[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC5BAvYpgGtiKbc-S9w-k5oiz62ZWu0DFDBvir2eYOUw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3438,"Konttorityttöjen kohtaloita","Wägner, Elin",1882,1949,"3438-wagner-elin-konttorityttojen-kohtaloita","3438__Wägner_Elin__Konttorityttöjen_kohtaloita",null,"romaani",[],[],"fi",1908,1913,24610,145522,false,75884,[23,24,25,26],"Feminist fiction","Stockholm (Sweden) -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish","Women clerks -- Fiction",[28],"Novels","\"Konttorityttöjen kohtaloita\" by Elin Wägner is a novel written in the early 20th century. The book centers on the lives of young, educated women working in offices in a rapidly modernizing, urban society. Through its narrative, the work explores issues of women's labor, social expectations, and the shifting structure of the bourgeois family as economic pressures push women into the workforce. Main characters include Elisabet and her circle of friends and colleagues, highlighting both their daily hardships and moments of camaraderie as they seek independence and meaning within the constraints of their working lives.  The opening of the novel, including the translator's foreword, introduces the economic and societal changes that force middle-class women into office work, contrasting the relatively privileged daughters who supplement their families with \"pin money\" with those who must fully support themselves. The story begins in Stockholm with Elisabet reflecting on her unexpected path to becoming an office worker and her apprehension toward her new job. We are quickly immersed in her new communal living arrangement with other women, their routines, struggles with low pay, and conversations about relationships, work, and dreams of a better future. The narrative alternates between wry humor and sober realism, offering vivid portraits of daily life, ambitions, disappointments, and the sense of solidarity among the women. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Wuolijoki, Hella",214,"Neljä tukholmalaista konttorityttöä jakaa yhteisen asunnon ja kamppailee toimeentulon, huonon palkkauksen sekä työpaikan ahdistelun parissa. Feministinen esikoisteos kuvaa itsenäistyvien naisten elämää ja yhteiskunnallista heräämistä 1900-luvun alun suurkaupungissa.","Wlin Wägnerin 'Konttorityttöjen kohtaloita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3438. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KONTTORITYTTÖJEN KOHTALOITA\n\nKirj.\n\nElin Wägner\n\n\nSuomentanut\n\nHella Wuolijoki\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsuuskunta Työläisnainen,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSUOMENTAJAN ESIPUHE.\n\n\nPorvarillinen perhe on tätä nykyään täydellisesti hajoamistilassa.\nKapitalistinen talousjärjestelmä on järkyttänyt ikivanhat kristillisen\nperheen tuet, perhe ei ole enään yhtenäinen tuotanto-osuuskunta, jota\nse oli keskiaikana. Palkkatyö vaatii kaikki perheen jäsenet valtaansa.\n\nKapitalistinen tuotanto, suurtuotanto, on ennen kaikkea hävittänyt\nnaisten työn perheessä. Yhä enemmän ja enemmän ostetaan perheessä\nelintarpeita ja tuotteita ulkoa ja yhä tarpeettomaksi tekevät\nnämä halvemmat teollisuustuotteet kotiteollisuuden joka muodossa.\nPorvarillisessa perheessä, jossa vaatteet ja elintarpeet ostetaan,\njoutuvat juuri naispuoliset jäsenet työttömiksi ja ovat pakotetut\nhakemaan työtä ulkoa työmarkkinoilta.\n\nJa sitten tulevat ne lukemattomat konttorit ja toimistot ja nielevät\nsisäänsä koulusivistystä saaneita tyttöjä konekirjoittajiksi,\npikakirjoittajiksi ja kirjeenvaihtajiksi. Ja harvoin\nkaupunkilaisoloissa enään jonkun verran koulusivistystä saaneet tytöt\nistuvatkaan työttöminä kotona. Useimmilla heillä on sentään joku pieni\npaikka Jossain konttorissa. Ja, koska he enimmiten asuvat kotona\nja harvoin maksavat mitään ylöspidostaan, käyttävät he palkkansa\nainoastaan vaatteisiin ja huvituksiin n.s. »neularahoina».\n\nMutta on vielä toisenlaisiakin konttorityttöjä, joita tulee yhä enemmän\nja enemmän ja jotka pääasiallisesti täyttävät kaikki vastuunalaisemmat\npaikat. Ne ovat niitä tyttöjä, joita eivät vanhemmat kykene elättämään\nja jotka ovat pakotetut joutumaan suorastaan palkkatyöväen asemaan.\nHe ovat useimmiten kotoisin sivistyneistä perheistä ja ovat lapsesta\nsaakka sentään tottuneet ottamaan osaa sivistyneeseen elämään. Heidän\nasemansa on todellakin hyvin kurja. Heidän palkkansakaan ei ole isompi\nkuin niitten toisten tyttöjen, jotka asuvat kotona ja käyttävät\npalkkansa ainoastaan neularahoiksi, mutta kuitenkin heidän täytyy elää\npalkastaan ja olla hyvin puettuja kuten porvarillinen ympäristö vaatii.\nHe ovat ulkopuolelle luokkaansa, joutuneita henkilöitä, jotka kuitenkin\nvaistoilleen ovat kiinni siinä vanhassa maailmassa ja väärän häpeän\nvuoksi koettavat matkia sen elämäntapoja.\n\nHeitä on vaikea saada järjestymään, koska he laskevat itsensä sentään\njoksikin paremmaksi kuin köyhälistö ja häpeävät tilaansa. Sitä\npaitsi ovat he melkein enemmän kuin mitkään työläiset riippuvaisia\ntyönantajiensa mielivallasta, koska yhä vaan lisääntyy niitten\n»parempien» perheitten tytärten, joukko, jotka aikansa kuluksi,\nsulhasta odottaessaan, ovat valmiit vaikka kuinka pienestä palkasta\nistumaan puolet päiväänsä konttorissa ja luonnollista on, että kun\ntyönantajilla on sellainen armeija hyvin puettuja tyttöjä tarjolla,\neivät he ole halukkaat lisäämään todellakin tarvitsevien palkkaa.\nLuonnollista on myös, että sellaisten konttorityttöjen palkkariita\nloppuisi sillä, että kymmeniä tahi satoja uusia tarjoutuisi\nlakkolaisten tilalle. Eikä niitten taloudellisen aseman parantumisesta\nole ennen toiveita, kuin todellakin kaikki työtätekevät naiset tulevat\nenemmän tahi vähemmän riippuvaisiksi palkastaan.\n\nElin Wägner kuvaa tässä huvittavassa kirjasessaan Tukholman\nkonttorityttöjen elämän kurjuutta. Kaiket päivät epäterveellistä työtä\ntomuisissa konttoreissa, halu elää herrasväen tavalla, kiusauksia joka\ntaholta, ainoana lohdutuksena sulhanen, joka pelastaisi konttorista\nja joka useimmiten jää tulematta, avutonta, lakkaamatonta, hiljaista,\ntaistelua olemassaolon puolesta... sellainen on tuon itsetiedottoman,\nsivistyneen köyhälistön elämä.\n\nElin Wägner on tunnetuita Ruotsin naisasianajajia, joka kertomuksissaan\non hyvin usein kuvannut ansiotyöllä eläviä itsenäisiä, sivistyneitä\nnaisia. Tunnetuin näistä hänen teoksistaan on »Pennskaftet»\n(Kynänvarsi), jossa hän kuvaa naispuolisen sanomalehdentoimittajan\nelämää, mutta vielä reippaampi kuin tämä, on hänen »Norrtullsligan»\nkirjansa (sama kuin nyt ilmestyy suomeksi nimellä »Konttorityttöjen\nkohtaloita»), erinomaisen vilkkaasti ja suurella taidolla kirjoitettu\nkirja, joka täten annetaan ulos suomalaisessa asussa.\n\nHelsingissä 30 päivänä marraskuuta 1913.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\n1.\n\n\nTukholma 29 p:nä syyskuuta.\n\nMikään ei tapahdu niinkuin sen luulisi. En minä olisi luullut\nkymmenen vuotta takaperin, että tämmöinen kohtalo minua odottaa. Kun\npappi luetti minua, kun minä sain ensimäisen pitkän hameen ja ostin\nensimäisen paketin hiusneuloja, jotka sitäpaitsi heti putosivat\ntukastani.\n\nVielä vähemmin olisin sitä uskonut viisi vuotta takaperin, jolloin\ntulin kahdenkymmenen vuotiaaksi ja olin ensimäisen kerran rakastunut.\nMuistan, miten minä onnellisena ja kuitenkin rikollisesti peläten\nensimäistä kertaa eräänä iltana hiivin takakatuja kohtaukseen ja\nseisahduin erään lyhtytolpan juureen katsomaan kelloa ja rakastettuni\nodotti minua puistossa. Ei koskaan tulisi enää arkipäivää minun\nelämässäni, vakuutin minä itselleni. Tulisi vain taivasta ja helvettiä,\neniten kuitenkin taivasta, yhä vain ylös ja alas yhtämittaista\nkelkkamäkeä. Ja jonkun aikaa se menikin niin, mutta sitte yks, kaks,\nkolme, tuli seisahdus, ja se tapahtui juuri silloin kun minä olin\nalimmillani. Jos joku olisi silloin uskaltanut minulle sanoa, että\nminusta tulee konttoristi, minusta, jonka aina piti kuolla seuraavan\nviikon keskivaiheilla, mutta nyt minä olen sitä.\n\nEi ollut mitään muuta tehtävissä. Olisi mahdollisesti ollutkin, mutta\ntämä oli lähinnä. Ja toisinaan kun on hyvin väsynyt, tarttuu lähinnä\nolevaan.\n\nMielestäni on nyt juuri silmäini edessä suuri armeija\npumpulitnusliinipuseroita ja minä itse viimeksi tulleena\npakkorekryyttinä. Ensimäisenä päivänä lokakuuta alkaa harjoitus.\n\nJoku kirjailija on sanonut meistä työskentelevistä naisista, että\nmeidän täytyy siinä kohden myöntää olevan oikeassa, että se ei ole\nrakkaus työhön, joka meidät pakoittaa miehen työaloille, vaan on se\nhuutava hätä. Se on sangen oikein ja viisaasti sanottu, sillä se on\njuuri huutava hätä, ja minä olen varma siitä, että minä tulen vihaamaan\ntyötä, jonka nyt olen saanut. Minun sieluni vaistomaisesti värisee\nkauhusta, kun minä vain ajattelenkin kassakirjaa ja kirjoituskonetta,\nmutta meidänhän täytyy elää, Puten ja minun, etenkin Puten, ja vaikka\nPutte tosin on kuten hän itse sanoo, leski ja orpo, ei se riitä.\nTäällä Tukholmassa tulee hänen koulunkäyntinsä sekä ylöspitonsa niin\nhirvittävän kalliiksi. Ja niinpä olen sitte velvollisuuden tunnosta\nottanut kassanhoitajan ja kirjeenvaihtajan paikan erään tuomarin luona\nja kaikki sanovat, että minun pitää olla vallan erikoisesti iloinen,\nkoska sain sellaisen paikan minun iälläni niin mukavasti, ilman mitään\nsuosituksia ja todistuksia enempää Chartaulta kuin Pohlmanniltakaan.\nMinä en ole kuin 25 vuoden vanha, mutta minä olen kuullut, että ne\nmieluummin tahtovat saada konttoriinsa nuoria ja sellaisia, joilla\non vanhemmat kaupungissa, se kun tulee halvemmaksi. Viattomuudessani\ntuntuu minusta siltä, että minun pitäisi olla kylläkin halpa, sillä\nsaan vain kahdeksankymmentä kruunua kuussa seitsemän tunnin työstä\nja viisikymmentä äyriä ylitunneilta, joita tulen kyllä tekemäänkin,\nsillä tulot niistä saa Putte. Itse täytyy minun tulla toimeen sillä\nkahdeksallakymmenellä.\n\nTulin kaupunkiin kello 7 aamulla kuin mikäkin vaivainen mööpeli,\ntoisin sanoen, huonekalut tulivat sentään paremmin, sillä ne olivat\nhyvin pakatut ja kannettiin kotiin. Minulle sitä ei tehty, ei edes\nyhtään elävää sielua ollut vastassa. Mutta eihän nyt sentään tarvitse\nrohkeuttaan menettää. Teki kyllä mieleni ottaa ajuri, mutta voitin\nmielitekoni ja nousin raitiovaunuun, luvaten samalla itselleni, että\nen edes raitiovaunussa tule usein ajamaan, koska piletin hinnalla saa\nleipää koko päiväksi aamu-, ilta- ja päivällisvoileipiä varten, jos\nnimittäin ei tee niitä liian monta, eikä liian suuria.\n\nRaitiovaunu oli täynnä aamukalpeita ja viluisia työläisiä. Heidät\nnähdessäni koetin ottaa tilaisuudesta vaarin ja kohottaa mielialani\n»ajattelemalla niitä, joilla on vielä vaikeampaa kuin minulla».\nKoska minun tulee olla konttorissa vasta kello yhdeksän ja näiden\nalkaa työnsä jo kello seitsemän, olisi minun mielialani kaiken\ntodennäköisyyden mukaan pitänyt parantua. Mutta kyllä se näyttää olevan\nvain vanhain ihmisten jaaritusta, sillä vaikka minä kuinka näitä kello\nseitsemän ihmisiä ajattelin, ei tunnelmani parantunut.\n\nJa se punanen vaunu rämisi Uplannin katua ylös talojen, talojen ja\ntalojen sivuitse, ja kun minä luulin olevamme noin vanhan Upsalan\nkohdalla, oltiinkin jo Odentorilla. Koko Pohjoistullikatu muistutti\njo huonekalumakasiinia ja paljasti hyvinkin sisäisiä asioita\nperheitten elämästä. Minun oli melkein vaikeata päästä sisään asuntoni\nportista. Talo, jossa asun, on nimittäin uusi, suuri, melkein kuin\nlinna ja mahtuu siihen ihmisiä melkein yhtä paljon kuin pieneen\npitäjään. Porttikäytävästä tullaan sementillä laskettuun pihaan,\njonka ympärillä on kivimuuria ja porraskäytäviä aina f:ään saakka.\n— Jos oikein kurottaa itsensä, näkee kenties neliskulmaisen palan\ntaivasta, joka näyttää yhtä suurelta kuin tavallinen puserokangas, Piha\nkokonaisuudessaan muistuttaa kaivoa, ja toisinaan johtuu ajattelemaan\nJooseppia ja hänen epäystävällisiä veljiään.\n\nMe asumme viidennessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, sillä tämä\ntalo on rakennettu alempaa keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovatkin,\nettä rappujen nouseminen pitäisi olla hyödyllistä, ei ainakaan tule\nturhanpäiten kotiin.\n\nKun minä vihdoinkin olin hommannut itseni ja matkatavarani sinne\nviidenteen kerrokseen, vaivuin aivan hengästyneenä istumaan\nalimmaiselle vintinrapulle. Kukaan ei kuullut minun koputuksiani kyökin\novelle ja silloin minä raivostuin ja paukutin niin että koko talo\ntärisi.\n\n— Oletko se sinä, Elisabet? — kuului oven takaa.\n\n— Kyllä kai, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei kukaan säällinen ihminen\ntähän aikaan päivästä kulje.\n\n— Olen, minä olen Elisabet, avatkaa!\n\nSen ne tekivät vihdoinkin, ja silloin minä ymmärsin heidän\nepäilyksensä, sillä kaikki he olivat enemmän tahi vähemmän yöpukimissa\nja tukka kesken kampaamatta. Minun täytyi nauraa. Tämä oli siis se\nPohjoistulliliitto, sivistyksen etuvartio Vaasain kaupungissa! Mutta\nminusta tuntui, että tulisin viihtymään täällä. Oli onni minulle, että\ntämän iloisen ja kuuluisan liiton yksi jäsen oli mennyt naimisiin ja\neli onnellisena maaseudulla, jotta minä voin saada hänen paikkansa.\nMeillä on kaksi huonetta vuokrattuna eräältä vanhalta rouvalta, jonka\npojan pitäisi olla notari; meillä on osa hänen kyökkiinsä ja minä\nluulen, että tarkoituksena on, että meidän pitäisi elää ainoastaan\nleivästä ja huuhdella se alas teellä ja kahvilla ilman kermaa.\nPäivällisen syövät toiset tytöt ulkona, jossain ja joskus, miten sopii\nja kannattaa. Tästä alkaen tulen minä kuulumaan siihen ihmisluokkaan,\njoka näkee niin sanottua kotielämää ainoastaan silloin, kuin vastapäätä\nasuva naapuri on unohtanut laskea uutimensa alas. Jos me olisimme\nmiehiä, olisimme me tuomitut elämään yksinomaan ravintoloissa. Se voi\nolla koko hauskaakin sen jälkeen kun on ollut perhetyttönä vanhempain\nkodissa ja muitten kodissa syntymästään saakka.\n\nEeva, joka on ainoa, kenen minä ennestään heistä tunnen ja josta\npitäisi tulla huonekumppanini, esitti minut.\n\n— Tässä on se uskovainen rouvasihminen omien sänkyvaatteitten\nkanssa, kuten meidän ilmoituksessamme mainittiin. Minä toivon, että\nkaupunginlähetti tuo perässä sänkyvaatteet.\n\nKaikki syleilivät minua nyt ja suutelivat ja auttoivat minua riisumaan\npäällysvaatteeni ja nauroivat ja lörpöttelivät mahdottomasti, kunnes\nEeva vihdoin päästi sellaisen ulvonnan, että se olisi voinut herättää\nkuolleetkin haudoistaan.\n\n— Mitä taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.\n\n— Notari!\n\nJoku ovi oli narissut käytävässä ja yhtäkkiä olivat kaikki tytöt kuin\npoispuhalletut kyökistä, muut paitsi Baby, joka oli jo miltei puettu\nja varjeli kahvipannua pannessaan kengännauhojaan kiinni. Tietysti ei\nsieltä mikään notari tullut, vaikka kyllä mies olisi voinut saattaa\nkoko joukon levottomuutta aikaan kanahäkissä tähän aikaan vuorokaudesta.\n\nHeti sen jälkeen pelästyin minä uutta kirkuvaa hätähuutoa.\n\n— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!\n\nMinä tulin aivan mykäksi sen elämän johdosta, mikä nyt nousi. Oli aivan\nkuin olisi pyörremyrsky raivonnut huoneessa. Kahvikupit ja sokeriastiat\nlensivät piironginlaatikosta, leipää ja voita heitettiin esille\neräästä kyökin nurkkakaapista. Baby lennätti kahvin, ja kaikki tekivät\nitselleen voileipiä kuumeentapaisella kiireellä ja kaatoivat sisäänsä\nkuumaa kahvia samaan aikaan aivan käsittämättömällä tavalla asettaen\nhattujaan päihinsä peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen juoksivat\nhe rappuja alas, päällysvaatteet käsivarrella ja hanskat, laukut, sekä\nvaaleanpunaiset voileipäpussit kädessä. Yhtäkkiä tuli niin hiljaista,\nettä minä oikein hätkähdin.\n\nOdottaessa kaupunginlähettiä lämmitin minä pannullisen vettä ja aloin\npestä kyökissä suurusastioita. Se oli elämäni ensimäinen kerta, mutta\nei suinkaan tule olemaan viimeinen. Kohtaloni on aina ollut läheisesti\nyhdistettynä pesupunkkaan.\n\nNyt tuli tosiaankin notari. Minä raotin hiukan kyökin ovea ja nousin\npuulaatikon päälle, voidakseni ovessa olevan lasiruudun kautta katsella\nmitä notari teki. Kuten olin aavistanutkin, ei hän mennyt suoraan\neteiseen, vaan meni ensin meidän molempain huoneittemme läpitse.\nHän ei voinut muuta luulla, kuin että kaikki olivat poistuneet\nkuten tavallisesti. Silloin kiipesin minä alas, menin hiljaa kuten\npikkuinen enkeli huoneeseeni ja tulin juuri parahiksi nähdäkseni hänen\nhypistelevän Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä edes\nesitellyt itseään, hän oli pitkä ja ikävän kalpeahko eikä ollut minun\nmakuuni.\n\nHeillä on ollut jo yksi mies mukana romaanissa ennenkuin minä tulin\ntänne. Mitä tästä alkaen tuleekaan. Minä en tiedä, mitkä miehet ja\nmuut onnettomuudet minua odottavat täällä Tukholmassa. Mutta noin\nkokemuksien mukaan voi kuitenkin laskea, että sinne, missä minä nyt\nolen, kerääntyy vuosien päästä yhtä ja toista.\n\n\n\n\n2.\n\n\n30 p:nä syyskuuta.\n\nTänään olin konttorissa ja esittelin itseni tuomarilleni. Minut oli\notettu valokuvan mukaan ja häneltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus,\nkun hän näki, että minulla on myöskin hyvä iho. Huomenna alkaa työ.\nJa eilen tarkastin minä meidän asuntoamme. Eevalla ja minulla on\nkeskikokoinen huone ja siellä on kummallakin meillä ikkuna ja yksi\npitkä seinä. Eevan seinä on hyvin häntä kuvaava ja yhtä virkistävä\nkuin hän itsekin. Keskellä on ihana, leveä leposohva, joka on ostettu\nmonen kuukauden kieltäytymisillä ja sen yläpuolella riippuu taulu,\njossa on seuraava kirjoitus: Miehet, älkää millään tekosyylläkään\nmenkö naisten vaunuun. Tämän luostarimaisen määräyksen ympäri ja sen\ntäydellisinä vastakohtina on Sindigin ja Wiegelandin mitä rohkeimpien\ntaulujen jäljennöksiä sekä kirjavassa sekamelskassa runoilijain,\nnäyttelijäin ja kevytmielisten naisten kuvia, Botticellin madonnia ja\nhänen omia tätejään. Sohvan vieressä on hänellä pikkuinen, houkutteleva\ntupakkapöytä, mutta ikkunan edessä suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina\nkorjailee jotain puseroa, reunustaa hametta tahi silittää kaulapitsiä,\nsanalla sanoen tekee kaikkea muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunoitten\nvälisellä seinällä on toinen pikkuinen kirjoitus, joka vallankin\naamulla, jolloin huone on kuin myrskytuulen jäljeltä, tekee hiukan\njyrkän vaikutuksen, siinä niin, seisoo: Järjestys on työn edellytys.\n\nTuollaiset sananlaskut näyttävät Eevalla olevan aivan tautina, sillä\nkäytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan liidulla kirjoitettu: Tietä\nei pidä kulkea milloin notari kuuluu tahi näkyy.\n\nOmalle seinälleni olen minä asettanut vanhan ja vanhanaikaisen punasen\nsohvan, joka kotona oli työhuoneessa, sitte on minulla siellä pari\ntaulua, vanhempaini kuvat kehyksissä ja isän kuvan ympärillä on\nkellastunut tohtoriseppele. Isä raukka, joka ei koskaan suostunut\nkirjoittamaan »kvinna» sanaa kv:llä. Kyllä se oli hyvä, että sinä\nkuolit pois ennen kuin naiset saivat oikeuden päästä valtionvirkoihin\nja kaikkiin muihin. Ajatteleppas, jos sinun opettajakuntaasi olisi\nilmestynyt hame! Sitte on minulla kolme, neljä jäljennöstä Rembrandtin\ntauluista, joita minä uskollisesti ihailen, Hendrijke ja Saskia,\njoita kohtaan minä tunnen myötätuntoa ja kaksi Rembrandtin itsestään\npiirtämän muotokuvaa, toinen Saskian ajalta ja toinen Hendrijken\najalta. Sitte minulla on kaunis ja intohimoinen naisenpää Rosettilta ja\nsanomalehdestä leikattu Dusen kuva, pää alaspäin ja tuskallinen ilme\nkasvoilla.\n\nToisessa huoneessa, josta ovi on suoraan meidän huoneeseemme, asuu\nliiton nuorin sekä vanhin jäsen, Baby, jonka nimi oikeastaan on\nMagnhild ja Emmy. Kumpikin ovat he Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten\nkonttorissa. Ennen kuin minä olin puhunut mitään Babyn kanssa, näytti\nminusta, että koko hänen pikkuinen persoonallisuutensa ilmeni siinä,\nettä hänen ikkunallaan oli lasissa hyasinttisipuli ja pikkuinen purkki\nRuotsin maata, jonka hän oli ostanut heinätorilta viidellätoista\näyrillä litran ja kylvänyt siihen ruohoa. Tuo tilava ompelupöytä\nikkunan vieressä ompelulaatikkoineen ja pikkusille mustepulloilleen,\njoissa kuitenkaan ei ollut mustetta, on hänen. Pöydän alimmaisella\nhyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokelmia ja\nBlicher-Clausenin »Viulu», jonka kannet on selkäpuolelta rikki. Sängyn\npäällä on sievä tyyny, jossa on Allumin kuva, mutta Baby kääntää aina\nsen kasvot alaspäin päiviksi.\n\nEmmyn pitäisi kai liiton vanhimpana jäsenenä edustaa kokemusta, mutta\nminä en usko, että hän elämässään tuntee juuri muita kuin harmaita\npuolia, työtä ja kieltäytymistä. Yhteenvedon siitä, mitä hän on\noppinut, on hän neulonut gobeliinikankaaseen makuusohvansa yläpuolelle.\nSiellä seisoo aivan lyhyesti:\n\n»Opi kärsimään valittamatta.»\n\nMinä sanoin siitä jotain Eevalle ja hän kertoi sääliväisesti hymyillen,\nettä Emmy koko liittoonkuulumisensa ajan on valmistanut sellaisia\ngobeliineja.\n\nMinä olin päivällisellä eilen rikkaan enoni luona, joka asuu Rantatorin\nvarrella, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat minulle: pikku raukka,\ntule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta! Görel, minun serkkuni,\nuskoi minulle, että hän käyttää hajuvesiin, hanskoihin ja suklaaseen\nyhtä paljon rahaa kuukaudessa kuin minun koko kuukausipalkkani\non. Mutta kyllä hän onkin sitte paksu ja parfymeerattu. Siitä\nhuolimatta tulin minä sieltä iloisena ja kiitollisena, koska en\nollut ottanut vastaan tädin tarjousta asua samassa huoneessa hänen\nhuushollimampsellinsa kanssa ja palvella Göreliä ja juosta hänen\nkanssaan hänen vaatteitaan koettamassa Jankesin luona. Kun minä tulin\nkotiin, oli kaikki pimeätä ja hiljaista, ja minä oikein nautin, kun\nsain panna avaimet omaan lukkooni ja sain istua huoneessa, joka tuntui\nolevan koti.\n\nMutta sitte tuli Baby ja Emmy. Baby viserteli kuin lintu ja Emmy murisi\nhiljakseen tapansa mukaan. Mutta pian tuli kokonainen tuulispää ja Eeva\nsyöksyi sisään reippaana, punaposkisena ja loistavana. Tuskin oli hän\npäässyt ovesta huoneeseen, kun hän kiljasi yhden tavallisia kauhunhuuto\njaan: Herra Jumala, öljy!\n\n— Minä menen hakemaan, sanoi Baby nöyrästi.\n\n— Ei, ole sinä vaan rauhassa, minullahan on päällystakkikin vielä yllä.\n\nJa samalla pyörähti hän jo kyökkiin öljykannua hakemaan ja sitten\nsuoraa tietä rappuja alas.\n\nEnnen kuin minä olin vielä kunnolleen löytänyt edes tulitikut, soi\novikello.\n\n— Minun täytyi painaa nenälläni sähkönappia, vakuutti Eeva totisena ja\nhänen kätensä olivatkin todella aivan täynnä. Oikeassa kädessään oli\nhänellä, öljykannu ja olutpullo puristettuna kainalon alle. Vasemmassa\ntoinen olutpullo ja paketti kynttilöitä.\n\n— Oletkos sinä noin kulkenut pitkin katua, kysyin minä kauhistuneena.\n\n— Olen monta kertaa, mutta ei päivän valolla. Porttikäytävässä on\npuoti juuri meitä varten ja sieltä me ostamme kaikenlaista ja antaa\nne vähän velaksikin. Tapahtuu kyllä toisinaan huonoina aikoina,\nkun kunnallismaksut hikipäässä pitää suorittaa, että meidän täytyy\nkuukauden lopulla kulkea pitempiäkin matkoja. Te olette nyt siis velkaa\nminulle kaksitoista ja puoli äyriä jokainen öljystä ja oluesta, jonka\nsitte saatte kaataa joko lamppuihin tai itseenne, miten vaan haluatte.\n\n— Mutta miten hienoa sinulla on, Elisabet. Isäsi ja Rembrandt. Mutta\nsinä oletkin aina tarkasti valikoinut.\n\n— Kyllä, vallankin mitä vanhempiin tulee. Mutta eikös kohta saisi vähän\nruokaa.\n\n— Jos juoda tahdot, niin saat sitä silmänräpäyksessä. Ja tapansa mukaan\nnopeasti aukaisi hän pullon ja kaatoi minulle olutta lasiin.\n\n— Miksi ette juo mieluummin maitoa, kysyin minä.\n\n— Voi taivas, kun sinulla on vielä paljon oppimista, päivitteli Eeva.\nLuuletkos sinä, että maito on vaan niin juotavissa. Se on kallista ja\nhuonoa ja toisinaan sitä ei tahdo saada rahalla eikä millään. Juo pois\nvaan, se on hyvää yökötyksiä vastaan.\n\nMinä vakuutin, etten tunne ensinkään semmoisia oireita.\n\n— Vai et tunne. Kyllä sinä varmaan tunnet, sanoi hän. Aina saa\nyökötyksiä kun tulee Tukholmaan ennen kuin siihen tottuu. Olisitpas\nnähnyt minut neljätoista päivää takaperin, kun minä tulin takaisin\nlomaltani. Minä kävelin tässä ihan kuin pyörtynyt silli ja kirosin...\n\n— No mutta, Eeva, sanoi Magnhild.\n\n— Juu, Baby, minä kirosin. Kadut inhoittivat minua, puhumattakaan\nkaikista noista rumista taloista. Minä olisin tahtonut asettua\nOdentorille ja oksentaa. Ja niinä olisin tahtonut asettaa pienen pommin\nkonttorin portaitten alle. Mutta nyt minä olen tottunut siihen. Nyt\non toimistoni minun mielestäni iloisin ja hauskin hautaustoimisto\nmailmassa.\n\n— Jospa minäkin voisin sanoa sitä asianajotoimistostani jonkun ajan\nperästä, sanoin minä.\n\n— Sen tulet varmaan tekemään. Konttorielämä on miellyttävää, hitaasti\ntappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen mailmaasi.\nAinoastaan parempina hetkinäsi tulet sinä tuntemaan, että tyttöjen\nei pitäisi olla tyttöjä konttorissa, vaan naituja, joilla on lapsia,\njotka juoksevat kilpaa pitkin ketoja, ja kyökki ja kangaspuut, mutta ei\nensinkään sivistystä! Ja semmoisina hetkinä tulee sinun paha olla, sen\nminä takaan.\n\n— Ei se mitään tee, Eeva, sanoin minä. Minun paremmat hetkeni tulevat\naina niin pitkän väliajan perästä.\n\nBaby oli sillä välin kadonnut kyökkiin ja tuli takaisin sieltä kauhu\nkasvoilla.\n\n— Meillä ei ole enään voita kotona, kuiskasi hän.\n\n— Minulla on, selitin minä, ja oli oikein liikuttavaa nähdä kun minä\notin esille maalta tuomani leivät ja voit ja munat. Me saimme vallan\nerinomaisen illallisen. Tunnelma kohosi, Baby otti esiin Levertininsä\nja lausui sieltä runonpätkiä voileipiä syödessään. Sitten sammutimme\nlamput, panimme tulen kynttilään ja aloimme polttaa hartaasti\npaperossia.\n\nVasta kello kymmenen aikaan lakkasi nauru kaikumasta ja me rupesimme\npaneutumaan maata.\n\nKun me olimme vähän aikaa maanneet ääneti, sanoi Baby juhlallisesti:\n\n— Nyt menee yläluokka Oopperakellariin!\n\nJa sitten me nukuimme.\n\n\n\n\n3.\n\n\n9 p:nä lokakuuta.\n\nAjatelkaas, sunnuntaiaamu! Koko viikko on mennyt yhdessä humussa, ja\nellei ole ollut työssä, on ainakin ajatellut sitä. Konttori, konttori\nja: olenko minä nyt muistanut sen ja olenko minä nyt muistanut sen.\nJa toisinaan olen minä herännyt keskellä yötä unestani ja sanonut:\nKassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone vasaroinut ja sormeni\novat liikkuneet ajatuksen tahdissa ja naputtaneet Remingtonilla.\n\nPäällikköni on kyllä kiltti ja auttavainen ja sanoo, että minun pitää\nkysyä vain häneltä, milloin jotain asiaa en saa itse selville. Mutta\nminä mielelläni en tahdo osottaa hänelle, että minä olen niin huono\nkuin minä todellisuudessa olen.\n\nLiitto nauraa minulle, kun minä en osaa puhua mistään muusta kuin\nkonttorista ja sanoo, että he kyllä saavat konttoriaikana semmoisesta\ntarpeekseen, ja jos en minä pian tule hauskemmaksi, pitää minun muka\nmuuttaa pois. Eniten pilkataan minua siitä, että olen niin täsmällinen\naamuisin.\n\n— Noin erinomaisia mekin olimme kun me olimme uusia, sanoo Eeva.\n\nNiin loppui ensimäinen viikko, ja kun kello viisi\nlauvantai-iltapäivällä suljin kassakaapin ja kirjoituspöytäni,\najattelin minä, että nyt olen vapaa koko sopasta aina maanantaiaamuun\nsaakka.\n\nKun olin syönyt päivälliseni, menin noutamaan Puttea, joka asuu\nÖstermalmilla täysihoidossa erään leskirouvan luona yhdessä kolmen,\nneljän muun koulupojan kanssa. Kävin hänen tähtensä kahdessa\neläväinkuvain teatterissa ja leipurissa ja menin sitten hänen\nkanssaan kotiin ja asetin hänet lukemaan läksyjään. Sitten taivalsin\nkotiin sateessa, väsyneenä, hameenliepeet märkinä. Juuri silloin kun\nkaikki ihmiset menivät teatteriin! Mutta minun täytyi käydä puodissa\nsunnuntaiostoksilla ja sitten kiivetä rappuja ylös.\n\nKotona oli aivan hiljaista. Vasta kun menin sisimmäiseen huoneeseen\ntulitikkuja hakemaan, huomasin, että jotain oli sohvalla. Kun menin\nlähelle ja raappasin tikulla valkeata, huomasin, että se oli Emmy,\njoka siinä makasi pitkää pituuttaan, aivan hengettömän näkösenä ja\näänettömänä, eikä vastannut kysymyksiini. Minä aivan kauhistuin.\n\nHän on lopussa, ajattelin, ei varmaankaan voi enään koskaan hoitaa\ntointaan ja mitä me sitten hänelle teemme? Minä odotin ja odotin, mutta\nketään ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja katselin kuinka tulta\nilmestyi meidän linnamme jokaiseen ikkunaan, niin että talo lopuksi\nmuistutti liituliimaa, joka meillä oli kotona ja johon me panimme\nkynttilän sisään, niin että joka aukosta loisti tuli. Vastapäätä\nolevassa kerroksessa paloi takkavalkea ja punertavalla verholla\npeitetty lamppu. Siellä istui vanha herra ja vanha rouva ja luultavasti\nlapsenlapsi pöydän ympärillä, jossa oli omenoita ja pähkinöitä. Oli\naivan kuin olisi istunut teatterin pimeässä katsomossa ja seurannut\nvalaistulla näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Toimintaa kylläkään ei\nollut paljon, mutta lämpö ja tunnelma tuntui yli pihan. Minun sydämeni\nkaipasi yhtäkkiä jotain, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa\njoskus toivoisin voivani saada lapsenlapsia.\n\nSe oli hyvin tyhmästi minulta, mutta se johtui siitä, että heidän\nlamppunsa oli aivan sen kaltainen kuin meilläkin olisi pitänyt olla\nja joka jokainen ilta olisi punertavalla valollaan katsellut meidän\nhiljaista, pyhää onneamme.\n\nKun olin päässyt sinne saakka, laskin esiripun ja ajattelin: tuo on\nkyllä hyvä, mutta minullahan on vapaus. Ja sydämeni pohjasta halveksin\nminä sitä, kuten naiselliset naiset tekevät silloin kun heillä on se\nvapaus.\n\nMutta tytöt tulivat, Jumalan kiitos, ja pyhä äänettömyys loppui.\n\n— No missä se uskollinen on? (se olin minä). Lamppuihin tulta. Nyt\nvietetään sapatti-iltaa. Minä olen ostanut viidelläkymmenellä äyrillä\nkukkia Heinätorilta.\n\n— Älkäähän nyt, sanoin minä. Emmy on kipeä. Hän makaa aivan\nliikkumattomana sohvalla ja minä olen turhaan koettanut saada häntä\nhenkiin.\n\n— Oh, et sinä tunne meidän tapojamme. Semmoisena hän on joka viikko.\nEi se mitään muuta ole. Kyllä hänet vielä muutaman kerran voi käyntiin\nvetää. Hänellä on enemmän voimia uhrata Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten\nalttarille kuin sinä luuletkaan, vai mitä Emmy?\n\n— Niin, jos kerran täytyy kestää, sanoi Emmy. Jos minulla olisi ollut\neläke, olisin kuollut jo aikoja sitten.\n\n— Emmy puhuu aina siitä, että täytyy, sanoi Baby. Minä puolestani\nodotan aina jotain hauskaa, joka vapauttaisi minut Yhdistettyjen\nOsakeyhtiöitten konttorista. Jos minulla ei olisi sitä lohdutusta, niin\nminä menehtyisin.\n\n— Minä odotan ainoastaan kuolemaa, vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.\n\n— Tule Baby, sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä varmaankin taas kolottaa.\nOta Levertin mukaasi.\n\n— Baby, sanoin minä, paljonkos sinulla on palkkaa?\n\n— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?\n\n— Ja kauvankos sinä olet ollut yhtiössä?\n\n— Tuskin vielä vuottakaan. Mutta älä puhu mitään palkankorotuksesta.\nMinä kerran keväällä pyysin, koska en voinut tulla toimeen\nkuudellakymmenelläviidellä.\n\n— Noh?\n\n— Niin, päällikkö sanoi vain, että neiti kai tietää, ettei tämä ole\nmikään armeliaisuuslaitos.\n\n— Ja ne ottavatkin siihen mieluummin parempia tyttöjä, joiden papat\novat yhtiön palveluksessa ja jotka saavat kotoansa huoneen ja\nsiivouksen ja kolme kertaa päivässä ruokaa.\n\n— Ja tarkoitus kai on, sanoin minä, että niitten palkka riittää\nhajuvesiin ja hanskoihin ja makeisiin.\n\n— Niin on kai tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby, sinä voit kylläkin\nkertoa siitä. Teidänhän pitäisi tehdä lakko uudeksi vuodeksi pitkin\nlinjaa, jos ette saa korotusta. Eikö se ole komeata, Elisabet?\n\n— Se kuulostaa niin omituiselta, sanoin minä. Eihän sivistyneitten\ntyttöjen tapana ole tehdä lakkoja.\n\n— Ei, ei olekaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt onkin tullut toisenlaiset\najat kuin oli ennen.\n\nKoko iltana emme puhuneet muusta kuin lakosta ja sen\nmenestymismahdollisuuksista ja omasta asemastamme.\n\nEeva oli erittäin innostunut lakkosuunnitelmista ja oli vakuutettu sen\nmenestymisestä. Baby oli vähemmän innostunut. Babyhän odottaa vain\njotain hauskaa, jonka kautta pääsisi pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten\nkonttorista ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viis välittää\nkuinka hänen tovereittensa käy. Sillä semmoisia me olemme.\n\nTänä lauvantai-iltana ei tullut niin hauskaa kuin tavallisesti ja se\noli Emmyn syy. Ainoastaan pikkusen tanssimme paitasillamme bostonia\nennen sänkyyn menoa.\n\nMutta vastapäätä oleva punainen lamppu ei ollut vaikuttanut minuun\nhyvin. Minä en voinut nukkua, vaan monta tuntia kulutin itseäni\najattelemalla vanhoja, katkeria ajatuksia kaikista muista paitsi\nPohjoistullinkadusta, konttorista, päälliköstä ja Remingtonkoneesta.\n\nMutta ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Aamuaurinko paistoi ikkunasta ja\nkellonsoitto kuului Vaasan kirkosta. Ja minä makasin puolinukuksissa,\nväsyneenä ja onnellisena, ikäänkuin olisin jostain tuskasta päässyt.\n\nYhtäkkiä kuulin minä Eevan sanovan:\n\n— Se, joka on nuorin, saa nousta keittämään kahvia.\n\nJa Magnhild valitti:\n\n— Ei suinkaan minun nyt tänään taas tarvitse nuorin olla. Minähän olin\nnuorin viime sunnuntaina.\n\nJonka johdosta minä tein teeskennellyn yrityksen nousta ylös, mutta\nMagnhild tiuskasi:\n\n— Koetappas vain ja liehui yöpuvussaan oven sivuitse. Ja yöllisten\nsynkkäin ajatusten jälkeen saada maata rauhassa ja kuulla kahvikuppien\niloista kilinää kyökistä sekä tuntea juuri keitetyn kahvin hajua\nnenässään, se oli tosiaankin täydellinen, joskin vähän lapsellinen\nnautinto.\n\nHeti sen jälkeen istuimme kuin neljä valkoista kyyhkyistä\nkahvitarjottimen ympärillä ja joimme itsellemme vatsakatarria ja\nylistimme jumalia. Sellainen oli Liiton jumalanpalvelus. Kello puoli\nkaksitoista olimme puetut.\n\nHeti sen jälkeen tulee pikku lemmikkini Putte ja tahtoo saada Peggin\nmukaansa Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myös omalle taholleen,\nmutta Baby, joka Jumala paratkoon on pyydetty pois illaksi, jää kotiin\nja koettaa paikkailla silkkipuseroansa.\n\n— Ja ajatteleppas, kertoo hän minulle kotiin tultuani, minulla on ollut\ntäällä pikkuinen seikkailukin. Kun te olitte menneet, soi puhelin\nja kysyttiin notarin äitiä. Ei ole kotona, vastasin minä ja silloin\nsanoo ääni, että hän on notari ja että hän on unohtanut avaimensa ja\ntäytyy turvautua minun apuuni, päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää\nvarani ja heti sen jälkeen avasin hänelle oven. Hän esitti itsensä\nhyvin juhlallisesti ja minusta tuntui se hyvin hullunkuriselta, koska\nhän on niin monta kertaa nähnyt minut aamunutussa ja kampaamattomana\nkäytävässä. Hän kiitti kohteliaasti ja tiedätkös, hän on oikein\nrakastettava ja hauska eikä ollenkaan niin punssinpunainen kuin muut\nherrat.\n\n— Ei, mutta hän on kalpea kenties jostain muusta syystä, luulen minä.\n\n— Hän kysyi, enkö minä mene kävelemään niin kauniina sunnuntaiaamuna.\nJa hän toivoi, että me menisimme joskus yhdessä.\n\n— Onko tämä ensimäinen kerta kun joku herra huomaa, että sinä olet\nolemassa Baby, sanoin minä. Kuinka vanha sinä olet?\n\n— Kahdeksantoista vuotta, Pegg, mutta minä olen koko ikäni asunut\nHalmstadissa.\n\nMinä asetin käteni hänen kiharaisen päänsä päälle ja rukoilin hänen\npuolestaan pienen rukouksen.\n\n\n\n\n4.\n\n\n16 p:nä lokakuuta.\n\nSunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.\n\nKello on noin kahdeksan korvilla, mutta kukaan ei ole vielä\nliikahtanutkaan. Kello tulee kymmentä minuuttia yli kahdeksan ja\nsilloin alkaa kuulua ruikutusta Emmyn ja Babyn kamarista.\n\nMaanantaiaamun murhenäytelmä alkaa. Huokaus seuraa toistaan. Toinen\nselittää, että hän on onneton, koska makaa näin kauvan, toinen taas,\nettä hän on mieletön, mutta kuitenkaan ei kukaan liikuta itseään.\n\n— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt, sanon minä ja olen yhdellä\nhyppäyksellä ylös sängystäni.\n\nToiset seuraavat esimerkkiä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä,\njolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Ja sama uudistuu joka päivä.\nSama aikainen ja häiritsevä ylösnouseminen, samat valitukset, sama\nkiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen nyt ollut täällä\nkaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, kuin olisi tämmöistä jatkunut\njo vuosikausia. Kunhan olen ollut täällä muutamia vuosia, tulen\nmahdollisesti ajattelemaan, että se tuntuu viikolta.\n\nLuulen, että konttorissa olevilla herroilla ei ole oikeastaan\nhenkilökohtaisesti mitään minua vastaan, mutta periaatteen vuoksi he\neivät hyväksy minun läsnäoloani siellä. Päälliköllä itsellään ei ole\nluullakseni minkäänlaisia periaatteita naiskysymyksessä, ne sanotaan\nhänen omasta puolestaan ratkaisevan yksinkertaisesti ja järkevästi,\nmutta kahdella siellä olevalla nuorella juristilla on sen sijaan\nuseampiakin. Tänään jouduimme aivan kauheaan riitaan päällikön syödessä\naamiaista. Ja kävi niin kuinka aina käy, minut saatiin vaikenemaan,\nmutta ei vakuutetuksi.\n\nKysymys oli meidän naisten oikeudesta työskennellä, ja ajatelkaas, että\nvielä meidän päivinämme täytyy sellaisesta asiasta riidellä.\n\nMolemmat nuoret herrat, he ovat sitä paitsi sangen nuoria, olivat\njyrkästi sitä mieltä, että meillä naisilla ei ole mitään tekemistä\ntyömarkkinoilla ja ettemme ole koskaan siellä aikaansaaneet muuta kuin\nharmia. Sen tähden myöskin avioliittojen lukumäärä vähenee. Me otamme\nsuorastaan leivän miesten suusta.\n\n— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä, sanoin minä. Lakatako työstä?\n\n— Juuri niin.\n\n— No menisikö se yhtä hyvin sitten ilman meitä?\n\n— Paljoa paremmin.\n\n— Jos me nyt kaikki yhtaikaa jättäisimme työmme, niin voisitteko te\nhoitaa sekä omat että meidän tehtävämme?\n\n— Se olisi kylläkin helppo asia.\n\n— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö meidän kuolla\nnälkään?\n\n— Ei, kyllä teistä huoli pidettäisi.\n\n— Kuka pitäisi? Tekö?\n\n— Niin, onhan meillä kotimme — — Mutta minulla ei ole mitään kotia ja\nminä olen köyhä ja minulla on pikkuinen veli. Minun täytyy työskennellä\nja ottaa vastaan sellaista työtä kuin voin saada. Jos te ajattelette\nminun kohtaloani, ovat teidän periaatteenne aivan tyhjiä ja järjettömiä.\n\nMinä en itkenyt ollenkaan, vaikka olisin yhtä hyvin voinut senkin tehdä\nja sitten tuli päällikkö.\n\nKun minä puin päällystakkia ylleni, mennäkseni päivälliselle, tuli\nvaratuomari Thyrén minun tyköni ja sanoi:\n\n— Minä olen pahoillani, jos te olette pahoillanne.\n\n— Tosiaankin, sanoin minä, mutta ei teidän silti tarvitse\npäivällistänne turmella.\n\n— Me sanoimme kai suurusta syödessä jotakin, joka loukkasi teitä.\n\n— Jos te olisitte sanonut, että te sanoitte sen »jotakin» aikomuksella\nloukata minua, niin olisitte kai ollut enemmän oikeassa, vastasin\nminä ja käänsin hänelle selkäni. Minä olen totuttanut itseni olemaan\nvälinpitämätön semmoisien suhteen, hyvästi.\n\nNyt hän ei aivan pian yrittäne uudestaan, toivon minä. Hän näyttää\nmuuten kiltiltä pojalta, eikä hän siihen mitään voine, että hänellä\non järjettömät ajatukset naisista, sillä kaikki miehet ajattelevat\nsamalla tavalla. Minä olen tavannut yhden ainoan, joka ymmärsi minun\nihmisarvoni, — eikä hänkään sitä tehnyt.\n\nBaby on aina tullut keittokouluun yhdessä minun kanssani, mutta tänään\njäi hän pois ja minun täytyi syödä yksin. Ruokakarjaa syötetään siellä\npienten pöytäin ääressä, mutta siellä on niin ahdasta, että aina on\nmuutamia nälkäisiä nautoja, jotka odottavat vuoroansa. Usein on siellä\nseuroja, mutta yhtä usein yksinäisiä, kuten minäkin ja kaikki me\nistumme ja koetamme tutkia toisiamme, odottaessamme peparuutilihaa.\nSiellä on nuoria ja vanhoja, mutta enimmäkseen kuitenkin naisia ja\nenimmäkseen vanhoja. Minusta näyttävät he surullisen hullunkurisilta\ntulevaisuuskuvilta, nämä tyypit, jotka ovat vanhoja olematta\narvokkaita, yhtä vastenmielisiä joko he sitten myhäilevät kalpeata\ntyytyväisyyshymyä, kun kaalikääreet pannaan heidän eteensä, tahi\nmurisevat pikkumaisina ja tyytymättöminä vastakkaisessa tapauksessa.\nKun minä tulen vanhaksi eikä minulla ole kotia eikä lapsia ympärilläni,\ntulen minä keittämään ruokani kamarini pesässä kotona ja käyn ulkona\nainoastaan hämärässä. Mutta vanhoja ajatellessani tuli mieleeni mitä\nPutte sanoi eilen.\n\nKuules, Pegg, olisipas se mukavaa, jos sinä menisit pian naimisiin.\n\n— Enkö minä sinun mielestäsi voisi vielä vähän odottaa, kysyin minä\nhämmästyneenä.\n\n— Tuskin, Pegg, joudut muuten hyljättyjen listalle.\n\n— Mistä sinä sellaista olet kuullut?\n\n— No kun pojat sanoivat lauvantaina, kun sinä olit minun luonani. Mutta\nne tuumas, ettei se ole sinun syysi, sillä ei ole niinkään helppo\nskaffata itselleen miestä, ellei ole messinkilintu.\n\n— Mikä? mitä sinä sanoit?\n\n— Semmoinen likka, jolla on paljon plootuja, etkö sinä ymmärrä?\n\n— Putte, Putte, lapsilta pitää hullujen totuuden kuuleman.\n\nMinä luulen Liiton ymmärtävän, että minulla on alussa ollut hiukan\nvaikeuksia, kuten Eeva sen ennustikin. Kukaan ei sano mitään, mutta he\novat kaikki niin ystävällisiä. Eilen illalla kun minä tulin kotiin,\nistui Eeva lattialla Fröding kädessään ja piti spriikeittiötä silmällä.\nHän oli kahvinkeittohommissa ja minä luulen, että se tapahtui minun\nvuokseni. Täällä on kommunismi toteutettu käytännössä. Kaikki, mikä\non minun, kuuluu Liitolle, ja päin vastoin. Ja jos jollakulla on\nsattumalta rahaa, auttaa hän ilolla toisia, joilla sitä ei ole. Ja\nenimmäkseen niillä ei ole. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.\n\n— Puhutaanpas pikkuisen pahaa lähimmäisistämme, sanoi Eeva, kun kahvi\noli valmis.\n\n— Ei, sanoin minä, puhutaan mieluummin päälliköistämme. Kuinkas sinun\npäällikkösi kanssa on, Eeva? Eikös hän ole — —?\n\n— Rakastunut minuun? On kyllä. Se on minun kaikkien päälliköitteni\nomituisuus. Minä olen ollut kaikenlaisissa konttoreissa, mutta\nmiltei joka paikassa on joku tahtonut suudella minua niskaan. Sitten\nmenin minä tänne hautaustoimistoon, sillä minä luulin, että kuoleman\nalituinen läsnäolo... mutta tämä on kuitenkin kaikista hulluin.\n\n— Ja kun minä muistan missä kaikessa minä olen ollut ja sitten\najattelen vanhaa pappaani, joka ei viime kesänä Linköpingissä\nantanut minun mennä vakaantuneen nuoruuden ystäväni kanssa kahden\nkirkkokonserttiin — esitettiin Händelin Largo, sinä ymmärrät, j.n.e. —\nniin, katsohan, minun täytyy sekä nauraa että itkeä. Ja kun me sitten\nsöimme illallista kaupungin automaatissa, voileipiä ja maitoa — piti\nhän sen johdosta minulle siveellisyyskysymyksestä esitelmän, joka\nolisi riittänyt vaikka lentokirjaseksi. Pappa raukka, jospa sinä vain\naavistaisit!\n\n— Eikös hän käy koskaan täällä, kysyin minä.\n\n— Kyllä hän oli kerran viime keväänä. Hän kävi minun päällikköni luona\ntiedustelemassa »kuinka minun tyttäreni käyttäytyy» ja pyytämässä että\nse äijän rahjus pitäisi »isällistä huolta» minusta.\n\nJa päällikköni piti itsensä vakavana ja sanoi, että pappa voi olla\nvakuutettu siitä, että hän tuntee velvollisuutensa työssään olevia\nnuoria tyttöjä kohtaan.\n\n— Mutta seuraajana päivänä tuli minulle taas uusi ja mieluisa tilaisuus\nkivauttaa häntä korvalle käytävässä. Mutta kuinka sinä panet naamasi\nniin maalaiseksi, Elisabet. Odota vaan, kyllä sinäkin saat sitä vielä\nkokea. Sinähän olet Liiton kaunotar.\n\nSitte hän sieppasi harmonikan ja lauloi että kaikui paikat:\n\n    »Velkoja on meillä, velkoja on meillä,\n    Viattomuut' ei kelläkään.»\n\n— No mutta Eeva, sanoi Emmy ankarasti.\n\n— Oh, oh, sanoi Eeva, minä unohdin sinut kokonaan.\n\n— Entäs Babyn, sanoin minä koetteeksi.\n\n— Etkö sinä ole nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän vastaan.\nHän tuli kotiin puolen tuntia takaperin ja meni kyökkiin ja minä\nolen vallan varma, että hän kaikessa hiljaisuudessa koettaa ruokota\nkengistään ja hameistaan enintä kuraa. Se tapahtui hänelle vasta ensi\nkerran eilen ja hän oli aivan sen näköinen kuin se saven kappale, josta\nmeidän herramme loi Aatamin. Sanoppas, minkä tähden rakastavat parit\naina menevät semmoisia teitä, joilla kura menee yli kalossien.\n\n— Notariko se on? kysyin minä.\n\n— Niin, ja Eläintarhakävelyt.\n\nEeva oli tosiaankin oikeassa siinä, että pian saisin kokea jotain uutta.\n\nMutta voiko siitä tulla jotain muuta kuin vanha juttu uudella nimellä?\n\n\n\n\n5.\n\n\n20 p:nä lokakuuta.\n\nBaby täytti eilen vuotensa, ja vaikka se tapahtuikin hyvin\nsopimattomaan aikaan, juuri kuukauden lopussa, oli hän kuitenkin\nkutsunut puolisen tusinaa parhaita ystäviään luoksemme kahville,\nja Liitto oli hassannut sateenvarjollisen punaisia kukkia ja minä\nkirjoittanut runon, jossa tuskallisesti koetin hakea rimmiä notarille.\n\nMutta Babyllä oli koko päivän ruusu tukassa ja onnellinen katse\nsilmissä ja molemmat olivat notarin ansioita.\n\nMeillä oli aika työ saada kaikki järjestykseen. Baby ja minä hotkasimme\npari lihapullaa Vaasa-automaatissa, sitten kiersimme leipuripuoteja\nja hedelmäkauppoja, jonka jälkeen syöksyimme rappuja ylös kotia päin.\nPuolivälissä tuli meitä vastaan Eeva, joka oli päässyt konttoristaan\ntavallista aikaisemmin. Kädessään oli hänellä kaksi suurta\npilleripurkkia, joissa kummassakin oli ollut 500 Blaudin rautapilleriä\nja hän selitti menevänsä ostamaan kermaa. Mutta hän vakuutti\nhuuhdelleensa kummankin purkin kuumalla vedellä.\n\nKun me tulimme ylös, kompastuimme me Emmyyn, joka pesi eteisen lattiaa,\nrillit päässä. Eeva oli jo pannut kukat veteen ja me katoimme pöydän\nniin hienosti kuin suinkin osasimme, vaikkakin itse saimme juoda\nkukkavaaseista eikä kaikkia vieraita varten ollut teelusikoita.\nLeipäkorina oli ylösalasin käännetty lampun kuuppa, johon oli pantu\nservietti, mutta, kuten Eeva sanoi, ottakoot vieraat lusikoita\nmukaansa. Ja jos tätä kutsuu mustalaiselämäksi, niin muuttuu kaikki\nheti hienommaksi kuin kristalli.\n\nKaikessa hiljaisuudessa olin minä ollut hieman levoton Babyn juhlan\ntähden, sillä puolen tusinaa naisia ei ole minusta mikään hauska seura.\nMutta se meni paremmin kuin minä luulinkaan. He tulivat tietystikin\nkuten Jumalan ilma kaikki kuusi yhtaikaa ja ympäröivät Babyn, mutta he\nolivat mukavia ja yksinkertaisia ja iloisia ja ainoastaan kaksi heistä\nteki rouvasihmisen vaikutuksen. Pari kertaa minun tosin täytyi poistua\nlepoittamaan korviani, mutta ylimalkaan kaikki meni erinomaisesti.\n\nBaby oli nätti emäntä, kauniine tukkineen ja pehmeine, punaisine\nposkineen ja hänen valkoinen esiliinansa teki hänet oikein kodikkaaksi.\nJa kaikki sanoivat:\n\n— Sinun pitäisi olla naimisissa, Baby, sinä sopisit siihen paljoa\nparemmin kuin konttoriin.\n\n— Kylläkin, mutta luuletteko te sitten, että minä saan sen, jonka minä\ntahdon? kysyi Baby, ikäänkuin kaikki olisivat voineet nähdä notarin\naikomukset ja tulevaisuuden.\n\n— Ei, Baby, sanoin minä, ei sitä koskaan saa, jota tahtoo, mutta\nkenties voi saada sen, jota joku toinen haluaa ja se on yhtä hyvä,\nkenties parempikin.\n\n— Tästä siirtyi keskustelu aivan huomaamatta konttoriherroihin ja minun\ntäytyi hetkeksi aikaa mennä kyökkiin pesemään astioita.\n\nSinne tuli minun luokseni eräs Babyn vieraista, vanhin heistä, laiha\nja suonikas, joka oli kutsuttu mukaan sen tähden, että hän vanhoilla\npäivillään oli tullut humoristiseksi.\n\n— Hän harrastaa enimmän yhteiskunnallisia asioita, kuin kukaan muu\nmeistä, oli Baby minulle selittänyt, ja toruu meitä aina siitä,\nettei meillä ole yleisiä harrastuksia. Hän sanoo, että meidän täytyy\nkypsyttää itsemme yleistä äänioikeutta varten, mutta hän ei myös\nkoskaan ole ollut nuori eikä semmoista (semmoisella tarkoittaa Baby\nrakastelemista). Baby luulee, että yhteiskunnalliset harrastukset\ntulevat iän mukana ja minä vastaan, että se olisi hyvä, jos asianlaita\nniin olisi, sillä silloin olisi myöskin Babystä jotain toivoa. — Ei,\nminä olen ajatellut mennä naimisiin, — ja se on hänen mielestään\njohdonmukaista, niinkuin se kyllä onkin.\n\n— Ei suinkaan neitikään pidä siitä roskasta, mitä ne tuolla sisällä\npuhuvat, sanoi humoristinen minulle.\n\n— Ehkä en, vastasin minä, mutta jos te olisitte ystävällinen ja\nauttaisitte minua astioitten kuivaamisessa, olisin teille kiitollinen.\nJättäisimme heidät vähäksi aikaa oman onnensa nojaan.\n\n— Joukkoja ei voi suinkaan jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä\ntäytyy opettaa. Kai ne on teille jo sanonut, että minä olen sen tähden\nyhteiskunnallisiin asioihin innostunut, koska en ole rakkausasioissa\nmenestynyt. Tiedätte kai, että se olen minä, joka järjestän lakkoa\nuudeksi vuodeksi. Voitteko te millään pelillä aikaansaada musikaalista\nmeteliä?\n\n— Kyllä, harmonikalla.\n\n— No ettekö te suostuisi vetämään sillä jotain pientä laulua, että\nminä saisin puhua heille muutaman sanan, se sopisi niin hyvin tässä\npienessä, valitussa ja luotettavassa seurassa.\n\nMinä suostuin siihen. Me pakotimme heidät vaikenemaan »Työväen\nmarssilla», jonka jälkeen humoristinen nousi tuolille ja puhui:\n\n— Niin, pikku likat, täällä te nyt istutte ja lörpöttelette kasööreistä\nja insinööreistä.\n\nJoku kuiskasi pilkallisesti: Pihlajanmarjoja!\n\n— Ovat kyllä happamia, ovat! keskeytti hän kuivasti. Minä olen\nkyllä niitä maistanut. — Mutta te ette tahdo ajatella vakavasti\nasemanne parantamista muulla kuin avioliitolla ja muilla semmoisilla\narpajaisilla. Teillä ei ole ensinkään yhteiskunnallista tunnetta. Ei,\neikä mitään oman arvon tuntoa. Teitä ei liikuta ollenkaan meitä kohtaan\nharjoitettu vääryys. Me kun saamme noin puolen palkkaa samasta työstä,\nei, ei samasta, sillä me ehdimme, jumalauta, me ehdimme enemmän.\n(Lörpöttelet! Ajatteleppas kasööri Svenssonia, tosiaankin Svensson\nj.n.e.). Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (lyö nyrkkiä pöytään) ja\nse on oikein teille, että se on niin kuin se on. Mutta kuitenkaan en\nvoi olla koettamatta panna hiukan järkeä teihin. Uutena vuonna tulemme\nkaikki koettamaan saada palkkamme korotetuksi kahteensataan kruunuun\nkuukaudessa ja työaika pitää olla yhtä tuntia lyhempi. (Sinä olet\nhullu! Luuletkos tosiaankin? Tirehtööri ajaa meidät ulos — —.) Vai ei\nkäy, sanotte te, vai ei hyväksy? No tietysti silloin me teemme lakon.\n(Mutta millä me sitten elämme? Säästöillämmekö?) niin, jatkoi hän,\nmistään huolimatta, — vaikkapa säästöillämmekin ja sitte me käännymme\nkaikkien naispuolisten konttoristien puoleen ja pyydämme heidän\napuansa. Kyllä se menee, jos olemme yksimielisiä. Mutta kukaan ei saa\nruveta petturiksi.\n\nJa hän astui alas tuolilta.\n\nMutta nyt olimme me muut päässeet vauhtiin ja viitisen minuutin\nkuluttua oli lakkoliitto perustettu, jossa oli puheenjohtajana tuo\nhumoristinen ja jokainen maksoi viiden kruunun lakkokassaan. Kun tuli\nEmmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja tahtoi ajatella asiaa.\n\n— Minun mielestäni meidän on nyt hyvä olla, mutisi hän. Sitä paitsi en\nminä jaksaisi oikein olla mukana. Tehän puhuitte kaikki yhtaikaa. Ja\nsitä paitsi eihän tässä enään ole paljoa jälellä.\n\nHeti sen jälkeen menivät he pois ja me huomasimme olevamme lopen\nväsyneitä. Mutta koko illan me kuitenkin kiljuimme toisillemme,\nikäänkuin me olisimme olleet Niagaran putouksen ääressä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nBaby ja minä olimme ulkona illalla. Oikeastaan ei Baby aikonut mennä\nminun kanssani ulos, mutta notarilla oli yövuoro. Kaupunki oli\npeittynyt historialliseen marraskuun sumuun tänään niinkuin eilenkin.\nEi se ollut sellaista tavallista tiheätä, sitkeätä, läpipääsemätöntä\nsumua, joka tekee kadulla vaeltamisen seikkailuksi, vaan sumu oli\nvanhaa, velttoa, itkunsekaista, jossa ainakin minä olen heikommalla\npuolella. Kosteus kaduilla tunkee naisellisen pehmeästi ja hyväilevästi\nkengän ruojuja myöten, kääriytyy hameen helmoihin ja vielä ylemmäs ja\nsitä tulee niin väsyneeksi ja kyllästyneeksi — ellei ole rakastunut\nniinkuin Baby, kuten ymmärrätte.\n\nBaby on ihastuttava, mutta sitä hän ei itse huomaa. Illalla kävelemme\nme kaikki muut väärinä, väsyneinä ja kiharat suoristuneina, mutta hän\non illallakin yhtä kiharainen ja reipas kuin aamulla.\n\nHän pitää kiinni minun käsivarrestani ja puhuu notarista, paitsi\nmilloin seisomme paremmanpuoleisten puoti-ikkunain ääressä. Notari\nhakkailee häntä ja on valloittanut tuon lapsikullan sydämen. Hänen\npuhuessaan ajattelen minä, että kuinkahan se kaikki oikeastaan mahtaa\nloppua. Minä kyllä huomaan, että Baby ajattelee kolmea huonetta ja\nkyökkiä Vaasain kaupungissa, mutta minä en uskalla sanoa hänelle,\nettä minua epäilyttää. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä helpompi on\nymmärtää asioita, mutta kokemuksiani minä en tunge kenellekään. Minua\nkuitenkin hiukan hymyilyttää, kun minä Babyssä tunnen oman itseni,\nsemmoisena kun olin siihen aikaan, jolloin en luullut joutuvani\nkenenkään uhriksi, vaan rakastettuna kehuskelin ensimäisestä omastani.\nHän ei tosin ollut notari, ja notarilla kyllä on hieman paremmin\nistuvat kravatit, mutta muuta erotusta ei minun mielestäni siinä\nolekaan.\n\nBabyssä on minun mielestäni, niinkuin aikoinani minussa itsessänikin,\njoku määrä tuota viatonta, liikuttamatonta aarretta, tuota ylpeätä\nja nöyrää, ilmaista ja läpinäkyvää rakkautta, johon on sekoittunut\njoku määrä salaperäistä hartautta, kuten johonkin pieneen pyhimykseen\nja joka ei oikeastaan vielä itse tiedä, mitä hänen ruumiissaan ja\nsielussaan liikkuu. Kun sitten ajattelen mitä tästä kaikesta oikeastaan\ntuleman pitää, kouristaa minun sydäntäni. Ja minä, joka oikeastaan en\nkoskaan ole tunteellinen, tulen nyt siksi, ajatellessani Babya. Sillä\nhän on kuitenkin liian hyvä, joutuakseen porttikäytäväromaanin ja\nrantakatukävelyjen uhriksi.\n\nPysähdyimme Laivasaaren sillalle ja katselimme unisia, sumun läpi\nnäkyviä valoja ja käännyimme pois ja minua väsytti yhä enemmän\nja enemmän. Kaarle XII:n torilla tarjosin niinä Babylle vapaan\nraitiotiematkan Pohjoistulliliittoon, jollaista ylellisyyttä en ole\npitkään aikaan itselleni sallinut, mutta matkahan oli niin pitkä ja\nminä niin väsynyt.\n\nVaunussa tapasimme erään Babyn toverin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten\nkonttorista — ainahan sitä raitiovaunussa jonkun tapaa — ja otimme\nhänet mukaamme kotiin. Liiton asunnosta on sitä paitsi tullut\njonkinlainen meidän kodittomain ystäväimme kokoontumispaikka. Niitten\njoukossa myös eräs rakastava pari, jotka Eeva on sinne mukaansa\nkiskonut ja jota hän suojaa, ja minua aina kotiin mennessä hirvittää,\nettä nyt se taas on siellä ja meidän muiden täytyy pysyttäytyä\nkyökissä. Mutta se etu siitä kuitenkin on, sanoo Eeva, vastaukseksi\nminun murimiseeni, että meidän ei tarvitse lämmittää niin paljoa, koska\naina rakastavaisten poismennessä on ilma aivan kuuma suudelmista.\n\nTänään oli tietysti myöskin siellä paljon väkeä. Miespuoli oli,\nJumalan kiitos, mennyt pois, mutta likka istui vielä ja kokoili voimia\nuskaltaakseen mennä emäntänsä silmäin eteen.\n\nEmmy oli taas kipeä ja makasi, mutta en minä enään viitsi hänen\nkivustaan niin pelästyä kuin alussa. Minä tiedän kuitenkin, että huomen\naamulla hän on puettu ennen meitä muita.\n\nEeva istui ja hypisteli jotain, josta hänen mielestään pitäisi tulla\ntalvihattu, mutta meidän sisääntultuamme ponnahti hän ylös ja ehdotti,\nettä panisimme tulta uuniin ja hiukan juoruaisimme.\n\n— Mutta eihän meillä ole puita eikä ajatuksia, sanoin minä.\n\n— Minulla on ainakin itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaa, sanoi meidän\nviimeksi tullut vieraamme ja horjahti Emmyn sohvalle.\n\n— Oletkos sinä Gerda raukka taas huoneen haussa, sanoi Baby.\n\n— En, sanoi Gerda. — Minä kävelen vain ulkona ja haistelen täysihoitoa.\nSe on vielä pahempaa. Minä en enään tahdo asua yksin...\n\n— Liittyykö siihen liian paljon kiusauksia?\n\n— Ei, sanoi hän. — Päin vastoin, liiankin vähän ja sentähden täytyy\nminun muuttaa ennen ensimäistä päivää joulukuuta. Mutta vielä en minä\ntiedä kuhunka pääni kallistaisin.\n\n— »Kultani, pääsi mun sydäntäni vasten hiljaa...» Baby aivan vakavasti\ndeklameerasi Levertiniä.\n\n— Niin, mutta kuulkaapas tytöt, sanoi Gerda aivan yhtäkkiä.\n\n— Jotain täytyy tehdä. Tukholman täysihoidon pitäjät ovat varmaankin\nlaskeneet hintansa semmoisten tyttöjen mukaan, joilla on sivutuloja.\nOh, niinä olen ollut tänään niin monessa paikassa. Ja kuulkaahan...\nMutta saanko minä paperossin. Ai, neiti Elisabet on kovin rakastettava.\n— Ensimäisessä paikassa, johon menin, tuli vastaani likainen, oluelta\ntuoksuva, käsittämättömän näköinen olento ja huoneen takaa avautui\novi, josta kuului kirkunaa, naurua ja »Ilosta leskeä». »Lehdessä oli\nilmoitus». Jahah, ja mulle näytettiin huonetta, eikä se hullumpi ollut\nja hinta kahdeksankymmentä ja »jahka minä tätä nyt ajattelen huomiseen».\n\nKoottuani voimia automaatissa marssin Östermalmille erääseen\nkomeannäköiseen ja arvossa pidettyyn taloon suuren liikekadun varrella.\nOven aukaisi eräs pystynokkainen, hameella varustettu askeetti, tulin\nsisään östermalmilaiseen eteiseen, sen tapaisen, joka tekee semmoisen\nvaikutuksen, ettei sinne tee mieli jäädä. Vastaani tulvasi semmoinen\nrasvan ja siveellisyyden tuoksu, joka olisi minusta varmaankin,\njos olisin sinne jäänyt, karkoittanut kaiken lihanhimoitsemisen ja\nperkeleen ja koko maailman. Olisittepas nähneet huoneen. Sillä voitteko\nkuvitella kuningatar Isabellan paitaa päivää ennen kuin maurit ajettiin\nEspanjasta, ja huonekalut olivat kaikesta siveellisyydestään huolimatta\nsellaiset, kuin olisi koko Tukholman irtain väestö ne prostitueerannut.\n\nGerdan puhuessa tarkastelin minä häntä. Hän oli noussut kokonaan\nsohvalle kuten kissa ja oli kuosikkaan näköinen. Hän oli hyvin puettu\nja kammattu, kasvot olivat kylläkin hieman karkeat, mutta kauniit\nja ainoastaan epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan\nkolmekymmentä vuotta vanhan.\n\n— No aiotteko te sitte vastata siveellisyydelle huomenna, kysyin minä.\n\nHän kääntyi minuun vastatakseen ja silmissään oli hituinen ylpeyttä.\n\n— En, sanoi hän. — Minähän sanoin etten voi asua pohjoisessa. Silloin\nvakuutteli hän, että se olikin etelä, mutta minusta se on uskomatonta.\nSitä paitsi olen vielä ollut parissa paikassa, joissa oli kylpyhuone ja\nmaksoi satakaksikymmentäviisi ja satakolmekymmentä kruunua kuukaudessa.\nMinulla on kahdeksankymmentä kruunua palkkaa enkä koskaan saa enempää\nja se lyö kai hyvin yhteen vai kuinka? Tuskin tässä muu auttaa kuin\njoutua S.S.B.B:een.\n\n— Älä komeile, sanoi Eeva, luuletko sinä, että sinne on niin helppo\npäästä.\n\n— Minä ajattelin juuri ehdottaa, että hankkisitte itsellenne\nrakastajan, sanoin minä.\n\nBaby ja morsian hätkähtelivät, me muut nauroimme.\n\n— Minä olisin tehnyt sen jo aikaa, sanoi Gerda ja heilautti\nhuolimattomasti kättään. — Keneltä te luulette minun siitä kiitosta\nsaaneen, että olen ollut kuten sankarittaret Sophie Marie Schwartzin\nromaaneissa?\n\n— Ei ainakaan miehiltä, sanoin minä.\n\n— Eikä muiltakaan, kuten näkyy. En pääse sentähden edes täysihoitoon.\n\n— Et, huomautti Eeva, joka koetti hattuaan ja tyytyväisenä koketeerasi\nkuvansa kanssa peilissä. Et sinä pääse edes Leskikotiin etkä Fristadiin.\n\n— Kyllä neiti vielä pääsee naimisiin, kun vaan se oikea tulee, sanoi\nmorsian. (Niin ne sanovat aina!)\n\n— Rakas kulta, sanoi Gerda. Se oikea on ollut täällä niin monta kertaa,\nmutta se on aina saanut mennä takaisin.\n\n— Sitä minä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos se oikea tulisi, jota\nminä rakastaisin oikein sydämestäni, niin minä menisin sen kanssa\nvaikka mihinkä.\n\n— Mutta ajatteleppas, sanoin minä lempeästi, jos sinä esimerkiksi juuri\nsilloin pesisit tukkaasi.\n\nBabyn silmiin tuli suuret, kosteat kyyneleet ja minua kovasti kadutti.\nMutta Gerda sanoi hienotunteisesti Babyyn päin kääntyen:\n\n— Meillä ei ollut mitään missä me olisimme menneet, Baby. Kellään\nniistä oikeista ei ollut venhettä, joka olisi kannattanut enemmän kuin\nyhden ja sentähden se on jäänyt.\n\n— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat\nottaa tyttöjä venheisiin. Sitten he voisivat saada vähemmän ja\nvähemmän, sen sijaan että he nyt saavat myöhemmin lisää. Sitten meidän\nei tarvitseisi soutaa toistemme tiellä.\n\n— Eikä kaataa toisiamme.\n\n— Eikä tapella airoilla. Mutta tosiaankin. Se on hyvä ajatus. Kuinka\nsinä olet viisas, Eeva. Tosiaankin vahinko, että sinulla on niin vähän\nvaikutusta maailman järjestykseen.\n\n— Niin, siinä tapauksessa olisi kyllä jotain tulevaisuutta, vaikka\nolisikin siveellinen, sanoi Gerda. Ajatelkaas, minua harmittaa\nvallan kuolemakseni, että olen ollut niin arka, että ainoastaan\nvastenmielisesti ja harvoin olen antanut suudelman jollekin miehelle,\njonka en luullut voivan mennä minun kanssani naimisiin. — Niin, se on\ntotta, joko uskotte taikka ei. — Viimeinen huomautus oli minua varten,\njonka suupielissä taisi olla hieman epäilevää myhäilyä.\n\n— Mutta kyllä sulla sitte on kuivaa elämässäsi ollut, sanoi Eeva\nsuoraan. Etkö sinä ole koskaan toivonut olevasi mies.\n\n— Kyllä, sillä emmehän me saa naisiakaan olla.\n\n— Siinä on se suuri ero, sanoin minä, että kun miehinen konttoristi\non väsynyt päivän työstä, menee hän ulos ja tuhlaa pari seteliä\nhuveihinsa. Mutta kun naiskonttoristi on väsynyt, tulee hän kotiin ja\nottaa aspiriinipulverin.\n\n— Niin se on ollut, sanoi Gerda, mutta sitä ei saa jatkua. Ei, nyt\nminun täytyy mennä kotiin, tytöt. Ja minä soitan teille saatuani\nrakastajan. Mikäs teidän telefooninumeronne on, vaikka minä kyllä sen\nheti unohdan. Se on se sama, kuin »Sun selvä päiväs nousee taas», sekä\nkolmas värssy virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukanasi, koska\nsokeri on lopussa.\n\nNyt minä näin, että Baby oli kalpea ja masentunut ja sanoin.\n\n— Kultani, ei hän sillä mitään tarkoita.\n\nMutta en minä kuitenkaan ole varma siitä.\n\nKolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmän helposti\nsitä, minkä hän on kaksikymmentävuotiaana tuominnut.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSunnuntaina, päivämäärän olen unohtanut.\n\nMenin kotiin tavanmukaisilta sunnuntaipäivällisiltä Rantatiellä asuvan\nenoni luota. Serkkuni Görel oli ollut tavattomasti kihloissa ja minä\nkestin hänen juttujaan aika kauvan, mutta kun hän sanoi, että hänen\nsulhasensa ei ollut koskaan rakastanut muita kuin häntä, silloin\nminä läksin, sanoen tekosyyksi että Puten pitäisi lukea läksynsä.\nTuo sulhanenhan oli kesällä meidän kaikkien silmien edessä ollut\nsilmittömästi rakastunut erääseen rouvasihmiseen, jolla oli aika\nkirjava menneisyys.\n\nSellaisen ylitse voi kyllä vetää ristin, mutta ei sentään saisi kehua\nvasten parempaa tietoaan.\n\nJätin Puten hänen tanttinsa luokse ja lähdin kotiin päin. Minusta\noli hauskaa tietää, että siellä kaikki on pimeätä, hiljaista ja\ntyhjää. Teki mieleni mennä sohvan kulmaan ja ottaa mukaani 25 äyrillä\nkaramelleja ja uneksia, että minä olenkin sentään vanha, jolla on jo\nkokemuksia takanaan.\n\nKaupunki oli eläväin kuvain teatterista tulevan valon peittämänä ja\nhaisi huonoille sikaareille. Tyhjä ruumisvaunu meni Rödbodintorille\npäin. Minä kävelin Kuningattarenkatua myöten ja kuusi kertaa\npuhuteltiin minua Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli\nminun päällikköni, mutta hän huomasi pian kenen kanssa oli tekemisissä\nja valehteli, että hän oli tuntenut minut muka jo kaukaa.\n\nSe päällikkö, se on vähän omituinen. Ei ainoastaan sen tähden, että hän\non aika iloinen hulivili, mutta että hän myöskin tekee sen vaikutuksen,\nkuin pitäisi minun olla mahdollisimman miellyttävä, voidakseni kelvata\nhänelle. Toisinaan ajattelen minä, voi voi, jos tosiaankin voisin olla\nparemmin puettu kuin nuo monet muut, jotka täällä kävelevät, jotta\nvoisin asettaa hänet polvilleen eteeni. Jos minulla olisi sellaiset\nhameet, jotka kahisisivat aivan kuin pidätetty nauru ja pikkuiset\nkengät Sjöbergiltä, joihin voisi rakastua ja pitsiä ja plyymiä ja\nsaippuaa, joka maksaisi 25 kruunua kappale.\n\nSilloin hän rakastuisi minuun.\n\nSilloin — —.\n\nHän seisahtui ja alkoi keskustella. Ei hän näyttänyt ollenkaan niin\nkauniilta kuin tavallisesti, mutta hän näytti sen sijaan hieman\nkiltimmältä ja oli hiukan pahoillaan. Ja silloin kuin mies on hiukan\npahoillaan, täytyy hänen kertoa siitä, vallankin kun nainen ei ole\nvielä kolmeakymmentä vuotta täyttänyt.\n\n— Kuulkaas neiti, sanoi hän. Minä olen hieman pahalla päällä,\nmasentunut ja kaipaan jotain ihmistä, joka ymmärtäisi minua.\n\n— Minä kyllä huomaan sen, sanoin minä.\n\n— Vai niin, kyllä minä sen arvasin. Ettekö te kenties tahtoisi kävellä\nminun kanssani tuonne alaspäin. Minulla tarvitsee oikeastaan aina\nolla joku vieressäni, joka on iloinen ja reipas, muuten en minä voi\nkävellä tämän kaupungin katuja tällaisena hirveänä iltana rauhallisena.\nOtaksukaa, että minä luulen, että te voitte tuntea itsenne\ntyytyväiseksi, vaikka te kävelisittekin Kuningattarenkadulla sateisena\nsunnuntai-iltana.\n\n— Niin kyllä, sanoin minä, sillä minun mielestäni tunnelmani ja\nmielialani eivät koskeneet häntä.\n\n— Mutta löytyy kuitenkin jotain, jota kutsutaan sunnuntai-ikäväksi,\nsanoi hän opettavaisesti.\n\n— Tosiaankin, sanoin minä!\n\n— No ettekö te sitten sitä tiedä?\n\n— Ei minulla ole varoja eikä aikaa ja sitä paitsi en minä tahdokaan\nsitä tietää, sanoin minä reippaasti. (Sillä naisen suurin voima on olla\nheikko, silloin kuin mies on vahva ja kun mies osottautuu heikoksi,\nsilloin taas pitää osottautua olevansa vahvempi kuin onkaan.)\n\n— Mutta mitä te oikein ajattelitte, ennen kuin kohtasitte minut\nkulkiessanne noin pitkin katuja ja kun ei teillä ollut ketään, jonka\nkanssa olisitte voinut vaihtaa ajatuksia?\n\n— Ooh, sanoin minä mitään ajattelematta. Minä ajattelin vain mistä\nvoisin saada sopivan takin pojalleni.\n\nVoi taivas, silloin minä huomasin erään lyhdyn valossa, että hän luuli\nminulla olevan lapsen ja että Putte oli jonkun minun hairahdukseni\nhedelmä. Mutta ei hän sanonut mitään muuta kuin että kadulla oli lokaa.\n\nKulkiessamme satamakatua alaspäin, rupesi minua yhtäkkiä se huvittamaan\nja tulin niin hauskalle tuulelle, että sitä ei olisi ollenkaan\nodottanut, huomioon ottaen minun vähäset rahavarani.\n\nHän ehdotti, että menisimme ravintolaan ja minä suostuin, itsekseni\nsalaa hymyillen.\n\nMeille tuotiin viiniä ja lasien sekä kapeakaulaisen pullon välitse näin\nminä hänen katseensa, joka luultavasti ihmetteli, mitä minä oikeastaan\nolin mahtanut maailmassa kokea. Minua se huvitti. Tuntui ikään kuin hän\nei olisi koskaan nähnyt perhetyttöä, jolla on syntiä takanaan.\n\nHän joi verrattain paljon ja seuraavina tunteina tulin minä tuntemaan,\nettä hän oli jonkun verran oluthumalassa. Tunteellisuuden ilmapuntari\noli jo alusta pitäen verrattain korkealla ja hän puhui vain\nolemassaolon arvoituksesta ja elämän lyhyydestä.\n\n— Kuinka te ymmärrätte niin hyvin, sanoi hän jonkun ajan päästä ja\ntyönsi tuolinsa hieman minun tuoliani kohden ja minä sanoin:\n\n— Paljonko kello on? Eikös jo nyt pitäisi lähteä?\n\n— Lähteäkö, ei suinkaan, päin vastoin, otetaan vielä jotain. Se oli\nniin rauhoittavaa — ja jos me olisimme olleet kahdenkesken, olisi hän\nasettanut päänsä minun olkapäätäni vastaan niinkuin pikkuinen lapsi.\n(Koettakoonpas konttoriaikana.)\n\n— Nykyään on maailmassa niin turvatonta, sanoi hän. Taivas on niin\ntyhjä ja kaikki tuntuu olevan luvallista.\n\nMinä kysyin, että kuinka se taivas niin tyhjä on.\n\n— Minä en tiedä, vastasi hän, mutta sen minä tiedän, että hissi on\ntoistaiseksi suljettu, kuten sanotaan.\n\n— Mutta silloin pitää mennä rappuja myöten. — Ja siihen malliin me\nkeskustelimme.\n\nJumala on kyllä minun todistajani, että minä en puhunut minkäänlaisia\nsyvämietteisiä asioita, vaan enemmästä päästä istuin ja hymyilin\nniin viisaan näköisenä kuin suinkin mahdollista. Mutta kun me\nerottiin, seisoi hän pitkän aikaa ja kiitteli minua siitä, että minä\nläsnäolollani olin saattanut hänen elämäänsä jonkinlaisen varmuuden.\n\n— Te olette, sanoi hän, sellainen ihminen, josta voisi ajatella,\nettä hän tulevaisuudessa; jos hän tulee vanhaksi ja hieman\nlihavanpuoleiseksi, on aina kotona, silloin kun sen luokse tullaan\nja aina istuu tuolillaan ikkunan vieressä, hymyilee heille ja antaa\nheille neuvoja. Mutta kaikkea tätä tekee hän ainoastaan silloin, jos\nhäneltä sitä on pyydetty. Jos on tapahtunut jotain kauheata, jos joku\non murhannut jonkun eli jos ei muuten uskalla olla omassa seurassaan,\nniin silloin ajattelee ensin teitä, tulee suoraa päätä Teidän luoksenne\nja panee päänsä teidän polvillenne. Te silloin silitätte sen tukkaa\nja sanotte: älä sinä raukkani itke, minä kyllä näen, että sinulla on\nvaikeuksia, mutta koetetaan nyt ajatella, mitä niitten suhteen olisi\nparas tehdä.\n\nMinä olin sangen kauhuissani päällikköni käyttäytymisestä. Olinhan\nkylläkin nähnyt usean miehen olevan tunteellinen, niinkin tunteellinen,\nettä he ovat vielä hullumpia kuin joku meistä. Mutta en olisi sentään\nmoista uskonut omasta päälliköstäni. Olin samalla myös hiukan ylpeä,\nmutta hän olisi minun silmissäni noussut vielä korkeammalle, ellei hän\nolisi juonut niin paljon viiniä.\n\n— Oli jo verrattain myöhäinen kun tulin kotiin ja koetin mahdollisimman\nhiljaa hiipiä sinne. Eteisessä jo huomasin, että Babyn ja Emmyn\nhuoneessa liikkui kynttilä sinne tänne ja tultuani ovelle kohtasi minua\nliikuttava näky.\n\nBaby tanssi hiukset hajallaan alushameellaan, kureliivi yllä hartaasti\nbostonia, lamppu kädessä, hymyili minulle, nikkasi silmää ja — oi\nnainen, oi nainen — —! Seisoin äänettömänä ja ajattelin: olin kai\nminäkin sellainen silloin kuin alotin — — —\n\nLienen tullut hieman hermostuneeksi ollessani tuomarini tätinä, sillä\ntunsin kyyneleitä silmissäni, sanoessani:\n\n— Baby, voi voi, Baby, onpas sulia tulinen kavalieeri.\n\nBaby tuli luokseni lamppu kädessä ja sanoi:\n\n— Osaatkos sinä viedä?\n\nMinä nyökäytin päätäni myöntävästi.\n\n— Katsos, sanoi hän, pitäisi saada se luontevuus ja pehmeys, joka on\nBostonissa pääasia. Minähän olen nyt notarin klubissa ja tiistaina\nmeillä on tanssiaiset.\n\n\u003Ctb>\n\nEmäntämme on matkustanut pois muutamiksi päiviksi lapsenlapsensa\nristiäisiin ja sen tähden on Babyn rakkaus saanut nopean ja minun\nmielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana.\nMe tanssimme bostonia ja viattomasti soitimme harmonikkaa. Mutta juuri\nkun olimme lopettaneet tanssin yhä kevyemmin ja kevyemmin puettuina ja\njoutuneet sänkyihimme, kuulin minä notarin yön hiljaisuudessa tulevan\nhiipien kotiin erään naisen seurassa. Hänen huoneensa on seinittäin\nminun huoneeni kanssa ja minusta tuntui kuin olisivat he olleet minun\nhuoneessani. Aikaa myöten unohtivat he kaiken varovaisuuden ja neljä\ntuntia olin minä valveilla, sillä minua häiritsi lakkaamatta raaka\nnauru, huudahtukset ja kehoitukset olemaan hiukan hiljempää.\n\nKun naikkonen oli mennyt, huomasin minä Eevan makaavan sohvalla\nja hiljakseen kiroilevan. Kuulin muutamia epämääräisiä sanoja ja\nkiukkuisia purkauksia. Miksei yhtähyvin joku raitiotiekonduktööri tahi\njoku panimorenki — — —\n\n— Eeva kulta, sanoin minä lopuksi, älä nyt huoli olla noin hermostunut.\nSinähän herätät vain Babyn.\n\n— Mutta Baby oli hereillä. Niin Baby oli tosiaankin hereillä, kenties\nensi kerran koko elämässään ja minä sanoin hänelle, vaikka Eeva koetti\nmurhata minut silmäyksillään.\n\n— Baby, sellaista on elämä, älä huoli välittää siitä.\n\n— Mutta ei suinkaan hänen olisi sentään tarvinnut kiskoa häntä tänne,\nnyyhkytti Baby. Nyt minä en voikaan tanssia bostonia tiistaina.\n\n\n\n\n8.\n\n\n4 p:nä joulukuuta.\n\nJoulu lähestyi aivan tarpeettoman nopeasti. Jotta meidän taloudellinen\ntilamme tulisi meille tarpeeksi selväksi, laittoi Eeva eilen seuraavan\nkuulutuksen:\n\nLiitto kutsutaan täten lauvantaina kokoukseen neuvottelemaan\nsisäpoliittisista asioista.\n\nKokoonnuimme aikaiseen ja miehissä. Puheenjohtaja Eeva makasi\nsohvallaan. Emmy ja minä istuimme sohvalla ja Babyn pikkuinen pää oli\nminun polvillani. Silitellessäni hänen hienoja kiharoitaan ja polttavia\nposkiaan, ajattelin minä itsekseni, että mitä se notari nyt meinaa, kun\nBaby hänet viime tiistaina Bostonklubissa niin suututti. Jatkaakohan\ntosiaankin nyt hyökkäystään ja on olevinaan rappiolle joutunut\nnuorukainen, joka pyytää pelastavaa enkeliä ojentamaan hänelle kätensä,\nvai kohottaako hän kenties vain olkapäitään ja tanssii bostonia jonkun\ntoisen kanssa. Minä puolestani olisin tietystikin tahtonut, että\njälkimäinen mahdollisuus olisi tapahtunut, mutta ajattelin kuitenkin,\nettä pitäisiköhän minun kaiken mahdollisuuden varalle valmistaa Babya\nensinmainittuun.\n\n— Haluavatko läsnäolevat, että sammutamme lamput, ennen kuin ryhdymme\nkäsittelemään päiväjärjestyksessä olevia asioita, sanoi puheenjohtaja,\nöljyn hinta on nimittäin noussut.\n\nEhdotus tuli hyväksytyksi ilman erikoisia vaikeuksia, ja kun se heti\noli toteutettu, jatkoi Eeva:\n\n— Minä olen kutsunut tämän kokouksen kokoon, jotta olisimme\ntilaisuudessa katsomaan puutetta suoraan silmiin. Ensiksikin: montako\npäivää on vielä tässä kuussa? Kaksikymmentä kuusi. Niin, kolmekymmentä\nviimeistä päivää on aina kaikkein vaikeimmat, sen tiedämme me jokainen.\n\n— Ranskan leipään riittää meidän kassamme kylläkin, sanoin minä,\nmutta hullumpaa on, että tässä kuussa on joulu, jolloinka ihmisille\ntavallisesti tulee niin hirveitä vaatimuksia. Ja katsokaas tytöt,\nminulla on Putte. Teillä ei sellaista ole.\n\nMe kyllä haluaisimme, että meillä sellainen olisi, sanoivat he kaikki\nyhtä kyytiä ja minun täytyi hypätä ylös suutelemaan heitä.\n\n— Me kyllä voimme pikkuisen säästää sitä varten jo etukäteen, sanoi\nEmmy. Minä olen monta kertaa jo ajatellut, että mitä sillä voilla tekee\nkun kerran on niin hyvää margariiniakin.\n\n— Pellegriinan margariini on parasta, mutta osta kuitenkin aina\nZenithin margariinia, sanoi Eeva hiukan väräjävällä äänellä. Eikö sinun\nmielestäsi meidän pitäisi ostaa myöskin leipää, joka on vanhentunutta.\n\n— Sitähän me teemme joka päivä, mutta kun ei sitä saa, sillä\npäivällähän se jo loppuu kokonaan, vastasivat Magnhild ja Emmy.\n\n— Ei, sanoin minä, ei semmoinen konsti käy päinsä, vaan meidän pitää\nkeksiä jotain sivutuloja. Onkos kellään mitään ehdotuksia.\n\n— Kyllähän Liitto on jo pitkät ajat takaperin neulonut hienoja\npitsitöitä ja toimeen pannut pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva.\nOikeastaan meidän olisi jo pitänyt alkaa se aikaisemmin, mutta hyvähän\nkun edes nyt sen teemme. Jos me tosiaankin olisimme huomanneet sen\naikaisemmin, olisimme voineet jo huomisenkin päivän häväistä tekemällä\ntyötä ja olisimme jo ehtineet pitkän matkaa eteenpäin.\n\nMinä sanoin, että minä olen saanut Pohjoismaiselta Yhtiöltä merkkausta\nja että voi saada muutakin ylimääräistä työtä konttorissa pariksi\ntunniksi iltapäivisin.\n\n— Mutta minä tahtoisin neuloa oikeita todellisia joululahjoja, joita\nvoisi lahjoittaa pois, sanoi Baby hieman häpeissään.\n\n— Babyllä näyttää olevan huonoja taipumuksia, sanoi Eeva, mutta hänelle\nkyllä voi antaa anteeksi, sillä hän on niin äärettömän nuori.\n\n— En suinkaan! — Baby nousi ylös loukkaantuneena.\n\n— Hänellä on vain pikkuinen, keltainen, ruma, vanha — — —\n\n— Vai niin, sanoimme me vakavina ja ymmärtäen asian ja Baby yhtäkkiä\nvaipui aivan lattialle, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain rakoa, mistä\nolisi päässyt lattian alle.\n\n— Kas niin, sanoi Eeva, nyt on kokous loppunut. Sytytä lamppu Baby,\nsillä minun täytyy parsia käsineitäni.\n\n— Eevan ei olisi ollenkaan tarvinnut olla hienotunteinen, sillä juuri\nsamalla soitettiin eteisen kelloa.\n\nMinä luulin, että se olisi ollut Putte ja syöksyin aukaisemaan.\n\nMinä olin vähällä kaatua selälleni huomatessani, että oven takana oli\nminun Rantakadulla asuva serkkuni, mukanaan sulhasensa. Tuo sulhanen on\nopettajana eräässä lyseossa eikä ole koskaan rakastanut ketään muita.\nEn ole sen jälkeen niin hämmästynyt, paitsi silloin kuin huomasin,\nettä tämä opettaja tosiaankin tahtoi naida minun serkkuni. Kun tytöt\nkuulivat toiseen huoneeseen heidän äänensä, hiljensivät he hieman\npelästyneinä puhettaan ja minä vein vieraani huoneeseeni ja asetin\nheidät sohvalle istumaan, juuri sen taulun alle, johon oli kirjoitettu:\n»Miehet eivät saa tekosyylläkään astua naisten osastoon». Mutta se\nei ollenkaan sulhasta huvittanut, josta päättäen hän oli jo mennyt\nverrattain pitkälle; heidän pitäisi mennä naimisiin ensi kuussa. Meillä\noli äärettömän ikävää ja Görel ja minä koetimme puhua mahdollisimman\npaljon hänen avioliittonsa G:stä, t.s., mitenkä hän kapionsa merkkaisi.\nMinä kysyin häneltä, tahtoisiko hän antaa minulle ne työt urakalle\nja silloin huomasinkin, että hän oli ajatellut minun tekevän kaiken\nsen ilmaiseksi ja ainoastaan kunnian vuoksi. Hänellä on itsellään\nniin vähän aikaa tätä varten, sillä hän paraillaan käy aatelisilla\nemäntäkursseilla. Hän näytti minulle eräästä sanomalehdestä kuvia\njonkunlaisen prinsessan kapioista, — kas, noin niitten pitäisi olla.\nMinä ajattelin sitä vanhentunutta leipää, jota me syömme ja Zenithin\nmargariinia ja tulin hieman sosialistiseksi. Mutta juuri silloin tuli\nEeva sisään.\n\n— Oh, anteeksi, onko täällä vieraita? Minä ajattelin vain kysyä sinulta\nElisabet, missä on se leipäpussi, johon minä tavallisesti panen ne\nleivänsyrjät, jotka minä olen ajatellut antaa eläimille Skansenilla.\nMinä nimittäin taidan mennä sinne huomenna.\n\nMinä vilkaisin sulhaseen ja Göreliin. Sulhanen katseli vain Eevaa,\njoka oli tosiaankin hyvin sievä, kuten aina, sillä Eevallahan on hyvä\nvartalo ja hyvä iho. Mutta Görel katseli vain sulhaseensa.\n\n— Eeva kulta, etkö sinä ole kysynyt Magnhildilta. Mikäli tiedän, ei\nhänellä ole viime aikoina ollut rahoja, vallankin sen jälkeen, kun hän\nantoi puolipohjata kenkänsä.\n\n— Onko hän tosiaankin tuhlannut ne. No, se oli hänen asiansa, vastasi\nEeva ilmettäkään muuttamatta. Olinhan minä ne säästänyt nälkäisiä\nhäkissä olevia eläimiä varten että kyllähän se näinkin voi käydä.\n\n— Ette suinkaan näe nälkää, kysyi sulhanen osaaottavasti.\n\n— Emme suinkaan, kuten kuulette, mikäli vain leivän syrjiä riittää — — —\n\n— Mutta Sven kulta, nehän laskevat vain leikkiä, selitti Görel ja\npiilotti päänsä hänen olkapäänsä turviin, niin että hatun plyymit\nkutittivat sulhasen kasvoja.\n\n— Görel, sanoin minä ankarasti, on tosiaankin aika, että sinäkin saat\ntietää sen, että koko Ruotsin kansa ei sentään anna laittaa kenkiinsä\npuolipohjia Ranskassa, kuten sinä ja täti. Minun mielestäni, koska\nsinulla on sulhanen, jonka edessä eräs pikkuprinssikin on päässyt\nripille ja joka on julkaissut ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi — —\n\n— Mutta rakas Elisabet, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan koko ajan\nEevaan, koskas sinä olet sosialistiksi tullut?\n\n— Silloin, vastasin minä, kun minun täytyi itse ruveta elättämään\nitseäni.\n\n— Juuri sentähden ei naisten pidäkään elättää itseänsä, sanoi hän\npäättäväisesti.\n\n— Aivan oikein, puuttui puheeseen Eeva, nipistäen samalla minua salaa\nkäsivarresta, heillä pitäisi olla mies ja isäntä, joka pitää heistä\nhuolta.\n\n— Minun mielestäni, sanoin minä ja nipistelin häntä takaisin, pitäisi\nheillä olla ei ainoastaan yksi mies, vaan kokonainen tusina miehiä.\n\n— Kylläkin sopiva tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti\nhellästi yksityisen ratkaisunsa selkää.\n\nEeva ja minä nikkasimme silmää toisillemme Görelin hattukoristeitten\ntakana ja viettelimme sulhasen liukkaalle jäälle. Ja Görelin häntä\nsuunnattomasti ihaillessa piti hän pitkän ja opettavaisen esitelmän\nsiitä, kuinka naisen, huomioon ottaen hänen erikoisen ja oikullisen\ntaipumuksensa, tulee tyytyä siihen paikkaan yhteiskunnassa, mihin hän\njo luomisesta alkaen on määrätty.\n\nKun he olivat menneet, piti Eeva esitelmän ja matki sulhasta\naivan suuremmoisesti. Ja joka kerta kun hän matki miten sulhanen\nbassoäänellään oli hyökännyt naisten kimppuun, lisäsi Eeva: Mutta\nlöytyyhän poikkeuksia ja viittasi meihin kaikkiin. Me olimme silloin\nvähällä kuolla nauruun. Baby sanoi, että Eevan suu aivan väsyi.\n\n\n\n\n9.\n\n\nAatonaattona.\n\nMinun elämässäni oli aika ja se oli ennen kuin minä olin täyttänyt\nkaksikymmentä, jolloin minun suurimpana surunani oli se, ettei\nminulle koskaan tapahtunut mitään. Minä kävelin ja odotin. Jokainen\nkirjeenkantaja, jokainen henkilö, jonka kohtasin kadulla, jokainen\nkaupunginlähetti oli mielestäni se, jota minä jo pitkän aikaa olin\nodottanut.\n\nMutta kun ei mitään kuulunut, ajattelin minä, pitääkö minun tosiaankin\nkoko elämän ikäni odottaa ja kuihtua harmaassa yksinäisyydessä, pitääkö\nminun muistikirjani lehtien tosiaankin olla vallan valkeita. Mutta sen\njälkeen on minulla ollut liiankin paljon seikkailuita. En ole enään\nviitsinyt edes laskea niitä.\n\nRikkaat ihmiset tekee joulu vielä rikkaammiksi ja köyhät tekee se yhä\nvain köyhemmiksi. Mutta joulu tulee yhtä hyvin köyhän kuin rikkaankin\ntykö. Ja totuttu tapa aikaan saa sen, että silloin koetetaan olla\ntyytyväisen näköisiä, annetaan toinen toisilleen lahjoja ja ollaan\nmuutenkin iloisia.\n\nKun se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi ja ilmestyi joululehtiä ja\nilmoituksia ja piti puhdistaa huoneita, niin minä tosiaan ajattelin:\nminä tulen vain istumaan kotona enkä huoli koko hommista. Minä en tahdo\nmitään jouluiloa vieraassa kodissa. Minä en tahdo leikkiä joulua, sillä\nse näyttää inhoittavalta. Mutta silloin minä muistin Puten ja huomasin,\nettä minun täytyy. Ehkä se olikin parasta. Mitäs tässä elämässä\noikeastaan muutakaan on, kuin että vastaa ystävällisesti puhelimeen ja\nettä Putelia on hiukan hauskaa. Ja niin se menee.\n\nMe kaikki neljä olemme tehneet parhaamme, ilmeisten neljäntoista päivän\nkuluessa olemme työskennelleet kuin orjat. Kaikilla meillä on ollut\nylimääräistä työtä konttoreissamme ja kotiin tultuamme olemme neuloneet\nyli puolen yön, saadaksemme voittoja laittomiin arpajaisiimme, — minun\npäällikköni otti kymmenen arpaa —. Niillä arpajaisillamme ajattelemme\nsaada jonkun pennin kukin. Rahat olemme panneet ruokakassaan. Baby on\nlaihtunut kaksi kiloa ja minun silmieni alla on mustat renkaat. Mutta\nonhan kuitenkin Puttea varten minulla uusi takki ja höyrykone ja niin\nollen olen minä tyytyväinen.\n\nSattumalta on päällikölläni myöskin ollut työtä konttorissa joka\nilta, vaikka ei suinkaan hänen tarvitse hankkia mitään takkia ja\nhöyrykonetta. Hänen on vaikeata pysyä huoneessaan rauhassa, joten hän\nvain häiritsee minua. Eilen illalla sanoin minä sen hänelle ja pyysin\nhänen ajattelemaan, että minä olen köyhä ja että minun pitää ansaita.\nSilloin otti hän kiinni minun molemmista käsistäni ja sanoi, että ne\neivät ole luodut naputtelemaan hänen koneellaan. Sitä paitsi olivat\nminun käteni muka liian pienet ja pehmeät sellaiseen työhön ja että\nse muka on verinen vääryys, että minun pitää turmella nuoruuteni ja\nkauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi\nnoitten kauniitten lauseitten sijasta luvannut minulle palkankorotusta,\nmutta sitä hän ei tehnyt.\n\nLöytyy uusi laji hakkailua, jota minä en ole tähän saakka tiennyt,\nnimittäin konttorihakkailu. Sillä on oma erikoinen sanastonsa, omat\ntilanteensa ja omat inhoittavaisuutensa. Jos minä tavallisissa oloissa\nen tahdo tavata jotain herraa, jota kohtaan tunnen vastenmielisyyttä,\njos meidän välillämme on jotain kiusallista, niin minä en häntä siis\ntapaa, koska minä sitä en tahdo, eikä minun tarvitse häntä nähdä, eikä\nhänen kanssaan puhua.\n\nMutta jos minä olen konttorissa, ja jos siellä on miehiä, niinkuin\nsiellä tietystikin on, niin en pääse heitä pakoon. Jokainen aamu\nodottaa kohtaloni minua. Minun työni ja minun taloudellinen asemani\npakoittaa minut sinne, jossa on se mies, josta minä en tahtoisi kuulla,\ntai jota en kenties tahtoisi tavata. Mutta kuitenkin olen pakoitettu\nhengittämään samaa ilmaa kuin hän, katselemaan häntä, puhumaan hänen\nkanssaan, vastaamaan hänen kysymyksiinsä, siksi kunnes — — —.\n\nLörpötystä.\n\nTänään kello viisi menin minä verrattain hyväntuulisena keittokouluuni\nsyömään. Käteni oli aivan täynnä paketteja ja minä iloitsin jo\netukäteen siitä, että sitte menen kotiin, käärin paperit uudestaan ja\nkirjoitan niihin joululahjavärsyjä. Olin hetkeksi aivan unohtanut Babyn\nsuuren surun, jonka hän sai eilen, mutta kun minä sen lapsen näin,\nmuistin yhtäkkiä, että hänen kassassaan oli vajaus ja ymmärsin, ettemme\nvoi minkäänlaista hauskuutta saada ennenkuin se asia on selvillä.\nMinun tuli kyyneleet silmiini, kun näin hänet istuvan näin yksinään,\npää alaspäin painettuna, enkä ehtinyt vielä edes paikalleni istumaan,\nennenkuin hän sanoi minulle: onko sinulla, Elisabet, 67 kruunua, 58\näyriä?\n\n— Rakkaani, sanoin minä, ei minulla ole sitä, mutta minä voisin kenties\nhankkia. Etkö sinä ole löytänyt rahoja.\n\n— En, sanoi hän. Ja ravisti surullisesti päätään. Ja kuinka minä\nolen laskenut aivan koko päivän. Eikä löydy mitään keinoakaan löytää\nniitä. Mutta minun täytyy, kuten ymmärrät, mennä uudelleen alas niitä\nhakemaan. Minä tulen hakemaan niitä koko yön, että älkää siis ollenkaan\nhuolehtiko, vaikka minä en tulisikaan kotiin. Ja sitten jouluksi, Pegg!\nMitä minun pitäisi tehdä.\n\nMinä sanoin kuten kaikki järkevät vanhat ihmiset aina sanovat: »Syö\nensin, et sinä muuten osaa ajatella. Kyllä sinä ne löydät, ellet vain\nole hermostunut.» Ja Baby ajatteli, kuten kaikki nuoret ihmiset ovat\naina ajatelleet, ettei vanhain mielestä heidän surunsa merkitse mitään\nja että he puhuvat vain roskaa. Mutta hän söi kuitenkin. Hän unohti\njopa siihen määrään itsensä, että tilasi jälkiruokaakin.\n\n— Pegg, tämä on oikein elämän todellista surua ja vakavuutta. Ja tämän\nminä saan rangaistukseksi sen tähden, että olen käynyt pää alaspäin\nja surrut sitä, että notarilla on naikkosia. Ja olen luullut olevani\nonneton. Ah, koko se sielun suru on ainoastaan roskaa. Todellinen\nsuru on ainoastaan sappikiveä ja kassavaillinkia. Hyvästi, Pegg, jos\nsattumalta löydät 67 kruunua, 58 äyriä kadulta, niin voit soittaa\nnumeroon 6359. — Ja hän hymyili hieman tuskallisesti ja meni kassalle:\n— siellä oli vasikanpaisti ja syltillä täytetty mantelikakku ja 60\näyriä ja 30 äyriä, joka tekee yhteensä 90 äyriä.\n\nMinä istuin vielä jonkun aikaa ja ajattelin. Sitte menin takaisin\nkonttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin työskennellä odottaen\nhermostuneena koska päällikkö tulisi.\n\nHän kyllä tulikin ja oli lempeä ja myöntyväinen.\n\n— Tuomari on aina ollut hyvin ystävällinen, olisiko se kenties\nmahdollista, vaikka onhan se kylläkin hieman hävytöntä — voisikohan\nsaada sata kruunua palkastaan etukäteen — voi kuinka minä vihasin\nhäntä, sentähden että hän katsoi minuun niin omituisesti.\n\n— Mutta silloin neidin asiat tulevat olemaan edelleenkin huonot, sanoi\nhän ja katsoi minuun pitkään.\n\n— Minä voisin kyllä iltapäivisin istua täällä konttorissa ja kuitata\nsiten sen rahan, ehdotin minä.\n\n— Löytyyhän niitä muitakin keinoja.\n\n— Minä ymmärsin hänen tarkoituksensa aivan hyvin, mutta sanoin. — Niin,\nonhan minulla sukulaisia, minä koetan, jos joku niistä tahtoisi auttaa\nminua.\n\n— Ja luuletteko te minun sallivan teidän niin tekevän? Ette te\nliikkeeltä voi saada rahoja etukäteen, sillä se sotisi minun\nperiaatteitani vastaan, mutta mahdollisesti kylläkin minulta\npersoonallisesti.\n\n— Entäs ehdot, sanoin minä afäärimäisesti. Mutta minun sydämeni löi\nkovasti.\n\n— Te itse, sanoi hän, ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin\npulpettini taa.\n\n— Ettekö te ymmärrä, että käyttäydytte sopimattomasti, sanoin minä ja\nveret nousi poskilleni.\n\nHän pyyteli minulta monin kaunein sanoin anteeksi, sanoi olevansa\ntyhmä aasi y.m. y.m. ja minun piti välttämältä puristaa hänen kättään\nmerkiksi siitä, etten ole hänelle vihoissani. Mutta minä ajattelin\nkäyttää tilaisuutta hyväkseni.\n\n— Minä pyydän ilmoittaa tuomarille, sanoin minä, että meillä Tukholman\nkonttoritytöillä on musta lista, joihin merkitään ne päälliköt, jotka\nenimmän hakkailevat konttorityttöjään.\n\n— Minä tahtoisin nähdä sen, sanoi hän.\n\n— Minä kyllä arvaan sen, sanoin minä, mutta se tuskin onnistuu. Sitä ei\nole koskaan edes kirjoitettu. Oh, kyllä kai te hämmästyisitte, sillä te\nolette N:o 3 ja kaikki Tukholman konttoritytöt tietävät sen.\n\nSe häntä vain huvitti. — Sehän oli hauskaa. Mutta saadakseni hänet\noikein pehmeäksi, vedin minä esiin koko Babyn jutun ja hänen\nkassanvaillinkinsa, mutta hän ei minua uskonut.\n\n— Minä luulin neidin olevan hieman vähemmän tekopyhän, sanoi hän,\nottaen huomioon neidin kokemukset elämässä.\n\nMinä tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan Puttea, mutta vaikenin,\nkoska tiesin ettei hän kuitenkaan uskoisi minua, ennenkuin näkee minun\nkolmetoistavuotiaan Putteni omassa persoonassaan edessään. Ja vavisten\nkävelin minä eteiseen panemaan palttoota päälleni, lujasti päättäen\nmennä Rantatielle nöyryyttämään itseni Babyn tähden.\n\nMinun seisoessani siellä ja pannessani hanskoja käsiini, tuli hän,\nkädessään kirjekuori.\n\n— Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän\nväsyneesti.\n\nMinä tulin tavattoman iloiseksi ja hämmästyneeksi, ja ojensin hänelle\nkäteni, jota hän suuteli.\n\n— Näyttää siltä kuin minä en aina vaikuttaisi rauhoittavasti tuomariin,\nsanoin minä leikillisesti.\n\n— Ei suinkaan neiti sitä tarkoitakaan, kuiskasi hän ja tuli lähelleni.\n\n— Minun täytyy mennä nyt, sanoin minä ja peräännyin.\n\n— Ainoastaan silmänräpäys. Te olette kai pahoillanne siitä, että minä\näsken olin niin ilkeä ja raaka. Ettekö te tahtoisi osoittaa minulle,\nettä te ette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.\n\nVastaukseksi astuin kaksi askeletta takaperin, mutta ovella sai hän\nminut kiinni, pani kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua.\n\nMinä olin aivan tahdoton. Muistan vain sen, että ajattelin — oh, kuinka\nhän viitsii!\n\nMutta kun minä sitten olin tullut kadulle, unohdin minä kaikki harmit\nsen vuoksi, että minulla nyt oli niin paljon rahaa, että voin auttaa\nBabya ja että vielä vähän jääkin. Riensin hänen luokseen ja hyvä isä,\nkuinka iloiseksi se kakara tuli! Me menimme kotiin, mutta matkalla\nostimme yhtä ja toista.\n\nKotona oli Eeva vallan seitsemännessä taivaassa viidenkymmenen kruunun\ntähden, jotka hän odottamatta oli saanut joululahjaksi.\n\nHän nauraa vielä unissaankin, minun tätä kirjoittaessani.\n\nKello on yli kaksitoista. Siis jo jouluaatto. Olenkohan minä tehnyt\nmitään erikoisen pahaa. Mutta jos olen tehnyt, niin on se vallan\nkauheata, ettei minua ensinkään kaduta. Tuntuu vain niin mukavalta.\n\n\n\n\n10.\n\n\nUudenvuoden aattona.\n\nJoulupäivän aamuna tapahtui jotain aivan hämmästyttävää kello puoli\nkahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja\nloikoilimme puolihereillä, kuten ihminen tekee juuri minuuttia ennen\nkun hänen pitäisi nousta ylös. Kaikissa ruukuissa ja vaaseissa, mitkä\nvain oli kokoon saatu, oli kuusenoksia ja puolanvarsia ja männynoksia\nja puhtaat liinat kaikilla pöydillä. Messinkiesineet puhdistettu ja\nBabyn hyasintit kukkivat ikkunoillamme.\n\nEeva oli juuri sanonut minulle: maataan nyt vielä vähän aikaa, ei\nsuinkaan kukaan voi meitä siitä moittia, jos tulemmekin neljännestuntia\nmyöhemmin konttoriin. Pitäähän nyt jollain tavalla saada nauttia\njoulusta. Ja juuri silloin kuulin minä eteisestä kahvivehkeitten\nkilinää ja notarin äiti aukaisi oven hymyilevänä ja lempeänä.\n\n— No mutta, sehän oli äärettömän ystävällistä rouva Berggreniltä,\nsanoimme me kaikki yhtaikaa ja hän asetti kahvitarjottimen pöydälle ja\nlausui:\n\n— Hyvää joulua, neidit, ja tehkää niin hyvin. Se näytti kaikinpuolin\nniin äärettömän hauskalta ja kodikkaalta, mutta kun minä katsoin\nBabyyn, niin huomasin, että hän oli tyytymättömän näköinen syödessään\nnotarin äidin saframileivosta. Se näytti hullunkuriselta ja minä\nhuomasin kuinka Emmy koetti salaa lohduttaa Babya seuraavalla\nomituisella tavalla:\n\n— No no, älä nyt ole murheellisen näköinen, ajatteleppas minua, jota ei\nole kukaan koskaan edes pettänyt.\n\nMeidän konttorimme piti suljettaman kello yksi ja minä olin käskenyt\nPuten tulemaan sinne siksi, sillä hän tahtoi mennä ulos ja sitten\nostoksille.\n\nKun tulin aamulla konttoriin, tuntui minusta kuin olisi siivoojamuija\nja herrat minun päältäni huomanneet, mitä oli edellisenä iltana\ntapahtunut ja levottomuudella odotin minä hetkeä, jolloin tapaisin\npäällikköni. Mutta hän oli niin levollinen ja tyynen näköinen, että\nminä luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.\n\nNo, minä kyllä sitten huomasin, ettei hän ollut sitä tehnyt. Koko\naamupäivän taistelimme me, hiljaista ja epätoivoista taistelua. Hän\ntahtoi päästä tekstissään eteenpäin, minä tahdoin sen estää, sillä\njoulurauha oli kuitenkin jo tarpeeksi häiriintynyt. Jos hän ei tapojaan\nparanna, en minä voi pitää sormuksiani enää oikeassa kädessäni. Tekee\nniin kipeätä, kun hän puristaa sitä koko voimallaan.\n\nKello tuli yksi ja varatuomarit poistuivat lyönnilleen, vilkaistuaan\nensin minun huoneeseeni, jossa oli päällikkö ja toivotettuaan hauskaa\njoulua niin merkitsevästi hymyillen, että minä olisin tahtonut lyödä\nheitä. Minä olin tilannut Puten sinne kello yhdeksi, mutta se hutilus\nviipyi, niin että ajattelin mennä jo porttikäytävään sitä odottamaan\npäästäkseni päälliköstäni eroon. Hän hyöri ympärilläni ja keksi\nkaikenlaisia kysymyksiä viivyttääkseen minua: mitä minä tulen tekemään\njoulupäivinä, olinko minä ajatellut antaa hänelle mitään joululahjaa,\ntahdoinko minä mennä ulos hänen kanssaan ja lopuksi että olinko minä\nniin naurettava, että olin äkeissäni edellisen illan tapahtumista.\n\nMinä olin äärimmilleen hermostunut, kun Putte vihdoin tuli. Minä otin\nlakin hänen päästään pois.\n\n— Kas niin, pojuseni, sano nyt päivää tuomarille, sanoin minä\nsalaisesti iloiten.\n\nSe oli suuremmoista.\n\n— Oh helvetti! sanoi hän.\n\n— Kuinka niin, kysyin minä.\n\n— Oliko se tälle kun se takki piti ostettaman?\n\n— No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi nuhdellen, ettekö te tosiaan\nvoisi paremmin säilyttää joululahjasalaisuutta.\n\n— Kylläkin, mutta tämä on jo suuri mies.\n\n— Niin on, sanoin minä. Meidän välillämme on kaksitoista vuotta, mutta\nhän on niin isokasvuinen, hän on tullut meidän isäämme.\n\nJa siihen malliin se kävi. En tiedä mitä päällikköni mahtoi ajatella,\nmutta kai sen aikoinaan saan tietää.\n\nPutte tahtoi välttämättä mennä Itäiselle Pitkällekadulle. Minä en\ntahtonut ensinkään mennä sinne päin, mutta hän vain marssi ja vihelteli\nja kun tuli joku vanhanpuoleinen nainen vastaan, niisti hän nenäänsä\njoka kerta heidän kohdallaan, niin että minä sanoin hänelle:\n\n— Lapsi kulta, sinä joudut vielä poliisin käsiin.\n\nSilloin ryhtyi hän toisiin konsteihin ja sanoi aina ääneen:\n\n— Pegg, eikös sinunkin mielestäsi noitten ämmien pitäisi enemmän\nnäyttää noita torahampaitaan.\n\nLopuksi täytyi minun nipistää häntä korvasta kun tulimme Eduskuntatalon\nkohdalle.\n\n— Jassoo Pegg, sanoi hän sitten. Jos nyt toinen on säästänyt koko\nviimeisen viikon voidakseen saada sisarelleen komean joululahjan, niin\ntämä rupeaa rääkkäämään häntä vielä jouluaattona. En minä olisi sitä\nuskonut.\n\nHän oli aivan ilmetty Anderssonskan Kalle (eräs suosittu nuorisonkirja\nRuotsissa). Mutta hänellä onkin se kirja ollut mukana raamatun välissä\njoka aamu rukouksissa.\n\nMinä tietysti pyysin häneltä, raukkamaisesti kyllä, anteeksi. Hän oli\ntyytyväinen ja suuntasi kulkunsa Eduskuntatalon pohjoiselle puolelle,\njoka on virtaan päin.\n\n— Mutta Putte, sanoin minä, sinähän kuljet kiertoteitä. Mutta hän\nrupesi juoksemaan ja kun minä saavutin hänet, seisoi hän ja näytti\nerästä aukeamaa kivijalassa.\n\n— Se on minun säästöpankkini, ymmärrätkös, sanoi hän, mutta käänny nyt\npoispäin, sillä ei sinun tarvitse saada tietää, paljonko rahaa minulla\non.\n\n— Mutta, lapsi kulta, kuinka sinä noin teet, sanoin minä.\n\n— Muutenhan minä tuhlaisin ne, ymmärrätkös, yhtä kyytiä, sanoi\nhän. Muut pojat panee niin paljon rahaa torttuihin, mutta minä\nolen säästänyt. Ja hän oli aivan loistavan iloinen siitä, että oli\npidättäytynyt syömästä leipurin herkkuja minun tähteni.\n\nSitte pysähtyi hän jokaisen ikkunan luo, sillä nyt piti ostaa jotain\nPeggille, että tämä tulisi hienoksi. Lopuksi meni hän päättäväisesti\nerääseen naisten kauppaan ja minä odotin liikutettuna mikä ikkunassa\nolevista inhoittavista kapineista olisi hänen huomionsa kiinnittänyt.\nVasta kun hän tuli ulos tyytyväisyydestä loistaen, takintaskussa\npaketti, sain minä hänen istuutumaan viereeni raitiovaunuun ja ajamaan\nkotia kohti.\n\nMutta yhtäkkiä sanoi Putte kuuluvalla äänellä:\n\n— Pegg, minkä tähden sinun päällikkösi sanoi, »oh helvetti» kun hän\nnäki minut?\n\nKoko raitiovaunu lakkasi hengittämästä ja minä sävähdin tulipunaiseksi.\n\n— Ei suinkaan hän niin sanonut, vastasin minä nopeasti. — Mutta\nkuuleppas Putte, sanoin minä, saadakseni hänet toisiin asioihin. —\nEtkö tahtoisi juosta hiukan minun asialleni kun kotia pääsemme, minä\nmuistaakin, että tänään on minun vuoroni ostaa spriitä, mutta minulla\nei ole pulloa muassani. Ehkä sinä juokset alas sitä hakemaan, minä kun\nolen niin väsynyt.\n\n— Eikö neiti ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ei sovi opettaa\nlapsia juoksemaan kapakoissa, sanoi eräs minun vieressäni istuva vanha\nherra ja läpi koko raitiovaunun kävi ikäänkuin humahdus.\n\n— En ole tosiaankaan koskaan tullut sitä ajatelleeksi, vastasin minä\naivan totuudenmukaisesti ja silloin tarttui puheeseen eräs kolmas\nhenkilö ja selitti, että alaikäiselle ei annetakaan spriitä. Kun\nasiasta näytti sukeutuvan yleinen keskustelu, nousin minä Puten kanssa\nvaunusta pois, vaikka olisikin vielä ollut pari pysäkin väliä kotiin.\n\nPoika oli hyvin onnellinen, sillä hänkin oli luullut, että minä aioin\nlähettää hänet tavalliseen anniskeluyhtiön puotiin ja oli sangen\npettynyt kuullessaan, että minä tarvitsenkin vain denaturoitua spriitä\npriimuskeittiötä varten.\n\nMe kaikki nauroimme sitten koko jutulle, mutta vielä enemmän huvitti\ntyttöjä päällikkö ja harha-askel. Puttea kutsuttiin koko illan vain\nharha-askeleeksi.\n\nKello seitsemän tuli jouluvieraat. Ensinnä se humoristinen\nYhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Se sama, joka oli niin\nyksin maailmassa, ettei häntä kutsuttu mihinkään muualle kuin meille\nja Gerda, joka yhä edelleen haki itselleen sopivaa ja mukiin menevää\nrakastajaa.\n\nKoko talossa oli joulu ja meidän ikkunaan näkyi kuusi eri joulukuusta\neri kerroksista, mutta meidän oli seitsemäs ja Putte sai sytyttää\nsen. Tytöt olivat äärettömän ystävällisiä Putelle, oikein liikuttavan\nystävällisiä ja hän oli illan sankari ja sai joululahjoja meiltä\nkaikilta. Minä olin vähällä suudella hänet kuoliaaksi, kun hän\nlahjoitti minulle seitsemänkymmenenviiden äyrin kauhistuttavan näköisen\nrintaneulan, jonka hän oli ostanut Itäiseltä Pitkältäkadulta. Minä\naion säilyttää sen hänen lapsiaan varten, joista minä vanhoilla\npäivilläni toivon saavani paljon huvia. Me lahjoittelimme toisillemme\npikkukapineita ja Emmy sai kymmentä lajia saippuaa, sillä se tavara on\nhänen suurin heikkoutensa.\n\nMieliala oli hyvä ja kun se alkoi painua, otimme me harmonikan esille.\nIllallisen valmistaminen antoi meille pariksi tunniksi hommaa. Minä\nkomensin kaikki toimeen sekä ennen että jälkeen illallisen ja vuoron\nperään hämmensimme me puuroa. Baby ehdotti, että puuro syötäisiin\nsitten vasta, kun se on neljäkymmentäviisi minuuttia kiehunut ja minä\najattelin, että oli se onni notarille, että heistä aikoinaan tuli ero.\nMutta minun täytyi tunnustaa, että kun tuli minun vuoroni hämmentää\npuuroa, niin hieman itkin muistaessani äitiä ja kotia, joita en enää\nkoskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta minä luulen, että\nkaikki hiukan itkeskelivät tuota muistorikasta puuroa hämmentäessään.\n|a notari liikkui käytävän eteisessä ikäänkuin kissa. Moraalin nimessä\ntäytyi minun hätistää hänet pois pari kertaa.\n\nKun me olimme syöneet ja vieraittemme suosiollisella avulla pesseet\nastiat ja kuivanneet ne, asetimme Puten nukkumaan erään pienen verhon\ntaakse ja onnistuimmekin siinä pitkän vaivan perästä. Kaikki tytöt\ntahtoivat suudella häntä kun hän siinä makasi ja oli niin herttaisen\nnäköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me kaikkikin\nnukkumaan. Baby ja minä tilapäisesti lattialle laitetuille vuoteen\ntapaisille ja vieraat siirtyivät pitkän kursastelemisen jälkeen sänkyyn\nja sohvalle. Eihän meillä ollut sydäntä antaa heidän tänä yönä mennä\nkotiinsa synkkään ja yksinäiseen huoneeseensa nukkumaan. — Eihän siinä\nmeidän joulussamme paljon uskontoa ollut, mutta olihan siellä paljon\nliikuttavaa ystävyyttä, jonkunverran epäitsekästä uhrautuvaisuutta ja\nhieman myöskin sankarillisuutta, sillä olimmehan me kaikki iloisia,\nvaikka ei kukaan meistä ollut naimisissa.\n\n\n\n\n11.\n\n\nUusi vuosi.\n\nMinä muistan lapsuusajoiltani meidän opettajattaremme, joka oli aina\npuettu harmaaseen tyköistuvaan leninkiin ja jokaikinen maanantaiaamu\nalkoi opetuksen sanomalla haudankalsealla äänellä: Taas alkaa uusi\nviikko vaivoineen ja suruineen. Ei se nyt erikoisen rohkaisevaa\npienelle lapselle ollut ja minä muistankin, kuinka joka ainoa kerta\nmeidän sydämemme läpätti ja me ajattelimme, että mitähän suruja ja\nvaivoja meille taas silläkin viikolla tulee.\n\nMinä olen mielestäni tullut aivan tuon vanhan kouluneidin kaltaiseksi,\nsillä vuoden alussa minun ajatukseni käyvät aivan samaan malliin. Mutta\nkenties tästä sentään tulee hauskakin vuosi, vaikka näyttääkin ikävältä.\n\nPyhät ovat menneet ja rauha niitten mukana.\n\nLiiton kodissa on viime päivinä tapahtunut sangen huomiota herättäviä\ntapauksia. Näyttää siltä kuin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten tytöt\naikoisivat tosiaankin ryhtyä sanoista töihin. Mutta Herra Jumala,\nkuinka paljon sanoja siihen on tarvittu. Salaliiton johtajilla on\nollut kokouksia meidän luonamme ja he ovat olleet sangen kovaäänisiä\nja kiihkeitä. Ensin on täytynyt valmistaa mielialaa henkilökunnan\nkeskuudessa ja se on ollut kovaa työtä. Johtaja, neiti Stenberg,\nuskoi minulle, että toisinaan tuntui aivan toivottomalta. Ne tytöt,\njoilla on koti Tukholmassa ja joiden siis ei tarvitse nähdä kaikkea\nsitä puutetta kuin heidän toveriensa, olivat homman suhteen sangen\nvälinpitämättömällä kannalla ja muiden tyttöjen keskuudessa oli\nmenettelytavasta yhtä monta mieltä kuin tyttöäkin, kenties hieman\nenemmänkin.\n\nKokouksissa meidän luonamme koetettiin päästä yksimielisyyteen\nyhteisestä toimintatavasta ja sanoja vuoti aivan virtanaan.\n\nBaby oli kuin tulta. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä kaikui.\nVastavaikutus rakastelemisen jälkeen ilmenee täten.\n\nToverit sanovat, että hän on aivan hurja agitaattori. Se on tosiaankin\nmiehuullista häneltä, sillä koska tahansa voi joku niistä tytöistä,\njotka tahtovat olla hyvää pataa päälliköittensä kanssa, paljastaa\nhänet ja ilmoittaa hänen hommistaan päällikölle. Tämä epäluulo ei\nole mitenkään kaunis, mutta Jumala paratkoon, se paljastaa meissä\nyläluokkalaisnaisissa suuren vian, jota on turha koettaa peitellä.\n\nLakkokomitea oli hiljattain meillä kahvilla. Se oli kuun alkupuolella,\njolloinka vielä ollaan reippaita, koska kukkarossa on pari kymppiä\nja minä kysyin heiltä, kuinka monen he luulevat lakkoon yhtyvän. He\nluulivat, että kolme neljäsosaa parhaassa tapauksessa. Mutta ketä ne\novat?\n\nSitä he eivät osanneet varmaan sanoa.\n\n— Niin, sanoin minä. Luultavasti ne teidän joukostanne, joiden täytyy\nelää yksinomaan omasta työstään ja joiden näyttää edeskin päin täytyvän\nniin tehdä, koska teillä ei ole sulhasta eikä rakastajaa, ettekä näytä\nsellaista saavankaan. Samassa tulin ajatelleeksi, että nyt olin sanonut\njotain, jota milloinkaan ei voida antaa anteeksi, ei edes ne, jotka jo\nomastakin mielestään ovat sanoneet hyvästit rakkaudelle ja oman kodin\nperustamistoiveille. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.\n\n— Mutta kuinka sinä voit sanoa sillä tavalla, kysyi Baby pienen,\nkiusallisen vaitiolon jälkeen.\n\n— Sen tähden, sanoin minä, että nykyaikana täytyy naisten rakkauden ja\nnaisten työn olla vihollisia keskenään. Ainoa tapa, millä saadaan ne\nmolemmat sopusointuun, on tehdä niistä rakkaudentyö. Ja sellaisenhan\nvoi tehdä joku sairaanhoitajatar, joku opettajatar, ehkä joku, jolla\non kanoja ja puutarha ja kaikkein enimmän vaimo tahi äiti, mutta\nmainitkaapas minulle joku konttoristi tahi konekirjoittajatar, joka\nnumeroita tehdessään ja naputtaessaan voi suorittaa rakkauden työtä.\n\n— Me kyllä voisimme sitä tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg\nyhtaikaa. Sinä et tunne meitä, ja asetappas joku oikein naisellinen\nnainen konttoriin, niin ei ole ollenkaan mahdotonta, ettei hän rupeisi\nhellästi kohtelemaan kassakirjaa ja hoiteleisi äidillisellä huolella\nmustetolppoa ja konttoripoikaa.\n\nNyt syntyi kiivas väittely naisen kutsumuksesta. Minä sain pari heistä\npuolelleni, mutta enin osa oli minua vastaan ja viimeksi meni koko\njuttu sekaisin ja mieliala tuli vähän kiusalliseksi.\n\nSeuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi, että hän on tarkastanut rivit\nja huomannut, ettei minun laskuperusteeni ollut aivan järjetön.\n\n— Minä olen itse todistuksena siitä, sanoi hän.\n\n— Hänen mielessään kummittelee aina vain notari, joka on kiukuissaan\nsiitä, kun Baby ei tullut bostonklubiin ja telefoneeraa kaksi kertaa\npäivässä toiselle.\n\nSeuraavana päivänä juoksi hän kotiin sydän kurkussa.\n\n— Tirehtööri tietää kaikki, he ovat lörpötelleet.\n\n— No mitä hän sanoi, kysyimme Eeva ja minä yhtaikaa.\n\n— Sanoo, hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri, hymyilee niin\npirullisesti, että minä luulen että ellemme me pane heti sitä toimeen,\nniin hymyilee hän koko homman kuoliaaksi. Ja kun me seisomme käytävissä\nja kuiskuttelemme, menee hän aina ohitse ja sukeltaa aivan kuin maan\nalta ja silloin me taas tahtoisimme vaipua maan alle.\n\nNiin meni taas päivä eikä Babya näkynyt keittokoululla. Mutta kun minä\ntulin kotiin, makasi se pikkukiihottaja sohvalla ja itki niin, että\nkoko sohva vapisi hänen nyyhkytyksistään.\n\nHänen vieressään istui Emmy aivan masentuneena ja tuijotti avuttomana\navaruuteen. Koska minun mielestäni oli paras antaa Babyn itkeä loppuun,\notin minä Emmyn meidän huoneeseemme.\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\n— Oikein ikävää, mutta se on heidän oma syynsä.\n\n— No kerro, sitten saamme tietää kenenkä syy se on?\n\n— Heidät kutsuttiin tänä aamuna johtajan tykö.\n\n— Ketkä? Babykö?\n\n— Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi ja ne sanottiin ylös, koska ne\nolivat koettaneet yllyttää tovereitaan.\n\n— Sepä oli omituista. Ennenkuin oli mitään tapahtunutkaan? Ja kuinka\nhän tiesi siitä?\n\n— Jotkut olivat kai lörpötelleet.\n\n— Oh, saisinpa minä ne käsiini! Mutta mitä te sitten teitte?\n\n— Ne meni sitten johtajan tykö ja veivät sen kirjoituksen, jonka\ntiedät, jossa oli korkeammasta palkasta ja lyhemmästä työajasta ja ne\npani lisäksi siihen, että Baby ja neiti Stenberg pitäisi otettaman\ntakaisin.\n\n— No.\n\n— Tirehtööri sanoi ei siihen kaikkeen.\n\n— Ja entäs sitten?\n\nMinä olin niin kiihtynyt että vallan vapisin.\n\n— Silloin parikymmentä meistä sanoi että he eroavat.\n\n— Paljonko teitä on kaikkiaan?\n\n— Neljäkymmentä seitsemän.\n\n— Eikö tosiaankaan enempää tullut? No mitä johtaja sitten sanoi?\n\n— Hän sanoi, että ne saivat tehdä niinkuin heitä huvitti, että hän saa\nlikkoja vaikka miten paljon, jotka ovat hyvinkin kiitollisia voidakseen\ntyöskennellä hänen liikkeessään. Stenberg oli hänelle kyllä sanonut,\nettei se käy niin helposti kun johtaja sen luulee ja silloin kysyi hän,\nettä onkos Stenberg koskaan nähnyt naisten voivan pitää yhtä.\n\n— Mutta minun mielestäni te olette osottaneet, että me sen voimme\ntehdä, sanoin minä. Joka tapauksessa on tämä ainakin hyvä mielenosotus.\nSeuraa vain kysymys, mitä meidän nyt pitää tehdä. Kuinka me nyt voimme\nsaada teille molemmille työtä ja tuloja.\n\n— Rakas Elisabet, sanoi Emmy.\n\nMinä katsoin häntä ja hänen oli niin vaikea ilmoittaa sitä, minkä minä\nluonnollisesti koko ajan olin aavistanut: että hän ei ollutkaan niitten\nkahdenkymmenen joukossa. Ja minun kävi häntä sääli.\n\n— Minä ymmärrän kyllä sinut Emmy, sanoin minä. Sinähän olit koko ajan\nhiukan sitä vastaan.\n\nTuli äänettömyys. Vihdoin sanoi hän keventyneenä:\n\n— Minä olen kyllä ajatellut, että voisin hiukan auttaa Babya, kunnes\nhän saa jotain, sillä kassanhoitaja sanoi, että hänen luullakseen me\nmuut, jotka olimme lojaalisia, saamme hiukan palkanlisäystä.\n\n— Jassoo, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka itki hiljaa ja\nväsyneesti.\n\n— Älä nyt ole pahoillasi, rakkaani, sanoin minä ja suutelin häntä.\n\n— Vo-oi, Pegg, sanoi hän aivan sydämensä pohjasta. Se on niin\nhäpeällistä.\n\n— Lorua, lapseni, se oli reippaasti tehty, vaikkakin niin kauhean\njärjettömästi. Mutta niin se on usein. Kahdenkymmenen vuoden päästä\nsellainen yritys kylläkin onnistuu.\n\nMinä koetin hiljalleen kääntää hänen tyynyään, mutta se oli yhtä märkä\nmolemmin puolin.\n\n— Ja minä olen sitte niin mahdottoman köyhä, sanoi Baby ja kaikki ne\nmuut on sitä myös — minun tähteni, mitä sinä luulet Jumalan tästä\nsanovan.\n\nMinä hoitelin häntä kuten pientä lasta, ja hän tuntui semmoinen\nolevankin. Aivan kuin Putte. Olen toisinaan ajatellut, että minä\nmahdan ollakin tavattoman äidillinen. Jospa hakisinkin paikkaa jossain\nlastenkodissa, tahi hommaisin itselleni jollain tavalla kanalan. Se\nsopisi ihan varmaan minulle paremmin.\n\nKesken kyyneleitä tuli Eeva. Hän tuli aivan kiihkoihinsa, kutsui Babya\nmartyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui hieman virkistämään Baby\nraukkaa. Mutta Emmylle osoitti hän halveksumistaan niin selvästi, että\nEmmy oli aivan onneton.\n\nEn ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä kehittyi\noikein täydellinen kohtaus, jolloin Emmy vähitellen kiihottui, tuli\nisoääniseksi, ilkeäksi ja mahdottomaksi. Emme olisi koskaan voineet\naavistaa, että hänessä löytyy niin paljon voimaa.\n\n— Minä olen kyllä ollut sellaisessa hommassa, mukana erään kerran\njo pitkän aikaa takaperin, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan eräässä\nkonttorissa, jotka sanoimme itsemme ylös yhtaikaa, koska näimme\nsuorastaan nälkää ja meille luvattiin parempaa ja parempaa, mutta ei\nkoskaan niitä lupauksia pidetty. Luulimme kylläkin viisaasti tehneemme,\nmutta samana päivänä ilmoitti päällikkö lehdissä ja sai kuusikymmentä\nvastausta.\n\n— Niin kyllä, mutta sehän on kunnian asia, sanoi Eeva.\n\n— Ei ole, sanoi Emmy. Se on mahajuttu, sen te kyllä hyvin tiedätte, ja\nvaikka Magnhild on typerä, ei teidän tule sen tähden minua haukkua,\nettä minä olen viisaampi.\n\nSellaista hän puhui. Se oli hyvin surullista. Me olimme aina ennen\nolleet hyviä ystäviä ja minä olin pitänyt Emmystä aivan kuin ihminen\npitää vanhasta saalista.\n\nNiin, enhän minä oikeastaan ollut yhtään äkäinen.\n\nEmmylle sillä kun ihminen on vanha, heikko ja köyhä, on hänen vaikea\nolla innostunut. Mutta minä en voinut saada Eevaa katsomaan asiaa yhtä\nsuvaitsevilla silmillä. Olimme vähällä joutua siitä riitaan, mutta\nviime hetkessä huomasimme, että se vain pahentaisi asiaa.\n\nSyleilimme toisiamme ja olimme yhtä mieltä siitä, että Hall Caine on\noikeassa, sanoessaan:\n\n»Surkeata on olla nainen!»\n\n\n\n\n12.\n\n\nTammikuussa.\n\nEeva ja minä.\n\nOlemme juuri tulleet kotiin hommistamme, makaamme kumpikin\npuolipimeässä sohvallamme ja olemme aivan ääneti. Kumpikin tietää, että\ntoisella on aivan tarpeeksi tekemistä omien ajatuksiensa kanssa.\n\nEmmyä ja Babya ei kuulu, eikä sitä tule kummastellakaan, sillä sen\njälkeen kun Emmyllä ja Eevalla oli silloin yhteenotto, ei meillä enään\nole ollut niin hauskaa kuin ennen. Eikä kenelläkään ole erityistä\nkiirettä kotiin iltaisin.\n\n— Oletko sinä huomannut, Pegg, sanoi lopuksi Eeva, että tuntuu niin\nkuin ei kaikki olisi kuten ennen.\n\n— Kahvin, vai öljyn suhteen, sanoin minä, vaikka kyllä tiesin hänen\ntarkoittavan jotain muuta.\n\n— En minä nyt juuri öljyäkään tarkoittanut, vastasi Eeva, sillä vaikka\nse olisi lopussakin, niin saisihan sitä uuttakin sentään näin kuukauden\nalussa. Mutta minä makaan tässä ja ajattelen vain niitä vanhoja, hyviä\naikoja. Köyhiä me olimme ja aika harmi meillä oli aina raha-asioittemme\njärjestämisessä, ja kun tuli ensimäinen päivä, ei mulla useinkaan ollut\nmuuta kuin kolme ja puoli kruunua saatavana palkastani, mutta hyvällä\ntuulella olimme silti. Täällä oli korvia huumaava melu. »Mamma», joka\nnyt on maalla naimisissa, oli harvinaisen taitava pitämään pahaa ääntä\neikä häntä juuri rakkaus ja kihloissa oleminen häirinneet. Joka ilta\nme nauroimme siksi kunnes emme jaksaneet enempää, koska ruumiimme\njalommat osat tulivat liikaa rasitetuiksi ja useamman kuin yhden kerran\nolin minä itseni niin kuittiin puhunut, etten enää olisi kyennyt edes\nrääkymään.\n\n— No ei se sitten olekaan ihmeellistä, että sinusta nyt tuntuu\nhiljaiselta, sanoin minä.\n\n— Ihmeellistä! Babyhän kävelee ympäri posket kalpeina ja hameet roikkuu\nkuin seipään päällä — —.\n\n— No onko se ihmeellistä, sanoin minä, huomatessani hänen\näänenpainossaan jotain moitteen tapaista. Pettynyt rakkausasioissaan —\n—.\n\n— No mikä rakkaus se oikein sitten oli?\n\n— Se oli ensimäinen, Eeva kulta, sanoin minä, ja sillä hyvä. Sitä\npaitsi hän on ilman paikkaa.\n\n— Se on kyllä vakavampaa laatua, sen minä myönnän. Onkos hän nyt taas\ntyönhaussa, vai miten sinä luulet?\n\n— On varmaankin, sanoin minä. Ei hän anna perään. Hän on saanut\npäähänsä, että hän ei tahdo lähteä Tukholmasta vaikka hänen äitinsä on\nkirjoittanut ja ottaisi hänet kotiin Oskarshamniin, vai mikä se nyt on.\n\n— Semmoisia me olemme kaikki, sanoi Eeva. Usein me haukumme Tukholmaa\nja meillä on kyllä siihen syytä. Mutta samalla me rakastamme tätä\nkaupunkia kiinteästi ja toivottomasti. Me kyllä saamme sangen vähäsen\nkaikesta siitä kauniista iloisesta ja hauskasta, mitä kaupunki voi\ntarjota, sillä pääasiassa tulee meidän osaksemme vain katujen lika,\nkunnallisverot ja korkeat vuokrat. Mutta koetappas lähettää meitä\nOskarshamniin. Jonkun ajan kuluttua kuolisimme ikävöidessämme sitä,\nmitä nyt täällä haukumme. Täällähän voi sentään aina jotain tapahtua.\n\n— Niin, kylläkin, niin kauvan kuin olemme nuoria, sanoin minä. Mutta\najatteleppas sitten.\n\n— Älä puhu mitään tuommoista, mutisi Eeva hieman väräjävällä äänellä.\nMinä en uskalla ajatellakaan kuihtuvani hautaustoimistossa viidentoista\nmarkan palkankorotuksella kuussa. Minustahan tulisi aivan semmoinen\nkuin Emmystäkin.\n\n— Minä pidän Emmystä kuitenkin, sanoin minä. Samoin kuin pidetään\nsiivosta ja hiljaisesta kilpikonnasta.\n\n— Sinusta kenties tuntuu hauskalta, kun sinulla on kilpikonnia\nläheisyydessäsi, mutta minä olen toista maata. Juuri hänen\nkilpikonnamaisuutensa ja salaperäisyytensä ärsyttää minua. Ennen\nsai olla varma siitä, että hänen ajatuksensa olivat ystävällisiä,\nvaikkakaan niitä ei ollut paljon. Sitä paitsi ei häntä paljon ennen\nhuomannutkaan, mutta nyt hän ärsyttää minua. Minä en voi häntä sietää.\nMinä olen iloinen, etten ole vihitty häneen. Minä luulen, että tästä\nvoi tulla joku muutos, vaikkakaan en tiedä millä tavalla.\n\n— Minä luulen sen tietäväni. Katsoppas, minä luulen, että hän on paljoa\nsairaampi kuin mitä kukaan aavistaakaan. Mutta hän on vain vaiti ja syö\naspiriinia. Kolme, neljä pulveria päivittäin ottaa hän, sen minä olen\nhuomannut. Mutta pian tulee päivä, jolloin se enään ei auta.\n\n— No ottakoon silloin kuusi, sanoi Eeva hieman sydämettömästi. Nehän\novat Jumalan kiitos niin halpoja.\n\n— Hyi, Eeva, sanoin minä, etkös sinä tiedä kuinka vaarallista se on.\n\n— Minä tiedän sen paremmin kuin sinä, sanoi hän. Yhteen aikaan olin jo\nvähällä tulla sen nautinnon orjaksi. Sehän on konttorityttöjen kohtalo\nja onnettomuus, kuten tiedät. Se on niin halpaa ja sitä on niin mukava\nsaada ja sen jälkeen tulee niin mukava olla, kun se vie päänkivun pois.\nMutta sitten yhtenä päivänä huomasin muistini heikentyvän ja sitten\nolen antanut päätäni särkeä niin paljon kuin sitä on haluttanut.\n\n— Ja rupesit kai ottamaan Blaudin rautapillereitä —, sillä vielä nytkin\nne ovat Eevan heikkoutena —. Mutta luuletkos tosiaankin, että muutkin\nkonttoritytöt, paitsi Emmy, syövät niitä kaksi ja kolme päivässä.\n\n— Minä tiedän yhden konttorin, sanoi Eeva, jossa juoksupoika yhtäkyytiä\nlentää apteekin ja konttorin välillä tyttöjen asioilla. Lopuksi sanoi\njohtaja, että heidän pitäisi koota niin paljon rahaa, että saisivat\nyhden kilon kerrassaan. Semmoista on konttorielämä. Mutta nyt ne ovat\nkai kaikki kuolleet tahi joutuneet naimisiin.\n\n— Niin, eihän sitä muuta valittavaa ole, sanoin minä.\n\nSamassa tuli Baby, pani kappansa tuolille, hanskansa toiselle tuolille,\nranskanleivän pöydälle ja tuli sitten uunin viereen.\n\n— Minulla on nyt paikka, kertoi hän.\n\n— Katsoppas, sanoi Eeva, ja sytytti lamppua.\n\nMinä laskeuduin alas sohvalta ja etsin hiusneulojani.\n\n— Mikä paikka, Baby?\n\n— Eräässä leipurissa Stuurekadulla.\n\n— Paljonkos kuukaudessa?\n\n— Niin, ei se paljoa ole. Neljäkymmentäviisi alussa. Mutta — —.\n\n— Leivoksillako sinä luulet eläväsi, tahi luuletkos saavasi herroilta\njuomarahoja?\n\n— Kuinka sinä olet ilkeä, Pegg, sanoi Baby, ja kohotti nuhdellen\nkatseensa minuun.\n\n— Niin olenkin, sanoin minä, koska sinä olet nauta. Vai kuinka, Eeva?\n\n— Eeva oli jyrkästi, kenties liiankin jyrkästi samaa mieltä kuin minä.\n\n— Te olette ilkeitä, sanoi Baby itkuun purskahtamaisillaan.\nMinähän olen tehnyt kaiken voitavani. Ettekä te osaa aavistaakaan,\nmontako askelta minä olen ottanut ja montako kieltävää vastausta\npyyntöihini saanut sen jälkeen kun minut ajettiin pois Yhdistettyjen\nOsakeyhtiöitten konttorista.\n\nKello oli neljänneksen yli seitsemän. Minä panin päällystakkini ja\nhattuni ylleni voidakseni vielä kerran auttaa Babya. Mutta tällä kertaa\nminä en ajatellut ensinkään päällikköäni. Minun on hyvin vaikeata\npakoittamatta kääntyä hänen puoleensa. Hänen läsnäolonsa tekee minut\nhermostuneeksi. Mutta milloin en häntä näe, on minun miltei ikävä\nja hän — — — ei, en minä sentään viitsi kirjoittaa sitä. Minä olen\nlopettanut hänestä puhumisenkin, sillä tytöt vain sanoisivat: anna sitä\nympäri korvia. Mutta kuinkas minä voisin sitäkään tehdä? Henkisesti\nannan itselleni korvapuustia joka päivä. Se on ainoa, mitä voin tehdä.\n\nJuuri kun olin aikeessa mennä, sanoi Baby:\n\n— Kuules nyt, missäs Emmy on?\n\n— Ei se ole vielä tullut.\n\n— Sehän on merkillistä.\n\n— Kuinka niin?\n\n— No eikö hän sitten ole puhunut siitä kauheasta metelistä, joka oli\neilen Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorin edustalla?\n\n— Ei, kilpikonna ei juuri paljoa ilmoittele. Mikä meteli se oli sitten?\n\n— Juu, siellä oli suuri skandaali, mutta minä en ollut mukana, Pegg.\nNoin kaksitoista tahi viisitoista niistä, jotka konttorista erosivat,\nkulkevat tavallisesti edestakaisin ja odottavat, kunnes ne toiset\nmenevät päivälliselle. Ja ne panivat toimeen pienen mellakan, aivan\nniin kuin työmiehetkin tekevät ja sanoivat niille toisille rumia\nsanoja, mutta ei sentään niin rumia kuin työmiehet. Mutta eilen kuin\ntytöt tulivat ulos, oli heillä viidenkymmenen kruunun lahjapalkkio\nsiitä, niin kuin johtaja sanoi, että he olivat olleet lojaalia ja\nmuutamat heistä eivät voineet olla härnäämättä sen johdosta noita\nulkona seisovia raukkoja, ymmärrätkös?\n\n— Kyllä minä ymmärrän.\n\n— Ja silloin tietysti ne suuttuivat vallan mahdottomasti ja syntyi\nsuuri tora ja riita. Johtaja oli onneksi mennyt, mutta porttivahti ajoi\nheidät kaikki pois. Nyt ovat he kannelleet johtajalle ja johtaja on\nsanonut soittavansa poliisille, jos se vielä uudistuu. Minua hävettää.\n\n— Niin minuakin. Tähän verrattuna on sinun tyhmyytesi oikein maukas. Ja\nminä lähdin.\n\nMutta Babyn tyhmyys ei ollut mitään minun oman tyhmyyteni rinnalla.\nEn minä tiennyt, että minun enoni on Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten\nosakkeittenomistaja ja johtokunnan varajäsen. En ole koskaan tullut\nniin nolatuksi. Sen sijaan että minun kiltti enoni olisi antanut\nBabylle paikan, sain minä kuulla enoltani, jonka kapitalistisydän oli\nsyvimpiä myöten järkytetty, että tyytyväisyys on naisen hyve ja että\nminun pitää varoa, jotta ei tuo nykyaikainen henki minuun tarttuisi.\nLakko oli hänestä mitä paheksuttavin ja palkat niin — no, se oli\nperiaatteellinen kysymys. Jos henkilökunta olisi jollakin siivolla\ntavalla anonut itselleen lahjapalkkiota, olisi hän kylläkin puolustanut\nsitä johtokunnassa, sanoi hän. Mutta se hävytön tapa, Elisabet kulta,\nse tapa — — — ja en minä missään tapauksessa voi hakea paikkaa yhdelle\nniistä, jotka sillä tavalla tekivät. Se olisi väärin tehty niitä\nkohtaan, jotka ovat menetelleet oikein. Viimemainittuja tulee rohkaista\nja johtokunnan jäsenet ovat päättäneetkin niin tehdä, antamalla\nvuoron perään heidän syödä päivällistä luonaan. Täten säästyy heiltä\njoltinenkin summa eikä yhtiölle tule kuitenkaan mitään lisämenoa.\n\nLoppuosa oli kylläkin tarkoitettu leikinlaskuksi, mutta minä oikein\ntoden teolla suutuin.\n\n— Mutta onkos teillä varaa siihen, sillä ettehän te saa muuta kuin\nkaksikymmentä prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä\näänelläni.\n\n— Ainoastaan kymmenen, Elisabet kulta, ainoastaan kymmenen, sanoi\nhän, sillä yhtiöjärjestyksen mukaan ei yhtiö saa jakaa muuta kuin 10\nprosenttia osaketta kohti.\n\n— Ei saakaan, sanoin minä, kyllä minä sen tiedän. Sen tähden te\nolettekin jakaneet kaikki osakkeet kahtia.\n\nKaiken tämän minä olin kuullut varatuomareiltani konttorissani ja\nsuureksi ilokseni näytti se vaikuttavan enoon.\n\n— Minä menen kai tädin ja Görelin luo nyt hiukan vastaanottohuoneeseen,\nsanoin minä.\n\nMennessäni katsoin enoon. Hänellä näytti olevan jotain kielellään,\nmutta hän vaikeni, nyökäytti päätään ja huokasi helpottuneena, kun minä\nsuljin oven. Voi hyvä Jumala!\n\n— Sohvanurkassa istui minun paksu, jalosukuinen tätini, lorgnetti\nkädessään. Leninginhihat ulottuivat vain puolikäsivarsiin ja hän\nkeskusteli Emmyn kanssa, joka istui suorana ja peloissaan eräässä\nhyvässä nojatuolissa ja Görel uinaili kädessään kirja, luultavasti\nsulhasen tohtorinväitöskirja, lampun luona.\n\nMinusta tuntui kuin se kaikki olisi noussut minun kurkkuuni ja veri\ntulvasi poskilleni. Seuraava tunne oli se, että teki mieleni hyökätä\ntädin kimppuun ja ilmoittaa Görelille, että hän on nauta.\n\nTäti tervehti hyväntahtoisesti ja minusta näytti kuin minä hänen\nmielestään olisin tullut sopivaan aikaan. Eihän se haitannut, että minä\nnäin miten hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka nähtävästi odotti\nsulhastaan, ei ensinkään salannut pettymystään. Minä olisin luullakseni\nsanonut jotain sopimatonta, ellei minun olisi ollut sääli Emmyä. Hän\nei tietystikään huomannut kohtauksessa koko veristä ivaa, mutta tunsi\nkuitenkin, että hän teki naurettavan vaikutuksen. Hän meni miltei heti.\nHe pyysivät minua odottamaan teetä ja sulhasta, mutta minä sanoin\nmeneväni oopperaan.\n\nKun olimme Emmyn kanssa tulleet ulos, otin hänen käsivarrestaan kiinni\nja sanoin:\n\n— Minä tahtoisin, että he kutsuisivat minutkin toisinaan, mutta tästä\nemme huoli puhua mitään niille muille.\n\n— Kun olimme tulleet Kustaa Adolfin torille, sain minä päähäni\ntoteuttaa sen, minkä olin ilkeyksissäni sanonut äsken tädille ja\nGörelille. Nimittäin mennä oopperaan. Ja sen minä teinkin. Sain 75\näyrin paikan kolmannelle riville, josta ei nähnyt mitään muuta kuin\nmuutamia puseroita ja niskakampoja tai en oikeastaan nähnyt edes niitä,\nsillä istuin silmät kiinni ja kuuntelin Lohengrinia. Musiikki vaikutti\nminun sieluuni kuten lanoliini. Se tuli pinnalta pehmeäksi. Mutta\nsisäpuolella oli, kuten aina, levottomuus ja synkkä aavistus siitä\nvälttämättömästä, joka lähestyi.\n\nOli purevan kylmä kun minä menin kotiin puolityhjiä katuja pitkin.\nTuuli puhalsi Upplannista päin ja lakasi Pohjoistullin ja Kuningattaren\nkatuja kuten kyökkipiika, ollessaan pahalla päällä. Ja marssiessani\nKuninkaanmäkeä ylös, tuntui minusta kuin olisin ollut joku rikka,\njoka tahtoo mennä kyökinovesta takaisin. Oli sellainen ilta, jolloin\nvastaantulevat herrat eivät viitsi luoda silmäystä edes naisen\nvartaloon ja jolloin parhaatkin meistä vaistomaisesti ikävöivät\nrakastajaa ja automobiilia. Koska minä en kuulunut niihin parhaisiin,\nikävöin minä sitä itsetietoisesti.\n\nJa kaikkein arveluttavin oli se, että minä sanoin itse itselleni:\nniiden hankkiminen on sinulle yksinkertaisin asia maailmassa.\n\nJos vain — — —\n\n\n\n\n13.\n\n\n4 p:nä helmikuuta, veronmaksupäivänä.\n\nKun me hiljaa ja ahkerasti pukeuduimme eilen aamulla ja palelimme,\nsillä on edelleenkin pureva kylmä ja tuli sangen kehno, keskeytti Eeva\näkkiä hiljaisuuden ilmoittamalla: tänään on tuomiopäivä.\n\n— Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko taasen maailman loppu, kysyin minä.\n\n— On jotain vielä pahempaa, kuulin Babyn sanovan toisesta huoneesta.\nÄlä koeta teeskennellä tietämätöntä!\n\n— Tänäänhän sinun täytyy maksaa vero. Vai tahdotko ehkä että\nulosottomies tulee kimppuusi?\n\n— Se riippuu siitä miltä hän näyttää, minä koetin laskea leikkiä,\nsamalla kun aloin etsiskellä avainnippuani, ottaakseni esille\nkirjekuoren palkkoineni kirjoituspöydän laatikosta.\n\nHuoaten laskin minä kymppini. Tytöt olivat oikeassa, tuntui sangen\ntuskalliselta. Minä toivoin, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu\nkun olin, että useimmat hienot rouvat eivät tiedä edes minkä näköinen\nverolippu on.\n\nEeva ja minä olimme päättäneet mennä ja suorittaa uhrimme yhdessä,\nja kello kuusi marssimme me ulos. Puotirouva seisoi portilla ja\nVaasankaupungin kodikkaaseen tapaan kysyi hän ymmärtävästi ja\nosaaottavasti hymyillen, oliko kysymys verosta.\n\n— Kiiruhtakaamme nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten\nmennään minun kustannuksellani leipuriin, tulkoon mitä tahansa!\n\nMutta kun me tulimme uhripaikalle, seisoi siellä pitkä ja ilkeämielinen\njono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.\n\nTämä on liikuttavaa, puhkesi Eeva sanomaan heleällä äänellään, niin\nettä koko jono käänsi päätään kuin komennon mukaan.\n\n— On kyllä katkeraa, että kynitään ihmiseltä hänen viimeiset lanttinsa,\nmutta että tarvitsee seisoa jonossa ja kaiken lisäksi jäätyä polviin\nsaakka, se on minusta julmaa.\n\n— Oletko koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa,\nniinkuin Englannin äänioikeusnaiset, niin kauvan kuin sinulta puuttuu\nkansalaisoikeudet?\n\n— Kyllä, jos vaan syy olisi pätevä, niin saisimme me kyllä pitkän\nlykkäyksen, mutta nyt ei siitä tulisi mitään muuta kuin että he\nottaisivat jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.\n\n— Ohoh, sanoi eräs mies meidän takanamme. Kyllä ne osaisivat\nahdistaa neitejä. Ei käy päinsä tähän aikaan mutista vastaan tässä\nkapitalistiyhteiskunnassa.\n\nEeva käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi hakkailla kysymyksessä\nolevaa miestä, samalla kuin he molemmat kovin kapinallisesti puhuen\npanivat viralta nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan\nMarxin ja Lassallen mukaan. En ole koskaan voinut kuvitella ketään\nEevan tapaista. Hän olisi aivan varmaan samalla menestyksellä soaissut\nvaltioministerin, puhumalla järkevästä kehityksestä tahi professori\nKjellenin väittelemällä kolmikamarijärjestelmästä.\n\nMutta lopulta tuli meidän vuoromme, ja kun me totisina olimme maksaneet\nropomme — niin, kelle oikeastaan? — ja tulimme ulos, huomasimme me\nBabyn — huohottavana, epätoivoisena.\n\n— Tytöt, älkää viivyttäkö minua! Minun täytyy päästä kotiin hakemaan\nverolippu ja rahaa ja jälleen takaisin, ennen kuin suljetaan! Ja minä\nen oikein tiedä missä ne ovat.\n\n— Niin, enkä minäkään, sanoi Eeva, mutta minä löysin sinun\npapintodistuksesi eilen Hjalmar Söderbergin Gertrudin välistä.\n\nMutta tätä ei Baby enään kuullut, hän oli jo monta hevosenpituutta\nedellämme.\n\n— Tiedätkö mitä, sanoin minä. — Me emme menekään leipuriin. Mutta me\nostamme neljänneskilon kahvia ja muutamia wienerleipiä, ja sitten\nsytytämme me spriikeittiön ja panemme juorupannun tulelle ja kun\ntoiset tulevat näytämme heille, että mekin voimme kantaa kohtalomme\nfilosoofeina.\n\n— Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipää elämänsä katkerina hetkinä,\nkysyi Eeva.\n\n— Minä luulen, että hän meni rakastajattarensa luo. Me menemme\nkuitenkin sen sijaan Berlinin leipuriin.\n\nKun tytöt tulivat kotiin, kohtasi heitä juorupannun leppoisa\nkiilto, ja kaakeliuunissa paloi hauskasti Eevan joululahjalaatikko.\nKahvipannu porisi spriikeittiöllä ja leipäkorissa oli täsmälleen\nkahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi\nkaupanpäällisiksi, kun leipurineiti kuuli, että me olimme olleet veroa\nmaksamassa. Emmynkin kasvot kirkastuivat ja Baby alkoi heti laulaa\nlempiballaadiansa:\n\n    Kaunis kuin kevätpäivä\n    Lämmin kuin kesäpäivä\n    Ompi ruotsalaisen raittiusmiehen tykyttävä sydän...\n\n— Mutta hiljaa, Jumalan tähden Baby, sanoin minä.\n\n— Kuinka sinä sanot Jumala, kun sinä kuitenkin vain tarkoitat notaria\nja notarin mammaa, sanoi Baby nuhdellen ja katsoi silmät pyöreinä\nminuun. Sinä olet muuten niin ihastuttava, mutta sinä käytät yhtä päätä\nväärin Jumalan nimeä, niin että minä oikein pelkään, kuinka sinun tulee\nkäymään. Kuinka sinä olet voinut ruveta Jumalan nimeä väärin käyttämään.\n\n— Sen tein minä kun lakkasin uskomasta Häneen, kultaseni, sitä paitsi\non se minulta hyvin pahasti, erittäinkin kun tiedän, että se loukkaa\nsinua. Kuka tarjoo kahvin: minun korviini kuuluu ikään kuin se olisi jo\nvalmista!\n\nMutta ei edes kahvi voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeampiin\nasioihin. Hän oli aivan kiihtynyt tuon verokuitin vuoksi ja sitten tuli\nmuuta vielä lisäksi.\n\n— Tämä elämä on sentään niin raskasta, vai kuinka, sanoi hän.\n\n— Ei se helppoa ole, sanoin minä.\n\n— Toisinaan täytyy oikein ajatellakin, sillä maailmassa on niin paljon\neriskummallista ja väärää, josta ei mitenkään tahdo päästä selville.\n\n— Ei tahdo päästä, Jumala paratkoon, sanoin minä, kokonaan unohtaen\nBabyn äskeisen varoituksen, ja silloin ei pidäkään mitään ajatella.\nEeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella.\n\n— Anna lapsen ajatella, sanoi Eeva päättävästi ja kuumensi vanhaa\nleipää lampun päällä. — Minun mielestäni ihmisen pitää ajatella, ainoa\nmeistä neljästä on Eeva, joka kykenee siihen, mutta hänenkin kykynsä\nloppuu silloin kun hän on pakotettu maksamaan kunnallisveroja ilman\nettä hän voi pienimmälläkään tavalla vaikuttaa siihen, miten nämä\nrahat tuhlataan. Ja minkä tähden, Herra siunatkoon, niitten, jotka\neivät kykene mitään ajattelemaan, pitää olla juuri kahdeksanluokkaisen\noppikoulun käyneitä tyttöjä. Katsoppas vain työläisiä. Etkö sinä luule,\nettä ne ajattelevat, sekä miehet että naiset ja sitä paitsi he toimivat\nmyös.\n\n— No emmekö me sitten toimi?\n\n— Toimimme kylläkin, mutta näetkö sinä mitenkä se käy. Yhtähyvin voisi\njärjestää Tukholman issikkahevoset. Ei meillä ole niinkään paljon\nyhtenäisyystunnetta kuin niillä. Niillä on sentään joku ystävällinen\nsana sanottavana toisilleen, kun ne tapaavat toisensa. Mutta meillä!\nVoi helvetti!\n\nMinä katsoin Emmyyn. Hän oli kasvoiltaan vallan valkoinen ja syvästi\nloukkaantunut.\n\n— Mutta sinä poltat itsesi, Eeva, sanoin minä. Joka oli kylläkin aivan\noikein, sillä ranskanleipäkin oli jo vallan musta altapäin.\n\nEmmy nousi ylös.\n\n— Kyllä se on parasta, että minä sanon nyt sen heti paikalla. Minä aion\nmuuttaa ensi päivästä huhtikuuta yksistäni asumaan, virkkoi hän ja meni\ntoiseen huoneeseen. Minä seurasin häntä.\n\n— Särkeekös sinun selkääsi taas, Emmy?\n\n— Sitä särkee aina, niin kuin tiedät. Mutta usein on vielä pahempaakin.\n\n— Voinko minä auttaa sinua?\n\n— Ei kiitos! Minä otan pulverin ja menen sänkyyn. Katsoimme toisiimme\nminun ulostullessani.\n\n— Se viittaa vähän maailman loppuun päin, sanoin minä.\n\n— Oh, Balder ei ole vielä kuollut, vastasi Baby ja katsoi\nrakastettavasti minuun.\n\n— Mutta nyt ammuin minä nuolen, deklameerasi Eeva ja viskasi lämpimän\npuolipalaneen ranskanleivän minun polvelleni.\n\n— Mutta illalla, ennen kuin me olimme tulen sammuttaneet, hätkähdin\nminä yhtäkkiä tuntiessani, että joku hellästi ja varovaisesti\nkosketteli minua. Se oli Baby, joka asetti suunsa aivan minun korvaani\nja kuiskasi:\n\n— Mutta uskothan sinä kuitenkin Jumalaan, Pegg?\n\n— Uskotkos sinä, kysyin minä ja heitin peitteen hänen ympärilleen.\n\nHän painautui aivan minun likelleni ja pani kätensä minun kaulalleni.\n\n— Uskon kyllä, kuiskasi hän hiljaa, niin hiljaa, että minä tuskin\nkuulin sitä. Minä uskon, kuten minä olen aina tehnyt, jokaikiseen\nkirjaimeen koko pipliassa, Pegg, enkä minä ymmärrä kuinka minä voisin\nuskomatta olla. Mutta etkös sinäkin usko?\n\n— En minä voi sitä tehdä, Baby. En ole pitkään aikaan voinut.\n\n— Mutta miltä se tuntuu, kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole\nedes äitiä.\n\n— Yksinäiseltä kylläkin, Baby, mutta täytyy luottaa itseensä. Mutta\nminä en kertonut Babylle mitenkä surullista se minun mielestäni oli.\n\n— Mutta etkö sinä luule uudelleen voivasi ruveta uskomaan, Pegg?\n\n— En tiedä, Baby kulta, mahdollisesti silloin kun minä tulen vanhaksi\nja pelkään kuolevani.\n\n— Niin minäkin luulen, sanoi Baby mieli keventyneenä ja suuteli\nminua. Sinä olet aivan liian rakastettava joutuaksesi kadotukseen.\nAjatteleppas, että sinä kuitenkin voit olla niin herttainen.\n\n— Ei mutta, sanoin minä, nyt sinun täytyy mennä nukkumaan, pikku\nraukka, sinä kylmetyt muuten.\n\n\n\n\n14.\n\n\nAina vaan helmikuussa.\n\nGörel on miehensä kanssa Nizzassa. Ja minä olin kaikkea sitä\nhommaamassa Grand Hotellissa.\n\nMinä olin oikein kutsuttu, vaikkakin minulla oli suuria epäilyksiä\nsellaisten mailmallisten huvien suhteen, sillä ajat ovat huonot. Ja\nvaikkakin se oli sellainen tilaisuus, kun toisen häät, ei tuntunut\nolevan ollenkaan oikeutettua sinne mennä, sillä lakkokin oli onnistunut\nhuonosti ja Baby oli leipurissa Stuurekadulla ja öljy oli noussut 18\näyriin litralta.\n\nMutta liitto oli päättänyt, että minun täytyy mennä, ja vaikka minä\nselitin, että minulla ei ole pienintäkään halua esiintyä noitten\nloistavain, ylhäisten, seurapiireihin kuuluvain kanojen joukossa,\nminä kun olin vain köyhä sukulainen, jonka paras vaate oli uudestaan\nsilitetty musliinihame sekä kaulan ympärille pantava, pari kertaa\npantattu ja uudelleen lunastettu samettinauha kultasydämineen,\nvastasivat he, että pukuni suhteen saisin olla aivan rauhassa.\n\n— Kyllä sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, minä takaan sen Liiton\nkunnian kautta.\n\n— No et sinä ainakaan siitä paljoa pantissa saisi, vastasin minä\nepäillen.\n\n— Älä epäile vaan usko pois, kehoitti Eeva, se kyllä järjestyy, ellet\nsinä vain ole itsepäinen vaan suostut lainaamaan kuten me muutkin\nteemme, silloin kuin joka toinen vuosi on jokin juhlatilaisuus.\n\nJa aivan oikein. Päivää ennen häitä tuli Baby kotiin mukanaan silkkinen\nalushame, jonka hän oli lainannut en tiedä keneltä, ja Eevalla oli\npitkä komea liina, jossa oli pitsejä, ja viuhka. Itse olin minä\nostanut parin ihania, pitkiä hanskoja ja säästänyt niin paljon että\nolin saanut myös tukkaani pienen kultaperhosen.\n\nGerda, se joka itselleen rakastajaa haluaa ja joka pitää äärettömästi\nvaatetusseikoista, tuli, kiltisti kyllä, meille eräänä iltana ja hänen\nkanssaan neuvoteltiin heti myös näistä. Hän on suorastaan nero ja voi\nvielä tulla erinomaiseksi ompelijaksi, jos vain jättää konttorialan.\n\nKaikki tytöt auttoivat minua pukemisessa ja kuitenkin kävi niin\nhullusti, että Eevan täytyi neuloa nappi minun leninkiini vielä sen\njälkeen, kun olin jo puettu, enkä minä sitä huomannut ollenkaan\nennen kuin oli vaatteet ylläni. Ja nyt en pääse ensinkään naimisiin,\najattelin enoni vaunuihin mennessäni. Lähtiessäni oli Liitto minua\nsuudellut ja sanonut kehottavasta »Voi voi kun sinä olet herttainen;\nkoeta nyt saada sopiva henttu sieltä ja ajattele meitä sitten kun tulet\nGrand Hotelliin!» mutta siitä huolimatta olin minä sangen liikutettu ja\ntuntui tuskalliselta.\n\nKiusallista oloa ei kestänyt sentään kauvaa, kello 11 olin jälleen\nkotona.\n\nKoko Liitto tuli eteiseen yöpuvuissaan ja sanoi:\n\n— No?\n\n— Häät, sanoin minä ärsyttävästi, ovat naurettavia, kiusallisia\ntilaisuuksia. Onhan minulla sentään se lohdutus, vaikka en pääsekään\nnaimisiin, ettei tarvitse semmoista komediaa sietää.\n\n— Minä olen samaa mieltä kuin sinä — teoreettisesti, sanoi Eeva. Mutta\najatteleppas sen sijaan:\n\n    »Kun kaksi kuuluu toisilleen ja muut ei siitä tiedä\n    Ei heillä kotia ei perhettä ei arkisuruja.»\n\nBabyn silmät loistivat hänen kuullessaan Levertiniänsä ja hän lausui:\n\n    »Kun lankes hämy kesä-illan vieno,\n    hää-illan hauras, hento valkohuntu,\n    mi kattoi kaupungin kuin kudos hieno,\n    ol' ikkunoissa heillä lemmen tuntu,\n    he kodittomat lempi toisiaan,\n    sen peittivät he muilta päällä maan,\n    mies yksinäinen, yksinäinen nainen,\n    salainen matkaseura samoovainen.»\n\nBaby, joka pariin kuukauteen ei ollut puhunut muista kuin yleisistä\nasioista, oli yhtäkkiä tullut runolliseksi. Hän istui sohvansa\nkulmassa mykkyräisissään, paidan lieve vedettynä yli paljaitten\njalkojen ja tukka hajallaan. Kun minä käännyin katsomaan häntä,\nhuomasin minä hänen sulkeneen silmänsä, mutta hänen suunsa hymyili\nja hän oli niin onnellisen näköinen. Ja minä luulin kuulevani\nhänen hiljaa tanskankielellä kuiskaavan: »Oi ihmiset — — —.» Baby\npuhuu aina tunteellisena ollessaan tanskaa. Milloin se on jotain\nBlicher-Clausenilta, milloin Ingeborg Maria Sickiltä.\n\nMinä kyllä pidän Babysta, mutta nyt juuri inhoitti hän minua. Mutta\nkun Eeva alkoi kerrata: »he kodittomat lempi toisiaan —» sekottaessaan\nvademekumia vesilasiin, tipahuttaen pisaran jokaisen korostuksen\nkohdalla, en voinut enää pysyä vaiti.\n\n— Älkää ensinkään olko olevinanne epämoraalisia, sanoin minä. Sinä olet\nkuitenkin samanlainen raukka kuin me muutkin, joka olisit mahdottoman\niloinen jos joku tahtoisi rehellisesti naida sinut, ettei sinun\ntarvitsisi pitää nimenäsi Gustafsonia ja että saisit nukkua niin kauvan\nkuin tahtoisit aamusilla.\n\nAinoat kerrat elämässään on Eeva ollut äänettömänä silloin kuin hänen\nsuussaan on vettä, ja juuri silloin olen minä aina koettanut ilmoittaa\nhänelle sisimmät ajatukseni. Silloin tanssii hän tavallisesti hurjasti\nympärilläni ja uhkaa hammasharjalla aivan tukehtumaisillaan, kunnes\nvihdoinkin saa sanoja suustaan. Mutta silloin.\n\n— _Kuinka sinä sen tiedät_, että kukaan sitte ei tahdo? tiuskasi hän\nvihdoin.\n\nBaby heräsi.\n\n— _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.\n\n— Se on vain roskaa Baby, sanoin minä ylhäisesti. — Mutta ettehän te\nole vielä kysyneet mitään häistä.\n\n— Oliko siellä kauniita naisia? Oliko niillä kauniita vaatteita?\nsanoi Eeva, ja minä huomasin hänen olevan iloissaan päästessään\neheänahkaisena pakoon äsken tapaturmassa lausumaansa tuhmuutta.\n\n— Missä on kauniita naisia, siellä on aina myös vielä kauniimpia\nvaatteita, sanoin minä, ja siellä oli kumpiakin. Mutta kaikki ne oli\nniin kuivia kuin tapeetit. Minä oikein ihmettelin kuinka me, joilla\nei ole aikaa edes kunnolleen kynsiämme hoitaa, vielä vähemmän aikaa\najatella korkeampia asioita, keskimäärin kuitenkin olemme paljoa\nhuvittavampia ja hauskempia. Ja niin me olemme. Minusta me olemme\noikein miellyttäviä ja vilkkaita. Jota ei suinkaan voi sanoa kaikista\nnaisista.\n\n— Niin kyllä, sanoi Eeva ajattelevasti. Mutta sanoppas se muille.\nKonttoristit! Ihmisten mielestä ne eivät ole muuta kuin tärkkikaulus,\nvahakangashihat, mustetahroja, ikävyyttä ja epänaisellisuutta. Me\nolemme ruusuja, mutta ruusuja, jotka kukkivat pimeässä. Mutta jos\nihmiset tietäisivät miten meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja\nvaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, niin hakisivat he\nmeitä kovastikin.\n\n— Niinkös luulet? sanoi Baby hieman painokkaasti.\n\n— Tietysti minä luulen niin. Minun mielestäni konttoristina harjaantuu\näärettömän hyvin avioliittoon. Paljoa paremmin kuin perhetyttönä. Sillä\nperhetytöt ovat aina sentään hieman semmoisia ja tämmöisiä.\n\n— Olet sinäkin kapine, joka et tuohon elettyyn ikääsi vielä tiedä, että\nmiehet juuri semmoisia tahtovatkin — sanoin minä häntä ärsyttääkseni.\nEtkö sinä pikkuinen nautaraukka tosiaan tiedä, että miehet rakastavat\njuuri sellaisia naisia, jotka eivät osaa edes oikealta puolelta nousta\nraitiovaunuun, eivät osaa muuttaa vaunua kun pitäisi mennä toiselle\nlinjalle eivätkä osaa panna omia tavaroitaan pakaasiin?\n\n— No ei juuri minulla ole semmoisia kokemuksia, sanoi hän hieman\nsalaperäisesti hymyillen, jonka vuoksi minä rupesin ajattelemaan, että\njotain kenties oli tapahtumaisillaan. Ajattelin jo kysyäkin, mutta\nsitte tuumasin: kuuleehan sen myöhemminkin.\n\nSitten hän yhtäkkiä siirtyi aineesta toiseen.\n\n— Olikos serkkusi kylläkin tyyriissä kapselissa?\n\n— Sinähän puhut aivan kuin hän olisi puolen grammaa aspiriinia,\nvastasin minä. Oli kylläkin, voit olla vakuutettu siitä! Laskeppas\nmeitin kaikkien tämän kuukauden palkat yhteen, niin tulee noin puolet\nsiitä mitä kapseli maksoi.\n\n— Itkusteliko se?\n\n— Itkusteli kylläkin ja hänellä oli niin ihastuttava nenäliina, joka\noli ollut minun muorillani ennen vanhaan. Eikös se ollut kuolemansynti?\nTietysti minä olisin perinyt sen. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen\najan.\n\n— Ettes häpeä puhuessasi semmoisesta, sanoi Baby. Olikos hyvää ruokaa?\nJoitko paljon samppanjaa? Kun tänään kolmatta ateriaa syödessämme taas\najoimme vain pelkkää leipää mahaamme, ajattelimme me sinua.\n\nIkkunalla olikin, Dagens Nyheterin päällä, leipäkori, voirasia ja\npari tyhjää putelia, ja kun minä sitä kaikkea katselin ja muistelin\nkristallisten samppanjalasien kilinää, tuntui hiukan liikuttavalta.\n\n— Oh, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä? Ja voileipä? Taikka\nedes kappale leipää? Minä tahdon syödä ruokaa, joka minulle kuuluu.\nEnkä minä niiltä roskilta kadehti heidän tryffeleitään ja timanttejaan.\nMinä kyllä tyydyn itseeni ja kohtalooni ja pilsneriini.\n\n— Ei olekaan muuta kuin yksi pullo olutta, sanoi Baby ovelta pullo\nkädessä. Ja puolet ranskanleivästä voit saada, mutta et enempää, sillä\ntoinen puoli täytyy säästää huomiseksi.\n\n— Mutta et sinä ole vielä sanaakaan sanonut herroista, sanoi Eeva.\n\n— Sokerit pohjalla. Ajatteleppas! Minut esitettiin siellä viimekesäisen\nhenttuni kanssa. Meillä oli oikein hauskaa.\n\n— Vieläkö hän ihaili sinua?\n\n— No mahdottomasti. Vallankin kun minä esiintulleesta syystä tulin\nsanoneeksi rakastavani toista.\n\n— Päällikköäsikö?!\n\n— Ja hänen mielestään oli silloin sopiva tilaisuus alottaa uudelleen.\n\n— No alotitteko te?\n\n— Alotimme. Minä sanoin hänelle etten ollenkaan hänestä välitä ja\nhän selitti minulle, että minä välitän kaikista miehistä, jopa\nsemmoisistakin, jotka ovat minua ennen rakastaneet. Mutta minä\nsanoin, että hänen ei sentään tule toivoa mahdottomia. — Eikö teillä\ntosiaankaan ole enään leipää?\n\n— On kyllä, jos sinä vaan sitte lupaat mennä aamulla aikaiseen puotiin,\nennenkuin minä kotoa lähden, sanoi Baby, voit kyllä saada minun\nsuurusleipäni, ja meni vuoteestaan lattialle, hyräillen:\n\n    »sinä olet mun ja minä olen sun\n    ja kukaan ei sitä tiedä — — —.»\n\nEeva ja minä katselimme hänen jälkeensä. Hän on sentään liian sievä\nollakseen leipurissa, ajattelimme me. Samassa huusi Emmy minua ja minä\nmenin ulos.\n\n— En viitsinyt sinulta niittenkään aikana kysyä, mutta _mitä_ sinun\ntädilläsi oli päällänsä?\n\nJa minun täytyi, vaikka olinkin väsynyt, istua kertomaan Emmyn\nneuloessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja väsyneet kasvonsa minuun päin.\n\n— Katsos, nyt on minun tyynyni valmis, sanoi hän. Opi kärsimään\nvalittamatta! Ja huomenna menen lääkäriin. Eilen maksoin sairaus-\nja hautausapukassaan koko neljännekseltä. Kaikki on siis hyvin nyt;\najatteleppas että sinun tätisi, joka on niin paksu, viitsi panna\npäälleen niin vaaleata pukua!\n\nKun vihdoin olimme päässeet sänkyyn, ja Eeva ja minä olimme\nkahdenkesken, sanoi hän:\n\n— Pegg, elä suutu, mutta kun sellaisella tytöllä kuin sinä olet, on\nikävää häissä, niin on se vain sentähden, että se, josta sinä pidät, ei\nollut muassa.\n\nMinä hätkähdin, niinkuin ihminen aina tekee jos joku tietäen tai\ntietämättään osuu oikeaan.\n\n— Hyvin paljon niitä, joista minä pidän, oli sieltä pois, sanoin minä\nlyhyesti. Mutta itsekseni kuitenkin tiesin hänen olevan oikeassa.\nTiedän kyllä asioiden kehittyneen siihen suuntaan että minä, kuten\nmaapallokin, lainaa lämpönsä muualta.\n\n— Pegg, varo vain, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä\njotain on. Sinä olet niin muuttunut.\n\n— Niinkuin monet muutkin.\n\n— Niin kyllä. Niinkuin monet muutkin. Mutta ei samasta syystä.\nMinun mielestäni voi konttoristi, jonka päällikkö on tullut hänen\njumalakseen, lähettää kotiinsa terveisiä. Minä olen tässä ammatissa\nollut enemmän aikaa kuin sinä.\n\n— Kaikesta päättäen oletkin, sillä en minä ymmärrä yhtään sanaa siitä,\nmitä sinä puhut.\n\n— Kyllä sinä ymmärrät! Mutta jos tahdot kuulla suoraa puhetta, niin\nvoin minä sanoakin, että hyvinkin moni konttoripäällikkö tahtoisi\nsangen mielellään liittää perhejuttuihinsa nuorten ja kauniitten\nkonttorityttöjensä elämäkertoja.\n\n— Jos sinä tarkoitat minun päällikköäni, niin voin sinulle ilmoittaa,\nettä hän ei ole naimisissa, sanoin minä.\n\n— Mutta ei sinusta siitä huolimatta tule koskaan hänen rouvaansa, sanoi\nEeva. Hänen tuleva rouvansa, joka tulee hänen rouvakseen silloin kun\nhän harppaa viiskymmenluvulle, mahtaa nykyään olla Sveitsissä jossain\nhienossa täysihoitolassa ja sen papalla pitää olla talo Rantatien\nvarrella.\n\n— Aina sinä olet yhtä viisas, sanoin minä.\n\n\n\n\n15.\n\n\nEmmy ei mennytkään lääkärin luo. Mutta lääkäri tuli hänen luokseen.\n\nJa kun hän oli järjestänyt kotinsa, lopettanut tyynyompeluksensa,\nmaksanut kaikkiin sairasapukassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla\nsairaaksi, niin samassa olivat myöskin hänen voimansa lopussa. Aamulla\nemme enää voineet saada häntä sängystä pois. Hän makasi siinä aivan\ntahdottomana, toisinaan vain hieman vaikeroiden selkäsärkyään.\n\n— Meidän pitää lähettää lääkäriä hakemaan, sanoi Eeva.\n\n— Niin kyllä, sanoin minä, mutta sehän on kallis juttu. Eikö sinunkin\nmielestäsi olisi syytä odottaa huomiseen, kenties hän voisi silloin\nitsekin mennä lääkäriin.\n\n— Minähän puhunkin meidän tohtoristamme, vastasi Eeva, eikä se mitään\nmaksa. Eeva oli oikein ihmeissään, etten minä niin yksinkertaista asiaa\nhoksannut. Etkö sinä sitten tiedä kuka meidän lääkärimme on.\n\n— En.\n\n— Sehän on hullunkurista. Hän oli Tukholman kiltein lääkäri. Meitä on\nsuuri joukko, jotka aina menemme hänen luokseen, kun meitä jokin vaivaa\nja hän sanoo, ettei hän meiltä, jotka olemme köyhiä konttorityttöjä,\nota yhtään mitään. Minä soitan hänelle ja sinä voit kai olla kotona ja\nottaa hänet vastaan.\n\nNiin minä olinkin, ja hän tuli siinä puoli yhdeksän ajoissa. Minä\naukaisin eteisen oven hänelle juhlallisesti ja hartaasti, jonka hän\ntoivoakseni huomasikin. Minua aivan hämmästytti, että hän oli vallan\ntavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka aivan ilmaiseksi antoi meille\njotain, vaatimatta siitä hyvästä meidän työtämme, tai mitään muuta\nhyvää! Joka aivan omasta alotteestaan ajatteli, että meillä oli\nvaikeuksia ja puutetta ja vaivautui meidän tähtemme. Hänen täytyy\nolla aivan erikoinen ihminen. Mutta minusta tuntuu niin hyvältä, että\nsemmoinen ihminen on olemassa, ja aina katkerana ollessani tulen minä\najattelemaan häntä.\n\nHän tutki Emmyä kauvan. Minun täytyi vastailla tohtorin kysymyksiin,\nsillä Emmy ei jaksanut. Tulos oli, että hänet täytyy heti viedä\nSabbatsbergiin leikattavaksi. Selkäsärky oli ollut jonkun\nvaarallisemman taudin oire.\n\n— Tämä on kylläkin ikävä tapaus, mutta ei mikään tavaton, sanoi\ntohtori. Se tulee tuosta luonnottomasta paikallaan istumisesta, johonka\nnaisen ruumis ei ensinkään sovellu, ja sitte liikarasituksesta ja\nheikosta ruuasta. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt tulla minun luokseni.\nMinä en voi ymmärtää, miksi hän on sitä viivytellyt, sillä kaikesta\npäättäen on hän siitä paljon kärsinyt.\n\nMinä kyllä sen tiedän, ajattelin minä.\n\n— Tuleeko hän koskaan terveeksi, mitäs tohtori siitä luulee?\n\nHän sanoi ettei hän uskalla sanoa siitä yhtään mitään. Ja sitten katsoi\nhän minuun ja lausui:\n\n— Ei neiti itsekään niin erikoisen virkeä ole.\n\n— Herran tähden, sanoin minä, minähän olen vasta vähän aikaa ollut\ntässä toimessa, niin että minulla ei ole oikeutta olla pienimmässäkään\nmäärässä heikko.\n\n(Mutta minulla on kylläkin jo ammattisärky selässä. Se tuntuu vallankin\nsilloin kun olen liian paljon kirjoittanut koneella.)\n\n— Hoitakaa ajoissa itseänne kuitenkin, sanoi tohtori hieman käskevästi.\nSillä, uskokaa minua, muuten ette kestä kauvan.\n\nMinä kohautin olkapäitäni.\n\n— Ei se mitään tee.\n\n— Moni nuori tyttö on vastannut minulle siten, sanoi hän hiljakseen\nsellaisella äänellä kuin jos minä olisin ollut pieni lapsi.\n\n— Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa. Eikö teillä ole minkäänlaista\nelämänhalua? Ilman sitä ei ruoka sula, kuten ehkä tiedätte.\n\n— Oh, sanoin minä, meidän ruokamme sulattamiseen ei niin varsin paljon\nelämänhalua tarvita.\n\nNyt täytyi minun tehdä selkoa hänelle mitä me oikein söimme: kahvia ja\nvoileipiä, suklaata ja voileipiä, päivällistä talouskoululla, teetä eli\nolutta ja voileipiä.\n\nHän hämmästyi ja päivitteli, selitti minkälaisen ruokajärjestyksen\npitää olla ja lupasi kirjoittaa asiasta sanomalehtiin. Luullakseni\npuhui hän myös jotain tulevasta sukupolvesta, eli oli hieman\ntunteellinen. Kun hän poistui, tunsin minä saaneeni yhden ihailijan\nentisten lisäksi. Minä toivon, että taivasta varten pitää koota\naarteita.\n\nNiin joutui Emmy Sabbatsbergiin ja jälleen tuli Liittoon jonkinlainen\nkaipauksen sekainen sopusointu. Me käymme häntä tervehtämässä niin\nusein kuin voimme, sillä hän on vielä liian heikko voidakseen tulla\nleikatuksi. Minua hirveästi pelottaa ajatella hänen kohtaloansa.\nSen jälkeen kuin olin tohtorin kanssa puhunut, tuntuu minusta kuin\noma kohtaloni olisi kenties samanlainen. Se on tietysti vaikeata.\nMinun oma elämäni näyttää minusta niin tärkeältä ja oikein elämisen\narvoiselta. Ajatus kuolemasta rasittaa minua kylmän varjon tavoin ja\ntoiselta puolen taas tunkee esiin halu elää hieman voimakkaammin ja\nnopeammin tästä lähtien. Minä lasken vuosiani ja minulle tulee niin\nsanomaton halu painaa elämääni sydäntäni vastaan, vaikka se olisi\nminulle turmioksikin. Se on aivan sama miten käyttäydyn, kolmenkymmenen\nviiden ikäisenä olen kuitenkin pakoitettu menemään lopen kuluneena\nSabbatsbergiin.\n\nJa juuri ollessani tässä välinpitämättömässä tunnelmassani, olen\npakotettu sanomaan itselleni, että minä olen rakastunut häneen ja että\nhän sen tietää. En ymmärrä, miten se on niin pitkälle mennyt, enkä\nmyös tiedä miten voi olla rakkautta, johon ei yhdisty mitään etuja\neikä toivomuksia. Tiedän vain sen, että näin on aivan sietämätöntä\nolla ja että elän ainaisessa jännityksessä. Yhäti on kaikenlaisia\nkohtauksia, joita ilman tilinpäätös olisi tapahtunut paljoa nopeammin.\nNyt se tapahtui vasta eilen. Olin siellä eilen iltapäivällä, kuten\ntavallisesti, ja tuomari oli myös. Ja kun minä lopultakin sain\nselville, että tilinpäätökseni oli oikein, hyppäsin ylös ja aloin\nriemuissani laulaa:\n\n    Tulipa valmiiks' kuitenkin\n    Vaikka se kauvan kestikin.\n\nSilloin näin yhtäkkiä hänen seisovan ovella ja minä peräännyin\nvaistomaisesti seinää vasten. Seisoin siinä sitten hiljaa ja katsoin\nhäntä silmiin ja ajattelin nopeasti mutta kuitenkin selvästi: _nyt kävi\nhullusti_, sillä minä olen kuitenkin suuri raukka.\n\nSiihen aikaan kuin minun äitini oli nuori, oli paljoa helpompi\nselviytyä miehistä ja heidän rakkaudestaan. Siihen aikaan\nmerkitsi käden vyötäisille paneminen kihlasormusta, suudelma oli\nkihlausilmoitus, eikä silloin tytöstä välitetty paitsi jos hänestä\ntykättiin.\n\nJa nyt!\n\nSanaakaan sanomatta otti hän minut syliinsä ja suuteli minua, enkä minä\nvoinut ääntäkään päästää, vielä vähemmin tehdä mitään liikettä. (—\n»Sitten minä kyllä hänelle sanon, sitten — — —.»)\n\nSitten otti hän minut, edelleenkin sanaa sanomatta, huoneeseensa ja\nasetti minut matalalle nahkatuolille, mutta itse istui hän tuolin\nnojalle käsi minun kaulani ympärillä.\n\n— Antakaa minun mennä, sanoin minä veltosti.\n\n— Vai niin, sanoi hän lihastakaan liikuttamatta, nyt!\n\nHänen äänenpainossaan oli sellainen varmuus, että se kiukutti minua, ja\nse, tavallisen moraali näkökannan mukaan, tilapäisesti pelasti minut.\n\n— Niin juuri, sanoin minä. — On turhaa olla sentään vielä noin varma.\n\n— Jo ensi hetkestä olen ollut sinusta varma! sanoi hän kiusoittaakseen\nminua.\n\nMinä muistin hänen kerran sanoneen, että hänen oli äärettömän\nhauskaa nähdä minua silmät vihasta välkkyvinä ja siksi minä nauroin\nniin kiusoittavasti kuin mahdollista ja koetin nousta ylös.\nMutta koettakoonpas vaan kuka hyvänsä nousta matalasta, nahalla\npäällystetystä tuolista ylös, kun toinen, joka on vahva, istuu vieressä\neikä laske! Nyt täytyy käyttää kieltään, ajattelin minä, mutta\nhuutamaan minä en rupea ennenkuin ei mikään muu auta.\n\nJa koko ajan tiesin, että lopputulos ei riipu hänestä vaan minusta,\nvaikkakin näytti siltä kuin hän olisi tilaisuuden herrana. Mutta minä\nhullu kun rakastin häntä.\n\nKuinkahan monta kertaa olen nähnyt painettuna fraasin: tahdotko tulla\nvaimokseni? Usein olen ajatellut, että mahdetaanko sitä käyttää niin\nmonta kertaa todellisuudessakin, mutta nyt se tapahtui kuitenkin, t.s.\nei sentään juuri niin, sillä hän jätti tahallaan pois sanan vaimo.\n\nMinä ravistin päätäni.\n\nSe ei ensinkään vaikuttanut häneen.\n\n— No miksei sitte? sanoi hän hieman ylimielisesti.\n\n— Minulla on siihen pikkuinen hassunkurinen syy, sanoin minä. Te ette\nrakasta minua.\n\n— Oh! Sanoi hän. — Sitä minä juuri odotinkin. Mutta entä jos minä nyt\n»rakastaisin» teitä?\n\nHän lausuu sen tekosanan aina selvin ja halveksumista osottavin tavoin.\n\n— Jos te sen tekisitte, sanoin minä, niin olisin luullakseni valmis\nkaikkeen!\n\n— No mistäs sinä tiedät, että minä en sitä tee?\n\n— Siitä että te kohtelette minua niinkuin kohtelette, sanoin minä. —\nNiin ette te silloin koskaan tekisi.\n\nSamalla minä huomasin kuinka asia oli ja se varmuus herätti minun\nnaisellisen ylpeyteni.\n\n— Jos minä rakastaisin (taas sama äänenpaino) teitä, niin te tekisitte\nsiis sen, mitä minä silloin teiltä en pyytäisi? sanoi hän. — Vai\nkuinka? On sekin johdonmukaisuutta. Te pyristelette. Ette pysy asiassa.\nOlette yhtä arka kuin muutkin. Taikka — kenties se on vain sotajuoni.\n\nSe oli ainoa minkä minä voitin. Hän ei ollut vielä koskaan suonut\nminulle sentään niin pientä arvonantoa. Rohkeuteni petti minut.\n\n— Antakaa minun mennä, sanoin uudelleen, mutta jonkun verran\nsurkeammalla äänellä.\n\n— Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi. Ei ollut mitään esteitä. —\nMutta oli kuitenkin, sillä juuri noustessani huomasin, että hänen takin\nhihassaan oleva nappi oli tarttunut tukkaani.\n\n— Katsokaas nyt, sanoi hän, te olette kuitenkin minuun kiintynyt.\n\n— Minulla on aina ollut huono onni, vastasin minä ja nauroin vastoin\ntahtoani. — Minä kiinnyn helposti kaikenlaisiin hirviöihin, jotka eivät\nole sen arvoisia, että niistä ensinkään välittäisi.\n\n— Kiitos, sanoi hän.\n\n— Ei mitään, vastasin minä helpottuneena ja menin ovea kohti.\n\n— Ettekö te edes hyvästi sano?\n\nMinä käännyin ympäri. Hänen äänensä oli väsynyt ja hänen katseessaan\nnäkyi ainakin pettymystä ja hellyyttä.\n\nJa silloin minä tein sen.\n\nMinä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä.\n\n— Elisabet, minähän tiesin sen.\n\nEn tiedä, miten kauvan me siinä seisoimme, lopuksi kuiskasi hän jotain\nminun korvaani, ja se teki minut aivan kylmäksi sellaisesta pelosta,\njollaista en ollut ennen tuntenut.\n\nJa minä pakenin, ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, aivan ajattelematta\nja kiihtyneenä.\n\nMenin sitten kotiin vapisten kuten galvaniseerattu sammakko ja\najattelin.\n\n— Mitä minun nyt pitäisi tehdä?\n\nJa mielessäni näin hänen menevän automobiilissaan jonnekin pelaamaan\npokeria ja ajattelevan: nyt ei minulla ole siinä suhteessa muuta vaivaa\nkuin olla hiukan kärsivällinen, niin — — —\n\nMutta kesken kaiken en kuitenkaan voinut olla sitte illalla nauramatta\nEevalle. Hän käveli kuten unissa ympäri huonetta huomaamatta minua ja\najattelematta missä oli tai mitä teki.\n\n— Eeva! sanoin minä lopuksi. — Herää. Silloin hyppäsi hän ylös ja\nkatsoi minuun silmät suurina.\n\n— Ripustanko minä sinun leninkisi naulaan vai...?\n\n— Kiitos, sanoin minä vavisten. — Ei tarvitse, mutta istu tänne minun\nsänkyni viereen ja anna minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen\nniin onneton ja jos minä tästä onnellisesti pääsen, on se vain sattumus!\n\n\n\n\n16.\n\n\nNeljäntenätoista, mutta kylmänä päivänä maaliskuuta.\n\n— No nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.\n\n— Sitä minä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.\n\nHän meni oven luo ja sulki sen.\n\n— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä aion lähteä pois\nhautaustoimistosta.\n\n— Mutta mihinkäs sinä sitten aiot mennä? kysyin minä.\n\n— Minä aion lopettaa koko konttoripalveluksen, sanoi hän ylpeästi.\nMinulla on eräs, joka palvelee minua sensijaan.\n\n— No ystävä kulta, kerroppas, sanoin minä huoaten hiljaa kateellisena.\nMiksi, miksi, ajattelin minä, se toisille on niin helppoa ja minulle\nniin saakelin vaikeata?\n\n— Se on oikein satu, sanoi hän.\n\n— Niin niin, tietysti, sanoin minä, ja aivan uusi.\n\n— Ajatteleppas, me tapasimme toisemme jo viisi vuotta takaperin. Me\nkävimme kauppakoulua Göteborgissa ja olimme yhtä hyviä. Ja nyt sillä\non, kuvitteleppas, 4,600 vakinainen palkka ja minulla on 1,000 eikös se\nole merkillistä.\n\n— On, sanoin minä, sangen merkillistä. Mutta entäs sitten?\n\n— Niin, no niinkuin nyt arvaat, niin ei sitä ihminen sentään juuri\nkihloihin mene kauppakoulussa, vaikka tarpeeksi tykkääkin toisistaan.\nAjattele vain, että voihan sitä tulla vaikka joku prinssi, ja niin\nmekin erosimme ilman, että oli mitään muuta kuin lupaukset. Minä sain\npaikan ja muutin yhtä päätä ja niin hänkin teki ja siten kadotimme\ntoistemme jäljet. Kyllähän sinä sen tiedät miten se käy.\n\n— Tiedän kyllä, Jumala paratkoon, sanoin minä. Se menee rikki.\nEteenpäin.\n\n— Ei sinun kuitenkaan tule luulla, että minä kokonaan unohdin, sanoi\nEeva ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, vaikkakaan minä en niin\nhyvin muistanut kuin hän. Ja kun minulla oli niin paljon leipähuolia!\n\n— Sinulla, niin! Sinähän olet tunnettu siitä. No; tuliko hän sitte\nTukholmaan sinua hakemaan?\n\n— Minähän jo sanoin, että se on kokonainen romaani, sanoi Eeva\nloukkaantuneena. Ei se sentään niin yksinkertaista ollut; hän tuli\nkyllä Tukholmaan, mutta ei minua hakemaan. Hän ei näet tiennyt, että\nminä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla hänen olevan kaupungissa,\nja sen minä kuulin eräältä meidän yhteiseltä ystävältämme, joka oli\nnähnyt hänen kävelevän Engelbrektinkadulla harmaa palttoo päällä. Siitä\ntulee nyt keväällä kaksi vuotta, ja jonkun aikaa minä haeskelinkin\nhäntä pitkin katuja, mutta kaikilla herroillahan on harmaa palttoo!\nToisinaan, kun minun oli ikävä, selailin minä puhelinluetteloa ja\nkatselin hänen nimeään.\n\n— Ei mutta kuuleppas, sanoin minä, nyt sinä tietysti luulet koko ajan\najatelleesi häntä! Etkö sinä muista niitä, herroja klubissa, jossa minä\ntapasin sinut ensimäisen kerran, tai sitä edellisessä konttorissa,\njosta sinä minulle niin usein puhuit. Mutta tästä et sinä ole koskaan\nsanaakaan maininnut. Elä ensinkään luulottele, että hän on sinun ainoa\nrakkautesi.\n\n— Sinun mielestäsi ei kenelläkään ihmisellä saisi olla ihanteita, sanoi\nEeva ja heitti niskojaan. Sinulla niitä sitte ei ole ollenkaan, kun\nitse pääset sanomaan. Paljonko kello on? Miksi ei Baby tule?\n\n— Odotatko sinä tosiaankin _Babya_? kysyin minä. Sinä tiedät sen yhtä\nhyvin kuin minä, että hän on pikakirjoituskursseilla. Mutta kerro\nnyt lisää, minun täytyy kuulla kaikki ennenkuin sinun omasi tulee.\nSoititkos sinä lopuksi hänelle sitte?\n\n— Minäkö? En. Minä aina ajattelin, että en suinkaan minä hänestä ennen\nkuule kuin saan kutsun hänen hautajaisiinsa. Ja ellen olisi tekemisiin\njoutunut, olisin kylläkin mennyt jonkun toisen kanssa naimisiin, siinä\nsinä olet aivan oikeassa.\n\n— Hän tai joku muu!\n\n— Juuri niin, mutta nyt se oli hän! Se oli juuri päivää ennen joulua\nkun pari kappaletta konttorista oli sairaina ja päällikkö tuli ja\nsanoi, että minulla olisi päivällistunti kello puoli neljä ja että\ntulisin sitte takaisin konttoriin. Olin kyllä äkeissäni, mutta totella\ntäytyi ja menin Sturen ravintolaan, kuten tavallisesti. Muistan vielä\najatelleeni, että minkälaisia päivällisvieraita siellä siihen aikaan\nmahtaa olla. Erään akkunapöydän ääressä istui joku herra ja luki\nsanomalehteä — — —\n\n— Ja sinun onnistui kuitenkin saada se huomaamaan sinut? kysyin minä.\nJa silloin on se kyllä se oikea.\n\n— Ei hän minua huomannut ollenkaan. Minulla oli lampaanpaistia, ja\ntiedäthän miten pian sen kastike jäähtyy. Mutta kun hän sitten laski\nlehden pois, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin muuttunut\nedukseen.\n\n— No siitä tuli kai kohtaus?\n\n— Ei mitenkään. Minä menin suoraan hänen tykönsä ja sanoin: päivää,\ntekö se olettekin? Mitenkä te olette tänne eksynyt?\n\n— Etkö sinä mitään muuta sanonut? kyselin minä.\n\n— En, äsh, kylläpä sinä olet tuhma! Ja hän vastasi sangen punasena:\n— En minä ole ensinkään eksynyt, minun konttorini on Sture-torilla\nja minä olen käynyt täällä tähän aikaan miltei joka päivä syömässä\nkokonaisen vuoden kuluessa.\n\n— _Niin minäkin_, sanoin minä, emmekä sitte tienneet mitä puhua\ntoisillemme. Mutta kuules Pegg, eikö se ole mahdottoman merkillistä?\nKokonaisen vuoden olemme me kumpikin kulkeneet samasta ovesta, syöneet\nsaman pöydän ääressä emmekä ole tienneet toisistamme yhtään mitään.\nJa sitte vallan sattumalta, siksi, että toverini on sairas, tulen\naikaisemmin, ja löydämme toisemme. Muuten olisimme mahdollisesti\nsyöneet koko elämänikämme siellä emmekä olisi saaneet mitään tietoa\ntoisistamme. Mutta uskotkos sinä sallimukseen?\n\n— En, kyllä, t.s. minä tahtoisin ensin nähdä sinun sulhasesi. Koskas\nhänen pitäisi tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. No sitte\nhän saapuu parin minuutin kuluttua. Oletteko te sen jälkeen tavanneet?\n\n— Hän muutti heti ruoka-aikojaan ja nyt me syömme aina yhtaikaa. Ja\nsuvella menemme me naimisiin, hänellä on sellainen luonne.\n\n— Niin, nyt sinä olet satamassa, sanoin minä. Mutta, ystäväkultani,\nluuletko sinä tulevasi onnelliseksi?\n\n— No en suinkaan minä umpimähkään naimisiin mene, vastasi hän\nloukkaantuneena ja meni ovelle askeleita kuuntelemaan, ja minä\najattelin: nyt tulee sulhanen aivan heti.\n\n— Mutta niinhän sitä aina mennään, sanoin minä. Eikä kaikki mene\nnaimisiin tullakseen oman miehensä kanssa onnellisiksi.\n\n— Ush, Pegg, kuinka sinä olet ilkeä? Etkö sinä sitte usko rakkauteen?\n\n— En, sanoin minä, minä olen rakastanut liiaksi montaa. Uskotkos sinä?\n\n— En, sanoi Eeva, ei minun tarvitse uskoa, koska minä tunnen sitä.\n\nSe kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkähtämättömältä ja\nonnelliselta, että minun oma asemani tuntui sen rinnalla kaksin kerroin\nkurjemmalta.\n\nJa sitten hän tuli. Minulle oli hän suuri pettymys. Minun tuli niin\npaha olla, kuin olisi alushameeni juuri ollut putoamaisillaan, mutta ei\njuuri ketä tahansa voi verratakaan siihen, jota minä rakastan. Ja tällä\noli sentään minun rakastettuuni verrattuna se hyvä puoli, että hänellä\noli rehelliset aikomukset. Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut\naavistuksen siitä tuskasta, mikä valtaa isän ja äidin, kun he uskovat\ntyttärensä antavan itsensä ja kaikkensa vallan sokeasti miehelle, joka\nei ole heidän mieleisensä.\n\n— Etkö sinä aijo onnitella minua? sanoi Eeva kun hän oli mennyt.\n\nMinä yritin, mutta ääneni ei kestänyt. Ellen olisi joka päivä\nkonttorissa niin kiusaantunut, ei sitä olisi koskaan tapahtunut.\n\n— Anna anteeksi, minä olen vain niin iloinen, Eeva, se kaikki tyyni on\nvain iloa. Mutta jos minä jonakuna päivänä tulen hurjaksi ja matkustan\ntäältä, niin oletko niin ystävällinen ja pidät hiukan huolta Putesta,\nkunnes minä ehdin saada asioita hiukan järjestykseen.\n\n— Että sinä voit pitää semmoisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään\ntoistaen sen kysymyksen, jonka minä ajatuksissani olin hänelle itselle\ntehnyt. Hänhän on tavallinen naisten viettelijä.\n\n— Ei se minun pitämiseni niin vaarallista ole sanoin minä vältellen.\nPahempi vain, että olen pakotettu hänet joka päivä näkemään. Ja minusta\ntuntuu siltä, että minun täytyy lähteä pois.\n\n— Että sinä voit pitää semmoisesta hirviöstä, sinähän tunnet hänen\nmaineensa.\n\n— Minä tunnen enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta kyllä se menisi\nohitse, ellei minun tarvitseisi nähdä häntä alinomaa.\n\nKumpikaan meistä ei ollut huomannut Babya, ennenkuin hän oli aivan\nvieressämme.\n\n— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Sehän on koko Liiton\nloppu.\n\n— Sinun pitää tulla usein tervehtämään »minua kun minä menen naimisiin,\nsanoi Eeva merkitsevästi. Ja niiden sanojen jälkeen unohdettiin minut.\n\nMutta sinä iltana päätettiin Liiton kohtalo.\n\nEeva aikoo jättää konttorin seuraavan kuun lopussa. Hän on ruvennut\nharjoittelemaan taloudenhoitoa ja keittotaitoa, vaikka hän aina ennen\nvakuutteli menevänsä ainoastaan sellaisen miehen kanssa naimisiin, joka\nsyö vain raakoja pihvejä. Emmy tulee piankin, oman vakuutuksensa mukaan\n»rupeamaan itselleen», ja Jumala yksin tietää, mitä minä teen. Babylle\non tarjottu asunto sokerileipurin luona ja se on tosiaan ainoa keino\nmillä hän voi pysyä hengissä, ellei onnistu saamaan parempaa paikkaa.\n\nJoka tapauksessa on meidän lyhyt, mutta kunniakas satumme pian lopussa.\n\nAllah on niin tahtonut.\n\n\n\n\n17.\n\n\n19 p:nä maaliskuuta.\n\nViimeksi kun tapasin Emmyn, pyysi hän, että ottaisin Puten mukaani\nseuraavalla kerralla tullessani. Putte ei ollut siihen ensin\nhalukas, mutta minä puhuin hänelle oikein kauniisti ja vetosin hänen\nritarillisiin tunteisiinsa. Olen vieläkin näkevinäni hänet edessäni\nseisomassa, pureskellen lakkinsa syrjää silmät suurina ja kosteina ja\nkoettaen olla töykeän näköinen kun minä puhuin Emmy-tädistä, joka on\nhyvä ja kovin sairas eikä elä kenties enää montaa päivää. Sitten sanoo\nhän: »no mennään sitten», ja panee pienen, laihan, mutta voimakkaan\nkätensä minun käteeni.\n\nSe tapahtui sunnuntaina. Kirkas auringonpaiste sulatti lunta ja\nPutte luisteli puolipohjillaan että vesi roiskui. Minä olin ostanut\nheinätorilta muutamia kukkia, jotka Puten olisi pitänyt antaa Emmylle,\nmutta Putte ei tahtonutkaan. Oli oikein liikuttavaa nähdä kuinka Emmyn\nkasvot kirkastuivat kun hän Puten näki, oli ikäänkuin kauvan salattu\näidinrakkaus olisi hänessä yhtäkkiä virinnyt.\n\nPutte ei tietysti ymmärtänyt kysyä kuinka hän jaksoi eikä osannut\nilmaista enempää sääliä kuin lausua rohkaisevia sanojakaan. Se oli\nEmmy, joka puhui hänen kanssaan koulusta ja läksyistä ja opettajista,\nmutta sitte Putte pääsi alkuun ja alkoi kertoa juttuja Görelin\nmiehestä, mutta toisinaan huomasi hän itsekin puhuvansa liian\näänekkäästi ja vilkaisten häpeissään minuun, alensi hiukan ääntään.\n\nEmmy oli hänestä huvitettu. Oli kokonaan häneen kiintynyt. Hänen\nkatseensa hyväili Puten pientä suuta ja hänen koko kasvonsa paloivat\nhalusta saada suudella Puttea, silittää Puten lyhyeksi leikattua tukkaa\nja pidellä hänen pientä, likaista, suonikasta kättä omassaan.\n\nVaikka ei minulla tahtonut olla sydäntä siihen, täytyi minun lopuksi\nlähettää Putte pois, ja minä varottelin moneen kertaan, että hän\nmuistaisi tulla enon luo Rantatielle päivälliselle. Ja samassa kun\nPutte oli mennyt, katosi Emmyn kasvoilta loiste, ikäänkuin kynttilä\nolisi sammunut, ja minä huomasin, että hän on sairas ja tulee pian\nkuolemaan.\n\n— Minä pidän niin paljon siitä nulikasta, sanoi hän, ja minä olen\naikonut antaa hänelle hiukan rahoja, kun en itse enään niitä tarvitse.\nOi, kultani, ei se ole paljon, se on niin äärettömän pikkuisen, mutta\nminä säästin joka vuosi muutamia kruunuja, ja nyt olen minä ajatellut\nantaa ne Putelle.\n\nKyyneleet tulivat silmiini ja minun täytyi purra hampaani yhteen,\netten purskahtaisi itkuun. Minua säälitti niin äärettömästi Emmyn\nkoko yksinäinen, vaivaloinen, iloton ja tarkoitukseton elämä. Jos\nminä olisin tuossa ja makaisin, ajattelin minä, niin voimattomassa\nkatkeruudessani vääntelisin käsiäni enkä tahtoisi kuolla, minä\ntahtoisin tietää millä oikeudella minut on pakotettu työskentelemään\nkuin kone ja heitetään tunkiolle kun koneisto on kulunut.\n\nMutta Emmy oli vain tyytyväinen.\n\n— Kun minä olen valveilla aamusin tai herään öisin ja ajattelen, että\nei tarvitse mennä konttoriin, niin se tuntuu niin _suloiselta_ usko\npois, sanoi hän. — Ja jos sinä tietäisit kuinka ihanaa se on kun saa\nolla väsynyt!\n\nElämä on kalvanut hänet niin luita myöten, että hänellä ei ole jäljellä\nmuita tunteita kuin väsymys ja levosta nauttiminen. Ruumiillisesti ei\nhän kuolemaa pelkää ja tie sinne toiselle puolen on tasainen ja ilman\nkauhuja. Elämä ottaa, voidakseen antaa, kiusaa, voidakseen sovittaa ja\nsuuttuu, voidakseen leppyä. Lopuksi on paras paljastaa päänsä ja vaieta.\n\nRantatiellä oli perhepäivälliset nuoren parin kunniaksi, koska he\nolivat juuri palanneet kotiin häämatkaltaan. Kaikki olivat iloisia,\ntärkeän näköisiä ja kovasti touhuissaan, niin että muut eivät\nhuomanneet minun alakuloisuuttani paitsi eno. Jälkeen puolisen, joka\nnähtävästi oli valmistettu silmällä pitäen sitä periaatetta, että sen,\njoka ei työtä tee, tulee syödä kovasti, kutsui hän minut luokseen.\n\n— Minä olen huomannut, Elisabet, että sinua jokin vaivaa, sanoi hän\nystävällisesti. — Etkö sinä voisi sitä kertoa?\n\n— Minä en voi mitään kertoa, enokulta, sanoin minä.\n\n— Ei, ei, sanoi hän, ei minulle, mutta hyvälle tädillesi!\n\nMinä taisin vetää suutani hiukan nauruun. Mutta naineet miehet ovat\nhiukan yksinkertaisia ja naurettavia kun tulee heidän rouvansa\nkysymykseen. Minäkö hyvälle tädilleni! Aivan varmaan joku torimatami\nymmärtäisi minua paremmin. Mutta samassa lähetti joku hyvä henki\nminulle loistavan ajatuksen:\n\n— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.\n\nEn minä ollut ehtinyt ajatella mitä minä niillä tekisin, mutta\nluullakseni oli minun mielessäni tällainen suunnitelma: rahojen\n_kanssa_ tulee sentään paremmin toimeen kuin _ilman_ rahoja.\n\nMinä sain kaksi sataa ja minä olen enolle koko elämäni kiitollinen\nsiitä, että hän ei sanallakaan asettanut mitään ehtoja tai antanut\nmääräyksiä miten niitä oli käytettävä.\n\nMinä otin häntä kaulasta kiinni ja suutelin häntä ystävällisesti,\nhiukan kunnioittavasti ja säälivästi. Sääliväisyyttä oli tädin vuoksi.\nSe on kauheata, kun lahjattomat naiset joutuvat naimisiin, mutta\ntietysti vielä kauheampaa, jos he eivät joudu.\n\nKoko sunnuntaiyön olin minä valveilla ja sieluni käveli ikävöiden ja\nverisin jaloin aamua kohti.\n\nEeva, joka oli koko päivän ollut niin perinpohjaisesti kihloissa,\nettä hänen valkoisen musliinipuseronsa selkäpuoli oli aivan\nmustunut sulhasen takin hihasta, makasi ja vikisi unissaan ja sanoi\naina sopivain väliaikain perästä: Gustaf. Baby nukkui hiljaa ja\nrauhallisesti ja minä milloin makasin jyskyttävin ohimoin, milloin\nnousin istumaan kädet polvien ympärillä ja valitin aivan ääneen.\n\nToisinaan sanoi järkeni: »Minä en voi turmella koko elämääni miehen\ntähden, joka vain leikittelee minun kanssani.»\n\nToisin ajoin sanoi sydämeni: »Eihän se ole turmelemista, ja jospa\nolisikin, niin entä sitte? Ketä varten minä säästäisin itseni, minä,\njolla ei ole muita myötäjäisiä kuin Putte?\n\nMinä en _voi_ jäädä.\n\nMinä en _voi_ matkustaa, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi\nkuin ruoka ja ilma.\n\nMinä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin häntä niin säälinyt, kadehdin\nnyt. hänen välinpitämättömyyttään.\n\nMinusta tuntuu aivan kuin olisin pyöreä ja pieni taikinapallo, joka\non kaakuksi muodostumaisillaan, niin ohueksi kaakuksi, että siitä\nkatoaa kokonaan yksilöllisyys ja kaikki kulmikkaisuudet häviävät\nleivinpöydällä niin, ettei sitä huomaakaan. Semmoista on elämän meno ja\nmitä taipuisampi on, sitä pikemmin loppuvat riidat, mutta kehitys on\nsitä tuskallisempi.\n\nSillä tavalla kulutin aikaa aamuun saakka.\n\nVaratuomarit eivät koskaan puhu mitään ja ovat siinä suhteessa paljoa\nsääliväisempiä kuin naistoverit, jotka eivät voisi olla joka päivä\nkäyttämättä minun sydäntäni neulatyynynään. Mutta vaikka he eivät\nmitään puhukaan, luen minä heidän silmistään kuitenkin, että he näkevät\nkaikki ja ymmärtävät kaikki ja ovat sellaista jo kauvan odottaneet.\nHe ovat nähneet saman pelin uudistuvan jokaisen sievän tytön suhteen,\njoka vain on konttoriin tullut — eikä täällä ole kai muita ollutkaan.\nHe ovat nähneet alun, kehityksen ja huippukohdan. Heitä kai hieman\nharmittaa koko asia ja minä olen heidän mielestään sekä surkuteltava\nettä hieman koomillinen — aivan kuten omastakin mielestäni — toisinaan.\n\nTuomari itse koettaa olla kärsivällinen ja välittämättä kaikista\narveluista, joita hän kutsuu atavismiksi. Toisinaan loppuu kuitenkin\nhänen kärsivällisyytensä. Silloin on hän niin intohimoisen kiihkeä,\nettä minä olen vähällä menettää tasapainoni, mutta toisinaan hän myös\nsuuttuu ja kiroaa, että hän ottaa minut joka tapauksessa, vaikka minä\nolisin miten jyrkästi vastaan.\n\nMinä jyrkästi vastaan!\n\nMinä lakkasin menemästä konttoriin iltapäivisin, mutta silloin rupesi\nhän telefoneerailemaan minulle tänne ja komentamaan minua sinne.\n\nNyt olen yksin kotona ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän\nsoittaa. Hän tulee sanomaan, että tänään on vielä lähetettävä hyvin\ntärkeä kirje, ja minä vastaan, että kyllä minä tulen, ja asetun\npeilin eteen kampaamaan tukkaani, ja tukkani säkenöitsee kammatessani\nuhmaavasti ja kun katson kuvani silmiin, loistavat ne mustina ja\nvaarallisina, mutta poskeni palavat. Ja käteni vapisevat niin, että\nainoastaan vaivoin saan hattuni päähäni ja hanskat käteeni. Sitten\nmenen rappuja alas, en tiedä miten, ja raitiovaunussa istun hymyillen,\nniin että vieressä istuva herra painautuu likemmäksi. — — — Hst! —\nJokos nyt soi? Ei. — — Hetken päästä olen sitten hänen lumouksensa\nalaisena, nöyränä, häpeissäni, mutta vaikka, vaikka — —\n\nMinä tiedän, että tytön tulee olla kuten varmuustulitikku, joka syttyy\nainoastaan laatan sivuun raapastessa. Vaikka miten monta kertaa\npistettäisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, niin ei saa syttyä\n— paitsi laatikon sivuun raapastaessa. Jospa saisi olla pienessä\nsuojelevassa perhelaatikossa, mutta nyt ei ole mitään sellaista.\n\nKas niin, nyt. —\n\n\u003Ctb>\n\nKotimatkalla ostin aikataulun ja laskin paljoko kolmannen luokan\npiletti maksaa asemalle, jossa paras ystäväni asuu.\n\nMinä ajattelen tehdä itseni sangen naurettavaksi. Parin vuoden päästä\nminä oikein sydämestäni pilkkaan itseäni, ellen mahdollisesti silloin\nole vanhan neidin kannalla ja tuomitse nuoruuteni hairahduksia.\n\nJuna lähtee kello 1 päivällä — puolen vuorokauden kuluttua olen siis\npoissa. Nyt istun yksin ja katselen ympärilleni huoneessa, joka on\nollut Pohjoistulliliiton kotina, köyhänä ja puutteellisena kotina\nkylläkin, mutta kuitenkin jonkinlaisena suojana maailmaa vastaan,\nkotina, jossa yksinäinen ihminen on hakenut suojaa vielä yksinäisemmän\nihmisen luona.\n\nMinä ajattelen Emmyä, joka pian muuttaa semmoiseen asuntoon, jossa\nvuokrat eivät ole kalliita. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine\nsormuksineen, pyyhinliinoineen ja lauseparsineen »kyllä vaan\nuushopeakin kelpaa» luulee tietävänsä mitä on rakkaus ja seisovansa\nseitsemännen taivaan portilla. Ja Babya, tuota pikku Baby-lasta, jolla\non niin paljon surua ja levottomuutta edessään ja joka menee sitä\nkohti niin pienenä ja aseettomana ja tulee suremaan Liittoa ja minua,\nmuutettuaan sokerileipurin tykö ja ikävöiden ajattelemaan niitä iloisia\nja huolettomia päiviä, joita yhdessä vietimme.\n\nItseänikin ajattelen, joka lähtee pois keskellä kuukautta, palkkaa\nei nosteta etukäteen, ja panee toimeen skandaalin pelastaakseen\n— mitä? — kunniansa! ja tottelee, ei juuri omaatuntoa, mutta\nitsensäsäilytysvaistoa. Se on kyllä heikkoutta ja naurettavaa, mutta se\non ainoa mahdollisuus.\n\nPuttea ajattelen, tuota pitkää poikanulikkaa, ja olen levoton, kun\nhänet pitää jättää Tukholmaan.\n\nMinä ajattelen Tukholmaa, jota olen kunnioittavasti rakastanut,\nvaikkakin saamatta vastarakkautta, ja josta tosin olen nähnyt\nvain kuoret, mutta niin kovin vähän sitä kaunista, opettavaista\nja salaperäisen syntistä, minkä nämä kuoret kätkevät. Ja tälläkin\nhetkellä, ollessani aivan elämäni tienhaarassa, en voi olla\nharmittelematta, että koko Tukholmassa oloajallani ainoastaan\nkolme kertaa olen ollut teatterissa, yhden kerran konsertissa enkä\nainoatakaan kertaa oopperakellarissa!\n\n\n\n\n18.\n\n\nBaby, rakkaani!\n\nKiitos pitkästä ja kaihomielisestä kirjeestäsi. Sen johdosta tahdon\nsinulle sanoa, että ei pidä kiintyä kehenkään, joka kuuluu tähän\nmaailmaan, kaikkein vähimmän minuun. Lapsi kulta, minä olen uskoton,\nkuten niin monet miehet ja naiset sitäpaitsi ovat, minä kyllästyn\nennemmin tai myöhemmin kaikkeen, jopa Tukholmaankin ja konttorissa\nistumiseen. Minä tiedän, rakkaani, että ei se mitenkään puolusta minun\nkäyttäytymistäni ja sitä, että ilman valmistuksia ja jäähyväisiä olin\nkotoa poissa, kun te tulitte keittokoululta. Mutta meidän täytyi\nerota joko silloin tai maaliskuun viimeisenä päivänä, ja minusta\ntuntui, että en olisi kaikkea sitä kestänyt. Minä olen pitänyt teistä\nkaikista tavattoman paljon — ja, niin, mutta kun sitte tuli sähkösanoma\nsairaalta ysävältäni, kuten kirjoitin.\n\nNyt minulla on paikka, jossa ei ole telefoonia eikä konttoria eikä\nmitään mihin olemme tottuneet ja koko ilmanala on aivan toisenlainen\nkuin Tukholmassa. Minä olen erään tilanomistajan luona, jonka rouvan\nystävyyden kerran maailmassa voitin antamalla rukkaset eräälle\nmiehelle, jota rouva siitä huolimatta ei saanut, ja nyt sillä rouvalla\non keväällä saadut kaksoset, niin että voit kuvitella miten iloiseksi\nhän tuli saadessaan tänne minut, jolla ei ole kaksosia ja joka on\nesteetön käyttämään pyykinpesuun puolen vuotta Tukholmassa säästämiään\nlihaksia. Hän oli varustanut vaatteita vain yhdelle, joten voit kai\nkuvitella, että pyykinpesoa on, ja sitte lämmitän heidän maitoansa ja\nyhtä ja toista muuta.\n\nSinä kai ajattelet, että minä kaipaan Liittoa ja sen luolaa, ja kyllä\nminä kalpaankin, mutta minä en halua takaisin.\n\nMinun oikea paikkani ei ole kirjoituspulpetin ääressä eikä kynä\nole minun aseeni. Voi hyvä Jumala, kuinka minä nautin saadessani\ntyöskennellä molemmin käsin ja koko ruumiillani. Saan kantaa ämpäreitä,\nkiikuttaa lapsia, silittää pikkuisia paitoja — jospa vain tietäisit\nmiten herttaisia ne ovat — panna pyykkiä kuivamaan ja katsella, miten\nlumi sulaa metsässä! Nousen ylös aikaisin aamulla, hakkaan luita\nkanoille, juoksen kellariin ja vinnille, laitan ruokaa sairaalle,\nsaan tehdä enemmän työtä kuin jos olisin naimisissa tässä talossa,\nen ajattele mitään ja ihoni on tosiaankin tullut paremmaksi. Mitään\nsuunnitelmia ei minulla ole, ainoa asia, jota mietin, on Putte.\nSinähän tiedät, että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka\nhiukan hermostunut luokalla, ja rehtori sanoo, että hänen pitäisi\nsaada hyvää ja hellää ohjausta. Mutta miten minä sitä hänelle\nTukholmassa saisin? Minä tahtoisin muuttaa hänet oppilaitokseen jossain\nmaaseutukaupungissa, jossa ottaisin luokseni asumaan 6 tai 7 muutakin\npoikaa, mutta kaikkea sitä ei ole tosiaankaan helppo järjestää. Saa\nnähdä, miten käy syksyllä!\n\nNiin, saa nähdä miten käy syksyllä. Ja mitä Liitolle silloin kuuluu?\n\nEeva, alkaaksemme hänestä, on autuaana jossain päin Tukholmassa\nnuoruuden rakastettunsa kanssa, joka minua tosin ei miellyttänyt, mutta\nse on nyt se sama, koska kerran Eeva itse näki kohtalon sormen siinä,\nettä heillä kummallakin oli ruokalippu Stureruokalaan.\n\nEmmy — niin, Emmyn suhteen voi ottaa kysymyksen alaiseksi, eikö hän\nsittenkin syksyllä mahtane olla onnellisin meistä kaikista, koska\nhänelle on silloin jo tapahtunut viimeinen suuri yllätyksensä tai\npettymyksensä. Vanha Emmy-raukka, hän oli hidas ajatuksellisin meistä\nkaikista, tiesi vähimmän ja oli proosallisin. Ja kohta tietää hän\nenimmän kuin kaikki maailman oppineet.\n\nLopuksi sinä, Baby-rukka, josta minä aivan erikoisesti pidin,\nyksinäinen sinä olit ja avuton ja hyvä, ja minä en ollut juuri mitään\nniistä. Voitkos kuvitella minun hämmästystäni, kun sinä kirjoitit\nhakeneesi minun entistä paikkaani tuomarini luona ja että tuomari\nmahdollisesti ottaa sinut.\n\nSe oli tosiaan äärettömän hauskaa sinulle ja _erinomainen onni_,\nettä sivuutit niin monta, vaikka et osaakaan kirjoittaa koneella\netkä ole erikoisen tottunut kirjeenvaihtoon. Et suinkaan ole koskaan\ntullut ajatelleeksikaan, että hän kiinnitti huomionsa pääasiassa\nsinun _ulkonäköösi_? Etkö? Ei sitä mielellään ajattelekaan, kun on\nkonttoripaikasta kysymys! Sen ei luule ensinkään kuuluvan siihen, vai\nkuinka? Ja paljon mahdollista, että se ei kuulukaan asiaan, mutta\ntiedäthän, että kun _lähetit_ todistuksesi, ei kukaan pannut _niihin_\nmitään huomiota.\n\nMinä en suinkaan tahdo kieltää sinua sitä paikkaa ottamasta, sillä\nsiinähän on sopivat konttoritunnit ja päällikkösi on sellainen\n_ystävällinen_ päällikkö, että olen varma hänen tulevan pitämään\nsinusta _hyvin_ paljon. Niin rakkaani, jos hän rupeisi sinusta\ntosiaankin pitämään niin paljon, ettei enää sen jälkeen muista pitäisi,\nei kukaan tulisi siitä niin iloiseksi kuin minä, sillä hän on niin\ntavattoman rakastettava ja miellyttävä ja näyttää niin hienolta ja\nkauniilta.\n\nTämä kaikki tuntunee sinusta tarpeettomalta, koska kysymys on\nainoastaan paikasta, mutta voit sentään ajatella, että minulla on tässä\njokin tarkoitus. Kuten ymmärrät, ei se minulle mitään niin vaarallista\nollut, minähän olin vanhempi ja olen kokenut yhtä ja toista. Mutta minä\nen ole varma, että sinä voit nähdä hänen ajatuksensa niin helposti\nkuin minä. Sinulla ei ole vielä oikeutta olla niin viisas kuin minä.\nSiksi sinä tulet vasta sitte, kun tapahtuu jotain sellaista, mitä et\nole vielä kokenut. Minä en tiedä, onko hän puhunut sinulle mitään\nminusta, no jaa, hänellä ei ole kyllä siihen mitään syytä, ja kun hänen\nonnistuu minun paikalleni saamaan kaksikymmentävuotias sinä, pehmeine\nkiharoillesi, niin luulenpa hänen olevan iloissaan siitä, että minä\nmatkustin, vaikkakin hän alussa kuului olleen äkeissään ja sanoneen,\nettä minä käyttäydyin aivan kuin piika, joka »lähtee» paikastaan.\n\nNiin niin, sinä teet tietysti niinkuin tahdot, hyvät neuvot ovatkin\nvain sentähden olemassa, että niitä ei pidettäisi arvossa. Mutta\nota sentään huomioon se, että olet varoillasi, kun hän tulee\nmiellyttäväksi, jommoinen hän kyllä osaa olla. Katsoppas, teidän\nkahden katsantokannat ovat niin äärettömän erilaiset, mutta sen tulee\nhän alussa salaamaan. Ja nyt kun muutat sokerileipurin luota ja otat\nhuoneen itsellesi, niin ota huomioon, että perhe-eteisen antama\nmoraalinen tuki ei ole suinkaan halveksittava.\n\nKuulehan, jos hän joskus sattumalta tulee puhuneeksi minusta, niin\nole hyvä ja anna minun tietää mitä hän minusta oikein ajattelee,\nvaikkakin, sehän on aivan se sama, yhtä hyvin hän unohtaa minut kuin\nmuutkin, joita hän... tarkoitan, joilla on ollut paikka hänen luonaan.\nErittäinkin jos sinä joudut sinne, ymmärrätkös. Ja sinä joudut sinne,\nminusta niin tuntuu. Ajatteleppas, jos sinusta tulisi se! Mutta minä\nymmärrän, että sinun ulkonäkösi vaikuttaa häneen.\n\nNyt, Babykulta, menen minä nukkumaan. Minun sänkyni on niin kapea, että\ntuskin mahdun itseni kera siihen vieretysten, ja kuitenkin nukun joka\nilta heti kun olen siihen päässyt. Ruumiillisen työn siunaus!\n\nHyvästi pikkuiseni. Allah olkoon kanssasi! Koskas luulet hänen sallivan\nmeidän tavata toisiamme?\n\nElisabetisi.\n\n\nMuistatkos kun Emmy vietiin sairashuoneeseen ja minun piti soittaa,\nettä ne tulisivat noutamaan hänen tavaroitaan? Sinä olit paitasillasi\nja minä ja Eeva olimme myös ja juuri kun minä olin numeron\nkeskusasemalle ilmoittanut, huusit sinä minulle: muista sanoa, että\ntoimittavat tänne naineen lähetin!\n\nNo ystävä kulta, en minä tahdo hämmentää sinun puhdasta sieluasi,\nmutta sinun tuleva päällikkösi on kaikkea muuta, mutta ei nainut\nkaupunginlähetti!\n\nViimeisen kerran\n\nPegg.\n\n\n\n"]