalla?\" kuului tuomari kysyvän hetken\npäästä.\n\nKun ei kuulunut mitään vastausta, uudisti hän hetken päästä\nkysymyksensä sitä täydentäen:\n\n\"Ovatko syytteen alaiset papit saapuvilla?\"\n\n\"Pastori Laurin on estetty saapumasta paikalle, vaan tässä on\nvaltakirja, jonka hän on minulle lähettänyt\", sanoi Roos ja asetti\npaperin pöydälle tuomarin eteen.\n\n\"Entä Paavo Ruotsalainen, talollinen Nilsiän pitäjästä — onko hän\npaikalla?\"\n\nPaavo kumarsi kankeasti merkiksi läsnäolostaan ja sanoi jotain\npuoliääneen.\n\n\"Näkyy olevan\", huomautti nimismies, kun tuomari jäi hetkeksi katsomaan\nPaavoa ja väkijoukkoa.\n\n\"Täällä on papinkirja\", lisäsi nimismies samassa ja ojensi tuomarille.\n\nKirjoitettiin, järjestettiin papereita pöydällä, merkittiin\npöytäkirjaan, haettiin taasen jotain paperia, joka tuntui olevan\nkateissa, puhuttiin kuiskuttamalla ruotsiksi ja alettiin uudelleen\nsiirrellä papereita ja asiakirjoja. Sitten alkoi tuomari lukea viime\nistunnon pöytäkirjaa, väliin silmäillen pappeja, milloin olivat pappeja\nkoskevat kohdat luettavina, ja lukien selvemmin ja harvemmin, mutta\nmuulloin supattamalla ja kiirehtien.\n\n\"Mitä on yleisellä syyttäjällä asiassa esiintuotavana?\" kysyi tuomari\nBergiltä, kun lukeminen oli loppunut, ja heittäytyi puoleksi pitkälleen\nselkänojaa vastaan.\n\nSyntyi jännitystä, ja kaikkein katseet kääntyivät kamarin ovelle, missä\nBerg näkyi hätäisenä haeskelevan papereitaan.\n\n\"Paitsi sitä, että pyydän uudistaa kaiken sen, mitä jo aikaisemmin\nolen asiassa esiintuonut syytettyjä pappeja vastaan lainvastaisten\nhartauskokousten pitämisestä ja laittomasta, vahingollisesta varojen\nkeräämisestä erinäisiä tarkoituksia varten sekä syytteeseen pantuja\ntalonpoikia vastaan laittomiin hartauskokouksiin osaaottamisesta,\nsaan minä tässä istunnossa saman, tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn,\nkuninkaallisen plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn,\nkuninkaallisen kirjeen nojalla vaatia edesvastuuta talolliselle Paavo\nRuotsalaiselle Nilsiän pitäjästä Kuopion lääniä, koska mainittu\nRuotsalainen on useita eri kertoja ja eri paikoissa ottanut osaa näihin\nlainvastaisiin kokouksiin, niissä lukenut ja laulanut, vieläpä niitä\njoskus johtanut ja niissä puheita pitänyt. Pidätän muutoin istunnon\naikana ja asian käsittelyn ohella itselleni oikeuden erinäisten\nmuistutusten ja huomautuksien tekemiseen sekä tämän syytöksen\nseikkaperäiseen täydentämiseen.\"\n\n\"Mitä kokouksia yleinen syyttäjä tarkoittaa? Tahtooko yleinen syyttäjä\nilmoittaa paikasta ja ajasta, missä ja milloin syytetty Ruotsalainen on\nollut mukana johtamassa ja puhumassa?\" kysyi tuomari.\n\n\"Eri paikoissa ja eri pitäjissä eri aikoina, vaan viimeksi Niemellä\nNivalan yläpäässä, Matti Niemen talossa — joulun pyhinä. Itse tietänee\nja todistajain lausunnoista selvinnee tarkemmin päivän määrä\", vastasi\nBerg.\n\n\"Mitä on talollisella Ruotsalaisella tähän sanottavana?\" kysyi tuomari,\nja hänen äänensä muuttui töykeäksi, kopean viralliseksi.\n\n\"On sitä, että siellä on oltu Niemellä, niinkuin muuallakin — on luettu\nja laulettu ja puhuttu. Tämä isäntä on jakanut maallisia hyvyyksiään\nminulle, niin on minun pitänyt antaa hengellisiä\", vastasi Paavo\nsuoristaen kumaraa, rauennutta vartaloaan.\n\n\"Pyytäisin, että syytetyltä kysytään, onko hän näitä kokouksia varten\nollut täälläpäin kulkemassa vai muutoinko vain niitä on pidetty muitten\nasiain ohella\", sanoi Berg.\n\n\"Näitä kokouksia vartenko talollinen Ruotsalainen on ollut liikkeellä\ntäälläpäin — Niemellä Nivalassa ja muualla?\" kysyi tuomari.\n\n\"Näitä — vaan näitä on pidetty yhdessä pappein kanssa, jotka ovat\nkansalle paimeniksi pantu — laumaa ruokkimaan eikä vain keritsemään ja\nkappoja kantamaan. Malmbergin kanssa, Lapuan papin, on oltu vanhoja\ntuttavia, niin on ollut yhteisiä asioita, joita ei sitten voi vieraille\nihmisille kertoa eikä selvittää.\"\n\n\"Entä — mitä on syytetyillä pappismiehillä Jonas Laguksella, Frans\nOskar Durchmanilla, Niilo Kustaa Malmbergilla, Lauri Herman Laurinilla\nja Jaakko Hemmingillä sanottavana?\" kysyi tuomari.\n\n\"Pyytäisin päämieheni puolesta jättää tämän kirjallisen selityksen\nkorkea-arvoisalle kihlakunnanoikeudelle\", sanoi Roos ja käveli\npapereineen pöydän luo.\n\n\"Jassoo — jaa — niin — hän ei olekaan itse täällä — tämä kai olisi\nluettava\", puheli tuomari ja alkoi mumisten lukea asiakirjaa. — — —\n\n\"Yhtä järjetöntä ja vastoin voimassa olevia asetuksia kuin on\nse, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi\nkielletty kutsumasta luoksensa ystäviä juomaan kupin kahvia eli\nteetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä\nseuraavan sunnuntain tekstiin tai että muutamat ystävät saman sakon\nuhalla olisivat kielletyt valmistautumasta pyhän ehtoollisen oikeaa\nnauttimista varten viettämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä\nveisaamalla samaan aikaan kuin suuret ihmisjoukot ilman mitään\nmuistutusta pitävät omia seurojaan ja kokouksiaan Venuksen ja Bakkuksen\nkunniaksi ravintoloissa ja yksityisten kodeissa laulaen ja laseja\ntyhjentäen — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke oikeuteen\nhaastaa seurakunnissa toimivia pappeja vastaamaan luvattomista\nkokouksista hartausharjoituksien yhteydessä ja koettaa heihin\nsovelluttaa rangaistusmääräyksiä, jotka selvästi tarkoittavat muiden\nhenkilöiden estämistä opettajantoimeen sekaantumasta.\"\n\nTuomari oli toisinaan punastunut ja purrut huuliaan asiakirjaa\nlukiessaan, ja Berg tuijottanut äkäisenä Roosiin ja pappeihin.\n\n\"Onko muilla syytetyistä herroista jotain sanomista?\" kysyttiin\nkuivasti, kylmän virallisesti, puoleksi halveksivasti.\n\n\"Niinkuin edellisten istuntojen pöytäkirjoista selviää, on maaviskaali\nBerg syyttänyt minua väärästä opista tahtomatta todistaa syytöksensä\ntodenperäisyyttä. Pyydän, että syyttäjä tällä kertaa hankkii\ntodisteet, joita luulee itsellään olevan. Muutoin yhdyn minä omasta\npuolestani siihen lausuntoon, jonka pastori Laurin on jättänyt\nkihlakunnanoikeudelle\", sanoi Malmberg.\n\n\"Minä pyydän myöskin yhtyä pastori Laurinin lausuntoon\", huomautti\nLagus.\n\n\"Samoin minä\", kuului Durchmanin kaunis, sointuva ääni.\n\n\"Ja minä\", lisäsi Hemming Laguksen selän takaa.\n\n\"Sen johdosta, mitä pastori Malmberg on täällä esiintuonut\", alkoi\nBerg, \"saan minä puolestani ilmoittaa, että pastori on pitänyt\nluvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten ja niissä\nsaarnaamisella ja lukemisella koettanut houkutella ihmisiä väärään\nja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin\neksyttäviin luuloihin uskonnosta, ja pidätän minä itselleni jutun\nlopussa oikeuden saada tässä suhteessa esiin tuoda kanteet, joihin\ntutkimus on antanut aihetta. Samalla pyydän näyttää toteen, että\npastori Durchman on ottanut vastaan — pakanain valistamiseksi, niinkuin\nherrat ovat suvainneet ilmoittaa — holhouksen alaisen, alaikäisen tytön\ntavaroita, silkkihuiveja ja muita, ja anoa, että nämä tavarat aikanaan\ntakavarikoidaan. Lisäksi on minulla tilaisuus toteennäyttää, miten\nperheissä pitkin Kalajoen vartta on syntynyt tämän kiihkoisan opin\naikana eripuraisuuksia ja riitoja.\"\n\n\"Kutsutaan sisälle todistajat!\" kuului tuomarin ääni. Sisälle alkoi\nvirrata väkeä kaikenlaista, nuorta ja vanhaa. Tulivat tuuppien,\ntöyttien toisiaan ja toivat uutta, raikasta ilmaa tullessaan kuumaksi\nkäyneeseen käräjätupaan.\n\n\"Tänne näin — likemmä pöytää — kaksi sormea kirjan päälle — pankaa\nkaksi sormea!\" hoki tuomari.\n\nKuului ensin joukko nimejä eri äänillä lausuttuina, korvia vihlovaa\nyhteisääntä, mistä joskus eroittautui tuomarin ylönkatseellinen ääni\nhänen valankaavaa lukiessaan.\n\nToinen toisensa perästä astui esille todistamaan, mitä tiesi ja mitä\narveli uudesta uskosta ja opista, poistuen taasen hikisenä, punaisena\nporstuaan.\n\n\"Lukkari E. Rivander Sievistä — mitä te tähän asiaan tiedätte?\" kysyi\ntuomari viimeksi tulleelta taas saman kysymyksen samalla, väsyneellä\näänenpainolla.\n\n\"Minä en muuta\", alkoi Rivander, \"kuin sitä, että ne juoksevat\nvieraissa kirkoissa ja kehuvat tätä Ruotsalaista ja niitä omia\npappejaan, jotka ovat heidän mielestään oikeita hengellisiä pappeja,\nkun muut ovat muka kuolleita pölkkyjä.\"\n\n\"Ehkä todistaja tietää jotain siitä niiden perhe-elämästä, miten ovat\nriitaantuneet keskenään miehet ja vaimot.\"\n\n\"Siitä myöskin\", jatkoi Rivander todistustaan kuin tilauksesta.\n\"On sellainen hälinä ja sota nyt kylissä ja pitäjissä, ettei ennen\nmilloinkaan, toiset kun ovat vanhan kirkon ja Luteeruksen oppia, toiset\ntätä uutta, jossa pitää olla uudet vaatteet ja uudet laulut ja uudet\nopettajat ja papit.\"\n\n\"Pyydän huomauttaa lukkari Rivanderin todistuksen johdosta, että\ntällaista sotaa on aina ollut ja aina tulee olemaan siellä, minne\nelävä kristillisyys pääsee tunkeutumaan. Tässä merkityksessä juuri\nsanoo Kristus tulleensa miekkaa tuomaan maan päälle eikä rauhaa.\nJumalan armo ei anna syntisen elää entiseen jumalattomaan tapaan, vaan\nsyntisen täytyy ruveta varomaan syntitilaisuuksia. Tästä suuttuvat\nne, joihin sana ei ole päässyt koskemaan, ja luulevat heränneiden\nheitä halveksivan, vaikka tätä halveksumista ei ole muualla kuin\nkääntymättömien omissa luuloissa ja mielikuvituksissa\", puolusti\nMalmberg itseään ja muita.\n\nVäitettiin vielä ja syytettiin ja puolustettiin ja selitettiin,\ntakerruttiin vähäpätöisiin juttuihin, juorupuheisiin, joita oli ollut\nliikkeellä, ja etsittiin heikkoja kohtia toistensa puheissa.\n\n\"Onko konsistoorin asiamiehellä tällä kertaa mitään sanottavaa?\" kysyi\ntuomari kohteliaasti rovasti Elfvingiltä, joka oli kaiken aikaa istunut\nkamarin puolella oven kohdalla.\n\n\"Ei muuta mitään kuin sitä, mitä olen jo edellisten istuntojen aikana\nlausunut. Pyydän sen uudistaa ja jättää asian muuten korkea-arvoisan\nkihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi\", sanoi Elfving seisten käräjätuvan\npuolella kynnystä.\n\nKun Paavo kuuli, että yleinen syyttäjä pyysi lykkäystä lisätodistuksien\nhankkimista varten, tuli hän levottoman näköiseksi.\n\n\"Minä, vanha mies\", sanoi hän ja kumarsi tuomariin päin, \"saanen muiden\nkautta toimittaa asiani, jos sen toimittamista ja tutkimista vielä\ntarvitaan. Minulla on pitkä matka —\"\n\n\"Tämä on rikosasia — tässä eivät asiamiehet kelpaa\", keskeytti Berg\ntöykeästi ja vetäytyi samassa kamariin.\n\n\"Aina vain yhtä ja samaa — samaa näytelmää ja kometiiaa\niankaikkisesti\", puheli Durchman harmissaan, kun tultiin käräjätuvasta.\n\"Lykkäystä ja lisätodistuksia — venytystä ja viivytystä ja kiusantekoa\n— uusia juoruja kyliltä ja kujilta. Milloin tämä sitten loppuu?\"\n\n\"Annetaan niiden vastedes vangita. Paavo! — Kuule! — pääset ruunun\nkyydillä, jos tahdot — tulevalla kerralla\", leikitteli Malmberg ja\ntaputti Paavoa olkapäille.\n\n\"Tässä onkin jo vankipuku valmiina, ettei muuta kuin vanteet päälle\n— mustat viivat selkään ja raudat jalkoihin\", sanoi Paavo nauraen ja\naukoi takkiaan, lyhyttä körttiröijyä.\n\nIstuttiin Roosin luona illalla, muisteltiin, mitä oli kuultu ja\ntodistettu ja sanottu käräjätuvassa, mitä Berg, maaviskaali, ja\nRivander, Sievin lukkari ja muut.\n\n\"Olivat rauhallisempia nyt kuin ennen — Elfving ainakin\", sanoi\nDurchman.\n\n\"Olivat — kun ei ollut Laurinia täällä niitä ärsyttämässä\", huomautti\nLagus.\n\n\"Minulta vain tahtoi rauha ja kärsivällisyys kesken loppua\", puuttui\nMalmberg puheeseen. \"Mies syyttää väärästä opista — uudistaa\nsyytöksensä röyhkeästi eikä aiokaan toteennäyttää.\n\n\"Ja oikeus sitten — —. Täällä on pitkin aikaa — käräjäaikaa — nyt ja\nennen saatu nähdä pelkkää puolueellisuutta.\"\n\n\"Se on vain hyvä, että lykkäävät ja jatkavat ja venyttävät. Teitä\ntäällä Kalajoella ei enää muuten näkisikään — vanhoja ystäviä. Kunhan\nsaavat edes nähdä entisiä opettajiaan, jos ei kuulla. — Tässä ovat\nlasit — täyttäkää — pankaa sekaan!\" puheli Roos ja pyöri pöydän edessä,\nmille palvelija juuri oli asettanut tarjottimen laseineen ja kannuineen.\n\n\"Ja unhoittakaa kaikki ikävät ja mieliharmit ja katkeruudet! Kun on\nkahtia kerran kansa — toiset Herran puolella, toiset Herraa vastassa,\nniin näissä pitää oltaman ja näitä kärsittämän\", jatkoi Durchman.\n\n\"Vaan jospa jätetäänkin koskematta ja kajoomatta sinun kannuusi ja\nlaseihisi tänä iltana.\"\n\n\"Mitä sinä, Lagus — millä tekopyhyydellä sinä aijot sydäntäsi\nvahvistaa?\" sanoi Paavo lasiansa sekoittaen.\n\n\"Sydän vahvistuu armolla, ei ruualla eikä juomalla. Eikö niin, Paavo?\"\nsanoi Lagus vakavana.\n\n\"Minun täytyy — minulla on raihnainen ruumis ja pitkä pitäjä — Savosta\nKarjalaan, Karjalasta Kainuuseen, Kainuusta tänne Kalajaan.\"\n\n\"Vielä tästä sivukin — Lapualle asti\", jatkoi Malmberg.\n\n\"Ja Härmään\", lisäsi Durchman.\n\n\"Niin — kun on kahden hiippakunnan piispa, vaan pahanaan näkyvät\npiispaansa pitävän\", sanoi Paavo.\n\n\"Hyvänä pitävät, jotka tarvitsevat — tavaransa avaavat, silmän päästään\nkaivavat.\"\n\n\"Ja heräävät vielä nekin, jotka pahana pitävät. Meitä on nyt vähän,\nvaan meidän on tulevaisuus, meidän — vainottujen.\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nTuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan\nkäytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia,\nmustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia,\npunakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä\ntavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja\nkesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet\njoka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen,\nsalojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti!\n\nHän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää,\nkulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla,\npuhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli\nniin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa,\nveisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin\nreipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja\nmiten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen\nvalmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit\nmitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan\nnähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen\nhenkeä eikä heränneen mielen rakkautta.\n\n\"Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä,\nnäet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut\",\nsanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja\npidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä.\n\n\"Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana.\"\n\n\"Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne\novatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat\", jatkoi Malmberg. \"Vaan\nritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan\nja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät.\"\n\nJa Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on\nveri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat \"häjyt\" lyöttäytyneet\nyhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä\nnöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat,\nmiten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen\nja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut\nparaimpia ystäviä.\n\n\"Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden,\njos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun\nsanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies\nseisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan\nparaiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo\nolen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten\nne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä\nosaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!\"\n\n\"Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin\nvoima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa\net saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään\", sanoi Paavo\nihastuneena.\n\n\"Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin\", jatkoi Malmberg.\n\"Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea.\"\n\nHän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen:\n\n\"Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden\nhenki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset\npidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti\nvirsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä\nankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton\nvihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten\ntallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin\nkaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä\nerityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle\nnuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan\ntulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa\nselkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja\nkarski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden\ntestamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi\nkirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa,\nmiten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä\nuhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies.\nIstuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain\nnäkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin\nkamariin, vaan tulee se.\"\n\n\"Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein\",\nsanoi Paavo.\n\n\"Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja\nminut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan\", nauroi Malmberg,\nniin että hartiat hyppivät.\n\n\"Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana\nkäyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen\nheittävät.\"\n\n\"Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja\nmadaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli,\nkunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja\nkirvoittavat.\"\n\n\"Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi\n— pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat,\nkaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?\"\n\n\"Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta\ntalosta.\"\n\nJa Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin,\njoka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse.\n\n\"Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän\nmuutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut\nlensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin,\nväliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli\nvalmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti\nollut.\"\n\n\"Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!\"\nsanoi Paavo. \"Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus,\nniin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin\nsaat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä.\nMinä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja\nkosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat\nja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa —\nheikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen\nkuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun\nkylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja\nsiinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat,\nniin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä\nsinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa\ntehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä\nkilvoituksessa.\"\n\n\"Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä\ntoisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja\nmenestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot\nseuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä\ntavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet.\"\n\nAjettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain\nlakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa,\nkaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin.\nTulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat\nemännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten\nedeltäpäin valmistaneet.\n\n\"Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt\", sanoi Malmberg,\nkun olivat perille päässeet.\n\n\"Mitä pelännyt?\" kysyi Durchman.\n\n\"Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä\ntäällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään\",\nsanoi Malmberg nauraen.\n\n\"Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi\ntaivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja\nmaan päällä?\" leikitteli Durchman.\n\n\"Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä\", jatkoi\nMalmberg yhä nauraen.\n\n\"Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu\nliiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään.\"\n\n\"Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi\npellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen\nalle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat\nja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille\nvievät\", sanoi Durchman.\n\n\"Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet\njoukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa\nväärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka\nhetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat\ntakaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja\nvievät muita, vilpittömiä, mennessään.\"\n\n\"En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista\nlähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että\nheräävät, kun vain vähänkin kosket\", jatkoi Durchman.\n\n\"Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt\nKalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua\nsen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle.\"\n\n\"Pitää\", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet.\n\"Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta.\nIstuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen\nkokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain\nkaritsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne:\nkuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin.\nPiti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään.\"\n\n\"Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee?\nSitä vain saa pelätä, että kesken loppuu\", todisti Malmberg. \"Äsken\nkävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat\nsanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä\nalkavat itkeä.\"\n\n\"Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa\nkäynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon,\nniin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet\nrukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet\nja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi\nja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan\ntekijöinä.\"\n\nPapit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet\npaikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan\nja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa\nhöystöksi.\n\n\"Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja\naidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!\"\nsanoi Durchman innoissaan.\n\n\"Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren\nVähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne\nStenbäck Vöyrissä\", luetteli Malmberg. \"Niitä ilmestyy joka puolelle, —\nnuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja\nmeren puolella, me täällä keskellä.\"\n\n\"Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa\", lisäsi Paavo, johon\ntuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. \"Siksipä sillä on\nperkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä\nvai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät,\nlykkäävät ja taasen kiinni iskevät.\"\n\n\"Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja\nminä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä\novat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa\", sanoi Durchman.\n\n\"Ja mitä useampia syyttävät\", lisäsi Malmberg, \"sitä heikommaksi käy\nvaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet\nUuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa\nvain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin.\"\n\n\"Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat\nsuuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta\ntultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet\",\nnauroi Durchman.\n\n\"Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain\npidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä,\nPaavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa\",\nsanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle.\n\n\"Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä\nne ovat Savossakin\", lisäsi Durchman.\n\n\"Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat,\nlain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa\nhelvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat\nja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan\njärjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää\nmitään tilaa parannukselle.\"\n\nKulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja\npuhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan,\nja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa\nhiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin\nKarjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa\nparannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita\nja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä.\n\nNiinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja\nKarjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien\nvälitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista\nnauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka\nodottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa\nkanssa.\n\n\"Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus\nloppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!\"\nhuusi Malmberg kamarista tupaan.\n\n\"Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän\nkylestä verta imee\", kuului Paavon ääni tuvasta.\n\n\"Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia\",\njatkoi hän kamarin puolella. \"Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä\njo suurten pyhäin rakkauttakin.\"\n\n\"Siitä me muutkin saamme\", sanoi Durchman. \"Rikkaiksi vain heti, pyhien\naarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta\nkävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?\"\n\n\"Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on\npelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua,\nvaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta\nkuin puutoksien puutetta?\"\n\nJa hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää\nsielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi.\n\n\"Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku\nsellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se\non vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri\nsalaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät\nkristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään\nvielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava\nkansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin\nettei itsekään pitävänsä ymmärrä.\"\n\n\"Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme,\nvalitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu,\nettä on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin\",\nhuomautti Durchman.\n\n\"Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä\npitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää\nköyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva\nmukana — pitää olla.\"\n\n\"Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki\npahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan\nrikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja\nkaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu,\nsitä et nosta enää etkä seisalleen saa.\"\n\nIstuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla,\nlavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas\npuhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä\nelävämmiksi kävivät Paavon puheet.\n\nMalmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin\nolisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä\nkoota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten.\nJa kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi\nliikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin\nkaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille\nja sanankuulijoille.\n\n\"Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden,\nilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi\nmuuttuneekaan Kalajoella?\" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja\nhyvästeltiin.\n\n\"Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu\nja uutta armoa ihailtu\", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään\nhyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi.\n\n\"Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen\",\nlisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä\nvartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta.\n\n\"Tulkaa, Paavo, pian takaisin!\" kuului väkijoukosta.\n\n\"Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin\neteen, niin en pääse.\"\n\n\"Se aukaistaan — sen täytyy aueta\", kuului monesta suusta.\n\n\"Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?\" huomautti\nMalmberg.\n\n\"Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin\naukaistavissa — nämä pohjalaiset.\"\n\nKun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka\nedessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja\nharmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja\ntietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia,\npuhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän\nkalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet,\nkoetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän\npyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla\nnäkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat\nHerran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain\nvälikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on\nvaloa, mikä pimeää.\n\n\"Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen\", sanoi\nDurchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta.\n\n\"Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan\nkristityn kantaa\", sanoi Paavo.\n\n\"Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu\",\nlisäsi Malmberg.\n\n\"Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi\ntäällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi,\nvarmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten\njälestäpäin.\"\n\n\"Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa\", sanoi\nMalmberg Durchmanille. \"Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme,\nsaarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa\nvastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa,\nsyntiä, jos minkälaista.\"\n\n\"Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja\nsaastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein.\nTäällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten\nsaan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi —\nvoi ihmisparkaa — pappiparkaa!\"\n\n\"Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli\nsisälle ja sisäpuoli päälle\", sanoi Paavo nauraen.\n\n\"Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta\", yhtyi\nDurchman samaan leikkiin.\n\n\"On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että\nkulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja\ntietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa\ntalonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa\nja itkemässä?\"\n\n\"En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia\nvikoja varottu, salattu ja poveen peitetty\", vastasi Durchman.\n\nSiellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset,\nHemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi\niloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni\ntoisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin.\n\n\"Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?\"\n\n\"Piispa pappeinensa.\"\n\n\"Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä\nmatkalla.\"\n\n\"Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!\" nauroi Paavo ja asetteli\nkonttiansa oven taakse eteiseen.\n\n\"Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?\" kysyi\nDurchman totisena.\n\n\"Kysy Laurinilta!\" vastasi Lagus hymyillen.\n\n\"Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen\npuhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja\nyksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää,\nvakuuttaa\", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla.\n\n\"Ei puhu, vaan lukee tästä näin\", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan\npaperin. \"Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu.\"\n\n\"Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?\" kysyi Malmberg nauraen.\n\n\"Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?\"\nyhtyi Durchman huomauttamaan.\n\n\"On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan\", vastasi\nLagus. \"Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin\n— että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina\narvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa.\"\n\n\"Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?\" kysyi joku joukosta.\n\n\"Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään\nherrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät.\"\n\n\"On siellä paperi Paavonkin puolesta\", sanoi Laurin.\n\n\"Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies\nkyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen.\"\n\n\"Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?\" kysyi Durchman.\n\n\"Mitä lienen tehnyt\", vastasi Laurin nauraen. \"Talonpojathan ne lopulta\nherrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on\ntarpeen tuomarille kohmeloonsa.\"\n\n\"Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella\", sanoi Malmberg ja\ntaputteli Laurinia.\n\nOltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina,\nkaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin\nelokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi\ntullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta,\nmissä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa,\nkuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin\ntai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin\novella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain\nnäyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina,\noman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä.\n\n\"Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?\"\nkysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. \"Jollei ole, saavat\ntodistajat astua sisälle ja tehdä valansa.\"\n\nTulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan\npappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja\nHeikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat.\n\n\"Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja\nkuullut!\" kysyi tuomari.\n\n\"Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin\", huomautti Bergh\nauttaakseen todistajaa alkuun.\n\n\"Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja\nperheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään.\nTäällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista,\nkun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä\npeloittamaan.\"\n\n\"Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?\" kysyi tuomari\nhätäillen, kiirehtien.\n\n\"Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain,\nettä tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja\ntuhlaa niille omaisuuttaan\", puhui todistaja.\n\n\"Jaa — niin\" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä.\n\n\"Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?\" kysyi tuomari.\n\n\"Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista,\nkun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat\nlaittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra\nitse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina,\nja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa\nja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet\nsuuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta.\"\n\n\"Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen\nantaman todistuksen erityiseen huomioonsa\", huomautti Berg.\n\n\"Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte\", kehoitti\ntuomari edelleen.\n\nSyntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni,\nmustanverinen mies, astui esille.\n\n\"Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä\nmailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta\nmukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat,\nhuonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin\neripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt\ntotuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka\nkirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina\ntaasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko\nnyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa.\nPastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja\nkuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta\nuskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin\ntodistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut\nantelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin\njoukkoon tahansa.\"\n\nRovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen.\n\n\"Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!\" sanoi tuomari ystävällisesti.\n\n\"Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee\nvapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon\nkautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan.\"\n\nTeki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen\npuolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen\nhyvästä mielestä.\n\n\"Annan sille kaikki entiset anteeksi\", kuiskasi Laurin Durchmanille.\n\n\"Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!\" kuului tuomarin\nkehoitus pöydän takaa.\n\n\"Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström\njo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan\nvaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn\nkansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että\nkansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat\nisiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden.\"\n\n\"Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?\" kysyi tuomari\nBergiltä.\n\n\"En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin\ntarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt\npapit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin\nrikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen\nnojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle,\nMalmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka\npappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean\nkonsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa\ntoimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat\nsyypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin\nsovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla:\n'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään,\neikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä\nnauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa\nellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin\ntalolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on\ntoimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle\nRoosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja\npidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta\nniille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori\nLaurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja\nkirjallisista lausunnoista.\"\n\n\"Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?\"\n\n\"Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen\nloppulausunnon\", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo.\n\n\"Teillä myöskin?\" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli\npöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään.\n\nAlkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön\nlukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa\nyli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan\nsupatukseen.\n\n\"Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä\", kuiskasi\nLaurin taasen Durchmanille.\n\n\"Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee\", sanoi Durchman.\n\"Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?\"\n\n\"Minun pitää pyytää sille istumalupaa\", sanoi Laurin hätäisenä.\n\n\"Se jo loppuu\", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä.\n\n— — — \"Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt\nselvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja\ntoivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan\njos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin\ntahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä\n\n    \"Se sana seisoo vahvana,\n    He ei voi sitä kestää:\n    Kun kanssamme on Jumala,\n    Ken meiltä voiton estää.\n    He vaikka ottavat\n    Hengen ja tavarat,\n    Jää meille kuitenkin\n    Jumalan valtakunta.\"\n\n\"Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki\", kuului tuomari sanovan.\n\"Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä.\"\n\nUlkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion\noikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita\nja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo\nja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta\nperempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan\nlutin vierestä oikealta.\n\n\"Körttiläiset ovat kinkereillään\", sanottiin jossain likellä.\n\n\"Ovat monta kertaa vuodessa.\"\n\n\"Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko.\"\n\n\"Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät\nhyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet.\"\n\n\"Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat.\"\n\nHeränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan,\nrauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat,\nmitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat\npuhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti\nhiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle.\n\nSilloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä,\njoka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät\nheränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla,\nkantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat\npäistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta\nja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui\nikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen\nvakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli\nloppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut\nseuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana.\nPaavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan\nvahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili:\n\n\"Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä,\njotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme\nSinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta\nkärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun\nja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä\nristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan\nasti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja\nauta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna\ntulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin\nvoimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja\ntotuutesi todistamiseksi — amen!\"\n\nKun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä\nkatselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa\nnäkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi.\n\n\"Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot\", sanoi\nDurchman rohkaistuneena.\n\n\"Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä\nsäikytä sydäntä\", jatkoi Laurin.\n\n\"Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas\npakenee sinne ja tulee varjelluksi\", lisäsi Lagus tyyneesti,\nvakuuttavasti.\n\n\"Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla\nmielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme\",\npuhui Laurin yhä samasta asiasta.\n\nJa heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja\nväljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen\ntulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia\nikkunasta.\n\nKun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt.\n\n\"Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat\",\nsanoi Durchman. \"Talonpoikia minä säälin.\"\n\n\"Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme\nkoonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja\nsanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy\nlinnaan lähteä\", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin\nlattialla.\n\n\"Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna\nsitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan\nyhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat.\"\n\n\"Samaa minä, mitä Paavo\", sanoi Lagus. \"Yhteinen risti täällä —\nyhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja\nHerran ystäväin yhdessäoloa.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien\nvierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen\nuloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina,\nherrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja\npäivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen\npaljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta\nkuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael\nFranzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi.\nNuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat\ntaakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia\nja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta,\nasiaankuulumatonta, uteliasta väkeä.\n\nMikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä\npuheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä\nnuoruuden uhku ja verevyys!\n\nHeinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi\nkeskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat\npuistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu\nkantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta\nelämästä.\n\nPölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla\ntiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi\nkohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito\njoukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja\nrivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti\ntaasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon\ntapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku\nmuu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas\n— joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista,\nsuurista, taitekattoisista kartanoista.\n\n\"Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja\nkunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän\nainoan karitsan ottivat\", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen.\n\n\"Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain\n— nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa\nkodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta\non päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan\nylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut\", sanoi toveri.\n\nJatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa\nvakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin\nväliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita\nistuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin.\n\n\"Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat\nteidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä\nnäette paremmin\", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain\nedempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja\ntuntematta niiden jännitettyä odotusta.\n\nKatseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten\nkorvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen,\nasteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa.\n\nNäkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului\ntervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa.\n\n\"Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista —\nmitä lienee?\"\n\n\"Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan\nei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin.\"\n\n\"Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan\", sanoi joku\njoukosta.\n\n\"Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa,\nme muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy,\nnäkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja\nnäkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta\nkieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä\nvälitä eikä ymmärrä välittääkään\", puuttui joku toinen heränneistä\nylioppilaista puheeseen.\n\nVaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen\nkiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse,\nniinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut.\n\n\"Nyt tulee\", kuului useampia ääniä etupäästä.\n\nLippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi\njälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi\ntungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja\nrauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui\nlakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä.\n\n\"Kuka se on tämä?\" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran\nviitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan\npuhua vaunuihin päin kääntyneenä.\n\n\"Cygnaeus — tohtori Cygnaeus, Suomen paras puhuja\", vastasi Stenbäck\nhätäisesti, jouduttaen kuuntelemaan.\n\n\"Vai paras!\" sanoi Paavo arkana kuin anteeksi pyytäen, että oli\nhäirinnyt.\n\nOli aivan hiljaista ja äänetöntä kaiken aikaa, minkä Cygnaeus puhui,\noli sellaista, ettei kuulunut muuta kuin kaukaista ääntä kaupungista\nniinkuin kosken kohinaa jostain etäisyydestä. Vaan kun vanha\nrunoilija kohousihe vaunuissaan ja alkoi väräjävällä äänellä vastata\ntervehdykseen, kulki aaltoileva liike jälkipäästä etupäähän.\n\nMiten se olikaan rasittuneen, ränsistyneen näköinen, ikälopun, eläneen\nja mailleen menneen! Ääni oli kulunut ja kaiuton, kasvot harmajat,\nkatse riutunut, ryhti rauennut, vartalo köyristynyt, ja koko olento\nkäynyt pieneksi ja mitättömäksi.\n\nLaulettiin uudelleen, huudettiin, hurrattiin, liehutettiin lakkeja ja\nnenäliinoja ja päivänvarjoja. Vaunut vierivät verkalleen kaupunkia\nkohti läpi kansajoukon, joka halkesi kahtia ja teki tervehtien tietä\nsuurelle vieraalle.\n\nPaavo ja heränneet herrat olivat jääneet omaan joukkoonsa ja astelivat\nvakavina niinkuin olisivat omista seuroistaan palaamassa.\n\n\"Mitähän olisi Paavo niistä puheista sanonut, jos olisi niitä\nymmärtänyt?\" kysyi joku muilta yhtä paljon kuin Paavoltakin.\n\n\"Mitä ne puhuivat — se suuri, komea mies ensin, ja piispa sitten?\"\nkysyi Paavo.\n\n\"Puhuivat kaikesta, mikä on kaunista, runoista ja lauluista ja suurista\naatteista, liitelivät likellä taivasta, melkein jo sen portilla\",\nselitteli Stenbäck.\n\n\"Vai siellä asti — vai uskalsivat sinne tämmöisessä paikassa! Niistäkö\nrunoista, joita Kajaanin tohtori on kirjoittanut ja ulosantanut?\" kysyi\nPaavo taasen.\n\nStenbäck ei oikein tahtonut tietää, miten sen selittäisi, niin että\nPaavo sen ymmärtäisi.\n\n\"Yleensä siitä, mikä hivelee vanhaa ihmistä, tämän elämän hienoimmista\nnautinnoista, siitä, mitä ihmiset pitävät suurena ja ylevänä ja\nkorkeana — kunniasta ja maineesta ja maan loistosta — miten sen oikein\nsanoisin.\"\n\n\"Tämä Stenbäck on itsekin niistä ennen puhunut ja kirjoittanut, vaan\nlukenut ne sitten raiskaksi Kristuksen tähden\", huomautti joku.\n\n\"Ennen — minulle oli ennen runous ja taide kaikki kaikessa — jumalana,\njota yötä ja päivää palvelin — vaan sitten koitti kirkkaus ylhäältä,\nJumalan pyhyys ja totuus, ja kaikki muu meni mitättömäksi.\"\n\n\"Kaadat puun korvessa, aholla, missä tahansa märässä paikassa, niin\nvesoo juuresta\", sanoi Paavo.\n\n\"Voi, hyvät ystävät — niin se on — sellaista se on. Nousi taasen\nluonto, ja syttyi vanha rakkaus vanhaan jumalaan. Te ette tiedä, mikä\non taistelu sillä, jonka vanhaa ihmistä on näissä tuuditettu\", sanoi\nStenbäck.\n\n\"Minusta on tuntunut kaiken päivää siltä, että ei olisi pitänyt\nensinkään tulla tällaisille juhlille. Täällä on vaikea pysyä Herraa\nlikellä sen, jolla on herännyt omatunto. Silmän koreaa, suun makeaa,\nkorvan kaunista kaikkialla\", sanoi Lauri Achren, nuori pappi\nPohjanmaalta.\n\n\"Ja sinäkin, Lauri, nouset pian parnassolle ja laskeut sieltä laakeri\npäässä. Minusta se on pakanallista\", sanoi Ingman ja käveli Stenbäckin\nrinnalle.\n\n— — \"Korkealle vuorelle, josta näkyy maailman koreus ja kunnia\", jatkoi\nStenbäck itse. \"Rukoilkaa te, veljet, silloin ettei uskoni puuttuisi.\"\n\n\"Tällaista tämä on, Paavo, pitkin viikkoa ja tätäkin hullumpaa vielä.\nTaisin tehdä tyhmästi, kun pyysin tulemaan\", puheli Stenbäck Paavolle\nja jättäysi Paavon viereen kävelemään.\n\n\"Ovat nähtyjä nämäkin. Pitää kerran nähdä kaikki herrain metkut\ntalonpojankin\", sanoi Paavo nauraen.\n\nOli yhtä humua monta päivää, yhtä menoa ja juhlamieltä kaikkialla.\nKulettiin kirkossa ja seurahuoneella, kuunneltiin aamupäivisin\noppineita, latinalaisia puheita ja katseltiin komeita tohtori- ja\nmaisterivihkiäisiä puolivalmiissa Nikolain kirkossa, joka oli juhlaa\nvarten kukkasilla ja köynnöksillä koristettu. Oli suuria päivällisiä,\nitsensä kreivi Rehbinderin pitämiä, joihin oli kutsuttu ulkomaalaisia\nedustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, kunniavieraita. Oli suuria\ntanssiaisia, jumaluusopillisen vihkijäispäivän iltana Helsingin\nkaupungin pitämiä, joissa viini virtasi ja nuoruus piti ilojaan, Oli\nsitä, mitä ei ollut koskaan ennen ollut eikä tullut pitkään aikaan\nolemaan, komeaa, juhlallista, ylhäistä ja suurta riemua.\n\nHe olivat saapuneet viimeisenä juhlapäivänä jo aikaisin Nikolain\nkirkkoon, Paavo ja papit ja nuoret heränneet ylioppilaat. Suuri\nosa juhlivaa väkeä oli jo paikoillaan istumassa odottava ilme\nkasvoilla, ja uusia tuli ovien täydeltä kulkien hiljaa ja seuraten\nohjaavien marsalkkojen viittauksia. Kuorin eteen, parnasson puolelle\nkulki komeita herroja ja naisia, tähtirintaisia, kultakauluksisia,\nsilkkinauhaisia ja harsopukuisia, lehterille ilmaantui soittajia\nja laulajia, valkorintaisia herroja, soittimet ja nuottipaperit\nkäsissä. Kahden puolen parnassoa istui nuoria valkopukuisia naisia\npuoliympyrässä kullakin laakeriseppele kädessään. Siinä istuivat\nedessä juhlallisina, vakavina, päät kultakauluksien kohottamina, maan\nsuuret ja komeat, kenraalit, kreivit, Venäjänmaan mainiot tiedemiehet,\nRuotsin edustajat, kansan parhaat, valitut, valiot. Soitettiin torvin\nja jouhisoittimin, laulettiin kuoroin ja solistein kaunis kantaatti, ja\nsisään astuivat vihittävät, tohtorit ja riemumaisterit ja maistereiksi\nvihittävät vormuineen ja miekkoineen, itsekukin asettuen omalle\npaikalleen.\n\nKävi liikutuksen väre läpi suuren, avaran kirkon, kun kaksi vanhaa\nriemumaisteria, Franzén, piispa, ja Gadolin, tuomiorovasti, astuivat\nrinnan sisään vanhoina, vapisevina, harmaina, pieniksi ukoiksi\npainuneina.\n\n\"Tuossa se on — tuo, jolla on kultainen risti rinnalla, Franzén,\nrunoilija, Ruotsin piispa\", kuiskasi joku ylioppilaista Paavolle\nperällä kirkkoa. \"Ja tuolla istuu Lönnrot, Kajaanin tohtori, Kalevalan\nkokooja, ja tuolla pilarin vieressä tuo korkeaotsainen on Runeberg,\nSuomen tuleva suuruus.\"\n\n\"Entä nuo punahattuiset ensi penkeillä?\" kysyi Paavo.\n\n\"Eilen vihittyjä tohtoreita — lakimiehiä — oikeusoppineita\", vastasi\nylioppilas.\n\n\"Niinkuin olisivat helvetistä tulleet ja vasta oven perässään kiinni\npainaneet\", sanoi Paavo hymähtäen.\n\nKuului vanhan herran puhetta puhujan paikalta, hiljaista, epäselvää.\nHetken perästä nousivat Franzén ja Gadolin seisalleen, ja nuori, kaunis\nneiti, yleinen seppeleensitojatar, painoi laakeriseppeleen vanhusten\nharmaille, harvenneille hapsille. Samalla alkoi musiikki soida\nlehterillä, ja koko kirkko kohosi istuimiltaan.\n\n\"Jääkö niille siellä mitään — haudan toisella puolen — niille, jotka\ntäällä eläessään ovat kaikkensa saaneet?\" kysyi joku heränneistä\nylioppilaista kumppaniltaan.\n\n\"En tiedä. Riittäneekö hyvää kahden puolen? Sanottiin kerran rikkaalle\nmiehelle: Muista, että sinä sait tässä elämässä hyväsi. Sen vain\ntiedän, että elämän Herra kantoi pilkkapukua ja piikkikruunua. Lieneekö\nhänen seuraajainsa tie toinen tänä aikana?\"\n\n\"Piispa ja tuomiorovasti keskellä maailman kunniaa ja kiitosta —!\"\nkuului yhä ylioppilasten puolelta Paavon vierestä.\n\n\"Nyt on nuorten maisterien vuoro, Laurin ja muiden\", sanoi Achren, kun\nmaisterien seppelöiminen alkoi.\n\nArkana, ujona ja mitättömän näköisenä astui Stenbäck parnassolle ja\notti siinä seppeleensä yleiseltä sitojattarelta, kun ei omaa ollut.\nOli kuin olisi hakenut silmillään ystäviään jostain, katsellut sinne\ntänne, eri puolille kirkkoa. Hän näytti kalpealta, hajamieliseltä,\nsurulliselta, avuttomalta seisoessaan yksin parnassolla ja siitä\npoistuessaan. Ja hän katosi samassa toisten taakse, Painui\nnäkymättömiin, niinkuin olisi paennut omaa onneaan ja iloaan ja\nmaallista autuuttaan.\n\n\"Niinkuin hiilten päällä — niinkuin unissaan liikkuisi\", kuiskattiin\ntaasen.\n\n\"Niinkuin ottaisi sen Herralta, mikä annetaan, eikä ihmisiltä — Herran\nkiitokseksi eikä omakseen.\"\n\nKun juhlallisuus oli päättynyt, lähtivät seppelöidyt ajamaan seppele\npäässä pitkin katuja sitojattariensa kanssa. Vaan Stenbäck asteli\njalkasin seppele kädessä, tuli hymyillen Paavon ja ystäväinsä luo,\njotka olivat odottamassa ulkopuolella.\n\n\"Laskin tämän Kristuksen jalkain juureen, tämän kuihtuvan, katoovan\nseppeleen, niinkuin sen maineenkin ja maailman kunnian\", sanoi Stenbäck\ntoisille.\n\n\"Miltä siellä tuntui?\" kysyi joku.\n\n\"Ei miltään. En ajatellut itseäni enkä ympäristöäni enkä katsellut\nkorkeita herroja enkä paljon kuunnellut sitäkään, mitä vihkijä puhui,\najattelin Herraani ja Vapahtajaani, hänen orjantappuraseppelettään\nja teitä kaikkia ja herännyttä kansaa kaukana Pohjanmaalla. Mihin\nrukouksella itsensä valmistaa, siinä on rauha ja turva. Töölöön tiellä\nsilloin huumasi runoilijan kunnia ja maine, kun olin aseeton oman\nvalvomattomuuteni tähden.\" Oli taas samaa hupaista yhdessäolo kuin oli\nollut ennenkin. Istuttiin iltaa Stenbäckin luona, syötiin, juotiin\njuhlan kunniaksi, veisattiin, luettiin, puhuttiin.\n\n\"Ei ole niillä siellä sitä iloa, mitä on meillä täällä\", puheli\nStenbäck. \"Niiden on ilo synnin iloa, viinin huumaamaa, sitä, mitä\nmaailma antaa, vaan se otetaan pois, ja sielu jää ontoksi, tyhjäksi,\nköyhäksi. Meidän on ilomme Herran antamaa. Se ei läiky yli reunojen,\nvaan palaa hiljaisella tulella Herran ystäväin sieluissa. Voi,\nveljet, mikä on armo annettu meille, jotka olemme kutsutut pimeydestä\nvalkeuteen. Minusta tuntuu niin ihanalta tämä päivä, kun näen teidät\nkaikki täällä ja kun saadaan taasen yhdessä Herraa lähestyä — me nuoret\n— ja kun Paavo on mukana!\"\n\n\"Niinkuin murheelliset ja kuitenkin aina iloiset\", sanoi joku joukosta.\n\"Miten te, Paavo, sen paikan selitätte? Miten voi olla murheellinen ja\niloinen samalla kertaa?\"\n\n\"Täällä minä teidän vaivoinanne, vanha mies nuorten, tupakkasuu\ntalonpoika Helsingin herrain. Syötätte, juotatte, ylimpänä ystävänänne\npidätte, pöydän päähän istutatte. Jo saan hävetä hyvyyttänne ja omaa\nhalpuuttani. Vaan kun on teillä Herran mieli, niin hoidatte, vaalitte,\nunohdatte talonpojan taitamattomuuden, vertana pidätte ja vieressä\nistutatte. Siinä on surua ja iloa.\"\n\n\"Se onkin Herran mieli, joka yhdistää sivistyneet ja kansan, herrat ja\ntalonpojat, samaksi kansaksi — toisia nostaa, toisia laskee\", sanoi\nIngman.\n\n\"Tämä herännäisyys — tämä kaataa kaikki samaan tuleen, yhdistää, tekee\nveljiksi herrat ja talonpojat\", lisäsi joku.\n\n\"Kaukana vielä ollaan kansasta\", jatkoi Ingman. \"Latinaa ja ruotsia,\nruotsia ja latinaa, vaan ei suomen sanaa koko juhlilla, ei kukaan\nKalevalan kaunista kieltä, ei suurista eikä pienistä herroista. Mitähän\nmahtoi Lönnrot ajatella, kansanmies, Kalevalan mies?\"\n\n\"Näkyi seisovan ujona, vaatimattomana Castrénin takana — ystävänsä.\"\n\n\"Ei tunne heränneitä, ei ymmärrä Herran työtä\", sanottiin joukosta.\n\"Pyrkii samaan, mihinkä mekin — että kansa nousisi ja kansan kieli\npääsisi kunniaan ja arvoon, että kansan mieli, puhdas, alkuperäinen\nSuomen kansan mieli, pääsisi kaikkein sivistyneiden mieleksi. Vaan\nLönnrotin tie on toinen, meidän toinen. Lönnrotin tie kulkee Kalevalan\nkautta, meidän tiemme raamatun.\"\n\n\"Ne yhtyvät vielä\", sanoi Ingman varmalla, päättävällä äänellä.\n\n\"Vaan eikö olekin tämä ihmeellistä? Meillä professoreja,\njumaluusoppineita, piispoja, tohtoreita, ja täällä me istumme Paavon\nympärillä, sarkatakkisen, hurstihousuisen, ja opettelemme Herran\ntien salaisuuksia. Jos olisi meidän ollut valta, niin tästä olisimme\ntohtorin tehneet\", sanoi Essen ja taputti Paavoa hartioille.\n\n\"Tästä — Paavosta — tämän päähän panneet tohtorin hatun\", lisättiin\njoukosta.\n\n\"Kun ette vain punaista —\", nauroi Paavo muiden mukana. \"Kansa on\nantanut sen, mitä ei yliopisto eivätkä oppineet kyenneet antamaan.\nJumalan järjestys näkyy olevan toinen kuin ihmisten — ottaa alhaalta\naseensa, Daavidin paimenesta, profeetan aatran kuresta, kastajan\nkorvesta, ilmoittaa pienille salaisuutensa, vaan kätkee sen viisailta\nja toimellisilta\", puheli Julius Bergh.\n\n\"Ei olisi älytty eikä osattu etsiä kansan rikkauksia eikä sen hengen\naarteita, ellei Herra olisi herättänyt meitä täällä ja armotyöllään\ntehnyt tietä kansan luo. Ilman sitä olisimme samanlaisia herroja\nkuin ovat olleet kaikki professorit ja tohtorit ja maisterit ja\nriemumaisterit.\"\n\n\"Ja kun on tässä yhdessä ja tärkeimmässä päästy kansaa tuntemaan\",\njatkoi Ingman yhä, \"niin on muussakin samalla. Herra on avannut silmät\nnäkemään, mitä on kansa, tämä köyhä kansa, sisimmässään, mitä sen\nsitkeys ja voima ja kärsivällisyys ja hengen jalous. Kun olisi vain\nLönnrot herännyt, niin olisi oikein meidän miehiämme.\"\n\n\"Ingmanilla on nyt raamattu ja Kalevala rinnakkain pöydällä\", sanoi\nEssen. \"Kuule, Antero! Kumpaa sinä enemmän nykyään luet, raamattuako\nvai Kalevalaa?\"\n\n\"Luen molempia joka päivä. Raamatusta opettelen Herraa tuntemaan ja\nHerran teitä, Kalevalasta Suomen kansaa, omaa kansaani.\"\n\n\"Pohjanmaalla sitä opit tuntemaan kumpaakin — hurskasta ja\njumalatonta\", huomautti joku nuorista papeista.\n\n\"Sinne menenkin, kun olen papiksi päässyt — jonnekin, jossa on\nherännyttä, Herran koulussa käynyttä ja Herran tiellä kokenutta kansaa.\nSiellä kuuntelen sen surunvoittoisia säveliä, tutkin sen syvää sielun\nelämää ja taistelen yhdessä sen taistelua syntiä ja pahuutta vastaan,\nhallaa ja puutosta. Veljet — tehdään taas tänään uusi lupaus, uusi\nyhteinen päätös, että me tahdomme elää kansan hyväksi kansan keskellä,\nyhdessä kärsiä, tulla yhdeksi hengeltä ja mieleltä!\"\n\n\"Heränneen kansan —\", huomautettiin joukosta. \"Kaiken. Heräämättömiä\nherätämme, kadonneita etsimme, eksyneitä kannamme kotiin —\njumalanvaltakuntaan. Nostamme sen Jumalan voimalla ja väellä synnin\nkuopasta, puhdistamme, kirkastamme sen helmet ja hengen aarteet. Se\nvielä virittää kanteleensa Herran kunniaksi, niinkuin ennen muinoin\nomain jumalainsa ja sankareinsa.\"\n\n\"Voi, hyvä veli, kunpa sielut vain pelastuisivat ja vapaiksi\npääsisivät. Se muu saa meiltä jäädä, sanoi Achren.\n\n\"Ei saa — sen pitää tulla perässä — kansan asian ja kielen ja\nsuomalaisen sivistyksen. Emme me saa niitä eroittaa, mitkä kuuluvat\nyhteen. Israelin suuret miehet olivat Jumalan miehiä ja kansan miehiä,\njoille kansan sivistys ja kehitys, oman kansan ja maan olot olivat\npyhiä ja kalliita.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, Antero\", sanoi Essen Ingmanin puheesta\ninnostuneena. \"Eivät nämä ole Suomen kansan juhlia eikä riemujuhlia.\nNäitä sopii pitää Ruotsissa, missä tahansa muualla, vaan ei täällä.\"\n\n\"Olisi oikein pitänyt tehdä se sama niille siellä Seurahuoneen suurissa\ntanssiaisissa, minkä sinä, Kalle, kerran Maalahden häissä — sanoa\ntotuus ja sanoa se selvällä suomen kielellä\", kiivaili Julius Bergh.\n\n\"Mitähän siitä olisi seurannut?\" kysyttiin joukosta.\n\n\"Jos olisi menty miehissä, ruvettu jossain välissä miesvoimalla\nveisaamaan ja pantu Paavo puhumaan —\", jatkoi Bergh ja nauroi.\n\n\"Niin ja puhuttu itsekin, sanottu, että tämä on jumalatonta menoa, että\ntämä on rikosta Jumalaa ja omaa kansaa kohtaan, että tämä on hyppimistä\nja tanssimista kansan haudalla.\"\n\n\"Siitä vasta olisi elämä syntynyt, skandaali ja pahennus sellainen,\nettei ennen milloinkaan tässä maassa. Olisivat rautoihin panneet joka\nmiehen ja linnaan vieneet ja hulluina pitäneet.\"\n\n\"Niin — vaan jotain vain pitäisi tehdä, jollain tavalla häiritä komeaa,\nkopeaa maailmaa sen menoissa.\"\n\n\"Kerran hajoitin niiden tanssin ja häähypyn, vaan en enää toista\nkertaa\", sanoi Essen hymyillen.\n\n\"Me täällä turhia — mennään kuulemaan, mitä Paavo toisille täällä\ntoisessa kamarissa —\", kehoitti Julius Bergh keskeyttäen Ingmanin ja\nnuorten intoihin.\n\n\"Mitä täällä — mistä täällä puhutaan — syntisten asioista Jumalan\nedessä — itsekurikin omista?\" kysyi hän samassa Stenbäckiltä ja\nPaavolta ja muilta, jotka istuivat Paavon ympärillä toisessa huoneessa.\n\n\"Paavo täällä sanoo papeille sitä, ettei suruttomia saa aina helvettiin\nsaarnata, vaan pitää jättää joskus helvetin partaallekin\", vastasi joku\nnuorista papeista.\n\n\"Näillä täällä on tulta ja tulikiveä ja pyhää kiivautta kaikkea Sodoman\nmenoa vastaan, niinkuin näitäkin juhlia ja näiden tanssiaisia\", jatkoi\nPaavo. \"Eivät armoa kenellekään — suin päin vain pahimpaan paikkaan\nkaikki pimeydessä ja tietämättömyydessä elävät syntiset — pää poikki\nvain.\"\n\n\"Melkein niinkuin mekin\", nauroi Bergh. \"Ei se kaikki ole Herran\nmieltä, mikä on kiivautta ja kiihkoa. Herran mieli on toisenlainen,\nsellainen, joka odottaa oven takana, itkee kadonneen, eksyneen tilaa,\nkolkuttaa hiljaa, pyrkii, pyytää sisälle päästä, nöyränä, ujona,\narkana. Kun pääsee, iloitsee ja ilolla työnsä alkaa syntisen sielussa,\nvaan kun ei pääse, jää samalle paikalle odottamaan otollista aikaa,\nomaa aikaansa, jolloin maailman äänet ovat vaienneet syntisen sielussa.\nHerralla on oma aikansa. Pitää olla mieltä, pitkää mieltä ja malttia\nja kärsivällisyyttä ja taitoa heränneellä papilla Herran työssä, ettei\npahenna siinä, missä pitäisi parantaa.\"\n\n\"Vaan kyllä minusta silloin tuntui siltä Maalahdella Betty Wegeliuksen\nhäissä, että nyt pitää todistaa Herrasta ja puhua totuus — maa poltti\njalkain alla — sielu paloi — oli pakko sellainen — sisällinen\", jatkoi\nsiihen Essen.\n\n\"Kun sen aina saisi selville ja tietäisi, mikä on luontoa, mikä armoa,\nmilloin on oma kunnia kysymyksessä, milloin Herran\", sanottiin joukosta.\n\n\"Niitä pitää kesyttää ja suostuttaa ja niiden perässä pala kädessä\njuosta. Ette te ketään väkisten maailmasta — rymäkällä ja rynnäköllä ja\ntulikiven katkulla — ei siitä Herran työtä — muuta vain — kapinaa ja\nkiukkua, itsenne omaa tekemää ristiä ja kärsimystä\", puheli Paavo.\n\nOli jo aamu käsissä, heinäkuun ihana aamu, kun he erosivat. Oli\nveisattu virsi lopuksi ja pyydetty Paavo puhumaan erojaisiksi. Oli\nsitten vielä viimeksi polvistuttu ja rukoiltu Herralta valoa, viisautta\nja voimaa. Ja sitten oli tuntunut siltä, että oli saatu sitä, mitä oli\npyydetty, että asia oli taasen uusi ja suuri ja ihana, jonka puolesta\nkannatti taistella ja työtä tehdä.\n\nHe kulkivat kiireesti, puolijuoksussa kotiinsa ja kortteereihinsa,\nIngman ja Bergh ja papit ja heränneet ylioppilaat, työntyivät toisiaan\nlikelle käytävällä ja puhuivat yhtaikaa innostuneina kuin olisi jotain\nerityistä ja erinomaista tapahtunut. Kuului kovaa ajoa alhaalta\nrannasta päin, ja näkyi horjuvia, humalaisia herroja ajavan ylös\nsenaatin torille.\n\n\"Palaavat omista juhlistaan — omaa jumalaansa palvelemasta.\"\n\n\"Vasta pilvissä liitelivät, suurten aatteiden korkeuksissa, nyt jo\nmaassa matelevat\", sanoi Ingman ivallisesti.\n\n\"Ja seppeleensä saastuttavat.\"\n\nSitten oli taasen hiljaista, niin ettei kuulunut muuta kuin rattaiden\nkaukainen ramina, häipyvä, sammuva, epäselvä humina, ja kengän\nkalskahdus katukiveä vastaan.\n\nHe lähtivät kolmisin Pohjanmaalle, Paavo, Stenbäck ja Essen, kulkivat\nyhtä mittaa, toisinaan läpi öitä kuin vainottuina ja takaa-ajettuina.\nMitä pitemmälle pääsivät, sitä kovempaa kulkivat, Stenbäck oli\naina levoton, hoputti hevosta, kiirehti, hätäili majataloissa ja\nyöpaikoissa, niin että tuskin sai Paavo, vanha mies, milloinkaan levätä\ntarpeekseen.\n\n\"Mihin sinulla sellainen hätä?\" kysyi Paavo, kun oli taasen lähdetty\njostain majapaikasta ja Stenbäck hätäillyt.\n\n\"Sanon sen sitten, kun on perille päästy\", vastasi Stenbäck.\n\nVaan sanoi hän sen jo ennenkin. Hänellä oli sellainen vaiva; ja pakotus\npovessa, sellainen levottomuus ja kipu, että täytyi sanoa.\n\n\"Ei ole mitään puhdasta täällä maan päällä\", alkoi hän eräänä päivänä,\nkun he ajoivat pitkin kaunista harjua ja katselivat kaukaisia vesiä\nvaarojen välissä, \"Ei ole puhdasta tämä luontokaan. Siinäkin on jotain\naistillista, syntistä hurmaa. Herra yksin on puhdas ja Herran maa,\nvanhurskauden ja kirkastuksen maa!\"\n\nPaavo istui äänetönnä ajatuksissaan, väsynyt, raukea ilme kasvoissa.\n\n\"Minulla oli ystävä ennen, vaan Herra otti sen pois\", jatkoi Stenbäck,\n\"Se oli niin jalo ja hyvä — liian hyvä tänne jäämään saatanan\nkiusattavaksi. Ystävyys on sentään puhtain side sielujen välillä.\"\n\n\"Heränneiden sielujen, joilla on sama tie ja toivo ja taivas\", lisäsi\nPaavo. \"Nämä matkat jäisivät muutoin tekemättä.\"\n\n\"Kuulkaa, Paavo!\" sanoi Stenbäck kuin väkisten, pakoittamalla. \"Minun\ntäytyy se tällä matkalla sanoa teille, mitä en ole muille kellekään\nsanonut. Syntinen, maallinen rakkaus on ahdistanut sieluani yötä ja\npäivää ja häirinnyt lepoani ja rauhaani Jumalassa, On ollut mieli jo\nennen puhua, vaan en ole jaksanut.\"\n\n\"Siitäkö se on tämä hoppu?\" kysyi Paavo nauraen,\n\n\"Siitä — siitä ja muustakin. Ne menivät jo Pohjanmaalle, Essenin\nmorsian ja se toinen — neiti Arppe — sen sisar. Meidän pitää ne\nsaavuttaa vielä jossain — Ylivieskassa ainakin. Essenillä on sama kiire\nkuin minullakin.\"\n\nJa Stenbäckistä tuntui niin hyvältä ja keveältä, kun oli päässyt alkuun\nja saanut salaisuutensa ilmaistuksi Paavolle.\n\n\"Pitää aina olla jotain sotaa sielussa\", sanoi Paavo kuin sanoakseen ja\nmukana ollakseen.\n\n\"Vaan tämä on sellaista, jossa joudun tappiolle. Maailman kunnian\nvoitin Herran voimalla, vaan tässä saan taistella yksin.\"\n\n\"Jossain yksinkin, niin oppii oman itsensä tuntemaan\", huomautti Paavo.\n\n\"Ystävyys on jaloa, puhdasta, suurta, Jumalasta kotoisin olevaa, pyhää,\nsellaista, joka nostaa ja kohoittaa. Vaan rakkaus, maallinen rakkaus,\nvie rauhan sielusta, oikean ilon ja levon. Siinä on sitä, mitä on\ntällaisessa kesäisessä, kauniissa luonnossa — huumaa ja hurmaa. Se\ntunkeutuu kaikkialle, pyhimpiin, hartaimpiin harjoituksiin ja hetkiin,\nrukouskammioon, sielun hiljaisiin mietiskelyihin ja kanssakäymiseen\nHerran kanssa, koskettaa, likaa, häiritsee salattua elämää, joka on\nJumalasta. En tiedä, kärsiikö muiden sielu siitä niinkuin minun.\"\n\n\"Sinä pyrit pyhäksi ja puhtaaksi, vaan älä sentään synnittömäksi\",\nhuomautti Paavo.\n\n\"Niin — se on niin, että minulla on oikeastaan aina ollut sellainen\npuhtauden ja vanhurskauden jano, vaan se on nyt sitten kirkastunut\nja tullut yhä polttavammaksi sen perästä, kun Herra kutsui tielleen\nja antoi valonsa koittaa sieluun. Mikä korkea, ihana päämäärä onkaan\nsentään kristityllä — täydellistyä, kirkastua, tulla Kristuksen\nkaltaiseksi! Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut puhtaampi ja\nparempi ja likempänä Herraa ja hänen kirkkauttaan, vaan sitten tuli\ntämä ja pirstoi kaiken, hajoitti, repi kappaleiksi koko sisällisen\nelämäni.\"\n\n\"Sen piti tulla — piti särkeä oman rakennuksesi perustuksiaan myöten.\nKiitä Herraa siitä, että särki ja hajoitti ja likasi sielusi ja painoi\nsinut tomuun alas! Pääsit pyhyydessäsi pitemmälle, niin olisit siihen\nhukkunut — hyvyyteesi ja puhtauteesi.\"\n\n\"Vaan eikö tämä ole taantumista ja tappiota tämmöinen tila — sairastaa\nsaastaansa, syntiänsä — tuntea, että on liannut itsensä jollain,\nhäiriytynyt, langennut, päästänyt maallisen, syntisen rakkauden sen\npyhän ja puhtaan paikalle, jonka äsken omisti sielu?\" kysyi Stenbäck.\n\n\"Älä neuvo Herraa! Herran tiellä mennään aina eteenpäin, vaikka meistä\nsyntisistä näyttää siltä kuin taannuttaisiin. Kuka tätä syntistä\nsydäntä, ruojaa, rinnassaan kantaisi, jos sen sieltä pois saisi.\nVaan kun et saa ja kun ei Herra ota, niin jätä se uskossa Herran\nhoidettavaksi ja puhdistettavaksi. Sen pitää maallisen rakkaudenkin\ntulla ja olla ja tehtävänsä tehdä, niinkuin muunkin menon ja elämän\njärjestyksen. Sen on senkin jo Herra edeltäpäin nähnyt.\"\n\n\"Miten se vain tuntuu sellaiselta liialta ja luvattomalta tämä\ntällainen, niinkuin olisi rikoksen tehnyt, jonkin pahan teon, ja\nniinkuin orjailisi sielu Herraa, ystäväänsä, joka sen on kuolemasta\npelastanut. Pitäisi olla rauha ja nyt onkin rauhattomuus ja vaiva\ntiellä. Vaan liekö niin, että olen etsinyt omaa pyhyyttäni ja pyrkinyt\nsinne, minne ei milloinkaan syntinen pääse täällä.\"\n\n\"Sinne — nuoruuden innolla ja ensimäisen rakkauden voimalla. Vihaat\nsyntiä, taistelet sitä vastaan, niinkuin pitääkin, vaan kun et siitä\nsittenkään erillesi pääse, niin tulet rauhattomaksi ja menetät oikean\nvapautesi. Tässä pitää kulkea toista tietä kokonaan — köyhän ja nöyrän\nsyntisen tietä. Pidä tie joka päivä auki armoistuimelle ja sano\nHerralle: 'Minä taasen tässä tällaisena, tuomittuna, kadotettuna, sinä\nsiinä syntisen auttajana ja armahtajana. En tarvitse sinua pyhyyteni\ntähden, vaan pahuuteni ja ilkeyteni'. Opettele tämä yksinkertainen\nläksy joka päivä yhä uudelleen!\"\n\n\"Vaan jos ei tule sittenkään rauha, ja jos on aina vain syytteenä tämä\nasia, niinkuin muukin\", jatkoi Stenbäck.\n\n\"Niin kanna vaivasi!\" sanoi Paavo vakavasti. \"Vaivaa ja vastusta on\nelämän tien matkamiehellä alusta loppuun. Minkä Herra antaa ja ottaa\nja tekee, pidä se Herran tekona. Se on tämä meidän uskomme aina\naikamiesten uskoa, niin että pitää kantaa kuormansa ja syödä karvaat\nruuat niinkuin makeatkin.\"\n\nJa Paavo alkoi puhua omasta tilastaan, omista synneistään ja\nkiusauksistaan, omasta kuormastaan, joka on joka päivä kannettavana,\nomista lankeemuksistaan, joita eivät muut näe, vaan itse näkee.\n\n\"Minä en ole joutanut herrain päiviä pitkältä pitämään enkä pitoruokia\nsyömään — survoa ja pettua on ollut kotona, kun olen kotiin tullut,\nja sitä on täytynyt sieltä evääksi ottaa, kun olen lähtenyt. Teillä\nherroilla pitää olla rauhat ja ilot ja elämiset monenlaiset eikä syntiä\nmuuta kuin siteeksi ja silmään pantavaksi. Ja kun ette kaikkia hyväänne\nsaa — puhtauttanne ja pyhyyttänne — niin tulette kärsimättömiksi ja\nepäuskoisiksi.\"\n\nSiinä oli opetusta ja nuhdetta samalla kertaa ja lohdutusta myöskin\nStenbäckin levottomalle mielelle.\n\nHän oli sittenkin Herran käsissä, yhtä likellä Herraa kuin ennenkin.\nMitä oli kokenut ja tuntenut ja mikä oli vaivannut häntä yötä ja\npäivää, rakkaus, unelmat, suunnitelmat, pelko ja epäilys, kun ei ollut\nvielä tietoa siitä, mitä se toinen ajatteli, kaikki oli kuin vain\nkasvatukseksi, koetukseksi ja kilvoitukseksi.\n\n\"Kuule! — Onko teidän asianne jo selvä?\" kysyi Paavo hetken päästä.\n\n\"Ei ole — ei ole puhuttu mitään\", vastasi Stenbäck kuin unesta heräten.\n\nSitten istuttiin taasen äänetönnä pitkät ajat, oltiin omissa\naatoksissa, odotettiin uutta nousua vaaralle ja laskua laaksoon,\nkatseltiin siintäviä vesiä sivuilla ja kaukana edessäpäin, nuokuttiin,\ntorkuttiin pitkällä taipaleella, kunnes taasen havahduttiin ja alettiin\nkeskustelu jostain uudesta paikasta uusilla voimilla.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nTuntui kevyeltä ja rauhalliselta ja hyvältä olo taasen monesta aikaa\nkotona Aholansaaressa, tuntui lämpöiseltä ja kodikkaalta saunan jälkeen\nlämpöisessä pirtissä, kun lakeinen oli suljettu, ja kevyet, ohkaiset,\nharsomaiset savuhattarat liikkuivat hiljaa katonrajassa nousten ja\nlaskien ja muuttaen muotoaan, särkyen ja yhtyen taasen uusiksi ryhmiksi\nja muodostuen uusiksi kuvioiksi mustaa, kiiltävää kattoa vastaan.\n\nPaavo istui omiin aatoksiinsa vaipuneena nauttien illan rauhasta\nja suuren muurin lämmöstä, joka aaltoillen kuin palkeista hiljaa\npuhallettuna levisi avaraan pirttiin ja levitti suloaan sen pimeihin\nsoppiin. Miten hän oli sentään vanhentunut ja heikentynyt viime\nvuosina! Kasvojen väri oli käynyt yhä harmaammaksi, hartiat kohouneet,\nhiukset vaalenneet, katse ja ilmeet ja koko olemus saanut yhä\nraukeamman ja surullisemman leiman. Matkoilla, ystäväin parissa ja\nsuurissa seuroissa oli hän aina nuoremman, terveemmän ja voimakkaamman\nnäköinen. Vaan täällä kotona, omassa vapaudessaan, keskellä salon\nsuurta rauhaa ja erämaan yksinäisyyttä, näytti vanha ruumis rauenneelta\nja kuluneelta, ja kiusaantunut sielu tuntui väsyneeltä, riisuuntuneelta\nja levolle laskeneelta.\n\nHän oli vasta palannut Kuopion markkinoilta, minne oli saatellut\nHedbergiä, etelän pappia, ja missä oli monta päivää pidetty suuria\nseuroja. Oli ollut kansaa koolla kaikkialta, herännyttä kansaa,\nKarjalaa ja Kainuuta myöten. Oli ollut pappeja, vanhempia ja\nnuorempia, nuorempia enemmän, maistereita, ylioppilaita ja herrasväkeä\nkaikenlaista mukana. Oli ollut tulta puheissa, innostusta mielissä,\nvoittoa, varmuutta Herran asiassa. Enemmän kuin ennen milloinkaan oli\nollut puheille pyrkijöitä, hätääntyneitä, huutavia, joita oli pitänyt\nhoitaa, neuvoa, lohduttaa, opastaa oikealle tielle, yötä ja päivää\nkorjata.\n\nHän ajatteli sitä, miten koko maa oli nyt liekissä ja tulessa ja kohta\nkoko kansa liikkeellä. Vainot olivat vain kiihoittaneet ja lisänneet\ntulta, vainomiehet vain koonneet kuivaa ja palavaa sammuviin rovioihin\nja kyteviin hiiloksiin. Hänestä oli kuin suloista unta kaikki entiset\nmatkat etelään, kaikki se, mitä hän oli siellä nähnyt ja kuullut\nja kokenut, nuoret papit ja maisterit ja ylioppilaat seuroineen ja\nlauluineen ja puheineen. Ja nyt niitä oli alkanut liikkua täällä\nkotona, Aholansaaressa, yhtenään, joka viikko. Toiset lähtivät ja\npääsivät Syvärin toiselle puolen, niin toiset jo tulivat. Ja kaikilla\nniillä oli samanlaisia asioita — joku erityinen synti, joka oli\nruvennut painamaan ja pistämään, joku pimeä paikka, mihin olivat\npysähtyneet kutsutut sielut, mutta mistä eivät olleet omin neuvoin\neteenpäin päässeet, joku kiusaus kova, epäilys ja sielun sairaus. Vaan\noli niitä ollut niitäkin, jotka olivat tulleet kuulemaan ja katsomaan\nuutta kummaa, ukkoa itseään, mistä se on ja mikä ja millainen.\n\nMitä hän saakaan vielä nähdä, jos elää? Vaan hänen aikansa on\nlyhyt, hän pääsee lepoon, Herran kansan suureen lepoon. Rinnassa on\naina sellainen vaiva ja kipu, varsinkin pitkien matkojen perästä,\nyövalvomisien ja muiden rasitusten. Ja pian hän joutaakin jo. Herralla\non aseensa kaikkialla, heränneet pappinsa ja harjoitetut miehensä\nkansaa varten, heräävää ja herännyttä kansaa. Ennen piti olla yksin\nmatkassa, Niskanen paraana kumppanina Savossa ja Härkönen Karjalassa,\nvaan ei pappeja ennenkuin Brofeldt ja Bergh, ei ketään, joka olisi\nauttanut ja ottanut heränneen kansan asian omakseen, niinkuin sen nyt\nottavat nuoret papit ja maisterit nuoruuden innolla ja palavuudella.\n\nVaan toivoisi hän sentään vielä elävänsä joitakin vuosia ja näkevänsä,\nmiten käy, miten se leviää vielä etelässä ja pohjoisessa ja mitä\nniistä nuorista maistereista ja ylioppilaista tulee. Niitä hän aina\najatteli ja niiden kanssa hengessään kanssakäymistä piti. Ne olivat\nniin lapsellisia ja nöyriä, niin palavia ja innokkaita, niin sulavia ja\ntaipuvia. Mikä vain pienikin asia painoi mieltä, se piti sanoa ja siitä\nkirjoittaa, niinkuin lapset isälleen, yksinkertaisesti, lapsellisesti.\n\nAnna Loviisa liikkui pirtin perällä ja laittoi illallista, etsi, löysi,\nkantoi pöydälle kupit ja puulautaset ja suola-astian, päre toisessa\nkädessä savuten, kulki kuin varpaillaan, hiljaa, arastellen, asetti\nvarovasti pöydälle kuppinsa ja panoksensa, ettei vain häiritsisi Paavoa.\n\n\"Jään kotiin pitemmäksi aikaa, niin uuvutan sinut ja muut työn alle\",\nsanoi Paavo vihdoin havahtuen omista aatoksistaan. \"Tämä on tämä ilta\nensimäinen rauhallinen. Muut ovat kaikki olleet yhtä liikettä ja\nvierasten kulkua, tuloa ja menoa.\"\n\n\"Pitää jaksaa muiden, minkä sinunkin. Sinulla siinä ovat suurimmat\njaksamiset\", tarttui Anna Loviisa puheeseen.\n\n\"Tulisivat aikanaan — toisivat ennen. Tulevat ja tuovat niitä sairaina,\nrääkättyinä ja kidutettuina, mielipuolina melkein. Niitä täällä sitten\nsaunottaa ja kuppauttaa ja niistä pahat veret pois laskea. — Ne kohta\npitävät minua minä hyvänsä.\"\n\n\"Puoskarina ja parantajana\", lisäsi Anna Loviisa.\n\n\"Sinäkin. Sieviläiset toivat kerran Kalajassa mielipuolen vaimon\nparannettavaksi.\"\n\nJa Paavo nauroi itsekseen ja kertoi, mitä oli sanonut sieviläisille ja\nmiten niistä erilleen päässyt.\n\n\"Kantavat syntejä tunnollaan vuosimääriä ja siitä heräävät, niin alkaa\nhelvetin lieska lyödä ympäri korvia. Niitä pitää sitten saunalla\nparantaa, kuumalla löylyllä — pitkämatkaisia — hoitaa, hyvittää mieli\nhyväksi, millä vain, miten vain.\"\n\n\"Tuovat jo kaikenlaisia, rujoja, rampoja, sulkutautisia — väärässä\nmielessä\", sanoi Anna Loviisa.\n\n\"Se on sellaista pimeä ja tietämätön kansa, että kun minne tiensä\ntekee, siellä kaikki asiansa toimittaa, hengellisensä niinkuin\nmaallisensakin. Pitää tehdä niille sama, minkä tein Pyhäjärven akalle,\njoka tuli oppia kysymään\", sanoi Paavo ja alkoi uudestaan nauraa.\n\n\"Mitä sille?\" kysyi Anna Loviisa.\n\n\"Minä perät piipusta poskeeni akan nenän edessä: 'Tämä — tällainen se\non minun oppini — ei minulla muullaista oppia'.\"\n\nVaan samassa hän jo muuttui vakavaksi ja palasi siihen, mistä oli\npuhuttu.\n\n\"Käy niitä niin sääliksi, että tekisi mitä hyvänsä, kun vain voisi\nauttaa. Jumalattoman, pimeän kansan keskellä tapahtuu mitä tahansa\ntällaisina aikoina. Toiset tulevat mielipuoliksi, toiset sortuvat\nsurmilleen, kun eivät saa aikanaan apua. Ottavat raukat Herran\nkutsumuksen Herran tuomiona vastaan, tuijottavat suuriin synteihinsä\nyötä ja päivää ja lähtevät niistä yhä uudestaan saatanalle tiliä\ntekemään. Vaan siltä et silloin armoa saa, vaikka olet muulloin\nsaanut. Nousee tiesi pystyyn, pimenee edessä ja takana, tulee\ntuomioistuin vastaan, kun pyrit armoistuimelle. Minä sen tiedän omasta\nkokemuksestani, miten siinä käy. Käy niinkin, että kurkoittavat\nkuusen oksaan. Sellaisia ne ovat olleet, joita on täällä näinä\naikoina kulkenut.\" Anna Loviisa oli jäänyt istumaan kädet helmassa ja\nkuuntelemaan vesissä silmin, mitä Paavo puhui.\n\n\"Kun on sielu kuukausimääriä sairastanut ja kuormiaan kantanut\", jatkoi\nPaavo, \"niin uupuvat kaikki ajatukset niiden alle eivätkä sieltä omin\nvoimin ylös pääse. Pitää toisten auttaa, vetää, kiskoa, panna leikkiä\nja totta liikkeelle, keksiä jotain koukkua ja etsiä kapulaa, jonka\npanee kangen alle. Luulevat minua ensin miksi pakanaksi hyvänsä, kun\ntänne tulevat. Siinä sai kaikkensa koettaa senkin Kiuruveden miehen\nkanssa.\"\n\n\"Kun ei vain niitä herroja enää — — Minä olen sellaisessa tuskassa, kun\nniitä tulee — talonpoika — taitamaton. Mitä niille ruuaksi?\" vaikeroi\nAnna Loviisa.\n\n\"Siikaa, mujetta, matikkaa, pannurieskaa, piirakkaa\", nauroi Paavo.\n\n\"Niiltä on Herra ottanut pois herruuden — papeilta ja maistereilta\ntänä aikana — on riisunut alastomiksi, niin ettei ole jääny muuta kuin\ntalonpoika jälelle — tyhmä talonpoika. Jo minä ne tunnen — heränneet\nherrat. Yhtä nöyriä ne ovat kuin talonpojatkin, nöyrempiä vielä, Herran\nkäsissä tulevat kaikki yhdenlaisiksi.\"\n\nJa hän jäi taasen muistelemaan matkojansa ja nuoria ystäviänsä\nHelsingissä, maistereita ja ylioppilaita, Hedbergiä, joka oli vasta\nlähtenyt Aholansaaresta, ja kaikkia heränneitä pappeja, joita oli\nviimeksi tavannut Kuopion markkinoilla.\n\nHän oli näkevinään ne edessään, kuulevinaan niiden puhetta ja laulua,\nistuvinaan keskellä kamarin lattiaa, ympärillään nuoria, innostuneita\nmiehiä Herran asiasta hetkuvina, kyselevinä ja kuuntelevina.\nHän oli niitä opettavinaan ja selittävinään niille Herran työn\ntuntomerkkejä ja Herran tien salaisuuksia. Ja sitten oli hän ajavinaan\nloppumattomia taipaleita, tapaavinaan uusia ja vanhoja ystäviä, nuoria\nvastaheränneitä pappeja Pohjanmaalla, puhuvinaan suurissa seuroissa,\njoissa olivat ensi penkit pappeja täynnä ja kamarin puolet herroja.\n\nHän havahtui siihen, että rasahti resla pirtin nurkkaan ja kuului\nkohinaa pihalta, kuin olisi yhtäkkiä alkanut tuulla ja myrskytä.\n\n\"Nyt niitä taas tuodaan\", sanoi Anna Loviisa hätääntyneenä ja hypähti\nseisalleen.\n\nPaavo käveli ulos pirtistä, seisoi ja katseli pihalle ja etsi pimeästä\njotain, jonka eroittaisi tulijaksi.\n\n\"Hyvää iltaa!\", kuului kumea, sointuva ääni ystävällisesti, arasti,\ntutunomaisesta.\n\nHän tunsi sen. Se oli Malmbergin ääni, erilainen, kun kaikkein muiden.\n\n\"Mitä mustalaisia te olette, jotka yöllä kulette ja ihmisiä\npeljätätte?\" kysyi hän samassa.\n\n\"Virkaheittoja pappeja\", vastasi Durchman ja kiirehti tervehtimään.\n\n\"Vielä hullumpia kuin mustalaiset\", leikitteli Paavo ja tervehti\npimeässä. \"Täällä teitä kaksi kuormallista — täällä Lagus ja Lauri\ntoisessa — pitänee antaa yösija\", hoki hän edelleen mielihyvästä\nvikkelänä pyörien pihalla ja jakaen käskyjään kyytimiehille.\n\n\"Tulee ja lähtee — lähtee ja tulee — sellaista tämän talon meno ja\nelämä nykyään on\", jatkoi Paavo pirtissä. \"Vaan ei tällaisia vieraita\njoka päivä saada. Anna Loviisa tässä jo murehti, mitä herroille\nruuaksi, jos herroja tulee, vaan minä sille sitä, ettei tänne herroja\ntule, että ne ovat talonpoikia nykyään sellaiset herrat, jotka tänne\ntulevat.\"\n\nAnna Loviisa hääri hätäillen puolipimeässä pirtissä, lakaisi nosteli,\nsiirteli kuppeja ja ruuan jäännöksiä pöydältä ja vaatteita saunan\njäliltä.\n\n\"Täällä on kaikki hyvää — täällä on sellaista, jota ei kotona olekaan\n— lämmintä — tällaista kodikasta, suomalaista ja savolaista. Annatte\nolkia lattialle muuttavaksi ja suolakalaa särpimeksi, niin ei vaihdeta\nHelsingin herkkuihin\", puheli Durchman ja käveli pitkin pirtin lattiaa.\n\n\"Ja Paavo itse parasta\", säesti Malmberg, \"On tämä sentään kaunista,\njuhlallista seutua tämä Nilsiä\", alkoi Lagus. \"Minä olen kaiken\niltapäivää ihaillut ja ihmetellyt Kinahmin vuorta, miten se on\nsiirtyvinään ja muuttuvinaan milloin oikealle, milloin vasemmalle\npuolen, milloin selän taakse. Toisinaan se on ollut sininen ja tumma,\ntoisinaan taas valkonen ja kirkas. Vaan sen juhlallisuudessa on\njotain kaameaa ja peloittavaa, jotain, jota ei osaa sanoa, mutta joka\nvaikuttaa omituisesti. Luulisi olevan runollista ja miettivää kansan,\njoka sen juurella asuu.\"\n\n\"Surutonta on — kuollutta on — kylmää on kahden puolen Kinahmia\", sanoi\nPaavo.\n\n\"Huomenna, päivän tultua näette, miten se on mitätön ja matala ja\nloiva\", huomautti Niskanen. \"Minä sitä myöskin ihailin aina edempää\nja sitten ihmettelin, minne se katosi, kun juurelle pääsin — tänne\nsaarelle.\"\n\n\"Siinä kuva meistä itsestämme. Pitävät meitä minä hyvänsä — suurina\npyhinä, uskonsankareina, joilla on taivaan avaimet kädessä. Tänne\ntuovat jo sairaitaankin parannettaviksi. Vaan kun likelle pääsevät\nja tuntemaan oppivat, niin eivät miehet enää mitään — syntisiä,\nvianalaisia, heikkoja ja horjuvia vain — niinkuin ollaankin\", puheli\nPaavo.\n\n\"Ja virkaheittoja päälle päätteeksi\", jatkoi Durchman.\n\n\"Jotka ovat kappaansa tuomitut kainalossaan kantamaan\", lisäsi Malmberg\nnauraen.\n\nEi tahtonut uni tulla sinä iltana silmään eikä yönäkään vielä. Kun yksi\noli lopettanut, silloin oli jo toisella jotain valmiina, Durchmanilla\nainakin, jos ei muilla. Istuttiin oljilla, noustiin väliin seisomaan\nja siinä kertomaan jotain, joka oli tärkeää ja siinä paikassa ja sillä\nhetkellä kerrottavaa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt puhua kaikki\nyhteen mittaan, omat asiat ja toisten. Paavo heitti jo herrat omaan\noloonsa, vaan palasi vielä takaisin.\n\n\"Minä sitä vielä, että minun pitää huomen aamulla kinkerille, niin\njoutavat papit nukkua yönsä edestä. Meikäläisen ei sovi jäädä pois —\nsiitä tulee kiire kysymys ja tiukka tilinteko, jos jää\", sanoi Paavo\novessa seisten. \"Vaan iltapäivällä mennään matikan pyyntiin\", lisäsi\nhän mennessään.\n\n\"Paavo menee vain, lukee ja vastaa ja tekee niille siellä selväksi\nelämän tien papeille ja maallikoille!\" huusi Durchman makuultaan.\n\nIltapäivällä palasi Paavo kinkeriltä, kulki puoli juoksussa pirttiin,\nliikkui kuin nuoret ja heitti jo kaukaa kintaansa uunin kupeelle.\n\n\"Pitivätkö pöydän alla?\" kysyi Durchman nauraen.\n\n\"Eivät toki ilenneet vanhaa miestä, vaikka mieli olisi tehnytkin\",\nvastasi Paavo.\n\n\"Vaan lahkolaisuudesta puhuivat, siitä villityksestä, joka nyt armaassa\nisänmaassamme liikkuu ja häiriöitä Herran seurakunnassa matkaan\nsaattaa. — Varoitettiinko?\"\n\nJa Durchman nauroi ja leikitteli vieressä, kun Paavo riisui turkkiaan.\n\n\"Se on se tavallinen teksti, vaan siihen on jo totuttu — ovat tottuneet\nheränneet ja heräämättömät. Mikä se on kumma luulo suruttomilla\npapeilla sellainen, että sillä jotain aikaan saa — nykimisellä ja\nnäykkimisellä? Eivät ne täällä osaa enää rippisaarnaansa pitää oikeasta\ntekstistä\", sanoi Paavo vakavana.\n\n\"Me niitä kirkkoon saarnaamme ja niille kirkkohalut annamme ja niiden\npitää sitten siellä istua suruttomien pappien parjattavina. Se on niin,\nettä siitä saattaa — — —.\"\n\n\"Kuule, Durchman! Minä luulen, että on paras, että niillä on se teksti\n— siitä ne sittenkin paraiten saarnata osaavat — muusta ei mistään\nmitään — ei kerrassaan mitään\", keskeytti Malmberg ystävänsä.\n\n\"Nyt kalalle — kaikki papit!\" sanoi Paavo ja haki kirveen käteensä.\n\"Tuossa, Lauri, on tuo vasu — ota se — saat kantaa kalavasun kotiin.'\"\n\nKäytiin kalalla, kulettiin pitkin ja poikin salmea ja koettiin\npyydyksiä. Joissakin oli saalista, vaan toiset olivat aivan tyhjiä,\nvesiperiä. Salmen suussa näkyi Paavo viittilöivän vaaralle päin, toiset\nseisovan juhlallisina.\n\n\"Tuolla notkossa\", kuului Paavo sanovan, \"tuolla, missä alenee ja metsä\nharvenee ja vaara viertää loivasti salmelle päin. Sitä ei tänne sovi\noikein näkymään.\"\n\n\"Miten siinä on sellaista surullista — kaameaa, jotain julmaa\", sanoi\nLagus.\n\n\"Ne muistot sen tekevät\", huomautti Malmberg.\n\n\"Ei — vaan koko tässä vuorijonossa pitkin pituuttaan ja maisemassa\nyleensä\", korjasi Lagus. \"Minusta tämä koko seutu on synkkää, vaikkei\nsiitä tietäisikään eikä sitä muistaisikaan, mitä on Tahkomäessä\ntapahtunut.\"\n\n\"Ne jäljet eivät milloinkaan katoa. Muu unohtuu ja jää, käräjänkäynnit\nja sakot, omat ja muiden tekemät synnit ja rikokset, vaan tämä on aina\nvaivana — kuolemaan asti.\"\n\nPaavo seisoi siinä sumennein katsein, kumarana, painuneena, toisten\nkeskellä, niinkuin olisi asia eilen tapahtunut ja niinkuin hänen olisi\nsiitä yhtä vaikea puhua nyt kuin silloinkin.\n\n\"Yritettiin päästä paremmille päiville, niin tuli se. Minun on ollut\nelämäni sellaista, että Herra on siinä aina ollut toisella kädellä\npainamassa, toisella nostamassa. Kun on toisella nostanut ylös, niin on\nsitten taas painanut toisella sitä alemma. Ei tasaista milloinkaan, ei\nmilloinkaan tavallista, leutoa. Sain uusia ystäviä Kalajassa ja meren\npuolella, pappeja ja talonpoikia, niin sakot siitä hyvästä profeetalle,\nvainot ja vihamiehet kahta hullummat. Pitäisi jo oppia pelkäämään\nparempia päiviä, kunniaa ja suosiota ja omain ystäväinkin palvelusta.\"\n\n\"Taitaa olla kaikkein heränneiden tie sellaista — samanlaista kuin\nPaavonkin on — kun se on kerran Herran tietä, ristin tietä\", sanoi\nLagus.\n\nHe astuivat kotiin päin pitkin salmen suuta, pysähtyivät taasen ja\nkatselivat Syvärille päin.\n\n\"Tuolta painanteesta menee tie talvella, siitä on aina ajettu, siitä\nse on noussut ylemmä, ja siinä lie murhamies ollut väijymässä\", kuului\nPaavo selittelevän.\n\nOltiin pitkän aikaa äänetönnä, seistiin, katseltiin liikahtamatta,\nkäännyttiin hiljaa ja alettiin astua saarta kohti vaivalloisesti kuin\nraskasta taakkaa kantaen.\n\n\"Opetuslapsetkin olivat kalassa, kun Herra oli heiltä pois otettu\",\npuheli Paavo sisällä pirtissä. \"Olivat yksinäisiä, orpoja, hakivat\ntoisiansa, kulkivat sitten yksissä, niinkuin tekin nyt, murehtivat,\npuhuivat entisistä toiveistaan, jotka sitten sammuivat. Olivat silloin\nsamanlaisia virkaheittoja kuin tekin, kalastelivat, soutelivat\njärvellä, laskivat pyydyksiä joutessaan. Vaan sitten ilmestyi Herra\nrannalle, kun oli aamu valjennut, ja alkoi puhutella murheellisia\nystäviään. Teille käy vielä samoin. Teiltä on vielä suurin saalis\nsaamatta. Vaan teille ja minulle on tarpeellista, että Herra katoaa ja\nkasvonsa salaa. Minne tällä ylpeällä luonnolla, jos saisi syntinen aina\nHerran kasvojen paisteessa lämmitellä? Ette te Herran työmiehiä mitään,\njos ei teillä ristiä ja vaivaa ja vastusta eikä teille enää anneta eikä\nuskota muuta makeampaa, ellette ilolla ja mielisuosin aikananne ristiä\nkanna.\"\n\nTuskin oli Paavo lopettanut, kun Durchman alkoi veisata, niin että\npirtti kajahti. Toiset yhtyivät virteen, Malmberg syvällä, kumealla\näänellään säestäen, Anna Loviisa seisten pankon puolella ja vesissä\nsilmin veisaten mukana. Illan hämärä hiipi sisään ikkunaluukuista, pian\nerottautui vain epäselviä, tummia olentoja toistensa vierestä rahilta\nja pöydän päästä, ja suuri nokinen, musta muuri kuunteli kummissaan\npappien veisuuta puolipimeässä pirtissä.\n\n\"Mikä se on sellainen outo tunne, jota saa toisinaan tuntea — niinkuin\nolisi Herra paljon likempänä joskus, niinkuin olisi niin varmaa ja\nselvää edessäpäin, että vaikka kuolema tulisi, niin ei säpsähtäisi\",\nsanoi Durchman, kun virsi oli loppunut.\n\n\"Ja se, että valtaa sielun äkkiä ikävä ja kaiho päästä lepoon — Herran\nkansan sunnuntailepoon — että on kuin olisi niin elävää ja kiihkeää\ntoivo, ettei malttaisi enää odottaa\", lisäsi Lagus.\n\n\"Vaan ajatelkaapa sitä, että me olemme täällä kaukana Savon saloilla\nvirasta heitettyinä ja hylättyinä, kelvottomina kirkon palvelukseen —\nme, jotka olisimme silmän päästämme kaivaneet syntisten herättämiseksi\nja pelastamiseksi!\" puuttui Malmberg puheeseen.\n\n\"Minulla vain ei ole mitään katkeruutta enää, ei ainakaan tänä iltana\",\nsanoi Lagus. \"Tämäkin matka olisi jäänyt tekemättä ja tämä ilta täällä\nviettämättä ilman niiden tuomiota.\"\n\n\"Ei minullakaan — minä vain muuten. Minusta tämä tuntuu niin\nomituiselta, aivan kuin oltaisi jossain kaukana, jonne eivät uletu\njumalattomain tuomiot eivätkä maailman pahat puheet — jossain rauhan\nmaassa. Toisella puolen Syväri suojana, toisella korkea Kinahmi, ja\nsisällä täällä suuri hiljaisuus ja Herran läsnäolon tuntu. Tuntee\nsydämensä puhdistuneen ja parantuneen, tämän pahan, ilkeän sydämen,\njonka kanssa saa joka päivä painia lyödä.\"\n\n\"Mikä ihana toivo kristityllä, mikä päätä huimaava päämäärä, mikä\nkorkea kutsumus — olla, elää Herran kanssa iäisesti, jättää tänne\nvaivansa ja sydämensä vapistus, kaikki, mikä nyt painaa riippinä ja\nmitä ei täällä saa jätetyksi eikä pois pannuksi!\" sanoi Lagus.\n\nHe puhuivat hiljaa, puoliääneen, melkein kuiskimalla pimenevässä\npirtissä nauttien suuren hiljaisuuden ja rauhan tuntua, ikäänkuin\npeläten, että kaikki tämä pian katoo käsistä, että tästä pitää pian\ntaasen taisteluun ja sotaan.\n\nIllalla vielä myöhään, kun muut jo olivat makaamassa, istuivat Paavo ja\nMalmberg pirtissä.\n\n\"Se on se kiusaus minulla suurempi kuin muilla\", sanoi Malmberg. \"Näen\nkirkot aina täynnä kansaa ja eteisetkin, niin ahdistaa ja vaivaa kunnia\nja kopeus sellainen, että pitäisi olla muita parempi, että pitäisi aina\nsaarnata elävästi ja voimallisesti ja hyvästi, ja sitten saarnaankin\nomiksi kunnioikseni enkä Herran. Sanokaa Paavo, miten siitä pääsisi!\"\n\n\"Ei mitenkään — ei milloinkaan — et pääse eikä ole tarvekaan päästä.\nVaan sotaa pitää olla ja taistelua kiusausta vastaan. Sota ilmoittaa\noikean kristityn ja Herran papin. Sinä olet päässyt Siinain hengestä\nvapaaksi, niin seuraavat ja kulkevat kuuntelemassa. Heränneillä\npapeilla on paha vika sellainen, että pieksävät, paahtavat palavissa\npäin, aina vain herättävät ja huutavat hukassa oleville eivätkä osaa\nruokkia nälkäisiä ja hoitaa vianalaisia Herran rakkaudella.\"\n\n\"Niin — kun osaisi, kun olisi itsellä oikeaa rakkautta, sitä, joka\nlaupeuden tekee\", sanoi Malmberg.\n\n\"Sitä pitää olla. Pitää olla toivoa niistä, joille saarnaa ja puhuu ja\njoita elämän tielle hoitaa. Menetät toivosi, niin on voimasi ja mahtisi\nsamalla mennyttä. Papit saarnaavat toivottomina, niinkuin ei niistä\nmitään tulisi, joille saarnaavat ja joille ovat opettajiksi pantu.\"\n\n\"Heränneetkinkö?\" kysyi Malmberg.\n\n\"Heränneetkin. Näkevät vikoja ja lankeemuksia lampaissaan, niin alkavat\nvalita paraita joukosta ja niiden kanssa seuraa pitää. Huonot jäävät\nhoitamatta, auttamatta ja korjaamatta. Siitä syntyy eri seuroja ja\nkatkeruutta, kapinaa ja pikku riitaa. Siinain hengellä herätetään, vaan\nei elätetä.\"\n\nMalmberg vain kuunteli ja istui kumarruksissa käsiensä varassa niinkuin\nolisi jotain painona ja vaivana.\n\n\"Se on sellaista tämän heränneen kansan hoitaminen, että et saa\npahentaa etkä pakoon lähteä etkä parempana itseäsi pitää, vaikka joudut\njoka päivä niiden vikoja näkemään ja niistä kuulumisia kuulemaan.\nTämä on suuri kansa, jossa on kaikenlaista jäsentä, kunniallista\nniinkuin häpeällistäkin. Vaan älä valikoi — älä etsi itsellesi hyviä ja\nkelvollisia, vaikka kuinka mielesi tekee! Hoida huonoja, kanna, vaali,\npane peitteitä ja kaunistuksia eteen!\"\n\n\"Vaan miten jaksaa — miten niiden kanssa, jotka uudestaan lankeavat ja\nlikaavat itsensä ja häpäisevät kansaa — Herran kansaa?\" kysyi Malmberg\ntaasen.\n\n\"Sitä minäkin olen kysynyt monesti itseltäni — sitä, että mikä pani\nkärsimään tätä syntistä, eksyväistä, niskuria kansaa ja sitä hoitamaan?\nMiksi en lähtenyt jonnekin, jättänyt siihen koko joukkoa, ottanut\nmukaani muutamia vain, Niskasen — tämän tästä — ja Kalliolahden Heikin\nja joitakuita muita? Kuule! Sano sinä, mistä on minulla ollut siihen\nvoimaa ja kärsivällisyyttä?\"\n\n\"Herralta tietysti\", vastasi Malmberg.\n\n\"Herralta — vaan sano, miten on antanut ja millä lailla?\" kysyi Paavo\nuudestaan.\n\n\"Ei siten\", jatkoi Paavo, \"että on tehnyt suureksi pyhäksi ja nostanut\nylös, vaan siten, että on painanut alas omiin synteihin, että on\nsinne armahtanut, minne ei olisi luullut enää armon ulottuvan, ja\nsieltä sitten kiskonut kuin kuollutta koiraa muille puhumaan ja\nmuita opettamaan — että on kärsinyt tällaista konnaa, koko maailman\nilkimystä, jonka ajaisivat Syväriin, jos läpi näkisivät.\"\n\nHän naurahti omituisesti, oman itsensä halveksimiseksi ja oman elämänsä\nihmeeksi — että on ollut suurin syntisistä, että on ollut sellainen,\njoka on aina sopinut veljeksi heränneistä huonoimmalle.\n\nKun he aamulla lähtivät, kohosi Kinahmi taasen sivulla ja edessä, miten\nmilloinkin, korkeana, juhlallisena aamutaivasta vasten. Paavo saatteli\nvieraitaan jäälle ja jäätäkin vielä pitkältä seisten kannaksilla ja\njättäytyen sitten viittatielle seisomaan ja katsomaan ystäviään, jotka\nhiljaista juoksua ajaen painautuivat Syväriä myöten kirkolle.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNiitä tuli pitkin päivää ajaen pölyisinä, hikisinä, herroja, rouvia\nja neitejä, pappeja enimmän — nuoria pappeja — maistereita ja\nylioppilaita, tuli kaikenlaisilla ajopeleillä, mitä vain olivat saaneet\nkäytettävikseen, tuli Helsingistä asti ajaen yhtämittaa toisia, toisia\ntaasen kievarista, missä olivat vaihtaneet hevosia ja ajopelejä.\n\nOli sellaista jännitettyä ja juhlallista häätalossa Espoon Nygårdissa,\nkuin on aina juhlain edellä, oli juoksua ja touhua ja viimeistä\nviimestelyä sisällä salissa ja päärakennuksen puolella, samoin kuin\nulkonakin, missä rengit olivat pystyttämässä viimeisiä koivuja\npihamaalle lehtimajaksi ja piiat kantamassa viimeisiä rikkoja puutarhan\nkäytäviltä. Oli iloa ja aina uutta yllätystä, kun vanhat ystävät\ntapasivat taasen toisensa, koulu- ja ylioppilastoverit ja sukulaiset\npitkiltä matkoilta, Pohjanmaalta ja Karjalasta saakka. Rouvat juoksivat\ntoistensa kaulaan ja jäivät seisomaan ja kävelemään kaulatusten\npitkäksi aikaa kiihkeästi puhellen ja kysellen, herrat painautuen\nkamariin ja siellä nauraen ja poltellen pitkijä piippujaan, jotka\nolivat vasta häiksi kaivetut ja puhdistetut.\n\n\"On aivan samanlaista täällä nyt kuin kolme vuotta sitten Helsingissä,\non aivan samanlainen ilmakin, yhtä lämmin ja helteinen\", sanottiin\nsisällä.\n\n\"Ja samat ystävät taasen koolla, sukulaiset ja langot ja\nhengenheimolaiset. Meillä pitää olla meilläkin juhlamme ja ilomme,\nniinkuin on maailmallakin, vaikka toisenhenkiset ja toisenmieliset\",\njatkettiin samaan sävyyn.\n\nKuului kuppien kalinaa ja tyttöjen iloista naurua kyökin puolelta\navonaisesta ikkunasta ja kovaäänistä puhetta ja jalan käyntiä\neteisestä, mistä joukko herroja työntyi lakittomin päin ulos pihamaalle\npitkävartiset piiput käsissä.\n\nStenbäck ja Essen kävelivät levottomina edestakaisin pihamaalla\nastellen vähäväliä lehtokujaa oikosen päähän, siellä seisten ja\ntähystäen tietä pitkin.\n\n\"Niiden pitäisi jo olla täällä, jos ovat puolisten aikana Helsingistä\nlähteneet ja hevosensa säännöllisesti kievareista saaneet\", sanoi Essen.\n\nJa sitten palasivat he taasen takaisin tullakseen hetken päästä samaan\npaikkaan samalla lailla tähystämään.\n\n\"Tuossa sinun piippusi, Malmberg!\" sanoi Essen nauraen ja ojensi\nsuurikoppaisen, hopeahelaisen, pitkävartisen piipun Malmbergille. \"Ota\nse omaksi nimikoksesi!\"\n\n\"Jolla on itsellään sellainen kauhea koppa\", jatkoi Essen yhä nauraen,\n\"että kun lataa Lapuan kirkolla, niin palaa Alahärmään asti.\"\n\n\"Eipä kun Ylihärmän Liinamaahan\", nauroi Malmberg mukana.\n\nYhä vain tuli uusia tulokkaita, joita juostiin vastaan ottamaan ja\ntervehtimään pihamaalle ja jotka toivat uutta iloa entisen lisäksi.\nYhä vain tervehdittiin, käteltiin, käytiin sylin kiinni pölyisiin,\npitkämatkaisiin ystäviin, pyörähdettiin, kulettiin läpi puutarhan\nkäymäseltä ja kiireesti, istuttiin hetki siellä, toinen täällä, hyvästä\nmielestä rauhattomina.\n\n\"Tämä Stormbackan isäntä tässä vain odottaa sitä omaa vierastaan eikä\nsaa ennen iloa kuin saapuu — saaneeko sittenkään\", sanoi Essen ja löi\nStenbäckiä olalle.\n\n\"Ja me muut omaamme\", lisäsi Malmberg.\n\n\"Niin — jaa ukkoa\", kuului Essen sanovan kuin jostain havahtuen. \"Vaan\nkumma, missä ne viipyvät.\"\n\n\"Ukkoa\", toisti Malmberg. \"Mitä näistä juhlista ja häistä tulisi, jos\nei ukko olisi mukana? Ukkoon on jo niin totuttu, että tuntuu aivan\nvälttämättömältä.\"\n\n\"Vaan eikö olekin jo täällä se välttämätön rappusten edessä konttineen\n— ukko itse, pitkätukkainen, hurstihousuinen!\" sanoi Essen hätäisesti,\nkun näki Paavon ajavan pihaan.\n\nKuului isoäänistä puhetta ja leikinlaskua pihalta, missä Paavo seisoi\nkonttineen ja vaihtoi Essenin kanssa kompasanoja. Herroja työntyi ulos\noven täydeltä tervehtimään ja kuuntelemaan ja ottamaan osaa yhteiseen\niloon.\n\n\"Niinkuin nuoret miehet — — Terve Paavo! Miten se on vielä vain pysty\nja suora ja sukkela!\" kuului joukosta.\n\n\"On paras ratsu, kun paraatiin pääsee, vaan kotona koukkuinen ja\nkäppyrä ja kitunen.\"\n\n\"Mitä Paavo! Paavo elää vielä viisikymmentä vuotta\", kuului joukosta.\n\n\"Elää kuolemansa jälkeen\", nauroi Paavo ja asteli sisään tervehtien\neteisessä rouvaa ja kumartaen kankeasti.\n\n\"Kuulkaa, Paavo! Näkyikö taipaleella ketään ruotsalaista herraa tänne\npäin pyrkimässä?\" kysyi Essen. \"Vaan mistäpä Paavo ne tuntisi täällä,\nminne menevät ja mistä tulevat\", sanoi hän samassa kuin itselleen\nselitykseksi.\n\n\"Näkyi. — Kievarista — tästä viimeisestä — oltiin lähdössä, niin\nsamalla tuli joku — mikä lie ollut suruton —, vaan minä kerkisin\nedelle.\"\n\n\"Sitten se on pian täällä\", sanoi Stenbäck ja lähti kävelemään oikosen\npäähän.\n\n\"Täällä nämä vanhoja ystäviä\", sanoi Paavo papeille, jotka istuivat\npitkin seiniä, \"ja nämä uusia\", lisäsi hän nuorille ylioppilaille,\njotka nyt vasta nousivat tervehtimään ja kumarsivat syvään Paavon\nedessä.\n\n\"Sinä et, Essen, näykään tekevän kokonaista, oikeaa parannusta, koska\non partasi vieläkin ajamatta\", leikitteli Paavo.\n\n\"Teen partaparannuksen vasta sitten, kun on muu parempi ja tärkeämpi\nparannus valmiina\", yhtyi Essen samaan leikkiin.\n\n\"Vaan tiedättekö, missä veli Essenin parrankasvu on alkunsa saanut?\"\nkysyi Malmberg.\n\nNaurettiin vain ja odotettiin Malmbergin itsensä vastaavan.\n\n\"Tuomiorovasti Gadolinin eteisessä\", sanoi Malmberg. \"Kerro sinä,\nEssen, itse!\"\n\n\"Niin — se oli niin, että kun minä tällaisena mustana, parrakkaana\nmenin ilmoittautumaan vihkimistä vasten tuomiorovastille, niin sain\nodottaa pitkät ajat eteisessä, istua ja kävellä väsyksiin asti. Kun\nvihdoin pääsin sisälle, sanoi tuomiorovasti, joka on tunnettu pappien\nparran vihaaja, kiivaana ja kärtyisenä: 'Maisterin parta näkyy\nkasvaneen'. 'Niinpä todellakin', sanoin minä ja pyyhin tästä näin,\n'näkyy todellakin kasvaneen — eteisessä'.\"\n\nSyntyi sellainen naurunremakka kamarissa, että lasit ja kupit\nhyppelivät pöydällä.\n\n\"Sinä, vanha koiranleuka, näyt olevan joka paikassa samanlainen\", sanoi\nHedberg. \"Et pelkää kaikkivaltiasta Gadoliniakaan.\"\n\n\"Etpä sinäkään\", vastasi Essen. \"Kuulut aina vain saarnaavan samalla\nlailla, herättävän, häiritsevän, laittavan eriseuroja ja korkealle\nkonsistoorille uutta vaivaa antavan, vaikka olet vasta vankilasta\npäässyt.\"\n\n\"Kuule Hedberg! Joko sinun kirjasi on painossa?\" kysyi Paavo\nHedbergiltä.\n\n\"Sinne menossa\", vastasi Hedberg. \"Lähetän Paavolle heti, kun on\npainettu.\"\n\n\"Vaan jospa ei painetakaan, jospa siinä on sitä samaa harhaoppia,\nmitä on ollut meidän lehdessämmekin. Sitä on vainottu ja vangittu ja\npidätetty niinkuin pahantekijää\", sanoi Essen.\n\n\"Niin saa jäädä painamatta. Se kai on sitten Herran tahto sellainen\",\npäätti Hedberg tyyneesti.\n\n\"Eivät ne uskalla enää, ei niillä ole enää entistä voimaa eikä\nvarmuutta, niiden niskasuoni katkaistiin Turun kokouksessa viime\nkesänä\", sanoi joku.\n\n\"Kerrassaan\", lisäsi Frans Bergroth, päivänsankari ja sulhasmies.\n\"Teidän olisi pitänyt olla kaikkien näkemässä heränneiden pappien\njoukkoa, komeaa joukkoa, nuoria, pystyjä, solakoita, rivi rivin\nvieressä, vanha Wegelius, Maalahden veteraani, johtajana.\"\n\n\"Ja kuulemassa\", lisättiin samalla innolla. \"Kun Lagus puhui, olisi\nkuulunut hyttysen lento akatemiasalissa, niin oli hiljaista ja\ntarkkaavaa pappien joukko.\"\n\n\"Vaan yrittipä Tolpo kerran keskeyttää Lagusta\", huomautettiin joukosta.\n\n\"Yritti, vaan laimeasti ja typerästi, ja masentui heti Laguksen tyynen,\nvakavan ja vakuuttavan puheen alle.\n\n\"Oli siinä ivaakin Laguksen puheessa\", sanoi Bergroth, \"vaan niin\nhyvää ja suolaista, sanoisinko pyhää ivaa, ettei sitä joka mies osaa\nkäyttää. Kun Tolpo keskeytti Laguksen puheen ja huusi: 'Herrat siis\ntahtovat syyttää meitä kateudesta!' vastasi Lagus rauhallisesti: 'En\nsuinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne kuin kateus, vallitsee\nkunnianarvoisessa säädyssä'.\"\n\n\"Ja Maalahden ukko itse, tohtori ja ritari, nuorten joukossa paraana,\nkilpi toisessa kädessä, toisessa keihäs\", huomautti Essen.\n\n\"Niin ettemme me ole enää mitään nurkkakuntaa eivätkä meidän miehet\nmitään lahkolaissaarnaajia, joita sopii ja saa kohdella miten hyvänsä\",\nsanottiin pappisjoukosta.\n\n\"Samassa ajoi hevonen pihalle, ja Stenbäck astui vikkelästi alas\nrattailta kapsäkki kädessä.\n\n\"Siinä se nyt on\", sanottiin kamarissa.\n\n\"Joko tuli?\" kysyi Essen hätäisenä ja juoksi ulos.\n\nSyntyi liikettä kamarissa, jännittynyttä odotusta ja uteliaisuutta.\nKuului kuiskeita ja varpailla hiipimistä salin puolelta ja eteisestä.\n\nHetken perästä näkyi pitkä, solakka herra astuvan ylös rappusia ja\nkulkevan kumarrellen eteenpäin, puhellen, selitellen jotain perässään\ntuleville Stenbäckille ja Essenille laulavalla äänellä.\n\n\"Täällä niitä on — tällaisia ne ovat\", sanoi Stenbäck katkonaisesti\nesittäen vieraalleen pappeja, jotka seisoivat totisina ja jäykkinä\ntuoliensa edessä.\n\n\"Nimeltään tuttuja\", sanoi Rosenius hymyillen ja kumartaen Malmbergille.\n\n\"Ja tässä Paavo, kaikkein isä ja kaikkein ilo\", jatkoi Stenbäck\nesittelyään Paavon kohdalla.\n\nRosenius puristi pitkään ja hymyillen Paavon kättä ja sanoi jotain\nkohteliasta Paavolle, jonka Stenbäck kuitenkin unohti tulkita.\n\nTuntui kankealta ja oudolta alussa. Essen ja Stenbäck sanoivat väliin\njotain siihen, mitä Rosenius kertoi matkastaan, mutta muut istuivat\näänettöminä, katselivat ja kuuntelivat. Jotkut herroista hiipivät ulos\npihalle ja puutarhaan, tullen taas hetken päästä takaisin, sytyttäen\npiippunsa ja puhellen puoliääneen vieruskumppanilleen.\n\nMiten tuntuikaan heti alussa ikävältä ja oudolta tämä uusi vieras,\nruotsinmaalainen herra! Sen oli olo ja olento kokonaan toisenlaista\nkuin toisten, puhe omituista, laulavaa, käytös hienoa, melkein\nteeskenneltyä.\n\n\"On omituista, miten voi pettyä oudon, tuntemattoman suhteen.\nKuvittelee sen joksikin, jonkinnäköiseksi, ja sitten se onkin aivan\ntoisenlainen\", sanoi Ingman pihamaalla.\n\n\"Millaiseksi sinä sitten olit kuvitellut tämän?\" kysyi joku papeista\nIngmanilta.\n\n\"Talonpoikaiseksi, yksinkertaiseksi, joksikin tanakaksi, sellaiseksi\npersoonalliseksi ilmestykseksi Ruotsin herätyksestä\", vastasi Ingman.\n\n\"Jospa tämä onkin. Jospa tämä on niiden mallin mukainen, niinkuin Paavo\non meidän\", sanottiin joukosta.\n\nKuului tuolien kolinaa sisältä kamarista, ja näkyi herroja astuvan\nhiljaa, juhlallisina toistensa selissä kiinni saliin, missä vihkiminen\noli alkanut. Keskellä salia seisoivat parit juhlallisina, nuori pastori\nBergroth ja Hilda Fabritius, Essenin tytärpuoli sekä Säämingin lukkari\nPietari Wenell ja Aleksandra Arppe, Essenin käly. Oli juhlallista,\nvakavaa, totista, niinkuin aina, messuttiin, veisattiin yhdessä ja\nrukoiltiin päät painuneina.\n\nPaavo jäi sisälle saliin ja istuutui nuorten, vastavihittyjen viereen,\nkun toimitus oli loppunut ja vieraat olivat hajaantuneet huoneisiin.\n\n\"Sanokaa, Paavo, näille jotain eväiksi ja muistoksi, että osaavat elää\noikeina aviopuolisoina!\" kehoitti Essen puoleksi leikillä.\n\n\"Sanon sitä, että älkää vain yhtaikaa suuttuko, kun suututte, ettei\nriitaa synny!\" leikitteli Paavo nuorille, jotka näyttivät onnellisina\nnauttivan siitä, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Teillä on taival alussa, minulla lopussa\", lisäsi hän samassa\nvakavana. \"Alussa tai lopussa, kun on Herra mukana. Se on niin, että\ntässä säädyssä tulee sydän koetelluksi ja kristillisyys tutkituksi,\nmitä on ja mitä kestää. Luulee jotain olevansa, kun ei ole perhehuolia\neikä elatuksen murheita, vaan tässä otetaan luulot pois.\"\n\nJa hän kertoi omasta elämästään, miten hän oli joutunut ennen syntiä\ntekemään ja hänen vaimovainajansa puutoksien käsissä ja suuren\nlapsilauman keskellä, miten piti valvoa ja sotia kaikkia salaisia\nvihollisia vastaan, joista ei ennen hyvinä päivinä tiennyt mitään.\n\n\"Hyökkäävät sieltä, mistä et osaa odottaakaan, kärsimättömyys yhdeltä\npuolen, vikova, syyttelevä mieli toiselta, ahneus ja tavaran rakkaus\nkolmannelta. Saat pyöriä, pälyä ja vilkua joka taholle ja etsiä\nitsellesi uutta suojaa. Se on sellaista sotaa, jossa tapetaan jos\nvoitetaankin.\"\n\nOli vakavaa ja hiljaista seurain perästä, joissa Malmberg ja Paavo\nolivat puhuneet, Malmberg ruotsiksi. Herrat istuivat kamarissa\npoltellen, jotkut keskustellen pihamaalla Paavon puheesta ja sitten\ntaas pysähtyen kuulemaan hiljaista, kaunista, surunvoittoista laulua\nnaisten puolelta salista.\n\n\"Mistä lie sillä merkillinen taito ja tapa sellainen, että alkaa\nalhaalta, pieneltä paikalta, kuin tikusta asiaa tehden, paisuttaa\nsiitä sitten vähitellen ja kasvattaa puhettaan, niin ettei muuta kuin\nkuuntele henkeäsi pidätellen loppuun saakka?\" kuului joku papeista\nsanovan pihalla.\n\n\"Mistä lie?\" vastasi toinen. \"Meillä on alku aina juhlallista. Kohoamme\nkuin kotkat ylös korkeuksiin, vaan samassa jo painumme siipirikkoina\nmaata kohti. Meidän pitäisi ottaa ukosta oppia.\"\n\nSisällä kamarissa oli alkanut keskustelu parannuksen ja uskon asiasta,\nensin sivumennen Malmbergin ja Paavon kesken, siitä vähitellen viriten\nja leviten yleiseksi, jännittyneeksi. Kuului ruotsalaisen vieraan\nlaulava puhe läpi avatun ikkunan ja Malmbergin syvä, selvä ääni, jossa\njokainen kerake erottautui voimakkaana. Nuoret papit pyrkivät sisälle\npihalta ja puutarhan puolelta, kulkivat kuin varpaillaan hiipien läpi\neteisen ja asettuivat arkoina toisten taakse.\n\n\"Herrain ruokaa se on — ei sillä talonpoika elä\", kuului Paavo sanovan,\nkun Malmberg oli kääntänyt Roseniuksen sanat suomeksi.\n\nMalmberg hymähti Paavon sanoista, niin että koko ruumis nytkähti, ja\ntoisten kaikkein suu meni nauruun.\n\n\"On herkkua sellaista — makeaa — joutilaan syötävää, ettei sillä\nsuomalainen elä omissa kovissa töissään\", jatkoi Paavo.\n\n\"Mitä Paavo siitä sen herätyksestä?\" kysyi Ingman.\n\n\"Minä sitä, että siinä on Herra ollut työssä, niinkuin kaikessa\noikeassa herätyksessä, vaan siinä on vieras sitten kyllästynyt ja\nottanut asian omiin käsiinsä.\"\n\nPaavo otti puhuessaan piipun Malmbergin kädestä, kaivoi perät kopasta\nkouraansa ja työnsi ne poskeensa maiskutellen, lipoen kieltään,\nsiirrellen ja asetellen oikeaan paikkaan.\n\n\"Tämä kuulostaa hyvältä ja kauniilta ja tällä on oikean opin\nnäkö\", jatkoi hän hetken perästä. \"Tässä ovat rauhat ja ilot ja\nanteeksisaamiset kaikki oikealla paikalla — kaikkea määrän päästä —\nvaan tässä on nämä itse asetettu, otettu ja pantu, ja raamatunlauseilla\npystöön pönkitetty kaunis kristillisyys.\"\n\n\"Minusta tuntuu myöskin siltä, että siitä on todellakin tullut hyvää ja\nkaunista kädenkäänteessä, niinkuin olisi aikansa syntinen Herran kanssa\npainia lyönyt, siinä allekynsin joutunut, mutta sieltä sitten päälle\nkiepsahtanut ja painanut Herran itsensä tantereeseen\", sanoi Malmberg.\n\n\"Ja siihen sitonut — köyttänyt käsistä ja jaloista kaikilla raamatun\nlupauksilla, mitä muisti ja mitä käsiinsä sai\", lisättiin joukosta.\n\nPuhuttiin yhteen ääneen, noustiin tuoleilta, seistiin toistensa edessä,\nselitettiin, korjattiin, parannettiin toistensa puheita ja pysähdyttiin\ntaasen kuulemaan, mitä sanoi Rosenius ja mitä Paavo.\n\n\"Sanokaa sille, että jos siihen joudutaan ja sellaisiksi tullaan, ettei\nsynnin vaivaa enää mitään eikä pelkoa eikä epäilystä, niin on parempi\ntehdä syntiä, hankkia itsellensä sellainen kuorma, että täytyy painua\nuudestaan alas armahtajansa edessä!\" sanoi Paavo.\n\nHän täytti lasinsa, hämmensi sokeria sekaan ja ryyppäsi sitten pitkän\nryypyn.\n\n\"Vai niin — vai kauhistui sitä, jos joku lankeaa alaspäin, vaan jos\nylöspäin, omaan hyvyyteensä ja pyhyyteensä, niin ei siitä mitään!\"\njatkoi Paavo kuultuaan, mitä Rosenius oli sanonut.\n\n\"Eihän Paavo nyt sitä tarkoittanut, että kristityn pitää heittäytyä\nsynteihin, joista jo on kerran Kristuksen avulla päässyt vapaaksi,\nvaan sitä, että parempi on elää maailman suruttomana kuin kiiltopyhänä\nkristittynä, omain luuloinsa varassa. Vai miten, Paavo?\" kysyi Stenbäck.\n\n\"Siten, että siitä on parempi nousta, missä näkee selvästi loukanneensa\nja ryvettäneensä itsensä kuin väärästä jumalisuudesta.\"\n\n\"Minä sitä\", yhtyi Ingman puheeseen, \"että tämä sopinee ruotsalaisille\ntämmöinen imelä, herrasteleva kristillisyys. Meidän suomalaisten elämä\non lakkaamatonta taistelua ulkonaisiakin puutoksia vastaan, hallaa ja\nnälkää ja muuta, ja niin on sisällisestikin. Voi, hyvät veljet, minun\non henkeni huutanut taasen kaiken päivää ja iltaa oman kurjuuteni ja\nluontoni alla. Veli Malmberg puhui äsken niin elävästi ja Paavo, vaan\ntäällä tämä paha sydän on aina vastuksena.\"\n\nJa Ingman painoi kädellään sydäntään vastaan. \"Eikö liene lopuksikin\nniin, että niistä Herra antaa paraan todistuksen, jotka itsensä\ntuomitsevat ja oman tuomionsa alta huutavat hengessään Herralle:\nArmahda kurjaa!\" kuului pappisjoukosta.\n\n\"On kyllä\", sanoi Paavo, \"vaan ei pidä orjuuttaa eikä raskauttaa\nitseään eikä mistään kurjuuden opista itselleen lohdutusta etsiä.\nKun tunnet oman kurjuutesi, asetu hiljaa kaikkinäkevän eteen, seiso\nsiinä alastomana, aseetonna, ilman puolen pitoa ja omaa oikeutta ja\nodota! Siinä sinä silloin olet uskovainen, Kananean vaimo, joka katsoo\nHerraan. Älä mene ryykäämällä äläkä röyhkeänä omia tekemiäsi tikapuita\nmyöten niinkuin Ruotsin herrat kuuluvat tekevän. Ottamalla ei saada\noikeaa rauhaa eikä Hengen todistusta Herralta, vaan odottamalla. Ja se\npitää saada, pitää olla passi kädessä heränneellä ihmisellä.\"\n\n\"Niin — vaan jos ei tule, jos saan siinä seisoa iät kaiket, viikot,\nkuukaudet, vuodet eikä tule\", sanoi Hedberg kuin kysyen ja lisää\nselitystä etsien ja odottaen.\n\n\"Herra siitä vastaa — se on Herran asia, eikä omasi. Sinä et saa\nepäillä etkä etsiä tuntematonta, kuollutta Jumalaa\", sanoi Paavo ja\nmaistoi lasistaan.\n\nMalmberg ja Hedberg olivat lähteneet Roseniuksen kanssa ulos ja\nkävelivät puutarhassa kädet selän takana keskustellen, väliin pysähtyen\nja seisten pitkät ajat samalla paikalla. Kun he taasen palasivat\ntakaisin sisälle, näytti Rosenius iloiselta, hymyili ympärilleen ja\nkumarteli kulkeissaan läpi pappisjoukon. \"Saiko käännetyksi?\" kysyttiin\njoukosta leikillisesti. \"Meitä? Ei hyvät veljet\", vastasi Malmberg. \"Me\nolemme jo monessa tulessa olleet, Hedberg ja minä, toinen linnassa,\ntoinen virkaheittona, emme me joka tuulesta heilu. Vaan ei sen kanssa\nnyt aina huoli riidellä ja väitellä. Jospa otetaan se, mikä on hyvää ja\noikeaa ja muu kaikki jätetään.\"\n\n\"Kun on henki väärä, on kaikki väärää, oikeakin muuttuu vääräksi\",\nsanoi Paavo.\n\n\"Se on meillä omaa tämä, mitä on saatu — kansan kautta annettua,\nvaivain ja kärsimysten alla kypsytettyä, suomalaista, sarkaista,\nsitkeää\", puuttui Ingman puheeseen. \"Sitä ei vaihdeta ulkomaiden\nhelyihin eikä koristuksiin, vakka mieli tekisikin. Paavo — tämä meille\ntoi oikean suomalaisen kristillisyyden korvesta ja erämaiden kätköistä.\"\n\n\"Kontissaan kantoi ensin Nivalan Pirttiperään\", leikitteli Malmberg ja\ntaputteli Paavoa olalle.\n\n\"Vaan sepä ei siellä tahtonut ottaa itääkseen\", sanoi Paavo. \"Miten se?\nMinä olin suuri herra\", jatkoi Malmberg. \"Luulin itse tien tietäväni ja\nosaavani muita oikein opettaa. Pää pystyssä vain komensin talonpoikia\ntaivaanvaltakuntaan ja suututtelin sitten, kun eivät totelleet eivätkä\nlähteneet.\"\n\n\"Sinulla oli silloin vielä paha tapa sellainen saarnata ja puhua ja\nkuvata kristitty kauniiksi, maalata, öljytä, kiilloittaa, pyyhkiä,\nniin ettei siihen jäänyt rikkaa mitään eikä valmistamatonta paikkaa —\nniinkuin näkyy tämä Ruotsin herrakin tekevän.\"\n\nPaavo ryyppäsi jälleen ja laski lasinsa raskaasti pöytään. \"Se on\narmon työ sellaista\", jatkoi Paavo, \"ettet sinä sen alla puhtaaksi\npääse omissa etkä muiden silmissä. Lankeat, nouset, lankeat\nuudelleen, haavoitat ja säret itseäsi ja hävität kaikki ensimäisen\nvanhurskauttamisen tavarat. Älä kaunista äläkä korista itseäsi omaan\nvikaasi äläkä tee omasta tiedostasi itsellesi uskoa ja hyvää mieltä!\nHerralta pitää kaikki saada joka päivä, uusi armokatse, uusi voima ja\nuusi, hiljainen, salattu rauha sieluun.\"\n\nPapit istuivat kahareisin tuoleilla toistensa selän takana, kuuntelivat\nRoseniusta, nousivat ylös innoissaan ja keskustelun kiivaudessa puhuen\nyhteen ääneen ja taasen istuen entisille paikoilleen hiljentyneinä ja\nrauhaantuneina. Käännettiin Paavolle tärkein siitä, mitä vieras herra\nsanoi, johon Paavo tokaisi jotain nauraen itse ja naurattaen muita\nsukkeluuksillaan.\n\n\"Sinä, Stenbäck, istut siellä synkän ja surullisen näköisenä — tule\njoukkoon!\" huusi Malmberg läpi ikkunan pihalle, missä Stenbäck istui ja\npuheli muutamien ylioppilasten kanssa.\n\n\"Täällä on parempi — täällä puhutaan omista asioista, ei opeista eikä\nuskoista\", vastasi Stenbäck. \"Te teette syntiä siellä riidallanne,\njosta ei sitten muuta kuin paha mieli. Minulla sitä on jo kyllältä.\"\n\n\"Ei tämä meille sovi — ei tästä mitään tule\", puheli Malmberg hiljaa ja\nasteli Stenbäckin luo. — \"Ukko toi Savosta meille oman ja kotoisen.\"\n\n\"Sen salatun, jota ei maailma tunne\", jatkoi Stenbäck. \"Se on ukon\noppi sellaista, että se tekee puutteenalaiseksi, tämä taasen ottaa\npois kaikki puutokset. Siinä se on ero. Vaan ukon puutteenalaisena on\nturvallisempaa elämä kuin tämän puutteettomana ja valmiina. Minä läksin\npois — minusta sen oli kaikki niin varmaa, ja sillä oli sellainen\noikeus Jumalan edessä, niinkuin Jumala tekisi väärin, jos ei aina\npitäisi oveansa auki ja oven edessä kumartelisi tälle uskonsankarille.\"\n\n\"Niin — siitä näkyy tulleen ihmeellinen taikakalu siitä uskosta — sillä\nnäkyy saavan mitä vain. Ei tarvita rukoustakaan enää\", jatkoi Malmberg.\n\n\"Usko uskona\", sanoi Stenbäck, \"vaan usko on Herran tekemä,\nkilvoitteleva, salattu voima syntisen sielussa. Minä tässä olen kaiken\niltaa katunut, että tulin sen kutsuneeksi. Sitä ei kirjeestä osannut\neroittaa eikä päättää.\"\n\nHe istuivat kauan kahden pihamaalla lehtimajan penkillä, puhelivat\nhiljaa ja jäivät taasen kuuntelemaan kiihtynyttä keskustelua kamarista,\nmistä ukon ääni eroittautui ylinnä selvästi ja kuuluvasti.\n\n\"Ukko on taasen elementissään. Ei mahda jäädä ukosta paraita käsityksiä\nvieraalle\", sanoi Stenbäck.\n\n\"Ei mahda\", myönsi Malmberg. \"Ukkoa pitää kuulla ja nähdä ja ymmärtää,\nennenkun löytää kullan kuoren alta. Toisinaan vakava, syvä, puhe\nsellainen, että tunkeutuu luihin ja ytimiin, toisinaan vallaton,\nleikkisä, varomaton. Niinkuin Savon vuoret ja vaarat, jotka muuttavat\nmuotoaan, milloin synkkinä seisten ja syvämietteisinä, milloin\nhymyilevinä, kirkkaina, lehtoisina, leppoisina. Minä sitä ihmeekseni\nkuuntelin ja katselin ensi kertaa Nivalan Pirttiperässä, suutuin ja\nlepyin ja taasen suutuin, kunnes salat aukenivat, ja Herra kirkasti\nukossa oman aseensa.\"\n\n\"Ja minä Helsingissä. Vasta riemujuhlasta palatessani opein ukon oikein\ntuntemaan\", lisäsi Stenbäck..\n\nPidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin,\nistuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja\npuutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin\noikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän\nruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden\npuhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla\noli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat\ntarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi\niloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli\nsukkeluuksiaan. \"Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä,\nettä on rintama ehyt maailmaa vastaan\", sanoi Malmberg, kun oli\ntaasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan\nkanssa. \"Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää\nvihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen.\"\n\n\"Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän\npappein\", sanoi Stenbäck.\n\n\"Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä\naikana: Kuka teistä suurin on?\" jatkoi taasen Malmberg.\n\n\"Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen,\nerämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta\", sanoi Essen\nja löi Paavoa olalle.\n\n\"Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa\",\nnauroi Paavo.\n\n\"Kunnialla kantanut!\" lisäsi Stenbäck.\n\n\"Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän\nvillihengen\", jatkoi Paavo. \"Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran\nja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja\nsotamerkit kaikenlaiset.\"\n\n\"Tämän pitää olla väärää maailman silmissä\", puuttui Malmberg taasen\npuheeseen. \"Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan\nKristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu.\"\n\n\"Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja\ntuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää\",\nkuului joukosta.\n\n\"Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä\nomistanut ja omakseen tuntenut\", sanoi Ingman. \"Sen pitää olla\ntällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista,\nkarkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää\nsilkkinsä ja samettinsa.\"\n\n\"Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa,\nettä ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla\nnuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi.\"\n\n\"Ja minua\", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. \"Missä kauheassa\ntilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä\nerhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa.\"\n\n\"Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan\nraamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta\nitsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se\", sanoi Stenbäck\nkiivastuneena.\n\n\"Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg,\njotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!\" kehoitti Stenbäck.\n\n\"Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja\ntoimitit!\" sanoi Malmberg nauraen.\n\nHiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella\nalettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan\nsyrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin\nkädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja\nkatselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja\npitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja\nsydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi.\n\n\"Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä,\nepäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja\nparantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että\non ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla,\nettä on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka\nitse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan\ntöitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä\narmoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa\nlääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää\ntällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät\nsiitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa\nsitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa\nasian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse\", kuului Paavo puhuvan rouville.\n\nKun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen\nyksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan\ntaakse toisten seistessä ja katsellessa.\n\n\"Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!\" sanoi Paavo Wenellille\nseisten kontti kädessä salin ovella.\n\nHän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran\nkuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan,\nniin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä\niloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen\npäänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi\nniissä joku outo tuli palamassa.\n\n\"Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun\nsaakka, niinkuin siitä on sanottu\", alkoi hän, kun Wenell oli\nlopettanut. \"Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä,\nmilloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana,\nmilloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja\noutona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan,\non se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi\ntähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha\nepäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä\nviholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja\nHerran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota\nsyntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on\npystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin\nettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet\novat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain\nedessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa,\ntulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria,\nKristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella\nikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten.\"\n\nOli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt\nWenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin\nja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä\nminnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä.\n\n\"Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat\nmenneet\", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä\nheittäytynyt sohvalle. \"Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan\non! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?\"\n\nStenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. \"En. Tiedän,\nettä olen tuomittu syntinen\", vastasi hän kärsimättömästi.\n\n\"Tuomittu? Miten niin?\" kysyi Rosenius. \"Siten, että jos nyt kuolisin —\ntässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä.\"\n\n\"Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut\ntyöhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta.\nKuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?\" kysyi Rosenius uudelleen.\n\n\"Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia\", vastasi\nStenbäck.\n\n\"Ja milloin viimeksi?\"\n\n\"Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani\", vastasi Stenbäck\ntaasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina.\n\n\"Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?\"\n\n\"Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran.\"\n\nStenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä\nkamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain\npöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun.\n\n\"Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja\nisänne?\" kysyi Rosenius kuin päätteeksi.\n\n\"Tämä\", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. \"Tämä on ollut ja tulee\nvastakin olemaan.\"\n\nSitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes\nhetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan\nperiltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää\nja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nAamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen\nkujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan\nSyvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen\ntäytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi\nkotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi\nreiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan.\n\nMelkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut\nomissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan\nja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin\njärvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla\nja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa\ntaustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen\nmaa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja\npuhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan\nsitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja\nniemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin\nlumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat\nkaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen\nollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien\npäässä.\n\nAjatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset\npilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän\nsuoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi\ntammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys\nvei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä\ntai lyöttöpaikassa ja valveutti.\n\nNiin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että\nherrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä\nhän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille\nLaguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen\nja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta\noppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään,\nniinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää\npysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla\nvarpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa?\n\nHän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria\nhäitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa\nmonista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin\nlämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain\ntaivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo\nyhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran\neteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut\nkansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää\najatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut\nikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin\nja muiden.\n\nSiinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle\nja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin\nvaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti\nväsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja,\nsurullisia, synkkiä muistojaan vastaan.\n\nKun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa\nvasten pystyssä.\n\nNiitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja\nvarmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin\naisassa. Mitä lienevät suruttomia?\n\nVaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta,\nvanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet.\n\n\"Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa,\nniin piti lähteä läpi yön\", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä.\n\n\"Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä\",\nselitteli Anna Loviisa. \"Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä,\nsellaisilta, joilla olisi asiat painon alla.\"\n\n\"Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan\npihtiin\", nauroi Paavo.\n\nVasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt,\nhentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi,\njoka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä\noli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä\noli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut\neronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia.\n\n\"Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään\nja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa,\nettei niihin enää mitään lisää.\"\n\n\"Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana\", sanoi Dahlberg ujona.\n\n\"Se pitää olla\", jatkoi Paavo. \"Vaan mitä te olette miehiänne — mikä\nsinä?\"\n\nJa Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä\nterävällä katseellaan.\n\n\"Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta\naloittamassa\", vastasi Dahlberg hämillään.\n\n\"Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on\nvirka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?\"\n\n\"Merimies —laivan kapteeni\", vastasi Birkstedt reippaasti. \"Vai se!\nVaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun\non sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat\nmonesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu\nolemaan oikeaa opasta.\"\n\nVieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua\nja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin\netelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria,\nmiten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja\npuheenparsi.\n\n\"Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen\nkirjan kirjoitti\", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen.\n\n\"On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma\nsana\", sanoi Dahlberg.\n\n\"Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä\nlevittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä\nportti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten\nte olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?\"\n\nDahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli\nkoettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla\nja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja\nvaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään\nhyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli\nitsekin kokenut.\n\n\"Entä nyt? Mitenkä nyt on?\" kysyi hän yhtäkkiä.\n\n\"On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella\nitselläni olevan syntein anteeksisaamisen\", vastasi Dahlberg.\n\n\"Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa\npukillekaan.\"\n\nKuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo\nkiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan.\n\n\"Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?\" kysyi hän\nheti samassa Birkstedtiltä.\n\n\"Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan\nminä riipun sanassa — Jumalan sanassa\", vastasi Birkstedt.\n\n\"Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle.\nSinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin\nikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi.\"\n\n\"Jos kuolisin ennen\", sanoi Birkstedt.\n\n\"Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina\nkilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan.\"\n\n\"Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei\nkerran anna valoaan\", huomautti Dahlberg.\n\n\"Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon\",\nlisäsi Paavo.\n\n\"Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä\najaa?\" kysyi Birkstedt.\n\n\"Ei\", vastasi Paavo. \"Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran\narmokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä\npimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita\nkulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä.\n\n\"Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella\",\nalkoi Dahlberg. \"Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain\niloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani.\nMutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan\nmiten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?\"\n\n\"Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten\noli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja\nautuutta.\"\n\n\"Ei\", jatkoi Dahlberg, \"vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee\nsuruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja\nestää suruttomuudesta.\"\n\n\"Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle,\njoka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut\nepätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta\npuolen pitää.\"\n\nPaavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin\nDahlbergin luo.\n\n\"Sinä olet lapsi\", sanoi hän. \"Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja\npäätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä\nraskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina\nkaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä.\"\n\nJa Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja\nmillainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja\nkantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan\npetolliset ja väärät kristityt.\n\n— — — \"Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja\narmon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella\nkiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla\nyksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka,\ntien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet\nitseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat\npyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun\nhiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja\nPyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa\nkestää kuolemaan saakka,\" Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja\ntuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan\nhiiloksen.\n\n\"Tämä pitää olla\", jatkoi Paavo, \"tämä sisällinen todistus ulkonaisen\nmukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla\nollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä\nnyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan\nhengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun\nminä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun\ntodistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä.\"\n\nJa Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle\nsanonut.\n\n\"Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?\" kysyi hän taasen\nyhtäkkiä.\n\n\"Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa\",\nvastasi Birkstedt.\n\n\"Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto\", jatkoi Paavo. \"Kun ihminen oli\nlangennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli\nvälttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja\nsinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän\neteen.\"\n\n\"Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö\nsaa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi?\nMinä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä\nkumminkaan anna\", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään\nvierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä\nse sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen\npiti vastata.\n\n\"Pitää\", sanoi hän hetken päästä. \"Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä\nsummakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien\nkautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat\nkäyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja\najatusta ja aivouskoa, houretta semmoista.\"\n\nHän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja\nmitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin.\n\nHe olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen\npaikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut\noman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon\nlysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se\ntuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha\nmies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät\nkamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen\nvalitellen ja vaikeroiden.\n\nNäinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken —\nepäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He\nolivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita\nja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo\nja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja\nyksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt.\n\n\"Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat\nja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista\", sanoi Dahlberg\nmaaten selällään.\n\n\"Sitä minäkin — melkein sitä samaa\", lisäsi Birkstedt. \"Ajattelemme\nliian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan —\ntämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on\nkuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja\nmeillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä\nja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta\nasiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja\nulkona.\"\n\nHe makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat\nuudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja\npuukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja\nmitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven\nkäyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa\ntoiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä.\n\nHe olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat\nkaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi\nsinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä,\njotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui\nmuutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin\ntoisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen\nvierasten sisään tulo.\n\n\"Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies\ntässä papin alku\", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille.\n\n\"Papin —\", kertasi Dahlberg, \"vaan sanokaa, miten on saarnattava, että\noikein saarnaa!\"\n\n\"Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät,\nniin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin\npaatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano\nniille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta\nja odottaa Hengen todistusta ja panttia!\"\n\n\"Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?\" kysyi\nDahlberg.\n\n\"Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin\nsaavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa\nroomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla.\"\n\n\"Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä\neikä odottaa.\"\n\n\"Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada,\nei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella,\nsalatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana\nkilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja\nvapaalta luodulta.\"\n\n\"Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia\ntuntemisiani\", sanoi Birkstedt kuin uhmaten.\n\n\"Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää\nolla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille\npuhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita\nparantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan.\"\n\n\"Kaluaa Kristuksen luita\", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti.\n\n\"Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma\nvastaan!\" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois\nluotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa.\n\n\"Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot.\nTaidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että\njoku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'.\"\n\nKun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja\nBirkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä,\nmitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut.\n\n\"Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin\nlupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein\",\nsanoi Birkstedt miettivänä.\n\n\"Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän\ntähden\", jatkoi hän hetken päästä.\n\nHe olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut\nerehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä,\nmiten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille.\n\n\"Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta\nkuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi\npitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä\",\nsanoi Birkstedt.\n\n\"Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi\nDahlberg ystävältään.\n\n\"En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle\nihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki.\" Ja Birkstedt heittelihe\nmakuusijallaan tuskaantuneena. \"Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei\nkai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää\ntäällä ympärillä tämä luontokin\", jatkoi hän samassa.\n\n\"Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä\nkatsella\", lisäsi Dahlberg, \"Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta\ntuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen\nluo.\"\n\n\"Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä\nkidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka\npitäisi tuoda rauhaa ja iloa?\" sanoi Birkstedt.\n\nHän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan\nniinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta\nitselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän.\n\n\"Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen\", jatkoi hän, käveli\nja pyöri ahtaalla lattialla. \"Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin\nse oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla.\"\n\n\"Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa\nponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten\ntaas irtaannun virran vietäväksi\", sanoi Dahlberg.\n\n\"Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen\n— pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä\nsuoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen\nverellä aukaistu\", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa.\n\n\"Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja\njanoomisesta, anomisesta ja etsimisestä\", huomautti Dahlberg.\n\n\"Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois\nhukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on\nlevittänyt.\"\n\n\"Saunaan, herrat!\" huusi Paavo kamarin ovelta. \"Kylvetään pois kaikki\nriidat ja erimielet!\"\n\nJa hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä,\nkumarahartiaisena.\n\n\"Mene sinä!\" sanoi Birkstedt. \"Minä en enää uskalla sitä likellekään.\nVie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija.\"\n\nDahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta\nkaulastaan.\n\n\"Savossa pitää saunata\", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit\nhartioilla Paavon perään.\n\nHe istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo\nrauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen\nedessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan.\n\n\"Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista\nnautinnoista syntisellä\", puheli Paavo. \"Tulevat tänne pitkiltä\nmatkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille\nräytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle.\"\n\n\"Jaa — niin — taitaa niin olla\", myönnytteli Dahlberg.\n\n\"Sanovat saunauskoksi\", nauroi Paavo. \"Sillä on monta nimeä Herran\ntyöllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se\nHedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut\nsokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!\"\n\n\"Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä\nristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi\", vastasi Dahlberg varmasti.\n\n\"Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla\nvahvistaneen\", jatkoi Paavo.\n\n\"Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin\", puolusti\nDahlberg. \"Ja taitamattomia on aina joukossa.\"\n\n\"Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka\non heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista\nnäköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan\nsortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta\nkarkuun.\"\n\nDahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti\nkuunnellessaan.\n\n\"Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!\" jatkoi Paavo\nhiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. \"Ja\npappihan sinusta piti tullakin\", sanoi hän kuin havahtuen. \"Kun et vain\nomistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja\nkartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen\nsalatulla tuntemisella.\"\n\nHän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan\njonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan\nääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät\nhiukset silmille valuneina.\n\n\"Kylvettiinkö päältä ja alta?\" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli\npalannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena.\n\n\"Olisit tullut\", sanoi Dahlberg. \"Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan\nköyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina\nsama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus.\n\n\"Ja epävarmuus\", lisäsi Birkstedt. \"Minä olen täällä kaiken aikaa\nkarkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme\ntänä iltana.\"\n\n\"Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit\nja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi\nja palveli ja löylytti — eukko itse.\"\n\n\"Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen.\nPuhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa.\nPysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin\nluo!\"\n\nHe istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä\nraamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä,\ngalaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat\nniitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi\nheille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran\nsiellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt\nolisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta,\nepävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta.\n\n\"Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin\nsuoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän,\nmitä on tässäkin kirjoitettu!\" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä.\n\n\"Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä\nmistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin\", lisäsi\nDahlberg.\n\n\"Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita\nonnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä\nJumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset\nmeitä varten, meidän otettaviksemme.\"\n\nJa heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja\nkäsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa\nsaanut enää järkytetyksi.\n\nIllalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa\nja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He\nkoettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen\npitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta.\nKun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä.\n\n\"Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista\nlaulu, iloista ja reipasta, marssia jotain\", sanoi Birkstedt ja\nkuunteli. \"Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi.\"\n\n\"Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka\nne ovat anteeksi saaneet\", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle\nkätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta\nveisuulta.\n\n\"Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine\nuskoinemme\", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen.\n\nAamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja\nistui itse kyytimieheksi.\n\n\"Paavolla tämmöinen komea ori\", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy.\n\n\"Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin\", nauroi Paavo. \"Tämä\non Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius\nBerghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja\npapit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla\non oikeus ostaa hevonen ja härkä.\"\n\nJa hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan\nsuoralla, sileällä viittatiellä.\n\n\"On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä\najaneeksi\", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt\npieneen juoksuun. \"Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin\nsunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja\nmusta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies\nlaidan yli näin\", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan\ntähystäen. \"Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on\noma epäjumalansa kirkkotiellä?\"\n\n\"Sehän on kauheaa\", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli\ntarkoittanut.\n\n\"Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa\nvain ja ikävöidä?\" kysyi Dahlberg hetken perästä.\n\n\"Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi\nmitään, vaan valita asiasi Herralle!\"\n\n\"Ei sitä perkele salli\", jatkoi Dahlberg, \"että syntinen uskoo syntien\nanteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan.\"\n\n\"Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja\nrakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos\nvaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta\nautuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle:\nSinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän\nasiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle\ntarpeellista!\"\n\nPuhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin,\nkunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä\nuuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle,\nvaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo.\n\n\"Minä lähden nyt\", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, \"vaan muista sinä,\nettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä\nkaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?\"\n\n\"Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!\" sanoi Dahlberg. \"Mitä Paavo\nsanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu\",\njatkoi hän sisällä.\n\n\"Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani\nja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä\npitävät\", varoitti Paavo.\n\n\"Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu\", vakuutti Dahlberg.\n\n\"Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on\nJumalasta\", alkoi Paavo, \"niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen\nvanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin,\nkantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma\nhitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan\nenkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla\nkädellä.\"\n\n\"Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun\nneuvoistani\", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen\nhyvästit vierailleen.\n\nJa hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun\nPaavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nHänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja\nseuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista,\njotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli\nsaapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva\nhänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille\nsiellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä\noli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina\nahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin\nKajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja\nkuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen\nkerran Suonenjoelta palattuaan. \"Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua\nja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa\", kirjoitti hän ystävilleen\nja lisäsi: \"Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä\nitseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko\ntietämättömän puoleen!\"\n\nHän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden\npuolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin\naskelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli\ntuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut,\nmieli nuortunut.\n\n\"Piti vielä lähteä\", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, \"piti lähteä\nviime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on\ntullut pahemmaksi.\"\n\nJa hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen.\n\n\"Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa\nkäy!\" kysyi hän vakavana Niskaselta.\n\n\"Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?\"\nvastasi Niskanen.\n\n\"Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä\npeljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti,\nei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa.\"\n\nOli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen\nvarrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen\nkaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli\ntaasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää,\nseuraelämää, juhlaelämää.\n\nKun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta\nheidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama,\nsurunvoittoinen sävel vastaan.\n\nKaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset\nkotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se\noli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle\nihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja\njonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle,\nisä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa\nlikinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki\nasiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen,\nsiinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä\nhänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi\nsilmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko\nolentoon virtasi omituinen, lämmin tunne.\n\n\"Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä\",\nsanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. \"Ja\nnämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia.\"\n\n\"Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana\nsuuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat\",\njatkoi hän samasta asiasta. \"Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun\nkuolen.\"\n\n\"Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo,\nmeillekin jotain!\" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi\nkärryihin noustakseen.\n\n\"Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi\nleivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran\nkihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?\"\n\nHän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille:\n\n\"Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina\npitäisivät.\"\n\n\"Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja\nvasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia,\nhunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka\nseura, minne pääsevät\", puheli Paavo Niskaselle tiellä.\n\nHe olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden\naattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset\nvälillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko\nerämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna\nsuuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas\nLapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat\nkorkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja.\nSiinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä\nkuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja\ntanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä\nmyöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon\nmäkiä ja Karjalan vaaroja.\n\nKuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin\nkotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien\nkuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja\nsanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli\nPaavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla\npitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja\ntuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa\nja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja\ntäältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina.\n\nTäällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin\nkaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa.\n\nNiskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa\nkärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja\nhätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa\nsisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen\nmukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle\npäin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään.\n\nHän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen,\nvasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla,\ntutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville\nsivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia.\n\nPaavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin\novelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja\nkun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä\nisäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa,\ntapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun\nhe olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot\nkurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi.\n\nSama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja\nhän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa\npalauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei\nennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän\nparempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut\ntässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto\ntauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan\nmiehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen.\n\nHän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen\npuhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä\npitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa.\nNiinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt\npirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin.\n\nRuokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin\nhiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä\nalemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä\ntapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti\nkuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina,\nlamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu\nkylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja\nelävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki\nsynnit saastuttamassa.\n\nMutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin\ntokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo\nja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni\nja sielun ihastus!\n\nKun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan\nsylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle.\n\n\"Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa,\nrauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta\", puheli hän kuin\njuopuneena omasta ja muiden onnesta. \"Tulit, Paavo, sentään. Minä jo\npelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on\naina nuori.\"\n\nJa siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet\nja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet,\npuhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen,\nitselleen.\n\n\"Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa\", leikitteli Paavo\nystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa\nja häneltä jotain kysyä.\n\nOli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja\nvarmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg\nkulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa\nystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui\nja lähti taasen omille kuluilleen. \"Miten te siellä Savossa — miltä\nsiellä vainiot näyttävät?\" kysyi Schwartzberg Paavolta.\n\n\"Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden\npetos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa.\"\n\n\"Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan\",\nsanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas,\nkuumaverinen.\n\n\"Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo,\nitsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä.\nPetäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa.\"\n\n\"Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja\nvahvistunut hengeltään\", sanottiin pappisjoukosta.\n\n\"Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin\nvaarallisia?\" kuului yhä.\n\n\"Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja\npääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne.\"\n\n\"Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?\" sanoi\nJanne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien.\n\n\"Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden\nmielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?\" kysyi Malmberg.\n\n\"Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia,\njotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla\nnuotillakaan saarnata\", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä.\n\n\"Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset\nrovasteiksi?\" jatkettiin joukosta.\n\nKuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä.\n\n\"Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse\",\nsanoi Paavo. \"Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla\nsanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte\noikeaan.\"\n\n\"Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja\nvoimaa ja rakkautta\", sanoi Schwartzberg.\n\n\"Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana\", lisäsi Janne Stenbäck.\n\"Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset.\"\n\n\"Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja\nvakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja\nhyvät?\" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko.\n\n\"Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon\noloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä\nrauha ja riemu!\" vastasi Paavo.\n\n\"Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten\nja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit,\nkaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka\novat omat asiat aina ahtaalla?\" jatkoi Grönberg.\n\n\"Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota.\"\n\n\"En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi\nkuolema aina niin kaamea ja peloittava.\"\n\n\"Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä\", lisättiin jostain.\n\nNuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja\nodottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille\nkaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä.\n\n\"Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä\nja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran\nkanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran\npuolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee,\nniinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä\nsyntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä\nkalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä.\"\n\n\"Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun\non Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain\npääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut\novat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia\", sanoi Janne\nStenbäck.\n\nJa he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia\ntaasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton\nkysyäkin.\n\n\"Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä\nlaajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut.\"\n\n\"Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon\nja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei\nsiellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää\nolla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää,\nsärkynyttä sydäntä.\"\n\nHe istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen\nhartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien\nkeskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla\nkutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana,\nmajesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen\npuhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi\nPaavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja\nihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita.\nKauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä,\nlisäten ja täyttäen tunnelmaa.\n\n\"Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän\nrappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen\",\npuheli Malmberg. \"Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme\nja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja\nheränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki\nkahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja,\nhuutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin\nsunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja\nraivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja\nminne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna\n— Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin\nHärmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa,\nsaarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei\njää päätäkään perkelelle.\"\n\n\"Sepä se — siinäpä se on\", hoki Paavo. \"Teitä pappeja saa aina pelätä.\nAlatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja\nkateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie\ntämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan\noppiin.\"\n\n\"Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti\", sanoi\nJanne Stenbäck. \"Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan\nheränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan\nkuin jalka vähänkin liikkuu.\"\n\n\"Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät\nkulkea, kun on talvet koulua pitänyt\" leikitteli Paavo.\n\n\"Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei\nale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?\" kysyi Malmberg.\n\n\"Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan\nolemme sitten taas sitä likisempiä\", vastasi Bergh.\n\n\"Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?\"\nkysyttiin uudelleen.\n\n\"On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora\nSuomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea.\"\n\n\"Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?\"\n\n\"Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä\nJumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän\nniin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä.\"\n\n\"Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen\nIisalmen pappilassa kerran\", sanoi Paavo.\n\n\"Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä\nolen miestä pitemmältä tutkinut.\"\n\nJo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein\nmaistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut.\nHän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut\nympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut\ntälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän\nmatkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän\npuhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli.\n\nAamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja\nAlanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla\nniillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden\npuristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon\nympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle.\n\n\"Vaan mitenkä — onko teillä passia?\" kysyi Paavo uusilta ystäviltään.\n\n\"Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä —\nlahkolaisilla, kerettiläisillä?\" sanoi Durchman.\n\n\"Väärillä on vääräin passit\", lisäsi Essen.\n\n\"Minulla on. — Tässä on\", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta\nilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa.\n\n\"Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille\", jatkoi Paavo.\n\n\"Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?\" kysyi joku papeista.\n\n\"Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä,\nmilloin vain tapaa Niskasen ja muita.\"\n\nIngman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona\nottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt\nAlahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut\nmaistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin\nja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina\njonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin,\nistui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli\nheinänkortta.\n\n\"Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi\nsen piti näin käydä — tähän aikaan?\" sanoi Malmberg tultuaan sisälle\nIngmanin luota puutarhasta.\n\nPapit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä.\n\n\"Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on\nkaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä\", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan\nsanonut mitään.\n\n\"Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut\", sanoi joku\njoukosta.\n\n\"Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?\"\nvastasi Paavo vakavana. \"Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin.\"\n\nEi oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista\nosanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä\ntavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu.\n\n\"Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten\nrakennetaan. Se on sellaista tämä elämä\", sanoi Malmberg kuin uhmaten\nja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita\nvastaan.\n\nVähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet,\nsijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine\npiippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin\njäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain\nvieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista\näänettömyyttä.\n\nNuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa,\nkyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä.\n\n\"Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei\nmeille enää mitään\", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa.\n\n\"Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden\nseurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille\nmitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset\", vastasi\nSchwartzberg.\n\n\"Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?\" kysyi\nJanne Stenbäck nauraen.\n\n\"Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!\" sanoi Essen\nveitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas.\n\n\"Mitä? Mitkä teesit?\" utelivat papit.\n\nJa Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt\npäähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin\npaikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei\nmuuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa.\n\n\"Ja ukko luki\", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen.\n\n\"Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella\nlatinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä\nkaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja\nvajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että\nkorkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla\noli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä\npitkän pöydän alle.\"\n\n\"Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen\",\nsanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa.\n\nVaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa\npihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä\nsaliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana,\njuhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi\nsankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat,\ntummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua.\n\n\"Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain\npehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy\naina kuunnella, luki se tai puhui\", kuului joku suruttomista herroista\nsanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt.\n\n\"Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain —\nmitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee\", sanoi\ntoinen.\n\n\"Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne\nsisälle kamariin — melkein pakoilevat?\" kysyi ensimäinen.\n\n\"Jaa — niin\", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä\näänellä kuin lopettaakseen siihen.\n\nOli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja\nkulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa.\nSeistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä\ntai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja\nmaantieltä takaisin.\n\n\"Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?\" kysyi joku\npapeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa.\n\n\"En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan\nkun se tahtoi\", vastasi Essen.\n\n\"Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita?\nPuolisentuhatta kumminkin.\"\n\n\"Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten.\"\n\n\"Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan\nja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen\",\nsanoi Durchman.\n\n\"Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele\nväliin\", lisäsi Schwartzberg.\n\n\"Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä\npappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä\", huomautti joku.\n\"Sen on elämän retki pian lopussa.\"\n\n\"Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille\", sanoi Durchman ja pyöri\nvikkelänä käytävällä. \"Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein\nveisuulla — kun tulee Kauppilasta.\"\n\nKauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin\ntällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli\nIsoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin\nhäätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh\nnäkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein\naskelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin.\n\nOli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla.\n\nNe oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut\nloppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain\najatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän\npäänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä.\n\nKun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi\njännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli\nniin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa,\nettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata\nasentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan,\ntuijotti samaan paikkaan.\n\n\"Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?\" kysyi Paavo aluksi,\npysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan.\n\n\"Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se\nkulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin.\nSe yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää\nja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen\nsiellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut\nsoentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa\nmitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin\nkynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat\njalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa\nvapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin\ntulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle:\n'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on\nsaatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi,\nrumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja\nneuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa\nkantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä\nkirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen,\nvaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta,\nkesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon\nvajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se\nlyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen\nolalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy.\"\n\nHän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja\nterästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti.\nHän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä\npaloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta\npappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista\nkapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona,\nherrain ja talonpoikain.\n\nIstuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin\nsanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen\nkaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta\nvirren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta,\nhätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi\nhänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja\nkurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä\nhänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään\ntäällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta\nhuonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut\nylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa\nenemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt\nsiellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi\npitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat\nyhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna.\nSamassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi.\nMiten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja\nvelanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon\nkirkkaudella ja valolla!\n\nKun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin\nlikelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta.\nHe olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki,\npapit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja\nkevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä.\n\nAamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului\nDurchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin\nkanssa suomentanut Luteeruksen \"Kirkkopostillaa\" ja sitä piti ystäväin\nnyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä\niloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina.\n\nSaliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä\nja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa.\n\n\"Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette\nsaaneet?\" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. \"Minusta\nne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan.\"\n\n\"Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin\n'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan\narvonsa ja makunsa koko kirja\", lisättiin joukosta siihen, mitä\nStenbäck oli sanonut.\n\nDurchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa;\n\n\"Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata\nsuomenkieltä\", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla.\n\"Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu —\nmeeli — händäns —\"\n\n\"Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä\njäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo\npuhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi\", sanoi\nStenbäck.\n\n\"Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin —\nkoruja ja helyjä täynnä\", huomautti Schwartzberg.\n\n\"Vaan sinä et osaa suomea\", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille.\n\n\"Hamasta äitini kohdusta\", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. \"Minä\nolen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko.\"\n\n\"Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on\ntäynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin\",\nvirkkoi Ingman vakavana. \"Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka\nvastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin\ntottuu korva.\"\n\n\"Pitää tottua\", jatkoi Durchman. \"Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa\nsamaa Agricolan suomea.\"\n\n\"Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme.\nHuutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko\nraamatun oman mielensä mukaan.\"\n\n\"Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa\", sanoi\nDurchman ja käveli kiivaasti ulos.\n\nVäiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin\ntoisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. \"Kuule\nSchwartzberg!\" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia\nkäsipuolesta syrjään. \"Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on\nuskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano,\nselitä sille, ennenkuin eroatte!\"\n\nSchwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti\nkoko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa,\njoka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä,\nsanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi.\n\n\"Missä pullo?\" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. \"Pidä se\ntallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka.\"\n\nHän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen\nsitten kumppaninsa korjattavaksi.\n\n\"Paavo! — Kuulkaa!\" sanoi Essen samassa. \"Yksi ryyppy terveydeksi,\ntoinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan.\"\n\nNaurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin\npitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nOli oltu taasen yksissä monta päivää, oli kulettu Kuopiot ja\nKurkiharjut ja kaikki Kuopion ympäristöt, missä vain oli heränneitä,\npuhuttu yhdessä, Paavo ja Bergh, Niinkuin olisivat nyt uudestaan\nvironneet kaikki vanhat ja seisalleen kuolleet ja alkaneet uutta,\nparempaa parannusta, elävämpää ja palavampaa, ja niinkuin hänelle\nvielä ennen kuolemaansa näytettäisiin uusi, suuri herätys, samanlainen\nkuin Savojärvellä kerran ja Karjalassa nuoruuden päivinä. Ja oli kuin\nhän itsekin olisi saanut voimia lisää, saanut jotain nuoruutensa\ninnostuksesta ja ensimäisestä rakkaudestaan takaisin.\n\nSiellä oli Berghin ympärillä Kuopiossa uusi joukko uutta,\nvastaherännyttä väkeä, nuoria herroja, raatimiehiä ja muita. Se oli\ntämä Bergh toisenlainen kuin se entinen, vanha Bergh, toisenluontoinen\nja laatuinen. Vanhaa vetivät kelkkana perässään, Renqvistit ja muut,\nvaan tätä eivät vedä. Tämän on tie tietty, henki puhdas, oppi oikea\nja kirkas, ryhti ja mieli sellainen, että mies seisoo siinä ja siihen\nkaatuu, mihinkä Herra on pannut, ja pitää, minkä on omaksi totuudekseen\nottanut.\n\nPaavo istui kylvyn perästä pihamaalla laakean kiven päällä kauniina\nkesäiltana ja katseli Syvärin vesiä, vaaroja vesien takana ja Pisan\npitkiä puita ja syviä, synkkiä metsiä kaukana jossain Karjalan rajalla.\n\nTässä tapasi hän näin istua, näin katsella ja muistella menneitä\nmuistojaan, likempiä ja kaukaisempia, tässä taistella ja rukoilla\nyksinäisinä hetkinä. Tämä oli kuin pyhä paikka hänelle, ja hänen\nolonsa tässä pyhä hetki, jota ei saanut kukaan häiritä. Eivätkä ne\nhäirinneetkään. Kulkivat, kaarsivat kaukaa, hiljaa hiipien, salaa\njostain vilkaisten ja äänettömästi ovea perässään kiinni vetäen.\n\nHän näki ne kaikki elävinä edessään, vanhat Karjalan ystävät,\nPohjanmaan papit pitkine kauhtanoineen, Malmbergit, Lagukset,\nDurchmanit, Essenit, nuoret maisterit ja ylioppilaat. Niinkuin olisi\nhän Karjalassa, jossain kaukana, seuroissa, tai Pohjanmaalla, niinkuin\nistuisi pöydän takana suuressa, mustassa pirtissä ja näkisi hämärän\nläpi sinisiä huiveja ja pyöreitä, punaisia, hikisiä kasvoja. Niinkuin\nkuuluisi veisuu, sama kaihomielinen, nouseva, laskeva, paisuva,\npitkine välipaikkoineen, niinkuin aloittaisi sen joku piilopaikastaan\nvapisevalla äänellään. Ja niinkuin ajaisi hän Niskasen kanssa aina\nvain eteenpäin ja näkisi uusia joukkoja uusiin seuroihin pyrkimässä,\nisännän tulevan vastaan lakittomin päin ja emännän eteisessä, tyttäret\nja talonväen, naurussa suin ja ojennetuin käsin.\n\nKulki sellaisena kuvasarjana hänen sielunsa läpi entisyys — pitkänä\nmuistojen ketjuna. Oli niinkuin olisi unta nähnyt, vaikka oli sen itse\nelänyt ja kokenut, niinkuin sitä olisi hänelle luettu jostain suuresta,\nihmeellisestä kirjasta.\n\nTakana näiden kaikkien, jossain kaukana etäisyydessä, olivat\nkärsimykset monenlaiset, köyhyys, nälkäkuoleman uhka, puutokset, Puolan\nmatkat ja Tahkomäen kolkko tarina. Se oli siellä sellaista synkkää\ntaustaa, mustaa, pimeää, josta näkyi vain nälkäisten lasten surullisia,\nkalpeita kasvoja ja kuului Riitta-vainajan valittava, kärsimätön ääni,\nsoinnuton, käheä, yksitoikkoinen, ja oman kipeän sydämen huokaukset\nunettomina öinä, kun isku seurasi iskua yhä raskaampana. Niinkuin olisi\nhän yhtäkkiä joutunut pimeään metsään, jossa polku oli kadonnut, jossa\noksat pistelivät ja repeilivät ja kaatuneet puut pidättivät kulkijan.\nMissä oli kulkenut ja miten oli päässyt läpi pimeän korven, miten\nrepinyt vaatteensa rikki ja kätensä veriin, sitä ei halunnut muistaa —\nsitä vain, että oli tie taasen löytynyt suuren aavan laidassa ja päivä\ntaasen vaiennut.\n\nHän siirtyi siihen äskeiseen, mistä oli alkanut, Kuopion uuteen\nlehtoriin ja uusiin, nuoriin ystäviin, joita oli ilmestynyt ja joista\nhänen vanha sydämensä oli ilahtunut. Saiko hän nähdä Savossa sitä,\nmitä oli nähnyt Karjalassa ja Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa? Saiko\nhän elää vielä senkin ajan, että Savon salot täyttyvät heränneestä\nkansasta? Jos sai, niin saiko siinä ilossa päättää päivänsä, ettei vain\ntule jotain karvasta ja katkeraa, niinkuin oli monesti tullut? Häntä\nmelkein peloitti tämä uusi seurameno, Berghin innostus ja rohkeus,\nnuorten heränneiden ahkeruus ja palavuus, oma onnensa ja vanhuutensa\nriemu.\n\nHän havahtui siihen, että näki kaksi nuorta miestä tulevan salmen\npuolelta kontit selässä, astelevan väsynein liikkein ja raskain\naskelin. Hän tarkkasi pitkään tulijoita, siristi vanhoilla silmillään,\nnousi, astui pari askelta vastaan.\n\n\"Kajaanin koulumaistereita —? Eikö olekin? — Helander ja Krank — uudet\nystävät. Niitä on uusia joka haaralla — Kuopiossa ja Kajaanissa — niin\nei oikein jaksa tuntea vanha mies.\"\n\nHerrat istuivat äänettöminä kivelle, pyyhkivät hikeä ja päästelivät\nväsyneesti ja vaivaloisesti viilekkeitä olkapäiltään.\n\n\"Nyt on kylpy parasta — kuuma kylpy uusilla vastoilla ja uni kylvyn\npäälle.\"\n\nJa Paavo asteli vikkelänä pirttiä kohti kantaen toisella kädellä\nHelanderin konttia, toisella Krankin.\n\n\"Kyllä me itse konttimme — Paavo antaa vain tänne!\" kuuluivat herrat\nhokevan kuin yhdestä suusta.\n\n\"Itse — itse vain, vaikka olette kaiken päivää kantaneet. Mistä asti\nlienettekään kantaneet? Syntinen on aina itse — kantaa itse kuormansa,\njoita ei tarvitsisikaan\", sanoi Paavo päätään kääntämättä.\n\n\"Tänne tuli herroja kylpemään — heränneitä herroja Kajaanista asti.\nPankaa uudet oljet lauteille ja uudet vastat lämpenemään!\" huusi Paavo\npirtin ovelta ja johti sitten vieraansa pohjakamariin.\n\nHe olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää toisilleenkaan puhua,\nistuivat vain ja riisuivat ja heittelivät kenkiään ja vaatteitaan sinne\ntänne.\n\nPaavo oli heti arvannut vierastensa asian, lukenut sen heidän\nsilmistään ja koko olennostaan. He olivat niitä samoja, tavallisia\nkävijöitä ja kulkijoita, joilta oli tie kadonnut ja valo sammunut,\njoiden oli armo muuttunut tuomioksi ja joilta olivat kaikki keinot\nloppuneet, Jumalan sanakin pois otettu.\n\nHe kertoivat siitä saunasta tultuaan hämärissä istuen yhdessä Paavon\nkanssa. Oli ollut onnea ja iloa ensin, oli kulettu kepeinä kuin\nmaasta nostettuina uutta tietä, Herran tietä, oli ollut sielu täynnä,\ntulvillaan aivan armoa ja elämän voimia ja rakkautta. Ei kiusauksia\nmitään, ei vastahakoisuutta eikä hankaluutta eikä ristin painoa. Vaan\nnyt oli kaikki kadonnut, nyt oltiin siinä, missä ei mitään tuntunut\neikä näkynyt eikä kuulunut eikä osannut enää mitään odottaakaan.\nSyntiä vain ja vaivaa ja lakkaamatonta painoa yötä ja päivää, niinkuin\nei olisi milloinkaan mitään Kristuksesta kuultu, ei sen armosta eikä\nanteeksiannosta. Siitäkö lie tullut, ettei oltu valvottu vai siitä,\nettei oltu oikein herätty eikä perinpohjin nöyrrytty?\n\nPaavo kuunteli hymähtäen joskus joukkoon, joskus jotain sanoen, sitten\ntaas pitkät ajat äänetönnä istuen silmät kiinni puserrettuina.\n\n\"Vai jo otti pois — vai jo loppui — vai jo pani sellaisen luottamuksen\nteihin — nuoriin miehiin —!\"\n\nHän kulki vikkelästi ulos ja kuului hetken päästä menevän omaan\nkamariinsa.\n\nHe katsoivat toisiinsa ihmettelevin, kysyvin katsein, Helander ja\nKrank, toisilleen mitään puhumatta, ja painautuivat sitten pitkälleen\npettynein odotuksin.\n\n\"Kuule! Nukutko sinä?\" sanoi Helander hiljaa ja kosketti kumppaniaan\nkylkeen.\n\n\"En vielä\", vastasi Krank. \"En tiedä, miksen saa unta, vaikka äsken\nväsytti ja raukaisi niin, etten jaksanut jalkojani liikuttaa.\"\n\n\"Mitähän se sillä, että pani luottamuksen? Minä toki odotin toista ja\ntoista saatiin. Olisihan tämä kylpy ollut kotonakin.\"\n\n\"Niin — vaan kun ei sitä vielä tiedä\", vastasi Krank väsyneesti.\n\n\"Minä jo sitäkin, että olisikohan huomannut meissä vilppiä — minussa\nainakin, joka jo ennätin purkaa kuormani. Kun ei sentään, osaa puhua\noikein omasta tilastaankaan — ei huonostaan eikä hyvästään.\"\n\n\"En tiedä — en osaa sanoa mitään mistään. Sen vain tiedän, että täällä\nollaan ja että täältä taasen lähdetään ja niin on sitten tehty tämäkin\nmatka.\"\n\nHe olivat vielä kuulevinaan veisuuta jostain, kauniin naisäänen\nvalittavaa nousua ja laskua, vaan nukahtivat samassa raskaaseen uneen.\n\nKun he aamulla heräsivät, oli aurinko jo ylennyt puiden latvain\nyläpuolelle ja paistoi vinosti sisään pieneen kamariin, jonka ikkunasta\nnäkyi harvaa metsää, taampana pitkiä solakoita kuusia. Heistä tuntui\nsiltä kuin olisivat vasta tulleet saunasta ja sitten heti nukahtaneet,\nniinkuin siitä olisi kulunut vain hetkinen, kun Paavo lähti, ja\nniinkuin se, mitä he olivat puhuneet Paavolle ja mitä Paavo siihen\nvähän sanonut, olisi äsken juuri tapahtunut. He venytteleivät vielä\nvuoteellaan, kun Paavo tuli sisälle, paiskautuen yli kynnyksen\nketteränä, iloisen näköisenä.\n\n\"Herrat vielä nukkuvat, kun talonpojat jo töitään tekevät. Vaan enemmän\nonkin jo minulta tullut tänä päivänä syntiä tehdyksi. Taitaisi olla\nparasta, kun nukkuisi yönsä päivänsä, vähän vain välillä raamattuaan\nlukisi\", sanoi Paavo hilpeänä ja nauroi ystävällistä nauruaan.\n\nHerrat hymyilivät Paavon puheelle ja pukeutuivat hitaasti, istuen\nsitten puoleksi puettuina vuoteen laidalle.\n\n\"Piti tulla puhumaan teille unestani, ihmeellisestä unesta, jonka yöllä\nnäin.\"\n\nHän istui jakkaralle vastapäätä vieraitaan vakavan näköisenä ja alkoi\nkertoa untaan.\n\n\"Oli kuin olisi oltu viimeisellä tuomiolla, niinkuin olisi seisottu\nsuuren, laakean vaaran rinteellä, josta ei muuta näkynyt kuin kansaa\nkaikenlaista kauas etäisyyteen, päätä pään vieressä, eikä muuta\nkuulunut kuin raskasta, syvää huokausta ja itkunsekaista valitusta.\nKaikkein päät olivat painuneet alas kuin iskua odottaen ja kaikkein\nkasvoja näkyi kuvaavan suuren tuomion pelko. Siinä oli herännyttä väkeä\nympärillä, vanhoja Karjalan ystäviä ja Pohjanmaan pappeja, niinkuin\nennen suurissa seuroissa, vaan ei ollut kellään sitä toivoa, mistä oli\nmonesti puhuttu ja mitä oli tunnettu, että ei pidä maailma niin pahana\neikä ahdista synti eikä kiusaa vihollinen, ettei kerran päästä vapaiksi\nvainolaisista. Minusta tuntui niinkuin sieltä olisi jotain puuttunut,\nvaan en ymmärtänyt ensin, mitä. Etsein, hain, katselin oikealle ja\nvasemmalle pitkin päitä, sain sanotuksi muillekin, että täältä puuttuu\njotain, ettei tämä vielä olekaan viimeinen tuomio, mikä lie muu suuri\nkokouspaikka, jonne ovat peloissaan kokoontuneet. Samassa kohosi\nristi hitaasti jossain lähellä suuresta joukosta ja alkoi valaista\nvaaran rinnettä — suuri, kirkas risti, joka hehkui päistään. Ja kaikki\nheränneet ystävät nostivat päänsä ylös, niinkuin olisi joku ihmeellinen\nvoima niitä nostanut, ja alkoivat veisata kiitosvirttänsä Karitsalle,\njoka on tapettu ja joka verellänsä on meidät lunastanut kaikkinaisista\nkansoista. Minä sitä sanomaan, että tätähän täältä puuttui, vaan ei\nminun ääneni mihinkään sen pauhinan ja kiitoksen keskellä. Heräsin\nsiihen, että olin pannut käteni jonkun ystävän olkapäälle — eikö liene\nollut tämän Helanderin — ja siinä ruvennut ilosta itkemään.\"\n\nHän lähti samassa ulos, niinkuin olisi johtunut mieleen joku tärkeä\nasia, jonka oli jättänyt toimittamatta, ja kuului puhuvan jotain\nväelleen pirtissä. Vaan hetken päästä kuului sieltä veisuuta,\nsamanlaista kuin se illallinenkin, johon he olivat väsyneinä nukkuneet.\n\nMiten heistä olikaan tuntunut omituiselta ja ihmeelliseltä Paavon uni\nja puhe, sellaiselta kuin olisi jotain poistunut pois sielusta ja\njotain virrannut sinne sijaan, uutta valoa ja elämää, niinkuin olisi\nsieluun paistanut kirkkaus siitä rististä, josta Paavo oli puhunut,\nsydän keventynyt ja päässyt raskaasta kuormastaan! He pukivat nopeasti,\nhyräilivät hyvillään samaa virttä, jonka kaiku kuului pirtistä. Ja\nheistä tuntui niinkuin olisi kokonaan toisenlaista kaikki kuin eilen,\ntämä pieni kamari, joka illalla vielä oli ollut kolkko ja synkkä,\npäivä siellä ulkona ja metsä salmen rannalla Rahasmäen alla. Siinä oli\nraamattu jaloillaan pöydällä, vanha, mustunut, pyhä kirja, jonka haat\nolivat repeilleet ja lehdet savusta ruskettuneet. Helander istui ja\nluki ääneensä profeetta Jeremian kolmannesta luvusta:\n\n\"Tämän minä panen sydämeeni, sentähden tahdon toivoa; Herran armosta\non, ettemme ratki hukkuneet, sillä ei hänen laupeutensa vielä loppunut.\nSe on uusi joka aamu, ja suuri on sinun uskollisuutesi. Herra on minun\nosani, sanoo sieluni, sentähden toivon häneen. Hyvä on Herra niille,\njotka häntä odottavat, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on olla\nkärsivällisenä ja odottaa Herran apua. Hyvä on ihmiselle, että hän\nkantaa iestä nuoruudessansa. Istukoon yksinänsä ja olkoon, ääneti, kun\nHerra on sen hänen päällensä pannut. Pankoon suunsa tomuun — kukatiesi\non vielä toivoa. Ojentakoon poskensa sille, joka häntä lyö, antakoon\nravita itsensä pilkalla. Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti, vaan\njos hän on murheeseen saattanut, niin hän armahtaa taas suuresta\nlaupeudestaan. Sillä ei hän sydämestänsä vaivaa eikä murheeseen saata\nihmisten lapsia.\"\n\nNiinkuin se olisi ollut siinä heitä varten, heitä varten avattuna,\nheille opiksi, valoksi ja uudeksi toivoksi. Niinkuin heitä joka\npuolelta nostettaisiin, ja joka puolelta ympäröisi suuri hyvyys,\nJumalan ja ihmisten yhteinen.\n\n\"Tunnetko sinä oikein sitä samaa, mitä minäkin — sitä, että nyt on taas\ntie auki, että on taas kuiva maa jalkain alla, että se olikin vain\nhouretta sellaista, saatanan sotkua ja kiusausta, missä on eletty ja\noltu?\" kysyi Helander kumppaniltaan.\n\n\"En osaa sanoa, mitä tunnen\", vastasi Krank. \"Jotain se vain on, jota\nei ole ennen ollut kuin kerran Paavon Kajaanissa käydessä. Silloin sain\nensimäisen ummen puhkaistuksi, nyt toisen.\"\n\n\"Niin — ja minä — me molemmat. Sehän se onkin ihmeellistä, että niiden\non pitänyt sattua samaan aikaan, että on yhdessä herätty, yhdessä\nkulettu pimeät ja päivät. Voi, hyvä veli, kun saataisiin vielä yhdessä\nkiittää Herraa kaikesta!\"\n\nHelanderin tapasi samassa liikutus. Hän käveli kiivaasti edestakaisin\npienessä huoneessa ja istui sitten taas jakkaralle käännellen vanhan\nraamatun ruskettuneita lehtiä.\n\n\"En ymmärtänyt ennen milloinkaan, miksi ne täällä juoksevat\", jatkoi\nhän hetken päästä. \"Pidin sitä vain tapana, turhana, joutavana\njuoksuna, ukon jumaloimisena, vaan nyt sen ymmärrän.\"\n\n\"Sitä minä, että liekö ukko keksinyt unen — omasta päästään sommitellut\n— vai nähnytkö oikein yöllä\", sanoi Krank.\n\n\"Eihän siinä mitään merkillistä. Uni kuin uni, jos se oli unta, vaan\nsiinä miten se kertoi ja miten se kantoi sielun sisimpään ja miten — en\nminä osaa sitä sanoa etkä sinäkään.\"\n\nHe istuivat ja puhelivat innostuneina, korjailivat ja lyhentelivät\nkonttinsa viilekkeitä lähtöä varten. Heidän oli niin hyvä olla, että\npiti heti lähteä, niinkuin lasten, jotka ovat jotain saaneet ja\njuoksevat sitä suinpäin näyttämään.\n\n\"Täällä ne vielä vain — epäuskon sankarit ja linnan komentantit, vaikka\nHerran aurinko jo taas paistaa uutta, ihanaa päivää\", sanoi Paavo ja\nseisoi leveänä, iloisena ovessa, eteisen puolella.\n\n\"Uskon — ei enää epäuskon\", vastasi Helander reippaana, iloisena. \"Nyt\njaksetaan, nyt ei kauan viivy, ennenkun ollaan taas Kajaanissa.\"\n\n\"Vaan ensin syödään. Ruumiin pitää saada ruokansa niinkuin sielunkin.\nMinä kalat pyytänyt — kuhat, lahnat — vierasten onnella\", puheli Paavo\nyhä ovessa.\n\n\"Näkyy siten olevan, että kun on onni hengellisissä, niin on\nmaallisissakin\", sanoi Helander siihen ja läksi pirttiin.\n\n\"Piti vielä kysyä, mitä te, Paavo, sillä tarkoititte eilen illalla,\nkun sanoitte, että on pannut luottamuksensa?\" kuului Helander puhuvan\nPaavolle, kun he astuivat polkua alas rantaan.\n\n\"On pannut — Herra on pitänyt teitä jo miehinä, koska on antanut\nvaivain kohdata ja päästänyt yksin pimeässä kulkemaan. Lapsia\ntalutetaan, vaan aikamiehet uskotaan yksin taipaleelle. Mitenkäs\nteki elämän Herra itse? Hoiti ja helli ja rinnoillaan makuutti\nopetuslapsiaan ensin, vaan sitten alkoi totuttaa vähitellen uskosta\nelämään ylösnousemisensa jälkeen ja vihdoin meni pois eikä enää\nnäyttänyt itseään. Täytyi miesten kestää, kantaa, jaksaa, puhkoa ummet,\naukoa veräjät, kärsiä yksin kärsimyksensä. Hengellään vain hoiteli ja\nkaukaa kurkottaen käsistä kiinni piteli. Joka on ristitön ja vaivaton,\nse on lapsi vielä, vaan jolta otetaan purut pois, maito ja hunaja, sen\npitää uskosta elää. Mihin minä tällainen vanha, kuivunut, jolta jo\naikoja on armon makeus loppunut, jos pitäisi joka vaivan alla pistää\npäänsä saatanan solmuihin ja hirttonuoraan?\"\n\nHän souti vieraansa vinosti salmen yli puhellen ja opastaen antoi\naironsa levätä pitkät ajat.\n\n\"Kiusaukset ja pimeät ajat tulevat ja monet ahtaat paikat kulettaviksi,\nvaan niitä älkää säikähtäkö\", puheli hän hiljaisella äänellä ja katseli\nlempeästi, isällisesti nuoria ystäviään. \"Niissä teitä koetellaan ja\nkypsytetään ja opetetaan uskosta elämään. Ei ole asianne milloinkaan\nniin huono, että sitä kannattaisi siihen heittää, mihin sen vihollinen\nheittämään käskee. Kun on sielu kokematon, niin se arkailee, säikkyy\nomia huonoja tuntemisiaan ja saa niistä epäuskon taudin itselleen.\nVaan se pitää aina alussa parantaa, pitää heikkona ja huonona asettua\nsielun hiljaisella ikävällä armahtajan eteen. Harjaantumattomat\nvaativat itseltänsä sitä, mikä onkin Herran tekoa, ja kun eivät saa,\nniin seisahtuvat siihen, jäävät tieltä pois tai kulkevat summakaupassa\neteenpäin oman luullun uskonsa varassa. Nämä vaarat välttäkää ja\nnöyrtykää joka päivä Herran eteen!\"\n\nHän jäi vielä rannalle veneestään vettä heittämään, kun herrat\nlähtivät. Näkyi askaroivan kauan aikaa puoleksi polvillaan ja siitä\nsitten hitaasti meloen ja kokassa istuen pyrkivän takaisin saareen. He\npysähtyivät tuontuostakin polulla, kiipesivät kivelle ja katselivat\npoistuvaa ystäväänsä, jonka pitkät hapset liehuivat aamutuulessa ja\nnäyttivät hopeankirkkailta tummansinistä liivin selkämystä vasten.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSiitä oli nyt puhetta kaikkialla ympäri Savonmaan ja Savonkin\nulkopuolella, siitä, että nyt on pian kukistettu se suuri, väärä\nprofeetta, joka on vuosikymmeniä villinnyt ja häirinnyt ihmisten\nelämää, kulkenut ja ajanut joukkoineen ja koirannahkalakkineen. Siitä\npuhuttiin talonpojissa ja herroissa, pappiloissa ainakin, kaikissa\nsuruttomissa pappiloissa, joissa Paavon matkat ja seurat olivat olleet\npahana painajaisena ja omantunnon rauhattomuutena. Juostiin sanomaan\nnaapuriin, ajettiin toisen pitäjän pappilaan, oltiin kuin orjuudesta\npäässeitä ja uutta vapautta toisilleen ilmoittamassa. Seisottiin\ntiellä, ryhmityttiin kokouspaikoissa, naurettiin sille ja kerrottiin\nkaikki juurta jaksain.\n\nNe ovatkin sitä menoansa pitäneet pitkin pitäjiä, veisanneet ja\nsaarnanneet ja ommelleet ihmisille uusia körttejä ja sen perässä\njuosseet ja sitä jumalanaan palvelleet. Eivät ole olleet muut mitään\nniiden mielestä, ei toivoakaan taivaasta, joka vain ei siihen joukkoon\nkuulu, körttiläisten pyhään joukkoon. Vaan huonosti käy pyhyyden, kun\npääprofeetta itse joutuu viinasakkojaan maksamaan. Ei taasen muuta\nmoniin aikoihin kuin huutoa ja helvetin pelkoa kylissä, syrjäkylissä\nvarsinkin, missä ovat kulkeneet yötä ja päivää menojaan pitämässä. Kun\nolisi Kuopioon kerran kulettaa ja panna telkien taakse päämies itse.\n\n\"Vai jo nostivat jutun itseänsä piispaa vastaan — kahden hiippakunnan\npiispaa — vai jo saivat satimeen!\" puheli Nilsiän rovasti\nlautamiehelle, joka oli tullut Paavon papinkirjaa hakemaan Tuusniemen\nkäräjiä varten. \"Tästä tulee vielä kaunis juttu.\" Ja rovasti hykersi\nkäsiään ja heitteli sukkelana kirkonkirjojaan kamarinsa pöydällä. \"Se\non aina melkein matkoilla, niin ettei sitä ole näkynyt vuosikausiin.\nKulettavat sitä muualla — muualla se onkin paljon suurempi profeetta.\n— Sairaitaankin kuuluvat tuovan aina Karjalasta asti. Se niitä\nkuuluu saunottavan ja kuppauttavan. Saisi sen siitäkin sakkoon —\npuoskaroimisesta\", puheli rovasti ja merkitsi kirkonkirjan lehteen\nPaavon nimen kohdalle: \"Syytetty Tuusniemen käräjillä juopumisesta,\nkiroilemisesta y.m.\" — \"Mitä joukkoa se lienee — minä en ole siitä\ntullut milloinkaan oikein selkoa ottaneeksi? Sen vain olen huomannut,\nettä se on rohkea, suurisuinen mies — se niiden piispa.\" — Rovastin\ntuntui olevan hyvä olla, niinkuin olisi kuullut jonkin ilosanoman ja\nniinkuin olisi nyt vapautunut jostain raskaasta ja ikävästä.\n\nPaavolla oli ollut pitkä, raskas talvi, pitempi kuin milloinkaan ennen.\nVanha vika rinnassa oli pahentunut ja henkeä alkanut ahdistaa, niin\nettä piti seisahtaa pirtin ja kamarin väliä kulkiessa. Ei hän ollut\njaksanut paljon liikkua enää, joskus vain Kalliolahdessa ja muualla\nlikempänä, kun ilmat olivat leudommat. Ja tämä meno sitten, tämä\nkiusanteko ja häväistys, tämä käräjänkäynti ja lautamiesten kulku — —\n\nHänestä tuntui siliä kuin hän kuulisi niiden pilkkanaurun —\njumalattomain herrain ja vainomiesten — ja näkisi niiden ylpeät,\nuhmaavat katseet, niinkuin hän näkisi ne ympärillään seisovan,\npyörivän kantapäillään ja pitävän iloaan. \"Nyt saa Savon profeetta\nkuulla kunniansa, saa tekstin omasta itsestään. Nyt saavat sen ystävät\ntietää, millainen se oikein on — tämä heidän profeettansa, jota ovat\npalvelleet.\" Ja hän näkikin ne oikein. Pitkinä, unettomina öinä, kun\nhän joskus oli joksikin hetkeksi mennyt horroksiin, hyppivät ne siinä\nhänen edessään ja teutaroivat puistaen nyrkkejään ja huutaen kostoaan.\n\nJoka päivä melkein kävi ystäviä katsomassa, toiset likempää, toiset\nkauempaa, Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta asti. Ne katselivat kuin\narastellen ja oudoksuen, vakavina, varovina, ja puhelivat hiljaa\nkuin säästäen ja säälien. Se tuntui hänestä aina niin ikävältä,\nettä hänen täytyi väkistenkin pistää leikkiä sekaan, päästää vanha\nluonto valloilleen ja olla yhä se sama, entinen, leikkisä, iloinen,\nkaikkien ystäväin ihastus, mikä oli aina ollut. Kerran kevättalvella,\nhankiaisten aikana, oli hän lähtenyt vielä Kuopioon. Hän oli ollut\nsilloin vähän parempi. Anna Loviisa oli peitellyt reslaan, vällyjen\nja nahkasten alle, ja pannut pehmoiset tyynyt selkänojaksi. Paavo oli\nestellyt ja laskenut leikkiään emäntänsä puuhista.\n\n\"Pääsen Syvärille, niin heitän tyynysi tielle — saat ne sieltä hakea.\nJa saat sanoa niille, jotka kysyvät, että piispa on taas mennyt\npitäjille pappiensa luo.\"\n\nJa hänestä tuntui niin hyvältä ajelu raikkaassa, kirkkaassa\naamuilmassa, ja tutuilta ja rakkailta kaikki vaarat, niemet ja saaret\nja pitkä, kapeneva oikonen viittatiellä, ja Kinahmin pitkä harjanne,\njoka häipyi kauas etäisyyteen harmaana, autereisena, niin että teki\nmieli niitä kaikkia jollain lailla tervehtiä taasen pitkästä ajasta.\n\nHän oli aina kulkenut häpeän ja kunnian välillä, häntä oli kiitetty ja\nlaitettu, nostettu ylös korkeuteen, käsillä kannettu, heränneen kansan\nhellillä käsillä, ja sitten taas sieltä alas heitetty, maahan vajotettu\nmaine ja kunnia, tallattu, syletty ja lokaan upotettu hänen pyhimmät\nja parhaimmat harrastuksensa. Tämä matka oli hänen viimeisensä.\nHänen piti tavata vielä niitä kaikkia Kuopiossa — uusia ystäviänsä,\njotka olivat istuneet lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset\npitkänäperjantaina juutalaisten pelon tähden.\n\nMikä lie oikein Herran tarkoitus? Sekö, että näissä häntä itseään\nkypsyttää, nöyryyttää ja riisua kaikesta, vai joku muuko? Jos ne\novatkin riippuneet hänessä, heränneet, jos niiden rakkaus onkin ollut\nihmisrakkautta ihmiseen. Jos ne ovatkin kulkeneet hänen hiihtämiään\nlatuja, joiden nyt pitää tulla sotketuiksi ja poletuiksi, ja hänen\nitsensä haisevaksi tunkioksi ja sylkilaatikoksi. Jos ne ovatkin eläneet\nsiitä, mitä hän on sanonut eikä siitä, mitä Herra.\n\nOliko hän sitten ollut viaton? Jos olikin viaton siihen, mistä ne\nhäntä olivat syyttäneet pitkin vuosia viimeksi, niin oliko muuhun?\nTätä hän oli kysynyt yhä useammin itseltään viime aikoina. Hän oli\nyhä uudestaan käynyt läpi koko elämänsä retken, etsinyt, penkonut,\nkaivanut esille kaikki vanhat muistot, matkat, seurat ja seurapuheet,\nriidat ja käräjänkäynnit ja tarkastellut niitä, yksinäisinä hetkinä,\npitkinä päivinä ja unettomina öinä. Ja kaikesta tästä oli kasaantunut\nhänen eteensä korkea vuori törkyä, syntiä, lankeemuksia — ylpeyttä ja\nitserakkautta, kun kaikki häntä palvelivat ja vaimot lauloivat \"Saul\nlöi tuhannen, mutta David kymmenentuhatta\" — uhmaa ja katkeruutta, kun\nmaailma häväisi ja herrat vetivät oikeuksiin — kateutta ja loukatun\nkunnian kipua, kun toiset tulivat tielle ja alkoivat koota joukkoja\nympärilleen — taitamattomuutta ja rakkauden puutetta ja sopimatonta\nkäytöstä ystäväin parissa ja erimielisten ja sitten vielä paljon muuta.\nJos hän joskus oli ollut kukkulalla ja sieltä rohkein mielin ja kevein\nsydämin katsellut toiselle puolen kuoleman virtaa, niin oli hän nyt\nsaanut olla syvimmässä rotkossa, missä hänelle ei ollut jäänyt muuta\nmitään jätelle kuin tämä tullimiehen rukous: \"Jumala armahda minua\nsyntistä!\"\n\nReki retkahti lyöttöpaikassa, resla risahti, pitkä jono hevosmiehiä\ntuli vastaan järvellä huutaen, hoilaten hevosilleen.\n\nVaan ei ollut Herra vielä näännyttänyt eikä ottanut pois laupeutensa\nkättä. Ei ollut Herra vieläkään vihassaan lyönyt eikä kaivon kantta\nkiinni pannut. Mitä oli tehnyt, sen oli tehnyt rakkaudessaan,\npuhdistaakseen häntä kaikesta kuonasta ja irroittaakseen ystäväin\nylistyksestä ja maailman pahoista puheista, niiden vihasta ja vainosta,\njotka eivät Herraa tunne, ja niiden tuottamasta katkeruudesta. Herra\noli vielä puhkaissut tien hänen luokseen, hänen suurten synteinsä läpi,\nja sytyttänyt uskon kipinän.\n\nHän katseli vaaroja kaukana Kallaveden rannalla ja taloja vaarojen\nlaella, jotka olivat kuin pilviin kohonneita iltapäivän valaistuksessa.\nToiset olivat tuttuja paikkoja, joissa oli Herran tuli kerran syttynyt\nja joissa sitä viime vuosina oli käyty virittämässä ja kohentamassa\nyhdessä Berghin kanssa. Oli niin hupaista se, että hän pääsi, että\nHerra auttoi hänet vielä tälle matkalle, että sai vielä nähdä niitä\nsiellä.\n\nHän vääntyi vaikeasti reestä Berghin pihalla, kyytimiehen auttamana,\nvaan hän reipastui, kun oli päässyt jaloilleen, ja astui vikkelänä\nsisälle.\n\n\"Niinkuin siihen heitetty jostain — sieltä, mistä ei olisi osannut\nodottaakaan — ilmestys itse —\", hoki Bergh ja seisoi kauan\ntervehtimättä. \"Vaan sinustapa, Paavo, näkyy tulevan mies vielä.\"\n\n\"Eivät saa muutoin sitä käräjäjuttuaan päättymään, jollei minusta\nmiestä tule\", puheli Paavo ja asetteli turkkiaan eteisen nurkkaan.\n\n\"No ei nyt siitä heti — kaikkein pahimmasta ja huonoimmasta\", sanoi\nBergh siirrellen tuolia.\n\n\"Pahimmasta ja huonoimmasta ensin, niin jäävät paraat viimeiseksi.\"\n\n\"Siitä on täällä jo niin paljon puhuttu, sitä vatvottu ja väännetty\nja oijottu, että se jo saa jäädä käräjäherrain asiaksi\", sanoi Bergh.\n\"Miten sinä, Paavo, olet voinut? — Ne ovat jo kertoneet kaikenlaista.\"\n\n\"Miten milloinkin — tuulten ja ilmain mukaan. Rinta on ollut pitkin\ntalvea raskas ja hengen käynti ahdasta ja vaikeaa, varsinkin pahoilla\nsäillä. Ei kestä eikä jaksa enää mitään.\"\n\n\"Niin — ja niitä kulkee siellä yhä, vaikka ne tuntevat ja tietävät\nPaavon heikkouden.\"\n\n\"Ei niistä mitään jotka oikeilla asioilla kulkevat, vaan niistä, jotka\nkantavat vieraita, vääriä asioita.\"\n\n\"Jaa — jaa, niin — niin. Tämä on sellaista seulomisen aikaa — mitä lie\noikein?\"\n\n\"Herroista oli vastus ennen omassa joukossa, vaan nyt taitaa tulla taas\ntalonpojista. Tiedätkö sinä mitään siitä Vilhelmistä, Lauri Niskasen\nserkusta?\"\n\n\"Sitä samaa, mitä Paavokin. Samat miehet ovat käyneet täällä kuin\nsielläkin.\"\n\n\"Se nyt siellä profeettana liikkuu, kun eivät muut pääse — saarnaa\nniille siellä perustamatonta rauhaa. Lapuan Malmberg kuuluu sille\nantaneen vapaan passin. Vaan se on niin, että kun ei valvota, kun\nannetaan löyhässä mielessä sisällisen valon kadota, niin eksytään.\"\n\n\"Minusta ne ovat niin surkeita kaikki nämä riidat ja sotkut, joita on\nollut siitä lähtien, kun Hedberg erosi. Liekö niissä kaikissa sitten\nperää, mitä ovat siitä Vilhelmistäkin puhuneet? Kun on kerran rakkaus\nsammunut, niin ei muuta kuin vikoja vain — toisten vikoja. Voi, hyvä\nPaavo, miten näiden yli päästäisiin siihen entiseen?\"\n\nJa Bergh käveli miettivänä, murheellisen näköisenä edestakaisin\nkamarinsa lattialla.\n\n\"Siinä sitä jo on meille — heikoille, huonoille, että maailma ahdistaa\nja repii ja raastaa\", jatkoi hän kuin itsekseen.\n\n\"Kuule, Paavo!\" sanoi Bergh yhtäkkiä ja pysähtyi Paavon eteen. \"Se on\nnyt selinnyt asia sellaiseksi, että ne tähtäävät minua sillä jutullaan,\njonka ovat sinua vastaan nostaneet.\"\n\n\"Sinua ja minua ja meitä kaikkia. Saavat minut jalkakampillaan\nkaadetuksi, niin luulevat kaatuvan koko kansan, heränneen kansan,\nhengellisen Israelin.\"\n\n\"Niin — vaan se on niin, että täällä tuli muudan rouva herätykseen,\nhieno rouva, ja alkoi kulkea seuroissa, karisti korut päältään ja\npukeutui yksinkertaisesti, niinkuin muutkin heränneet säätyläiset.\nSiitäkö mies kiukkuunsa — sen mies — sellaiseen kiukkuun, että piti\npanna koko Kuopio liikkeelle.\"\n\n\"Kuule, pakanaa —!\" kuului Paavo sanovan, \"Ja nosti vainon —.\"\n\n\"Jos olisi vain saanut jotain syytä minua vastaan, niin olisin minä nyt\nsiinä samassa, missä sinä, Paavo, olet ollut. Rouva-rukka tuli tänne\nkerran hädissään neuvoa kysymään, ja minä sanoin sille, että pitää\nkuunnella omaatuntoaan, ettei niissä asioissa muu kukaan saa määrätä.\"\n\n\"Niinkuin pitääkin\", tokaisi Paavo. \"Mikä niille parannuksesta\npuhumaan, joilla on kaikenlaisia helvetin kaapuja päällään.\"\n\n\"Kävi kerran täällä sen mieskin, huusi ja uhkaili ja piti sellaista\nääntä, ettei siihen mahtuneet mitkään selitykset — ei kuullut eikä\nnähnyt eikä välittänyt mistään puheesta mitään. Minä jo silloin\naavistin jotain, vaan en olisi tätä osannut odottaa.\"\n\n\"Sitä kun ei ymmärrä eikä älyä kukaan, minkä puun kylestä saatana\nmilloinkin ampuu ja millaisella panoksella.\"\n\n\"Löysivät sitten sen Hiltus-rukan, joka oli ollut mukana Kurkiharjun\nhäissä — miten lienevätkin löytäneet — jahtimatkoillaan tai muualla\n— ja saivat siitä itselleen todistajan. Ja se on nyt sitten niiden\nmielestä parempi ja luotettavampi kuin me muut, Laurén ja minä ja monet\nkymmenet.\"\n\n\"Se siinä on pääasia\", jatkoi Bergh, \"että pitää saada mustatuksi koko\njoukko päästä jäseniin saakka, pitää näyttää kaikelle maailmalle,\nmitä me oikein olemme, että olemme juoppoja, huonon elämän pitäjiä\nsellaisia, inhoittavia, tekopyhiä seuroinemme ja körtteinemme.\"\n\nJa Berghin tapasi samassa joku sisällinen liikutus, kiivastus, loukatun\nkatkeruus ja kipu, niinkuin olisi omaan verekseen haavaansa itse\nvahingossa koskettanut.\n\n\"Sinua, vanhaa miestä, vainoovat, jonka on elämä ollut Herran työtä\",\njatkoi hän sitten tyynempänä. \"Ei siitä kyillä mitään tule — ei voi\nvääryys olla koskaan oikeutta — vaan eivät ne muuta pyydäkään kuin\nsaada rääkätä ja viruttaa loassa vanhaa miestä.\"\n\n\"On virutettu ennenkin — on syystä ja syyttömästi\", sanoi Paavo\nvakavana, haikealla äänellä. \"On ollut sellaista minun elämäni, että\nvaikka olisin pyrkinyt pyhyyteen ja pessyt itseni saippualla, niin\nolisi Herra kuitenkin painanut minut lokaan itselleni kauhistukseksi.\"\n\n\"Jaa — jaa — niinhän se on, että kun vain jaksaa välinsä Herran kanssa\nsopia ja tietää todistajansa olevan taivaassa, Isän oikealla puolella,\nniin ei mikään mitään — ei ihmisten kiitos eikä kirous. Meillä pitää\nolla aina vääryys omalla puolellamme ja omat suuret syntimme silmäimme\nedessä. Heränneen kansan pitää olla häväistynä ja alaspainettuna syystä\nja syyttömästi, muutoin ei se herännyttä, Herran kansaa olekaan.\"\n\nBergh seisoi ikkunan edessä ja tuijotti kostunein silmin lasiensa takaa\nkadulle, kädet housun taskuissa.\n\nHe istuivat ja puhelivat kahden, Paavo siitä, mitä oli kokenut pitkän\ntalven kuluessa, kun ei ollut päässyt liikkumaan, Bergh omasta työstään\nja Herran työstä Kuopiossa ja ympäristössä. Lisette, Berghin sisar, ja\nrouva pistäytyivät tuontuostakin kamariin, istuivat äänettöminä sukkaa\nkutoen ja kuunnellen ja taasen poistuen omille askareilleen. Vaan\nmyöhemmin alkoi tulla seuraväkeä, vanhoja heränneitä vaivalloisesti\nliikkuen, jotkut kepin varassa laahaten itseään, ja nuorta, reipasta\njoukkoa, herroja ja vallasnaisia, joiden pitkät palmikot heilahtivat\nhuivin alta.\n\nEi tahtonut olla oikein sitä, mistä puhua, mistä alkaa ja mitä sanoa.\nPaavokin istui vaiteliaana omassa sopessaan sängyn päässä, omissa\najatuksissaan, katsellen vieraita rauennein katsein. Tuntui kuin olisi\njotain välillä, hänen ja näiden muiden, niinkuin ei hän olisi näiden\nmielestä enää sama Paavo ja niinkuin nämäkin olisivat jo vieraita,\nkaukaisempia kuin ennen, jotain toista joukkoa eikä sitä entistä,\njoka tuli avosylin vastaan ja puhkesi kyyneliin näkemisen ilosta. Ja\noli sitäkin, että hän tunsi itsensä orjuutetuksi sen jutun tähden,\nettä oli epäilystä sielussa ja salaista häpeää ja oman loukatun arvon\nhiljaista uhmaa. Niinkuin sanoisi joku ääni sisässä: eivät pidä sinua\nenää entisenä Paavona — niillä on täällä jo parempi johtaja. Ei ole\nenää sinun sanasi samaa, painavaa, mitä oli ennen — niillä on täällä\nparemman sana.\n\nVaan sitten kuului veisuuta salista, sitä samaa, vanhaa, kaihomielistä,\nerämaata kulkevan yksinäistä huhuilemista, ahdistetuista rinnoista\nlähtenyttä, vaan irti päässeenä ylös korkeuksiin kohonnutta ja kauas\netäisyyteen häipynyttä. Se oli aina ollut Paavolle jokapäiväistä, hänen\noikeaa elementtiänsä, sitä ilmaa, jota hän oli hengittänyt, sielun\nlakkaamatonta sointua, hiljaista kaikua jossain sisimmässä, niinkuin on\nkosken kohina sille, joka on sen rannalla lapsuudestaan asti asunut.\nJa sittenkin oli tämä kuin uutta täällä. Miten se hiveli ja hyväili\nsydäntä, miten se kulki uutena elämän virtana läpi ruumiin, nuorrutti\nja nostatti ja kevensi, niinkuin olisi jokin tullut likelle, pyyhkinyt\nja lääkinnyt sielun, sitten taas poistunut ja taas tullut ja tuonut\nuutta lääkettä tullessaan. Hän ei katsonut ketään, ei nähnyt ketään,\nkuuli vain, joi virren lämpöä ja sävelten tuoretta suloa.\n\nHän ei ajatellut puhettaan, aukoi vain suutaan sisällä salissa ja antoi\nvain tulla. Hän oli kuin kone, jota toinen käytti, kuin kantele, jota\ntoinen soitti.\n\n\"Niin, ystävät, niin se on, että meidän pitää monen vaivan kautta\njumalanvaltakuntaan sisälle käymään. Ei ole kristitty mikään, jolla\nei vaivaa eikä ristiä ja joka ei ristiänsä Herran jälessä kanna. Nämä\novat niiden matkamiesten virsiä, jotka saavat aina joskus levähtääkseen\nraskaan riippinsä maahan laskea, vaan ei sitä siihen jättää, ei olla\neikä aikailla, kun on päähän päästävä ennenkuin ilta joutuu. Ja se\njoutuu meille jokaiselle, minulle, vanhalle miehelle, ensin, teille\nsitten, ja sitten vasta pääsevät nämä sävelet siteistään, kiusattujen\nsyntisten sävelet, Jumalan lasten vapaudessa. Minulla on ollut paino\nsellainen, jonka kaikki tiedätte, vaiva, joka on maahan painanut,\nvaan ei vielä epäuskon suohon upottanut. Se on minun pitänyt Herralta\nottaa, vaikka onkin maailman antamaa, ja Herran voimalla kantaa, kun\nei oma ihmisvoima ole riittänyt. Ja mihinkäpäs se riittää muuhun kuin\npahuuteen ja synnin tekoon? Vaan ei ole Herran voima ennen saatavana\nkuin on oma loppunut ja syntinen painettu alas tomuun ja tuhkaan siellä\nHerraa avuksensa huutamaan. Ette te ole tietäneet, millainen Paavo minä\nolen ollut, että olen ollut sellainen, joka on kuritukset kantanut\nja Herran ruoskaa maistanut, vaan en siitä sen paremmaksi tullut, en\npyhemmäksi enkä hurskaammaksi. Tien opin tuntemaan nuoruuteni päivinä\nkerran ja tietä kulkemaan, niinkuin sen seppä neuvoi, vaan tie on ollut\njoka päivä tukossa, niin etten ole saanut tallattua jälkeä milloinkaan\ntaivaltaa. Omat syntini ovat sen tukkineet, oma paha luontoni ja\nilkeä sisuni. Sitä olen monesti ajatellut, että tiesikö taivaallinen\nisä, millaisen lapsen sai kasvattaakseen kuin minunkin. Minua on\npitänyt pitkin matkaa lyödä, hihnoilla ja rautamarhaminnalla ruoskia,\noma poikani pois ottaa murhamiesten kätten kautta, minua sakoittaa,\nkäräjissä käyttää ja kulettaa ja minulle muita kantamuksia antaa. Vaan\nnämäkin virret, joita täällä olette veisanneet, ovat taasen sieluani\nvirvoittaneet uudella elävällä toivolla, niinkuin Herran oma sanakin.\nMinä vain pääsinpäivää uskossa odotan — en uskonsankarin uskolla\nmillään, vaan suuren syntisen pelastuksen ja viimeisen vapahduksen\ntoivolla ja ikävällä.\"\n\nHän puhui vielä rohkaisun ja kehoituksen sanoja ystävilleen, vanhoille,\nensi herätyksen ystäville, jotka jo olivat hautaansa likellä ja\nnuorille, vasta heränneille, jotka ensimäisessä rakkaudessaan elämän\ntietä vaelsivat. Hänen äänensä oli hiljentynyt ja heikentynyt, vaan\nlämmennyt yhä enemmän ja käynyt sydämelliseksi ja helläksi. Ja kun oli\nlopettanut, jäi hän istumaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas\nheikon, avuttoman näköisenä, pää taaksepäin painuneena.\n\nEi ollut kuivaa silmää kellään salissa eikä kamarissa. Herrat seisoivat\nliikkumattomina ovessa kamarin puolella, siihen unohtuneina, ja\nantoivat kyyneltensä valua vapaasti, niinkuin antaisivat niiden mukana\nnyt purkautua sielusta sen, mikä siellä oli kauan ollut kuormana, ja\nniinkuin tämä tässä olisi sellainen erityinen hetki ja tilaisuus,\njolloin ei sovi eikä saa mitään salata eikä suojella.\n\nKun virsi oli päättynyt, kuului toisesta kamarista — sen viereisestä,\njossa herrat olivat — outoa puhetta, vienoa, valituksen tapaista ääntä,\nsairaan surullista, katkonaista pyyntiä. Se oli Lisette Berghin ääni,\nlehtorin sisaren.\n\n\"Mitä Lisette sanoi?\" kysyi Paavo hiljaisella, aralla äänellä.\n\n\"En saa oikein selvää — jotain taivaan ilosta ja riemusta\", vastasi\nBerghin rouva. \"Sanoo, että Herra on kuullut heränneiden rukoukset\nja nähnyt niiden vaivat ja ahdistukset — että Herra tulee ja päästää\nPaavon suuresta vaivasta — että ei pidä uupua eikä nääntyä, kun on\nKristus auttajana ja puolesta puhujana. — Nyt en enää ymmärrä — jotain\nkruunusta ja karitsan häistä\", jatkoi rouva hiljaista puhettaan ovelta.\n\nPaavon silmät olivat punastuneet ja kurttuiset kasvot vavahdelleet\nsisällisestä, voimakkaasta liikutuksesta. Kun hän käsillään pöytää\nvasten ponnistaen siirtyi hetken päästä kamariin horjuvin askelin,\nkajahti virsi hänen jälessään rohkeana, kirkkaan naisäänen aloittamana,\ntäynnä toivoa ja uutta uskallusta — voiton virsi, kiitosvirsi.\n\n\"Minun on pääsinpäiväni likempänä kuin luulettekaan — täällä on\nrinnassa sanantuoja — vaan jatkakaa te kilvoitustanne ja näitä\nharjoituksianne. Kokoo sinä, Bergh, ystäviä ja hoida niitä —\nkiusattuja ja ahdistettuja! Muista hakea huonoimpiakin, joita eivät\nystäväsikään enää minään pidä! Tie on armon tie, niinkuin se on ristin\nja kilvoituksen tie. Toiset lankeavat lakkaamatta ja vihollisen\nrääkkääminä näännyttävät sieluaan, puolikuolleina verissään maaten.\nMinä en ole milloinkaan päässyt mittaamaan sen armon suuruutta, jolla\nHerra on minua hoitanut. Sitä vain ajattelen, että jos on muita minun\nkaltaisiani, yhtä ilkeitä ja juonikkoja, niin on niiden sielu aina\ntulessa, milloin vihan ja peljätyksen, milloin epäilyksen ja raskaan\ntoivottomuuden.\"\n\nHe istuivat alakuloisen näköisinä ja tuijottivat alas kuin yhteen\nsamaan paikkaan katsellen, niinkuin kuuntelisivat sitä, mitä eivät enää\nmilloinkaan kuule, niinkuin tämä olisi Paavon viimeinen puhe, hänen\nhyvästinsä heille kaikille.\n\n\"Jos on niin, Paavo, että sinä et enää jaksa tulla, niin me käymme sitä\nuseammin Saaressa\", sanoi Bergh ja keskeytti äänettömyyden.\n\n\"Tämä raatimies ainakin\", huomautti Paavo hymähtäen ja katseli\nraatimies Malmbergia, joka oli ajanut hänen asiaansa Tuusniemen\nkäräjillä.\n\n\"Paavo ei saa sitä murehtia eikä sillä sieluansa enää raskauttaa\",\nsanoi Malmberg hellästi kuin puhuisi omalle lapselleen.\n\n\"En minä enää — enkä ole ennenkään — pitkään aikaan. Minä vetoon asiani\nkorkeampaan oikeuteen kuin nämä maalliset. Siihen pitää päästä aina,\nkovinakin aikoina, että on turva.\"\n\n\"Niin — kun vain pääsisi — kun saisi lasketuksi kaikki huolensa Herran\nkannettaviksi\", sanoi joku joukosta. \"Kannan niitä itse kaikenlaisia —\nhengellisiä niinkuin maallisiakin — omia syntejäni ja muiden.\"\n\n\"Et kanna — et kestä päivääkään yksin niiden alla. Se on salattuna\nsinne taakse — kantajasi ja auttajasi, jota et näe ja jonka läsnäoloa\net tunne.\"\n\n\"Olisi edes saatu kirjoitetuksi muistiin, mitä Paavo on puhunut — mitä\ntaasen tänäkin iltana\", sanoi sama, äskeinen nuorimies hyvillään Paavon\nsanoista. \"Unohtuvat ja kuluvat pois taasen mielestä, kun Paavo on\nmennyt. Jos ei sitten enää kuullakaan milloinkaan —.\"\n\n\"Lukekaa siitä kirjasta — siitä, joka kirjoitettiin kerran markkinain\naikana! Siinä on lyhyt neuvo sinulle ja kaikille heränneille, niin ette\neksy.\"\n\n\"Niitä on paljon viety, vaan vielä on täällä jälellä\", sanoi Bergh ja\navasi kaapin oven. \"Muudan sana heränneille talonpojan säädyssä\", luki\nhän kuin itsekseen kirjan nimen. \"Paavon testamentti meille\", sanottiin\njoukosta. \"Paavon testamenttia me olemme kaikki — kaikki heränneet ja\nheränneiden lapset. Jos ei Herra olisi Paavoa aikanaan herättänyt ja\naseenaan käyttänyt, niin ei olisi herännyttä kansaa tässä maassa eikä\nnäitä seuroja.\"\n\n\"En tiedä, mitä olisi tai mitä olisi olematta\", sanoi Paavo. \"Sen\nvain tiedän, että väärään olisi Lustig vienyt Savojärven esikoiset ja\nhukuttanut hurmahenkeen — väärään henkeen olisivat jo Karjalassakin\nmenneet. Vaan ei tämä minun — Herran tämä on.\"\n\n\"Herran — Herralle kiitos ja kunnia kaikesta\", sanoi Bergh asetellen\nkirjasia paikalleen kaappiinsa.\n\n\"Ja Paavolle häpeä\", jatkoi Paavo. \"Paavon pitää tulla riisutuksi\nkaikesta ihmiskunniasta — itsensä tähden, ettei huku — heränneiden\ntähden, etteivät pidä Paavon sanaa Jumalan sanana.\"\n\nKun muut kaikki jo olivat menneet, jäi raatimies Malmberg vielä jälelle\npuhumaan Paavon kanssa käräjäasiasta.\n\n\"Ne eivät jätä asiaansa kesken. Tietävät kyllä vääryytensä, vaan niille\nitselleen on samantekevää, voittavatko vai tappavat. Pääasia on, että\nsaavat häväistä ja pitää tunkion laitaa tuoreena\", sanoi Malmberg.\n\n\"Vaan surkea se vain on. Kansa täällä herää, ihmiset etsivät sielunsa\nautuutta, ja siitä nostetaan sitten vaino sellainen, ettei luulisi\noltavan kristityssä maassa.\"\n\nBergh käveli kiivaasti lattialla ja tuntui kiihkoutuneen, nyt niinkuin\niltapäivälläkin.\n\n\"Herroista se on — eivät sitä talonpojat tee — herroja ne ovat aina\nolleet, jotka ovat vainon nostaneet ja päälle käyneet — Kalajoella ja\nKarjalassa niinkuin täälläkin. Mikä viha niillä pitääkin oikein olla —\nherroilla?\"\n\n\"Herroja nekin olivat, jotka Kristuksen ristiinnaulitsivat — eivät\nsitäkään talonpojat tehneet. Niiden on maailma makeampi kuin\ntalonpoikain, niin siitä on vaikeampi luopua, ja niiden on kunnia\nsuurempi\", selitteli Bergh.\n\n\"Rouviansa ne pelkäävät, eivät itseään. Mitä ne itsestään, joilla on\nkapakka kirkkona ja kortit raamattuna\", sanoi Malmberg. \"Niinkuin se\nKeppleruskin, josta tämä juttu on kotoisin. Rouva ei enää miehensä\nmieliksi hekumoinut eikä itseään kukkinut, niin siitä viha ja vaino.\"\n\n\"Vaimo on miehen kunnia — etkö sinä sitä tiedä?\" naurahti Paavo.\n\n\"Minä vain vielä, että Paavo saa olla huoletta, niinkuin ei koko juttua\nolisikaan ja niinkuin sitä ei olisi ollutkaan\", sanoi Malmberg ja\nhyvästeli iloisesti, reippaasti.\n\n\"Ovat niin hupaisia kaikki — niin eläviä. Kokoontuvat täällä kerran\nviikossa — uusiakin on aina joukossa — nuoria miehiä ja naisia — Paavoa\nvielä tarvittaisiin\", puheli Bergh, kun raatimies Malmberg oli lähtenyt.\n\n\"Paavo on ollutta ja mennyttä. Paavosta ei ole kohta enää muuta jälellä\nkuin lahoova ruumis mullassa ja vanhat muistot ystäväin mielissä, vaan\nnekin kuluvat ja haihtuvat.\"\n\n\"Vaan merkillistä se on ollut Paavon elämä, niinkuin on ollut tämä aika\nsiitä asti kun minä muistan\", jatkoi Bergh. \"Ihmisillä on ollut joka\npaikassa jollain lailla tekemistä Herran asian kanssa, jollei muuten,\nniin ovat sitä vihanneet ja vainonneet.\"\n\n\"On se, vaan minusta tuntuu sillä kuin lakkaisivat herätykset. Ne ovat\njo siellä lakanneetkin, niissä ensin alkoivat. Pane sinä se mieleesi,\nettä edespäin ovat kylmät, kovat ajat ja eksymykset! Sinä ne vielä\nnäet.\"\n\n\"Ei ole minun näkemisestäni, ei ole tietoa minullakaan, milloin kutsu\nkuuluu. Kun olisi se yksi ja tärkeä vain aina mielessä ja kun jaksaisi\npitää joka päivä ohjat tiukalla. Herätty on ja tielle tultu, laumoissa\nkulettu ja joukkoa jatkettu, vaan kuka tässä perille pääsee?\"\n\n\"Pääsee, joka päästetään ja joka pysyy köyhänä ja nöyränä. Jos ei Herra\narmahda joka päivä uudella armolla, niin ei päästä vanhan varassa\nyksikään. Minusta on monesti tuntunut siltä, että jos helvettiin\njoudun, niin sen pitää minun helvettini olla kuumempi kuin muiden.\nVaan en lähde enää epäuskon alle, en salli saatanan kiusata itseäni\nenkä peljättää sieluani, vaan sanon sille: saat mennä Kristuksen luo\npuhumaan pelastuksestani ja autuaaksitulostani.\"\n\n\"Mitä Paavo aikoi vielä puhua ja ennustaa tulevista ajoista?\" kysyi\nBergh.\n\n\"Sitä, että siitä tulee sellainen riita ja sota, ettei vielä mitään\nse, mitä on ollut tähän asti. Minä sen tunnen hengessäni. Se on jo sen\nalkua, kun ne juoksevat Kalajasta päin tänne niine juttuineen. Ja miten\nkäynee sitten, kun ovat aikansa riidelleet? Hillitse sinä herroja,\nhillitköön Niskanen talonpoikia! Jos Herran työ kerran hukkuu niihin\nriitoihin, saa saatana liian suuren ilon.\"\n\n\"Täällä ei niistä ole mitään haittaa\", sanoi Bergh.\n\n\"Ei ole vielä, vaan tulee vasta olemaan. Mitä meillä olisikaan, miten\nolisikaan ihanaa Herran vainio, jos olisi pysytty samanmielisinä! Vaan\nne lohkovat nyt palan kukin Paavon halmeesta ja tekevät omat talonsa\nuudelle paikalle omine sarkoineen ja uusine oppeineen.\"\n\n\"Mikä ei ole Herran istuttamaa, nykitään pois. Antaa niiden tulla —\nriitojen ja eriseurojen, jos on Herra ne lähettänyt koetukseksi ja\npuhdistukseksi!\"\n\n\"Ei se ole Herran työtä, saatanan se on ja lihallisten kristittyjen.\nSinulla on voide — katso sinä eteesi! Olisin jaksanut liikkua, niin\nolisin vielä lähtenyt Kalajan puolelle ja Suu-Pohjaan. Vaan en jaksa\nenää. Saapi nyt olla tämä matka viimeinen.\"\n\nKun Paavo aamulla ajoi pitkin Kallavettä, tunsi hän itsensä\nterveemmäksi kuin mitä oli tuntenut moniin aikoihin. Miten ne sentään\nolivat hyviä hänelle kaikki! Ne olivat tulleet aamulla varhain vielä\ntapaamaan ja tervehtimään ja veisaamaan ja hyvästiänsä heittämään.\nBergh oli peitellyt rekeen kuin omaa isäänsä ja taputtivat vielä\nportilla olalle.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt\nniin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan\npieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun\noli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia.\nSyksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen,\nvaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka\nenää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina\nyskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä.\n\nSiinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan\nja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen\nvieressä, \"Hunajan pisarat\" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä,\novesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat,\nNohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi\nvaloa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti\ntoisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain\nnäkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla\nolivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen\nPaavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta.\n\nPäivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta\njoku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha\npalvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä\nuudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän,\nmitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin\ntullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset\nlikeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui\nniin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja\ntapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut.\nJos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti\nAnna Loviisalle ja Albertiinalle.\n\nKerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja\nNiskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet\nyhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa.\nToisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan\neivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa\nja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu\nleikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei\noikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki,\nkysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan\nketään neuvonantajaksi. \"Vanhentunut olet sinäkin, Paavo\", \"ei ole\nenää Paavon taival pitkä\", \"ei ole Paavosta enää matkoille\", olivat\nhokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut\nvain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi\nollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut\nvähän kärsimättömänä: \"Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei\nsiellä talonpoikia ole.\"\n\nHän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne\nolivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä\nja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja\nriippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella\nHelsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä\nkesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies\noli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä\nHelsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa\nsanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut\nherruutta mitään välissä eikä orjuutta.\n\nHän makasi usein päivisin hortua, puoliunta, kun ei ollut öisin\nsaanut kivuilta eikä yskäkohtauksilta nukutuksi. Silloin hän aina oli\nolevinaan seuroissa, suurissa seuroissa, istuvinaan pöydän takana,\nraamattuaan vastapäätä, suurta raamattua, joka makasi jaloillaan. Hän\noli kuulevinaan voimakasta veisuuta, pirtin täyteistä, painokasta,\nja näkevillään pyöreitä, punakoita kasvoja, jakaukselle kammattuja\npäitä ja leveitä, sarkaisia hartioita. Hän heräsi aina siihen, että\noli itse aloittamassa virttä, omaa virttään, vaan ei saanutkaan\naloitetuksi. Yritti yhä uudestaan, ponnisti voimainsa perästä ja sitten\nkorahti jotain kurkussa, irtautui rinnasta, outo, epäselvä ääni,\nniinkuin hätääntyneen ja vaaraan joutuneen huuto. Albertiina oli ensin\nsäikähtänyt ja hypännyt ylös rahilta ja hakenut Anna Loviisan pirtistä.\n\nKun olisi kerran vielä päästä suuriin seuroihin Suu-Pohjaan tai\nKalajaan, kun saisi tavata vielä, puhua vielä yhden kerran, yhden\nainoan! Hänellä olisikin nyt paljon puhumista. Nyt hän sen tietäisi,\nnyt osaisi sanoa, millaista on lopputaival, ja millaista on silloin,\nkun syntistä riisutaan alastomaksi ja kypsytetään kuolemalle. Hän\nvaroittaisi niitä kaikkia riidoista, joihin ne ovat sotkeutuneet ja\njoissa kuluttavat kallista aikaansa Herran työtä turmellen. Vaan ei\nhän pääse enää, ei ajeta enää törmästä alas Syvärille, niinkuin ennen,\nei istuta enää seurapirtissä yhdessä, ei kuulla enää heränneen kansan\nveisuuta, sitä nousevaa, paisuvaa, ylöspäin kohoutuvaa, joka ennen\nvirvoitti sielua ja innostutti mieltä. Täällä näin ovat hänen seuransa,\ntässä pienessä kamarissa kahden kuulijan keskellä, Anna Loviisan ja\nAlbertiinan. Täällä hän saa yksin taistella, yksin hakea itsellensä\nlohdutusta ja rauhaa ja uutta toivoa.\n\nSiinä olivat \"Hunajan pisarat\" vieressä pöydällä. Hän luki itse vähän\nkerrallaan ja kun ei jaksanut enää, pyysi Albertiinan lukemaan.\n\n\"Muistan aina sen illan, muistan yhtä hyvin kuin eilisenkin, jolloin\nseppä luki tämän saman paikan ensi kerran\", puheli hän eräänä\niltana Albertiinalle, joka oli taasen lukenut kappaleen \"Hunajan\npisaroista\". \"Silloin se valkeni, silloin avautui armon ovi ensi\nkerran. Se on sitten monesti sulkeutunut, mutta taasen avautunut,\nkun olen kolkuttanut ja polvillani maaten sieluni pimeästä sisälle\npyrkinyt. Missä lienen harhaillut milloinkin, omien korkeiden\najatuksieni vaaroilla ja kukkuloilla tai epäilyksieni synkissä korvissa\nja erämaissa, aina on ollut täytymykseni palata takaisin suurena\nsyntisenä samalle paikalle. Siinä on sielu itkenyt ja valittanut\nlapsen itkulla, siinä huutanut hätäänsä hukkuvan huudolla ja eksyneen,\nväsyneen äänellä, vaan aina on avautunut, aina on syntinen löytänyt\narmahtajansa.\"\n\nHän oli joskus niin heikko, ettei huomannut hoitajaansa, makasi vain\nsilmät syvällä päässä ja katseli ylös kuin jotain nähdäkseen. Suu näkyi\nhiljaa käyvän, huulet, ohkaiset huulet, liikkuvan rukouksessa. \"Ota,\nHerra, vielä parannuksen tielle, ota omasi, kun olet omaksesi kutsunut\nja merkinnyt! Jätän tähän sinun eteesi suuret syntini. Missä olet\ntaasen, missä viivyt armahtajani? Jos olet siinä, missä olet ennenkin\nollut, käden koskettavilla, heikon vapisevan käden, niin tartu tähän,\nota tästä näin kiinni!\" Ja hän näkyi ojentavan ylös laihaa, kurttuista\nkättään, vaivalloisesti ponnistaen jaloillaan vuoteen pohjasta.\n\nSe tuntui Albertiinasta niin oudolta, että Paavo, vanha uskonsankari,\npyysi kuoleman kynnyksellä parannuksen tielle pääsyä, että alkoi vielä\nalusta asian, vaikka loppu näkyi lähenevän päivä päivältä. Vaikka\nniinhän se oli aina sanonut, että pitää, alkaa joka päivä uudestaan,\nniinkuin ei olisi alkanutkaan, niin ei ole tarvis pitää itse huolta\nomasta pyhyydestään eikä jokapäiväisten syntiensä tähden epäuskon alle\neksyä. Vaan se tuntui sittenkin niin kummalliselta, niinkuin ei se\nolisi ollut mitään se, mitä Paavo oli ennen ollut ja harjoittanut.\n\nKerran oli lautamies taasen tullut samassa asiassa, missä monesti\nennenkin, vaan tavannut hänet heikkona vuoteellaan. \"Minä vetoan\nkorkeampaan oikeuteen\", oli Paavo sanonut, ja jonkinlainen hymy oli\nhetken aikaa kirkastanut hänen kasvojaan.\n\n\"Minulla on todistaja taivaassa, jossa tiedän Lunastajani elävän\",\npuheli hän perästäpäin Albertiinalle. \"Herra ei anna minun enää joutua\nniiden revittäväksi eikä rääkättäväksi. Jo olen jossain ollutkin.\nOlen ollut kunniassa ja häpeässä, ovat nostaneet ja laskeneet, vaan\naina on alaspäin meno ollut terveellisempää sielulle, vaikka vaikeata\ntälle syntiselle lihalle. Vaan siihen on ollut sitten omaa syytäkin.\nEi ole kaikki ollut vanhurskauden tähden kärsittyä, mitä on kärsitty.\nTämä luontonikin on ollut sellainen, etten ole kyennyt sitä kurissa\npitämään. Kun yritin milloin, niin aina särkyivät omat vehkeeni.\"\n\nJoskus aina illoin kun sairaan tila on parempi, kokoontui väki kamariin\nveisaamaan. Hän istui vuoteen päässä tyynyihin nojaten, kädet rinnalla\nristissä, puheli jotain väliin kehoitukseksi, väliin kuunnellen omia\nlempivirsiään, silmät puoleksi sulettuina.\n\n\"Veisatkaa se Lapuan Malmbergin virsi 'O, Herra, ilo suuri!'\"\nkehoitti hän kerrankin. \"Teidän olisi pitänyt kuulla, miten ne sen\nsiellä veisasivat — Lapuan kirkossa — ennen sen saarnaan nousua. Vaan\nsellaista oli sitten saarna kuin oli veisuukin. Mies pulska pöntössä\nkuin sotaherra mikään, ääni kuuluva, kaikuva, joka otti luonnon\npois lujimmaltakin. Ei ole nähty eikä kuultu sellaista pappia tässä\nmaassa, eivät ne muut mitään sen rinnalla. Durchman paahtoi ja pauhasi\npalavissa päin, vaan tämä nosti ja kohoitti koko kirkon, kantoi\nkaikki syntiset Kristuksen eteen, jumaliset niinkuin jumalattomatkin,\nja jätti ne sitten siihen Herran itsensä hoidettaviksi. Se se onkin\noikeaa evankeliumia, missä ei syntisraukalta vaadita eikä velota eikä\nheräämättömiä hosuta eikä tuomita, vaan armahdetaan raukkoja, säälitään\nsäälittäviä Kristuksen rakkaudella. Minne ne menevät itse, jotka eivät\nmihinkään pääse, ja mitä parannusta ne tekevät, kuolleet, synteihinsä\nkangistuneet, joilla ei voimia mitään eikä halua mihinkään? Niinkuin\nolisin siellä, niinkuin kuulisin sen puhuvan suurissa seuroissa, kun\nkuulen sen virttä veisattavan.\n\n\"On oltu monesti yksissä, on nähty Herran tekoja ja ihmeitä sellaisia,\nettei ennen milloinkaan. Minä sen jo silloin tiesin ja sitä aavistin,\nkun tavattiin ensi kerran Nivalan Pirttiperässä, että siitä tulee\nväkevä mies, joka lyö amaleekit. Kävihän se täällä, näittehän tekin\nsen silloin, kun se oli virkaheittona niiden toisten kanssa. Täällä\nistuttiin ja puhuttiin yökaudet, saunattiin ja kalastettiin. Niitä\non täällä sitten käynyt monenlaisia. Vaan ne ovat nyt siellä hajalla\nkaikki, missä mikin, ja peto raatelee seurakuntaa. Miten lie senkin\nlaita? Puhuvat kaikenlaisia ja kulettavat tänne outoja tietoja,\njoista ei tiedä, mitä uskoa ja mitä olla uskomatta. Minä en niistä\nenää mitään. Pääni pärjään ja sieluni pelastan, niin siinä on minulla\nkyllin.\"\n\nHän puheli omalle väelleen kuin luotetuille ystävilleen. Eivät ne\noikein tietäneet, mistä oli milloinkin kysymys ja mitä Paavo tarkoitti\npuheillaan, kuuntelivat vain hartaina ja istuivat arkoina, hiljaa,\nkädet ristissä, niinkuin olisivat kaiken ymmärtäneet.\n\nMiten se sentään oli muuttunut! Miten se oli käynyt pienen ja\navuttoman näköiseksi! Silmäkulmat olivat kuin kohonneet ja poskiluut\npistäneet terävinä esille. Suuret, syvät, lasimaiset silmät katselivat\nsurullisesti tulijaa, ja paksut, siniset suonet pullottivat\nlaihtuneissa, kellahtavissa käsissä. Vaan korkea, taaksepäin taipuva\notsa oli saanut sitä jalomman muodon, ja pitkät, valkoiset hapset\nreunustivat sielukkaita, kalpeita kasvoja entistään arvokkaammiksi.\nNiinkuin olisi nyt kasvoissa kaikki sielun syvyys, niinkuin näkyisi\nniistä nyt koko se elämän viisaus, joka oli miehessä aikansa asunut,\nja niinkuin niihin olisi jäänyt näkyviä jälkiä entisistä, sisällisistä\ntaisteluista ja voitoista.\n\nEräänä päivänä nostatti hän itsensä ikkunan eteen ja istui siinä kahden\ntuolin nojassa. Kuurainen alkutalven metsä seisoi samana, totisena\nsalmen rannalla, kohoten ja leviten toisella puolen harmaaksi vaipaksi\nvaaran rinteellä. Siitä meni tie viistoon ikkunan ohitse järvelle.\nHän oli siitä kulkenut kalalle ja Kalliolahteen. Ja hän muisteli,\nmiten he siitä silloin astelivat yhdessä alas järvelle, Lagus ja\nMalmberg ja Durchman ja Lauri. Durchman edessä pyöriskellen ja puhellen\ninnoissaan ja Lauri perässä koppaa kantaen. Oli sekin ihmeellistä\naikaa, niinkuin on kaikki ollut yhtä ihmeellistä. Ja oli sekin, kun\ntähän kerran tultiin Wiipurista — Pienen Soukan torppaan. Nälkäinen\njoukko, sairaat lapset, pettu vielä puussa kiinni, ei einettä omasta\ntaasta, ei illallista itsellä, ei muuta kuin se, mitä Heikiltä saatiin\nKalliolahdesta ensi hätään.\n\nHänen ajatuksensa harppasivat paikasta toiseen, pysähtyivät, pakenivat,\nmilloin omine valtoineen kulkien, milloin ohjattuina ja opastettuina\nvanhoille, tutuille teilleen.\n\nJoulun alla tuli raatimies Malmberg Kuopiosta katsomaan vanhaa,\nsairasta ystäväänsä. \"Täällä Paavo vain —\"\n\nJa Malmberg tervehti iloisesti pitäen kauan kumartuneena kättänsä\nPaavon kädessä.\n\n\"Täällä minä. Tämmöinen on Paavo nyt. Ei kule enää maailman kiusana\neikä jumalattomain mieliharmina. Vaan paranee vielä, pääsee\nvielä seuroihin, suuriin seuroihin, veisaa vielä ystäväin kanssa\nkiitosvirttä.\"\n\n\"Jaa — niin — siellä\", sanoi Malmberg ujona ja arkana istuen ja\ntuijottaen totisena sairasta.\n\n\"Siellä — Herran tykönä — Karitsan kiitosta. Sotaa tämä on loppuun\nasti. Saan yhdestä voiton, niin on jo toinen vihollinen vastassa.\nNiinkuin niitä olisi nyt enemmän kuin ennen. Niinkuin ne toisinaan\nhyökkäisivät yksitellen, toisinaan yhdessä kaikki.\"\n\n\"Vaan Paavolla on väkevä Herra ja tie Herran luo tuttu\", huomautti\nMalmberg kuin lohduttaen.\n\n\"Voi, ystäväni, se on aina uusi ja outo sille, jonka sielu on sairas ja\njota saatana kiusaa. Kulit tien eilen, niin on tänä päivänä jo tukossa.\"\n\n\"Niin — vaan aukeaa sille, joka uskossa menee ja sielun ikävässä,\nniinkuin Paavo.\"\n\n\"Uskokin on heikko, niinkuin on tämä käsi, jolla ei enää saa ruumistaan\nkohoitetuksi. Tässä vain makaan avuttomana, suurena syntisenä, Herran\nedessä, Herran aikaa odottaen. Ei saa sairas komentaa lääkäriänsä, ei\nsaa panna määriä mitään, mitä antaa ja mitä ottaa ja mitä milloinkin\ntekee. Tiedän ja tunnen oman avuttomuuteni, niin en osaa enkä kykene\nmuuta mitään kuin valitan Herralle, puhun hiljaa, kolkutan hiljaa\nHerran ovelle, haparoin ripaan kiinni ulkoapäin.\"\n\n\"Herra näkee sen ja tulee ja avaa ja ottaa sen uskosta, mikä on sielun\nhalua ja ikävää.\"\n\n\"Tulee ja on tullut. Ja kun ei tule, niin tiedän, että sillä on apu\nvalmiina, että on minulla kuoleman armo kerran, niinkuin on ollut\nelämän armo ennen. Ja tiedän senkin, että salaa on kannattamassa Herra\nvaivan ja kiusauksen aikana, päätä pitämässä ja jalkoja nostattamassa.\nVaan tämä on vielä tilinteon ja selvityksen aikaa. Tämä on seulomista\nja punnitsemista. Et tiedä, mikä minua on taasen näinä päivinä\nahdistanut.\"\n\nHe olivat hetken ääneti ja katselivat toisiaan. \"Oma taitamattomuuteni\nHerran työssä ja tavaran jaossa. Annoin sille lohdutusta, joka ei sitä\ntarvinnut ja löin sitä, jota olisi pitänyt tukea ja nostaa. Se on minua\nvaivannut nyt enemmän kuin muu mikään.\"\n\n\"Vaan mitenkäpä olisi Paavo sitäkään työtään osannut tehdä, ettei siinä\nolisi ollut vikoja ja erhetyksiä. Mikä ne kaikki tuntee ja tietää?\"\n\n\"Pitää tuntea sen, joka on lähtenyt tietä neuvomaan, pitää tietää\nkenelle neuvoo ja mikä on milloinkin paras neuvoksi, Annoin väärän\nlohdutuksen, niin meni helvettiin niine passeineen. Löin lyötyä ja\nalaspainettua, niin työnsin raukan saatanan rääkättäväksi. Ne ovat\nminua pitäneet profeettanaan, jolta ovat omakseen ottaneet, mitä olen\nantanut. Herran miehellä pitää olla sellainen henki, joka eroittaa.\"\n\n\"Annetaan Herran parantaa ja oikaista, minkä me olemme pilanneet oman\ntaitamattomuutemme tähden.\"\n\n\"Niin — annetaan\", vastasi Paavo hiljaa kuin jostain havahtuen ja\nlepäsi sitten hetkisen äänettömänä.\n\n\"Oli se suuri ja ihana vainio, minkä Herra raatoi aikanaan täällä\nSavossa ja Karjalassa ja Pohjanmaalla\", jatkoi hän sitten sairaan\nlapsellisella äänellä, \"Oli se aikaa, kun kansa heräsi ja papit ja\nmaisterit. Kulettiin yhdessä, oltiin yksimielisiä ja rakkaita, veljiä\nja sisaria kaikki, maattiin Herran jaloissa yhtä avuttomina lapsina,\nyksinkertaisina uskossa ja kilvoituksessa. Niinkuin olisi kotiinsa\nmennyt, minne menikin, ja niinkuin olisi jo taivaassa oltu, kun oltiin\nyhdessä, veisattiin, puhuttiin suurissa seuroissa, joissa pappeja\nistui penkittäin. Minua pitivät hyvänä, liika hyvänä, pöydän päähän\nistuttivat, parhaille paikoille — tämmöistä — taputtivat ja taluttivat,\nniinkuin silloinkin viimeksi, kun oltiin Lapualla.\"\n\nJa Paavon tapasi liikutus, hiljainen liikutus, ja kasvojen väreily.\nSamassa alkoi henkeä ahdistaa ja yskittää, niin että Malmbergin täytyi\nnousta ja tukea hartioista.\n\n\"Ei ole enää samanlaista\", jatkoi sairas yhä sanojaan pidätellen\nja pysäytellen ja raskaasti hengittäen. \"Hedberg vei etelän omaan\nmieleensä ja uskoonsa ja nyt niitä kuuluu olevan joukkoja jo\npohjassakin. Täällä ne käyvät ja kulkevat kukin omaa puoltaan pitämässä\nja omalle mielelleen vahvistusta ottamassa. Minua sairasta ja vanhaa\nvaivaavat riidoillaan, vaan minä pääsen pois, minun ei tarvitse enää\nkaikkia eksymyksiä nähdä.\"\n\n\"Niin — Paavo ei huoli enää niistä murehtia. Herran on asia sekin, jos\nantaa saatanan seuloa\", sanoi Malmberg.\n\n\"On, vaan ne ovat olleet likisiä kuin omat lapset, kaikki samanlaisia,\njoita olen sydämelläni kantanut. Sano sinä niille, etteivät saa vetää\nminua riitoihinsa! Valvomattoman mielen alla syntyy erimieliä, kun ei\nole enää vainoja mitään ja kun on jo mieli salaa muualla, maallisessa.\nHeränneet ovat ruvenneet rakentamaan Baabelia omaan sydämeensä.\"\n\n\"Vaan jospa koittaa kerran vielä parempikin aika, jospa sieltä nousee\nvielä uusi laiho entisen juuresta. Siellä on nuoria heränneitä\nKuopiossa joukottain.\"\n\n\"On siellä, vaan ei ole enää täällä. Täällä menivät pellolleen ja\nkaupalleen. Saat nähdä, että kuluu kymmeniä vuosia, ennenkun täällä\nkukaan herää. Ja kun on eksymyksen henki kerran liikkeenä, niin sen\npitää liikkua ja repiä ja polttaa omalla tulellaan poroksi kaiken, mikä\non puusta, oljista ja heinistä.\"\n\n\"Jätetään Herralle nämä\", sanoi Malmberg huomatessaan, miten Paavoa\nnäkyi rasittavan omat puheensa.\n\n\"Jätetään. Voi kun on hyvä, että tulit tänne virvoittamaan sairasta\nsieluani — kun sentään tulit! Minun on elämäni ollut sellaista, että\nolen ollut aina ystäväin keskellä. Kotona täällä ja matkoilla ja\nseuroissa ovat kuhisseet ja kuohuneet ympärilläni. Nyt on sitten ollut\ntällaista yksinäistä pitkät ajat, Anna Loviisa ja Albertiina ainoana\nseurana ja joku vanha likeltä — Kalliolahden Heikki parasta. Vaan se\non sekin tarpeellista, että otetaan ystävät pois, ettei ole ketään\nkainalosauvana. Yksin täytyy kuolla ja lähteä Herran tuomion eteen. Ei\nole silloin siellä ystävistä apua.\"\n\nMalmberg pistäytyi hetkeksi pirttiin ja puheli Anna Loviisan ja\nAlbertiinan kanssa Paavon taudista ja tilasta.\n\n\"Ei se enää kauan kestä. Yöt ovat tavallisesti tuskallisia, niin että\nsitä on täytynyt nostaa ja laskea ja asettaa tyynyjen ja polsterien\nvaraan, miten milloinkin. Aamupäivät ovat sitten parempia, niinkuin\nnytkin.\"\n\n\"Puhuuko se teille siellä tilastaan?\" kysyi Malmberg.\n\n\"Voi, se puhuu aina, milloin jaksaa. Väliin sitten pitää veisata\nvirsiä, sen vanhoja, omia lempivirsiä. Nyt se on viime päivinä ollut\nniin heikko, että on maannut vain hiljaa horroksissa. On siinä\noppimista, joka osaisi ottaa oppia. Näkyy nyt olevan virkeämpi ja\nviileämpi, kun on saanut vieraita.\"\n\nHe puhuivat vuorotellen, Anna Loviisa ja Albertiina, toisinaan yhteen\nääneen, ja kertoivat tarkkaan kaikki, mitä tiesivät, mitä olivat\nnähneet ja kuulleet sairaan vuoteen vieressä.\n\n\"Joskus se rukoilee pitkät ajat, puhelee kuin lapsi isälleen ja\näidilleen, niinkuin olisi Herra siinä vieressä. Kerran yöllä kuului\npitävän seurapuhetta unissaan. Tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä\nistua yksin kuulijana.\"\n\n\"Minne sinä katosit?\" kysyi Paavo, kun Malmberg taasen hiljaa hiipien\nastui sisään sairaan kamariin. \"Minä jo pelkäsin, että olet lähtenyt.\"\n\n\"En toki. Annoin teidän levähtää ja tulin nyt sanomaan hyvästini\",\nvastasi Malmberg.\n\n\"Nytkö?\"\n\n\"Nyt.\"\n\nHän olisi sanonut jotain, vaan ei löytänyt sanoja. Hänestä tuntui hetki\nniin suurelta ja vakavalta ja pyhältä, ettei hän ymmärtänyt, mitä\nsanoisi. Ja hän tarttui Paavon laihaan, avuttomaan käteen pidellen sitä\nhetken äänetönnä omassaan.\n\n\"Herran ystävät eivät eroa milloinkaan\", sanoi Paavo hiljaa, ja hänen\nsuuret, syvät silmänsä paloivat outoa tulta. \"Minä menen edellä ja\nminulla on siellä monta ystävää, on oma poikanikin odottamassa. Tule\nsinä perässä, sano niille toisillekin, että tulevat!\"\n\nMalmberg kulki kiireesti pirttiin liikutettuna, silmät kosteina\nkyynelistä.\n\n\"Lähettäkää tieto heti, kun on kuollut — pankaa mies tuomaan!\" sanoi\nhän surullisella, hiljaisella äänellä pirtissä oleville.\n\nHänen korvissaan kuuluivat lakkaamatta Paavon puheet, ja hänen\nsilmissään näkyivät Paavon kalpeat kasvot ja outo, kuumeinen katse, kun\nhän ajoi pitkin Syväriä iltapäivän surullisessa hämärässä. Niinkuin hän\nolisi tullut jostain pyhästä paikasta, jossa ei ollut ennen milloinkaan\nkäynyt, niinkuin olisi sielu ollut siirrettynä jonnekin outoon,\nihmeelliseen maahan, kirkkaaseen, käsittämättömään, josta se oli taasen\ntullut takaisin, vaan ei vielä päässyt entiseen oloonsa.\n\nMikä merkillinen mies se sentään on ollut! Maailma ei ole sitä minään\npitänyt, rääkännyt vain ja kiusannut ja käräjiinsä kulettanut.\nSe kerran lähti liikkeelle täältä erämaan kätköistä nimetönnä ja\nmaineetonna ja se päättää nyt täällä päivänsä yhtä nimetönnä ja\nmaineetonna. Halpana kulki tiensä, köyhänä, puutteen miehenä, ihmisten\nkummana ja viisasten arvoituksena, vaan Herran valittuna ja voideltuna\nsytytti tulen, jota ei enää maailman mahti saa sammutetuksi.\n\nHänestä tuntui niin oudolta, että se nyt on pian poissa, joka on\nkymmeniä vuosia ollut kaikkein heränneiden yhteisenä opettajana,\npappein pappina, ja että hän nyt palasi sieltä viime kerran, missä\noli niin monasti käynyt sielunsa ahtaissa ja mistä oli aina palannut\nvirkistynein, iloisin mielin, täynnä toivoa ja uutta uskallusta.\n\nKerran lähtee hänkin pois, kerran hänkin makaa avuttomana omiensa\nhoidossa ja katselee iäisyyttä silmästä silmään. Kerran tulee elämän\ntili tehtäväksi ja kuoleman vaivat läpikäytäviksi. Kun saisi saman\nrohkeuden ja toivon uskalluksen, mikä oli Paavolla? Vaan miksei\nsaa, miksei Herra voi antaa hänellekin? Heränneet valittavat aina\nhuonouttaan ja heikkouttaan, vaan ovat sitten kuoleman edessä eläviä\ntoivossaan. Sehän onkin kätketty ja salattu puutoksien alle, mikä on\nHerran osallisuutta ja uutta elämää. Se tulee sieltä esille aikanaan.\n\nHän istui reslan perässä puoleksi maaten ja katsellen syttyviä tähtiä\nja korkeaa, ylvästä Kinahmia, joka tuntui häipyvän kauas tummuvaan\netäisyyteen.\n\nJoulunpyhien aikana oli Paavon tila ollut parempi, Hän oli istunut\ntyynyjensä varassa pitkät ajat ja puhellut omalle väelleen ja\nystävilleen, jotka olivat tulleet häntä katsomaan.\n\n\"Tämä on eksymyksen pimeää aikaa ja tästä vielä pimenee yhä\npimeämmäksi. Ei saa juosta eikä kurkotella eikä kysellä, vaan pitää\npysyä yksinkertaisena. Joka muistaa harjoittaa vanhaa läksyänsä ja\nkulkea takaisin ensi herätyksen yksinkertaisuuteen, niin se säilyy ja\npelastaa päänsä. Tiedätte ja tunnette vanhan läksyn. Missä tilassa\nolettekin, kuolleessa, kylmässä, langenneessa, loukatussa, älkää jääkö\nsiihen omaa huonouttanne ja halpuuttanne katsomaan ja epäilyksen\nalla kitumaan, vaan menkää siitä suoraan armahtajan eteen! Kun tämä\nloppuu, tämä jokapäiväinen tykökäyminen, niin tulee tieto, vanha\ntieto, tieksi, ja syntinen vieraantuu yksinkertaisesta uskostaan\nja lapsenoikeudestaan. Minä, vanha parannuksen tekijä, saan täällä\nkuolemani edessä aloittaa joka päivä alusta, niinkuin en olisi ennen\naloittanut enkä tielle tullut.\"\n\nVaan sitten kävi hän yhä heikommaksi pyhien perästä, niin ettei\njaksanut enää istua, vaan makasi taasen liikkumattomana, kädet ristissä\nrinnalla.\n\n\"En tunne mitään, en näe mitään muuta kuin syntiä ja puutoksia. Tässä\nkoetan taistella Herran eteen päästäkseni, vaan en pääse, en saa tietä\nauki. Veisatkaa jotain!\" sanoi hän eräänä iltana hiljaisella äänellä\nAnna Loviisalle ja Albertiinalle. \"Ette tiedä, mikä on vaiva sielussa\nsillä, jota saatana peljättää kuoleman edessä. Yritän rukoilla, niin\npainaa kätensä suuni eteen. Koetan pyrkiä armoistuimelle, niin kasaa\nkaikki syntini vuoreksi eteen, etten pääsisi. Kohoitan kättäni Herran\npuoleen Herraan tarttuakseni heikolla uskolla, niin lyö turraksi\nkäteni.\"\n\nHän kuului rukoilevan katkonaisilla sanoilla, hokevan hiljaa yhtä ja\nsamaa, niinkuin uhalla jonnekin pyrkien ja jostain itseänsä irti repien.\n\nAnna Loviisa ja Albertiina istuivat liikkumattomina paikoillaan, kirjat\nlevällään helmassa.\n\n\"Hakekaa pappi huomenna, että saan ehtoollisen, pyhän ehtoollisen!\",\nsanoi sairas hetken perästä. \"Ovat ihanat ja suuret lupaukset sillä,\njoka sen saa ja sitä haluissaan nauttii. Tässä täytyy saada saatanaa\nvastaan kaikki aseet, mitä vain on syntiselle annettu. Sillä on nyt\nsuuri valta.\"\n\nKun pastori aamulla saapui saareen, oli Paavo taasen hiukan parempi ja\npuheli sairaan heikolla, avuttomalla äänellä.\n\n\"Nyt on otettu kaikki pois eikä muuta mitään jätetty kuin syntiä ja\npimeyttä sieluun\", sanoi hän ja kohoitti kättänsä tervehdykseen.\n\"Herra on sallinut vihollisen seuloa ja rääkätä sieluani. Tässä olen\nodottanut, milloin kirkastuu taasen. Vaan kun ei olekaan kirkastunut,\nniinkuin ennen, kun on ollut samaa pimeää ja peljätystä pitkältä, niin\npiti saada sakramentin osallisuus.\"\n\nHän katseli suurin, kysyvin silmin pappia, joka istui pitkällä rahilla\nseinän vieressä kuin omissa mietteissään.\n\n\"Tie katoo kiusauksien alla\", jatkoi hän vaivalloisesti. \"Tiedän, että\nHerra on likellä, vaan en pääse sisälle pyhimpään, niissä on ylimmäinen\npappi ja paimen.\"\n\nHän hengitti raskaasti ja katseli taasen pappia oudosti, hätäillen ja\nkiirehtien.\n\n\"Muistaahan Paavo oman opetuksensa, miten pitää syntisen odottaa,\nikävöidä ja ottaa vastaan, mitä annetaan, karvas niinkuin makeakin.\"\n\n\"Muistan — muistan, vaan en jaksa.\"\n\n\"Ja senkin, että on. Kristus vanhurskautena silloin, kun synnit\npeljättävät, ja tienä tiettömällä.\"\n\n\"Niin on — niin on ollut.\"\n\n\"En osaa neuvoa Paavoa eikä ole tarviskaan. Paavollahan on itsellään\nvalo ja hengellinen viisaus, jonka Herra on antanut.\"\n\n\"On ollut, vaan tässä on nyt kadonnut. Tässä on Paavo suuri syntinen,\njoka pian astuu Herran eteen. Meidän pitää lohduttaa toisiamme sillä\nlohdutuksella, millä Herra on meitä lohduttanut.\"\n\nHän istui tyynyn varassa Anna Loviisan auttamana ja tukemana, pää\ntaaksepäin taipuneena, niinkuin ennen seurapuhetta pitäessään, ja näkyi\nseuraavan syvällä hartaudella rukouksia ja asetussanojen lukemista. Kun\ntoimitus oli päättynyt, makasi hän hetken äänetönnä ja lausui sitten\nkirkastetuin katsein:\n\n\"Nyt on voitettu. Nyt on taas rauha sielussa ja uusi toivo. Kulin\nkaukana pimeitä, pitkiä korpia, vaan löysin toki talon. Istuin\nlukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset ennen, vaan Herra\nsärki salvat ja ilmestyi sielulleni. Niin se on niin se sittenkin\non, ettei saisi milloinkaan hätäillä Herran käsissä. Tämä on kaikki\nollut tarpeellista. Tämä on ollut tulta, Herran tulta, jossa on sielua\nkirkastettu ja puhdistettu. Veisatkaa jotain! Veisatkaa se 'Kiitos,\nkaritsa kuollut!'\"\n\nNiinkuin olisi yrittänyt itsekin veisata mukana ja niinkuin olisi\nnähnyt jotain outoa ja ihmeellistä edessään, jota siinä katseli\nkirkkain silmin ja päätään hiljaa kohoittaen.\n\n\"Minun on niin hyvä olla, niinkuin kerran sepän luota palatessani\nJyväskylästä. Juoksin pitkät matkat ja istuin taasen kivelle\nveisaamaan. On niinkuin palaisin suurista seuroista Suu-Pohjasta ja\nKalajasta, missä ystävät ympäröivät veisuullaan lähdön päässä. Voi\nHerran rakkautta ja hyvyyttä syntistä kohtaan — suurta syntistä!\nOjennan avuttomat, tyhjät käteni ylöspäin Herraa kohti, ja tähän antaa\n— tähän näin.\"\n\nJa hän kohoitti molemmat kätensä ylös, laihat, pitkät kätensä, niinkuin\njotain vastaanottaen.\n\n\"Se on niinkuin siitä sanotaankin, ettei muista syntinen sitten enää\nsurujaan ilon tähden. Vaan miten se katoo, miten se sentään salautuu\nkiusauksen ja tuskan alla, vaikka sen tietää, vaikka sitä on elämänsä\npitkän kokenut!\"\n\n\"Joko se meni? Kuka meni viemään?\" kysyi hän hetken perästä Anna\nLoviisalta, kun pappi oli poistunut. \"En jaksanut enkä muistanut sitä\nsiinä ilossani kiittääkään. Nyt minä odotan Herran tuloa, uskossa ja\ntoivossa odotan.\"\n\nHän näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja onnelliselta siinä\nmaatessaan ja hänen kasvojaan kirkasti suuri, sisällinen riemu.\n\n\"Selkenee ja kirkastuu aikanaan, vaan ei ole ennen milloinkaan näin\nkirkastunut. Tässä se on, tässä likellä jossain, näkymättömänä, tässä\nhuokuu hyvyyttään ja laupeuttaan. Vaan niinhän se on, että suuren\nmyrskyn ja rajusään perästä koittaa suuri lepo ja kirkas, tyyni paiste\nsieluun. Joko lie lopettanut? Joko lie ollut viimeinen tämä?\"\n\nKerran kysyi Albertiina, tietääkö Paavo kuolemastaan, onko sanottu\nPaavolle, milloin sielu pääsee siteistään.\n\n\"En tiedä, ei ole sanottu mitään, ei ole Herra ilmoittanut omaa\naikaansa. Mitä minä sillä tiedolla? Saisi vain saatana siitä uuden\nkoukun itselleen. Valvokaa te kanssani ja rukoilkaa, että olisi menoni\ntaivaassa, että odottaisin joka hetki oven takana, milloin aukaistaan —\nilolla odottaisin! Vaan aattoa tämä on — juhlan aattoa.\"\n\nKuului lyhyttä, raskasta hengitystä huoneessa. Albertiina istui hiljaa\ntyynen, rauhallisen näköisenä pään puolessa, sairaan vuoteen vieressä,\nja kutoi sukkaa. Joku kulki hiipien pirttiin ja pirtistä ulos, painaen\nvaroen ja arastellen ovea kiinni perässään.\n\n\"Älä laske sitä enää — älä päästä tulemaan!\" kuului Paavo puhuvan\nepäselvästi ja katkonaisesti. \"Näethän, Herra, miten heikko minä olen\nja avuton ja aseeton. Panen tässä sinun eteesi kaikki, mitä minulla on,\nniin ei ole muuta kuin syntiä ja vääryyttä.\"\n\nAlbertiina kumartui tyynyä vasten hiljaa, henkeään pidättäen ja\nteroittaen kuuloaan käsi korvan takana.\n\n\"Avaa — ota omaksesi Kristuksen tähden! Missä se nyt on, joka minua\nennen suojeli — se enkeli, joka oli kerran miekka ojona, kun maailma\nvainosi ja vihamiehet piirittivät sieluani? Jossain se siellä on\ntoisten joukossa. Onko Juhanakin siellä ja Riitta ja vanhat ystävät,\njotka lähtivät? Niin — niin — ne ovat siellä odottamassa. Minä tulen,\nkun avaat tämän oven.\"\n\nHän makasi pitkän ajan hortoa, rinta koristen ja pää liikahtaen\ntyynyllä jokaisesta hengenvedosta.\n\n\"Joko nyt on aamu?\" kysyi hän herättyään Albertiinalta.\n\n\"Ei ole aamu, vaan ilta — iltahan nyt on\", vastasi Albertiina hellästi\npyyhkien sairaan otsaa.\n\n\"En näe enää aamua. Missä on Anna Loviisa? — Koskee niin kovasti\nrintaan — tähän näin —, nostaisit ylemmä. — Nyt se tulee, jota on\nodotettu. — Veisatkaa jotain vielä! Tulevat kivut ja ruumiin tuskat,\nniin tulee aina vihollinenkin niiden mukana. Ei — ota pois tämä ja\nlaske alemma! Näin on parempi.\"\n\nSamassa oli Anna Loviisakin sisällä auttamassa Albertiinaa ja tukemassa\nsairasta hartioista ja laskemassa alemma pitkälleen.\n\n\"Niin — niin se on, että kun se tulee, niin se tulee aina yhdessä\nnäiden tuskien kanssa. Nukahdin äsken ja näin unta. Olin jo likellä\naivan, vaan siinä oli ovi vielä edessä sulettuna, joka piti aukaista.\"\n\nHän näytti tuskalliselta ja levottomalta ja koetti kääntyä tilallaan.\n\n\"Nämä vaivat pääsen läpi, niin sitten loppuu. Siinä olivat vielä syvät\nkuilut kahden puolen, vaikka olikin likellä. Nyt se taas hyökkää, nyt\non vielä taisteltava vihollista vastaan viime kerta.\"\n\nAnna Loviisa ja Albertiina veisasivat hiljaa huojuttaen itseään\ntoistensa vieressä. Talikynttilä paloi pöydällä pitkällä, läähättävällä\nliekillä.\n\n\"Sanokaa niille, että tulevat tänne!\" kuului sairas sanovan heikolla,\nvalittavalla äänellä.\n\nOvesta tuli väkeä hiljaa hiipien ja toistensa taakse pyrkien, miehet\npyyhkien pitkää tukkaansa korvan taakse ja arastellen istuen penkille\nseinän viereen.\n\n\"Sitä minä vielä, että pitäkää ovet aina auki heränneille, kaikille\nvaivatuille ja velanalaisille. Täällä ne ovat rukoilleet yhdessä ja\nitkeneet, milloin ilosta, milloin surusta. Te olette niitä nähneet\nja niiden veisuuta kuulleet. Minä lähden pois — minulla on tämä yö\nviimeinen — vaan te jäätte tänne. Ette saa jättää Saarta kylmille. Nyt\nen jaksa enää. Jumalan sana — se vielä —\"\n\nHän sanoi sen viimeisen vaivalloisesti, voimainsa perästä painaen\npäätään taaksepäin ja liikuttaen kättään merkiksi, että tahtoi jäädä\nyksin.\n\nAnna Loviisa ja Albertiina seisoivat hetken eteisessä odottaen ja\nkuunnellen ja ovea hiljaa raoittaen.\n\n\"Avaa, Herra, tämä viimeinen portti — avaa tämä, niinkuin avasit sen\nensimäisenkin!\" kuului sairaan rukoileva ääni sisältä. \"Köyhä, kurja\nsyntinen pyrkii luoksesi, vaan ei pääse omalla voimallaan. Avaa armosta\n— sisältäpäin sieltä — Kristuksen tähden!\"\n\nOli sitten taas niin hiljaista, ettei kuulunut muuta mitään, kuin\nsairaan raskas, vaikea hengitys.\n\n\"Minne ne menivät? Tuli tuskan ja vaivan aika. Luulin jo päässeeni,\nvaan en päässytkään vielä. Saatana tukkii tietään viime virstalla.\nLukekaa jotain 'Hunajan pisaroista'.\"\n\n\"Niin — se heikoinkin katse Kristukseen tekee terveeksi. Vaan kyllä\npimentää. En näe mitään, en tunne mitään muuta kuin syntiä, ei ole\nmitään valoa eikä voimaa sielussa. Vaan tiedän, että on sittenkin\nHerra siellä takana. Odotan ja ikävöin Herraa, niinkuin olen ennenkin\nodottanut. Miksen odottaisi ja tyytyisi tähän, kun on kerran niin\nlikellä — tämmöinen pieni, lyhyt matka vain.\"\n\nHe istuivat kaiken yötä sairaan vuoteen vieressä, Anna Loviisa ja\nAlbertiina, nostivat ja laskivat ja korjailivat peitettä, pyyhkivät\npäätä ja pitivät kättä otsalla, väliin veisaten jotain hiljaa ja sitten\ntaas istuen äänettöminä.\n\nAamupuoleen loppuivat vihdoin tuskat, ja sairas makasi rauhallisena,\nvaan heikkona, niin ettei jaksanut kättään kohoittaa.\n\n\"Voitin toki\", sanoi hän hiljaa. \"Kaikki on kirkasta. Nyt saan kuolla\ntässä. En osaa kiittää Herraa, niinkuin tahtoisin, vaan ole sinä,\nJeesus Kristus, kiitokseni Jumalan edessä.\"\n\nHänen silmänsä näkyivät samentuvan, ja kieli sammalsi oudosti.\nAlbertiina kulki kiireesti pirttiin, ja samassa tuli talon väkeä\nsisälle kamariin.\n\nSeistiin liikkumattomina kädet ristissä ja katsottiin tuijottaen, miten\nsairaan rinta kohosi ja laski, ja miten silmäluomet lepäsivät velttoina\nkuolevan katseen yli.\n\nJa sitten ei enää muuta mitään kuin että pää kallistui hiukan\nkallelleen kamariin päin, ja rinta korahti hengen lähtöä...\n\n\n\n"]