[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGPwoIfO0uIVlwJNdo-nbcH8MqtW0cmDsG_MoAsoe8Ek":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3439,"Nuorten Kalevala","Ollilainen, Pekka",1866,1940,"3439-ollilainen-pekka-nuorten-kalevala","3439__Ollilainen_Pekka__Nuorten_Kalevala",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1915,9681,61270,false,75950,[23],"Finnish poetry",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Nuorten Kalevala\" by Pekka Ollilainen is a retelling or adaptation of the national Finnish epic, presented as a literary collection for younger readers and written in the early 20th century. The book narrates the traditional stories of the Kalevala, spotlighting legendary figures such as Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, and Kullervo. The content is likely focused on the major mythological tales from Finnish folklore, told in a way that is accessible and engaging for youth or educational purposes.  The opening of the work introduces Väinämöinen, portraying him as a wise, ancient hero involved in the genesis of growth and nature, including the magical origins of plants and trees. The narrative quickly moves from Väinämöinen’s mythical birth to a poetic duel with the prideful Joukahainen, which results in dramatic consequences for both characters and sets the stage for the tragic story of Aino, Joukahainen’s sister. The summaries are concise, telling the arcs of central characters in flowing, direct language, and covering a number of traditional folkloric episodes—including contests of wisdom, heroic quests, and themes of fate, loss, and perseverance—as they unfold in a sequence aligned with the original kaleidoscope of the Kalevala epic. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Kansalliseepoksen pohjalta sommiteltu teos tarjoaa lapsille ja nuorille suunnatun katsauksen Kalevalan tapahtumiin. Kokoelma sisältää kertomuksia Väinämöisen urotöistä, Sammon taonnasta, Lemminkäisen seikkailuista sekä Kullervon kohtalosta. Tekstissä vuorottelevat suorasanainen kerronta ja alkuperäisen runomitan säkeet.","P. Ollilaisen 'Nuorten Kalevala' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3439.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","NUORTEN KALEVALA\n\nSommitteli\n\nP. Ollilainen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanopettajain Osakeyhtiö Valistus,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nVäinämöinen ja kasvullisuuden alku.\nVäinämöinen ja Joukahainen.\nAino.\nJoukahaisen kostoyritys.\nSammon takominen.\nLemminkäinen ja Kyllikki.\nHiiden hirven hiihtäminen.\nLemminkäisen äiti.\nVäinämöisen matka Tuonelaan.\nPohjolan häät.\nOrjalapsi.\nKullervo paimenena.\nKoditonna.\nKullervo kotona.\nKullervon loppu.\nSampomatkalle.\nVäinämöisen soitto.\nSammon ryöstö.\nSota sammosta.\nTulen synty.\nPäivän ja kuun vapautus.\nVäinämöisen lähtö.\n\n\n\n\nVäinämöinen ja kasvullisuuden alku.\n\n\nVäinämöinen, Kalevalan sankari, ei ollut koskaan viettänyt lapsuuden\npäiviä. Hän oli syntymästään saakka suuri tietäjä ja ajatteli\nsyvällisiä asioita. Siksi sanotaan hänen aina olleen vakaa ja vanha.\nHänen äitinsä oli ilman impi, ve'en emonen, joka oli ollut mukana\nmaailmaa luomassa. Tämä oli ilman avaroilta pihoilta laskeutunut\nveteen ja uiskenteli pitkät ajat selvällä meren selällä. Siellä syntyi\nVäinämöinenkin ja virui meressä viisi, kuusi vuotta, jonka jälkeen hän\n\n    seisottui selälle viimein,\n    niemelle nimettömälle,\n    manterelle puuttomalle.\n    Nousi kuuta katsomahan,\n    päiveä ihoamahan,\n    otavaista oppimahan,\n    tähtiä tähyämähän.\n\n    Arvelee, ajattelevi:\n    Kenpä maita kylvämähän?\n\nSaipa Sampsa Pellervoisen metsän puita kylvämään. Hän kylvi mäet\nmänniköiksi, kankaat kanervikoiksi ja notkot nuoriksi vesakoiksi.\n\n    Läksi puut ylenemähän,\n    vesat nuoret nousemahan.\n    Yks' on tammi taimimatta,\n    juurtumatta puu Jumalan.\n\nTuli neljä meren neittä rantaheinää niittämään. Meren Tursas poltti\nheinäset poroksi. Saipa siihen tuhkaan tammen terho, josta kasvoi\nkaunis taimi. Pian se kasvoi, että\n\n    latva täytti taivahalle,\n    lehvät ilmoille levisi,\n    piätti pilvet juoksemasta,\n    päivän peitti paistamasta,\n    kuuhuen kumottamasta.\n\nKun kukaan ei kyennyt tammea kaatamaan ja pimeässä oli paha elää,\nrukoili Väinämöinen äidiltään, Ilmattarelta, apua. Nouseekin viimein\nmerestä uros, miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkuinen. Sillä\nmiehellä oli vaskiset saappaat, vaskiset kintaat ja vaskinen kirves\nvyössä riippumassa. Hän kasvoi pian jättiläiseksi:\n\n    Jalka maassa teutaroipi,\n    päähyt pilviä pitävi,\n    syltä oli silmien välitse,\n    syltä housut lahkehesta.\n\nSepä uros kaatoi tammen kolmella iskulla. Niin pääsi päiväkin taas\npaistamaan ja kaikki kasvit kasvamaan.\n\n    Ohra on yksin nousematta,\n    Touko kallis kasvamatta.\n\nItse vanha Väinämöinen löysi ohrasen jyviä rannalta merelliseltä. Hän\nkaatoi suuren kasken, mutta jätti keskelle kaskea koivun kaatamatta.\nTulee kokko, ilman lintu, sanoo:\n\n    — Miksipä on tuo jätetty\n    Koivahainen kaatamatta?\n\nVäinämöinen vastasi:\n\n    — Lintujen lepeämiksi,\n    Kokon ilman istumiksi.\n\nTuostakos kokko hyvilleen ja iski tulta, joka sytytti kasken ja poltti\nsen poroksi.\n\nNyt kylvi Väinämöinen ohran siemenet tuhkaan ja saneli kylväessään:\n\n    — Minä kylvän kyyhättelen\n    Luojan sormien lomitse,\n    käen kautta kaikkivallan    tälle maalle kasvavalle,\n    ahollen ylenevälle.\n\n    Tuo Ukko ylijumala\n    vihmoi vettä toivosesta\n    orahille kasvaville,\n    touoille tohiseville.\n\nKävipä vanha Väinämöinen toukojaan katsomaan.\n\n    Kasvoi ohra mieltä myöten,\n    tähkät kuuella taholla,\n    korret kolmisolmuisena.\n\nNiin tuli kevät käkönen Väinämöisen koivuun kukkumaan. Kukkui siinä\nilloin, aamuin, keran keskipäivälläkin.\n\n\n\n\nVäinämöinen ja Joukahainen.\n\n\n    Olipa nuori Joukahainen,\n    Laiha poika Lappalainen.\n\nHän kuuli kehuttavan Väinämöistä paremmaksi laulajaksi kuin hän itse\noli. Tuostakos hän syäntyi. Lähti ajamaan Väinölään, vaikka kielsi iso\nja emo. Kolmantena päivänä hän joutui jo Väinölän ahoille. Väinämöinen\najeli siellä hiljalleen tietä pitkin. Joukahainen karahutti häntä\nvastaan, niin että\n\n    aisa tarttui aisan päähän,\n   Rrahe rahkehen takistui.\n\nKysyi vanha Väinämöinen:\n\n    — Mi sinä olet miehiäsi,\n    Kun tulet tuhmasti etehen?\n\n_Joukahainen:_\n\n    — Mie olen nuori Joukahainen,\n    vaan sano oma sukusi,\n    kuit olet sinä sukua,\n    kuta, kurja, joukkioa?\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Kun liet nuori Joukahainen,\n    ve'äite syrjähän vähäisen,\n    sie olet nuorempi minua!\n\n_Joukahainen:_\n\n    — Vähä on miehen nuoruuesta,\n    nuoruuesta, vanhuuesta,\n    kumpi on tieolta parempi,\n    muistannaita mahtavampi,\n\n    sep' on tiellä seisokahan,\n    toinen tieltä siirtykähän;\n    lienet vanha Väinämöinen,\n    ruvetkaamme laulamahan,\n    toinen toista voittamahan.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Mitäpä minusta onpi\n    laulajaksi, taitajaksi.\n    Vaan kuitenki, kaikitenki\n    sano korvin kuullakseni,\n    mitä sie enintä tieät,\n    yli muien ymmärtelet?\n\n_Joukahainen:_\n\n— Hylkeen on hyvä elää, syöpi luotansa lohia. Siialla on sileät pellot.\nHauki kutee hallan ajalla, ahven kesäkuivilla. Pohjola kyntää porolla,\netelä emähevosella.\n\n    Pitkät on puut Pisanmäellä,\n    hongat Hornan kalliolla.\n    Kolme on koskea kovoa:\n    Hämehess' on Hälläpyörä,\n    Kaatrakoski Karjalassa,\n    ei ole Vuoksen voittanutta,\n    yli käynyttä Imatran.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Lapsen tieto, naisen muisti,\n    ei ole partasuun urohon.\n    Sano syntyjä syviä!\n\n_Joukahainen:_\n\n    — Tieän minä linnuksi tiasen,\n    kyyn viherän käärmeheksi,\n    kaskisen ve'en kalaksi,\n    tulen polttaman pahaksi.\n    Mätäs on märkä maita vanhin,\n    paju puita ensimmäinen,\n    hongan juuri huonehia,\n    paatonen patarania.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Muistatko mitä enemmin,\n    Vai jo loppuivat lorusi?\n\n_Joukahainen:_\n\n    — Olin miesnä kuuentena,\n    seitsemäntenä urosna\n    tätä maata saataessa,\n    aurinkoa auttamassa,\n    kuuhutta kulettamassa,\n    taivoa tähittämässä.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Sen varsin valehtelitki!\n    Ei sinua silloin nähty,\n    ei lie nähty, eikä kuultu,\n    kun on merta kynnettihin,\n    kalahauat kaivettihin,\n    louhet luotihin kokohon.\n\n_Joukahainen:_\n\n    — Kun ei lie minulla mieltä,\n    Kysyn mieltä miekaltani.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — En noita pahoin pelänne\n    miekkojasi, mieliäsi,\n    tuuriasi, tuumiasi.\n    vaan kuitenki, kaikitenki,\n    lähe en miekan mittelöhön\n    sinun kanssasi, katala,\n    kerallasi, kehno raukka,\n\n_Joukahainen:_\n\n    — Ken ei käy miekan mittelöhön,\n    sen minä siaksi laulan,\n    alakärsäksi asetan.\n\n    Siitä suuttui Väinämöinen,\n    itse loihe laulamahan.\n    Ei ole laulut lasten laulut,\n    ne on partasuun urohon.\n\nJa kun vanha Väinämöinen lauloi, niin\n\n    Järvet läikkyi, maa järisi,\n    vuoret vaskiset vapisi,\n    kivet rannoilla rakoili.\n\nJoukahaisen hevosen, reen, tavarat kaikki Väinämöinen lauloi haoiksi,\nkiviksi, pilviksi ja tähdiksi. Itsensä Joukahaisen hän lauloi suohon\nsuonivöistä.\n\nJo tuli Joukahaiselle hätä suohon sortuessaan. Hän tarjoili lunnaikseen\njousiaan, veneitään, hevosiaan, rahojaan ja vilja-aumojaan. Mutta\nVäinämöinen sanoi:\n\n    — En huoli hopeitasi,\n    Kysy en, kurja, kultiasi.\n\nJa hän lauloi Joukahaisen entistä alemma. Joukahainen rukoili:\n\n    — Oi on viisas Väinämöinen,\n    heitä vielä heikko henki,\n    virta jo jalkoja vetävi,\n    hiekka silmiä hiovi.\n    Kun pyörrät pyhät sanasi,\n    annan Aino-siskoseni\n    sulle pirtin pyyhkijäksi,\n    mesileivän leipojaksi.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    ihastui ikihyväksi,\n    pyörti pois pyhät sanansa,\n    perin laski lausehensa.\n\nNiin pääsi nuori Joukahainen, kokoili tavaransa ja ajoi kurjana, alla\npäin, pahoilla mielin kotiinsa.\n\nEmo kysyy.\n\n— Mitä olet pahoilla mielin poikaseni ja tulet noin kurjana kotiin?\n\n_Joukahainen:_\n\n    — Annoin Aino-siskoseni,\n    lupasin emoni lapsen\n    Väinämöiselle varaksi,\n    turvaksi tutisevalle.\n\n_Emo:_\n\n— Elä itke poikaseni semmoista. Tuota toivoin kaiken ikäni:\n\n    sukuhuni suurta miestä,\n    Vävykseni Väinämöistä.\n\nMutta kun Aino-tyttö sen kuuli, hän itki yksin päivät pitkät. Hän ei\nhalunnut vanhan Väinämöisen puolisoksi.\n\n\n\n\nAino.\n\n\nAino oli lehdossa vastoja tekemässä. Silloin tulee sinne Väinämöinen ja\nsanoo:\n\n    — Eläpä muille, neiti nuori,\n    kuin minulle, neiti nuori,\n    kanna kaulan helmilöitä,\n    sio silkillä hivusta.\n\n_Aino:_\n\n    — En sinulle enkä muille\n    kanna rinnan ristilöitä,\n    päätä silkillä sitaise.\n\nAino riisti ristit rinnastaan, sormukset sormestaan, viskasi ne lehtoon\nja meni itkien kotiin. Emo aitan portaalta kysyy:\n\n— Mitä itket lapsi raukkaseni?\n\nAino kertoi, mitä lehdossa oli tapahtunut.\n\n— Elä tuollaisia itke, sanoi emo. Syö vuosi sulaa voita, toinen sian\nlihoja, tulet muita muhkeammaksi. Mene sitte aittamäelle, ota arkusta\nkoreimmat koruni, hienoimmat helmeni ja vaatteeni. Tulet sitte\n\n    sukukuntasi suloksi,\n    koko heimon hempeäksi.\n\nEi Aino totellut tuota. Meni pihalle itsekseen itkemään.\n\n    — Miten on mieli miekkoisien,\n    autuaallisten ajatus?\n    Niinp' on mieli miekkoisien,\n    autuaallisten ajatus,\n    kuin on vellova vetonen,\n    eli aalto altahassa.\n    Mitenpä poloisten mieli,\n    kuten allien ajatus?\n    Niinpä on poloisten mieli,\n    niinpä allien ajatus,\n    kuin on hanki harpin alla,\n    vesi kaivossa syvässä.\n\n    Parempi minun olisi,\n    parempi olisi ollut\n    syntymättä, kasvamatta,\n    suureksi sukeumatta,\n    näille päiville pahoille,\n    ilmoille ilottomille.\n\nSai emo kyselemähän:\n\n    — Mitä itket, impi rukka,\n    Kuta, vaivainen, valitat?\n\n_Aino:_\n\n    — Sitä itken, impi rukka,\n    kaiken aikani valitan,\n    kun annoit minun poloisen\n    ikäpuolelle iloksi,\n    turvaksi tutisevalle.\n    Oisit ennen käskenynnä\n    sisareksi Siikasille,\n    veikoksi ve'en kaloille.\n\n    Siitä astui aittamäelle,\n    astui aittahan sisälle,\n    aukaisi parahan arkun,\n    pani kullat kulmillensa,\n    hopeat hiuksillensa.\n    Läksi siitä astumahan\n    ahon poikki, toisen pitkin,\n    vieri synkkiä saloja.\n    Itse lauloi mennessänsä:\n\n    — Syäntäni tuimelevi,\n    päätäni kivistelevi,\n    eikä tuima tuimemmasti,\n    kipeämmästi kivistä,\n    jotta, koito, kuolisinki,\n    katkeaisinki, katala,\n    näiltä suurilta suruilta,\n    apeilta miel'aloilta.\n\n    Astui päivän, astui toisen,\n    päivänäpä kolmantena\n    ennätti meri etehen,\n    ruokoranta vastahansa;\n    tuohon yöhyt yllättävi,\n    pimeä piättelevi.\n\n    Siinä itki impi illan,\n    kaikerteli kaiken yötä\n    rannalla vesikivellä.\n\n    Aamulla anivarahin\n    Katsoi tuonne niemen päähän.\n\nSiellä oli kolme meren neittä kylpemässä. Sinne lähti Aino neljänneksi:\n\n    Heitti paitansa pajulle,\n    hamehensa haapaselle,\n    sukkansa sulalle maalle,\n    kenkänsä vesikivelle,\n    helmet hietarantaselle,\n    sormukset somerikolle.\n\nKiiltelipä kivi kirjava selällä. Läksi Aino uimaan kohti kiiltelevää\nkiveä. Sinne vaipui uidessaan alle aaltojen syvien.\n\nVirkkoi vielä vierressänsä:\n\n    — Elköhän minun emoni\n    sinä ilmaisna ikänä\n    panko vettä taikinahan\n    laajalta kotilahelta!\n    Elköhönp' on siskoseni\n    peskö tästä silmiänsä.\n    Mikäli meren vesiä,\n    sikäli minun veriä;\n    mikäli meren kaloja,\n    sikäli minun lihoja;\n    mikä rannalla risuja,\n    se on kurjan kylkiluita;\n    mikä rannan heinäsiä,\n    se hivusta hierottua.\n\nJänis läksi saattamaan sanaa\n\n    neien kuuluhun kotihin.\n    Emo tuosta itkemähän,\n    kyynelvierus vieremähän,\n    sai siitä sanelemahan:\n\n— Elkää te emot poloiset tuudittako tyttöjänne vastoin mieltä\nmiehelään, niin kuin tein minä poloinen.\n\nItki emo, vieretteli, niin että itkemistänsä vesistä kasvoi kolme\njokea ja kuhunkin jokeen kolme koskea. Koskien rannalle koivut kasvoi,\nkoivuihin tuli käet kukkumaan. Kun käki kukahteli, niin äidin sydän\nsykähteli, itku silmään tuli ja vedet poskille valui. Niin koko ruumis\nrunneltui kuullessaan kevätkäköstä.\n\n\n\n\nJoukahaisen kostonyritys.\n\n\nAinon kuoltua Väinämöinen lähti Pohjolan neitoa kuulostelemaan\nkainaloiseksi kanakseen. Hän ajoi meren rantaa pitkin Joukolan sivu.\nSiellä vuotteli Joukahainen pitkät ajat jousi kädessä Väinämöistä,\nsillä hänen mielessään paloi kostonhimo. Jopa keksikin kerran\nVäinämöisen ajavan rantaa pitkin ja hyökkäsi silloin ampumaan. Emo\nkielsi poikaansa, mutta Joukahainen ei totellut. Hän lennätti nuolen\nVäinämöistä kohti. Nuoli sattui hevoseen. Väinämöinen itse\n\n    sormin suistuvi sulahan,\n    käsin kääntyi lainehesen.\n\nKerskueli Joukahainen:\n\n    Kupli nyt siellä kuusi vuotta\n    Noilla väljillä vesillä!\n\nNousikin siitä suuri tuuli, uitteli Väinämöisen kauas meren ulapoille.\nSiellä uros valitteli itsekseen:\n\n    — Voi minä poloinen poika,\n    voi poika polon-alainen,\n    kun läksin omilta mailta,\n    elomailta entisiltä\n    iäkseni ilman alle,\n    kuuksi päiväksi kululle,\n    tuulen tuuiteltavaksi,\n    aaltojen ajeltavaksi!\n    Enkä tuota tieäkänä,\n    miten olla, kuin eleä:\n    tuulehenko teen tupani,\n    vetehenkö pirtin veistän?\n\nLenti kokko, ilman lintu, Lapista,\n\n    yksi siipi vettä viisti,\n    Toinen taivasta lakaisi.\n\nSe keksii merestä miehen. Kysäsee:\n\n    — Mit' olet meressä miesi,\n    Uros aaltojen seassa?\n\nNouse pian selkääni, kannan sinut, minne mielesi tekee. Sinä heitit\nkoivun kasvamaan Kalevan kaskeen\n\n    linnuille lepeämiksi,\n    Itselleni istumiksi.\n\nKantoi siitä vanhan Väinämöisen ahavan ratoa myöten Pohjolan rannoille.\n\n    Siinä itki Väinämöinen,\n    siinä itki ja urisi\n    rannalla merellisellä,\n    nimen tietämättömällä,\n    sata haavoa sivulla,\n    tuhat tuulen pieksemätä,\n    partaki pahoin kulunut,\n    tukka mennyt tuuhakaksi.\n\nKuuluipa itkun juorottelu Pohjolaan. Tunnettiin urohon valitteluksi.\nSouti Louhi, Pohjolan emäntä, itse tuonne katsomaan.\n\n    Siinä itki Väinämöinen\n    pahalla pajupurolla,\n    suu liikkui, järisi parta,\n    vaan ei leuka lonkaellut.\n\nSanoi Pohjolan emäntä:\n\n    — Ohoh sinua, ukko utra!\n    Jo olet maalla vierahalla.\n\nVäinämöinen vähän päätään kohotti ja sanoi:\n\n    — Jo ma tuon itseki tieän.\n    Maallani olin parempi,\n    kotonani korkeampi.\n\n_Louhi:_\n\n    — Saisiko sanoakseni,\n    oisiko lupa kysyä,\n    mi sinä olet miehiäsi,\n    ja kuka urohiasi?\n\nVäinämöinen vastasi: — Mainittiin minua muinoin\n\n    joka lakson laulajaksi\n    noilla Väinölän ahoilla,\n    Kalevalan kankahilla.\n    Mi jo lienenki katala,\n    tuskin tunnen itsekänä.\n\nOtti Louhi uroon ohjilleen, vei kotiinsa, paranteli, hauteli, syötteli\nja juotteli Väinämöisen entistään ehommaksi. Sitte kysyy: Mitä\nitkitkään tuolla rannalla meryttä vasten?\n\nVäinämöinen vastasi: On tässä vaivoja valittaa, kun sorruin omilta\nmailta.\n\n    Kylkehen kyläinen syönti,\n    hyvissäki vierahissa,\n    mies on maallansa parempi,\n    kotonansa korkeampi,\n    pääsisin omille maille,\n    elomaillen entisille!\n    Parempi omalla maalla\n    vetonenki virsun alta,\n    kuin on maalla vierahalla\n    kultamaljasta metonen.\n\n_Louhi:_\n\n    — Niin mitä minullen annat,\n    Kun saatan omille maille?\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Otatko kultia kypärin,\n    Hopeita huovallisen?\n\n_Louhi:_\n\n    — Kullat on lasten kukkasia,\n    hopeat hevon helyjä.\n    Taiatko takoa sammon,\n    kirjokannen kalkutella,\n    niin annan tytön sinulle,\n    panen neien palkastasi,\n    saatan sun omille maille.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Taia en sampoa takoa,\n    kirjokantta kirjoitella;\n    saata mie omille maille,\n    työnnän seppo Ilmarisen,\n    joka samposi takovi,\n    neitosi lepyttelevi.\n    Se on seppo sen mokoma,\n    jok' on taivoa takonut,\n    ilman kantta kalkutellut,\n    ei tunnu vasaran jälki\n    eikä pihtien pitämät.\n\nLouhi istutti Väinämöisen orosen rekeen ja laittoi omille maille.\n\n\n\n\nSammon takominen.\n\n\nVaka vanha Väinämöinen ajaa karitteli pois Pohjolasta, ajoi päivän\nja toisen ja päätyi kolmantena Osmon pellon päähän. Siinä lauleli\nkuuseen kuun kumottamaan, oksille otavan lauloi. Hän kuuli kalkutuksen\nIlmarisen pajasta ja meni sinne. Sanoi seppo Ilmarinen:\n\n    — Miss' olet viikon viipynynnä,\n    Kaiken aikasi asunut?\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Pimeässä Pohjolassa,\n    Summassa Sariolassa.\n\n_Ilmarinen:_\n\n    — Mitä lausut matkoiltasi\n    Tultua kotituville?\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Onp' on neiti Pohjolassa,\n    impi kylmässä kylässä,\n    kun ompi kovin korea:\n    Kuuhut paistoi kulmaluilta,\n    päivä rinnoilta risotti.\n    Sinä, seppo Ilmarinen,\n    liihe neittä noutamahan,\n    kun saatat takoa sammon,\n    kirjokannen kirjaella.\n\n_Ilmarinen:_\n\n    — En sinä pitkänä ikänä\n    lähe Pohjolan tuville,\n    Sariolan salvoksille.\n\n_Väinämöinen:_ Onpa vielä toinenkin kumma: Kuu paistoi\nkukkalatva-kuusesta, otava sen oksilta välkkyi.\n\n_Ilmarinen:_\n\n    — En usko toeksi tuota,\n    kun en käyne katsomahan,\n    nähne näillä silmilläni.\n\nJo läksi seppo ulos katsomaan ja näki kuun kumottavan kuusen latvassa.\nNousipa sitä sieltä ottamaan.\n\nSilloin Väinämöinen\n\n    lauloi tuulen tuppurihin,\n    Ilman raivohon rakenti.\n\nTuuli viedä viillätteli seppo Ilmarisen\n\n    yli kuun, alatse päivän,\n    otavaisen olkapäitse;\n    päätyi Pohjolan pihalle,\n    Sariolan saunatielle.\n\nSanoi Pohjolan emäntä:\n\n    — Oletko tullut tuntemahan\n    Tuota seppo Ilmarista?\n\n_Ilmarinen:_\n\n    — Lienen tullut tuntemahan,\n    Kun olen itse Ilmarinen.\n\nPian pistihe Louhi pirttiin. Sanoi tyttöselleen:\n\n    — Pane nyt päällesi parasta,\n    varrellesi vaikeinta,\n    kukkeinta kulmillesi,\n    jo on seppo Ilmarinen\n    saanut Sammon laaintahan.\n\n    Tuop' on kaunis Pohjan tytti,\n    maan kuulu, veen valio,\n    otti vaattehet valitut,\n    pukehensa puhtahimmat.\n\nKävi seppo Ilmarinen sampoa takomaan\n\n    joutsenen kynän nenästä,\n    maholehmän maitosesta,\n    ohran pienestä jyvästä,\n    kesäuuhen untuvasta.\n\n    Tunki ainehet tulehen,\n    otti orjat lietsomahan.\n    Orjat lietsoi löyhytteli\n    kolme päiveä kesäistä\n    ja kolme kesäistä yötä.\n\nSeppo itse\n\n    kallistelle katsomahan\n    ahjonsa alaista puolta.\n    Jousi tungeikse tulesta\n    kaari kulta, pää hopea.\n\nJousella oli paha tapa tähtäillä ihmisten päihin, ja Ilmarinen tunki\nsen tuleen. Taas lietsoivat orjat ja veno tungeikse tulesta. Se souti\nsuotta sotaan, ja Ilmarinen leikkeli sen paloiksi ja pani jälleen orjat\nlietsomaan. Katsoo seppo siitä taasen ahjoonsa:\n\n    Hieho tungeikse tulesta,\n    Sarvi kulta kuumoksesta.\n\nSillä oli tapana makailla metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Senkin\nleikkeli Ilmarinen paloiksi, tunki ne tuleen jälleen. Tulipa aura\ntulesta, mutta ei ihastunut Ilmarinen siihenkään, sillä se pyrki\nkyntämään kylän peltoja. Hän katkaisi sen kahtia, tunki aineet tuleen\nja pani tuulet lietsomaan.\n\n    Lietsoi tuulet, löyhytteli:\n    Itä lietsoi, lietsoi länsi,\n    etelä enemmän lietsoi,\n    pohjanen kovin porotti,\n    tuli tuiski ikkunasta,\n    säkehet ovesta säihkyi,\n    tomu nousi taivahalle,\n    savu pilvihin sakeni.\n\n    Se on seppo Ilmarinen\n    näki sammon syntyväksi,\n    kirjokannen kasvavaksi.\n    Takoa taputtelevi,\n    takoi sammon taitavasti;\n    laitahan on jauhomyllyn,\n    toisehen on suolamyllyn,\n    rahamyllyn kolmantehen.\n\n    Siitä jauhoi uusi sampo\n    yhden purnun syötäviä,\n    toisen jauhoi myötäviä,\n    kolmannen kotipitoja.\n\nSaatettiin siitä sampo suuri\n\n    Pohjolan kivimäkehen\n    yheksän lukon ta'aksi,\n    yheksän sylen syvähän.\n\n    Siitä seppo Ilmarinen\n    tyttöä anelemahan:\n    — Joko nyt minulle neiti,\n    kun sai sampo valmihiksi?\n\nPohjan neito estelihe:\n\n    — Kukapa tässä toissa vuonna,\n    kenpä kolmanna kesänä,\n    käkiä kukutteleisi,\n    lintusia laulattaisi,\n    jos niinä menisin muunne,\n    saisin, marja, muille maille?\n\n    Siitä seppo Ilmarinen\n    takoja iän-ikuinen\n    alla päin, pahoilla mielin\n    matkasi omille maille\n    ylitse meren sinisen.\n\n\n\nLemminkäinen ja Kyllikki.\n\n\nKaukoniemen kainalossa laajan lahden perällä asui armahan äitinsä\nluona Ahti Saarelainen, jota useimmin sanottiin Lemminkäiseksi. Hän\noli nuori, punaverinen urho, mutta luonteeltansa huikentelevainen.\nHän kuuli puhuttavan ihmeen ihanasta Saaren neidosta, jonka nimi oli\nKyllikki.\n\nKauas kuuluikin Kyllikin maine. Kävivätpä kuu ja Päiväkin häntä\npojilleen kosimassa. Mutta Kyllikki ei mennyt niille. Eikä hän mennyt\nInkeriin, eikä Vironkaan sulhoille.\n\nLemminkäinenkin käkesi Kyllikkiä kosimaan. Emo kielsi poikaansa\nmenemästä parempikin itseänsä, mutta Ahti ei totellut. Hän meni Saaren\nmaille ja palkkautui paimeneksi. Hän kulki kesän karjan paimenena, ja\nKyllikin tähden\n\n    sa'at saappahat kulutti,\n    Sa'at airot poikki souti.\n\nMuut mieltyivät Lemminkäiseen, mutta Kyllikki sanoi ylpeänä:\n\n    — Mitä kehno kierteletki,\n    rannan raukuja ajelet,\n    täältä tyttöjä kyselet?\n    En minä tästä ennen joua,\n    kun kiven kuluksi jauhan,\n    pieksän petkelen periksi,\n    huhmaren sukuksi survon.\n\nJopa muutamana päivänä Saaren neitoset kisaelivat, Kyllikki ylinnä\nmuita. Silloin ajaa karautti Lemminkäinen\n\n    keskelle kisaketoa,\n    Koppoi neien korjahansa\n\nja alkoi ajella kotiaan kohti.\n\n    Kyllä Kyllikki valitti:\n    — Päästä jo minua poies,\n    laske lasta valiollensa!\n    Jo nyt sainki joutavalle,\n    miehelle mitättömälle,\n    suojihin soan käviän.\n\n_Lemminkäinen:_\n\n    — Kyllikki, syänkäpyni,\n    minun maine marjueni,\n    en sna pahoin pitäne,\n    sylissäni syöessäni,\n    käsissäni käyessäni.\n\nElikä sureksi lehmättömyyttä ja leivättömyyttä. Onpa suolla\nMuurikkinen, vielä mäellä Mansikkinen, onpa Puolukka palolla. Ki ole\nniissä kytkemistä eikä syöttämistä.\n\n_Kyllikki:_\n\n    — Jos tahot minuista neittä\n    Ikuiseksi puolisoksi,\n\nniin vanno ikuiset valat, ettet sotia käy.\n\n_Lemminkäinen:_ — Vannon minä sellaisen valan, kun lupaat, ettet\nsinäkään kyliä juokse.\n\n    Siinä vannoivat valansa,\n    alla kasvon kaikkivallan:\n    ei Ahin sotia käyä,\n    eikä Kyllikin kyliä.\n\nNiin he ajoivat Lemminkäisen kotiin, jossa armas emo lausui ihastellen\npojalleen:\n\n    — Hyvän sait, hyvän tapasit,\n    hyvän Luojasi lupasi,\n    hyvän antoi armollinen.\n    Puhas on pulmunen lumella,\n    puhtahampi puolellasi;\n    valkea merellä vaahti,\n    valkeampi vallassasi;\n    sorea merellä sorsa,\n    soreampi suojassasi;\n    kirkas tähti taivahalla,\n    kirkkahampi kihloissasi.\n\nNiin eli Ahti Lemminkäinen onnellisena Kyllikin kanssa ja karttoi\nsotaa. Mutta kerran sitte meni Ahti kalankutuun eikä joutunut illalla\nkotiin.\n\n    Jo meni Kyllikki kylähän,\n    Noien neitojen kisahan.\n\nTuli Ahti kotiin.\n\n    Ainikki sisar Ahilla,\n    sepä kielen kantelevi:\n    — Jo kävi Kyllikki kylässä,\n    kylän neitojen kisassa.\n\nTuosta Ahti suuttui ja varustautui heti lähteäkseen Pohjolaan, Pohjan\nneitoja katselemaan. Emo varoitteli:\n\n    — Ohoh Ahti poikaseni!\n    Sull' on Kyllikki koissa,\n    koti-nainen korkeampi.\n\n_Lemminkäinen:_\n\n    — Kyllikki on kylän kävijä,\n    Juoskohon joka kisassa!\n\n_Emo:_\n\n    — Ellös vainen menkökänä,\n    tuonne kylmähän kylähän,\n    pimeähän Pohjolahan!\n    Tuho ainakin tulevi,\n    tuho poikoa pätöistä,\n    hukka lieto Lemmiiikäistä.\n\nLemminkäinen oli päätään sukimassa. Vihoissaan hän löi harjan\npatsaaseen ja lausui:\n\n    — Silloin on hukka Lemminkäistä,\n    tuho poikoa pätöistä,\n    kun suka verin valuvi,\n    harja hurmehin loruvi.\n\nLieto Lemminkäinen läksi siitä Pohjolaan vastoin emonsa kieltoa.\nPohjolaan tultuaan Lemminkäinen lauloi kaikki Pohjolan miehet\ntehottomiksi. Märkähattu karjan paimenen vain heitti laulamatta, kun se\noli hänen mielestään perin mitätön ja katsoa kovin katala. Sepä suuttui\nsiitä ja juoksi Tuonelan joelle vuottelemaan Lemminkäistä.\n\n\n\n\nHiiden hirven hiihtäminen.\n\n\n    Siitä lieto Lemminkäinen\n    sanoi Pohjolan akalle:\n    — Anna nyt akka piikojasi,\n    paras parvesta minulle.\n\n_Louhi:_\n\n    — Sull' on ennen naitu nainen,\n    Ennen juohettu emäntä.\n\n_Lemminkäinen:_\n\n    — Kytken Kyllikin kylähän,\n    kylän kynnysportahille.\n    Täältä saan paremman naisen.\n\n_Louhi:_\n\n    — Äsken tyttöjä anele,\n    kun sa hiihät Hiien hirven\n    hiien peltojen periltä.\n\nLieto Lemminkäinen teetti Kaupilla komeat sukset ja sauvat.\n\n    Saukon maksoi sauvan varsi,\n    Terä ruskean reposen.\n\nLemminkäinen voiteli sukset poron talilla, sitaisi viinen selkäänsä,\nolallensa uuden jousen, survasi sitten sukset jalkaansa ja virkkoi:\n\n    — Eip' on ilmalla Jumalan,\n    tämän taivon kannen alla\n    löytyne sitä metsässä\n    jalan neljän juoksevata,\n    kut'ei näillä yllätetä,\n    kalhuilla Kalevan poian.\n\nMutta ankaran tehtävän Lemminkäinen sai. Hiidet neuvoivat hirveänsä\npitämään pyytömiestä tiukalla ja väsyttämään hänet pahanpäiväiseksi.\n\n    Siitä juoksi Hiitten hirvi\n    Lapin lasten tanteritse,\n    potkaisi koasta korvon,\n    kaatoi kattilat tulelta,\n    lihat tuhkahan tuherti,\n    liemet lietehen levitti.\n\n    Nousi melkoinen meteli\n    Lapin lasten tanterilla:\n    Lapin koirat haukkumahan,\n    Lapin lapset itkemähän,\n    Lapin naiset nauramahan,\n    muu väki murajamahan.\n    Itse lieto Lemminkäinen\n    ain' oli hirven hiihännässä.\n    Tuli suihki suksiloista,\n    savu sauvojen nenistä,\n    hiihti kaikki Hiien korvet,\n    kaikki Kalman kankahatki,\n    hiihti surman suun e'etse,\n    Kalman kartanon perätse.\n    Surina jo suutansa avasi,\n    Kalma päätä kallistavi\n    ottaaksensa urosta,\n    nielläksensä Lemminkäistä.\n\nLäksi vielä liukumaan Lapinkin perukoille. — Mikä oli meteli täällä?\n\nLemminkäinen kuuli Hiiden hirven siitä menneen ja ponnisti silloin\nviimeisetkin voimansa ja huusi mennessään:\n\n    — Mi lienee Lapissa miestä,\n    kaikki hirven kaunantahan,\n    mi lienee Lapissa naista,\n    kaikki kattilan pesohon,\n    mi lienee Lapissa lasta,\n    kaikki lastun poimintahan,\n    mi Lapilla kattiloa,\n    kaikki hirven keitäntähän!\n\nKiinnisti, ponnisti, potkaisi suksillaan kerran ja toisen ja niin\npyyhkäisi silmän siintämättömään, korvan kuulemattomaan; kolmannella\npotkaisulla hän pääsi\n\n    Lautasille Hiitten hirven.\n\nJo hirven selkää taputteli, kytki eläimen puuhun ja kehui taljaa, että\nsillä on sopiva maata. Siitä syäntyi Hiitten hirvi, katkoi kytkyensä ja\nlaukkasi pian silmän siintämättömiin.\n\nVinhasti pyyhälsi Lemminkäinen jälestä, mutta suksi paukahti pälkähästä\npoikki ja niin sai mennä Hiitten hirvi menojaan.\n\nTästä lieto Lemminkäinen\n\n    alla päin, pahoilla mielin\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    — Elköhön sinä ikänä\n    menkö toinen miehiämme\n    uhalla metsän ajohon,\n    Hiien hirven hiihäntähän!\n\nSuruissaan Lemminkäinen luki metsämiehen lukunsa, lepytteli Tapiota,\nmiellytteli Mielikkiä ja koko Tapion kansaa, halki salojen kierteli ja\nkuljeskeli.\n\n    Jo päivänä kolmantena\n    meni suurelle mäelle,\n    nousi suurelle kivellen:\n    Tapion talot näkyivät\n    alta vaaran varvikosta.\n\nLemminkäinen kulki sinne, kurkisti kuudennesta ikkunasta sisään ja näki\nkaikki Tapion kansan aivan arkivaatteissa.\n\nSanoi lieto Lemminkäinen:\n\n    — Kun ennen kävin metsässä,\n    kolm' oli linnoa metsässä,\n    yks' oli puinen, toinen luinen,\n    kolmausi kivinen linna,\n    kuus' oli kulta-ikkunoa\n    kunkin linnan kulmantcella.\n\nKun katsoin silloin sisään, kaikkipa Tapion kansa kullassa kuhisi,\nhopeassa hohti.\n\nNytkin sinä,\n\n    Metsolan metinen muori,\n    lyöte lykkyvaattehisin,\n    antipaitoihin paneite.\n\n— Tule, Tapion ukko, ottamaan uhriksi kullat kuun ikuiset. Laita sitte\nsaalis\n\n    miehen etsivän etehen.\n    Niinp' on lieto Lemminkäinen\n    lauloi virret viian päässä,\n    kolmet korven kainalossa,\n    miellytti metsän emännän,\n    itsekin metsän isännän,\n    ihastutti immet kaikki,\n    taivutti Tapion neiet.\n    Juoksuttivat, jou'uttivat\n    Hiien hirven kätköstänsä\n    takoa Tapion vaaran\n    miehen etsivän etehen,\n    sanelijan saataville.\n\nMutta Pohjolan emäntä ei vielä antanutkaan tytärtään, vaan vaati\nLemminkäiseltä uusia ansiotöitä. Hiiden tuliharjainen ruuna hänen\ntäytyi hakea Hiiden peltojen periltä, ja sitte hänet lähetettiin\nampumaan Tuonelan joutsenta Tuonen mustasta joesta. Mutta sillä\nmatkalla märkähattu Pohjolan paimen ampui vesikäärmeen Lemminkäisen\nläpi ja syöksi hänet Tuonelan jokeen, jossa Tuonen poika paloitteli\n\n    Miehen viieksi muruksi,\n    Kaheksaksi kappaleeksi.\n\n\n\n\nLemminkäisen äiti.\n\n\n    Äiti lieto Lemminkäisen\n    aina koissa arvelevi:\n    — Minne on saanut Lemminkäinen,\n    kunne Kaukoni kaonnut,\n    kun ei kuulu jo tulevan\n    matkoiltansa maailmassa?\n    Ei tie'ä emo polonen,\n    missä liikkuvi lihansa,\n    vierevi oma verensä.\n\n    Niin päivänä muutamana,\n    huomenna moniahana\n    jo veri suasta vuoti,\n    hurme harjasta norahti.\n\n    Kyllikki, korea nainen,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    — Jo nyt on mennyt mies minulta,\n    kaunis Kaukoni kaonnut\n    matkoille majattomille,\n    teille tietymättömille.\n\n    Siitä äiti Lemminkäisen\n    itse itkulle apeutui.\n    Kourin helmansa kokosi,\n    käsivarsin vaattehensa,\n    pian juoksi matkan pitkän;\n    mäet mätkyi mennessänsä,\n    norot nousi, vaarat vaipui,\n    alahaiset maat yleni,\n    ylähäiset maat aleni.\n    Tuli Pohjolan tuville,\n    kysytteli, lausutteli:\n    — Oi sie Pohjolan emäntä!\n    Kunne saatoit Lemminkäisen,\n    minne poikani menetit?\n\n_Louhi:_\n\n    — Istutin oron rekehen,\n    korjahon kovan tulisen.\n    Oisko uhkuhun uponnut,\n    meren jäälle jähmettynyt,\n    vai saanut siitosen suuhun,\n    karhun kauhean kitahan?\n\n_Lemminkäisen äiti:_\n\n    — Jo vainen valehtelitki!\n    Susi ei syö minun sukua,\n    karhu ei kaa'a Lemminkäistä.\n    Kunp' on et sanone tuota,\n    kunne saatoit Lemminkäisen,\n    rikon ukset uuen riihen,\n    taitan sampuen saranat.\n\n_Louhi:_\n\n    — Jospa jo sanon toenki:\n    Laitoin joutsenen hakuhun,\n    pyhän linnun pyyäntähän;\n    mi lie tullunna tuhoksi,\n    kun ei kuulu jo tulevan.\n\n    Emo etsi eksynyttä,\n    kaonnutta kaipoavi.\n    Viikon etsi eksynyttä,\n    viikon etsi, eipä löyä.\n\nHän kyseli puulta ja tieltä, kyseli kuulta ja tähdeltäkin. Ne eivät\ntienneet mitään Lemminkäisestä; niillä oli tarpeeksi huolta omista\nasioistaan.\n\n    Emo etsi eksynyttä,\n    päivyt vastahan tulevi,\n    päivälle kumarteleikse:\n    — Etkö nähnyt poikoani,\n    kullaista omenatani?\n    Jopa päivyt jonki tiesi,\n    arvaeli aurinkoinen,\n    neuvoi Tuonelan joelle,\n    Manalan alantehille.\n\nLemminkäisen äiti kiirehti Ilmarisen pajalle ja teetti rautaisen\nharavan. Sen oli piit sataa syltä, varsi viittä sataa.\n\n    Itse äiti Lemminkäisen\n    lensi Tuonelan joelle,\n    päiveä rukoilevi:\n    — Oi päivyt, Jumalan luoma,\n    nukuttele nuiva kansa,\n    väsytä väki Manalan!\n    Tuo päivyt, Jumalan luoma,\n    lenti koivun koukelolle,\n    lepän lengolle lehahti,\n    paistoi hetken heltehesti,\n    väsytti väen Manalan,\n    nuoret miehet miekoillehen,\n    vanhat vasten sauvojansa;\n    sitten lensi lepsahutti\n    päälle taivallan tasaisen.\n\n    Siitä äiti Lemminkäisen\n    otti rautaisen haravan,\n    haravoipi poikoansa\n    koskesta kohisevasta,\n    virrasta vilisevästä,\n    haravoipi eikä löyä.\n    Siitä siirtihen alemma,\n    meni myötänsä merehen,\n    vyötäröistä ve'en sisähän.\n    Haravoipi poikoansa\n    pitkin Tuonelan jokea.\n\nSai paidan mielipahoikseen, sukatkin sai ja hatun tapasi. Meni vieläkin\nsyvemmälle ja harasi.\n\n    Elotukku sai etehen\n    haravahan rautaisehen.\n    Elotukku ei se ollut,\n    olipa lieto Lemminkäinen\n    puuttunut haravan piihin.\n    Vaan oh pikkuista vajalla:\n    yhtä kättä, puolta päätä,\n    paljo muita muskuloita,\n    siihen henkeä lisäksi.\n    Emo tuosta arvelevi:\n    — Vieläkö tästä mies tulisi,\n    uros uusi toimeaisi?\n\nSanoi korppi:\n\n    — Ei ole miestä mennehessä,\n    Työnnä Tuonelan jokehen.\n\nMutta eipä työntänyt äiti, vaan veteli vielä vaskisella haravalla\nTuonen virtaa pitkin ja poikki, sai kättä, sai päätä, sai puolen\nkylkiluuta, toisen puolen selkäluuta.\n\n    Niistä poikoa rakenti,\n    laati lieto Lemminkäistä,\n    liitteli lihat lihoihin,\n    luut on luihin luikahutti,\n    jäsenet jäsenihinsä,\n    suonet suonen sortumihin.\n    Loi miehen, uron sukesi\n    entis illehen eloille.\n    Sai suonet sielleheksi,\n    ei miestä sanalliseksi.\n\nSiinä sitten äiti mietti: mistäpä voiteita saisi, joilla voiteleisi\nmiehen sanalliseksi. Mehiläinen lensi Metsolaan ja toi simoja\nsiivissänsä.\n\n    Ei tullut apua noista.\n    Mehiläinen ilman lintu\n\nlentää leyhytteli ylähäksi taivosehen\n\n    yli kuun, alatse päivän,\n    taivon tähtien välitse,\n    otavaisten olkapäitse.\n\nSieltä toi niitä voiteita,\n\n    joillapa Jumala voiti,\n    Luoja vammoja valeli.\n\nNiillä äiti voiti ja hiereli voipunutta ja lausui:\n\n    — Nouse pois makoamasta,\n    ylene uneksimasta\n    näiltä paikoilta pahoilta,\n    kovan onnen vuotehelta!\n    Nousi mies makoamasta,\n    heräsi uneksimasta\n\nja virkkoi heti herättyään:\n\n— Kauan uinaelin ja makasin, makasinpa sikeän unen.\n\n    Sanoi äiti Lemminkäisen:\n    — Oisit maannut kauemininki,\n    vielä viikomman venynyt\n    ilman äitittä pahatta,\n    katalatta kantajatta,\n    Sanoi lieto Lemminkäinen:\n    — Viel' olen äijeä vajoa:\n    tuolla tuntoni makaapi\n    noissa Pohjan neitosissa;\n    viel' on alli ampumatta\n    pyhän virran pyörtehessä.\n    Sanoi äiti Lemminkäisen:\n    — Anna allien asua\n    Tuonen mustassa joessa!\n    Sie lähe kotiperille\n    kanssa äitisi katalan.\n    Vielä kiitä onneasi,\n    julkista Jumalatasi,\n    kun antoi avun totisen,\n    vielä henkihin herätti.\n    En minä mitänä voisi\n    ilman armotta Jumalan,\n    toimetta totisen Luojan.\n\n\n\n\nVäinämöisen matka Tuonelaan.\n\n\nPohjolan neito oli luvannut tulla Väinämöiselle\npuolisoksi, jos Väinämöinen saa laulamalla veneen\n valmiiksi\n\n    Ilman kouran koskematta,\n    Käsivarren kääntämättä.\n\nSampsa Pellervoinen hankki veneen laudat. Ja jo oli vene\nvalmistumaisillaan. Mutta kun Väinämöinen oli jo kokkia kohentamassa,\nniin silloin uupui kolmea sanaa, ja niin jäi vene kesken. Väinämöinen\netsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta ja suusta\nvalkean oravan, mutta ei tavannut. Läksipä hän silloin saamaan Tuonelta\nsanoja. Hän ajatteli, että monta viisasta on mennyt Manalan majoille.\nSiellä on siis viisautta.\n\n    Kävi viikon viitsikkoa,\n    viikon toisen tuomikkoa,\n    kolmannen katajikkoa.\n    Jo näkyi Manalan saari,\n    Tuonen kumpu kuumottavi.\n\nVäinämöinen tuli Tuonelan joen rantaan ja huutaa huikautti venettä:\n\n    — Tuo venettä Tuonen tytti,\n    Lauttoa Manalan neiti.\n\n_Tuonen tytti:_\n\n    — Vene täältä tuotanehe,\n    kuni syy sanottanehe,\n    mi sinun Manalle saattoi\n    ilman tau'in tappamatta.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Tuoni minun tänne tuotti,\n    Mana mailtani veteli.\n\n_Tuonen tytti:_\n\n    — Kunp' on Tuoni tänne toisi.\n    Mana mailta siirteleisi,\n    Tuoni toisi tullessansa,\n    Tuonen hattu hartioilla,\n    Tuonen kintahat käessä.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Rauta mun Manalle saattoi,\n    teräs tuotti Tuonelahan.\n\nTuonen tytti;\n\n    — Kun rauta Manalle toisi,\n    Verin vaattehet valuisi.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Vesi sai minun Manalle,\n    Aalto toi on Tuonelahan.\n\n_Tuonen tytti:_\n\n    — Jos vesi Manalle saisi,\n    vesin vaatteesi valuisi.\n    Sano tarkkoja tosia!\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Tuli toi mun Tuonelahan,\n    Valkea Manalle saattoi.\n\n_Tuonen tytti:_\n\n    — Jos tuli Mailalle toisi,\n    oisi kutrit kärventynnä,\n    partaki pahoin palanut.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Toki ma sanon toetki:\n    Tein tieolla venettä,\n    laain purtta laulamalla,\n\nniin uuvuin muutamia sanoja ja läksin Tuonelta hieman apua saamaan.\n\n    Tuopa nyt venosta tänne,\n    Joen poikki päästäkseni!\n\n_Tuonen tytti:_\n\n    — Oi on hullu hulluuttasi,\n    mies on mielesi vähyyttä!\n    Tulet syyttä Tuonelahan,\n    tau'itta Manan majoille;\n    äijä on tänne tullehia,\n    ei paljo palanneina.\n\nVei veneen Tuonen tytti, ja niin pääsi Väinämöinen yli Tuonelan joen.\nPerillä tuotiin olutta, mutta siinä\n\n    Sammakot kuti sisällä,\n    Maot laioilla lateli.\n\nTuonelan emäntä torui Väinämöisen uskaliaisuutta:\n\n    — Ei Tuoni sanoja anna.\n    Mana mahtia jakele.\n    Etkä täältä pääsnekänä\n    sinä ilmoisna ikänä\n    kotihisi kulkemahan,\n    maillesi matelemahan.\n\nTuonen väki sitte uuvutti Väinämöisen uneen Tuonen taljavuotehelle.\n\nMutta mies makasi, vaate valvoi.\n\nTuonelan vanha käykkäleuka akka kehräsi kesäisenä yönä vesikivellä\nvaskilankoja. Kolmi sorminen Tuonelan ukko kutoi niistä satasylisen\nnuotan ja Tuonen koukkusorminen, rautanäppinen poika sulki sillä\nTuonelan joen. Niin he aikoivat estää Väinämöisen pakenemasta. »Silloin\nVäinämöinen sukeltausi saarvana\n\n    Poikki Tuonelan joesta\n    Läpi Tuonen verkkoloista.\n\nNiin hän pääsi jälleen ihmisten ilmoille ja varotti:\n\n    — Elköhön hyvä Jumala,\n    elköhön sitä suetko,\n    itse-mennyttä Manalle!\n    Elkätte, imeisen lapset,\n    sinä ilmoisna ikänä\n    tehkö syytä syyttömälle,\n    vikoa viattomalle!\n    Pahoin palkka maksetahan\n    tuolla Tuonelan koissa.\n\n\n\n\nPohjolan häät.\n\n\nKun Ilmarinen sai Pohjolan neidon omakseen, pidettiin isot häät\nPohjolassa. Häiksi teurastettiin suuri härkä. Se olikin aimo vasikka:\n\n    Hämehessä häntä heilui,\n    pää keikkui Kemijoella,\n    Sata syltä sarvet pitkät,\n    puoltatoista turpa paksu,\n    Kuun juoksi kesäorava\n    yhen kytkyen sijalla,\n    päivän lenti pääskyläinen\n    härän sarvien väliä.\n    Sepä vallaton vasikka\n\nkuletettiin Karjalasta Pohjolaan. Sata miestä talutti sitä sarvista ja\ntuhat turvasta piteli. Etsittiin sille sitte iskijätä. Tuli Viron ukko\nja aikoi kamahuttaa kangellaan. Mutta kun\n\n    Härkä päätä häilähytti,\n    Mustat silmänsä mulisti,\n\nsilloin Viron ukko kuuseen kavahti pakoon. Nousi viimein mies meren\numpilaiueista. Se uros\n\n    Alle maljan maata mahtui,\n    Alle seulan seisomahan.\n\nTämäpä rautakoura ukko\n\n    Sorti sonnin polvillensa,\n    Kylen maahan kyykähytti.\n\nJa mitä sai hän siitä saaliiksi?\n\n    Sata saavia lihoa,\n    sata syltä makkarata,\n    verta seitsemän venettä.\n\nTupakin oli tehty Pohjolassa suuren suuri.\n\n    Kukko kun laessa lauloi,\n    ei sen ääni maahan kuulu,\n    penin haukunta perässä\n    ei kuulu ovehen asti.\n\nLeivottiin sitte leivät suuret, laitettiin kaljat ja oluet.\n\n    Salot puita poltettihin,\n    kaivot vettä kannettihin\n    olosia pantaessa\n    hyvän joukon juomingiksi.\n    Nousipa savu sakea\n    tuimilta tulisijoilta,\n    täytti puolen Pohjanmaata,\n    kaiken Karjalan sokisti.\n\nKutsuttiin sitte häihin kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa.\nYksi vain jätettiin kutsumatta: itse kaunis Kaukomieli,\n\n    Kun on kaikitse toraisa,\n    Aivan tarkka tappelija.\n\n    Siitä Pohjolan emäntä,\n    syötti, juotti vieraina,\n    syötti suin sulassa voissa,\n    kourin kuorekokkaroissa.\n    Olipa lohta luotasilla,\n    sivulla sian lihoa,\n    kupit kukkuraisillansa,\n    va'it varpelaitehilla.\n\nKun oli häissä kyllin syöty ja juotu, kävi vanha Väinämöinen laulamaan:\n\n    — Annap' ainaki Jumala,\n    toisteki totinen Luoja,\n    oloset jokena juosta,\n    me'et virtana vilata\n    näissä Pohjolan tuvissa,\n    Sariolan salvoksissa,\n    jotta päivin lauleltaisi,\n    illoin tehtäisi iloa\n    iällä tämän isännän,\n    elin-ajalla emännän.\n    Osmotar, oleva vaimo,\n\nneuvoi morsiamelle tulevia velvollisuuksia ja sanoi lopuksi:\n\n    — Kuules vielä kuin sanelen,\n    kerran toisen kertoelen!\n    Kun menet talosta tästä,\n    tulet toisehen talohon,\n    emoa elä unohda,\n    masentele maammoasi!\n    Emopa sinun elätti,\n    imetti ihanat rinnat\n    ihanasta itsestänsä,\n    valkeasta varrestansa;\n    monet yöt unetta vietti,\n    monet atriat unohti\n    tuuvitellessa sinua,\n    vaaliessa pienoistansa.\n\nKun oli neiti neuvottuna, annettiin opastusta sulhollekin:\n\n    — Kiitä sulho onneasi,\n    hyvän saaman saamastasi!\n    Puhas on neiti puolellasi,\n    valkeainen vallassasi,\n    soreainen suojassasi.\n    Ellös vainen, sulho rukka,\n    neioista pahoin pielkö!\n    Seiso seinänä e'essä,\n    pysy pihtipuolisena!\n    Pere käski pieksämähän,\n    muu väki mukittamahan,\n    ethän raahi raukaistasi,\n    etkä henno herttaistasi,\n    vuosin kolmin kuultuasi,\n    ainoisin aneltuasi!\n\n    Neito parka huokaeli,\n    luiokaeli, henkäeli:\n    — Lässäp' on nyt muien lähtö,\n    minun lähtöni lähemmä,\n    minun liittoni likemmä.\n    Millä nyt erotessani,\n    millä maksan maammon maion,\n    sekä taattoni hyvyyen,\n    millä veikon armauen,\n    mielisiivot siskoseni?\n\n    Kiitän mä emo sinua\n    nuorna tuuviteltuasi,\n    rinnoin ruokkieltuasi!\n    Vielä kiitän veikkoseni,\n    veikkoseni, siskoseni,\n    kostelen koko perehen!\n    Minun toiste tullessani\n    muut ei tuntene minua\n    kuin ne kaksi kappaletta:\n    perimmäinen pellon seiväs,\n    alimmainen aian vitsa,\n    nuo on piennä pistömäni\n    neitona vitsastamani.\n\n    Jätän kaikki terveheksi,\n    maat ja metsit marjoinensa,\n    kujavieret kukkinensa,\n    järvet saoin saarinensa!\n\n\n\n\nOrjalapsi.\n\n\nUntamo ja Kalervo olivat veljeksiä. Mutta heidän keskensä vallitsi\ntaukoamaton kateus ja riita. Untamo vainosi Kalervoa, Kalervo Untamoa.\nUntamo laski verkot Kalervon kalaveteen. Kalervo niistä\n\n    kalat konttihin kokosi.\n    Kalervoinen kauran kylvi\n    Untamon tuvan ta'aksi,\n    Untamolan uljas uuhi\n    söi Kalervon kaurakylvön.\n\nSiitäpä sanat sakeni ja viha kasvoi. Vihdoin nosti Untamo sodan,\n\n    Pani miehet miekkavyölle,\n    Kaunot kassara olalle\n\nja niin tulivat Untamon nrohot,\n\n    kaatoivat Kalervon joukon,\n    su'un suuren surmasivat,\n    talon polttivat poroksi,\n    tasottivat tantereksi.\n\nPieni poika Kullervoinen säilyi Kalervon kotoa ja joutui Untamolaan.\nTämä poika jo kolmen päivän vanhana\n\n    Katkaisi kapalovyönsä,\n    Särki liekun lehmuksisen.\n\nUntamo vuotteli siitä\n\n    Saavaksi sataisen orjan,\n    Tuhantisen turpuvaksi.\n\nJo polven korkuisena alkoi poika arvaella:\n\n    Kunpa saisin suuremmaksi,\n    vahvistuisin varreltani,\n    kostaisin isoni kohlut,\n    maksaisin emoni mahlat!\n\nUntamo sai vihiä pojan kostonajatuksista, pelästyi kovin ja alkoi\nmiettiä, miten saisi pojan surman suuhun.\n\nPantiin poika puolikkoon ja viskattiin veteen. Mentiin katsomaan parin,\nkolmen päivän päästä:\n\n    Ei ollut hukkunut vetehen,\n    Onkivi meren kaloja.\n\nTehtiin suuri rovio. Koottiin\n\n    tuohia tuhat rekeä,\n    sata syltä saarnipuita,\n    tuli puihin tuiskattihin,\n    siihen poika paiskattihin\n    keskelle tulen palavan.\n\nMentiin katsomaan parin, kolmen päivän päästä:\n\n    Poika oli porossa polvin,\n    hiilikoukkunen käessä,\n    millä tulta kiihottavi.\n\nUntamo alkaa tuskitella:\n\n    — Mihin poika pantanehe,\n    surma tuolle saatanehe?\n    Poika puuhun hirtetähän,\n    tammehen ripustetahan.\n\nEi kuollut poika hirsipuuhun. Riippui vain puussa ja piirteli kuvia\ntammen kylkeen:\n\n    Siinä miehet, siinä miekat,\n    Siinä keihä'ät sivulla.\n\nMitäs auttoi Untamon; hänen täytyi heittää poika elämään.\n\n    Kun oli Kullervo kohonnut,\n    saanut vartta vaaksan verran,\n    pantiin lapsen katsontahan:\n    Lapsen tauilla tapatti,\n    kätkyen tulella poltti.\n\nUntamo ajatteli:\n\n    — Ei tämä tähän sopiva.\n    Pani kasken kaa'antahan.\n\nKullervo meni kaskesmaalle, huutaa huikautti:\n\n    — Sini kaski kaatukahan,\n    kuni ääni kuulunevi,\n    kuiii vierivi vihellys!\n\nViheltää viuhautti sitte, ja heti kaatui hirveä hirsikkö maahan.\n\nKun Untamo näki työn, ajattelevi:\n\n    — Et tämä tähän sopiva,\n    Hyvän hirsikön pilasi.\n\nPani Kullervon aidan panoon.\n\nKullervo pani aitaa, asetti kokkohongat aidaksiksi, korpikuuset\nseipähiksi, eikä jättänyt venäjää mihinkään. Ei päässyt kulkemaan aidan\nalatse eikä ylitsekään muut kuin linnut lentämällä.\n\nTuosta suuttui Untamoincn ja pani pojan puimaan rukiita. Kullervo\n\n    Pui rukihit ruumeniksi,\n    Olet kaunaksi kaotti.\n\nViimein väsyi Untamoinen ja möi Kullervon seppo Ilmariselle orjaksi. Sai\n\n    viisi viikate kulua,\n    kuusi kuokan kuolioa\n    miehestä mitättömästä,\n    orjasta epäpäöstä.\n\n\n\n\nKullervo paimenena.\n\n\nKullervo joutui Ilmarisen kotona karjan paimeneksi. Ilmarisen emäntä\npaistoi kauniin kakun paimenelle evääksi ja leipoi kiven leivän sisään.\n\nLäksi Kullervo karjansa kera paimeneen. Katkerana hän mennessään lausui:\n\n    — Voi minä poloinen poika,\n    jo minä johonki jou'uin,\n    jou'uin joutavan jälille,\n    härän hännän paimeneksi,\n    vasikkojen vaalijaksi!\n\nMeni karjansa kera metsään. Iltapäivällä istui mättäälle syömään.\n\n    Laski laukkunsa selästä,\n    otti leivän laukustansa,\n    katselevi, kääntelevi,\n    tuosta tuon sanoiksi virkki:\n    — Moni on kakku päältä kaunis,\n    kuorelta kovin sileä,\n    vaan on silkkoa sisässä,\n    akanoita alla kuoren.\n    Veti veitsensä tupesta\n    leivän leikkaellaksensa:\n    veitsi vierähti kivehen,\n    karahutti kalliohon;\n    terä vieri veitsosesta,\n    katkesi kuraksuesta.\n\n    Kullervo Kalervon poika\n    katselevi veitsyttänsä,\n    itse päätyi itkemähän,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    — Yks' oli veitsi veikkoutta,\n    yksi rauta rakkautta,\n    isän saamoa eloa,\n    senkin katkaisin kivehen,\n    karahutin kalliohon,\n    leipähän pahan emännän,\n    pahan vainion paistamahan.\n    Millä nyt maksan naisen naurun,\n    akan ilkeän evähät?\n\nKorppi koikkui puusta: Aja karja suohon, loitsi sudet ja karhut\nlehmiksi, aja ne karjana kotiin.\n\nKullervo noudatti neuvoa. Tekipä torven Tuomikin sarvesta ja sillä\nsoittaa kajautteli kotiin tullessa kiljaisten suussa. Jo tulee Ilmarin\nemäntä savun tekoon karjalleen ja katselee karjaansa. Karja oli kauniin\nnäköistä, mutta kun hän kyyristäytyy lypsämään ja alkaa herutella,\nsilloin\n\n    susi päälle suimastaikse,\n    karhu päälle kuopaseikse;\n    susi suuri revittelevi,\n    karhu kiskoi kinttusuonet,\n    puri puolen pohkeata,\n    katkoi kannan sääriluusta.\n    Ilmarin iso emäntä\n    itse loihe itkemähän:\n    — Pahoit teit sa, paimo parka,\n    ajoit kontiot kotihin,\n    suet suurille pihoille.\n\n_Kullervo:_\n\n    — Pahoin tein ma, paimen parka,\n    et hyvin emäntä parka:\n    Leivoit sie kivisen leivän,\n    kakun paistoit kallioisen.\n\n_Ilmarin emäntä:_\n\n    — Oi sie paimo, paras paimo!\n    Myöstytäpä miettehesi,\n    perin laske lausehesi,\n    mie sun paioilla parannan,\n    syötän voilla, vehnäisillä.\n    Kun et jou'u päästämähän,\n    kohta kaa'un kuoliaksi,\n    muutun mullan muotoiseksi.\n\n_Kullervo:_\n\n    — Kun on kuollet, kuolkosipa!\n    Sija on maassa mennehillä,\n    Kalmassa kaonnehilla.\n\n_Ilmarin emäntä:_\n\n    — Oi Ukko ylijumala!\n    Katso kaaresi parahin,\n    ammu valkoinen vasama,\n    kaa'a tuo Kalervon poika,\n    ammu kurja kuoliaksi!\n\n_Kullervo:_\n\n    — Oi Ukko ylijumala,\n    elä sie minua ammu,\n    ammu Ilmarin emäntä,\n    kaota katala nainen!\n\n    Siitä Ilmarin emäntä,\n    tuo tarkan takojan vaimo,\n    vieri kohta kuoliaksi,\n    kaatui kattilanoeksi,\n    oman pirttinsä pihalle.\n    Se oli meno nuoren naisen,\n    jot' oli viikon valvateltu\n    Ilmarin iki-iloksi.\n\n\n\n\nKoditonna.\n\n\n    Kullervo Kalervon poika\n    läksi soitellen seposta,\n    ilon lyöen Ilman mailta.\n    Astui eelle jonne, kunne,\n    päivän korpia kovia,\n    Hiien hirsikankahia,\n    illan tullen, yön pimeten\n    päätyi maahan mättähälle,\n    Siinä istuvi isotoin,\n    armotoin ajattelevi:\n    — Mikä lie minunki luonut,\n    kuka kurjaisen kuvannut\n    kuuksi päiväksi kululle,\n    i'äkseni ilman alle?\n\n    — Kotihinsa muut menevät,\n    majoillensa matkoavat,\n    mull' on korvessa kotini,\n    kankahalla kartanoni,\n    tuulessa tulisijani,\n    satehessa saunan löyly.\n\n    Ellöspä, hyvä Jumala,\n    elkösi sinä ikänä\n    luoko lasta luonnotointa\n    eikä aivan armotointa,\n    isotointa ilman alle,\n    emotointa ensinkänä,\n    niinkuin loit minun, Jumala,\n    loit kuin lokkien sekahan,\n    karille meren kajavan!\n    Päivä pääskyille tulevi,\n    varpusille valkenevi,\n    ilo ilman lintusille,\n    ei minulle milloinkana,\n    tule päivä polvenansa,\n    ei ilo sinä ikänä.\n\n    Piennä jäin minä isosta,\n    matalana maammostani,\n    iso kuoli, äiti kuoli,\n    kuoli muu sukuni suuri;\n    jätti mulle jäiset kengät,\n    sukat uhkuiset unohti;\n    jätti jäisille jälille,\n    pyöriville portahille,\n    joka suohon sortumahan,\n    likahan litistymähän...\n\n    Vaan en nyt iällä tällä,\n    en mä vielä jouakana\n    soille sotkuportahiksi,\n    silloiksi likasijoille.\n    Enkä sinnes suohon sorru,\n    kunnes kannan kahta kättä,\n    viittä sormea viritän,\n    kynttä kymmentä ylennän.\n\nYksinäisen pakolaisen mieleen johtui silloin ajatus mennä Untamolaan\nkostamaan ison kohlut, maksamaan maammon mahlat,\n\n    itsensä pahoin piännät.\n\nTulipa viian eukko vastaan, se neuvoi: ei ole isosi kuollut, vielä\nelävät isosi ja emosi kaukana\n\n    Lapin laajalla rajalla,\n    Kalalammin laitehella.\n\nLäksi Kullervo astumaan. Joutui kolmen päivän päästä joen varrelle,\nniemen kärkeen. Siinä oli pieni kalasauna. Menipä sisään sinne. Siellä\nkysyy vanha eukko:\n\n    — Mistä vieras veen takoa,\n    Kusta kulkijain kotoisin?\n\n_Kullervo:_\n\n    — Etkö tunne poikoasi,\n    tunne et lastasi omoa,\n    jonka Untamon urohot\n    veivät kanssansa kotihin?\n\n_Äiti:_\n\n    — Ohoh poikani poloinen,\n    ohoh kurja kullansolki!\n    Ettäpäs elävin silmin\n    näitä maita matkaelet,\n    kun jo itkin kuolleheksi,\n    jo kauan kaonneheksi!\n\nKaksi oli minulla poikaa ja tytärtä. Niistä kaksi vanhinta katosi:\n\n    poika suurehen sotahan,\n    tyttö tietämättömihin.\n    Poikani tuli takaisin,\n    eipä tyttö tullutkana.\n\n_Kullervo:_\n\n    — Kunne tyttösi katosi,\n    Minne sai sisarueni?\n\n_Äiti:_\n\n    — Läksi marjahan metsälle,\n    vaaran alle vaapukkahan,\n    sinnepä kana katosi,\n    nimen tietämättömähän.\n\nEtsin kauan ja huutelin salot ja korvet. Nousin viikon päästä suurella\nmäellä suurelle kivelle ja huusin:\n\n    — Missä olet tyttöseni,\n    tule jo, tyttöni, kotihin!\n    Vaarat vastahan saneli:\n    Elä huua tyttöäsi,\n    ei se saa sinä ikänä\n    emon entisen tiloille,\n    taaton vanhan valkamoille.\n\n\n\n\nKullervo kotona.\n\n\nSai tuosta Kullervo elelemään vanhempainsa luona. Mutta hän\n\n    ei saanut älyämähän,\n    miehen mieltä ottamahan,\n    kun oli kaltoin kasvateltu,\n    tuhmin lasna tuuiteltu\n    luona kalton kasvattajan,\n    tuon on tuhman tuuittajan.\n\nYritteli hän työhön ja toiseen: kävi nuotalle vanhan Kalervon kanssa.\nEi tullut tolkkua töistä: soutaessaan veti hartiaväellä, katkoi kaaret,\nhajotti veneen. Kuu kävi tarpomaan, tarpoi olan takaa, silloin\n\n    kalat liivaksi litsotti,\n    Nuotan tarpoi tappuroiksi.\n\nKalervo harmistui:\n\n    — Kotitöihin ei sinusta.\n    Lähe viemähän vetoja,\n    maarahoja maksamahan!\n\nKullervo läksi viemään veroja ja vietyään verojyvänsä alkoi ajaa omille\nmaille. Kun hiin ajeli Väinölän ahoja, tuli neito vastaan. Sille virkki:\n\n    — Nouse neito korjahani,\n    Taaksi maata taljoilleni!\n\n_Neito;_\n\n    — Surma sulle korjahasi,\n    Tauti taakse taljoillesi!\n\nKullervo ajeli edelleen siitä aavaa meren ulappaa. Tulipa taas neito\nvastaan. Sitä jälleen Kullervo pyytelemään rekeensä.\n\n    Neito vastahan sanovi:\n    — Tuoni sulle korjaliasi,\n    manalainen matkoihisi!\n\nYhä edelleen Kullervo ajeli. Tuli jo Lapin laajoille rajoille.\n\n    Neito vastahan tulevi\n    Noilla Pohjan kankahilla,\n\nKullervo hevostaan hillitsevi ja sanoo:\n\n    — Käy neito rekoseheni,\n    syömähän omeniani!\n    Neito vastahan sanovi:\n    — Sylen, kehno, kelkkahasi,\n    retkale, rekosehesi!\n\nSilloin Kullervo ryösti neitosen rekeensä ja otti omaksi puolisokseen,\n\nNiin ajelivat edelleen. Seuraavana päivänä kysyy tyttö:\n\n    — Mist' olet sinä sukuisin,\n    kusta rohkea rotuisin?\n    — Olen kurja Kullervoinen,\n    Kalervon katala poika;\n    vaan sano oma sukusi,\n    oma rohkea rotusi.\n    Neito varsin vastoavi,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    — En ole sukua suurta,\n    enkä suurta, enkä pientä,\n    Kalervon katala tyttö,\n    tyhjä tyttö, tuiretuinen,\n    lapsi kehno, keiretyinen.\n\nNeito kertoi sitten, kuinka hän lasna marjamatkalla eksyi metsään ja\ntoivotteli itselleen kuolemaa, joka ei kuitenkaan tullut. — Jospa,\nsanoi hän, olisin silloin kurja kuollut,\n\n    oisin heinänä helynnyt,\n    kukoistellut kukkapäänä,\n    maassa marjana hyvänä,\n    punaisena puolukkana,\n    nämä kuminat kuulematta,\n    haikeat havaitsematta!\n\n    Sai toki sanoneheksi,\n    kerran kertoelleheksi;\n    heti repsahti re'estä,\n    siitä juoksihe jokehen,\n    kosken kuohu'un kovahan,\n    palavahan pyörtehesen;\n    siihen surmansa sukesi,\n    kuolemansa kohtaeli,\n    löysi turvan Tuonelassa,\n    armon aaltojen seassa.\n\nKullervo Kalervon poikaa väristytti kauhu. Hän leikkasi valjaat\nrikki ja ajoi ratsain kauhuissaan kotiin. Olihan hän ottanut\nsisarensa puolisokseen ja tämä sitte surmannut itsensä. Kullervo\nkertoi hirmutapahtumat äidilleen ja valitti: Voi mua, emo poloni,\nkun et antanut minun piennä kuolla nämä kummat kuulematta, kamalat\ntapahtumatta!\n\n    Itse en nyt tieäkänä,\n    kunne surmani sukean,\n    kunne kurja kuoletaime:\n    suuhun ulvovan sutosen,\n    karhun kiljuvan kitahan,\n    vainko vatsahan valahan?\n\nEmo ennätti lohduttamaan: — Elä mene susien suuhun, elä karhujen kitaan.\n\n    Onpa suurta Suomen nientä,\n    sankkoa Savon rajoa\n    piillä miehen piilojansa,\n    hävetä pahoja töitä.\n\n_Kullervo:_\n\n    — Enkä lähe piilemähän,\n    en paha pakenemahan,\n    lähen surman suun esille,\n    Kalman kartanon oville:\n    Viel' on Unto oikeana,\n    mies katala kaatamatta.\n\n\n\n\nKullervon loppu.\n\n\n    Kullervo Kalervon poika\n    siitä suorikse sotahan,\n    vainotielle valmistaikse.\n\nKielsi emo poikaansa lähtemästä\n\n    Tahallansa tappelohon.\n\nEi Kullervo totellut tuota. Virkkoi vain:\n\n    — En mä silloin suohon sorru,\n    enkä kaau kankahalle,\n    kun sorrun sotatiloille,\n    vaivun vainotanterille.\n\nKotoa lähtiessä tapahtui seuraava keskustelu:\n\n_Kullervo:_\n\n    — Hyvästi, hyvä isäni!\n    Itketkö sinä minua,\n    koskas kuulet kuolleheksi,\n    sortuneheksi su'usta?\n\n_Isä:_\n\n    — En minä sinua itke,\n    jospa kuulen kuolleheksi;\n    poika toinen tehtänehe,\n    poika paljoa parempi.\n\n_Kullervo:_\n\n    — Enkä mie sinua itke.\n    Saan minä mokoman taaton:\n    Suun savesta, pään kivestä,\n    muun lihan lahosta puusta. —\n\n    jää hyvästi, veikkoseni!\n    Itketkö sinä minua,\n    koskas kuulet kuolleheksi?\n\n_Veikko:_\n\n    — En itke minä sinua;\n    veli toinen saatanehe,\n    veli paljoa parempi.\n\n_Kullervo:_\n\n    — Enkä mie sinua itke.\n    Saan minä mokoman veljen:\n    Pään kivestä, suun savesta,\n    silmät suolta karpaloista. —\n\n    Hyvästi, sisarueni!\n    Itketkö sinä minua,\n    koskas kuulet kuolleheksi?\n\n_Sisko:_\n\n    — En itke minä sinua;\n    veli toinen saatanehe\n    äijeä älykkähämpi.\n\n_Kullervo:_\n\n    — Enkä itke mie sinua.\n    Saan minä mokoman siskon:\n    Pään kivestä, suun savesta,\n    hiukset kuivista kuloista,\n    korvat lammin lumpehista,\n    varren vaahteran vesasta.\n\n    Äitiseni, armaiseni,\n    minun kaunis kantajani,\n    kultainen kulettajani!\n    Itketkö sinä minua,\n    koskas kuulet kuolleheksi?\n\n_Äiti:_\n\n    — Et älyä äitin mieltä,\n    arvoa emon syäntä.\n    Itkenpä minä sinua,\n    kun sun kuulen kuolleheksi;\n    itken tulville tupamme,\n    siltalauat lainehille,\n    kujat kaikki kuurullani,\n    läävät länkämöisilläni;\n    lumet itken iljeniksi,\n    iljenet suliksi maiksi,\n    sulat maat vihoittaviksi,\n    vihottavat viereviksi.\n    Mit'en itkeä ileime,\n    itkeä inehmisissä,\n    itken saunassa saloa,\n    yliset kulasvesille,\n    saunan lauat lainehille.\n\n    Kullervo Kalervon poika\n    läksi soitellen sotahan,\n    ilotellen tappelohon.\n\nVieripä viestit jälestä: Jo suku kotona kuoli, kuoli iso, kuoli veikko\nja kuoli sisarkin. Kullervo vain tuumi:\n\n    — Kun lie kuollut, kuolkahansa,\n    kuollut maahan vietäköhön,\n    Kalmahan katettakohon!\n\nSaipa sitte sanoma korviinsa:\n\n    — Kuoli ehtoinen emosi.\n    Käypä tuota katsomahan,\n    miten miero hautoavi!\n\nSilloin Kullervo valitti:\n\n    — Voi minä poloinen poika,\n    kun kuoli emo minulta,\n    enk' ollut luona luopuessa,\n    läsnä hengen lähtiessä!\n    Lie kuollut kovin viluhun,\n    vainko leivän puuttehesen?\n    Kuollut koissa pestäköhön\n    Saksan saippuavesillä,\n    silkkihin sieltäköhön,\n    palttinoihin pantakohon,\n    siitä maahan vietäköhön,\n    Kalmahan katettakohon,\n    itkuvirsin vietäköhön,\n    laulaen lasettakohon!\n    En vielä kotihin joua,\n    viel' on Unto kostamatta,\n    mies katala kaatamatta,\n    ilkeä hävittämättä.\n\nKullervo samosi Untolaan, kaatoi miekallaan kaiken kansan,\n\n    joukon Untamon hävitti;\n    tuvat poltteli poroksi,\n    kypeniksi kyyätteli,\n    kivet jätti kiukahista,\n    pitkän pihlajan pihoista.\n\nKostotyönsä tehtyään Kullervo kääntyi kotihin entisen ison tuville,\nmutta sinne tultuansa oli tupa autio ja tyhjä. Ei ollut tervehtijää\nvastassa, hiilos oli kylmä, kiuas kylmä, lattia lakaisematta. Kullervo\n\n    Vieri valkamavesille:\n    Ei venettä valkamassa.\n\nKaikki oli kuollutta, Koko suvusta ei ollut ketään muita elossa kuin\nhän, rikollinen, kovan onnen ajama mies. Hän\n\n    loihe siitä itkemähän;\n    itki päivän, itki toisen,\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    — Oi on ehtoisa emoni,\n    mitäs mulle tänne heitit\n    eläessä tällä maalla?\n\n    Emo hanasta havasi,\n    alta mullan muistuttavi:\n    — Jäihän multa Musti koira\n    käyäksesi metsämaille\n    evähiä etsimähän,\n    antia anelemahan.\n\nLäksi Kullervo koiransa keralla korpeen kulkemaan. Niin joutui hän\nsille paikalle pahalle, jossa sisar oli tuhonsa saanut.\n\n    Siin' itki ihana nurmi,\n    aho armahin valitti,\n    nuoret heinät hellitteli,\n    kuikutti kukat kanervan\n    emon tuoman turmelusta.\n\n    Kullervo Kalervon poika\n    tempasi terävän miekan,\n    katselevi, kääntelevi,\n    kyselevi, tietelevi;\n    kysyi mieltä miekaltansa,\n    tokko tuon tekisi mieli\n    syöä syyllistä lihoa,\n    viallista verta juoa.\n\n    Miekka mietti miehen mielen,\n    arvasi uron pakinan,\n    vastasi sanalla tuolla:\n    — Miks'en söisi mielelläni,\n    söisi syyllistä lihoa,\n    viallista verta joisi,\n    syön lihoa syyttömänki,\n    juon verta viattomanki.\n\n    Kullervo Kalervon poika\n    pään on peltohon sysäsi,\n    perän painoi kankahasen,\n    kären käänti rintahansa,\n    itse iskille kärelle.\n    Siihen surmansa sukesi,\n    kuolemansa kohtaeli.\n\n    Se oli surma nuoren miehen,\n    kuolo Kullervo-urohon,\n    loppu ainaki urosta,\n    kuolema kova-osaista.\n\nKun vanha Väinämöinen kuuli Kullervon kuolleeksi, virkkoi hän:\n\n    — Elkätte etinen kansa\n    lasta kaltoin kasvatelko\n    luona tuhman tuuittajan,\n    vierahan väsyttelijän!\n    Lapsi kaltoin kasvattama,\n    poika tuhmin tuuittama\n    ei tule älyämähän,\n    miehen mieltä ottamahan,\n    vaikka vanhaksi eläisi,\n    varreltansa vahvistuisi.\n\n\n\n\nSampomatkalle.\n\n\nKauan itki Ilmarinen susien suuhun joutunutta puolisoaan. Hän kävi\nkosimassa vainajan nuorempaa sisarta Pohjolasta. Kun ei häntä\nsaanutkaan, niin tuli katkerana kotimaille. Kysyy vanha Väinämöinen:\n\n    — Miten Pohjola elävi?\n\n_Ilmarinen:_\n\n    — Mi on Pohjolan eleä!\n    Siell' on sampo jauhamassa,\n    kirjokansi kallumassa.\n    Siin' on kyntö, siinä kylvö,\n    siinä kasvu kaikenlainen,\n    siinäpä ikuinen onni.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Lähtekämme Pohjolahan\n    hyvän sammon saa'antahan!\n    Laatikamme laiva suuri,\n    johon sampo saatetahan,\n    kirjokansi kannetahan\n    Pohjolan kivimäestä!\n\n_Ilmarinen:_\n\n    — Vakavampi maisin matka.\n    Lempo menköhön merelle,\n    surma suurelle selälle!\n    Siellä tuuli turjuttaisi,\n    siellä viskaisi vihuri,\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Lysti on venon vesillä,\n    purren juosta jolkutella:\n    tuuli purtta tuuittavi,\n    aalto laivoa ajavi.\n    Vaan kuitenkin kaikitenki,\n    Kun et mieline meritse,\n    niin on maisin matkatkamme.\n\nIlmarinen takoi Väinämöiselle uuden miekan, jonka kuu kärestä puistoi\ntähet västistä välötti. Sitte he läksivät etsimään hevosta, mutta\nkuulivat silloin valitusta valkamasta. Uroot menivät katsomaan ja\ntapasivat purren, joka valitti:\n\n    — Vesille venosen mieli\n    tervatuiltaki teloilta,\n    tiaisen mieli miehelähän\n    kullaisestaki koista.\n    Muut purret, pahatki purret,\n    ne aina sotia käyvät,\n    tuovat täytensä rahoja;\n    minä, veistämä venonen,\n    tässä lahon lastuillani.\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    lykkäsi venon vesille.\n\nHän lauleli sitte teljot täyteen väkeä, ja niin lähdettiin kohti\nPohjolan vesiä.\n\nMatkalla kuljettiin Kaukoniemen kainaloitse ja otettiin lieto\nLemminpoikakin mukaan.\n\n    Itse vanha Väinämöinen\n    laskea karehtelevi\n    noita kuohuja kovia,\n    eikä puutu puinen pursi,\n    vene tietäjän takellu.\n\nMutta kun pääsivät väljemmille vesille, pysähtyikin pursi äkkiä\njuoksemasta. Lemminkäinen katsoo venettä, onko se kivellä vai haolla.\nSanoo:\n\n    — Ei ole veno kivellä,\n    ei kivellä, ei haolla,\n    vene on hauin hartioilla.\n\nKoittaa miekallaan katkaista kalaa kahtia, mutta\n\n    Itse vierähti vetehen,\n    Kourin aaltohon kohahti.\n\nIlmarinen nostaa miehen tukasta veneeseen ja lausuu:\n\n    — Kaikki on mieheksi kyhätty,\n    Pantu parran kantajaksi!\n\nLöi sitte Ilmarinen miekallaan haukea: miekka murskaksi mureni, eikä\nhauki ollut millänsäkään.\n\nJo kyllästyy Väinämöinen, nousee perästä ja työnnältää miekkansa hauen\nniskaan. Nostatti sitte meren petoa:\n\n    Hauki katkesi kaheksi,\n    pursto pohjahan putosi,\n    pää kavahti karpahasen.\n\nJo lähti pursi liikkeelle. Mutta Väinämöinen ohjasi sen rantaan, jossa\nhauen pää paloteltiin, keitettiin ja syötiin joukolla.\n\nJäipä siihen kalan luita kalliolle. Väinämöinen otti suuren hauen\nleukaluun ja virkkoi:\n\n    — Mikä tuostaki tulisi\n    miehen mahtavan käsissä?\n    Näistäpä toki tulisi\n    kalanluinen kanteloinen,\n    kun oisi osoajata,\n    soiton luisen laatijata.\n\nKävi siitä itse laatimaan hauin luista kanteletta.\n\n    Jo oli soitto suorittuna\n    Valmihina kanteloinen.\n\nKoitti sillä soittaa nuoret ja vanhat, koitti kansa kaikenlainen, ei\nollut osaajata. Otti lieto Lemminkäinenkin soiton sormilleen, vaan\n\n    Eipä soitto soitakana,\n    Ei ilo iloakana.\n\nKun ei kukaan muu osannut soittaa, niin kanteloinen\n\n    kannettihin kaunihisti\n    miehen laatijan kätehen,\n    pyytänehen polvuksille.\n\n\n\n\nVäinämöisen soitto.\n\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    istuikse ilokivelle,\n    laulupaaelle paneikse.\n    Otti soiton sormillensa,\n    kantelen kätensä alle,\n    alkoi soittoa somasti\n    hauinruotaista romua,\n    kalanluista kanteletta;\n    sormet nousi notkeasti,\n    peukalo ylös keveni.\n\n    Jo kävi ilo ilolle,\n    laulu laululle tehosi;\n    helähteli hauin hammas,\n    kalan pursto purkaeli,\n    ulvasi upehen jouhet,\n    jouhet ratsun raikkahuivat.\n\n    Soitti vanha Väinämöinen.\n    Ei ollut sitä metsässä\n    jalan neljän juoksevata,\n    koivin koikkelehtavata,\n    ku ei tullut kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Oravat ojentelihe\n    lehväseltä lehväselle,\n    tuohon kärpät kääntelihe,\n    aioillen asettelihe,\n    hirvet hyppi kankahalla,\n    ilvekset piti iloa.\n\n    Heräsi susiki suolta,\n    nousi karhu kankahalta\n    petäjäisestä pesästä,\n    kutiskosta kuusisesta.\n    Susi juoksi suuret matkat,\n    karhu kankahat samosi,\n    viimein aiallen asettui,\n    veräjälle vieretäikse:\n    aita kaatui kalliolle,\n    veräjä aholle vieri.\n    Siitä kuusehen kavahti,\n    petäjähän pyörähytti\n    soitantoa kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Tapiolan tarkka ukko,\n    itse Metsolan isäntä,\n    ja kaikki Tapion kansa,\n    sekä piiat, jotta poiat,\n    kulki vuoren kukkulalle\n    soittoa tajuamahan.\n    Itseki metsän emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo,\n    sinisukkahan siroikse,\n    punapaulahan paneikse,\n    loihe koivun konkelolle,\n    lepän lengolle lehahti\n    kanteloista kuulemahan,\n    soittoa tajuamahan.\n\n    Mi oli ilman lintujaki,\n    kahen siiven sirkovia,\n    ne tulivat tuiskutellen,\n    kiiätellen kiirehtivät\n    kunnioa kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Kokko kun kotona kuuli\n    sen sorean Suomen soiton,\n    heitti pentunsa pesähän,\n    itse loihe lentämähän\n    soittohon sulan urohon,\n    Väinämöisen vääntelöhön.\n    Korkealta kokko lenti,\n    halki pilvien havukka,\n    allit aalloilta syviltä,\n    joutsenet sulilta soilta.\n    Pieniäki peipposia,\n    leivoja liki tuhatta,\n    hartioilla haastelivat,\n    tehessä isän iloa,\n    soitellessa Väinämöisen.\n\n    Itse ilman luonnottaret,\n    ilman impyet ihanat\n    iloa imehtelivät,\n    kanteloista kuuntelivat,\n    mikä ilman vempelellä,\n    taivon kaarella kajotti,\n    mikä pienen pilven päällä\n    rusoreunalla rehotti.\n\nKuutar korea impi ja Päivätär neiti olivat kultakangasta kutomassa\npunaisen pilven äärellä.\n\n    Pitelivät pirtojansa,\n    Niisiänsä nostelivat\n\nja kun äkkiä kuulivat\n\n    tuon sorean Suomen soiton,\n    jo pääsi piosta pirta,\n    suistui sukkula käestä,\n    katkesihe kultarihmat,\n    helkähti hopeaniiet.\n    Kaikki veden olennotkin,\n\nmitkä liikkeelle kykenivät, samosivat\n\n    Iloa imehtimähän.\n\nTuli hauet ja lohet, tuli siikaset syvänteistä, vieläpä\n\n    säret, pienet ahvenetki,\n    mujehetki, muut kalatki\n    rinnoin ruokohon ajaikse,\n    rantahan rakenteleikse.\n\nItsepä Ahtikin, aaltojen kuningas, ruohoparta veden ukko, lumpeelle\nluikahti kuuntelemaan.\n\nSotkotarten sisarukset olivat ruohokossa hapsiaan harjaamassa. Mutta\nkun kuulivat sorean soiton, jo\n\n    sulkahti suka vetehen,\n    haihtui harja lainehisin,\n    jäi hivukset hiipomatta,\n    tukat kesken suorimatta.\n\nJa ruokorinta Vellamo, veden emäntä, vetäytyi vesikarille laineista\nihmettelemään,\n\n    kun oli ääni kummanlainen,\n    soitanto ylen sorea.\n    Se siihen sikein nukkui,\n    vaipui maahan vatsallehen\n    kirjavan kiven selälle,\n    paaen paksun pallealle.\n\nSoitti vanha Väinämöinen päivän, soitti toisen ja kaikki ihmiset\nitkivät ilosta, kun oli\n\n    Ukon soitanto suloinen.\n\nVäinämöisen itsensäkin silmistä tippuivat ilokyyneleet. Ne vierivät\nposkipäille, poskipäiltä maahan ja maasta meren laineisiin.\n\nSotka sorea lintu sukelsi noutamaan Väinämöisen kyyneleet veden\nsyvyyksistä. Ja kun hän ne toi Väinölle käteen, niin ne\n\n    jo oli muiksi muuttunehet,\n    kasvanehet kaunoisiksi:\n    helmiksi heristynehet,\n    simpsukoiksi siintynehet,\n    kuningasten kunnioiksi,\n    valtojen iki-iloiksi.\n\n\n\n\nSammon ryöstö.\n\n\nLäksivät uroot jälleen jatkamaan matkaa\n\n    tuonne kylmähän kylähän,\n    pimeähän Pohjolahan.\n    Jopa tuonne tultuansa,\n    matkan päähän päästyänsä\n    vetivät venosen maalle,\n    teloille teräksisille.\n    Tulivat tuville tuosta,\n    pian pistihe sisälle.\n    Kysyi Pohjolan emäntä,\n    tutkaeli tullehilta:\n    — Mipä miehillä sanoma,\n    Urohilla uusi tieto?\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Sammosta sanoma miesten\n    kirjokannesta urosten.\n    Saimme sampuen jaolle,\n    kirjokannen katselulle.\n\n_Louhi:_\n\n    — Ei pyyssä kahen jakoa,\n    oravassa miehen kolmen.\n    Hyvä on sampuen hyrätä\n    Pohjolan kivimäessä,\n    hyvä on olla itseniki\n    sammon suuren haltijana.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Kun et antane osoa,\n    tuota Sammon toista puolta,\n    niin on kaiken kantanemme,\n    vienemme veiiehesemme.\n\nSilloin kutsui Louhi Pohjolan uroot kokoon Väinämöisen pään varalle.\n\nVäinämöinenpä\n\n    kävi kanteloisehensa,\n    itse istui soittamahan,\n    alkoi soittoa somasti.\n\nTuota kävivät kaikki kuulemaan:\n\n    naiset suulla nauravalla,\n    urohot vesissä silmin,\n    pojat maassa polvillansa.\n\nPian nukkui koko Pohjolan väki Väinämöisen soittoa kuunnellessaan.\nVäinämöinen otti uniset neulat,\n\n    Voiteli unella silmät\n    Väeltä väsyneheltä\n\nja pani pitkään uneen koko Pohjolan kansan.\n\n    Meni sammon saa'antahan\n    Pohjolan kivimäestä.\n    Lauloa hyrähtelevi\n    vaaran vaskisen ovilla.\n\nOvet siitä avautuivat ja lukot lonksuivat. Kerkeä Kaukomieli ehätti\nensin perille,\n\n    sylin sampoa syleili,\n    polvin maassa puuhaeli,\n    eipä sampo liikukana.\n\nLemminkäinen otti Pohjolan suuren härän, kynti sillä irti Sammon juuret\nyhdeksän sylen syvästä.\n\n    Saipa Sampo liikkumahan,\n\nja urohot veivät joukolla sen veneeseensä,\n\n    Työntivät venon vesille,\n    Satalauan lainehille,\n\nja alkoivat laskea viiletellä kohti kotoisia vesiä.\n\nKotvan kuljettua Lemminkäinen sanoi:\n\n    — Olipa ennen aikoinani,\n    oli vettä soutajalla\n    sekä virttä laulajalla,\n\nmutta nykyisin ei enää kuule edes laineilla laulamista.\n\nVäinämöinen muistutti:\n\n    — Varahinen laulannaksi,\n    aikainen ilon pioksi.\n    Äsken laulanta sopisi,\n    ilon teentä kelpoaisi,\n    kun omat ovet näkyisi,\n    omat ukset ulvahtaisi.\n\nLemminkäinen ei totellut neuvoa, vaan rupesi laulamahan\n\n    äreällä äänellänsä,\n    käreällä kulkullansa.\n    Karjahteli Kaukomieli,\n    suu liikkui, järisi parta,\n    leukapielet lonkaeli.\n\nLaulu kuului kuuteen kylään, seitsemän selän ylitse.\n\n    Kurki istui kannon päässä.\n\nSekös säikähti Lemminkäisen karjumista, lensi pian Pohjolaan päin ja\nparkasi pahan säveleen. Se herätti Pohjan kansan. Louhi juoksi heti\nkivimäelle.\n\n    Jo oli sieltä Sampo saatu,\n    anastettu kirjokansi.\n\nLouhi Pohjolan emäntä\n\n    Katsoi valtansa vajuvan,\n    Alenevan arvionsa.\n\nPian loitsi hän sumu-ilman merelle sekä houkutteli Iku-Turson nousemaan\nmerestä kaatamaan kalevalaisten laivan.\n\nHeti nousi sakea sumu merelle. Kokonaista kolme yötä sai Väinämöisen\nvene olla sumussa. Ja kun siitä selvenivät, kuului kumma kohina merestä.\n\nIlmarisen kasvoilta veri pakeni, ja hän veti peiton silmilleen, kun\nnäki hirviön merestä kohoavan laivan perässä.\n\n    Itse vanha Väinämöinen\n    loi silmät sivulle purren,\n    näki kummoa vähäisen:\n    Iku-Turso, Äijön poika,\n    nosti päätänsä merestä,\n\nVäinämöinen otti sen korvista kiini ja tutkisteli: — Miksi sinä nousit\nmerestä ihmisille eteen, vieläpä itse Kalevan pojan eteen?\n\nKolmasti kysyi Väinämöinen ja ravisteli IkuTursoa korvista. Vasta\nkolmannella kerralla se vastasi:\n\n    — Oli mielessä minulla\n    surmata suku Kalevan,\n    saa'a sampo Pohjolahan.\n    Kun nyt lasket lainehisin,\n    heität vielä herjan hengen,\n    enpä toiste tullekana\n    etehen inehmisille.\n\nVäinämöinen heitti herjan laineisiin, eikä se sieltä olo sen perästä\nkohonnut.\n\nKun oli siitä pulasta päästy, nostatti Louhi niin rajun myrskyn\nmerelle, että meri meurusi pohjiaan myöten. Aallot veivät Väinämöiseltä\nkalanluisen kanteleenkin Ahtolan iki hyväksi. Ilmarinen itki ja\nvalitti. Mutta Väinämöinen sanoi:\n\n    — Itku ei hä'ästä päästä,\n    Parku päivistä pahoista.\n\nLemminkäinen liitti lisälaitoja veneeseen, ja niin päästiin edelleen\nmenemään.\n\n\n\n\nSota sammosta.\n\n\nLouhi kutsui Pohjolan miehet koolle miekkoineen ja jousineen, varusti\nsotaveneen, latoi miehet laivaan, nosti purjeen ja läksi\n\n    Sampoa tapoamahan\n    Venehestä Väinämöisen.\n\nVäinämöinen lasketteli sinistä merta ja virkkoi\n\n— Nousepa, lieto Lemniinpoika, purjepuun nenään katsomaan,\n\n    Onko selvät ilman rannat,\n    Onko selvät vai sekavat!\n\nLemminkäinen nousee ja sanoo:\n\n    — Pieni on pilvi pohjoisessa,\n    Pilven lonka luotellessa.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Ki se pilvi ollekana;\n    se on pursi purjehinen.\n    Katso toiste tarkemmasti!\n\nLemminkäinen katsoo ja sanoo:\n\n    — Jo tulevi Pohjan pursi,\n    satahanka hakkoavi,\n    sata on miestä soutimilla,\n    tuhat ilman istumassa.\n\n    Silloin vanha Väinämöinen\n    jo tunsi toet totiset,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    — Soua, seppo Ilmarinen,\n    soua, lieto Lemminkäinen,\n    soutakatte, kaikki kansa,\n    jotta juoksisi venonen,\n    pursi eestä ennättäisi.\n\nSoutivat siitä kaikin voimin, mutta jo läheni Pohjan pursi. —\nVäinämöinen otti taulaa taskustaan, viskasi sen vasemman olkansa yli\nmereen ja lausui:\n\n    — Tuosta tulkohon karinen,\n    johon juosta Pohjan purren,\n    satahangan halkiella!\n\nKohta kasvoikin siitä pitkä kari.\n\n    Tulla puikki Pohjan pursi,\n    halki aallon hakkoavi,\n    jopa joutuvi karille,\n    puuttui luotohon lujasti;\n    lenti poikki puinen pursi,\n    satakaari katkieli,\n    mastot maiskahti merehen,\n    purjehet putoelivat.\n\nLouhi itse juoksi jaloin veteen, koetti käsin kohottaa laivaansa, mutta\nsen oli kaikki kaaret katkenneet. Louhi mietti:\n\n    — Mikäs neuvoksi tulevi,\n    Kukas pannahan etelien?\n\nPian hän muutaltihe jättiläiskokoksi, viikatteet ja kuokat kynsinä.\n\n    Puolen purtta särkynyttä\n    senpä allensa asetti,\n    laiat siiviksi sivalti,\n    peräpuikon purstoksensa,\n    sata miestä siiven alle,\n    tuhat purston tutkaimehen.\n    Levitäikse lentämähän,\n    kokkona kohotteleikse,\n    tavoitellen Väinämöistä.\n    Siipi pilviä sipaisi,\n    toinen vettä vieprahteli.\n\n    Yllättävi Väinämöisen,\n    lenti purjepuun nenähän.\n    Oli pursi päin puota,\n    laiva laioin kallistua.\n\nIlmariselle tuli suuri hätä. Hän voivotteli ja rukoili,\n\n    Ettei pää pahoin menisi,\n    Tukka turhi'in tulisi.\n\nVäinämöinen virkkoi:\n\n    — Ohoh, Pohjolan emäntä,\n    Joko saat jaolle Sammon?\n\nLouhi vastasi:\n\n    — En lähe jakohon sammon\n    sinun kanssasi, katala,\n    kerallasi Väinämöinen.\n    Itse sampoa tavotti\n    venehestä Väinämöisen.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    tunsi hetken tulleheksi.\n    Jo veti melan merestä,\n    sillä kalhaisi kavetta,\n    iski kynsiä kokolta:\n    muut kynnet meni muruiksi,\n    jäi yksi sakarisormi.\n    Pojat siiviltä putosi,\n    melskahti merehen miehet.\n\nItse kokko pudota kopsahti kaaripuille, tavotti eheäksi jääneellä\nsormellaan sampoa ja vetäisi sen mereen.\n\n    Siinä sai muruiksi sampo,\n    Kirjokansi kappaleiksi.\n\nSammon palasia jäi uiskentelemaan veteen. Toiset niistä vaipuivat\nahtolaisten aarteiksi. Pienempiä tuuli tuuditteli rannalle. Väinämöinen\ntuosta ihastui ja sanoi:\n\n    — Tuost' on siemenen sikiö,\n    alku onnen ainiaisen,\n    tuosta kyntö, tuosta kylvö,\n    tuosta kasvu kaikenlainen!\n    Tuosta kuu kumottamahan,\n    onnen päivä paistamahan\n    Suomen suurille tiloille,\n    Suomen maille mairehille!\n\n_Louhi:_\n\n    — Vielä mä tuohon mutkan muistan,\n    mutkan muistan, keinon keksin,\n    tungen kuuhuen kivehen,\n    päivän kätken kalliohon;\n    annan pakkasen palella\n    kyntöjäsi, kylvöjäsi,\n    nostan karhun kankahalta\n    karjojasi kaatamahan,\n    kansan tauilla tapatan,\n    surmoan sukusi kaiken.\n\n_Väinämöinen:_\n\n    — Ei minua laula Lappi,\n    eikä tunge Turjalainen;\n    Jumalall' on ilman viitta,\n    Luojalla avaimet onnen,\n    ei katehen kainalossa,\n    vihansuovan sormen päässä.\n\n_Louhi:_\n\n    — Jo minulta valta vaipui,\n    jo aleni arvioni,\n    eloni meni merehen,\n    sampo särkyi lainehisin.\n\n    Läksi itkien kotihin,\n    pelotellen pohjoisehen.\n    Ei saanut sanottavata\n    koko sammosta kotihin.\n    Veipä kuitenki vähäisen:\n    kantoi kannen Pohjolahan,\n    sai rivan Sariolahan\n    sormella nimettömällä.\n    Siit' on polo Pohjolassa,\n    elo leivätön Lapissa.\n\nMutta vaka vanha Väinämöinen kokosi rannalta laineiden läikyttämiä\nsammon muruja ja saattoi ne kotiniemelle\n\n    kasvamahan, karttumahan,\n    saamahan, satoamahan.\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    — Anna, Luoja, suo, Jumala,\n    anna onni ollaksemme,\n    hyvin ain' eleäksemme,\n    kunnialla kuollaksemme,\n    suloisessa Suomenmaassa,\n    kaunihissa Karjalassa!\n    Kaada maalliset katehet,\n    ve'elliset velhot voita!\n    Ole puolla poikiesi,\n    aina lastesi apuna!\n\n\n\n\nTulen synty.\n\n\nVäinämöinen etsi mereen kadonnutta kanneltaan voidaksensa jälleen\nsoitella Kalevalan kaunehilla kartanoilla. Silloin kuuli hän koivun\nvalittavan rannalla. Vallattomat pojat olivat näet kiskoneet siitä\ntuohta ja tytöt leikelleet lehviä. Väinämöinen lohdutteli puuta ja\nlupasi saattaa sen ilosta itkemään. Hän teki koivusta uuden kanteleen,\njohon sai kielet surevan neitosen suortuvista ja tapit kevätkäen suusta\nkumpuavasta kullasta. Ja sitte Väinämöinen jälleen soitti, niin että\n\n    laet lauloi, ukset ulvoi,\n    kaikki ikkunat iloitsi,\n    kiukoa kivinen liikkui,\n    patsas patvinen pajahti.\n    Soitto kuului kuun tupihin,\n    ilo päivän ikkunoille.\n\nKuu tuli tuvastaan koivun konkelolle ja päivä laskeutui linnastaan\npetäjän latvaan soittoa kuulemaan. Louhi huomasi nyt sopivan\nkostohetken tulleen.\n\n    Pohjan akka harvahammas\n    siitä päivän kiinni saapi,\n    kuuhuen käsin tavotti,\n    ne kohta kotihin saattoi\n    vuorehen teräksisehen.\n\nVieläpä varasti valkeatkin Väinölän tuvista.\n\n    Jo oli yö alinomainen,\n    pitkä, pilkkosen pimeä.\n    Oli yö Kalevalassa,\n    sekä tuolla taivahassa,\n    Ukon ilman istuimilla.\n    Tukala tuletta olla,\n    vaiva suuri valkeatta,\n    ikävä inehmisien,\n    ikävä itsen Ukonki.\n\nArvelee Ukko ylijumala: mikä kumma lie kuun ja päivän edessä, kun eivät\npaistakaan. Ilmojen isäntä astuu pilven äärtä myöten, mutta ei löydä\nkuuta, eikä tapaa päivää. Silloin\n\n    tulta iski ilman Ukko\n    miekalla tuliterällä.\n    Antoi tulikipunan\n    ilman immen vaapotella\n    kuun uuen kuvoamaksi.\n    Pilvet liikkui, taivot naukui,\n    taivon kannet kallistihe\n    tulta tuuiteltaessa,\n    valkeaista vaapottaissa.\n\nMutta äkkiä\n\n    tuli tuhmalta putosi.\n    Taivas reikihin repesi,\n    kirposi tulikipuna\n    läpi taivahan yheksän,\n    halki kuuen kirjokannen,\n    puhki reppanan retuisen\n    Tuurin uutehen tupahan,\n    poltti lapsen kätkyestä,\n    poltti parmahat emolta.\n\nMennessään edelleen tulisoronen poltti paljon maita ja soita.\n\n    Viimein vierähti vetehen,\n    aaltoihin Aluen järven.\n    Se oli syttyä tulehen,\n    kuohui kuusien tasalle,\n    ärjyi päälle äyrähien,\n    kuohui kuiville kalansa,\n    arinoille ahvenensa.\n\nViimein nieli sileä siika tuon tulisorosen. Järvi laskeutui jälleen\nentiselle sijalleen. Siika uiskenteli, kuiskenteli tuskissa tulisorosen.\n\nKalevalan urhot olivat nähneet tulen putoamisen ja kuulleet\nIlmattarelta sen tuhoisan retken.\n\nHe laativat suuren nuotan ja saivat kalojen joukossa tulisoroseu\nnielijän. Päivän poika halkasi kalan, mutta tulisoronen\n\n    pääsi käestä Päivän poian,\n    poltti parran Väinämöisen,\n    sepolta sitäi pahemmin\n    tuli poltti poskipäitä,\n    käsiänsä kärventeli.\n\nKarkasi etemmä vielä:\n\n    Poltti puolen Pohjanmaata,\n    Sakaran Savon rajoa.\n\nViimein saatiin tuli\n\n    koivun kääpihin kovihin,\n    vaskisehen kattilahan\n    nenähän utuisen niemen.\n    Sai tuvat tulelliseksi,\n    pirtit valkeallisiksi.\n\n\n\n\nPäivän ja kuun vapautus.\n\n\n    Ain' on päivä paistamatta,\n    kuu kulta kumottamatta\n    noilla Väinölän tuvilla,\n    Kalevalan kankahilla.\n    Vilu viljalle tulevi,\n    karjoille olo kamala,\n    outo ilman lintusille,\n    ikävä inehmoisille,\n    kun ei konsa päivyt paista\n    eikä kuuhuet kumota.\n    Hauki tiesi hanan pohjat,\n    kokko lintujen kulennan,\n    tuuli haahen päiväyksen;\n    ei tiedä inehmon lapset,\n    milloin aamu alkanevi,\n    milloin yö yrittänevi.\n\n    Nuoret neuvoa pitävät,\n    ikäpuolet arvelevat,\n    kuinka kuutta lietänehe,\n    päivättä elettänehe\n    noilla raukoilla rajoilla,\n    poloisilla pohjan mailla.\n\nSanoivat siitä sepolle:\n\n    — Nouse, seppo, seinän alta\n    takomahan uutta kuuta,\n    uutta auringon keheä!\n\n    Nousi seppo seinän alta.\n    kuun on kullasta kuvasi,\n    hopeasta päivän laati.\n\nVäinämöinen virkkoi:\n\n    — Ei kumota kulta kuuna,\n   Ppaista päivänä hopea.\n\nSeppo kantoi kuunsa kuusen latvaan, päivänsä pitkän petäjän päähän.\n\n    Hiki vieri viejän päästä,\n    kaste kantajan otsasta\n    työssä tuiki työlähässä,\n    nostannassa vaikeassa.\n    Eipä kuu kumotakana,\n    eikä päivyt paistakana.\n\nSilloin sanoo _Väinämöinen:_\n\n    — Nyt on aika arvan käyä,\n    miehen merkkiä kysyä,\n    minne meiltä päivä päätyi,\n    kunne meiltä kuu katosi.\n\n    Toi arpa toet sanomat:\n    sanoi päivän saaneheksi,\n    kuun tuonne kaonneheksi\n    Pohjolan kivimäkehen.\n\nLähti vanha Väinämöinen itse Pohjolaan saamaan kuuta ja päivää irti.\nPerille jouduttuaan hän raivasi miekallaan tien Pohjan poikien lomitse\nKivimäkeen. Siellä oli vihanta saari, saaressa komea koivu.\n\n    Koivun alla paasi paksu,\n    alla paaen kallioinen,\n    yheksin ovia eessä,\n    saoin salpoja ovilla.\n    Kourin koitteli ovia,\n    salpoja sanan väellä:\n    ei ovet käsin avau,\n    salvat ei sanoista huoli.\n    Kohta lähtevi kotia\n    alla päin, pahoilla mielin,\n    kun ei vielä kuuta saanut,\n    eikä päiveä tavannut.\n\nMeni sepponsa pajahan.\n\n    Heti seppo Ilmarinen\n    takoi tuuria tusinan,\n    avaimia aikakimpun,\n    kelpo kimpun keihäitä.\n\nMutta Louhi, Pohjolan emäntä, muutaltihe harmaaksi havukaksi ja lenti\nIlmarisen pajalle. Seppo kuulee kuin tuulen suhinaa; katsoo ikkunasta\nja keksii harmaan havukan. Kysäsee linnulta:\n\n    — Mit' olet otus hakeva,\n    istut alla ikkunani?\n    Havukkainen haastelevi:\n    — Mitä, seppo, siitä laait,\n    kuta, rautio, rakennat?\n\nSanoi seppo _Ilmarinen:_\n\n    — Taon kaularenkahaista\n    tuolle Pohjolan akalle,\n    jolla kiinni kytketähän\n    vaaran vankan liepehesen.\n\n    Louhi Pohjolan emäntä\n    jo tunsi tuhon tulevan,\n    hätäpäivän päälle saavan.\n    Heti loihe lentämähän,\n    pääsi poies Pohjolahan,\n    laski kuun kivestä irti,\n    päästi päivän kalliosta.\n\nIlmarinen katsoo pajan ovelta, tarkkaa taivaalle,\n\n    Katsoi kuun kumottavaksi,\n    Mäki päivän paistavaksi.\n\nSitten hän meni Väinämöisen luokse ja sanoi:\n\n    — Käypä kuuta katsomahan,\n    päiveä tähyämähän!\n    Jo ovat tarkoin taivahalla,\n    sioillansa muinaisilla.\n\nSilloin sai Väinämöinen sanelemaan:\n\n    — Terve kuu kumottamasta,\n    kaunis kasvot näyttämästä,\n    päivä kulta koittamasta,\n    aurinko ylenemästä!\n    Nouse aina aamusella\n    tämän päivänki perästä!\n    Teepä meille terveyttä,\n    siirrä saama saatavihin;\n    pyytö päähän peukalomme,\n    onni onkemme nenähän!\n    Käy nyt tiesi tervehenä,\n    matkasi imantehena,\n    päätä kaari kaunihisti,\n    pääse illalla ilohon!\n\n\n\n\nVäinämöisen lähtö.\n\n\n    Marjatta korea kuopus,\n    se kauan kotona kasvoi,\n    korkean ison kotona,\n    emon tuttavan tuvilla.\n\nMarjatalle syntyi pieni poikalapsi, jota hän sylissänsä syötteli,\nkäsissänsä kanteli. Kerran alkoi äiti päätänsä sukia. Silloinpa\nkatosikin poika hänen polveltansa. Tuostakos äidille hätä:\n\n    Etsi pientä poiuttansa,\n    kullaista omenuttansa,\n    hopeista sauvoansa\n    alta jauhavan kivosen,\n    alta juoksevan jalaksen,\n    alta seulan seulottavan,\n    alta korvon kannettavan,\n    puiten puut, jaellen ruohot,\n    hajotellen hienot heinät.\n    Viikon etsi poiuttansa,\n    poiuttansa, pienuttansa,\n    poika suolta löyettihin,\n    tuolta tuotihin kotia.\n\n    Siitä meiän Marjatalle\n    kasvoi poika kaunokainen.\n    Ei tieä nimeä tuolle,\n    millä mainita nimellä.\n    Emo kutsui kukkaseksi,\n    vieras vennonjoutioksi.\n    Etsittihin ristijätä,\n    katsottihin kastajata.\n\nTuli Virokannas ukko poikaa ristimään. Mutta ukko lausui:\n\n    — En ma risti riivattua,\n    katalata kastakana,\n    kun ei ensin tutkittane,\n    tutkittane, tuomittane,\n    Kenpä tuohon tutkijaksi,\n    tutkijaksi, tuomariksi?\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    sepä tuohon tutkijaksi.\n\nJa Väinämöinen tuomitsee: Kun lienee poika suolta saatu, poika suolle\nvietäköön.\n\n    Puhui poika puolikuinen,\n    Kaksiviikkoinen kajahui:\n\n— Ei sinua itseäsikään suolle viety, kun\n\n    Menettelit neiet nuoret\n    Alle aaltojen syvien.\n\n    Ukko risti ripsahutti,\n    kasti lapsen kapsahutti\n    Karjalan kuninkahaksi,\n    kaiken vallan vartijaksi.\n\n    Siitä suuttui Väinämöinen,\n    siitä suuttui ja häpesi,\n    itse läksi astumahan\n    rannalle merelliselle.\n    Tuossa loihe laulamahan,\n    lauloi kerran viimeisensä,\n    lauloi vaskisen venehen,\n    kuparisen umpipurren.\n    Itse istuvi perähän,\n    läksi selvälle selälle.\n    Virkki vielä mennessänsä,\n    lausui lähtiellessänsä:\n    — Annapas ajan kulua,\n    päivän mennä, toisen tulla,\n    taas minua tarvitahan,\n    katsotahan, kaivatahan\n    uuen Sammon saattajaksi,\n    uuen soiton suorijaksi,\n    uuen kuun kulettajaksi,\n    uuen päivän päästäjäksi,\n    kun ei kuuta, aurinkoa,\n    eikä ilmaista iloa.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    laskea karehtelevi\n    venehellä vaskisella,\n    kuutilla kuparisella,\n    yläisihin maaemihin,\n    alaisihin taivosihin.\n\n    Sinne puuttui pursinensa,\n    veuehinensä väsähtyi,\n    Jätti kantelon jälille,\n    soiton Suomelle sorean,\n    kansalle ilon ikuisen,\n    laulut suuret lapsillensa.\n\n\n\n\n"]