[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffZUdweJCTZrTU4EwMRJu8qML4BG8vL6p4mhlz3GxlFY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},3434,"Amerikan ensimäiset suomalaiset","Ilmonen, Salomon",1871,1940,"3434-ilmonen-salomon-amerikan-ensimaiset-suomalaiset","3434__Ilmonen_Salomon__Amerikan_ensimäiset_suomalaiset","Eli Delawaren siirtokunnan historia","tietokirja",[],[],"fi",1916,null,18494,142053,false,75894,[23,24,25,26,27,28],"Delaware -- History","Delaware River (N.Y.-Del. and N.J.) -- History","Finnish Americans -- Delaware -- History","Finnish Americans -- Delaware River Region (N.Y.-Del. and N.J.) -- History","Finns -- United States","New Sweden -- History",[30,31,32],"History - American","History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - European","\"Amerikan ensimäiset suomalaiset: Eli Delawaren siirtokunnan historia\" by S. Ilmonen is a historical account written in the early 20th century. The book explores the origins and development of the Delaware colony, emphasizing the involvement and experiences of Finnish settlers in seventeenth-century America. Its subject matter covers both the broad context of early European colonization and the more specific role played by Finns as some of the first representatives of their nation in the New World.  The opening of the book lays out its purpose and structure, beginning with a preface that highlights the significance of Finnish immigrants who arrived in Delaware during the seventeenth century. It then provides a sweeping overview of the discovery and colonization of America, detailing the early expeditions of Norse explorers, Columbus, and other key European nations. Attention shifts to the foundation of European colonies in North America, particularly the Swedish-Finnish settlement along the Delaware River. The narrative introduces important figures such as Willem Usselinx and Peter Minuit, outlines the establishment of the \"New Sweden\" colony, and describes the challenges of recruiting settlers—especially Finns—from Sweden and Finland, including policies that both encouraged and coerced them to join the transatlantic venture. (This is an automatically generated summary.)",[],459,"Historiallinen esitys 1600-luvulla Delaware-joen varrelle perustetusta siirtokunnasta ja sen suomalaisista asukkaista. Teos valottaa Uuden Ruotsin vaiheita, siirtolaisten arkea ja luterilaisen kirkon roolia Amerikan varhaisessa asutushistoriassa.","S. Ilmosen 'Amerikan ensimäiset suomalaiset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3434. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.","AMERIKAN ENSIMÄISET SUOMALAISET\n\nEli Delawaren siirtokunnan historia\n\n\nKirjl\n\nS. ILMONEN\n\n\n\n\n\nHancock, Michigan, U.S.A., 1916\nSuomalais-luteerilaisen kustannusliikkeen kirjapaino,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Alkulause\n  I. Amerikan löytäminen ja sen siirtokunnat\n II. Delawaren siirtokunta ja retket sinne\nIII. Delawaren siirtokunnan vaiheet\n IV. Luterilainen kirkko ja yhteys Ruotsin kanssa\n     Loppulause.\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nNe suomalaiset siirtolaiset, jotka seitsemännellätoista vuosisadalla\nsaapuivat Delawareen, ovat harvalukuisuudestaan huolimatta ensimäiset\nSuomen kansan edustajat Amerikassa. Tulleina sellaiseen aikaan,\njolloin laskettiin perustuksia tämän maan asutukselle, luetaan heidät\nkuuluviksi kolonial-kauden siirtolaisiin, joilla Amerikan historiassa\non kunniakas maine ja tärkeä merkitys. Ainoastaan harvat Europan\nkansoista ovat olleet osallisena Pohjois-Amerikan varhaisemmassa\nasuttamisessa. Suomen kansa kuuluu näihin harvoihin.\n\nLaskiessani rakkaan siirtokansani käteen tämän lyhyen historian\nDelawaren siirtokunnasta toivon sen puutteellisuuksistaan huolimatta\nantavan näistä jokseenkin vähän tunnetuista asioista tietoja, joita\nmonet odottavat. Yksityisenä kustantajana en katsonut voivani laajaa\nteosta julkaista, päinvastoin koetin asian käsittelyn saattaa\nmahdollisimman suppeaan muotoon. Kirjassani olen koettanut erityisemmin\nkäsitellä juuri niitä asioita, jotka tulevat kosketuksiin suomalaisten\nkanssa. Tämä tehtävä ei ole ollut helpoimpia, sillä siirtokuntaan\nmuuttaneitten ja siellä asuneiden suomalaisten ja ruotsalaisten asiat\nja heitä koskevat tapahtumat ovat aivan kuin elimellisesti toisiinsa\nyhtyneinä.\n\nLähdekirjoista mainittakoon tärkeimpinä: Amandus Johnson, The Swedish\nSettlements on the Delaware; Israel Acrelius, A History of New Sweden;\nBenj. Ferris, A History of Original Settlements on the Delaware;\nSamuel Hazzard, Annalls of Pennsylvania; The Record of Upland Court;\nThe Record of Christina Church; V. Salminen, Ruotsin metsäsuomalaiset;\nPeter Kalm, Travels to the North America; sen lisäksi joukko\nkaikenlaisia siirtokuntaa koskevia asiakirjoja, joita säilytetään\nPennsylvanian Historiallisen Seuran arkistossa Philadelphiassa.\n\nSuomi-opistolla, lokakuulla 1916.\n\nS. Ilmonen\n\n\n\n\n\n\nI. AMERIKAN LÖYTÄMINEN JA SEN SIIRTOKUNNAT\n\n\n\n\nNORJALAISTEN RETKEILYT\n\n\nRohkeat norjalaiset löytöretkeilijät löysivät ajanlaskumme 10:nnen\nvuosisadan lopulla Pohjois-Amerikan rannalla sijaitsevan Grönlannin\nsaaren ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Näillä\nretkillään olivat he kaiketi huomanneet kaukaa lännestä siintävän\nrannikon, heille tuntemattoman maan. Niinpä eräs rohkea retkeilijä Leif\nEricksson läksi vartavasten varustetulla laivalla tarkemmin tutkimaan\ntätä tuntematonta rannikkoa. Vanhat islantilaiset tarinat kertovat\nhänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa pitkät matkat ja\npysähtyneen useammissa seuduissa maata tarkastelemaan. Connecticutin\nrantamilta löysivät he niin runsaasti viinirypäleitä, että kutsuivat\nsitä nimellä “Vinland” (“Viinimaa”). Muitakin nimiä tapaa tälle\nnorjalaisten löytämälle maalle vanhoissa lauluissa ja kertomuksissa.\nNiinpä esiintyy niissä nimet _“Markland”_ ja _“Finland”_. Täytyy\notaksua norjalaisten luulleen tulleensa meren poikki oman maansa\nrajanaapurien suomalaisten maahan, ja siitä johtuu nimi Finland.\nOlisipa ihmeellistä, jos todellakin tätä maata olisi kaikkein ensiksi\nkutsuttu Finlandiksi.\n\nTämä Amerikan ensimäinen löytäminen tapahtui v. 1001. Norjalaisilta\nei kuitenkaan jäänyt löytämiinsä maihin asutuksia eikä varsinaisia\nkauppa-asemiakaan, vaikkakin he myöhemminkin silloin tällöin\npurjehtivat Marklandin eli Finlandin rannoilla. Kuitenkin arvellaan\nerään pyöreän tornin Rhrode Islandissa olevan norjalaisten rakentaman.\nLuullaanpa tavatun jätteitä itse norjalaisistakin, jotka mahdollisesti\npienenä joukkona asettuivat uuteen maahan ja sulivat alkuasukkaisiin.\n\n\n\n\nCHRISTOPHER COLUMBUKSEN Y. M. LÖYTÖRETKET\n\n\nKunnia Amerikan löytämisestä kuuluu mainiolle genovalaiselle\nmerenkulkijalle Christopher Columbukselle. Syntyneenä ja kasvaneena\nkaupastaan kuuluisassa ja kehittyneessä Italian merikaupungissa\nGenovassa sai hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan verrattain hyvän\nkoulukasvatuksen sekä harjaantui niinikään nuorena purjehdukseen. Hän\noli tarkoin tutustunut aikansa merenkulkuun ja löytöretkiin, mikäli ne\nkoskivat kauppatien etsimistä Indiaan Afrikan mantereen ympäri, koska\nhän itse oli ollut mukana ainakin yhdellä näistä retkistä. Tultuaan\nvakuutetuksi maan pallonmuotoisuudesta alkoi Columbus harkita suoremman\nlaivareitin löytämistä Indiaan. Hän laski, että jos Canarian saarilta\npurjehdittaisiin suoraan länttä kohden, tultaisiin Indiaan. Mutta kuka\nuskaltaisi pyrkiä tuntemattoman Atlannin aavalle, ja kuka uhraisi\nvaroja laivojen varustamiseen tällaista epätietoista ja vaarallistakin\nmatkaa varten? Vuosikausia sai Columbus kulkea toisesta Europan\nhovista toiseen esittelemässä suunnitelmiansa uudesta merireitistä\nIndiaan. Vihdoin lupautui Espanjan jalo kuningatar Isabella avustamaan\nasiassa Columbusta, ja niin saatiin kuningas Ferdinandinkin suostumus\nlöytöretkeily-yritykseen. Matkaa varten varustettiin kolme laivaa.\n\nPalos-satamasta Espanjassa läksi Columbus merkilliselle matkalleen\n3 p:nä elokuuta v. 1492. Hän oli itse varmistunut kutsumuksestaan\ntähän suureen tehtävään, niin että hän ei hetkeäkään epäillyt matkan\nonnistumista, jota vastoin merimiehet menettivät toivonsa ja malttinsa,\nkun viikkokausia purjehdittiin maata näkemättä. Vihdoin lokakuun 12\np:nä saavuttiin muutamien pienten saarten luokse, ja eräälle niistä\nnousi Columbus miehineen. Saaren nimitti hän San Salvadoriksi sekä\nomisti sen Espanjan hallitukselle. Tämä saari kuuluu Keski-Amerikan\nPahama-saaristoon. Samalla retkellään kävi Columbus myöskin Cubassa,\nHaitissa ja Porto Ricossa y. m. saarilla. Laivat lastattuina\nlöydettyjen maiden tuotteilla ja mukanaan muutamia vangiksi otettuja\nindiaaneja purjehti Columbus takaisin Espanjaan, jossa häntä odotti\nruhtinaallinen vastaanotto. Meritie yli Atlannin valtameren oli\nlöydetty.\n\nColumbus teki vielä kolme muutakin matkaa löytämiinsä maihin, käyden\nnäillä retkillään m. m. Etelä-Amerikan mantereella Venezuelassa\nja Guineassa. Vuonna 1506 kuoli tämä kaikkien aikain suurin\nlöytöretkeilijä siinä luulossa, että hän oli löytänyt vain uuden\nmeritien Indiaan ja että ne saaret ja maat, joissa hän kävi, kuuluivat\nvarsinaiseen Indiaan Aasiassa. Hän ei ollenkaan aavistanut, että hän\noli löytänyt erityisen suuren mantereen eli “uuden maailman”. Oikein on\nsanottu, että tämänveroista löytöretkeä ei oltu ennen tehty eikä tulla\nvastakaan tekemään, sillä vaikkakin myöhempi Austraalian löytäminen\noli suurta, on Amerikan löytöä pidettävä verrattomasti tärkeämpänä ja\nhistoriallisesti aikansa suurimpana tapauksena.\n\nJos jo ennestäänkin sen aikaisia merenkulkijoita innosti löytöretket\nja uusien meriteitten etsiminen Indiaan, niin nousi tämä innostus\nhuippuunsa, kun Europassa levisi tieto Columbuksen ensi matkan\nonistumisesta. Olihan sen kautta ratkaistu kysymys tuosta siihen asti\nepätietoisesta seikasta: Atlannin valtameren ylitse purjehtimisen\nmahdollisuudesta. Tämän jälkeen alkoivat myöskin Englanti ja Portugal,\nkilpaillen Espanjan kanssa, etsiä ennen tuntemattomia maita.\n\nEnglannin kuninkaan varustamilla laivoilla läksivät myöskin Italiasta\nkotoisin olevat, mainiot merenkulkijat Johan ja Sebastian Cabot\nvuosina 1487 ja 1498 etsimään mahdollisesti löytyvää pohjoisempaa\nmeritietä Indiaan. Tällä tavalla Cabotien retkikunnat kulkivat\njotensakin samoja reittejä kuin aikoinaan norjalaiset löytöretkeilijät.\nPohjoista kulkuväylää Indiaan he eivät löytäneet, mutta sensijaan\ntuli tarkastelluksi Pohjois-Amerikan rantamat Labradorin niemimaasta\neteläosaan saakka. Nimellisesti omistettiin tämä laaja alue Englannin\nhallitukselle.\n\nEspanjassa varustettiin yhä uusia retkikuntia Atlannin takaiseen\nmaahan. V. 1488 kävivät siellä löytöretkellä Alanzo de Hojeda ja Juan\nde la Cosa, jotka molemmat olivat olleet mukana Columbuksen ensi\nmatkalla, kauttaaltaan tutkistellen Etelä-Amerikan pohjoisrannikon\ntoivossa löytää kultaa tai muita jaloja metalleja.\n\nSamana vuonna purjehtivat Alonzo Nino ja Vincento Pinzon, jotka\nniinikään olivat olleet Columbuksen seuralaisina, edellinen Venezuelan\nrannikkoja, jälkimäinen Etelä-Amerikan rantamilla Amazon-joen suulle\nsaakka. Ninon retkikunta saikin runsaan saaliin helmiä y. m.\n\nPortugalilaiset olivat viidennellätoista vuosisadalla johtaneet\nlöytöretkiä etupäässä Afrikan rannoille ja Indiaan. Mutta Columbuksen\nlöydöt käänsivät heidänkin katseensa Atlannin valtameren toisella\npuolen mahdollisesti sijaitseviin maihin. Niinpä v. 1500 Portugalin\nhallitus varusti verrattain suuren laivueen etsiskelemään niinikään\nmahdollisesti löytyvää lyhempää meritietä Indiaan ja uusia maita sekä\nrikkauksia. Tämän retkikunnan johtajaksi tuli Carbal. Sen löytöjen\ntuloksena oli Brazilia, joka jo etukäteen oli paavin välityksellä\nmerkitty Portugalille kuuluvaksi. Seuraavana vuonna lähetti Portugalin\nhallitus kolmilaivaisen retkikunnan tarkemmin tutkimaan Portugalin\nuutta siirtomaa-aluetta, ja tämän retkikunnan johtajaksi nimitettiin\nAmericus Vespucius. Tällä kerralla tunkeuduttiin syvemmälle Brazilian\nsisämaahan, tehden tärkeitä havaintoja, sekä purjehdittiin niin kauas\netelään, että Vespuciukselle kävi selväksi, että tämä löydetty maa-alue\nei voinut olla, kuten luultiin, mikään Aasian rantasaaristoon kuuluva\nsaari, vaan sen täytyi olla erityinen, vieläpä varsin laaja maanosa\neli mannermaa. Löydöistään ja havainnoistaan laati Vespucius melkoisen\nseikkaperäisen kirjallisen selostuksen, mikä oli ensimäinen laatuaan.\n\n\n\n\nAMERIKA SAA NIMENSÄ\n\nSeikkailuja ja valloituksia\n\n\nAmericus Vespuciuksen kirja uudesta maanosasta käännettiin englannin\nja saksan kielille, ja herätti se ansaittua huomiota. Kun saksalainen\nmaantieteen opettaja Waldseemüller St. Die Collegessa, Lorrainessa\n(Lothringenissa), laati maantieteen ja uuden kartan, merkitsi hän\nniihin neljä maanosaa, antaen uudelle maanosalle nimeksi Americuksen\nmaa eli Amerika.\n\nMikäli on kysymys toiminnasta Amerikassa, erittäinkin Etelä-Amerikassa,\nvoidaan kuudennentoista vuosisadan alkupuoli merkitä seikkailujen ja\nvalloitusten aikakaudeksi, seikkailujen, joissa espanjalaiset ovat\njohtavina henkilöinä. Siihen asti tuntemattomat, puolisivistyneet\nEtelä-Amerikan kansat vuosisatojen kuluessa kokoamine rikkauksineen\ntulivat tunnetuiksi, mutta samalla joutuivat espanjalaisten\nsäälimättömän kohtelun alaisiksi, jonka kautta he menettivät valtansa,\nrikkautensa ja useassa tapauksessa henkensäkin. Fernandez de Avila\nja de Cordova valloittivat Nigaraguan v. 1521. Eräs espanjalainen\naatelismies ja hurjanrohkea seikkailija Cortez tunkeutui joukkoineen\nMexicoon v. 1521, kukistaen sen verrattain voimallisen kansan. Sen\nkultarikkaudet hän vei saaliina Espanjaan. Fr. Pizarro löysi ja\nvalloitti Etelä-Amerikan rikkaimman maan Perun vuosina 1533—34.\nEspanjalaiset retkeilivät vielä Guatemalassa, Ecuadorissa, Paraguayssa\nja Chilessä, saaden saaliikseen, mistä enemmän, mistä vähemmän kultaa\nja muita rikkauksia. Kerrotaanpa muutaman tällaisilla aarteilla\nlastatun laivan matkallaan Espanjaan uponneen Atlannin myrskyisiin\naaltoihin.\n\nPohjois-Amerikan eteläosaan niinikään tekivät espanjalaiset seikkailu-\nja kullanetsintäretkeilyjään: Marcos Uuteen Mexicoon, löytämättä\netsimäänsä kultaa, Ponce de Leon Floridaan sekä de Sato Georgiaan ja\nAlabamaan. Viime mainitun retken tuloksena oli Mississippi-virran\nlöytäminen. Tunkeutuivatpa muutamat kullanetsijät Ala-Californiaankin\nsaakka.\n\nEspanjalaiset ja portugalilaiset ryhtyivät myöskin perustelemaan\nEtelä-Amerikaan siirtokuntia, jotka muodostuivat etupäässä kauppa- ja\nlähetysasemiksi. Näitten siirtomaittensa kautta rikastuivat Espanjan\nja Portugalin valtakunnat vallan satumaisen nopeasti sekä saavuttivat\njoksikin aikaa maailmanvallan ja johtavan aseman merenkulussa ja\nkaupassa.\n\n\n\n\nPOHJOIS-AMERIKAN SIIRTOKUNNAT\n\n\nToista vuosisataa kului Amerikan löytämisestä, ennenkuin\nsiirtokuntia ryhdyttiin perustamaan Pohjois-Amerikan mantereelle.\nRannikkoretkeilyjä ja tutkimuksia olivat tehneet englantilaiset\nCabotit, ranskalaiset Cortereal ja Werranzo, espanjalaiset de Sato\nja Ponce de Leon y. m., mutta kun ei Pohjois-Amerika näyttänyt\ntarjoavan erityisempiä kultasaaliita, jäi sen asuttaminen myöhemmäksi.\nVasta seitsemännellätoista vuosisadalla kohdistui Europan huomio\nsiirtomaakauppaan sekä sellaisten alusmaitten valtaamiseen, joista\nvoitaisiin saada raaka-aineita y. m. Mikäli tällainen asuttaminen\nkoskee Pohjois-Amerikaa, on siinä Englannilla pääosa. Edellä jo on\nmainittu espanjalaisten retket Floridaan ja Californiaan.\n\n\n\n\nENGLANNIN SIIRTOKUNNAT\n\n\nVuonna 1584 ryhtyi etevä englantilainen merenkulkija ja valtiomies\nWalter Raleigh kuningatar Elisabethin myötävaikutuksella perustamaan\nsiirtokuntaa Pohjois-Amerikaan. Hän lähetti ensin tutkijaretkikunnan\netsimään sellaiselle siirtokunnalle mahdollisimman sopivaa maa-aluetta.\nRetkikunta valitsi Roanoke-saaren lähellä olevan rantamaan, jonka\nnimeksi annettiin kuningattaren kunniaksi _Virginia_. Seuraavana\nvuonna lähetti Raleigh ensimäisen siirtolaisjoukon Virginiaan, mutta\nsiirtolaiset eivät viihtyneetkään “Uudessa maailmassa”, vaan palasivat\ntakaisin Englantiin. Siitä, mihin toinen matkue, jonka Raleigh\nlähetti v. 1587, myöhemmin hävisi, ei ole koskaan saatu varmuutta.\nNäin tuloksettomaksi jäi englantilaisten ensimäinen siirtokunnan\nperustamisyrite. Näitten retkien kautta tuli kuitenkin hyödyllinen\nperunakasvi tunnetuksi Europassa.\n\nEnglannissa päätettiin nyt ryhtyä voimaperäisempiin toimenpiteisiin\nsiirtokuntain ja uutten kauppa-asemain perustamiseksi Amerikaan.\nTarkoitusta varten muodostettiin kaksi suurta kauppayhtiötä: Londonin\nja Plymouthin kauppayhtiöt, joille kummallekin kuningas antoi\nerikoisoikeuksia asuttamiinsa maihin Pohjois-Amerikassa. Sovittiin\nniin, että Londonin kauppakomppania asuttaisi Pohjois-Amerikan\netelärannikot ja Plymouthin komppania pohjoisrannikot.\n\nLondonin kauppayhtiön toimesta tehtiin v. 1607 uusi yritys Virginian\nsiirtokunnan asuttamiseksi lähettämällä sinne toistasataa siirtolaista.\nNämä muodostivatkin sitten pysyväisen perustuksen Englannin\nsiirtolaisasutukselle Virginiassa. Saaden vuotuisesti uusia tulokkaita\nEnglannista ja harjoittaen emämaan kanssa vilkasta tupakan y. m.\nsiirtomaatavarain kauppaa kasvoi asutus verrattain ripeästi ja alkoi\nkehittyä kukoistavaksi siirtokunnaksi.\n\nUskonsa tähden vainotut _“pilgrimit”_, jotka olivat muuttaneet\nHollantiin, halusivat siirtyä Amerikaan, sillä siellä he erityisenä\nsiirtokuntana toivoivat saavansa säilyttää uskontonsa ja kielensä.\nEnglannin hallitus suosi tätä hanketta ja antoi heidän muutolleen\ntarpeellista avustusta. V. 1620 saapui Plymouthin kallioiselle\nrannikolle Massachusettsin valtioon toistasataa pilgrimiä, pannen\nalun “Uuden Englannin” asutukselle. Yhdeksän vuotta myöhemmin\nsiirtyivät _“puritaanit”_, toinen vainottu kristittyjen joukko,\nEnglannista Uuden Englannin rannikolle ja perustivat laajanpuoleisen\nyhteiskuntansa Salemin ja Bostonin kaupunkien seuduille. Kahdessa\nvuodessa saapui kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia puritaaneja 800\nhenkeä. Maanviljelijöitä, kauppiaita, käsityöläisiä, pappeja ja\nopettajia siirtyi tänne kaikin puolin aineellisesti hyvin varustettuna\njoukkona ja siitä oli seurauksena tämän uudisasutuksen tavattoman nopea\nkasvaminen ja voimistuminen. Uuden Englannin siirtokunnasta levisi\nenglantilainen asutus pohjoiseen päin Maineen ja New Hampshireen ja\netelään Rhode Islandiin ja Connecticutiin.\n\n\n\n\nRANSKALAINEN SIIRTOKUNTA\n\n\nKuuluisa ranskalainen merenkulkija Cartier löysi vuonna 1534 St.\nLawrence-virran sekä laski perustuksen ranskalaiselle siirtokunnalle\nPohjois-Amerikassa. Mutta varsinainen ranskalaisasuttaminen alkaa\nvasta seitsemännentoista vuosisadan alusta, jolloin kuuluisa Samuel\nde Champlain perusti ranskalaisen siirtokunnan Acadiaan ja toisen\ntärkeämmän asutuksen nykyisen Quebecin kaupungin paikalle, rakentamalla\nsiihen puisen linnoituksen lähetystyön ja turkiskaupan suojaksi (v.\n1608). Tätä siirtokuntaa kutsuttiin ensin \"Uudeksi Ranskaksi\", mutta\nmyöhemmin yleistyi Canadan nimi, jonka indiaanit olivat siirtokunnalle\nantaneet. Se nimi merkitsee linnoitettua kylää ja tarkoitti aluksi\nChamplainin linnoituskylää Quebecin luona. Näillä laajoilla\nretkeilyillään, joita ranskalaiset lähetyssaarnaajat, valtionasiamiehet\nja turkisliikkeen välittäjät tekivät seitsemännentoista vuosisadan\nloppupuolella Huron-, Superior- ja Michigan-järvien rantamille,\nkulkivat he Mississippi-virtaa myöten aina Mexicon lahdelle saakka,\nperustellen lähetys- ja kauppa-asemia: Sault Ste. Marien, Detroitin,\nSt. Louisin ja New Orleansin paikoille. Nämä sivistyksen tienraivaajat\novat Marquette, Hennepin, Jolliet ja La Salle.\n\nRanskalainen asutusalue Amerikassa tuli alustapitäin tavattoman\nlaajaksi, ja siitä syystä ei se voinut muodostaa kansallisuuden\nsäilyttämiselle välttämätöntä yhtenäisyyttä eli kokonaisuutta.\nJa seurauksena olikin ranskalaisten nopea sulautuminen\nalkuasukkaisiin indiaaneihin. Tällä lailla syntyi Canadalle ominainen\nranskalais-indiaani sekarotu, jonka jätteitä nykyään tapaa aika paljon\nQuebecin ja Ontarion valtioissa.\n\n\n\n\nESPANJAN SIIRTOKUNNAT\n\n\nEspanjalaiset ovat yleensä asuttaneet Etelä-Amerikan, mutta\nmyöskin Pohjois-Amerikan mantereelle perustivat he monia pieniä\nsiirtokuntia eli — paremmin sanoen — lähetysasemia, joista käsin\ntehtiin käännytystyötä indiaanien keskuudessa. Näiltä lähetysasemilta\nlevisi espanjalaisia ympäristöihin ja sulautui alkuasukkaisiin.\nNykyään kutsutaan heitä kreoleiksi. Pohjois-Amerikan huomattavimmat\nespanjalaiset lähetysasemat ja asutukset olivat: St. Augustine\nFloridassa, San Antonio Texasissa, Santa Fe New Mexicossa ja San Diego\nEtelä-Californiassa.\n\n\n\n\nHOLLANNIN SIIRTOKUNTA\n\n\nAlankomaalaiset olivat seitsemännellätoista vuosisadalla etevimpiä\nmerenkulkijoita ja huomattava kauppakansa. Oli siis aivan luonnollista,\nettä heidän huomionsa kääntyi niinikään valtameren takaisiin, enemmän\ntai vähemmän tunnettuihin maihin ja siis myöskin Amerikaan.\n\nMainio merenkulkija ja löytöretkeilijä Henry Hudson purjehti v. 1609\nPohjois-Amerikan vesillä etsiskellen mahdollisesti vielä löytyvää\nlyhempää meritietä eli pohjoisväylää Indiaan. Tällä retkellään löysi\nhän Hudson-lahden, mutta ei meritietä Indiaan. Paluumatkallaan\npurjehti Hudson Pohjois-Amerikan rannikkoa etelään ja pyrki\nHudsonvirran leveän väylän kautta länteenpäin. Tämän löytöretkeilyn\ntuloksena oli hollantilaisen siirtokunnan perustaminen Amerikaan.\nHudson-virran rannalle, nykyisen Albanyn kaupungin kohdalle,\nrakennettiin hollantilainen linnoitus turkiskaupan suojaksi vuonna\n1614 ja indiaaneilta ostettiin Manhattan saari, jolle perustettiin\nNew Amsterdamin kaupunki, jonka nimi myöhemmin muutettiin New\nYorkiksi. Hollantilaisten perustamaa uudisasutusta kutsuttiin “Uudeksi\nAlankomaaksi”.\n\nHollannin kauppakomppania laajensi indiaanikauppaansa ja\nsiirtokunta-asutusta New Jerseyn puolelle ja Delaware-joen varrelle\nsaakka. Sinne rakensi se v. 1620 Fort Nassau nimisen pienen\npuulinnoituksen kauppansa ja siirtokuntansa suojaksi, mutta tämän\nlinnan hävittivät indiaanit, ja hollantilaisten uudisasukkaiden täytyi\npaeta takaisin “Uuteen Alankomaahan”.\n\nVaikka hollantilaisten siirtokunta-alote Delaware-joen varrella\nepäonnistui, niin omistivat he kuitenkin alueita sanotun joen varsilla\nitselleen ja siitä syystä koettivat estää kaikilla tavoin näille\nseuduille suuntautunutta ruotsalaista ja suomalaista uudisasutusta.\n\n\n\n\nRUOTSALAIS-SUOMALAINEN SIIRTOKUNTA\n\n\nSe, että tämän ajan etevimmät Europan vallat: Espanja, Englanti,\nPortugali, Ranska ja Hollanti, halusivat perustella siirtokuntia ja\nkauppa-asemia vasta löydettyyn Amerikaan, oli luonnollista. Mutta\ntuntuu ihmeteltävältä, että sellaisiin toimenpiteisiin ryhtyi etäinen\nja verrattain syrjässä sijaitseva Ruotsikin. Vielä merkillisempää on,\nettä tällöin vielä tuskin kansakuntain joukkoon luettu Suomen kansa\nsai olla osallisena Amerikan varhaisimmassa kansoittamisessa, monien\nsuurempien Europan kansallisuuksien jäädessä osattomiksi tämän suuren\nja kauniin tasavallan varhaisimmasta asuttamisesta.\n\nEnnenkuin käymme yksityiskohtaisemmin käsittelemään ruotsalaisten\nja suomalaisten yhteisen siirtokunnan vaiheita, lienee tarpeellista\nerinäisten asioitten ymmärtämiseksi luoda lyhyt silmäys sen aikaiseen\nvaltiolliseen tilanteeseen Ruotsissa ja Suomessa.\n\n\n\n\nRUOTSIN JA SUOMEN VALTIOLLISET OLOT JA SUHTEET 17:NNELLÄ VUOSISADALLA\n\n\nRuotsin huomattavampi merkitys Europan historiassa alkaa 16:nnen\nvuosisadan alusta, kuningas Kustaa Vaasan ajoilta. Uskonpuhdistus\nmerkitsi ruotsalaisille, niin kuin yleensä muillekin kansoille,\nomintakeisempaa henkistä ja kansallista kehitystä, uskonnollisten,\nkansallisten ja valtiollisten oikeuksien tunnustamista ja kehittämistä.\nKieltämättä sai Ruotsi näitä saavuttaakseen taistella melkeinpä yli\nvoimainsa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan. Näissä taisteluissa,\njoista nouseva pohjolan kansa suoriutui voittajana, kouluuntui sille\nerittäin harjaantunut armeija ja sellaisia sotapäällikköjä kuin Pontus\nde la Gardie, Torstensson, Kaarle Kustaa Wrangel ja Kustaa II Aadolf\nsekä suomalaiset Hornit, Flemingit, Jaakko de la Gardie, Stålhandske ja\nWittenberg.\n\nKolmikymmenvuotisessa sodassa kääntyivät hätääntyneet ja nääntyneet\npohjois-Saksan pikkuruhtinaat Ruotsin kansan ja sen sankarikuninkaan\nKustaa II Aadolfin puoleen, pyytäen avukseen Venäjän ja Puolan sodissa\nharjaantunutta pohjolan armeijaa. Kustaa Aadolf menikin ruotsalaisineen\nja suomalaisineen Saksaan, pysähdytti Breitenfeldin taistelukentällä\nkatolisten voittokulun ja pakotti heidät peräytymään. Vielä toisiakin\nhuomattavia voittoja saatuaan kaatui Ruotsin ja Suomen suurin kuningas\nKustaa Aadolf Lutzenin kentällä, jossa hänen armeijansa kumminkin\nvoitti. Kuninkaan koulussa harjaantuneet päälliköt, Banér, Wrangel,\nTorstensson, Stålhandske, Horn, Wittenberg y. m. jatkoivat taistelua\nSaksassa, kunnes evankelisen opin vapaus oli turvattu ja luterilainen\nkirkko saanut oikeutensa tunnustetuksi Europassa.\n\nKolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kohosi Ruotsi joksikin aikaa yhdeksi\nEuropan suurvalloista. Tämä seikka taas teki Ruotsille mahdolliseksi\nharjoittaa ulkomaakauppaa ja harkita siirtokuntainkin perustamista\nvaltameren takaisiin maihin.\n\n_Suomi_. Vuoden 1157 tienoilta oli Suomi kuulunut tärkeänä osana\nRuotsin valtakuntaan. Sen historian vaiheet, ulkonainen ja\nsisäinen kehitys liittyvät kiinteästi Ruotsin kansan historiaan.\nHistorian lehdillä ei ilmene paljoakaan alkuperäistä suomalaista\nennen uskonpuhdistuksen aikoja. Sivistys oli länsimainen ja käytti\nilmaisumuotonaan latinan tai ruotsin kieltä.\n\nUskonpuhdistus synnytti Suomen kansalle oman kirjakielen ja hankki\nsille jossain määrin kansallista tunnustusta ja oikeuksiakin.\nNiinkuin suuri uskonpuhdistaja Martti Luther käänsi Uuden Testamentin\nkansansa (saksan) kielelle, samoin käänsi hänen oppilaansa Suomen\nuskonpuhdistaja Mikael Agricola Uuden Testamentin suomeksi.\nLaatimalla aapisen sekä muita alkeisoppikirjoja laski hän perustuksen\nsuomenkieliselle kirjallisuudelle. Suomen kansan omintakeinen henkinen\nviljelys sai näin alkunsa.\n\nValtiollisessa suhteessa alkaa Suomi myöskin esiintyä kansakuntana,\nvaikkakin elimellisesti Ruotsin valtakuntaan kuuluvana. Käydessään\nSuomessa vuonna 1556, kohotti kuningas Kustaa Vaasa tähän asti\ntavallisena maakunta pidetyn Suomen herttuakunnaksi, samalla nimittäen\npoikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Jonkun aikaa asuikin “Suomen\nherttua” pääkaupungissaan Turussa, pitäen siellä loistavaa hovielämää,\nseuranaan sikäläiset suomalaiset aatelismiehet. Että herttualla tai\nhänen miehillään olisi muutoin ollut aikomus tehdä Suomen maasta eli\nSuomen herttuakunnasta joku erinäinen ja itsenäinen valtakunta, ei\nole voitu toteennäyttää. Mutta totta se on, että herttua ei unohtanut\nolevansa Suomen herttua ja alamaistensa olevan suomalaisia (Yrjö\nKoskinen, Suomen Historia, s. 149).\n\nRuotsin valtakunnan taisteluissa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan,\noli suomalaisilla tärkeä osa, ja he muodostivatkin lähes puolen\narmeijasta. Myöskin kolmikymmenvuotisen sodan taisteluissa ansaitsivat\nsuomalaiset sotilaat ja päälliköt kunnioitetun nimen. Pitkät ajat tämän\nsodan jälkeen pysyivät Suomen ratsumiehet maineessa kautta Saksan\nurhoollisuutensa ja kestävyytensä tähden.\n\n\n\n\n\n\nII. DELAWAREN SIIRTOKUNTA JA RETKET SINNE\n\n\n\n\nWILLEM USSELINX JA ETELÄN KAUPPAYHTIÖ\n\n\nSiirtokunta-aatteen herättäjänä Ruotsissa on pidettävä hollantilaista\n_Willem Usselinxia_. Hän oli aikakautensa merkillisimpiä miehiä.\nAntverpenissä syntyneenä sai hän sikäläisissä kouluissa verrattain\nhyvän kasvatuksen. Aika oli seikkailujen ja merenkulun lupaava\naika. Niinpä alotti Usselinx verrattain nuorena merenkulkunsa ja\nulkomaamatkansa. Useat vuodet purjehti hän Espanjan ja Portugalin\nvesillä, kävi Azorein saarilla y. m., palaten monivuotisilta\nmatkoiltaan varakkaana miehenä. Nyt alkoi hän suunnitella suurenmoisia\nkauppayhtiöitä ja siirtokuntain perustamista merentakaisiin maihin.\nNäissä puuhissa kulutti hän miehuutensa parhaat päivät, matkustellen\nvaltakunnasta toiseen, hovista hoviin ja kaupungista kaupunkiin,\nselvitellen suunnitelmiaan ja kauppayhtiöitä perustellen. Isänmaalleen\nHollannille oli hän tehnyt suuren palveluksen perustamalla\nLänsi-Indian kauppaseuran joka myöhemmin harjoitti verrattain laajaa\nsiirtomaatavarakauppaa kautta maailman ja laski perustuksen monelle\nhollantilaiselle siirtolalle ennestään asumattomissa maissa. Kun\nUsselinx ei mielestään saanut riittävää palkkiota tästä työstään, lähti\nhän vääryyttä kärsineen tyytymättömyys sydämessä pois kiittämättömästä\nisänmaastaan.\n\nTänä aikana oli Ruotsi suoriutunut onnellisesti taisteluistaan Puolassa\nja Venäjällä. Sen nuori sankarikuningas Kustaa II Aadolf osasi\nrauhantoimillakin kohottaa valtakuntansa arvoa. Willem Usselinx päätti\nesittää tälle valtioviisaalle hallitsijalle suuret suunnitelmansa\nniistä mahdollisuuksista, joita Ruotsilla oli perustaa siirtokunta ja\nlaajentaa kauppaansa valtamerentakaisiin maihin. Vuonna 1624 tapahtui\nGöteborgissa tämä esittely Ruotsin hallitsijalle ja valtakunnan\nhallintomiehille. Usselinx ei suinkaan jättänyt huomauttamatta sitä\nseikkaa, että siirtokunnat ja niiden kauppa olivat rikastuttaneet\ntuntuvasti Espanjaa, Portugalia ja Hollantia. Hän esitti suuren “Etelän\nkauppayhtiön” muodostamista Ruotsin siirtomaakaupan ja siirtolaisuuden\nkehittämiseksi. Usselinx määritteli 37 eri pykälässä mainitun\nkauppaseuran tarkoituksen, oikeudet ja toivotut edut. Mainittakoon\ntässä muutamia pääkohtia näistä säännöistä: Etelän kauppayhtiö\nvälittää liikettä yleensä kaikkiin maihin, mutta etupäässä kuitenkin\nmerentakaisiin maihin. Se perustaa siirtokuntia ja kauppa-asemia\nAasiaan, Afrikaan, Amerikaan ja Malagiaan tarkoituksella lisätä\nsen kautta Ruotsin kauppaa ja varallisuutta sekä samalla levittää\nkristinuskoa ja sivistystä pakanamaihin. Yhtiötä tulee hallitsemaan\nRuotsin hallituksen valvonnan alainen johtokunta. Hallitus tulee\nsaamaan 4 % kaikesta vienti- ja tuontitavarasta, viidennen osan\nkaikista kaivantotuotteista ja kymmenennen osan siirtokunnissa\nkorjattavista maanviljelystuotteista. Yhtiöllä puolestaan tulee\nolemaan oikeus Ruotsin hallituksen avulla rakentaa linnoituksia ja\npitää sotaväkeä siirtokuntain ja kauppa-asemain suojelemiseksi,\nnimittää siirtomaihin kuvernöörejä, asetella oikeusistuimia ja säätää\npaikallisia lakeja, sovitella ja ratkaista sellaiset asiat, jotka\nkoskevat siirtokunnan suhteita alkuasukkaisiin, tehdä sopimuksia\nmuittenkin hallitusten kanssa, jopa lupa aseelliseenkin puolustukseen,\nmikäli se koskee siirtokuntain ja kauppa-asemain turvallisuutta,\nmutta ei sodan julistamiseen eikä hyökkäyksien toimeenpanoon toisiin\nsiirtokuntiin.\n\nNäillä perusteilla muodostetun suuren kauppayhtiön, joka parhaastaan\ntunnetaan “Etelän yhtiön” nimellä, säännöt vahvisti kuningas Kustaa\nAadolf vuonna 1626. Tarvittavan pääoman kokoonsaamiseksi myötiin\nosakkeita, joita kilvan ostelivat Ruotsin ja Suomen rikkaat miehet.\nKuningas merkitsi 450 000 taalarin (Saksan taalarin) arvosta osakkeita,\npappissääty 100 000 taalarin osakkeet. Yksityisistä mainittakoon\nvaltiokansleri Oxenstjerna, joka merkitsi 12 000 taalaria ja monet\nmuut aatelismiehet: Hornit, Flemingit, Skytte, Baner, Wrangel y. m.,\njoista mikä merkitsi yhden tuhannen, mikä kymmenen tuhannenkin taalarin\narvosta näitä kauppayhtiön osakkeita.\n\nVarustettuna Ruotsin hallituksen suosituskirjeellä matkusteli Usselinx\nsitten yhtiön asiamiehenä, etsien kauppaseuran osakkaiksi haluavia,\nItämeren maakunnissa ja Suomessakin. Hän kävi Riiassa, Räävelissä,\nNarvassa, Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja Turussa. Itämeren\nmaakunnissa merkittiin osakkeita 50 000, Suomessa 25 000 taalarin\narvosta.\n\nEtelän kauppayhtiön alku oli näin ollen hyvin lupaava, joten oli\nsyytä odottaa sen saavan aikaan jotakin siirtomaaliikkeen alalla.\nValitettava tosiasia kuitenkin oli, että yhtiöltä puuttui kokeneita\njohtajia, eikä arvoisa johtokuntakaan käsittänyt liikeasioita tavalla,\nmillä olisi pitänyt. Juuri johtokunnan jäsenet olivat syylliset\nsiihen erehdykseen, että ryhdyttiin kaikenlaisiin kokeiluihin, kuten\nperustamaan laivaveistämö sekä lasi- ja köysitehdas y. m. vähemmän\nkannattavia liikeyrityksiä. Yhtiön varat hupenivat näissä puuhissa, ja\nsen alkuperäinen tarkoitus, Ruotsin kaupan laajentaminen merentakaisiin\nmaihin, lyötiin laimin. Usselinx puolestaan koetti tehdä parhaansa\nalkuperäisen asian hyväksi, mutta huomattuaan yhtiötä johdettavan\nharhaan, erkani hän toimestaan, lähteäkseen Saksaan y. m. uusia\nkauppayhtiöitä suunnittelemaan.\n\nEtelän kauppayhtiön huonoa tilaa koetettiin korjata muuttamalla\nnimeä, vaihtamalla johtokuntaa sekä keräämällä uusia varoja.\nKolmikymmenvuotinen sota keskeytti kuitenkin kaikki sellaiset puuhat\nkuin siirtokunnan perustamiset ja kaupan laajennukset. Kuningas Kustaa\nAadolf läksi 1630 Saksaan avustamaan sikäläisiä protestantteja heidän\ntaistelussaan uskonvapauden puolesta. Vähän myöhemmin läksi sinne\nmyöskin valtiokansleri Oxenstjerna.\n\n\n\n\nUUDEN RUOTSIN KAUPPAYHTIÖ JA PETER MINUIT\n\n\nKolmikymmenvuotinen sota keskeytti muutamiksi vuosiksi Ruotsin\nhallituksen puuhat ulkomaakaupan laajentamiseksi ja siirtokuntain\nperustamiseksi Atlannin valtameren toiselta puolen löydettyihin maihin.\nMonien mieliin jäi kuitenkin kytemään tämän hankkeen toteuttaminen,\njoten tämänkin jälkeen pysyi siirtokuntakysymys vireillä.\n\nKuningas Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen jäi valtiokansleri Axel\nOxenstjerna moneksi vuodeksi Saksaan, voidakseen tarkoin valvoa\nvaltakuntansa etuja ja ollakseen sodan kestäessä kiinteässä yhteydessä\nRuotsin armeijan kanssa, joka taisteli siellä uskonvapauden ja\nevankelisen opin puolesta, kuin myöskin ollakseen läheisessä\nvuorovaikutuksessa niin hyvin pohjois-Saksan evankelisten ruhtinasten\nkuin Ranskan ja Englannin valtiomiestenkin kanssa. Palatessaan\neräältä matkaltaan Ranskasta tapasi Oxenstjerna Hollannin vilkkaassa\nmerikaupungissa Amsterdamissa Hollannin Länsi-Indian kauppayhtiön\njohtokunnan jäsenen Samuel Blommeartin, jonka liikehuone harjoitti\nlaajaa siirtomaakauppaa ja välitti Ruotsin vaskikaivosten metallin\nvientiä ulkomaille. Blommeartin kanssa keskusteltuaan innostui\nvaltiokansleri uudelleen Ruotsin kaupan laajentamiseen valtameren\ntakaisiin maihin, jonne mahdollisesti voitiin perustaa erityinen\nkauppa-asema ja siirtokunta.\n\nRuotsalaisen ja suomalaisen siirtokunnan sekä kauppa-aseman\nperustamisen mitä Willem Usselinx oli aikoinaan suunnitellut,\njohonkin paikkaan vasta löydetyssä Amerikassa, sai lopullisesti\nsuoritettavakseen _Peter Minuit_. Hän oli syntynyt Reinin varrella\nWesselissä, jossa sai lukiokasvatuksen. Myöhemmin hän oli Hollannin\nkauppayhtiön palveluksessa ja sen jälkeen Uuden Alankomaan\nkuvernöörinä Amerikassa, josta hän palasi v. 1632 takaisin Hollantiin.\nToiminnanhaluisena miehenä rupesi hän nyt suunnittelemaan siirtokunnan\nperustamista asumattomaan, kokonaan indiaanein hallussa olevaan\nDelawaren jokilaaksoon. Saadaksensa yritykseen tarvittavia varoja ja\nlaivoja esitti hän suunnitelmansa varakkaalle Samuel Blommeartille.\nTämä ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä hänestä oli viisaampaa\nkääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen tällaisessa asiassa.\nBlommeartin kehoituksesta esitti Minuit sitten Ruotsin hallitukselle\nruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön ja siirtokunnan perustamista\nRuotsin valtakunnan ja lipun turvissa. Valtiokansleri Oxenstjernan\noltua jonkun aikaa kirjeenvaihdossa asiasta Samuel Blommeartin kanssa\nsai Minuit kehotuksen lähettää siirtokuntaa koskevan esityksensä\nRuotsin valtioneuvostolle. Tämä tapahtui vuonna 1636.\n\nMinuitin esitys siirtokunnan perustamisesta Amerikaan sisälsi seuraavat\nsuunnitelmat:\n\nSiirtokunnalle voitaisiin antaa nimeksi “Uusi Ruotsi”. Sille olisi\ntarjolla sopiva alue: Hollannin ja Englannin siirtokuntain välissä\nsijaitseva Delawaren jokilaakso, joka ei vielä varsinaisesti kuulunut\nmillekään Europan valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Siellä asuvien\nindiaanien kanssa voitaisiin harjoittaa tuottavaa turkiskauppaa.\nSiirtokuntaa perustava retkikunta tarvitseisi ainakin yhden\nlujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen\nvälttämättömän laivamiehistön ja sitäpaitsi sotamiehiä, joiden tulisi\njäädä siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi.\nLaiva tulisi lastata kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla,\nkaikenlaisilla työaseilla, joita tarvittaisiin linnaa rakennettaessa\nsekä näiden lisäksi runsailla rihkama- ja korutavaroilla, joita\nkäytettäisiin vaihtotavarana ostettaessa indiaaneilta majavan\nnahkoja y. m. kalleita turkiksia. Siirtolaisia yritettäisiin hankkia\nRuotsista sekä Hollannista. Retken kustannuksiin tarvittavasta\nrahamäärästä kokoaisi Minuit puolet Hollannista, toisen puolen\nkuluista suorittaisivat Ruotsin miehet. Minuit huomautti esityksessään\nmyöskin siitä tosiasiasta, että ranskalaisilla, englantilaisilla ja\nhollantilaisilla oli Pohjois-Amerikassa kukoistavat siirtokunnat ja\ntuottavat kauppa-asemat, joten Ruotsille, joka oli silloin Europan\nhuomatuimpia valtakuntia, olisi erehdys lyödä laimin valtakunnan\ntulevalle kaupalle tärkeitten siirtokunta-alueitten hankkiminen\nAmerikasta.\n\nValtiokansleri Oxenstjerna oli palannut Ruotsiin ja ryhtynyt tunnetulla\ntarmollaan johtamaan valtakunnan sisällisiäkin asioita. Peter\nMinuitin järkevä ja asianmukainen Uuden Ruotsin perustamissuunnitelma\nsai valtiokanslerin mielipiteen puolellensa, samoin voitti esitys\nmuittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän kannatuksen.\nErityisemmin innostui siirtokuntakysymykseen suomalainen amiraali Klaus\nFleming [Huom! Ei nuijasodan surkeankuuluisa Suomen maan käskynhaltija\nSuitian Klaus Fleming, vaan Louhisaaren sukuhaaraan kuuluva Klaus\nLaurinpoika Fleming, valtiomies ja amiraali, synt. Louhisaaressa v.\n1592.] Siirtokuntahanketta rahallisesti tukemaan muodostettiin _“Uuden\nRuotsin kauppayhtiö”_, jonka säännöt kuningatar Kristiina vahvisti\nvuonna 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan jäseninä oli hollantilaisia\nyhtä paljon kuin ruotsalaisiakin. Hallintoneuvostoon valittiin Ruotsin\nmiehet Axel Oxenstjerna, Gabriel Oxenstjerna, Klaus Fleming, Gabriel\nBengtsson ja Peter Spiring sekä hollantilaiset Samuel Blommeart,\nAdam Bessel, Isak van dem Waeter, H. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell.\nRuotsissa valvoi asioita yhtiön hallitusneuvosto, jolla oli konttori\nTukholmassa, sekä Hollannissa Samuel Blommeart.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN RETKI RUOTSISTA DELAWAREEN JA KRISTIINAN LINNAN RAKENTAMINEN\n\n\nKahta laivaa, “Kalmar Nyckeliä” ja “Grippeniä”, alettiin varustaa\nkeväällä v. 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa\nperustettaessa välttämättömillä ase-, ruoka- ja muilla tavara\nvarastoilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain\nvarustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan\nkäsiinsä retkikunnan johdon Delawareen. Tottumattomuus tällaisten\npitkämatkaisten laivain varustamiseen ja ennen kaikkea vaikeus saada\ntarvittavaa laivaväestöä ja sotamiehiä viivyttivät matkalle lähtöä\nkesästä myöhäiseen syksyyn. Ruotsista ei siihenkään mennessä saatu\ntarpeeksi merimiehiä, vaan oli pakko hankkia lisää Hollannista.\nUseimmat linnan puolustusväkeen varatut sotamiehet olivat ruotsalaisia.\nVarsinaisia siirtolaisia ei mainita tällä ensi matkalla olleen. Tuskin\nlienee myöskään ollut mukana suomalaisia.\n\nMarraskuussa läksivät laivat yhdessä matkalle Ruotsista, mutta jo\nPohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä erkanivat toisistaan.\n“Kalmar Nyckel” sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Molemmat laivat\npurjehtivat hollantilaiselle Texelin laivatelakalle korjattaviksi\nja viipyivät satamassa jouluun saakka. Keskitalvella jatkettiin\nmatkaa läpi Englannin kanaalin ja sen jälkeen ohjattiin laivat kohti\nAzorien saaria, joilla pysähdyttiin. Siitä suunnattiin matka kohti\nKeski-Amerikan saaristoon kuuluvaa Antiqua-saarta. Täältä purjehdittiin\npohjoiseen ja tultiin vihdoin kolmikuukautisen vaivalloisen matkan\nperästä Delawaren leveään lahteen.\n\nOli kaunis keväinen aamu, kun retkikunnan jäsenet astuivat Amerikan\nmantereelle lähellä sitä paikkaa, joka tunnetaan nimellä Cape Henelop\neli May. Rannalla kasvava lehtimetsä oli pukeutunut kevätpukuunsa.\nNurmen vihreys, kukkien kauneus, lintujen ihana viserrys ja etelän\nhurmaavan kevään sulous valtasi pohjolan miesten mielet niin\nvoimakkaasti, että he kutsuivat paikkaa “Paratiisin niemeksi”.\n\nTälle paikalle ei siirtokuntaa kuitenkaan perustettu, vaan\npurjehdittiin useita kymmeniä maileja ylemmäksi leveätä Delavaren\njokea myöten ja tultiin eräälle haarajoelle. Siinä, missä nykyään\nsijaitsee Wilmingtonin kaupunki, näytti ranta tarjoavan luonnollisen\nmaihinnousupaikan, ja niin laskivat laivat ankkurinsa, ja\nretkikuntalaiset päättivät astua maihin. Rannalla käyskenteli muutamia\nindiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tykeillä tervetuliaislaukauksia,\nilmaantui lisää alkuasukkaita rannalle ihmetellen katselemaan pohjan\nmiesten tuloa. Peter Minuit irroitti laivasta venheen ja läksi\nluutnantti Klingin sekä muutamien muiden retkikuntaan kuuluvain\nsotamiesten kera puhuttelemaan rannalle kokoontuneita indiaaneja,\nvieden näille tavanmukaisina lahjoina erinäisiä vaatekappaleita ja\nkoruesineitä. Tulkkina oli heillä indiaanien kieltä taitava Andreas\nLucasson. Indiaanipäällikköjen kanssa ryhdyttiin heti hieromaan kauppaa\nmaa-alueesta siirtokuntaa varten. Indiaanit olivatkin halukkaita\nmyömään rannikkomaan uusille tulokkaille.\n\nSeuraavana päivänä, 29 p. maalisk. v. 1638, saapuivat indiaanipäälliköt\nvuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle “Kalmar Nyckelille”\npäättämään edellisenä päivänä sovittua maanluovutuskauppaa. Heille\nmaksettiin maasta sovittu hinta, ja indiaanit panivat nimimerkkinsä\nasiapapereihin. Hintaa ei mainita kauppakirjassa, joka tehtiin,\nmutta siihen kuului ainakin monenlaista tavaraa, kuten vaatetta,\nvaskikattiloita, kirveitä, kulta- ja hopeaesineitä ja kaikenlaista\nhalvempaakin rihkama- ja korutavaraa. Kaksi kauppakirjaa valmistettiin,\njoitten alle Peter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob\nSandelin ja Johan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen\npuolesta, ja indiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings,\nEru Packen ja Mahomen piirsivät kukin oman “totem”-merkkinsä. Näin\nostettu maa-alue käsitti rantamaan molemmin puolin Delaware-jokea\nWilmingtonista Philadelphiaan saakka lähes sadan mailin pituudelta\nja noin viidenkymmenen mailin leveydeltä. Tällä alueella sijaitsevat\nnykyään Wilmingtonin ja Chesterin kaupungit.\n\n[Kuva: KRISTIINAN ELI NYKYISEN WILMINGTONIN SATAMA, paikka, jossa\nsuomalaiset ja ruotsalaiset nousivat maihin Delawaressa 1638. Rannalla\non tapausta ikuistuttamassa muistopatsas.]\n\nSiirtokuntain ja kappa-asemain linnoituksilla turvaaminen indiaanein\nhyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä\ntämä ruotsalais-hollantilainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin\nviipymättä rakentamaan puolustusasemaa uudisasutuksen suojaksi.\nUlkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista\npaaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä\nsavensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta\nvirtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle sivulle vallihauta.\nLinnoitukseen kuului vielä jykevistä hirsistä rakennettu,\nampumarei’illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin\nlaivoista tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin vielä kaksi muutakin\nhirsihuonetta, toinen linnaväestöä varten, toinen ampumatarpeiden ja\nmuonan varastohuoneeksi. Kaiken tämän rakentamiseen kului kolmisen\nkuukautta, jonka aikaa “Kalmar Nyckel” viipyi satamassa. Kun linna\nsaatiin tarpeelliseen puolustuskuntoon, kohotettiin sen muureille\nRuotsin lippu ja sille annettiin nimeksi _“Kristiinan linna”_, Ruotsin\nkuningattaren kunniaksi. Linnan komentajaksi nimitti kuvernööri Minuit\nluutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäneljä sotamiestä\nvartiaväeksi. Peter Minuit oli suorittanut tehtävänsä erinomaisella\ntaidolla ja asianymmärryksellä. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei\ntahtonut jäädä, niinkuin yleensä oli otaksuttu ja hartaasti toivottu,\nvaan päätti palata “Kalmar Nyckelillä” Hollantiin.\n\nToinen siirtokuntamatkueen laivoista, “Grippen”, oli aikaisemmin\nkeväällä lähtenyt kauppapurjehdusmatkalle Keski-Amerikaan, josta se\npalasi Ruotsiin keskikesällä, tuoden ensimäisen viestin siirtolaisten\nonnellisesta matkasta ja Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamisesta.\n“Kalmar Nyckel” taas pääsi lähtemään paluumatkalleen vasta kesäkuussa\nKristiinan linnan valmistuttua. Matkallaan poikkesi se Keski-Amerikassa\nottamassa tupakkalastia. Laivan ollessa ankkurissa St. Christopherin\nsatamassa sai kotia palaavan retkikunnan johtaja Peter Minuit kutsun\nsaapua erääseen, niinikään satamassa ankkuroivaan laivaan vierailulle.\nNoudattaen kohteliasta kutsua läksi Minuit sinne soutuveneellä kahden\nseuralaisensa kanssa. Heti kestien alettua nousi äkkiä hirmumyrsky,\njoka irroitti satamassa olevat laivat ankkurista, ajaen ne ulapalle.\nMyrskyn tauottua purjehti “Kalmar Nyckel” takaisin satamaan, mutta\nhollantilainen laiva oli kadonnut. Parisen viikkoa turhaan odotettuansa\njohtajaansa palaavaksi purjehtivat ruotsalaiset kotimaahansa, saapuen\nsinne lokakuussa. Kuvernööri Peter Minuitista ei ole, enempää kuin\nkadonneesta hollantilaisesta aluksestakaan, saatu sen jälkeen mitään\nkuulla. Todennäköistä on, että laiva haaksirikkoutui, haudaten Atlannin\naaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan.\n\n\n\n\nTOINEN JA KOLMAS RETKI SIIRTOKUNTAAN\n\n\nKun Ruotsiin saapui tieto maanostosta Delawaren jokilaaksossa\nsiirtokunnalle ja tarpeellisen puolustuslinnoituksen valmistamisesta,\nryhdyttiin siellä innolla varustamaan uutta retkikuntaa. Uuden\nRuotsin kauppayhtiön johtaja Klaus Fleming suunnitteli suuren\nsiirtolaisjoukon lähettämistä Delawareen Ruotsin siirtokunnan\nvahvistukseksi. Yhtiö ryhtyikin neuvotteluihin tarvittavien aluksien\nvarustamisesta asianmukaiseen kuntoon ja siirtolaisten hankkimisesta.\nToiseen retkikuntaan toivottiin liittyvän huomattavan suuri määrä\nuudisasukkaita, jotta saataisiin mahdollisimman pian Amerikan\nruotsalainen uudisasutus kansoitetuksi. Mutta näille laajakantoisille\nsuunnitelmille nousikin odottamattomia esteitä, jotka pysähdyttivät\nhankkeet melkein alkuunsa.\n\nUuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja\njohtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka\nolivat toisen siirtokuntaretken toteuttamiseksi välttämättömät. Tässä\nRuotsin hallituksen turvaamassa yhtiössä toimimaan oli hollantilaisia\nnäet kannustanut yksinomaan siirtomaakaupasta saatavan suuren\nvoiton toivo eikä kauemmaksi kantava kansallinen harrastus, kuten\noli ruotsalaisten laita. Kun ensimäinen retkikunta oli kuluttanut\nkaksi kertaa niin paljon kuin oli arvioitu, eikä turkiksista enempää\nkuin muistakaan siirtomaatavaroista, joita oli ollut lastina, saatu\nriittävää korvausta suurten menojen peittämiseksi, niin hollantilaiset,\npettyneinä laskelmissaan, kieltäytyivät antamasta enempää varojaan\ntähän yhtiöön. Ainoastaan Samuel Blommeart lupautui rajoitetulla\nsummalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain varustamisessa.\n\nToisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi näin ollen\nryhtyä supistelemaan, ja sen toimeenpanoa oli pakko viivyttää.\nKlaus Fleming teki esityksen, että varojen hankkimista varten\nmyötäisiin entisen “Etelän kauppayhtiön” omaisuus ja niin saatu summa\nkäytettäisiin Delawaren siirtokunnan avustamista varten. Esitys\nhyväksytyinkin, ja kun se oli pantu toimeen, saatiin jonkun verran\nvaroja uutta siirtokuntaretkeä varten. Päätettiin varustaa vain\nyksi laiva tätä retkikuntaa varten. Sopivimpana tähän tarkoitukseen\npidettiin yhtiön omaa laivaa lujarakenteista Kalmar Nyckeliä.\n\nLinnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä oli varsin vaikea saada\nkokoon. Lähtöä Delawareen pidettiin nimittäin seikkailuna, johon\nvain harvat innostuivat. Vielä vaikeampaa oli siirtolaisten\nhankkiminen, sillä ei kukaan ollut halukas lähtemään koko elinajakseen\ntuntemattomaan maahan indiaanein keskuuteen, kauaksi omaisistaan ja\ntutuistaan. Sotamiehiä oli kuitenkin pakko saada, sillä ensimäiselle\nretkelle otetut, Kristiinan linnan turvaksi jääneet sotilaat olivat\nnyt oikeutetut palaamaan kotimaahansa. Kun näitten hankkiminen näytti\nmuuten mahdottomalta, ryhdyttiin ensi kerran siirtokunnan asiassa\npakkokeinoihin. Elfsborgin, Wermlannin ja Taalain kuvernööreille\nlähetettiin määräys vangita palveluksestaan karanneet sotamiehet\nja tuoda ne Göteborgiin, josta heidät lähetettäisiin palvelukseen\nKristiinan linnaan Amerikassa. Palkaksi annettaisiin heille,\npaitsi ruokaa ja asuntoa, kymmenen kuparitaalaria vuodessa sekä\nkansalaisoikeudet ja vapaus yhden, joillekin kahden vuoden palveluksen\njälkeen. Myöskin kirjoitettiin muutamiin vankiloihin ja ilmoitettiin,\nettä jos niiden pienemmistä rikoksista tuomitut vangit haluaisivat\nmuuttaa perheineen Delawareen, saisivat he siihen tilaisuuden sekä\nsitäpaitsi uudistilan sieltä edullisilla ehdoilla, jos sitoutuisivat\nmääräajan yhtiötä palveltuaan maksamaan omansa ja perheensä matkan\nAmerikaan. Näillä keinoin koetettiin värvätä asukkaita siirtokuntaan.\nArvatenkin saapui tällä tavalla Delawareen toisella retkellä joku\nsuomalainenkin sotamies.\n\nSyksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan matkalleen\nmukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori\nRoerus Torkillus ja muutamia muita virkamiehiä sekä linnapalvelukseen\ntarvittavia sotamiehiä. Siirtolaisia ei tälläkään retkellä liene\nollut montakaan. Lastina mainitaan olleen taaskin kaikenlaista\nrihkamatavaraa indiaaneja varten, muonaa ja ampumatarpeita sekä viisi\nhevosta. Kun talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa,\ntuottaen retkikunnalle kurjuutta ja sairautta, saapui laiva Delawaren\nlahteen ja laski Kristiinan linnan satamaan vasta huhtikuussa v.\n1640. Epäilemättä oli tämä riemun päivä niin tuolle hartaasti viestiä\nRuotsista odottaneelle linnaväelle kuin myöskin uusille tulokkaille,\njotka ilokseen näkivät siirtokunnan säilyneen vahingoittumatta.\n\nJoukko Utrechtin asukkaita halusi muuttaa Hollannista uudisasukkaiksi\nUuden Ruotsin siirtolaan Amerikaan. He kääntyivät siinä tarkoituksessa\nyhtiön hollantilaisen edustajan Samuel Blommeartin puoleen, pyytäen\nhänen myötävaikutustaan ja apuaan muuttoaikeensa toteuttamiseksi.\nNe hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat kauppayhtiöön, suosivat\ntietysti maanmiestensä muuttoa Delawareen ja kirjoittivat siitä yhtiön\nhallitusneuvostolle Tukholmaan. Valtiokansleri Axel Oxenstjerna huomasi\nhollantilaisista siirtolaisista Delawaren uudisasutuksen ruotsalaiselle\nkansallisuudelle koituvan vaaran, varsinkin jos heitä siirtyisi sinne\nrunsaat määrät. Mutta tällä kertaa ei hollantilaisten muuttoa voitu\nkuitenkaan vastustaa, sillä alkuperäinen sopimus sisälsi suunnitelman\nsiirtolaisten lähettämisestä niin hyvin Hollannista kuin Ruotsistakin.\nKuitenkin asetettiin utrechtilaisille muutamia oikeutettuja ehtoja.\nHeitä vaadittiin alistumaan siirtokunnan sääntöjen ja lakien alle,\njoka oli tavallaan samaa kuin Ruotsin hallituksen alamaisuuden\ntunnustaminen. Nämä rajoitukset olivat omiansa jossain määrin\nlamauttamaan hollantilaisten suurta siirtolaisintoa. Lähtijöitten\nluku supistui nyt verrattain pieneksi. “Freeburg” nimisellä laivalla\ntämä joukko saapui Delawareen v. 1641, jossa hollantilaisten haltuun\nannettiin Uplandin maanviljelykselle ja karjanhoidolle sopiva maa-alue\nKristiinan linnan pohjoispuolelta. Hollantilaiset toivat tullessaan\nmaanviljelysvälineitä ja karjaakin. Heitä tavataan tuonnempana\nsuomalaisten ja ruotsalaisten uudisasukkaiden naapureina.\n\n\n\n\nVERMLANNIN SUOMALAISET JA NIIDEN TULO AMERIKAAN V. 1641\n\n\nDelawaren siirtokuntaa tukeva Uuden Ruotsin kauppayhtiö ja myöskin\nsen hallitusneuvosto olivat joutuneet kokonaan Ruotsin ja Suomen\nmiesten käsiin. Hollantilaiset osakkeenomistajat olivat myyneet\nosakkeensa ja luopuneet liikkeestä. Ruotsin hallitus alkoi nyt tukea\nyhtiötä rahallisestikin ostaen sen osakkeita runsaan määrän. Uutena\nhallitusneuvosten jäsenenä mainittakoon Suomen kenraalikuvernööri\nkreivi Pietari Brahe.\n\nSiirtokunnan kuvernööri Pietari Ridder totesi kirjeessään\nhallintoneuvostolle Delawaren jokilaakson erinomaisen hedelmällisyyden\nja sopivaisuuden kaikenlaiselle viljelykselle ja karjanhoidolle.\nSiellä uudisasukkaille tarjoutuisi erinomaisia etuja. Samalla pyysi\nhän arvoisaa hallitusneuvostoa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin,\nettä siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, ennenkaikkea perheitä,\njotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Hän ajatteli,\nettä ellei uudisasukkaita saataisi pian Ruotsista ja Suomesta\nDelawaren siirtolaan, niin rupeaisivat sinne muuttamaan englantilaiset\nja hollantilaiset, jolloin Uuden Ruotsin siirtokunta menettäisi\nkansallisen merkityksensä. Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli\nollut selvillä hallitusneuvostolle jo ennenkin. Muistamme, kuinka\ntoisesta retkikunnasta oli yritetty tehdä suurta uudisasukkaiden\nsiirtojoukkuetta, vaikka tämä hanke varojen puutteessa ja siirtolaisten\nhankkimisessa kohdattujen vaikeuksien tähden oli epäonnistunut.\nUudisasukkaita oli nyt kuitenkin saatava siirtokuntaan tavalla\ntai toisella. Kun ruotsalaiset eivät olleet halukkaita muuttamaan\nainakaan pysyväisiksi asukkaiksi Delawareen, kääntyi yhtiön johdon\nsekä Ruotsin hallituksen huomio Ruotsissa asuviin metsäsuomalaisiin.\nNäillä arveltiin olevan suuressa määrin niitä ominaisuuksia, joita\nkorvenperkaajilta ja uudisasukkailta vaaditaan. Sitäpaitsi Ruotsissa\nasuvien suomalaisten silloinen vainonalainen asema vaikutti myös\nsiihen, että juuri heitä katsottiin hyvin sopiviksi lähettää Uuden\nRuotsin uudisasukkaiksi. Ymmärtääksemme tätä tilannetta lienee\npaikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin metsäsuomalaisten asemaan\nseitsemännellätoista vuosisadalla.\n\nKuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä\nasukkaita Suomesta Ruotsin puolelle, etupäässä Vermlannin maakuntaan.\nSyynä tällaiseen muuttoon lienee ollut sotaiset ja levottomat\najat Suomessa. Venäjän kanssa käytiin pitkällistä rajasotaa, joka\nhävitti Savoa ja Karjalaa, ja Pohjanmaata rasitti “nuijasota”.\nMutta muuttamiseen vaikutti myöskin muutamat Ruotsissa tarjoutuvat\nedut työnsaantiin ja ansioon nähden. Vieläpä saivat suomalaiset\nsiellä ilmaisia metsätorppiakin, jos olivat halukkaita muuttamaan\nkaukaisiin sydänmaihin. Suomalaisten ystävä Kaarle herttua kehotteli\ntyönetsinnässä kuljeksivia suomalaisia muuttamaan Vermlannin\nmetsätorppiin. Kaarle herttua oli nimittäin saanut isältään\nkuningas Kustaa Vaasalta läänityksekseen Vermlannin, Neriken\nja Taalain maakunnat. Saadaksensa lääniensä etäisimpiä seutuja\nviljellyiksi, sääsi herttua asetuksen, jossa luvattiin jokaiselle,\njoka raivaisi itselleen maapalan metsätorppaa varten, ensin kuuden\nvuoden verovapaus, jonka jälkeen tämä uudistila merkittäisiin hänen\nperintötilakseen kohtuullista veroa vastaan. Ruotsalaiset eivät\nolleet niinkään halukkaita muuttamaan 60—70 mailin etäisyydessä\nsijaitseviin metsätorppiin, mutta suomalaiset sinne sen sijaan kilvan\nriensivät. Suomalaisille annettiin vielä lupa Vermlannissa vapaaseen\nmetsästämiseen ja kaskenkaatamiseen, jonkalaiseen viljelystapaan he\nolivat tottuneet Suomessa.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan alussa asui suomalaisia jo suuri\njoukko Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin\nja Helsinglannin saloilla. Suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui\ntämän vuosisadan lopulle saakka, niin että heitä silloin mainitaan\nlevinneen 150 pitäjään, jopa Norjankin puolelle. Yksin Vermlannin\nmetsissä asuvien suomalaisten lukumäärä täytyy olettaa nousseen\ntuhansiin, koskapa asiakirjoissa kerrotaan vuonna 1644 moniaita satoja\nsuomalaisia kuuluneen Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa maakunnan\npuolustukseen tanskalaisia vastaan. Nämä suomalaiset olivat enimmäkseen\nkotoisin Rautalammin laajasta pitäjästä, mutta joukossa oli myöskin\nsellaisia, jotka olivat tulleet Hämeestä, Karjalasta ja varsinkin\nPohjanmaalta.\n\nEnsi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt, he saivat rauhassa\nkaataa kaskeaan ja polton kautta syntyneeseen tuhkaan kylvää siementään\nsekä koota runsaita satoja. Heidän asutuksensa olivat niin etäällä\nmuista, etteivät heidän eristetyt kaskimaansa herättäneet erityisempää\nhuomiota. Mutta mikäli suomalainen ja ruotsalainen asutus lähenivät\ntoisiaan, alkoivat ruotsalaiset naapurit kiinnittää huomiotaan\nsuomalaisten kaskenviljelykseen. He alkoivat lähetellä valituksia\nläänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle, syyttäen suomalaisia\ntahdittomasta kaskimaitten valtaamisesta ja metsien polttamisesta,\nminkä kautta he hävittivät arvokasta tukkimetsääkin. Myöskin syytettiin\nsuomalaisia liiallisesta metsästämisestä.\n\nRuotsin hallitus ryhtyi voimaperäisiin, jopa liiankin ankariin\ntoimenpiteisiin metsäsuomalaisten suhteen lopettaakseen heidän\nmetsiä raiskaavan viljelystapansa. Säädettiin laki, joka ankaran\nsakon ja vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja\n-polttamisen. Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurojen ja\nhirvien ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten\npahansuopaisuudesta ja kateudesta eivät suomalaiset olleet niinkään\nvalmiit noudattamaan määräyksiä kaskenpolttoon nähden eivätkä\nmyöskään välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus katsoi\ntarpeelliseksi säätää uusia, ankarampia lakeja metsien suojelemiseksi.\nVuonna 1637 annettiin määräys, että metsäsuomalaisten oli muutettava\ntakaisin Suomen niemelle ennen seuraavan vuoden Valporin päivän iltaa.\nTällaisen määräyksen täytäntöönpano synnytti kuitenkin voittamattomia\nvaikeuksia. Ensinnäkään eivät suomalaiset olleet suostuvaisia jättämään\nvaivalla raivaamiansa peltoja ja asumuksiaan, ja toisekseen oli\nmahdotonta kenenkään saada heidät kaikki etsityiksi kymmenien, jopa\nsadankin mailin etäisyydestä, metsien ja salojen sydämistä. Nähtyään,\nettei edellämainitusta muuttomääräyksestäkään ollut toivottua tulosta,\nvaan kasket yhä edelleenkin palaa leimusivat suomalaisten asutuksilla,\nantoi hallitus vielä ankaramman, jopa epäinhimillisen raa’an\njulistuksen, jossa käskettiin “polttaa kaikki suomalaisten riihet\nja vilja-aitat heidän kaskimailtaan, jotta he ovat elintarpeitten\npuutteessa pakotetut jättämään torppansa”. Mentiinpä niinkin pitkälle,\nettä ruotsalaisten sallittiin ajaa suomalaisia pois tiloiltaan ja\nvallata niitä itselleen, varsinkin jos ei näillä sattunut olemaan\ntiloihinsa laillistettua omistusoikeutta.\n\nTällaiset ankarat toimenpiteet sekä yleinen vaino tietenkin sai aikaan,\nettä monet suomalaiset jättivät rakkaat metsätorppansa ja läksivät\nperheineen etsimään työansiota rintakyliin, kaupunkeihin ja Taalain\nvaskikaivannoille. Ainoa, joka koetti jonkun verran heidän oikeuksiansa\npuoltaa, oli Vermlannin kuvernööri Stake. Tällainen oli Ruotsin\nsuomalaisten varhaisempi historia ja näin surullinen heidän asemansa\nsiihen aikaan, jolloin uudisasukkaita etsittiin Delawaren siirtokuntaan.\n\nV. 1640 saapui Ruotsin hallitukselle kirje Neriken ja Öreborgin\nkuvernööriltä, jossa tämä ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä\nkuljeksivan paljon työttömiä ja tilattomia, kaskimaansa jättäneitä\nsuomalaisia sekä kysyi hallitukselta neuvoa, miten hänen näitten\nsuhteen oli meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin,\njolloin Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisempiin\ntoimenpiteisiin metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawareen.\nVastatessaan kuvernöörin kirjeeseen käski hallitus häntä neuvottelemaan\nläänissään asuvien suomalaisten kanssa ja kehoittamaan heitä muuttamaan\nAmerikaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat sekä luvan kaataa\nkaskea ja metsästää siellä mielin-määrin. Kuvernöörin kehoitusta\nnoudattaen lupautuivat muutamat suomalaiset lähtemään siirtokuntaan,\nja heidät kuljetettiin väkineen heti Göteborgiin, jossa heidän oli\nnoustava siirtolaislaivaan.\n\nKristiinan linnan komentajana ollut luutnantti Mauno Kling lähetettiin\nTaalain maakunnassa sijaitsevan Berglannin eli Falun vaskikaivannon\nympäristöllä asuvien lukuisten suomalaisten luokse selostelemaan\nDelawaren siirtokunnassa uudisasukkaille luvattuja etuja ja\nkehoittamaan suomalaisia lähtemään sinne maanviljelijöiksi. Tältä\nmatkaltaan sai toimellinen Kling neljätoista suomalaista uudisasukasta\nAmerikaan. Niinikään ilmoittautui Sundin pitäjästä neljä suomalaista\nhalukkaiksi muuttamaan perheineen Delawareen. Näiden nimet olivat:\nEskil Larsson, Clement Jöranson, Jöns Påvelsson ja Bertil Eskelsson.\nMiehiä oli syytetty kaskenpoltosta ja heidät oli tuomittu omaisuutensa\nmenettäneiksi sekä joksikin aikaa sotapalvelukseen. Ruotsin hallitus,\njoka halusi lähettää juuri tällaisia rikoksellisia siirtokuntaan, antoi\nmääräyksen asianomaisille virkamiehille palauttaa miesten omaisuuden\nrahana takaisin sekä avustaa heitä perheinensä kuljetettaviksi\nGöteborgin satamaan ja sieltä valtamerilaivaan.\n\nVapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää\nmäärää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen hengen. Hallitus käytti\nsentähden voimakkaampia keinoja siirtolaisten hankinnassa. Vermlannin,\nNeriken ja Taalain kuvernöörit saivat v. 1641 määräyksen, jonka mukaan\nmetsiä raiskanneet, Amerikaan lähtöä vastaan olevat suomalaiset olivat\nvangittuina tuotavat Göteborgiin ja sieltä kuljetettavat siirtokuntaan\nlähtevään laivaan. Tämä määräys koski myöskin palveluksestaan\nkaranneita sotamiehiä.\n\nNäitä keinoja käyttämällä saatiin kokoon sataan henkeen nouseva\nsiirtolaisjoukko lähtemään Uuteen Ruotsiin, ja se onkin itse asiassa\nensimäinen varsinainen siirtolaismatkue. Kalmar Nyckel-laivan, jolla\nvarsinaiset siirtolaiset, siis myöskin suomalaiset matkustivat,\nmatkustajaluetteloa ei ole löydetty. Ainoastaan toisen, karjaa\nkuljettavan “Caritas”-laivan luettelo on säilynyt. Syksyllä\nläksivät Kalmar Nyckel ja Caritas Amerikaa kohden, lastina paitsi\nedellämainittu, lähes sataan henkeen nouseva siirtolaisjoukko, jonka\nrunsaana enemmistönä olivat suomalaiset, myöskin hevosia, lehmiä,\nlampaita, kauppatavaraa, ampumatarpeita y. m. Myrskyisen matkan perästä\nsaavuttiin Delawareen keskitalvella v. 1641 tahi 42.\n\nUuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta elämää ja ripeätä\ntoimintaa tämän siirtolaisjoukon saavuttua. Kuvernööri Ridder jakoi\nuudisasukkaille sopivat palstat Kristiinan linnaa ympäröivästä\nmetsämaasta. Kevättalvella v. 1642 kuului metsästä pauke ja ryske\naamusta iltaan, kun suomalaiset korvenperkaajat iskivät hartiavoimin\nkirveensä jykeviin tammi- ja pyökkipuihin, jotka hirveällä rytinällä\nkaatuivat maahan. Sieltä ja täältä metsäaukeamasta alkoi kohota sankka\nsavu, ja pimeinä öinä leimusi punerva metsätuli, ilmaisten noiden\nsivistyksen tienraivaajain siellä polttelevan raivattujen peltojensa\nrisukkoa tai sytyttävän kaskimaitansa palamaan.\n\nKevään ja kesän uutteran, väsymättömän työn tuloksena nähtiin Delawaren\nsiirtokunnassa, etenkin Kristiinan linnan lähistöllä Uplandissa\nja Finlandissa isompia ja pienempiä metsäaukeamia peltoineen ja\nvaatimattomine hirsihuoneineen sekä joku pieni puron partaalle\nrakennettu suomalainen saunakin illan hämärissä lämpiävän. Uudistilojen\npelloilla seisoi viljakuhilaita, maissikekoja ja alavimmilla\nniityillä korkeita heinäsuovia todistamassa Ruotsissa vainottujen\nmetsäsuomalaisten korvenperkauskykyä.\n\n\n\n\nSIIRTOLAISIA KERÄTÄÄN SUOMESTA VV. 1642—1644\n\n\nSiirtykäämme taas Ruotsiin, jossa puuhataan Delawaren siirtokunnan\nasuttamiseksi, valmistellen uusia retkikuntia. Siirtolaisia\nhankittaissa kohdisti kreivi Pietari Brahe huomionsa taitaviin\nsuomalaisiin käsityöläisiin, joita oli kehotettava muuttamaan Delawaren\nsiirtokuntaan. Tämä Suomen rakastettu kenraalikuvernööri, joka asui\ntällä kertaa Tukholmassa valtakunnanneuvoston jäsenenä, oli epäilemättä\noppinut tuntemaan suomalaiset uutteriksi käsityöläisiksi, jollaisina he\nmenestyisivät Amerikassa, missä juuri sellaista väkeä tarvittiin.\n\nSiirtokunta-asioita valvova johtokunta kutsui palvelukseensa\nvirastaan vapautetun kapteenin _Johan Printzin_, joka oli yksi\nkolmikymmenvuotisen sodan sankareita. Hän sai toimekseen matkustaa\npohjois-Suomeen kehottelemaan tilattomia perheitä muuttamaan Amerikaan,\njossa heille annettaisiin uudistiloja verrattain edullisilla ehdoilla.\nMitään varmaa tietoa ei ole siitä, kuinka monta siirtolaista Printz sai\ntoimitetuksi lähtemään Delawareen, mutta mikäli hajanaiset asiakirjat\nmyöhemmin mainitsevat, seurasi useita suomalaisia Printziä Delawareen\nLänsi-Pohjan maakunnasta, Tornionjoelta ja Korsholman linnan läänistä.\n\nPakkokeinoja käytettiin tälläkin kertaa, varsinkin pikku rikollisten,\nkaranneitten sotamiesten ja velkavankien lähettämiseksi Amerikaan.\nTällaisista siirtolaisista mainittakoon kirjanpitäjä Johan Fransson\nViipurista ja kaksi luvattomasta metsästyksestä syytettyä miestä\nAhvenanmaalta. He saivat määräajan siirtokuntaa palveltuaan takaisin\nkansalaisoikeutensa ja nähtävästi uudistilatkin.\n\nRuotsin metsäsuomalaisiakaan ei unhotettu. Varsinkin kodittomina\nkuljeksivia suomalaisia kehotettiin perheineen muuttamaan Delawareen.\nMutta kun ei siirtolaisia näillä keinoin saatu nytkään karttumaan\nriittävää määrää, annettiin taaskin määräys Vermlannin ja Taalain\nkuvernööreille vangita sellaiset suomalaiset, jotka voitiin vielä\nasettaa syytteeseen kielletystä metsänraiskauksesta ja tuoda heidät\nGöteborgista lähtevään siirtolaislaivaan.\n\nTämän viidennen retkikunnan laivat olivat “Svan” ja “Fama”.\nMatkustajista mainitaan siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty,\neverstiluutnantin arvon saanut Johan Printz, pastori Campanius Holm,\nherra Kristopher Boije sekä noin viisikymmenhenkinen siirtolaisjoukko.\nUudisasukkaiden enemmistön muodostivat Suomen ja Ruotsin suomalaiset,\njota vastoin linnanpalvelukseen matkustavat sotamiehet ja merimiehet\nolivat ruotsalaisia. Myrskyisen matkan perästä ankkuroivat laivat\nKristiinan satamassa v. 1643.\n\nKuudetta retkikuntaa varten varustettiin laivat Fama ja Kalmar\nNyckel. Tällä kertaa näyttää Uuden Ruotsin kauppayhtiön tarkoituksena\nolleen vientiliikkeen laajentaminen Keski-Amerikan satamiin ja\nCaribean saarille. Laivat lastattiin puutavaralla, tervalla y. m.\nvientitavaralla. Oli määrä poiketa samalla retkellä Delawaressa ja\nviedä sinne niinikään lastia ja siirtolaisiakin. Mutta pieneksi\nsupistui tämän retkikunnan siirtolaisjoukko, vain muutamia kymmeniä\noli mukana. Näistä mainitaan joitakin olleen Suomestakin, kuten\neräs karannut sotamies Kajaanista, eräs talonisäntä Huittisista ja\ntoinen Pomarkusta, jotka viime mainitut rikolliset saivat omasta\npyynnöstään luvan matkustaa Amerikaan. Niinikään mainitaan olleen\njoitakin Vermlannin suomalaisia ja muutamia ruotsalaisia siirtolaisia.\nTämä retkikunta saapui Delawareen talvella v. 1644. Paluumatkallaan\njoutuivat laivat seikkailuihin ja olivat pidätettyinäkin. Tämä oli\nKalmar Nyckelin neljäs ja viimeinen matka.\n\n[Kuva: SUOMALAINEN AMIRAALI KLAUS FLEMING, siirtokunnan asioitten\nuskollinen ja kyvykäs valvoja Ruotsissa.]\n\n\n\n\nVAIKEUKSIA SIIRTOKUNNAN KANSOITTAMISESSA\n\n\nUuden Ruotsin toimellinen kuvernööri Johan Printz oli ahkerassa\nkirjevaihdossa kotimaisen hallituksen ja yhtiön johdon kanssa,\nlähetellen kirjeitään ei ainoastaan oman maansa laivoilla,\nvaan myöskin, milloin näytti luotettavalta, hollantilaisten ja\nenglantilaistenkin mukana. Kirjeissään pyysi hän turkisliikkeessä\ntarvittavaa vaihtotavaraa, muonaa, aseita, linnan puolustusväkeä ja\nsiirtolaisia.\n\nRuotsissa ei puuttunut hyvää tahtoa siirtokuntaa kohtaan, jonka tarpeet\ntunnettiin. Mutta tähän aikaan oli valtiolla kaikenlaisia vaikeuksia\nm. m. sota Tanskaa vastaan, mitkä seikat vaikeuttivat ulkomaakaupan\nlaajentamista ja siirtokunnan kansoittamista. Uuden Ruotsin\nkauppayhtiön esimies amiraali Klaus Fleming kaatui lippulaivallaan\n1645. Siirtokunnasta palaava Kalmar Nyckel joutui tanskalaisten\nhyökkäyksen alaiseksi vioittuen kelpaamattomaksi. Siirtolaisjoukkojen\nlähettäminen Delawareen täytyi näin ollen supistaa ja viedä sinne vain\nvälttämättömiä tarpeita.\n\nSeitsemännelle retkelle varustettiin lujarakenteinen ja useilla\ntykeillä asestettu “Gyllen Haj” niminen laiva. Lastina mainitaan olleen\nrunsaasti ruokavaroja ja vaatteita, muutamia kotieläimiä, aseita ja\ntyövälineitä, 5835 jaardia erilaisia kankaita, 500 kirvestä, 302\nvaskikattilaa, 774 veitsenterää, 432 sormustinta, 143 läkkipeltiastiaa,\n24 maljaa, 504 kampaa, 264 korupääveistä, 48 kullattua vaateharjaa, 790\nkuvastinta, 10 000 ongenkoukkua, joku määrä soittokoneita, etupäässä\nviuluja, seinä- ja taskukelloja, kellonperiä, lasihelmiä ja monenlaista\nmuuta korutavaraa. Siirtolaisia ei tälle matkalle kerätty, mutta\nmuutamia läksi vapaehtoisesti.\n\nToukokuulla 1646 läksi laiva kohti Amerikaa. Kohdattuaan matkallaan\nvastatuulia ja myrskyjä, saapui se vasta lokakuulla Delawareen,\nmenetettyään yhden mastonsakin ja purjeita. Laiva korjattiin\nKristiinassa ja palasi runsaan turkis- ja tupakkalasta kanssa takaisin\nRuotsiin.\n\nKahdeksas retkikunta saatiin matkakuntoon pikemmin kuin mikään\nedellinen matkue. Johan Papegoja keräili siirtolaisia ja sotamiehiä,\njoita nyt oli jo helpompi saada lähtemään Amerikaan. Matkustajista\nmainitaan erityisemmin lääkäri Hans Kock ja pastori Laurentius\nLock. Elokuulla 1647 lähdettiin Svan nimisellä laivalla matkalle ja\nsuotuisien ilmojen vallitessa saavuttiin Delawareen syyskuun lopulla.\nSe oli joutuisin matka, mitä silloin voitiin yli Atlannin tehdä.\n\nLaiva talvehti Kristiinan satamassa ja läksi keväällä takaisin\nturkislastineen. Myöskin pastori Campanius Holm, linnanpäällikkö Mauno\nKling, aatelismies Liljehöök sekä muutamia linnan palvelijoita ja\nvapaita miehiä purjehti takaisin Ruotsiin.\n\n\n\n\nONNETON RETKI\n\n\nErittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa.\nKotiin palanneet sotamiehet y. m. antoivat kiittäviä lausuntoja\nAmerikasta ja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille.\n“Amerikan tauti” tarttui kansaan, monen ruotsalaisen ja suomalaisen\nmieli alkoi palaa Uuteen Ruotsiin. Hallitukselle saapui kirje\nVermlannista, jossa ilmoitettiin kaksisataa suomalaista olevan valmiina\nmatkustamaan siirtokuntaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja käyttää\nuudisasukasten hankkimisessa.\n\nHeinäkuun alussa 1649 oli “Katt” niminen laiva lähtövalmiina.\nSiirtolaisia oli seitsemänkymmentä henkeä ja lisäksi noin puolensataa\nkäsittävä joukko laivaväkeä, sotamiehiä y. m. Ainoastaan osa Amerikaan\npyrkivistä Vermlannin suomalaisista pääsi tällä kertaa lähtemään, sillä\nsiirtolaisten joukossa oli ruotsalaisiakin ja ainakin kaksi miestä\nSuomesta: Israel Pedrson ja Andres Michelson.\n\nOnnellisesti purjehdittiin yli Atlannin ja poikettiin St.\nMartique-saarelta suoloja ottamassa. Sieltä lähdettiin kohti Delawarea\nsuotuisan myötätuulen puhaltaessa, ja matka joutui. Mutta sitten\nseurasi kamala onnettomuus. Noin kahdeksankymmentä mailia Porto Ricosta\npohjoiseen koski laiva erääseen koralliriuttaan, jossa se vioittui\nkelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen asumattomaan\nsaareen, jonne osa laivan lastistakin kuljetettiin. Mutta saarella ei\nlöytynyt vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää kärsiä mitä\nhirveintä janoa. Silloin tapasi haaksirikkoutuneet eräs ohikulkeva\nespanjalainen laiva, joka vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä saapui\npari hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten ilmoille.\nRuokaa ja juomaa saivat he nyt henkipiteekseen, mutta edessä oli uusia\nkärsimyksiä. Kiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat ruotsalaisia\nja suomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat luterilaisia.\nVaikka kolmikymmenvuotinen uskonsota olikin vuosi sitten päättynyt,\nniin joko eivät Porto Ricon espanjalaiset sitä tietäneet tai eivät\nsiitä välittäneet. Vihollisinaan he joka tapauksessa kohtelivat\nhaaksirikkoutuneita pohjolan luterilaisia. Sotamiehet, merimiehet ja\nsiirtolaiset pidätettiin saarella panttivankeina. Ainoastaan laivan\nkomentaja kapteeni Admusson, pastori Nertius ja J. Lucke saivat\nmatkustaa Europaan viemään kotimaahansa tietoa laivalle tapahtuneesta\nonnettomuudesta ja matkustajain kohtalosta. Saarelle jääneitten\npanttivankien hoito oli niin peräti puutteellista ja kurjaa, että\nuseita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa. Jotkut\nuskaliaimmat pääsivät karkaamaan ja harhailtuaan, mikä vuoden mikä\nuseamman, saapuivat vihdoin Ruotsiin.\n\nMonien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä\nruotsalaista ja suomalaista lähteä pienellä aluksella St. Christopherin\nsaarelle, josta voisivat englantilaisilla laivoilla jatkaa matkaansa\nDelawareen. Mutta tätäkin loppujoukkoa kohtasi taas onnettomuus.\nHeidät kauppasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat uudestaan\nvangeiksi. Koettelemukset lisääntyivät, ja taudit harvensivat joukkoa.\nKun vihdoin saavuttiin St. Cruzzin saarelle, koitti vapaus, mutta\nhaaksirikkoutuneesta retkikunnan väestöstä oli enää elossa vain viisi\nmiestä. He saivat matkustaa Ruotsiin kertomaan retkikunnan surulliset\nvaiheet.\n\nAsiasta syntyi monivuotinen kirjevaihto Espanjan ja Ruotsin hallitusten\nvälillä, tuottamatta kumminkaan hyvitystä vahingon kärsineille.\nSurullinen kuva tämä muuten on sen aikaisesta merikulusta ja\nkaappauksista.\n\n\n\n\nVIIMEISIÄ RETKIKUNTIA\n\n\nHaaksirikkoutuneen Katt-laivan menetys ja vaivoihin kuolleitten\nsiirtolaisten kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä sekä\ntaannutti Delawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta\ntoimettomuudessa, ja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin\nneuvoin toimeen.\n\nTällä välin lähetteli kuvernööri Printz hollantilaisissa laivoissa\nkirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle,\nkertoen siirtokunnan tarpeista ja puutteista seuraavaan tapaan:\nTilanne siirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten\nvarallisuus kasvaa, ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä\nvälttämättömästi tarvitaan. Mahdollisten hyökkäysten sattuessa on\nUuden Ruotsin puolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset,\njosta syystä olo on epäturvallista. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa\non lamassa, sillä kun ei ole riittävästi vaihtotavaraa ostaakseen\nturkiksia indiaaneilta. Ellei lähimmässä tulevaisuudessa saada\nsiirtokuntaan lisää sotilaita ja uudisasukkaita, häviää Uuden Ruotsin\nsiirtokunta kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa laajentamiseksi\nmenevät hukkaan.\n\nSiirtokuntaa koskevat asiat otettiin vihdoin 1653 Ruotsin\nhallitusneuvostossa käsiteltäviksi, ja päätettiin ryhtyä sellaisiin\ntoimenpiteisiin, että voitaisiin heti lähettää Uuteen Ruotsiin\nvähintäin kolmesataa siirtolaista sekä puolensataa sotamiestä\nsikäläisten linnojen puolustajiksi.\n\nKahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Amerikassa olleen Sven\nSkuten toimeksi annettiin hankkia Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain\nmaakunnista sellaisia siirtolaisia, jotka vapaehtoisesti lähtisivät\nDelawareen. Tulos oli erinomaisen hyvä, vaikka aikaa kuluikin enemmän\nkuin oli luultu. Kun vihdoin toinen laivoista, “örn”, joka oli\nsuurikokoinen, 40 tykillä varustettu alus, saatiin lähtövalmiksi,\nlaskettiin siinä olevan 230 siirtolaista, 40 merimiestä ja saman\nverran sotamiehiä. Siirtokuntaan matkustivat myöskin vasta nimitetty\nkuvernööri J. Rising, insinööri Lindström ja luutnantti Gyllengren.\n\nVastuksitta ei tämäkään retkikunta päässyt Amerikaan. Jo Jyllannin\nrannalla syntyi siihen vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi. Pohjan\nmerellä yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi ajautui laiva\nEnglannin rannalle ja uudestaan korjattiin Weymouthissa. Atlannilla\ntaas ahdistivat myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja puute\nraittiista juomavedestä, josta syystä kuumetauti sai sellaisen vallan,\nettä yhteen aikaan laivalla merkittiin 230 henkeä sairaiksi. Muutamat\nhyppäsivät mereenkin ja saivat hautansa aalloissa. St. Christopherin\nsatamassa saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, niin että voitiin\nlähteä lopputaipaleelle. Vielä oli kestettävänä lähellä Virginiaa\näkillinen vihuri, joka suisti muutamia merimiehiä kannelta aaltoihin\nja särki purjeet. Kaikin puolin kurjassa tilassa saapui retkikunta\ntoukokuulla 1654 Kristiinan satamaan. Noin sata henkeä oli matkalla\nkuollut.\n\nUuden Ruotsin siirtokunta sai kuitenkin tuntuvan väenlisäyksen,\nkolmattasataa henkeä, jotka asettuivat siirtokuntaan uudisasukkaina\nviljelemään Delawaren kauniita rantamia.\n\nGyllen Haj nimisen laivan oli määrä lähteä yhtä matkaa örnin kanssa,\nmutta se vioittui Ruotsin vesillä ja joutui korjauksille, päästen\nlähtemään vasta myöhemmin, josta syystä tämän laivan matkue muodostaa\nyhdennentoista retkikunnan. Tähän laivaan lastattiin etupäässä\nkaikenlaista tavaraa, niin että vain pienempi määrä matkustajia\nmainitaan olleen siinä. Laivan oli määrä poiketa Porto Ricossa\ntiedustelemassa yhdeksännen retkikunnan haaksirikkoutuneita, minkä\nasian erityinen valvonta oli uskottu kapteeni Admussonille. Lähdettyään\ntoukokuulla Ruotsista saapui laiva heinäkuun alussa Porto Ricoon,\njossa retkeilijät viipyivät kuusi viikkoa. Siellä kuoli kapteeni\nAdmusson. Espanjalainen kuvernööri kohteli tällä kertaa ruotsalaisia\nystävällisesti.\n\nJatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa saapui Gyllen\nHaj hyvin pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä\nsyistä ajoi se Delawaren lahden sivuitse, tullen hollantilaiselle\nalueelle Long Islandin rantamille. Siellä joutui retkikunta\nhollantilaisten vangiksi, sillä Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant\noli sotaisessa suhteessa Uuden Ruotsin kanssa ja valmisteli sen\nvalloittamista. Laiva lastineen joutui kokonaan hollantilaisten omaksi.\nSotamiehet lähetettiin Europaan, josta voivat koteutua Ruotsiin.\nMerimiehet ja siirtolaiset saivat astua maihin Uudessa Amsterdamissa\nja joko jäädä sinne tai sisämaitse matkustaa Delawareen. Monet tämän\nretkikunnan siirtolaisista jäivät hollantilaisten siirtokuntaan\nainaiseksi. Uuden Alankomaan (sittemmin New Yorkin) vanhimmissa\nasiakirjoissa tapaa silloin tällöin hollantilaisten ja ruotsalaisten\nnimien rinnalla puhtaasti suomalaisenkin nimen.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA RETKIKUNTA. SATA SUOMALAISTA MUKANA.\n\n\nKaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta\nelämää hallituksessa. Muun muassa alettiin taas järjestellä Ruotsin\nulkomaakauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin kauppayhtiö\nmuutettiin _“Amerikan kauppayhtiöksi”_, ja sen tarkoitus oli harjoittaa\nsiirtolaisliikkeen ohella tupakan tuontia Virginiasta y. m. Uuteen\nkauppayhtiöön ostettiin taas osakkeita aivan kilvan. Muun muassa niitä\nostivat suomalaiset: kreivittäret Maria de la Gardie, Brita Kurki,\nKlaus Flemingin perilliset sekä Viipurin kaupunki.\n\nKahdennelletoista retkelle Amerikaan varustettiin purjelaiva\n“Merkurius”, joka oli varustettu 14 puolustustykillä. Retkikunnan\njohtajaksi nimitettiin Delawaren entinen varakuvernööri J.\nPapegoja ja kapteeniksi Henry Haygen. Siirtolaisia ei tarvittu\nenää väkipakolla hankkia, sillä laivaa varustaissa oli Göteborgiin\nkokoontunut kaksisataa siirtolaista, näistä Vermlannin suomalaisia\nkahdeksankymmentä. Laivaan voitiin sijoittaa ainoastaan 130 henkeä,\nsiihen luettuina siirtolaiset, merimiehet ja linnanpalvelusväki.\nTämän kahdennentoista retkikunnan siirtolaisista on säilynyt seuraava\nluettelo:\n\nRuotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia miehiä 2; suomalaisia miehiä 33,\nsuomalaisia vaimoja 16, suomalaisia neitosia 11, suomalaisia lapsia 32.\nYhteensä siis 96 siirtolaista, joista suomalaisia 92. On luultavaa,\nettä merimiehinä ja linnanpalvelukseen vietävien joukossa oli myöskin\nsuomalaisia, niin että todennäköisesti tällä laivalla oli ainakin sata\nsuomalaista.\n\nMarraskuulla 1655 läksivät he matkalle, viipyen välillä neljä\nkuukautta. Kun he saapuivat Delawareen, saivat he tietää siirtokunnan\nsillä välin joutuneen hollantilaisen hallinnon alle. Vaikeuksia\ntietysti syntyi, sillä hollantilaiset viranomaiset pidättivät laivan.\nKuitenkin sovittelujen ja neuvottelujen perästä saivat siirtolaiset\nastua maihin Delawaressa ja jäädä sinne asumaan maanmiestensä\nkeskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat palautettiin\nhollantilaisilla laivoilla Europaan. Laiva lastineen joutui Hollannin\nkauppayhtiön haltuun.\n\nUuden Ruotsin joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintoon katkaisi\nkerrassaan liikeyhteyden ja siirtolaisten lähettämisen Ruotsista\nDelawareen. Mutta seuraavan kymmenen vuoden ajalla saapui vielä\npienempiä joukkoja ja yksityisiä siirtolaisia Ruotsista Delawareen,\nvarsinkin Vermlannin suomalaisia, jotka matkustivat sinne\nhollantilaisilla laivoilla.\n\n\n\n\n\n\nIII. DELAWAREN SIIRTOKUNNAN VAIHEET\n\n\n\n\nKINASTELU DELAWAREN OMISTAMISESTA\n\n\nSilloin kun Peter Minuit esitti Ruotsin hallitukselle siirtokunnan\nperustamista Pohjois-Amerikaan, suositteli hän erityisemmin Delawaren\nhedelmällistä jokilaaksoa, vakuuttaen, ettei se alue kuulunut millekään\neuropalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Mikäli oli kysymys\nvarsinaisista siirtokunnista ja kauppa-asemista, piti vakuutus\npaikkansa, sillä sellaisia siellä ei ollut enemmän hollantilaisilla\nkuin englantilaisillakaan. Mutta toisaalta harjoittivat hollantilaiset\nja englantilaiset Delawaren jokivarrella asuvien indiaanein kanssa\nturkiskauppaa, molemmat tavotellen siellä yksinoikeuttakin sanottuun\nliikkeeseen. Kumpainenkin kansa väitti jokialueen kuuluvan itselleen.\n\nHollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin,\nhänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien\nlaski laivansa ankkuriin Delaware-joen suussa ja purjehti\npitkin Hudson-virtaa. Kun pian sen jälkeen hollantilaiset\nperustivat Hudson-virran varrelle siirtokunnan sekä kauppa-aseman\nManhattan-saarelle, nykyiseen New Yorkiin, niin harjoittivat he sieltä\npäin turkiskauppaa etelämpänä sijaitsevan Delawaren varsilla. Olivatpa\nhollantilaiset ehtineet ennen ruotsalaisten ja suomalaisten tuloa\nrakentamaan pienen linnoituksenkin sanotun virran varrelle kauppansa\ntukemiseksi. Sen indiaanit kuitenkin hävittivät.\n\nEnglantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon\nkuuluvan heille Cabotien ja Raleigh’in löytöretkeilyjen perusteella.\nEnnen Uuden Ruotsin siirtolan perustamista oli heillä kaksi laajaa ja\nkukoistavaa siirtokuntaa Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva\nVirginia ja pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin\nvaltio. Englantilaisia turkislaivoja purjehti niinikään Delawaressa\nsikäläisten indiaanein kanssa kauppaa tehden. Milloin heitä häirittiin\nja estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin hallitusta vastaan.\n\nRuotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet oikeuksiaan perustaa\nlöytöretkeilyjen kautta saavutettuihin valtauksiin. Mutta heillä oli\nkuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, johon Uuden Ruotsin\nsiirtokunta perustettiin, ja tämä oikeus nojautui lailliseen oston\nkautta saatuun omistukseen. Indiaanit olivat Delawaren rantamien\nvarsinaiset alkuperäiset omistajat, ja heiltä ruotsalaiset ostivat\ntarvittavan maa-alan.\n\nNiin pian kuin Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft sai tietää\nruotsalaisten ja suomalaisten asettuneen Delawareen, lähetti hän\nsinne asiamiehensä Janssenin, jonka tuli, mikäli mahdollista,\nehkäistä siirtokunnan perustamisaikeet ja koettaa saada pohjan\nmiehet palaamaan takaisin omalle maalleen. Janssen väitti ainoastaan\nhollantilaisilla olevan oikeuden asettua Delawareen. Uuden Ruotsin\nsiirtokunnan perustaja Peter Minuit vetosi siihen kauppakirjaan, jolla\nindiaanit luovuttivat siirtokunnalle tarpeellisen maa-alueen, niin\nettä heillä sittenkin oli suuremmat oikeudet kuin hollantilaisilla.\nSitäpaitsi oli hän (Minuit) Ruotsin hallituksen palveluksessa ja\nkäskettävänä. Hollantilaiset eivät voisi asevoimaankaan turvautuen\nestää ruotsalaisten siirtokuntahanketta, sillä näillä oli laivoilla\nhyvä tykistö, runsaasti ampumavaroja ja melkoinen joukko sotamiehiä.\nSaamatta tarkoitustaan toteutumaan matkusti Janssen takaisin Uuteen\nAmsterdamiin.\n\nNiinkuin edellä on jo kerrottu, rakennettiin Uuden Ruotsin\nsiirtokunnan turvaamiseksi osaksi aitauksella, osaksi muureilla ja\npuolustustorneilla varustettu Kristiinan linna samannimisen, Delawareen\njuoksevan joen varrelle. Kun se valmistui, siirrettiin laivoista\nkanuunat linnoituksen puolustustorneihin. Linnan komennon jätti Peter\nMinuit luutnantti Mauno Klingille ja aikoi palata kotimaahansa,\nmutta sai, kuten edellä on mainittu, surullisen lopun myrskyssä St.\nChristopherin saaren luona.\n\nKristiinan linnaan jäi noin kolmisenkymmentä miestä sotilaita ja\nlinnanpalvelijoita. Niinkuin uudisasukkaan elämä erämaassa on\nyksinäistä ja ikävää, samaten näitten harvojen pohjan miestenkin ensi\nvuoden elämä Amerikassa oli kaikkea muuta kuin vaihtelevaa ja hupaista.\nTavallinen toimi sotamiehillä oli vuoron perään pitää vahtia linnan\nympärillä ja väliaikoina metsästellä ja kalastella. Kauppayhtiön\nasiamiehet soutelivat Delaware-joella etsiskelemässä sisämaasta\nrannalle tulevia indiaaneja, ostaakseen heiltä majavannahkoja, sillä\nniitä silloin paljon kysyttiin kaupassa ja maksettiin kalliit hinnat.\nIndiaaneilta saatiin niitä ostaa kaikellaisilla vähäarvoisilla koru-\nja vaatetavaroilla, lasihelmillä y. m. rihkamalla. Mikäli asiamiehet\nsaivat nahkoja haltuunsa, sikäli he toivat ne linnan suojaan\nrakennettuun tavarahuoneeseen valmiiksi, lähetettäväksi Ruotsiin\nseuraavan siirtolaislaivan mukana.\n\nToista vuotta sai Kristiinan linnan väki odottaa, ennenkuin saapui\nDelawareen lähetetty toinen retkikunta Ruotsista, tuoden tarvittavaa\ntavaraa, ampuma-aseita, sotamiehiä ja pienen joukon siirtolaisiakin.\nLaivan saapuminen Kristiinan satamaan synnytti sanoin kuvaamattoman\nilon, joka oli molemminpuolinen. Retkikunnan mukana tullut uusi\nkuvernööri Peter Ridder iloitsi tavatessaan pienen siirtokunnan\nsäilyneenä indiaanein maassa ja muittenkin vaarojen keskellä.\nLinnan väestö riemuitsi tavatessaan pitkästä aikaa maanmiehiään\nsekä saadessaan välttämättömiä tarpeita ja suurempaa turvaa\nolemassa-ololleen. Saapuipa vielä pappikin, pastori Roerus Torkillus\npienen siirtokunnan hengelliseksi neuvojaksi.\n\nKristiinan linnassa syntyi uutta elämää. Laivan runsas lasti\nkaikellaista tavaraa siirtokunnan tarpeeksi purettiin ja\nkuljetettiin varastohuoneisiin. Rakennettiinpa vielä kolme uutta\nrakennustakin linnan pihaan sekä korjattiin ja lujennettiin\nvarustukset. Uusi kuvernööri kulki alueellaan tarkastellen ja jaellen\nindiaanipäälliköille pieniä lahjoja tulonsa muistoksi ja ystävyyden\nmerkiksi sekä kehoitti heitä tuomaan majavannahkansa Kristiinan\nlinnaan, jossa ne ostettaisiin.\n\nEräs linnan huoneista laitettiin asianmukaiseen kuntoon kirkonmenojen\npitämistä varten. Uskonnollinen elämä oli aikakauden tunnusmerkki,\nja jokainen kävi halulla ja ahkerasti jumalanpalveluksissa. Linnan\nrukoushuoneessa pidettiin säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin\nja rukoushetkiä arkiaamuin ja -illoin.\n\nPieni oli vieläkin Uuden Ruotsin siirtokunnan väestö, eipä päälle\npuolensadan hengen, sillä vaikkakin toisen retkikunnan mukana saapui\nuseita kymmeniä sotamiehiä, linnanpalvelijoita y. m., niin samalla\nlaivalla palasi melkoinen joukko takaisin kotimaahansa. Väestön\nvähälukuisuus haittasi Ruotsin etujen valvomista Delawaressa ja\nheikensi turkisliikettäkin, mikä tuottava kauppa oli hollantilaisten\nja englantilaisten liikekilpailun esineenä. Turkisliikkeen\nkautta joutuivat ruotsalaiset Ridderin aikana yhteentörmäykseen\nhollantilaisten kanssa, jotka aikoivat ehkäistä Delawarejoella\npurjehtimisen ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri\nRidder purjehti hollantilaisen Nassau-linnan komentajan puheille\nhyvin varustetun joukkonsa kanssa vaatimaan selitystä omavaltaiseen\nmenettelyyn. Nassau-linnasta vastattiin tykinlaukauksella eikä\nruvettu minkäänlaiseen sovitteluun. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa\nylivoimaisia, olisivat voineet valloittaakin hollantilaisten linnan,\nmutta kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen ei Ridder ryhtynyt\nhyökkäykseen, vaan poistui. Ruotsalaiset saivat sittemmin vapaammin\nharjoittaa kauppaa Delaware-joella.\n\nEnglantilaisten turkiskauppiaitten kanssa niinikään jouduttiin ikävään\nkosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä\nLambertin ja Turnerin katsomaan Delawaren rantamilta sellaista paikkaa,\njohon voitaisiin perustaa englantilainen siirtola ja kauppapaikka. Nämä\nostivat joen itärannalta kappaleen maata indiaanipäälliköiltä, mikä maa\nsattui rajatusten Uuden Ruotsin alueen kanssa. Vieläpä möivät indiaanit\nsellaistakin maata, jonka he olivat ennen antaneet ruotsalaisille.\nEnglantilaisia uudisasukkaita saapui siirtolaansa Salemiin ainoastaan\ntoistakymmentä perhettä.\n\nUuden Ruotsin siirtokunnan harvalukuinen väestö pysyi ensimäiset kolme\nvuotta melkein sulkeutuneena Kristiinan linnan varustusten turviin. Ne\nharvat uudisasukkaat, jotka saapuivat siirtokuntaan toisen retkikunnan\nmukana, saivat itselleen maatilat linnan lähistöltä, mutta eivät vielä\nolleet ryhtyneet rakentamaan huoneita mailleen, vaan asuivat niitä\nlinnasta päin. Mutta kun 1641 saapui Delawareen ensimäinen varsinainen\nsiirtolaisjoukkue, nuo ennen mainitut Vermlannin suomalaiset y. m.,\nlaajentui asutus ulkopuolelle Kristiinan linnan aluetta. Monet näistä\nvasta saapuneista ruotsalaisista ja suomalaisista siirtolaisista\nasettuivat noin parinkymmenen mailin etäisyyteen Delawaren\nlänsirannalle, seutuihin, jotka sittemmin tunnettiin nimillä Upland\nja Finland. Edellä mainittuun paikkaan olivat vuotta ennen asettuneet\nUtrechtistä tulleet hollantilaiset.\n\nSiirtokunnan väkiluvun kasvaminen tapahtui erittäin hitaasti. Laivat\ntoivat silloin tällöin uusia tulokkaita, mutta samoilla laivoilla\npalasi linnan puolustusväkeä ja muitakin miehiä takaisin Ruotsiin.\nViiden ensi vuoden perästä oli väkiluku ainoastaan sata henkeä, joista\nnoin puolet asuivat uudistiloillaan, toinen puoli palveli linnojen\npuolustusväkenä ja kauppayhtiön asiamiehinä. Kuitenkin näitten\nensi vuosien ahkeran työn tuloksena nähtiin Delawaren rantamilla\nsavupirttejä, hirsihuoneita y. m. asutuksia. Ahkerat uudisasukkaat\nuurastivat aamusta iltaan voittaakseen viljelykselle tuota\nhedelmällistä, vaikkakin vaikeasti perattavaa maata.\n\n\n\n\nKUVERNÖÖRI JOHAN PRINTZIN AIKA 1643—1653\n\n\nViidennen retkikunnan mukana (1643) saapui Delawaren siirtokunnan\nkuvernööriksi tarmokas ja toimelias everstiluutnantti Johan Printz,\nentisiä kolmikymmenvuotisen sodan upseereja. Samalla laivalla saapui\nyhtiön palveluksessa toimiva, liikeasioita valvova Johan Papegoja, joka\nkuitenkin palasi hetimiten Ruotsiin, tehden tuonnempana monta matkaa\nUuteen Ruotsiin.\n\nSotilaan silmällä huomasi uusi kuvernööri siirtokunnan turvattomuuden\nmahdollisten hyökkäysten sattuessa, joita voivat toimeenpanna\nympärillä asuvat, epäluotettavat indiaanit ja liikekilpailun\nvuoksi hollantilaisetkin. Printzin mukana tuli melkoinen joukko\nuudisasukkaitakin Ruotsista ja Suomesta, jotka sijoitettiin\nsiirtokunnan hedelmällisimpiin paikkoihin, etäämmäksi Kristiinan\nlinnasta Delaware-joen länsirannalle, aina siihen virtaavan syrjäjoen\nSchuylkillin varsille. Näitten uudisasukasten turvaamiseksi\nryhtyi Printz rakentamaan isompia ja pienempiä linnoituksia ja\npuolustustorneja, jotka samalla olivat yhtiön varastohuoneina ja\nturkiksien säilytyspaikkoina. Näistä oli tärkein ja lujin Elfsborgin\nlinna Kristiinasta etelään, mikä muutamia vuosia tuonnempana oli\ntoinen vahvin Uuden Ruotsin linnoista, varustettu kahdeksalla\ntykillä. Siellä oli kapteeni Sven Skuten komennettavana parikymmentä\nsotamiestä. Tinicum-saarelle rakennettiin Uusi Göteborg niminen\nlinna, joka niinikään oli varustettu muureilla ja puolustustykeillä.\nPienempiä ampumarei'illä varustettuja puolustustorneja rakennettiin\nKristiinan pohjoispuolella Uplandissa olevaan Mondaliin, jossa oli\nmuun muassa vedellä käypä jauhomylly. Indiaanein maahan johtavan\nvesitien: Schuylkill-joen rannalle rakennettiin niinikään pienemmät\npuolustustornit ja varastohuoneet: Uusi Korsholma, Uusi Vaasa ja Tornio.\n\nSiirtokunnan asutus alkoi levitä etupäässä Kristiinan ja nykyisen\nPhiladelphian välille, mihin muutamissa vuosissa syntyi Uplandin,\nFinlandin, Tinicumin ja Ammaslandin asutuskeskukset. Kuvernööri Printz\nei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, se kun oli etäämpänä\nvaltavirran Delawaren varrelta ja alttiina indiaanihyökkäyksille.\nPrintz ryhtyikin rakentamaan itselleen asuntoa Tinicum-saarelle,\nvastarakennetun Uuden Göteborgin linnan turviin, sellaiselle paikalle,\njossa luonto tarjosi puolustukseen nähden etuisuuksia ja josta voi\nsitäpaitsi hallita purjehdusta ja kaupankäyntiä Delaware-joella.\nSitäpaitsi tämä uusi kuvernöörin asunto tuli keskemmälle siirtokuntaa\nja lähemmäksi uudisasutuksia Uplandia, Finlandia, Ammaslandia ja\nRacoon-aluetta, noin yhdeksän mailia nykyisestä Philadelphiasta.\n\nVaikka kuvernööri Printz oli sotilas ja luonteeltaan käskevä, jopa\nankarakin, mitä luonteenominaisuutta hänen alamaisensa saivat usein\nkokea, vältti hän kuitenkin tarpeettomasti ryhtymästä riitaan\nnaapureinsa indiaanein, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa.\nIndiaanein kanssa uudisti hän tavanmukaisen ystävyyden jakamalla\nlahjoja päälliköille. Hollantilaisten ja englantilaisten kanssa\nonnistui hänen ensi vuosina pontevuudellaan ja päättäväisyydellään\nmenetellä niin, että nämä naapurit oppivat antamaan arvoa ja\nkunnioitusta Ruotsin oikeuksille Delawaressa. Hän oli kirjevaihdossa\nUuden Alankomaan, Virginian ja Massachusettsin kuvernöörien kanssa.\nPienemmät turkisliikkeen y. m. kautta syntyneet selkkaukset\nkoetettiin sovitella, ja kaikki saivat oikeuden harjoittaa liikettä\nDelaware-joella. Niinpä esimerkiksi Uuden Englannin eli Massachusettsin\nkuvernööri Johan Wintrop lähetti Printzille kirjeen 1644, selittäen\nEnglannin oikeuksia Pohjois-Amerikan rantamaihin ja vaatien Uuden\nRuotsin siirtokunnan alistumista englantilaisen hallinnon alle\nsekä yksinoikeutta turkiskauppaan indiaanein kanssa. Kuvernööri\nPrintz puolestaan vetosi Uuden Ruotsin kauppayhtiön oston kautta\nsaavuttamiin oikeuksiin Delawaren jokilaaksossa, samalla huomauttaen\nEnglannin ja Ruotsin hallituksen ystävällisistä väleistä, josta syystä\nsiirtokuntaa vastaan tähdätyt epäoikeat menettelyt voivat johtaa\nvaltiot ikävyyksiin, vieläpä sotaankin keskenään. Jatkuvan kirjevaihdon\ntuloksena oli yhteisen komitean valitseminen tarkastelemaan ja\njärjestelemään siirtokuntain maanomistusoikeuksia ja kauppaetuja,\nsekä muita riidanalaisia kysymyksiä. Tähän yhteiskomiteaan tulivat\nenglantilaisten edustajina Nathanael Turner ja Isack Lambert sekä\nUuden Ruotsin edustajina kuvernööri Printz, kapteenit Mauno Kling ja\nChristie Boije, linnanvirkailijat Henrick Haygen, Gregorius van Dyck ja\nsuomalainen Carl Johnsson. Komitea lienee onnistunut sovittelussaan,\nkoskapa englantilaisten kanssa pysyttiin verrattain hyvissä väleissä\nvuosikausia.\n\nDelawaren asukkaat oivalsivat alusta pitäen, mikä merkitys on\nmaanviljelyksellä, sillä harvassa löytyy niin viljavaa maata, kuin\nmitä täällä uudisasukas tapasi. Kuvernööri Printz oli itse innostunut\nmaanviljelykseen. Kartanonsa lähelle Tinicum-saarelle raivautti hän\nlaajan viljavainion, jossa hän erityisemmin kokeili tupakan ja maissin\nviljelystä. Toisenkin tilan raivautti Printz itselleen Uplandin ja\nFinlandin välille, joka sittemmin tunnettiin nimellä Printztorppa.\nTäällä oli hänellä kaiken aikaa suomalaisia työssä. Kuvernööri kehoitti\nuudisasukkaitakin viljelemään tupakkaa, neuvoenkin heitä siihen.\nMuutamat sitä koettivatkin viljellä, kuitenkin huonolla menestyksellä.\nTupakan viljelys ei kuitenkaan yleistynyt Delawaressa. Ruotsalaiset\nja suomalaiset kylvivät peltoihinsa mieluummin ruista ja ohraa, sillä\nniitä olivat he oppineet vanhassa maassa viljelemään. Suomalaiset,\njotka sitäpaitsi ensi vuosinaan vähin kaasivat kaskeakin, tiesivät\nrukiista saavansa parhaimman sadon.\n\nMinkä uudisasukkaat saivat pelloiltaan viljaa, se ensi vuosina\njauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Sellaisia lienee ollut monessakin\nsuomalaiskodissa, koskapa mainitaan suomalaisten Maunun, Juhanin ja\nAndreaksen omistaneen tällaisia myllyjä. Kristiinan linnan luona\noli tuulimylly, ja toinen lienee ollut Uplandissa hollantilaisilla\nuudisasukkailla. Kuvernööri Printz rakennutti vedellä käyvän\njauhomyllyn Mondaliin, lähelle nykyistä Philadelphiaa.\n\nDelawaren joella harjoitettavaa kaupankäyntiä varten rakennettiin\nKristiinan satamassa kaksi pienempää purjealustakin eli luuppia. Toinen\nnäistä aluksista välitti liikettä Elsfborgin linnan ympäristöllä,\ntoinen Kristiinan linnan ja Tinicum-saarella sijaitsevan kuvernöörin\nasunnon välillä. Pari kertaa tehtiin matkoja ulommaksikin: Virginiaan\nja Uuteen Amsterdamiin, josta tuotiin siirtokuntaan karjaa, hevosia\nsekä muitakin tarpeita. Edelleenkin pidettiin turkiskauppaa\ntuottavimpana liikkeenä, ja sitä Uuden Ruotsin kauppayhtiö\nasiamiestensä kautta erityisemmin harjoitti. Mutta tässä liikkeessä\ntarvittiin melkoista pääomaa, paljon rihkamaa, jolla vaihdettiin\nindiaaneilta majavan y. m. metsäeläinten nahkoja. Usein puuttui\nkauppayhtiöltä vaihtotavaraa, kun sen yhtiön laivat niin harvoin\nkävivät Delawaressa. Printzinkin aikana tapahtui monesti, että\nkun indiaanit sisämaista toivat turkiksia rannikolla sijaitseviin\nkauppapaikkoihin, ei ruotsalaisilla ollut vaihtotavaraa, josta syystä\nmajavannahat joutuivat hollantilaisten ja englantilaisten käsiin. Tämä\nseikka tuotti suurta tappiota Uuden Ruotsin kauppayhtiölle, vieläpä\npienelle siirtokunnalle kokonaisuudessaankin. Eräänkin kerran, kun\nRuotsista saapui siirtolaislaiva, viedäkseen paluumatkallaan turkiksia,\noli Kristiinan linnan varastohuoneissa ainoastaan viisi majavannahkaa.\nMutta toisella kertaa taas (1648), jolloin yhtiöllä oli riittävästi\nvaihtotavaraa, saatiin näitä kalliita turkiksia tavaton määrä, 1 200\nkappaletta, jotka lähetettiin Ruotsiin.\n\nKäsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin siirtokunnassa, sillä\nse kuului ajan vaatimuksiin. Suomalaiset valmistivat kotonaan\ntaloustarpeensa, jotka olivat yksinkertaisia puuastioita ja\ntyövälineitä. Uudistaloissa näki pahkakuppeja, tuohikontteja,\npärekoppia, leilejä y. m. Virsujakin käytettiin jalkineina ja\nnahkapukuja vaatetuksena. Käsityöläisiä myöskin oli heidän\nkeskuudessaan: Suutari- Olli, suomalainen pieksujen tekijä, Kello-Olli,\njoka korjaili seinäkelloja. Taitavina puutyöntekijöinä ja tynnyreitten\nvalmistajina mainitaan Lauris ja Persson. Kaksi suomalaista\nnahkuria: Clement Michalson ja Hendrick parkitsivat vuotia. Michael\nMichaelssonilla oli paja, jossa valmistettiin ja korjailtiin teräaseita\ny. m. Johan Tomminen oli taitava puuseppä.\n\nSiirtokunnassa oli vähän aikaa lääkärikin, Hans Kock, joka saapui 1647.\nSaunassa kuitenkin paranneltiin pienempiä kipuja, niinkuin yleensä\nsiihen aikaan Suomessa tehtiin. Kristiinan linnassa oli sauna, joka oli\nrakennettu 1640 paikoilla. Kuvernööri Printzin kartanolle niinikään\nrakennettiin suomalainen sauna, ja samanlaisia todennäköisesti löytyi\nmonessa uudistalossa. Se paikka, jossa nykyään sijaitsee Philadelphian\nkaupunki, merkittiin erääseen 1648 tehtyyn hollantilaiseen karttaan,\nnimellä “Sauno”. Katsoen siihen, että niin suomalaisia kuin\nruotsalaisiakin uudisasukkaita jo silloin asui näillä seuduin,\nvoitaneen olettaa “sauno” sanan johtuvan suomalaisesta saunasta, joka\nmahdollisesti Delawaren rannalla savutessaan herätti hollantilaisten\nhuomiota.\n\nDelawaren siirtolaisväestö jakaantui kahteen luokkaan: vapaisiin\nmiehiin ja pikku rikollisiin. Vapaat miehet työskentelivät palkkaa\nnauttien Uuden Ruotsin kauppayhtiön palveluksessa taikka asuivat\nuudistiloillaan. Pikku rikollisina siirtokuntaan lähetetyt olivat\ntavallaan vankeja, ja sellaisina olivat velvoitetut työskentelemään\nyhtiön palveluksessa palkatta noin kolme, neljä tahi viisi vuotta,\njonka jälkeen he saivat vapautensa. Sitten saivat he palata Ruotsiin,\njos niin halusivat, taikka jäädä siirtokuntaan, jossa tapauksessa\nheille annettiin uudistila tavallisilla asumaehdoilla. Muutamat vangit\npääsivät kohta palkkatoimeen. Niinpä Käkisalmesta kotoisin oleva\nkirjanpitäjä Carl Johnsson pääsi kuvernööri Printzin kirjuriksi ja\nnautti kaiken aikaa luottamusta ja kunnioitusta.\n\nKorkein oikeudenvalvoja ja tuomari oli kuvernööri. Varsinaista\noikeusistuinta valamiehineen ei mainita ruotsalaisen hallinnon aikana\nolleen. Kristiinan linnassa oli vankila, jossa mainitaan eri aikoina\nistuneen Sven Vass nimisen miehen, Clement nimisen suomalaisen miehen\nsekä noituudesta ja sopimattomasta elämästä syytetyn Karin nimisen\nsuomalaisen vaimon, joka pääsi pakenemaankin, eikä häntä, ison perheen\näitiä, enää vangittu.\n\nKuvernööri Printz, ollen pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, joutui\nusein ikäviinkin selkkauksiin jöröluontoisten, mutta rehtien\nsuomalaisten kanssa, jotka olivat valmiit velvollisuutensa tekemään\nja kohtuullisen kunniankin antamaan esimiehelleen, mutta saattoivat\nvastustellakin, milloin tunsivat itsellään olevan siihen oikeuden.\nClement niminen suomalainen osti toisilta suomalaisilta myllyosuuden\nja laittoi myllyn omaan asuntoonsa. Tottapa tästä myllystä näytti\ntulevan kuvernöörin omistamalle Mondalin myllylle kilpailija, koskapa\nPrintz kuultuaan kaupasta tulistui ja tavatessaan Clementin hyökkäsi\nhänen päälleen pidellen niin ankarasti, että mies poloinen sai\nraajarikkona siitä kärsiä elinikänsä. Sitäpaitsi hän vielä joutui\nKristiinan linnaan. Pastori Laurentius Lock ryhtyi puolustamaan\nClementiä ja sai aikaan sen, että hänet vapautettiin vankilasta, mutta\nmitään hyvitystä loukkauksistaan ei kovaonninen suomalainen koskaan\nsaanut. Usein valitettiin kuvernöörin omavaltaisuutta ja ankaruutta.\nVielä vuosikymmeniä myöhemminkin siirtokunnan vanhimmat asukkaat\nkertoivat tapauksista, jotka eivät olisi mahdollisia näinä aikoina.\nAnders Jönsson niminen suomalainen teki kirjallisen valituksenkin\nUuden Ruotsin kauppayhtiön johtokunnalle, syyttäen siinä kuvernööriä\nsiitä, että hän rajoitti liiaksi uudisasukkaitten oikeuksia, mikäli\nne koskivat ansioita, kauppaa indiaanein kanssa, kalastusta ja\nmetsästämistäkin, joita elinkeinoja heillä pitäisi olla oikeus\nharjoittaa. Tämän valituskirjan allekirjoittajina mainitaan: Matts\nHanson, Olof Stille, Johan Huiler, Hendrick Matsson, Ivar Hendrickson,\nMons Monsson, Olof Erickson, Walerius Lohi, Hendrick suomalainen, Peter\nJockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock (Kukko), Morten Mortenson\ny. m. Samassa kirjeessä pyydetään vielä sakko- ja rangaistusvapautta\nsuomalaiselle, suuren perheen isälle Andreakselle.\n\nToisaalta täytyy tasapuolisesti asioita arvostelevan tunnustaa Printzin\nolleen edistysmielisen, uutteran ja monessa suhteessa siirtokunnankin\nparasta katsovan maaherran. Niissä vaikeissa oloissa, joissa hän sai\nRuotsista apua saamatta tulla siirtokuntansa kanssa toimeen, kehittäen\nsitä ja säilyttäen rauhan kateellisten naapuriensa kanssa, tulee\nnäkyviin hänen luonteensa paremmat puolet. Hänellä oli taitoa ja tarmoa\ntyynnyttää indiaaneja ja ehkäistä hollantilaisten valloitusaikeet.\n\nSeurakuntaelämään nähden oli Printzin aika varsin onnellinen.\nSiirtokunnassa oli kaksi kirkkoakin: Kristiinassa ja kuvernöörin\nkartanolla Tinicum-saarella. Jälkimäinen rakennettiin 1646. Myöhemmin\nsiihen laitettiin kellokin, ensimäinen laatuaan Delawaressa. Tinicumin\nkirkko pysyi käyttökunnossa vuoteen 1700. Opettajia mainitaan yhteen\naikaan olleen kolmekin: Pastorit Christopher, Holm ja Fluviander.\nNäistä oli etevin Campanius Holm, joka kuusi vuotta siirtokunnassa\nviipyessään opiskeli indiaanein kieltä niin hyvin, että kykeni\nkääntämään heidän kielelleen Lutheruksen Vähän Katekismuksen, joka\nmyöhemmin painettiin Ruotsissa ja jaettiin alkuasukkaille lahjaksi.\n— Holm saarnasi kummassakin sekä Tinicumin että Kristiinan kirkossa,\nsillä pastorit Christopher ja Fluviander viipyivät siirtokunnassa vain\nvajaan vuoden.\n\nKuvernööri Printzin hallinnon loppuaikana oli pieni siirtokunta\nmonessa vaarassa ja vaiheessa. Indiaanit surmasivat Uplandissa\neräänä yönä uudisasukkaan vaimoineen. Tämä julma teko kiihotti niin\nhyvin uudisasukkaita kuin indiaanejakin. Oli syytä pelätä syntyvän\ntaistelun valkoihoisten ja punanahkain välillä. Tämän vaaran sai\nPrintz vältetyksi taidollaan ja tarmollaan. Hän nimittäin uskotteli\nindiaaneille, että Ruotsista oli tulossa suuri armeija, joka oli valmis\nsurmaamaan joka ainoan indiaanin, jos he vain vähänkin vielä tekisivät\nhäiriötä siirtokunnassa. Toisaalta lupasi Printz tehdä ystävyysliiton\nja uudistaa rauhan indiaanein kanssa, johon nämä suostuivat. Sovittuaan\nindiaanipäällikköjen kanssa kirjoitti Printz Ruotsiin: “He (indiaanit)\neivät luota meihin, ja me puolestamme luotamme heihin vieläkin\nvähemmän”.\n\nVirginian kuvernöörin Plowdenin kanssa niinikään tultiin ikävään\nkosketukseen. Seikka oli sellainen, että eräs englantilainen\nkauppalaiva harjoitti turkisliikettä ruotsalaisten kauppasatamissa,\njosta syystä se otettiin kiinni ja vietiin Kristiinan satamaan. Täällä\nhavaittiin laivan kuuluvan Virginian kuvernöörille. Oli päivän selvää,\nettä naapurina asuva mahtava kuvernööri tulisi lähettämään aseellisen\njoukon Kristiinaan, jos hänen laivansa siellä pidätettäisiin. Siitä\nsyystä katsoi Printz viisaimmaksi laskea englantilaiset laivoineen\nmenemään, vieläpä rahallisesti hyvitti kärsityn vahingon.\n\nYllä mainitut seikat pakottivat Printziä lähettelemään yhä uusia\navunpyyntökirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari\nBrahelle. Ellei Delawareen lähetetä mahdollisimman pian lisää sotaväkeä\nja siirtolaisia, niin hukkaan menee Ruotsin tähän astiset aikeet\nsiirtokunnan asuttamisessa ja kaupan laajentamisessa. Eivät ainoastaan\nhollantilaiset, vaan myöskin englantilaiset ahdistelevat Uuden Ruotsin\nkauppayhtiön harjoittamaa turkisliikettä, ja indiaanein taholta\nuhkaa niinikään alituinen vaara. Ruotsin hallituksen täytyy asemansa\nsäilyttämiseksi lähettää vähintäin kaksisataa sotamiestä ja tuhannen\nsiirtolaista. Eroakin pyysi kuvernööri toimestaan monta kertaa, eikä\nsitä käy ihmetteleminenkään tällaisissa vaikeissa oloissa, siirtokunnan\nväkiluvun ollessa ainoastaan 174 henkeä.\n\nHollannin kauppayhtiön ja Uuden Alankomaan ylitirehtööriksi nimitettiin\nrauhaa rakastavan Kieftin jälkeen vallanhimoinen ja käskevä Peter\nStuyvesant. Hän päätti hankkia edustamalleen kauppayhtiölle Delawaren\nvarrella mahdollisimman edulliset kauppaoikeudet, vieläpä, mikäli\nmahdollista, pakottaa Uuden Ruotsin siirtokunnan hallintonsa alle.\nSiinä tarkoituksessa saapui hän maitse sadankahdenkymmenen sotamiehen\nkanssa Delawareen, jonne samaan aikaan purjehti vähäinen hollantilainen\nlaivastokin. Kirjeessään Printzille selitti tämä anastushaluinen\nkuvernööri Delawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa\nHollannin kauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli\nalistuttava sanotun yhtiön hallinnon alle. Printz lähetti kirjeen\nRuotsin hallitukselle ja varustautui aseelliseen vastustukseen.\nHollantilaisten ylivoima ei kuitenkaan tällä kertaa ollut riittävä\ntakaamaan heille voittoa, josta syystä Stuyvesant oli ryhtymättä\ntaisteluun. Kuitenkin rakensivat hollantilaiset itselleen Delawaren\nrannalle, etelään Kristiinasta, lujan linnoituksen, antaen sille\nnimeksi Casimir. Tätä toimenpidettä eivät ruotsalaiset voineet estää.\nLinna varustettiin kahdellatoista tykillä, ja jätti Stuyvesant sinne\nkolmekymmentä vartiomiestä, palaten muun joukkonsa kanssa takaisin\nUuteen Amsterdamiin.\n\nUuden Ruotsin siirtokunnan itsenäisyys alkoi olla vaarassa, vaikkakin\nse tällä kertaa pelastui. Kuvernööri Printz sai luvan palata perheineen\nkotimaahansa, oltuaan siirtokunnan esimiehenä kymmenen vuotta. Printzin\ntytär rouva Papegoja jäi ainaiseksi siirtokuntaan, asuen ensin Printzin\nkartanossa Tinicum-saarella ja sittemmin Printztorpassa.\n\n\n\n\nSIIRTOKUNNAN ITSEHALLINNON LOPPUAJAT\n\n\nPitkän odotuksen jälkeen saapui taas 1653 siirtolaislaiva Ruotsista,\ntuoden runsaan lastin ja kolmattasataa uudisasukasta Delawareen. Tässä\nlaivassa saapuivat siirtokunnan uusi kuvernööri Johan Rising, insinööri\nPeter Lindström ja luutnantti Gyllengren. Kun tämä hyvillä aseilla\nja neljälläkymmenellä sotilaalla varustettu siirtolaislaiva huomasi\nDelawaren rannalle rakennetun hollantilaisen linnoituksen, syntyi siinä\nkohta ilmeinen kahakka. Casimir-linnasta ammuttiin varotuslaukaukset ja\nyritettiin pelottamalla kääntää pohjan miehet takaisin. Mutta nämäpä\neivät säikähtäneet, vaan halusivat ensin puhutella linnan komentajaa.\nKapteeni Skute ja luutnantti Gyllengren sousivat muutamien sotilaitten\nkanssa rannalle, jossa heidät otti vastaan linnan komentaja.\nRuotsalaiset nyt puolestaan vaativat hollantilaisia antautumaan, sillä\nheillä oli ylivoima ja enempi aseitakin. Eikä siinä hollantilaisten\nauttanut muu kuin antautuminen. Casimir-linna muutettiin ruotsalaiseksi\nvarustukseksi nimellä “Kolminaisuuden linna”.\n\nKristiinan linnan ulkopuolinen alue mitattiin kaupungin paikaksi ja\njaettiin tonteiksi. Oli tarkotus perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupan\nja hallinnon keskus, varsinainen kauppakaupunki. Sinne kehotettiin\nkäsityöläisiä ja teollisuuden harjottajia ja kauppamiehiä asettumaan.\n\nSiirtolaiset pyrkivät kuitenkin mieluummin maalle, jossa he saivat\nitselleen edullisilla ehdoilla uudistiloja. Yhtiön hallinnolla oli\npaljon puuhaa, ennenkuin nuo kolmattasataa siirtolaista saatiin\nsijoitetuiksi vastaisiin asuntoihinsa. Muutamat asettuivat vanhempiin\nasumapaikkoihin, toiset siirtyivät siirtokunnan etäisimpiin\nalueisiin: New Castleen, Wiccacoon, Racooniin, Molikkamäelle ja\nRepapoon. Marylandin puolellekin: Elk-joelle ja Brandyviniin asettui\nsiirtolaisia, etupäässä suomalaisia, kuten Turusen veljekset ja\nmuitakin.\n\nIndiaanein kanssa uudisti vasta saapunut kuvernööri Rising\nystävyysliiton jakamalla päälliköille tavanmukaisia lahjuksia. Vieläpä\nheidät kutsuttiin Kristiinan linnaankin kestivieraiksi. Myöskin\nenglantilaisten siirtokuntain kuvernöörien kanssa oltiin ystävällisessä\nkirjevaihdossa.\n\nSiirtokunnan sisäinen hoito järjestettiin sillä lailla, että\nerityiset miehet valittiin huolehtimaan niinhyvin uudisasukasten\nedistymisestä kuin yhtiönkin eduista ja omaisuudesta. Anders Olfson\nsai toimekseen valvoa yhtiön omistamia tiluksia. Peter Hansson tuli\nmaanviljelysneuvojaksi uudisasukasten keskuuteen ja Johan Stålkofta\nyleisten rakennusten tarkastajaksi. Siirtolaiset saivat itselleen\nmaata sillä ehdolla, että vuosittain raivaisivat määrätyn alan ja\nsuorittaisivat erinäisiä työpäiviä yhtiölle. Määrävuotten kuluttua\nsaivat he täyden omistusoikeuden asumiinsa maihin. Tällainen\nmaansaantijärjestelmä on vieläkin voimassa Amerikassa homesteadeja\notettaessa valtiolta. Yhtiön omistamia raivattuja maita annettiin\nniinikään vuokralla viljeltäviksi, ja mainitaan suomalaisen Maunu\nMonssonin Uplandissa viljelleen tällaista vuokramaata.\n\nAsutuksen laajetessa tarvittiin lisää kaikenlaisia työvälineitä,\nkotieläimiä y. m. Vaikka siirtolaislaivat toivatkin Ruotsista\nhevosia ja nautaeläimiä, oli niistä kuitenkin ainainen puute. Yhtiön\nomistamilla laivoilla haettiin naapurisiirtokunnasta kaksikin eri\nkertaa hevosia, vetojuhtia, nautaeläimiä ja maanviljelyskaluja. Hevonen\nmaksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetojuhdat puolet siitä.\nKotimaasta Ruotsista tuotiin pari kertaa tiilejäkin siirtokuntaan,\nmutta sittemmin ruvettiin niitä itse siellä valmistamaan. Nama Killin\nkoskeen laittoivat muutamat vauraammat asukkaat sahamyllynkin.\nNiinikään mainitaan Turtle-Killsin koskessa olleen jauho- ja\nryynimyllyn, jonka omistivat Johan Stålkofta, L. Peterson ja Hans Block.\n\nUuden Ruotsin itsehallinnnon viime vuotena oli asukasluku 368\nhenkeä. Suuri enemmistö tästä väestä asui maatiloillaan. Linnojen\npuolustusväkenä ja palvelijoina laskettiin olevan noin satakunta\nhenkeä. Tämä väestö asui hyvin hajallaan toistasadan mailin pituisella\nalueella molemmin puolin Delawarea. Laajat olivat uudisasukkaitten\nlaitumet, josta syystä hyvinvointi ripeästi kasvoi. Kuitenkin mainitaan\nmuutamien nauttineen yleistä apuakin. Sellaisia oli suomalainen Karin\nlapsineen, sokea Kirsti, Paulssonin vanhus ja Johnssonin orpotyttö.\n\nNiin kauan kuin siirtokunta kuului Uuden Ruotsin kauppayhtiölle ja\noli kotimaisen hallituksen turvissa, saapui sinne opettajia useilla\nsiirtolaislaivoilla. Mutta nämä viipyivät siellä vain lyhyen ajan.\nTällaisia mainittakoon Peter Hjort ja Mathias Nertius. Pisinaikainen\nkaikista siirtokunnan papeista oli Laurentius Lock, joka hoiti\nsikäläisiä seurakuntia neljäkymmentäyksi vuotta, kuolemaansa saakka\n1688. Hän sai yksinäänkin hoitaa seurakuntia toistakymmentä vuotta.\nEnimmäkseen saarnaili hän Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa,\nasuen suomalaisten keskuudessa. Monet seikat viittaavat siihen, että\nhän osasi puhua suomen kieltäkin, koskapa häntä väliin asiakirjoissa\nkutsutaan suomalaisten papiksi, ja hänen toinen vaimonsa oli\nsuomalainen.\n\n\n\n\nHOLLANTILAISET VALLOITTAVAT DELAWAREN\n\n\nKun Uuden Alankomaan kuvernööri Peter Stuyvesant sai tietää\nCasimir-linnan tulleen ruotsalaisten käsiin, ryhtyi hän viipymättä\nsellaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena oli Delawaren\nsiirtokunnan valloittaminen. Vuosi 1654 käytettiin laivain\nvarustamiseen tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja sotamiesten keräämiseen.\nVarustuksia koetettiin pitää salassa, ettei Ruotsista osattaisi\nlähettää sotaväkeä Delawareen. Kuvernööri Rising sai kuitenkin\ntietoonsa naapurinsa varustelut ja koetti puolestaan vahvistaa Uuden\nRuotsin linnoituksia, toivoen pian saavansa lisäväkeä Ruotsista.\n\nSyksyllä 1655 saapui Stuyvesant hyvin varustetulla laivastollaan\nDelawareen ja piiritti Kolminaisuuden linnan. Hänellä oli mukanaan\nnoin 600 tahi 700 sotamiestä ja runsaasti ampumavaroja. Kolminaisuuden\nlinnassa oli kapteeni Skuten komennettavana ainoastaan kaksikymmentä\nsotamiestä. Kuvernööri Rising koetti sinne lähettää pienen lisäjoukon,\nkymmenen miestä, mutta nämä joutuivat hollantilaisten vangeiksi. Linnan\npuolustajat huomasivat vastassa olevan ylivoiman niin suureksi, ettei\nollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen puolustukseen. Saatuaan\nkunnialliset ehdot antautuivat he aseitaan käyttämättä.\n\nVoiton innossaan purjehtivat hollantilaiset Kristiinaan, jonka linnan\nhe viipymättä piirittivät. Stuyvesant kehotti suosiolla antautumaan,\nkoskapa vastustus vain tuottaisi omaisuuden ja ihmishenkien hukkaa\nhyödyttämättä ruotsalaisia. Syntyi muutamia päiviä kestävä neuvottelu\nnäitten kahden siirtokunnan kuvernöörien kesken. Rising vetosi Ruotsin\noikeuksiin siinä, että sen kauppayhtiö oli oston kautta hankkinut\nitselleen ja siirtokunnalleen oikeudet Delawaren jokilaaksoon.\nNäitten oikeuksien väkivaltainen anastaminen voi johtaa Ruotsin ja\nHollannin valtakunnat keskenään sotaan, jota siirtokuntien tulisi\nvälttää. Stuyvesant vaati vain antautumaan, ollenkaan välittämättä\nvetoamisista kansainvälisiin oikeuksiin. Kuitenkin hän lupasi kaikille\nUuden Ruotsin asukkaille heidän yksityisomaisuutensa sekä linnan\npuolustusväelle suojeluksen ja hollantilaisilla laivoilla vapaan\nmatkan Europaan. Sitäpaitsi saisi kuvernööri Rising viedä siirtokuntaa\nkoskavat asiakirjat mukanaan Ruotsiin. Mutta Uuden Ruotsin kauppayhtiön\nomaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat Hollannin kauppayhtiölle.\nUudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset saisivat vuoden\nsisällä päättää haluaisivatko he, vannottuaan uskollisuudenvalan\nHollannin hallitukselle, jäädä siirtokuntaan vai palata takaisin\nkotimaahansa. Niinikään vakuutettiin ruotsalaisille ja suomalaisille\ntäydellinen uskon vapaus, johon sisältyi luterilaisen uskon\nsäilyttäminen Augsburgin uskontunnustuksen mukaan y. m. Näitten ehtojen\nvakuudeksi laadittiin antautumisvälikirja, jonka allekirjoittivat\nmolemmat kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren vuodatusta\npäättyi tämä valloitussota, ja Uuden Ruotsin siirtokunta laskettiin\nHollannin kauppayhtiön hallinnon alle, Stuyvesantin ollessa itse\nkorkeimpana käskynhaltijana.\n\nHollantilaisilla laivoilla kuljetettiin kuvernööri Rising, Kristiinan\nja Kolminaisuuden linnojen puolustusväki ja linnanpalvelijat ensin\nUuteen Amsterdamiin ja sieltä edelleen Europaan. Omasta pyynnöstään\nsaivat siirtokuntaan jäädä kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren\nja pastori Laurentius Lock. Uudisasukkaat jäivät melkein poikkeuksetta\nsiirtokuntaan, haluamatta jättää rakkaiksi tulleita asutuksiaan.\n\n[Kuva: WICCACON KIRKKO, rakennettu 1677; oli kolmas puolustustornin\ntapaan rakennettu kirkko siirtokunnassa.]\n\n[Kuva: WICCACON ELI PHILADELPHIAN UUDEMPI KIRKKO, valmistui 1700; on\nnykyäänkin käyttökuntoinen. Tunnetaan nimellä “Gloria Dei kirkko”.]\n\nKun Uuden Ruotsin siirtokunta oli jo joutunut hollantilaisten valtaan,\nsaapui vielä 1655 Ruotsista yksi siirtolaislaiva Delawareen, tuoden\nmukanaan toistasataa siirtolaista, joitten joukossa oli lähes sata\nVermlannin suomalaista. Tämä laiva matkustajineen joutui luonnollisesti\nsiirtokuntaa hallitsevien hollantilaisten vangiksi. Lähelläpä oli,\nettei kaikkia heitä lähetetty takaisin Ruotsiin. Kuitenkin monien\nsovittelujen perästä sallittiin laivalla tulleitten varsinaisten\nsiirtolaisten astua maihin Delawaressa ja asettua uudisviljelijöiksi\nmaanmiestensä keskuuteen. Mutta retkikuntaan kuuluvat sotamiehet,\nlaivan päälliköt y. m. lähetettiin takaisin Ruotsiin. Laiva lastineen\nvietiin Uuteen Amsterdamiin ja joutui Hollannin kauppayhtiön\nomaisuudeksi.\n\nTämä toistasataa henkeä käsittävä siirtolaisjoukko lisäsi tuntuvasti\nsiirtokunnan väkilukua. Kun sitäpaitsi näitten joukossa oli puolisen\nsataa naista, niin seurasi siitä, että alkoi muodostua koteja\nsuomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen Amerikassa. Tämä väestö jäikin\nainaiseksi asumaan Delawareen.\n\nVaikkakin edellä mainittua retkeä on pidettävä viimeisenä varsinaisena\nsiirtolaisten matkana Ruotsista Delawareen, niin saapuipa sentään\nseuraavan parinkymmenen vuoden sisällä vielä muutamia pienempiä\njoukkoja taikka yksityisiä hollantilaisilla laivoilla Amerikaan.\nKerrankin kokoontui Vermlannin suomalaisia toistasataa henkeä käsittävä\njoukko Hollantiin pyrkiäkseen Delawareen. Näitten johdosta syntyi\nkirjevaihto Hollannin ja Ruotsin hallitusten välillä. Suomalaiset\nmäärättiin palaamaan takaisin omille laitumilleen. Moniaat seikat\nviittaavat kuitenkin siihen, että osa näistä suomalaisista pääsi\nhollantilaisilla laivoilla haluamaansa Amerikaan. Kapteeni Peter\nLucassonin mukana saapui 1663 kolmekymmentäkaksi Vermlannin suomalaista\nDelawareen. Tämä lienee viimeinen siirtolaisjoukkue edellä mainittuun\nsiirtokuntaan Ruotsista ja Suomesta. Kaikkiaan lienee saapunut eri\nretkikuntien laivoilla noin tuhannen ruotsalaista ja suomalaista\nDelawareen. Hollantilaisten hallinnon aikana laskettiin heitä olevan\nnoin kuusisataa henkeä, joista asekuntoisia miehiä satakolmekymmentä.\nTuhannesta siirtokuntaan saapuneesta palasi takaisin Ruotsiin\nnelisensataa henkeä, enimmäkseen sotilaita ja linnojen palvelusväkeä.\nSiirtokuntaan jääneestä väestöstä toisen puolen muodostivat\nsuomalaiset, joita kaikkiaan saapui siihen aikaan Amerikaan kolmesataa\nhenkeä, jotka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jäivät ainaiseksi\nsiirtokuntaan.\n\nDelawaren siirtokunnan hallinnon järjestivät hollantilaiset siten,\nettä varakuvernöörinä hoiti paikallisia asioita Jacob Alrich, asuen\nKristiinassa. Mutta monet tärkeimmät asiat ratkaisi Uuden Alankomaan\nkuvernööri Stuyvesant itse. Ensi vuosinä epäilivätkin hollantilaiset\nniin ruotsalaisia kuin suomalaisiakin, peläten heidän indiaanein taikka\nenglantilaisten kanssa liittoutuneina tekevän kapinan. Tähän pelkoon ei\nollut vähääkään aihetta. Uudisasukkaat olivat rauhallisia. Ainoastaan\nsiitä voitaisiin heitä syyttää, etteivät he kiirehtineet vannomaan\nuskollisuuden valaa Hollannin hallitukselle, mutta siihen taas oli\nsyynä pitkät, vaikeat matkat ja hajanaiset olot.\n\nMuutamassa vuodessa saavuttivat kuitenkin Delawaren uudisasukkaat\nhollantilaisten luottamuksen. Varsinkin komisarius Willem Beckman,\njoka Alrichin kuoleman jälkeen varakuvernöörinä hoiti siirtokuntaa,\nnäyttää luottaneen heihin täydellisesti. Apulaisena ja kielenkääntäjänä\noli hänellä suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika). Siviilihallintoa\nja oikeusistuinta hoiti eräs Beckman kuvernööri Stuvesantin\nalavirkamiehenä. Paikallishallinnon halpoittamiseksi valittiin\nerinäisiin virkoihin ruotsalaisia ja suomalaisia, joista mainittakoon\nkapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren, Peter Rambo, Peter Kock,\nAnders Dalbo ja Olof Stille. Veroina tuli suorittaa uudisasukasten noin\nkuusi guldenia henkilöä kohden.\n\nJo Printzin aikana ja myöhemmin rauhattomina aikoina muutti moniaita\nsuomalaisia ja ruotsalaisia Marylandin puolelle, Elk Riverille ja\nBrandyvineen. Kun siirtokuntaan taas palautui rauhallisemmat ajat, niin\nmuuttivat he takaisin Olof Stillen johtamina ja saivat uudistiloja\nPassayuong-puron varrelta. Marylandiin jäi kuitenkin muutamia\nsuomalaisia: Johan Turunen, Marcus ja Johan Tomminen ja Abram niminen\nsotamies. Johan Tomminen oli taitava nikkari.\n\nSiirtokunnassa tapahtui silloin tällöin asioita, jotka johtivat\nasianomaiset oikeuteen. Niinpä Altoonan oikeudessa syytettiin\nsuomalaista Evert Hendricksonia siitä, että hän syyttä ja suotta oli\nhyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Jyrisen (Urrinen) Kynin päälle\nja pidellyt häntä pahasti. Oikeudessa jossa oli todistajana muun\nmuassa suomalainen Andies Andiesson, kävi ilmi se, että syytetty Evert\nHendrickson oli yleisesti paikkakunnalla tunnettu riitapukari ja\nrauhanhäiritsijä sekä kaikin puolin vastuksellinen ja yleistä häiriötä\nsynnyttävä naapuri, joka saattoi mennä kenen taloon tahansa tappelua ja\nriitaa haastamaan. Evert Hendrickson tuomittiin sakkoon ja poistumaan\npaikkakunnalta. Maksettuaan sakkonsa muutti hän Crane Hookiin ja oli\nmyöhemmin osallisena “pitkän suomalaisen” kapinahankkeessa.\n\nRauhantuomari Israel Helmin niskaan niinikään hyökkäsi lakituvassa\nOele Oelsen niminen uudisasukas, repien vaatteita, mutta ei saanut\naikaan ruumiillista vahinkoa. Hänet tietysti tuomittiin heti raskaaseen\nrahasakkoon. Suuren perheen isänä ja vähävaraisena miehenä sai hän\nmyöhemmin sakkonsa anteeksi.\n\nSuomalaisten joukossa löytyi eräs perhe, joka eli alinomaisessa\nepäsovussa ja riidassa. Kaiken lisäksi rääkkäsi mies vaimoaan, antoi\naikatavasta selkäänkin ja lopuksi ajoi pois kotoaan. Oikeudessa\nesiintyi miestä vastaan muitakin raskauttavia asioita, muun muassa\nsiveysrikoksia, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet\nyhteisestä omaisuudesta. Tämä 1661 myönnetty avioero oli ensimäinen\nlaatuaan Delawaressa.\n\nPastori Laurentius Lock joutui ikävyyksiin, vieläpä tekemisiin oikeuden\nkanssakin. Hänen vaimonsa karkasi Jacob Joughin kanssa, ja he menivät\nasumaan joen toiselle puolelle suomalaisen Andries Hendricksenin\nuudistaloon. Mutta kun heidän olonsa tuli siellä tunnetuksi, pakenivat\nhe Virginiaan ja sieltäkin kauemmaksi Uuteen Englantiin. Pastori Lock,\nsaadakseen lapsilleen hoitajan, meni uusiin naimisiin, ennenkuin oli\nsaanut laillista eroa entisestä vaimostaan. Kun hän sitäpaitsi vielä\nvihki erään parikunnan ilman asianomaiselta oikeudelta hankittua\nvihkilupaa, niin joutui hän syytteeseen ja tuomittiin sakkoon. Israel\nHelm koetti selittää oikeudessa, että Ruotsissa ja Suomessa juuri\npapit antoivat vihkiluvan ja vihkivät parikunnat. Pastori vetosi\nasiansa kuvernööri Stuyvesantiin selittäen siirtolaispapin vaikeuksia\nhänen hoitaessaan hajanaisia seurakuntia sekä että hän suuren perheen\nisänä oli kykenemätön maksamaan sakkoaan, jonka vuoksi hän pyysi\nsitä anteeksi. Kuvernöörin kirje komisarius Beckmanille määrää sakon\nannettavaksi anteeksi ja pastorin vapautettavaksi kaikista syytöksistä.\n\nHollantilaisten hallitus Delawaressa tuli lyhytaikaiseksi, kestäen vain\nyhdeksän vuotta. Tapausten kulku saattoi Amerikassa asuvat ruotsalaiset\nja suomalaiset Englannin hallituksen alle.\n\n\n\n\nENGLANTILAISET VALLOITTAVAT UUDEN ALANKOMAAN\n\n\nEnglannin nouseva kauppa- ja maailmanvalta, jolla oli laajoja\nalueita ja kukoistavat siirtokunnat Pohjois-Amerikassa, oivalsi\nhollantilaisten hallussa olevan Hudson-virran ja sen sataman tärkeyden\nkauppaan ja puolustukseen nähden. Englantilaisille siirtokunnille oli\nepäturvallista, kun siinä välillä oli Hollannin siirtokunta, joka\nliittoutuneena indiaanein taikka ranskalaisten kanssa saattoi asettaa\nUuden Englannin siirtokunnat alttiiksi hyökkäykselle ja valloitukselle.\nNämä seikat aiheuttivat sen, että Englanti päätti valloittaa\nhollantilaiset alusmaat Pohjois-Amerikassa.\n\nYorkin herttua James, Englannin kuninkaan Kaarlo II:n veli, saapui 1664\nvahvalla laivastolla Amerikaan ja ankkuroi Long Islandin rannikolle,\nUuden Alankomaan siirtokunnan etuvarustusten luokse. Hän ryhtyi\npiirittämään Uutta Amsterdamia, Amerikassa olevaa Hollannin hallituksen\nkeskustaa. Kuvernööri Stuyvesantilla sattui tällä kertaa olemaan vain\nkaksisataa sotamiestä käytettävänä siirtokuntansa puolustamiseen\nja hyvin rajoitettu määrä ampumatarpeita. Englantilaisten ylivoima\noli ainakin kymmenkertainen. Yorkin herttua niin ollen kehoitti\nsuosiolla antautumaan, luvaten hollantilaisille suojeluksen ja\nyksityisomaisuuden turvan. Hollannin kauppayhtiön omaisuus ja yleiset\nrakennukset lankeaisivat voittajalle. Stuyvesant joutui nyt aivan\nsamaan asemaan, kuin hän itse oli pakoittanut Uuden Ruotsin komentajan\nRisingin alistumaan, nimittäin antautumaan vasten tahtoaan ja jättämään\nsiirtokuntansa vieraan vallan haltuun. Aseellinen puolustus näet\noli aivan turhaa, jota paitsi Uuden Alankomaan asukkaat peläten\nomaisuutensa tuhoamista vastustivat aseelliseen vastarintaan ryhtymistä\nja vaativat Stuyvesantia antautumaan. Siihen hän suostuikin, ja niin\npäättyi tämäkin valloitussota verta vuodattamatta. Englannin haltuun\ntulivat täten Uuden Alankomaan siirtokunta Hudson-virran varrella ja\nUuden Ruotsin siirtola Delawaressa.\n\nEnglantilaiset valloitettuaan Uuden Alankomaan ja sen satamapaikan\nUuden Amsterdamin, muuttivat tämän nimen valloittajan Yorkin herttuan\nkunniaksi New Yorkiksi. Useat muutkin paikat saivat englantilaisia\nnimiä: Kristiinasta tehtiin Altoona, Uplandista Chester, Finlandista\nMarcus Hook j. n. e.\n\n\n\n\nENGLANNIN HALLITUKSEN JÄRJESTELY DELAWARESSA\n\n\nSyyskuulla 1664 purjehti englantilainen kapteeni Edward Carr, Delawaren\nvarakuvernööriksi nimitettynä, saattamaan ruotsalaisten ja suomalaisten\ntietoon siirtokunnan tästä lähtien kuuluvan Englannin hallituksen\nalle sekä vaatimaan asukkailta uutta uskollisuudenvalaa. Delawaren\nväestölle ilmoitettiin, ettei siirtokunnan paikallisessa hallituksessa\ntulisi erityisempiä muutoksia tapahtumaan. Asukkaat saisivat säilyttää\nuskontonsa, kielensä, kansallisuutensa, tapansa, omaisuutensa ja\nnauttia yleensä samanlaisia oikeuksia, kuin naapurina asuvat Virginian\nsiirtokunnan asukkaat nauttivat. Kuuden kuukauden kuluessa tuli\nasukasten vannoa Englannin hallitukselle uskollisuudenvala.\n\nUskollisuuden valan olivat suomalaiset ja ruotsalaiset valmiit tekemään\nuudelle hallitukselle, niin ettei siinä erityisempiä vaikeuksia\nsyntynyt viranomaisille, paitsi viivytyksiä, sillä uudisasukkaat ovat\ntällaisissa asioissa hitaita, eikä heillä aina ole tilaisuuttakaan\nsaapua oikeuspaikalle. Mutta sitten annettiin määräys maitten\nomistuskirjain uudistamisesta. Joilla oli kiinnityskirjat, niiden tuli\nvaihtaa ne englanninkielisiin ja merkitä oikeuskirjoihin. Niiden,\njoilta kokonaan puuttui kirjallista oikeutta maihinsa, täytyi siinä\ntapauksessa todistaa asuneensa maitaan määrätyn ajan, saadakseen\nitselleen laillisen omistusoikeuden. Tämä asia synnytti muutamia\nvaikeuksia ja ikävyyksiä, varsinkin sivukylissä. Alettiin levittää\nhuhua, että uudisasukkailta anastettaisiin maat ja asutukset. Tällainen\nepäluulo oli aivan aiheeton, sillä hallitus päinvastoin tahtoi\nkiinnityskirjain antamisen kautta ainaiseksi taata uudisasukkaitten\noikeudet heidän maihinsa ja merkitä ne lakivoipaisessa järjestyksessä\nkirjoihinsa.\n\n_Pitkän suomalaisen kapinanhanke._ Eräs Marcus Jacobus, joka kehui\nolevansa Königsmarkin kreivin poika Ruotsista, alkoi levitellä\nvalheita ja epäluottoa herättäviä puheita Englannin hallitusta\nvastaan. Hän sai kumppanikseen varakkaan suomalaisen uudisasukkaan\nMarcus Collmannin, joka osasi myöskin indiaanein kieltä. Yhdessä he\nkiertelivät suomalaisten, ruotsalaisten ja hollantilaisten luona\nUplandissa, Finlandissa ja Crane Hookissa kehotellen uudisasukkaita\nkapinaan Englannin hallitusta vastaan, missä hommassa heitä tulisivat\nauttamaan indiaanit. Asia tuli englantilaisten viranomaisten tietoon\nja kumpainenkin mies määrättiin vangittavaksi. Marcus Jacobus, jota\nensimäisessä syytöskirjeessä kutsutaan “pitkäksi ruotsalaiseksi”,\nmutta myöhemmin “pitkäksi suomalaiseksi”, saatiin kiinni ja asetettiin\nsyytteeseen. Marcus Collman pakeni indiaanein keskuuteen.\n\nOikeudessa, jota käytiin lokakuulla 1669, tuomittiin “pitkä\nsuomalainen” sopimattomista ja valheellisista puheistaan hallitusta\nvastaan sekä kansan kiihoittamisesta kärsimään ensin raipparangaistus\nja sen jälkeen lähetettäväksi Barbadossaarelle Englannin\nvankilasiirtolaan. Talvella kärsi hän raipparangaistuksensa ja\nlähetettiin senjälkeen Barbadokseen.\n\nUudisasukkaatkin saivat kärsiä tästä luullusta kapinahankkeesta,\nvaikka eivät he olleetkaan taipuneet kapinoimiseen. Kuitenkin\njonkinlaista osallisuutta lienee tässä vaaralliselta näyttävässä\nasiassa ollut heillä, koskapa aina viiteenkymmeneen henkeen nouseva\njoukko suomalaisia, ruotsalaisia ja hollantilaisia sakotettiin, toisia\nlievemmin, toisia aina tuhanteen guldeniin saakka. Kapinahankkeen\ntoinen päähenkilö Marcus Collman säästyi kokonaan kaikista\nrangaistuksista, sillä hänen saavuttuaan muutaman vuoden perästä\ntakaisin kotiinsa, oli asia unohtunut, taikka englantilaiset olivat\nhavainneet tämän asian olleen ei läheskään niin vaarallista ja\npelättävää laatua, kuin se ensimältä oli näyttänyt.\n\n\n\n\nSUOMALAISET JA RUOTSALAISET LUOTTOTOIMISSA\n\n\nSiirtokunnan sisäisen hallinnon kehittyessä saavuttivat Delawaren\nvanhimmat siirtolaiset ajan pitkään täydellisen luottamuksen. Uplandin\noikeudessa, joka kuninkaan käskystä ja nimessä pidettiin 1676,\nnimitettiin siviilihallintoa varten jonkinlainen lautakunta, jossa\nesimiehenä tuli olemaan varakuvernööri Edward Carr ja hallituksen\nedustajana kapteeni Johan Collier sekä jäseninä Peter Alrich, Otto\nErnest Cock, Peter Rambo, Israel Helme, Peter Kock (Kukko), Lesse\nAndrie ja Oele Svenn.\n\nKaikenlaisiin paikallisiin luottamustoimiin valittiin niinikään Uuden\nRuotsin vanhimpia asukkaita, niinkuin esimerkiksi rauhantuomareiksi\nNew Castlen piiriin Hans Block ja Johan Molikka (Mulilla), Delawaren\njokialueelle Peter Rambo, Laes (Lassi) Andries, Wolle (Valee) Swaine\nja Israel Helme. Tiekomisareiksi nimitettiin Peter Yokehane (Jokinen)\nAndrew Rambo ja Erick Mollika (Molikka).\n\nEnglannin hallitus noudatti oikeuden ja kristillisyyden periaatteita,\nja uudisasukkaat yleensä tunsivat itsensä verrattain onnellisiksi\nsellaisen hallituksen turvissa. Aikakautta kuvaavaa on seuraava\njulistus, jonka hallitus antoi Uplandin oikeudessa 1682. Siinä muun\nmuassa sanotaan: “Olkoon kaikille tiettävä, että uskonnon pilkkaaminen\nja vainoominen on kokonaan ankarasti kielletty ja että hallituksen\nluottamustoimiin ei oteta pilkkaajaa eikä sellaista, joka kieltää\nJeesuksen Kristuksen. Jumalan pilkkaaminen rangaistaan. Sunnuntai on\nvietettävä lepopäivänä. Vanhoja tulee kunnioittaa. Väkijuomain myynti\nindiaaneille on ankarasti kielletty. Samoin kielletään miekkailut,\nkaksintaistelut, nyrkki- ja kukkotappelut, kortinpeluu, arpomiset,\nlotterit y. m. sellaiset. Rauhanhäiritseminen, siveetön puhe ja\nkielenkäyttö sakon uhalla kielletään.”\n\nNiinikään suositteli hallitus maanviljelyksen edistämistä Delawaressa,\ntarjoten uudisasukkaille lisää maita erittäin edullisilla ehdoilla.\nSeurauksena olikin, että melkein kaikki silloiset suomalaiset ja\nruotsalaiset ottivat itselleen hyvinkin suuret alat maita turvatakseen\nlastensa aseman siirtokunnassa.\n\n\n\n\nPHILADELPHIAN KAUPUNGIN PERUSTAMINEN\n\n\nDelawaren jokilaaksoon perustettiin 1682 suuri kveekarien siirtokunta,\njosta myöhemmin kehittyi Pennsylvanian laaja valtio. William Penn,\ntämän siirtokunnan perustaja, oli englantilaisen amiraalin poika, joka\njo nuorella iällään kääntyi tähän veljellisyyttä ja rauhaa rakastavaan\nkveekarien lahkokuntaan. Kun heitä Englannissa vainottiin, halusivat\nhe muuttaa Amerikaan. William Penn, jolle Englannin hallitus hänen\nisä vainajansa ansioista oli melkoisesti velkaa, sai sen korvaukseksi\nlaajat maa-alueet Amerikasta Delaware-joen länsipuolelta kveekarien\nsiirtokunnan perustamista varten. William Penn joukkoineen astui maihin\nensin New Castlessa, jossa kutsuttiin oikeustalolle alkuperäiset\nuudisasukkaat ruotsalaiset ja suomalaiset ja heille luettiin\nhallituksen kirje ja esitettiin uutten tulokkaitten siirtokunta-aie.\nSiitä purjehti joukko Uplandiin, jossa taas pidettiin edellämainitun\ntapainen kokous. Suomalaiset ja ruotsalaiset saivat pitää maansa\nja omaisuutensa, mutta hallinnollisesti tulivat he tästä lähtien\nkuulumaan kveekarien siirtokunnan yhteyteen. Kveekarien siirtokunta\nkasvoi tavattoman nopeasti, sillä vuoden kuluessa toi 23 laivaa heitä\nEnglannista Pennsylvaniaan.\n\nEnsimäisenä toimena William Pennillä oli Philadelphian kaupungin\nperustaminen. Hän valitsi sille sopivan aseman Delaware- ja\nWiccaco-jokien yhtymäpaikasta, joka maa-alue kuului Svenn eli Svanson\nnimisille veljeksille, joilta osto- ja vaihtokaupalla hankittiin\nomistusoikeus tulevalle siirtokunnan kauppakeskukselle. Se paikka,\nmihin ensimäiset kadut mitattiin, tunnettiin nimellä “Sauno” (sauna),\njoka nyt muutettiin veljellistä rakkautta merkitseväksi nimeksi:\nPhiladelphia. Tämän kaupungin itäpuolella oli suomalaisten ja\nruotsalaisten rakentama Wiccacon kirkko, joka kaupungin kasvettua\njäi sen sisään. Ympäristöllä asui suomalaisia ja ruotsalaisia\nmaanviljelijöitä siellä täällä, ja heidän sekaansa tuli sittemmin\nenglantilaisia. Philadelphia kasvoi niinikään siihen aikaan tavattoman\njoutuin. Ensi vuonna jo rakennettiin kahdeksankymmentä taloa. Kaupunki\nolikin kauan aikaa suurin Pohjois-Amerikassa.\n\nUuden siirtokunnan kuvernööri William Penn, jonka hallintoon joutui\nsuurin osa entistä Uuden Ruotsin siirtolaa, oli ihmisystävällinen\nja tunnollinen asioissaan ja saavutti alustalaistensa jakamattoman\nrakkauden. Suomalaisia ja ruotsalaisia kohteli hän kunnioitettavasti,\nosoitti heille huomattavaa luottamusta ja käytti heitä palveluksessaan\nerinäisissä toimissa. Kapteeni Lasse Cock, joka osasi useita\nkieliä, pysyi kuvernöörin kielenkääntäjänä koko elämänsä ajan. Kun\npaikallisen hallinnon järjestämistä varten pidettiin Philadelphiassa\nmaakuntakokous, oli siellä englantilaisten edustajain rinnalla\nsuomalaisia ja ruotsalaisiakin: Erick Mollika (Molikka), Wallis\nSvensson, Gunnar Rambo, Mauritz Stille ja Johan Cock.\n\nKulkiessaan alueellaan tarkastamassa lääniään tutustui William Penn\nyhä enemmän noihin varhaisimpiin siirtolaisiin. Hän ihaili heidän\nahkeruuttaan ja ihmetteli heidän lapsirikkauttaan, sillä hän tapasi\nkaikissa suomalais- ja ruotsalaisperheissä tuvan täydeltä kauniita,\nsinisilmäisiä, vaaleatukkaisia poikia ja tyttäriä. “Kauniimpia ja\nälykkäämpiä lapsia ei löydä mistään”, hän kirjoittaa. Lieneekö sitten\ntotta, mitä eräs niiden aikain kuvaaja kertoo, että eräässä talossa\nsamana yönä emäntä olisi saanut kaksoset, läävässä lehmälle syntynyt\nkaksi vasikkaa ja lampaalle kaksi karitsaa.\n\nEnglantilaisten tulo Delawareen ja Philadelphian kaupungin perustaminen\nsuomalaisten ja ruotsalaisten asukkaiden keskuuteen vaikutti sen, että\nnäitten kielet alkoivat hävitä. Ainoastaan etäisimmillä seuduilla:\nKristiinassa, Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa säilyivät vielä\npohjolan kansain kielet ja tavat jonkun aikaa.\n\n\n\n\nSUOMALAISET JA RUOTSALAISET ASUTUKSET SEKÄ NIIDEN VÄKILUKU\n\n\nViidenkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun ensimäiset siirtolaiset\nsaapuivat pohjolasta Delawareen, oli heitä levinnyt toistasataa mailia\npitkälle ja noin puoltasataa mailia leveälle alueelle molemmin puolin\nleveän Delawaren jokivartta ja siihen juoksevien pienempien purojen\nvarsille. Tärkeimmät näistä asutuksista olivat seuraavat:\n\n_Kristiina_, nykyinen Wilmingtonin kaupunki, siirtokunnan vanhin ja\nkauan aikaa tärkein asutuskeskus. Sinne rakennettu linna on hävinnyt,\nmutta sen tilalla on 1699 rakennettu kaunis kivikirkko. Kirkonkirjoissa\nja hautapatsaissa tapaa suomalaisnimiä: Tossawa, Molikka, Laikkonen,\nRambo, Sinnikka, Laitinen, Lohi y. m.\n\n_Crane Hook_, toista mailia Kristiinasta, maanviljelyskeskus. Sinne\nrakennettiin kirkko 1667, jota käytettiin, kunnes Kristiinan uusi\nkirkko valmistui. Kiviraunio osottaa nykyään vanhan kirkon paikkaa.\nSuomalaisia asui siellä: Bertti, Aksel, Ericke, Matt, Simon, Evert,\njoitten kaikkein nimeen on liitetty “ffin”. Näistä ovat sittemmin\nmuodostuneet nimet Erickson, Mattson y. m.\n\n_Lapland_, lähellä Kristiinaa, on siitä merkillinen, että se on\nsäilyttänyt tähän saakka nimensä, monien muitten alkuperäisten nimien\nmuuttuessa englantilaisiksi. Nimestä päättäen on siellä asunut joku\nlappalaisniminen tai Lapista kotoisin oleva uudisasukas.\n\n_New Castle_, Kristiinasta etelään, jossa oli aikoinaan Kolminaisuuden\nlinna. Siellä asuivat Lassi Olson, Henry Halso, Tossavan leski\npoikineen, suomalainen Clement ja Lassi Peterson y. m.\n\n_Upland_, nykyinen Chesterin kaupunki, sijaitsee Wilmingtonin ja\nPhiladelphian keskivälillä, oli siirtokunnan vanhimpia ja tärkeimpiä\nasutuksia. Tuonnempana oli siellä oikeuspaikkakin ja hallinnollinen\nkeskusta. Suomalaisnimisiä: Urrinen, Lausa y. m. Uplandissa asui\nmyöskin hollantilaisia.\n\n_Finland_, nykyinen Marcus Hook, lähellä Uplandia, kauniilla paikalla\nDelawaren varrella, oli suomalaisen asutuksen tärkeimpiä keskuksia.\nSiellä vaikutti kauan aikaa pastori Laurentius Lock, ja siellä kuoli\nsiirtokunnan johtomies Otto Ernest Cock 1698. Varhaisimpia asukkaita:\nOlli Rause eli Rasi, Johan Hulke, H. Lausa, Kello-Olli ja Suutari-\nOlli, Olli Toersen y. m.\n\n_Ammasland_, jonka nimi johtuu sanasta amma = lapsenamma. Paikka on\nlähellä Finlandia, ja asui siellä sekä suomalaisia että ruotsalaisia.\nVaikea on aina nimistäkään päättää, kumpaanko kansallisuuteen\nkuuluivat: Olla Sloube, Juno Stoleop, Barttell, Matias Mathiesson,\nMartin Martinsson.\n\n_Tinicum_, Uplandin kohdalla saarella. Siellä asui melkoinen joukko\nuudisasukkaita, jotka sinne laittoivat asuntonsa Göteborg-linnan\nturviin. Siellä oli Printzin kartano ja kirkko. Nykyään kuuluu saari\nPhiladelphian kaupungille, ja on siellä sairaaloita y. m. yleisiä\nrakennuksia.\n\nNykyisen Philadelphian kaupungin alueella ja lähistöllä oli\nsiirtokunnan kolmas laaja asutuskeskus, jonne suomalaiset ja\nruotsalaiset uudisasukkaat asettuivat Vaasan, Korsholman ja Tornion\nlinnojen turviin. Tämän alueen tärkeimmät paikat olivat:\n\n_Wiccaco_, Delawaren rannalla, sai ensimäiset asukkaat 1643. Sinne\nrakennettiin pieni kirkkokin 1677 ja myöhemmin kaunis tiilikirkko. Alue\nkuuluu nykyään Philadelphian kaupunkiin. Ensimäisiä asukkaita: Fredrik\nHalttonen, Johan Rambo, Sven Swensson, Kokko ja Juustinen.\n\n_Kingsessa_, Philadelphian luoteispuolella. Siinä asuivat Maria Johlum\nlapsineen, Manns Justice (Juustinen), Anders Kukko, Maunu Rambo y. m.\n\n_Kaliohook_, niinikään maanviljelysseutu, jossa asuivat Israel Morten,\nFredrik ja Anders Laikkonen, Anders Culin y. m.\n\n_Pennspeck_, Philadelphian laitaosassa, maanviljelysseutu, jossa\nasuivat Maria Lejcon (Laikkonen l. Leikkonen), Benjami, Johan ja Jacob\nBure (Pori?) y. m.\n\n_Malzang_, jossa asuivat Johan Sinnikka, Johan Jesse sekä Rambon,\nJuustisen ja Stillen sukuun kuuluvia uudisasukkaita.\n\n_Racoon Creek_, New Jerseyn puolella, Uplandin ja Finlandin kohdalla,\nDelawaren itärantamalla, oli siirtokunnan neljäs tärkein ja laajin\nasutuskeskus. Siellä oli laajat laitumet ja hyvät kalavedet ja\nsenpä tähden sinne kasvoikin suuri suomalaiskylä. Ensi aikoina ei\nsuomalaisilla ollut järjestettyä seurakuntaa, vaan kävivät he milloin\nKristiinan, milloin Tinicumin kirkossa. Pastori Laurentius Lock asui\nheidän keskuudessaan jonkun aikaa. Sittemmin 1707 rakennettiin sinne\npieni kirkkokin, ja alueesta muodostui seurakunta. Racoonin vanhemmista\nasukkaista mainittakoon: Israel Helmi, Peter Rambo, Peter Jokinen,\nWilliam Urrinen, Matias Matiasson, Väänänen ja Kamppi. Paikkakuntaa\nkutsuttiin myöskin “jokialueeksi”. Nyttemmin tunnetaan se nimellä\nSwedesborough.\n\n[Kuva: KOLMINAISUUDEN KIRKKO. Kristiinassa eli Wilmingtonissa,\nrakennettu 1699. Uudistettiin nykyiseen asuunsa 1802.]\n\n_Mollica Hill_, lähellä Racoonia, sai nimensä Erick Molikasta,\njoka Racoonista siirtyi sinne uudisasukkaaksi. Tämä suomalainen\nkorvenperkaaja kuoli 1693, elettyään sata vuotta. Häneltä jäi suuri\nperhe ja laajat viljelykset. Tämä paikkakunta on säilyttänyt näihin\nsaakka alkuperäisen nimensä.\n\nMuutamista muista siirtokunnan pienemmistä asutuksista mainittakoon\n_Witka Cossa_, Svanson veljesten asunto, _Maticum_, jossa oli Lockin\nja Alrichin syrjämaat, _Dear Point_, suomalaisten Sinnikan, Breven\nja Andersin talot, _Kivikisse_, jossa asuivat Elisabeth Dalbo,\nLassi Collman, Otto Francis y. m. sekä _Finn Point_, nähtävästi\nlauttauspaikka Delawaren rannalla, lähellä Philadelphiaa. Marylandin\npuolella olivat _Elk River_ ja _Brandyvine_, jossa asuivat Johan\nTurunen, Tommisen veljekset ja Abram niminen vanha sotamies perheineen.\n\nVuonna 1693 laskettiin nämä hajalla asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset\nviimeinen kerta. Heillä oli silloin vielä sellainen keskinäinen\nyhteys, että tällainen väkiluvun laskeminen erityisesti juuri heidän\nkeskuudessaan kävi mahdolliseksi. Heitä oli silloin 188 perhettä,\nyhteensä 942 henkeä. Perhekunnittain laadittu lista lähetettiin Ruotsin\nhallitukselle saman kirjeen mukana, jossa siirtolaiset pyysivät\nitselleen opettajia ja tarpeellisia kirjoja. Tämä nimiluettelo on\nerittäin arvokas ja ansaitsee tulla julkaistuksi tässäkin.\n\nHindrich Anderson 5 Johan Anderson 7 Johan Anderson 9 Johan Anderson\n5 Johan Arian 6 Joram Bagman 3 Anders Benston 9 Bengt Bengston 2\nAnders Bonde 11 Johan Bonde 1 Sven Bonde 5 Lars Bure 8 William Cabb\n6 Christian Classon 7 Jacob Classon 6 Jacob Clemsson 1 Eric Cock 9\nGabriel Cock 7 Johan Cock 7 Kapt. Lasse Cock 11 Mons Cock 8 Otto Ernest\nCock 5 Hindrich Collman 1 Conrard Constantine 6 Johan von Cullen 5\nOtto Dahlbo 7 Peter Dahlbo 9 Hinric Danielsson 5 Thomas Dennis 6\nAnders Didrickson 1 Olle Dirickson 7 Staphan Ekhorn 5 Erick Ericsson\n1 Göran Ericsson 1 Matte Ericsson 3 Hindrich Faske 5 Casper Fisk 10\nMathias de Foff 6 Anders Frende 4 Nils Frendes 7 Olle Fransson 7 Eric\nGästerberg 7 Nills Gästenberg 3 Eric Göransson 2 Brita Göstfsson 6\nHans Göstafsson 8 Jons Göstfsson 7 Mons Göstafsson 2 Johan Grantrum\n3 Lars Halling 1 Mons Hallton 9 Israel Helm 5 Johan Hindersson Jr. 3\nAnders Hindricksson 4 David Hindricksson 7 Jacob Hindricksson 5 Johan\nHindricksson 6 Johan Hindricksson 5 Matts Holsten 7 Anders Hoppman 9\nAnders Hoppman 7 Frederic Hoppman 7 John Hoppman 7 Nicholas Hoppman 5\nHindrick Ivarsson 9 Hindrick Jacob 1 Matts Jacob 1 Hindrick Jacobson\n4 Peter Jaccom 9 Lars Johansson 6 Simon Johansson 10 Anders Jonsson 4\nDidrich Johnsson 5 Jons Jonsson 2 Mons Jonsson 3 Nils Jonsson 6 Thomas\nJonsson 1 Christiern Jöransson 1 Christiern Jöransson 1 Hans Jöransson\n11 Joran Joransson 1 Lasse Kempe 6 Morten Knutsson 6 Olle Kuckow 6\nHans Kyn's wid. 5 Jonas Kyn 8 Matts Kyn 3 Frederic König 6 Nils Laican\n5 Hindrich Larsson 6 Lars Larsson 7 Lars Larsson 1 Anders Lock 1 Mons\nLock 1 Antonij Long 3 Robert Longhorn 4 And. Persson Longoker 7 Hans\nLucasson 1 Peter Lucasson 1 Peter Lucasson 1 Johan Matsson 11 Nils\nMatsson 3 Christopher Meyer 7 Paul Mink 5 Eric Molica 8 Johan Monsson\n5 Morten Mortensson Jr. 11 Morten Mortensson se. 3 Matts Mortensson 4\nMichael Nilsson 4 Anders Nilsson 4 Michael Nilsson 11 Hans Olsson 5\nJohan Ommerson 5 Lorentz Ostersson 2 Hindrich Parchon 4 Bengt Paulsson\n5 Göstaf Paulsson 6 Olle Paulsson 9 Peter Paulsson 5 Lars Pehrsson 6\nOlle Pehrsson 6 Brita Petersson 5 Carl Petersson 7 Hans Petersson 5\nHans Petersson 7 Lars Petersson 1 Paul Petersson 3 Peter Petersson 3\nPeter Stake l. Petersson 3 Reiner Petersson 3 Anders Rambo 9 Gunnar\nRambo 6 Johan Rambo 6 Peter Rambo jr. 6 Peter Rambo se. 2 Matts Repott\n3 Nils Repott 3 Olle Resse 5 Anders Robertsson 3 Paul Sahlung 3 Isaac\nSavoy 7 Johan Schrage 6 Johan Skute 4 Anders Seneca 5 Broor Seneca 7\nJonas Skagge's wid. 6 Johan Skrika 1 Matts Skrika 3 Hindrich Slobey 2\nCarl Springer 5 Mons Staake 1 Chiertin Stalcop 3 Johan Stalcop 6 Peter\nStalcop 6 Israel Stark 1 Matts Stark 3 Adam Stedman 8 Asmund Stedman\n5 Benjamin Stedman 7 Lucas Stedham 7 Lyloff Stedham 9 Johan Stille 8\nJonas Stilman 4 Johan Stilman 5 Peter Stilman 4 Olle Stobey 3 Gunnar\nSvensson 5 Johan Svensson 9 William Talley 7 Elia Tay 4 Christiern\nThomo's Olle Thompsson 9 wid. 6 Olle Thorsson 4 Hindrich Tossa 5 Johan\nTossa 4 Lars Tossa 1 Matts Tossa 1 Cornelius van der Weer 7 William van\nder Weer 7 Jacob van der Werr 3 William van der Werr 1 Jesper Wallraven\n7 Jonas Walraven 1 Anders Weinon 4 Anders Wihler 4.\n\nSiirtokunnan väestön suomalainen kansanaines muodosti ainakin puolet\nkoko väkiluvusta, vaikka suomalaisia nimiä esiintyy harvassa. On\notettava huomioon, että suomalaiset käyttivät varsin yleisesti\nruotsalaisia nimiä tullessaan Delawareen. Sellaisia uudisasukkaita,\njoilla oli pitkät ja vaikeat suomalaisnimet, alettiin kutsua\nristimänimillä: Anders, Erick, Hendrick j. n. e. Näistä johtuivat\nheidän lapsilleen nimet Andersson, Erickson, Hindrickson j. n. e.\n\nNäytteeksi suomalaisten nimien muunnoksista, jotka esiintyvät edellä\nmainitussa listassa ja muuallakin mainittakoon:\n\nHalttonen—Hallton—Halton—Holton.\n\nHelmi—Helme—Helm.\n\nJokinen—Yokehane—Jockin—Joccum.\n\nJuustinen—Justinsen—Justisen—Justice.\n\nKamppi—Kampe—Kempe—Kemp.\n\nKokko—Kooko—Kock.\n\nKukko—Kuckow—Kock—Cock—Cox.\n\nLaikkonen—Laickan—Loikan—Laican.\n\nLeikkonen—Leikon—Lejcon—Leicon.\n\nLaitinen—Laiton—Litien.\n\nLohi—Lohe—Loe.\n\nMolikka—Mollika—Mollica (Molica).\n\nParkkonen—Parchon.\n\nRasi eli Resse—Rause—Rees—Roos.\n\nRipartti—Reportt.\n\nSinnikka—Sinicka—Senike.\n\nTomminen—Tommison—Thompson.\n\nTossava—Tossa—Tussey.\n\nTurunen—Turner.\n\nUrrinen—Yurien—Arien.\n\nWainonen—Weinon.\n\nWäänänen—Waneeman.\n\n\n\n\n\n\nIV. LUTERILAINEN KIRKKO JA YHTEYS RUOTSIN KANSSA\n\n\n\n\nNEUVOTTELUT PAPPIEN LÄHETTÄMISESTÄ RUOTSISTA\n\n\nDelawaren siirtokunnan jouduttua ensin hollantilaisten ja sittemmin\nenglantilaisten hallintoon katkesi valtiollinen ja kansallinen yhteys\nemämaan Ruotsin kanssa. Suomalaisten ja ruotsalaisten sekä kansallinen\nettä henkinen asema näytti toivottomalta, mutta luterilainen kirkko\nrakensi sillan, jonka kautta henkinen yhteys säilyi siirtokunnan ja\nkotimaan välillä parisen vuosisataa.\n\nSiirtokunnassa oli kolme laajaa seurakunta-aluetta: Kristiina, Wiccaco\nja Racoon. Näitä seurakuntia hoiti pastori Laurentius Lock, ensin\nyksinään, sittemmin hollantilaisen pastori Fabritiuksen kanssa.\nSattumalta matkusteli sihen aikaan Amerikassa siirtokunnan entisen\nkuvernöörin sisarenpoika Anders Printz, käyden myöskin tervehtimässä\nmaanmiehiään Delawaressa. Palattuaan takaisin Ruotsiin valitteli hän\nsiirtokunnan hengellistä tilaa ystävälleen Göteborgin postimestarille\nJohan Thelinille. Tämä hurskas ja kansalaistensa henkistä puutetta\nsäälivä mies kirjoitti asiasta Ruotsin silloiselle kuninkaalle.\n\nJonkun ajan kuluttua antoi kuningas postimestari Thelinille kehotuksen\nkirjoittaa Delawaren siirtokunnassa asuville ruotsalaisille ja\nsuomalaisille, tiedustaen, kuinka monta opettajaa siellä tarvittaisiin,\nmitä uskonnollisia kirjoja ja kuinka paljo niitä tulisi lähettää.\nViipymättä kirjoitti Thelin Amerikassa asuville maanmiehilleen kirjeen,\njoka saapui perille 1693. Siirtokunnassa syntyi yleinen riemu, ja\nasian johdosta pidetyt kokoukset muistuttivat juhlapäiviä. Samalla\nkun merkittiin perheissä tarvittavat kirjat, samalla laskettiin\nhenkilölukukin ja tehtiin luettelo asukkaista.\n\nSiirtokunnan tarpeet esitettiin pitkässä C. C. Springerin taidokkaasti\nlaatimassa kirjeessä, joka oli päivätty 31 p. toukok. 1693.\nLuterilainen kirkko oli heille rakas, ja mielellään kokoontuivat he\nkirkkoihinsa ja perhehartaushetkiin, mutta opettajista oli puute.\nSittenkuin siirtokunta oli menettänyt itsehallintonsa, oli heidän\nkeskuuteensa jäänyt ainoastaan yksi kotimainen opettaja, pastori\nLaurentius Lock, joka kuolemaansa saakka 1688 oli hoitanut laajaa\naluetta. Hänen jälkeensä oli heille kirkollista palvelusta tehnyt\nhollantilainen pastori Fabritius, joka myöskin nyt oli jo vanha ja\nsokea. Seurakuntain harras pyyntö olisi, että Ruotsista lähetettäisiin\nkaksi sellaista opettajaa, jotka saarnaamisen ja opettamisen ohella\nkykenisivät torjumaan heidän keskuuteensa leveneviä harhaoppeja.\nSeurakunnat sitoutuivat maksamaan opettajilleen palkan, mutta\nkyytikustannukset pyydettiin Ruotsin hallituksen suorittamaan. Edelleen\nlausuivat he toivomuksensa saada seuraavan määrän ruotsinkielisiä\nkirjoja: kaksitoista Raamattua, kolme saarnakirjaa, neljäkymmentäkaksi\nvirsikirjaa, sata rukouskirjaa, kaksisataa aapista, kaksisataa\nkatekismusta y. m. Suomenkielisiä kirjoja ei tarvitsisi lähettää, sillä\nkaikki osasivat ruotsia.\n\nKirjeen allekirjoittajina olivat seuraavat: Erick Cock, Peter Gunnarson\nRambo, Michael Laickan (Laikkonen), Peter Cock, Carl Gustafsson, Arick\nMolica (Molikka), Sven Svansson, Anders Vieler, Anders Bonie, Otto\nErnest Cock, Hans Laikan (Laikkonen), Casper Fisk, Anders Bengtsson,\nLars Bure, Hans Georgen, Capt. Lars Cock, Gunnard Rambo, Israel\nHelm, Johan Hoppman, Bror Hinnike (Hinnikka), Morten Mortensson,\nJerta Ferding, Jasper Walraven, Peter Johnsson, Johan Stille, Morten\nMortensson jr., Hans Nilsson, Otto Thompson, Peter Matsson ja Carl\nC. Springer. Kirjettä lähetettiin kaksi kappaletta Ruotsiin, toinen\nenglantilaisessa, toinen hollantilaisessa laivassa, ja saapuivat\nmolemmat perille.\n\nPostimestari Thelin lähetti siirtokunnasta saapuneen kirjeen viipymättä\nkuninkaalle ja Ruotsin hallitusneuvostolle. Kului kuitenkin pari\nvuotta, ennenkuin Delawaressa asuvien anomus otettiin käsiteltäväksi\nhallitusneuvostossa ja valtiopäivilläkin. Kaikkialla kannatettiin\nsiirtolaisten avustamista opettajien ja tarpeellisten kirjojen\nhankkimisessa. Vieläpä ryhtyi hallitus sellaisiin toimenpiteisiin, että\nkirjat hankittaisiin osaksi valtion varoilla, osaksi lahjoina ja ne\nkaikki sittemmin jaettaisiin lahjaksi siirtokunnassa asuville perheille.\n\nUpsalan arkkipiispa Svebelius velvoitettiin konsistorinsa avulla\nhankkimaan Delawareen kaksi sellaiseen toimeen sopivaa pappismiestä,\njoiden kyydin suorittaisi valtio, vieläpä heitä erityisemmin\npalkitseisikin sen lisäksi, mitä he tulisivat saamaan seurakunniltaan\nAmerikassa. Upsalan tuomiokapituli valitsi siirtolaispapeiksi Anders\nRudmanin ja Erick Björkin, jotka kumpainenkin olivat lahjakkaita ja\noppineita nuoria pappismiehiä. Hallitus vielä näitten lisäksi valitsi\nkolmannenkin opettajan, pastori Jonas Aurenin, jonka tuli matkustaa\nDelawareen ikäänkuin tarkastusmatkalle ja palata mahdollisimman pian\ntakaisin esittelemään hallitukselle siirtokunnan sisäistä elämää ja\nmahdollisia tarpeita.\n\nMatkalle läksivät kaikki kolme 1697, mukanaan runsas varasto kirjoja.\nMatka suoritettiin englantilaisilla laivoilla, ja saapuivat he samana\nvuonna Philadelphiaan. Saavuttuaan Amerikaan jakoivat he työnsä sillä\ntavalla, että pastori Björkin hoitoon tulivat Kristiinan sekä Crane\nHookin seurakunnat ja saarnapaikat, pastori Rudmanin hoitoon Wiccacon\neli Philadelphian seurakunta, Uplandin, Tinicumin ja Finlandin\nsaarnapaikat sekä pastori Aurenin hoitoon syrjäalueet Elk-joella,\nRacoonissa, Molikkamäellä y. m. Hedelmällinen oli se työ, mitä nämä\nuskolliset opettajat, varsinkin Björk ja Rudman, tekivät Delawaren\nsiirtokunnassa.\n\n\n\n\nKRISTIINAN ELI WILMINGTONIN SEURAKUNTA\n\n\nKristiinan linnassa alettiin pitää säännöllisiä kirkonmenoja 1640.\nKaksi vuotta myöhemmin rakennettiin pieni kirkkokin, ensimäinen\nluterilainen kirkko Amerikassa. Pastori Torkillus saarnasi kirkossa\nkuolemaansa saakka 1643. Hänen jälkeensä opettivat iankaikkisen elämän\ntotuuksia pastorit Christopher, Fluviander, Holz, Nertius ja Hjort,\nkukin viipyen Amerikassa vain vähemmän aikaa. Kuvernööri Printzin\naikana hoiti Kristiinan seurakuntaa Campanius Holm kuusi vuotta\nerityisellä menestyksellä ja siunauksella. Hän opetteli indiaanein\nkieltäkin, selitti heillekin Jumalan sanaa ja käänsi Lutheruksen Vähän\nKatekismuksen heidän kielelleen. Usein olivat indiaanit läsnä linnan\nkirkossa pidettävissä Jumalan palveluksissa. He ensimältä ihmettelivät\nsuuresti sitä seikkaa, että yksi mies puhui kaiken aikaa toisten\nkuunnellessa. Heidän mielestään olisi kaikkien pitänyt puhua ja touhuta.\n\nDelawaren siirtokunnan menetettyä itsehallintonsa siirtyivät opettajat\nkotimaahansa, paitsi Laurentius Lock, joka jäi yksinään hoitamaan\nhajalla asuvia uudisasukkaita, saarnaten Kristiinassa, Crane Hookissa,\nRacoonissa y. m. Neljäkymmentä vuotta eli kuolemaansa saakka 1688 oli\nhän maanmiestensä hengellisenä neuvojana.\n\nEnglantilaisten hallinnon aikana ja siirtokunnan muutenkin vaurastuttua\nkävi Kristiinan linna tarpeettomaksi, josta syystä se sai rappeutua.\nLinnan kirkkoakin kohtasi sama hävitys. Kristiinassa ja sen\nympäristöllä asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kaupungin\nlaitaan, Crane Hookiin, uuden kirkon 1667. Tätä kokoushuonetta\nkäytettiin niin kauan kuin uusi kirkko rakennettiin Kristiinaan.\n\nPastori Björkin saavuttua Delawareen alkoi uusi ja hedelmällinen\naika Kristiinan seurakunnalle. Ollen inokas ja lahjakas saarnamies,\nuskollinen ja uuttera Jumalan valtakunnan työntekijä, sai hän Herran\ntulen syttymään seurakunnassaan. Seurauksena oli se, että Crane\nHookissa sijaitseva pieni kirkko kävi ahtaaksi. Itsestään seurasi\nkysymys uuden ja tilavamman kirkon rakentamisesta Kristiinan eli\nWilmingtonin kaupunkiin. Vanhan linnan historiallisesti muistorikas\nalue valittiin uuden kirkon ja sen yhteyteen tarkoitetun hautausmaan\npaikaksi.\n\nRakennustyöhön ryhdyttiin 1698. Seurakunnalla ei ollut varsinaista\nrakennuskassaa kuin nimeksi. Varoja täytyi kerätä ja lainata. Auliisti\nseurakuntalaiset avustivatkin kirkkonsa rakentamisessa, toiset\nlahjotellen rahaa, toiset rakennustarpeita, toiset tehden päivätöitä\nja toiset antaen ruoka- y. m. varoja. Valmiiksi tultuaan maksoi se\nkahdeksansataa Englannin puntaa. Se on rakennettu vaaleanharmaasta\ngraniitista ja on kuuttakymmentä jalkaa pitkä, kolmeakymmentä jalkaa\nleveä ja kahtakymmentä jalkaa korkea. Sitä kaunistaa viisi goottilaista\nkaari-ikkunaa ja kolme kaariovea. Kirkon peräseinustalle laitettiin\nrautainen kaarikirjoitus, jossa on seuraavat sanat: “Si Deo Pro Nobis,\nQuis Contra Nos”. (Kun Herra on kanssamme, kuka voi olla meitä vastaan).\n\nKolminaisuuden sunnuntaina 1699 vihittiin tämä kaunis Herran temppeli\npyhään tarkoitukseensa, jolloin se nimitettiin “Pyhän Kolminaisuuden\nkirkoksi”. Tilaisuuteen oli saapunut sellainen määrä suomalaisia ja\nruotsalaisia kautta Delawaren ja Pennsylvanian, ettei koskaan ennen\nollut heitä yhtaikaa nähty niin paljon koossa. Kirkon vihkimisen\ntoimittivat pari vuotta sitten siirtokuntaan saapuneet pastorit:\nRudman, Björk ja Aurén.\n\nToistasataa vuotta pysyi tämä kirkko Wilmingtonissa ja sen\nympäristöllä asuvien luterilaisten rakkaana kokouspaikkana. Siihen\nrakenettiin myöhemmin tornikin, ja on se nykyäänkin sievimpiä kirkkoja\nWilmingtonissa. Tällä ajalla, jolloin seurakunta pysyi luterilaisena,\nhoitivat sitä seuraavat, Ruotsista saapuneet papit: Erick Björk, Anders\nHesselius, Samuel Hesselius, Johan Engberg, Petrus Tranberg, Israel\nAcrelius, Erick Unander, Andrew Borell ja Laurentius Girelius. Useimmat\nedellä mainituista opettajista palasivat takaisin kotimaahansa,\nmuutamat hoitivat seurakuntaa kuolemaansa saakka. Girelius oli\nviimeinen luterilainen opettaja Kristiinan seurakunnassa ja hoiti sitä\nkaksikymmentäneljä vuotta eli kuolemaansa asti 1791. Hänen jälkeensä\nhoitivat seurakuntaa englantilaiset papit, ja kirkko ajanpitkään\njoutuikin episkopaalikirkkokunnan haltuun.\n\nKirkonkirjoissa tapaa runsaasti suomalaisia nimiä. Esimerkkeinä näistä\nmainittakoon muutamia vihityitä: Annikka Tossava ja Olof Monsson,\nJohan Senike (Sinnikka) ja Ingebor Tossava, pastori Samuel Hesselius\nja Briita Leikon (Laikkonen), Francis Laiton (Laitinen) ja Sarah\nFord, Jacob Kock ja Martta Rambo, Johan Grishead ja Sarah Halton\n(Halttonen), George Stanton ja Anna Tussey (Tossava), Willian Bryce ja\nMaria Mollican (Molikka). — Ehtoollisvieraina merkittiin 1713 muitten\nmuassa olleen: Litien (Laitinen) vaimoineen, Henry Roiko ja Annikka\nTossava. Hautausmaalla ovat säilyneet Tossavan ja Justisen (Juustisen)\nhautakivet.\n\n\n\n\nWICCACON ELI PHILADELPHIAN SEURAKUNTA\n\n\nNiinkuin edellä on jo kerrottu, asettui Schuylkill- ja Wiccaco-jokien\nvälille, Delawaren rantamille ja näitten haarajokien varsille joukko\nsuomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita kuvernööri Printzin aikana\nsikäläisten pienten linnojen: Uuden Korsholman, Uuden Vaasan ja Tornion\nturviin. Aikaa voittaen muodostui seudusta yksi siirtokunnan tärkeimpiä\nasutuskeskuksia. Sinne rakennettiin 1677 pieni, puolustustornia\nmuistuttava kirkkokin. Kun sittemmin tälle asutukselle perustettiin\nPhiladelphian kaupunki, sai Wiccacon kirkko keskeisen aseman. Sinne\nsaapuivat uudisasukkaat läheltä ja kaukaa jumalanpalveluksiin. Samalla\nmatkallaan etäisimmät ajoivat tärkeimmät kaupunkiasiansakin.\n\nPastori Rudmanin saavuttua Philadelphiaan ja hänen saarnattuaan\nWiccacon vanhassa kirkossa muutamia kertoja alkoi se tuntua\nahtaalta eikä muutenkaan enää voinut täyttää kasvaneen seurakunnan\ntarpeita. Syntyi kysymys uuden, tilavamman ja ajanmukaisemman kirkon\nrakentamisesta. Seurakunnalla oli rakennusrahastossa neljänsadan punnan\nsäästö. Kirkon paikasta syntyi kuitenkin vakavia erimielisyyksiä, mitkä\nehkäisivät rakentamista noin vuoden aikaa. Alempana jokivarrella asuvat\nseurakuntalaiset pyysivät uuden kirkon rakentamista Passayungiin, jossa\nseurakunnalla oli maata ja pappila. Kaupunkilaiset ja Schuylkillin\nvarrella asuvat vaativat kirkon rakennettavaksi entisen kirkon viereen,\nsiis vanhalle paikalle, sillä siellä se kaupungin kasvaessa tulisi\nolemaan aina edullisimmalla paikalla. Uplandin, Finlandin ja Racoonin\nasukkaat keräsivät viisikymmentäkolme nimeä, jotka tahtoivat uuden\nkirkon rakennettavaksi Tinicum-saarelle. Asian ratkaisemiseksi täytyi\nryhtyä sovitteluun, ja pyydettiin kuvernööri Markhamia siinä antamaan\narvokasta neuvoaan ja apuaan. Vihdoin päästiin yksimielisyyteen siitä,\nettä kirkko rakennettaisiin entisen viereen, johon hankittaisiin yksi\neekkeri lisää maata. Se saatiin lahjaksi Sven Svenssonilta.\n\nRakennustyöhön ryhdyttiin 1699, ja valmistui kirkko verrattain\npian. Kooltaan on se saman kokoinen kuin Kristiinankin uusi kirkko,\nmutta rakennusaineena käytettiin tiiliä. Tavallaan tämä on myöskin\nristikirkko, jota kaunistaa tasasuhtaisen korkea torni. Ensimäisenä\nkolminaisuuden sunnuntaina 1700 vihittiin tämä siirtokunnan kaunein\nkirkko pyhään tarkoitukseensa ja sai nimekseen “Gloria Dei kirkko”.\n\nToistasataa vuotta säilyi tämä kirkko luterilaisten rakkaana\nkokouspaikkana Philadelphiassa. Tällä ajalla hoitivat seurakuntaa\nseuraavat Ruotsista tulleet papit: Anders Rudman, Jonas Lindeman,\nGabriel Falk, Johan Nylander, Gabriel Nesman, Olof Parlin, Carl\nWrangel, Anders Cores, Matias Hultzen ja Michael Collin, joka kuoli\n1831 ja oli viimeinen luterilainen opettaja Wiccacon seurakunnassa.\nHänen jälkeensä hoitivat seurakuntaa jonkun aikaa episkopaalipapit,\nja seurauksena oli se, että niin seurakunta kuin kirkkokin joutuivat\nmainitun kirkkokunnan huostaan.\n\nGloria Dei kirkko eli “Old Swedish Church”, joksi sitä myöskin\nkutsutaan, luetaan nykyään Philadelphian kaupungin vanhimpien ja\nmuistorikkaimpien rakennusten joukkoon. Kirkko on kaikin puolin hyvässä\nkunnossa ja siinä pidetään säännöllisiä jumalanpalveluksia.\n\n\n\n\nPIENEMMÄT SEURAKUNNAT JA KIRKOT\n\n\n_Racoonin seurakunta_ sijaitsi New Jerseyn valtion puolella, Delawaren\nitärannalla, jossa asui paljon suomalaisia ja ruotsalaisia. Nämä\nkävivät ensimältä joko Kristiinan taikka Wiccacon kirkoissa. Kumpaankin\noli näet suunnilleen yhtä pitkä matka. Mutta 1704 rakensivat he\nitselleen kirkon ja erkanivat virallisesti Wiccacon seurakuntapiiristä.\nSen jälkeen oli Racoonissa omat opettajansa: Abram Lindenius, Petrus\nTrunberg, Anders Windrufva, Jonas Sandin, Eric Unander, Johan Lidenius,\nJonas Wecksel ja Nicholas Collin. Hoitipa Racoonin seurakuntaa\nsuomalainenkin, Turun yliopiston professori Pietari Kalm, joka\ntieteellisellä matkallaan Amerikassa pysähtyi maanmiestensä keskuuteen\nvuoden ajaksi. Hän on tavallaan ensimäinen suomalainen seurakunnan\nopettaja Amerikassa.\n\nRacoonin seurakunta ja kirkko joutui yhdeksännellätoista vuosisadalla\nenglantilaisen episkopaalikirkon haltuun. Vanha kirkko purettiin ja\ntilalle rakennettiin uusi, komea temppeli.\n\n_Tinicumin_ seurakunta sijaitsi samannimisellä saarella, yhdeksän\nmailia Philadelphiasta. Sinne rakennettiin siirtokunnan toinen kirkko\n1646. Tätä käytettiin vuoteen 1700, jolloin Wiccacon kirkko valmistui.\n\n_Pennsneckissä_, lähellä Salemia, oli myöskin saarnapaikka. Sinne\nrakennettiin kirkko 1717, ja kävivät sielä kirkonmenoja pitämässä\nmilloin Wiccacon, milloin Racoonin papit.\n\n_Upper Merion_ sijaitsee Philadelphian luoteisosassa. Se oli siihen\naikaan vielä suomalais-ruotsalainen maanviljelysseutu. Pastori\nWrangelin aikana 1763 rakennettiin sinne vähäinen kirkkokin. Entisen\nkirkon tilalle on sittemmin rakennettu upea episkopaalikirkko.\n\n_Kingsing_, niinikään Philadelphian laitaosia, kuului Wiccacon\nseurakuntapiiriin, mutta sinnekin rakennettiin oma kokoushuone 1766.\nTämä oli ruotsalaisten ja suomalaisten kymmenes ja viimeinen kirkko\nsiirtokunnassa. Se säilyi luterilaisena kirkkona vuoteen 1831, jolloin\nsekin joutui episkopaalein haltuun.\n\n\n\n\nLUTERILAISEN KIRKON KOHTALO SIIRTOKUNNASSA\n\n\nNiinkuin edellä olemme huomanneet, joutuivat kaikki siirtokunnan\nluterilaiset seurakunnat yksi toisensa jälkeen englantilaisen\nepiskopaalikirkon hoitoon, josta oli myöskin seurauksena se, että\nkirkotkin tulivat sanotun kirkkokunnan omaisuudeksi. Tähän oli monia\nsyitä. Seitsemännentoista vuosisadan lopulla muutti Delawareen,\nPennsylvaniaan ja New Jerseyhin sellainen määrä englantilaisia\nuudisasukkaita, ettei vähälukuinen pohjolan väestö kyennyt heidän\nkanssaan kilpailemaan kansallisuutensa ja kielensä säilyttämisessä.\nEnglannin kieli yleistyi kaikkialla. Nuori polvi unohti äidinkielensä,\nja kirkonmenojen pitämistä vaadittiin englannin kielellä. Kauan\ntaisteli luterilainen kirkko itsensä säilyttämiseksi, ja parhaansa\ntekivät siinä suhteessa Ruotsista kutsutut papitkin. Mutta sittemmin\nlakattiin kutsumasta opettajia Ruotsista ja seurakuntia hoitamaan\npyydettiin episkopaalipappeja. Kirkonmenojen yhtäläisyys on näillä\nkirkkokunnilla suuri, joka seikka tavallaan myöskin vaikutti\nsiihen, että siirtokunnan luterilainen väestö ajanpitkään muuttui\nepiskopaaliseksi.\n\n\n\n\nLASTENOPETUS JA KOULUT\n\n\nHarvat Delawareen muuttaneista suomalaisista ja ruotsalaisista\nosasivat lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Lukutaito nimittäin\nyleistyi Ruotsissa ja Suomessa vasta vähän sen jälkeen, kuin nämä\nvarhaisimmat siirtolaiset muuttivat Amerikaan. Delawaren seurakuntain\npapit alkoivat opettaa uudisasukkaita lukemaan, varsinkin nuorempaa\nväkeä. Ripillepääsemisen ehdoksi asetettiin lukutaito ja Lutheruksen\nVähän Katekismuksen ulkoa osaaminen. Tätä sääntöä ei voitu kuitenkaan\nnoudattaa kuin osittaisesti. Kirkonmenojen ohella kuulusteltiin lasten\nlukutaitoa ja annettiin kotiläksyjä. Vanhemmalle väestölle pidettiin\nkatekismussaarnoja ja kyseltiin heidänkin käsitystään ja tietojaan\nuskonopissa. Jotkut papit pitivät “vanhanmaan” tapaan lukusiakin eli\nkinkereitä.\n\nLastenkouluja myöskin pidettiin silloin tällöin siirtokunnassa,\njoissa opetettiin ruotsin kieltä ja uskontoa. Nämä koulut olivat\nkuitenkin vain tilapäisiä, muutamia kuukausia, korkeintaan vuoden\nkestäviä kiertokouluja. Ensimäisenä koulunopettajana mainitaan\nEvert Pietersson, joka piti 1658 Uplandissa koulua, missä kävi\nkaksikymmentäviisi oppilasta. Hän piti myöskin raamatunselityksiä\nFinlandissa ja Uplandissa, mutta kieltäytyi rupeamasta papiksi. Hänen\njälkeensä pitivät lastenkoulua Hans Stolt ja Lenmayer. Taitavana\nopettajana mainitaan 1713 siirtokuntaan saapunut Skaran kymnaasin\noppilas Arvid Hernborn, joka piti koulua kahtena vuotena, palaten\nsen jälkeen takaisin Ruotsiin. Sittemmin löytyy kirjoissa seuraavien\nlastenopettajain nimet: Sven Colsberg, Olof Melander ja Johan Göding.\nEtevin näistä opettajista lienee ollut Göteborgista kotoisin oleva,\nLundin yliopistossa opiskellut Nicholas Forsberg, joka piti koulua\n1750. Viimeinen Ruotsista tullut opettaja oli Joachim Reinicke\n(Reinikka), nimestä päättäen suomalainen. Hän niinikään oli saanut\nverrattain hyvän koulukasvatuksen ja vaikutti myöhemmin herrnhutilaisen\nveljeskunnan saarnamiehenä Racoonissa ja Molikkamäellä asuvien\nsuomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN TIEDEMIES JA AMERIKAN MATKAILIJA PIETARI KALM\n\n\nTurun yliopiston luonnontieteiden professori Pietari Kalm matkusteli\ntieteellisellä tutkimusretkellään Pohjois-Amerikassa vuosina 1748—1751.\nHänen tutkimuksensa kohdistuivat etupäässä Amerikan ilmastoon,\nmaanlaatuun, kasvistoon ja eläinkuntaan. Vuoden verran asui hän\nmaanmiestensä keskuudessa Delawaressa ja Pennsylvaniassa ja kuvailee\nmatkakirjeissään siirtokunnan tilaa kahdeksannentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla.\n\nPietari Kalm oli Närpiön kirkkoherran poika, syntynyt 1716. Tultuaan\nyhdeksäntoistavuotiaana ylioppilaaksi Turun akatemiaan alkoi hän\nopiskella luonnontieteitä. Hänen lahjakkuutensa ja huomattava\netevyytensä niissä aineissa, joita hän harrasti, herätti yliopiston\nrehtorin erityistä huomiota, josta syystä hän esitti tämän nuoren\ntiedemiehen tieteitä suosivalle kreivi Bjelkelle, jonka arvokasta apua\ntämä sai sittemmin jatkuvasti nauttia.\n\nYlioppilaana ollessaan teki Kalm jo laajoja tutkimusmatkoja, ensin\nomassa maassaan: Savossa, Karjalassa ja Pohjanmaalla, sitten Ruotsissa.\nHän alkoi erityisemmin tutkia kasvitiedettä kuuluisan tiedemiehen Carl\nvon Linnén johdolla. Hänet nimitettiin tiedeseuran jäseneksi, vaikkei\nhän vielä ollut päättänytkään yliopistollisia lukujaan. Ystävänsä\nkreivi Bjelken kanssa suoritti hän vaikean tutkimusmatkan Venäjälle,\nedeten Aasian rajalle saakka. Senjälkeen seurasi matka Englantiin.\nSuoritettuaan asianomaiset tutkinnot yliopistossa nimitettiin hänet\ndosentiksi ja 1747 professoriksi Turun yliopistoon.\n\nUpsalan, Turun ja Lundin yliopistojen, Ruotsin tiedeseuran ja\nRuotsin hallituksen yhteisvaroilla läksi tohtori Kalm laajimmalle\ntutkimusmatkalleen Pohjois-Amerikaan. Englannissa sai hän\nmenomatkallaan osakseen ansaittua huomiota ja arvokasta apuakin. Hänen\nsaavuttuaan Philadelphiaan ottivat hänen sikäläiset maanmiehensä hänet\nvastaan mitä suurimmalla huomaavaisuudella, jota hän sai osakseen\nmyöskin Pennsylvanian valtion viranomaisilta. Täältä teki hän matkoja\nkaikkialle Pohjois-Amerikan rantamille aina Canadaan saakka sekä\nsisämaahan Niagaran putoukselle asti.\n\nAsuessaan maanmiestensä keskuudessa Philadelphiassa ja Racoonissa meni\nKalm naimisiin pari vuotta leskenä olleen pastorska Sandinin kanssa.\nTämä seikka saattoi hänet viipymään siirtokunnassa noin vuoden ajan.\nTapahtuipa vielä niinkin, että Racoonin seurakuntalaiset pyysivät\nprofessori Kalmia pitämänä heille jumalanpalveluksia ja tekemään\nmuutakin kirkollista palvelusta, siksi kun Ruotsista saapuisi uusi\nopettaja. Hän noudatti ystävällistä pyyntöä ja saarnaili vuoden ajan\nsikäläisille suomalaisille ja ruotsalaisille.\n\nTällä ajalla tutustui hän siirtokunnan elämään perinpohjin ja\nantaa heistä arvokkaita tietoja ja kuvauksia kirjoittamassaan\nmatkakertomuksessa. Niinpä tapasi hän muutamia vanhuksia, joitten\nisät olivat saapuneet siirtokuntaan sata vuotta aikaisemmin.\nTällaisia vanhuksia mainitsee hän yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan Nils\nGustavessen, vähän nuoremmat Aeke Helmin, Maunu Keenin, Sven Lockin y.\nm. Peter Rambon vanhassa kodissa oli hän yötä. Philadelphiassa vieraili\nhän kauppias Petr Cockin varakkaassa talossa ja pastori Hesseliuksen\nluona.\n\nSuomalaisten ja ruotsalaisten kertoo hän säilyttäneen monessa suhteessa\nalkuperäiset tapansa, vieläpä kielensäkin, varsinkin Racoonissa,\nUplandissa ja Finlandissa. Savupirtit olivat hävinneet ja tilalla\noli yksinkertaiset vaatimattomat asuintuvat. Takkavalkean taikka\npärevalon ääressä tekivät miehet käsitöitään ja naiset kutomuksiaan.\nKotiteollisuus oli yleinen. Tavat olivat yksinkertaiset ja vaatimukset\nvähäiset. Ahkeruus ja säästäväisyys oli saattanut suomalaiset ja\nruotsalaiset hyviin aineellisiin varoihin.\n\nPietari Kalm perheineen palasi v. 1651 Englannin kautta takaisin\nRuotsiin ja Suomeen ja jatkoi vuosikausia hedelmällistä työtään\ntieteen palveluksessa ja nuorison kasvatukssesa. Pari vuotta myöhemmin\npainettiin Tukholmassa Kalmin tutkimusmatkojen tuloksena kaksiniteinen\nteos: “En Resa Till Norra America”. Sama teos käännettiin englannin\nkielelle joku vuosi myöhemmin ja painettiin Londonissa. Että teoksella\non vieläkin tieteellinen arvo, todistaa se seikka, että sanotusta\nenglantilaisesta teoksesta on nyttemmin otettu uusi painos McMillanin\nkustannuksella. Useimmissa Amerikan suurimmissa kirjastoissa tapaa\nmainitun teoksen.\n\n\n\n\nLOPPULAUSE\n\n\nNe suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka 17:nnellä vuosisadalla\nsaapuivat Amerikaan, ovat nykyään sulautuneet yhteen englantilaisten\nja hollantilaisten kanssa, niin ettei enää huomaa kansallisia\neroavaisuuksia ollenkaan. He ovat Delawaren, Pennsylvanian ja New\nJerseyn valtioita raivanneet asutukselle ja laskeneet varhaisimman\nsivistyksen perustukset kristilliselle pohjalle. Wilmingtonin,\nChesterin ja Philadelphian kaupunkien nimiluetteloissa tapaa paljon\nvanhoista suomalaisnimistä johtuneita, nykyisiä sukunimiä: Rambo,\nMolica, Tussey, Senice, Laicon, Helm, Parchon y. m.\n\n\n\n"]