Historiallinen esitys 1600-luvulla Delaware-joen varrelle perustetusta siirtokunnasta ja sen suomalaisista asukkaista. Teos valottaa Uuden Ruotsin vaiheita, siirtolaisten arkea ja luterilaisen kirkon roolia Amerikan varhaisessa asutushistoriassa.
S. Ilmosen 'Amerikan ensimäiset suomalaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3434. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.
AMERIKAN ENSIMÄISET SUOMALAISET
Eli Delawaren siirtokunnan historia
Kirjl
S. ILMONEN
Hancock, Michigan, U.S.A., 1916 Suomalais-luteerilaisen kustannusliikkeen kirjapaino, 1916.
SISÄLLYS:
Alkulause I. Amerikan löytäminen ja sen siirtokunnat II. Delawaren siirtokunta ja retket sinne
III. Delawaren siirtokunnan vaiheet
IV. Luterilainen kirkko ja yhteys Ruotsin kanssa
Loppulause.
ALKULAUSE
Ne suomalaiset siirtolaiset, jotka seitsemännellätoista vuosisadalla saapuivat Delawareen, ovat harvalukuisuudestaan huolimatta ensimäiset Suomen kansan edustajat Amerikassa. Tulleina sellaiseen aikaan, jolloin laskettiin perustuksia tämän maan asutukselle, luetaan heidät kuuluviksi kolonial-kauden siirtolaisiin, joilla Amerikan historiassa on kunniakas maine ja tärkeä merkitys. Ainoastaan harvat Europan kansoista ovat olleet osallisena Pohjois-Amerikan varhaisemmassa asuttamisessa. Suomen kansa kuuluu näihin harvoihin.
Laskiessani rakkaan siirtokansani käteen tämän lyhyen historian Delawaren siirtokunnasta toivon sen puutteellisuuksistaan huolimatta antavan näistä jokseenkin vähän tunnetuista asioista tietoja, joita monet odottavat. Yksityisenä kustantajana en katsonut voivani laajaa teosta julkaista, päinvastoin koetin asian käsittelyn saattaa mahdollisimman suppeaan muotoon. Kirjassani olen koettanut erityisemmin käsitellä juuri niitä asioita, jotka tulevat kosketuksiin suomalaisten kanssa. Tämä tehtävä ei ole ollut helpoimpia, sillä siirtokuntaan muuttaneitten ja siellä asuneiden suomalaisten ja ruotsalaisten asiat ja heitä koskevat tapahtumat ovat aivan kuin elimellisesti toisiinsa yhtyneinä.
Lähdekirjoista mainittakoon tärkeimpinä: Amandus Johnson, The Swedish Settlements on the Delaware; Israel Acrelius, A History of New Sweden; Benj. Ferris, A History of Original Settlements on the Delaware; Samuel Hazzard, Annalls of Pennsylvania; The Record of Upland Court; The Record of Christina Church; V. Salminen, Ruotsin metsäsuomalaiset; Peter Kalm, Travels to the North America; sen lisäksi joukko kaikenlaisia siirtokuntaa koskevia asiakirjoja, joita säilytetään Pennsylvanian Historiallisen Seuran arkistossa Philadelphiassa.
Suomi-opistolla, lokakuulla 1916.
S. Ilmonen
I. AMERIKAN LÖYTÄMINEN JA SEN SIIRTOKUNNAT
NORJALAISTEN RETKEILYT
Rohkeat norjalaiset löytöretkeilijät löysivät ajanlaskumme 10:nnen vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikan rannalla sijaitsevan Grönlannin saaren ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Näillä retkillään olivat he kaiketi huomanneet kaukaa lännestä siintävän rannikon, heille tuntemattoman maan. Niinpä eräs rohkea retkeilijä Leif Ericksson läksi vartavasten varustetulla laivalla tarkemmin tutkimaan tätä tuntematonta rannikkoa. Vanhat islantilaiset tarinat kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa pitkät matkat ja pysähtyneen useammissa seuduissa maata tarkastelemaan. Connecticutin rantamilta löysivät he niin runsaasti viinirypäleitä, että kutsuivat sitä nimellä “Vinland” (“Viinimaa”). Muitakin nimiä tapaa tälle norjalaisten löytämälle maalle vanhoissa lauluissa ja kertomuksissa. Niinpä esiintyy niissä nimet “Markland” ja “Finland”. Täytyy otaksua norjalaisten luulleen tulleensa meren poikki oman maansa rajanaapurien suomalaisten maahan, ja siitä johtuu nimi Finland. Olisipa ihmeellistä, jos todellakin tätä maata olisi kaikkein ensiksi kutsuttu Finlandiksi.
Tämä Amerikan ensimäinen löytäminen tapahtui v. 1001. Norjalaisilta ei kuitenkaan jäänyt löytämiinsä maihin asutuksia eikä varsinaisia kauppa-asemiakaan, vaikkakin he myöhemminkin silloin tällöin purjehtivat Marklandin eli Finlandin rannoilla. Kuitenkin arvellaan erään pyöreän tornin Rhrode Islandissa olevan norjalaisten rakentaman. Luullaanpa tavatun jätteitä itse norjalaisistakin, jotka mahdollisesti pienenä joukkona asettuivat uuteen maahan ja sulivat alkuasukkaisiin.
CHRISTOPHER COLUMBUKSEN Y. M. LÖYTÖRETKET
Kunnia Amerikan löytämisestä kuuluu mainiolle genovalaiselle merenkulkijalle Christopher Columbukselle. Syntyneenä ja kasvaneena kaupastaan kuuluisassa ja kehittyneessä Italian merikaupungissa Genovassa sai hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan verrattain hyvän koulukasvatuksen sekä harjaantui niinikään nuorena purjehdukseen. Hän oli tarkoin tutustunut aikansa merenkulkuun ja löytöretkiin, mikäli ne koskivat kauppatien etsimistä Indiaan Afrikan mantereen ympäri, koska hän itse oli ollut mukana ainakin yhdellä näistä retkistä. Tultuaan vakuutetuksi maan pallonmuotoisuudesta alkoi Columbus harkita suoremman laivareitin löytämistä Indiaan. Hän laski, että jos Canarian saarilta purjehdittaisiin suoraan länttä kohden, tultaisiin Indiaan. Mutta kuka uskaltaisi pyrkiä tuntemattoman Atlannin aavalle, ja kuka uhraisi varoja laivojen varustamiseen tällaista epätietoista ja vaarallistakin matkaa varten? Vuosikausia sai Columbus kulkea toisesta Europan hovista toiseen esittelemässä suunnitelmiansa uudesta merireitistä Indiaan. Vihdoin lupautui Espanjan jalo kuningatar Isabella avustamaan asiassa Columbusta, ja niin saatiin kuningas Ferdinandinkin suostumus löytöretkeily-yritykseen. Matkaa varten varustettiin kolme laivaa.
Palos-satamasta Espanjassa läksi Columbus merkilliselle matkalleen 3 p:nä elokuuta v. 1492. Hän oli itse varmistunut kutsumuksestaan tähän suureen tehtävään, niin että hän ei hetkeäkään epäillyt matkan onnistumista, jota vastoin merimiehet menettivät toivonsa ja malttinsa, kun viikkokausia purjehdittiin maata näkemättä. Vihdoin lokakuun 12 p:nä saavuttiin muutamien pienten saarten luokse, ja eräälle niistä nousi Columbus miehineen. Saaren nimitti hän San Salvadoriksi sekä omisti sen Espanjan hallitukselle. Tämä saari kuuluu Keski-Amerikan Pahama-saaristoon. Samalla retkellään kävi Columbus myöskin Cubassa, Haitissa ja Porto Ricossa y. m. saarilla. Laivat lastattuina löydettyjen maiden tuotteilla ja mukanaan muutamia vangiksi otettuja indiaaneja purjehti Columbus takaisin Espanjaan, jossa häntä odotti ruhtinaallinen vastaanotto. Meritie yli Atlannin valtameren oli löydetty.
Columbus teki vielä kolme muutakin matkaa löytämiinsä maihin, käyden näillä retkillään m. m. Etelä-Amerikan mantereella Venezuelassa ja Guineassa. Vuonna 1506 kuoli tämä kaikkien aikain suurin löytöretkeilijä siinä luulossa, että hän oli löytänyt vain uuden meritien Indiaan ja että ne saaret ja maat, joissa hän kävi, kuuluivat varsinaiseen Indiaan Aasiassa. Hän ei ollenkaan aavistanut, että hän oli löytänyt erityisen suuren mantereen eli “uuden maailman”. Oikein on sanottu, että tämänveroista löytöretkeä ei oltu ennen tehty eikä tulla vastakaan tekemään, sillä vaikkakin myöhempi Austraalian löytäminen oli suurta, on Amerikan löytöä pidettävä verrattomasti tärkeämpänä ja historiallisesti aikansa suurimpana tapauksena.
Jos jo ennestäänkin sen aikaisia merenkulkijoita innosti löytöretket ja uusien meriteitten etsiminen Indiaan, niin nousi tämä innostus huippuunsa, kun Europassa levisi tieto Columbuksen ensi matkan onistumisesta. Olihan sen kautta ratkaistu kysymys tuosta siihen asti epätietoisesta seikasta: Atlannin valtameren ylitse purjehtimisen mahdollisuudesta. Tämän jälkeen alkoivat myöskin Englanti ja Portugal, kilpaillen Espanjan kanssa, etsiä ennen tuntemattomia maita.
Englannin kuninkaan varustamilla laivoilla läksivät myöskin Italiasta kotoisin olevat, mainiot merenkulkijat Johan ja Sebastian Cabot vuosina 1487 ja 1498 etsimään mahdollisesti löytyvää pohjoisempaa meritietä Indiaan. Tällä tavalla Cabotien retkikunnat kulkivat jotensakin samoja reittejä kuin aikoinaan norjalaiset löytöretkeilijät. Pohjoista kulkuväylää Indiaan he eivät löytäneet, mutta sensijaan tuli tarkastelluksi Pohjois-Amerikan rantamat Labradorin niemimaasta eteläosaan saakka. Nimellisesti omistettiin tämä laaja alue Englannin hallitukselle.
Espanjassa varustettiin yhä uusia retkikuntia Atlannin takaiseen maahan. V. 1488 kävivät siellä löytöretkellä Alanzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, jotka molemmat olivat olleet mukana Columbuksen ensi matkalla, kauttaaltaan tutkistellen Etelä-Amerikan pohjoisrannikon toivossa löytää kultaa tai muita jaloja metalleja.
Samana vuonna purjehtivat Alonzo Nino ja Vincento Pinzon, jotka niinikään olivat olleet Columbuksen seuralaisina, edellinen Venezuelan rannikkoja, jälkimäinen Etelä-Amerikan rantamilla Amazon-joen suulle saakka. Ninon retkikunta saikin runsaan saaliin helmiä y. m.
Portugalilaiset olivat viidennellätoista vuosisadalla johtaneet löytöretkiä etupäässä Afrikan rannoille ja Indiaan. Mutta Columbuksen löydöt käänsivät heidänkin katseensa Atlannin valtameren toisella puolen mahdollisesti sijaitseviin maihin. Niinpä v. 1500 Portugalin hallitus varusti verrattain suuren laivueen etsiskelemään niinikään mahdollisesti löytyvää lyhempää meritietä Indiaan ja uusia maita sekä rikkauksia. Tämän retkikunnan johtajaksi tuli Carbal. Sen löytöjen tuloksena oli Brazilia, joka jo etukäteen oli paavin välityksellä merkitty Portugalille kuuluvaksi. Seuraavana vuonna lähetti Portugalin hallitus kolmilaivaisen retkikunnan tarkemmin tutkimaan Portugalin uutta siirtomaa-aluetta, ja tämän retkikunnan johtajaksi nimitettiin Americus Vespucius. Tällä kerralla tunkeuduttiin syvemmälle Brazilian sisämaahan, tehden tärkeitä havaintoja, sekä purjehdittiin niin kauas etelään, että Vespuciukselle kävi selväksi, että tämä löydetty maa-alue ei voinut olla, kuten luultiin, mikään Aasian rantasaaristoon kuuluva saari, vaan sen täytyi olla erityinen, vieläpä varsin laaja maanosa eli mannermaa. Löydöistään ja havainnoistaan laati Vespucius melkoisen seikkaperäisen kirjallisen selostuksen, mikä oli ensimäinen laatuaan.
AMERIKA SAA NIMENSÄ
Seikkailuja ja valloituksia
Americus Vespuciuksen kirja uudesta maanosasta käännettiin englannin ja saksan kielille, ja herätti se ansaittua huomiota. Kun saksalainen maantieteen opettaja Waldseemüller St. Die Collegessa, Lorrainessa (Lothringenissa), laati maantieteen ja uuden kartan, merkitsi hän niihin neljä maanosaa, antaen uudelle maanosalle nimeksi Americuksen maa eli Amerika.
Mikäli on kysymys toiminnasta Amerikassa, erittäinkin Etelä-Amerikassa, voidaan kuudennentoista vuosisadan alkupuoli merkitä seikkailujen ja valloitusten aikakaudeksi, seikkailujen, joissa espanjalaiset ovat johtavina henkilöinä. Siihen asti tuntemattomat, puolisivistyneet Etelä-Amerikan kansat vuosisatojen kuluessa kokoamine rikkauksineen tulivat tunnetuiksi, mutta samalla joutuivat espanjalaisten säälimättömän kohtelun alaisiksi, jonka kautta he menettivät valtansa, rikkautensa ja useassa tapauksessa henkensäkin. Fernandez de Avila ja de Cordova valloittivat Nigaraguan v. 1521. Eräs espanjalainen aatelismies ja hurjanrohkea seikkailija Cortez tunkeutui joukkoineen Mexicoon v. 1521, kukistaen sen verrattain voimallisen kansan. Sen kultarikkaudet hän vei saaliina Espanjaan. Fr. Pizarro löysi ja valloitti Etelä-Amerikan rikkaimman maan Perun vuosina 1533—34. Espanjalaiset retkeilivät vielä Guatemalassa, Ecuadorissa, Paraguayssa ja Chilessä, saaden saaliikseen, mistä enemmän, mistä vähemmän kultaa ja muita rikkauksia. Kerrotaanpa muutaman tällaisilla aarteilla lastatun laivan matkallaan Espanjaan uponneen Atlannin myrskyisiin aaltoihin.
Pohjois-Amerikan eteläosaan niinikään tekivät espanjalaiset seikkailu- ja kullanetsintäretkeilyjään: Marcos Uuteen Mexicoon, löytämättä etsimäänsä kultaa, Ponce de Leon Floridaan sekä de Sato Georgiaan ja Alabamaan. Viime mainitun retken tuloksena oli Mississippi-virran löytäminen. Tunkeutuivatpa muutamat kullanetsijät Ala-Californiaankin saakka.
Espanjalaiset ja portugalilaiset ryhtyivät myöskin perustelemaan Etelä-Amerikaan siirtokuntia, jotka muodostuivat etupäässä kauppa- ja lähetysasemiksi. Näitten siirtomaittensa kautta rikastuivat Espanjan ja Portugalin valtakunnat vallan satumaisen nopeasti sekä saavuttivat joksikin aikaa maailmanvallan ja johtavan aseman merenkulussa ja kaupassa.
POHJOIS-AMERIKAN SIIRTOKUNNAT
Toista vuosisataa kului Amerikan löytämisestä, ennenkuin siirtokuntia ryhdyttiin perustamaan Pohjois-Amerikan mantereelle. Rannikkoretkeilyjä ja tutkimuksia olivat tehneet englantilaiset Cabotit, ranskalaiset Cortereal ja Werranzo, espanjalaiset de Sato ja Ponce de Leon y. m., mutta kun ei Pohjois-Amerika näyttänyt tarjoavan erityisempiä kultasaaliita, jäi sen asuttaminen myöhemmäksi. Vasta seitsemännellätoista vuosisadalla kohdistui Europan huomio siirtomaakauppaan sekä sellaisten alusmaitten valtaamiseen, joista voitaisiin saada raaka-aineita y. m. Mikäli tällainen asuttaminen koskee Pohjois-Amerikaa, on siinä Englannilla pääosa. Edellä jo on mainittu espanjalaisten retket Floridaan ja Californiaan.
ENGLANNIN SIIRTOKUNNAT
Vuonna 1584 ryhtyi etevä englantilainen merenkulkija ja valtiomies Walter Raleigh kuningatar Elisabethin myötävaikutuksella perustamaan siirtokuntaa Pohjois-Amerikaan. Hän lähetti ensin tutkijaretkikunnan etsimään sellaiselle siirtokunnalle mahdollisimman sopivaa maa-aluetta. Retkikunta valitsi Roanoke-saaren lähellä olevan rantamaan, jonka nimeksi annettiin kuningattaren kunniaksi Virginia. Seuraavana vuonna lähetti Raleigh ensimäisen siirtolaisjoukon Virginiaan, mutta siirtolaiset eivät viihtyneetkään “Uudessa maailmassa”, vaan palasivat takaisin Englantiin. Siitä, mihin toinen matkue, jonka Raleigh lähetti v. 1587, myöhemmin hävisi, ei ole koskaan saatu varmuutta. Näin tuloksettomaksi jäi englantilaisten ensimäinen siirtokunnan perustamisyrite. Näitten retkien kautta tuli kuitenkin hyödyllinen perunakasvi tunnetuksi Europassa.
Englannissa päätettiin nyt ryhtyä voimaperäisempiin toimenpiteisiin siirtokuntain ja uutten kauppa-asemain perustamiseksi Amerikaan. Tarkoitusta varten muodostettiin kaksi suurta kauppayhtiötä: Londonin ja Plymouthin kauppayhtiöt, joille kummallekin kuningas antoi erikoisoikeuksia asuttamiinsa maihin Pohjois-Amerikassa. Sovittiin niin, että Londonin kauppakomppania asuttaisi Pohjois-Amerikan etelärannikot ja Plymouthin komppania pohjoisrannikot.
Londonin kauppayhtiön toimesta tehtiin v. 1607 uusi yritys Virginian siirtokunnan asuttamiseksi lähettämällä sinne toistasataa siirtolaista. Nämä muodostivatkin sitten pysyväisen perustuksen Englannin siirtolaisasutukselle Virginiassa. Saaden vuotuisesti uusia tulokkaita Englannista ja harjoittaen emämaan kanssa vilkasta tupakan y. m. siirtomaatavarain kauppaa kasvoi asutus verrattain ripeästi ja alkoi kehittyä kukoistavaksi siirtokunnaksi.
Uskonsa tähden vainotut “pilgrimit”, jotka olivat muuttaneet Hollantiin, halusivat siirtyä Amerikaan, sillä siellä he erityisenä siirtokuntana toivoivat saavansa säilyttää uskontonsa ja kielensä. Englannin hallitus suosi tätä hanketta ja antoi heidän muutolleen tarpeellista avustusta. V. 1620 saapui Plymouthin kallioiselle rannikolle Massachusettsin valtioon toistasataa pilgrimiä, pannen alun “Uuden Englannin” asutukselle. Yhdeksän vuotta myöhemmin siirtyivät “puritaanit”, toinen vainottu kristittyjen joukko, Englannista Uuden Englannin rannikolle ja perustivat laajanpuoleisen yhteiskuntansa Salemin ja Bostonin kaupunkien seuduille. Kahdessa vuodessa saapui kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia puritaaneja 800 henkeä. Maanviljelijöitä, kauppiaita, käsityöläisiä, pappeja ja opettajia siirtyi tänne kaikin puolin aineellisesti hyvin varustettuna joukkona ja siitä oli seurauksena tämän uudisasutuksen tavattoman nopea kasvaminen ja voimistuminen. Uuden Englannin siirtokunnasta levisi englantilainen asutus pohjoiseen päin Maineen ja New Hampshireen ja etelään Rhode Islandiin ja Connecticutiin.
RANSKALAINEN SIIRTOKUNTA
Kuuluisa ranskalainen merenkulkija Cartier löysi vuonna 1534 St. Lawrence-virran sekä laski perustuksen ranskalaiselle siirtokunnalle Pohjois-Amerikassa. Mutta varsinainen ranskalaisasuttaminen alkaa vasta seitsemännentoista vuosisadan alusta, jolloin kuuluisa Samuel de Champlain perusti ranskalaisen siirtokunnan Acadiaan ja toisen tärkeämmän asutuksen nykyisen Quebecin kaupungin paikalle, rakentamalla siihen puisen linnoituksen lähetystyön ja turkiskaupan suojaksi (v. 1608). Tätä siirtokuntaa kutsuttiin ensin "Uudeksi Ranskaksi", mutta myöhemmin yleistyi Canadan nimi, jonka indiaanit olivat siirtokunnalle antaneet. Se nimi merkitsee linnoitettua kylää ja tarkoitti aluksi Champlainin linnoituskylää Quebecin luona. Näillä laajoilla retkeilyillään, joita ranskalaiset lähetyssaarnaajat, valtionasiamiehet ja turkisliikkeen välittäjät tekivät seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella Huron-, Superior- ja Michigan-järvien rantamille, kulkivat he Mississippi-virtaa myöten aina Mexicon lahdelle saakka, perustellen lähetys- ja kauppa-asemia: Sault Ste. Marien, Detroitin, St. Louisin ja New Orleansin paikoille. Nämä sivistyksen tienraivaajat ovat Marquette, Hennepin, Jolliet ja La Salle.
Ranskalainen asutusalue Amerikassa tuli alustapitäin tavattoman laajaksi, ja siitä syystä ei se voinut muodostaa kansallisuuden säilyttämiselle välttämätöntä yhtenäisyyttä eli kokonaisuutta. Ja seurauksena olikin ranskalaisten nopea sulautuminen alkuasukkaisiin indiaaneihin. Tällä lailla syntyi Canadalle ominainen ranskalais-indiaani sekarotu, jonka jätteitä nykyään tapaa aika paljon Quebecin ja Ontarion valtioissa.
ESPANJAN SIIRTOKUNNAT
Espanjalaiset ovat yleensä asuttaneet Etelä-Amerikan, mutta myöskin Pohjois-Amerikan mantereelle perustivat he monia pieniä siirtokuntia eli — paremmin sanoen — lähetysasemia, joista käsin tehtiin käännytystyötä indiaanien keskuudessa. Näiltä lähetysasemilta levisi espanjalaisia ympäristöihin ja sulautui alkuasukkaisiin. Nykyään kutsutaan heitä kreoleiksi. Pohjois-Amerikan huomattavimmat espanjalaiset lähetysasemat ja asutukset olivat: St. Augustine Floridassa, San Antonio Texasissa, Santa Fe New Mexicossa ja San Diego Etelä-Californiassa.
HOLLANNIN SIIRTOKUNTA
Alankomaalaiset olivat seitsemännellätoista vuosisadalla etevimpiä merenkulkijoita ja huomattava kauppakansa. Oli siis aivan luonnollista, että heidän huomionsa kääntyi niinikään valtameren takaisiin, enemmän tai vähemmän tunnettuihin maihin ja siis myöskin Amerikaan.
Mainio merenkulkija ja löytöretkeilijä Henry Hudson purjehti v. 1609 Pohjois-Amerikan vesillä etsiskellen mahdollisesti vielä löytyvää lyhempää meritietä eli pohjoisväylää Indiaan. Tällä retkellään löysi hän Hudson-lahden, mutta ei meritietä Indiaan. Paluumatkallaan purjehti Hudson Pohjois-Amerikan rannikkoa etelään ja pyrki Hudsonvirran leveän väylän kautta länteenpäin. Tämän löytöretkeilyn tuloksena oli hollantilaisen siirtokunnan perustaminen Amerikaan. Hudson-virran rannalle, nykyisen Albanyn kaupungin kohdalle, rakennettiin hollantilainen linnoitus turkiskaupan suojaksi vuonna 1614 ja indiaaneilta ostettiin Manhattan saari, jolle perustettiin New Amsterdamin kaupunki, jonka nimi myöhemmin muutettiin New Yorkiksi. Hollantilaisten perustamaa uudisasutusta kutsuttiin “Uudeksi Alankomaaksi”.
Hollannin kauppakomppania laajensi indiaanikauppaansa ja siirtokunta-asutusta New Jerseyn puolelle ja Delaware-joen varrelle saakka. Sinne rakensi se v. 1620 Fort Nassau nimisen pienen puulinnoituksen kauppansa ja siirtokuntansa suojaksi, mutta tämän linnan hävittivät indiaanit, ja hollantilaisten uudisasukkaiden täytyi paeta takaisin “Uuteen Alankomaahan”.
Vaikka hollantilaisten siirtokunta-alote Delaware-joen varrella epäonnistui, niin omistivat he kuitenkin alueita sanotun joen varsilla itselleen ja siitä syystä koettivat estää kaikilla tavoin näille seuduille suuntautunutta ruotsalaista ja suomalaista uudisasutusta.
RUOTSALAIS-SUOMALAINEN SIIRTOKUNTA
Se, että tämän ajan etevimmät Europan vallat: Espanja, Englanti, Portugali, Ranska ja Hollanti, halusivat perustella siirtokuntia ja kauppa-asemia vasta löydettyyn Amerikaan, oli luonnollista. Mutta tuntuu ihmeteltävältä, että sellaisiin toimenpiteisiin ryhtyi etäinen ja verrattain syrjässä sijaitseva Ruotsikin. Vielä merkillisempää on, että tällöin vielä tuskin kansakuntain joukkoon luettu Suomen kansa sai olla osallisena Amerikan varhaisimmassa kansoittamisessa, monien suurempien Europan kansallisuuksien jäädessä osattomiksi tämän suuren ja kauniin tasavallan varhaisimmasta asuttamisesta.
Ennenkuin käymme yksityiskohtaisemmin käsittelemään ruotsalaisten ja suomalaisten yhteisen siirtokunnan vaiheita, lienee tarpeellista erinäisten asioitten ymmärtämiseksi luoda lyhyt silmäys sen aikaiseen valtiolliseen tilanteeseen Ruotsissa ja Suomessa.
RUOTSIN JA SUOMEN VALTIOLLISET OLOT JA SUHTEET 17:NNELLÄ VUOSISADALLA
Ruotsin huomattavampi merkitys Europan historiassa alkaa 16:nnen vuosisadan alusta, kuningas Kustaa Vaasan ajoilta. Uskonpuhdistus merkitsi ruotsalaisille, niin kuin yleensä muillekin kansoille, omintakeisempaa henkistä ja kansallista kehitystä, uskonnollisten, kansallisten ja valtiollisten oikeuksien tunnustamista ja kehittämistä. Kieltämättä sai Ruotsi näitä saavuttaakseen taistella melkeinpä yli voimainsa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan. Näissä taisteluissa, joista nouseva pohjolan kansa suoriutui voittajana, kouluuntui sille erittäin harjaantunut armeija ja sellaisia sotapäällikköjä kuin Pontus de la Gardie, Torstensson, Kaarle Kustaa Wrangel ja Kustaa II Aadolf sekä suomalaiset Hornit, Flemingit, Jaakko de la Gardie, Stålhandske ja Wittenberg.
Kolmikymmenvuotisessa sodassa kääntyivät hätääntyneet ja nääntyneet pohjois-Saksan pikkuruhtinaat Ruotsin kansan ja sen sankarikuninkaan Kustaa II Aadolfin puoleen, pyytäen avukseen Venäjän ja Puolan sodissa harjaantunutta pohjolan armeijaa. Kustaa Aadolf menikin ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksaan, pysähdytti Breitenfeldin taistelukentällä katolisten voittokulun ja pakotti heidät peräytymään. Vielä toisiakin huomattavia voittoja saatuaan kaatui Ruotsin ja Suomen suurin kuningas Kustaa Aadolf Lutzenin kentällä, jossa hänen armeijansa kumminkin voitti. Kuninkaan koulussa harjaantuneet päälliköt, Banér, Wrangel, Torstensson, Stålhandske, Horn, Wittenberg y. m. jatkoivat taistelua Saksassa, kunnes evankelisen opin vapaus oli turvattu ja luterilainen kirkko saanut oikeutensa tunnustetuksi Europassa.
Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kohosi Ruotsi joksikin aikaa yhdeksi Europan suurvalloista. Tämä seikka taas teki Ruotsille mahdolliseksi harjoittaa ulkomaakauppaa ja harkita siirtokuntainkin perustamista valtameren takaisiin maihin.
Suomi. Vuoden 1157 tienoilta oli Suomi kuulunut tärkeänä osana Ruotsin valtakuntaan. Sen historian vaiheet, ulkonainen ja sisäinen kehitys liittyvät kiinteästi Ruotsin kansan historiaan. Historian lehdillä ei ilmene paljoakaan alkuperäistä suomalaista ennen uskonpuhdistuksen aikoja. Sivistys oli länsimainen ja käytti ilmaisumuotonaan latinan tai ruotsin kieltä.
Uskonpuhdistus synnytti Suomen kansalle oman kirjakielen ja hankki sille jossain määrin kansallista tunnustusta ja oikeuksiakin. Niinkuin suuri uskonpuhdistaja Martti Luther käänsi Uuden Testamentin kansansa (saksan) kielelle, samoin käänsi hänen oppilaansa Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola Uuden Testamentin suomeksi. Laatimalla aapisen sekä muita alkeisoppikirjoja laski hän perustuksen suomenkieliselle kirjallisuudelle. Suomen kansan omintakeinen henkinen viljelys sai näin alkunsa.
Valtiollisessa suhteessa alkaa Suomi myöskin esiintyä kansakuntana, vaikkakin elimellisesti Ruotsin valtakuntaan kuuluvana. Käydessään Suomessa vuonna 1556, kohotti kuningas Kustaa Vaasa tähän asti tavallisena maakunta pidetyn Suomen herttuakunnaksi, samalla nimittäen poikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Jonkun aikaa asuikin “Suomen herttua” pääkaupungissaan Turussa, pitäen siellä loistavaa hovielämää, seuranaan sikäläiset suomalaiset aatelismiehet. Että herttualla tai hänen miehillään olisi muutoin ollut aikomus tehdä Suomen maasta eli Suomen herttuakunnasta joku erinäinen ja itsenäinen valtakunta, ei ole voitu toteennäyttää. Mutta totta se on, että herttua ei unohtanut olevansa Suomen herttua ja alamaistensa olevan suomalaisia (Yrjö Koskinen, Suomen Historia, s. 149).
Ruotsin valtakunnan taisteluissa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan, oli suomalaisilla tärkeä osa, ja he muodostivatkin lähes puolen armeijasta. Myöskin kolmikymmenvuotisen sodan taisteluissa ansaitsivat suomalaiset sotilaat ja päälliköt kunnioitetun nimen. Pitkät ajat tämän sodan jälkeen pysyivät Suomen ratsumiehet maineessa kautta Saksan urhoollisuutensa ja kestävyytensä tähden.
II. DELAWAREN SIIRTOKUNTA JA RETKET SINNE
WILLEM USSELINX JA ETELÄN KAUPPAYHTIÖ
Siirtokunta-aatteen herättäjänä Ruotsissa on pidettävä hollantilaista Willem Usselinxia. Hän oli aikakautensa merkillisimpiä miehiä. Antverpenissä syntyneenä sai hän sikäläisissä kouluissa verrattain hyvän kasvatuksen. Aika oli seikkailujen ja merenkulun lupaava aika. Niinpä alotti Usselinx verrattain nuorena merenkulkunsa ja ulkomaamatkansa. Useat vuodet purjehti hän Espanjan ja Portugalin vesillä, kävi Azorein saarilla y. m., palaten monivuotisilta matkoiltaan varakkaana miehenä. Nyt alkoi hän suunnitella suurenmoisia kauppayhtiöitä ja siirtokuntain perustamista merentakaisiin maihin. Näissä puuhissa kulutti hän miehuutensa parhaat päivät, matkustellen valtakunnasta toiseen, hovista hoviin ja kaupungista kaupunkiin, selvitellen suunnitelmiaan ja kauppayhtiöitä perustellen. Isänmaalleen Hollannille oli hän tehnyt suuren palveluksen perustamalla Länsi-Indian kauppaseuran joka myöhemmin harjoitti verrattain laajaa siirtomaatavarakauppaa kautta maailman ja laski perustuksen monelle hollantilaiselle siirtolalle ennestään asumattomissa maissa. Kun Usselinx ei mielestään saanut riittävää palkkiota tästä työstään, lähti hän vääryyttä kärsineen tyytymättömyys sydämessä pois kiittämättömästä isänmaastaan.
Tänä aikana oli Ruotsi suoriutunut onnellisesti taisteluistaan Puolassa ja Venäjällä. Sen nuori sankarikuningas Kustaa II Aadolf osasi rauhantoimillakin kohottaa valtakuntansa arvoa. Willem Usselinx päätti esittää tälle valtioviisaalle hallitsijalle suuret suunnitelmansa niistä mahdollisuuksista, joita Ruotsilla oli perustaa siirtokunta ja laajentaa kauppaansa valtamerentakaisiin maihin. Vuonna 1624 tapahtui Göteborgissa tämä esittely Ruotsin hallitsijalle ja valtakunnan hallintomiehille. Usselinx ei suinkaan jättänyt huomauttamatta sitä seikkaa, että siirtokunnat ja niiden kauppa olivat rikastuttaneet tuntuvasti Espanjaa, Portugalia ja Hollantia. Hän esitti suuren “Etelän kauppayhtiön” muodostamista Ruotsin siirtomaakaupan ja siirtolaisuuden kehittämiseksi. Usselinx määritteli 37 eri pykälässä mainitun kauppaseuran tarkoituksen, oikeudet ja toivotut edut. Mainittakoon tässä muutamia pääkohtia näistä säännöistä: Etelän kauppayhtiö välittää liikettä yleensä kaikkiin maihin, mutta etupäässä kuitenkin merentakaisiin maihin. Se perustaa siirtokuntia ja kauppa-asemia Aasiaan, Afrikaan, Amerikaan ja Malagiaan tarkoituksella lisätä sen kautta Ruotsin kauppaa ja varallisuutta sekä samalla levittää kristinuskoa ja sivistystä pakanamaihin. Yhtiötä tulee hallitsemaan Ruotsin hallituksen valvonnan alainen johtokunta. Hallitus tulee saamaan 4 % kaikesta vienti- ja tuontitavarasta, viidennen osan kaikista kaivantotuotteista ja kymmenennen osan siirtokunnissa korjattavista maanviljelystuotteista. Yhtiöllä puolestaan tulee olemaan oikeus Ruotsin hallituksen avulla rakentaa linnoituksia ja pitää sotaväkeä siirtokuntain ja kauppa-asemain suojelemiseksi, nimittää siirtomaihin kuvernöörejä, asetella oikeusistuimia ja säätää paikallisia lakeja, sovitella ja ratkaista sellaiset asiat, jotka koskevat siirtokunnan suhteita alkuasukkaisiin, tehdä sopimuksia muittenkin hallitusten kanssa, jopa lupa aseelliseenkin puolustukseen, mikäli se koskee siirtokuntain ja kauppa-asemain turvallisuutta, mutta ei sodan julistamiseen eikä hyökkäyksien toimeenpanoon toisiin siirtokuntiin.
Näillä perusteilla muodostetun suuren kauppayhtiön, joka parhaastaan tunnetaan “Etelän yhtiön” nimellä, säännöt vahvisti kuningas Kustaa Aadolf vuonna 1626. Tarvittavan pääoman kokoonsaamiseksi myötiin osakkeita, joita kilvan ostelivat Ruotsin ja Suomen rikkaat miehet. Kuningas merkitsi 450 000 taalarin (Saksan taalarin) arvosta osakkeita, pappissääty 100 000 taalarin osakkeet. Yksityisistä mainittakoon valtiokansleri Oxenstjerna, joka merkitsi 12 000 taalaria ja monet muut aatelismiehet: Hornit, Flemingit, Skytte, Baner, Wrangel y. m., joista mikä merkitsi yhden tuhannen, mikä kymmenen tuhannenkin taalarin arvosta näitä kauppayhtiön osakkeita.
Varustettuna Ruotsin hallituksen suosituskirjeellä matkusteli Usselinx sitten yhtiön asiamiehenä, etsien kauppaseuran osakkaiksi haluavia, Itämeren maakunnissa ja Suomessakin. Hän kävi Riiassa, Räävelissä, Narvassa, Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja Turussa. Itämeren maakunnissa merkittiin osakkeita 50 000, Suomessa 25 000 taalarin arvosta.
Etelän kauppayhtiön alku oli näin ollen hyvin lupaava, joten oli syytä odottaa sen saavan aikaan jotakin siirtomaaliikkeen alalla. Valitettava tosiasia kuitenkin oli, että yhtiöltä puuttui kokeneita johtajia, eikä arvoisa johtokuntakaan käsittänyt liikeasioita tavalla, millä olisi pitänyt. Juuri johtokunnan jäsenet olivat syylliset siihen erehdykseen, että ryhdyttiin kaikenlaisiin kokeiluihin, kuten perustamaan laivaveistämö sekä lasi- ja köysitehdas y. m. vähemmän kannattavia liikeyrityksiä. Yhtiön varat hupenivat näissä puuhissa, ja sen alkuperäinen tarkoitus, Ruotsin kaupan laajentaminen merentakaisiin maihin, lyötiin laimin. Usselinx puolestaan koetti tehdä parhaansa alkuperäisen asian hyväksi, mutta huomattuaan yhtiötä johdettavan harhaan, erkani hän toimestaan, lähteäkseen Saksaan y. m. uusia kauppayhtiöitä suunnittelemaan.
Etelän kauppayhtiön huonoa tilaa koetettiin korjata muuttamalla nimeä, vaihtamalla johtokuntaa sekä keräämällä uusia varoja. Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti kuitenkin kaikki sellaiset puuhat kuin siirtokunnan perustamiset ja kaupan laajennukset. Kuningas Kustaa Aadolf läksi 1630 Saksaan avustamaan sikäläisiä protestantteja heidän taistelussaan uskonvapauden puolesta. Vähän myöhemmin läksi sinne myöskin valtiokansleri Oxenstjerna.
UUDEN RUOTSIN KAUPPAYHTIÖ JA PETER MINUIT
Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti muutamiksi vuosiksi Ruotsin hallituksen puuhat ulkomaakaupan laajentamiseksi ja siirtokuntain perustamiseksi Atlannin valtameren toiselta puolen löydettyihin maihin. Monien mieliin jäi kuitenkin kytemään tämän hankkeen toteuttaminen, joten tämänkin jälkeen pysyi siirtokuntakysymys vireillä.
Kuningas Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen jäi valtiokansleri Axel Oxenstjerna moneksi vuodeksi Saksaan, voidakseen tarkoin valvoa valtakuntansa etuja ja ollakseen sodan kestäessä kiinteässä yhteydessä Ruotsin armeijan kanssa, joka taisteli siellä uskonvapauden ja evankelisen opin puolesta, kuin myöskin ollakseen läheisessä vuorovaikutuksessa niin hyvin pohjois-Saksan evankelisten ruhtinasten kuin Ranskan ja Englannin valtiomiestenkin kanssa. Palatessaan eräältä matkaltaan Ranskasta tapasi Oxenstjerna Hollannin vilkkaassa merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin Länsi-Indian kauppayhtiön johtokunnan jäsenen Samuel Blommeartin, jonka liikehuone harjoitti laajaa siirtomaakauppaa ja välitti Ruotsin vaskikaivosten metallin vientiä ulkomaille. Blommeartin kanssa keskusteltuaan innostui valtiokansleri uudelleen Ruotsin kaupan laajentamiseen valtameren takaisiin maihin, jonne mahdollisesti voitiin perustaa erityinen kauppa-asema ja siirtokunta.
Ruotsalaisen ja suomalaisen siirtokunnan sekä kauppa-aseman perustamisen mitä Willem Usselinx oli aikoinaan suunnitellut, johonkin paikkaan vasta löydetyssä Amerikassa, sai lopullisesti suoritettavakseen Peter Minuit. Hän oli syntynyt Reinin varrella Wesselissä, jossa sai lukiokasvatuksen. Myöhemmin hän oli Hollannin kauppayhtiön palveluksessa ja sen jälkeen Uuden Alankomaan kuvernöörinä Amerikassa, josta hän palasi v. 1632 takaisin Hollantiin. Toiminnanhaluisena miehenä rupesi hän nyt suunnittelemaan siirtokunnan perustamista asumattomaan, kokonaan indiaanein hallussa olevaan Delawaren jokilaaksoon. Saadaksensa yritykseen tarvittavia varoja ja laivoja esitti hän suunnitelmansa varakkaalle Samuel Blommeartille. Tämä ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä hänestä oli viisaampaa kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen tällaisessa asiassa. Blommeartin kehoituksesta esitti Minuit sitten Ruotsin hallitukselle ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön ja siirtokunnan perustamista Ruotsin valtakunnan ja lipun turvissa. Valtiokansleri Oxenstjernan oltua jonkun aikaa kirjeenvaihdossa asiasta Samuel Blommeartin kanssa sai Minuit kehotuksen lähettää siirtokuntaa koskevan esityksensä Ruotsin valtioneuvostolle. Tämä tapahtui vuonna 1636.
Minuitin esitys siirtokunnan perustamisesta Amerikaan sisälsi seuraavat suunnitelmat:
Siirtokunnalle voitaisiin antaa nimeksi “Uusi Ruotsi”. Sille olisi tarjolla sopiva alue: Hollannin ja Englannin siirtokuntain välissä sijaitseva Delawaren jokilaakso, joka ei vielä varsinaisesti kuulunut millekään Europan valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Siellä asuvien indiaanien kanssa voitaisiin harjoittaa tuottavaa turkiskauppaa. Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitseisi ainakin yhden lujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen välttämättömän laivamiehistön ja sitäpaitsi sotamiehiä, joiden tulisi jäädä siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi. Laiva tulisi lastata kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla, kaikenlaisilla työaseilla, joita tarvittaisiin linnaa rakennettaessa sekä näiden lisäksi runsailla rihkama- ja korutavaroilla, joita käytettäisiin vaihtotavarana ostettaessa indiaaneilta majavan nahkoja y. m. kalleita turkiksia. Siirtolaisia yritettäisiin hankkia Ruotsista sekä Hollannista. Retken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä kokoaisi Minuit puolet Hollannista, toisen puolen kuluista suorittaisivat Ruotsin miehet. Minuit huomautti esityksessään myöskin siitä tosiasiasta, että ranskalaisilla, englantilaisilla ja hollantilaisilla oli Pohjois-Amerikassa kukoistavat siirtokunnat ja tuottavat kauppa-asemat, joten Ruotsille, joka oli silloin Europan huomatuimpia valtakuntia, olisi erehdys lyödä laimin valtakunnan tulevalle kaupalle tärkeitten siirtokunta-alueitten hankkiminen Amerikasta.
Valtiokansleri Oxenstjerna oli palannut Ruotsiin ja ryhtynyt tunnetulla tarmollaan johtamaan valtakunnan sisällisiäkin asioita. Peter Minuitin järkevä ja asianmukainen Uuden Ruotsin perustamissuunnitelma sai valtiokanslerin mielipiteen puolellensa, samoin voitti esitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän kannatuksen. Erityisemmin innostui siirtokuntakysymykseen suomalainen amiraali Klaus Fleming [Huom! Ei nuijasodan surkeankuuluisa Suomen maan käskynhaltija Suitian Klaus Fleming, vaan Louhisaaren sukuhaaraan kuuluva Klaus Laurinpoika Fleming, valtiomies ja amiraali, synt. Louhisaaressa v. 1592.] Siirtokuntahanketta rahallisesti tukemaan muodostettiin “Uuden Ruotsin kauppayhtiö”, jonka säännöt kuningatar Kristiina vahvisti vuonna 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan jäseninä oli hollantilaisia yhtä paljon kuin ruotsalaisiakin. Hallintoneuvostoon valittiin Ruotsin miehet Axel Oxenstjerna, Gabriel Oxenstjerna, Klaus Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring sekä hollantilaiset Samuel Blommeart, Adam Bessel, Isak van dem Waeter, H. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi asioita yhtiön hallitusneuvosto, jolla oli konttori Tukholmassa, sekä Hollannissa Samuel Blommeart.
ENSIMÄINEN RETKI RUOTSISTA DELAWAREEN JA KRISTIINAN LINNAN RAKENTAMINEN
Kahta laivaa, “Kalmar Nyckeliä” ja “Grippeniä”, alettiin varustaa keväällä v. 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa perustettaessa välttämättömillä ase-, ruoka- ja muilla tavara varastoilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain varustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan käsiinsä retkikunnan johdon Delawareen. Tottumattomuus tällaisten pitkämatkaisten laivain varustamiseen ja ennen kaikkea vaikeus saada tarvittavaa laivaväestöä ja sotamiehiä viivyttivät matkalle lähtöä kesästä myöhäiseen syksyyn. Ruotsista ei siihenkään mennessä saatu tarpeeksi merimiehiä, vaan oli pakko hankkia lisää Hollannista. Useimmat linnan puolustusväkeen varatut sotamiehet olivat ruotsalaisia. Varsinaisia siirtolaisia ei mainita tällä ensi matkalla olleen. Tuskin lienee myöskään ollut mukana suomalaisia.
Marraskuussa läksivät laivat yhdessä matkalle Ruotsista, mutta jo Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä erkanivat toisistaan. “Kalmar Nyckel” sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Molemmat laivat purjehtivat hollantilaiselle Texelin laivatelakalle korjattaviksi ja viipyivät satamassa jouluun saakka. Keskitalvella jatkettiin matkaa läpi Englannin kanaalin ja sen jälkeen ohjattiin laivat kohti Azorien saaria, joilla pysähdyttiin. Siitä suunnattiin matka kohti Keski-Amerikan saaristoon kuuluvaa Antiqua-saarta. Täältä purjehdittiin pohjoiseen ja tultiin vihdoin kolmikuukautisen vaivalloisen matkan perästä Delawaren leveään lahteen.
Oli kaunis keväinen aamu, kun retkikunnan jäsenet astuivat Amerikan mantereelle lähellä sitä paikkaa, joka tunnetaan nimellä Cape Henelop eli May. Rannalla kasvava lehtimetsä oli pukeutunut kevätpukuunsa. Nurmen vihreys, kukkien kauneus, lintujen ihana viserrys ja etelän hurmaavan kevään sulous valtasi pohjolan miesten mielet niin voimakkaasti, että he kutsuivat paikkaa “Paratiisin niemeksi”.
Tälle paikalle ei siirtokuntaa kuitenkaan perustettu, vaan purjehdittiin useita kymmeniä maileja ylemmäksi leveätä Delavaren jokea myöten ja tultiin eräälle haarajoelle. Siinä, missä nykyään sijaitsee Wilmingtonin kaupunki, näytti ranta tarjoavan luonnollisen maihinnousupaikan, ja niin laskivat laivat ankkurinsa, ja retkikuntalaiset päättivät astua maihin. Rannalla käyskenteli muutamia indiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tykeillä tervetuliaislaukauksia, ilmaantui lisää alkuasukkaita rannalle ihmetellen katselemaan pohjan miesten tuloa. Peter Minuit irroitti laivasta venheen ja läksi luutnantti Klingin sekä muutamien muiden retkikuntaan kuuluvain sotamiesten kera puhuttelemaan rannalle kokoontuneita indiaaneja, vieden näille tavanmukaisina lahjoina erinäisiä vaatekappaleita ja koruesineitä. Tulkkina oli heillä indiaanien kieltä taitava Andreas Lucasson. Indiaanipäällikköjen kanssa ryhdyttiin heti hieromaan kauppaa maa-alueesta siirtokuntaa varten. Indiaanit olivatkin halukkaita myömään rannikkomaan uusille tulokkaille.
Seuraavana päivänä, 29 p. maalisk. v. 1638, saapuivat indiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle “Kalmar Nyckelille” päättämään edellisenä päivänä sovittua maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin maasta sovittu hinta, ja indiaanit panivat nimimerkkinsä asiapapereihin. Hintaa ei mainita kauppakirjassa, joka tehtiin, mutta siihen kuului ainakin monenlaista tavaraa, kuten vaatetta, vaskikattiloita, kirveitä, kulta- ja hopeaesineitä ja kaikenlaista halvempaakin rihkama- ja korutavaraa. Kaksi kauppakirjaa valmistettiin, joitten alle Peter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja Johan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja indiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja Mahomen piirsivät kukin oman “totem”-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue käsitti rantamaan molemmin puolin Delaware-jokea Wilmingtonista Philadelphiaan saakka lähes sadan mailin pituudelta ja noin viidenkymmenen mailin leveydeltä. Tällä alueella sijaitsevat nykyään Wilmingtonin ja Chesterin kaupungit.
[Kuva: KRISTIINAN ELI NYKYISEN WILMINGTONIN SATAMA, paikka, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset nousivat maihin Delawaressa 1638. Rannalla on tapausta ikuistuttamassa muistopatsas.]
Siirtokuntain ja kappa-asemain linnoituksilla turvaaminen indiaanein hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä tämä ruotsalais-hollantilainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin viipymättä rakentamaan puolustusasemaa uudisasutuksen suojaksi. Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle sivulle vallihauta. Linnoitukseen kuului vielä jykevistä hirsistä rakennettu, ampumarei’illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin vielä kaksi muutakin hirsihuonetta, toinen linnaväestöä varten, toinen ampumatarpeiden ja muonan varastohuoneeksi. Kaiken tämän rakentamiseen kului kolmisen kuukautta, jonka aikaa “Kalmar Nyckel” viipyi satamassa. Kun linna saatiin tarpeelliseen puolustuskuntoon, kohotettiin sen muureille Ruotsin lippu ja sille annettiin nimeksi “Kristiinan linna”, Ruotsin kuningattaren kunniaksi. Linnan komentajaksi nimitti kuvernööri Minuit luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäneljä sotamiestä vartiaväeksi. Peter Minuit oli suorittanut tehtävänsä erinomaisella taidolla ja asianymmärryksellä. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei tahtonut jäädä, niinkuin yleensä oli otaksuttu ja hartaasti toivottu, vaan päätti palata “Kalmar Nyckelillä” Hollantiin.
Toinen siirtokuntamatkueen laivoista, “Grippen”, oli aikaisemmin keväällä lähtenyt kauppapurjehdusmatkalle Keski-Amerikaan, josta se palasi Ruotsiin keskikesällä, tuoden ensimäisen viestin siirtolaisten onnellisesta matkasta ja Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamisesta. “Kalmar Nyckel” taas pääsi lähtemään paluumatkalleen vasta kesäkuussa Kristiinan linnan valmistuttua. Matkallaan poikkesi se Keski-Amerikassa ottamassa tupakkalastia. Laivan ollessa ankkurissa St. Christopherin satamassa sai kotia palaavan retkikunnan johtaja Peter Minuit kutsun saapua erääseen, niinikään satamassa ankkuroivaan laivaan vierailulle. Noudattaen kohteliasta kutsua läksi Minuit sinne soutuveneellä kahden seuralaisensa kanssa. Heti kestien alettua nousi äkkiä hirmumyrsky, joka irroitti satamassa olevat laivat ankkurista, ajaen ne ulapalle. Myrskyn tauottua purjehti “Kalmar Nyckel” takaisin satamaan, mutta hollantilainen laiva oli kadonnut. Parisen viikkoa turhaan odotettuansa johtajaansa palaavaksi purjehtivat ruotsalaiset kotimaahansa, saapuen sinne lokakuussa. Kuvernööri Peter Minuitista ei ole, enempää kuin kadonneesta hollantilaisesta aluksestakaan, saatu sen jälkeen mitään kuulla. Todennäköistä on, että laiva haaksirikkoutui, haudaten Atlannin aaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan.
TOINEN JA KOLMAS RETKI SIIRTOKUNTAAN
Kun Ruotsiin saapui tieto maanostosta Delawaren jokilaaksossa siirtokunnalle ja tarpeellisen puolustuslinnoituksen valmistamisesta, ryhdyttiin siellä innolla varustamaan uutta retkikuntaa. Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtaja Klaus Fleming suunnitteli suuren siirtolaisjoukon lähettämistä Delawareen Ruotsin siirtokunnan vahvistukseksi. Yhtiö ryhtyikin neuvotteluihin tarvittavien aluksien varustamisesta asianmukaiseen kuntoon ja siirtolaisten hankkimisesta. Toiseen retkikuntaan toivottiin liittyvän huomattavan suuri määrä uudisasukkaita, jotta saataisiin mahdollisimman pian Amerikan ruotsalainen uudisasutus kansoitetuksi. Mutta näille laajakantoisille suunnitelmille nousikin odottamattomia esteitä, jotka pysähdyttivät hankkeet melkein alkuunsa.
Uuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja johtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka olivat toisen siirtokuntaretken toteuttamiseksi välttämättömät. Tässä Ruotsin hallituksen turvaamassa yhtiössä toimimaan oli hollantilaisia näet kannustanut yksinomaan siirtomaakaupasta saatavan suuren voiton toivo eikä kauemmaksi kantava kansallinen harrastus, kuten oli ruotsalaisten laita. Kun ensimäinen retkikunta oli kuluttanut kaksi kertaa niin paljon kuin oli arvioitu, eikä turkiksista enempää kuin muistakaan siirtomaatavaroista, joita oli ollut lastina, saatu riittävää korvausta suurten menojen peittämiseksi, niin hollantilaiset, pettyneinä laskelmissaan, kieltäytyivät antamasta enempää varojaan tähän yhtiöön. Ainoastaan Samuel Blommeart lupautui rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain varustamisessa.
Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi näin ollen ryhtyä supistelemaan, ja sen toimeenpanoa oli pakko viivyttää. Klaus Fleming teki esityksen, että varojen hankkimista varten myötäisiin entisen “Etelän kauppayhtiön” omaisuus ja niin saatu summa käytettäisiin Delawaren siirtokunnan avustamista varten. Esitys hyväksytyinkin, ja kun se oli pantu toimeen, saatiin jonkun verran varoja uutta siirtokuntaretkeä varten. Päätettiin varustaa vain yksi laiva tätä retkikuntaa varten. Sopivimpana tähän tarkoitukseen pidettiin yhtiön omaa laivaa lujarakenteista Kalmar Nyckeliä.
Linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä oli varsin vaikea saada kokoon. Lähtöä Delawareen pidettiin nimittäin seikkailuna, johon vain harvat innostuivat. Vielä vaikeampaa oli siirtolaisten hankkiminen, sillä ei kukaan ollut halukas lähtemään koko elinajakseen tuntemattomaan maahan indiaanein keskuuteen, kauaksi omaisistaan ja tutuistaan. Sotamiehiä oli kuitenkin pakko saada, sillä ensimäiselle retkelle otetut, Kristiinan linnan turvaksi jääneet sotilaat olivat nyt oikeutetut palaamaan kotimaahansa. Kun näitten hankkiminen näytti muuten mahdottomalta, ryhdyttiin ensi kerran siirtokunnan asiassa pakkokeinoihin. Elfsborgin, Wermlannin ja Taalain kuvernööreille lähetettiin määräys vangita palveluksestaan karanneet sotamiehet ja tuoda ne Göteborgiin, josta heidät lähetettäisiin palvelukseen Kristiinan linnaan Amerikassa. Palkaksi annettaisiin heille, paitsi ruokaa ja asuntoa, kymmenen kuparitaalaria vuodessa sekä kansalaisoikeudet ja vapaus yhden, joillekin kahden vuoden palveluksen jälkeen. Myöskin kirjoitettiin muutamiin vankiloihin ja ilmoitettiin, että jos niiden pienemmistä rikoksista tuomitut vangit haluaisivat muuttaa perheineen Delawareen, saisivat he siihen tilaisuuden sekä sitäpaitsi uudistilan sieltä edullisilla ehdoilla, jos sitoutuisivat määräajan yhtiötä palveltuaan maksamaan omansa ja perheensä matkan Amerikaan. Näillä keinoin koetettiin värvätä asukkaita siirtokuntaan. Arvatenkin saapui tällä tavalla Delawareen toisella retkellä joku suomalainenkin sotamies.
Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan matkalleen mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori Roerus Torkillus ja muutamia muita virkamiehiä sekä linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä. Siirtolaisia ei tälläkään retkellä liene ollut montakaan. Lastina mainitaan olleen taaskin kaikenlaista rihkamatavaraa indiaaneja varten, muonaa ja ampumatarpeita sekä viisi hevosta. Kun talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa, tuottaen retkikunnalle kurjuutta ja sairautta, saapui laiva Delawaren lahteen ja laski Kristiinan linnan satamaan vasta huhtikuussa v. 1640. Epäilemättä oli tämä riemun päivä niin tuolle hartaasti viestiä Ruotsista odottaneelle linnaväelle kuin myöskin uusille tulokkaille, jotka ilokseen näkivät siirtokunnan säilyneen vahingoittumatta.
Joukko Utrechtin asukkaita halusi muuttaa Hollannista uudisasukkaiksi Uuden Ruotsin siirtolaan Amerikaan. He kääntyivät siinä tarkoituksessa yhtiön hollantilaisen edustajan Samuel Blommeartin puoleen, pyytäen hänen myötävaikutustaan ja apuaan muuttoaikeensa toteuttamiseksi. Ne hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat kauppayhtiöön, suosivat tietysti maanmiestensä muuttoa Delawareen ja kirjoittivat siitä yhtiön hallitusneuvostolle Tukholmaan. Valtiokansleri Axel Oxenstjerna huomasi hollantilaisista siirtolaisista Delawaren uudisasutuksen ruotsalaiselle kansallisuudelle koituvan vaaran, varsinkin jos heitä siirtyisi sinne runsaat määrät. Mutta tällä kertaa ei hollantilaisten muuttoa voitu kuitenkaan vastustaa, sillä alkuperäinen sopimus sisälsi suunnitelman siirtolaisten lähettämisestä niin hyvin Hollannista kuin Ruotsistakin. Kuitenkin asetettiin utrechtilaisille muutamia oikeutettuja ehtoja. Heitä vaadittiin alistumaan siirtokunnan sääntöjen ja lakien alle, joka oli tavallaan samaa kuin Ruotsin hallituksen alamaisuuden tunnustaminen. Nämä rajoitukset olivat omiansa jossain määrin lamauttamaan hollantilaisten suurta siirtolaisintoa. Lähtijöitten luku supistui nyt verrattain pieneksi. “Freeburg” nimisellä laivalla tämä joukko saapui Delawareen v. 1641, jossa hollantilaisten haltuun annettiin Uplandin maanviljelykselle ja karjanhoidolle sopiva maa-alue Kristiinan linnan pohjoispuolelta. Hollantilaiset toivat tullessaan maanviljelysvälineitä ja karjaakin. Heitä tavataan tuonnempana suomalaisten ja ruotsalaisten uudisasukkaiden naapureina.
VERMLANNIN SUOMALAISET JA NIIDEN TULO AMERIKAAN V. 1641
Delawaren siirtokuntaa tukeva Uuden Ruotsin kauppayhtiö ja myöskin sen hallitusneuvosto olivat joutuneet kokonaan Ruotsin ja Suomen miesten käsiin. Hollantilaiset osakkeenomistajat olivat myyneet osakkeensa ja luopuneet liikkeestä. Ruotsin hallitus alkoi nyt tukea yhtiötä rahallisestikin ostaen sen osakkeita runsaan määrän. Uutena hallitusneuvosten jäsenenä mainittakoon Suomen kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe.
Siirtokunnan kuvernööri Pietari Ridder totesi kirjeessään hallintoneuvostolle Delawaren jokilaakson erinomaisen hedelmällisyyden ja sopivaisuuden kaikenlaiselle viljelykselle ja karjanhoidolle. Siellä uudisasukkaille tarjoutuisi erinomaisia etuja. Samalla pyysi hän arvoisaa hallitusneuvostoa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, ennenkaikkea perheitä, jotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Hän ajatteli, että ellei uudisasukkaita saataisi pian Ruotsista ja Suomesta Delawaren siirtolaan, niin rupeaisivat sinne muuttamaan englantilaiset ja hollantilaiset, jolloin Uuden Ruotsin siirtokunta menettäisi kansallisen merkityksensä. Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli ollut selvillä hallitusneuvostolle jo ennenkin. Muistamme, kuinka toisesta retkikunnasta oli yritetty tehdä suurta uudisasukkaiden siirtojoukkuetta, vaikka tämä hanke varojen puutteessa ja siirtolaisten hankkimisessa kohdattujen vaikeuksien tähden oli epäonnistunut. Uudisasukkaita oli nyt kuitenkin saatava siirtokuntaan tavalla tai toisella. Kun ruotsalaiset eivät olleet halukkaita muuttamaan ainakaan pysyväisiksi asukkaiksi Delawareen, kääntyi yhtiön johdon sekä Ruotsin hallituksen huomio Ruotsissa asuviin metsäsuomalaisiin. Näillä arveltiin olevan suuressa määrin niitä ominaisuuksia, joita korvenperkaajilta ja uudisasukkailta vaaditaan. Sitäpaitsi Ruotsissa asuvien suomalaisten silloinen vainonalainen asema vaikutti myös siihen, että juuri heitä katsottiin hyvin sopiviksi lähettää Uuden Ruotsin uudisasukkaiksi. Ymmärtääksemme tätä tilannetta lienee paikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin metsäsuomalaisten asemaan seitsemännellätoista vuosisadalla.
Kuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä asukkaita Suomesta Ruotsin puolelle, etupäässä Vermlannin maakuntaan. Syynä tällaiseen muuttoon lienee ollut sotaiset ja levottomat ajat Suomessa. Venäjän kanssa käytiin pitkällistä rajasotaa, joka hävitti Savoa ja Karjalaa, ja Pohjanmaata rasitti “nuijasota”. Mutta muuttamiseen vaikutti myöskin muutamat Ruotsissa tarjoutuvat edut työnsaantiin ja ansioon nähden. Vieläpä saivat suomalaiset siellä ilmaisia metsätorppiakin, jos olivat halukkaita muuttamaan kaukaisiin sydänmaihin. Suomalaisten ystävä Kaarle herttua kehotteli työnetsinnässä kuljeksivia suomalaisia muuttamaan Vermlannin metsätorppiin. Kaarle herttua oli nimittäin saanut isältään kuningas Kustaa Vaasalta läänityksekseen Vermlannin, Neriken ja Taalain maakunnat. Saadaksensa lääniensä etäisimpiä seutuja viljellyiksi, sääsi herttua asetuksen, jossa luvattiin jokaiselle, joka raivaisi itselleen maapalan metsätorppaa varten, ensin kuuden vuoden verovapaus, jonka jälkeen tämä uudistila merkittäisiin hänen perintötilakseen kohtuullista veroa vastaan. Ruotsalaiset eivät olleet niinkään halukkaita muuttamaan 60—70 mailin etäisyydessä sijaitseviin metsätorppiin, mutta suomalaiset sinne sen sijaan kilvan riensivät. Suomalaisille annettiin vielä lupa Vermlannissa vapaaseen metsästämiseen ja kaskenkaatamiseen, jonkalaiseen viljelystapaan he olivat tottuneet Suomessa.
Seitsemännentoista vuosisadan alussa asui suomalaisia jo suuri joukko Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja Helsinglannin saloilla. Suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tämän vuosisadan lopulle saakka, niin että heitä silloin mainitaan levinneen 150 pitäjään, jopa Norjankin puolelle. Yksin Vermlannin metsissä asuvien suomalaisten lukumäärä täytyy olettaa nousseen tuhansiin, koskapa asiakirjoissa kerrotaan vuonna 1644 moniaita satoja suomalaisia kuuluneen Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa maakunnan puolustukseen tanskalaisia vastaan. Nämä suomalaiset olivat enimmäkseen kotoisin Rautalammin laajasta pitäjästä, mutta joukossa oli myöskin sellaisia, jotka olivat tulleet Hämeestä, Karjalasta ja varsinkin Pohjanmaalta.
Ensi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt, he saivat rauhassa kaataa kaskeaan ja polton kautta syntyneeseen tuhkaan kylvää siementään sekä koota runsaita satoja. Heidän asutuksensa olivat niin etäällä muista, etteivät heidän eristetyt kaskimaansa herättäneet erityisempää huomiota. Mutta mikäli suomalainen ja ruotsalainen asutus lähenivät toisiaan, alkoivat ruotsalaiset naapurit kiinnittää huomiotaan suomalaisten kaskenviljelykseen. He alkoivat lähetellä valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle, syyttäen suomalaisia tahdittomasta kaskimaitten valtaamisesta ja metsien polttamisesta, minkä kautta he hävittivät arvokasta tukkimetsääkin. Myöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästämisestä.
Ruotsin hallitus ryhtyi voimaperäisiin, jopa liiankin ankariin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten suhteen lopettaakseen heidän metsiä raiskaavan viljelystapansa. Säädettiin laki, joka ankaran sakon ja vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen. Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurojen ja hirvien ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten pahansuopaisuudesta ja kateudesta eivät suomalaiset olleet niinkään valmiit noudattamaan määräyksiä kaskenpolttoon nähden eivätkä myöskään välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus katsoi tarpeelliseksi säätää uusia, ankarampia lakeja metsien suojelemiseksi. Vuonna 1637 annettiin määräys, että metsäsuomalaisten oli muutettava takaisin Suomen niemelle ennen seuraavan vuoden Valporin päivän iltaa. Tällaisen määräyksen täytäntöönpano synnytti kuitenkin voittamattomia vaikeuksia. Ensinnäkään eivät suomalaiset olleet suostuvaisia jättämään vaivalla raivaamiansa peltoja ja asumuksiaan, ja toisekseen oli mahdotonta kenenkään saada heidät kaikki etsityiksi kymmenien, jopa sadankin mailin etäisyydestä, metsien ja salojen sydämistä. Nähtyään, ettei edellämainitusta muuttomääräyksestäkään ollut toivottua tulosta, vaan kasket yhä edelleenkin palaa leimusivat suomalaisten asutuksilla, antoi hallitus vielä ankaramman, jopa epäinhimillisen raa’an julistuksen, jossa käskettiin “polttaa kaikki suomalaisten riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan, jotta he ovat elintarpeitten puutteessa pakotetut jättämään torppansa”. Mentiinpä niinkin pitkälle, että ruotsalaisten sallittiin ajaa suomalaisia pois tiloiltaan ja vallata niitä itselleen, varsinkin jos ei näillä sattunut olemaan tiloihinsa laillistettua omistusoikeutta.
Tällaiset ankarat toimenpiteet sekä yleinen vaino tietenkin sai aikaan, että monet suomalaiset jättivät rakkaat metsätorppansa ja läksivät perheineen etsimään työansiota rintakyliin, kaupunkeihin ja Taalain vaskikaivannoille. Ainoa, joka koetti jonkun verran heidän oikeuksiansa puoltaa, oli Vermlannin kuvernööri Stake. Tällainen oli Ruotsin suomalaisten varhaisempi historia ja näin surullinen heidän asemansa siihen aikaan, jolloin uudisasukkaita etsittiin Delawaren siirtokuntaan.
V. 1640 saapui Ruotsin hallitukselle kirje Neriken ja Öreborgin
kuvernööriltä, jossa tämä ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä kuljeksivan paljon työttömiä ja tilattomia, kaskimaansa jättäneitä suomalaisia sekä kysyi hallitukselta neuvoa, miten hänen näitten suhteen oli meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisempiin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawareen. Vastatessaan kuvernöörin kirjeeseen käski hallitus häntä neuvottelemaan läänissään asuvien suomalaisten kanssa ja kehoittamaan heitä muuttamaan Amerikaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat sekä luvan kaataa kaskea ja metsästää siellä mielin-määrin. Kuvernöörin kehoitusta noudattaen lupautuivat muutamat suomalaiset lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin väkineen heti Göteborgiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan.
Kristiinan linnan komentajana ollut luutnantti Mauno Kling lähetettiin Taalain maakunnassa sijaitsevan Berglannin eli Falun vaskikaivannon ympäristöllä asuvien lukuisten suomalaisten luokse selostelemaan Delawaren siirtokunnassa uudisasukkaille luvattuja etuja ja kehoittamaan suomalaisia lähtemään sinne maanviljelijöiksi. Tältä matkaltaan sai toimellinen Kling neljätoista suomalaista uudisasukasta Amerikaan. Niinikään ilmoittautui Sundin pitäjästä neljä suomalaista halukkaiksi muuttamaan perheineen Delawareen. Näiden nimet olivat: Eskil Larsson, Clement Jöranson, Jöns Påvelsson ja Bertil Eskelsson. Miehiä oli syytetty kaskenpoltosta ja heidät oli tuomittu omaisuutensa menettäneiksi sekä joksikin aikaa sotapalvelukseen. Ruotsin hallitus, joka halusi lähettää juuri tällaisia rikoksellisia siirtokuntaan, antoi määräyksen asianomaisille virkamiehille palauttaa miesten omaisuuden rahana takaisin sekä avustaa heitä perheinensä kuljetettaviksi Göteborgin satamaan ja sieltä valtamerilaivaan.
Vapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää määrää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen hengen. Hallitus käytti sentähden voimakkaampia keinoja siirtolaisten hankinnassa. Vermlannin, Neriken ja Taalain kuvernöörit saivat v. 1641 määräyksen, jonka mukaan metsiä raiskanneet, Amerikaan lähtöä vastaan olevat suomalaiset olivat vangittuina tuotavat Göteborgiin ja sieltä kuljetettavat siirtokuntaan lähtevään laivaan. Tämä määräys koski myöskin palveluksestaan karanneita sotamiehiä.
Näitä keinoja käyttämällä saatiin kokoon sataan henkeen nouseva siirtolaisjoukko lähtemään Uuteen Ruotsiin, ja se onkin itse asiassa ensimäinen varsinainen siirtolaismatkue. Kalmar Nyckel-laivan, jolla varsinaiset siirtolaiset, siis myöskin suomalaiset matkustivat, matkustajaluetteloa ei ole löydetty. Ainoastaan toisen, karjaa kuljettavan “Caritas”-laivan luettelo on säilynyt. Syksyllä läksivät Kalmar Nyckel ja Caritas Amerikaa kohden, lastina paitsi edellämainittu, lähes sataan henkeen nouseva siirtolaisjoukko, jonka runsaana enemmistönä olivat suomalaiset, myöskin hevosia, lehmiä, lampaita, kauppatavaraa, ampumatarpeita y. m. Myrskyisen matkan perästä saavuttiin Delawareen keskitalvella v. 1641 tahi 42.
Uuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta elämää ja ripeätä toimintaa tämän siirtolaisjoukon saavuttua. Kuvernööri Ridder jakoi uudisasukkaille sopivat palstat Kristiinan linnaa ympäröivästä metsämaasta. Kevättalvella v. 1642 kuului metsästä pauke ja ryske aamusta iltaan, kun suomalaiset korvenperkaajat iskivät hartiavoimin kirveensä jykeviin tammi- ja pyökkipuihin, jotka hirveällä rytinällä kaatuivat maahan. Sieltä ja täältä metsäaukeamasta alkoi kohota sankka savu, ja pimeinä öinä leimusi punerva metsätuli, ilmaisten noiden sivistyksen tienraivaajain siellä polttelevan raivattujen peltojensa risukkoa tai sytyttävän kaskimaitansa palamaan.
Kevään ja kesän uutteran, väsymättömän työn tuloksena nähtiin Delawaren siirtokunnassa, etenkin Kristiinan linnan lähistöllä Uplandissa ja Finlandissa isompia ja pienempiä metsäaukeamia peltoineen ja vaatimattomine hirsihuoneineen sekä joku pieni puron partaalle rakennettu suomalainen saunakin illan hämärissä lämpiävän. Uudistilojen pelloilla seisoi viljakuhilaita, maissikekoja ja alavimmilla niityillä korkeita heinäsuovia todistamassa Ruotsissa vainottujen metsäsuomalaisten korvenperkauskykyä.
SIIRTOLAISIA KERÄTÄÄN SUOMESTA VV. 1642—1644
Siirtykäämme taas Ruotsiin, jossa puuhataan Delawaren siirtokunnan asuttamiseksi, valmistellen uusia retkikuntia. Siirtolaisia hankittaissa kohdisti kreivi Pietari Brahe huomionsa taitaviin suomalaisiin käsityöläisiin, joita oli kehotettava muuttamaan Delawaren siirtokuntaan. Tämä Suomen rakastettu kenraalikuvernööri, joka asui tällä kertaa Tukholmassa valtakunnanneuvoston jäsenenä, oli epäilemättä oppinut tuntemaan suomalaiset uutteriksi käsityöläisiksi, jollaisina he menestyisivät Amerikassa, missä juuri sellaista väkeä tarvittiin.
Siirtokunta-asioita valvova johtokunta kutsui palvelukseensa virastaan vapautetun kapteenin Johan Printzin, joka oli yksi kolmikymmenvuotisen sodan sankareita. Hän sai toimekseen matkustaa pohjois-Suomeen kehottelemaan tilattomia perheitä muuttamaan Amerikaan, jossa heille annettaisiin uudistiloja verrattain edullisilla ehdoilla. Mitään varmaa tietoa ei ole siitä, kuinka monta siirtolaista Printz sai toimitetuksi lähtemään Delawareen, mutta mikäli hajanaiset asiakirjat myöhemmin mainitsevat, seurasi useita suomalaisia Printziä Delawareen Länsi-Pohjan maakunnasta, Tornionjoelta ja Korsholman linnan läänistä.
Pakkokeinoja käytettiin tälläkin kertaa, varsinkin pikku rikollisten, karanneitten sotamiesten ja velkavankien lähettämiseksi Amerikaan. Tällaisista siirtolaisista mainittakoon kirjanpitäjä Johan Fransson Viipurista ja kaksi luvattomasta metsästyksestä syytettyä miestä Ahvenanmaalta. He saivat määräajan siirtokuntaa palveltuaan takaisin kansalaisoikeutensa ja nähtävästi uudistilatkin.
Ruotsin metsäsuomalaisiakaan ei unhotettu. Varsinkin kodittomina kuljeksivia suomalaisia kehotettiin perheineen muuttamaan Delawareen. Mutta kun ei siirtolaisia näillä keinoin saatu nytkään karttumaan riittävää määrää, annettiin taaskin määräys Vermlannin ja Taalain kuvernööreille vangita sellaiset suomalaiset, jotka voitiin vielä asettaa syytteeseen kielletystä metsänraiskauksesta ja tuoda heidät Göteborgista lähtevään siirtolaislaivaan.
Tämän viidennen retkikunnan laivat olivat “Svan” ja “Fama”. Matkustajista mainitaan siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty, everstiluutnantin arvon saanut Johan Printz, pastori Campanius Holm, herra Kristopher Boije sekä noin viisikymmenhenkinen siirtolaisjoukko. Uudisasukkaiden enemmistön muodostivat Suomen ja Ruotsin suomalaiset, jota vastoin linnanpalvelukseen matkustavat sotamiehet ja merimiehet olivat ruotsalaisia. Myrskyisen matkan perästä ankkuroivat laivat Kristiinan satamassa v. 1643.
Kuudetta retkikuntaa varten varustettiin laivat Fama ja Kalmar Nyckel. Tällä kertaa näyttää Uuden Ruotsin kauppayhtiön tarkoituksena olleen vientiliikkeen laajentaminen Keski-Amerikan satamiin ja Caribean saarille. Laivat lastattiin puutavaralla, tervalla y. m. vientitavaralla. Oli määrä poiketa samalla retkellä Delawaressa ja viedä sinne niinikään lastia ja siirtolaisiakin. Mutta pieneksi supistui tämän retkikunnan siirtolaisjoukko, vain muutamia kymmeniä oli mukana. Näistä mainitaan joitakin olleen Suomestakin, kuten eräs karannut sotamies Kajaanista, eräs talonisäntä Huittisista ja toinen Pomarkusta, jotka viime mainitut rikolliset saivat omasta pyynnöstään luvan matkustaa Amerikaan. Niinikään mainitaan olleen joitakin Vermlannin suomalaisia ja muutamia ruotsalaisia siirtolaisia. Tämä retkikunta saapui Delawareen talvella v. 1644. Paluumatkallaan joutuivat laivat seikkailuihin ja olivat pidätettyinäkin. Tämä oli Kalmar Nyckelin neljäs ja viimeinen matka.
[Kuva: SUOMALAINEN AMIRAALI KLAUS FLEMING, siirtokunnan asioitten
uskollinen ja kyvykäs valvoja Ruotsissa.]VAIKEUKSIA SIIRTOKUNNAN KANSOITTAMISESSA
Uuden Ruotsin toimellinen kuvernööri Johan Printz oli ahkerassa kirjevaihdossa kotimaisen hallituksen ja yhtiön johdon kanssa, lähetellen kirjeitään ei ainoastaan oman maansa laivoilla, vaan myöskin, milloin näytti luotettavalta, hollantilaisten ja englantilaistenkin mukana. Kirjeissään pyysi hän turkisliikkeessä tarvittavaa vaihtotavaraa, muonaa, aseita, linnan puolustusväkeä ja siirtolaisia.
Ruotsissa ei puuttunut hyvää tahtoa siirtokuntaa kohtaan, jonka tarpeet tunnettiin. Mutta tähän aikaan oli valtiolla kaikenlaisia vaikeuksia m. m. sota Tanskaa vastaan, mitkä seikat vaikeuttivat ulkomaakaupan laajentamista ja siirtokunnan kansoittamista. Uuden Ruotsin kauppayhtiön esimies amiraali Klaus Fleming kaatui lippulaivallaan 1645. Siirtokunnasta palaava Kalmar Nyckel joutui tanskalaisten hyökkäyksen alaiseksi vioittuen kelpaamattomaksi. Siirtolaisjoukkojen lähettäminen Delawareen täytyi näin ollen supistaa ja viedä sinne vain välttämättömiä tarpeita.
Seitsemännelle retkelle varustettiin lujarakenteinen ja useilla tykeillä asestettu “Gyllen Haj” niminen laiva. Lastina mainitaan olleen runsaasti ruokavaroja ja vaatteita, muutamia kotieläimiä, aseita ja työvälineitä, 5835 jaardia erilaisia kankaita, 500 kirvestä, 302 vaskikattilaa, 774 veitsenterää, 432 sormustinta, 143 läkkipeltiastiaa, 24 maljaa, 504 kampaa, 264 korupääveistä, 48 kullattua vaateharjaa, 790 kuvastinta, 10 000 ongenkoukkua, joku määrä soittokoneita, etupäässä viuluja, seinä- ja taskukelloja, kellonperiä, lasihelmiä ja monenlaista muuta korutavaraa. Siirtolaisia ei tälle matkalle kerätty, mutta muutamia läksi vapaehtoisesti.
Toukokuulla 1646 läksi laiva kohti Amerikaa. Kohdattuaan matkallaan vastatuulia ja myrskyjä, saapui se vasta lokakuulla Delawareen, menetettyään yhden mastonsakin ja purjeita. Laiva korjattiin Kristiinassa ja palasi runsaan turkis- ja tupakkalasta kanssa takaisin Ruotsiin.
Kahdeksas retkikunta saatiin matkakuntoon pikemmin kuin mikään edellinen matkue. Johan Papegoja keräili siirtolaisia ja sotamiehiä, joita nyt oli jo helpompi saada lähtemään Amerikaan. Matkustajista mainitaan erityisemmin lääkäri Hans Kock ja pastori Laurentius Lock. Elokuulla 1647 lähdettiin Svan nimisellä laivalla matkalle ja suotuisien ilmojen vallitessa saavuttiin Delawareen syyskuun lopulla. Se oli joutuisin matka, mitä silloin voitiin yli Atlannin tehdä.
Laiva talvehti Kristiinan satamassa ja läksi keväällä takaisin turkislastineen. Myöskin pastori Campanius Holm, linnanpäällikkö Mauno Kling, aatelismies Liljehöök sekä muutamia linnan palvelijoita ja vapaita miehiä purjehti takaisin Ruotsiin.
ONNETON RETKI
Erittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa. Kotiin palanneet sotamiehet y. m. antoivat kiittäviä lausuntoja Amerikasta ja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille. “Amerikan tauti” tarttui kansaan, monen ruotsalaisen ja suomalaisen mieli alkoi palaa Uuteen Ruotsiin. Hallitukselle saapui kirje Vermlannista, jossa ilmoitettiin kaksisataa suomalaista olevan valmiina matkustamaan siirtokuntaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja käyttää uudisasukasten hankkimisessa.
Heinäkuun alussa 1649 oli “Katt” niminen laiva lähtövalmiina. Siirtolaisia oli seitsemänkymmentä henkeä ja lisäksi noin puolensataa käsittävä joukko laivaväkeä, sotamiehiä y. m. Ainoastaan osa Amerikaan pyrkivistä Vermlannin suomalaisista pääsi tällä kertaa lähtemään, sillä siirtolaisten joukossa oli ruotsalaisiakin ja ainakin kaksi miestä Suomesta: Israel Pedrson ja Andres Michelson.
Onnellisesti purjehdittiin yli Atlannin ja poikettiin St. Martique-saarelta suoloja ottamassa. Sieltä lähdettiin kohti Delawarea suotuisan myötätuulen puhaltaessa, ja matka joutui. Mutta sitten seurasi kamala onnettomuus. Noin kahdeksankymmentä mailia Porto Ricosta pohjoiseen koski laiva erääseen koralliriuttaan, jossa se vioittui kelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen asumattomaan saareen, jonne osa laivan lastistakin kuljetettiin. Mutta saarella ei löytynyt vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää kärsiä mitä hirveintä janoa. Silloin tapasi haaksirikkoutuneet eräs ohikulkeva espanjalainen laiva, joka vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä saapui pari hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten ilmoille. Ruokaa ja juomaa saivat he nyt henkipiteekseen, mutta edessä oli uusia kärsimyksiä. Kiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat ruotsalaisia ja suomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat luterilaisia. Vaikka kolmikymmenvuotinen uskonsota olikin vuosi sitten päättynyt, niin joko eivät Porto Ricon espanjalaiset sitä tietäneet tai eivät siitä välittäneet. Vihollisinaan he joka tapauksessa kohtelivat haaksirikkoutuneita pohjolan luterilaisia. Sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset pidätettiin saarella panttivankeina. Ainoastaan laivan komentaja kapteeni Admusson, pastori Nertius ja J. Lucke saivat matkustaa Europaan viemään kotimaahansa tietoa laivalle tapahtuneesta onnettomuudesta ja matkustajain kohtalosta. Saarelle jääneitten panttivankien hoito oli niin peräti puutteellista ja kurjaa, että useita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa. Jotkut uskaliaimmat pääsivät karkaamaan ja harhailtuaan, mikä vuoden mikä useamman, saapuivat vihdoin Ruotsiin.
Monien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä ruotsalaista ja suomalaista lähteä pienellä aluksella St. Christopherin saarelle, josta voisivat englantilaisilla laivoilla jatkaa matkaansa Delawareen. Mutta tätäkin loppujoukkoa kohtasi taas onnettomuus. Heidät kauppasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat uudestaan vangeiksi. Koettelemukset lisääntyivät, ja taudit harvensivat joukkoa. Kun vihdoin saavuttiin St. Cruzzin saarelle, koitti vapaus, mutta haaksirikkoutuneesta retkikunnan väestöstä oli enää elossa vain viisi miestä. He saivat matkustaa Ruotsiin kertomaan retkikunnan surulliset vaiheet.
Asiasta syntyi monivuotinen kirjevaihto Espanjan ja Ruotsin hallitusten välillä, tuottamatta kumminkaan hyvitystä vahingon kärsineille. Surullinen kuva tämä muuten on sen aikaisesta merikulusta ja kaappauksista.
VIIMEISIÄ RETKIKUNTIA
Haaksirikkoutuneen Katt-laivan menetys ja vaivoihin kuolleitten siirtolaisten kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä sekä taannutti Delawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta toimettomuudessa, ja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin neuvoin toimeen.
Tällä välin lähetteli kuvernööri Printz hollantilaisissa laivoissa kirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle, kertoen siirtokunnan tarpeista ja puutteista seuraavaan tapaan: Tilanne siirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten varallisuus kasvaa, ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä välttämättömästi tarvitaan. Mahdollisten hyökkäysten sattuessa on Uuden Ruotsin puolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset, josta syystä olo on epäturvallista. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa on lamassa, sillä kun ei ole riittävästi vaihtotavaraa ostaakseen turkiksia indiaaneilta. Ellei lähimmässä tulevaisuudessa saada siirtokuntaan lisää sotilaita ja uudisasukkaita, häviää Uuden Ruotsin siirtokunta kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa laajentamiseksi menevät hukkaan.
Siirtokuntaa koskevat asiat otettiin vihdoin 1653 Ruotsin hallitusneuvostossa käsiteltäviksi, ja päätettiin ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että voitaisiin heti lähettää Uuteen Ruotsiin vähintäin kolmesataa siirtolaista sekä puolensataa sotamiestä sikäläisten linnojen puolustajiksi.
Kahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Amerikassa olleen Sven Skuten toimeksi annettiin hankkia Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain maakunnista sellaisia siirtolaisia, jotka vapaehtoisesti lähtisivät Delawareen. Tulos oli erinomaisen hyvä, vaikka aikaa kuluikin enemmän kuin oli luultu. Kun vihdoin toinen laivoista, “örn”, joka oli suurikokoinen, 40 tykillä varustettu alus, saatiin lähtövalmiksi, laskettiin siinä olevan 230 siirtolaista, 40 merimiestä ja saman verran sotamiehiä. Siirtokuntaan matkustivat myöskin vasta nimitetty kuvernööri J. Rising, insinööri Lindström ja luutnantti Gyllengren.
Vastuksitta ei tämäkään retkikunta päässyt Amerikaan. Jo Jyllannin rannalla syntyi siihen vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi. Pohjan merellä yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi ajautui laiva Englannin rannalle ja uudestaan korjattiin Weymouthissa. Atlannilla taas ahdistivat myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja puute raittiista juomavedestä, josta syystä kuumetauti sai sellaisen vallan, että yhteen aikaan laivalla merkittiin 230 henkeä sairaiksi. Muutamat hyppäsivät mereenkin ja saivat hautansa aalloissa. St. Christopherin satamassa saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, niin että voitiin lähteä lopputaipaleelle. Vielä oli kestettävänä lähellä Virginiaa äkillinen vihuri, joka suisti muutamia merimiehiä kannelta aaltoihin ja särki purjeet. Kaikin puolin kurjassa tilassa saapui retkikunta toukokuulla 1654 Kristiinan satamaan. Noin sata henkeä oli matkalla kuollut.
Uuden Ruotsin siirtokunta sai kuitenkin tuntuvan väenlisäyksen, kolmattasataa henkeä, jotka asettuivat siirtokuntaan uudisasukkaina viljelemään Delawaren kauniita rantamia.
Gyllen Haj nimisen laivan oli määrä lähteä yhtä matkaa örnin kanssa, mutta se vioittui Ruotsin vesillä ja joutui korjauksille, päästen lähtemään vasta myöhemmin, josta syystä tämän laivan matkue muodostaa yhdennentoista retkikunnan. Tähän laivaan lastattiin etupäässä kaikenlaista tavaraa, niin että vain pienempi määrä matkustajia mainitaan olleen siinä. Laivan oli määrä poiketa Porto Ricossa tiedustelemassa yhdeksännen retkikunnan haaksirikkoutuneita, minkä asian erityinen valvonta oli uskottu kapteeni Admussonille. Lähdettyään toukokuulla Ruotsista saapui laiva heinäkuun alussa Porto Ricoon, jossa retkeilijät viipyivät kuusi viikkoa. Siellä kuoli kapteeni Admusson. Espanjalainen kuvernööri kohteli tällä kertaa ruotsalaisia ystävällisesti.
Jatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa saapui Gyllen Haj hyvin pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä syistä ajoi se Delawaren lahden sivuitse, tullen hollantilaiselle alueelle Long Islandin rantamille. Siellä joutui retkikunta hollantilaisten vangiksi, sillä Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant oli sotaisessa suhteessa Uuden Ruotsin kanssa ja valmisteli sen valloittamista. Laiva lastineen joutui kokonaan hollantilaisten omaksi. Sotamiehet lähetettiin Europaan, josta voivat koteutua Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset saivat astua maihin Uudessa Amsterdamissa ja joko jäädä sinne tai sisämaitse matkustaa Delawareen. Monet tämän retkikunnan siirtolaisista jäivät hollantilaisten siirtokuntaan ainaiseksi. Uuden Alankomaan (sittemmin New Yorkin) vanhimmissa asiakirjoissa tapaa silloin tällöin hollantilaisten ja ruotsalaisten nimien rinnalla puhtaasti suomalaisenkin nimen.
KAHDESTOISTA RETKIKUNTA. SATA SUOMALAISTA MUKANA.
Kaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta elämää hallituksessa. Muun muassa alettiin taas järjestellä Ruotsin ulkomaakauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin kauppayhtiö muutettiin “Amerikan kauppayhtiöksi”, ja sen tarkoitus oli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella tupakan tuontia Virginiasta y. m. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin taas osakkeita aivan kilvan. Muun muassa niitä ostivat suomalaiset: kreivittäret Maria de la Gardie, Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset sekä Viipurin kaupunki.
Kahdennelletoista retkelle Amerikaan varustettiin purjelaiva “Merkurius”, joka oli varustettu 14 puolustustykillä. Retkikunnan johtajaksi nimitettiin Delawaren entinen varakuvernööri J. Papegoja ja kapteeniksi Henry Haygen. Siirtolaisia ei tarvittu enää väkipakolla hankkia, sillä laivaa varustaissa oli Göteborgiin kokoontunut kaksisataa siirtolaista, näistä Vermlannin suomalaisia kahdeksankymmentä. Laivaan voitiin sijoittaa ainoastaan 130 henkeä, siihen luettuina siirtolaiset, merimiehet ja linnanpalvelusväki. Tämän kahdennentoista retkikunnan siirtolaisista on säilynyt seuraava luettelo:
Ruotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia miehiä 2; suomalaisia miehiä 33, suomalaisia vaimoja 16, suomalaisia neitosia 11, suomalaisia lapsia 32. Yhteensä siis 96 siirtolaista, joista suomalaisia 92. On luultavaa, että merimiehinä ja linnanpalvelukseen vietävien joukossa oli myöskin suomalaisia, niin että todennäköisesti tällä laivalla oli ainakin sata suomalaista.
Marraskuulla 1655 läksivät he matkalle, viipyen välillä neljä kuukautta. Kun he saapuivat Delawareen, saivat he tietää siirtokunnan sillä välin joutuneen hollantilaisen hallinnon alle. Vaikeuksia tietysti syntyi, sillä hollantilaiset viranomaiset pidättivät laivan. Kuitenkin sovittelujen ja neuvottelujen perästä saivat siirtolaiset astua maihin Delawaressa ja jäädä sinne asumaan maanmiestensä keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat palautettiin hollantilaisilla laivoilla Europaan. Laiva lastineen joutui Hollannin kauppayhtiön haltuun.
Uuden Ruotsin joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintoon katkaisi kerrassaan liikeyhteyden ja siirtolaisten lähettämisen Ruotsista Delawareen. Mutta seuraavan kymmenen vuoden ajalla saapui vielä pienempiä joukkoja ja yksityisiä siirtolaisia Ruotsista Delawareen, varsinkin Vermlannin suomalaisia, jotka matkustivat sinne hollantilaisilla laivoilla.
III. DELAWAREN SIIRTOKUNNAN VAIHEET
KINASTELU DELAWAREN OMISTAMISESTA
Silloin kun Peter Minuit esitti Ruotsin hallitukselle siirtokunnan perustamista Pohjois-Amerikaan, suositteli hän erityisemmin Delawaren hedelmällistä jokilaaksoa, vakuuttaen, ettei se alue kuulunut millekään europalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Mikäli oli kysymys varsinaisista siirtokunnista ja kauppa-asemista, piti vakuutus paikkansa, sillä sellaisia siellä ei ollut enemmän hollantilaisilla kuin englantilaisillakaan. Mutta toisaalta harjoittivat hollantilaiset ja englantilaiset Delawaren jokivarrella asuvien indiaanein kanssa turkiskauppaa, molemmat tavotellen siellä yksinoikeuttakin sanottuun liikkeeseen. Kumpainenkin kansa väitti jokialueen kuuluvan itselleen.
Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin, hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien laski laivansa ankkuriin Delaware-joen suussa ja purjehti pitkin Hudson-virtaa. Kun pian sen jälkeen hollantilaiset perustivat Hudson-virran varrelle siirtokunnan sekä kauppa-aseman Manhattan-saarelle, nykyiseen New Yorkiin, niin harjoittivat he sieltä päin turkiskauppaa etelämpänä sijaitsevan Delawaren varsilla. Olivatpa hollantilaiset ehtineet ennen ruotsalaisten ja suomalaisten tuloa rakentamaan pienen linnoituksenkin sanotun virran varrelle kauppansa tukemiseksi. Sen indiaanit kuitenkin hävittivät.
Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon kuuluvan heille Cabotien ja Raleigh’in löytöretkeilyjen perusteella. Ennen Uuden Ruotsin siirtolan perustamista oli heillä kaksi laajaa ja kukoistavaa siirtokuntaa Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva Virginia ja pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin valtio. Englantilaisia turkislaivoja purjehti niinikään Delawaressa sikäläisten indiaanein kanssa kauppaa tehden. Milloin heitä häirittiin ja estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin hallitusta vastaan.
Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet oikeuksiaan perustaa löytöretkeilyjen kautta saavutettuihin valtauksiin. Mutta heillä oli kuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, johon Uuden Ruotsin siirtokunta perustettiin, ja tämä oikeus nojautui lailliseen oston kautta saatuun omistukseen. Indiaanit olivat Delawaren rantamien varsinaiset alkuperäiset omistajat, ja heiltä ruotsalaiset ostivat tarvittavan maa-alan.
Niin pian kuin Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft sai tietää ruotsalaisten ja suomalaisten asettuneen Delawareen, lähetti hän sinne asiamiehensä Janssenin, jonka tuli, mikäli mahdollista, ehkäistä siirtokunnan perustamisaikeet ja koettaa saada pohjan miehet palaamaan takaisin omalle maalleen. Janssen väitti ainoastaan hollantilaisilla olevan oikeuden asettua Delawareen. Uuden Ruotsin siirtokunnan perustaja Peter Minuit vetosi siihen kauppakirjaan, jolla indiaanit luovuttivat siirtokunnalle tarpeellisen maa-alueen, niin että heillä sittenkin oli suuremmat oikeudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi oli hän (Minuit) Ruotsin hallituksen palveluksessa ja käskettävänä. Hollantilaiset eivät voisi asevoimaankaan turvautuen estää ruotsalaisten siirtokuntahanketta, sillä näillä oli laivoilla hyvä tykistö, runsaasti ampumavaroja ja melkoinen joukko sotamiehiä. Saamatta tarkoitustaan toteutumaan matkusti Janssen takaisin Uuteen Amsterdamiin.
Niinkuin edellä on jo kerrottu, rakennettiin Uuden Ruotsin siirtokunnan turvaamiseksi osaksi aitauksella, osaksi muureilla ja puolustustorneilla varustettu Kristiinan linna samannimisen, Delawareen juoksevan joen varrelle. Kun se valmistui, siirrettiin laivoista kanuunat linnoituksen puolustustorneihin. Linnan komennon jätti Peter Minuit luutnantti Mauno Klingille ja aikoi palata kotimaahansa, mutta sai, kuten edellä on mainittu, surullisen lopun myrskyssä St. Christopherin saaren luona.
Kristiinan linnaan jäi noin kolmisenkymmentä miestä sotilaita ja linnanpalvelijoita. Niinkuin uudisasukkaan elämä erämaassa on yksinäistä ja ikävää, samaten näitten harvojen pohjan miestenkin ensi vuoden elämä Amerikassa oli kaikkea muuta kuin vaihtelevaa ja hupaista. Tavallinen toimi sotamiehillä oli vuoron perään pitää vahtia linnan ympärillä ja väliaikoina metsästellä ja kalastella. Kauppayhtiön asiamiehet soutelivat Delaware-joella etsiskelemässä sisämaasta rannalle tulevia indiaaneja, ostaakseen heiltä majavannahkoja, sillä niitä silloin paljon kysyttiin kaupassa ja maksettiin kalliit hinnat. Indiaaneilta saatiin niitä ostaa kaikellaisilla vähäarvoisilla koru- ja vaatetavaroilla, lasihelmillä y. m. rihkamalla. Mikäli asiamiehet saivat nahkoja haltuunsa, sikäli he toivat ne linnan suojaan rakennettuun tavarahuoneeseen valmiiksi, lähetettäväksi Ruotsiin seuraavan siirtolaislaivan mukana.
Toista vuotta sai Kristiinan linnan väki odottaa, ennenkuin saapui Delawareen lähetetty toinen retkikunta Ruotsista, tuoden tarvittavaa tavaraa, ampuma-aseita, sotamiehiä ja pienen joukon siirtolaisiakin. Laivan saapuminen Kristiinan satamaan synnytti sanoin kuvaamattoman ilon, joka oli molemminpuolinen. Retkikunnan mukana tullut uusi kuvernööri Peter Ridder iloitsi tavatessaan pienen siirtokunnan säilyneenä indiaanein maassa ja muittenkin vaarojen keskellä. Linnan väestö riemuitsi tavatessaan pitkästä aikaa maanmiehiään sekä saadessaan välttämättömiä tarpeita ja suurempaa turvaa olemassa-ololleen. Saapuipa vielä pappikin, pastori Roerus Torkillus pienen siirtokunnan hengelliseksi neuvojaksi.
Kristiinan linnassa syntyi uutta elämää. Laivan runsas lasti kaikellaista tavaraa siirtokunnan tarpeeksi purettiin ja kuljetettiin varastohuoneisiin. Rakennettiinpa vielä kolme uutta rakennustakin linnan pihaan sekä korjattiin ja lujennettiin varustukset. Uusi kuvernööri kulki alueellaan tarkastellen ja jaellen indiaanipäälliköille pieniä lahjoja tulonsa muistoksi ja ystävyyden merkiksi sekä kehoitti heitä tuomaan majavannahkansa Kristiinan linnaan, jossa ne ostettaisiin.
Eräs linnan huoneista laitettiin asianmukaiseen kuntoon kirkonmenojen pitämistä varten. Uskonnollinen elämä oli aikakauden tunnusmerkki, ja jokainen kävi halulla ja ahkerasti jumalanpalveluksissa. Linnan rukoushuoneessa pidettiin säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin ja rukoushetkiä arkiaamuin ja -illoin.
Pieni oli vieläkin Uuden Ruotsin siirtokunnan väestö, eipä päälle puolensadan hengen, sillä vaikkakin toisen retkikunnan mukana saapui useita kymmeniä sotamiehiä, linnanpalvelijoita y. m., niin samalla laivalla palasi melkoinen joukko takaisin kotimaahansa. Väestön vähälukuisuus haittasi Ruotsin etujen valvomista Delawaressa ja heikensi turkisliikettäkin, mikä tuottava kauppa oli hollantilaisten ja englantilaisten liikekilpailun esineenä. Turkisliikkeen kautta joutuivat ruotsalaiset Ridderin aikana yhteentörmäykseen hollantilaisten kanssa, jotka aikoivat ehkäistä Delawarejoella purjehtimisen ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri Ridder purjehti hollantilaisen Nassau-linnan komentajan puheille hyvin varustetun joukkonsa kanssa vaatimaan selitystä omavaltaiseen menettelyyn. Nassau-linnasta vastattiin tykinlaukauksella eikä ruvettu minkäänlaiseen sovitteluun. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa ylivoimaisia, olisivat voineet valloittaakin hollantilaisten linnan, mutta kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen ei Ridder ryhtynyt hyökkäykseen, vaan poistui. Ruotsalaiset saivat sittemmin vapaammin harjoittaa kauppaa Delaware-joella.
Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa niinikään jouduttiin ikävään kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä Lambertin ja Turnerin katsomaan Delawaren rantamilta sellaista paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtola ja kauppapaikka. Nämä ostivat joen itärannalta kappaleen maata indiaanipäälliköiltä, mikä maa sattui rajatusten Uuden Ruotsin alueen kanssa. Vieläpä möivät indiaanit sellaistakin maata, jonka he olivat ennen antaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui siirtolaansa Salemiin ainoastaan toistakymmentä perhettä.
Uuden Ruotsin siirtokunnan harvalukuinen väestö pysyi ensimäiset kolme vuotta melkein sulkeutuneena Kristiinan linnan varustusten turviin. Ne harvat uudisasukkaat, jotka saapuivat siirtokuntaan toisen retkikunnan mukana, saivat itselleen maatilat linnan lähistöltä, mutta eivät vielä olleet ryhtyneet rakentamaan huoneita mailleen, vaan asuivat niitä linnasta päin. Mutta kun 1641 saapui Delawareen ensimäinen varsinainen siirtolaisjoukkue, nuo ennen mainitut Vermlannin suomalaiset y. m., laajentui asutus ulkopuolelle Kristiinan linnan aluetta. Monet näistä vasta saapuneista ruotsalaisista ja suomalaisista siirtolaisista asettuivat noin parinkymmenen mailin etäisyyteen Delawaren länsirannalle, seutuihin, jotka sittemmin tunnettiin nimillä Upland ja Finland. Edellä mainittuun paikkaan olivat vuotta ennen asettuneet Utrechtistä tulleet hollantilaiset.
Siirtokunnan väkiluvun kasvaminen tapahtui erittäin hitaasti. Laivat toivat silloin tällöin uusia tulokkaita, mutta samoilla laivoilla palasi linnan puolustusväkeä ja muitakin miehiä takaisin Ruotsiin. Viiden ensi vuoden perästä oli väkiluku ainoastaan sata henkeä, joista noin puolet asuivat uudistiloillaan, toinen puoli palveli linnojen puolustusväkenä ja kauppayhtiön asiamiehinä. Kuitenkin näitten ensi vuosien ahkeran työn tuloksena nähtiin Delawaren rantamilla savupirttejä, hirsihuoneita y. m. asutuksia. Ahkerat uudisasukkaat uurastivat aamusta iltaan voittaakseen viljelykselle tuota hedelmällistä, vaikkakin vaikeasti perattavaa maata.
KUVERNÖÖRI JOHAN PRINTZIN AIKA 1643—1653
Viidennen retkikunnan mukana (1643) saapui Delawaren siirtokunnan kuvernööriksi tarmokas ja toimelias everstiluutnantti Johan Printz, entisiä kolmikymmenvuotisen sodan upseereja. Samalla laivalla saapui yhtiön palveluksessa toimiva, liikeasioita valvova Johan Papegoja, joka kuitenkin palasi hetimiten Ruotsiin, tehden tuonnempana monta matkaa Uuteen Ruotsiin.
Sotilaan silmällä huomasi uusi kuvernööri siirtokunnan turvattomuuden mahdollisten hyökkäysten sattuessa, joita voivat toimeenpanna ympärillä asuvat, epäluotettavat indiaanit ja liikekilpailun vuoksi hollantilaisetkin. Printzin mukana tuli melkoinen joukko uudisasukkaitakin Ruotsista ja Suomesta, jotka sijoitettiin siirtokunnan hedelmällisimpiin paikkoihin, etäämmäksi Kristiinan linnasta Delaware-joen länsirannalle, aina siihen virtaavan syrjäjoen Schuylkillin varsille. Näitten uudisasukasten turvaamiseksi ryhtyi Printz rakentamaan isompia ja pienempiä linnoituksia ja puolustustorneja, jotka samalla olivat yhtiön varastohuoneina ja turkiksien säilytyspaikkoina. Näistä oli tärkein ja lujin Elfsborgin linna Kristiinasta etelään, mikä muutamia vuosia tuonnempana oli toinen vahvin Uuden Ruotsin linnoista, varustettu kahdeksalla tykillä. Siellä oli kapteeni Sven Skuten komennettavana parikymmentä sotamiestä. Tinicum-saarelle rakennettiin Uusi Göteborg niminen linna, joka niinikään oli varustettu muureilla ja puolustustykeillä. Pienempiä ampumarei'illä varustettuja puolustustorneja rakennettiin Kristiinan pohjoispuolella Uplandissa olevaan Mondaliin, jossa oli muun muassa vedellä käypä jauhomylly. Indiaanein maahan johtavan vesitien: Schuylkill-joen rannalle rakennettiin niinikään pienemmät puolustustornit ja varastohuoneet: Uusi Korsholma, Uusi Vaasa ja Tornio.
Siirtokunnan asutus alkoi levitä etupäässä Kristiinan ja nykyisen Philadelphian välille, mihin muutamissa vuosissa syntyi Uplandin, Finlandin, Tinicumin ja Ammaslandin asutuskeskukset. Kuvernööri Printz ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, se kun oli etäämpänä valtavirran Delawaren varrelta ja alttiina indiaanihyökkäyksille. Printz ryhtyikin rakentamaan itselleen asuntoa Tinicum-saarelle, vastarakennetun Uuden Göteborgin linnan turviin, sellaiselle paikalle, jossa luonto tarjosi puolustukseen nähden etuisuuksia ja josta voi sitäpaitsi hallita purjehdusta ja kaupankäyntiä Delaware-joella. Sitäpaitsi tämä uusi kuvernöörin asunto tuli keskemmälle siirtokuntaa ja lähemmäksi uudisasutuksia Uplandia, Finlandia, Ammaslandia ja Racoon-aluetta, noin yhdeksän mailia nykyisestä Philadelphiasta.
Vaikka kuvernööri Printz oli sotilas ja luonteeltaan käskevä, jopa ankarakin, mitä luonteenominaisuutta hänen alamaisensa saivat usein kokea, vältti hän kuitenkin tarpeettomasti ryhtymästä riitaan naapureinsa indiaanein, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa. Indiaanein kanssa uudisti hän tavanmukaisen ystävyyden jakamalla lahjoja päälliköille. Hollantilaisten ja englantilaisten kanssa onnistui hänen ensi vuosina pontevuudellaan ja päättäväisyydellään menetellä niin, että nämä naapurit oppivat antamaan arvoa ja kunnioitusta Ruotsin oikeuksille Delawaressa. Hän oli kirjevaihdossa Uuden Alankomaan, Virginian ja Massachusettsin kuvernöörien kanssa. Pienemmät turkisliikkeen y. m. kautta syntyneet selkkaukset koetettiin sovitella, ja kaikki saivat oikeuden harjoittaa liikettä Delaware-joella. Niinpä esimerkiksi Uuden Englannin eli Massachusettsin kuvernööri Johan Wintrop lähetti Printzille kirjeen 1644, selittäen Englannin oikeuksia Pohjois-Amerikan rantamaihin ja vaatien Uuden Ruotsin siirtokunnan alistumista englantilaisen hallinnon alle sekä yksinoikeutta turkiskauppaan indiaanein kanssa. Kuvernööri Printz puolestaan vetosi Uuden Ruotsin kauppayhtiön oston kautta saavuttamiin oikeuksiin Delawaren jokilaaksossa, samalla huomauttaen Englannin ja Ruotsin hallituksen ystävällisistä väleistä, josta syystä siirtokuntaa vastaan tähdätyt epäoikeat menettelyt voivat johtaa valtiot ikävyyksiin, vieläpä sotaankin keskenään. Jatkuvan kirjevaihdon tuloksena oli yhteisen komitean valitseminen tarkastelemaan ja järjestelemään siirtokuntain maanomistusoikeuksia ja kauppaetuja, sekä muita riidanalaisia kysymyksiä. Tähän yhteiskomiteaan tulivat englantilaisten edustajina Nathanael Turner ja Isack Lambert sekä Uuden Ruotsin edustajina kuvernööri Printz, kapteenit Mauno Kling ja Christie Boije, linnanvirkailijat Henrick Haygen, Gregorius van Dyck ja suomalainen Carl Johnsson. Komitea lienee onnistunut sovittelussaan, koskapa englantilaisten kanssa pysyttiin verrattain hyvissä väleissä vuosikausia.
Delawaren asukkaat oivalsivat alusta pitäen, mikä merkitys on maanviljelyksellä, sillä harvassa löytyy niin viljavaa maata, kuin mitä täällä uudisasukas tapasi. Kuvernööri Printz oli itse innostunut maanviljelykseen. Kartanonsa lähelle Tinicum-saarelle raivautti hän laajan viljavainion, jossa hän erityisemmin kokeili tupakan ja maissin viljelystä. Toisenkin tilan raivautti Printz itselleen Uplandin ja Finlandin välille, joka sittemmin tunnettiin nimellä Printztorppa. Täällä oli hänellä kaiken aikaa suomalaisia työssä. Kuvernööri kehoitti uudisasukkaitakin viljelemään tupakkaa, neuvoenkin heitä siihen. Muutamat sitä koettivatkin viljellä, kuitenkin huonolla menestyksellä. Tupakan viljelys ei kuitenkaan yleistynyt Delawaressa. Ruotsalaiset ja suomalaiset kylvivät peltoihinsa mieluummin ruista ja ohraa, sillä niitä olivat he oppineet vanhassa maassa viljelemään. Suomalaiset, jotka sitäpaitsi ensi vuosinaan vähin kaasivat kaskeakin, tiesivät rukiista saavansa parhaimman sadon.
Minkä uudisasukkaat saivat pelloiltaan viljaa, se ensi vuosina jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Sellaisia lienee ollut monessakin suomalaiskodissa, koskapa mainitaan suomalaisten Maunun, Juhanin ja Andreaksen omistaneen tällaisia myllyjä. Kristiinan linnan luona oli tuulimylly, ja toinen lienee ollut Uplandissa hollantilaisilla uudisasukkailla. Kuvernööri Printz rakennutti vedellä käyvän jauhomyllyn Mondaliin, lähelle nykyistä Philadelphiaa.
Delawaren joella harjoitettavaa kaupankäyntiä varten rakennettiin Kristiinan satamassa kaksi pienempää purjealustakin eli luuppia. Toinen näistä aluksista välitti liikettä Elsfborgin linnan ympäristöllä, toinen Kristiinan linnan ja Tinicum-saarella sijaitsevan kuvernöörin asunnon välillä. Pari kertaa tehtiin matkoja ulommaksikin: Virginiaan ja Uuteen Amsterdamiin, josta tuotiin siirtokuntaan karjaa, hevosia sekä muitakin tarpeita. Edelleenkin pidettiin turkiskauppaa tuottavimpana liikkeenä, ja sitä Uuden Ruotsin kauppayhtiö asiamiestensä kautta erityisemmin harjoitti. Mutta tässä liikkeessä tarvittiin melkoista pääomaa, paljon rihkamaa, jolla vaihdettiin indiaaneilta majavan y. m. metsäeläinten nahkoja. Usein puuttui kauppayhtiöltä vaihtotavaraa, kun sen yhtiön laivat niin harvoin kävivät Delawaressa. Printzinkin aikana tapahtui monesti, että kun indiaanit sisämaista toivat turkiksia rannikolla sijaitseviin kauppapaikkoihin, ei ruotsalaisilla ollut vaihtotavaraa, josta syystä majavannahat joutuivat hollantilaisten ja englantilaisten käsiin. Tämä seikka tuotti suurta tappiota Uuden Ruotsin kauppayhtiölle, vieläpä pienelle siirtokunnalle kokonaisuudessaankin. Eräänkin kerran, kun Ruotsista saapui siirtolaislaiva, viedäkseen paluumatkallaan turkiksia, oli Kristiinan linnan varastohuoneissa ainoastaan viisi majavannahkaa. Mutta toisella kertaa taas (1648), jolloin yhtiöllä oli riittävästi vaihtotavaraa, saatiin näitä kalliita turkiksia tavaton määrä, 1 200 kappaletta, jotka lähetettiin Ruotsiin.
Käsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin siirtokunnassa, sillä se kuului ajan vaatimuksiin. Suomalaiset valmistivat kotonaan taloustarpeensa, jotka olivat yksinkertaisia puuastioita ja työvälineitä. Uudistaloissa näki pahkakuppeja, tuohikontteja, pärekoppia, leilejä y. m. Virsujakin käytettiin jalkineina ja nahkapukuja vaatetuksena. Käsityöläisiä myöskin oli heidän keskuudessaan: Suutari- Olli, suomalainen pieksujen tekijä, Kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja. Taitavina puutyöntekijöinä ja tynnyreitten valmistajina mainitaan Lauris ja Persson. Kaksi suomalaista nahkuria: Clement Michalson ja Hendrick parkitsivat vuotia. Michael Michaelssonilla oli paja, jossa valmistettiin ja korjailtiin teräaseita y. m. Johan Tomminen oli taitava puuseppä.
Siirtokunnassa oli vähän aikaa lääkärikin, Hans Kock, joka saapui 1647. Saunassa kuitenkin paranneltiin pienempiä kipuja, niinkuin yleensä siihen aikaan Suomessa tehtiin. Kristiinan linnassa oli sauna, joka oli rakennettu 1640 paikoilla. Kuvernööri Printzin kartanolle niinikään rakennettiin suomalainen sauna, ja samanlaisia todennäköisesti löytyi monessa uudistalossa. Se paikka, jossa nykyään sijaitsee Philadelphian kaupunki, merkittiin erääseen 1648 tehtyyn hollantilaiseen karttaan, nimellä “Sauno”. Katsoen siihen, että niin suomalaisia kuin ruotsalaisiakin uudisasukkaita jo silloin asui näillä seuduin, voitaneen olettaa “sauno” sanan johtuvan suomalaisesta saunasta, joka mahdollisesti Delawaren rannalla savutessaan herätti hollantilaisten huomiota.
Delawaren siirtolaisväestö jakaantui kahteen luokkaan: vapaisiin miehiin ja pikku rikollisiin. Vapaat miehet työskentelivät palkkaa nauttien Uuden Ruotsin kauppayhtiön palveluksessa taikka asuivat uudistiloillaan. Pikku rikollisina siirtokuntaan lähetetyt olivat tavallaan vankeja, ja sellaisina olivat velvoitetut työskentelemään yhtiön palveluksessa palkatta noin kolme, neljä tahi viisi vuotta, jonka jälkeen he saivat vapautensa. Sitten saivat he palata Ruotsiin, jos niin halusivat, taikka jäädä siirtokuntaan, jossa tapauksessa heille annettiin uudistila tavallisilla asumaehdoilla. Muutamat vangit pääsivät kohta palkkatoimeen. Niinpä Käkisalmesta kotoisin oleva kirjanpitäjä Carl Johnsson pääsi kuvernööri Printzin kirjuriksi ja nautti kaiken aikaa luottamusta ja kunnioitusta.
Korkein oikeudenvalvoja ja tuomari oli kuvernööri. Varsinaista oikeusistuinta valamiehineen ei mainita ruotsalaisen hallinnon aikana olleen. Kristiinan linnassa oli vankila, jossa mainitaan eri aikoina istuneen Sven Vass nimisen miehen, Clement nimisen suomalaisen miehen sekä noituudesta ja sopimattomasta elämästä syytetyn Karin nimisen suomalaisen vaimon, joka pääsi pakenemaankin, eikä häntä, ison perheen äitiä, enää vangittu.
Kuvernööri Printz, ollen pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, joutui usein ikäviinkin selkkauksiin jöröluontoisten, mutta rehtien suomalaisten kanssa, jotka olivat valmiit velvollisuutensa tekemään ja kohtuullisen kunniankin antamaan esimiehelleen, mutta saattoivat vastustellakin, milloin tunsivat itsellään olevan siihen oikeuden. Clement niminen suomalainen osti toisilta suomalaisilta myllyosuuden ja laittoi myllyn omaan asuntoonsa. Tottapa tästä myllystä näytti tulevan kuvernöörin omistamalle Mondalin myllylle kilpailija, koskapa Printz kuultuaan kaupasta tulistui ja tavatessaan Clementin hyökkäsi hänen päälleen pidellen niin ankarasti, että mies poloinen sai raajarikkona siitä kärsiä elinikänsä. Sitäpaitsi hän vielä joutui Kristiinan linnaan. Pastori Laurentius Lock ryhtyi puolustamaan Clementiä ja sai aikaan sen, että hänet vapautettiin vankilasta, mutta mitään hyvitystä loukkauksistaan ei kovaonninen suomalainen koskaan saanut. Usein valitettiin kuvernöörin omavaltaisuutta ja ankaruutta. Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin siirtokunnan vanhimmat asukkaat kertoivat tapauksista, jotka eivät olisi mahdollisia näinä aikoina. Anders Jönsson niminen suomalainen teki kirjallisen valituksenkin Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtokunnalle, syyttäen siinä kuvernööriä siitä, että hän rajoitti liiaksi uudisasukkaitten oikeuksia, mikäli ne koskivat ansioita, kauppaa indiaanein kanssa, kalastusta ja metsästämistäkin, joita elinkeinoja heillä pitäisi olla oikeus harjoittaa. Tämän valituskirjan allekirjoittajina mainitaan: Matts Hanson, Olof Stille, Johan Huiler, Hendrick Matsson, Ivar Hendrickson, Mons Monsson, Olof Erickson, Walerius Lohi, Hendrick suomalainen, Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock (Kukko), Morten Mortenson y. m. Samassa kirjeessä pyydetään vielä sakko- ja rangaistusvapautta suomalaiselle, suuren perheen isälle Andreakselle.
Toisaalta täytyy tasapuolisesti asioita arvostelevan tunnustaa Printzin olleen edistysmielisen, uutteran ja monessa suhteessa siirtokunnankin parasta katsovan maaherran. Niissä vaikeissa oloissa, joissa hän sai Ruotsista apua saamatta tulla siirtokuntansa kanssa toimeen, kehittäen sitä ja säilyttäen rauhan kateellisten naapuriensa kanssa, tulee näkyviin hänen luonteensa paremmat puolet. Hänellä oli taitoa ja tarmoa tyynnyttää indiaaneja ja ehkäistä hollantilaisten valloitusaikeet.
Seurakuntaelämään nähden oli Printzin aika varsin onnellinen. Siirtokunnassa oli kaksi kirkkoakin: Kristiinassa ja kuvernöörin kartanolla Tinicum-saarella. Jälkimäinen rakennettiin 1646. Myöhemmin siihen laitettiin kellokin, ensimäinen laatuaan Delawaressa. Tinicumin kirkko pysyi käyttökunnossa vuoteen 1700. Opettajia mainitaan yhteen aikaan olleen kolmekin: Pastorit Christopher, Holm ja Fluviander. Näistä oli etevin Campanius Holm, joka kuusi vuotta siirtokunnassa viipyessään opiskeli indiaanein kieltä niin hyvin, että kykeni kääntämään heidän kielelleen Lutheruksen Vähän Katekismuksen, joka myöhemmin painettiin Ruotsissa ja jaettiin alkuasukkaille lahjaksi. — Holm saarnasi kummassakin sekä Tinicumin että Kristiinan kirkossa, sillä pastorit Christopher ja Fluviander viipyivät siirtokunnassa vain vajaan vuoden.
Kuvernööri Printzin hallinnon loppuaikana oli pieni siirtokunta monessa vaarassa ja vaiheessa. Indiaanit surmasivat Uplandissa eräänä yönä uudisasukkaan vaimoineen. Tämä julma teko kiihotti niin hyvin uudisasukkaita kuin indiaanejakin. Oli syytä pelätä syntyvän taistelun valkoihoisten ja punanahkain välillä. Tämän vaaran sai Printz vältetyksi taidollaan ja tarmollaan. Hän nimittäin uskotteli indiaaneille, että Ruotsista oli tulossa suuri armeija, joka oli valmis surmaamaan joka ainoan indiaanin, jos he vain vähänkin vielä tekisivät häiriötä siirtokunnassa. Toisaalta lupasi Printz tehdä ystävyysliiton ja uudistaa rauhan indiaanein kanssa, johon nämä suostuivat. Sovittuaan indiaanipäällikköjen kanssa kirjoitti Printz Ruotsiin: “He (indiaanit) eivät luota meihin, ja me puolestamme luotamme heihin vieläkin vähemmän”.
Virginian kuvernöörin Plowdenin kanssa niinikään tultiin ikävään kosketukseen. Seikka oli sellainen, että eräs englantilainen kauppalaiva harjoitti turkisliikettä ruotsalaisten kauppasatamissa, josta syystä se otettiin kiinni ja vietiin Kristiinan satamaan. Täällä havaittiin laivan kuuluvan Virginian kuvernöörille. Oli päivän selvää, että naapurina asuva mahtava kuvernööri tulisi lähettämään aseellisen joukon Kristiinaan, jos hänen laivansa siellä pidätettäisiin. Siitä syystä katsoi Printz viisaimmaksi laskea englantilaiset laivoineen menemään, vieläpä rahallisesti hyvitti kärsityn vahingon.
Yllä mainitut seikat pakottivat Printziä lähettelemään yhä uusia avunpyyntökirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle. Ellei Delawareen lähetetä mahdollisimman pian lisää sotaväkeä ja siirtolaisia, niin hukkaan menee Ruotsin tähän astiset aikeet siirtokunnan asuttamisessa ja kaupan laajentamisessa. Eivät ainoastaan hollantilaiset, vaan myöskin englantilaiset ahdistelevat Uuden Ruotsin kauppayhtiön harjoittamaa turkisliikettä, ja indiaanein taholta uhkaa niinikään alituinen vaara. Ruotsin hallituksen täytyy asemansa säilyttämiseksi lähettää vähintäin kaksisataa sotamiestä ja tuhannen siirtolaista. Eroakin pyysi kuvernööri toimestaan monta kertaa, eikä sitä käy ihmetteleminenkään tällaisissa vaikeissa oloissa, siirtokunnan väkiluvun ollessa ainoastaan 174 henkeä.
Hollannin kauppayhtiön ja Uuden Alankomaan ylitirehtööriksi nimitettiin rauhaa rakastavan Kieftin jälkeen vallanhimoinen ja käskevä Peter Stuyvesant. Hän päätti hankkia edustamalleen kauppayhtiölle Delawaren varrella mahdollisimman edulliset kauppaoikeudet, vieläpä, mikäli mahdollista, pakottaa Uuden Ruotsin siirtokunnan hallintonsa alle. Siinä tarkoituksessa saapui hän maitse sadankahdenkymmenen sotamiehen kanssa Delawareen, jonne samaan aikaan purjehti vähäinen hollantilainen laivastokin. Kirjeessään Printzille selitti tämä anastushaluinen kuvernööri Delawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin kauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava sanotun yhtiön hallinnon alle. Printz lähetti kirjeen Ruotsin hallitukselle ja varustautui aseelliseen vastustukseen. Hollantilaisten ylivoima ei kuitenkaan tällä kertaa ollut riittävä takaamaan heille voittoa, josta syystä Stuyvesant oli ryhtymättä taisteluun. Kuitenkin rakensivat hollantilaiset itselleen Delawaren rannalle, etelään Kristiinasta, lujan linnoituksen, antaen sille nimeksi Casimir. Tätä toimenpidettä eivät ruotsalaiset voineet estää. Linna varustettiin kahdellatoista tykillä, ja jätti Stuyvesant sinne kolmekymmentä vartiomiestä, palaten muun joukkonsa kanssa takaisin Uuteen Amsterdamiin.
Uuden Ruotsin siirtokunnan itsenäisyys alkoi olla vaarassa, vaikkakin se tällä kertaa pelastui. Kuvernööri Printz sai luvan palata perheineen kotimaahansa, oltuaan siirtokunnan esimiehenä kymmenen vuotta. Printzin tytär rouva Papegoja jäi ainaiseksi siirtokuntaan, asuen ensin Printzin kartanossa Tinicum-saarella ja sittemmin Printztorpassa.
SIIRTOKUNNAN ITSEHALLINNON LOPPUAJAT
Pitkän odotuksen jälkeen saapui taas 1653 siirtolaislaiva Ruotsista, tuoden runsaan lastin ja kolmattasataa uudisasukasta Delawareen. Tässä laivassa saapuivat siirtokunnan uusi kuvernööri Johan Rising, insinööri Peter Lindström ja luutnantti Gyllengren. Kun tämä hyvillä aseilla ja neljälläkymmenellä sotilaalla varustettu siirtolaislaiva huomasi Delawaren rannalle rakennetun hollantilaisen linnoituksen, syntyi siinä kohta ilmeinen kahakka. Casimir-linnasta ammuttiin varotuslaukaukset ja yritettiin pelottamalla kääntää pohjan miehet takaisin. Mutta nämäpä eivät säikähtäneet, vaan halusivat ensin puhutella linnan komentajaa. Kapteeni Skute ja luutnantti Gyllengren sousivat muutamien sotilaitten kanssa rannalle, jossa heidät otti vastaan linnan komentaja. Ruotsalaiset nyt puolestaan vaativat hollantilaisia antautumaan, sillä heillä oli ylivoima ja enempi aseitakin. Eikä siinä hollantilaisten auttanut muu kuin antautuminen. Casimir-linna muutettiin ruotsalaiseksi varustukseksi nimellä “Kolminaisuuden linna”.
Kristiinan linnan ulkopuolinen alue mitattiin kaupungin paikaksi ja jaettiin tonteiksi. Oli tarkotus perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupan ja hallinnon keskus, varsinainen kauppakaupunki. Sinne kehotettiin käsityöläisiä ja teollisuuden harjottajia ja kauppamiehiä asettumaan.
Siirtolaiset pyrkivät kuitenkin mieluummin maalle, jossa he saivat itselleen edullisilla ehdoilla uudistiloja. Yhtiön hallinnolla oli paljon puuhaa, ennenkuin nuo kolmattasataa siirtolaista saatiin sijoitetuiksi vastaisiin asuntoihinsa. Muutamat asettuivat vanhempiin asumapaikkoihin, toiset siirtyivät siirtokunnan etäisimpiin alueisiin: New Castleen, Wiccacoon, Racooniin, Molikkamäelle ja Repapoon. Marylandin puolellekin: Elk-joelle ja Brandyviniin asettui siirtolaisia, etupäässä suomalaisia, kuten Turusen veljekset ja muitakin.
Indiaanein kanssa uudisti vasta saapunut kuvernööri Rising ystävyysliiton jakamalla päälliköille tavanmukaisia lahjuksia. Vieläpä heidät kutsuttiin Kristiinan linnaankin kestivieraiksi. Myöskin englantilaisten siirtokuntain kuvernöörien kanssa oltiin ystävällisessä kirjevaihdossa.
Siirtokunnan sisäinen hoito järjestettiin sillä lailla, että erityiset miehet valittiin huolehtimaan niinhyvin uudisasukasten edistymisestä kuin yhtiönkin eduista ja omaisuudesta. Anders Olfson sai toimekseen valvoa yhtiön omistamia tiluksia. Peter Hansson tuli maanviljelysneuvojaksi uudisasukasten keskuuteen ja Johan Stålkofta yleisten rakennusten tarkastajaksi. Siirtolaiset saivat itselleen maata sillä ehdolla, että vuosittain raivaisivat määrätyn alan ja suorittaisivat erinäisiä työpäiviä yhtiölle. Määrävuotten kuluttua saivat he täyden omistusoikeuden asumiinsa maihin. Tällainen maansaantijärjestelmä on vieläkin voimassa Amerikassa homesteadeja otettaessa valtiolta. Yhtiön omistamia raivattuja maita annettiin niinikään vuokralla viljeltäviksi, ja mainitaan suomalaisen Maunu Monssonin Uplandissa viljelleen tällaista vuokramaata.
Asutuksen laajetessa tarvittiin lisää kaikenlaisia työvälineitä, kotieläimiä y. m. Vaikka siirtolaislaivat toivatkin Ruotsista hevosia ja nautaeläimiä, oli niistä kuitenkin ainainen puute. Yhtiön omistamilla laivoilla haettiin naapurisiirtokunnasta kaksikin eri kertaa hevosia, vetojuhtia, nautaeläimiä ja maanviljelyskaluja. Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetojuhdat puolet siitä. Kotimaasta Ruotsista tuotiin pari kertaa tiilejäkin siirtokuntaan, mutta sittemmin ruvettiin niitä itse siellä valmistamaan. Nama Killin koskeen laittoivat muutamat vauraammat asukkaat sahamyllynkin. Niinikään mainitaan Turtle-Killsin koskessa olleen jauho- ja ryynimyllyn, jonka omistivat Johan Stålkofta, L. Peterson ja Hans Block.
Uuden Ruotsin itsehallinnnon viime vuotena oli asukasluku 368 henkeä. Suuri enemmistö tästä väestä asui maatiloillaan. Linnojen puolustusväkenä ja palvelijoina laskettiin olevan noin satakunta henkeä. Tämä väestö asui hyvin hajallaan toistasadan mailin pituisella alueella molemmin puolin Delawarea. Laajat olivat uudisasukkaitten laitumet, josta syystä hyvinvointi ripeästi kasvoi. Kuitenkin mainitaan muutamien nauttineen yleistä apuakin. Sellaisia oli suomalainen Karin lapsineen, sokea Kirsti, Paulssonin vanhus ja Johnssonin orpotyttö.
Niin kauan kuin siirtokunta kuului Uuden Ruotsin kauppayhtiölle ja oli kotimaisen hallituksen turvissa, saapui sinne opettajia useilla siirtolaislaivoilla. Mutta nämä viipyivät siellä vain lyhyen ajan. Tällaisia mainittakoon Peter Hjort ja Mathias Nertius. Pisinaikainen kaikista siirtokunnan papeista oli Laurentius Lock, joka hoiti sikäläisiä seurakuntia neljäkymmentäyksi vuotta, kuolemaansa saakka 1688. Hän sai yksinäänkin hoitaa seurakuntia toistakymmentä vuotta. Enimmäkseen saarnaili hän Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa, asuen suomalaisten keskuudessa. Monet seikat viittaavat siihen, että hän osasi puhua suomen kieltäkin, koskapa häntä väliin asiakirjoissa kutsutaan suomalaisten papiksi, ja hänen toinen vaimonsa oli suomalainen.
HOLLANTILAISET VALLOITTAVAT DELAWAREN
Kun Uuden Alankomaan kuvernööri Peter Stuyvesant sai tietää Casimir-linnan tulleen ruotsalaisten käsiin, ryhtyi hän viipymättä sellaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena oli Delawaren siirtokunnan valloittaminen. Vuosi 1654 käytettiin laivain varustamiseen tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja sotamiesten keräämiseen. Varustuksia koetettiin pitää salassa, ettei Ruotsista osattaisi lähettää sotaväkeä Delawareen. Kuvernööri Rising sai kuitenkin tietoonsa naapurinsa varustelut ja koetti puolestaan vahvistaa Uuden Ruotsin linnoituksia, toivoen pian saavansa lisäväkeä Ruotsista.
Syksyllä 1655 saapui Stuyvesant hyvin varustetulla laivastollaan Delawareen ja piiritti Kolminaisuuden linnan. Hänellä oli mukanaan noin 600 tahi 700 sotamiestä ja runsaasti ampumavaroja. Kolminaisuuden linnassa oli kapteeni Skuten komennettavana ainoastaan kaksikymmentä sotamiestä. Kuvernööri Rising koetti sinne lähettää pienen lisäjoukon, kymmenen miestä, mutta nämä joutuivat hollantilaisten vangeiksi. Linnan puolustajat huomasivat vastassa olevan ylivoiman niin suureksi, ettei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen puolustukseen. Saatuaan kunnialliset ehdot antautuivat he aseitaan käyttämättä.
Voiton innossaan purjehtivat hollantilaiset Kristiinaan, jonka linnan he viipymättä piirittivät. Stuyvesant kehotti suosiolla antautumaan, koskapa vastustus vain tuottaisi omaisuuden ja ihmishenkien hukkaa hyödyttämättä ruotsalaisia. Syntyi muutamia päiviä kestävä neuvottelu näitten kahden siirtokunnan kuvernöörien kesken. Rising vetosi Ruotsin oikeuksiin siinä, että sen kauppayhtiö oli oston kautta hankkinut itselleen ja siirtokunnalleen oikeudet Delawaren jokilaaksoon. Näitten oikeuksien väkivaltainen anastaminen voi johtaa Ruotsin ja Hollannin valtakunnat keskenään sotaan, jota siirtokuntien tulisi välttää. Stuyvesant vaati vain antautumaan, ollenkaan välittämättä vetoamisista kansainvälisiin oikeuksiin. Kuitenkin hän lupasi kaikille Uuden Ruotsin asukkaille heidän yksityisomaisuutensa sekä linnan puolustusväelle suojeluksen ja hollantilaisilla laivoilla vapaan matkan Europaan. Sitäpaitsi saisi kuvernööri Rising viedä siirtokuntaa koskavat asiakirjat mukanaan Ruotsiin. Mutta Uuden Ruotsin kauppayhtiön omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat Hollannin kauppayhtiölle. Uudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset saisivat vuoden sisällä päättää haluaisivatko he, vannottuaan uskollisuudenvalan Hollannin hallitukselle, jäädä siirtokuntaan vai palata takaisin kotimaahansa. Niinikään vakuutettiin ruotsalaisille ja suomalaisille täydellinen uskon vapaus, johon sisältyi luterilaisen uskon säilyttäminen Augsburgin uskontunnustuksen mukaan y. m. Näitten ehtojen vakuudeksi laadittiin antautumisvälikirja, jonka allekirjoittivat molemmat kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren vuodatusta päättyi tämä valloitussota, ja Uuden Ruotsin siirtokunta laskettiin Hollannin kauppayhtiön hallinnon alle, Stuyvesantin ollessa itse korkeimpana käskynhaltijana.
Hollantilaisilla laivoilla kuljetettiin kuvernööri Rising, Kristiinan ja Kolminaisuuden linnojen puolustusväki ja linnanpalvelijat ensin Uuteen Amsterdamiin ja sieltä edelleen Europaan. Omasta pyynnöstään saivat siirtokuntaan jäädä kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren ja pastori Laurentius Lock. Uudisasukkaat jäivät melkein poikkeuksetta siirtokuntaan, haluamatta jättää rakkaiksi tulleita asutuksiaan.
[Kuva: WICCACON KIRKKO, rakennettu 1677; oli kolmas puolustustornin
tapaan rakennettu kirkko siirtokunnassa.][Kuva: WICCACON ELI PHILADELPHIAN UUDEMPI KIRKKO, valmistui 1700; on nykyäänkin käyttökuntoinen. Tunnetaan nimellä “Gloria Dei kirkko”.]
Kun Uuden Ruotsin siirtokunta oli jo joutunut hollantilaisten valtaan, saapui vielä 1655 Ruotsista yksi siirtolaislaiva Delawareen, tuoden mukanaan toistasataa siirtolaista, joitten joukossa oli lähes sata Vermlannin suomalaista. Tämä laiva matkustajineen joutui luonnollisesti siirtokuntaa hallitsevien hollantilaisten vangiksi. Lähelläpä oli, ettei kaikkia heitä lähetetty takaisin Ruotsiin. Kuitenkin monien sovittelujen perästä sallittiin laivalla tulleitten varsinaisten siirtolaisten astua maihin Delawaressa ja asettua uudisviljelijöiksi maanmiestensä keskuuteen. Mutta retkikuntaan kuuluvat sotamiehet, laivan päälliköt y. m. lähetettiin takaisin Ruotsiin. Laiva lastineen vietiin Uuteen Amsterdamiin ja joutui Hollannin kauppayhtiön omaisuudeksi.
Tämä toistasataa henkeä käsittävä siirtolaisjoukko lisäsi tuntuvasti siirtokunnan väkilukua. Kun sitäpaitsi näitten joukossa oli puolisen sataa naista, niin seurasi siitä, että alkoi muodostua koteja suomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen Amerikassa. Tämä väestö jäikin ainaiseksi asumaan Delawareen.
Vaikkakin edellä mainittua retkeä on pidettävä viimeisenä varsinaisena siirtolaisten matkana Ruotsista Delawareen, niin saapuipa sentään seuraavan parinkymmenen vuoden sisällä vielä muutamia pienempiä joukkoja taikka yksityisiä hollantilaisilla laivoilla Amerikaan. Kerrankin kokoontui Vermlannin suomalaisia toistasataa henkeä käsittävä joukko Hollantiin pyrkiäkseen Delawareen. Näitten johdosta syntyi kirjevaihto Hollannin ja Ruotsin hallitusten välillä. Suomalaiset määrättiin palaamaan takaisin omille laitumilleen. Moniaat seikat viittaavat kuitenkin siihen, että osa näistä suomalaisista pääsi hollantilaisilla laivoilla haluamaansa Amerikaan. Kapteeni Peter Lucassonin mukana saapui 1663 kolmekymmentäkaksi Vermlannin suomalaista Delawareen. Tämä lienee viimeinen siirtolaisjoukkue edellä mainittuun siirtokuntaan Ruotsista ja Suomesta. Kaikkiaan lienee saapunut eri retkikuntien laivoilla noin tuhannen ruotsalaista ja suomalaista Delawareen. Hollantilaisten hallinnon aikana laskettiin heitä olevan noin kuusisataa henkeä, joista asekuntoisia miehiä satakolmekymmentä. Tuhannesta siirtokuntaan saapuneesta palasi takaisin Ruotsiin nelisensataa henkeä, enimmäkseen sotilaita ja linnojen palvelusväkeä. Siirtokuntaan jääneestä väestöstä toisen puolen muodostivat suomalaiset, joita kaikkiaan saapui siihen aikaan Amerikaan kolmesataa henkeä, jotka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jäivät ainaiseksi siirtokuntaan.
Delawaren siirtokunnan hallinnon järjestivät hollantilaiset siten, että varakuvernöörinä hoiti paikallisia asioita Jacob Alrich, asuen Kristiinassa. Mutta monet tärkeimmät asiat ratkaisi Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant itse. Ensi vuosinä epäilivätkin hollantilaiset niin ruotsalaisia kuin suomalaisiakin, peläten heidän indiaanein taikka englantilaisten kanssa liittoutuneina tekevän kapinan. Tähän pelkoon ei ollut vähääkään aihetta. Uudisasukkaat olivat rauhallisia. Ainoastaan siitä voitaisiin heitä syyttää, etteivät he kiirehtineet vannomaan uskollisuuden valaa Hollannin hallitukselle, mutta siihen taas oli syynä pitkät, vaikeat matkat ja hajanaiset olot.
Muutamassa vuodessa saavuttivat kuitenkin Delawaren uudisasukkaat hollantilaisten luottamuksen. Varsinkin komisarius Willem Beckman, joka Alrichin kuoleman jälkeen varakuvernöörinä hoiti siirtokuntaa, näyttää luottaneen heihin täydellisesti. Apulaisena ja kielenkääntäjänä oli hänellä suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika). Siviilihallintoa ja oikeusistuinta hoiti eräs Beckman kuvernööri Stuvesantin alavirkamiehenä. Paikallishallinnon halpoittamiseksi valittiin erinäisiin virkoihin ruotsalaisia ja suomalaisia, joista mainittakoon kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren, Peter Rambo, Peter Kock, Anders Dalbo ja Olof Stille. Veroina tuli suorittaa uudisasukasten noin kuusi guldenia henkilöä kohden.
Jo Printzin aikana ja myöhemmin rauhattomina aikoina muutti moniaita suomalaisia ja ruotsalaisia Marylandin puolelle, Elk Riverille ja Brandyvineen. Kun siirtokuntaan taas palautui rauhallisemmat ajat, niin muuttivat he takaisin Olof Stillen johtamina ja saivat uudistiloja Passayuong-puron varrelta. Marylandiin jäi kuitenkin muutamia suomalaisia: Johan Turunen, Marcus ja Johan Tomminen ja Abram niminen sotamies. Johan Tomminen oli taitava nikkari.
Siirtokunnassa tapahtui silloin tällöin asioita, jotka johtivat asianomaiset oikeuteen. Niinpä Altoonan oikeudessa syytettiin suomalaista Evert Hendricksonia siitä, että hän syyttä ja suotta oli hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Jyrisen (Urrinen) Kynin päälle ja pidellyt häntä pahasti. Oikeudessa jossa oli todistajana muun muassa suomalainen Andies Andiesson, kävi ilmi se, että syytetty Evert Hendrickson oli yleisesti paikkakunnalla tunnettu riitapukari ja rauhanhäiritsijä sekä kaikin puolin vastuksellinen ja yleistä häiriötä synnyttävä naapuri, joka saattoi mennä kenen taloon tahansa tappelua ja riitaa haastamaan. Evert Hendrickson tuomittiin sakkoon ja poistumaan paikkakunnalta. Maksettuaan sakkonsa muutti hän Crane Hookiin ja oli myöhemmin osallisena “pitkän suomalaisen” kapinahankkeessa.
Rauhantuomari Israel Helmin niskaan niinikään hyökkäsi lakituvassa Oele Oelsen niminen uudisasukas, repien vaatteita, mutta ei saanut aikaan ruumiillista vahinkoa. Hänet tietysti tuomittiin heti raskaaseen rahasakkoon. Suuren perheen isänä ja vähävaraisena miehenä sai hän myöhemmin sakkonsa anteeksi.
Suomalaisten joukossa löytyi eräs perhe, joka eli alinomaisessa epäsovussa ja riidassa. Kaiken lisäksi rääkkäsi mies vaimoaan, antoi aikatavasta selkäänkin ja lopuksi ajoi pois kotoaan. Oikeudessa esiintyi miestä vastaan muitakin raskauttavia asioita, muun muassa siveysrikoksia, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet yhteisestä omaisuudesta. Tämä 1661 myönnetty avioero oli ensimäinen laatuaan Delawaressa.
Pastori Laurentius Lock joutui ikävyyksiin, vieläpä tekemisiin oikeuden kanssakin. Hänen vaimonsa karkasi Jacob Joughin kanssa, ja he menivät asumaan joen toiselle puolelle suomalaisen Andries Hendricksenin uudistaloon. Mutta kun heidän olonsa tuli siellä tunnetuksi, pakenivat he Virginiaan ja sieltäkin kauemmaksi Uuteen Englantiin. Pastori Lock, saadakseen lapsilleen hoitajan, meni uusiin naimisiin, ennenkuin oli saanut laillista eroa entisestä vaimostaan. Kun hän sitäpaitsi vielä vihki erään parikunnan ilman asianomaiselta oikeudelta hankittua vihkilupaa, niin joutui hän syytteeseen ja tuomittiin sakkoon. Israel Helm koetti selittää oikeudessa, että Ruotsissa ja Suomessa juuri papit antoivat vihkiluvan ja vihkivät parikunnat. Pastori vetosi asiansa kuvernööri Stuyvesantiin selittäen siirtolaispapin vaikeuksia hänen hoitaessaan hajanaisia seurakuntia sekä että hän suuren perheen isänä oli kykenemätön maksamaan sakkoaan, jonka vuoksi hän pyysi sitä anteeksi. Kuvernöörin kirje komisarius Beckmanille määrää sakon annettavaksi anteeksi ja pastorin vapautettavaksi kaikista syytöksistä.
Hollantilaisten hallitus Delawaressa tuli lyhytaikaiseksi, kestäen vain yhdeksän vuotta. Tapausten kulku saattoi Amerikassa asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset Englannin hallituksen alle.
ENGLANTILAISET VALLOITTAVAT UUDEN ALANKOMAAN
Englannin nouseva kauppa- ja maailmanvalta, jolla oli laajoja alueita ja kukoistavat siirtokunnat Pohjois-Amerikassa, oivalsi hollantilaisten hallussa olevan Hudson-virran ja sen sataman tärkeyden kauppaan ja puolustukseen nähden. Englantilaisille siirtokunnille oli epäturvallista, kun siinä välillä oli Hollannin siirtokunta, joka liittoutuneena indiaanein taikka ranskalaisten kanssa saattoi asettaa Uuden Englannin siirtokunnat alttiiksi hyökkäykselle ja valloitukselle. Nämä seikat aiheuttivat sen, että Englanti päätti valloittaa hollantilaiset alusmaat Pohjois-Amerikassa.
Yorkin herttua James, Englannin kuninkaan Kaarlo II:n veli, saapui 1664 vahvalla laivastolla Amerikaan ja ankkuroi Long Islandin rannikolle, Uuden Alankomaan siirtokunnan etuvarustusten luokse. Hän ryhtyi piirittämään Uutta Amsterdamia, Amerikassa olevaa Hollannin hallituksen keskustaa. Kuvernööri Stuyvesantilla sattui tällä kertaa olemaan vain kaksisataa sotamiestä käytettävänä siirtokuntansa puolustamiseen ja hyvin rajoitettu määrä ampumatarpeita. Englantilaisten ylivoima oli ainakin kymmenkertainen. Yorkin herttua niin ollen kehoitti suosiolla antautumaan, luvaten hollantilaisille suojeluksen ja yksityisomaisuuden turvan. Hollannin kauppayhtiön omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat voittajalle. Stuyvesant joutui nyt aivan samaan asemaan, kuin hän itse oli pakoittanut Uuden Ruotsin komentajan Risingin alistumaan, nimittäin antautumaan vasten tahtoaan ja jättämään siirtokuntansa vieraan vallan haltuun. Aseellinen puolustus näet oli aivan turhaa, jota paitsi Uuden Alankomaan asukkaat peläten omaisuutensa tuhoamista vastustivat aseelliseen vastarintaan ryhtymistä ja vaativat Stuyvesantia antautumaan. Siihen hän suostuikin, ja niin päättyi tämäkin valloitussota verta vuodattamatta. Englannin haltuun tulivat täten Uuden Alankomaan siirtokunta Hudson-virran varrella ja Uuden Ruotsin siirtola Delawaressa.
Englantilaiset valloitettuaan Uuden Alankomaan ja sen satamapaikan Uuden Amsterdamin, muuttivat tämän nimen valloittajan Yorkin herttuan kunniaksi New Yorkiksi. Useat muutkin paikat saivat englantilaisia nimiä: Kristiinasta tehtiin Altoona, Uplandista Chester, Finlandista Marcus Hook j. n. e.
ENGLANNIN HALLITUKSEN JÄRJESTELY DELAWARESSA
Syyskuulla 1664 purjehti englantilainen kapteeni Edward Carr, Delawaren varakuvernööriksi nimitettynä, saattamaan ruotsalaisten ja suomalaisten tietoon siirtokunnan tästä lähtien kuuluvan Englannin hallituksen alle sekä vaatimaan asukkailta uutta uskollisuudenvalaa. Delawaren väestölle ilmoitettiin, ettei siirtokunnan paikallisessa hallituksessa tulisi erityisempiä muutoksia tapahtumaan. Asukkaat saisivat säilyttää uskontonsa, kielensä, kansallisuutensa, tapansa, omaisuutensa ja nauttia yleensä samanlaisia oikeuksia, kuin naapurina asuvat Virginian siirtokunnan asukkaat nauttivat. Kuuden kuukauden kuluessa tuli asukasten vannoa Englannin hallitukselle uskollisuudenvala.
Uskollisuuden valan olivat suomalaiset ja ruotsalaiset valmiit tekemään uudelle hallitukselle, niin ettei siinä erityisempiä vaikeuksia syntynyt viranomaisille, paitsi viivytyksiä, sillä uudisasukkaat ovat tällaisissa asioissa hitaita, eikä heillä aina ole tilaisuuttakaan saapua oikeuspaikalle. Mutta sitten annettiin määräys maitten omistuskirjain uudistamisesta. Joilla oli kiinnityskirjat, niiden tuli vaihtaa ne englanninkielisiin ja merkitä oikeuskirjoihin. Niiden, joilta kokonaan puuttui kirjallista oikeutta maihinsa, täytyi siinä tapauksessa todistaa asuneensa maitaan määrätyn ajan, saadakseen itselleen laillisen omistusoikeuden. Tämä asia synnytti muutamia vaikeuksia ja ikävyyksiä, varsinkin sivukylissä. Alettiin levittää huhua, että uudisasukkailta anastettaisiin maat ja asutukset. Tällainen epäluulo oli aivan aiheeton, sillä hallitus päinvastoin tahtoi kiinnityskirjain antamisen kautta ainaiseksi taata uudisasukkaitten oikeudet heidän maihinsa ja merkitä ne lakivoipaisessa järjestyksessä kirjoihinsa.
Pitkän suomalaisen kapinanhanke. Eräs Marcus Jacobus, joka kehui olevansa Königsmarkin kreivin poika Ruotsista, alkoi levitellä valheita ja epäluottoa herättäviä puheita Englannin hallitusta vastaan. Hän sai kumppanikseen varakkaan suomalaisen uudisasukkaan Marcus Collmannin, joka osasi myöskin indiaanein kieltä. Yhdessä he kiertelivät suomalaisten, ruotsalaisten ja hollantilaisten luona Uplandissa, Finlandissa ja Crane Hookissa kehotellen uudisasukkaita kapinaan Englannin hallitusta vastaan, missä hommassa heitä tulisivat auttamaan indiaanit. Asia tuli englantilaisten viranomaisten tietoon ja kumpainenkin mies määrättiin vangittavaksi. Marcus Jacobus, jota ensimäisessä syytöskirjeessä kutsutaan “pitkäksi ruotsalaiseksi”, mutta myöhemmin “pitkäksi suomalaiseksi”, saatiin kiinni ja asetettiin syytteeseen. Marcus Collman pakeni indiaanein keskuuteen.
Oikeudessa, jota käytiin lokakuulla 1669, tuomittiin “pitkä suomalainen” sopimattomista ja valheellisista puheistaan hallitusta vastaan sekä kansan kiihoittamisesta kärsimään ensin raipparangaistus ja sen jälkeen lähetettäväksi Barbadossaarelle Englannin vankilasiirtolaan. Talvella kärsi hän raipparangaistuksensa ja lähetettiin senjälkeen Barbadokseen.
Uudisasukkaatkin saivat kärsiä tästä luullusta kapinahankkeesta, vaikka eivät he olleetkaan taipuneet kapinoimiseen. Kuitenkin jonkinlaista osallisuutta lienee tässä vaaralliselta näyttävässä asiassa ollut heillä, koskapa aina viiteenkymmeneen henkeen nouseva joukko suomalaisia, ruotsalaisia ja hollantilaisia sakotettiin, toisia lievemmin, toisia aina tuhanteen guldeniin saakka. Kapinahankkeen toinen päähenkilö Marcus Collman säästyi kokonaan kaikista rangaistuksista, sillä hänen saavuttuaan muutaman vuoden perästä takaisin kotiinsa, oli asia unohtunut, taikka englantilaiset olivat havainneet tämän asian olleen ei läheskään niin vaarallista ja pelättävää laatua, kuin se ensimältä oli näyttänyt.
SUOMALAISET JA RUOTSALAISET LUOTTOTOIMISSA
Siirtokunnan sisäisen hallinnon kehittyessä saavuttivat Delawaren vanhimmat siirtolaiset ajan pitkään täydellisen luottamuksen. Uplandin oikeudessa, joka kuninkaan käskystä ja nimessä pidettiin 1676, nimitettiin siviilihallintoa varten jonkinlainen lautakunta, jossa esimiehenä tuli olemaan varakuvernööri Edward Carr ja hallituksen edustajana kapteeni Johan Collier sekä jäseninä Peter Alrich, Otto Ernest Cock, Peter Rambo, Israel Helme, Peter Kock (Kukko), Lesse Andrie ja Oele Svenn.
Kaikenlaisiin paikallisiin luottamustoimiin valittiin niinikään Uuden Ruotsin vanhimpia asukkaita, niinkuin esimerkiksi rauhantuomareiksi New Castlen piiriin Hans Block ja Johan Molikka (Mulilla), Delawaren jokialueelle Peter Rambo, Laes (Lassi) Andries, Wolle (Valee) Swaine ja Israel Helme. Tiekomisareiksi nimitettiin Peter Yokehane (Jokinen) Andrew Rambo ja Erick Mollika (Molikka).
Englannin hallitus noudatti oikeuden ja kristillisyyden periaatteita, ja uudisasukkaat yleensä tunsivat itsensä verrattain onnellisiksi sellaisen hallituksen turvissa. Aikakautta kuvaavaa on seuraava julistus, jonka hallitus antoi Uplandin oikeudessa 1682. Siinä muun muassa sanotaan: “Olkoon kaikille tiettävä, että uskonnon pilkkaaminen ja vainoominen on kokonaan ankarasti kielletty ja että hallituksen luottamustoimiin ei oteta pilkkaajaa eikä sellaista, joka kieltää Jeesuksen Kristuksen. Jumalan pilkkaaminen rangaistaan. Sunnuntai on vietettävä lepopäivänä. Vanhoja tulee kunnioittaa. Väkijuomain myynti indiaaneille on ankarasti kielletty. Samoin kielletään miekkailut, kaksintaistelut, nyrkki- ja kukkotappelut, kortinpeluu, arpomiset, lotterit y. m. sellaiset. Rauhanhäiritseminen, siveetön puhe ja kielenkäyttö sakon uhalla kielletään.”
Niinikään suositteli hallitus maanviljelyksen edistämistä Delawaressa, tarjoten uudisasukkaille lisää maita erittäin edullisilla ehdoilla. Seurauksena olikin, että melkein kaikki silloiset suomalaiset ja ruotsalaiset ottivat itselleen hyvinkin suuret alat maita turvatakseen lastensa aseman siirtokunnassa.
PHILADELPHIAN KAUPUNGIN PERUSTAMINEN
Delawaren jokilaaksoon perustettiin 1682 suuri kveekarien siirtokunta, josta myöhemmin kehittyi Pennsylvanian laaja valtio. William Penn, tämän siirtokunnan perustaja, oli englantilaisen amiraalin poika, joka jo nuorella iällään kääntyi tähän veljellisyyttä ja rauhaa rakastavaan kveekarien lahkokuntaan. Kun heitä Englannissa vainottiin, halusivat he muuttaa Amerikaan. William Penn, jolle Englannin hallitus hänen isä vainajansa ansioista oli melkoisesti velkaa, sai sen korvaukseksi laajat maa-alueet Amerikasta Delaware-joen länsipuolelta kveekarien siirtokunnan perustamista varten. William Penn joukkoineen astui maihin ensin New Castlessa, jossa kutsuttiin oikeustalolle alkuperäiset uudisasukkaat ruotsalaiset ja suomalaiset ja heille luettiin hallituksen kirje ja esitettiin uutten tulokkaitten siirtokunta-aie. Siitä purjehti joukko Uplandiin, jossa taas pidettiin edellämainitun tapainen kokous. Suomalaiset ja ruotsalaiset saivat pitää maansa ja omaisuutensa, mutta hallinnollisesti tulivat he tästä lähtien kuulumaan kveekarien siirtokunnan yhteyteen. Kveekarien siirtokunta kasvoi tavattoman nopeasti, sillä vuoden kuluessa toi 23 laivaa heitä Englannista Pennsylvaniaan.
Ensimäisenä toimena William Pennillä oli Philadelphian kaupungin perustaminen. Hän valitsi sille sopivan aseman Delaware- ja Wiccaco-jokien yhtymäpaikasta, joka maa-alue kuului Svenn eli Svanson nimisille veljeksille, joilta osto- ja vaihtokaupalla hankittiin omistusoikeus tulevalle siirtokunnan kauppakeskukselle. Se paikka, mihin ensimäiset kadut mitattiin, tunnettiin nimellä “Sauno” (sauna), joka nyt muutettiin veljellistä rakkautta merkitseväksi nimeksi: Philadelphia. Tämän kaupungin itäpuolella oli suomalaisten ja ruotsalaisten rakentama Wiccacon kirkko, joka kaupungin kasvettua jäi sen sisään. Ympäristöllä asui suomalaisia ja ruotsalaisia maanviljelijöitä siellä täällä, ja heidän sekaansa tuli sittemmin englantilaisia. Philadelphia kasvoi niinikään siihen aikaan tavattoman joutuin. Ensi vuonna jo rakennettiin kahdeksankymmentä taloa. Kaupunki olikin kauan aikaa suurin Pohjois-Amerikassa.
Uuden siirtokunnan kuvernööri William Penn, jonka hallintoon joutui suurin osa entistä Uuden Ruotsin siirtolaa, oli ihmisystävällinen ja tunnollinen asioissaan ja saavutti alustalaistensa jakamattoman rakkauden. Suomalaisia ja ruotsalaisia kohteli hän kunnioitettavasti, osoitti heille huomattavaa luottamusta ja käytti heitä palveluksessaan erinäisissä toimissa. Kapteeni Lasse Cock, joka osasi useita kieliä, pysyi kuvernöörin kielenkääntäjänä koko elämänsä ajan. Kun paikallisen hallinnon järjestämistä varten pidettiin Philadelphiassa maakuntakokous, oli siellä englantilaisten edustajain rinnalla suomalaisia ja ruotsalaisiakin: Erick Mollika (Molikka), Wallis Svensson, Gunnar Rambo, Mauritz Stille ja Johan Cock.
Kulkiessaan alueellaan tarkastamassa lääniään tutustui William Penn yhä enemmän noihin varhaisimpiin siirtolaisiin. Hän ihaili heidän ahkeruuttaan ja ihmetteli heidän lapsirikkauttaan, sillä hän tapasi kaikissa suomalais- ja ruotsalaisperheissä tuvan täydeltä kauniita, sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia poikia ja tyttäriä. “Kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia ei löydä mistään”, hän kirjoittaa. Lieneekö sitten totta, mitä eräs niiden aikain kuvaaja kertoo, että eräässä talossa samana yönä emäntä olisi saanut kaksoset, läävässä lehmälle syntynyt kaksi vasikkaa ja lampaalle kaksi karitsaa.
Englantilaisten tulo Delawareen ja Philadelphian kaupungin perustaminen suomalaisten ja ruotsalaisten asukkaiden keskuuteen vaikutti sen, että näitten kielet alkoivat hävitä. Ainoastaan etäisimmillä seuduilla: Kristiinassa, Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa säilyivät vielä pohjolan kansain kielet ja tavat jonkun aikaa.
SUOMALAISET JA RUOTSALAISET ASUTUKSET SEKÄ NIIDEN VÄKILUKU
Viidenkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun ensimäiset siirtolaiset saapuivat pohjolasta Delawareen, oli heitä levinnyt toistasataa mailia pitkälle ja noin puoltasataa mailia leveälle alueelle molemmin puolin leveän Delawaren jokivartta ja siihen juoksevien pienempien purojen varsille. Tärkeimmät näistä asutuksista olivat seuraavat:
Kristiina, nykyinen Wilmingtonin kaupunki, siirtokunnan vanhin ja kauan aikaa tärkein asutuskeskus. Sinne rakennettu linna on hävinnyt, mutta sen tilalla on 1699 rakennettu kaunis kivikirkko. Kirkonkirjoissa ja hautapatsaissa tapaa suomalaisnimiä: Tossawa, Molikka, Laikkonen, Rambo, Sinnikka, Laitinen, Lohi y. m.
Crane Hook, toista mailia Kristiinasta, maanviljelyskeskus. Sinne rakennettiin kirkko 1667, jota käytettiin, kunnes Kristiinan uusi kirkko valmistui. Kiviraunio osottaa nykyään vanhan kirkon paikkaa. Suomalaisia asui siellä: Bertti, Aksel, Ericke, Matt, Simon, Evert, joitten kaikkein nimeen on liitetty “ffin”. Näistä ovat sittemmin muodostuneet nimet Erickson, Mattson y. m.
Lapland, lähellä Kristiinaa, on siitä merkillinen, että se on säilyttänyt tähän saakka nimensä, monien muitten alkuperäisten nimien muuttuessa englantilaisiksi. Nimestä päättäen on siellä asunut joku lappalaisniminen tai Lapista kotoisin oleva uudisasukas.
New Castle, Kristiinasta etelään, jossa oli aikoinaan Kolminaisuuden linna. Siellä asuivat Lassi Olson, Henry Halso, Tossavan leski poikineen, suomalainen Clement ja Lassi Peterson y. m.
Upland, nykyinen Chesterin kaupunki, sijaitsee Wilmingtonin ja Philadelphian keskivälillä, oli siirtokunnan vanhimpia ja tärkeimpiä asutuksia. Tuonnempana oli siellä oikeuspaikkakin ja hallinnollinen keskusta. Suomalaisnimisiä: Urrinen, Lausa y. m. Uplandissa asui myöskin hollantilaisia.
Finland, nykyinen Marcus Hook, lähellä Uplandia, kauniilla paikalla Delawaren varrella, oli suomalaisen asutuksen tärkeimpiä keskuksia. Siellä vaikutti kauan aikaa pastori Laurentius Lock, ja siellä kuoli siirtokunnan johtomies Otto Ernest Cock 1698. Varhaisimpia asukkaita: Olli Rause eli Rasi, Johan Hulke, H. Lausa, Kello-Olli ja Suutari- Olli, Olli Toersen y. m.
Ammasland, jonka nimi johtuu sanasta amma = lapsenamma. Paikka on lähellä Finlandia, ja asui siellä sekä suomalaisia että ruotsalaisia. Vaikea on aina nimistäkään päättää, kumpaanko kansallisuuteen kuuluivat: Olla Sloube, Juno Stoleop, Barttell, Matias Mathiesson, Martin Martinsson.
Tinicum, Uplandin kohdalla saarella. Siellä asui melkoinen joukko uudisasukkaita, jotka sinne laittoivat asuntonsa Göteborg-linnan turviin. Siellä oli Printzin kartano ja kirkko. Nykyään kuuluu saari Philadelphian kaupungille, ja on siellä sairaaloita y. m. yleisiä rakennuksia.
Nykyisen Philadelphian kaupungin alueella ja lähistöllä oli siirtokunnan kolmas laaja asutuskeskus, jonne suomalaiset ja ruotsalaiset uudisasukkaat asettuivat Vaasan, Korsholman ja Tornion linnojen turviin. Tämän alueen tärkeimmät paikat olivat:
Wiccaco, Delawaren rannalla, sai ensimäiset asukkaat 1643. Sinne rakennettiin pieni kirkkokin 1677 ja myöhemmin kaunis tiilikirkko. Alue kuuluu nykyään Philadelphian kaupunkiin. Ensimäisiä asukkaita: Fredrik Halttonen, Johan Rambo, Sven Swensson, Kokko ja Juustinen.
Kingsessa, Philadelphian luoteispuolella. Siinä asuivat Maria Johlum lapsineen, Manns Justice (Juustinen), Anders Kukko, Maunu Rambo y. m.
Kaliohook, niinikään maanviljelysseutu, jossa asuivat Israel Morten, Fredrik ja Anders Laikkonen, Anders Culin y. m.
Pennspeck, Philadelphian laitaosassa, maanviljelysseutu, jossa asuivat Maria Lejcon (Laikkonen l. Leikkonen), Benjami, Johan ja Jacob Bure (Pori?) y. m.
Malzang, jossa asuivat Johan Sinnikka, Johan Jesse sekä Rambon, Juustisen ja Stillen sukuun kuuluvia uudisasukkaita.
Racoon Creek, New Jerseyn puolella, Uplandin ja Finlandin kohdalla, Delawaren itärantamalla, oli siirtokunnan neljäs tärkein ja laajin asutuskeskus. Siellä oli laajat laitumet ja hyvät kalavedet ja senpä tähden sinne kasvoikin suuri suomalaiskylä. Ensi aikoina ei suomalaisilla ollut järjestettyä seurakuntaa, vaan kävivät he milloin Kristiinan, milloin Tinicumin kirkossa. Pastori Laurentius Lock asui heidän keskuudessaan jonkun aikaa. Sittemmin 1707 rakennettiin sinne pieni kirkkokin, ja alueesta muodostui seurakunta. Racoonin vanhemmista asukkaista mainittakoon: Israel Helmi, Peter Rambo, Peter Jokinen, William Urrinen, Matias Matiasson, Väänänen ja Kamppi. Paikkakuntaa kutsuttiin myöskin “jokialueeksi”. Nyttemmin tunnetaan se nimellä Swedesborough.
[Kuva: KOLMINAISUUDEN KIRKKO. Kristiinassa eli Wilmingtonissa,
rakennettu 1699. Uudistettiin nykyiseen asuunsa 1802.]Mollica Hill, lähellä Racoonia, sai nimensä Erick Molikasta, joka Racoonista siirtyi sinne uudisasukkaaksi. Tämä suomalainen korvenperkaaja kuoli 1693, elettyään sata vuotta. Häneltä jäi suuri perhe ja laajat viljelykset. Tämä paikkakunta on säilyttänyt näihin saakka alkuperäisen nimensä.
Muutamista muista siirtokunnan pienemmistä asutuksista mainittakoon Witka Cossa, Svanson veljesten asunto, Maticum, jossa oli Lockin ja Alrichin syrjämaat, Dear Point, suomalaisten Sinnikan, Breven ja Andersin talot, Kivikisse, jossa asuivat Elisabeth Dalbo, Lassi Collman, Otto Francis y. m. sekä Finn Point, nähtävästi lauttauspaikka Delawaren rannalla, lähellä Philadelphiaa. Marylandin puolella olivat Elk River ja Brandyvine, jossa asuivat Johan Turunen, Tommisen veljekset ja Abram niminen vanha sotamies perheineen.
Vuonna 1693 laskettiin nämä hajalla asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset viimeinen kerta. Heillä oli silloin vielä sellainen keskinäinen yhteys, että tällainen väkiluvun laskeminen erityisesti juuri heidän keskuudessaan kävi mahdolliseksi. Heitä oli silloin 188 perhettä, yhteensä 942 henkeä. Perhekunnittain laadittu lista lähetettiin Ruotsin hallitukselle saman kirjeen mukana, jossa siirtolaiset pyysivät itselleen opettajia ja tarpeellisia kirjoja. Tämä nimiluettelo on erittäin arvokas ja ansaitsee tulla julkaistuksi tässäkin.
Hindrich Anderson 5 Johan Anderson 7 Johan Anderson 9 Johan Anderson 5 Johan Arian 6 Joram Bagman 3 Anders Benston 9 Bengt Bengston 2 Anders Bonde 11 Johan Bonde 1 Sven Bonde 5 Lars Bure 8 William Cabb 6 Christian Classon 7 Jacob Classon 6 Jacob Clemsson 1 Eric Cock 9 Gabriel Cock 7 Johan Cock 7 Kapt. Lasse Cock 11 Mons Cock 8 Otto Ernest Cock 5 Hindrich Collman 1 Conrard Constantine 6 Johan von Cullen 5 Otto Dahlbo 7 Peter Dahlbo 9 Hinric Danielsson 5 Thomas Dennis 6 Anders Didrickson 1 Olle Dirickson 7 Staphan Ekhorn 5 Erick Ericsson 1 Göran Ericsson 1 Matte Ericsson 3 Hindrich Faske 5 Casper Fisk 10 Mathias de Foff 6 Anders Frende 4 Nils Frendes 7 Olle Fransson 7 Eric Gästerberg 7 Nills Gästenberg 3 Eric Göransson 2 Brita Göstfsson 6 Hans Göstafsson 8 Jons Göstfsson 7 Mons Göstafsson 2 Johan Grantrum 3 Lars Halling 1 Mons Hallton 9 Israel Helm 5 Johan Hindersson Jr. 3 Anders Hindricksson 4 David Hindricksson 7 Jacob Hindricksson 5 Johan Hindricksson 6 Johan Hindricksson 5 Matts Holsten 7 Anders Hoppman 9 Anders Hoppman 7 Frederic Hoppman 7 John Hoppman 7 Nicholas Hoppman 5 Hindrick Ivarsson 9 Hindrick Jacob 1 Matts Jacob 1 Hindrick Jacobson 4 Peter Jaccom 9 Lars Johansson 6 Simon Johansson 10 Anders Jonsson 4 Didrich Johnsson 5 Jons Jonsson 2 Mons Jonsson 3 Nils Jonsson 6 Thomas Jonsson 1 Christiern Jöransson 1 Christiern Jöransson 1 Hans Jöransson 11 Joran Joransson 1 Lasse Kempe 6 Morten Knutsson 6 Olle Kuckow 6 Hans Kyn's wid. 5 Jonas Kyn 8 Matts Kyn 3 Frederic König 6 Nils Laican 5 Hindrich Larsson 6 Lars Larsson 7 Lars Larsson 1 Anders Lock 1 Mons Lock 1 Antonij Long 3 Robert Longhorn 4 And. Persson Longoker 7 Hans Lucasson 1 Peter Lucasson 1 Peter Lucasson 1 Johan Matsson 11 Nils Matsson 3 Christopher Meyer 7 Paul Mink 5 Eric Molica 8 Johan Monsson 5 Morten Mortensson Jr. 11 Morten Mortensson se. 3 Matts Mortensson 4 Michael Nilsson 4 Anders Nilsson 4 Michael Nilsson 11 Hans Olsson 5 Johan Ommerson 5 Lorentz Ostersson 2 Hindrich Parchon 4 Bengt Paulsson 5 Göstaf Paulsson 6 Olle Paulsson 9 Peter Paulsson 5 Lars Pehrsson 6 Olle Pehrsson 6 Brita Petersson 5 Carl Petersson 7 Hans Petersson 5 Hans Petersson 7 Lars Petersson 1 Paul Petersson 3 Peter Petersson 3 Peter Stake l. Petersson 3 Reiner Petersson 3 Anders Rambo 9 Gunnar Rambo 6 Johan Rambo 6 Peter Rambo jr. 6 Peter Rambo se. 2 Matts Repott 3 Nils Repott 3 Olle Resse 5 Anders Robertsson 3 Paul Sahlung 3 Isaac Savoy 7 Johan Schrage 6 Johan Skute 4 Anders Seneca 5 Broor Seneca 7 Jonas Skagge's wid. 6 Johan Skrika 1 Matts Skrika 3 Hindrich Slobey 2 Carl Springer 5 Mons Staake 1 Chiertin Stalcop 3 Johan Stalcop 6 Peter Stalcop 6 Israel Stark 1 Matts Stark 3 Adam Stedman 8 Asmund Stedman 5 Benjamin Stedman 7 Lucas Stedham 7 Lyloff Stedham 9 Johan Stille 8 Jonas Stilman 4 Johan Stilman 5 Peter Stilman 4 Olle Stobey 3 Gunnar Svensson 5 Johan Svensson 9 William Talley 7 Elia Tay 4 Christiern Thomo's Olle Thompsson 9 wid. 6 Olle Thorsson 4 Hindrich Tossa 5 Johan Tossa 4 Lars Tossa 1 Matts Tossa 1 Cornelius van der Weer 7 William van der Weer 7 Jacob van der Werr 3 William van der Werr 1 Jesper Wallraven 7 Jonas Walraven 1 Anders Weinon 4 Anders Wihler 4.
Siirtokunnan väestön suomalainen kansanaines muodosti ainakin puolet koko väkiluvusta, vaikka suomalaisia nimiä esiintyy harvassa. On otettava huomioon, että suomalaiset käyttivät varsin yleisesti ruotsalaisia nimiä tullessaan Delawareen. Sellaisia uudisasukkaita, joilla oli pitkät ja vaikeat suomalaisnimet, alettiin kutsua ristimänimillä: Anders, Erick, Hendrick j. n. e. Näistä johtuivat heidän lapsilleen nimet Andersson, Erickson, Hindrickson j. n. e.
Näytteeksi suomalaisten nimien muunnoksista, jotka esiintyvät edellä mainitussa listassa ja muuallakin mainittakoon:
Halttonen—Hallton—Halton—Holton.
Helmi—Helme—Helm.
Jokinen—Yokehane—Jockin—Joccum.
Juustinen—Justinsen—Justisen—Justice.
Kamppi—Kampe—Kempe—Kemp.
Kokko—Kooko—Kock.
Kukko—Kuckow—Kock—Cock—Cox.
Laikkonen—Laickan—Loikan—Laican.
Leikkonen—Leikon—Lejcon—Leicon.
Laitinen—Laiton—Litien.
Lohi—Lohe—Loe.
Molikka—Mollika—Mollica (Molica).
Parkkonen—Parchon.
Rasi eli Resse—Rause—Rees—Roos.
Ripartti—Reportt.
Sinnikka—Sinicka—Senike.
Tomminen—Tommison—Thompson.
Tossava—Tossa—Tussey.
Turunen—Turner.
Urrinen—Yurien—Arien.
Wainonen—Weinon.
Wäänänen—Waneeman.
IV. LUTERILAINEN KIRKKO JA YHTEYS RUOTSIN KANSSA
NEUVOTTELUT PAPPIEN LÄHETTÄMISESTÄ RUOTSISTA
Delawaren siirtokunnan jouduttua ensin hollantilaisten ja sittemmin englantilaisten hallintoon katkesi valtiollinen ja kansallinen yhteys emämaan Ruotsin kanssa. Suomalaisten ja ruotsalaisten sekä kansallinen että henkinen asema näytti toivottomalta, mutta luterilainen kirkko rakensi sillan, jonka kautta henkinen yhteys säilyi siirtokunnan ja kotimaan välillä parisen vuosisataa.
Siirtokunnassa oli kolme laajaa seurakunta-aluetta: Kristiina, Wiccaco ja Racoon. Näitä seurakuntia hoiti pastori Laurentius Lock, ensin yksinään, sittemmin hollantilaisen pastori Fabritiuksen kanssa. Sattumalta matkusteli sihen aikaan Amerikassa siirtokunnan entisen kuvernöörin sisarenpoika Anders Printz, käyden myöskin tervehtimässä maanmiehiään Delawaressa. Palattuaan takaisin Ruotsiin valitteli hän siirtokunnan hengellistä tilaa ystävälleen Göteborgin postimestarille Johan Thelinille. Tämä hurskas ja kansalaistensa henkistä puutetta säälivä mies kirjoitti asiasta Ruotsin silloiselle kuninkaalle.
Jonkun ajan kuluttua antoi kuningas postimestari Thelinille kehotuksen kirjoittaa Delawaren siirtokunnassa asuville ruotsalaisille ja suomalaisille, tiedustaen, kuinka monta opettajaa siellä tarvittaisiin, mitä uskonnollisia kirjoja ja kuinka paljo niitä tulisi lähettää. Viipymättä kirjoitti Thelin Amerikassa asuville maanmiehilleen kirjeen, joka saapui perille 1693. Siirtokunnassa syntyi yleinen riemu, ja asian johdosta pidetyt kokoukset muistuttivat juhlapäiviä. Samalla kun merkittiin perheissä tarvittavat kirjat, samalla laskettiin henkilölukukin ja tehtiin luettelo asukkaista.
Siirtokunnan tarpeet esitettiin pitkässä C. C. Springerin taidokkaasti laatimassa kirjeessä, joka oli päivätty 31 p. toukok. 1693. Luterilainen kirkko oli heille rakas, ja mielellään kokoontuivat he kirkkoihinsa ja perhehartaushetkiin, mutta opettajista oli puute. Sittenkuin siirtokunta oli menettänyt itsehallintonsa, oli heidän keskuuteensa jäänyt ainoastaan yksi kotimainen opettaja, pastori Laurentius Lock, joka kuolemaansa saakka 1688 oli hoitanut laajaa aluetta. Hänen jälkeensä oli heille kirkollista palvelusta tehnyt hollantilainen pastori Fabritius, joka myöskin nyt oli jo vanha ja sokea. Seurakuntain harras pyyntö olisi, että Ruotsista lähetettäisiin kaksi sellaista opettajaa, jotka saarnaamisen ja opettamisen ohella kykenisivät torjumaan heidän keskuuteensa leveneviä harhaoppeja. Seurakunnat sitoutuivat maksamaan opettajilleen palkan, mutta kyytikustannukset pyydettiin Ruotsin hallituksen suorittamaan. Edelleen lausuivat he toivomuksensa saada seuraavan määrän ruotsinkielisiä kirjoja: kaksitoista Raamattua, kolme saarnakirjaa, neljäkymmentäkaksi virsikirjaa, sata rukouskirjaa, kaksisataa aapista, kaksisataa katekismusta y. m. Suomenkielisiä kirjoja ei tarvitsisi lähettää, sillä kaikki osasivat ruotsia.
Kirjeen allekirjoittajina olivat seuraavat: Erick Cock, Peter Gunnarson Rambo, Michael Laickan (Laikkonen), Peter Cock, Carl Gustafsson, Arick Molica (Molikka), Sven Svansson, Anders Vieler, Anders Bonie, Otto Ernest Cock, Hans Laikan (Laikkonen), Casper Fisk, Anders Bengtsson, Lars Bure, Hans Georgen, Capt. Lars Cock, Gunnard Rambo, Israel Helm, Johan Hoppman, Bror Hinnike (Hinnikka), Morten Mortensson, Jerta Ferding, Jasper Walraven, Peter Johnsson, Johan Stille, Morten Mortensson jr., Hans Nilsson, Otto Thompson, Peter Matsson ja Carl C. Springer. Kirjettä lähetettiin kaksi kappaletta Ruotsiin, toinen englantilaisessa, toinen hollantilaisessa laivassa, ja saapuivat molemmat perille.
Postimestari Thelin lähetti siirtokunnasta saapuneen kirjeen viipymättä kuninkaalle ja Ruotsin hallitusneuvostolle. Kului kuitenkin pari vuotta, ennenkuin Delawaressa asuvien anomus otettiin käsiteltäväksi hallitusneuvostossa ja valtiopäivilläkin. Kaikkialla kannatettiin siirtolaisten avustamista opettajien ja tarpeellisten kirjojen hankkimisessa. Vieläpä ryhtyi hallitus sellaisiin toimenpiteisiin, että kirjat hankittaisiin osaksi valtion varoilla, osaksi lahjoina ja ne kaikki sittemmin jaettaisiin lahjaksi siirtokunnassa asuville perheille.
Upsalan arkkipiispa Svebelius velvoitettiin konsistorinsa avulla hankkimaan Delawareen kaksi sellaiseen toimeen sopivaa pappismiestä, joiden kyydin suorittaisi valtio, vieläpä heitä erityisemmin palkitseisikin sen lisäksi, mitä he tulisivat saamaan seurakunniltaan Amerikassa. Upsalan tuomiokapituli valitsi siirtolaispapeiksi Anders Rudmanin ja Erick Björkin, jotka kumpainenkin olivat lahjakkaita ja oppineita nuoria pappismiehiä. Hallitus vielä näitten lisäksi valitsi kolmannenkin opettajan, pastori Jonas Aurenin, jonka tuli matkustaa Delawareen ikäänkuin tarkastusmatkalle ja palata mahdollisimman pian takaisin esittelemään hallitukselle siirtokunnan sisäistä elämää ja mahdollisia tarpeita.
Matkalle läksivät kaikki kolme 1697, mukanaan runsas varasto kirjoja. Matka suoritettiin englantilaisilla laivoilla, ja saapuivat he samana vuonna Philadelphiaan. Saavuttuaan Amerikaan jakoivat he työnsä sillä tavalla, että pastori Björkin hoitoon tulivat Kristiinan sekä Crane Hookin seurakunnat ja saarnapaikat, pastori Rudmanin hoitoon Wiccacon eli Philadelphian seurakunta, Uplandin, Tinicumin ja Finlandin saarnapaikat sekä pastori Aurenin hoitoon syrjäalueet Elk-joella, Racoonissa, Molikkamäellä y. m. Hedelmällinen oli se työ, mitä nämä uskolliset opettajat, varsinkin Björk ja Rudman, tekivät Delawaren siirtokunnassa.
KRISTIINAN ELI WILMINGTONIN SEURAKUNTA
Kristiinan linnassa alettiin pitää säännöllisiä kirkonmenoja 1640. Kaksi vuotta myöhemmin rakennettiin pieni kirkkokin, ensimäinen luterilainen kirkko Amerikassa. Pastori Torkillus saarnasi kirkossa kuolemaansa saakka 1643. Hänen jälkeensä opettivat iankaikkisen elämän totuuksia pastorit Christopher, Fluviander, Holz, Nertius ja Hjort, kukin viipyen Amerikassa vain vähemmän aikaa. Kuvernööri Printzin aikana hoiti Kristiinan seurakuntaa Campanius Holm kuusi vuotta erityisellä menestyksellä ja siunauksella. Hän opetteli indiaanein kieltäkin, selitti heillekin Jumalan sanaa ja käänsi Lutheruksen Vähän Katekismuksen heidän kielelleen. Usein olivat indiaanit läsnä linnan kirkossa pidettävissä Jumalan palveluksissa. He ensimältä ihmettelivät suuresti sitä seikkaa, että yksi mies puhui kaiken aikaa toisten kuunnellessa. Heidän mielestään olisi kaikkien pitänyt puhua ja touhuta.
Delawaren siirtokunnan menetettyä itsehallintonsa siirtyivät opettajat kotimaahansa, paitsi Laurentius Lock, joka jäi yksinään hoitamaan hajalla asuvia uudisasukkaita, saarnaten Kristiinassa, Crane Hookissa, Racoonissa y. m. Neljäkymmentä vuotta eli kuolemaansa saakka 1688 oli hän maanmiestensä hengellisenä neuvojana.
Englantilaisten hallinnon aikana ja siirtokunnan muutenkin vaurastuttua kävi Kristiinan linna tarpeettomaksi, josta syystä se sai rappeutua. Linnan kirkkoakin kohtasi sama hävitys. Kristiinassa ja sen ympäristöllä asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kaupungin laitaan, Crane Hookiin, uuden kirkon 1667. Tätä kokoushuonetta käytettiin niin kauan kuin uusi kirkko rakennettiin Kristiinaan.
Pastori Björkin saavuttua Delawareen alkoi uusi ja hedelmällinen aika Kristiinan seurakunnalle. Ollen inokas ja lahjakas saarnamies, uskollinen ja uuttera Jumalan valtakunnan työntekijä, sai hän Herran tulen syttymään seurakunnassaan. Seurauksena oli se, että Crane Hookissa sijaitseva pieni kirkko kävi ahtaaksi. Itsestään seurasi kysymys uuden ja tilavamman kirkon rakentamisesta Kristiinan eli Wilmingtonin kaupunkiin. Vanhan linnan historiallisesti muistorikas alue valittiin uuden kirkon ja sen yhteyteen tarkoitetun hautausmaan paikaksi.
Rakennustyöhön ryhdyttiin 1698. Seurakunnalla ei ollut varsinaista rakennuskassaa kuin nimeksi. Varoja täytyi kerätä ja lainata. Auliisti seurakuntalaiset avustivatkin kirkkonsa rakentamisessa, toiset lahjotellen rahaa, toiset rakennustarpeita, toiset tehden päivätöitä ja toiset antaen ruoka- y. m. varoja. Valmiiksi tultuaan maksoi se kahdeksansataa Englannin puntaa. Se on rakennettu vaaleanharmaasta graniitista ja on kuuttakymmentä jalkaa pitkä, kolmeakymmentä jalkaa leveä ja kahtakymmentä jalkaa korkea. Sitä kaunistaa viisi goottilaista kaari-ikkunaa ja kolme kaariovea. Kirkon peräseinustalle laitettiin rautainen kaarikirjoitus, jossa on seuraavat sanat: “Si Deo Pro Nobis, Quis Contra Nos”. (Kun Herra on kanssamme, kuka voi olla meitä vastaan).
Kolminaisuuden sunnuntaina 1699 vihittiin tämä kaunis Herran temppeli pyhään tarkoitukseensa, jolloin se nimitettiin “Pyhän Kolminaisuuden kirkoksi”. Tilaisuuteen oli saapunut sellainen määrä suomalaisia ja ruotsalaisia kautta Delawaren ja Pennsylvanian, ettei koskaan ennen ollut heitä yhtaikaa nähty niin paljon koossa. Kirkon vihkimisen toimittivat pari vuotta sitten siirtokuntaan saapuneet pastorit: Rudman, Björk ja Aurén.
Toistasataa vuotta pysyi tämä kirkko Wilmingtonissa ja sen ympäristöllä asuvien luterilaisten rakkaana kokouspaikkana. Siihen rakenettiin myöhemmin tornikin, ja on se nykyäänkin sievimpiä kirkkoja Wilmingtonissa. Tällä ajalla, jolloin seurakunta pysyi luterilaisena, hoitivat sitä seuraavat, Ruotsista saapuneet papit: Erick Björk, Anders Hesselius, Samuel Hesselius, Johan Engberg, Petrus Tranberg, Israel Acrelius, Erick Unander, Andrew Borell ja Laurentius Girelius. Useimmat edellä mainituista opettajista palasivat takaisin kotimaahansa, muutamat hoitivat seurakuntaa kuolemaansa saakka. Girelius oli viimeinen luterilainen opettaja Kristiinan seurakunnassa ja hoiti sitä kaksikymmentäneljä vuotta eli kuolemaansa asti 1791. Hänen jälkeensä hoitivat seurakuntaa englantilaiset papit, ja kirkko ajanpitkään joutuikin episkopaalikirkkokunnan haltuun.
Kirkonkirjoissa tapaa runsaasti suomalaisia nimiä. Esimerkkeinä näistä mainittakoon muutamia vihityitä: Annikka Tossava ja Olof Monsson, Johan Senike (Sinnikka) ja Ingebor Tossava, pastori Samuel Hesselius ja Briita Leikon (Laikkonen), Francis Laiton (Laitinen) ja Sarah Ford, Jacob Kock ja Martta Rambo, Johan Grishead ja Sarah Halton (Halttonen), George Stanton ja Anna Tussey (Tossava), Willian Bryce ja Maria Mollican (Molikka). — Ehtoollisvieraina merkittiin 1713 muitten muassa olleen: Litien (Laitinen) vaimoineen, Henry Roiko ja Annikka Tossava. Hautausmaalla ovat säilyneet Tossavan ja Justisen (Juustisen) hautakivet.
WICCACON ELI PHILADELPHIAN SEURAKUNTA
Niinkuin edellä on jo kerrottu, asettui Schuylkill- ja Wiccaco-jokien välille, Delawaren rantamille ja näitten haarajokien varsille joukko suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita kuvernööri Printzin aikana sikäläisten pienten linnojen: Uuden Korsholman, Uuden Vaasan ja Tornion turviin. Aikaa voittaen muodostui seudusta yksi siirtokunnan tärkeimpiä asutuskeskuksia. Sinne rakennettiin 1677 pieni, puolustustornia muistuttava kirkkokin. Kun sittemmin tälle asutukselle perustettiin Philadelphian kaupunki, sai Wiccacon kirkko keskeisen aseman. Sinne saapuivat uudisasukkaat läheltä ja kaukaa jumalanpalveluksiin. Samalla matkallaan etäisimmät ajoivat tärkeimmät kaupunkiasiansakin.
Pastori Rudmanin saavuttua Philadelphiaan ja hänen saarnattuaan Wiccacon vanhassa kirkossa muutamia kertoja alkoi se tuntua ahtaalta eikä muutenkaan enää voinut täyttää kasvaneen seurakunnan tarpeita. Syntyi kysymys uuden, tilavamman ja ajanmukaisemman kirkon rakentamisesta. Seurakunnalla oli rakennusrahastossa neljänsadan punnan säästö. Kirkon paikasta syntyi kuitenkin vakavia erimielisyyksiä, mitkä ehkäisivät rakentamista noin vuoden aikaa. Alempana jokivarrella asuvat seurakuntalaiset pyysivät uuden kirkon rakentamista Passayungiin, jossa seurakunnalla oli maata ja pappila. Kaupunkilaiset ja Schuylkillin varrella asuvat vaativat kirkon rakennettavaksi entisen kirkon viereen, siis vanhalle paikalle, sillä siellä se kaupungin kasvaessa tulisi olemaan aina edullisimmalla paikalla. Uplandin, Finlandin ja Racoonin asukkaat keräsivät viisikymmentäkolme nimeä, jotka tahtoivat uuden kirkon rakennettavaksi Tinicum-saarelle. Asian ratkaisemiseksi täytyi ryhtyä sovitteluun, ja pyydettiin kuvernööri Markhamia siinä antamaan arvokasta neuvoaan ja apuaan. Vihdoin päästiin yksimielisyyteen siitä, että kirkko rakennettaisiin entisen viereen, johon hankittaisiin yksi eekkeri lisää maata. Se saatiin lahjaksi Sven Svenssonilta.
Rakennustyöhön ryhdyttiin 1699, ja valmistui kirkko verrattain pian. Kooltaan on se saman kokoinen kuin Kristiinankin uusi kirkko, mutta rakennusaineena käytettiin tiiliä. Tavallaan tämä on myöskin ristikirkko, jota kaunistaa tasasuhtaisen korkea torni. Ensimäisenä kolminaisuuden sunnuntaina 1700 vihittiin tämä siirtokunnan kaunein kirkko pyhään tarkoitukseensa ja sai nimekseen “Gloria Dei kirkko”.
Toistasataa vuotta säilyi tämä kirkko luterilaisten rakkaana kokouspaikkana Philadelphiassa. Tällä ajalla hoitivat seurakuntaa seuraavat Ruotsista tulleet papit: Anders Rudman, Jonas Lindeman, Gabriel Falk, Johan Nylander, Gabriel Nesman, Olof Parlin, Carl Wrangel, Anders Cores, Matias Hultzen ja Michael Collin, joka kuoli 1831 ja oli viimeinen luterilainen opettaja Wiccacon seurakunnassa. Hänen jälkeensä hoitivat seurakuntaa jonkun aikaa episkopaalipapit, ja seurauksena oli se, että niin seurakunta kuin kirkkokin joutuivat mainitun kirkkokunnan huostaan.
Gloria Dei kirkko eli “Old Swedish Church”, joksi sitä myöskin kutsutaan, luetaan nykyään Philadelphian kaupungin vanhimpien ja muistorikkaimpien rakennusten joukkoon. Kirkko on kaikin puolin hyvässä kunnossa ja siinä pidetään säännöllisiä jumalanpalveluksia.
PIENEMMÄT SEURAKUNNAT JA KIRKOT
Racoonin seurakunta sijaitsi New Jerseyn valtion puolella, Delawaren itärannalla, jossa asui paljon suomalaisia ja ruotsalaisia. Nämä kävivät ensimältä joko Kristiinan taikka Wiccacon kirkoissa. Kumpaankin oli näet suunnilleen yhtä pitkä matka. Mutta 1704 rakensivat he itselleen kirkon ja erkanivat virallisesti Wiccacon seurakuntapiiristä. Sen jälkeen oli Racoonissa omat opettajansa: Abram Lindenius, Petrus Trunberg, Anders Windrufva, Jonas Sandin, Eric Unander, Johan Lidenius, Jonas Wecksel ja Nicholas Collin. Hoitipa Racoonin seurakuntaa suomalainenkin, Turun yliopiston professori Pietari Kalm, joka tieteellisellä matkallaan Amerikassa pysähtyi maanmiestensä keskuuteen vuoden ajaksi. Hän on tavallaan ensimäinen suomalainen seurakunnan opettaja Amerikassa.
Racoonin seurakunta ja kirkko joutui yhdeksännellätoista vuosisadalla englantilaisen episkopaalikirkon haltuun. Vanha kirkko purettiin ja tilalle rakennettiin uusi, komea temppeli.
Tinicumin seurakunta sijaitsi samannimisellä saarella, yhdeksän mailia Philadelphiasta. Sinne rakennettiin siirtokunnan toinen kirkko 1646. Tätä käytettiin vuoteen 1700, jolloin Wiccacon kirkko valmistui.
Pennsneckissä, lähellä Salemia, oli myöskin saarnapaikka. Sinne rakennettiin kirkko 1717, ja kävivät sielä kirkonmenoja pitämässä milloin Wiccacon, milloin Racoonin papit.
Upper Merion sijaitsee Philadelphian luoteisosassa. Se oli siihen aikaan vielä suomalais-ruotsalainen maanviljelysseutu. Pastori Wrangelin aikana 1763 rakennettiin sinne vähäinen kirkkokin. Entisen kirkon tilalle on sittemmin rakennettu upea episkopaalikirkko.
Kingsing, niinikään Philadelphian laitaosia, kuului Wiccacon seurakuntapiiriin, mutta sinnekin rakennettiin oma kokoushuone 1766. Tämä oli ruotsalaisten ja suomalaisten kymmenes ja viimeinen kirkko siirtokunnassa. Se säilyi luterilaisena kirkkona vuoteen 1831, jolloin sekin joutui episkopaalein haltuun.
LUTERILAISEN KIRKON KOHTALO SIIRTOKUNNASSA
Niinkuin edellä olemme huomanneet, joutuivat kaikki siirtokunnan luterilaiset seurakunnat yksi toisensa jälkeen englantilaisen episkopaalikirkon hoitoon, josta oli myöskin seurauksena se, että kirkotkin tulivat sanotun kirkkokunnan omaisuudeksi. Tähän oli monia syitä. Seitsemännentoista vuosisadan lopulla muutti Delawareen, Pennsylvaniaan ja New Jerseyhin sellainen määrä englantilaisia uudisasukkaita, ettei vähälukuinen pohjolan väestö kyennyt heidän kanssaan kilpailemaan kansallisuutensa ja kielensä säilyttämisessä. Englannin kieli yleistyi kaikkialla. Nuori polvi unohti äidinkielensä, ja kirkonmenojen pitämistä vaadittiin englannin kielellä. Kauan taisteli luterilainen kirkko itsensä säilyttämiseksi, ja parhaansa tekivät siinä suhteessa Ruotsista kutsutut papitkin. Mutta sittemmin lakattiin kutsumasta opettajia Ruotsista ja seurakuntia hoitamaan pyydettiin episkopaalipappeja. Kirkonmenojen yhtäläisyys on näillä kirkkokunnilla suuri, joka seikka tavallaan myöskin vaikutti siihen, että siirtokunnan luterilainen väestö ajanpitkään muuttui episkopaaliseksi.
LASTENOPETUS JA KOULUT
Harvat Delawareen muuttaneista suomalaisista ja ruotsalaisista osasivat lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Lukutaito nimittäin yleistyi Ruotsissa ja Suomessa vasta vähän sen jälkeen, kuin nämä varhaisimmat siirtolaiset muuttivat Amerikaan. Delawaren seurakuntain papit alkoivat opettaa uudisasukkaita lukemaan, varsinkin nuorempaa väkeä. Ripillepääsemisen ehdoksi asetettiin lukutaito ja Lutheruksen Vähän Katekismuksen ulkoa osaaminen. Tätä sääntöä ei voitu kuitenkaan noudattaa kuin osittaisesti. Kirkonmenojen ohella kuulusteltiin lasten lukutaitoa ja annettiin kotiläksyjä. Vanhemmalle väestölle pidettiin katekismussaarnoja ja kyseltiin heidänkin käsitystään ja tietojaan uskonopissa. Jotkut papit pitivät “vanhanmaan” tapaan lukusiakin eli kinkereitä.
Lastenkouluja myöskin pidettiin silloin tällöin siirtokunnassa, joissa opetettiin ruotsin kieltä ja uskontoa. Nämä koulut olivat kuitenkin vain tilapäisiä, muutamia kuukausia, korkeintaan vuoden kestäviä kiertokouluja. Ensimäisenä koulunopettajana mainitaan Evert Pietersson, joka piti 1658 Uplandissa koulua, missä kävi kaksikymmentäviisi oppilasta. Hän piti myöskin raamatunselityksiä Finlandissa ja Uplandissa, mutta kieltäytyi rupeamasta papiksi. Hänen jälkeensä pitivät lastenkoulua Hans Stolt ja Lenmayer. Taitavana opettajana mainitaan 1713 siirtokuntaan saapunut Skaran kymnaasin oppilas Arvid Hernborn, joka piti koulua kahtena vuotena, palaten sen jälkeen takaisin Ruotsiin. Sittemmin löytyy kirjoissa seuraavien lastenopettajain nimet: Sven Colsberg, Olof Melander ja Johan Göding. Etevin näistä opettajista lienee ollut Göteborgista kotoisin oleva, Lundin yliopistossa opiskellut Nicholas Forsberg, joka piti koulua 1750. Viimeinen Ruotsista tullut opettaja oli Joachim Reinicke (Reinikka), nimestä päättäen suomalainen. Hän niinikään oli saanut verrattain hyvän koulukasvatuksen ja vaikutti myöhemmin herrnhutilaisen veljeskunnan saarnamiehenä Racoonissa ja Molikkamäellä asuvien suomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa.
SUOMALAINEN TIEDEMIES JA AMERIKAN MATKAILIJA PIETARI KALM
Turun yliopiston luonnontieteiden professori Pietari Kalm matkusteli tieteellisellä tutkimusretkellään Pohjois-Amerikassa vuosina 1748—1751. Hänen tutkimuksensa kohdistuivat etupäässä Amerikan ilmastoon, maanlaatuun, kasvistoon ja eläinkuntaan. Vuoden verran asui hän maanmiestensä keskuudessa Delawaressa ja Pennsylvaniassa ja kuvailee matkakirjeissään siirtokunnan tilaa kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla.
Pietari Kalm oli Närpiön kirkkoherran poika, syntynyt 1716. Tultuaan yhdeksäntoistavuotiaana ylioppilaaksi Turun akatemiaan alkoi hän opiskella luonnontieteitä. Hänen lahjakkuutensa ja huomattava etevyytensä niissä aineissa, joita hän harrasti, herätti yliopiston rehtorin erityistä huomiota, josta syystä hän esitti tämän nuoren tiedemiehen tieteitä suosivalle kreivi Bjelkelle, jonka arvokasta apua tämä sai sittemmin jatkuvasti nauttia.
Ylioppilaana ollessaan teki Kalm jo laajoja tutkimusmatkoja, ensin omassa maassaan: Savossa, Karjalassa ja Pohjanmaalla, sitten Ruotsissa. Hän alkoi erityisemmin tutkia kasvitiedettä kuuluisan tiedemiehen Carl von Linnén johdolla. Hänet nimitettiin tiedeseuran jäseneksi, vaikkei hän vielä ollut päättänytkään yliopistollisia lukujaan. Ystävänsä kreivi Bjelken kanssa suoritti hän vaikean tutkimusmatkan Venäjälle, edeten Aasian rajalle saakka. Senjälkeen seurasi matka Englantiin. Suoritettuaan asianomaiset tutkinnot yliopistossa nimitettiin hänet dosentiksi ja 1747 professoriksi Turun yliopistoon.
Upsalan, Turun ja Lundin yliopistojen, Ruotsin tiedeseuran ja Ruotsin hallituksen yhteisvaroilla läksi tohtori Kalm laajimmalle tutkimusmatkalleen Pohjois-Amerikaan. Englannissa sai hän menomatkallaan osakseen ansaittua huomiota ja arvokasta apuakin. Hänen saavuttuaan Philadelphiaan ottivat hänen sikäläiset maanmiehensä hänet vastaan mitä suurimmalla huomaavaisuudella, jota hän sai osakseen myöskin Pennsylvanian valtion viranomaisilta. Täältä teki hän matkoja kaikkialle Pohjois-Amerikan rantamille aina Canadaan saakka sekä sisämaahan Niagaran putoukselle asti.
Asuessaan maanmiestensä keskuudessa Philadelphiassa ja Racoonissa meni Kalm naimisiin pari vuotta leskenä olleen pastorska Sandinin kanssa. Tämä seikka saattoi hänet viipymään siirtokunnassa noin vuoden ajan. Tapahtuipa vielä niinkin, että Racoonin seurakuntalaiset pyysivät professori Kalmia pitämänä heille jumalanpalveluksia ja tekemään muutakin kirkollista palvelusta, siksi kun Ruotsista saapuisi uusi opettaja. Hän noudatti ystävällistä pyyntöä ja saarnaili vuoden ajan sikäläisille suomalaisille ja ruotsalaisille.
Tällä ajalla tutustui hän siirtokunnan elämään perinpohjin ja antaa heistä arvokkaita tietoja ja kuvauksia kirjoittamassaan matkakertomuksessa. Niinpä tapasi hän muutamia vanhuksia, joitten isät olivat saapuneet siirtokuntaan sata vuotta aikaisemmin. Tällaisia vanhuksia mainitsee hän yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan Nils Gustavessen, vähän nuoremmat Aeke Helmin, Maunu Keenin, Sven Lockin y. m. Peter Rambon vanhassa kodissa oli hän yötä. Philadelphiassa vieraili hän kauppias Petr Cockin varakkaassa talossa ja pastori Hesseliuksen luona.
Suomalaisten ja ruotsalaisten kertoo hän säilyttäneen monessa suhteessa alkuperäiset tapansa, vieläpä kielensäkin, varsinkin Racoonissa, Uplandissa ja Finlandissa. Savupirtit olivat hävinneet ja tilalla oli yksinkertaiset vaatimattomat asuintuvat. Takkavalkean taikka pärevalon ääressä tekivät miehet käsitöitään ja naiset kutomuksiaan. Kotiteollisuus oli yleinen. Tavat olivat yksinkertaiset ja vaatimukset vähäiset. Ahkeruus ja säästäväisyys oli saattanut suomalaiset ja ruotsalaiset hyviin aineellisiin varoihin.
Pietari Kalm perheineen palasi v. 1651 Englannin kautta takaisin Ruotsiin ja Suomeen ja jatkoi vuosikausia hedelmällistä työtään tieteen palveluksessa ja nuorison kasvatukssesa. Pari vuotta myöhemmin painettiin Tukholmassa Kalmin tutkimusmatkojen tuloksena kaksiniteinen teos: “En Resa Till Norra America”. Sama teos käännettiin englannin kielelle joku vuosi myöhemmin ja painettiin Londonissa. Että teoksella on vieläkin tieteellinen arvo, todistaa se seikka, että sanotusta englantilaisesta teoksesta on nyttemmin otettu uusi painos McMillanin kustannuksella. Useimmissa Amerikan suurimmissa kirjastoissa tapaa mainitun teoksen.
LOPPULAUSE
Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka 17:nnellä vuosisadalla saapuivat Amerikaan, ovat nykyään sulautuneet yhteen englantilaisten ja hollantilaisten kanssa, niin ettei enää huomaa kansallisia eroavaisuuksia ollenkaan. He ovat Delawaren, Pennsylvanian ja New Jerseyn valtioita raivanneet asutukselle ja laskeneet varhaisimman sivistyksen perustukset kristilliselle pohjalle. Wilmingtonin, Chesterin ja Philadelphian kaupunkien nimiluetteloissa tapaa paljon vanhoista suomalaisnimistä johtuneita, nykyisiä sukunimiä: Rambo, Molica, Tussey, Senice, Laicon, Helm, Parchon y. m.