[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fee4wZOiKXv-RDVANDesUQjCrTOW9OXWW9_BoBGYhw3Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3437,"64 päivää suomalaisen siirtokunnan keskuudessa Amerikassa","Perälä, Lauri",1881,1942,"3437-perala-lauri-64-paivaa-suomalaisen-siirtokunnan-keskuudessa-amerikassa","3437__Perälä_Lauri__64_päivää_suomalaisen_siirtokunnan_keskuudessa_Amerikassa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1921,19529,141598,false,75939,[22,23,24],"Finns -- United States","Järnefelt Rauanheimo, Akseli, 1871-1932 -- Travel","United States -- Description and travel",[26,27,28],"History - American","Sociology","Travel Writing","\"64 päivää suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa\" by Lauri Perälä is a historical account written in the early 20th century. The book explores the experiences of Finnish immigrants and communities in America, likely blending travel narrative, sociological observation, and cultural reflection. Its focus is on documenting, analyzing, and conveying the realities faced by Finnish expatriates—both their struggles and successes—as well as their adaptation in the vast and rapidly changing American society.  The opening of the book sets the stage with an introduction to the author’s journey, inspired and made possible by the encouragement of Akseli Rauanheimo, an advocate for Finnish expatriate welfare. Perälä describes his journey from Finland to America, highlighting the anticipation, uncertainty, and mixed emotions of emigrants departing for a new world. The narrative then shifts to give a sweeping overview of America’s growth, unique culture, and challenges, with pointed commentary on American urban life, economic systems, and the effects of industrialization on both society and the soul. As he arrives in New York, Perälä provides first-hand impressions of the Finnish community there, noting both their struggles with the overwhelming city environment and the specific difficulties many encounter. The section ends as he journeys further inland, contrasting the more hopeful and vibrant Finnish settlements outside the metropolis, such as in Ashtabula Harbor, Ohio, where strong community organizations and cultural pride are evident. (This is an automatically generated summary.)",[],286,"Matkakuvaus raportoi Lauri Perälän vuonna 1921 tekemästä esitelmämatkasta Yhdysvaltoihin. Teos sisältää havaintoja suomalaisten siirtolaisten elämästä, asuinolosuhteista ja yhteisöllisestä toiminnasta kahdeksassa eri osavaltiossa.","","64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA\n\nKirj.\n\nLauri Perälä\n\n\n\n\n\nVaasassa,\nOy. Ilkan kirjapainossa,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nLÄHTÖ.\n\n\n[Kuva: Maisteri Akseli Rauanheimo.]\n\nMaisteri Akseli Rauanheimo kotiutui noin vuosi sitten Amerikasta. Hän\non mies, joka koko lämpimän sydämensä hehkulla rakastaa kansalaisiaan,\nasukootpa ne sitten missä tahansa maapallolla. Monet ovat Amerikassa\nsiirtokansan keskuudessa vierailleet, mutta ei kukaan ole niin\nsyvästi ymmärtänyt kaukana lännessä elämän kovaa koulua taistelevien\nkansalaistensa sieluelämää kuin hän. Siirtolaiskysymyksen selvittely\non hänelle muodostunut yhdeksi kaikkein innostavimmaksi elämäntyöksi.\nSitä elävästi todistaa m.m. hänen äsken julkaisemansa historiallinen\nromaani _Uuteen maailmaan_, joka on ikäänkuin suomalaisten kiinnekirja\nAmerikkaan. Kirja todistaa tekijänsä rakkautta Amerikan suomalaisia\nkohtaan. Se on esi-isiemme tarmon ja uljuuden ylistyslaulu. Jo\nsilloin kun synkkä aarniometsä peitti mahtavat New Yorkin, Bostonin\nja Philadelphian seudut oli suomalainen kirveineen siellä heilumassa.\nKun intiaanit villeinä vaelsivat aarniometsissä, silloin oli jo\nsuomalainenkin korpieläjä heidän kanssaan kauppoja hieromassa. Tämä\nkirja on myöskin Amerikan suomalaisten historia. Tekijä osoittaa\nsiinä m.m. kuinka eräs rautalampilainen John Morton on ratkaisevasti\nvaikuttanut Amerikan itsenäisyysjulistuksen syntymiseen, j.n.e.\nTässä ei ole tilaisuutta kirjoittaa siitä teoksesta tämän enempää.\nSanottakoon vain, että se on ensimäinen huomattavampi palkki\nsiihen henkiseen siltaan, jonka täytyy syntyä vapaan Suomen ja\nnelisatatuhantisen siirtokansamme välille.\n\nMaisteri Rauanheimon alotteesta ja toimeliaisuudesta on lähtöisin\nallekirjoittaneenkin esitelmämatka Amerikkaan. Aikaa oli vähän, mutta\nsiitä huolimatta tehtiin pitkä matkaohjelma, joka käsitti 8 valtiota\nja yli 50 puhumapaikkaa. Perillä olin joitakin päiviä yli kahden\nkuukauden. Puhuin sillä ajalla 121 kertaa, kuulijoita oli yhteensä yli\n40 tuhatta. Suurta kansallista innostusta ja ystävällisyyttä tapasin\nkaikkialla.\n\nMatka alkoi 11 pnä joulukuuta. Eduskunnan piti lähteä joululomalle\n15 p:n tienoilla, mutta tuosta lähdöstä ei tullutkaan mitään.\nAllekirjoittanut kuitenkin sai lomaa sekä eduskunnalta että ryhmältä.\n\n\n\n\nMENOMATKA.\n\n\nHankoniemen siirtolaishotellissa odotti noin 200 siirtolaista laivaa,\njonka oli määrä lähteä joulukuun 12 pnä. Omituinen matkakuume oli\nkaikissa. Rauhattomina kävellään paikasta toiseen, jutellaan puuta\nheinää. Hokmannin haju lemuaa. Yritetään ajankuluksi laulaakin, mutta\nei sekään maistu. Kaikkia painostaa alkava koti-ikävä ja jännitys\ntuntemattomasta tulevaisuudesta. Sitäpaitsi matkallelähdön syyt\novat hyvin kirjavia. Härmän poika sanoo antaneensa (?) rukkaset\ntytölleen. Karstulan pojalla on sotkuisia perintöriitoja, joista\nei selvinnyt muuten kuin lähtemällä Amerikkaan. Ylistarolainen\nvanhapoika lähtee viidettä kertaansa siksi, että matkustaminen on hänen\nintohimonsa. Nuori solakka, mutta kalpea neito pakenee häpeäänsä,\nlankeemustansa. Mutta paljon on mukana myöskin terveitä rehellisiä\nelämisenmahdollisuuksien etsijöitä.\n\nSateisena joulukuun 12 päivän aamuna irtautuu laiva Hankoniemen\nlaiturista. Omituinen tunne valtaa mielet. Vakavina ja hartaina\nseisoskelevat siirtolaiset laivan kannella, katse yhä loitommalle\njäävää isänmaan rantaa kohti. Hyvin monet näkevät isänmaansa viimeisen\nkerran. Tunne on raskas. Isänmaanrakkaus on sittenkin suuri ja kallis\nasia.\n\nMutta pian vaihtuu tämä tunne. Meri vaatii myöskin huomiota osakseen.\nYksi ja toinen kalpenee ja katoaa makuupaikoillensa. Syysmyrskyt\nheiluttavat laivaa. Meritauti on kamalimpia tauteja mitä on olemassa.\nSe ei tapa, jos muuten on terve, mutta kamalan iljettävä alituinen\noksentaminen ja oksentamisen tunne piinaa ja vaivaa kuin painajainen.\nTuttavuuksien teko seisahtaa, jokainen vain odottaa rantaa, että saisi\nedes hiukan levätä.\n\nKööpenhaminassa ei lasketa ketään maihin ellei passi ole Tanskan\nkonsulin luona viseerattu. Pääsin kuitenkin erinäisillä keinoilla ulos\nkaupungille. Kööpenhamina on kaunis kaupunki. Kuninkaallinen Tanska\npitää sinisestä ja punaisesta väriloistosta. Kaikenlaiset uniformut\nantavat eloa ja silmien iloa katuliikenteelle. Täällä jo sai huomata\nkuinka tavattoman ala-arvoisena meidän rahaamme pidetään. Kaupoissa se\nei ollenkaan kelvannut. Sitä ei edes tunnettu. Mutta kyllä Ruotsin,\nNorjan y.m. raha tunnetaan ja kelpaa.\n\nLaiva seisoi vain muutaman tunnin Kööpenhaminassa. Pohjanmeri oli\npahalla päällä. Laiva keikkui ja kiemurteli. Meritauti valtasi\nuudelleen suurimman osan matkustajia. Tuntui aivan kuin rotta olisi\nkurkusta ales mennyt ja yhä syvemmälle ja syvemmälle tunkeutuisi.\nHulliin päästiin iltapäivällä. Monenlaisilla ajokojeilla kuljetettiin\nsiirtolaisia junaan, joka kohta läksi Lontoota kohti. Matka kesti noin\nneljä tuntia.\n\nEnglanti näyttää junasta katsoen yhdeltä ainoalta suurelta puutarhalta.\nAitoja ei ole. Ihanat puistot toinen toistansa upeammat vilahtavat\nohitse. Vaikka oli jouluviikko, niin karjaa näki ulkona. Pari kolme\nlehmää aina yhdessä. Junat kulkevat tavattomalla vauhdilla. Veturit\novat pieniä mutta nopeita. Mäkiä sanottavasti ei ole.\n\nLontoo tekee ensikertalaiseen suuren, mahtavan vaikutuksen. Kun sinne\njoutuu pienestä Suomesta, tuntuu aivan samanlaiselta kuin jostakin\nsivukylästä tulisi Helsingin keskukseen. Pientä on täällä meillä kaikki\nverrattuna \"suureen maailmaan\". Emme kuitenkaan nyt käy kuvailemaan\nvaikutelmia Lontoosta, jätämme sen tuonnemmaksi. Sanomme kuitenkin\nnyt jo tässäkin, että suuri Englanti sairastaa vakavanlaatuista\nsisällistä tautia. Kommunistilehtiä sai käsiinsä tavan takaa.\nLakkomielenosoituksia näki alituiseen. Parlamenttitalo sekä useat\nylhäisön talot olivat jo silloin sotilasketjun ympäröiminä. Kurjuutta\nja loistoa näkee siellä vierettäin.\n\n\n\n\nVALTAMERELLÄ.\n\n\nViisi päivää Lontoota katseltuamme astuimme Caronia-nimiseen suureen\nvaltamerihöyryyn. Vaikka laiva oli pienimpiä valtamerilaivoja, oli\nse kuitenkin kuin pieni liikkuva kaupunki. Matkustajiakin oli lähes\nkaksi tuhatta. Jouduin erään saksalaisen ja italialaisen kanssa samaan\nhyttiin. Joulukuun 21 päivän iltana läksi laiva liikkeelle. Oli kaunis\nkuutamo-ilta. Majakkatulia kaikkialla. Mahtavat meren mainingit\nhiljakseen keinuttelivat laivaa. Ensimäinen vuorokausi oli tyyntä ja\nkaunista, mutta sitten alkoi myrsky, joka kesti joulupäivään asti.\nLaiva oli koko ajan melkein yhdessä paikassa.\n\nMahtava on suuren Atlannin myrsky!\n\nKoko meri näyttää suurelta vuorimaisemalta. Suurikin laiva on kuin\npieni lastu. Pari- kolmekymmentä metriä ylös ja alas kiikutaan.\nMeritauti on kaikissa naisissa ja suurimmassa osassa miehiäkin. Kolme\nnaista kuoli myrskyn aikana, sydän ei kestänyt. Ruumiit haudataan aina\nheti mereen, pannaan säkkiin, sidotaan lautaan, laivan pappi siunaa —\nsiinä kaikki. Meren jättiläiseläjät saavat herkkupalan.\n\nMyrskyn aikana ei ketään lasketa ulos kannelle. Jumalanpalveluksia\npidetään jos minkälaisia. Polvillaan rukoilevia ihmisiä on kaikkialla.\nAvuttomuuden ja nöyryyden tunne valtaa ylimielisimmänkin matkustajan,\nsillä ei kukaan tiedä milloin on viimeinen rysäys ja laiva lastineen\nmeren omana. Avuttomuuden vakavuus loistaa kaikkien kasvoilta.\n\nJoulupäivä oli jo kaunis ja ihana. Tuuli lakkasi ja taivas kirkastui.\nIhmiset paranivat meritaudista ja olivat iloisia. Jouluiltaa vietettiin\nlauluin, soitoin ja puhein. Eräs amerikkalainen professori puhui _koko\nmaailman tasavallasta_. Hänellä oli jo \"maailman lippukin\", jossa\noli kaikki vesikaaren värit ja maapallon kuva keskellä. Sanoi viisi\nkertaa kiertäneensä maapallon ympäri puhumassa tästä asiasta. Vanha\nmies, mutta tulinen ja innostunut hän oli. Siinä tapasin ensimäisen\nsuurpiirteisen amerikkalaisen.\n\nJouluiltana oli myöskin tanssiaiset. Sekin oli katsomisen arvoista.\nEspanjalaiset ovat maailman tulisimpia ilonpitäjiä ja tanssijoita.\nHeidän tanssiaan ihmettelivät kaikki. Ainoastaan venäläiset yrittivät\nkilpailla, toiset kansallisuudet vetäytyivät kiltisti katselijoiksi.\n\nMerimatka kesti myrskyn vuoksi yksitoista vuorokautta. Kolmannen\nluokan matkustajat vietiin New Yorkin rannassa pienelle Ellis-saarelle\nkaranteeniin, mutta n. s. luokkamatkustajat laskettiin heti maihin.\n\n\n\n\nAMERIKKA.\n\n\n[Kuva: 127-vuotias vielä elävä intiaanipäällikkö John Smith\nheimopuvussaan.]\n\nVoimakas, kaikki matkan tuottamat kärsimykset unohduttava uteliaisuus\nvaltasi mielet kun Amerikan rannat alkoivat näkyä. Onhan Amerikka se\nvieras maa, josta kansamme pohjakerroksissa enimmän juttua riittää.\nKuolemantapauksista ja Amerikkaan lähtevistä aina enin keskustelu\nviriää kun kyläläiset paikkakuntansa kuulumisista alkavat toisille\nhaastaa. Amerikka on kansamme sieluissa kuin mikäkin satujen maa. Sen\nvuoksi harras uteliaisuus mielen valtaa kun todella näkee edessään tuon\nihmeitten maan rannat.\n\nMinkälainen sitten on tuo maa, joka täältä kaukaa pohjolastakin ihmisiä\npuoleensa vetää?\n\nPohjois-Amerikan Yhdysvallat, johon maamme siirtolaisuus pääasiassa\nkohdistuu, on lähes 1 000 miljoonaa ha. suuri, eli yhtä suuri kuin\nkoko Europpa. Sen vuoksi Europan valtakunnat tuntuvat kääpiövalloilta\nAmerikkaan verrattuna.\n\nYhdysvallat vapautuivat Englannin vallasta 1700-luvun jälkipuoliskolla.\nSilloin oli siellä asukkaita ainoastaan 2 ¼ miljoonaa, siis vähemmän\nkuin nyt Suomessa. Sittemmin on historia nähnyt siellä väestölisäyksen\nja rikkauden kasvun sellaisen, että sen vertaista ei ole ennen\nmaailmassa ollut. Yhdysvallat ovat vetäneet puoleensa ihmisvirran\nkaikista maapallon ääristä, sillä se on luonnon antimiensa puolesta\nrikas maa. Amerikkalainen filosoofi Emerson nimittää sitä \"Jumalan\nviimeiseksi parhaaksi lahjaksi ihmiskunnalle\", joka maa on varattu\nkorkeampaa ihmiskuntaa varten.\n\nVäestö on lisääntynyt viime vuosikymmeninä puolellatoista miljoonalla\naina vuodessa ja viime vuosisadan aikana 71 miljoonalla ja yhä vain\nlisääntyy.\n\nTämä on jättiläiskasvamista. 1700-luvulla oli 2 ¼ miljoonaa ja nyt\nneljännes _toistasataa_ miljoonaa. —\n\nTällainen suunnaton ihmisten kasaantuminen todistaa ihmisluonnossa\nolevaa rikkauden janoa, sillä kuten yllä jo sanoimme, on Yhdysvallat\nmaapallon rikkain maa. Yhden ainoan vuoden kaivostyön arvo on 10\nmiljaardia ja maanviljelyksen _31 miljaardia_, josta puhtaan viljasadon\nosalle tulee 14 miljaardia. Maa lähettää viljaa 2 miljaardin ja\nraaka-aineita 3 miljaardin arvosta ulkomaille.\n\nYhdysvallat on maailman suurin vilja-, puuvilla- ja liha-aitta.\n\nVäestön nopean lisääntymisen vuoksi kuitenkin ennenpitkää tulee se\naika, jolloin emme enää saa \"amerikkalaisia vehnäjauhoja\", vaan saamme\ntyytyä omaamme. Tämä ei merkitse sitä, että Amerikassa uhrattaisiin\nmaanviljelys teollisuudelle kuten Englannissa, vaan onhan luonnollista,\nettä suunnaton väestön lisäys vaikuttaa viljan vientiin.\n\nAmerikka on suuri maa. Hallitus on varannut itsellensä suuria alueita,\njoita se on käyttänyt asutustarkoituksiin. Se on aina 1860-luvulta\nsaakka tarjonnut suunnattomia etuja siirtolaisille omien kotien ja\ntalojen, \"Homesteadien\" perustamiseksi. Siten onkin maa jaettu moniin\nkäsiin, ilman sanottavaa suurtilain muodostumista. Pikkutilat alle 70\nha käsittävät melkein puolet maanpinnasta. Kolmea maanviljelijää kohti\ntulee keskimäärin yksi palvelija.\n\nMaan taloudellinen kehitys on vasta puolivälissä. \"Jänkit\" ovat\nvakuutettuja siitä, että koko maailman valta siirtyy heille. Silloin\nkai toteutuu se haave, josta Caronia-laivassa edellä mainittu\nprofessori puhui, takanaan seinässä koko maailman yhdysvaltain mahtava\nlippu. Senaattori Beveridge lausui v. 1900 seuraavat lennokkaat\najatukset: \"Amerikka muodostuu ajanoloon koko maailman senaatiksi,\njossa ihmiskunnan ylituomari jakaa oikeutta kansoille. Hän on antanut\nmeille edistyksen hengen masentaaksemme pimeyden voimat kautta\nmaailman. Hän on tehnyt meistä hallitustaidon perillisiä hallitaksemme\nvillejä ja vanhentuneita kansoja. Tämä on Amerikan jumalainen tehtävä.\nKunnioitus sydämessä astuu Amerikan kansa toivorikkaana ja iloisena\ntulevaisuuteen ja tahtoo uskollisesti suorittaa sen tehtävän, jonka\nJumala on sille määrännyt.\"\n\nTämä kaikki voi toteutua, sillä ovathan maan maantieteellinen asema ja\nhistoria ainutlaatuiset maailmassa.\n\nAmerikka on kuin luonnonkattama pöytä, joka vetää puoleensa kaikkia,\njotka siihen huomiotansa kiinnittävät. Ei ole siis kummeksittavaa, jos\nmeidänkin maamme tuhannet voimakkaat käsivarret ovat sinne siirtyneet.\nMaan suunnattomat rikkaudet, suuruus ja mahtavuus lumoo ihmisen.\n\nMutta varjopuolensa on Amerikallakin. Rikkaus kasvattaa huonoja\ntaloudenhoitajia. Amerikassa on harjoitettu hirvittävää\nryöstöviljelystä. Siellä tapaa autioita tiloja, sellaisia joitten maat\novat laihdutetut ja metsät poltetut ja hävitetyt. Paras peltomaa, 9/10\nkoko pinta-alasta, on jo otettu viljelykselle. Vapaita kodinpaikkoja\n\"Homesteadia\" ei ole enää saatavissa. V. 1903 odotti vielä 15 ½\nmiljoonaa palstaa farmaria, mutta nyt ei ole niitä enää jaettavana.\n\nSuuri ja rikas maa on kansan tehnyt ylpeäksi, mutta samalla\nlaajakatseiseksi. Taistelu luontoa vastaan on ollut ankara, mutta\ntilasta ei ole puutetta ollut.\n\nKulkuneuvot ovat kehittyneet. Rautatieverkko on 400 tuhatta km. pitempi\nkuin koko Europan yhteensä. New Yorkista pääsee 18 tunnissa Chicagohon\nja puolenneljättä vuorokauden kuluttua Tyynenmeren rannalle. Maantiet\nristeilevät miltei joka mailin päässä. Automobiilejä on käytännössä\n5 kertaa enemmän kuin koko muussa maailmassa yhteensä. Viime vuonna\nvalmisti yksin Fordkin 1 miljoona 50 tuhatta autoa.\n\nSuuruus vapauttaa ahtaitten näköpiirien rasituksista. Pienellä\n\"töppösperällä\" on toisenlaiset harrastukset kuin suurella\nkirkonkylällä. Amerikan kansa on suurpiirteistä ja selvää. Katto on\nkorkealla. Rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Kansan tarmo muistuttaa suurta\nNiagaran putousta.\n\nAmerikkalaisen kansallisluonnetta aateloi nuoruuden voimakkaat\npiirteet. Tämä nuoruus ilmenee esimerkiksi siinä suuressa melun\nsuosimisessa, joka maassa vierailevan europalaisen silmään heti\nensimäiseksi pistää. Kansalliset merkkipäivät, uudenvuoden yö\ny.m. tilaisuudet todistavat \"yankeen\" (jänkin) melunrakkautta.\nKansallisluonteen nuoruuden rakkautta osoittaa myöskin luonnon antimien\nkevytmielinen pitely, taipumus hermojakiihdyttäviin huveihin ja\nrakkaus jännittäviin salapoliisiromaaneihin. Nuoruutta todistaa vielä\ntodellinen sivistysinto. Suuret, mahtavat kirjastot, oppilaitokset\nja yliopistot puhuvat kuohuvasta nuoruuden voiman elähyttämästä\nsivistysinnosta. Piittaamattomuus ihmishengestä, laiminlyönnit\nvarokeinoihin nähden esim. rautateillä ovat niinikään nuoruuden\nmerkkejä. Amerikkalainen veturinkuljettaja ajaa hurjalla vauhdilla\nvioittuneen sillan ylitse, hänellä ei ole aikaa jäädä odottamaan\nsillankorjaajia. Sellainen on amerikkalaista. Ihmishengen halvekseminen\non vain varjopuoli nuoruuden pursuvasta uskosta menestykseen ja\nedistykseen. Nuori ja terve veri, lujat hermot ja palava edistyksen\nhalu ovat \"jänkki\"-kansan silmiinpistävimmät hyvät ominaisuudet.\n\nAmerikkalainen henki ei välitä yksilöistä niin paljoa kuin esim.\nmeillä Suomessa välitetään. Siellä voimakas palkitaan, heikko nääntyy,\nsillä seurauksella, että _työ_ kulkee voitosta voittoon. Maan rikkaus\nja kansan häikäilemättömyys yhdessä muodostavat amerikkalaisuuden.\nItsemääräys, itsetoiminta, itsetunto ja itsekehitys ovat ne tekijät,\njoilla tuo ainutlaatuinen kansallistunto lepää. Vapaus ja oma apu\novat kasvattaneet maahan muuttaneista siirtolaisista uuden kansan,\nvoimakkaan ja rohkean. Maahan muuttava europalainen huomaa äkkiä\nvapautuneensa vanhoista perimystavoista. Lincolnin aate, että kaikki\nmiehet ovat samanarvoisia, vaimentaa luokkarajoja. Kaikki on vapaata\nluovalle älylle. Täällä saa osaksensa sitä kannatusta, jota jokainen\nihminen vaatii voidakseen jatkuvasti innostua työhönsä, sillä onhan\nse niin — kuten Foerster sanoo — että ihminen ei ole mikään koira,\njoka tyytyy luupalaseen, vaan hän on yhteiskunnallisilla vaistoilla\nvarustettu olento, joka vaatii toisten kannatusta jatkuvasti\ninnostuakseen työhönsä. Ei ole näinollen kummakaan, että esim.\nkeksimiskyky on amerikkalaisen kansan keskuudessa niin tavattoman\nkorkealle kehittynyt.\n\nSuurimmat saavutuksensa on amerikkalainen tarmo saavuttanut\nmaanviljelyksen alalla. Maanviljelijät ovat tunteneet itsensä täällä\nvapaiksi kaikesta vanhasta ja lahosta. Siinä syvin syy hämmästyttäviin\nsaavutuksiin. Laiskinkin täällä innostuu yrittämään.\n\nPorvarien ja sosialistien välinen taistelu ei ole Amerikassa läheskään\nniin kärjistynyt kuin Europassa. Se joutuu siellä varjoon demokratian\nja rahavallan välillä. Pääomat ovat järjestyneet trusteiksi. Niinpä\non esim. eräällä 18 toiminimen yhtymällä noin 200 miljaardia; eräällä\nviiden pankin yhtymällä 100 biljoonaa. Vanhin trusteista on Standard\nOil Company, öljytrusti.\n\nAmerikassa ovat kaikki pääomat trustiutuneet. Voimakas hallitsee\nheikon kustannuksella. Se on amerikkalaisuuden suurin varjopuoli.\nDollarin ylivalta uhkaa koko maan demokratiaa. Vasta viime aikoina\novat esim. maanviljelijät alkaneet järjestäytyä. Maata uhkaavat\ndollari-\"kuninkaat\", sellaiset kuin Rockefeller, Carnegie, Morgan,\nVanderbilt, Harrman, Hill y.m. Toisella puolella on kymmeniä miljoonia,\njotka elävät kurjuuden partaalla, New Yorkissa esim. haudataan joka\nkymmenes köyhäin hautausmaahan.\n\nTyöväen järjestymistä ehkäisee voimakas yksilöllisyyden tunne.\nSen vuoksi on se heikkoa. Työmies uneksii rikkauksia. Ovathan\nmonet raha-\"kuninkaat\" alkaneet työmiehestä. Miksei hänkin voi\nrikkauksia koota! Sitäpaitsi työväen olot ovat paljoa paremmat\nkuin missään muualla maailmassa. Rahamiehet osaavat erinomaisesti\npettää pintapuolisen työmiehen sisintä olemusta. Ulkonainen\nmukavuus, elämän halpuus ja huvittelutunteen tyydyttäminen ovat\nkeinoja, joilla työmiesten silmät sokaistaan. Senvuoksi kuuluukin\nAmerikan noin 30-miljoonaisesta työväestöstä vain kolmisen miljoonaa\nammattiyhdistyksiin.\n\nValtaa maassa pitää kaksijakoinen puoluejärjestelmä, demokraatit\nja republikaanit. Kahtena valtavana valtiollisena trustina pitävät\nne valtaa muutamien mahtavien puoluejohtajien käsissä. Näin ollen\non mielestämme Amerikassa harvainvaltainen kansanvalta, jota emme\nvoi ihailla vaikkakin amerikkalaiset tuntuvat siitä pitävän.\nDollari-trustien ja puoluejohtajien väliin litistyy todellinen terve\nyhteiskunnallinen vapaus. Merkkejä, vieläpä voimakkaitakin, on\nkuitenkin olemassa siitä, että terve kansanvalta alkaa voimistua.\nValtiososialismi esim. nostaa yhä voimakkaampana päätänsä. Rautatiet\nolivat sodan aikana valtion hallussa. Trustien toiminnan ankaraa\nkontrollia vaaditaan j.n.e.\n\nRiittäkööt nämä muutamat ajatukset yleisen amerikkalaisuuden\nesittelyksi ja siirtykäämme katselemaan siirtokansamme elämää täällä\nkansakuntain suurella kilpakentällä. Sitä ennen kuitenkin muutamia\najatuksia miljoonakaupungeista, sellaisista kuin esim.\n\n\n\n\nNEW YORKISTA.\n\n\nKun käy sellaisissa miljoonakaupungeissa kuin esim. Lontoossa, New\nYorkissa, Bostonissa ja Chicagossa, niin alkaa aivan uudella tavalla\ntajuta aikakautemme kaupunkilaisuuden suuret erheet. Meidän Helsinkimme\nnäyttää näiden rinnalla maalaiskylältä. Aivan hölmistyy palatessaan\nHelsinkiin. Näinkö täällä onkin pientä! Näinkö täällä onkin vähän\nihmisiä, muutamia siellä täällä...\n\nJa kun taas päinvastoin ensi kerran astelee miljoonakaupungin katuja,\ntuntuu siltä kuin kaikki maapallon ihmiset olisivat liikkeellä.\nKaikilla kuumeinen kiire, nälkä tai kova jano. Vasta sitte, kun on\ntilaisuudessa hiukan kurkistaa miljoonakaupungin elämään ja tutustua\nihmisiin niissä, ymmärtää mitä suuri amerikkalainen ajattelija\n_Emerson_ tarkoittaa kun hän antaa miljoonakaupunkilaisista m.m.\nseuraavan ankaran arvostelun: \"Suurkaupunkiemme väestö on jumalatonta,\naineellisuuteen vajonnutta joukkoa, jolla ei ole mitään sielullisia\nsiteitä, ei veljestuntoa eikä innostusta. Siinä ei näe mitään ihmisiä,\nvaan vaeltavaa nälkää ja janoa, lihaksitulleita kuumehoureita ja\nhimoja. Miten voivat ihmiset yleensä enää jatkaa elämäänsä — kun elämän\npäämäärät heiltä niin kokonaan puuttuvat. Kun he ovat saavuttaneet\npienet pippurinjyväpäämaalinsa, näkyy heitä edelleen ylläpitävän vain\nkalkkisuola heidän nikamissaan, eikä mikään arvokas elämän päämäärä. Ei\nuskota enää henkiseen eikä siveelliseen maailmanjärjestykseen. Uskotaan\nkemiaan, ruokaan ja viiniin, rikkauteen, mekaniikkaan, höyrykoneihin\nja yleiseen mielipiteeseen — mutta ei jumalallisiin pohjaperusteihin.\nAinoastaan hyvin pieni osa suurkaupungin väestöstä kykenee ylläpitämään\nkodin rauhaa ja kodin edistymistä, vaalimaan niitä tunteita ja\nperintätapoja, jotka vain kodin ilmapiirissä menestyvät. Suurin\nosa kaupungin väestöstä elää teollisuuspaimentolaisina, muutellen\narabialaisten tavoin alituisesti telttaansa sinne, missä saapi paremman\nmenekin työlleen ja tavaroilleen. Surkuteltavan monilla ei ole edes\ntelttaa, jota voisi kuljettaa mukanaan; he asuvat siellä, minne sattuma\nheidät viskaa; majataloissa, yömajoissa tai kadulla\".\n\nTämä voimakas arvostelu osoittaa kuinka amerikkalaisetkin suurmiehet\novat huomanneet aikakautemme kulttuurikeskusten — suurten kaupunkien\n— suuret erheet. Elämä niissä on hajonnut jyrkkiin vastakohtiin.\nIhminen ajetaan ummehtuneisiin oloihin. Ei missään pysyväistä\npohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei\nmissään sellaista elämää, joka olisi kaiken sen kuumeisen kiireen ja\nvaivannäön arvoista, mikä ihmisen sille on uhrattava. Elämän kulku on\nitse hävittänyt toivon ja kääntänyt kaiken vastakohdakseen. Ihminen\non tavoitellut varmuutta, mutta onkin joutunut epävarmuuteen. Elämä\non hajaantunut toisilleen vastakkaisiin suuntiin. Onni on muuttunut\nkatkeraksi taisteluksi ja kilpailuksi tuottaen loppumatonta murhetta\nja vaivannäköä. Suunnaton ja rauhaton tuoksina ja hyörinä kaikkialla,\nintohimoinen rynnistely, elämän suuntaus ulospäin, ei mitään sisäisiä\nongelmia, ei sisäistä liikkeellepanevaa voimaa. Vähän puhdasta\ninnostusta ja tosirakkautta. Sen sijaan sekä loistavissa sanoissa että\ntyössä on vain oman minän ja edun harrastusta. Ihminen luulee olevansa\nhyvän ja pahan, oikean ja väärän korkein tuomari. Hänen pyrkimyksensä\non ihmisten suosion ja ulkonaisen vaikutuksen tavoittelua. \"Te\nolette maan suola\", aloitti eräskin pappi saarnansa miljonäärien\nkirkossa Bostonissa, ja osoitti sitte pitkässä puheessaan kuinka koko\nmaailman hyvyys lepää näitten herrain harteilla. Näin uskotellaan\najettavan ihanteellisia tarkoitusperiä ja teeskennellään ylevää\nmielenlaatua, vaikka kaikki onkin vain valheellisuutta, vastenmielistä\nulkokultaisuutta, henkistä mataluutta ja tyhjyyttä. Tahdotaan vain\nloistaa ja komeilla ja sisäisen sivistyksen sijaan asetetaan ulkonainen\nmenestyminen, uhrataan oikea elämä pelkälle maalliselle hyödylle, joten\npakostakin joudutaan pintapuoliseen, näennäiseen ulkonaiseen loistoon\nja sisäiseen tyhjyyteen.\n\nMiljoonakaupunkien elämää tarkastellessa muistuu mieleen kertomus\nBaabelin tornista, tuntuu kuin kaikki helvetin pahat henget olisi\nlaskettu vapaiksi rienaamaan ihmistä ja juoksuttamaan sitä toisesta\nmatalasta himosta toiseen. Suurkaupunkien kulttuuri ei tee mitään\nsisäisen ihmisen, onnemme ja tyytyväisyytemme eikä henkemme\nsyventämiseksi. Sydänmaan halonhakkaajan ja kuokkijan elämä on syvempää\nkuin miljoonakaupunkien kaduilla vaeltavan joukkosielun.\n\nKun tarkemmin yrittää ihmisten kasvoista ja olennosta laskea heidän\nsisintänsä, huomaa kuinka tuskallinen kaipaus ja katkera valitus\najaa heitä toisesta aistirapakosta toiseen. Tieto ja teknillinen\ntaituruus tosin voittaa miltei kaikki, mutta siitä huolimatta yhä\nonnettomammaksi ja yksinäisemmäksi tulee _ihminen_, Jumalan kuva.\nKaupunkilaiskulttuurilta puuttuu juuri sitä, mikä kykenisi antamaan\nelämälle tukea ja sisältöä, puuttuu luja ja varma maailmankatsomus.\nAineellisuus, kultainen vasikka hienommassa ja karkeammassa muodossa,\nlumoaa kaikki. Se on vallannut ajatustavat, tunteet, sanalla\nsanoen kaikki. Kun ihmiset näin pakoitetaan turvaamaan pelkkään\nmaterialismiin, näkevät he edessänsä kammottavan tyhjyyden ja autiuden.\nItsemurhat, kevyt huvittelun halu, aistillisuus y.m. miljoonakaupungin\nsilmiinpistävät ilmiöt sitä kaikkein selvimmin todistavat. Näin\nollen herää kysymys: eikö aikamme kaupunkilaiskulttuuri olekin vain\nhienostunutta raakuutta ja siveellistä rappeutuneisuutta. Elämäntuska\ntoisaalta osoittaa, että ihminen on henkiolento ja että sivistys, joka\nsen unohtaa, ei olekaan sivistystä.\n\nMiljoonakaupunkiemme elämä todistaa, että huolimatta äärettömistä\nteknillisistä saavutuksista, olemassaolon kaunistamisesta ja\nelinehtojen parantamisesta ihmisen sisäinen olento on onneton ja yksin.\nSisäinen ilo puuttuu. Ihminen on kullastaan huolimatta köyhä, tyhjä ja\npintapuolinen. Näin julistaa aikakautemme johtava kaupunkilaiskulttuuri\nsisimmän ytimensä sairaaksi ja mädäntyneeksi. — Terve elämä synnyttää\nlakkaamatta sisäistä sielun iloa, mutta suurkaupunkien elämä ei sitä\ntee.\n\nErehdys on siinä, että teknillinen tieto- ja järkisivistys asetetaan\nluonteenkasvatuksen edelle, vaikka pitäisi olla päinvastoin. On\nunohdettu suuren Schillerin sanat: \"Sille, joka on jo niin pitkälle\njoutunut, että on järkeänsä hionut sydämensä kustannuksella, sille ei\npyhin ole enää pyhää, sille ei ihmiskunta eikä jumaluus ole mitään,\nkumpikaan maailma ei ole mitään hänen silmissään.\" Miljoonakaupunkien\njohtama sivistysihanne tunkeutuu vain järkeen ja muistiin eikä sielun\nja sydämen syvyyteen. Se ei voi ajanoloon sisäistä ihmistä tyydyttää.\n\nSiksi maailma nykyään elääkin sivistysihanteensa puhdistuskautta.\nIhmiskunta on joutunut erhetystensä kiirastuleen puhdistumaan. On\nselvää, että järjenkin saavutukset tuovat iloa mukanansa, mutta se\nilo ei ole välitöntä, vaan kylmää kuin jää. Se on myöskin vaarallista\niloa, sillä sen kautta voimme sisäisesti vilustua ylpeydestä ja\nitserakkaudesta. Oikea uhrautuva rakkaus paleltuu kuoliaaksi ja kurjuus\nvaltaa yhteiskuntaelämämme.\n\nMe näemme suurkaupunkien mahtavien elämästä kuinka he suurelta osalta\nhajoavat aistillisten, vieläpä eläimellistenkin nautintojen lokaan,\nsillä itsevaltias järki vangitsee omantunnon ja sydämen, heittäen\nsen tyrmään, mutta aistiviettejä se ei kykene vangitsemaan. Järjen\nyksinvallan alla saavat ne vain yhä kehittyneemmän muodon ja tulevat\nyhä raaemmiksi.\n\nNäin on Tantaluksesta uudelleen tullut ihmiskunnan vertauskuva sen\nkiihkeässä, kuumeisessa ilonjanossa, jonka se virtaavan veden äärestä\ntahtoo sammuttaa. Mutta kuta kiihkeämmin se kurottautuu siitä juomaan,\nsitä kauemmas väistyy virta. Tuo Tantalus — sanoo Emerson — on\nnähtävissä sekä New Yorkissa että Bostonissa. Hän on hyvällä tuulella,\njatkaa E., sillä hän arvelee kerran vielä onnistuvansa, toivoopa tuota\nkallisarvoista juomaa saavansa pulloihinkin.\n\nMiljoonakaupunkien johtama kulttuuri tekee ihmiskunnan ruumiillisesti\nja henkisesti sairaaksi. Todistukena siitä, että asiat niin\novat, on hygienian, terveysopin, mitä suurin arvostaminen, joka\nAmerikassa on muodostunut hirvittäväksi ja mitä häikäilemättömimmäksi\npuoskaroimiseksi. \"Ihmelääkkeitä\" kaupitaan jos minkälaisia ja\nherkkäuskoiset ihmisparat maksavat kamalia veroja niitä kauppaaville\nloiseläjille. Samaa todistavat yhä lisääntyvät itsemurhat. Vaikka\npuhutaan kauniita sanoja elämän tunnustamisesta, olemassaolo- ja\ntoimialailosta, lisääntyy itsemurhien luku kammottavalla vauhdilla.\nKatkerampaa ivaa kehutusta korkeasta kulttuurista ei voi ajatella.\nToimeliaalla pelastusarmeijalla on New Yorkissa, Chicagossa y.m.\nitsemurhia vastustavia toimistoja itsemurhakandidaattien neuvomiseksi\nja pelastamiseksi.\n\nMiljoonakaupunkien kulttuurielämä pakottaa ihmiset elämään peloittavan\nkorkean paineen alla miltei musertavassa jännityksessä. Tuntuu\nsiltä kuin höyry ja sähkö sekä kaikenlaiset miljoonat eri koneet ja\nvangitut luonnonvoimat tahtoisivat kostaa ihmiselle pitämällä häntä\nalituisessa kuumeentapaisessa kiireessä ja hyörinässä, suomatta hänelle\nhetkeksikään ruumiin tai hengen lepoa.\n\nKatsellessa miljoonakaupungin elämää tuntuu siltä kuin ihminen\nniissä kärsisi oman järkensä luomien hirviöiden orjuudessa. Ihmiset\novat kummallisen hätäileviä, ärtyisiä, rauhattomia, sanalla sanoen\nhermostuneita. Tämä hermostuneisuus on tarttunut ruumiiseen, henkeen\nja moraaliin. Elämä on onnetonta ja ilotonta. Näyttää siltä, että\nnykyaikainen miljoonakaupunkilainen kärsii enemmän kuin minkään\nmuun aikakauden ihminen. Suurkaupunkien köyhälistökortteli-eläjien\nelämä on helvettiä kauheampaa. Yksityiskohtaisia todisteita ei tässä\ntarvita. Jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla, hän pistäytyköön New\nYorkin, Chicagon, Bostonin, Lontoon y.m. köyhien kortteleissa, hän\nnäkee edessään aikakautemme teknillisen äly-kulttuurin varjopuolet.\nNäännyttävää ja henkisesti kuolettavaa on myöskin työ suurissa\ntehtaissa, myllyissä, kuten Amerikan suomalaiset sanovat. Kauheata on\nelää tulikuumain höyrypannujen, takovien vasarain, surisevain pyöräin,\nkalskavien kangaspuiden tai hyriseväin puolain kamalassa melussa.\nIhmisten kalpeat, uurtuneet kasvot puhuvat kieltä aikakautemme orjien\nelämästä.\n\n[Kuva: Amerikkalainen haarakirjasto.]\n\nTaloudelliset edut ratkaisevat menettelytavat, sanalla sanoen _kaikki_.\nTyönjako tehtaissa on tavallista, mutta kukaan ei huomaa, ei välitä\nhuomata sitä tavatonta tappiota, minkä se henkisesti ja moraalisesti\nihmiskunnalle aiheuttaa. Työnjako teollisuuden alalla muuttaa ihmisten\nelämän sieluttomaksi ja hengettömäksi. Työ, joka ei luo kokonaista,\nvaan rajoittuu yksityisosien valmistamiseen, ei tuota tyydytystä,\nse kasvattaa orjanmieltä. Kun katselee miljoonakaupungin tehtaista\npalaavaa työmieslaumaa tai jossain pilvenpiirtäjän konehuoneessa tai\nhississä koneellisesti toimivaa naista, muistuu mieleen muinaisten\nmahtavien Egyptin pyramiidien rakentajat ja jyviä jauhavat, itkevät\nnaiset. Näiltä ihmisiltä on elämän onnen suurin välttämättömyys,\n_luomisen_ ilo, kokonaan kielletty. Sillä eihän ihminen tavoittele\nvain hyviä päiviä ja helppoja raha-ansioita, luomiseen — vaikkapa\nvähäiseenkin — on hänellä rajaton halu. Koneellisessa työssä tehtaissa\ntulevat ihmiset julmiksi, kovasydämisiksi ja rajuiksi, vieläpä\npetollisiksikin. Amerikka ylpeilee teollisuudestaan ja teollisuuden\nsynnyttämästä kaupunkilaisuudestaan, eikä syyttä, mutta ylpeilköön\nvain. Kukaan ei ole vielä laskenut ja tiliä vaatinut miten paljo\nsisäistä ilomielisyyttä, miten paljo hiljaista tyytyväisyyttä ja\nkypsynyttä luomis- ja työkykyä se on koko ihmiskunnalta tukahduttanut.\nMutta tulee aika, jolloin tämäkin vaatimus esitetään, sillä Jumala ei\nanna itseänsä pilkata.\n\n[Kuva: Osa New Yorkia.]\n\nAmerikka on kaupunkilaisuuden luvattu maa, yli 50 % asuu sen väestöstä\nkaupungeissa.\n\nSe on Amerikan suurin onnettomuus. Kansan elämäntavat turmeltuvat,\nsielu väsyy, aistielämä kiihottuu, sanalla sanoen: elämä muuttuu\nbaabelintorni-elämäksi, jolloin kaikenlainen jumalallinen poljetaan\nalas maahan. Mutta silloin myös kansakuntaa odottaa Baabelin tornin\ntraagillinen kohtalo.\n\nTyönjako teollisuuden alalla paloittelee ihmisen pieniin elämän\nsirpaleihin, niin että ihmiselle itselleen jäävä henkinen voima ei\nriitä mihinkään. Kaikki se valitus ja tuskanhuuto, joka Amerikan\nmiljoonakaupunkien tehtaista kohoaa ylös korkeuteen, johtuu yksinomaan\nsiitä, että aikakauden korkea teollisuuskulttuuri kehittää ihmisessä\nkaikkea muuta paitsi ei _ihmistä_. Oma etu, trustin etu ja tuotannon\nlisäys ei välitä ihmisolennon valistamisesta, vahvistamisesta,\njalostamisesta tai kehittämisestä. Jos työmies kuolee, otetaan toinen.\nKoneen yksi rikkoutunut ratas tuottaa enemmän harmia kuin työmiehen\nkuolema. Edellinen täytyy ostaa, jälkimäisen saapi ilman.\n\nSuuri kasvatusoppinut Foerster sanoo, että me ihmiset \"teemme harvoin\nitsellemme tiliä siitä, miten suuressa määrin kaikkea iloamme masentaa\nsiitä osattomaksi jääneiden mieliala: naurumme muuttuu hillitymmäksi,\nmeluava ilomme tuntuu teennäiseltä ja on sisimmältä olemukseltaan\npikemmin itsemme pettämistä kuin välitöntä riemua. Pintapuolisinkaan\nihminen ei pääse tästä kirouksesta vapaaksi. Vaikkapa yhteiskunnalliset\nvastakohdat eivät häneen sisäisesti vaikuttaisikaan, kuuluu kuitenkin\nvalitus kadulta hänen korviinsa, hän näkee uhmaavia ja jäykistyneitä\nkasvoja, hän kaipaa niissä myötäilon ilmettä ja häiriytyy siitä, mikä\nnäiden kasvojen ja ilmeiden takana on. Voidaksemme nauraa täytyy meillä\nolla omantunnon rauha, sillä vilpitön nauru tulee syvältä, kuivatuista\nkyynelistä, katkotuista kahleista ja voitosta itsekkyyden ylitse.\nEpäilemme omaa nauruamme, jos muut vaikenevat; ilo on kuorolaulua. Me\nemme enää tiedä mitä onni on. Me opimme sen tuntemaan vasta silloin\nkun teknillinen kehitys ja yhteiskunnallinen järjestys on voittanut\nsen suuren yhteiskunnallisen murroksen, johon suurteollisuus, luomalla\nsuurkaupungit, on meidät vienyt, ja _korkeammat ihanteet jälleen tuovat\nsiunausta ihmiskunnan yhteistyölle._\"\n\n[Kuva: Singerin tehdasyhtiön talo, New Yorkin ylpeys.]\n\nOnneton, sisäisesti onneton on miljoonakaupungin ihminen. Sitä\ntodistaa kaikkein parhaiten suurkaupunkien luonnottomuuksiin\nkehittynyt huvielämä. Sydäntäkouristavaa on katsella esim. New Yorkin\nhuvipaikkoja. Mitä kaikkea voidaan kansalle vapaasti tarjota! Ihmisen\nkurjuuden kuva on täydellinen suurkaupunkien ilopaikoissa. Meistä\ntuntuu, että tuo amerikkalaisuudelle ominainen meluisa, ajattelematon\nilo on seurauksena rasittavasta, kuluttavasta ja _tylsistyttävästä_\ntyöstä; näännyttävässä taistelun tuoksinassa ja hyörinässä\njokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi menettää sielu kyvyn puhtaampiin,\njalompiin ja hiljaisempiin nautinnoihin. Luonnosta nauttiminen,\nruumiillinen virkistyminen, laulu luonnossa, leikit perheenjäsenten\nkesken j.n.e. eivät tyydytä suurkaupunkilaisen huvitteluntarvetta.\nTylsistyneet tai sairaat hermot tarvitsevat kiihoittavampia nautintoja.\nIlon tarkoituksena ei olekaan virkistyminen vaan unohtaminen, saada\nedes hetkeksi unohtumaan elämän raskas ja synkkä taakka. Yksinäisyyden\npelko ajaa onnettoman sairashermoisen suurkaupunkilaisen jännittäviin\nhuvipaikkoihin. Saksalaisen Nietzschen sanat \"Ei ilo vaan ilottomuus on\nkaiken irstailun äiti\" pitää paikkansa suurkaupunkien huvitteluelämää\ntarkastellessa, sillä \"meluavan ilon ja mykän epätoivon eroittaa\ntoisistansa kaikkialla maailmassa vain ohut seinä\", sanoo ajattelija\nRuskin.\n\nOn selvää että \"ylempien piirien\" seura-elämä ei ole sen parempaa.\nSovinnaista valheellisuutta ja turhamaisuutta, määrättyä\nkohteliaisuutta ja pinnalle siveltyä koristeellisuutta. Siinä kaikki.\n\nSuurkaupunkilainen pyrkii kesäksi maalle. Sen vaikuttaa sisäinen\nluonnottoman kaupunkilaiselämän synnyttämä sielun ja hermojen nälkä.\nMutta Amerikassa ovat tällaiset kesäretket tulleet muodin ja urheilun\nasiaksi, ne eivät voi enää herättää rakkautta luontoon eivätkä tarjoa\ntodellista syvää virkistystä. Matkustelun varjopuolet ovat siinä,\nettä se tekee ihmisen kylmäksi ja välinpitämättömäksi pienempää\nluonnonkauneutta kohtaan. Kotiseudun maaperän pitää olla sinä\nlähtökohtana, joka aina ihmistä virkistää. Ja se tekeekin sen, jos vain\nrakastamme sitä.\n\nMiljoonakaupunkilaisella ei ole kotiseutua. Hän on todella kuin\npaimentolainen, ilman mitään kiinnekohtaa mailmassa. Tästä seuraa, että\naikakautemme kaupungeista johdettu kulttuuri on vieraantunut luonnosta.\nMiljoonakaupunki esikaupunkeineen, suunnattomine kivitaloineen ja\nkasattuine ihmisineen on astunut luonnon sijaan.\n\n\"Kaupunkilaislapsi on pelkkä kulttuuritaimi\", sanoo Valter ja jatkaa:\n\"eikä milloinkaan lapsi vaan ansarimaisesti liikakypsyyteen kehitetty\nihmiselämä. Ihminen ei voi rangaistuksetta vieraantua luonnon\ntarjoamista nautinnoista. Surkuteltava on se, jolle luonnon tarjooma\nilo on vierasta\".\n\nOikea suhde luonnon ja kulttuurin välillä on hävinnyt.\nKulttuuri-ihminen ei enää tiedä miten tulisi elää luonnon parissa.\nMiljoonakaupunkilaisten \"maallakäynnit\" muistuttavat hyökkäystä niihin:\nrevitään kukkia ja puita, tallataan viljelyksiä y.m., ollaan sanalla\nsanoen aivan kuin humalassa.\n\nOn selvää, että myöskin amerikkalaiseen taiteeseen voimakas\nkaupunkilaisuus on lyönyt leimansa. Kirjallisuus muuttuu yhä\nenemmän heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. Jännittävät\nsalapoliisiromaanit ja chaplinimaiset ilveilijät ovat etualalla.\nTällaisella taiteella ei totisesti paljoakaan ilahduteta ihmissydäntä\neikä valaista yksilön ja kansakunnan elämää. Se on todella \"taidetta\ntaiteen vuoksi\", s.o. = ei mitään, sillä tarkoituksettoman taiteen\nteoria ei ole elävän elämän synnyttämä eikä myöskään lämminverisen,\nluomiskykyisen taiteilijamielen keksimä. Teoria \"taidetta taiteen\nvuoksi\" on suurkaupunkien turmeleman vähäveristen taideharrastajain\nkeksimä abstraktsioni.\n\nTaiteella on ja tulee olla tarkoitusperänsä. Suuri Goethe jo valitti,\nettä hänen aikakautensa kaunokirjallisuudelta puuttuu suuret päämäärät\nsiihen mikä on turmeltumatonta ja tervettä. Schiller määrittelee\ntaiteen seuraavalla tavalla: \"Taide on ilolle pyhitetty; mikään tehtävä\nei ole suurempi ja vakavampi kuin ihmisten onnellistuttaminen. Oikeata\ntaidetta on vain se, joka tuottaa korkeinta nautintoa. Ja korkeimman\nnautinnon tuottaa kaikkien voimiensa eloisassa leikissä kilvoitteleva\nvapaa mieli\".\n\nOikea taide, jos se esittääkin kammottavaa ja jännittävää, käyttäen\nharmaita ja veriruskeita värejä, ei unohda kirkastavaa auringonsädettä,\nvapauttavaa sanaa, kohottavaa aatetta joka virkistää ja _vapauttaa_,\nrikastuttaa ja onnellistuttaa ihmistä.\n\nNämä ominaisuudet puuttuvat hyvin suurelta osalta amerikkalaiselta\ntaiteelta ja kaunokirjallisuudelta. Ne puuttuvat siksi, että\nmiljoonakaupunkilaisuus painaa raskaana taakkana muuten nuorta\nja voimakasta amerikkalaista kulttuuria. Kurjuus tulee suurista\nkaupungeista, niistä tulee taidekurjuuskin. Lämmintä ja puhdasta\ntaidetta on kovin vähän, sellaista taidetta jota kansakin ymmärtäisi,\nmutta joka siitä huolimatta olisi tunnesyvää, iloista ja nuorta.\nNykyinen taide on kylmää, likaista ja äitelää. Epätoivon huokaus nousee\nrinnasta kun katselee esim. nykyaikaisten maalarien taulunäyttelyä,\nniin Europassa kuin Amerikassakin, pienen Helsinkimmekin huomioon\nottaen, sillä pitäähän toki meidänkin olla ymmärtävinämme kretliinistä\nnaamaa ja viheriäistä järveä. Kuinkas muuten! —\n\nSamanlainen huokaus nousee rinnasta kun lukee sitä seikkailu- ja\nilveilyromaanikirjallisuutta, jota ennen kaikkea Amerikka ihmiskunnalle\npurkaa. Tällainen taide ei tarjoa edes perunoita hopeamaljakossa,\nkuten Goethe sanoo, vaan se tarjoaa suorastaan likaa. Sairaaloisia\nvaistojaan seuraten sellainen kirjallisuus viljelee kaikkea iljettävää,\npaheellista ja eläimellistä ja tahraa kaiken mikä on jaloa ja pyhää.\nSellainen taide surmaa ihmisen sielun. Se on koko ihmiskunnalle\nvaarallista. Sellainen taide palvelee pimeyden valtakuntaa.\nAmerikkalaiset \"chaplinit\" ovat paholaisen lähettejä. Heidän taiteensa\non jos mikä \"sairashuonerunoutta\", käyttääksemme taas Goethen sanaa\neräästä hänen aikakautensa taiteesta, joka oli suuresti sukua tälle\npuheenaolevalle \"runoudelle\". Täytyykö meidän, ollaksemme vilpittömiä,\nolla raakoja, eläimellisiä ja kyynillisiä? Onko elämässä todellista\nvain pinta vaahto eikä syvemmät vedet? Onko todellista vain lika eikä\nkirkkaat tähdet? Eikö ihanne ole kaikkein todellisinta siitä, mitä me\nihmiset omistamme, ja eivätkö idealistit ole todellisuuden parhaita\ntulkitsijoita — huudahtaa Goethe. \"Tällaiset taiteilijat ovat raukkoja,\njotka eivät voi auttaa itseänsä eivätkä muita\" — jatkaa sama suuri\nihminen ja runoilija.\n\nTervettä on sen sijaan se amerikkalainen taide, joka elää ja liikkuu\nmiljoonakaupunkilaisuuden vaikutuksen ulkopuolella, _luonnossa_,\nmuinaisissa aarniometsissä, viljavilla jättiläisfarmiseuduilla,\nuurastavien ja ponnistavien intiaanien piirissä. Se on elämää, josta\nvoidaan varsinkin nuorison, koko maailman nuorison puolesta Amerikkaa\nkiittää. Se on tervettä, siinä yhtyy idealismi ja realismi ihanaksi\nmusiikiksi. Sille pohjalle voidaan uutta, puhdistuvaa amerikkalaista\ntaide-elämää rakentaa. Se on pohja, joka kestää. Sillä sellainen taide\npalvelee Jumalan tarkoitusperiä. Siinä taiteessa näemme sankareita,\njaloja naisia, urhokkaita taistelijoita ja nuoria ihmisiä, jotka\niloitsevat luonnosta, iloitsevat keväästä ja auringosta. Sellainen\ntaide ylentää mieltä ja ilahduttaa sydäntä ja ymmärtää kansaa ja kansan\ntarpeita. Siinä on sen salainen tenhoava voima.\n\nOlemme ehkä liiankin kauan viipyneet amerikkalaisten miljoonakaupunkien\n\"lumoissa\". Olemme sen tehneet siksi, että kuulumme isänmaassamme\nniihin, jotka täällä kaukana syrjäisissä oloissakin tuntevat nykyisen\nmaailman baabelintorni-legendan painostavaa ja hermostuttavaa\ntuskaa. Jumala loi ihmisen luontoon, käski hänen sitä viljellä\nja varjella. Mutta ihmiskunta on aina uudelleen ja uudelleen\nryhtynyt Baabelintorneja rakentamaan ja siten kapinoimaan suuren\nLuojan tarkoitusperiä vastaan. Aina on myöskin Luoja astunut alas\nja \"sekoittanut\" kapinoitsijain \"kielet\", niin että he eivät ole\ntoinen toistansa ymmärtäneet. Aikakautemme kulttuuri-ihminen on\ntuollainen hermostunut \"sekoittunut kieli\", joka ei ymmärrä toisia\nja jota eivät taas toiset ymmärrä. Koko maailma on kuin suuri\nhermosairaala ja on sitä siihen asti kunnes ihmiskunnalle selviää\nsuurten miljoonaihmiskeskusten synnyttämä kurjuus ja kunnes rauhaisat,\nluonnossa elävät maaseutu-ihmiset ottavat yhteiskunnallisen johtovallan\nnäiltä hermosairailta, babelintorni-ihanteen lumoavilta Jumalan viralta\npoispanijoilta pois.\n\nSitte vasta alkaa ihmiskunnalle uusi aika. Silloin ei tunneta eikä\ntarvita niitä henkisiä ja ruumiillisia puoskareita, joita esim.\nAmerikka on aivan täynnä. Tulee aika, jolloin Amerikassakin tämä\nhuomataan. Merkkejä siitä on jo olemassa. Niistä tuonnempana.\n\n\n\n\nVAIKUTELMIA NEW YORKIN SUOMALAISISTA.\n\n\nToimittaja Antero Riippa ja konsulaatin virkailija tuomari A. J.\nJalkanen olivat rannassa vastassa. Miesten kärsivällisyys joutui\nkoetukselle, sillä tullista en tahtonut mitenkään selviytyä, mukanani\nolevia kirjoja kun tullipuplikaanit epäilivät bolshevistisiksi.\nViimein kuitenkin selvittiin matkalle ja niin päästiin onnellisesti\ntuon miljoonakylän maanalaisella junalla Brooklynin puolelle. Täällä\nvietiin mies \"Kalevan naisten\" omistamaan \"kotiin\", jossa asuu — kuten\nnimikin sanoo — ainoastaan naisia. New Yorkin suomalaiset naiset\novat tarmokasta väkeä, heillä on oma koti, suuri ja komea. Miehet\neivät kykene naisten kanssa kilpasille tässä Amerikan porstuassa. New\nYork on siirtolaisten läpikulkupaikka, joka vaikuttaa m.m. sen, että\nkansalaisillamme täällä on sangen vähä yhteisharrastuksia ja sekin\nmitä on tapahtuu pääasiallisesti sosialismin hengessä. Työväen talo on\nmahtava, samoin työväen osuuskauppa toimii reippaasti.\n\nPuhumaan jouduin Imatra-seuran \"haalille\". Oli juuri uudenvuoden\naattoilta. Tämä Matti Kurikan perustama seura vietti\nuudenvuodenyötänsä. Ohjelman lisänä oli \"Suomi-vieraan\" puhe.\n\nPuhumapaikalle mennessä tapasimme juopuneita suomalaisia, jotka\ntalon porttikäytävässä tervehtivät meitä aito suomalaisella tavalla,\nkiroten ja meluten. Koko \"juhla\" oli tavattoman raskas ja painostava.\nKuulijoita viitisenkymmentä, suurin osa matti-kurikkalaisia\nihanneihmisiä. Raskaalla mielellä lähdimme täältä pois. Alku ei ollut\nlupaava.\n\nPuhuin New Yorkissa vielä kahdessa paikassa: erään kirkon alasalissa\nja \"Tähti\"-raittiusseuran juhlassa. Molemmissa paljo väkeä ja innostus\nsuuri.\n\nMiljoonakaupungin tylsistyttävä vaikutus näkyy silmiinpistävästi\nmyöskin suomalaisissa. Henkisesti väsyneitä, alakuloisia ovat New\nYorkin suomalaiset. Heille, suurimmalle osalle, ei merkitse mikään\nmitään. He elävät tuollaisessa henkisen tylsyyden tilassa, ikävöiden\nkotiin, tai pääsyä edes jonnekin muualle. Kaikki elävät ja toimivat\nvain \"toistaiseksi\". Nuori polvi elää aito newyorkilaiseen malliin.\nPurevat purukumia niin että puuteri poskista pölynä putoilee. Käyvät\nhuvittelupaikoissa, laulavat englanninkielisiä lauluja ja lukevat\njännittäviä salapoliisiromaaneita. Toiset taas vaipuvat fanaattiseen\nuskonnolliseen kiihkoiluun ja hyvin paljo sortuu tuon suuren kaupungin\nkammottavaan lokaan. Aniharvat New Yorkissa menestyvät. Poikkeuksen\ntekevät suomalaiset palvelustytöt, joitten kysyntä on suuri ja joista\ntäytyy sanoa, että he ovat paljo kunniaa kansallisuudelleen tuottaneet.\n\nNew York ei ole mikään suositeltava paikka siirtolaisille vaikka siellä\nonkin nykyään noin 30 tuhatta suomalaista. Monelle suomalaiselle,\nja mikä kummallisinta: monelle n.s. paremman kodin lapselle on\ntämä kaupunki muodostunut mitä syvimmäksi lankeemuksen paikaksi.\nEnsimmäisenä kuukautena siellä herrassiirtolaiset tepastelevat\nsilkkipytty päässä etsien kotimaassaan totutulla tavalla \"hyvien\npaperien\" avulla paikkoja. Kahden kuukauden kuluttua on herraskaiset\npukimet pantattu ja kolmen kuukauden päästä miehet kerjäävät,\nlakasevat katuja tai tekevät jotain muuta samanarvoista työtä. Eräskin\nkauppaneuvoksen poika, entinen haminalainen kadetti, joka ennen\nHelsingissä loistopäivinään käväsi eräästä helsinkiläisestä hotellista\nylimääräisellä junalla Riihimäeltä yhden tulitikkulaatikon ostamassa,\njoutui New Yorkissa sellaiseen puutteeseen, että söi kadulta etsimiänsä\nperunankuoria y.m. koirain ruokaa. Näin käy yläluokka-siirtolaisille,\nniille jotka ovat kotimaassa kasvatetut \"paremmiksi ihmisiksi\".\n\nToisille taas, jotka omaavat tarmoa ja luonteen ryhtiä, käy paremmin.\nTapasin eräänkin helsinkiläisen maisterin kantamassa tiiliä\nrakennuksella. Eräs nuori talonpoikaisesta kodista lähtenyt pastori\nteki puusepäntyötä ja sanoi sen \"paremmin vetelevän kuin papin\nviran\". Ainoastaan lujaluontoinen, siveellisen ryhdin omaava terve,\nälykäs työmies kykenee New Yorkissa itsellensä jonkinlaisen aseman\nraivaamaan. Suomalaisista kunnon miehistä on tässä kaupungissa puute.\nSillä vain aniharvoissa tapauksissa suomalaisen miehen luonteenlujuus\nkestää tämän maailman suurimman kylän kiusaukset ja viettelykset.\nMonia pöyristyttäviä kertomuksia tietävät siirtolaispapit kertoa\nkansalaistensa lankeemuksista tässä kaupungissa. Usein siellä\nihminen katoaa tielle tietymättömälle, vajottuaan ensin eläintäkin\nalemmaksi. Itsemurhia tapahtuu tiuhaan ja mielisairaus yllättää monen.\nNiin että jokaisen Amerikkaan menevän pitäisi välttää New Yorkiin\nasettumasta ja pyrkiä muualle, sillä ei missään koko Amerikassa\nole menestymismahdollisuudet niin vähäiset kuin tässä kaupungissa,\nainakin mitä miehiin tulee. Synkkiä ja mustia ovat ne havainnot, mitä\nvieraileva suomalainen saapi kansalaistensa elämästä New Yorkista.\nHenkistä hätää ja onnettomuutta näkee siellä kaikkialla. Onni\nonnettomuudessa on se, että monetkaan, varsinkin kauemmin tuossa\nkaupungissa eläneistä, eivät tuota synkkää tilannetta huomaa ja tunne.\nHe ovat tylsyneet ja tottuneet kaikkeen.\n\nMyönnettäköön kuitenkin, että paljo poikkeuksia, vieläpä kauniitakin,\non olemassa.\n\n\n\n\nKIERTOMATKA \"MAASEUDULLA\".\n\n\nJännittynein mielin, hiukan arkana hyvästelin ystävällisiä saattajiani\nMr Riippaa ja Jalkasta New Yorkin suurella rautatieasemalla, sillä nyt\nvasta alkoi matka eteenpäin yksin, ilman tulkkia ja seuraa. Piletti\nostettiin Worcester-nimiseen kaupunkiin. \"Turvaa aina mustiin poikiin\"\n— huusi mr. Riippa perääni astuessani pitkään pikajunaan. Tämä neuvo\nolikin erittäin tarpeellinen, sillä ilman noita \"mustia poikia\",\nneekereitä, joita on palvelijoina makuuvaunuissa, ravintoloissa ja\nasemilla, olisin monesti huutavassa hukassa ollut.\n\nAmerikkalaiset vaunut ovat pitkiä ja siistejä, eri luokkia ei ole,\nellei makuuvaunuja sellaisiksi lueta. Matkustajat ovat siististi\npuettuja, varsinkin naiset. Junailijat ystävällisiä ja iloisia. Jos\nvaunuissa on lapsia, tulevat ne ennenpitkää kaikkien tuttaviksi ja\nystäviksi. Amerikkalainen rakastaa lapsia. Miesten huomaavaisuus\nnaisia kohtaan on silmiinpistävä. En kertaakaan nähnyt naisen\npoistuvan vaunuista itse matkalaukkuaan kantaen. Sen tehtävän toimitti\ntavallisesti jarrumies, jollainen on aina joka vaunussa. Seurustelu\non vilkasta, joka usein kiihtyy kaikkien vaunussaolijain yhteiseksi\nmeluavaksi nauruksi ja kujeiluksi. Jokaisessa junassa on aina, usein\nuseampiakin, kauppiaita. Myydään makeisia, kirjoja, vaatteita,\npostikortteja y.m. Yht'äkkiä ilmaantuu matkustajan eteen esim.\nmakeiskauppias, valkoinen esiliina edessä, ja tarjoaa lusikalla suuhun\nhoukuttelevaa makeista. Hän antaa sen ilmaiseksi, maistiaisiksi. Kohta\nsen jälkeen hän tulee uudelleen ja asettaa kokonaisen makeispussin\nmatkustajan pöydälle ja menee menojansa. Ilmaiseksi annetun makeisen\nmaku suussa kiihoittaa matkustajaa avaamaan tuon pöydällä lepäävän\nhoukuttelevan makeispussin. Kun se on tapahtunut, tulee myyjä ja perii\nmaksun, ottaen tietysti koron kanssa sen ilmaiseksikin antamansa\nmakeisen hinnan.\n\nSamoin menetellään kirjain kanssa. Jos sen edessään olevalta pöydältä\nkäteensä ottaa, niin maksa pois! Sinä olet sen silloin ostanut.\n\nNäin amerikkalainen kauppaa tekee. Hän ei odota ostajaa, vaan hän myy\nmelkein vaikka mitä ja kelle tahansa.\n\nPiletit ovat toisenlaisia kuin meillä. Jos on pitempi matka, on piletti\nkuin useasta paikasta rei'itetty pitkä onnenlehti tai sanomalehtimiehen\npaperiliuska. Ellei matkustajan tarvitse junaa vaihtaa, ottaa junailija\nheti piletin pois ja pistää erivärisen, sormenmittaisen paperiliuskan\nmatkustajan lakkiin tai sitä varten seinässä olevaan pihtiin. Liuskassa\non aseman numero, josta jarrumies heti näkee mille asemalle matkustaja\njää. Pilettiä ei näin ollen tarvitse alituiseen \"näyttää\" kuten meidän\njunissamme.\n\nAsemat ovat vaatimattomia ja pieniä. Asemasiltoja ei ole, jarrumies\nasettaa pienen pallan vaunun rappusten eteen. Siinä käytännöllisen\namerikkalaisen \"platformu\". Virkailijain toiminta asemilla on\nreipasta ja työ tehoisaa. Asemilla, joissa meidän maassamme hääräilee\nparikymmentä miestä, on vain pari kolme henkilöä. Siinä kaikki! Sama\nmies lakaisee lattiat, lämmittää kamiinat, sähköttää, ottaa vastaan\ntavarat, myy piletit j.n.e. \"Herra\" ja \"palvelija\"-järjestelmää ei ole.\nSuurilla kaupunkien asemilla on tietysti järjestys toisenlainen.\n\nSuomen rautateitten johtomiesten kannattaisi perusteellisesti tutustua\namerikkalaiseen järjestykseen. Luulisimme, että siitä koituisi\npaljon hyötyä meidän vanhentuneelle, kankealle ja kannattamattomalle\njärjestyksellemme.\n\nMakuuvaunut ovat tilavia ja käytännöllisiä. Alimmat vuoteet\nmuodostetaan istuinpenkeistä, ylimmät ovat sopivasti katon ja seinän\nnurkkaukseen käännetyt. Vaunu jaetaan verhoilla osastoihin, joissa\non aina kaksi makuupaikkaa, toinen ylhäällä, toinen alhaalla. Mitään\neri osastoja naisia varten ei ole, kaikki ovat yhdessä. \"Mustat\npojat\", neekerit siivoojina, jotka kohteliaasti harjaavat vaatteet,\nkiillottavat kengät ja palvelevat matkustajia.\n\nWorcesteriin saavuin iltapäivällä. Ensimäinen junamatka yksin oli\nonnellisesti päättynyt. Ystävällinen vastaanotto ja erinomaisesti\nonnistunut puhetilaisuus väsyttävän, henkisesti kuolleen New Yorkin\njälkeen teki virkistävän vaikutuksen. \"Maaseutu\" Amerikassakin on\nsentään vielä aivan toista kuin mitä suuressa New Yorkissa tuntee\nja kokee. Tosin Amerikan maaseutu on jo pitkälle kaupunkilaistunut,\npitemmälle ehkä kuin missään muualla maailmassa, mutta sittenkin\njälellä on vielä selvä maaseudun tuntu ja henki.\n\nMassan valtiossa puhuin vielä Fitchburgissa, Maynardissa ja Quincyssä.\nKaikissa paikoissa mitä ystävällisin vastaanotto ja erinomainen\nkuulijakunta.\n\nOn mahdotonta viipyä pitkälti kaikissa käymissäni paikoissa, sillä\nsiitä paisuisi liian suuri kirja. Sen sijaan kerron jotakin niistä\npaikkakunnista, joista sain mieliinpainuvimmat muistot ja vaikutteet.\nVaikeata se on, sillä kaikkialla sain osakseni sellaista huomiota ja\nystävyyttä, joka ei koskaan unohdu.\n\n\n\n\nASHTABULA HARBOR, OHIO.\n\n\n[Kuva: John E. Glantz, amerikkalainen lakimies.]\n\nMatkan mieliinpainuvin paikka oli ehdottomasti Ashtabula Harbor,\nOhiossa. Kohta asemalle astuessa huomasi tulleensa isänmaatansa\nkaivaten rakastavien kansalaisten pariin. Lakimies J. E. Glantzin\nkomea \"kaara\" s.o. auto kiidätti miehen Glantzin sievään kotiin. Tämä\nisokyröläinen \"loijari\" on näyte etelä-pohjalais-amerikkalaisesta\nsivistyneestä miehestä. Näyte siksi, että on niin sangen vähän\nkorkeampaa amerikkalaista sivistystä saaneita etelä-pohjalaisia\n_miehiä_ Amerikassa. Ashtabula Harborissa on kuitenkin sellaisia\nuseampiakin. Sellainen on esim. laihialainen liikemies ja varakonsuli\n_Kalle Potti_. Mies ei tosin liene yliopistollista sivistystä saanut,\nmutta sivistynyt etelä-pohjalainen toimen mies hän on. — Lakimies\nGlantz on nykyään Suomessa.\n\nAshtabula Harbor on yksi kaikkein suurimpia suomalaisseutuja\nYhdysvalloissa. Sen vuoksi viivymme täällä hiukan kauvemmin ja annamme\nkonsuli Potin kertoa:\n\n_\"Amerikan helvetti.\"_\n\nAshtabula Harboria kutsuttiin yhteen aikaan \"Amerikan helvetiksi\",\nsiksi raakaa elämää on siellä eletty. Suomalaisia tuli tänne v. 1872.\nKaupunki oli siihen aikaan rauhallinen satamakaupunki, mutta pian sen\njälkeen alkoi kaupunki muuttua mitä kauhistuttavammaksi roskaelämän\npesäpaikaksi. Kapakoita ilmestyi kuin sieniä sateella. Rahat ja\nihmisyys katosivat näissä \"helveteissä\". Kaikki suomalaiset järjestään\nsortuivat kapakkaan. Ei auttanut sivistys, ei uskonto. Kerrankin tuli\npohjalaisia körttiläisiä suurempi joukkue seutukunnalle. Aluksi he\npitivät seurojansa, mutta ennenpitkää, heiluivat hekin puukot käsissä\nkapakan tanssihuoneen lattialla. Miestä arvosteltiin tappelukuranssin\nja juopottelukyvyn mukaan. Tytöt ihailivat suurinta tappelijaa. Kaikki\njumaloivat kapakka-tanssiaisten suurinta mellastajaa.\n\nTällainen elämä kuitenkin herätti parhaimmiston ajattelemaan. He\nhuomasivat, että suomalaisten perikato on lähellä, ellei muutosta\naikaansaada. Kirjoitettiin Turun arkkipiispalle ja pyydettiin\nsuomalaista pappia paikkakunnalle, mutta arv. piispa ei suvainnut edes\nvastata kirjeeseen. Kuvaavaa meidän kirkkoruhtinaillemme! Japani-\ny.m. lähetystä harrastetaan, mutta omien kansalaisten avunanomus\nkaukaa lännestä kaikuu kuuroille korville. Sattumalta sattui kuitenkin\npastori Backman Suomesta palatessaan v. 1881 poikkeamaan Harboriin\nja hänen välityksellään alkoivat ruotsalaiset Augustana-opistosta\nhommata suomalaisille pappia. Pastori J. J. Hoikka saapuikin keväällä\n1882. Hän kuitenkin oli vain muutaman kuukauden. Oli taas muutama\nvuosi sellaista, ettei mitään toimittu. V. 1884 saapui kuitenkin mies,\njonka ansiot ovat suuret Amerikan suomalaisten sivistysharrastuksia\ntarkastellessa. Se mies oli maisteri J. V. Lähde. Suomen tasavalta\non yhdelle ja toiselle kunniamerkkejä Amerikkaan asti lähetellyt,\njopa sellaisillenkin, jotka merkkejä pilkaten käyttävät niitä\nnaamiohuveissa, mutta monet J. V. Lähteen kaltaiset taistelijat ovat\nunohtuneet.\n\n[Kuva: V. Lähde.]\n\nVihtori Lähde perusti Harboriin \"Yhdysvaltain Sanomat\"-nimisen\nsanomalehden.\n\nV. 1885 perusti August Edwards ja Chas. J. Stenroos Harboriin\nraittiusseuran. Se vasta oli alku paremmalle tielle. Tämä \"Hyvä\ntoivo\"-niminen raittiusseura oli ensimäinen Ohion valtiossa.\nEnnenpitkää alkoi elämä muuttua. Perustettiin raittiuslehti nimeltä\n\"Perheen Ystävä\", josta niinikään tuli ensimäinen raittiuslehti\nAmerikan suomalaisille. Nyt alkoi ylösnousemuksen aika. Miehet\nhäpesivät huonoa elämäänsä, naiset lakkasivat käymästä kapakoissa j. n.\ne.\n\n[Kuva: Ashtabula Harborin suomalaisia.]\n\nKapakka-puolue tuli raivoihinsa. Uhattiin viedä henki innokkaimmilta.\nVihdoin pitkän kamppailun perästä, jossa kaikkivaltiaan dollarin\napua käytettiin, voitti kapakkapuolue ja \"Hyvä Toivo\" tapettiin.\nKullekin jäsenelle maksettiin 10 dollaria ja niin raukat möivät\nesikoisoikeutensa hernerokkaan. Juoppous alkoi nyt uudelleen\nvoittokulkunsa. Tuhannet perheet kotimaassa ja Amerikassa odottivat\nturhaan isältä rahakirjettä tai kapakasta kotiin. Kaikki ansiot menivät\nkapakoitsijain pohjattomaan kitaan.\n\n[Kuva: Eljas Maunus. Vanhin suomalainen Ohiossa.]\n\nRaittiuspuolue ei kuitenkaan kokonaan kuollut, vaan se varusteli\nhiljakseen uutta taistelua. Tilattiin kirjoja Suomesta. Pidettiin\npuheita ja vihdoin perustettiin uusi seura nimeltä \"Hyvä Tahto\". Tämä\ntapahtui 1887. Kirjaston ja tämän seuran avulla alkoi uusi voittoisa\ntaistelu kapakkapuoluetta vastaan. Uudet tarmokkaat miehet, sellaiset\nkuin pastori Frans Lehtinen ja W:m Williamsson olivat voittamattomia.\nUskonnolliset kiistakysymykset saivat taas aikaan sen, että \"Hyvä\nTahto\"-seura kuoli. Kapakoitsijat riemuitsivat, antoivat ilman ryyppyjä\nsuomalaisille ja niin alettiin uudelleen luisua onnettomuuden kuilua\nkohti.\n\nNäihin aikoihin saapui Suomesta innokas, nuori pastori Aapeli Kivioja,\njoka perusti kolmannen kerran raittiusseuran pannen sille nimeksi:\n\"Kunto\". Tämä perustus oli pitävä. Tämä seura perustettiin vuonna 1892.\nHarborissa on vieläkin pari sellaista miestä, jotka olivat perustamassa\ntätä seuraa. Toinen niistä on vanhin seutukunnan suomalainen Eljas\nMaunus.\n\nMonien vaiheiden ja sitkeiden taistelujen perästä on vihdoin\npäästy siihen, että nykyään on suomalaisten sivistysharrastukset\nHarborissa korkeammalla kuin yhdenkään toisen kansallisuuden. Lapset\novat korkeakouluissa ensimäisiä. Pankeissa, postitoimistoissa,\nrautateillä y.m. tapaat sivistyneitä suomalaisia. Pikajunaa kuljettaa\nsuomalainen mies j.n.e. Yliopistoissa on paljo suomalaisten lapsia.\nKolme suomalaista lakimiestä on kaupungissa. Ähtäriläinen lääkäri\nPaul J. Colander nauttii suurta kannatusta. Suomalaisilla on komea\nraittiusseura Sovinnon talo, joka on suurin puutalo koko Ohion\nvaltiossa. Se on tullut maksamaan 20 000 dollaria. Talon keskikerros\non oopperahuoneena. Kolmas kerros on kokoushuoneita täynnä ja alinna\non urheiluhuoneisto. Seuralla on suuri kirjasto, käsittäen noin 2 000\nnidosta. Tornikello on Jalasjärveltä erään kuulun Könnin oppilaan\ntekemä. Suuri soittokunta \"Humina\" on koko Harborin ylpeys. Se on\nSuomessa vierailleen Louhen veroinen.\n\nKaupungissa on vielä kolme kirkkoa: Suomalaisilla lähetystalo ja\nkirkko, uudestakastajilla on kirkkonsa ja pelastusarmeijalla komea\ntalo. Uskonnollinen elämä on siis vilkasta ja voimaperäistä. Kalevan\nritareilla ja Kalevan naisilla on oma talonsa. Tämän kansallisen\nliikkeen kehityksestä puhutaan edempänä enemmän. Kalevaisilla on\noma huvilansa Eriejärven rannalla. Puistoa sen ympärillä kutsutaan\nKalevanpuistoksi. Tukevin Kalevan Ritari on kälviäläinen urakoitsija\n_Kalle Hukari_. Mies painaa yli 300 paunaa eli 150 kg. Rehti\npohjalainen, oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole. Suomalaisia\nliikkeitä on yhteensä 35. Kylpylaitoksia viisi, hierojia kolme,\nluonnonparantajia yksi, jolla on myöskin oma parantola. Harborin ja sen\nympäristön väkiluku on noin 15 000. Ashtabula Harborissa on 6 tuhatta\nsuomalaista.\n\n[Kuva: Kalle Hukari Kälviältä.]\n\nNäin kertoeli mr Potti.\n\nLuentopaikalla Sovinnon haalilla oli yleisöä kaikki sivuhuoneetkin ja\neteinen täynnä. Isänmaallinen mieli nousi korkealle ja suomalaista\nkirjallisuutta ostettiin lähes 250 dollarin arvosta.\n\nKun tämä erittäin innostuttava — ennenkaikkea \"Suomi\"-vierasta\ninnostuttava — juhla loppui, siirryttiin Kalevan Ritarien kodikkaaseen\n\"majaan\" yhteiselle illalliselle, jossa pidettiin useita puheita ja\nkulutettiin iltaa laulaen ja seurustellen.\n\nTavallisen kuolevaisen mielestä olisi luullut päivän ohjelman\npäättyvän tähän, mutta niin ei käynyt täällä. Vasta lopuksi paras,\n\"Suomi-vieraasta\" tehtiin aamupuolella yötä kolmannen asteen Kalevan\nRitari. Tämä tilaisuus oli mieliin painuvin koko matkalta, juhla, joka\nlaski perustuksen uusille avarille näköaloille. Se oli tilaisuus,\njossa siirtokansa avasi henkiset aarteensa, suur-Suomi-unelmansa ja\nsuuren Mestarin tavoin käski \"Suomi-vieraan\" viedä \"verkot syvemmälle\",\npois mutaisista rantakaislikoista, kauvaksi myrskyävälle syvälle\nmerelle. Me kiistelemme isänmaassamme usein jonninjoutavista pienistä\npippurinsiemenen kokoisista päämääristä ja suunnista. Meidän suuremme\novat pieniä. Meidän verkkomme makaavat matalissa vesissä ja siksi emme\nmitään saa! Kiistelevä, pienistä suuruuksista viljava Suomi-parka\nkärsii. Me näemme tuskin tuumaa edemmäksi, politikoimme, murjotamme,\nnälvimme toinen toistamme. Olemme kuin nelivuotisia sokeripalasesta\nkiisteleviä lapsia.\n\nMutta isänmaastamme nälkää pakoon lähteneen siirtokansan keskuudessa\nelää järjestö: Kalevan Naiset ja Kalevan Ritarit, jotka pyrkivät\nkauvaksi, jotka ponnistelevat suurten päämäärien innoittamina. He\nkokoontuvat tuolla \"paapelin virtain luona\" suljettujen kammioitten\nsuojaan. Rukoillen maailman tekijältä pelastusta Suomen suvulle\npitävät he sammuvaa suur-Suomi-tulta vireillä. Karjala, Inkeri,\nAunus, Vepsä, Viro, siirtokansa, sanalla sanoen koko Suomen suku on\nheidän unelmiensa, heidän toimiensa päämääränä. Ylös kukkuloille he\npyrkivät, he, vieraan kansan keskuudessa taistelevat Suomi-ihmiset,\n_suomalaiset!_ Toinen toisiansa tukien, toinen toisiansa lohduttaen\nuskovat he aikaan, jolloin Suur-Suomi syntyy, jolloin Suomen suku\nhuomaa verkkonsa matalikolla ja jolloin ilmestyy mestari tai\nmestareita, jotka käskevät _viedä verkot syvemmälle_ — ja jolloin ne\nmyöskin viedään.\n\nEläköön Kalevalaiset Amerikassa! Eläköön!\n\n\n\n\nKALEVAN RITARIT JA NAISET.\n\n\nTässä lienee meillä sopivin tilaisuus esittää lukijoillemme tämä\nsuomalainen salaseurajärjestö Amerikassa. Tietoja tästä järjestöstä\non meillä sangen niukalta käytettävissämme ja nekin mitä on, ovat\nsellaisia, joita ei saa julki puhua — kirjoittajakin kun on \"Kalevan\nRitari\". — Ajan lyhyyden vuoksi oli mahdotonta ottaa syvemmältä selvää\ntämän järjestön historiasta ja saavutuksista.\n\n[Kuva: Sairaanhoitajaoppilaita luostarisairaalasta, Nunna keskellä.]\n\nKansallis-eepoksemme Kalevalan yksi suurimpia arvoja on siinä, että\nse yhdistää, sitoo kalevalaiset yhteen, asukoot ne missä tahansa\nmaapallolla. Kalevalainen henki on synnyttänyt ja ylläpitänyt tätäkin\njärjestöä. Että suomalaiset voivat ottaa vastaan amerikkalaista\nsuurpiirteisyyttä, todistaa m.m. se, että jo noin 40 vuotta sitte\nperustettiin San Franciscossa \"Yhdistyneet veljesseurat yli maailman\".\nTämä veljeysseura oli ensimäisiä kansallisia seuroja mitä Amerikassa on\nolemassa.\n\nKalevan Ritarien ja Kalevan Naisten syntymäpaikka on Monttaanan\nvaltiossa Belt-nimisessä kaivostyöläisten kylässä. Se tapahtui noin 25\nvuotta sitten.\n\nTämän seuran on ihmissielun, _suomalaisen sielun_ syvä tuska\nsynnyttänyt. Vieraalla maalla, huonon elämän ja uskonnollisten kiistain\nkeskellä kokoontuivat ensimäiset \"Kalevalaiset\" _\"veljinä\"_ yhteen ja\npäättivät näkymättöminä käsinä ryhtyä rakkauden työhön. He päättivät\nsovittaa riitaisuuksia, auttaa aineellisesti toinen toistansa,\nsanalla sanoen: seurata ensimäisten seurakuntien esimerkkejä. Yritys\nonnistui. Sitä todistaa kaikkein parhaimmin se vaino, jonka alaisiksi\nnämät ensimäiset \"kalevalaiset\" joutuivat. Sanomalehdet hyökkäsivät\ntämän uuden salaseuran kimppuun. Papit nimittivät sitä koulupoikain\nmystilliseksi keksinnöksi. Työväenjärjestöt vihasivat heitä. J.n.e.\n\nTämän järjestön perustaja on Oulun lyseolainen Johan Stone. Tapasin\nhänet, nyt vanhana miehenä. Kunnon mister Stone ei nykyään enää kuulu\nperustamansa seuran johtoon. Yhteinen suuri kokous oli ensi kerran\nvuonna 1902. Järjestöllä on ollut oma sanomalehtensä \"Amerikan Kaiku\",\njoka ei kuitenkaan ottanut menestyäkseen. Kalevan Ritareita tapaa\nsanomalehtimiehinä, liikemiehinä, lääkäreinä, tuomareina ja onpa\nmuutamia pappejakin.\n\nKalevalaisten toiminta on saanut ja yhä saapi suurinta vastustusta\nuskonlahkojen puolelta. Papit vainoavat kaikkia salaseuroja samoinkuin\nsosialistien johtomiehetkin.\n\nSeuran jäsenluku on nykyään noin puolitoistatuhatta. Paikallisosastoja,\n\"Majoja\" on nelisenkymmentä. Viime aikoina on jonkinlaista\nlamaantumista toiminnassa huomattavissa. Kalevalaiset toivovat\nhartaasti, että myöskin Suomessa perustettaisiin tämän järjestön\n\"majoja\".\n\n\"Kalevan Ritarien\" tarkoitus on kansallishengen herättäminen ja\nelvyttäminen, veljeysaatteen kehittäminen kuin myös toistensa\nturvaaminen ja aineellinen avustaminen\". Sillä on sekä aatteellinen\nettä taloudellinen tarkoitus.\n\n\"Kalevan Naisten\" sisarseura on Kalevan Ritarien alaosasto. Ensimäinen\nKalevan Naisten \"tupa\" perustettiin Red Lodgessa Montaanan valtiossa.\nHuomattavin taloudellinen saavutus on \"Kalevan Naisten Annikin Tupa\nn:o 3\" Brooklynissä, New Yorkissa. Se on suuri rakennus, joka tarjoaa\nturvaa tuhansille naisille, jotka tässä miljoonakaupungissa tarvitsevat\nsuojaa ja kotia. Se on myöskin suomalaisten matkailijain koti, hotelli.\n\nKalevalaiset muodostavat siirtokansan keskuudessa sen keskustan ja\npohjan, jolle kansanvaltainen sivistynyt Suomi voipi paljon perustaa.\nOlisi suotavaa, että me täällä \"vanhassa maassakin\" saisimme tälle\njärjestölle jalansijaa. Totta on, että seuran vanhat rituaalimenot\ntuntuvat oudoilta, mutta toisaalta taas seremoniat kirkoissa, paraadit\nsotalaitoksessa sekä monet muut \"juhlamenot\" puhuvat rituaalimenojen\npuolesta. Ihminen on nyt kertakaikkiaan sellainen, että sen olemukseen\nkuuluu myöskin tuollaiset \"menot\". Aate ja tarkoitusperät ovat korkeat\nja ylevät. Niitä ei voi kukaan suomalainen moittia. Sen vuoksi ainakin\ntämän kirjoittaja uskaltaa ajatella, että salaseuraisuus maassamme\npääsi alkuun juuri Kalevan Ritarien ja Kalevan Naisten toiminnan\nmalliin ja henkeen.\n\n\"Lemmin Maja\" N:o 34 Ashtabula Harborissa toiminnaltaan ja\npersoonallisuuksiltaan tuntui seuralta, jossa elää oikea kalevalainen\nsuur-Suomi-unelma. Kauniit muistot sieltä mieleen jäi. Kuvassa\nnäemme ritarikunnan tukevimman, mr. _Kalle Hukarin_, josta jo edellä\nmainittiin. Hän on huvimatkailijain mukana nykyään Suomessa. Mr. Hukari\non kykenevä urakoitsija ja kaikkien suosima ritari-veli.\n\nLiikemies _Charles H. Brant_, \"Lemminmajan ritari\", on seutukunnan\netevä laskumies. On kuulunut toistakymmentä vuotta koulujen\njohtokuntaan. Hän on kaikkien hyvien harrastusten innokas puolustaja ja\neteenpäinviejä.\n\nSuurin osa \"majan\" jäsenistä on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Siellä\ntapasin entisiä kansakouluoppilaitani Alavudelta y.m. vanhoja tuttuja.\n\n[Kuva: Liikemies Charles H. Brant.]\n\nJos jo ensimmäinen käyntini Ashtabula Harborissa oli mieleenpainuva,\noli toinen sitä vielä enemmän. Kiertomatkani tehtyä kutsuttiin\nminut uudelleen sinne. Lopen uupuneena puhuin tuhansiin nousevalle\nkuulijakunnalle. Illalla oli Kalevan Ritareilla vielä toistamiseen\njuhlahetki isänmaan kunniaksi. Tässä juhlassa lahjoitettiin\nallekirjoittaneelle uusi komea automobiili, josta kohta ensi\nkesänä täällä Suomessa tuli kuuluisin auto, mikä maamme maanteillä\non liikkunut. Tämä suurenmoinen lahja herätti eloon erään\nkansallisluonteemme kaikkein oleellisimman piirteen, nimittäin\nkateudentunteen. Varsinkin kuningasta aikoinaan etsimässä kulkenut\n\"kokoomus\", eli entinen suomettarelainen puolue, lehdistönsä avulla\nteki reklaamia tästä Kalevan Ritarien lahjasta. Näin ilman suurempaa\nvaivaa minun puoleltani on Kalevan Ritarien järjestö \"vanhassa maassa\"\ntullut huomatuksi.\n\nTahdon vielä tässäkin ashtabula-harborilaisille lausua kiitokseni\nkomeasta lahjasta ja vakuuttaa, että olen sitä jo käyttänyt ja aina\nvast'edeskin tulen käyttämään niiden ylevien aatteiden palvelukseen,\njoille Kalevan Ritarienkin työ on pyhitetty.\n\nAshtabula Harborista päin kävin vielä Warenissa puhumassa. Hauska\nkuulijakunta. Paljon tuttavia kuulemassa, m.m. useita alavutelaisia\nkansakoulupoikiani ja -tyttöjäni.\n\nFairportissa Ohiossa oli suuri kuulijakunta. Puhe oli päivällä.\nVesissäsilmin siellä puheita seurattiin. Innostus tavaton. Täältä\nmuistuu mieleeni varsinkin Mr. Matti Lahti ja suomalainen naislääkäri\nsekä pastori Lipsasen perhe. Kaikki ystävällisiä, vieraanvaraisia ja\nasialleni myötätuntoisia. Pastorin rouva Lipsanen on myöskin Suomessa\ntunnettu etevänä kotikasvatuspuhujana.\n\nClevelandissa Ohiossa olin saman päivän illalla. Pimeän automme vuoksi\njouduimme seikkailuun poliisin kanssa. Poliisi nimittäin luuli, että\nkuletamme väkijuomia. Siitä kuitenkin selvisimme helpolla, sillä autoa\nohjasi eräs saman kaupungin suomalainen poliisi. Clevelandissa puhui\nmyöskin jalasjärveläinen nuorukainen J. Lehtimäki sekä englanniksi että\nsuomeksi. Tarmokas nuorukainen, joka muutamassa vuodessa oli jo näin\npitkälle ehtinyt.\n\nIllinoisten valtiossa kävin De Kalbissa ja Waukeganissa.\n\nMinnesotasta kulki matkani Cokaton, Kingstonen ja Annandalen kautta\n\n\n\n\nNEW YORK MILLSSIIN,\n\n\njossa meidän on taas, samoin kuin Ashtabula Harborissakin, viivyttävä\nhetkinen, siksi tärkeä keskus on tämä kaupunki siirtokansan\nkeskuudessa. Seutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Manahka ja\nSebeka ovat nuorempia, samaan suomalaisseutuun liittyviä kaupunkeja.\nHeinola-niminen farmari-kylä liittyy samaan joukkoon.\n\nNew York Millsin kaupunki on Newton townissa, joka perustettiin v.\n1877. Perustajien joukossa on useita suomalaisiakin, vaikka nimet\novat jo amerikalaistuneet niin että esim. Autiosta on tullut Attio,\nPuuperästä Poopert, Pikkaraisesta Pekkeine j.n.e.\n\nItse New York Millsin kaupunki perustettiin 1884. Silloin oli\nkaupungissa 300 asukasta. V. 1877 perustettiin täällä maisteri J. V.\nLähteen toimesta \"Amerikan Suometar\"-niminen sanomalehti. Se todistaa\nseudun suomalaisuutta. Vanhimpia suomalaisia on m.m. Olli Pajari, joka\nvieläkin reippaana miehenä esittelee vieraalle kaupungin nähtävyyksiä\nja sen \"hyviä ihmisiä\". Kaupungin pormestarina on suomalainen mies J.\nV. Trupukka.\n\nKaupunkiin tullessa tuntuu aivan kuin tulisi suomalaiseen kylään.\nKaikkialla kuulee suomea puhuttavan. Suomalaisia liikkeitä on paljon.\nSuurin on Kalle Matalan sekatavarakauppa, komea oma liiketalo, varakas\nmies, hauska koti. Iloinen terhakka emäntä on liikkeen toinen johtaja.\nPerheen taloutta hoitaa rouvan sisar Mary Koste, sairaanhoitaja\nammatiltaan.\n\nKaupungissa ilmestyy nykyään \"Uusi Kotimaa\"-niminen suomalainen\nsanomalehti, jota on noin 30 vuotta toimittanut maisteri V. Lähde aina\ntähän vuoteen asti. Tämä lehti on Amerikan farmari-puolueen, nousevan\nnonparttisen liiton äänenkannattaja. Levikkinsä puolesta ehkä suurin\nlehti. Tällä kertaa lehteä toimittaa Mr. John A. Mursu, innokas ja\ntarmokas omanvoiman mies, josta toivotaan johtavaa miestä farmareille\nheidän yhteiskunnallisessa taistelussaan.\n\nKaupungissa on myöskin henkiset harrastukset korkealla. Kansakoulu\non komea, samoin 4-luokkainen korkeakoulu. Myöskin nuorisoseura on,\npuheenjohtajana kaupungin pormestari Trupukka, soittokunta, laulukuoro\nj.n.e.\n\n[Kuva: Kauppias Matalan perhe.]\n\nEnsimäinen kirkko tällä seudulla oli Ap. luth. kirkko. Seurakunta\nperustettiin 1892. Toinenkin seurakunta on olemassa: \"Ev. luth. Pyhän\nPietarin\" seurakunta, joka perustettiin 1896. Tämä seurakunta tunnetaan\nnyt Suomi Synodin seurakunnan nimellä.\n\nKaupungissa on kaksi pankkia, joissa molemmissa on suomalaiset\nenemmistönä ja molemmissa suomalaiset johtajat. Vanhempaa \"First State\nBankkia\" hoitaa Mr. _Kalle Hyry_ ja toista \"Farmers & Marchants State\nBankkia\" Mr. _Emil Andersson_. Viimeksimainitulla on vaimo Alavuden\nSulkavan kylästä. Mr. Andersson on syntynyt Amerikassa.\n\nSuuria yhtiömeijereitä on kokonaista kolme, suuri jauhomylly,\nSuomalainen Keskinäinen Palovakuutus yhtiö j.n.e.\n\n[Kuva: Pastori Frans Lehtinen.]\n\nSeutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Suurin osa kaupungin\nympäristöstä on suomalaisen kuokan ja auran raivaamaa ja asuttamaa.\nVanhat miehet kertovat että silloin kun he ensimäisinä tänne tulivat,\nkantoivat intiaanit tuohiveneitänsä heidän turvemajojensa ohitse. Muita\nnaapureita ei heillä ollut. Nyt on koko seutukunta mitä viljavinta\nmaanviljelysasutusta. Kolme miltei kokonaan suomalaista kaupunkia on\nkohonnut maamiestemme tarmon ja hien voimalla. \"Kun isänmaassa ei ollut\nmeille köyhille miehille maata, tulimme tänne ja teimme itsellemme\nkappaleen isänmaata\" — kertoili eräskin 70-vuotias vanhus vesi silmissä.\n\nTällä seudulla puhuin yhteensä 11 kertaa, kuulijakunnan aina vain\nenetessä.\n\nEnsimäinen puhetilaisuus oli kaupungin elävienkuvien teatterissa,\npienelle kuulijakunnalle, sillä hirvittävä lumituisku esti ihmisiä\ntulemasta. Mutta kaikissa seuraavissa esitelmätilaisuuksissa\noli yleisöä enemmän kuin mitä huoneisiin mahtui. Suomalaista\nkirjallisuuttakin ostettiin lähes 400 dollarin arvosta. Innostus\njokaisessa puhetilaisuudessa tavattoman korkealla. Vasta täällä\nvieraalla maalla ymmärtää mitä isänmaanrakkaus todella merkitsee.\nKotona eläjät eivät sitä koskaan niin syvästi ymmärrä.\n\nUnohtumattomia ovat ne muistot, opetukset ja havainnot, mitä New York\nMillsissä sain. Kirjoitan näitä rivejä hartaalla jälleennäkemisen\ntoivolla.\n\n\n\n\nFARMARIEN TUTTAVUUTEEN.\n\n\nVasta täällä New York Millssissä, \"nyrkkimyllyssä\", kuten kaupunkia\nleikillä nimitetään, alkoi tuttavuuden teko farmarien kanssa. Tähän\nasti olin puhunut enimmäkseen kaupunkilaissiirtolaisille. Heinolassa,\nManahkassa ja Scbekassa, joissa ajelimme ystävällisen Mr. Lakson ja\nhänen liikekumppaninsa kanssa, jouduin suomalaisten rehtien farmarien\nseuraan. Scbekassa esim. istui luentosalissa etupenkissä kymmenittäin\nvanhoja pitkäpartaisia ja känsäkouraisia seutukunnan ensimäisiä\nkorvenraivaajia. \"Intit olivat ainoat naapurini,\" kertoi eräskin,\n\"kun tänne tulin. Tuohiveneitään he kantoivat turvemajani ohitse.\nIhmettelimme toisiamme, intit meitä ja me inttejä.\" Suomalainen kuokka\nja aura on näillä mailla villin luonnon kulttuurille raivannut. Täältä\nlöytäisivät kotiseutututkijat ja siirtolaisromaanien kirjoittajat\nainehistoa loppumattomiin.\n\nYllättäen tapasin täällä veljenikin.\n\n[Kuva: Maata muokataan.]\n\nSiellä hän oli New Yorkin Millssin hotellissa. Oli tullut\nPohjois-Dakotasta noin 300 mailin päästä uteliaisuudesta katsomaan\nsamannimistä \"suomi-vierasta\". Olin pieni poika, kuuden tai seitsemän\nvuotias silloin kun veljeni Amerikkaan läksi, joten me nyt tapasimme\ntoisemme oikeastaan ensikerran.\n\nHetkisen keskusteltuamme kysyin tämän uuden tuttavani kotipaikkaa,\nsillä sukunimen yhtäläisyys herätti minunkin uteliaisuuteni.\n\n— Sieltä minä olen Alavuden Lahdenkylästä — _ja taidan minä sinun\nisäsikin tuntea_, kuului vastaus.\n\nNäin selveni meille, että olimmekin saman miehen poikia. Vesi kihosi\nveljesten silmiin, eikä pitkään aikaan kumpikaan saanut sanaa\nsuustansa. Matka keskeytettiin neljäksi päiväksi ja minä läksin veljeni\nfarmille Pohjois-Dakotaan Mandan-nimisen kaupungin lähistölle St.\nAuhtoni-nimiseen kylään.\n\nAmerikan suomalaiset farmarit olivat näin tulleet minulle läheisiksi ja\nrakkaiksi omaisiksi.\n\n[Kuva: Aavikon farmi. Veljeni Viktor Perälän omistama.]\n\nFarmareita on Amerikan Yhdysvalloissa noin kuusi ja puoli miljoonaa.\nFarmien luku on viime vuosikymmeninä runsaasti lisääntynyt pohjoisissa\nja läntisissä valtioissa. Vähentymistä on huomattavissa eteläisissä\nja itäisissä valtioissa. Minnesotassa on farmien luku lisääntynyt\n22,451:llä eli lähes 14,5 %. Lisääntyminen tapahtuu valtion ja\nyhtiöiden maiden myynnin ja suurempien farmien jaon kautta. Farmien\nväheneminen on taas kaupunkilaisuuden, ennenkaikkea New Yorkin\nvaikutusta. Samaa mieltä asiasta tuntuu olevan agronoomi Boxström. Hän\nkirjoittaa teoksessaan \"Amerikan Maatalous\" seuraavaa:\n\n\"Kuvaavaa on, että farmien lukumäärä on vähentynyt itärannikolla,\n_suurien kaupunkien läheisyydessä_. Esim. New Yorkin valtiossa ja sitä\nympäröivissä pikkuvaltioissa pohjoisen, lännen ja etelän puolella\non vähentyminen ollut 10—24,14 %, viimemainittu New-Hamphiressä.\nFarmarit ovat siis luopuneet farmeistaan juuri niillä seuduilla, missä\nmyyntisuhteet ovat parhaat ja helpoimmat, ehkäpä koko maapallolla.\nSyynä tähän näyttää minusta olevan se, että nämä valtiot ovat\nvanhimmat, siis myöskin niiden maat ensiksi luovutetut ja että ne\nyleensä hyvin mäkisen maastonsa ja ylettömän kivisten maittensa vuoksi\neivät ole olleet maanviljelykselle yhtä sopivia kuin lännen valtiot\nkeveine hyvine maineen.\n\n[Kuva: Farmarin tytär.]\n\n_Suurimpana syynä tähän taantumiseen kuitenkin voitanee pitää\nsuurkaupunkien_, niiden joukossa _6 ½ milj. asukasta käsittävän New\nYorkin_ vetovoimaa maalaisväestöön. Tämä vetovoima aiheutuu muiden\ntekijöiden ohella myöskin siitä, että tulot verrattuna siihen työhön,\njoka farmarin on suoritettava, eivät vastaa niitä tuloja, jotka\nkaupungissa ja muilla aloilla voidaan saada. Vaikka maataloustuotteiden\nhinnat ovat nousseet, eivät ne kuitenkaan ole nousseet niin suuriksi,\nettä farmari saisi niistä sellaisen tulon, että hän kohtuullisella\ntyöllä voisi tulla toimeen ja _elää niin mukavasti kuin kaupunkilainen_\n[harvennukset meidän]. Kun juuri tämä suurkaupunkien vetovoima eniten\nvaikuttaa farmarien työvoimaan, n.s. \"farmiapulaisiin,\" jotka pyrkivät\nmaaseudulta kaupunkeihin, on farmarin pakko tulla toimeen omalla ja\nperheensä työllä. Amerikkalaisen farmarin on hoidettava ja lypsettävä\nkarjansa, minkä vuoksi hän saa raataa aikaisesta aamusta iltaan myöhään.\n\n[Kuva: Veljeni tyttäret työhön lähdössä.]\n\n_Näin ollen ei ole ihmeteltävää, jos hän myy farminsa naapurilleen ja\nelättää itsensä pääomansa koroilla ja keveällä työllä kaupungeissa.\"_\n\nNäin kirjoittaa Boxström.\n\nHuomaamme siis, että Amerikassa sairastetaan aivan samanlaisia\nyhteiskunnallisia tauteja kuin meilläkin. Boxström ei suinkaan liene\nmikään maalaisliittolainen, mutta rehellisenä maatalousmiehenä hän\nnäkee oikein ja puhuu totta. Sen vuoksi olisi toivottavaa, että hänen\nsuuri tutkielmansa Amerikan maatalousoloista joutuisi jokaisen farmarin\nkäteen niin Amerikassa kuin kotimaassammekin.\n\nTodistaaksemme tämän toivomuksemme oikeutta, annamme hänelle tässä\nvieläkin puheenvuoron:\n\n\"Korkea hinta houkuttelee monet farmarit myymään farminsa, monesti\njollekin rikkaalle kaupunkilaiselle. Joissakin tapauksissa voivat\nnämä ruveta itse harjoittamaan maanviljelystä palkkaväellä, mutta\ntavallisinta on, että he ostavat farmin pääoman sijoittamisen\ntarkoituksessa ja vuokraavat sen jollekin farmityömiehelle tahi\njollekin muulle, jolla ei ole varoja oman farmin ostamiseen.\nSellaiselle henkilölle se voi olla edullista, mutta sen sijaan on\nfarmien lisääntyvä siirtyminen vuokratiloiksi epäkohta, johon on\nkiinnitetty huomiota ja päätetty lainsäädäntötietä saada parannusta.\n_Tämä maanhankinta pääoman ja keinottelun huostaan, joka koroittaa\nmaan hintaa yli sen oikean arvon, on maanviljelyksen kirouksena ei\nainoastaan Amerikassa, vaan kaikissa muissakin maissa. Maan arvon\nkohoaminen tuottaa kultaa vain pankeille ja koronkiskureille._\"\n\nAmerikan kaikista farmeista on jo noin 40 % vuokraajain\nhalussa. Tällainen kehityksen kulku ei ennusta hyvää Amerikan\nyhteiskunnalliselle kehitykselle. Maan pitää olla viljelijänsä omaa,\nsitte vasta voi sen viljelemiseen innostua, sitte vasta se voimistuttaa\nkansakuntaa.\n\nSuomalaiset farmarit ovat hajaantuneina yli koko Yhdysvaltain.\nSiirtolaiset ovat etsineet samanlaisia ilmastoseutuja kuin mitä\nSuomessa on. Sen vuoksi heitä asuu enimmän Minnesotassa sekä etelä-\nettä pohjois-Dakotassa. Myöskin Wirginiassa ja Michiganissa on paljon\nsuomalaisia farmareita.\n\nOlen puhunut tässä välillä farmareista yleensä ja palaan nyt takaisin\ntuttavuuden tekoon veljeni Viktor Perälän kanssa.\n\n[Kuva: Uutisfarmarin talo.]\n\nKuten jo mainitsin, keskeytyi matkani neljäksi päiväksi ja läksin\nveljeni elämää ja kotia katsomaan. New York Millssin \"tipolta\" ostimme\n\"tiketin\" Manda-nimiseen kaupunkiin pohjois-Dakotassa. Kolmensadan\nmailin matka kului muutamassa tunnissa. Yöllä pääsimme Mandanin pieneen\nkaupunkiin. Saatuamme hiukan syödä eräässä hotellissa, jossa epäsiisti\nmieskeittäjä ja tarjoilija meitä palveli, nukuimme rauhaisassa\nhuoneessa myöhäiseen aamuun. Veljen \"kaara\" s.o. auto haettiin\nvuokratallista ja niin lähdettiin helmikuun pakkasessa porhaltamaan\n20 mailin matkaa. Hirvittävä tuuli puhalsi vastaamme niin, että oli\nvähältä auton seisauttaa. Lunta näkyi vähän siellä täällä. Tuulen\nmukana kulkeva lumi mustasi kasvot, niin että perille päästyämme\nnäytimme riihimiehiltä. Multa on nimittäin mustaa, aivan kuin nokea,\njoka lentää pyrynä lumen mukana.\n\nSynkän, aution vaikutuksen saapi preerian farmarin kotiseudusta.\nÄäretön, pienien kumpujen täyttämä aavikko on edessämme. Farmit ovat\nsiellä täällä hajallaan suurempien kumpujen juurilla. Vaikka oli\nhelmikuu, näki kaikkialla hevosia ja lehmiä ulkona ruokaansa etsimässä.\n\"Ryssänhäkkärät\", meidän katajaa muistuttavat, maasta irtautuneet\nrikkaruoho-häkkärät, tuulen kulettamina pyörivät pitkin aavikkoa,\nkunnes kuluvat hajalle tai tarttuvat jonnekin rautalanka-aitaan.\nJoku farmari ratsastaa vireällä hevosella, joku taas ajaa kivihiiltä\nomistamastansa pienestä kaivoksesta. Kermakuski ajaa autolla kaupunkia\nkohti. Siinä melkein kaikki, mitä tuolla aavikolla helmikuussa näkee.\n\n[Kuva: Maata muokataan ja samalla kohta kylvetään.]\n\nPerille tultuamme esittelee uusi tuttavani vieraalle perheensä,\nseitsemän lasta ja vaimonsa. Kahvit juotua, lähdimme ulos kartanoa\nkatselemaan.\n\n— Paljonko autosi maksoi, kysäsen?\n\n— Neljätoista sikaa ja kolme vasikkaa, kuuluu vastaus.\n\nSikoja näkyykin talossa olevan aivan kuin Vilkkilässä kissoja.\n\n— Montako sikaa Sinulla on?\n\n— Mene ja lue, kuuluu vastaus.\n\nMitäs muuta kuin ala laskea, jos tarkempaa tietoa haluat. Mies ei\nitsekään tiennyt kuinka monta ruskeata possua hän omistaa. Paljo niitä\nvain oli.\n\nMenimme \"hoorni\"-, eli maissi-latoon, josta veli heitti pari\nnelikollista maissin puimattomia käpyjä sioille. Sikojen ruokinnan\nsanoi olevan ainoana työnänsä talvella. Muu väki hoiteli lehmät,\ntyö tavallisesti kuuluu miesväelle. Hevoset hänellä lompsottelivat\nkartanolla, pitkäkarvaisina ja laiskannäköisinä odotellen kevättä,\njolloin ne valjastetaan vainiolla olevien maanviljelyskoneitten eteen.\nPienemmät preerian farmarit käyttävät vielä hevosia vetovoimana.\nSuuremmilla on traktorit ja höyry-\"insit\".\n\nSeutukunnalla oleili neljätoista suomalaista farmaria, unkarilaisten ja\nvenäläisten seassa. Vieraan tulosta levisi pian tieto naapureihin. Tupa\non ennenpitkää täynnä uteliaita farmareita, mikä tulee ratsastaen, mikä\nautolla, mikä kävellen. Kysymyksiä satelee niin, että ei puoliinkaan\nehdi vastata.\n\n— Vieläkö siellä \"vanhassa maassa\" on \"lääsmannia\" ja rovastia, kysäsee\neräs kuudenkymmenen korvilla oleva tukeva farmari.\n\nHän oli — kuten myöhemmin selvisi — lähtenyt \"Suomen herroja\" pakoon.\nKinkereiltä ja rippikoulusta oli hänellä muistona \"herra rovasti\",\nnuoruuden vuosilta taas \"lääsmanni\". Näitä hän vieläkin karvastelevin\nmielin muisteli.\n\n\"Suomen herroja\" ovat todella syystä tai syyttä monet vanhemmat\nsiirtolaiset pakoon lähteneet. Rauhaisan kodin ovat he Dakotan\npreerialta löytäneet, siellä ovat he todella saaneet elää kuten\nJukolan veljekset saunassaan. Pienemmillä siirtokunnilla ei ole\nseurakuntaa, ei pappia. Lapsia ei ole kastettu. \"Onko se pakana, joka\nei ole katoliikki\", kysyi eräskin nuorukainen, joka ei ollut koskaan\nsuomalaista pappia ja kirkkoa nähnyt. Pienien siirtokuntien suomalaiset\novat aivan kuin pakanoita. Kotimaassa harrastetaan rikkaan Japanin\nlähetystä, kirkonkylien rouvat ja suurempien talojen emännät ompelevat\nja neulovat pappilan renkituvissa Japanin \"pakanoille\" paitoja\nja sukkia, mutta suomalaisia pakanoita suuren Amerikan mahtavien\npreerioiden, aavikkojen syrjillä ei kukaan muista, ei edes tiedä\nolevankaan.\n\n[Kuva: \"Kantofarmari\" Heikki Kokkonen perheineen Ähtärin Niemiskylästä\nlähtöisin.]\n\nYhdysvaltain kansakoulupakko ulottuu kyllä pienienkin siirtokuntien\nkeskuuteen, mutta koulut ja opettajat ovat sangen alkeellisia.\nPieni, yksihuoneinen, meidän hävinneitä lukutupia muistuttava\nkoulurakennus on tällaisissa kylissä. Opettajana toimii tavallisesti\njoku 16—18-vuotias korkeakoulua käynyt farmarin tytär. Tärkeimpänä\noppiaineena on englanninkielen tavaus, sillä amerikkalainen koulu on\nkuin makkaramylly, jonne pannaan kaikenkielistä siirtolaisainesta,\nmutta josta tulee ulos samaa kieltä puhuvia amerikkalaisia.\n\nSuomalaisten farmarien kehitys on pääasiassa seuraava:\n\nVanhasta maasta tulleet nuoret, terveet, mutta köyhät miehet menevät\nensiksi kaivostöihin tai tehtaisiin; toiset taas antautuvat heti\n\"farmari-apulaisiksi\". \"Renkejä\" ei Amerikassa ole ollenkaan. Kun\nsitten ovat jonkun verran saaneet rahaa säästöön, ostavat tai\nvuokraavat he farmin ja niin lähdetään taivaltamaan itsenäisen farmarin\nelämää. Usein taas nuoret miehet \"hoopoilevat\" s.o. kuljeksivat\npaikasta toiseen paimennellen farmarien karjoja ja tehden milloin\nmitäkin. Tällaisilla matkoilla sattuu jonkun farmarin kaunis tytär\nmiellyttämään siihen määrään, että mies jää kotivävyksi, ottaa\n\"hamsteetin\" s.o. ilmaisen kodin paikan valtiolta, rakentaa aluksi\nturvemajan, vie sinne nuorikkonsa ja alkaa itsenäisen farmarin\nelämäntaistelun. Jos hän on raitis ja kunnon mies, saapi hän luottoa\nlähimmän kaupungin pankista. Kunnollisen miehen lainansaanti on\nAmerikassa paljon helpompi asia kuin \"vanhassa maassa\". Takaajia ei\ntarvita, pankkimiehet pitävät itse silmällä velallisiaan ja ovat\nvarovaisia.\n\n[Kuva: Pienen farmarin turvemaja, tavallinen jokaiselle alkavalle\nfarmarille.]\n\nJos kotimaassa uutisviljelijän elämä on raskasta, niin kyllä totisesti\nsiirtolais-uutisviljelijän alkutaipaleelle lähtö on myöskin raskasta\nja lujaa luonnetta vaativaa. Koti-ikävä, isänmaanrakkaus, köyhyys,\nkielen taitamattomuus, vieraat elintavat y.m. seikat muodostavat\nsellaisen taakan, joka kysyy kantajaltaan voimia. Vieraskielisen\nnaapurin kanssa saa suomalainen uutisfarmari usein käsirysyssä\noikeuttaan ja kotirauhaansa etsiä. Useamman huonon vuoden sattuessa\nottavat luotonantajat koko farmin haltuunsa ja niin saa farmin raivaaja\nperheensä kanssa lähteä rakkaaksi käyneestä kodistaan. Tällaisia\nhäätöjä tapahtuu hyvin usein huonoina vuosina.\n\n[Kuva: Kansakoululapset leikkimässä. — Siinä on suomalaisia,\nunkarilaisia ja venäläisiä lapsia. Kaikista tulee amerikkalaisia.]\n\nPohjois-Dakotan farmarin suurin vihollinen on kuivuus ja hirvittävät\nmyrskyt. \"Kunhan sataisi säännöllisesti edes yhden kerran kesässä\",\npäivitteli eräskin preerian farmari. Kuivuus ja kuumuus ovat kauheita!\nJoskus taas talvella hirvittävä lumimyrsky hautaa allensa kartanot,\njunat, eläimet, sanalla sanoen kaikki. Onneksi eivät nämät preerioiden\nmyrskyt ole pitkäaikaisia.\n\nSivuseutujen pieniä suomalaisia farmikyliä olisi alettava isänmaasta\npäin muistaa. Heidän suomalaisen henkensä ja sielunsa nälkä on tavaton.\nKirjastoja olisi näihin seutuihin perustettava ja usein kansanpuhujia\nsinne lähetettävä. Sivukylien kohtalo näyttää kaikkialla mailmassa\nolevan synkkä ja raskas. Ei rikas Amerikkakaan tee tässä suhteessa\npoikkeusta. On kuitenkin merkille pantava, että yhteiskunnallisen\nheräämisen merkkejä on Yhdysvaltain syrjäkylissäkin huomattavissa.\nInnokkaita nanpastisan (Maalaisliiton) kannattajia löytää kaikkialla.\nMonet kiivaat kommunistitkin ovat kääntyneet ja liittyneet tuohon\nvoimakkaasti kasvavaan ja voimistuvaan maalaispuolueeseen. Suomen\nMaalaisliitosta haluttiin tietoja ja lyhytkin esitys asiasta saavutti\nsuurta myötätuntoa. Suomalaisen kirjallisuuden halu on myöskin näillä\nsivuperukoilla voimakas. Työttömät työmiehetkin ostivat runsaasti\nkirjoja. Muistot \"vanhasta maasta\" lämmittävät kovimmankin mielen\nkyyneliin asti. Jos \"suloisessa Suomessamme\" joskus päästäisiin siihen,\nettä täällä olisi elämisenmahdollisuuksia ja ennen kaikkea maata, omaa\nmaata kaikille sen lapsille, niin suurin osa Amerikan sivuseutujen\nfarmareista rientäisi kotimaatansa kohti. Sydäntäsärkevää oli nähdä\nAmerikassa syntyneen nuorison ja lasten suurta ikävää. Esitelmät\nSuomen historiasta olivat heille kuin jännittävien satujen kuulemista.\nVäsymisestä ei ollut puhettakaan. Yhä uutta vain pyydettiin,\neroamisesta luentotilaisuuksien loputtua ei tahtonut tulla mitään.\nElämäni sisältörikkaimpia olivat ne juhlat, joita vaatimattomissa\nsivuseudun farmarien tuvissa \"Suomi-vieraan\" kunniaksi toimeenpantiin.\nNiitä on mahdoton koskaan unhoittaa. Minulla oli kunnia käydä useissa\nsellaisissa pienissä unohdetuissa sivukylissä, joissa ei vielä koskaan\nennen ollut kukaan \"Suomi-vieras\" käynyt. \"Perälä on nimesi, mutta\nperille olet myöskin tullut\" — sanoi eräskin vanha farmari, joka tuskin\nkoskaan oli kuullut mitään suomalaista puhujaa ja jatkoi — \"pidä päälle\nvain ja ole edelleenkin peräkuntain Perälä, tule toistekin!\"\n\n[Kuva: Dakotan aavikolla juna hautautuneena lumimyrskyn alle.]\n\nMandanista, tämän pienen kaupungin lähistöllä olevasta St.\nAnthony-nimisestä farmikylästä kulki matkani Bracket'iin, suureen\nehkä koko Pohjois-Dakotan suurimpaan farmiseutuun. Täällä vasta\nensikerran koko matkalla oli lunta niin paljon, ettei voinut autolla\nkulkea. Oli helmikuun alkupuoli kun tänne lumimaahan saavuin. Hyvillä\nhevosilla kuletettiin kuitenkin melkein auton vauhdilla. Ensimäisen\nyön vietin suurimman suomalaisen farmarin Erkki Kyllösen naapurissa\nJaakko Asunmaalla. Täällä näin myöskin vasta ensimäisen mallikelpoisen\nmaalaiskansakoulun, jonka tilavissa suojissa oli riittävästi tilaa\nsille runsaalle kuulijakunnalle, joka täälläkin \"suomi-vierasta\" oli\nkuulemaan ja näkemään saapunut.\n\nEnsimäisen luentotilaisuuden jälkeen kokoontui seutukunnan suomalaisia\nAsunmaalle maistelemaan niitä monenlaisia herkkuja, joita talon\nemäntäväki oli valmistanut, mutta joita ei \"suomi-vieraan\" aamullisen\nodottamattoman äkkinäisen tulon vuoksi vielä oltu \"maisteltu.\"\nIlta muodostui yhdeksi matkan muistorikkaimmaksi illaksi. Olinhan\ntalonpoikain seurassa, täältä isänmaasta, sen syrjäseuduista\nlähteneitten \"maanjussien\" vieraana. Kysymyksiä sateli jos minkälaisia.\nIsänmaallinen mieli täytti kaikkien rinnat. Vesissä silmin kuultiin\nkertomuksia isänmaan kärsimyksistä, iloista ja saavutuksista.\n\n[Kuva: Hilma Kyllönen.]\n\nTäällä sain tilaisuuden tutustua kotimaassakin tunnettuun Erkki\nKyllösen perheeseen ja suuriin farmauksiin. Hän on ehdottomasti\nsuurimman pellon viljelijä kuin yksikään toinen suomalainen.\n\nErkki Kyllönen on v. 1883 siirtynyt Amerikkaan ja v. 1886 on hän\ntullut nykyiselle maatilallensa, joka kuitenkin oli silloin pieni ja\nvaatimaton.\n\nTämä asutusalue kuuluu Yhdysvaltain \"kuivaan seutukuntaan\", jossa\nkuivuus on farmarien suurin vihollinen. Vain sitkeät, rohkeat ja\nkestävät suomalais-siirtolaiset ovat ensimäisinä uskaltaneet tänne\nasettua. He ovat karusta, köyhästä maasta tulleina itsetietämättään\ntyytyneet Yhdysvaltain kaikkein köyhimpiin ja hyljätyimpiin\nseutukuntiin. Ahkeruudella ja pienillä elämänvaatimuksilla ovat he\nniissä elämänmahdollisuudet itsellensä taistelleet.\n\n[Kuva: Jussi Kyllönen.]\n\n[Kuva: Erkki Kyllönen.]\n\nNäillä ominaisuuksilla varustettuna, voimakkaana suurikasvuisena\njättiläisenä uskalsi Erkki Kyllönenkin täällä karussa seudussa\nfarmauksensa alottaa. Monet, monet naapurit sortuivat, mutta Erkki ei!\nHän otti haltuunsa poismuuttavien maat, niin että hänellä on nyt maata\nyhteensä peltona 4 000 acrea eli 1.600 ha, kaikki viljelyksellä n.s.\n\"avonaisella viljelyksellä.\"\n\nHän kasvattaa pää-asiassa nisua. Latoja puitua nisua varten oli\nvainioilla aivan kuin heinälatoja Etelä-Pohjanmaalla. Karjaa on\nsangen vähän, sillä maita ei lannoteta, ne ovat vielä kasvaneet ilman\nlantaakin. Hevosia oli kolmisenkymmentä pienempiä töitä varten.\nSuurimmat työt tehdään traktorien avulla.\n\n[Kuva: Erik Kyllösen leikkuukoneet. Viittä itsesitovaa leikkuukonetta\nvetää traktori, neljää vetää neljä hevosta kutakin.]\n\n[Kuva: E. Kyllösen farmin koko työvoima, vaikka viljelykset ovat niin\nsuuret.]\n\nErkki Kyllöstä itseään en tavannut. Tämä lujatekoinen kova työmies on\nnyt vanhaksi tultuaan kaiket talvensa viettänyt St. Franciscossa, jossa\nhän nytkin oli. Töistä huolehtii viisi rotevaa poikaa, joista vanhin\nJussi on päämiehenä ja toiset, Oskar, August, Kalle ja Erkki hoitavat\nkukin aina jotakin eri tehtävää. Talossa on vielä kaksi tytärtä, joista\nvanhin on aivan lähellä naimisissa norjalaisen farmarin Nellssonnin\nkanssa ja toinen 20-vuotias Hilma häärii kotona emäntänä toistaiseksi. —\n\nPerhe on erittäin ystävällistä ja musikaalista. Talossa on jos\nminkälaisia soittokoneita. Hauskasti soittaen ja laulaen kuluivat\nne muutamat tunnit, jotka tässä maailman suurimman suomalaisen\nleivänkasvattajan kodissa vietin.\n\n[Kuva: Lauri ja Vihtori Perälä. Tätä ennen olivat veljekset tavanneet\ntoisensa vain muisti-ikää aikaisemmassa lapsuudessa.]\n\nUnohtumattomat muistot talosta mieleeni jäivät. Harmittaa vain, että\nse isännän komea kuva, jonka pianinon päältä, noin vähän niinkuin\nominlupini otin, hukkaantui paluumatkalla.\n\nBrocketista kulki matkani Etelä-Dakotaan Rolla-nimiseen, n. 80 perhettä\nkäsittävään suomalais-farmikylään. Puhetilaisuudessa rukoushuoneella\noli väkeä huoneen täydeltä. Yötä olin ystävällisen farm. J. Jusseron\nkodissa.\n\nWing'issä, Etelä-Dakotassa asuu suomalaisia jotenkin yhtä paljon kuin\nRollassakin. Puhetilaisuudessa raittiushaalilla olivat saapuvilla\nmelkein kaikki seudun suomalaiset.\n\nFarmiseutuja olivat vielä seuraavat paikat, nimittäin Kintyre, jossa\nnäytti siirtolaisten elämä erittäin voimakkaalta. Holstin veljekset\nkulkevat etupäässä. Savo Frederikissä on suuri suomalaisseutu. Paljon\nkuulijoita. Yön vietin pastori Pekka Keräsen pappilassa. Täällä tuntui\ntodella aivan kuin olisi Savossa, kuten nimikin ilmaisi. Oma komea\nkirkko, suuri haali ja voimakas maakunta ympärillä. Lake Nordenissa\npuhuin kuten Savossakin kahtena päivänä.\n\nTämä oli viimeinen paikka Dakotassa. Veljeni Viktor, jota en juuri\nollenkaan tuntenut, seurasi ystävällisesti mukana täällä Dakotassa.\nKuva on otettu heti veljesten tavatessa toisensa. Täältä kulki matkani\nkohti kuuluja rauta- ja kupari-alueita. Mutta ennenkuin jätämme rakkaat\nfarmarit, koskettelemme vielä vähän siirtolaisten maataloudellisia ja\nyhteiskunnallisia oloja.\n\n\n\n\nKARJATALOUS.\n\n\nSuomalaisen farmarin kartano on kokonaan toisenlainen kuin kotimaassa.\nSe ei eroa amerikkalaisista kartanoista. Ainoastaan siellä täällä\ntapaa alkuperäisen sitkeitä suomalaisia, jotka ovat kartanonsakin\nlaittaneet \"vanhanmaan\" mallin mukaan. Eräskin peräseinäjokinen\nkertoi, että kun ei Peräseinäjoella ollut hänelle tilaa, tuli hän\ntänne ja _loi itsellensä kappaleen Peräseinäjokea._ Ja todella, hän\noli sen tehnytkin! Kartano, huoneitten sisustus, sanalla sanoen kaikki\nolivat rakennettu kotiseudun mallin mukaan. Yksinpä ruokajärjestyskin\nmuistutti eteläpohjalaisia oloja, vaikka perhe oli noin 40 vuotta\nAmerikassa ollut. Emäntä vieläkin aivan kyyneliin asti ikävöi\nkotimaata. \"Harva se yö, etten unissani kävisi Peräseinäjoella\",\njutteli emäntä.\n\n[Kuva: Standard-rakenteinen navetta. Ylinen itsekannattava.]\n\nMutta tällaisia alkuperäisen sitkeitä suomalaisia on harvassa, suurin\nosa mukautuu ympäristönsä kanssa ja rakentaa kartanonsa naapureista\nsaadun mallin mukaan.\n\nNavetta rehusäiliöineen on komea. Ylinen on tavattoman suuri, noin\nkolme kertaa korkeampi kuin navetta sisältä. Rehulatoja ei ole, kaikki\najetaan navetan ylisille. Oljet ja pahnat jätetään pellolle ilman\nmitään suojaa. Sinne ne mätänevät. Usein ne myöskin poltetaan.\n\nNavettaan kuuluu myöskin pyöreä, tornimainen painorehusäiliö.\n\n[Kuva: Korkea, teräslevyistä tehty aita suojaa eläimiä kuumalta\ntuulelta, joka muuten polttaisi niiden ihon. Metalli tulee niin\nkuumaksi, että on vallan mahdoton viipyä aidan vierustalla.]\n\nTalli on tavallisesti navetan kanssa samassa rakennuksessa. Se on\nniinikään suuri ja komea.\n\nAmerikassa tapaa navetoita, joissa on sisustus porsliinista\nja lasitetusta kaakelista. Lehmät syövät ja juovat hienoista\nporsliinipilkkumeista j.n.e.\n\nTällaiset navetat kuuluvat miljonäärien oikkuihin, suomalaisilla ei\nsellaisia ole. Mutta yleensä kuitenkin on navetta karjafarmareilla\nkartanon komein rakennus, asuinrakennuskin huomioonotettuna.\n\nKarja on siellä hyvin kirjavaa. Mitään amerikkalaista karjarotua ei\nole. Yleisimmät karjarodut ovat Holsteiniläinen ja Jersey. Edellinen on\nsuurikokoinen mustan ja valkoisen kirjava. Jälkimmäinen on enimmäkseen\nyksivärinen, ruskea.\n\nAmerikka on äärimmäisyyksien maa. Niinpä löytyy siellä lehmiä, jotka\nvoivat lypsää esim. 63 kg. päivässä.\n\n[Kuva: Holsteinilais-friesiläinen lehmä.]\n\nHinnat ovat myöskin tavattomia. Hyvä sonni voi maksaa yli 100 000\ndollaria. Kuulin kerrottavan, että Chicagon näyttelyssä olisi yhdestä\nholsteiniläisestä sonnista maksettu 225 000 dollaria, eli meidän\nrahassa nykyisen kurssin mukaan yli 15 miljoonaa markkaa.\n\nKarjan ruokinta eroaa hyvin paljon kotimaan ruokintajärjestelmästä.\nVäkirehua käytetään hyvin paljon, sillä sitä on riittävästi. Maissin ja\nvehnän jätteitä ja monenlaisia öljykakkuja on joka farmilla yllinkyllin.\n\nPäivällä lehmät tepastelevat ulkona. Navetassa niitä ruokitaan vain\naamuin ja illoin. Ruokinnan, samoinkuin kaiken muunkin karjanhoidon\ntoimittavat miehet. Naiset eivät käy ollenkaan navetalla, poikkeuksia\nlukuunottamatta.\n\n[Kuva: Skorthorn-lehmä.]\n\nHyviä hevosia en nähnyt ollenkaan Amerikan suomalaisilla. Konevoiman\ntultua maanviljelyksen palvelukseen on hevosten lukumäärä ja laatu\nalkanut Yhdysvalloissa taantua.\n\nHevosrodut ovat Euroopasta kotoisin. Juoksijat ovat englantilaisia,\nsiroja, rikkaitten omaisuutta. Farmareilla on tavallisin suuri\nPercheron. Väri sillä on harmaa tai musta ja on sen kotimaa Ranska.\n\nAinoastaan kantofarmarit ja pienemmät Dakotan maanviljelijät käyttävät\nvielä hevosia vetojuhtina. Hevonen on useilla farmiseuduilla lampaan\narvoinen ja alenee sen arvo alenemistaan.\n\n[Kuva: \"Shire\"-ori.]\n\nTämä lienee ainoa ala Amerikassa, joka siellä taantuu.\n\nMutta sika, läskin antajana, lisääntyy lujasti. Yhdysvalloissa on\nsikoja yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Minnesotassa on 5 sikaa jokaista\nasukasta kohti.\n\nSuomalaisilla farmareilla on suuret sikalat. Possu on useilla seuduilla\nomaisuuden mittana, rahana. Siat ovat punertavia. Rotuja on jos\nminkälaisia, mutta yleisin suomalaisilla tuntui olevan Duroc Jerseyn.\nSe on yksivärinen, punertava ja pienikokoinen.\n\n[Kuva: Poni-varsa ja Percheron-hevonen. Äärimmäisyyksien maasta.]\n\n\n\n\nMAANVILJELYSTYÖ.\n\n\nSuomalainen farmari on itse kova työmies. Rusthollari- tai\nkartanonherra-tyyppejä ei tapaa suomalaisten joukossa. Aamusta varhain\niltaan myöhään hän työmaillansa ahertelee.\n\nTyö tapahtuu koneitten avulla. Omituisen näyn tarjoaa farmarin\ntalvinen pihamaa. Monien kymmenien tuhansien dollarien arvoiset\nmaanviljelyskoneet ovat taivaan alla. Keväällä ja talvella kulkevat\nkoneagentit kopistelevat niitä etsien vikoja, voidakseen uusia osia\ntarjota ja myydä. Tämä puoli farmarien taloudessa on yleensä sangen\nhuonosti hoidettu.\n\nKaikissa vähänkin suuremmissa farmeissa on ainakin yksi voimakone, joka\nkäyttää puimakonetta ja myllyä.\n\n[Kuva: Osa Yhdysvaltain maatalousdepartementin päärakennuksesta.]\n\nOma sähkövalo on niinikään hyvin yleinen. Voimakoneena aikaisemmin\nkäytettiin höyrypannuja, mutta nykyään on jo kaasumoottori yleisin.\nHoidon suhteen pidetään kyllä höyrykoneita yksinkertaisempina, mutta\nmoottori monista naismaisista oikuistaan huolimatta on sievempi ja\nsopivampi siirrettäväksi paikasta toiseen.\n\nAmerikassa on runsaasti polttoainetta moottoreille. Sitä riittää sieltä\nvaikka koko mailmalle. Tämäkin on yhtenä syynä siihen, että Amerikka on\nmoottorien luvattu maa.\n\nTraktorien käyttö on suomalaisten keskuudessa hyvin yleistä.\nTraktoritehtaita on noin puolitoistasataa ja erimallisia koneita\nyli 200. Yleisin malli on Standard. Sen kulkunopeus työssä on noin\n2,5—5 km. tunnissa. Vanhemmat mallit kulkevat hitaammin, mutta ovat\nväkevämpiä. Keskikokoiset traktorit painavat noin 2 500 kg. ja on\nniissä noin 25 hevosvoimaa. Polttoaineena käytetään petroleumia.\n\n[Kuva: Kaksipyöräinen traktori suorastaan kytkettynä n. s. \"tandem\ndiskiin\" eli kaksiriviseen lautas-äkeeseen.]\n\n[Kuva: Mc Cormicin ensimmäinen viljankorjuukone.]\n\nUseimmissa koneissa on myöskin hihnapyörä, josta otetaan voimaa\nkaikenlaisiin tarpeisiin.\n\n[Kuva: Kultivaattori-traktori äestämässä.]\n\n[Kuva: Kaksipyöräiseen traktoriin sovitettu 3 m. leveä niittokone\nleikkaa 12—15 ha päivässä.]\n\nTraktoria käytetään kaikenlaisiin peltotöihin, mutta myöskin kuormaa\nvetämään. Polttoaineen kulutus on keskimäärin noin 27—32 litraa ha\nkohti maata kynnettäessä. Tästä huomaamme, että meidän maassamme ei\nvielä sen koneen käyttö kannata. Meillä on sitä ennen keksittävä\nhalpa polttoaine. Amerikassa tulee hehtaarin kyntö maksamaan noin 5\ndollaria. Kaikki traktoria käyttävät farmarit kuitenkin vakuuttivat,\nettä kyllä sen käyttö Suomessakin kannattaisi, jos vain rohkeasti\nyritettäisiin. Sillä voidaan äkkiä sopivalla ajankohdalla maa muokata.\nTyö tulee parempaa kuin hevosilla ja aikaa riittää sellaisiinkin\ntöihin, joihin ei sitä ennen ole riittänyt. Traktori on kuitenkin\ntoistaiseksi suurviljelijäin tarpeen tyydyttäjä, pienviljelijälle jää\nhänen hevosensa, niin meillä kuin Amerikassakin, sillä mitä suurempi\nmaanviljelys sitä paremmin traktorin käyttö kannattaa. Amerikassa\non sillä suuret mahdollisuudet, sillä siellä on vielä tasaisia\npreeriamaita noin 200 miljoonaa acrea viljelykselle raivaamatta.\n\n[Kuva: Äestys täydessä käynnissä. Traktori vetämässä\ntandem-lautas-äestä ja tasaus-äestä.]\n\nAmerikka on traktorin maa, Suomi sitkeitten hevosten.\n\nV. 1919 valmistettiin Amerikassa lähes 315 tuhatta traktoria.\n\nKoneitten käyttö maanviljelyksessä on Amerikassa kehittynyt huippuunsa.\nOlkoonpa mitä maataloustyötä tahansa, kaikille löytyy omat koneensa.\nIhmistyö on kallista ja raskasta, konetyö halpaa ja helppoa.\n\nAmerikkalainen \"runnaa\" koneilla. Yhä uusien ja uusien kojeiden\nkeksiminen innoittaa kaikkia. Pienimmällekin keksinnölle omistetaan\nmitä suurinta huomiota. Amerikka on kekseliäisyyden ja yritteliäisyyden\nmaa. Suomalainenkin siellä saapi tässä suhteessa siivet allensa, seura\ntekee kaltaisekseen.\n\n[Kuva: Beltsvillen koefarmi lähellä Washingtonia D. C. Yhdysvaltain\nMaatalaousdepartementin Dairy-osaston alainen.]\n\n\n\n\nAMERIKAN \"MAALAISLIITTO\".\n\n\nKuten olemme jo aikaisemmin maininneet, on amerikalainen\nyhteiskunnallinen kansanvalta trustien ja kahden vuoronperään\nhallitsevan puolueen johtajien väliin ahtaalle puserrettu. Raha ja\npuoluejohtajat määräävät maan politiikan suunnan; kansanvaltaisuus on\nsuurelta osaltaan vain lippuna, jonka suojassa omia itsekkäitä etuja\najetaan. Työväenliike on maassa verrattain heikko. Se ei ole ainakaan\ntähänastisella toiminnallaan suuriakaan aikaansaanut. Valtaa pitävät\ndemokraatit ja republikaanit, jotka edustavat \"kahta mieltä samassa\najatuksessa\", kuten näitä molempia puolueita arvostelevat Amerikan\n\"maalaisliittolaiset\", Nonpartisen Liiton jäsenet. He ovat sitä\nmieltä, että nuot valtaa pitävät puolueet ovat menettäneet nuoruuden\ntuoreutensa ja että nyt niiden johtajat sovinnossa jakavat keskenänsä\ntuottavat ja vaikutusvaltaiset virkapaikat. \"Niillä ei ole enään\nmitään periaatteita, niiden ainoa pyrkimys on säilyttää sovinto omissa\nriveissään.\" Ne ovat sekaantuneet toisiinsa, vanhentuneet ja aikansa\neläneet. Edistyksen henki on niissä muuttunut vallanhimon hengeksi. Ne\novat menneen ajan puolueita. Seurauksena tästä on luokkalainlaadinta\nsen kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Pankki-trustit hallitsevat\nentistä lujemmin. \"Republikaani-demokraatti-kaksoiset ovat\nluokkapuolue ja ovat ne kuuliaisia lapsia kasvatusisälleen, Wall-kadun\npankkiiriryhmälle.\"\n\nNäin ajattelevat ne — ei suinkaan vähäiset kansalaispiirit — jotka\nnykyään luovat uusia yhteiskunnallisia arvoja Amerikan Yhdysvalloissa\nja jollainen kieltämättä on Nonpartinen Liitto, joka suurin piirtein\nkatsoen vastaa Suomen Maalaisliittoa ehkä enemmän kuin minkään\ntoisen valtakunnan maalaispuolue. Tällä nuorella puolueella on ollut\nmenestystä kaikkialla farmarien keskuudessa. Se ei ole toistaiseksi\nesiintynyt itsenäisenä puolueena valtiollisissa vaaleissa, vaan on se\nesim. Pohjois-Dakotassa vallannut valtapuolueitten järjestöt ja ajanut\nsitä tietä omat miehensä lainsäädäntölaitoksiin.\n\nNonpartisen Liiton johtaja on Mr. A. C. Townley, entinen farmari ja\nyksi kaikkein parhaita Amerikan puhujia. Hän on pankki-trustien ja\nkauppakamarien puolelta koko valtakunnan ehkä enimmän vihattu mies.\nTällä kertaa tämä farmarien yhteiskunnallinen herättäjä istuu linnassa\nMinnesotan vakoilulain nojalla annettua kolmen kuukauden rangaistusta\nsuorittamassa. Tästä tuomiosta kirjoittavat Nonpartisen Liiton lehdet\nm.m. seuraavaa:\n\n\"Jos koskaan on tapahtunut oikeuden väärinkäytöstä, joka olisi\nkiihoittanut Yhdysvaltain kansalaisia kapinaan, niin sellainen\ntapaus on Nonpartisen Liiton presidentin Townleyn joutuminen\nvankilaan teräsristikkojen taakse. Kun syytökset oikeudessa voidaan\nkeinotekoisesti todistaa ja siten tuomio langettaa, niin se voidaan\ntehdä ketä vastaan tahansa, olkoonpa hän sitten syyllinen tai\nsyytön. A. C. Townley on meidän johtajamme ja hän edustaa ainoaa\nmaanviljelijäin liikettä, jolla on mitään arvoa, joka taistelee\nmonopoleja ja ahneutta vastaan. Townleyn on mentävä vankilaan\nsentähden, että hänellä on tarmoa ja selkärankaa taistella niitä\nverenimijöitä vastaan, joilla on kädet maanviljelijäin taskussa\nkyynärpäitä myöten.\n\nMe olemme halveksittavia raukkoja ellemme puolusta johtajaamme, sillä\nhäntä vastaan ei ole voitu mitään vääryyttä todistaa. Maanviljelijöinä\nme tuotamme kansakunnallemme leivän ja miljoonat meistä joutuvat\nvararikkoon sentähden, että tuotamme noita tärkeitä elintarpeita\ntappioksemme.\n\nMilloin tämä vääryys loppuu?\n\nNämä rosvot eivät tule luovuttamaan ylivaltaansa ennenkuin kansalaiset\nkäyttävät oikeuksiaan vaaliuurnalla puhdistaen hallituksemme\nperinpohjin, presidentistä koirapoliisiin asti.\n\nEllei tämä tapahdu, niin meidän on parhainta muuttaa vanha sananparsi\n\"urhojen kotimaasta\" ja sanoa sensijaan \"orjien kotimaa\".\n\nSamalla kun tämä kelpaa näytteeksi aito amerikkalaisesta sanankäytöstä,\nsamalla se osoittaa kuinka kovaa taistelua nousevan \"maalaisliiton\"\ntäytyy käydä. Mutta vastustus on turhaa, Amerikan 12-miljoonainen\nmaatyötä tekevä äänestäjäkansa valveutuu. Sen yhteiskunnallista\nheräämistä ei voida enään seisauttaa, vaikka minkälaisia keinoja\nkäytettäisiin sitä vastaan. On tapahtunut niinkin, että liiton\njärjestäviä matkasihteereitä on raa'asti kohdeltu, riisuttu alasti,\ntervattu ja höyhennetty, mutta aina päinvastaisella tuloksella kuin\nmitä on tarkoitettu.\n\nSuurin syytös tätä uutta yhteiskunnallista liikettä vastaan on se, että\nliitto ei ole muka isänmaallinen puolue. Tämän syytöksen on heittänyt\nm.m. niinkin huomattu henkilö kuin entinen presidentti Taft.\n\n[Kuva: Kauranolkia poltetaan suomalaisella farmilla. Surullista, mutta\ntotta.]\n\nSyytökset ovat siis samanlaatuisia kuin \"vanhassa maassakin\". Onhan\nmeilläkin maalaisliittoa syytetty sosialismiin taipuvaisuudesta,\nsivistysvihollisuudesta ja vieläpä jumalattomuudestakin. Ja pääasiassa\naivan samanlaisilla perusteilla ja samanlaisista vaikutteista.\n\nNonpartinen Liitto on saanut alkunsa Pohjois-Dakotassa, joka on yksi\nYhdysvaltain suurimmista valtioista, hyvin harvaan asuttu. Vaikka\npinta-ala on 70 tuhatta neliömailia, asuu siellä vain 700 tuhatta\nihmistä, joista 80 % farmareita. Ainoastaan 10 % asuu kaupungeissa.\nSuurimmassa kaupungissa on vain 22 tuhatta asukasta.\n\nPohjois-Dakotan farmarit ovat suurimmaksi osaksi pohjoismaalaisia,\njoukossa saksalaisia ja venäläisiä, joitten kaikkien esivanhemmat\ntulivat noin sukupolvi takaperin näille silloin vielä viljelemättömille\naavikoille, joilla kuljeskeli puhvelihärkä, hirvi ja poro.\n\nYhdessä miespolvessa on tästä maasta tullut liittovaltain kenties\nsuurin maanviljelysvaltio. Uskallusta ja tarmoa on se asukkailta\nkysynyt.\n\n[Kuva: Duluthilainen \"hoopoo\". Alkuaan Heikki Vuoriniemi Ähtäristä.]\n\nMutta vaikka tämän aavikkovaltion farmarit tuottivat vuosi vuodelta\nyhä suurempia satoja, pysyivät he köyhinä. V. 1915 oli enempi kuin ⅔\nfarmeista kiinnityslainain alaisia ja ¼ vuokralaisia.\n\nFarmarien hiellä ja työllä rikastuivat vain pankkiirit, myllärit,\nviljanostajat ja vakuutusasiamiehet.\n\nTällainen onneton tila syntyi yhden miespolven aikana. Maanviljelijäin\nköyhtymisen syynä oli kurja viljanmyyntijärjestelmä, jota johdettiin\nChicagon y.m. viljanosto- ja myllykomppanioitten kautta. Farmareita\nkohdeltiin kuin muinaisen mahtavan Rooman alusmaitten veronmaksajia.\nRahamiehet, myllärit, vakuutusmiehet, teurastuslaitokset ja rautatiet\npitivät Pohjois-Dakotaa alusmaanaan. Rautatierahdit esim. olivat 40\n% korkeammat kuin naapurivaltioissa. Valtion kauppavaihto tapahtui\nrajojen ulkopuolella. Kaiken tämän lisäksi saivat farmarit kärsiä\nkaikenlaista epärehellistä kohtelua. Viljasato-säiliöt kuuluivat\nmaan rajojen ulkopuolella oleville rahayhtymille, jotka järjestivät\nviisaasti kaikki maksut maksettaviksi syksyllä. Näin pakotettiin\nmaanviljelijät myymään viljansa halpana aikana. Vilja luokiteltiin\nmielin määrin, vieläpä punnittiinkin väärin. Teräväpäisemmät farmarit\nkokeilivat ja veivät saman kuorman useampana päivänä arvioitavaksi\nviljasäiliömiehelle, joka aina arvioi ne eri tavalla. Niinikään\nhuomattiin, että viljan ostajat möivät paljon enemmän kuin mitä\nolivat ostaneet. Vilja oli käsittämättömällä tavalla lisääntynyt\nsäiliössä ollessaan. — Petoskauppa tuli räikeästi näkyviin v. 1916,\njolloin kuumat tuulet vaikuttivat sen, että nisun jyvä oli kurttuinen\nja pieni. Tämän johdosta viljanostajat kuuluttivat maailmalle, että\nPohjois-Dakotan vilja ei kelpaa ihmisille, vaan se on syötettävä\nkanoilla ja sioilla. Hinnat halpenivat ja koko sato myytiin\nala-arvoisena, halpana viljana. Muutaman kuukauden kuluttua julistivat\nsamat ostajat, että tämä sama vilja on paljon parempaa kuin tavallisten\nvuosien vilja, ja kiskoivat jauhoista entistä korkeamman hinnan.\n\nNäin häikäilemättömästi ryöstettiin farmareilta miljoonia dollareita.\n\nTällaiset syyt herättivät leivänkasvattajat ja saattoi heidät yhtymään\nNonpartiseen Liittoon.\n\nKuvaavaa Pohjois-Dakotan farmarien sorrosta on myöskin valtion\nviljansäilytysaseman perustamispuuha. Farmarit tulivat siihen\nvakaumukseen, että oman valtion säilytysasema pelastaa heidät nylkyrien\nkäsistä. Melkein yksimielisesti määräsivät he lainlaatijakunnan\nrakentamaan tuon säiliön, mutta lainlaatijakunta keksi tekosyyn ja\nväitti, että se on perustuslainvastaista toimintaa. Nyt farmarit\nseuraavissa vaaleissa määräsivät perustuslain muutettavaksi, ja sitten\nviljasäiliö omaan valtioon. Mutta lainlaatijakunta ei nytkään totellut,\nvaan alkoi vehkeillen selittää, että heille ei ole sanottu laitetaanko\nse maan rajojen sisälle vaiko jonnekin lähelle myyntipaikkoja.\nKolmannella kerralla määräsivät maanviljelijät sen laitettavaksi\nmaan rajojen sisäpuolelle, mutta ei vieläkään lainlaatijakunta asiaa\npäättänyt, sillä ei ollut muka varoja tähän tarkoitukseen. Vasta\nneljännellä kerralla täytyi lainlaatijakunnan rakentaa valtion\nviljasäiliö. Näin taisteltiin 8 vuotta ennenkuin toivottu tulos\nsaavutettiin. Lainlaatijakunta oli täydellisesti mylly-yhdistyksen\nasiamiesten ja rautateiden omistajien vaikutuksen alainen, eikä\nrohjennut kuulla valitsijainsa ääntä. Äänten ostaminen on niinikään\nAmerikassa onneton yhteiskunnallinen tauti.\n\nSodan sytyttyä syytettiin Nonpartista Liittoa epäisänmaallisuudesta.\nSen puhujia tervattiin ja höyhennettiin, vaikka esim. Pohjois-Dakotan\nfarmarit tekivät kaikkensa sodan hyväksi. Vastustajat sanoivat\ntaistelevansa Euroopassa kansanvallan puolesta, mutta itse lankesivat\nmitä törkeimpään tyrannivallan tavoitteluun.\n\nNäistäkin muutamista esimerkeistä jo huomaa, kuinka Amerikan\nmaanviljelijäin yhteiskunnallista heräämistä vastustetaan pääasiassa\naivan samoista vaikutteista kuin \"vanhassa maassakin\". Tulemme tämän\nkertomuksen loppupuolella vähän puhumaan Suomen maanviljelijäin\nyhteiskunnallisen liikkeen, maalaisliiton taisteluista, sen voitoista\nja tappioista.\n\n\n\n\nMATKAN VAIHEISTA \"RAUTA-ALUEELTA\".\n\n\nDuluthin kaupunki Minnesotan valtiossa sijaitsee mitä ihanimmalla\npaikalla. Kauniita vesiä ja kumpuja on kaupungin lähistöllä.\nKaupunki on yksi suurimmista suomalaisen asutuksen keskuksista.\nTäällä asuu useita huomatuita suomalaisia. Pistäydyin tässä\nkaupungissa kaksi kertaa. Puhetilaisuus oli järjestetty erääseen\nmatalaan, hyvin epämukavaan huoneistoon, johon \"katukaarojen\" räminä\nhäiritsevästi kuului ja jossa ei riittänyt salin ja sen sivuhuoneitten\ntilavuudesta huolimatta tilaa läheskään kaikille sisäänpyrkijöille.\nDuluthin kaupunki on äärimmäisen räikeitten suomalaisten\nsosialistien pesäpaikka. Täällä ensi kerran häirittiin \"vanhan maan\nlahtari-edustajaa\". Entinen suomalainen \"herrasmies\", joku \"professori\"\nRissanen esiintyi täällä joukkonsa kanssa, kysellen silakkain hintoja\nSuomessa y.m. roskaa, jossa ei ollut mitään asiallista vaan joka oli\nedeltäkäsin järjestetty häiritsemistarkoituksessa. Mutta kaikki meni\nlopulta rauhallisesti. Tosin vielä kadullakin sain kunniani kuulla,\nmutta kun menin rauhallisesti hymyillen miesten keskelle ja lupasin\nviedä heidän vanhemmilleen ja omaisilleen — useita nimittäin tunsin\njoukosta, olipa siellä sukulaisianikin Alavudelta — terveisiä, hiljeni\nmeteli, kasvojen ilmeet pehmenivät ja miehet läksivät harvakseen\nastelemaan kohti kotejansa.\n\nDuluthissa tapasin, kuten jo sanoin, useita huomatuita Amerikan\nsuomalaisia. Isänmaanystävät olivat järjestäneet illalliset\n\"Suomi-vieraalle\" helmikuun 12 päivänä Abraham Lincolnin päivän\nillaksi. Tästä tilaisuudesta, sen lyhyydestä huolimatta, muodostui\nharvinaisen isänmaallinen hetki. Tapahtui näet niin, että juhlassa\ntapasivat toisensa ensimäinen suomalainen, joka istuu Yhdysvaltain\nkongressissa, lakimies Oscar Larson, ja allekirjoittanut, Amerikassa\nensimäisenä vieraileva vapaan, itsenäisen Suomen eduskunnan jäsen.\nPäiväkin oli merkillinen, olihan se suuren Lincolnin päivä.\nHenkilöt ovat tällaisissa asioissa sivuseikkoja, varsinkin mitä\nallekirjoittaneeseen tulee, mutta tapaus oli mieliinpainuva ja\ninnostava.\n\n[Kuva: O. J. Larson ja Lauri Perälä.]\n\n\n\n\nOSCAR J. LARSON.\n\n\nSeuraavana päivänä sain kutsun saapua tervehtimään Oscar J. Larsonia,\ntuota kuuluisinta Amerikan suomalaista. Liikemies Salon autolla, hänen\nsekä lakimies Victor H. Granin seurassa saavuimme määrä-aikana Larsonin\nlakiasiaintoimistoon, jossa Amerikassa syntyneet suomalais-neidot\nottivat meidät vastaan ja veivät vastaanottohuoneeseen.\n\nHuone oli yksinkertainen, suuria lakikirjoja seinien suuruiset hyllyt\ntäynnä. Abraham Lincolnin ja Theodor Rooseveltin suuret muotokuvat\nolivat seinällä. Hetken odoteltuamme saapui mr. Larson. Hän on\nkookas, komea mies, iältään hiukan yli 50 vuoden, persoonallisuus,\njonka käytöksestä puuttuu kokonaan tuo meille suomalaisille\nnousukasluontoisille ominainen teennäisen pinnistetty juhlallisuus.\nTuntui aivan kuin olisi vanhaa tuttavaansa tervehtinyt. Puhelimme kauan\nSuomen asioista ja hän lupasi tehdä kaikkensa synnyinmaansa hyväksi.\n\nMr. Oscar Larson on syntynyt Oulun kaupungissa toukok. 20 p. 1871.\nHänen vanhempansa muuttivat pian senjälkeen Kuusamoon ja sieltä,\nOscar-pojan ollessa viiden vuoden vanha, Amerikkaan, asettuen\nasumaan Calumetin kaupunkiin Michiganin valtiossa. Oscar alotti\nkoulunkäyntinsä kaupungin kansakoulussa. Sieltä päästyään palveli\nhän kauppa-apulaisena. Ryhtyi jatkamaan lukujaan, suorittaen v.\n1891 tutkinnon Northern Indianan Normaalikoulusta, siirtyen sieltä\nMichiganin yliopistoon kirjallisuustieteelliselle osastolle, myöhemmin\nryhtyen lakia lukemaan, ja suoritti lakitutkinnon v. 1894.\n\nLakimies Larson on innokas poliittisen toiminnan mies. On toiminut\nyleisenä syyttäjänä pitkät ajat, käyden aina Italiasta asti hankkimassa\ntodistajia ajamiensa asiain selville saamiseksi.\n\nDuluthiin muutti hän v. 1907 perustaen sinne lakiasiain toimiston.\nV. 1910 oli hän kuparisaarelaisten ehdokkaana piirituomarin virkaan.\nHän kuuluu republikaaniseen puolueeseen ja on viime vaaleissa valittu\nYhdysvaltain kongressiin. Puhujana on hän laajalti tunnettu, ympäri\nYhdysvaltain.\n\nVaikka hän on jo lapsena siirtynyt Amerikkaan, rakastaa hän silti\nsynnyinmaatansa. Saamme olla ylpeitä tästä Kuusamon pojasta, sillä\nkukapa tietää, mitä hän vielä voipi tehdä paljon kokeneen köyhän\nisänmaansa hyväksi. Suomalaisten v. 1899 kääntyessä presidentti Mc\nKinleyn puoleen Suomen asiassa oli Oscar Larson johtavana sieluna\nsiinäkin. Hän se myöskin sai aikaan, että Michiganin valtion\nlainlaatijakunta v. 1899 heinäkuun 7 päivänä teki päätöksen, jossa\nlausuttiin syvä paheksuminen Venäjän Suomea kohtaan harjoittamaa sortoa\nvastaan ja vaadittiin Yhdysvaltain presidenttiä tarttumaan asiaan.\n\nLuonteeltaan mr. Larson on iloinen ja hilpeä. Toivorikkaalla mielellä\nhän isänmaatansa ajattelee. Kehoitti järjestämään voimakkaan\nreklaamityön vapaan Suomen tunnetuksi tekemiseksi Amerikassa. Sitä\nasiaa on hänen mielestään heikosti hoidettu. Jos amerikkalaiset\ntietäisivät, kuinka kaunis \"vanha maa\" tuhansine järvineen ja valoisine\nkesä-öineen on, niin kilvan he huvimatkansa Suomeen ohjaisivat.\nEdelleen hän toivoi, että sovinnollisempi henki puolueitten kesken\nsaataisiin aikaan. Antakaa arvoa vastustajallekin. Älkää riistäkö\ntoisiltanne kunniaa ja leipää. Hävinneen on tunnustettava häviönsä,\n\"mies se on hävinnytkin\". Valtiollisten vankien armahtamiskysymyksessä\noli hänellä paljon toivomisen aihetta. Sisäpoliittisia oloja\ntuntemattomana ei kuitenkaan tahtonut tuomarina esiintyä. Toivoi, että\nkapinan jälkiselvittelyt mahdollisimman pian loppuunsuoritettaisiin.\nVenäjän läheisyyttä piti luotto-olojemme suurimpana vastuksena.\n\nSuomea hän puhuu huonosti. Sanavarasto on kovin pieni.\n\nEi ollut aikaa kauemmin viipyä tämän huomattavimman siirtolaisemme\nluona. Täytyi rientää eteenpäin.\n\nKävin vielä ystävällisen mr. Salon sievässä huvilassa, samoin lakimies\nGranin kodissa. Mr. C. H. Salmisen konttorissa viivyin kauemmin,\nsillä hän on sikäläisen Päivälehden johtomies ja samalla etevä\nliikemies, jolla on rahanvälitys ja piletti-liike siirtolaisia varten.\nLiiketoimensa vuoksi on hän seutukunnan suomalaisten kruunamaton\nvarakonsuli. Tavaton oli se tungos, jonka näin hänen konttorissaan.\nKysyjiä, avun- ja neuvonpyytäjiä oli jos minkälaisia. Nykyään tämä\ntoimenmies on Suomessa suunnittelemassa liiketoimiensa suurentamista\nja suomalaisen kirjallisuuden levittämistyön voimistuttamista\nsiirtolaisten keskuudessa. Mr. Salmisen työ siirtolaisten keskuudessa\non tunnustuksella mainittava.\n\nDuluthista kulki matkani Ely-nimiseen pieneen sievään kaupunkiin.\nKesällä lienee tämä seutu mitä ihanin. Suomalaisia on kaupungissa ja\nympäristöllä noin 2 000. Kalevan Ritarit johtavat maamiestemme henkisiä\npyrinnöitä.\n\nAsemalta ajoimme alajärveläisen työmies Heikki Metsäpellon komealla\nautolla juvelikauppias Abraham Savolaisen hauskaan kotiin ja sieltä\nnukkumaan kauppias J. E. Porthanin taloon. Puhetilaisuus oli\nkalevalaisten talolla. Yleisöä tungokseen asti. Kuulijakunta erittäin\nmukanapysyvää ja puhujaa miellyttävää. Seutukunnan suomalaisten\nsivistystason huomasin kohoavan koko paljon yläpuolelle siirtolaisten\nyleisen sivistyksen keskitasoa.\n\nLuentojen loputtua pidettiin Kalevan Ritarien kokous, jossa vakavasti\nkeskusteltiin tämän erikoisen liikkeen ulottamisesta Suomeen asti.\nMonia ajatuksia siinä herätettiin puolelta jos toiselta. Elyn ritarit\nmuodostavat yhden kaikkein parhaita \"majoja\" s.o. paikallisosastoja\ntässä järjestössä.\n\nMyöhään yöllä loppui kokous ja iloinen, oikea savolainen veitikka,\nliikemies Savolainen saatteli \"Suomi-vieraan\" kotiin. Yöllä käytiin\nvielä hienoa jalokivikoristeliikettäkin katsomassa.\n\nElystä jäi mieleen hauskat muistot.\n\nSeuraava puhetilaisuus oli Palossa. Seutukunta tekee synkän\nvaikutuksen. Tuntuu aivan kuin seisoisi suomalaisen tyystin raiskatun\nentisen mahtavan tukkimetsän syrjässä. Tänne raiskattuun aarniometsään\novat suomalaiset tulleet n.s. \"kantofarmareiksi\". Ilmasto ja maanlaatu\non pääasiassa samanlaista kuin Suomessa.\n\nSuomalaisia on täällä noin 500. Postia hoitaa suomalainen kauppias\nAug. Halmetoja. Kylän \"supervaiserina\" on suomalainen Matti Rahko.\nYötä olin suomalaisen kirjainkustantajan A. Rekosen luona. Hän on\nyksi siirtolaistemme merkkimiehistä. 15 vuotta on hän kiertänyt\nympäri Yhdysvaltoja suomalaisten keskuudessa tiedonjanoa puheillaan\nherättelemässä ja kirjallisuutta, ennenkaikkea sanomalehtiä\nlevittämässä.\n\nKunnollinen mies!\n\nSuuria palkkoja ei hän ole etsinyt. On tehnyt vain sellaista työtä,\njohon on voinut innostua. Kirjojen ja lehtien kauppaaminen on hänen\nintohimonsa. Hauskana ja sukkelana savolaisena on hän vastustamaton\ntässä toimessaan. Ikää kuuluu miehellä olevan 65 vuotta, mutta kun hän\ntuli vastaani, sieppasi matkalaukkuni ja läksi, luulin miehen olevan\nsiinä 35 vuoden korvilla, ainakin nuoremmaksi itseäni miestä luulin.\nAnnoin hänen — isäkseni sopivan miehen — kantaa laukkuani!\n\nHäpesin. —\n\nNuorelta, aivan harvinaisen nuorelta hän näyttää.\n\nNyt hän on kiertolaiselämän jättänyt ja ostanut maata ensiksi etelästä\nMississipin rannalta, mutta kun siellä oli \"rokotiilejä\", muutti Aatu\nRekonen Minnesotaan ja toisten suomalaisten kanssa perusti uuden\nsiirtolaiskunnan, jolle annettiin nimeksi Palo. Seutukunnan viljelys\non vasta parinkymmenen vuoden vanhaa, mutta silti pitkälle ehtinyttä.\nMaisema muistuttaa suomalaista järvimaisemaa, on todella kuin meidän\nSavoa.\n\nTäällä Aatu viihtyy vaimonsa kanssa. Hän on aivan hiljan mennyt\nnaimisiin.\n\nAatu Rekosen työ siirtokansan keskuudessa on ollut sen laatuista, että\njonkinlainen tunnustus isänmaan puolelta olisi paikallaan. Minulle\nkerrottiin kuinka Suomesta on ritarimerkkejä Amerikkaan lähetetty\nsellaisillekin, jotka niitä pilkaten käyttävät — naamiohuveissa, mutta\nRekosen kaltaiset isänmaalliset miehet ovat unohtuneet.\n\nPalon pitäjä on voimakas todistus suomalaisesta korvenraivaajatarmosta.\nSurullista, että isänmaassamme ovat yhteiskunnalliset olot olleet ja\nedelleenkin ovat sellaiset, että tuollainen jättiläistarmo ei pääse\nomassa maassamme oikeuksiinsa.\n\nPostimestari Halmetojan autolla kyydittiin \"puhuja\" Evelethin nuoreen\nrauta-alueen kaupunkiin. Tämä oli ensimäinen paikka, jossa en tiennyt\nminne menisin, kenenkä neuvoihin turvautuisin. Menin suoraan \"haalille\"\nja siellä sain kuulla esitelmäni ajan. Huone oli täälläkin kuulijoita\ntäynnä ja puheitten loputtua ilmestyi eteeni monia vanhoja tuttavia\nAlavudelta y.m. Seutukunnalla on suuri suomalainen kirjasto ja\nennemmin, muutama vuosi sitten, ovat suomalaisten sivistysharrastukset\nolleet erittäin virkeitä. Nyt ne olivat lamassa.\n\n[Kuva: Pastorit herra ja rouva Lappala lapsineen.]\n\nMr. Juhani Aho Alavuden Kuorasaholta ohjasi minut täältä suureen\nVirginian kaupunkiin. Siellä oli erittäin ystävällinen vastaanotto.\nPastori Risto Lappala, tohtori Jussi Räihälä, liikemies Juho Ketola\nLapualta y.m. olivat vastassa. Pastori Lappala on vapaamielisen\nkristillisen seurakunnan pappi ja hänen vaimollansa on samanlainen\nvirka. Rouva Lappala lienee ensimäinen suomalainen nainen, joka on\nvihitty papiksi.\n\n[Kuva: Virginian suomalaisia valokuvassa \"Suomi-vieraan\" kanssa.]\n\nKaupungissa on noin 3 000 suomalaista. Suuri ja kaunis kaupunki!\nKuulijoita, kuten tavallista, huoneitten täydeltä ja innostus\nsellainen, että mies melkein pakotettiin vielä toisenkin kerran\nkaupunkiin tulemaan. Aikaa ei siihen kuitenkaan riittänyt.\n\nNashwaukin kaupunki on lähellä Virginiaa. Pieni kylä, noin 500\nsuomalaista.\n\nTäällä tutustuin etevään suomalaiseen musiikkimieheen Vihtori\nTaipaleeseen. Hän johtaa suurta orkesteria ja on paikkakunnan\nkorkeakoulun musiikinopettajana. Hänellä on myöskin oma\nperheorkesteri, jonka kanssa hän saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen\nintiaanipuvuissa. Hänen rouvansa on kaupungin postimestarina.\n\nSeutukunnan suurin farmari on Matti Suutari. Useita suuria suomalaisia\nliikkeitä on kaupungissa.\n\n[Kuva: Vihtori Taipale.]\n\nTaipaleen kotiorkesterin kanssa matkustin Hibbingiin, joka on aivan\nlähellä edellistä kaupunkia. Täällä muodostui puhetilaisuudesta\nharvinainen juhla, sillä Taipaleen perheorkesteri soitteli kaikki\nväliajat. Hibbingin suomalaiset ovat riitaista väkeä, jonka vuoksi\nkaikki yhteiset sivistysharrastukset ovat kokonaan lamassa.\nRautainsinööri K. L. Haataja lienee seudun huomatuin suomalainen.\n\nKuulijoita oli täälläkin kaikesta huolimatta hyvin paljon.\n\nTuiman pakkasen paukkuessa kuljin täältä Kettle-Riverille, kolkoimmalle\nkulmakunnalle Minnesotassa. Kauhea tulipalo on täällä hävittänyt\nasutuksen. Monen neliömailin alueelta paloi kaikki, joukossa paljon\nihmisiäkin. Uutta elämää parhaillaan ylös yritettiin.\n\n[Kuva: Vihtori Taipaleen perhe-orkesteri Nashwaukista. Orkesteri saapuu\nensi kesänä Suomeen, esiintyen m.m. Tampereen maanviljelysnäyttelyssä.]\n\nSeutukunta on pientä farmiseutua. Suunnaton tulipalo on tehnyt hirveätä\njälkeä. Noin 350 ihmistä paloi; ei ollut minne paeta, kun tulen valta\nriehui yllättävänä elementtinä, joka nieli kaikki mitä eteen sattui.\nMonet pakolaiset kuolivat autoihinsa tielle. Ne, jotka pelastuivat,\nupottautuivat kuivuneen joen mutaan tai muuhun kosteaan maahan.\nYstävällisiä, kärsineitä kansalaisiamme oli puhetta kuulemassa huoneen\ntäydeltä. Seppä Paakkarin vieraanvaraisessa kodissa viihtyi väsynyt\nmatkamies kuin kotonaan. Matka, nimittäin lopulle ehdittyään, alkoi\ntavattomasti rasittaa. — Tämän seudun suomalaiset muistuttivat meidän\nisäntiämme ja seppä Paakkari kyliemme seppää.\n\nSeuraavana päivänä ajoimme mr. Paakkarin autolla Cloquetin kaupunkiin,\njoka palon jäljestä on entistä ehompana noussut. Puhetilaisuus täällä\nmuodostui matkan ikävimmäksi, sillä hyvät suomalaiset \"äkkijyrkät\"\nsosialistit häiritsivät puhujaa sen kuin ehtivät. Työväentalo, jossa\npuhe pidettiin, oli \"äkkijyrkkiä\" kuulijoita jotenkin täynnä. Ilman\ntakkia, jalat tuolin sarjalla \"toverit\" kompasanojansa ja ilkeämielisiä\nkysymyksiänsä puhujalle esittelivät. Lopuksi uhkasivat melkeinpä\nkäsirysyllä \"opettaa Suomen lahtarille\" internatsionaalisia oppejansa.\nSelvisin kuitenkin ilman sen pahempaa.\n\nSamana päivänä puhuin Cloquetin lähellä kansakoululla. Kuulijoina\nseutukunnan kiihkeimmät uskovaiset, jotka juuri tulivat suomalaisen\npastori Kuusiston pitämistä \"seuroista\".\n\nKummallinen päivä!\n\nKahdenlaisia kiihkoilijoita. Kaukana vieraalla maalla eksyy suomalainen\nsielu _uskomaan_ milloin mitäkin. Toiset kiihkoilevat uskonnolla,\ntoiset yhteiskunnallisella \"äkkijyrkkyydellään\". Uskonnollinen\nkiihkoilu on Amerikassa vapaata, mutta \"äkkijyrkät\" joskus — tervataan\nja höyhennetään.\n\nBrule Wisconsin on kantofarmarialuetta, noin 5 000 suomalaista. Täällä\ntapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia.\n\nErikoisemmin mieleeni on jäänyt Ironwood Michiganissa. Asemalla\noli vastassa useita karstulalaisia eli \"karstusia\", joukossa\nystävällinen Matti Tikkala ja Antti Haapoja, viimeksimainittu Härmästä.\nPuhetilaisuus kalevalaisten \"haalilla\" muodostui juhlahetkeksi,\njota ei voi unohtaa. Puhuin täällä kaksi kertaa. Toisella kertaa\nolivat rouva Tikkala ja neiti Helmi Länttä y.m. naiset järjestäneet\nhauskan perhejuhlan, jossa laulut ja puheet vuorottelivat myöhään\nyöhön. Isänmaallista mieltä ja kotimaan kaipausta pulppusi tämän\nseudun suomalaisten sieluista. Varsinkin Tikkalan perhe ja heidän\nliikekumppaninsa työ suomalaisuuden hyväksi paikkakunnalla oli\nihailtavaa ja liikuttavaa. Täällä oli minulla tilaisuus syvemmin\npilkistää Amerikassa syntyneitten suomalaisten nuorten sieluelämään,\nsellaisten nimittäin, joilla on sivistystä ja jotka ovat hyvästä\nkodistaan vanhempainsa opetuksella imeneet sieluunsa suomalaisen\nhengen. Monenlaiset ja raskaat ovat ne ristiriidat, jotka tällaista\nnuorisoa rasittavat ja tuottavat heille kärsimyksiä. Aikamme nuoriso\non onnetonta kaikkialla sivistyneessä mailmassa, mutta paljon ja\nkaikenlaisia esim. suomalaiselle nuorisolle tuntemattomia tuskia\ntäytyy siirtolaisnuorison kestää eikä heidän elämänsä koskaan ole\nehyttä ja kokonaista. Äidin ja isän kertomukset kotimaasta ovat heillä\naina pitkin elämää kaipauksen ja syvän tuskan tuottajina. Toisaalta\ntaas Amerikka, joka on heidän synnyinmaansa ja jonka maan kansalliset\nja uskonnolliset olot koulukasvatuksen kautta ovat heille tulleet\nrakkaiksi, vetää heitä puoleensa. Monet herkät, tunteelliset luonteet\neivät kestä näitä ristiriitoja, vaan murtuvat sielullisesti. Heistä\ntulee tuollaisia elävinä kuolleita joukkosieluja, joilla ei ole mitään\nsisäistä innostusta, ylevään ja hyvään pyrkivää sisäistä voimaa.\nHuvittelunhalu ja aineellisuus valtaa heidän sielunsa ja näin Amerikan\ntuhannet erilaiset henkiset, taiteelliset ja uskonnolliset puoskarit\nsaavat heistä sievoisen lisän suureen kannattajalaumaansa.\n\n\"Vanhan maan\" nuorison apua ja tukea siirtolaisnuoriso toivoo, etten\nsanoisi — rukoilee. Maamme voimakkaan nuorisoseuraliikkeen velvollisuus\non sulkea siirtolaisnuoriso huomioonsa. Perustettakoon nuorisoseuroja\nmyöskin Amerikkaan. Lähetettäköön sinne usein puhujia ja ennen kaikkea\nperustettakoon Suomen Nuorison Liiton äänenkannattajaan \"Pyrkijään\"\nerikoinen siirtolaisnuorison osasto, jota toimitettaisiin Amerikasta\npäin ja jota tarmokkaasti levitettäisiin siirtolaisnuorison keskuudessa.\n\nIronwoodista pistäydyttiin autolla Hurleyssä, Wis., yhdessä kaikkein\ntörkyisimmistä Yhdysvaltain kaupungeista. Kaupunki on aivan lähellä\nIronwoodia, joki vain erottaa ne toisistansa.\n\n[Kuva: Vangittuja hotellien omistajia.]\n\nAmerikassa on, kuten tiedetään, kieltolaki, mutta näillä seuduilla sitä\nuhmaten rikottiin aina siihen asti, kunnes eräänä varhaisena aamuna\nsaapui kaupunkiin ylimääräinen poliisijuna, jonka miehet marssivat\nkaupungin 57 hotelliin, etsivät kaikki väkijuomat, vangitsivat\nhotellinomistajat vieden heidät mukanaan ja lukitsivat jokaisen\nhotellin sinetillä.\n\nVangittujen valokuvat kiertelivät uutisen kera maan lehdistössä\npeloittavana varoituksena kaikille väkijuomain salakauppiaille.\n\n[Kuva: Poliisipäällikkö, joka toimitti vangitsemisen.]\n\nNäin valvotaan Yhdysvalloissa kieltolakia. Amerikka on tässäkin asiassa\nAmerikka ja siksipä täytyykin sanoa, että kieltolaki on siellä paremmin\ntoteutettu kuin meillä.\n\nYstävällisten ironwoodilaisten seurassa kävin vielä Wakefieldissä.\nHauska automatka, joka ei hevillä unohdu. Täällä näin ensi kerran\njuopuneita. Nämä Michiganin seudut ovat aina olleet kuuluisia huonosta\nelämästä. Kieltolain valvontakin on mitä vaikeinta. Karstulalaisia\npaljon; kaikki kunnon suomalaisia ja suurin osa seutukunnan\nvalistusharrastusten johtohenkilöitä.\n\nTäältä kulki matkani Crystal Fallsiin, jossa ystävällinen pastori W.\nKuusisto otti \"Suomi-vieraan\" huostaansa. Puhetilaisuus oli kirkon\nalasalissa. Hirvittävän lumipyryn takia oli kuulijoita vähemmän kuin\ntavallisesti. Seutukunnalla asuu noin tuhatkunta suomalaista. Useita\nvarakkaita farmareita.\n\n[Kuva: Siirtolaisnuorisoa Ishpemingin kaupungista, Mich.]\n\nRepublic, Mich. on pieni mainiseutu, jossa nostetaan rautaa 3 000 jalan\nsyvyydestä. Väestö uskonnollista, sosialisteja ei paikkakunnalla ole,\nmikä on sitäkin kummallisempaa, kun jotenkin kaikki suomalaiset ovat\nkaivostyöläisiä. — Ystävällinen Frans Lahtinen on tämän pienen seudun\n\"matkapappien\" ystävä ja huoltaja.\n\nSeuraava paikka oli Ishpemingin kaupunki. Ishpeming on intiaanien\nkieltä ja merkitsee suomeksi taivasta. Tulo tänne oli vaivaloista,\noikeata \"kaitasta tietä\". Suurenlainen kaupunki, asemalla en tavannut\nketään suomalaisia. Vilustuin junamatkalla ja sain kuumetta.\nPuhelinluettelon avulla löysin pastori Rautalahden toimeliaan ja\nreippaan, Laihian pappilasta lähteneen rouvan. Hän ryhtyi tarmolla\nasiaan ja pian oli tohtori Holm vuoteeni vieressä. Vaatteet päälle\nja apteekkiin seurauksella, että illalla olin jo melkein entistäkin\nterveempi. Ilta kysyi voimia, sillä suuri \"haali\" oli tupaten yleisöä\ntäynnä. Tilaisuudessa puhuivat myöskin pastori Rautalahti ja tohtori\nHolm.\n\nIshpemingissä asuu paljon hyvinvoipia huomattuja suomalaisia.\nTohtori Holmilla on oma suuri sairaala. Veljellinen henki yhdistää\nsiirtolaisiamme. Ei ole eroa tohtorin ja työmiehen välillä, kaikki\nseurustelevat toistensa kanssa.\n\nPastori Rautalahti on nykyään synodilaisen kirkon esimies, piispa,\nkuten meillä sanottaisiin, mutta amerikkalaisuus ei tunne piispoja eikä\nrovasteja. Kristillisyys on siellä palvelevaa, rakkauden evankeliumia,\neikä, kuten meillä, hallitsevaa virallista kristillisyyttä.\n\nKymmenen minuutin automatkan päässä on Negaunea-niminen kaupunki.\nNegaunea suomennettuna merkitsee helvettiä. Tohtori Holmin komealla\npiilillä vietiin \"Suomi-vieras\" taivaasta helvettiin.\n\nVastuksensa ja harminsa oli täälläkin. Tänne sain Suomesta\nsähkösanoman, jolla kiirehdittiin miestä kotia. Uusi 60 eri paikkaa\nkäsittävä matkasuunnitelma oli juuri tehty ja aikomukseni oli viipyä\nperillä kesään asti, mutta nyt täytyi kaikki jättää ja kiireimmän\nkaupalla ryhtyä suunnittelemaan paluumatkaa kotimaahan. Oli helmikuun\nviimeinen päivä. Raikas kevään tuntu ilmassa. Vaikka tämän seudun\nvuodenajat muistuttavatkin suuresti Suomea, saapuu kevät kuitenkin\npaljon ennemmin kuin meillä.\n\nNegauneasta (helvetistä) sain muistoksi kahden paholaisen kuvat, jotka\nlukijoillenkin esitän. Kuva oli aikoinaan hyvin suosittu, mutta Suomeen\nei se päässyt.\n\n[Kuva: Seyn ja Bobrikoff. Suosittu postikortti aikoinaan\nsiirtolaistemme keskuudessa.]\n\nMatkani kulki täältä Amerikan suomalaisten henkisten rientojen\nkeskukseen, nimittäin Hancockin kaupunkiin.\n\nKoko pitkän matkan olin suurella jännityksellä odottanut tätä\ntapausta. Jännitystä lisäsivät vielä monet matkan varrella saamani\nystävien kirjeet, joissa peloiteltiin ja varoiteltiin miestä tämän\nSuomi-opisto-kaupungin varalta. \"Muistakin siellä puhua hyvin, sillä\narvostelu tulee olemaan ankara\", kirjoitti eräskin hancockilaisia\ntunteva ystäväni.\n\nKirkkaana \"vanhan maan\" huhtikuista kevättä muistuttavana varhaisena\naamuna astuin junasta Hancockin asemalle. Hämmästykselläni ei ollut\nrajoja, sillä noita peloiteltuja hancockilaisia oli varhaisesta\naamuhetkestä huolimatta asemasilta täynnä. \"Tekö se olette Perälä?\"\nkysäisee lyhyenläntä vastaanottajien eturintamassa seisova, erittäin\nystävällisen ja leikkisän näköinen mister.\n\n— Niin, sitähän sitä tässä on koetettu olla, vastaan yhtä leikkisästi\nja sitten lyödään kättä päälle.\n\n\"Heikki Jasberg on nimeni ja nämä toiset ovat seutukuntamme\nsivistysrientojen etuvartijoita.\"\n\nLähdettiin astelemaan kohti kaupunkia. Jasbergin liikehuoneistossa\nodotti useita kirjeitä. Noudettuani ne vietiin mies lepäämään\nScott-hotelliin.\n\n[Kuva: Hancockin valtakatu.]\n\nIltapäivällä tuli ystävällinen mr. Heikki Jasberg herättämään väsynyttä\nmatkamiestä ja ilmoittamaan, että ennen Kalevalajuhlan alkua, jossa\nallekirjoittaneen tulee puhua, ovat yhteiset illalliset hotellissa.\n\nMr. Heikki Jasberg on Amerikan suomalaisten yksi kaikkein\nhuomatuimmista miehistä. Hän on yli 40 vuotta ollut Amerikassa,\nsyntynyt hän on Kivijärvellä. Uransa siirtolaisena hän alotti\nhalkometsätöissä. Omin neuvoin kehitettyään itseään ja opittuaan\nmaan kielen perusti hän oman maaliikkeen, joka hänellä yhä vieläkin\non. Heikki Jasbergissä yhtyy käytännöllinen liikemies ja syvästi\nuhrautuva aatteenmies. Kun toiset rukoilevat tai muuten haaveilevat\nuskonnon ja ihanteiden maailmassa, tekee Heikki työtä. Suomi-opiston\nhistoria valaisee erinomaisesti mr. Jasbergin tapaa palvella Jumalaa ja\naatteita. Toiset rukoilivat opiston puolesta, mutta Heikki teki työtä,\njota ilman opistoa ei koskaan olisi syntynyt. Mr. Jasbergin suurtyö\nsiirtolaiskansan hyväksi onkin Suomi-opiston historiasta löydettävissä.\nPaljon on hän myöskin tehnyt uskonnollisen elämän ja raittiuden\nhyväksi, puhumattakaan niistä monista taloudellisista yrityksistä,\njoitten alkuunpanijana hän on ollut.\n\n[Kuva: Illalliset Hancockissa. Mukana kaikki seutukunnan johtavat\nhenkiset voimat, kuten Suomi-opiston opettajia, lääkäreitä, pappeja,\nliikemiehiä y.m.]\n\nMr. Heikki Jasberg on parhaita puhujia siirtolaiskansan keskuudessa.\nHän on persoonallisuus joka asiassa ja joka tilanteessa. Vaikka\nhän on paljon sisäisesti kärsinyt ja taistellut mies, on hän silti\naina iloinen, melkeinpä itkeekin nauraen. Terve, syvä huumori\nkukkii kärsimyksissä ja elämänkohtaloissa jalostuneen ja Korkeimman\napuun luottavan persoonallisuuden aivoissa. Mr. Heikki Jasberg on\njuuri tällainen mies. Hänen seurassaan tuntee jotakin saavansa.\nIsänmaanrakkaus on hänessä voimakas. \"Suomi on äitini, se on minut\nsynnyttänyt, Amerikka isäni, sillä se minut elättää\" — tuumi tämä\nrattoisa siirtolaisisänmaanystävä.\n\nJuhlaillallisiin, jotka oli järjestetty vapaan isänmaan kunniaksi,\notti osaa noin 40 miestä. Useita puheita pidettiin. Niistä mieleeni\njäi varsinkin Suomi-opiston johtajan Wargelinin voimakas puhe. Hän\ntoivoi nuoren kansanvallan maassamme voimistuvan. Kansanvallan vaikea\nläksy on oppia puoluetaisteluissa häviämään. Voittaja on aina heti\ntunnustettava. Siinä suhteessa nuori itsenäinen Suomi voipi paljon\noppia Amerikalta. Tästä seuraa myöskin, että puolue-elämä suuntautuu\nterveille teille, pikkumaisuus häviää ja kaikkia innoittaa yhteisen\nisänmaan suuri asia.\n\nKalevalajuhla alkoi illalla klo 6. Suuri sali oli ääriään myöten\nyleisöä täynnä. Ohjelma mitä valituin. Kaikki osoitti, että todella\nollaan siirtolaisten henkisten harrastusten keskuksessa.\n\nMatkasta, illallisista ja kahdesta pitkästä puheesta lopen uupuneena\nvihdoin aamupuolella yötä pääsin takaisin hotelliin.\n\nSeuraavana päivänä oli määrä puhua Suomi-opistolla. Oppilaat, sekä\npaljon muutakin yleisöä oli opistolle kokoontunut.\n\n\"Suomi-vieraan\" lausui johtaja Wargelin tervetulleeksi, puhuen\nmiehekkäitä sanoja \"vanhalle maalle\" toivoen, että nyt kun isänmaa on\nvapaa, tulisi sen muistaa myöskin siirtolaisten henkisiä harrastuksia,\nennen kaikkea Suomi-opistoa, joka on siirtolaisnuorison korkein\nopinahjo.\n\nTässä lienee sopiva tilaisuus hiukan puhua tästä siirtolaiskansan\nkorkeakoulusta.\n\nYmmärtääksemme tämän opiston asemaa on meidän ensin hiukan puhuttava\nYhdysvaltain koulu-oloista yleensä.\n\n[Kuva: Suomi-opiston johtajan Wargelinin perhe.]\n\nPerustuslait määräävät kansalaisten kasvatuksen ja vähimmän\noppimäärän, mikä jokaisen on itsellensä hankittava. Kaikkien lasten on\nkäytävä koulua joko valtion kouluissa tai yksityisten ylläpitämissä\nlaitoksissa. Valtion ylläpitämissä kouluissa ei opeteta uskontoa,\nse on mahdotonta sen moni-uskontoisuuden vuoksi, joka Amerikassa\nvallitsee. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että maan hallitus ja\njohtavat valtiomiehet vieroisivat uskontoa, kuten usein kuulee meillä\nväitettävän. Ei, asiat ovat aivan päinvastoin. Todistaaksemme tätä\nväitettä otamme tähän muutamia lausuntoja.\n\nColumbian yliopiston presidentti N. M. Butler lausuu: \"Kasvatus on\nkansakunnan henkisten arvojen jatkuvaa sovelluttamista elämään. Nämät\narvot voidaan määritellä viiteen osaan, nimittäin tiede, kirjallisuus,\ntaide, yhteiskuntalaitokset ja uskonto, joka viimeksimainittu on\nvälttämätön tekijä ja jokaiselle lapselle tulee tarjota sitä sopivan\njärjestelmän kautta.\"\n\n[Kuva: Suomi-opiston neitosia.]\n\nKasvatusopin professori G. A. Coe kirjoittaa: \"Jos uskomme, että\ntäydelliseen persoonallisuuden kehittämiseen tarvitaan ei ainoastaan\ninhimillistä yhteiskuntaa, vaan myöskin yhteyttä Jumalan kanssa,\nniin seuraa siitä, että kasvatuksemme tarkoituksena tulee olla\nauttaa kehittymättömiä ihmisolentoja täydelliseen persoonallisuuteen\nkanssakäymisessä ihmisten ja Jumalan kanssa ja niiden avulla.\"\n\nIrving King, suuri kasvatusopin tutkija, lausuu seuraavaa: \"Uskonto\non suurin tekijä elämässä. Ja jos kysyisimme, mikä on uskonnon ja\nkasvatuksen suhde toisiinsa, niin täytyy meidän sanoa, että niiden\nsuhde on niin läheinen, ettei kumpaakaan voida eroittaa toisestaan,\nparhaassa merkityksessä toisensa olennollisesta hengestä.\"\n\nSuuri valtiomies Roosevelt lausuu m.m., että \"on hyvä asia olla terävä,\netevä ja kekseliäs; mutta on parempi omata ominaisuuksia, jotka saavat\nsisältönsä Jumalan kymmenistä käskyistä ja vuorisaarnasta.\"\n\nAmerikkalaiset valtiomiehet siis kunnioittavat uskontoa ja juuri siksi\nhe siinä asiassa sallivat suuria vapauksia. He eivät tahdo uskonnon\nvarjon alla ajaa poliittisia tarkoitusperiään eikä hallita. Tästä\nseuraa, että uskonnollinen elämä on maassa uhrausrikasta ja voimakasta.\nSe on tarttunut suomalaisiinkin. Suomi-opisto on siitä paras todistus.\nSe on syntynyt uskonnollisista vaikutuksista.\n\nVieraskielisiä kansallisia harrastuksia — kuten luonnollista — ei\nAmerikassa kärsitä. Siinä suhteessa täytyy olla hyvin varovainen.\nMaassa on olemassa n.s. \"Speak-English\"-liitto, jonka tarkoituksena\non opettaa lasten kautta vanhemmille englanninkieltä. Tämä liitto\nkuuluukin saaneen m.m. suomalaisten keskuudessa hyviä tuloksia aikaan.\nLapset eivät puhu koulussa välitunneilla — eikä paljoa muuallakaan\n— suomea. Äidit ja isät innostuvat opettelemaan englantia; rakkaus\nlapsiin heitä siihen vetää.\n\nSuomi-opisto kaikesta huolimatta tekee myöskin kansallista\nsivistystyötä, mutta etualalla täytyy sittenkin pitää amerikkalaista\nsivistystyötä.\n\nSuomi-opisto alotti toimintansa syyskuun 8 pnä 1896. Oppilaita oli\naluksi vain 11. Nykyään siinä toimii seuraavat osastot: Valmistava\nosasto, akateminen osasto, kauppakoulu ja jumaluusopillinen seminaari.\n\nAkateminen osasto vastaa valtion kouluja ja valmistaa oppilaita\nkorkeampiin oppilaitoksiin sekä seminaariin. Tämän osaston kurssi\ntyydyttää hyvin yliopiston vaatimuksia, joten opisto on valtion\nkorkeakoulujen luettelossa.\n\nKauppakoulukurssi on kaksivuotinen. Tämän osaston oppilaat saavat aina\nhelposti hyviä paikkoja.\n\nSeminaari on kolmivuotinen.\n\nOpetuskielenä kaikilla osastoilla käytetään pääasiassa englanninkieltä.\nUskonnon ja suomenkielisten aineiden opetus tapahtuu suomenkielellä.\n\nKoululla on aina ollut taloudellinen pula. Suurikorkoiset pankkivelat\nnielevät vuosittain suuria summia. Toivomuksia lausuttiin, että Suomen\nvaltio ojentaisi auttavan kätensä siirtolaiskansan korkeakoulun\nhyväksi. Toivomus, joka nykyisissä oloissa on mahdoton, mutta joka\ntulevaisuudessa kylläkin on huomioon ottamisen arvoinen.\n\nOpiston pitkäaikaisena tarmokkaana johtajana on toiminut tri J. K.\nNikander. Hän kuoli v. 1919. Hänen jälkeensä tuli johtajaksi John\nWargelin, nuori tarmokas mies ja erinomainen puhuja.\n\nLuentotilaisuuden jälkeen pistäydyin johtaja Wargelinin kauniissa\nkodissa, jossa iloinen talon emäntä soitti \"Finlandian\" voimalla ja\ninnostuksella.\n\nHancockissa puhuin vielä parikin eri kertaa Kalevan Ritarien\ntäysi-istunnossa. Innostusta ja hartautta kaikkialla. Varsinkin \"veli\nensimmäistä\" mr. Mattssonia olen usein jäljestäpäin muistellut.\n\nHancockissa on toinenkin huomattava laitos. Se on suomalainen sairaala.\n\nSairaala on vasta kolme vuotta vanha, mutta siitä huolimatta on sieltä\njo yli tuhannen siirtolaissuomalaista terveyttänsä etsinyt.\n\nSitkeätä taistelua on tämäkin laitos syntyäkseen vaatinut. Kuparisaaren\nsuomalaiset eivät pitemmältä jaksaneet tyytyä katolilaiseen\nsairaalaan, vaan pelkäämättä vaikeuksia ryhtyivät hommaamaan omaa\nsairaalaa. Asialle sysäyksen onnellista ratkaisua kohti antoi\nishpemingiläinen suomalainen lääkäri Henry Holm. Hänen tuellaan ja\nkannatuksellaan päästiin alkuun. Hancockilaiset liikemiehet, varsinkin\napteekkari Verner Nikander, joka nykyäänkin vielä toimii sairaalan\ntaloudenhoitajana, sekä liikemiehet Matti Mattsson, Antti Petäjä,\nKaaleppi Seppänen y.m. ovat paljon työtä uhranneet tämän sairaalan\nhyväksi.\n\n[Kuva: Suomalaisen sairaalan hoitajattaria.]\n\nHancock on todella siirtolaissuomalaisten Helsinki. Siellä on,\npaitsi edellä esitettyjä Suomi-opistoa ja sairaalaa, komea kirkko,\nkomea valistustalo y.m., mikä voimakkaasti todistaa siirtolaiskansan\nhenkisien harrastusten voimaa ja syvyyttä.\n\nHancockissa viivyin useita päiviä, käyden ympäristöllä aina iltaisin\npuhumassa. Ystävällinen Heikki Jasberg vei \"Suomi-vieraan\" hotellista\nkotiinsa, jossa talon nuoriväki piti \"vierasta\" kuin \"piispaa\npappilassa\". Tahtoipa mies melkein liiankin kotiutua, usein vielä\njäljestäpäinkin \"vieraan\" ajatukset viihtyivät Jasbergin nuorten\nseurassa. Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus uudistaa näitä muistoja.\nSitä ainakin allekirjoittanut toivoo.\n\nCalumetin kaupunki on noin puolen tunnin raitiotievaunumatkan päässä\nHancockista. Iloisessa seurassa jutellen meni tuo matka odottamattoman\npian. Eräs herttainen rouva tarjoutui puhemieheksi \"Suomi-vieraalle\" ja\nsanoi heti perille päästyämme ryhtyvänsä tehtäväänsä.\n\nKaupungissa menimme Jasberg-veljesten kanssa siirtolaissuomalaisten\nvanhollisimman lehden \"Valvojan\" konttoriin. Ystävällinen, mutta\nhiukan omituinen vastaanotto päättyi illallisiin, jossa isäntänä oli\nvarakonsuli Jackola, ystävällinen, tukeva rauhantuomari, joka erosi\nsuuresti toisista vastaanottajista ja \"esittäjistä\".\n\nLuentopaikalla illalla oli tavattoman suuri sali yleisöä jotenkin\ntäynnä, mutta alkuun ei tahdottu päästä. Amerikkalainen tapa vaatii,\nettä puhuja aina esitetään yleisölle. Mutta täällä esittelijäksi\ntuppautunut \"suuruus\" ei täytä tehtäväänsä, sillä \"hänen misiksensä\n(rouvansa) ei ole vielä tullut.\" Yleisö hermostuu, puhuja tuskaantuu,\nkunnes mitta tuli täyteen. Pohjalaisuuteni heräsi ja niin alotin ensi\nkerran koko matkalla puheeni ilman esittelyä. Hyvin se meni niinkin,\nesittelijästä vain sain \"ystävän\", joka ehkä vieläkin herttaisina\nhetkinään \"misiksensä\" kanssa allekirjoittanutta muistelee.\n\nLuentopaikalla tapasin vielä — puhemiehenikin. Hän ottaa reippaasti\nkäsimutkastani kiinni, viepi syrjemmälle ja hakee sinne punakan,\nterveen suomalaisneidon.\n\n\"Saanko luvan esitellä:\n\nMiss Tyyne Järvis ja —\"\n\nKeskustelu viriää.\n\nKysyn uudelta tuttavaltani mistä hän on lähtöisin.\n\n— Alavudelta.\n\n— Mistä sieltä?\n\n— Lahdenkylästä.\n\n— Sieltähän sitä minäkin, kuka Te olette, mistä talosta? —\n\n— Kustaaporvarin Tyyneksi minua lasna sanottiin.\n\n— No, mutta mehän olemme syntyneet naapureina, maantie vain oli kotimme\nväliä.\n\n— Sinäkö olet se Lauri, se pahankurinen —\n\n— Niin justiin se sama, joka aina koulumatkoilla sinua kiusasi.\n\n— No, tuhat tulimmaista, ja nyt tuo rouva on meillä — puhemiehenä.\n\nNäin keskustelu jatkuu ja puhemiesrouva nauraa. Lopulta hänkin\nhämmästyksestä hölmistyy, käy totiseksi ja — onnittelee lapsuuden\nleikkitoveruksia, jotka näin hauskasti toisensa tapasivat.\n\n[Kuva: Suomalaisia metsätöissä.]\n\nOli selvää, että meille tuli hauska ilta. Ikävä vain, että jo samana\niltana täytyi palata Hancockiin, sillä seuraavana päivänä piti puhua\n_Väinölässä_, supi suomalaisessa kantofarmarikylässä.\n\nTäällä olin tilaisuudessa näkemään aito amerikkalaista\nmetsänraiskausta. Amerikka on maailman suurin ryöstöviljelyksen\nmaa. Metsänraiskaus esim. on jo kehittynyt niin pitkälle, että\nhallituksenkin on täytynyt puuttua asiaan. Metsäin häviäminen kun\nhuonontaa ilmanalan. Näillä seuduilla on vielä jonkun verran metsiä.\nTukkityöt talvisin ovat hyvin yleisiä. Rautatieyhtiöt laittavat\naivan erityisiä rautateitä metsiin tukkien vetoa varten. Tällaisella\ntukkijunalla matkustaminen on hidasta ja ikävää.\n\nPelkie, Misch. on myöskin metsäinen kantofarmarikylä. Puhuin siellä\nkirkossa, kuten niin monessa aikaisemmassakin farmarikylässä. Väittelyä\nlopussa, joka kuitenkin päättyi mitä sydämellisimpään sovintoon. Asian\nkulku oli seuraava:\n\nVäittelyä johtaa eräs metsätyöläinen, hyökäten mitä räikeimmin\nvalkoisen Suomen, \"lahtari-Suomen\" päälle, kertoellen mitä\npöyristyttävimpiä valheita kapinan ajalta. Koetan rauhallisesti\noikoa miehen sairaalloisia esityksiä, mutta mikään ei häneen pysty.\nEtupenkissä istuu pari pientä poikasta mitä ryysyisimmin puettuna.\nLähdönpäihin jaoin tavalliset kolehtirahat poikasille ja käskin heidän\nostaa itsellensä vaatteet.\n\nPojat sattuivat olemaan tuon kiivaan vastustajani poikia.\n\nAamulla tuli poikain isä kiittämään ja samalla pyysi anteeksi\nillallista esiintymistään. Erosimme hyvinä ystävinä.\n\nSuomalaiset näillä seuduilla ovat vakavaa, uskonnollismielistä\nväkeä, lukuunottamatta kiihkeitä sosialisteja, joita on kaikkialla.\nUskonnollinen elämä muistuttaa vanhan maan puolue-elämää. Eri\nkirkkokunnat kiistelevät keskenänsä, useinkin hyvin toisarvoisista\nkysymyksistä. Suomen heimon kirouksena on tuo meitä kaikkialla\nseuraava kiistamielisyys ja kateus. Uskonnolliset puoskarit osaavat\nerinomaisesti siirtolaistemme keskuudessa näitä ominaisuuksia eduksensa\nkäyttää.\n\nTapasin täällä useita keskisuomalaisia. Johtavana miehenä toimii\nfarmari Kananen, lähtöisin Pihtiputaan Nokkalasta. Hän on paljon\nkäytetty luottamusmies, kotimaata palavasti rakastavana kunnon\nkansalainen.\n\nViimeinen paikka \"rauta-alueella\" oli South Range. Puhuin siellä\nKalevalaisten haalilla, joka oli hienoin juhlasali, minkä matkalla\nolin tilaisuudessa näkemään. Kaikkialta veralla verhottu huone oli\nvain tavattoman raskas puhujalle. Kaupungissa on paljon ystävällisiä\nsuomalaisperheitä ja suuria suomalaisia liikkeitä. Oppaana ja auttajana\nmuistelen kiitollisuudella varsinkin mr. Taneli Kuonaa.\n\nMaaliskuun 5 pnä lähdin näiltä suurilta suomalaisseuduilta kohti\nNew Yorkia. Matkalla tapahtui vielä yhtä ja toista mainitsemisen\narvoista ja amerikkalaisuutta kuvaavaa. Tulomatkalla sovittiin eräässä\nkaupungissa, että palatessani vielä poikkean ja että silloin puhun\nerään perheen uudessa kodissa. Toimin sopimuksen mukaan ja aivan\noikein: mainittu perhe oli järjestänyt isot perhejuhlat. Soittaen,\nlaulaen ja puheita pitäen kulutettiin iltaa tässä vierasvaraisessa\nkodissa. Tuli lähdön aika. Ulkona oli mitä ihanin ilta. Kirkkaat\nsähkövalot valaisivat lumihiutaleita, joita taivas hiljakseen\nripotteli kuin kukkasia. Iloisena joukkona kuljemme toinen toistamme\nsaatellen. Vihdoin on meitä pari kolme jäljellä. Lopuksi joudun\nyksinäni saattelemaan erästä \"missiä\". Huomaan kuinka saatettavani on\nhätääntyneen hermostunut. Syytä siihen en ymmärrä. Perille tultuamme\nsanon kohteliaasti hyvästi ja palaan asuntooni. Hetken kuljettuani\nyksin näen miehen hengästyneenä juoksevan vastaani. Se on eräs\npohjalainen, samassa juhlassa mukana ollut mies.\n\n— Olet vaarallisella tiellä, katso eteesi — huutaa mies ja pusertaa\nbrowninkia kädessään.\n\n— Kuinka niin? Mikä on hätänä? kysyn säikähtyneenä.\n\n— Olet vaarallisella tiellä, sillä se miss, jota saattelit, on erään\n\"airiksen\" (irlantilaisen) morsian ja hän on jo kaksi kertaa hyökännyt\ntytön saattajien päälle ja tiedä — jatkoi mies — täällä ei muukalaisen\nhenki paljoa merkitse. Tule nyt! lopetti pelastajani puheensa ja niin\nme menimme ja — pelastuimme. —\n\nPaluumatkalla poikkesin vielä Warrenissa Ohion valtiossa. Mr. G. Uitto\noli asemalla autollansa vastassa. Kun pääsimme keskelle kaupunkia,\nsuvaitsi auto tehdä lakon ja me saimme hiki hatussa poliisien\nhätyyttäminä lykätä kojetta syrjemmälle. Se oli kovaa työtä, auto oli\nsuuri. —\n\nWarrenissa tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia, useita entisiä\nkansakouluoppilaitanikin Alavuden Jokivarrelta. Yötä olin isokyröläisen\nmusiikkimiehen Fabian Luoman luona.\n\nTämä oli viimeinen puhetilaisuus. Illalla makuuvaunuun ja niin mustien\npoikien ohjaamana seuraavana iltana astelin toistamiseen maailman\nsuurimman kaupungin, New Yorkin mahtavalla rautatieasemalla — yksin.\nHenkilö, jota olin kirjeellisesti pyytänyt asemalle vastaani, ei\nollut tuota kirjettä saanut ja niin jouduin omin neuvoin kulkemaan\nmääräpaikkaani. Mutta ei hätää mitään, tosin hiukan pelkäsin New Yorkin\nkuuluisia ryöväri- ja rosvokoplia. Turhaa pelkoa! Alinin suomalaiseen\nmatkailijakotiin omin neuvoin päästyäni löysin suomalaisia.\njoiden turvissa jatkoin matkaa Brooklynin puolelle, mr. Riipan\nvieraanvaraiseen ja ystävälliseen kotiin.\n\nKiertomatka Amerikan Yhdysvaltain \"maaseudulla\" oli päättynyt. Ystävät\nNew Yorkissa onnittelivat saavutuksista, mutta kuten heitä varoitinkin\n— aivan liian aikaisin. Menestys on vaarallista. Kateuden ja monet sen\nsukuiset voimat piirittävät ja väijyvät ihmistä menestyksen tiellä. Sen\nsain minäkin matkani jälkeen kokea.\n\n\n\n\nPALUUMATKA.\n\n\nMatkalipun paluumatkaa varten olin ostanut Hancockissa, joten New\nYorkissa ei tarvinnut enään matkan siitä puolesta huolehtia. Passi oli\nnyt vain matkakuntoon saatava. Suomen konsulaatissa konsuli Solitander\notti matkamiehen ystävällisesti vastaan. Siisti virasto. Sen sijaan oli\nkonsulilla samoin kuin toisillakin konsulaatin virkailijoilla yhtä ja\ntoista muistuttamista ulkoministeriön juoksevien asiain hoitoon nähden.\nSiellä kaikki asiat viipyvät niin tavattomasti ja — mikä ikävintä —\nsiellä luullaan asioita tunnettavan paremmin kuin itse paikan päällä\nNew Yorkin konsulaatissa. En tahdo käydä tässä nyt kuitenkaan tämän\nenempää \"morkkaamaan\" ulkoministeriön sisäistä järjestystä, sillä\nepäkohta on jo huomattu ja eduskunnan jäsenistä kokoonpantu komitea\nparhaillaan tutkii asiaa. Sitä paitsi on ulkoministeriössä virkailijana\nNew Yorkin konsulaatissa palvellut tuomari A. Jalkanen, joka tuntee\nepäkohdat. Näin ollen on varmaa että epäkohdat lähitulevaisuudessa\nkorjautuvat.\n\nEnglannin konsulaatissa tapahtui passin viseeraus hyvin äkisti\nmutta Yhdysvaltain konsulaatissa sen sijaan saimme konsulaattimme\nvirkailija tuomari Haaganin kanssa, joka ystävällisesti oli oppaanani,\njonottaa monta tuntia. Vihdoin kaikista selvisin ja niin olin valmis\nastumaan \"Valkosen Tähden linjan\" suureen upeaan Olympic-nimiseen\nlaivaan. Maaliskuun 17 päivänä klo 2 päivällä törähytti tuo mahtava\nvaltamerihöyry hyvästinsä New Yorkille ja alkoi hitaasti, mutta\nvarmasti irtaantua laiturista ja suuren, mahtavan Vapaudenpatsaan\nohitse painautua valtamerelle.\n\nMelkeinpä kaihomielin seisoin mahtavan laivan kannella katsellen yhä\nloitommalle jäävää \"Suuren lännen\" mannerta. Paljon uutta, henkistä\nnäköalaa avartavaa olin tuosta merkillisestä rikkaasta \"Uudesta\nmaailmasta\" saanut. Se pieni \"näverinreikä\", josta olin maailmaa\nkatsellut, suureni tällä matkalla. Jotakin nuorekkaan uutta sain\nAmeriikasta. Se oli vaatimattomalle \"kansanpuhujalle\" sysäys syvemmille\nvesille, uusille ulapoille. Paljon hengen herätystä ja tahdon terästä\nsieltä mukaansa sai. En katsele Ameriikassa olleita kansalaisiani enään\nhalveksien, vaan kunnioittaen. On kyllä totta, että matkalla ei ole\ntärkeintä mitä näkee, vaan _kuka näkee_. Mutta vaikka olisi henkisesti\nminkälainen tomppeli tahansa, niin sittenkin täytyy jotakin liikahtaa\nsen suomalaisen henkisessä olennossa, joka meidän syrjäisistä pienistä\noloistamme joutuu amerikkalaista kulttuuria näkemään ja elämään sen\nkeskuudessa. Ameriikka on uusi nuortunut Eurooppa. Se on vapaa esim.\nsiitä teennäisyydestä ja tyhjästä jäykkyydestä, joka vielä kaiken\nlisäksi nousukkaan kömpelönä esiintyy meidän nuoressa sivistyksessämme.\nMe voimme esim. istua vierekkäin junanpenkillä Helsingistä Ouluun\nsanaakaan toisillemme sanomatta. Vierekkäisissä huoneistoissa asuvat\nkaupunkilaiset voivat vuosia olla toisiansa tervehtämättä. Eduskunnan\noikeistopuolueitten jäsenet \"teitittelevät\" ja \"tittelöivät\" toisiansa,\nvaikka ovat vuosia samassa ryhmässä työskennelleet. Eri puolueitten\nedustajat tervehtävät toisiansa jäykästi j.n.e.\n\nAmeriikkalaisuus on tämänkaltaisesta ummehtuneisuudesta vapaata.\nSe nuorentaa ja vapauttaa sinne muuttavaa eurooppalaista.\nEteläpohjalaisuus on tietämättään omaksunut hyvin paljon\nameriikkalaista käytännöllistä, tosielämässä esiintyvää\ntasa-arvoisuutta ja nuorekasta reippautta. Se tavattoman runsas\nsiirtolaisuus, joka miespolven ajan on tästä maakunnasta lähtenyt,\non sen vaikuttanut. Me emme sitä itse huomaa, emmekä mielellämme\ntunnusta, mutta sille, joka on elämänsä kansanvalistustyötä\nEtelä-Pohjanmaalla tehnyt ja sitte pistäytyy vastaanottavin mielin\nsamanlaisella asialla \"ison rapakon\" takana, hänelle selviää tämä\nasia. Olisi sen vuoksi suotavaa, että tässä maakunnassa enemmän\nkuin tähän asti kiinnitettäisiin huomiota siirtolaisuuskysymykseen,\nvarsinkin mitä tulee sen hyviin puoliin. Ameriikassa olleet kansalaiset\nvoisivat esim. perustaa yhdistyksen ajamaan ja tunnetuksitekemään\nkaikkia ameriikkalaisen kulttuurin hyviä puolia täällä kotimaassa ja\nsulattamaan niitä suomalaiseen käytännölliseen elämään.\n\n\n\n\nMATKAN TARKOITUS.\n\n\nMatkan tarkoituksena oli herättää suomalaisen kirjallisuuden\nharrastusta siirtolaistemme keskuudessa. Puhuin kaikkialla Johannes\nLinnankosken elämäntyöstä, myyden hänen teoksiaan yli 4 000 dollarin\narvosta. Edelleen puhuin kirjallisuudesta yleensä sekä kirjallisuuden\nmerkityksestä siirtolaisille erittäin.\n\nOli luonnollista, että kansanedustajana minulta odotettiin ja\npyydettiin tietoja myöskin maamme valtiollisista tapahtumista ja\neritoten siitä puolueesta mihin itse lukeuduin. Puhuin viimeksi\nmainituista aineista pidättyvästi, esittäen kunkin puolueen parhaat\npuolet ja syyt niitten syntymisiin. Maalaisliitosta puhuin sen\naatteellista tarkoitusta selvitellen, kajoamatta päivän politiikkaan.\nMutta siitä huolimatta sain vastaani Ameriikassa sosialisti-lehdet ja\nkotimaassa oikeistolehdet.\n\nTätä oli mahdoton välttää. Edelläni ehtinyt reklaami tulostani teki\nsen mahdottomaksi, reklaami josta en luonnollisestikaan minä ole\nvastuussa. Olisi erittäin houkuttelevaa liittää tähän loppuun kaikki\nne voimakkaat, mitä erilaisimmat arvostelut, joita matkani johdosta\nniin Amerikan kuin Suomenkin lehdissä kirjoitettiin, mutta jääkööt. Jos\nmiestä haukuttiin, niin kyllä kehuttiinkin. Kaikenkaikkiaan: matkani\nsaavutuksiin olen tyytyväinen. Jos siihen lisäksi hiukankaan sain\nsiirtolaisissamme heräämään rakkautta \"vanhaa maata\" kohtaan ja nyt\njatkuvalla työllä kotimaassa saan täältäpäin lisääntyvän harrastuksen\nhereille siirtokansaamme kohtaan, niin saan kun saankin iloita tekemäni\nmatkan saavutuksista.\n\nTämän kirjan alkupuolella lupasin lopussa esitellä Suomen Maalaisliiton\njohtavia periaatteita. Teen sen, julkaisemalla Ilkan 15-vuot. numerosta\nkirjailija Santeri Alkion seuraavan kirjoituksen:\n\n\n\n\nMILTÄ ASEMA NYT NÄYTTÄÄ.\n\n\nSuurteollisuuden luomisen valtakauden yhteiskunnallinen tilinpäätös\nalkaa olla valmis. Entisen, taloudellista yritteliäisyyttä ja\nkilpailua kiihoittavan porvarillisuuden perillisenä seisoo uudessa\nyhteiskunnallisessa rintamassa suurkapitalismi. Sillä on mielessään\nkeisarivallan, suurvallan ja militarismin kaikki mieliteot. Sitä\nvastassa seisoo sosialismi, suurteollisuuden ja suurkaupungin kasvatti.\nNämä valmistautuvat kamppailuun maailmanvallasta. Kumpaisellakin on\nväkivalta aseenaan. Kumpaisellakin on luokkavalta päämääränään.\n\nIhmiskunta, joka oli uneksinut suursodan raunioilla saavansa vihdoinkin\nkirota sodan ikuiseen häviöön, näkee sodan kummituksen uudelleen\nnousevan silmäinsä edessä. Epätoivoisena luo rauhan ihminen katseensa\nkaikkiin ilmansuuntiin etsien pelastusta. Mutta turhaan. Idässä ja\nlännessä nousee hävityksen raunioista vain kostajia ja saalistajia.\nHäviävät kansat hapuilevat yhä uudestaan miekkaa — sen avulla\npelastuakseen, ja voittaneet kansat tietävät, että heidän voittojensa\nhedelmät taataan vain miekalla.\n\nSillä aikaa sivistys taantuu, suurkaupungit häviävät ja kuihtuvat\naineellisesti ja henkisesti. Ihmiskunnan parhaimmistolta sortuu\nluottamus uuden päivän nousuun ja huonoimmisto nousee johtoasemiin\nja hallitsee yhteiskuntia ja valtioita. Ihmisyys alentuu uuteen\norjuuteen. Sivistyneet, lahjakkaat, ansioituneet ihmiset lankeavat\nproletaarien kanssa kilpaa. Niin luisuu elämä alaspäin. Valtiolla ja\nyhteiskunnalla ei ole tätä kumousta vastaan esteeksi mitään muuta kuin\nlait ja sotilasvalta. Mutta niitä ei totella. Niin pettävät ainoatkin\nluisumisen jarrut. Kaikki vanhat elämänarvot kaatuvat. Uusia jotka\nyhdistäisivät uskossa, innostaisivat toteutumismahdollisina, ei synny.\n\nMikä on tämä tällainen tilanne?\n\nSehän on vallankumous! Se on yhteiskunnallinen vallankumous, joka\nkulkee rataansa luonnonlain välttämättömyydellä hävittääkseen kaiken\nmitä nykyisessä yhteiskunnassa pidetään arvossa, valmistaakseen sijaa\nuusille arvoille ja uudesti syntyvälle yhteiskunnalle. Se, mitä tässä\ntapahtuu, on siis eräänlaatuinen maailmanloppu, ei kuitenkaan vielä\nlopullinen. Sillä, niin synkältä kuin tällä hetkellä näyttääkin, niin\nsormi suussa kuin viime vuosisataa hallinnut ja vaalinut kapitalistinen\ntaloustieteilijä seisookin tilinpäätöksensä edessä, niin hillittömän\nvaltaavina kuin epätieteellisen bolshevismin myrskyaallot käyvätkin\nsynnyttäjänsä sosialidemokraattisen tieteen ja taktiikan ylitse, —\nsittekin on aihetta aavistaa, että tästä vielä syntyy \"uudet taivaat ja\nuudet maat\", — kuitenkin aivan maallisessa merkityksessä.\n\nTämän ajatuksemme perusteluksi pieni silmäys mainittuun tilinpäätökseen.\n\nViime vuosisata loi suurteollisuuden, mutta samalla myöskin\nsuurteollisuus- ja — suurhuijausyhteiskunnan. Se loi samalla oman\ntarpeensa mukaiset taloustieteet, jotka totesivat silmää räpäyttämättä,\nettä suurteollisuus ja suurkaupunki muodostivat yhdessä ne talous-\nja yhteiskuntamuodot, joilla yksin oli tulevaisuuden lupaus. Kaiken\nmuun täytyi soveltautua sen mukaan. Tästä olivat — ja arvatenkin\nvielä yleisesti edelleenkin ovat — suurkapitalistit ja heidän\ntyöorjansa sekä runoilijatietäjänsä täydellisesti samaa mieltä. Niin\nsosialisti kuin kapitalistikin. Tämä näköhäiriö johtui siitä, että\nsuurteollisuus, keksintöjen luomine välineineen, näytti tarjoavan\nkilpailulle leivästä, pääomista ja yhteiskunnallisista asemista aivan\nsatumaiset mahdollisuudet. Se tempasi koko sivistyneen ihmiskunnan\nmukaansa, kehitti aivan uudet elämänmuodot. Maaseudut kaikkialla\ntyhjensivät väkevää työvoimaa suurkaupunkeihin, joista muodostui uuden\nyhteiskuntaelämän sykkiviä sydämiä. Elämäntaso nousi rikkauksien\nkera kuin leikkien. Loistoelämä, jonka piti tuhoutuneen Ranskan\nvallankumouksessa, kehittyi uudelleen, muodostuen nyt nousevan\nporvarin kulttuuripäämääräksi, — periytyäkseen jälkeläisissä jo taas\nkulttuuritarpeena. Sivistystyö, joka aina on osoittautunut sangen\nherkäksi taipumaan rikkaitten vallanpitäjäin halujen mukaan, tasoitti\ntietä, järjesteli makua, asettui porvarinousukkaan käytettäväksi myös\nylellisyystarpeiden kehittämisessä.\n\nMutta aivan pian huomasikin \"työn orja\", että tämä uusi yhteiskunta\njärjestyikin niin, että työläisten täytyi rajoittua elämään puutteessa\nja köyhyydessä _auttaakseen_ elämänuhrillaan niiden loistoelämän\nylläpitämistä, jotka yleensä \"eivät tehneet työtä, eivätkä kehränneet\".\nTämä havainto paisui nopeasti yleiseksi tietoisuudeksi ja järjesti\nrivit sosialistisiksi luokkataistelujärjestöiksi.\n\nNiin tuli valtiollisyhteiskunnallinen luokkataistelu\nsuurteollisuusyhteiskunnan painajaiseksi. Se levisi kaikille\ninhimillisen elämän aloille, käsityöläisverstaista parlamentteihin\nsaakka. Yhteiskunta muuttui sotaleiriksi, jossa taistellaan lakoilla\nja työsuluilla, äänilipuilla, mielenosoituksilla ja pääomilla. Kaikki\nmuut yhteiskuntaluokat, talonpojasta keisariin saakka, saavat suhtautua\ntähän taisteluun sovelluttamalla itsensä sen mukaan.\n\nJo aikaisin aletaan ennustaa vallankumousta. Sosialisteille se\nmuodostuu uskonkappaleeksi. Porvarikaan ei varmuudella enää uskalla\nkieltää sen tuloa _joskus_, mutta arvelee sen kestävän kuitenkin\nhänen henkilökohtaisen aikansa jälkeen. Kysytään: Milloin? Miten?\nKöyhälistössä uudet yhteiskuntaolot synnyttävät enempi luokkavihaa\nkuin järjellistä luokkataistelua. Suuromistaja pälyy yhä tietoisempana\nsuojelusvarustuksiin. Hänestä on itsestään selvää, että \"valtakunnan\nhallitus\" on tarkoitettu hänen oikeutensa suojaksi. Suurvalta ei sitä\nsalaakaan. Köyhälistön viha kohdistuu silloin myös hallitsevaan valtaan.\n\nSamalla on kansainvälinen taloudellinen kilpailu kehittynyt äärimmän\nkestävyystason rajoille. Se on synnyttänyt suurteollisuuden toisen\nsuuren pulman. Kun tuotanto lisääntyy — palkkain täytyy nousta,\nkapitaalin saada yhä kasvavat voitto-osingot, — ei omamainen, kynitty,\nkuluttaja enää voi lunastaa läheskään kaikkea mitä tuotetaan.\nSuurteollisuudelle täytyy silloin saada vallatuksi menekkiä\nulkomaisilla markkinoilla. Mutta sielläkin ovat omat tuottajansa!\nKansainvälinen kauppasota alkaa. Taistelu kiihtyy, suhteet kärjistyvät.\nKannattavaisuuslaskelmat pettävät yhä useammin.\n\nEuroppalainen suurteollisuusyhteiskunta tuntee seisovansa suuren\nvararikon edessä. Suurvallat valmistautuvat pääsemään vararikosta —\nhävittämällä kilpailijansa.\n\nSillä aikaa lepää maaseutu ja maanviljelys kaikissa maissa. Elämä,\ntuotanto ja maailmankäsitykset kuvastavat uneliaisuutta tai heijastavat\nkaupunki-elämän peilinä. Omatakeisuuden uskoa yrittävät vain harvat.\nTalonpojan toiselta puolen, porvarin ja teollisuustyömiehen välille\ntoiselta puolen muodostuu syvä keskinäisen ymmärtämyksen puute. Siinä\nluokkajaossa, joka on tapahtunut kapitalismin ja sosialismin pohjalla,\novat kaikki muut yhteiskuntaa palvelevat kansalaisryhmät saaneet\nsuhtautua tilanteeseen kuten maa, jonka kamaralla taistelee kaksi\nsille ventovierasta armeijaa, jotka kumpikin ottavat ravintonsa sodan\njaloissa olevalta kansalta. Mutta tässä luokkasodan jaloissa talonpojat\nja torpparit sekä heidän työläisensä muodostavat yhdessä valtaavan\nyhteiskuntaluokan, jolla toisten luokkataistelusta ei ole mitään\ntoiveita saavuttaa itselleen varmoja etuja, eikä mitään varmuutta\nsiitä, että toisen tai toisen voitto tuottaisi yhteiskunnalle lopulta\nsiunatun rauhanajan. Näiden maatyöstä ja tuotannosta eläväin mahtavain\njoukkojen itsetiedottomuus pysyi aina suursodan huipuille asti niin\nyhteiskunnallisesti alkeellisena, etteivät ne tajunneet läheskään\nyleisesti edes sitä, miten he ennen sotaa suorastaan lahjoittivat\nsuurteollisuuden ja kaupunkien luokkataisteluarmeijoille leipää,\nperien siitä vain osan oikeata, tuotantokustannuksia vastaavaa hintaa.\nKun he möivät leivän polkuhinnasta, sillä tavoin he maksoivat pitkät\najat suurteollisuustyöväen palkkoja erinäisissä Europan maissa, sekä\nliiostivat jokaisen jauho- ja voikilon hinnasta osan välillisenä verona\nsuurkapitalistien yritysten osakkeenomistajain pääomavoitoksi. Itse he\nkituivat kaiken puutetta.\n\nMutta suursota synnytti aivan uusia konjunktuureja. Rahan hinta\naleni, tuotteiden, varsinkin elintarvetuotteiden, nousi. Äkkiä\nesiintyi \"talonpoika\" luokkataistelussa — kuluttajia vastaan. Rintamat\nelintarvemarkkinoilla muodostuvat uudestaan. Gulashi, jonka ammatti\nuudenaikaisen kauppasiveyden oppien mukaan oikeuttaa kiskomaan,\nsosialisti, jonka periaate ei koskaan rajoita palkkaa yläpäästä,\nvirkamies, jonka silmissä talonpoika on vain yhteiskunnallinen\ntuottaja, — kaikki he hyökkäävät tämän tuottajan kimppuun leivän\nkalleuden vuoksi!\n\nNo, se on vain eräs kohtaus uuden yhteiskuntaluokan\nheräämishistoriassa, muuten tyypillinen ja tuttu kaikkien muiden\nluokkien heräämisajoilta. Sillä on kuitenkin siinä erikoismerkitys,\nettä suuren sodan lopputilissä esiintyy ihmisten nälkä niin voimakkaana\nvelkojana, että vuosisadan syrjäytetty ja poljettu leipätuotanto\nnousee yhtäkkiä ammattina ensiluokkaiseen arvoon. Samalla se\navaa muiden yhteiskuntaluokkien silmät näkemään, että vuosisadan\nmaanviljelys-pakolaisuus oli monissa sotaakäyvissä maissa vieroittanut\nihmiset maasta, joka nyt osoittautui hädän hetkellä taasen kaiken\nelämän varsinaiseksi lähteeksi. Maanpakolaisissa rupesi heräämään halu\ntakaisin maalle. Monet suurkaupungit menettivät suuren osan väestöään\nkun eivät niitä elättämään kyenneet. Mutta maanviljelysseuduissa alkoi\nuusi elämä. Talonpoikaisammatti nousi arvossa. Sen ympärillä alkoivat\nkaikki maaseutuammatit elpyä.\n\nSamalla saadaan havaita muutakin. Monissa maissa nousevat talonpojat\nja heihin liittyvät kansanainekset yhdessä johtavaan asemaan uusien\nkansallisuusvaltioiden vapauttajina ja niiden parlamenttien tärkeimpinä\nkansallisina puolueina. Tieteellinen sivistyneistö alkaa kiinnittää\nhuomiota talonpoikaisnousuun. Isänmaalliset mielet kiintyvät tähän\nkansallisvoimaan kuin uuteen löytöön. Suurkaupunkilainen on menettänyt\nkansallistuntonsa sisällön. Maaseutulaisella se elää parhaassa\nnousukaudessaan. Tapainturmelus on suursodan hirveä seuraus erittäin\nsuurkaupungeissa. Maaseudulla nousee ihmisyyden itsepuolustusvoimia.\nTaloudellisia arvoja aletaan laskea uudestaan. Sivistyksen sieluelämää\naletaan tutkia. Siveyden karkoittaminen europalaisen sivistyksen\nkodeista aletaan huomata hirveäksi erehdykseksi. Materialistiset\nelämänarvot myöskin tässä suhteessa alkavat horjua.\n\nIhminen alkaa nousta lankeemusunestaan henkisesti nälkäisenä. Uuden\naikakauden aavistukset alkavat herätä. Uusi yhteiskunta syntyy vain\nsikäli, mikäli jalostuu ja muodostuu uusi ihminen.\n\nOnko siis sivistysviljelys ja taloudellisen elämän keskus siirtyvä\nkaupungeista maaseudulle? Siitä on liian aikaista sanoa vielä mitään.\nMutta ken avoimin silmin katselee tapahtuvaa elämän selvitystä, sille\nnäkyy, että samalla kuin liike- ja sivistyselämän suurkeskukset elävät\nilman vapauttavia, elämän mahdollisuuksiin viittaavia, rohkaisevia\nnäköaloja, samalla maaseudulla, myöskin viljelemättömissä korvissa\ntällaiset mahdollisuudet elävät. Ja samalla kuin suurtuotanto\nkaikilla aloilla uhkaa uusilla, ennen kokemattomilla pelottavilla\nja lakkaamattomilla liikeseisauksilla, maa kutsuu kaikkia tarjoten\nkaikissa oloissa varman elinkeinon.\n\n\n\n\n"]