[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnfDNkkt8qWOOYY8iUGCGpmYs_U5uj-1IXwAkBAxpu5c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3441,"Kirkonkello","Talvio, Maila",1871,1951,"3441-talvio-maila-kirkonkello","3441__Talvio_Maila__Kirkonkello","Romaani","romaani",[],[],"fi",1922,null,61602,362315,false,75963,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Kirkonkellot: Romaani\" by Maila Talvio is a novel written in the early 20th century. The book likely centers on rural Finnish life, exploring the emotional undercurrents and social connections between multiple generations within a community. At the heart of the story are characters such as the blind fiddler Janne, his lively grandson Matti, the wealthy Kaapo Iso-Hieta, his new wife Kreeta-Karoliina, and others tied together by marriage, music, and longing for belonging. The novel appears to touch on themes of change, longing (\"kaipaus\"), and the complex intersections of personal destiny and social expectation.  The opening of the novel introduces a vivid community scene during a grand wedding celebration hosted by the affluent Ison-Hiedan Kaapo, who has just married the local magistrate’s daughter, Kreeta-Karoliina. The story is anchored initially by Janne, a blind violinist, and his grandson Matti, both outsiders in their way, as they navigate the bustling and sometimes chaotic celebrations. Through the interplay of music and local gossip, questions of legacy, relationships, and unspoken griefs emerge. As Janne is compelled, seemingly by a mysterious force linked to the church bells of his memory, to leave the festivities, he and Matti begin a journey that briefly intersects with the newlywed Kreeta-Karoliina and others, exposing layers of longing, past secrets, and the ache for a more resonant life, framing the emotional tone and multilayered relationships that the novel will likely continue to explore. (This is an automatically generated summary.)",[],190,"Romaani kertoo sokeasta pelimanni-Jannesta ja Ison-Hiedan suvun vaiheista metsäkulmalla. Tarina seuraa säätyeroja ja elämänmuutoksia hääjuhlien sekä suurten rakennushankkeiden keskellä, tarkastellen samalla ihmiskohtaloita aavistusten ja suvun perinnön valossa.","Maila Talvion 'Kirkonkello' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3441.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KIRKONKELLO\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVaari ja pojanpoika.\nVuosia myöhemmin.\nTyhjä sija.\nSukupolvien kaipaus.\n\n\n\n\nVAARI JA POJANPOIKA\n\n\nMitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille\nannetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin\ntoisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät\nmitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen\nsitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista\n»Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia\n— tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi\nrennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään\nniin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan\npöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili\nkädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella\nhänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy.\nJa missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan\navuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.\n\nOli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi\nmerkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki\noli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului\nvain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen\nhääpäivän hoilotus.\n\nIson-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin\njaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän\nkeskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset\nulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli\nrakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin\ntyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu\nkahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle.\nTältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään,\nkesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin\ntytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä\nja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan\ntervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli\nsiis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien.\nTietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä\ntaisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin\nkauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen\ntyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi\nsulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään\nja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä\nvirstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee\npian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin\nei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä\nastua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan\n»Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen\nhuutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että\nsitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja\npitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat\nihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut\nkasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan\n»papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta»\nja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta\nihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös\nniin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on\nmuuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin,\nvaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä\nisompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa\nvähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut\nkahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi\nkirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat\npuheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt\npuheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät.\nKreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen\nottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä\nmiehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä\noikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja\nnyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja\nperillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut\nvaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa\nvain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu\nkasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten\npahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma\nlapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut\nkotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa\noli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli,\nniin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat,\njoilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille —\ntai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin\ntytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin\nrakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä\ntytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja\nvertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi\nsitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan\nmyötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina,\nkun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä\nkierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi\nmies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon\nhyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi\nIson-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle\nehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin\nsitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.\n\nEi ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri\noli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi\nollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti\nkauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle,\nsokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli\nsaanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt:\nsoittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania\ntoki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety\nherrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja\noli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä\nsuinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli\nJanne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä\nostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta\nei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut\nkauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin\nvähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi\nniinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti,\nei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan,\nmutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli\nollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen\najatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta,\nettä piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.\n\nPois häntä tahdottiin lähtemään.\n\nLattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt?\nMusiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät\ntuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut\nelää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua —\nkuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat\nsuuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja\nsokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin.\nYhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet\npuolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat\nhumalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda\npohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä\nrupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään\nsiinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi\nsyvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt\nlavitsakseen.\n\nJanne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin\nhän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli\niskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati\nlähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin.\nLevottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli\njonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka\nsiinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä\nvähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt\non sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään\nollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli,\njota ei käynyt vastustaminen.\n\n— Soitan minä sentään nämä häät loppuun, sanoi hän.\n\nSe ei ollut siihen tyytyväinen, ja Janne piti yhä puoliaan:\n\n— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo\nelikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja\ntuo Matti ei eläkään vähällä.\n\nMutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan\nhiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli\nniinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.\n\nSilloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on\njätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut\nhäntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa\ntämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi\nyksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon\nsitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä\nnäkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin\nmolemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi\npelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän\nolisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli\nIson-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset\nja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla,\nhän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin\nsiihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään\nparempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta\nkoska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen\npoikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän\nveljeksistä!\n\nMikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli\nrautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei\ntietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla\n— osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka\nnäkee. Soittakoon, soittakoon!\n\nJa näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään\nmuuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään\nkutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se\nsana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.\n\nPiru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole\nmikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan\nmaksaa, koska puoli työkin on suoritettu.\n\nNo nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan\nkysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään\nitselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen\nhiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla\nisänsä ja äitinsä luona.\n\n— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja\nalkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli\nhänen saattajanaan.\n\nMatti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta\nuupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset\ntöytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä\nkäsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö\njunkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä\nsaanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa\nkymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä\nkiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä\neikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri\noli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään\ntottelemaan.\n\nSokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten\nolkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa\njuuressa.\n\n— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot —\nahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi\nja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit.\nTiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut\ntänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä\nlähden — aijai kun onkin jo kuuma... täysi helvetti...\n\nHänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa\näärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se\nvihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen\nveljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt,\nniin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti\nkahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin\nkirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren\njoka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa,\nvaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi\nJannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä\nääni tunki joka soppeen häätaloa:\n\n— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä\nkapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.\n\nSamassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan\nsinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.\n\n— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen\nolkapäähänsä.\n\nJa läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka\ntoisessa kainalossaan suojeli viuluaan.\n\nNe huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi\naikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei\nTapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain\nsoittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri\novat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole\nsitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen\ntekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä\non morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli\npientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia\ntaas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin\nperhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli\nvaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki\nperii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin\n— kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan\nne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut\nTukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla\nsitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille\nisää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi\nsellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa\nelämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle\nsukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka\npappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa\nsen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja\nkai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin\nettä viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä\nkatkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat\njoukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja\nhuusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet\nkeskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi,\nettä suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden\ntoteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen\nkätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään\nPelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko\nhääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen\nja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu\nihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa\nhuoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä\npäällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.\n\nPortaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta\njohdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja,\ntynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät\ntuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta\nhääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.\n\nSokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle\noli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja\nkoivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja\nrukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa\ntuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat\nyhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu,\nse teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin\nlyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin\nherätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei\nenää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät\nkuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja\nväkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin\ntummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin\nilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana\nsinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit\ntemmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää\nja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai\njuosta, tai lentää.\n\nSaattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä\nyhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja\nkuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee\ntoisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet\ntorniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli\nkäskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän\nalle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa\nlienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen\nrakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden\nhirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie\nrantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia,\ntoiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin\nmenee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa\noli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän\nmenee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi\nvirstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele\nvaaria, vaari on paha.\n\nMikäs se oli?\n\nJokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen\nääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä\näsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut\nkuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli\nvielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat\nalkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen\nettä itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko\ntäälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen\nnopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli\ntarttunut käsivarteen.\n\nVaari naurahti ja molemmat kuuntelivat.\n\n— Minä menen katsomaan, sanoi poika ja yritti riistää itsensä irti.\n\n— Etkä mene, sanoi vaari. — Kuulet tähänkin.\n\n— Mikä se on?\n\n— Arvaappas nyt.\n\n— Urut?\n\n— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin\nhuilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren\nparoonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä\npauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä\nsoita sillä tavalla, ei sinne päinkään.\n\n— Minä menen katsomaan. Antakaa nyt mennä.\n\n— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää\nlähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.\n\nMatti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä.\nSiinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä.\nPoika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan\nlastukasassa, joka täytti koko mäen.\n\n— Jos laskette näkemään sen, niin sitten minä tulen! huusi poika.\n\nVaari piteli häntä lujasti kädestä.\n\n— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on\nsiellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat\nhuoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti\npappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se\nmuistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.\n\nPoika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti\nniellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka\nsävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut\ntekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää\nlinnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat\npahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen\nääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt\nolikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään\nsellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei\nviitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin\ntahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä\non toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee\nnuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän\nvielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli\nkysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden\nvai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille,\nniin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!\n\nUusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän\nalituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne\nhän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja\nkyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi\ntahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat\nolivat.\n\nVaari pysähtyi, mutta ei päästänyt pojan kättä.\n\n— Vieläkö talo näkyy? kysyi hän.\n\nPoika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei\nvaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas\nolleetkin sen soittokoneen ääniä?\n\n— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän\nsinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut\nunohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö\nkaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin\nja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat\npianonkin nähdä...\n\nPiano! Se se oli. Piano. Piano.\n\n— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?\n\n— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.\n\n— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?\n\n— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla.\nMutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.\n\n— Mitenkä kansi avataan?\n\n— Saat nähdä sitten.\n\n— Koska minä saan sen nähdä?\n\n— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.\n\n— Kuinka iso se on?\n\n— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen.\nJa niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma\nPaalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki —\nsanoivat, kun hän yksikseen soitti.\n\nSaanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?\n\n— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin,\nviime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet.\nMuisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.\n\n— Kuka nyt soittaa?\n\n— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo\nnaimisissa ja hänellä on poikakin.\n\n— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?\n\n— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.\n\n— Ette ollut soittamassa niissä häissä?\n\n— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen\nsielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.\n\nVaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei\nparkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja\nlitisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että\nnuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja\nettä hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka\naukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että\ntäytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.\n\nVaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille.\nSitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa\nviulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren\nparoonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele\noli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen\näitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat\nkerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten\nenää soinut.\n\nMatin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei\nkantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika\nkäänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli\npunainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta.\nMattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten\nitkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin\nhän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.\n\n— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.\n\n— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei\nvain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.\n\nMatti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei\nollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:\n\n— Älä sinä itke, morsian soittaa... soittaa — urkuja nuorenparin\npuolella.\n\n— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.\n\n— Kukas se siellä soittaisi.\n\n— Näitkö sinä?\n\n— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä\nsilkkileninki.\n\n— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli\neri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.\n\n— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.\n\nTyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi\nsamassa:\n\n— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko\nja... Etkös sinä tule?\n\n— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni\nsitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois\nkesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?\n\nVaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.\n\n— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi\npuhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin\nruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?\n\nTuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut\nmenossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain\npäin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat\naivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko\nse paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan\nsilkkiä olevan.\n\n— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta\nvarttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.\n\n— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä\nsoittelee, menkää te vain sinne.\n\n— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi\ntutustuneensa miehiin.\n\nJanne Lehtisessä kihahti äkkiä.\n\n— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran\nruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä.\nNiin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.\n\nSaattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan\nkruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö\nniiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän\nmahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti\nvikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että\nkaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan\nMatin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.\n\nVaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita\njalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen.\nTai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi\naina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua\nsaappaat.\n\nHe taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle\nhiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä\nmetsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo\noli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen\nalla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut\ntyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen\nnimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa\noli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain.\nMitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja\ntarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö\nnyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää\nsen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli\nkiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä\nnäkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja.\nMetsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin\nIson-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja\npeltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä,\nmitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.\n\nTuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa\ntäyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen\nsieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa\nleivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa,\nojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen\nja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus\nloisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta.\nKun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä,\nikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi\ntähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen,\nkohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat,\nherättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että\npoltto ja pakotus täyttivät pään.\n\nJollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.\n\nSokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.\n\n— Minne mennään? sanoi poika.\n\n— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.\n\nSe oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain\ntuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle.\nJa lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään\nkangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli\nnäkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa\nviitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös\nkangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa\ntokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle\nnäkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin\nheleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä.\nKun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin\nsekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin\naluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona\nja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta\ntaivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä\njoka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille\nannettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun\nhän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että\nvainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää\ntaivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa,\nPaalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos\nisä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun\ntuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille,\nettä ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen\nkun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen\nnokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä\nroiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja\nentäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi\nlapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli\npyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli\nmadellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona\noikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi\nsitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois\nminun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli\ntullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta\nkello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut\npäristellä jotakin likaa hartioiltaan.\n\nLehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän\najatteli isäänsä ja kirkonkelloja.\n\nMutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja\nkaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa\nja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.\n\n— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein\nmonta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon... niin monta tornia minä\nrakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä\nkirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä\nniinkuin aurinko tomua.\n\nLehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä\nyksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt\nsiihen mitään huomiota.\n\n— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja\nkäski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus\ntoisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.\n\nJa mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta,\nmihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä\nseisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja\npihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he\nolivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän\nkaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.\n\n— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän\noli meistä vanhin, Eevastiina.\n\nPelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:\n\n— Paalajärvelle mennään.\n\nPoika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian\ntäältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että\nPaalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:\n\n— Eikö käydä kotonakaan?\n\n— Ei, sanoi vaari.\n\n— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.\n\n— Miksikäs ne siitä.\n\n— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?\n\n— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.\n\nMatti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu\nkanniskelemaan pitkän matkan.\n\n— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän\nIsosta-Hiedasta.\n\n— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. —\nVai niin, vai!\n\nSe poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:\n\n— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on?\nOletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?\n\n— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle\nvaikka viulukin.\n\nHäntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki\nkäsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.\n\n— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan\nsyntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron\nkauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika,\ntällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello\nviskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein\ntottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien\nsinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran\nkarkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.\n\nHe astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi.\nToinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana\nkuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen\najatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa\nteki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi\nvarustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva\nrikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi\nviikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin\nolisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan\nenää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli\nkuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua\nodottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä\ntienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne\nolivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut\npuutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu\nkaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat\nkatsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset\ntulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie\nkulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja\npuunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää\nläpi sydänmaan.\n\nKulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä\ntyötä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät\nselässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma.\nKorpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi\nläpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen\nlatvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset\nlamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita\nlehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja\noksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti\nkoko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan\nvihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että\nse kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät\nenää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että\nniiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten\njättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää.\nEivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja\nversoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi\nhiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne\nmiltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen\npuuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden\ntuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla\npuilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan\nvarret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa\njänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen,\nketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä\nvasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven\nkevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin\njättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.\n\nNe kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät\nkuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja\nlapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet.\nToisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen\nsielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat\nponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.\n\nYhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli\njostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies\nja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut\nmitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista\npohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja\nvastaselittelyä.\n\nUkko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei\nnäkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön\ntakana, tie kulki tässä niin ylhäällä.\n\n— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan,\nmitä viivyttelette.\n\nMies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.\n\n— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.\n\n— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka\ntaivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen\navioliiton, häät ja pelimannit ja... — Vilhelm Sacklén, maisteri ja\nkäräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken\ntapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!\n\n— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette...\n\n— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä\nmahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet\nsiihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö\nsiitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä\nteitte kruununvoudille.\n\n— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.\n\n— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.\n\n— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.\n\n— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.\n\n— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran\nluottamuksenne.\n\n— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.\n\n— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi,\nettette tullutkin minun omakseni.\n\n— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin\nteille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt\nnuora tahansa.\n\n— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä,\nKreeta-Karoliina...\n\n— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie... Lähdetään sitten,\nmorsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.\n\n— Sanokaa minulle...\n\n— Sanokaa te minulle!\n\n— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina...\n\n— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun\nsaitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?\n\n— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule\nunohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää\nParinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin\nei mikään enää pidätä rakastavaisia...\n\n— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle\njotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni,\nSakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä\nsääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen...\nOlkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani\npuhetta.\n\nKeitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.\n\n— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut\ntämän keskustelun.\n\n— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen\npojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa\nvain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte\nisästänne... Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää\nte salaisuutenne, minä pidän omani.\n\n— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta,\nniin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin\nkainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä —\nerehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun\n»kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä\nette saanut huuliltanne.\n\n— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on\nkurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka\ntulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää\nnaurako, viillätte haavoille sydämeni!\n\n— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.\n\n— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina,\nminulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa\nseisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi,\nläpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä\nkesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa...\n\n— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte\nunohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen\ntyttärestään puhutaan rumia asioita... Punastutte, poikaseni. Ja\nsäikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai\nkuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te\nvain salaisuutenne.\n\n— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina,\nennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte\nlempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä\nmaitohuoneessa.\n\n— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua?\nOlenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei\nmerkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan\nkaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen,\nolen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani\notin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen\n— tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää\n— mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon\nvaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että\npysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.\n\n— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle\nteeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa,\nmutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy\nkehittyä tällä tavalla...\n\n— Vai niin, vai niin.\n\n— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti\nnuoruutensa rakkauden.\n\n— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.\n\n— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.\n\n— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi,\njos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin\nkollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut\nminä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä\nmetsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru\nvie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen.\nTukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa\nei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra\nkuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te\nhänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja\nettä oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla\npurjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja\nikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta\nkirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia\nja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi\nParinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te\nsiinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies... mitäs te\nnyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.\n\nOi Kreeta-Karoliina... Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken,\nehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru\nminuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne,\ntukkijätkän kynsiin... Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne —\nmiten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole\nrakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina,\nminä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan\nteistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin\nsikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät\nkovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.\n\n— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.\n\n— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki,\ntämä jätkä, en paremmin sano.\n\n— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun\nkuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.\n\n— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin\nkaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.\n\n— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne\nja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön\ntai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan\npunasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille\nminä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu\neikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.\n\n— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen...\n\n— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja\nties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut\nminut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.\n\n— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun\nosalleni...\n\n— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö,\nSacklén, viinahan se on teidän isäntänne.\n\n— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.\n\n— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta\ntotisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on\ntotta.\n\n— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi\nmetsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te\nsiellä viileässä maitohuoneessa askartelitte... Miksi pitikään hänen\nkuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar\nei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt\ntoisin...\n\n— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun\nkärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta\njoko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie,\nnouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon.\nJa vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin\nlakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.\n\nMolemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien,\nsoran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka,\nmies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi\nsurullista vieraskielistä laulua, »... doch was im Herzen geschah,\nwer kann es wissen, was nur der Himmel sah...» Ukko ja poikanen\nolivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä\nkuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he\npakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta\npuolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin,\nmutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri\nalas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä\nsinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja\nhaparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat\nkäyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat\njuuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä\npuhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin\njumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun\nmorsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi\nkäynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa\nja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle,\nettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian\noli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti\nsaada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja,\nsillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset\ntulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka\non kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa\nsitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava\nmorsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat\ntänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä\nkoivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat\ntielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika\nkuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri\npysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.\n\n— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.\n\n— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.\n\n— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me\nkaipaamme ja minne me pyrimme?\n\n— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella\njuovuksissa?\n\n— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti\njonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista\nrintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän\nnimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä\nhuudan siksi että minun on niin ikävä... oi, voi!\n\n— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.\n\nKruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin\npahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja\noikoi käsiään puunlatvoja kohti.\n\n— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy,\nkaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan... Minussa\ntukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.\n\n— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin\nparas skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin\nhaluatte.\n\n— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia... Naurakaa te vain\nsuullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova\npaikka.\n\n— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette\nselvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen\nkanssa ja...\n\n— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin\nentinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä,\nettä sai sen tulemaan perässään.\n\n— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.\n\n— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta\npaikkaan heinätukon perässä.\n\n— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä.\nHyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain\nheinätukon perässä.\n\nKreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut\nja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman\naskeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin\näänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä\nlähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.\n\nYhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä\njotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan.\nRisujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät\nkorkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin\nniitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin:\npieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita.\nHän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja\njäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin\nkasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen\nJanne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin?\nTäällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana\nsoittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen.\nMorsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja\npalasi nopeasti.\n\n— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan\npäästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa?\nOletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa\nleukojanne auki.\n\nJa sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se\nollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja\nsyyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen\npuheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri\nkimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään\nvasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan\ntorui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.\n\n— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin.\n— Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana\nparaikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä\nhakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.\n\nMorsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut\nsilppuna lentelivät pitkin tietä.\n\n— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän\npaikkanne nyt ole metsässä.\n\nJanne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi\nharomaan käsiinsä tavaroitaan.\n\n— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi\nSakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.\n\nEihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä\nsoittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin\nsaattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään\nympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli\nkivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne\nJannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti\nhänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt.\nSanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:\n\n— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa\ntahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun\nolen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva\nmitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat.\nJa ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska\nsattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu,\nettä meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman\nahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä\ntaakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun\nsisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on\nikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista\nnämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten\nkaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun\ntakanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset\nmitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan.\nAivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään.\nJumalan haltuun vain.\n\nHento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja\nläjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt\nvanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa\neikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä\nhäneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa:\nhän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä\npoikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika\nei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän\nkerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.\n\n‒ Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.\n\nJa sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi\nraivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin\nsilmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin\nhaaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin\nsuden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen\nmetsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät\nviettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi\nsinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan\nmerenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet\nkahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.\n\nSinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä\ntiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen\nkäsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä.\nLapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se\noli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen\nmielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli\npuhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet\npauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä\nse onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen\nmukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon\npitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän\noli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi\nja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa\nhänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään\naina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin\nmakealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret,\nmikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa.\nKesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein\nkaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa:\nkirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli,\nhautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat\ntämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille\npaikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään\nnäkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi\nnoussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus\nvoi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.\n\nOlisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha.\nMitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?\n\nHän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet.\nLieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.\n\nTomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian.\nKaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme,\nsiihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa\ntuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää\ntaivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä\nkertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.\n\nJanne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat,\nkoskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi\nainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit,\njotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.\n\nOli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten\npihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan\nversonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo,\njonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa\nniin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi\nsiitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi\npitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä\npelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä.\nHe olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet\nja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli\nkaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät\npihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä\nniistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua\nmetsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat\nkuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa\npetäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili\nvähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika\noli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee.\nKäärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas\nkiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt\nsoluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja\nhiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä.\nLinnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus\npainoi matkamiehiä.\n\nTäytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo\nlevottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä\nPaalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai\nolisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko\nja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne\nlähettää? Ja mitä niistä syntyy?\n\nYöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä\ntähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen.\nHäntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta\nmistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.\n\n— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi\nSysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki.\nSaat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.\n\nSiinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi\nrientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki\nsöi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun\nlähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja\nmuurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli\npaksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo:\npuoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden\nmetsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat,\nsananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa\nkeskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku\nkulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon\nkäydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat\nkuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat\nkuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen.\nValkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat\nilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että\nkaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa.\nNyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät\nolleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne\nolivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo\ntäyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien\njuovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti\npalasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa\nruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi\nahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä\noli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle\nkatselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui\nmieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.\n\nPäivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla\noli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi\nsuuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään\navautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu\nkiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta\nkulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se\noli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti\nsiltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan\nei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että\nihminen sentään jossain täällä askarteli.\n\nSysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli\nparaikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä,\nkun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää\nsanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan\nkurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän\nkysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi\nkäsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui\nsentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen\nlantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen.\nOli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu\nnousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä\nvaeltelemaan pitkinä vöinä.\n\nNiin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli\nhän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun\ntämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen\nohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt\nmieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi\nja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.\n\n— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa\npoikaan päin.\n\n— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä\nEpramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs\nmatkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä\nkysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?\n\nSysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä\ntäyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin\nkäsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.\n\n— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä\non nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.\n\n— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.\n\n— Ei. Se on jo makaamassa.\n\nMattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet\ntulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa\nkolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram\noli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja\ntervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille.\nVihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta,\nsinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja\nvaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.\n\nMutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat,\nsöivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa,\njonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä.\nSavu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen,\njolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut\nvähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten\nsaarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta\nnäkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa\nja tummia seinämiä mäntyjä.\n\nNäkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo\nkorkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän\npuhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat\nmolemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta\nhe puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät\nne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä,\nperunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset\najatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen\npöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta\ntakaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä\nja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua\nja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain\naina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään\nnauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä\nsellaisista kyllänsä.\n\n— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä\ntällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs\nsinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja\nnurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä.\nSe on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä\ntoista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos\npolttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen\nhä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen\nleikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.\n\n— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli\nsanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli\nhyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.\n\nPian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen\nlisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta\nkohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua,\nJanne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla.\nEpramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän\nrykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken\nhaeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään\nlasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.\n\n— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.\n\nMolemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain\nsyvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.\n\nJanne puhui ensin.\n\n— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään.\nPitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?\n\nEpram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:\n\n— Ruotsin virsta.\n\nUkot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet\npolvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan\nuikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka\nluulee ajavansa otusta.\n\n— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella?\nsanoi taas Janne.\n\nEprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.\n\n— Olihan se.\n\n— Minkästähden sinä sieltä lähdit?\n\n— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.\n\n— Tekikö vallan niin liki?\n\n— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa\nvälillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.\n\n— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?\n\n— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat\nsiinä ne kalanpyydykset.\n\n— Niin että teit toisen tuvan.\n\n— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle.\nSiinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin,\nettä oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole,\npiin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran,\nkun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee\nollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että\nonko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen\nminä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän\nvain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä\nolisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä\nhänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä\nmuijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on.\nSiinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin,\nkun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja\nluulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin\nsitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä\nPaalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin.\nTulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että\njossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui\nsellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se\nei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö\nhe saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli.\nMinä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja\najattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole\nketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.\n\nJannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat.\nEpram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi.\nMolempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.\n\n— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.\n\n— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?\n\n— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen\nvaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.\n\n— Paljonkos sinä häneltä sait?\n\n— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.\n\n— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi\navonaisen suunsa puhujaan.\n\nEpram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa\nyli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi\nsuu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat\ntaivasta kohden.\n\n— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee\nihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.\n\n— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.\n\n— Mitä lienevät.\n\n— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.\n\n— Niinkö lienee.\n\n— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki\ntyökin tehdään.\n\n— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin\nhän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.\n\n— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi\nmaahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun\ntietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.\n\n— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa\nkeskustelun.\n\nHän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi\njotain kohtaa ja tasoitti toista.\n\nSokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä\nliikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää,\njalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä\nkaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä\njonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi\njäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.\n\n— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti\nlyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii\nkävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut\nhänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä\ntästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla\njotain tarkoitusta.\n\n— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä\nsikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi\nsyntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä\najattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet,\npiru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu.\nSillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa,\nmistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on\nsikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista\novat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun\nlevottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni\nja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden\nlevottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama,\nanna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä\nsinun levottomuudestasi tuli?\n\nEpram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun\nei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen\noli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni\npienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne\nhuojui ja hänen äänensä oli uhkaava.\n\n— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.\n\n— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo,\ntiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja\nluun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla\nihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun\nlevottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi\npystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on\ntullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen\nmies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo\nitse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota,\njoka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa,\nmutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua\nja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea,\nvaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle\nennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.\n\n— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.\n\n— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?\n\n— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla\nuikuttaa.\n\n— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu\ntuollainen poika.\n\n— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.\n\n— Oi tätä tuskaa ja ikävää!\n\nJanne kiersi kädet Epramin kaulaan.\n\n— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan.\nMutta olette tottunut niihin prykien juomiin.\n\n— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla\non kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.\n\n— Saattehan kun teetätte.\n\n— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla\nteettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä\nsitä ymmärrä.\n\n— Hirsistä minä vain olen tehnyt.\n\n— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle\npuhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä,\nettä onhan minulla... mitä minulla on.\n\n— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle\nkymmenen kapan soittavan koskaan.\n\n— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa\nenkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain\nvaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon\nhirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi\npäähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin.\nHyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne\nmajallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven\nkirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.\n\n»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki\nsitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei\nhänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin\noli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan\nPaalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä\ntaivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut.\nJannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli\nnukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli\nkolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat\nsuuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä\nolivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon.\nLapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan\nsanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman\ntätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä\nolisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän\ntuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut\nenemmän arvoinen.\n\n— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi\nkepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, —\nmene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi —\nettä tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä\nolen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä\nhyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.\n\nSokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen\nMatin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että\nitketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja\nettä Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa,\nja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan\nääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se\npääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään\npojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri,\nniskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko\nvaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että\nkoko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset,\njotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä\noikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi\ntoivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä\nhänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas\nhän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.\n\nHän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta\noikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän\nhiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei\nnukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä\nvasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa\nja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä\nlapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.\n\nHiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan\nhiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja.\nVihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa\nniinkuin Mattikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä,\ntiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari\nluvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun.\nMatti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär.\nTalossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten\nhän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein\nkaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä\nkaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja\nmaan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan.\nMilloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis\nja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten\nhänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen\nsana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit\nja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin.\nLienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi\nMatti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma\ntekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun,\nmutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet\npitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista\nmihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten\non ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli\nkaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja\nsitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin\njaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle\nkuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus\non tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut\nkuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai\nvuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa\npuhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se\npuhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin\nse lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee\nuusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa\niankaikkisesti Jumalan edessä elämän.\n\nNäitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai\njärven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin\ntai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän\nasian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän\nkoetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat\npalat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja\naina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti\ntaas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt\nvaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli\nkulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne\nvalkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä.\nTuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa\nliki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman\nihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija\nja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset\nmuuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja\npaljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja\nja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta\nei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa?\nMiten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut\nsitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen\nalla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon\nmuuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä\nraja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo\nkukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli\nhevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan\nvarsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri\nmieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain.\nSinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana\npäivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat\nkalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä\nuusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain\nperästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko\nja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä\nlöydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä\nhopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät\nolleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa\njuuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.\n\nMatkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta\nvihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia,\nsananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa\npehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä\nkoivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle\nja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren\nja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin\noli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana,\nvälillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi\nauringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut\nmutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi\nsuoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika\nolivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti\npyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin\ntaloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu\nkuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa\nja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa.\nOli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja.\nKolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin\nPaalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.\n\nSenjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään\nkertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus\najoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne\njuhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin\nlikellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti\njo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat.\nJa vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli\nkuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa\npuhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli\njuhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena\nse juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he\njännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo\nsuuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa,\nnimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi\ntokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin\noli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset\nlauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä\nriitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua\npaljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat\nkatselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka\nvaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa,\nvaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean\nlöylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet\nja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus\nja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien,\nja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä.\nRuisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa\nsirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului\nsirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän\naikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt.\nOlisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja\nsitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon\nja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa\nja antaa rakentaa.\n\nHänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä\nkerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän\najatteli, mutta ei puhunut mitään.\n\nSilloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa,\nmutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he\novat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään\npääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.\n\nLehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän\nolisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta\nkaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa\nvielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja\nmuutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä\npojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas,\ntässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään\nsanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten\nasioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli\nherätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten\npuhuessa.\n\nSaunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää\njonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi\npaitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se\nmukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin\nolevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.\n\nJa taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien\nlehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja\nkaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit\nvalkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän\neikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa\nkoskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat\nkaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi\nhänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai\nhänet unohtamaan, missä hän oli.\n\n— Äiti! parahti hän ja oikaisi molemmat kätensä.\n\nMutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut\nkeskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä\nmintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi\nsiitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei\nnäkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä\ntästä mahtanee syntyä.\n\nKirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä\nhuomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.\n\nPaalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa\nviettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni\nsaattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti.\nHe olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet\nsaappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse\nvaltatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat\nvuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden\njälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla\nisäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia\ntyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi\nympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden.\nAsumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja\nportaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat\nkeisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä\nliikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin\njäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa,\nkäärittyinä valkoiseen liinaan.\n\nKirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja\naitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä\nlevittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni\nvielä pitkin aironvedoin rantaa.\n\nKukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät\nheidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei\nnyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt.\nHän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin\nmäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli\nmuinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto.\nMökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli\npaikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi\njärvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.\n\nSydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän\nmuuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja\ntuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.\n\n— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. —\nEikös se ole jo tässä?\n\nSiellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli\nmies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.\n\n— Juokaa pian nyt, että ennätetään mukaan, hoputti poika.\n\nHän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki\ntunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän\neteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.\n\n— Onko maksaruoho jo kukassa? sanoi vaari äkkiä.\n\n— Mäki on keltaisenaan, vastasi poika.\n\nHe ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin\nja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti\nsamassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara\ntaivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen\niloinen, raikuva huomensoitto.\n\nVanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan\ntuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän\noli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään,\nkaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä\nmuodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin\nhäntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja\nkysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin\nsai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot\nalkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei\nliikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä\nnimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen\npojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen\nviulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön\nTuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi\nnuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se\noli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi\ntuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan\nse on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane,\nparas nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa\npaarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä\nsiellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen.\nMonet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt\nruumiina.\n\nYhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä\nnoutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen\nnimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä\nkuolemantapausta.\n\nIhmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli\nkoetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle\noli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut,\nymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin\nsielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat\nhänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli\nsaanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä,\nettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei\nkulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi\nkuolleen vieressä ja itki katkerasti.\n\nKruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria\nja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen\nystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän\nottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu\nkääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla\ntämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi\nsaanut opetusta.\n\nVaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän\nollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit\ntulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa\nvasten.\n\nSilloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään\nja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin\nolkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua,\njota ääni kantoi ylös taivaaseen.\n\nNyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla,\njonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin\npaljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan\nlaudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt\nSe oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti\nennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.\n\n\n\n\nVUOSIA MYÖHEMMIN\n\n\nLehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä\npyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen\nja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran\nerikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja\ntoissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma\nja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut\noratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti,\nkoululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon —\nse oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista\nhermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut\nharjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli\nvannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.\n\nNiin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään\nlepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa\nihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa\nlukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty.\nMutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja\nsiihenhän kanttorikin kuului.\n\nIsää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten\nvälillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia\nja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä\nkuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja\najatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua.\nSamaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän\nruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja\nlukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha\nSacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli\nlevoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen\nmaalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet\nsiellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti\ntoivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen,\nsitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin\nhalutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun\nei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle\nkyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin\nparempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet\nsiellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita\nvanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on,\nsiellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi\nkoettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi\ntulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran\nhän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on\nhänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi\nsivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin\nSacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten\nhäntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen\najan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon\neivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet\nIson-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta\nkun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa.\nJa niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten\nkuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he\nistuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen\nsillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat\nolevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä\ntyötä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat\njälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka\nparempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä\nsormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli\npaalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja\naikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.\n\nEhdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista\n— nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma,\njota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan\nnuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon,\nvaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten\nkävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla\npuhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten\nkeskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista.\nNiin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi,\nettä muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku\noli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen\nmarkkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö\nsellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi\nyleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan.\nEi mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän\nsinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä\nkuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin\nsukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli\nemännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan\nhänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla\ntoimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa\nharvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut,\nmutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä\ntänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut\nmiehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että\nne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut\noman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin\noli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi\ntulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa\njättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin,\nettä emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä,\nettä se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita\npuheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne\nolivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän\nkanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut\noikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa\ntuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului\nnuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi,\nettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen\nniskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä\nluona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä?\nEi, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän\nsukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle\nsuuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä\noli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka\nperinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra\nArne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä\nIson-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke\noleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen\nrouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra\nArne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika\noli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut\nmaailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni\nrouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut\nsisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon\nvälittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä\nhän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen\nnaimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli\noikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että\nhän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee\nhänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy\nhupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen,\nsillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan.\nEi siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut»\nrahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko\nArne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.\n\nTies häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän\noli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti\nolevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä\nsiitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin\njuuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee\nemäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin\nperijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne\nmenisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut\nsieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin\nsellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven\nemäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi\nkoko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan\nperijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa.\nIson-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei\npikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä\nvarmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa.\n»Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa\nasti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin\njoitakin muitakin.\n\nPuhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen\nadressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta\ntyötä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä\nnuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset\najoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari\nottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa\nheitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun\ntuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan\njälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli\nyhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä\nmaassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä\nPaalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta\nLaine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja\nkäveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.\n\nNyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin,\nhän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä\nsuoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä\nlaulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys\non välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee\nmusiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole\nkielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt\noli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu.\nOlihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja\npitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin\nahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka,\njollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin.\nVieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää\nkoko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai,\nja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta\nhuonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään,\nei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät\nsanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi,\nettä hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka\ntuntui olevan suuttumusta.\n\nÄiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että\nperjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi\npuhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla\nkotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.\n\nÄidin lähdettyä keittiöön sanoi neiti Hyrskyaalto:\n\n— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle.\nKyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.\n\nJos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin\nhän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan\nikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti\nhiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin\nnuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:\n\n— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut\nkehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän\nseisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta\nei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat\nkuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen\npuutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi,\nmutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne\nkumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta\njokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat\nkumoukset.\n\nHyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa\ntulitikkuja.\n\n— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä\nkaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä\nkestää ennenkuin ne erkanevat.\n\nTumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille\nja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja\nlaivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle\npuolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät\npojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi\ntämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo.\nSorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta\noli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä\noli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan.\nHän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen,\nettä ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan\nläsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma\nLehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei\nollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra\nFalckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke\nkaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä\nolivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt\nsitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet\nerillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja\näiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!\n\nMitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella\nkiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten\nse näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit\nnäkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia,\ntoisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen\nemäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi\nkiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille\nasiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi,\nennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului\nhuoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.\n\n— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on\nsen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan\npääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo,\nkapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla,\nhänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi\nmenneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat\nodottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä\ntänään on kirkossa tapahtunut.\n\nKanttorin rouva kuului siunaavan.\n\n— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan\npudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee\nsovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos\nFlyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä,\nmutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro\neikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä\nsuoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät\nsilmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.\n\n— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän\nhän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta,\njoka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee\nkanttorin päähän johtunut.\n\n— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa\nTilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä\non sellaiset korvat.\n\n— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden\nseurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan.\nTämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin\nkerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän\ntässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa\nvirsikirjan.\n\n— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion\npasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää\nkukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei\nhänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.\n\nÄiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin,\nettä se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja\nkyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että\nsiellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja\nemännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että\nkanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset\ntoiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin\nsyntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä\najatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén\non saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten\nSorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli,\nniin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee\njuoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin\nniin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.\n\nSilloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja\ntytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne\nolivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan\nvaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi\nsamaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli\nhänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli\nihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien\ntaakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli\ntullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa\nja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki\nyhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin\nvihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset,\nvalkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät\nvesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä,\nettä isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut\nanteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän\nkorvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?\n\nTumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin,\njoissa ne nykyään askartelivat.\n\nSyksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako\nisä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta\nsataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä\nkuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla,\nSorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan\nkoulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin\nkotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän\nmeilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja\njollei menisi juomiin.\n\nKello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin\nettä tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten\nhiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua,\njollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen\nyli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja,\njoita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten\nolisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.\n\nNyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene\nparasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet\nsaattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä,\nmutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja\nemännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire.\nNeiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.\n\n— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo\nmiehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan\nmekin.\n\nKellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi\nhuoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo\nseisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi\nkiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto\noli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen\ntieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen\ntakaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan\nyläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori\nitse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja\nhiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli\nkai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin\nasti tuolla seinällä.\n\nMiehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he\nhänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan\nviulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät,\nkätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa\nSorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi\nuskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar\nhän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla\nlaulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä\nvanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi\ntäytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän\npitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran\nlähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että\nkaikki itkevät.\n\nMiksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä\nviipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden\nseurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä\nulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja\nvastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki\nsellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt\ntehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä\ntoisistaan?\n\nNyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti\npilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina\nsoittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen\nkotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin\nsinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän\npitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita\nkuin nämä kotiväet.\n\nSamassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli\nkääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja\ntulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään\ntavattomasti piti Sorjasta!\n\nHe karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja\nnarisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan.\nTietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut\npaeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei\nsanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa.\nÄiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan.\nTumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun\nviereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja\nkädet riippuivat avuttomina.\n\nTodella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä\nnyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa\nniin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen\npohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta\nkohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo\npohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan\nmaailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa\npiika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat\nhäntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi\nhalvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin\nasti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin\nhuonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen\nsanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä\nsanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti\nhoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet\ntonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina\npiika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin,\nhänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut\nvaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä\nja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi\ntahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli\nniin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton\npohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka\nmoneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa\nja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut\nturhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että\nrovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli\njuuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki\nmaailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa\nkatseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti\nkääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.\n\n— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että\nolet kotona.\n\n— Älä puhu, älä puhu! sanoi Sorja.\n\n— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten\nyksinäistä täällä on ilman sinua.\n\n— Jahka nyt isä tulee, niin tiedät, miten hauskaa on.\n\n— Kyllä isä taas leppyy.\n\n— Älä puhu, älä puhu.\n\nSorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli\nsiinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen\nkasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että\nsaattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.\n\n— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä\ntarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt\nsinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin...\n\nNyt tultiin eteiseen. Aikoiko äiti todella päästää heidät tänne?\n\n— Karataan! kuiskasi Tumma ja oli jo polvillaan pöydällä.\n\nIkkuna lensi auki ja tytön silmät hakivat jo sopivaa paikkaa nurmessa.\n\n— Kuinka monta kertaa olemmekaan karanneet ja aina meidät on saatu\nkiinni! sanoi Sorja eikä liikahtanut paikalta.\n\nTumma liukui alas pöydältä, veti ikkunan kiinni ja tuli ovelle. Äiti\nsai vieraat asettumaan, raoitti ovea ja ojensi kahvipannun keittiöön.\nKoira tuli samassa ovenavauksessa. Pelkäsikö äiti noin kovin? Oliko\ntässä niin pelkäämisen aihetta? Sorja oli kotona, Sorja lämpiää eikä\ntule kipeäksi — mitäpä muusta. Torukoon isä, jos tahtoo. Märkien puiden\ntäytyy syttyä.\n\n— Älä enää mene kouluun, sanoi Tumma, posket puhaltamisesta\ntulipunaisina, — älä koskaan.\n\nSorja nauroi.\n\n— Mutta jos isä taasen rupeaa tahtomaan.\n\n— Eivät enää ota kouluun. Minä olen liian pitkä istumaan neljännellä\nluokalla.\n\n— Minäkään en sitten mene kansanopistoon, jos sinä jäät kotiin. Ollaan\nmolemmat tässä. Kyllä me elämme. Pidetään vaikka suvivieraita. Ei mennä\nkoskaan naimisiin, ei se sekään mitään hauskaa ole.\n\n— Ei olekaan. Mutta kuka sitä isän toraakaan tässä jaksaa kuunnella.\n\n— Noo, eihän hän sillä mitään tarkoita. Ei mutta ihan totta, minun on\npitänyt sitä sinulle monta kertaa sanoa: älä viitsi mennä naimisiin.\n\n— Olenko minä nyt sitten niin juossut miesten perässä, että sinun pitää\nuskoa sitä minusta.\n\n— Et, et. Mutta tiedäthän itsekin, että olet kaunis ja että pojat\nsinusta pitävät. Mutta kun en minä ole nähnyt yhtään ainoaa onnellista\navioliittoa.\n\n— Köyhien ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Ja köyhiä on niin paljon.\nSuurin osa.\n\nEi se siitä riipu. Se on jotakin muuta.\n\n— Rakkautta, tarkoitat.\n\n— Ei. Rakkauteen minä nyt en ensinkään perusta. Se on jotakin muuta.\nMutta minä ainakaan en mene naimisiin.\n\n— Ennenkuin tiedät olet verkossa.\n\n— Ja kuka minusta huolisi.\n\n— Oi voi...\n\nNyt ne taasen yrittivät tänne. Eiväthän ne ole Sorjan tuttaviakaan,\netteivät häpeä. Tumma katsoi vielä kerran ikkunaan ja kuiskasi\nSorjalle: karataan! Mutta Sorja nousi ylös, suori hamettaan ja\nhiuksiaan ja seisoi hymy huulilla, odottaen oven avautumista. Ja nyt\nsai Tumma nähdä jotain aivan odottamatonta: sitä, että hän puheli\nja nauroi vieraitten kanssa ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja\ntervetulleita tuttuja. Hirveä punahuulinen Hyrskyaalto asettui ihan\nliki Sorjaa ja miltei pani käden hänen ympärilleen.\n\n— Niin, me vain sitä, sanoi Laine, — että jos täällä tiet nousevat\npystyyn, niin kyllä tehtaalla tilaa on.\n\n— Minun kanssani pääsee asumaan, huusi neiti Hyrskyaalto. — Se joutuu\npian naimisiin minun toverini. Ja sitten kyllä aina saa toisen, kun\nminä Amerikkaan palaan.\n\n— Jollei tee mieli tehdä seuraa Amerikkaan asti. Siellä on sentään\ntoiset palkat kuin täällä. Ja kyllä sen kielen oppii. Hauskaa täällä\non sahallakin näin suvisin. Me juuri valmistamme suurta iltamaa. Neiti\nlähtisi nyt vain yhteen matkaan. Ensin sahalle ja sitten kauemma.\n\nTähänkin puheeseen Sorja nauroi. Tumma ei käsittänyt sisartaan. Mikä\nSorjalle oli tullut? Ei nyt hullumpaa! Oliko tuo kouluasia häneen\nnäin vaikuttanut? Eikö hän kuullut, että vieraat puhuivat suorastaan\nsopimattomasti. Sorja menee vielä naimisiin ja onnettomuuteen. Sen ne\nvenäjänehdot ovat tehneet. Mutta hän ei saa joutua tehtaalle, ei vaikka\nmikä olisi. Missä nyt on äiti, eikö nyt kukaan tule avuksi?\n\nIsä ei olisi voinut tulla otollisemmalla hetkellä. Tuskinpa koskaan\nTumma oli niin ilostunut isän tulosta kuin juuri nyt. Hän karkasi\nsuinpäin sateeseen ja juoksi pitkin askelin portille. Äiti tuli\ntoisista portaista — molemmat näkivät isän tömähtävän portinpieleen,\npudottavan sateenvarjonsa ja sitten käyvän kiinni pylvääseen, ikäänkuin\nnostaakseen sen syliinsä. He näkivät niinikään, ettei isä ollut\nsuuttunut niin paljon kuin hän oli surullinen. Sen kuuli äänestä, millä\nhän itsekseen puhui. Nähdessään kotiväkensä teki hän suuren kumarruksen\nheille ja portinpylväälle yhtaikaa, veti märän hatun päästään ja jatkoi\npuheinaan:\n\n— Matti Lehtinen on nyt virasta potkittu vanha lukkari, Matti Lehtisen\nsielu ratsastaa jo suuren kirkonkellon hameen liepeissä pirujen luo.\nTämä minkä tässä näette, on linnunpelätin, jolle lainattiin Matti\nLehtisen rääsyt. Mutta Pelsepuupi tietää, että oli sielun löyly viskata\nvirsikirja Flyktin muijan niskaan. Vuodesta vuoteen, pyhäpäivästä\npyhäpäivään on tämä ihminen epäpuhtaalla äänellään liverrellyt siinä\nneljännen penkin päässä. Minä olen kahdenkesken häntä varoittanut,\njumaliste, mutta hän vain vakuuttaa, että veisaa Jumalan kunniaksi\nsillä äänellä, jonka Jumala on hänelle antanut. »Piru on sen äänen\nantanut», sanon minä. »Piru tulee, kun sen äänen kuulee!» Ei toki\nkoskaan tämä jumalaton akka niin ollut kirkunut kuin tänään. Tuossa\nhän istuu, pyöreät lasit nenällä ja vetelee ja livertelee puoli ääntä\nliian matalalla tai liian korkealla. Ja tulee säkeen päähän silloin,\nkun seurakunta jo laulaa uutta säettä. Kuuntelemme tätä, minä ja\nSacklén, urkulehteriltä. Minä koetan raivoisalla tahdin poljennalla\nkutsua hurskasta akkaa järjestykseen. Sappeni kiehuu ja Sacklén nauraa.\nLopulta se kävi minulle mahdottomaksi, taivaan enkelikään ei olisi\nsitä kestänyt. Minä ylös ja kirja Sacklénin käsistä ja sillä akkaa\ntakaraivoon. Siinä hän ensiksi lyyskähti kirjaansa vasten, sitten hän\nnousi ja ymmärsi heti paikalla mistä pamaus oli ammuttu. Jumaliste, en\nikinä ole niin nauttinut! Se oli ensi luokan humalaa. Me katselimme\ntoisiimme hetken, Flyktin Tilta ja minä. Ja seurakunta katseli sekin\nmeihin. Mutta minäpäs heti ajattelin, että nyt veisataan koreasti,\ntaitaa kanttori Lehtinen viimeisen kerran vedellä virsiä Paalajärven\nkirkossa. Ja Matti Lehtinen veisasi ja seurakunta itki. Sydämen\nliikutuksesta. Mutta niin juuri kävi kuin Matti oli ajatellut. Rovasti\ntuli, naama pitkänä kuin vaivaisäijällä. »Lehtinen on taas ollut\nhumalassa ja tehnyt humalaisen töitä. Tietääkö Lehtinen mikä tästä\nseuraa? Minä en enää voi vaieta tuomiokapitulin edessä.» Siihen tapaan\nsieltä tuli. No niin, mennään kuoppaamaan kuolleita sitten vain, sanoin\nrovastille, vai onko jo joku toinen katsottuna. Mutta sitä en minä\ntakaa, että jos joku valekuollut rupeaa ärisemään samaan nuottiin kuin\nTilta, niin virsikirja tärähtää kirstunlautaan. Kas, kyllä minä osaan\nminäkin, kun tahdon. Eikös ollutkin oikein puhuttu? Sinä, tyttäreni,\nsen ymmärrät. Tämä äitisi, jonka minä pienenä tyttönä näin ruispellolla\nkerran, kun kiurut lauloivat, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua,\nmutta sinä, tyttäreni, olet minun vertani, minun kaipaustani. Et ole\nsen arvoinen kuin vanhempi sisaresi. Hänessä on kipinä hänessä. Hän\ntulee minun puolestani puhumaan ihmisten sydämille. Mutta sinäkin olet\nlapseni. No, sanokaa nyt, oliko oikein tehty. Kas, älä ole ensinkään\nhuolissasi, kruununvoudin tytär — tai kasvattitytär piti minun\nsanomani, Sacklénilla on joitakin tärkeitä tietoja sinulle, sitä varten\nhän on lähetetty tänne. Ja koko laiva odottaa hänen persoonaansa. Mutta\nhän nukkuu kestikievarin hollisalissa. Tässä seisoo teidän edessänne\nvirkaheitto lukkari ja pyytää anteeksi. Mutta ette kuole nälkään,\nsaatte suuren perinnön. Se on salaisuus, olkaa hiljaa. Sacklén on\nlähetetty meille...\n\nÄidin kädet houkuttelivat kanttoria kaiken aikaa likemmä taloa ja\nhänen huulensa kertoivat samalla, että täällä oli vieraita hakemassa\nLehtistä. Kanttori ei tullut, piteli vain hattua sateessa niinkuin\nmaljaa ja kaasi sisällön maahan, kun luuli jotakin jo kokoontuneen.\nVihdoin viimein kallisti kanttori korvan vaimonsa puheille.\n\n— No, mikset sitä ennen sanonut? huusi hän, varisti hattuaan ikäänkuin\nse olisi ollut pussi ja erkani portinpylväästä. — Minä olen viralta\npantu kanttori, mutta se on eri asia, eri asia juhlatoimikunnat ja\njuhlaohjelmat.\n\n— Koko ajan olen puhunut, että täällä on tehtaalaisia...\n\n— Piru vie, pitääkö minun taas kotona kuulla särinää ja epäpuhtautta.\nTumma, tule sinä puhumaan, tiedät, etteivät isäsi korvat kestä\nepäpuhtaita ääniä. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei äänesi ole parantunut,\näiti. Se on sama ruisrääkkä kuin silloin.\n\nRouva Lehtinen puhui kuiskaten ja tuskallisen selvästi:\n\n— Heillä on juhlat, tahtoisivat arvokasta ohjelmaa. Juhlakappaleetkin\non tilattu Helsingistä.\n\nLehtinen päästi naurun, jonka hänen lähimmät omaisensa hyvin tunsivat.\nTällä tavalla nauroi isä, kun äiti ilmoitti, että kauppiaalta eivät\nenää anna velaksi, tai kun hän, isä, tuli kokouksesta, missä kunta oli\npäättänyt, ettei kirkkoon panna uutta kattoa, vaan koetetaan vielä\npaikata vanhaa niin ettei se vuotaisi juuri urkujen kohdalla.\n\nÄiti ei ehtinyt vetää esiin valttia, jolla hän tiesi olevan ratkaisevan\nvaikutuksen — tehtaalaiset olivat maininneet aikovansa maksaa hyvin ja\nisä kokosi paraikaa rahaa Helsingin-matkaa varten — kun Hyrskyaallon\nsisarukset jo seisoivat portailla.\n\nKeskustelu tapahtui nyt kuistin katoksen alla. Vaikka vieraatkin\nesittivät asiaansa, olivat he kanttorin rinnalla käyneet jotenkuten\npieniksi, äsken niin mahtava Hyrskyaaltokin, niin että teki sen\nvaikutuksen kuin Lehtinen yksinään olisi puhunut.\n\n— Jaahah, jaahah. Millä voin palvella? Minulla on hyvin vähän\naikaa... Tottahan herrasväet ovat saaneet kahvia, äiti, tottahan\nsinä olet tarjonnut. Ehkä kuitenkin vielä ottaisimme yhdessä pienen\npäällispisaran? Onhan sinulla kahvia, äiti?... No niin, hyvä on, jos\nolette ravitut. Vierasvaraisuutta vastaan ei saa rikkoa, sekin on\njumalallinen käsky. En tosin koskaan ole saanut selville missä se\nkäsky seisoo kirjoitettuna, mutta viisaammat ihmiset ovat minulle\nsanoneet, että sellainen käsky on. Jaahah, jaahah, vai kantaatti...\nkuorolle ja torvisoittokunnalle. Ja minun pitäisi johtaa — jaahah,\njahhah. Mutta kai sentään olisi parasta, että säveltäjä itse tulisi\njohtamaan. Noo, ei kai hän nyt niin maailmoja maksa. Jos kerran\nhyvää olla pitää, niin täytyy olla valmis maksamaan myöskin... Ei,\nei puhuta nyt minusta, vaan säveltäjästä. En ole tullut sitä ehkä\nkoskaan julkisuudessa sanoneeksi, mutta minä en hyväksy näitä nykyisiä\nsäveltäjiä. Harjoitan paraikaa omaa sävellystä — oman kylän voimilla\nvain. Se ei ole kantaatti. Ei siksi, että kyllä minulla niitäkin on,\njoita sopii kutsua kantaateiksi. Tuo kirstu tuossa huoneessa — taisitte\nistua sen kannella — se on täynnä sävellyksiä... Niin, niin, mistäpä\nte sitä tietäisitte, minä en kulje toitottamassa pitkin pitäjää, että\nminulla on sävellyksiä valmiina kaikkiin juhliin sadan peninkulman\nalalla kymmenen vuoden kuluessa. Mitäpä minä. Mutta jos kuulette,\nettä tarvitaan sävellyksiä, niin suotta niitä tilataan Helsingistä.\nTäällä ei ole puutetta — hän löi rintaansa niin että märkä hiha\nläiskähti, — eikä täälläkään — hän vei oikean käden sormet otsaansa\nkohden ja koputti siihen, suurten tummien silmien katsellessa ylös\nkulmakarvojen alta, jotka olivat kuin liidulla piirretty säännöllinen\nkaari. — Ei ole puutetta, sanon minä. Jo kun minä poikasena soittelin\nmarkkinoilla, niin omiani soittelin. Ette ole siitä kuulleet, mitäs\nte. Sellaista se on, kun ihmiselle kaikki soi. Ja sitten vaaditaan,\nettä minä kuuntelisin Flyktin pariskunnan tai Kallen Mantan tai Tupun\nlautamiehen veisuuta. Parinpellon sonni on parempi musiikkimies\nkuin Tupun lautamies eikä sekään tule kirkkoon puhkomaan ihmisten\nrumpukalvoja. Minulla on sävellyksiä, minulla. Ja ne ovat musiikkia.\nNe laulavat, minun sävellykseni. Mutta nämä nykyajan säveltäjät, ne\nsuuret ja tunnetut, ne maalaavat. Ja se on pahasta. Se on herjausta,\nse menee ulkopuolelle musiikkia. Teidänkin kantaattinne — vaikken ole\nnähnyt yhtään tahtia, niin tiedän jo etukäteen, että siinä on jokin\nhyvä kohta, jonka säveltäjä on kopannut joltakin vanhalta mestarilta\n— paljon on varkaita tällä alalla — ja muu kaikki on hölynpölyä,\ntörkyä, rojua, santapaperia. Ei kiitoksia, pyytäkää säveltäjää itseään.\nTulen kernaasti kuuntelemaan. Kyllä minä ne tunnen: ne etsivät. Koko\nikänsä ne etsivät, mutta valmista ei siitä tule. Sillä niillä ei ole\nnöyryyttä. Taiteellisessa työssä vaaditaan nöyryyttä: en minä vaan\nJumala. Minä olen kannel, Jumala on myrsky, Jumala on iltatuuli...\nNo niin, ne asiat eivät ole juhlatoimikuntia varten ettekä te niistä\nymmärrä enempää kuin Flyktin Tilta laulusta. Kunhan te vain olette\nsaaneet suuhunne sanan kantaatti, niin sitä te veisaatte. Kantaatti,\nkantaatti, meidän juhlaan tulee kantaatti! Voisitte yhtä hyvin sanoa\n»tomaatti». Se tekisi yhtä hyvän vaikutuksen, sillä Ison-Hiedan\nsahalla ei tiedetä eroa tomaatin ja kantaatin välillä. No niin,\nkantaatti on siis tilattu ja viraltapantu kanttori Lehtinen antaa\nteille sen neuvon, että otatte säveltäjän esittämään. Minä painun\noratoriooni minä. Niin, minun sävellykseni on oratorio. Ja kirkonkello\nesiintyy siinä yhtenä solistina... Kiitoksia, kiitoksia vain. Minä,\nkuten sanottu, en hyväksy tätä uutta suuntaa. Rumpukalvooni koskee,\nkun näen nuptitkin. Pitää olla paksut rumpukalvot niitä epäsointuja\nvarten. Se johtuu kontrapunkteista. Koko nykyajan säveltaide on\nrakennettu kontrapunktille. Minä en tiedä kontrapunkteista mitään\nenkä tahdo tietää... Kyllä kai tiesitte kenen pyysitte — antaa hänen\nselviytyä tekeleestään... Vai hyvät sanat. Jokohan tosiaan olisi?\nKuka sen sanoo, että ne ovat hyvät? Joku suutari täällä ne tietysti\non tehnyt ja ylistetään niissä koneita, jotka vapauttavat ihmisen\ntyöstä. Hiisi vieköön, kirjoittakaa säveltäjälle ja jättäkää tällainen\ntuntematon vanha lukkari rauhaan... Vai niin, vain niin, te aiotte\nmaksaa. Todella? Se on melkein uutta se. Puhujat ja juhlarunoilijat\nja taiteilijat nehän elävät kunniasta, ei niille toki mitään makseta.\nVastahakoiselta tuntuu maksaa yksin niiden matkalipustakin. Sillä\nkun ne nyt kerran ovat sellaisia yläilmojen asukkaita, niin tuntuu\njuhlakomiteojen jäsenistä suorastaan siltä, että niiden pitäisi\nyliluonnollisella tavalla ilmestyä yleisön eteen. Oi armias, jos\ntällainen köyhä saatana sanoo juhlatoimikunnan rahastonhoitajalle, että\nhän on matkustanut toisessa luokassa... Kiitoksia, äiti, — kuulen että\ntyttäreni on tullut matkalta ja minun pitää päästä hänen puheilleen...\nVai niin, että on kassa tätä kantaattia varten. No, uskaltaako kysyä,\nmiten paljon tässä kassassa on rahaa? Jaa-ah, jaa-ah, vai puolen\nviidettäsataa markkaa. Onhan se koko kapitaali. Sillä te jo saatte\nsäveltäjänkin tänne. No, minä ajattelen asiaa, menkää, pitäkää sadetta\nvaikkapa pappilan navetassa — siellä on komea kivinavetta, pitäjän\nrahoilla rakennettu, vaikkei pitäjällä ollut varaa paikata kirkon\nkattoa urkujenkaan kohdalta. Saakeli teidät kaikki periköön. Kuka\nsen on sanonut, ettette te saisi kastua. Märkä olen minäkin... No,\njos olette Amerikassa asti käyneet, niin pitäisi teidän vesi tuntea\neikä sitä peljätä. Annan ensi tilassa vastauksen. Mutta jos minä\ntulisin — mitä minä en vielä ensinkään lupaa — niin katsokaakin, ettei\njuhlan loputtua joku aasi saapasta luokseni lavalle ja sano: mitäs\nsitten oltaisiin velkaa? Ja kun minä vastaan: minun lippuni maksoi\nkaksikymmentä markkaa, niin hän sanoo: toimikunnassa päätettiin antaa\nkymmenen. Jos, jos, jos jotakin tällaista tapahtuu, niin minä otan\nsuurimman torven ja minä lyön sen miehen kuoliaaksi. Ja karkaan vielä\nsivuhuoneeseenkin ja lyön teitä kaikkia päähän, niin ettette ikinä\nnouse... Minä olen vihainen kaikelle moukkamaisuudelle enkä sitä säästä\nenempää kuin sontakärpäsiä. Olen väsyksissä, olen juovuksissa, ettekö\nsitä näe. Maailman epäsoinnut repivät sieluni haavoille. Hyvästi,\nhyvästi, ajattelen asiaa. Kun yhdenkin kerran saisi kuulla puhtaita\nsointuja. Pietarissa minä kuulin, se oli taidetta — sellaista kun voisi\nluoda täällä. Vai voitte te maksaa. Selvä on, tarvitsen rahaa, mutta en\nole mikään kontrapunktisäveltäjä kaupungista, joka säveltää rahasta ja\nrahan vuoksi. Hyvästi vain ja Herran huomaan.\n\nÄiti selitteli jotakin vieraille ja seurasi heitä kappaleen matkaa.\nSacklénin syyksi kuului panevan isän humalan. Mutta Tumma ajatteli,\nettä kävipä tämä oikein hyvästi. Isä tyhjensi koko kiukkunsa näihin\nvieraisiin ihmisiin ja tuli lauhana miehenä perheensä luo. Hän oli\nhyvin väsynyt, mutta kun hän näki Sorjan, niin hänellä yhtäkkiä taasen\noli voimaa.\n\n— No, tässäkö sinä taasen olet, sinä kuningatar, joka et nouse\nvaltaistuimellesi. Vai ei minulle riittänyt surua tämän päivän osalle,\nvai ei riittänyt, että minut on häpeällisesti erotettu toimestani\nsentähden etteivät minun korvani kestä sotkua. Pitikö sinunkin taasen\ntehdä isällesi tämä suru? Minä olin laskenut, että jos itse annan\nsinulle opetusta loma-aikoina, niin vielä ehdit ajoissa ulkomaillekin.\nEtkö ymmärrä, että pohjasivistys pitää olla. Kaikkialla sinulta\nkysytään sitä. Aivan niinkuin minulta kysytään kontrapunktia. Minä\nen hallitse sitä! Ja minua ei kukaan ajattele ja kuolemani jälkeen\ntyhjennätte sävellykseni kauppiaan eteen ja kiitätte häntä, jos\nhän tahtoo käyttää ne sillin ja lipeäkalan ympärille. Kyllä minä\nteidät tunnen. Kaupungin säveltäjältä tilataan tänne kantaatit.\nVain sentähden, etten tunne kontrapunktia. Kivenä se tuossa makaa\nedessäni ja varmaan se kerran murskaa minut. Ja sinun edessäsi tulee\nolemaan pohjasivistys. Et minnekään pääse, kun ei sinulla ole sitä.\nKuinka me olemmekin äitisi kanssa koettaneet. Sackléniakin, senkin\nrankkitynnöriä, tässä syötimme kuukauden, että hän lukisi kanssasi\nkieliä. Ja vielä sata markkaakin hänelle annoin.\n\n— Isä... isä, alkoi Sorja, nostaen päätään, jota oli pidellyt käsiensä\nvarassa siinä istuessaan matalalla tuolilla lieden luona.\n\n— Älä puhu mitään! sanoi kanttori ja purskahti itkuun. — Kaikki\nponnistukseni ovat olleet turhat, sillä onnettomaksi olet tehnyt\nisäsi. Nyt en minä enää koetakaan jättää juomista, vaan kaikki minä\njuon mitä irti saan, vaarivainajan viulunkin juon. Hukkaan minä menen\nja tahdonkin mennä. Niin meni ennen minua minun isäni ja vaarini.\nJos minua olisi yksikin ihminen joskus ymmärtänyt. Mutta sinäkin,\näiti — muistatko kun minä olin saanut valmiiksi laulun myrskylinnusta\nja pyysin sinua kuuntelemaan, niin haukottelit vain etkä ensinkään\nsyttynyt minun kanssani. Sanoit, sanoit, että se oli kaunista, mutta\nethän osaa erottaa minun laulujani muiden lauluista! Sinä valvoit\npienten lastesi luona, se on totta — sitähän tahdoit sanoa. Kuiskaa,\nmutta älä tänään puhu ääneen, tiedät miten minuun tänään tekee\nkipeää. Minun isäni, minun isä-raukkani — roistoksi häntä sanoivat ja\nelinkautiseksi. Nero hän oli ja hukkaan hän meni. En koskaan nähnyt\nhäntä, mutta kuulin kerran. Veneeseen kuulin, kun soutelin linnan\nympäri. Siellä lauloi joku. Vanginvartijan vaimo sanoi, että se oli\nisäni. Kaikki ihmisen kaipaus oli siinä laulussa. Ah, minä en jaksa\nelää, kun sitä ajattelen, tuosta minä viillän auki. No, menkää pois\nsiitä, enhän minä sitä tee, mutta sen sinulle sanon, Sorja, että sinuun\nolen pannut kaiken toivoni.\n\nSorja oikaisi itsensä suoraksi.\n\n— Isä... lakatkaa nyt, jos tahdotte että minä en tee jotakin...\njotakin... jotakin...\n\n— Mitä sinä tekisit? Se vielä puuttuisi.\n\n— En itsekään tiedä. Voisinhan mennä ja tehdä jotakin, josta ette\npitäisi.\n\n— Sorja, sinuun olen pannut kaiken toivoni.\n\n— Älkää te minuun panko mitään toivoa. Hyvä, jos saan henkeni\nelätetyksi. Minulla ei ole kielipäätä. Ehkei ole ääntäkään...\n\n— Älä herjaa, kiittämätön. Sinulla on ääni! Sinulla on tempperamentti,\nsinulla on ulkomuotokin. Sinulta puuttuu vain usko ja itseluottamus.\nEtkö nyt voi isäsi tähden... Pitääkö sukupolvien kaipuun vuotaa\nhiekkaan, isoisäsi ja isäsi...\n\n— Minulla itselläni ei ole mitään kaipuuta. Mikä minä olen täyttämään\nteidän kaipuutanne. Olisitte itse ruvennut laulajaksi, tai vaikkapa\nteatterilaiseksi.\n\n— Lapsi, et tiedä mitä puhut! Kuka minua neuvoi ja opasti? Renki\nminä olin ja käänsin pellolla lantaa. Äitisi voi sinulle sanoa,\nettä kruununvouti piiskasi minua, kun näki viulun käsissäni. Jollei\näitisi olisi ottanut minua, niin olisin jäänyt pellolle. Mutta äitisi\nrakastui, minä olin siihen aikaan toisen näköinen kuin nyt. Se oli\näitisi, joka toimitti minut kaupunkiin. Olisit antanut minun vääntää\nkiviä ja ajaa lantaa, Aliina. Ehkä olisi polttoni ollut pienempi.\nNo, älä itke siinä — hyvä on niinkuin on. Mutta sinä Sorja, älä sinä\nkoettele kärsivällisyyttäni liiaksi.\n\n— Eihän se ole minun syyni, että olen tässä maailmassa.\n\n— Mene sitten ja syytä Jumalaa, ymmärtämätön ja kiittämätön lapsi.\nJos minä sanon sinulle, että on sävelletty ooppera sinua varten.\nIsäsi on sen tehnyt sinua varten. Sellaista ei ole ollut koko Suomen\nmaassa. Isäsi on ensimmäinen, joka on sellaisen tehnyt. Sinä saat\nastua kansasi eteen ja puhua sille. Ja sinä saat viedä kansasi nimen\nmaailmalle. Vieläkö nyt syytät siitä, että olet tässä maailmassa.\nSorja naurahti tavalla, joka pelottavasti muistutti kanttori Lehtisen\nnaurua. Tumma läheni nyt isäänsä ja koetti jotakin sanoa. Kukaan ei\nkiinnittänyt häneen huomiota. Isä käveli edestakaisin, vuoroin avaellen\npaidankaulustaan ikäänkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa vuoroin\nhieroen käsiään lieden luona ikäänkuin häntä olisi palellut. Sorja\nistui kahvikuppinsa luona, joka oli jäänyt juomatta, ja silitti koiran\npäätä.\n\n— Kun ette ole ennen sanonut tätä, huomautti hän. — Olisin paljon\naikaisemmin sanonut teille, ettei minusta pidä mitään toivoa.\n\n— Olen sinusta ollut niin lujasti vakuutettu. Kaikki varani olen pannut\nsinun kasvatukseesi.\n\nSorjan nauru kalskahti jälleen ja hän pusersi koiran päätä molempain\nkäsiensä välissä.\n\n— Ohoh!\n\nIsä pysähtyi ja paksu musta tukka otsalla värähteli. Äiti pyysi\nkymmenennen kerran, että hän muuttaisi ylleen kuivat vaatteet. Tautihan\nsiitä tulee, kun vaatteet ovat märkinä. Mutta kanttori työnsi pois\nvaimonsa.\n\n— Sano, sano pois, mitä tarkoitat, Sorja.\n\nNyt tuli Tumma isänsä eteen.\n\n— Hän menee tehtaaseen, jos häntä vielä kiusaatte! huusi hän.\n\n— Mitä? sanoi isä äänellä, jolla lasta tai eläintä puhutellaan. — Vai\noletko sinäkin jotakin tietävinäsi? Tämän lapsen olen sinun tähtesi\nkokonaan laiminlyönyt, sinä Sorja, jota olen rakastanut yli kaiken...\n\nSorja pyyhki hiuksia otsaltaan. Ne olivat märät, ei voinut tietää\nsateesta vaiko hiestä.\n\n— Niin, sanoi hän, — ja minun kun juuri piti kysyä, miksi aina\nkiusaatte minua ettekä tuota Tummaa. Antakaa nyt hänellekin\npohjasivistystä.\n\nIsä katseli pyöreiden silmälasiensa alitse vuoroin toiseen, vuoroin\ntoiseen tyttäristään. Äkkiä alkoi häntä yskittää. Silloin hän\nhuomasi vaimonsa, joka kauan oli seisonut hänen edessään, vaateläjä\nkäsivarrella.\n\n— Ehkä tämä on näin sallittu, sanoi rouva Lehtinen kalseahtavalla\näänellään, joka oli niin tykkänään ristiriidassa hänen lempeiden,\nhiljaisten liikkeidensä kanssa.\n\n— Millä me olisimme vieneet perille Sorjan kasvatuksen kun tämä\npohjasivistyskin on tullut niin kalliiksi.\n\nKanttori tempaisi vaatteet hänen käsistään.\n\n— Näitä asioita et sinä ymmärrä, äiti. Valtio kustantaa nerot.\nValtio, valtio, hallitus, kansa, isänmaa — ymmärrätkö nyt. Mutta\npohjasivistyksen antaa koti.\n\n— Eihän valtio kustantanut sinuakaan eikä isääsi...\n\n— Älä puhu, äiti! huusi kanttori ja vei kädet korviaan vasten. — Ojenna\nkätesi, kävele, liiku, naura, hymyile, mitä muuta hyvänsä, mutta älä\npuhu. Sinä tiedät, että olen nainut sinut rakkaudesta enkä koskaan ole\npitänyt muista kuin sinusta. Mutta puhua et voi... et ainakaan nyt.\nAnna anteeksi. Mutta on niinkuin lapset rämpyttelisivät pianoa — koko\nlihavalla kämmenellään yhtaikaa. Oi sinä ihmisraukka, sinulla ei ole\nihmisen ääntä...\n\nRouva Lehtinen taipui ottamaan maasta vaatteet, jotka olivat vierineet\nkanttorin käsivarrelta. Saman asian oli hän samoilla sanoilla kuullut\nsatoja kertoja ennen, mutta hän ei koskaan siihen tottunut ja kyyneleet\ntunkivat aina katkerina kurkkuun. Kun hän taasen oikaisi itsensä,\nolivat kasvot kuitenkin ihan tyynet.\n\n— Katso, jatkoi kanttori, — minä, isäni ja isoisäni menimme hukkaan\nsiksi, ettei kukaan meitä huomannut. Valtiolle täytyy näyttää nerot,\nse ei itsestänsä voi niitä etsiä. Ne täytyy viedä valtion eteen ja\nnäyttää sille sormella: tuossa... tuossa... tuo tuottaa sinulle\nkunniaa, kasvata se! Sillä lailla minun piti viedä Sorjani, oma\ntyttäreni. Mutta en voi viedä häntä ilman pohjasivistystä... Aina sinä,\näiti, katkaiset siipeni, aina sinä tulet ja puhut minulle rahoista.\nIkäänkuin minä en tuntisi sitä pirun keksintöä — rahat ja viina, ne\non piru keksinyt ja molempia rakastaa ihminen yhtä paljon kuin pirua\nitseään, niiden isää... Sorja, vielä ei ole myöhäistä, vielä voit\npelastaa kaikki. Voit lukea talven kotona. Kaikki mitä oratorioni\ntuottaa, kaikki panen tähän. Otamme toisen opettajan, vakavan ihmisen,\njoka ei tarvitse viinaa. Keväällä suoritat tutkinnon. Isäsi lähtee\nmukaasi, pyydämme nöyrästi, että opettajat antavat sinulle tarvittavan\npohjasivistyksen... Sorja, hellitä jo kätesi tuosta elukasta ja\nkuuntele mitä sinulle sanotaan.\n\nKoira vingahti ja ryömi pöydän alle. Sorjan kasvoilla näkyi taistelun\nmyrsky. Tällä hetkellä hänellä vielä oli valinnan vapaus. Seuraavalla\nhetkellä ei hänellä enää ollut. Hän jäi kumaraan asentoonsa istumaan,\nravisti siinä päätään ja huusi itku kurkussa:\n\n— Antakaa minun olla. Minä en tottele teitä. En tahdo lukea. Venäläistä\nkirjaa en ota käteeni. Sen Pietarinmatkan jälkeen ette muusta puhu\nkuin oopperasta ja taiteesta. Minä en kärsi taidetta, en laula enää\nyhtään säveltä, en koskaan. Mitä teistä on tullut, isä? Olisitte\njäänyt pellolle, niin olisitte nyt ehkä muonarenki ja minä ja sisareni\npalvelisimme pappilassa. Nyt emme kukaan kelpaa mihinkään. Minä en enää\nkuule teitä, menen minne tahdon, en yhtä yötä ole teidän kattonne alla.\nMaailma on nyt kotini!\n\nViime sanojen aikana oli tyttö noussut ja oikaissut itsensä täyteen\nmittaansa. Kanttori katseli häntä niinkuin tuntija katselee\ntaideteosta. Tyttären jokainen liike, jokainen epätoivon purkaus sai\nhänen ihastuksensa vain kasvamaan.\n\n— Ja sinä menet hukkaan, ja sinä menet hukkaan! äänteli hän hiljaa\nitsekseen. — Eikä kukaan voi minua auttaa. Ei kukaan...\n\nHän purskahti itkuun.\n\nNyt sai pieni hento rouva Lehtinen kuljettaa pois voimakkaan miehensä.\nHän seurasi tahdottomana makuuhuoneeseen ja lyyhistyi siellä vuoteen\nlaidalle. Hänen vaimonsa riisui märkiä vaatteita hänen yltään,\nvaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.\nEikä sekään tapahtunut ensi kertaa, mikä nyt tapahtui: rouva Lehtinen\nojensi miehelleen paperiliuskan, johon oli kirjoittanut: nuku, rakas\nisä, siihen asti kun kuoro tulee. Herätän sinut ajoissa. Koetan myös\npuhua lapsille. Tapahtukoon Jumalan tahto.\n\nMies jäi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti kattoon, jonka alkuaan\nvalkoiseen maaliin sade ja kosteus olivat tehneet käsittämättömiä\nkuvioita. Musiikkimiehet seinillä näkivät kovaosaisen veljensä\nhiljalleen tyyntyvän ja menevän uneen.\n\nMutta kodin muutenkin niin hauras rauha oli rikki. Sorja lupaili lähteä\netsimään jo seuraavaa yösijaansa muualta. Tumma esitteli hänelle\nhieromaoppia, silittäjän-oppia, neulomakurssia, puutarhakurssia,\nsairashoitokurssia. Sorja oli tuskastunut koko maailmalle ja sanoi\nvastaan kaikkeen.\n\n— Tehdashan tässä on lähellä, mitä minä kauemmas.\n\nNo niin, mene, mene. Ja vaikkapa mene naimisiin sen Laineen taikka\nHyrskyaallon kanssa.\n\n— Älkää, hyvät lapset, tuli äiti väliin, tuodessaan märät vaatteet\nkeittiöön kuivamaan. — Olkaa armeliaat, äitinne on niin väsynyt.\n\nTytöt vaikenivat ja tuijottivat pimenevään iltaan. Sadeilman harmaa\nharso peitti pihamaan ja katot. Keltainen lehtiterttu pihakoivussa\nerottautui harmaasta. Niinpian kuin äiti oli mennyt, kuiskailivat\nlapset taasen toisilleen. He olivat tänään tavallista onnettomammat\nja taipuvaiset etsimään onnettomuutensa aiheuttajia. Isän virheet\nnäkyivät äkkiä hyvin paljaina, näkyi miten hän eli valheiden ja\nkuvitelmien maailmassa, miten hän ryypiskelemällä ja takaamalla oli\ntuhlannut pienet ansionsa, ja vieraita hän kuljetti taloon niin\nettei siellä koskaan ollut pyhää. Mitkään tulot eivät riittäneet\nheidän kestitsemiseensä. Silloinkin kerran, kun niitä keskellä yötä\ntuli sellainen liuta ja äidin ja heidän, tyttöjen, piti antaa heille\nvuoteensa ja valmistaa ruokaa, silloin syksyllä... Niin kauheasti he\nsäikähtivät, kun heräsivät siihen, että lyötiin ruutuun. Kanttori\nKoponen ja maisteri Sacklén olivat jo tullessaan humalassa ja yön ja\nseuraavan päivän kesti tätä menoa. Myöskin äidin heikkoudet näkyivät\nnyt yhtäkkiä oudon selvästi. Äidillä oli todella niin särisevä ääni,\nettä tuntui pahalta sitä kuunnella. Eikä äiti ollut sivistynyt ihminen.\nIsä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut sivistynyt vaimo. Äiti\nei ollut koskaan osannut pitää häntä ja hänen vieraitaan kurissa. He\neivät olisi uskaltaneet, jos äiti olisi ollut toisenlainen. Vihdoin\nviimein kävivät kodinkin puutteet tämän apean mielen valossa oudon\nsilmiinpistäviksi. Kaikki kuluneisuus ja rikkinäisyys näkyi. Muistui\nmieleen, että uusista seinäpapereista ja uudesta sohvanpäällisestä oli\npuhuttu monta vuotta. Keittiön pöytä oli iänikuinen ja kulunut loville,\nei kahta samanlaista tuolia siellä ollut ja mistä puuttui selustin,\nmistä jalka. Köyhää täällä oli oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.\n\n— Minä en missään tapauksessa jää kotiin, sanoi Sorja.\n\n— Mutta jos saisimme rahaa lainaksi Ison-Hiedan tädiltä, johtui\nyhtäkkiä Tumman mieleen.\n\n— Hän nyt antaisi! naurahti Sorja katkerasti. — Kuka meille antaisi,\nkun isä on menettänyt virkansa. Meillähän jo ennestään on niin paljon\nvelkaa. Olisit vain nähnyt kuinka ivallinen ryssänopettaja oli — mitä\nhän määrää tutkinnon nimipäiväkseen, onko se minun syyni! Minä vihaan\nhäntä, koko elämää minä vihaan... Tuo keltainen terttu tuolla, se on\nainoa, joka puhuu totta.\n\nOnnettomuus oli tullut taloon. Tai eihän oikeastaan se mikä\noli tapahtunut, ollut mitään niin ratkaisevaa. Ei kai ensi\nkertaa tapahtunut, että huonopäisen nuoren tytön täytyi heittää\nkoulunkäyntinsä. Mutta kaikilla oli outo tunne siitä, että elämä\nkodissa nyt oli kääntymässä joillekin uusille raiteille ja että se mikä\noli tulossa, ei ollut hyvää. Sade ulkona ynisi alati samalla nuotilla,\niskien pienet itsepintaiset pisaransa kattoon ja ruutuihin ja syöpyen\nsisään laesta, joka oli laho.\n\nMutta onnettomuus tulee harvoin yksinään.\n\nÄiti ja tyttäret olivat ruualla keittiössä kun läpi sateen juoksee\nnaapurista kestikievarin poika ja hengästyneenä läähättää tulemaan:\n\n— Maisteri Sacklén lähetti kysymään, että eikö jo tulla. Laiva pian\nlähtee. Ja eikö kanttori ole toimittanut asiaa. Ison-Hiedan emäntä on\nkovin kipeänä ja lähetti maisterin tänne. Kanttorin piti toimittaa asia.\n\n— Miksei maisteri sitten itse ole tullut tänne? kysyi äiti.\n\n— Maisteri on maannut koko päivän, vasta nyt heräsi ja sanoi kiireen\nolevan.\n\n— Parasta, että minä tulen sinne.\n\nRouva Lehtinen päästi silmänräpäyksessä kädestään veitset ja perunat\nja irroitti vyöltään esiliinan. Toivon kipinä oli syttynyt hänen\nväsyneissä silmissään. Tyttäret olivat kuulleet hänen joskus sanoneen,\nettä hän toivoo Ison-Hiedan tädin vielä kerran tulevan omantunnon\nherätykseen ja muistavan köyhiä sukulaisiaan. Olisiko siis hetki nyt\ntullut? Äiti läksi sellaista kyytiä, ettei hän ottanut edes huivia\nolkapäilleen.\n\nTytöt katselivat ääneti, miten he menivät polkua läpi märän heinän,\näiti edellä, nostattaen molemmin puolin hameensa helmoja, poika\npaljasjaloin perässä.\n\nTumman koko olennossa oli jotakin säikähtynyttä. Hän aavisti, että hän\nIson-Hiedan emännän kummityttönä nyt saattoi tulla kysymykseen.\n\n— Ehkä sinä nyt tulet rikkaaksi, sanoikin samassa Sorja.\n\n— Sitten minä maksan kaikki velat ja ostan nämä huoneet ja korjautan\nkaton ja pannaan seinäpaperit. Ja sinä saat mennä musiikkikouluun ja\nisä matkustaa suuriin konsertteihin ja kirkonkatonkin minä teetän uuden.\n\n— Ohhoh — luuletpa sieltä paljon tulevan.\n\n— Ei suinkaan sieltä mitään tule. Leikillä puhun.\n\n— Parasta on ettei mitään odota.\n\nNiin he päättelivät, mutta he eivät voineet estää odotustaan\nkiihtymistään kiihtymästä. Sillä ei nyt Ison-Hiedan täti sulansuotta\nlähettänyt äitiä hakemaan ja pannut koko laivaa odottamaan.\nVuosikausiin ei Ison-Hiedan täti ollut lähettänyt heille edes\ntervehdystä, hän oli jostakin syystä suuttunut isälle ja äidille, ja\nnyt hän lähettää äitiä noutamaan. Häntä oli pyydetty monen heidän\nlapsensa kummiksi ja vasta Tummalle hän oli ruvennut. Silloinkin hän\noli suuttunut, kun lapsen nimeksi pantiin »Tumma» — ehkäpä hän olisi\ntahtonut Kreeta-Karoliinaa. Ei Sorjalla enempää kuin Tummallakaan ollut\nIson-Hiedan tädistä mitään muistoa. Ja nyt hän lähettää noutamaan äitiä.\n\n— Ehkä hän tahtoo sanoa hyvästi ennen kuolemaansa, johtui taasen Tumman\nmieleen.\n\n— Niin, ehkä hänellä on omantunnonvaivoja. Hehän ovat kasvatussisaret.\n\n— Ja meidän äiti hoiti hänen isänsä. Hänen hautajaisissaan täti kävi\ntäällä Paalajärvellä — ei sitten. Minä en muista sitä enää.\n\n— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä\nsellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän\nkaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.\n\n— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan\nkärsinyt isää.\n\nTumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi\nnaittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen\ntila.\n\n— Pitäisiköhän herättää isä? sanoi Tumma kuin apua hakien.\n\n— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä\ntehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.\n\nOli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen\nusvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja\nhahtuvillaan verhonnut koko Laarin.\n\n— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi\nTumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.\n\n— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme\nkuolleet.\n\n— Miten sinä luulet, että isä olisi jaksanut elättää viisi lasta.\n\n— Olisi kai ollut pakko. Mutta me olemme heikommat, kun olemme\nnuorimmat.\n\n— Onko niin?\n\n— Ajattelin vain — mistä minä tiedän.\n\n— Eikö äidin jo pitäisi tulla?\n\n— Ei siitä ole kymmentä minuuttia, kun hän läksi.\n\nMolemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos\nIson-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.\n\n— Kyllä minä olisin valmis ottamaan senkin Arne Falcken, sanoi Sorja.\n\n— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen,\nposkipäät kylminä.\n\n— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole\nparoni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se\noli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole\nedes aatelia.\n\n— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei\npääse eroon, ei millään.\n\n— Pääseehän nykyään.\n\n— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla\nnaimisissa.\n\n— Väärin ja väärin.\n\nSade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi\nlattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se\nolisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.\n\n— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on\nlämmin.\n\n— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä\nen enää ole yhtä talvea.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on\nvirkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti\nikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain\ntahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet\nhaudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin\nhän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen,\nolen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.\n\n— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot\nvirsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se\nniin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia\nkäännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä\nsitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.\n\nKoira liikutteli korviaan ja vinkui hiljaa. Tumma taisteli kyyneliä\nvastaan.\n\n— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin\npidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on\nmenettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että\nhänen oli kylmä, ainakin alkuun.\n\n— Hän ei olekaan sinua kiusannut niinkuin minua.\n\n— Sinusta hän aina on enemmän pitänyt.\n\n— Kiitoksia paljon sellaisesta pitämisestä.\n\nKoira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan\nvesiämpärin, niin se teuhasi.\n\n— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata\nlattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.\n\n— Jahka nyt saat Ison-Hiedan tädin rikkaudet.\n\n— Älä viitsi pilkata.\n\n— Sano sinä minulle: miksi ihminen tänne syntyy,\n\n— Se ei ole ihmisten asia, Jumala sen tietää.\n\n— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun\nei tule parempaa...\n\n— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa\nkuin rukoilla.\n\n— Ja oletko sinä nähnyt, että Jumala täyttää rukoukset.\n\n— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan\nlyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.\n\n— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut\nhauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo...\n\n— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin\nsinä voit vielä...\n\n— Alussa minä luin ja minä tahdoin. Mutta Sacklén ei tullut tunnille\nkello yhdeksän. Hän nukkui. Sitten hän tuli huutelemaan minua metsään\nkello neljä. Hänkin aina vatkasi kaipausta. Älä enää mainitse koko\nsanaa, minä vihaan sitä.\n\n— Niin, se on totta, huusi Tumma kiihkeän tuskan vallassa, — sinä et\nvoinut lukea, se ei ole sinun syysi, ettet osannut. Mutta nyt otamme\nalusta, isä antaa kaikki oratoriorahat...\n\n— Isän oratorio on hölynpölyä.\n\n— Kuinka voit niin sanoa!\n\n— Täytyy uskaltaa puhua totta.\n\n— Koeta uudestaan, minä lupaan sinun mukanasi kaivata...\n\n— Äh, älä lausu koko sanaa: haiskahtaa Sacklénilta.\n\n— Rukoilla lupaan.\n\n— Minä menen tehtaaseen, sahaan ja murskaan itseni sinne koneisiin. No,\nälä nyt pelkää, en minä sinne ruumistani viskaa, mutta sieluni.\n\n— Voi, minun on niin sääli.\n\n— Ketä?\n\n— Kaikkia.\n\n— Älä viitsi.\n\nTytöt istuivat mietteissään. Vesipisaroiden putoeleminen, pienten ja\nsuurten, säesti heidän mielialaansa. He kuuntelivat kuinka ne särkyivät\npudotessaan maahan. Noin särkyy kaikki, ihmiset ja heidän aikeensa.\nVihdoin heräsi Tumma ajattelemaan käytännöllisiä asioita. Miten äiti\nnäin viipyi? Oliko vielä jotain valmistettavaa illaksi? Kahvipöydät\nolivat jo katetut suureen saliin, jollei olisi pitänyt herättää isää\nvirittämään soittokonetta. Sehän oli sellainen vanha rämä, ettei se\npysynyt vireessä. Viime tingassa vielä isä sitä aina paranteli.\n\nVihdoin viimein kuuluivat äidin askeleet. Tyttäret näkivät, että hän\nastui hätäisesti ja heilläkin alkoi sydän rinnassa jyskyttää. Jokin\nratkaisu lähestyi ja jännitys naulasi odottajat niin paikoilleen, ettei\nkumpikaan liikahtanut. Äiti puhui jo kynnykseltä ja paineli kädellä\nrintaansa, josta hengitys tuntui salpautuneen.\n\n— Täti tuntee kuoleman tulevan, puhui hän, — ja tahtoo tavata\nomaisiaan. Kummityttöään hän tahtoo tavata. Meidän täytyy heti lähteä.\nNiin, tänä iltana vielä, että ehdimme laivaan. »Nauru» on odottanut.\nIsä unohti sanoa meille. Se oli kyllä paha, kaikki matkustajat ovat nyt\nsuuttuneita.\n\nSorja loi sisareensa katseen yli pöydän. Sanat kuolivat hänen suussaan,\nniin valkoiseksi oli tyttö käynyt. Hänen päivettyneet kätensä\npuristivat pöydän levyä ja säikähtyneet silmät katselivat äitiin kuin\naaveeseen.\n\n— Nouda paras mustasi vinniltä, kiirehdi, lapseni, puheli äiti. — Minä\nherätän isän.\n\nMutta Tumma istui ikäänkuin ei hän olisi päässyt liikkeelle. Sorja\nsensijaan oli unohtanut omat huolensa tämän uuden asian rinnalla ja\nesiintyi yhtäkkiä virkeänä ja toimintahaluisena.\n\n— Katsos nyt, enkös minä sanonut: nyt sinä tulet rikkaaksi. Vai minäkö\nmenen hakemaan mustan pukusi? Älä pelkää sitä miestä, kyllä sen aina\nvoi vikitellä pois testamentista. Sano tädille suoraan, että huolit\nrahat, mutta et miestä.\n\nSilloin sai Tumma yhtäkkiä takaisin puhelahjansa ja kuiskasi:\n\n— Mene sinä, ota sinä kaikki tyynni. Minä en mene en vaikka mikä olisi!\n\n— Mielellänihän minä menisin, mutta ei täti minulle mitään anna.\n\n— Miksei antaisi? Olethan sinä sukua yhtä hyvin kuin minä.\n\n— Minä en ole kummityttö.\n\n— Sano, että sinä olet minä. Sano mitä tahansa, mutta minä en mene.\n\n— Voi, voi, kyllä pitää olla hullu! Viivana minä menisin sekä tädin\nrikkauksien että Arne Falcken syliin!\n\n— Mutta enhän minä voi harjoituksenkaan vuoksi! huusi Tumma, hätä koko\nolennossa. — Kuka tarjoaa kuorolle kahvia, kuka auttaa isää.\n\nKaikki hänen väitteensä kumottiin. Hänelle todistettiin, ettei häntä\ntarvittu, että tultiin hyvin toimeen ilman häntä.\n\nAvuttomuus, jommoista ei hän koskaan ollut tuntenut, valtasi Tumman.\nHän oli toki aina luullut, että häntä täällä tarvittiin. Ei muuta hän\npyytänyt kuin saada tehdä työtä täällä keittiössä koko päivän, auttaa\nisää, äitiä, Sorjaa — ja nyt hänelle sanottiin, ettei häntä tarvittu.\nHänen kaipauksensa alkoi ensi kerran uurtaa itselleen jotain uutta\ntietä, omaa tietä, jonnekin, jossa hän oli tarpeellinen. Sydämen juuret\nalkoivat verta vuotaen irtaantua kodin maaperästä ja etsivät uutta\nmaata. Jokin hyvin arka tunne tytön sielussa teki, ettei hän tahtonut\nnäyttää mitä hänessä tapahtui ja kuinka syvästi häntä oli loukattu. Hän\nkokosi kaikki voimansa eikä itkenyt.\n\nTalon koko huomio, joka tähän asti oli kiertänyt Sorjaa, kääntyi nyt\nTummaan. Isä pääsi jalkeille, sai tietää millä kannalla asiat olivat,\ntuli ja otti nuorempaa tytärtään kädestä ja tarkasteli häntä ikäänkuin\nhän olisi nähnyt hänet ensi kerran. Sitten hän käski hänen syödä,\nettä hän jaksaisi matkustaa. Kävellen edestakaisin asunnon päästä\ntoiseen, hän vihelteli ja pysähtyeli tuontuostakin sanomaan jotakin.\nSairaalle pitää viedä kukkia. Ei saa puhua hänen huoneessaan ääneen.\nJos hän tahtoo Tummaa jäämään sinne, niin pitää jäädä. Äiti punnitsi,\nmiten paljon kuorolle valmistetuista kahvileivistä saattaisi viedä\ntuliaisiksi Ison-Hiedan tädille. Kauneimmat loikat täytyi poimia. Oli\nhyvin kiire. Ihmiset olivat tuntikausia odottaneet ja kiroilivat sekä\nlukkaria, joka virsikirjoilla viskeli veisaavaa seurakuntaa, että\nhänen perhettään, joka ei tietänyt aikoinaan tulla rantaan. Jollei\n»Naurun» kapteenina olisi ollut Ison-Hiedan vanha kuski, niin laiva\naikoja sitten olisi jättänyt myöhästyneet. Mutta tämä kapteeni odotti\nSacklénia ja Lehtisiä.\n\nMinä en lähde, vaikka mikä olisi, saneli Tumma itsekseen. Laitan kaikki\nkuntoon, vaan en lähde. Mutta hänen ajatuksensa oli hiukan toinen. Vai\nei minua täällä tarvitakaan, saneli hän toiselta puolen. Hänessä oli\nikäänkuin kaksi ääntä, jotka vastailivat toisilleen. Ehkei täti ole\nniin paha kuin sanotaan.\n\nIsä käveli pitkin askelin valaistusta keittiöstä läpi pimeän\neteisen ruokasaliin, joka oli valaistu ja siitä makuuhuoneeseen,\njoka vuorostaan oli pimeänä. Kaikki ovet olivat levällään ja kaikki\nlattiapalkit narisivat. Joka kerta tullessaan Tumman eteen, katseli hän\nhäneen sillä tavalla että Tummaa sekä pelotti että itketti. Hän rakasti\nisää ja hän pelkäsi häntä. Yhtäkkiä isä sanoi:\n\n— Kuule, koska sinä olet pannut tukkasi ylös? Miksi pidät sen ylhäällä?\nKuinka vanha sinä oletkaan? Kuudentoista kai — koska Sorja on\nseitsemäntoista vanha. Ei sinun vielä tarvitse pitää hiuksiasi noin.\nTämähän on kaunis palmikko. En ole koskaan tietänyt, että sinulla oli\ntällainen. Kuulehan, tyttöseni, tule vähän tänne... laulathan sinäkin\nhiukkasen. Sinua varten täytyisi tehdä aivan toinen ooppera.\n\n— Isä, kuulkaahan isä... minullahan ei ole mitään pohjasivistystä,\nselitti Tumma kaikella voimallaan. — Minulla ei ole vielä\nkansalaissivistystäkään. Minulla ei ole mitään lahjoja...\n\nIsä ei kuunnellut häntä enempää kuin äitiäkään, joka kiirehtimistään\nkiirehti tyttäriään valmistamaan tärkeää matkaa.\n\nVanhassa kodissa, missä sade syöpyi sisään laesta ja hiiret nakersivat\nlattiaperustuksia, lieden ääressä, joka oli ruokkinut ja lämmittänyt\nperheen läpi viidenkolmatta vaihtelevan vuoden, täällä tapahtui nyt\nratkaisevin selvittely, mitä Lehtisen väillä oli ollut. Eikä niitä\nheiltä suinkaan ollut puuttunut. Polvia myöten kiinni arkityössä\nlöivät he arpaa kaikista juhla-arvoistaan, koko siitä henkisestä\npääomasta, mikä heille oli suotu. Toki eivät he tietäneet, miten\nkäänteentekeviä hetket olivat. Isä luuli, että tämä oli vain yksi\nniitä tilaisuuksia, jolloin hän saattoi valvoa isänsä ja isoisänsä,\nnäiden hukkaan menneiden musiikkinerojen ja heidän jälkeläisensä tässä\ntapauksessa oman itsensä, etuja. Äiti ajatteli yksinomaan perintöä,\njonka avulla saataisiin talon raha-asiat kuntoon, Sorja ei nähnyt\nkauemmas kuin siihen, että jostakin hänen on alettava ensi tilassa\nhakea ansiota ja Tumman koko pyrkimys oli sittenkin jäädä kotiin\nauttamaan isää ja äitiä. Hän oli valmis kärsimään sen, että hän täällä\noli tiellä, sillä hän pelkäsi liiaksi sitä tuntematonta elämää, mihin\nhäntä aiottiin syöstä. Kotiin hän jää, hän ei mene ulos ovesta. Koira,\nMuruksi nimitetty, oli ainoa, joka tuntui vainuavan jotakin tavatonta.\nSe vinkui hiljaa, antaen ruskeiden silmiensä seurata kotiväkeä ja\nkuunnellen jotakin näkymätöntä, joka läheni.\n\n— Tumma, sanoi isä lämpimästi ja kiinnitti tyttäreen katseensa, — minä\nolen sinua laiminlyönyt. Olen ehkä tehnyt väärin. Ehkä sinussa olisikin\nse kipinä, jota tarvitsen. Sinä et siihen usko ja se on minun syyni.\nSinun uskosi ei koskaan ole saanut itää, vielä vähemmin nousta oraalle.\nSinä luulet, ettet kelpaa muualle kuin tänne keittiöön. Niin olen\nminäkin luullut...\n\n— Isä, rukoili tytär, — kuka teitä hoitaa kun tulette vanhaksi...\n\n— Sinä olet nyt kuudentoista vanha, jatkoi kanttori, yhä tarkastellen\nnuorempaa tytärtään kantapäästä kiireeseen asti, — sinä olet\nhyvin ahkera tyttö. Entä jos sinä vielä ehtisit hankkia sekä\npohjasivistyksen, joka...\n\nHimmeästi palavan kattolampun valossa näki isä kainon sulon lapsessa,\njoka miltei palvelijattaren asemassa oli joka päivä työskennellyt hänen\nympärillään. Kaikki hänessä nukkui vielä, mutta hänen sielunsa pohjalla\npaloi tunne, joka oli aitoa sinistä terästä.\n\n— Aivan toinen... toinen tempperamentti, puheli isä itsekseen. — Mutta\noikea, suuri. Lapsi, sinunhan tuskin tarvitsee avata suutasi: sinun\nsilmäsi laulavat, sinun liikkeesi laulavat. Oi, mikä rikas mies minä\nolen!\n\nValtava onnentunne puistatutti sillä hetkellä viralta pantua kanttoria\nkaukaisessa sydänmaan seurakunnassa. Hän tarttui molemmin käsin suureen\npörröönsä ja eli siinä jumalyhteydessä, jonka onnea hänen vain jonkin\nharvan kerran oli suotu maistaa.\n\nHänen tyttärensä Sorja, joka tähän asti oli saanut osakseen kaiken isän\ntiedottoman palvomisen, katseli tätä kohtausta ja hänen sielustaan\nleiskahti yhtäkkiä ilmoille outo liekki. Hän vihasi isää, hän vihasi\nsisartaan! Vai tuollainen se oli ollut se pitäminen, josta he aina\nolivat puhuneet! Hänestä muka, hänestä, Sorjasta, he niin pitivät,\nettei sillä tavalla kenestäkään muusta, ja noin isä vain vaihetti\npitämisensä niin että toinen kelpasi siihen yhtä hyvin kuin toinenkin.\nJa Tumma otti häneltä kaiken vastaan niinkuin itselleen tulevan\nainakin. Kiitoksia vain paljon sellaisesta pitämisestä. Ja kuinka\nhän, Sorja, oli isästä pitänyt, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Ei\nollut hänen mielestään maailmassa löytynyt niin kaunista miestä. Aina\nhän oli ajatellut: jos olisi toinen sellainen kuin isä, niin hänen\nkanssaan menisin naimisiin. Hän oli luullut, että isäkin piti hänestä\nyhtä paljon. Mutta se oli kaikki jo annettu toiselle. Ei milloinkaan\nollut Sorjasta tuntunut niin pahalta kuin nyt. Se äskeinenkin oli\nollut helppoa tämän rinnalla. Hänelle oli silmänräpäyksessä tapahtunut\njotakin, joka muutti hänet tykkänään toiseksi. Oliko se hyvää vaiko\npahaa? Nyt hän oli vanha, nyt hän ei kelvannut mihinkään. Hänen\nsisässään kierteli kipeä tunne, joka oli kuin myrkky. Hän ei enää\npitänyt isästä, hän ei olisi itkenyt, vaikka isä olisi ollut tuossa\nkuolleena hänen edessään.\n\n— Sorja, kuuli hän äänen lausuvan, äänen, joka oli puhunut hänelle\nennen, kauan sitten, — näetkö nyt: minä olen löytänyt toisen lapseni,\nsisaresi. Katso tänne, hänessäkin on kipinä. Ehkä nyt kuitenkin tahdot\npyrkiä, sinäkin, rakas lapseni, yhdessä sisaresi kanssa. Kuinka\ntekisitkin isäsi onnelliseksi!\n\n— Joutavia, sanoi Sorja kylmästi. — Joutavia, joutavia. Tyhjää puhetta.\n\nIsä astui aivan lähelle vanhempaa tytärtään ja etsi hänen silmiään.\n\n— Varo, sanoi hän, — ettei hävityksen henki saa sinussa sijaa. Se on\nse home, joka syö sielun. Se on itse rumuus. Se on kateus. Hävityksen\nhenki se on luomisen hengen vastakohta. Ihmisellä ei ole mitään muuta\nvihollista. Lapseni, luokaamme yhdessä me kolme. Sano että tahdot!\nHävityksen henki on perkeleestä, mutta luomisen henki on Jumalasta.\nSorja, lapseni...\n\n— Kuinka turhanaikainen tuo on tuo isä...\n\nSillä hetkellä, jolloin isän huomio jälleen oli kiintynyt Sorjaan,\nvaltasi Tumman mieletön halu pelastaa itsensä. Hän oli täysin\nselvillä siitä, että häntä uhkaa tuho. Täyttipä hän isän tahdon tai\näidin tahdon, niin hukka hänet periin. Hän ei mene tädin luo, hänen\npuolestaan saavat viskata tädin rikkaudet vaikkapa järveen. Vielä\nvähemmin hän rupeaa hankkimaan pohjasivistystä. Ne eivät kukaan häntä\nymmärrä, ei Sorjakaan. Sorja on hänelle nyt jostakin suuttunut. Aivan\nilman syytä. Täytyy tästä itse ryhtyä hoitamaan asioitaan. Ja muuta\nkeinoa ei nyt ole kuin pakeneminen.\n\nHänelle tuli sama lapsellinen päähänpisto, jolla hän joskus — eikä\nniin aivan harvoin — oli pelastanut itsensä, kun isä oli käskenyt\nikäviä vieraita ja kun ei mitenkään jaksanut olla heidän kanssaan.\nKun vieraat tulivat sisään ovesta, hyppäsi hän ulos ikkunasta. Oli\nvarmaan ollut hyvinkin väärin, äiti oli yksin saanut tehdä työt. Sillä\nSorja, hän oli hänkin tehnyt saman tempun. He olivat juosseet suinpäin\nhorsmapensaisiin ja maanneet siellä ja kuunnelleet, kuinka äiti huuteli\nheitä. Kun äidin huudot sitten olivat vaienneet, olivat he karanneet\neteenpäin, ensin karviaismarjapensaiden suojaan, sitten ruohikkoon,\nmissä saattoi olla käärmeitä ja minne oli ankarasti kielletty\nmenemästä. Puutarhan perällä oli portti ja sen lähellä kukkiva heisipuu\n— tuon portin taakse kun pääsi, niin oli turvattu. Siellä oli pappilan\nvasikkahaka, latoja ja halkopinoja. Siellä oli kuoppia, mistä oli\nvedetty savea ja suomutaa ja joista ei vesi milloinkaan kuivunut...\nTumma painoi hiljaa oven kiinni jälkeensä ja syöksyi ulos märkään\nruohoon. Toinen ääni hänen sisässään sanoi: tämä on turhaa, sillä he\netsivät sinut aivan heti. Toinen ääni sanoi: jollet pakene, niin olet\nkadotuksen oma. Ei se ole isän lapsellinen harhakuva, mutta se on tuon\npuolihullun tädin mieletön päähänpisto, joka sinut tuhoaa. Varsinkin\ntunsi Tumma perintöä ajatellessaan siihen liittyvän vieraan miehen\ninhoittavaa läsnäoloa. Isä ja äiti ovat sellaiset, että he voivat\nvaikkapa pakottaa hänet naimisiin. Mutta hän, hän menee vaikkapa\njärveen mieluummin. Ja niin hän juoksi. Lähteköön laiva, ei suinkaan\nse iankaiken odota! Jalat olivat jo likomärät, sitten ulottui kosteus\npolviin ja vihdoin olivat hartiatkin läpimärät. Eikö laki ja oikeus\ntule väliin silloin, kun joku vanha ihminen määrää jotakin niin hullua\nkuin että hänen perintö jään seuraa myöskin sulhanen? Tumma kyykistyi\nkarviaismarjapensaiden alle ja tunsi olevansa kovin lapsellinen. Mutta\nhän oli myöskin onneton eikä tietänyt, mitä piti tehdä, minne joutua.\nEi yhtään ystävää hänellä ollut. Sorjakin on hänelle suuttunut.\n\nNyt ne huusivat. »Tumma! Tumma! Tule heti paikalla. Koira löytää sinut\nkuitenkin.»\n\nAivan oikein: Muru oli hänen jäljillään ja juoksi häntää kehuttaen\npitkin uomaa, jonka hän oli tehnyt märkään nurmeen. Tämä oli niin\nhirvittävää. Eikä Jumalakaan häntä armahtanut.\n\nKoira nuoli lämpöisellä kielellään hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hän\nitki sen turkkiin ja seurasi sitä.\n\nKaikki toruivat nyt yhtaikaa. Hevonen oli jo portaiden edessä. Hän itki\nniin, ettei kuullut mitä he kukin sanoivat. Huone oli täynnä hehkua\nliedestä ja jotakin hyvää ruuanhajua. Sorja riisti vaatteita hänen\nyltään ja puetti toisia hänen ylleen. Mutta isä kulki kuin pilvessä\nkeskellä tupakansavua ja puheli puoleksi itsekseen, puoleksi muille:\n\n— Vai kohtaloasi pakoon, veitikka! Ei, kyllä ne kontrapunktit meidät\nyllättävät, vaikka niitä pakenemme. Sinua kadehtivat monet ihmiset,\nsaisit olla iloinen, että täti haluaa sinua tavata. Valtaa on\nihmisellä, kun hänellä on rahaa. Jos kaipauksesi on tarpeeksi voimakas,\nniin luot jotakin. En tällä hetkellä tiedä mitä syntyy, mutta jotain\nsyntyy. Tuo minulle ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Tule tänne, äiti, ja\npuhu minulle. Sinun äänesi on kaunis, vaikka minä pintapuolisuudessani\nen ole tunkenut sen pohjalle. Olen kuullut vain ulkopuoliset\nepäsoinnut. Sinun sydämesi hyvyydestä on jokainen sävel lähtenyt.\nPuhu, äiti, anna minun kuunnella. Sinun, kaipauksesi on synnyttänyt\nminulle viisi kaunista lasta ja nämä kaksi minä vielä omistan. Anna\nvielä ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Minä rakastan sinua, katsokaa häntä,\nlapset, ei ole maailmassa sellaista pikku äitiä. Muistatko kun itkit\nIson-Hiedan vainiolla ja kiurut lauloivat. Mene sille kohdalle ja vie\nsinne minun kyyneleeni.\n\nPieni rouva Lehtinen seisoi parhaassa mustassa puvussaan, viinaryyppy\nkädessä, miehensä edessä ja koetti salata kyyneliään. Hänen miehensä\ntarttui kalpealla kädellään lasiin ja tyhjensi sen niinkuin se olisi\nsisältänyt vettä. Sitten hän lyyhistyi vaimonsa olkapäätä vasten,\nupotti kasvot hänen niskaansa ja itki siinä väkivaltaista itkua.\nÄitikin itki. Molemmat tyttäret seisoivat ääneti. Juhlallinen hämmästys\noli heidät vallannut, he eivät koskaan olleet nähneet mitään tällaista.\n\n— On kiire, sanoi äiti ja mieliala oli samassa hetkessä kuin poikki\nleikattu.\n\nIsä nosti nyt päänsä ja sinertävä kalpeus hänen kasvoillaan paistoi\nluonnottomasti. Hän pysähtyi tyttäriensä eteen ja katsoi heihin\nsilmäterillä, joita ei voinut väistää.\n\n— Ei lapset, sanoi hän, — kohtaloaan ei kukaan pääse pakoon. Muistakaa,\nettä olette minun tyttäriäni. Kirkonkellon kasvatteja te olette. Se on\nlaulanut teidän kehtoonne. Kuinka moni voi kerskata sellaisesta. Älkää\nte yrittäkökään paeta kohtaloanne. Se on vaarallista. Paeta kohtaloaan\non samaa kuin kääntyä itseään vastaan. Mutta jos kirkonkellon kasvatti\nkääntyy itseään vastaan, niin tulee hänestä langennut enkeli!\n\nÄiti työnsi jo Tummaa ulos ovesta. He nousivat rattaille, keskelle\nsinistä sumua, joka kuin kevyt vanu peitti kukkivan pihamaan.\nJokaisesta lehdestä kotoisella seudulla, kaikista räystäistä Laarin\nvanhassa talossa putoeli hiljalleen maahan sadepisaroja. Kukaan ei\nenää puhunut. Nämä pisarat puhuivat. Yhtäkkiä puistatutti tuuli\npihamaata. Sadepisarat putosivat väkivaltaisesti kuin seulasta, jota\nravistetaan. Tuntui siltä kuin koko talo, eikä yksin puut ja pensaat,\nolisi tärähtänyt. Tuuli kiersi pyörteessä ympäri pihan, karkasi sisään\novista, jotka olivat auki, ja läiskäytti ne kiinni, ikäänkuin se olisi\ntahtonut sulkea talon joltakin, joka on ollut ja jota ei enää ole.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sorja ja hänen isänsä palasivat sisään, tunsivat he että olisi\npitänyt sovittaa jotain, joka vieroittavana oli tullut heidän\nväliinsä. Nyt, kahden jäätyä, tuntui epäsopu pahemmin kuin muuten ja\nkumpikin pelkäsi jostakin syystä siirtää sovinnon sanaa tuonnemmaksi.\nHe ikävöivät toistensa luo, mutta eivät voineet löytää tietä. Niin\nseisoivat he hetken eteisessä, isä ja tytär, odottaen, että toinen\nsanoisi jotain. Sorja oli kuitenkin niin tottunut siihen että isä\nteki lopun tällaisista ikävistä mielialoista, että hän päätti antaa\nisän tehdä sen nytkin. Mutta isä seisoi vain mietteissään ja hänen\npäänsä varjo erottautui suurena ja aaveentapaisena valkoisella ovella.\nYhtäkkiä otti hän esiin kellonsa, huomasi, että se oli paljon ja avasi\npäättävästi oven. Astuessaan yli kynnyksen hän sanoi tyttärelleen:\n\n— Jos olisin tietänyt tämän, niin olisit saanut laulaa Maria Magdalenan\nosan. Nyt siitä tietysti tulisi loukkaantumisia, jos antaisin osan\nsinulle. Sille ei voi enää mitään.\n\nSorjassa kuohahti. Häntä suututti, ettei isä sovittanutkaan mielialaa,\nsitten häntä harmitti, että hänen täytyi ryhtyä kaikkiin ikäviin\ntalousaskareihin ja vihdoin hän oli pahoillaan isälle, ettei isä\nkuitenkin antanut hänelle oratorion suurinta osaa, vaikkapa joku olisi\nsiitä loukkaantunutkin.\n\n— Ei ole ensinkään sanottu, että kuoro tulee! huusi hän isän perässä,\nkäsi oven kääkässä.\n\nIsä naurahti ruokahuoneesta vastaan.\n\n— Kuoro tulee, vaikkapa sataisi pieniä kiviä. Vai oletko sinä jotakin\nkuullut? Kuoro on vihdoinkin lämmennyt ja innostunut.\n\n— Ajattelin vain, sanoi Sorja, — tapausta kirkossa aamupäivällä.\n\nIsä naurahti vielä kerran.\n\n— Ja mitä se tähän kuuluu?\n\n— No niin, ehkei kuulu.\n\nSorja meni keittiöön, missä kaikki oli sekaisin ja ajatteli\nepätoivoissaan tehtäviä, jotka häntä odottivat. Juuri nämä työt olivat\nvastenmielisimmät kaikesta mitä hän tiesi. Taistellessa märkien puiden\nkanssa, jotka eivät tahtoneet syttyä hän ajatteli neiti Hyrskyaaltoa,\njolla oli ollut rannerenkaat ja kultavitjat ja rintasolki. Hän muisti\nmyös pienen viekkaan Laineen ja komean Hyrskyaallon. Hyrskyaalto oli\nkaunis mies, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä oli mahtanut olla\nmonta morsianta.\n\nNyt isä taasen meni kaapille. Hän puheli itsekseen ja paiskeli ovia.\nMikähän nyt oli?\n\nKuinkahan paljon mahtoivat tehtaalla saada työpalkkaa. Ei kai neiti\nHyrskyaalto kuitenkaan niillä ansioillaan ollut ostanut koristuksiaan.\nAmerikasta kai ne olivat. Eivätkä suinkaan olleet oikeaa kultaakaan.\nEikö ollut jokin sekoitus, jota sanottiinkin Amerikan-kullaksi —\neivätkö liene olleet sitä.\n\nIsä soitti salissa. Lakkasi ja alkoi taasen. Tämä alku kuvasi\nkuutamoyötä Libanonin vuorilla. Niin kauas kuin Sorja muisti taaksepäin\noli hän kuullut nämä sävelet. Niitä oli isä soittanut ja hyräillyt,\nviheltänyt ja laulanut siitä asti, jolloin hän Helsingissä opiskeli.\nVain yhden lukukauden isä oli saanut opetusta. Sinä aikana oli hänellä\nollut ystävä, jokin nuori runoilija, joka kirjoitti sanat. Isä alkoi\njo silloin säveltää tätä oratoriota. Runoilija on aikaa sitten ollut\nkuolleena ja nyt vasta esitetään teos. Eikä se sittenkään tule\nkelpaamaan mihinkään. Surullista. Mutta kaunis se on. Saattaa nähdä\nhopeankarvaiset öljypuut, tähdet, jotka ovat hyvin suuret ja hyvin\nalhaalla ja kuulla tuulen suhinan, kun se käy läpi lehtien. Sorja\nhyräilee mukana ja asettelee halkoja. Mikä nyt tuli? Isä iski kieliin\nkaikella voimallaan ja lakkasi sitten. Hänen täytyy tietenkin virittää\nkonetta, joka taasen on aivan mahdoton, muisti tytär samassa. Mikä\nisän päähän pälkähtikään, kun hän tahtoi harjoituksen tänne kotiin.\nHän luultavasti toivoo kestityksen kautta saavansa kuoron innostumaan.\nNo niin, onnistukoon se hänelle vain ja sairastukoon se opettajaneiti,\njonka on määrä laulaa Maria Magdalenan osa niin että hän, Sorja, saa\nlaulaa sen. Mutta mikä ihme nyt onkaan — rikkooko isä huonekaluja, vai\nmitä hän siellä kolistelee?\n\nSorja seisoi työssä lieden luona, kun isä astui keittiön kynnykselle.\nHän oli nähtävästi repinyt hiuksiaan, koska ne törröttivät pörrönä\npäälaella. Hän oli sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että ääni\nvapisi.\n\n— Kuule, sinä, alkoi hän, hilliten itseään, — tiedätkö sinä, minne\näitisi on kätkenyt minun pulloni. Sano se paikalla, jos tiedät.\nMinä en kärsi sitä että minua holhotaan. Itse tiedän mitä teen. Ja\njos minä tahdon juoda itseni kuoliaaksi, niin se myöskin on oma\nasiani. Vai määräilemään minulle, koska minä saan juoda ja koska\nen... No, jos et tiedä, niin et tiedä. Minä haen siksi kuin löydän,\nkaikki paikat penkoan ja vaikka minun pitäisi vääntää nurin äitisi\npiironginlaatikotkin, niin minä vakuutan, että haen kunnes löydän.\nLaita tuli saliin. Sen ne ovat unohtaneet tehdä, vaikka tietävät\nmiten kosteus vaikuttaa soittokoneeseen. Pidä kiirettä, ehkä vielä\nehtii vähän kuivaa! Koko päivä teillä on ollut aikaa, mutta ette\nsenvertaa pidä huolta! Te tiedätte, että tämä harjoitus määrää koko\ntulevaisuuteni — mutta ei sittenkään tehdä tulta uuniin ja soittokone\non siinä kunnossa, että sisälmyksenikin ovat kiertyneet paikaltaan.\nMitä? Sanoitko sinä jotakin? Ole tänään varovainen, älä sano mitään\nmikä haavoittaa isääsi, sillä isäsi on tänään saanut kestää enemmän\nkuin kaksijalkainen eläin saattaa kestää. Puhu tänään vain kauniista\nhyvistä asioista. Pane vanhoja sanomalehtiä pesään, että syttyisi.\nIsäsi ei uskalla koskea tuohon klaveeriin ennenkuin huone on hiukan\nkuivunut. Sillä on nyt ihan samanlainen ääni kuin äidilläsi. Paljon\nne ovat korviani kiusanneet molemmat. Eikö ole sanomalehtiä? No, ota\nöljyä, kyllä sitten syttyy. Isäsi on sairas ja äitisi on kätkenyt\nlääkkeen. Onko se oikein? Kuka on koskenut isoisän viuluun? Kuka\ntäällä on käynyt penkomassa? Helvetti ja kuolema, tiedättekös, kuka\noli isoisänne? Nero hän oli, Jumalan oma lapsi, ja te koskette hänen\nviuluunsa ja revitte sen kieliä. Mutta sen minä sanon, että jollen\nlöydä pullojani, niin ei ole äitisi hyvä tulla kotiin! Ah, no, kas\nnoin! Tuleepa jo lämpöisempi. Koetetaanpa nyt käydä tuon kiukkupussin\nkimppuun. Niin, kas tämä on kaikki niin kulunutta ja ruostunutta. Kun\nsaisi senverran aikaa, että voisi ottaa auki kaikki tyynni. Sorja, minä\nnäen sinun kasvoistasi, että tällä hetkellä halveksit isääsi — älä vain\nsano mitään, sillä minä voi lyödä sinua. Monessa rikkaassa salissa\nseisoo hienoja soittokoneita joihin ei milloinkaan kosketa, mutta minun\ntäytyy taistella tämän ikälopun rämän kanssa. Jumala minua auttakoon,\netten suutu niin, että lyön sinua kirveellä, sinä vanha raukka, joka et\ntahdo tietää mitään vireestä! Tyttäreni, ota kynttilä, näytä valkeata.\nSaisinpa minä nyt ryypyn, niin kaikki menisi hyvin. Tätä minä nyt olen\nkoettanut virittää koko elämäni ajan. Ja juuri kun sen luulet saaneesi\njonkinlaiseen kuntoon, niin se on taasen niin epävireessä, että korvat\nhalkeavat. Ja samoin on koko elämän. Sorja, minne sinä menet?\n\nSorja oli laskenut kynttilän pianon kannelle ja puhalsi taasen tuleen.\nMolemmat kuulivat kellon ruokasalissa alkavan lyödä. Se löi seitsemän\nkertaa.\n\n— Seitsemän, sanoi Lehtinen ja rupesi korjailemaan pois pihtejä ja\navaimia, joilla hän oli viritellyt soittokonetta. — Olet oikeassa,\nsinun täytyy mennä keittiöön, he tulevat tänään täsmällisesti.\nHajuaako täällä lamppuöljyltä? Mitä sinä sanoit — nauroitko? Sorja,\nvaroitan sinua. Sinä tiedät, mikä olet ollut isällesi, mutta tänään\nolet tuottanut minulle suuren surun ja minun sydämeni on siitä vielä\nverihaavoilla. Ota pois rikat uunin edestä. Ensi kerralla vien heidät\nkaikki koululle. Mutta tänään tarjotaan kotona kahvit. Ja sitten\ntäytyy vähitellen alkaa harjoittaa kirkossa, jotta kellot voivat tulla\nmukaan. Mutta se on tarpeellista vasta finaalissa. Kas vaan, eivät\nole niin täsmällisiä kuin lupasivat. Ehkä ruokasalin kello käy jonkin\nverran edellä. Tyttäreni, jos sinä tiedät, mihin äidilläsi on tapana\nkätkeä minun tavaroitani, niin sano. Sairas olen, tarvitsen lääkettä.\nKas noita mokomia, kun eivät tule täsmällisesti. Ja kuinka varmasti\nlupasivat. Ja minä vielä siirsin harjoituksen näin myöhäiseksi heidän\nnimi- ja syntymäpäiviensä takia. Saakeli soikoon, minkälaisia ihmiset\novat.\n\nSorja työskenteli tihruten palavan kattolampun valolla keittiössä ja\nkoira makasi pitkin pituuttaan kiinni hellan kyljessä. Yhä varmemmalta\nalkoi Sorjasta näyttää, ettei tänne tänään ketään tule. Koira oli\nunessa, jommoiseen se vaipui pahalla säällä, päivinä, jolloin ei\nkylässä kukaan liiku. Sorjaa väsytti, harmitti ja hävetti. Täällä he\novat viikkokauden valmistaneet juhlaa varoista, jotka ovat otetut\npuodista velaksi. Kaikki tulet ovat sytytetyt kuin jouluna ja kuoron\njäsenet istuvat mikä missäkin eivätkä ole tietääkseen. Mitäpä he\nvälittivät köyhästä, virkaheitosta kanttorista ja hänen perheestään.\nMutta kuka käskee myöskään kanttorin olemaan niin lapsellisen ja\nvetoamaan mokomien armoihin. Sorja oli suuttunut sekä isänsä puolesta\nettä isälleen. Olisipa hän tietänyt, missä isän pullo oli, niin hän\nitsekin olisi ottanut lasillisen. Hänen täytyi nauraa, kun hän nosteli\nkahvipannua, joka oli kuin mikäkin kattila. Tässä on heille, isälle ja\nhänelle nyt kuukaudeksi juomista!\n\nYhtäkkiä hän huomasi, että isä seisoi kynnyksellä. Hän nauroi hänkin,\nmutta iloista veitikannaurua.\n\n— Minä löysin ne jo, sanoi hän salaperäisesti. — Ja arvaapa mistä.\nÄitisi ei ole tyhmä. Sävellysarkkuun hän ne oli pannut. Hän on\nhuomannut, ettei minulla moniin aikoihin ole ollut sinne asiaa. Siellä\nne olivat. Olipa hyvä asia, piru vie.\n\n— Antakaapa minullekin vähän, sanoi Sorja, otti pöydältä kahvikupin ja\nojensi sitä isälleen. — Olen kylmettynyt. Antakaa pois nyt.\n\nIsä tuijotti tyttärensä kasvoihin, joihin tämän yhden päivän aikana oli\ntullut jotain toivottoman alakuloista ja välinpitämätöntä.\n\n— Ei, Sorja, sanoi hän ankarasti, — tähän älä sinä koske. Se ei ole\nnaisia varten. Kas, miehet on miehiä. Mene pois vain työhösi. Kyllä\nkuoro tulee. Älä sinä siinä naura.\n\n— Isä, alkoi Sorja, seisoen suuren kahvipannunsa takana ikäänkuin\nturvassa, mistä voi sanoa mitä tahansa, — tänne ei tule ketään. Ette\nsiihen itsekään enää usko. En tiedä, pitääkö teitä itkeä vaiko nauraa.\nTäällä on kaikki valmistettuna juhlaan. En tarkoita ruoan ja juoman\npuolesta niin paljon. Mutta teidän oratorionne, se on tuossa kuin\nmissäkin maljassa tarjolla jokaiselle, joka vain siitä huolii. Mutta\nkukaan ei huoli. Ei vaikka te kuinka kerjäisitte...\n\n— Ole vaiti, tyttö! huusi kanttori.\n\n— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt\nteidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä\npääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei\ntarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne\nOnneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte...\n\nTuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen\nmakuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan\nruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella\npaiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät\nlattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö\nhän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja\nmietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen\nelämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut\nyhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan\ntäti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin\nsen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua\nHyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että\nhän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!\n\nMiksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut.\nSe olisi kaikkein parasta.\n\nTytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla\nsärkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi\nisä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa\npäässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.\n\n— Isä, missä te olette? huusi Sorja pelästyneenä. — Isä!\n\nHän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä\nja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä\nvalkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei\nkukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää.\nRuokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.\n\n— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo\nsäikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut\nlampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt\nolko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen\nollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata,\nisä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä,\nälkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille\npahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs\nPaalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja\nsellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta...\n\nKanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset\naamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen\npienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.\n\n— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta\nkelloja? Nythän on se aika.\n\n— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt\non ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt\ntavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.\n\nTytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut\nja painava eikä kanttori liikahtanut.\n\n— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän\nväsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen\nminäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.\n\nYhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä\neteen sattui ja tuli ikkunan luo.\n\n— Kirkonkellot soimaan! sanoi hän hiljaa ja pusersi käsiään ristiin.\n\nSitten hän nopeasti meni eteiseen, kopeloi alas portaita ja hävisi\npimeyteen.\n\nSorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä\ntakaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa.\nHän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten\nsammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli\npilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas\nkatonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä\nkulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen\nalkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt\npois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään\nhäntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi\nitseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä\nliikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen\nkantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava,\nkourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan\nsydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja\nseetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää\nvastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.\n\nSamassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö\nisä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden\neteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu\nmärkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon\ntai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen,\nvaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.\n\nSorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän\ntiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli\nheidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.\n\n\n\n\nTYHJÄ SIJA\n\n\nKuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen\nsisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä\nKreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema\nvielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt\npari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.\n\nHe eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että\nhänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli\nväittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat\ntahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli.\n»Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille\nnuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven\nemäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla\nmitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he\neivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan\nkunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi\ntai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon\nrikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään\ntohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän,\ntohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne\ntohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä\nIsosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.\n\n— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset\nsilmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen,\nettä hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon\nKreeta-Karoliinan.\n\nMutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä\npuhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi\nvastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi\nsuuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että\ntällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei\nsitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.\n\nPaljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää?\nHän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin\nkuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan\nkuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on\nlöytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella\ntahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä\nehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!\n\nIhmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään\nvarakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman\nkolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä\nasioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia,\nniistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna\nkuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut\naikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli\nKreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin\nainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se\ntäytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna\npitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti\nruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei\npäästänyt lepoon.\n\nEnnen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna\nlukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden\nsilmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä\noli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli\nenemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä\nsanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän\noli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta.\nJa kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan.\nJos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut\nkuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa\ntuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet\npitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy\nsyvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen,\nsitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi\nluulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia\nkuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan.\nEnnenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että\njättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä\nmaan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen.\nIson-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän\nkuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että\nmaailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai\nkuolema häntä odottaa.\n\nMaailmassa oli Arne, Parinpellon herran poika.\n\nJo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä\nvuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne\noli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat\nhänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat\nisännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan\nemännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli\nParinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana\ntäältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni\nArne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti\nja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja\nvaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska\nhänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli\nsyntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen\npiti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä\nonnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt\nhukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän\npyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet\nolivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen\nKreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet\nhänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi\nselville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka\nolisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut\nsyntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.\n\nEnsi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi\nmaailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan\nsairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen\nolivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi\ntyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät\nsukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän\nsuvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja\nkouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen\ntyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että\nnopeasti piti tulla hänen puheilleen.\n\nMaisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä\nkävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten,\njoka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén\nmalttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi\ntuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä\nemännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle.\nKäräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon\nääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli\nlaulanut:\n\n    Das Vöglein hat gesungen,\n    die Rose hat geblüht,\n    die Saite hat geklungen,\n    das Herz das hat geglüht.\n\nHän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi\nsoittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken\naikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän\npalvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä\nja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin\nkäräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:\n\n    Doch was im Herzen geschah,\n    wer kann es wissen\n    was nur der Himmel sah...\n\nHän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin.\nSilloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää\nalkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta,\nloppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.\n\nVihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle\nkellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla.\nEmäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä\nsilkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla\nkirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen\nalas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta\nsiitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli\nonnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan\nemäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan\nasiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.\n\n— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö\nteissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata\nkokoon kaksi ihmistä.\n\n— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina.\nKeitä nämä kaksi ihmistä ovat?\n\n— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun\nnaititte Laarin tyttären Tukki-papalle.\n\n— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän\nkärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani.\nOnnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin\nja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo\non neljä... viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se\nminun kaimanikin...\n\n— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole\nparempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille\nannoin?\n\n— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen\nsen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte\nnähnyt, missä tarpeessa eräs... eräs oli, niin...\n\n— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin\nhirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole\nminun auttajaani.\n\n— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon\nkenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle\nsukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin,\nniille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei\ntahdo riittää, käy paljon vieraita.\n\n— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi\nheitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!\n\n— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei\nole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä\nsuotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä\nse kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.\n\n— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt\nhe odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä\nlähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.\n\n— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea\nkoidu.\n\n— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko\nminua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta,\nArnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee\nhänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa,\nmitä minulta jää?\n\n— Isäntä-vainajan suvusta... Arne Falckelle. En, sitä en voi.\n\n— Ette voi? Olette huono mies, menkää hiiteen.\n\n— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt... Ison-Hiedan isännän\nsuku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi\nkiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee\nja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai\nterve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika\nitse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?\n\nTietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle\nlahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin\nsellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä\nlukea... Hakekaa te sillaikaa tyttö.\n\nKyllä minä hakea voin, mutta ei tämä taida onnistua.\n\n— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla.\nJohtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!\n\n— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin\ntulee tänne.\n\n— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt\njonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.\n\n— Kreeta-Karoliina, alan uskoa asiaan.\n\n— No, mitenkä niin?\n\n— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin\nolivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa\nnaimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.\n\n— Niin, mutta tässä pitää olla mukana rakkautta.\n\n— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te\nkaipauksellanne taivutatte Jumalan.\n\n— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän\nasian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.\n\n— Ja jos minä onnistun, niin mitä saan palkkaa?\n\n— Vaikka mitä.\n\n— Ohoh, emäntä, sanoitteko »vaikka mitä».\n\n— Sanoin, sillä toivon teidän tietävän mitä sopii pyytää.\n\n— Kyllä te tiedätte mitä minä pyydän.\n\n— En tiedä enkä ole uteliaskaan.\n\n— Niin mutta se täytyy olla minulle selvänä ennenkuin ryhdyn työhön.\n\n— Kyllä minä pidän huolen siitä että palkkanne saatte.\n\n— Olisiko minun vihdoinkin suotu...\n\n— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen\nvuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella\nenempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.\n\n— Kuolemassako siis vasta... Eikö minun sitten koskaan ole elämässä\nsuotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?\n\n— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no,\nVille Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja\nrakkautta. Nouskaa paikalla ylös.\n\n— Kreeta-Karoliina, yhäkö te vielä katsotte olevanne mieheenne sidottu?\n\n— Kenkäni pilaatte itkullanne.\n\n— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah,\nKreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö\nte koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui\nkatajalta ja neitseellisyydeltä...\n\n— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa,\nmissä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin\nuskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko\nminuun.\n\n— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli\ntänne?\n\n— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä\nniskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.\n\n— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin,\nkohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.\n\n— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja\nmiettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te\nsitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat\nnoin utelevat.\n\n— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut\nteistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra\nkyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi\nkuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä\nalkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.\n\n— Olisitte voinut minulle aikaisemmin kertoa tämän.\n\n— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En\nkertonut enkä kerro nytkään.\n\n— Falckehan on nyt kuollut.\n\n— Mitäpä se muuttaa asiaa.\n\n— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi\nkahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä\nolen valmis vaihtamaan.\n\nVanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit\nmuodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.\n\n— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat\nsilmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke\nei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme\ntässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan\nedes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja\ntienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.\n\n— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät\njännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.\n\n— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan\nerämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa\npellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin\nvihellätte laivan rantaan kuin koiran...\n\nJännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun.\nJa hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä\nmaahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja\nkuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän\noli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa\nja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.\n\nYhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi\nhiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja\nyli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset\nja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan\nemännän edessä.\n\n— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, —\nmenkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni\npilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä.\nNo, tulkaa järkiinne.\n\nKäräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi\nemäntään päätä nyökyttäen.\n\n— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte\npystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa,\nettä ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne\nkannelle.\n\nEmäntä nauroi.\n\n— Mutta se teidän hevosenne. Minä olen nyt antanut omani.\n\n— Se ei ollut niin arvokas kuin luulin.\n\n— Kreeta-Karoliina, mustalainenko te olette näissä hevoskaupoissa?\n\n— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä\nette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi\ntäällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä.\nLähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.\n\n— Kreeta-Karoliina, puhukaa myöhemmin, ettehän saa sanaa suustanne.\n\n— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein,\nniin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te\nolette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää\npuhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole\nvuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke\nmahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet\nkirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia\npäähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä\nohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa\ntietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten... sitten... hän tuli\neräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin...\nMutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän\nmuistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta\ntestamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla\nsaattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt,\nSacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?\n\nJonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala\nIsoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja\ntanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut\nja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen.\nParahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen\nrintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen,\nTourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse\ntätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin\nkautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun\nemäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän\nhän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan\nvastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut\nvalita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän\nlausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka\nvielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä.\nLyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että\nhän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän\nkysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi,\nkun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin\nmielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa\nhänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä\nasioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja\ntyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille,\nettä sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä\nolla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan\nhuomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon\npaikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn\nja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan\nkatsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja\njouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee\nlähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli,\nkyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen\nihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja\nSacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne\ntytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!\n\nEmäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin\nhänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli\nantanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia,\njotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen\nvälinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli\nyhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä,\njotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne\ntaasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa\nLaattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä\nkohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain\nhän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran\nhän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin\nhänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei\njaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi\nyhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta.\nJa eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne\noli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että\naittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä\najatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet,\nsekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen\nollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa.\nPienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet\nhäneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin\nastumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin.\nJa saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet\nvarovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa\n— ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan\nsanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan\nsilkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt\nyksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä\nkyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen\nsuunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä,\njolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että\npitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri\nSacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan.\nSilloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs\nhän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!»\nKaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten\nkerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka\nsinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki\ntädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti\ntädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma\nveriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut.\nKerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle\ntarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä\nponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka\nse oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän\nkuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?»\nHän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän\npäätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina\npuodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi,\nse se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa\nsalvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven\ntakana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy.\nMutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa,\nmutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän\nkannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se\ntavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen\noli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat\nkaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi\nyölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä\nse siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei\nsilmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On\nniinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin\nsurisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä\ntilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä\nottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen\nmustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa\nvain, te junkkarit!\n\nHän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon,\noli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei\nse sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt,\nettä salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety.\nHänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla.\nLiinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja\ntuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että\novi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat\nuskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää.\nVai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää,\nsanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa.\nJa niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän\nhaki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat\nrosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!\n\nKun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi\npitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän\ntiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa\nhän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään\npysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät\nymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee\nja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä\nääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini\ntyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa,\nniin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä\nja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta\nminä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori\nsanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja\npuotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin.\nÄlkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä\nLaattalan Lahja. Isäsi... se huijasikin markkinaplassilla... Ja mummosi\nmöi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää,\nniitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen\nvuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut\nsilkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä\nistut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke... Niin, niin,\nsinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi,\nettä salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten,\nkun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla.\nJa jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan.\nEn minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne\nkaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain\ntarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia\nsukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin\nteki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra\nsanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen\nsaatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki\npitää olla talossa paikoillaan... Minä tarkastan joka nurkan... Mitä\nsinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa...\nNiin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä\nsängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan\nkuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi,\nsinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun\narkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon.\nOtan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin —\nmahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve\nminä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen\nPaalajärven kirkossa. Vouti tänne... Junkkari ainako sinä Lahja vain\npuhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet,\nettei sinua mies huoli. Vouti... Vireeni tänne, Loviisa tänne... Jaa\nminä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä\npaljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen.\nNämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että\nyksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin\ntulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras\non, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne\neikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.\n\nTämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan\nmuu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen\nharmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy\nmihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski\nkuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun\nnuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia\nvarten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi\nhänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.\n\n— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin\nparvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se\nsilkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette\nkahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.\n\n— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä,\n— ei se mahdu portaistakaan.\n\n— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten\nminun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin\nmittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi\nsänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee\noikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.\n\nNuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia.\nHäntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan\nsaapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän\noli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa\nennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada\nselville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen\ntyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän\ntullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi,\nettä lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän\nvuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen\nvastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri\nsellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti\nhäntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän\njaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni\njärvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä\nsai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen\nkäteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt\n— eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla\nsaataisiin terveiksi.\n\nKreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja\najatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista,\nettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus\nolivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen,\nniin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon\nherran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis\nkirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa\nluottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että\nhän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina\ntarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan\ntädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija\noli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui\nSacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski\nLoviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli\nnukkunut.\n\nKaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli\nvalmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota\nlääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt\nse elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs\nmuisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän,\nKreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa,\nvaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi\nja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle\n— jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään,\nse olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta\nsiihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun\nIson-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi\najatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko\nja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja\nniitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko,\nettä siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja\nlapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen\nlapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden\ntilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä\noli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa\njälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli\nluvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan\nsiinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat\nolivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi\nhän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin\nkäsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä.\nMutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota,\nsaneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja\nvuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden\npiiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa\nsen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes\nKreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla,\njollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan.\nHän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan\ntietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.\n\nMutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan\nse niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä\nollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä\nitsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään,\ntämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun\nsairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän\nolemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan\npäällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli\nhänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä\nlapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että\nhän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei\nmitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa\nsitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet\nonnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin\nArne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.\n\nSe oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi\ntarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä\nkohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota\nKreeta-Karoliinan piti totella.\n\nSeuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli\nkäynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut\njossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen.\nHän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä\nensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä\nsellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla\nlöytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea\ntaudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki\nvastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties\nasiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina\nKorpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt\nRauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan.\nUmpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa\nlohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan\nkirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään,\nja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että\nArnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän,\nKreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin\nhautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi\nitselleen.\n\nEräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko?\nEhkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja\nkysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana\nsoittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen\nvoiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen\nsuuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse.\nNyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri,\nettä joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa\noli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko\nne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui\npuodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina\nIso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä\npöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta\nja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen\nmielenpurkauksen.\n\n— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni\npuhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä\nkuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja\ntäällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja.\nPiruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen\nasti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan\nomaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan\ntavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään\nsaa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin,\ntai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että\najetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.\n\nKeskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti\nIson-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä,\nsaapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla\njuuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran\nelämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen\nomana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna\notti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista\nlukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen\nääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä\nja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén\nseisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada\npuhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä\nvilloja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat\npyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät\nääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä\ntapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten\nviimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:\n\n— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora\ntietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää...\nmenkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja\nmenkää...\n\nKun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen\nkylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän\nalkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti\njokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa\nhän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki.\nSilloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut\nmihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän\nkoskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan\nja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan\ntytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se\noli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin\nhautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa\nmitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian\nmonta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut\nmiessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta.\nLehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta\nlöytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet.\nHän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko\nmaailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin\nhirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen\ntyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa\nLehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos\ntestamentista sittenkin selviäisi.\n\nSairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli\nhän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu,\njoka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon\npoika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä\näitinsä, aatelisnainen... Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä\nsuolarakeita, kiertelivät rinnassa.\n\nMinä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen\nympärillään pimeni.\n\nHän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja\nhänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää,\njota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä\nvastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli\nniin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva,\nkyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli,\naatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä\nsen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani,\nArne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan\ntässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka\nisänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla\nemännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan\nlapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien\njoukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina\njuuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen\nkävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana\nsanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli\njuossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden\nhuutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan!\nTiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja\npeltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta\ntietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra,\nolkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt\npakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus,\nmihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä\nkatsonut sivulleen.\n\nFalcke tervehti.\n\nKreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli\ntänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt\npitää silmällä isännän vieraita.\n\n— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on\noikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä\npalaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.\n\nMutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan\nmitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi\nja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa.\nKreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken\nkyyneleet putosivat lapsen olkapäille.\n\n— Mene, mene, sanoi Kreeta-Karoliina, — minä pidän lapsen täällä.\n\nKreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen\nkanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa.\nLapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan\nsitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se\nhääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo,\njoka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin\nsai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen\npehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli\npoissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden\ntunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon\nsen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko\nkevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien\njoukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä\nsiroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen\nkasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman\nköyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä\nauttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen\nelämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen\nelämään.\n\nOi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet\ntuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa\nhänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta\nei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi\nrakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki\nsille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat\nkaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia\najatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka\noli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä\nkuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut\npuhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina\nyhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän\nvangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei\nhänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin\nköyhä.\n\nYhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän\nrupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.\n\n— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon\nhevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet\nsuureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt\nmitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon,\ntahdothan kasvaa hyväksi pojaksi...\n\nKreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli\nhäneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä.\nKiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta.\nVihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen\nrintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta.\nIson-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi.\nKirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he\nikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän\noli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne\nolivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt\nperähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen.\nHänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin.\nLienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän\nsalin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin\nja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen\n— sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran\nrattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella\nja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina\npitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää.\nArmaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen\nleluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa!\nKuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä\nmäärin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun\nmiehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta\njälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla\nkynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä\nitketti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos\nse on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä\nsellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt\neloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet\numpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten\nsitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se\nei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina\nmuistaa sydän keväänsä.\n\nHänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne\non hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta\nehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä\nne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori\nitse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta\nhänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli\nsukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin\noikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi\nkuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan\nlakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli\nkanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se\ntapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.\n\nIson-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti\nsisään Sacklénin.\n\n— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut\ntehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut.\nSellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on\nteille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai\nole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä\nolisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.\n\n— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla\nsuullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin\nvaikeaa tehtävää.\n\n— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen\nmitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.\n\n— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta\ntäydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta\nihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte...\n\n— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte,\netteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut\nsen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te\nnaureskelette?\n\n— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että\nihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.\n\n— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette\nhalunnut tuoda.\n\n— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet\nolisitte heti kutsunut.\n\n— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan\ntätä kokeilua on kestänyt.\n\n— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin\nleikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla\n— oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään\nsisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?\n\n— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää\nolla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria,\nmutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää\njuopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin\ntapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni.\nJos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään\ntapauksessa huoli tänne.\n\nKreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen\npienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä.\nKirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja\nhyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa\nasiain menestyvän.\n\n— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan\npalkakseni?\n\n— Olenko koskaan jäänyt teille velkaa? kivahti emäntä.\n\n— En koskaan ole saanut, mitä hartaimmin olen toivonut.\n\n— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä,\njollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja\nArne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa\nminua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja\nlattiapalkit vaikenivat.\n\n— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä\ntuskaa!\n\n— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien\nkaipaus asettuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat\nlaivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja\nalakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet\nsuuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen\nsyypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja\ntyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha\n»Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen,\nrasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva.\nNukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan\nIson-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja\nmetsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt\nparhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen\näitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan\nranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli\npolttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt\nystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata\nmyöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui.\nÄiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt\npuheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen\nkoettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja\nvastenmielisyyden tunteen vallassa.\n\n— Mitä ihmettä, sanoi äiti ikäänkuin itselleen, — olemmekohan me\noikealla tielläkään? Tästä meni ennen hyvä ajotie. Monta kertaa minäkin\nistuin hevosen selässä, kun illalla mentiin juottamaan hevosia. Vouti\nnosti selkään. Se on vielä täällä, sama vouti. Laiva oli silloin uusi.\nJa tässä oli kahdenpuolen niittyä. Hyvät ihmiset, onko se päästetty\ntällä lailla metsittymään? Siltä näyttää. Mutta sellaista se on, kun\nisäntä kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena ja emäntä kymmenen\nvuotta on sairastellut. Ei uskoisi, ei uskoisi paikkoja samoiksi...\nNo, onkos tämäkin aita näin tykkänään hävitetty. Tässä oli punainen\nportti... Tuolla... niin, mutta tuoko se onkin? Se oli olevinaan niin\nsuuri silloin. Tuo kivi tuolia! Siellä oltiin paossa vihaista sonnia.\nSe oli aika sonni, se puski voutiakin niin että täytyi viedä tohtoriin.\nMutta onpa tämä tavatonta sumua... Kas ettei emäntä lähettänyt voutia\nvastaan. No, kyllähän me tästä. Että vain oltaisiin oikealla tiellä.\nKun ei vielä näy mitään rakennuksia. Näillä paikkeilla oli ennen jo\npikkueläjien tupia. Ja emäntä piti tarkkaa lukua, että ikkunoiden alla\noli kukkia ja pensaita, ja puhdasta piti olla. Kyllä hän voimainsa\npäivinä jaksoi ja teetti, mutta mitäs, kun voimat loppuvat. Kas tämä\noli ihan puhdasta korpea, mutta Tukki-papasta oli hauskaa saada\ntänne kylä ja niin oli emännästäkin ja se rakennettiin. Tädin miestä\nsanottiin Tukki-papaksi. Ei se ollut onnellinen avioliitto — kas,\ntäti rakasti Parinpellon nuorta herraa ja Pentti-herra rakasti tätiä,\nmutta siihen aikaan eivät nuoret saaneet mennä naimisiin oman mielensä\nmukaan. Puhutaan, että täti olisi myrkyttänyt isännän, mutta en minä\nsitä usko. Kyllä isännän sukulaiset siitä olisivat käyneet käräjiä, jos\nse vain olisi voitu todistaa. Se jäi uhkauksiin vain.\n\nTumman oli ilkeä olla. Äiti oli muuttunut ja puheli niinkuin kuka\ntahansa kylän vaimoista. Kyllä saattoi ymmärtää, että isän joskus oli\nollut vaikea kuulla hänen ääntään.\n\nTumma kulki ääneti äitinsä jäljessä, hiestyneenä kantaen matkalaukkua,\njota ei saanut kaataa nurin, koska siinä paitsi vaatteita, oli\ntuliaiskaakku. Kuunnellessa äidin outoa puhetta, paadutti hän\npaaduttamistaan sydämensä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän jotakin\nkummallista vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan, eikä yksin äitiä,\nvaan myöskin isää. Ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt miksi isä niin\nhuoltapitävästi oli peitellyt häntä heidän istuutuessaan rattaille, ja\nvielä juossut hakemaan sateenvarjoaan. Selvä oli äidinkin tarkoitus\ntällä puhumisella, joka oli toverillinen, ikäänkuin Tumma jo olisi\nollut vanha ihminen. Mutta hän ei kuule heitä tässä asiassa. Vaikka\nkotona tulisi konkurssi ja kaikki täytyisi myydä, niin ei. Täällä on\nkaikki yhtä harmaata ja toivotonta, ei yhtä keltaista lehtiterttua joka\nlupaisi kuolemaa ja loppua. Mahtanee elää iankaikkisesti tämä tätikin,\njonka rikkauksista on puhuttu niin kauan kuin hän muistaa ja jota ei\nkuolema armahda.\n\nNyt häämötti jotakin tiheämpää harmaata esiin sumusta ja äiti pysähtyi\nhetkeksi.\n\n— No mutta, onko tämä nyt Ison-Hiedan kartano? Eihän nyt kuitenkaan.\nMinne kylä on joutunut? Koko elämä on taitanutkin siirtyä sahalle.\nTäällä oli ennen kirjavuutta kuin syksyllä metsässä, mikä rakennus oli\nkeltainen, mikä punainen... Ja tässähän se on kaivo. Mutta että nyt\npitävätkin tällaista kantta, eläimethän tästä menevät. Mitä Vireeni\najattelee. Ja Loviisakin vielä on täällä. Kyllä näkyy, että emäntä on\nollut liikkumattomana. Hänellä piti kaiken olla niin siroa ja kaunista.\nSellainen se oli hänen äitinsäkin, Laarin rouva. Itku tuppaa tulemaan,\nkun häntä ajattelee, että miten voikin joskus ihminen olla hyvä.\nKyllä hän sai kärsiä, Laarin rouva. Ja kuinka hän ne kaikki peitti.\nMinäkin... Kyllä minäkin... Minä olisin saanut pohjasivistyksen, jos\nhän olisi elänyt. Ja ehkäpä minut olisi tunnustettu siksi mikä olen.\nSinä et tiedä kuka äitisi on.\n\nTumma aavisti siinä äitinsä puhuessa häneen liittyvän jotain rumaa ja\niljettävää. Hiki pusertui esiin tästä tunteesta ja hän mietti miten\npääsisi pakoon. Jalat veivät häntä kuitenkin eteenpäin ja äiti puhui\nminkä ehti.\n\n— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva\nolikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas\noli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja\neli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä\nIson-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.\n\n— Rikkauksiensa tähden! huusi Tumma odottamatta.\n\nRouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan\nemännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä\nnyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden\nrikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä\njollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa\noli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että\nmitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat.\nÄiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat\nsanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista\nja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että\nsahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat\nraha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten,\njos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli\nhän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä —\nsisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien\nlaita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun\nemäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja\ntäytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin\npäättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat\nhuhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa\nikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.\n\n— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä\noli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.\n\nRouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa\nollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin\nuppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan\nja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne,\npäätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.\n\n— Herra Jeesus! pääsi häneltä yhtäkkiä, kun he tulivat pihaan.\n\nMutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka\nkulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen\nheleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä\nmistään kiinni.\n\n— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja\nniin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman\nkielissä.\n\nKyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten\nsilkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva\nLehtisen takana.\n\n— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja\nsointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö\nse nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.\n\nSillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi\ntytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän\nkokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:\n\n— Minä en jää tänne, en mistään hinnasta!\n\nEmännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä\nkiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä\nvaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois\nkättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen\nkatsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.\n\n— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma,\nsehän onkin kaunis nimi.\n\n— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka\nminulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!\n\nKuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti\nkuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan.\nÄiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän\nolisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin\nsävyisä.\n\nJollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään,\nniin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei\nisä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa?\nSe ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä,\nälä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui\naivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat\nasiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän\nvoittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan\ntottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi.\nSamassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa.\nSiellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen,\ntoissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla,\nkaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha,\nei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän\nmahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin\nenää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta\näiti puhui puhumistaan.\n\n— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli\nvastassa portailla ja nyt... Eihän hän vain taas ole tainnoksissa?\nKatsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen,\nmutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän\noli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota\nkaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin.\nEmme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi\nemäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo\nvaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin,\ntietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan\nmihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää,\nettä hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä,\nkruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa.\nSenpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä\nmeillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti\nmaksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt\npotee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun\npuhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän\nsukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti.\nMutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä\nhänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi\nmenettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei\npuhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti\npuhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi\nvirkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä\non huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että\ntekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä\nolisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen... No\nniin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä\nja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan\nRauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko\najan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi\nvaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen\nhoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata.\nJaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän\nminäkin. Mitäs ihmisten puheista... Jaa että tämä Tumma jäisi tänne?\nEn tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo\nsäikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta\naina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi,\nkun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä... Aijai, nyt\nhän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän\non pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele\npäätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi... Mitä kummaa\ntautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää\nnousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni,\nmenkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi.\nMutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat\nvielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt.\nVoi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä\nkuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa\nnyt se Loviisa... Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi...\nMissäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään\nanna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi\nantaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että\nsahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se\nnuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha\nse ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte\nmenemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä\nnäy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja\nei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta.\nIhmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun\npuhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla\nvelkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi\nlainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla,\nniinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha\nraukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee... Koettakaa\nkatsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää.\nTumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.\n\nTällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän\nkuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin\nkorvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin,\nkun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on\nrakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan\npitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on\nymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan\ntuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.\n\nJa aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun\nepäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja\nliikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo\nja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä\nääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten\nsaikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan\nsilmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He\neivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja\npäivittelemään. Silloin he kuulivat:\n\n— Mitä Rajamäen Samulille on tapahtunut?\n\nÄiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui\nonnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:\n\n— Hän on kuollut, Rajamäen Samuli on kuollut. Haudattiin eilen.\n\nSilloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti\nistumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla,\nluonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:\n\n— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole\nminulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen\nisäntä on kuollut? Vai untako minä näin?\n\nRouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja\nhaudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli\nemäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi\nkannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan,\nehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.\n\n— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat\ntummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.\n\n— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. —\nMe myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin.\nMaisteri lupasi tulla hevosella.\n\n— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä\nkävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja\nlähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että\ntulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta\nristtytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen\nnyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin?\nEikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois,\nVireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa\nsitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole\nmitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan\nlaiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian\nkuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla\npitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.\n\nSairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki\nsilmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut.\nPienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta\nvalkoiselle iholle.\n\nTumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän\nosannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli\nkuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa\nalaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi\nhänellä.\n\nSilmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa,\ntäältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä,\nettä hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa\nPaalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin.\nSiellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja\nSorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan\najatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin\nkauniilta.\n\nÄiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä\npiano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin\nkeskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.\n\n— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi\nkuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä\njäisit tänne.\n\n— Minä en jää, sanoi Tumma heti.\n\n— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta\nemäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta\nonpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli\nkaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia\nrakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo.\nJos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän\ntahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä.\nJa monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi,\nvaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että\nminä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär.\nSakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään,\nniin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä\nmukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa\nolla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin\novatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut\npojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti\nnyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi\nse Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän\nkuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät\nsellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä?\nTaitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä...\n\nHe riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen\nyskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän\nyskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä\nsentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan\nhuoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä\nhoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää\ntoisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi\nvielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä\ntule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän\nsaa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään\nsöisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt\npotilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!\n\nYskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin\nselkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien\nkiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja\npaiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli\ntoivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen\nsilmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat\nkiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin,\nettä hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole\nsaanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen\non jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan.\nKotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin\nsallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä\non kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon!\nNuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko\nmedaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on\nlähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä\nsairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen\nympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä\nesineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin\nsuuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo,\njoita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin\ntäällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan\ntasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit,\nmutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.\n\n— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja\nlempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin\nisällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä.\nMinä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään\nkertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki\njäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen\ntänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki,\nminun pitää puhua.\n\nSuloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava\nhätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti\nihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut\nliikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta,\njonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa,\nmutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen\ntyössä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt\nisän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän\nnaisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan\npelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä\nkuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse\nulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut\nvihata.\n\nTaasen puhui ääni:\n\n— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär,\nmitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat\nolleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne\nkestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän\nkanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän\nlähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven\nkirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut.\nSillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se\nsulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti,\nPelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut\nvuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun,\njos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että\njokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni\nTumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa:\npoikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä.\nHän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa\nkaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään,\nei mitään... Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä\nminulla ei ole enää mitään.\n\nTumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä\neikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja\noutoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on\nyksinäinen... hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton\ntunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin\njääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:\n\n— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman\nrakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.\n\nSilloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut\nTumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä,\njoka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias\nja runoton:\n\n— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä\ntunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki\nsalissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki,\nsillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni\nhetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki\nvanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja\npitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut\nkaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa... No, oletteko te nyt\nkaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole\nmaali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa\ntäällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te\nolette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka\nolette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin\nasioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa\ntietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää\ntarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää\npojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee,\nmenkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla\nole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat\ntäällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi,\nen ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä\nihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri\nVilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi\nkuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut.\nMinä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki\non turhaa.\n\nHän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia,\njota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne\njulmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.\n\nKukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden\nkannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin\nja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä\nseisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka\ntunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi\nsen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä\nalhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi.\nVanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin\nlapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi\nkäteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat\nvastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan\nhajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.\n\n— Jos te tietäisitte... jos te tietäisitte... Kreeta-Karoliina... Te\nhyvä, hyvä... kaunis Laarin tytär... Älkää naurako... Kreeta-Karoliina.\nTämä on suuri yhteinen vararikko: herrat... talolliset... Ensimmäinen\nkirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko.\nMinä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun.\nOlen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta\nantakaa anteeksi. Te jalo sydän... Koko elämä on vararikko, niin te\najattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa,\ntätä kaipausta...! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka!\nJos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä... Kanttori\ntavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän\npudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi\nhänen vaimolleen ja tyttärelleen...\n\nKreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen\nsilmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät\nkiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä\nsija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi\nsen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä,\nkamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö\nsairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa\nhaeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia\nkohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville\nSacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut\ntuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi\nKreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä\noli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat\nnuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina\nei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui\nKreeta-Karoliinan olkapäihin.\n\n— Hän kuolee! sanoi hän, kääntyen huoneeseen päin.\n\nIhmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että\npaljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa,\nhän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!\n\nHän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään,\nvaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli\npientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään,\nKreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on\nyhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt\nvie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista...\nRakas, rakas Kreeta-Karoliina!\n\nVille Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä,\nniin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi\npuhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka\noli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja\nvilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi\noli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen...»\n\n— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja\npainoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.\n\nSilloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat\nkyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.\n\nHuoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi\nikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja\njonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui\nsyksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten\nhämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit\nhelottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous.\nTumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut\nkirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja\nisäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille,\nhänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello\non laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle\nkasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan\npääse kohtaloaan pakoon.\n\nSamassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten\ntakaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas\npäällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen\nja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja\nhänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa\nseisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori\nherra oli se Arne, jota täti odotti.\n\nTumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle\ntutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään\nhän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän\ntakoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä\nodottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä\npaidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula.\nSairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus\nolleet korvarenkaina?\n\nHe tulivat saliin ja Tumma otti vieraan käsistä kosteat päällysvaatteet.\n\n— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen\nmielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.\n\nTumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan\nsopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan\neikä elämään.\n\n— Nimeni on Falcke, sanoi vieras.\n\n— Minä tiedän, vastasi tyttö ja punastui niin että pyörrytti.\n\n— Oletteko te neiti Lehtinen? kysyi vieras samassa.\n\nSilloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen\nheidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta.\nTumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi\nsiellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata\novea.\n\n— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit\nkuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on\ntäällä, saanhan tuoda hänet sisään?\n\nVille Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän\nkäänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:\n\n— Liian myöhään.\n\nJa kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian\nmyöhään.\n\n\n\n\nSUKUPOLVIEN KAIPAUS\n\n\nTumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset\nliikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin\nsalissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin\nniin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten\nArne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole\naikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä.\nIkkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin\nvuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin\nelävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu\nsen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan\nelämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä\nkyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta\non tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää\nja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma:\nkaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa,\nse kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota\nhän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa\nsilmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä\nkaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin\ntietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut\ntätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on\nSorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä\nmonta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut\nvapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka\nsitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä\nviimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa\nsoittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan,\nkoettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta,\njonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet\nniin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.\n\nTumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä\nsairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan\nja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla\nkankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään\nniiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla\najattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei\nkuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei\nkoskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo\nkauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten\nyökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee\nsitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska\ntehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat\nvärit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään\ntoisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole\nnähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen\nläheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät\ntoisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä,\nmiten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa,\nkun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen\npuku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se,\nettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin,\nmutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä.\nJa meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa\ntulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä,\non hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta\non tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta\nmitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja\nsiroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke\nusein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen,\npukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän\najatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja\nkirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi\nnukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin\nhän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki\npaikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka\nkoristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on,\nmutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita\npitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa\nkotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!\n\nHullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa\nluotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään\nei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja\nprinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä\nelättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos\nhän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi\nhänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa\nsyy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä\nluonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama\nviikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan,\nkun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin\nulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi.\nMutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä\nnähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä\ntäällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri\npeili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran\nnähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria,\nsilloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän\nei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin,\nhän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei\nmieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää\nseitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta,\nniin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut\nedes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.\n\nKuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden?\nMikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä\nsiitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä,\nettä hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa\nlahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran\non rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo\nnäitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala\nvainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä\nsallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin\nhänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki,\nniin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut\nsilmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui.\nEikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa\nsilloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon\nperustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa,\nkysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan\nostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä\nhän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan...\nYksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille\nei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan\nasti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys\npuuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden\nomisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei\nollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin\nrakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet\nKreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään.\nHänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun\nhäntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut\nhiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.\n\nPitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä\non kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa\npihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa\nhuoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja\ntäällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut,\nettä muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää.\nMutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne\nolisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä\njaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan\nristtyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon.\nKuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt\npihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva\nsaanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun\nmaahan, sitä se on.\n\nToisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan\nhänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä\njoka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli\npartaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää\nnukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut,\nniin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut\nparempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia,\nmutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi\nja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä\nkaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle.\nYhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee\nulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä\nHelsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon:\nherra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin\nvallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät... Koska\npääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä\n— rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej\nIvanovitsh ja minä... Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset\novatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt\npahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko\ntähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla,\nse siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa\nhän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli\ntalven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi\nnousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma.\nMinä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin\nvaarallinen!\n\nSen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei\nmikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy\neikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi\nvuotta kun tuli viimeinen kirje.\n\nEi, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän\nkova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä\nravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin,\nniin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa\najatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on\ntodella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui\nniin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä,\nvaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti\nhaltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut\ntässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin\nmaailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa,\nkun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi\nolla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut\naikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi\nollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut\nhänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet\nvienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin\npysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä\nsille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas\npihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan\ntakaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut.\nTumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan\noksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan\nja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello.\nEi uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi\nuskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan\nhiljaa.\n\nTumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän\nlauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen.\nSilloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen\nkimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä\ntyötä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä\nsäkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja\ntaivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli\ntaivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli\nkaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee\nlapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin\ntulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin,\nkun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan\noksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina,\njuhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski...» Tähän säkeeseen ei\nole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut\nsama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen\nsisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen\ntilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään\nja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän\nei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski...», siinä\nsäkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia,\nihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle.\nPortin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei\nsaanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää\nilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko\nlaski...» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja\ntähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko\nihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden,\nsen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän\non koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski...» Tumma Falcke,\nompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen\nsoinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse\npilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki\nkipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön\nja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien\nvastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.\n\nMiksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he\nenää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista\nasioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka\ntulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat\ntoisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä\nsilloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan\ntaloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän\nhautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua,\njossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia\nlikaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut.\nSiinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli\ntapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei\nmikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän\nviulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden\nniitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat\nlentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma\nseisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa\näidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin\nhänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä.\nHänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut\nsurra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin\npian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan\nhaudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä\nmenee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy.\nMutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut\nitkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina\nIson-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot\nniistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan\nrakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle,\noppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset\nunohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa\nitki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:\n\nMitä näillä nyt tehdään?\n\nÄidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä\nsinne missä hän nyt oli.\n\nAnnetaan olla siinä kirstussa, sanoi Tumma.\n\nMutta tämä kirstu olisi niin hyvä villojen säilyttämiseksi, jatkoi äiti.\n\nJumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän.\nTumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän\noli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen\ntäytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin\nhänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi.\nMahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun\nlaitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli\nmusiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu\nuskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne\nmissä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on\ntehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien\nlaulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa\nsiirtää ja sitten hän sanoo senkin... senkin, mikä on niin vaikea\nsanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.\n\nÄiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että\nhän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi\nTumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti\nsylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin\nkokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen\nkiinni ja istuutui arkulle.\n\nTulkaa tänne minun viereeni, äiti.\n\nJa minne minä panen villat?\n\nOlkoot siellä missä ovat olleet tähänkin asti.\n\nSehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan!\nRaudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.\n\nJättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille\nsanottavaa.\n\nJa pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää?\nIsäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut\npohjasivistystä musiikissa ja...\n\nÄiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se\nkuitenkin sanoa, koska olette äitini.\n\nNo, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas\nonkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.\n\nMinä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme\nnaimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä\ntahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole\nhyvä? Me rakastamme toisiamme.\n\nVai rakastatte... vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska\ntämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei\njättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä\nhän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin\nasioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä.\nHänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö:\naseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän\ntoki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin\ntarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea.\nLuulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän\nvoinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta\nmistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni,\njoka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan.\nEnhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni,\ntämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes\ntavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta\ntyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita.\nSellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään.\nMutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt\ntädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä.\nSillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.\n\nTämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän\nirtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa\nArne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa\nmaanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.\n\nHäntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi\npäästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman\nvarsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä\n— eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan\nei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti\nrajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle.\nKoko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut\nkuin hautajaisissa.\n\nJos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi\nlähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa\nraivautunut sinne missä Arne oli?\n\nMutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja\nne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä\nArnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti\nniitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan\nvälistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen,\nettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti\nkirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.\n\nMinkä sinä poltit? sanoi äiti.\n\nNoita turhia tilkkuja kun kokoontuu niin paljon.\n\nAjattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden\ntakana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi\nmitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja\nolet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään\nlukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan\nnyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut.\nJa missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen\nlähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että\nnäihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa\nkysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.\n\nTumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta.\nHän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa.\nTämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma\nitse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin,\nmutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin\nja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun.\nTyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo,\nvaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän\nsitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat\ntulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä\nsille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät\ntällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän\ntulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?\n\nKun Tumma jälleen tuli äitinsä luo, sanoi hän:\n\nAntakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää...\nja muistaa... ja tulee. Vaikkei voi vielä... Olen, olen saanut jonkin\nkirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin\ntahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä.\nVieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin\nkyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.\n\nParastahan onkin, että itse selität.\n\nTämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei\nTumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton,\nniin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!\n\nVai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se\nvirka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan...\nvalmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule.\nSellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan\nruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän\nsellaiseen ryhtyy.\n\nSitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin\nsellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö,\nsiksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte\ntoiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.\n\nÄiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli\nkilisivät.\n\nSellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset\nkohtelevat kuin koiraa.\n\nÄiti itki. Tumman ei käynyt häntä sääli. Hän jatkoi kylmään tapaansa:\n\nOn jotakin muuta, jota ette ole saanut, siksi ette tätä ymmärrä.\n\nKyllä minä tiedän mitä tarkoitat — olisit saanut sen yksintein sanoakin.\n\nEtte voi tietää.\n\nOlen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut\naikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet.\nLaarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen\nkruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän\nsanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat\ntunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon\nherraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin\nmaisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä\nkaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin,\nvaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita\nsointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja\nkyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan\ntyttö... Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole\npohjasivistystä... Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun\nolitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia\n— niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä\näitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta\nei ole omaa vapautta, kun on velkoja...\n\nMutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei\nkokonaisella kansalla ole omaa vapautta.\n\nSe on toinen asia, sen on Jumala niin määrännyt.\n\nEntä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä\nvapaaksi...\n\nVoi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa\nvihasta.\n\nEi teitä kukaan vihaa.\n\nEikä rakastakaan.\n\nÄiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui\nvalkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä\nilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne\ntulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa\nmitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan.\nIhminen itse heittää sukkulaa.\n\nJa sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti\näkkiä eikä enää itkenyt.\n\nSuuttumus leimahti jälleen tyttäressä.\n\nMitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy\nisäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.\n\nÄiti joutui ymmälle.\n\nHän ei ole vielä kysynyt.\n\nOnko minun poikani sitten kysynyt?\n\nOn.\n\nJa mitä te sanoitte?\n\nEttä hän on kuollut.\n\nMutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee,\nminä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.\n\nIhan sinä olet kuin kruununvouti, sanoi äiti kalpeana.\n\nSanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää\ntietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.\n\nVai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi\ntuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin\nulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.\n\nTumma vaikeni vuorostaan. Sitten hän sanoi:\n\nUskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että\nheillä on sama isä.\n\nAntaa heidän uskoa. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla\ntotuuden.\n\nNiinkuin he pitävät sinua äitinään.\n\nAntaa heidän pitää. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla\ntotuuden.\n\nPitääkö heidän kuulla tämä totuus?\n\nSitä ei kuitenkaan voida salata.\n\nTumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet\nlähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen\nMatin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon!\nSellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se\nilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin\njuuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti\nkehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan\nja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet\nkulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen\nhuoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen\nvaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön,\njonka laski Tumman polville.\n\nKatso, onko elävä vai kuollut.\n\nTumma parkaisi.\n\nMikä se on — ota pois!\n\nHän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään\ntaisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen\ntunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja\nolisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli\nliikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut\nhiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:\n\nOta pois, ota pois!\n\nSorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa,\nasetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten.\nKehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo.\nHiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka\ntuoksui lampaalta.\n\nSorja! sanoi äiti ja hänen äänestään kuului, että hän aavisti kaikki.\n\nHän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan,\nvei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja\npöydältä.\n\nTällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi\nenempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö\nenää henkeä.\n\nJollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin\nolisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan\npermannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan.\nSorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän\nmyöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat.\nVaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi,\nmutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen\nkaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja\nnäin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset\nPaalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.\n\nOnhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin\niso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa!\nVoi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt\ntämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä\ntehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.\n\nSorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa,\nvuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.\n\nMinun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän\nolisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt\nmitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä\nse voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut\nkaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty\noli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta —\nkyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä\nlähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on\nvihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole\nvielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun\ntäytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on\nlahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas.\nJa rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen\nminut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin\nliioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon\nnyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se\nelää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää\nsellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin\nansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se\ntäytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun\ntäytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai\nettä tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi,\ntai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä\ntyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!\n\nSe ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi\nTumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma\nvihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi\nAmerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa\nja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä.\nKuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla\nnäyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen\noli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin\nhänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä\nSorjansa!\n\nHuoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen\nihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin\nlapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat\nkovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän\nvastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi\nyhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi\nsiveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut\nkäyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.\n\nJos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden\nminä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten\nkanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä,\nniin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten\nmusiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä\nvoinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.\n\nMuistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin\nusein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui\nnuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren\npuhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja\nsieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun\ntuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat\nhänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli:\nnoin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut!\nNoin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka\nminulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän\najatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini\non sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle\nkaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan\nminun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi,\nniin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun\nkuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin\nettä otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut\nhänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän\npuhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen\nkaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin\nettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä\nmaljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan\ntäytyi itkeä.\n\n— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka\nminä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani.\nKuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut\netten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani,\nelävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että\nhe ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki\nkuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa\nmyytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja,\nkeisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä... Kaikki särkyi,\nkaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni\nkanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi\nkuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis\nyhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on\narmelias ja antaa meille yösijan...\n\nEnsin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän\nhänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa,\nhänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään\nikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja\navuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä\nennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli\nviaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi\nolla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään\nkylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli\nuutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:\n\nÄiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole\nkoskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän\nolisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin\nkivikova.\n\nKyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne\neivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.\n\nAnnammeko Sorjan mennä?\n\nKujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön\nvain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa\nparhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin\nsen... raukan... kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni\nraukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää\nlapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit,\nSorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on\nkaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.\n\nTumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat\ntoisenlaiset kuin Sorjan.\n\nSorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi\nja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?\n\nSorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja.\nParilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä\ntuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla.\nSiinä oli pieni kiiltävä esine.\n\nTumma parkaisi.\n\nSehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella\nteet? Jumalan tähden.\n\nMutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti\nlasta hiljaa käsivarrellaan.\n\nMitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili\nlapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee\nleikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä\ntämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit\nvielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa.\nRupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.\n\nPieni ase kolahti pöytään.\n\nSekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa.\n— Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa\nmatkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon\ntyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni,\nminun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä\nkaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi\nauttakaa, auttakaa...!\n\nTumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima,\nettä hänen tuli aivan kuuma.\n\nRakas Sorja, kaikki minä teen. Rauhoitu vain, kaikki minä teen.\n\nÄiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä\nedessä.\n\nKatsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa\nkahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle\non tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä\nsinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä\nSorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun\non tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun\nmolemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte\nyhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien\npalkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei\nteillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt,\nSorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.\n\nTumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin\ntuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen.\nHän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä\novensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan.\nKuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja\nmissä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka\nkohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa\nvaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti\nsuojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo\nja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.\n\nSorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti\nhoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan.\nNo, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.\n\nMattikos hän on! Matti.\n\nVanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin\nhän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin\nusein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli\nluullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen\nsydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin.\nJuhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa\nsiinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet\nja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä\noli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja\nilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti\nläsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli\nvain yksi puhdas sävel.\n\nVanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin,\njota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan\nkatsomaan ihmettä.\n\nKuule, tule nyt. Isä on palannut pienessä Matissasi. Tule nyt katsomaan.\n\nHänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha\näiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin\nteidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.\n\nSorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi\ntyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.\n\nSisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se\noli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat\nsiinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta\nmyöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä\nikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana\nyhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen\nmetsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen\nkuuraan.\n\nTämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa\nkaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja\nyön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se\npuhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona\nyönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen\nhaltuunsa sydämet.\n\nTumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa\npolkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja\nmenee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita,\nmuodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat\nhartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan\n»hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että\nhautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta\nhän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on\nvälttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan,\nniin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän\nhoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa\npoikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat\nottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen\nauttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta\nrouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi\ntyöhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa\nmoni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita\nhyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon\nkuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni,\neipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne\nsantarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida,\neihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat\nolevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs\nhän hänelle lähettää tietoja?\n\nVanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen.\nTeatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin\nkaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan\nsellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä,\nihmiset puhuvat niin paljon.\n\nTumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan,\njoka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan\nalla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään\navatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä.\nSyyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin\nmenevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen\non sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat\nystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.\n\nKun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he\nkuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.\n\nÄiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti\nja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa,\njoka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.\n\nÄiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain\nkiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia.\nKun voisikin valehdella.\n\nHe sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet\ntuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta,\näiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun\nsisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa\nmitään, äiti.\n\nMiksei sitä ole minulle sanottu? huutaa Matti. Miksei sitä ole sanottu?\n\nHe seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi\nelämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko\nsaada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä\nhe eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan.\nÄiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.\n\nMitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että\nme olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua\npitäneet...\n\nMutta onko se totta, mitä Laine sanoi?\n\nOn kyllä.\n\nMiksi mummo sitten on sanonut, että minun isäni ja äitini ovat kuolleet?\n\nMe aioimme sen kertoa sitten kun olisit tullut vähän suuremmaksi.\n\nMinä olen tarpeeksi suuri!\n\nMutta jos se... se... mies tulee Amerikasta, niin me emme Mattia anna!\n\nEmme annakaan. Sitä ei tarvitse uskoa. Olkaa aivan rauhalliset, pojat.\n\nTumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki\nhellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi —\nhäneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen\nluotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen\nkatkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten\ntässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana,\ntoiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.\n\nNe kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat\nSorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan:\n»Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta\nkuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on\nsärkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan\nasunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei\noteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä\nsiinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta\nsitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan\nhenkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette\nte siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli\nhotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut\ntilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten\nhalpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen\nsalissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä\nja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että\nsaan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle,\nkun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin\navustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka\nsanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon\nterveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.»\nTai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt\nsellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle\nkuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun\non ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin\nettä minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä\ntietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä\nnyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän\nhenkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan\noperetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että\nharjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt\nostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon\nperästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä\nSorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen\nkaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät\nmatkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne\nmene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin\ntyötäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin\nparanen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas\nTumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki\non tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten\nlähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on\nvähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät\nvietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme\nasumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on.\nHänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän\nantaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää,\nniin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista\nasioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta\nolen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa\nsaada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil\nostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi\nminua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä\nsinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä\nkertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee\nettä minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut\nmitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on\nvarakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme\nne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin\nterveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului:\n»Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta,\netten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta\nkuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin\nkotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan\npuhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan\nja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi\nlaulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa\nhuoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin\npitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen\nne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja,\njolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet\npaperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne\nonnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta\ntäällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan\nymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä\ntyötä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan\nsaisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä,\njoka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla\nja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi.\nTäällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme\npienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme\nmyöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja\nsoitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden\nettä rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta\nnyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja\nyksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta\nmistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun\nrinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa\nauttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä\nlujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä\ntulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus\nminun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua\nkaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa,\nettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos\nhän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä\nraivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle\njoskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat\nkaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle\neikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla?\nPitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta\nvanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin\nennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää?\nSen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn\nperkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja\nsilloin... silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»\n\nTämän kirjeen jälkeen tuli seuraava:\n\n»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele,\netten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut,\nettä minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran\nelämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin\nelämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon\nja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen?\nIsähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin\npappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo\nsiitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi\nalttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen\nasti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani\nen koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee\nolemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa\nminulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin\nkasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa\nhänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut\ntavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin\ntietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne\nhelvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten,\nsäilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran\nsaa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja\nlapselleni. S.»\n\nNämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli\nharvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai\näiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma\nsisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan\neteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta\nmitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi\nvastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän\nsai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin\nkanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy\ntohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli\ntyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on\nsiellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo\näitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon\ntyötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää.\nHän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää\nnousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta\nmustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät\nlepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä,\njommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä\najatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee:\ntäytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä\nhänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina\nvoi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain\nkoulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu.\nJos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten\nolisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus\nperinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän\nsanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä\nkuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää,\nlaulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä\nniiden aika on ohi... Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel\nvierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat\nsilmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään\nja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa\noikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän\nmuistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä\nhänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin\nlaivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun\nsiivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä\nei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista\narvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää\nitsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta,\nvaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa,\nsillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen\nvallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa\nkasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään\nmitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen.\nVaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä\nlukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa\nja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä\nkirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä\nei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää,\nne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi.\nMutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke\nvastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut\nkirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa\nvälityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee\nsilmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin\nsana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen,\nmillä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi\nsen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka\nhetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä\nkirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä\nunohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi\nheitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni»,\nsanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele\nlopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois\nkaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että\nhän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa\nPentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut\ntulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran\ntoisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin\nmuuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin\nkalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne\nolivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi.\n»Hiljaa, hiljaa, sydämeni...»\n\nEräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen\npäähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän\nnäkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken\naikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee\nympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy,\ntunteeko hän käsialan.\n\nTunteeko hän tämän käsialan?\n\nKaikkien joukosta!\n\nEn, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen,\njonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.\n\nRouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet\nyhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi\nMatvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa\noli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme\ntällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että\non varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien\nkeskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva,\nsanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin\nkanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut\nliian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia,\nnuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä\nsiellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa?\nOn vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus\non kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas\ntaivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat\nasettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät\nsitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä\njuustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita —\nen huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset\nsadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä\ntavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat\nvuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika\nsyö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden\nsanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia\npitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää\nole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee.\nJa se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en\nilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy\nsiellä.\n\nTämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän\nei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi\nhäneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin\nhän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä\ntule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden,\nsai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat —\nkatsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi,\nettä kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän\nsieluissaan, vai mitä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien\ntakaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat\novat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja\nkauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus,\npihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko\nja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin\nkaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi\non päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä\ntarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi\nsaada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä\nsinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia\nkun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän\ntahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon\nkirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan,\nettä poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa,\ntäällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat\njuna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat\nlapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen\nkirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin\nkukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle.\nMutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä\nheidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.\n\nHänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä\nkuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä\ntuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke\ntätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan\nlöytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki\nmikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin\npaasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti\nFalckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen\ntekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain\npisara meressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän\ntuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä\nPaalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin,\nnykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä\nennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin\nvielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa\nkysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla\non vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet\nkaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä\nkaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat\nvalmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta\ntodella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan\nkaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta\nsillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää.\nUlkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen\nodottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen\nsanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista\nnäyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista,\nvanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa\nmustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät\nvarovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin\non kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu\nkoivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat\njo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden\novenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä\nmuhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon\nkeskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa\nja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan\nyhteiskunta näin on kunnioittanut.\n\nSe on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi\npoikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne\ntalon. Täällä oli silloin vain metsää.\n\nVai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin\nmerkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?\n\nPojat eivät sitä tiedä, vaan menevät kysymään mummolta.\n\nSeitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli\noikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista\nkunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.\n\nUlkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä\nkuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja\nhuomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja\ntuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä\nnuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen.\nIlman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa\nesiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on\nkirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään,\npyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja,\npeläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä\naamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan\nkulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on\nnyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot.\nLinnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin\nleivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.\n\nIloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta\nsoluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin\nvalkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on\ntästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä\npylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven\nkirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän\njalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki\nmuutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle.\nPienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja\nsuurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti\ntulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos\nvain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus\nkäy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta\nei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin\nvettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä.\nTämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät\nvaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin\nyhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin\nja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta\ntällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää\nlähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää\nnauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin\nnukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän\nymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä\nselvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää,\nettä ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he\npitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä\nvarten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi\nvaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät\najattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta\nvuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä.\nJa taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän\nsuvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä.\nLuodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu\nlentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä\nliikuttamatta.\n\nTumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin\ntekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja\nvelvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon\nvaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin\ntällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä,\nmutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä\nirtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti\nkanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina\nLehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi,\nettä Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät\npainettuina.\n\nTumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat\nvieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän\nkysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita\npoikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he\nolisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota\najatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei\nhän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten\nulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen\njaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän\npitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat\nylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan.\nKunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.\n\nUlkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat,\nkun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja\nPentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas\nMatti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.\n\nHän aikoo rakentaa vain kirkkoja, sanoo Matti ja hymyilee.\n\nVieraat ihmettelevät huvitettuina. Minkätähden vain kirkkoja?\n\nSentähden... sentähden... että... jokaisen ihmisen pitäisi asua niin\nlähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta\nmeillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja...\n\nVieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän\nlienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee\nkäsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy\nnäyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen.\nJa eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan\noikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat\npojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat\nkuvaa.\n\nSellaisen jos voisi rakentaa, sanoo toinen.\n\nSellaisessa jos saisi saarnata, sanoo toinen.\n\nTumma Falcke on kuullut sanat. Hän on myöskin saanut selvän äskeisestä\nkeskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon\nkyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan\nsinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä\nkorkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia\nmuutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin\nja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.\n\nYhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat\npalaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää\nsiitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain\nkasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää.\nHe kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja\nnäyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin\nsilmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat\npojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin\nMatti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat\nuseita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät\nmielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet\ntohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään\nkirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset\nvoivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki\nmuuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.\n\nKun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi\nkorviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat\npalata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen\nvälillä? Sota?\n\nKaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä\nsinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen\njärkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden\nniin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä,\ntuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa\nvain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän\ntuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen\najatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa\nisänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi\nvieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä,\nmitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat\nnähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin\nei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään\nturhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän\nodottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen\nponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee,\nhän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy\nhyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy\nsaari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia\nheidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka\njuurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli.\nPian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin\nPaalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin,\nkun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat\nnytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää\npärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni\nja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja\nsaamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan\naivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät\nolevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien\npihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti\nkuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan\npaanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä,\nja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien\nmuiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu\nvanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä\nkirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on\nhänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen\nhetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona\nvoivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät\nkaipaavat terveisensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja\nairot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse\nmaihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen\nsoivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.\n\nVasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut\non, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse\npilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja.\nRannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä,\nkoivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja\nvirvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan\nloppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa\nvaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla\nojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta:\nkello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin\nkirkkoretken! Kello kolmelta siis!\n\nSacklén — hän elää täällä sananparsissa.\n\nKanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan\nsaatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa,\nnäkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut\nasumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat\nristeistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja\nseisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen\nympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden\ntakana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo\nlankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja\nkun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä\nniin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa\npäiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat,\njotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen\nnäkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään\nniitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime\nvuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita\nsilmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon\nkuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut.\nMaalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi\ntämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa\non koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat\nvainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella.\nKaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan\npunaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä\nenää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä\nvaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita\nensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi,\njollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen\ntyö sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän\non kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman\nmenosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi\nkuin koditon ilman sitä paikkaa.\n\nKaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut\nmitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän\nheille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä.\nMutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän\npuolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan\nei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään.\nSensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä\nniin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja\nnäittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan.\nEihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa —\nainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain\nhänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran\nkauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin\npaha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee,\npuhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin\nmäriksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.\n\nKuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran\nasuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka\nitse asiassa jokainen on kuin yksinään.\n\nNo, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa\ntänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko\nhän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät\nvaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies\ntuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran\nnäki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole\nvaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi\nkorkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti\nlapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni\npunainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan\nkinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia\nja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja\nmyöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut\npuhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke\nnäkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan\nportailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän\nnyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat,\njoista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin?\nLaineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota\ntalonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan.\nNyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes\nvalkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä\nnäin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti,\nvaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.\n\nHän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka\nsen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan\nepätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään\nei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma\nFalcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa\nistumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki\nlanganpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti,\nvaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella\nmatolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä,\npeitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan\nsiihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa\nkeittiössä äiti.\n\n— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei\nLaine ala puhua.\n\n— Kuinka niin? sanoo Laine, hymähtää ja ravistaa päätään.\n\nHän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta\nposkilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?\n\n— Ajattelin vain, kun tulitte sellaisella kiireellä.\n\n— Tulin vain kuulemaan, mitä uutta rouva tietää.\n\n— Mitäs minä tietäisin.\n\n— Te — te vasta voittekin tietää.\n\nTumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään.\nMikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole\nminkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.\n\n— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole\nviikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla\nleikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän\nkauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.\n\n— Odottaako rouva vieraita?\n\n— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan.\n— Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa\nvastaan?\n\n— Mutta jos tulisi Saksasta.\n\nSilloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä\npuhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.\n\n— Rouva sanoo nyt oikein totta, eikö rouva mitään ole kuullut?\n\nTumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko\nruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja\nhänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee,\nkääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen\nkuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.\n\n— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi\nkyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.\n\n— Piru vie, kuinka viisas tuo rouva on.\n\n— Laine on taitanut vähän maistaa ja tahtoo sanoa kohteliaisuuksia.\n\n— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin\nmäärän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista.\nRuumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä\nmeidän tyttöä tänne auttamaan?\n\n— Kun ei ole muuta kuin tämä yksi kone.\n\n— Pianhan sen toisen koneen saa. Hevosia on ja koneita miten paljon\nvain.\n\nMitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin\ntietäen mitä hän vastaa.\n\n— Mutta voihan tyttärenne neuloa kotonakin.\n\n— Siinä se oli: rouva ei tahdo meidän tyttöä tänne!\n\n— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen.\nRuokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.\n\n— Kyllä tuo on niin viisas tuo rouva.\n\n— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on\ntäytynyt pitää hyvin säästäen.\n\n— Niitä tulee uusi lasti, ehkä jo tänään.\n\n— Hyvä on sitten vain. Kyllä minä teen parhaani.\n\n— Mutta mitenkäs niiden Saksan-vieraiden laita on?\n\n— Niihin en minä usko.\n\n— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai\nsisarenne on kertonut.\n\n— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä\nteatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä\nhäntä edes tapaa.\n\n— Ette taida enää olla niin hyviä keskenänne kuin ennen.\n\n— Ei meillä mitään riitaa ole.\n\n— Hän on taatusti meikäläinen, hän.\n\n— Niin kai.\n\n— Ja mikäs rouva on?\n\n— Ompelija, näettehän sen itsekin.\n\n— Niin, mutta mitä väriä?\n\n— Puhuisitte nyt, mitä tulitte puhumaan.\n\n— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te\nsiihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.\n\n— Ei sisareni tahdo tietää mistään sulhasista.\n\n— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat\nhänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!\n\n— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän\nlähtee Pietariin laulamaan.\n\n— Mutta jos on tahtominen.\n\n— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä\nvastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija,\njoka vain haluaa tehdä työtään.\n\n— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat\ntarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin\npaikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous\nantanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta\nvalittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.\n\n— Mitä Laine nyt tarkoittaa?\n\n— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa\nja poikaansa.\n\n— Onko Hyrskyaalto tullut tänne?\n\n— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada\npunaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole\ntäällä. Mutta kuinkas olisi... Onkos vanha mamma kotona? Tottahan\ntalossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle\nrouvalle toin.\n\n— Mitä te äsken Saksasta puhuitte?\n\n— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se\nse niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti\nPaalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet... Mutta kertokoon\nHyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa.\nSanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut\nmeidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita.\nEikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun\nsisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen\nkuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että\nvehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty.\nMutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä\npaikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on\nkonekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa\ntahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen,\njos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii\nsanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen\nvastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät\ntiedot.\n\n— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti\nPaalajärveltä?\n\n— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi!\nVuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on\nvalmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No,\nmitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon,\nettä jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se\non tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät.\nSen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.\n\nTumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti\nkevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan.\nOn kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan\nkohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella.\nHänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin\nhirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko\njoku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten\nhän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa\nhänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen\ntulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut\nkalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen\nole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman\nsovittavasti.\n\nKaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä\nhuutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä\nhetkellä tuhansilla suilla.\n\n— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon\nei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä\nmenen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä\nkilosta liene jotakin jäljellä.\n\nTumma Falcke tuntee olevansa yksin huoneessa. Vartijat ympäri talon\n— häntäkö siis vartioidaan? Kirjeet — kirjeet täytyy heti hävittää.\nNe ovat tällä hetkellä kukkaruukussa tuossa noin. Ei tarvitse muuta\nkuin avata uunin pellit, nostaa ylös kuivuneet kukanjuuret ja paiskata\nkaikki uuniin. Siellä on brovninkikin, mutta sehän on Sorjan, se voi\nsiis jäädä. Näitä kirjeitä hän on odotellut kaksi vuosikymmentä, niiden\ntähden hän on vavissut yöt ja päivät, niiden sisältöä hän on sanellut\nitselleen tuossa työssään päivästä päivään ja tunnista tuntiin ja nyt\nhän yhdessä silmänräpäyksessä tuhoaa ne, tuntematta muuta kuin että\nsydän lyö. Mihinkään ei tee kipeää, mutta sydän lyö jyskyttäen. Hän\npolvistuu hiilloksen ääreen ja puhaltaa. Liekki leimahtaa, kellastuneet\nlehdet levittäytyvät ja, väristen tuhoavassa tulessa, puhuu kirjoitus\nvielä kerran. Punaisesta lieskasta erottautuu hopeanvalkoisia sanoja,\njotka silmänräpäyksen jälkeen hajoavat tomuksi, »... nyt jos koskaan\non aika... Minusta tuntuu, että se on annettu tämän sukupolven käsiin.\nMutta jollei olisikaan, niin meidän täytyy valmistaa... Meitä on\ntäällä miehiä kaikista maista... Välistä kaipaus käy ylivoimaiseksi\nja me... voisin saada poikamme valokuvan... kasvattaa kaipauksen\nhengessä... Ainoastaan vapaassa isänmaassa voi...» Lukiessaan näitä\nsanoja palavista papereista ja muistissaan asettaessaan niitä siihen\nyhteyteen, missä ne kirjeissä olivat, tuntee Tumma Falcke rintansa\nlyöntien soivan ikäänkuin hänen sydämensä olisi kello, johon ihmisen\nkaipaus hädässään lyö. Hätäkello se on, joka ihmisen rinnassa\nsoittaa. Isä, kuule meitä ja armahda meitä. Me rikomme siksi, että\nmeidän kaipauksemme on niin kipeä — Isä, armahda meitä! Me raatelemme\ntoisiamme siksi, että meidän kaipauksemme on rajaton —!\n\nKirjeet ovat tuhkana, mutta yhä viipyy Tumma Falcke polvillaan uunin\nluona keskellä niitä kevyitä kuolinvaatteiden läjiä, joita hän on\nkasannut permannolle. Hän kuulee kuinka kylällä on levotonta. Ajetaan.\nHuudetaan. Paukkuu, helisee, soi. Talo tärähtää: ammutaan. Jossain\nkaukana ja jossain likellä. Kaipaus, ajattelee hän, kaipaus huutaa. Ja\ntaasen hän muistaa isänsä, joka tarttui portin pylvääseen ja kamppaili\nsaadakseen sen maasta ja huusi tuskasta. Hän muistaa miehensä, kuinka\nhän viimeisenä yönä sulki hänet syliinsä ja sanoi: anna minulle\nanteeksi, mutta minun on täytynyt näin tehdä. Hän ajattelee sokeaa\nukkoa, josta isä kertoi, kuinka tämä sokea yhtäkkiä sai sisällisiä\nkutsuja, että täytyy lähteä sinne tai sinne. Se oli hänen isoisänsä.\nKaipaus ei ole mitään muurisavea. Se on sitä ydinvoimaa, mistä kaikki\nluodaan. Onko sukupolvien kaipauksen hetki tullut? Mitä syntyy, mitä\nsyntyy?\n\nTumma Falcke on niin juhlallisen mielialan vallassa, ettei hän erota\naskelia portailla ennenkuin hänen sisarensa seisoo hänen edessään ja\npuhuu hätääntyneenä:\n\n— Voitko piilottaa minut jonnekin...? Ne tulevat minut vangitsemaan.\nOlen suututtanut heidät. Sinähän tunnet täällä kaikki ullakot. Mutta\npian! Minä en tahdo kuolla. Sanoin heille, että olen taiteilija enkä\ntahdo muuta kuin laulaa. Herra Jumala, mitä sinä tuijotat — auta minua!\n\n— Laine on keittiössä, emme pääse ullakolle.\n\n— Mutta tänne jonnekin...\n\n— Ne löytävät sinut täältä. Koetetaan puhua heille...\n\n— Olen puhunut. Ei se auta. Ihmiset ovat hulluja. Laulaa minä vain\ntahdon, minulle on yhdentekevää, mitä he ovat, kunhan kärsivät ja\niloitsevat kanssani. Hyrskyaalto on kaikkeen syypää. Hän on tullut. Hän\nvaatii poikaa. Herra Jumala, pitääkö niiden nyt saada minut käsiinsä\n— muista sanoa, ettei minulla ole poikaa! Minä en tahdo kuolla! Peitä\nminut tuohon vuoteeseen.\n\n— Rakas Sorja, ne löytävät sinut siitä ja se on paljon pahempaa sitten.\nKoetamme puhua heille.\n\n— Olen puhunut, olen laulanut — mutta he ovat hulluja eivätkä mitään\nkuule.\n\n— Varustaudutaan sitten kuolemaan. Ettei jouduttaisi heidän käsiinsä.\nMinä tulen mukaasi.\n\n— Minä en tahdo kuolla.\n\n— Tuossa on ase. Osaatko sinä ampua?\n\n— Ase? Sehän on minun. Hyvä oli. Olen sitä etsinyt, sinäkö sen otitkin.\nHyvä oli. No, nytpä toki en ole aseeton. Onko tämä ladattu?\n\n— Pojat kerran latasivat. Kaiken varalta. Mutta koetan puhua Laineen\nkanssa. Tehän olette olleet niin hyvät ystävät.\n\n— Hänellä ei enää ole paljon sanomista. Tänne on tullut väkeä muualta.\nMitä minä välittäisin vaikka kuolisinkin, mutta juuri kun tarkoitukseni\non lähteä valloittamaan Pietari. Herra siunaa, etkö sinä nyt mitään\nkeksi, pitääkö meidän seisoa tässä kuin kaksi teuraseläintä. Etkö sinä\ntahdo kohdata miestäsi? Ja poikiasi? Hehän ovat tulossa, etkö sitä\ntiedä. Saksalaisten tykit pommittavat jo Paalajärven kirkonkylää.\n\n— En tule koskaan näkemään heitä.\n\n— Mitä hullutuksia!\n\n— Se ei kuulu ihmiselle. Minä kuolen ennenkuin he tulevat, tai kuolevat\nhe.\n\n— Tumma, ihminen hoi — oletko sinä elossa vai oletko jo kuollut?\nTiedätkö sitten, että tämä talo on saarrettu: vartijat joka taholla! Ja\naivan vieraita miehiä. Jos olisikin täkäläisiä, niin ei olisi hätää. Ja\njotakin niillä huomenna on mielessä Paalajärvellä. Jotakin ne aikovat\nräjäyttää. Nuori Laine soitti.\n\n— Kirkon! kuiskaa Tumma ja hänen silmänsä syttyvät yhtäkkiä kuin lamput.\n\n— En tiedä. Mutta vieläkö nytkin tahdot kuolla?\n\nTumman silmät sammuvat taasen.\n\n— Minä en voi heitä auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Älä kiusaa minua\nnäillä asioilla. Kun en voi, niin en voi. Asetun tähän, tässä olen\nistunut kaksikymmentä vuotta, tappakoot minut tähän.\n\n— Olemme eläneet täällä kuin säkissä. Meitä on petetty. Saksalaiset\ntulevat toiselta taholta, toiselta suomalaiset. He aikovat yhtyä\nPaalajärven kirkolla ja tulevat sitten tänne.\n\n— Miten täällä sitten käy?\n\n— Varustaudutaan kai vastarintaan — en tiedä. Enkä kysykään. Pietariin\ntahdon. Muistatko isän kuvauksen Pietarin oopperasta.\n\nTumma näkee vielä vilaukselta sisarensa seisovan keskellä lattiaa, uhma\nkasvoilla ja ase kädessä. Hänellä on hattu päässä ja hatun ympärillä\nleveä punainen nauha. Päällystakin hän on viskannut yltään ja musta\npuku sujuu kireänä hänen vartalonsa ympärillä ikäänkuin se olisi\nsiihen juotettu. Hänen joka jäsenensä vapisee suuttumusta, tarmoa ja\ntoimintahalua, hän on kuin vangittu hallitsijatar, joka vielä uskoo\nvoivansa lumota sotajoukkonsa. Tumma Falcke painaa alas kaikki mitä\nhänessä äsken liikkui ja alkaa polkea ompelukonetta. Ettei hän vain\nolisi kaipauksellaan kutsunut rakkaitaan vaaraan. Ei koskaan, ei\nkoskaan hän heitä näe. Tämä työ on ainoa, johon nyt saattaa turvata.\nTappakoot hänet tässä.\n\nPihamaalle ajaa hevonen. Toinen. Kolmas. Ne höyryävät niin että niiden\nyläpuolelta nousee ilmaan kuin savupatsas. Miehiä astuu alas. Tumma\nFalcke ei tahdo ajatella. Räystäät tippuvat, ääntää hän itsekseen kuin\nrunoa. Kevät tulee, sulava lumi valuu alas jääpuikkoja pitkin. Täytyy\nahertaa, tuli lisää työtä.\n\n— Siinä hän nyt on — Hyrskyaalto! huutaa Sorja ja astuu vaistomaisesti\nperällepäin huonetta. — Nyt täällä alkaa näytelmä. Minä en huoli\nhänestä, ammun hänet, jos hän yrittää tulla likelleni.\n\n— Jumalan tähden, älä niin puhu! sanoo Tumma, äkkiä havahtuen\nmietteistään.\n\nHyrskyaalto saapuukin samassa Laineen ja rouva Lehtisen seurassa. Laine\nkantaa keittiöstä kahvitarjotinta ja lauleskelee hyväntuulisena.\n\n— No, nythän täällä on vanha seura koolla — muistatkos Hyrskyaalto,\nkuinka me kävimme pyytämässä kanttori Lehtistä johtamaan kantaattiamme.\nJa hän kun sanoi, ettemme ymmärrä eroa kantaatin ja potaatin välillä\n— eikös se niin ollut! No, rouva, heittäkää nyt se neulomamasina ja\ntulkaa ottamaan kahvia. Sovitaan pois jo vanhat vihat, jo minä nyt\nuskon, ettette mitään tiedä niistä perkeleistä, jotka paukuttavat\nPaalajärvellä. Sanon sen muillekin. No, vanha rouva on minulle\nitkenyt ja vakuuttanut, että olette eläneet täällä kuin säkissä.\nMehän sitäpaitsi tarvitsemme teitä, kukas meille ompelee. Nyt vasta\nmuistan: sairaanhoitajattaret käskivät ommella näitä huntuja. Tässä on\nmalli, onpa se rypistynyt! Ne pitäisi olla hautajaisissa tietenkin. Ja\ntässä on tällainen nauha, joka pitää olla käsivarren ympärillä. Minä\nlähetän tytön tänne avuksenne. Mutta heittäkää nyt hiidessä tuo kone\nja olkaa hyvällä päällä. Tehdäänkös puolikuppiset. Minulla on täällä\ntaskussa oikein pitkäkorkkista ainetta. Ja sitten kai sitä päästään\nhäihin. No, älkää nyt helkkarissa murjottako. Tuo Sorja Lehtinen\non kuin onkin Hyrskyaallon kylkiluu. Ja hittoako Sorja sille voi,\nettä poika on lahtari. Mitä sinä, Hyrskyaalto, jätit hänet tänne.\nKaikissa meidän juhlissa on Sorja ollut kuin vallankumouksen hengetär.\nVenäläiset toverit kaikki ovat olleet häneen hurmaantuneet. Ja sitten\nte teette häämatkan Pietariin... Saatana, mikä teissä kaikissa on?\nYksinänikö minä tässä puhunkin? Pelkäättekö ehkä niitä nulikoita, jotka\nammuskelevat Paalajärveä kohden. Kyllä niitä varten on varattu satimet.\nNo, neiti Lehtinen, olkaa tuolle sulhaselle nyt vähän ystävällinen.\nVanhana toverina minä tiedän kuinka hän on teitä ikävöinyt.\n\nSorja laskee kupin käsistään niin että kilahtaa.\n\n— Älkää laskettako loruja. Minä en tahdo olla missään tekemisissä\ntuon miehen kanssa. Enkä minä liioin ole kenenkään käskettävä. Minä\nteen mitä tahdon ja laulan kenelle tahdon. Tänään minua huvittaa\npitää hatussani punainen nauha, mutta huomenna saatan haluta käyttää\nsinistä...\n\n— Ja ylihuomenna valkoista, sanoi Hyrskyaalto, naputtaa oikeaa\nnyrkkiään pöytään, hymyilee ja siristää vihreältä välähteleviä silmiään.\n\nSorja kalpenee hiukan, hänen äitinsä koettaa saada sanotuksi, ettei\nSorja tarkoita mitä hän sanoo, ja Laine huutaa, että onko hän tullut\nhulluksi, sillä hänhän on ollut täällä itse vallankumouksen hengetär!\n\n— Niin, sanoo Sorja ja ravistaa suuttuneena päätään, — miksei\nvalkoista, jos niin haluan. Vastaanottaville sydämille minä laulan,\nolivat ne sitten kotoisin pohjoisesta tai etelästä, tai lännestä\ntai idästä. En kärsi politiikkaa, sydämet se myrkyttää. Antakaa\nminun lähteä suureen Pietariin, siellä isäni ensi kerran kuuli\nmusiikkitaidetta, siellä minut ymmärretään...\n\n— Suuri on Amerikkakin! sanoo Laine ja silmäilee veitikkamaisesti\nHyrskyaaltoon.\n\n— Itse saatte mennä Amerikkaan! sanoo Sorja ja asettuu juomaan kahvia.\n\n— Onko täällä näin vain aseita? huomauttaa Hyrskyaalto, joka on nähnyt\nSorjan piilottavan brovninkinsa vaateläjän alle.\n\n— Ovat tarvinneet sitä teatterissa, nauraa Laine. — Tuo sinun\nmorsiamesi täällä on johtanut koko teatteria. Syyttä suotta sinä\nhänelle murjotat. Pitäisit vähän hyvänä. Vielä joku Venäjän herra hänet\nsinulta vie!\n\nHyrskyaalto siirtää kahvikupin luotaan, ottaa esiin paksun kullatun\npaperossikotelon ja katselee yli pöydän Sorjaan. Sorja katselee\ntakaisin ja hänen joka jäsenensä sanoo: koettakaapas tulla! Tumma\nnousee ja tarttuu työhönsä. Laine kaataa väkisin vanhalle rouva\nLehtiselle vielä yhden kupin kahvia ja kertoo kehuskellen, että\nHyrskyaalto on rikas mies: automobiilit ja kanatarhat ja sanomalehdet\nja sikalat hänellä on! Yhtäkkiä kaikki vaikenevat: kuuluu kiivasta\nammuntaa. Vanha rouva on käynyt valkoiseksi kuin palttina.\n\n— Jeesus! kuiskaa hän käheällä, särisevällä äänellään. — Etteihän taas\ntapettaisi ihmisiä?\n\n— Kumoukset on välttämättömiä, sanoo Laine takaisin. — Että kaikki\npantaisiin paikoilleen. Älkää te nyt niistä, antaa niitten siellä\nammuskella. Me istutaan tässä näin ja juodaan kahvia niinkuin ennen\nvanhaan kanttori Lehtinen ja kanttorska istuivat. Ettekös te näin juuri\nistuneet?\n\nTumman laskettaessa suoria pitkiä saumoja niin että huone tärisee,\nistuvat Sorja Lehtinen ja Hyrskyaalto vastakkain, ääneti ja\nmietteissään, toisiinsa katsomatta, ja Laine ja vanha rouva Lehtinen\njatkavat ystävällistä puheinaan, tupakansauhun kohotessa pilviksi\nmolempien parien ympärille.\n\n— Lehtis-vainaja, sanoo vanha rouva surullisesti, — Lehtis-vainaja\nolisi selittänyt sen niin, että kaikki tämä levottomuus ja sota ja\nammuskeleminen ja tappaminen johtuu kaipauksesta. »Voi tätä kaipausta,\nvoi tätä tuskaa!» hän aina sanoi. Ja joi siinä kaipauksessaan.\n\n— Helkkarin oikein sanottu! innostuu Laine, —. sitä se juuri on:\nkaipausta. Jokaisella on kaipaus. Kas kun kaikki on järjestetty\nhuuthelkkariin, niin jokaisen täytyy kaivata parempaa. Ja siitä\ntulevat kumoukset. Helkkarin oikein sanottu. Mutta se olikin nero,\nkanttorivainaja. Hänen aikanaan jos olisikin tapahtunut kumous, niin\nhän olisi saanut kehittää lahjojaan. Ja mikä hänestä olisi tullutkaan!\n\n— Mutta antaa tuon Sorjan kehittää lahjojaan. Se oli aina\nLehtis-vainajan toivo.\n\n— Totta kai, jahka tästä ehditään. Ja hänhän onkin meidän ylin\nrimatonna. Ja vallankumouksen hengetär.\n\n— Lehtis-vainaja aina sanoi, etten minä ymmärrä niitä asioita, mutta\npitääkö ihmisten välttämättä tappaa toisiaan?\n\n— Niin, kas kun jokaisella on oma kaipaus ja kaipaukset sitten joutuvat\nristiriitaan, niin ne tappelevat niinkuin kukonpojat. Ja eivät ihmiset\noikeastaan toisiaan tapakaan, vaan noita kaipauksia juuri.\n\n— Mutta siinä menevät ihmisetkin.\n\n— Niin menevät, niin menevät — mitä hemmettiä sille voi.\n\nSorja Lehtinen rupeaa yhtäkkiä nauramaan. Hän nauraa sydämellisesti,\nunohtaen kaikki äskeiset raskaat ajatuksensa. Laine, joka on luullut,\nettei kukaan muu häntä kuuntele kuin vanha rouva, punehtuu hiukan ja\nrientää parantelemaan äskeisiä lausuntojaan:\n\n— Mutta kansa pitää huolen siitä, ettei sitten olekaan kuin yksi\nkaipaus. Kaikkien täytyy kaivata samalla tavalla. Sitten ei tule mitään\nristiriitoja enää.\n\nSorja tuijottaa häneen hetkisen suurin silmin. Sitten hän sanoo:\n\n— Niinkö, että te ja minä kalpaamme samalla tavalla? Te, te, ja minä?\n\nHän oikaisee joutsenmaisen kaulansa eteenpäin, viittaa tarmokkaasti\nensin Laineeseen ja sitten itseensä ja toistelee yhä sanoja »te» ja\n»minä».\n\n— Niin, sanoo Laine ja äskeinen hyväntuulisuus alkaa väistyä loukatun\nitserakkauden ja suuttumuksen tieltä, — mitä helvettiä... olenko minä\nmikä apina tai hevonen, etten minä osaisi kaivata samalla tavalla kuin\nlukkarintytär. Naurakaa te vain, mutta se voi käydä teille kalliiksi,\nsaakeli soikoon. Sano sinä, Hyrskyaalto, joka olet oppinut mies, sano\nhänelle kovat sanat.\n\nHyrskyaalto oikaisee kätensä yli pöydän.\n\n— Anna pois tuo ase, Sorja!\n\n— Enkä anna, sanoo Sorja nauraen. — Mutta olisi tosiaan hauskaa\nkuulla, luuletteko, että mikään kumous voi saattaa minun kaipaukseni\nsamaksi kuin tuon maalari Laineen. No, sanokaa nyt, herra Hyrskyaalto.\nOpettakaa minua, en todellakaan tiedä. Ja jos kysymykseni on hyvin\nlapsellinen, niin antakaa lapselle karamelli!\n\n— Anna pois se pieni pyssy, sanoo vanha rouva Lehtinen, joka ei koskaan\nvoi pitää mielessään revolverin nimeä. — Vielä laukeaa ja tapahtuu\nonnettomuus.\n\n— Ei mitään karamelleja! huutaa Laine suuttuneena.\n\n— Olkaa vähän hiljaa, rouva Falcke, ettekö kuule: olkaa vähän hiljaa.\nTäällä ei kuule mitään. Helvetissä, ettekö voi lakata! Hyrskyaalto,\nkunnon toveri, sanopas ne samat asiat, mitkä sanoit tässä viimein, kun\nolit käymässä meillä. Etkö nyt muista.\n\n— Minä puhun illalla, sanoi Hyrskyaalto malttamattomana. — Sopii tulla\nsilloin kuulemaan.\n\nKaikkien hämmästykseksi rouva Falcke nyt puhuu jotakin, näyttäen\nvälttämättä tahtovan, että häntä kuultaisiin.\n\n— Kuulkaa nyt... Kuulkaa nyt, sanoo hän, — minulla on kiire, ettekö\nvoisi mennä toiseen huoneeseen puhumaan. Miksei noita hevosia tuolla\nulkona peitetä? Miksei niille anneta vettä? Menisitte nyt, Laine, ja\nkatsoisitte, että ne saavat hoitoa. Nuo asiat eivät kuitenkaan selviä,\nvaikka te puhuisitte siinä koko ikänne. Ne ovat ikiliikkuja — perpetuum\nmobile. Ikiliikkuja on keksitty, se on ollut maailman alusta ja se se\njuuri kuljettaa elämää eteenpäin. Ikiliikkujan nimi on kaipaus. Mutta\nmenkää nyt toiseen huoneeseen.\n\nTumma Falcken puhuessa on Laine taskupullostaan kaatanut kuppiinsa ja\njuonut. Hyrskyaalto ei huoli, kun hän tarjoaa hänelle.\n\n— Eihän sinun suusi nyt siitä kulu, veli Hyrskyaalto sanoo Laine,\nottamatta lukuun rouva Falcken sanoja, — jos toistat mitä silloin\nsanoit.\n\n— Se kai oli jotain siitä, että ihminen on ympäristönsä tulos. Se\nympäristö missä hän kasvaa, määrää hänen luonteensa. »The character\nof Man is formed for him and not by him.» Sitä kai sinä tarkoitat.\nMutta illalla kokouksessa puhun näistä enemmän. Mitä rouva Hyrskyaalto\nsuvaitsee nauraa?\n\n— Laine, minä en saa valmiiksi näitä vaatteita, jollette anna minun\nneuloa, puhuu Tumma Falcke hermostuneena ja katselee pihamaalle, missä\nhevoset seisovat läpimärkinä ja uuvuksissa. — Teidän kelkkannekin ovat\nlapset ottaneet ja kuljettelevat sitä.\n\nHyrskyaalto nousee ja paiskaa paperossinpään tarjottimelle. Sorja\nLehtinen tarkkaa hänen liikkeitään ja varustautuu niiden varalta,\npainaen pientä kiiltävää asetta kädessään. Hyrskyaallon hiukset\nvivahtavat jo harmaaseen, muuten hän sekä puvultaan että ryhdiltään on\nentistä komeampi. Parilla askeleella hän on Sorjan luona, tarttuu hänen\nranteeseensa ja suutelee häntä. Sorja parahtaa, syntyy pieni ottelu\nja samassa laukeaa ase. Laukeaa vielä toisenkin kerran. Sorja lepää\nhervottomana Hyrskyaallon käsivarsilla. Pari kertaa hän avaa silmänsä\nikäänkuin kysyäkseen, tähänkö hänen kaipauksensa oli määrä päättyä.\nSitten hän on hiljaa, ja Hyrskyaallon sormien lomitse alkaa pisaroida\nverta.\n\nSinä yönä nukkuvat Tumma ja äiti keittiössä, vuoteet vierekkäin. He\netsivät turvaa toisistaan, sillä kolkon jäljen on kuolema jättänyt\ntaloon. Vaikkei ihmisen elämä tällä haavaa tunnu olevan kärpäsen\nelämää arvokkaampi, on kuolemantapaus kuitenkin kaamea omaisille,\njoiden piirissä se sattui. Mitäpä valituksesta — se ei auta. Mitäpä\nkysymyksistä — vastausta niihin ei tule. Tumma ja hänen äitinsä eivät\nenää kysy eivätkä valita. Sorja on kuollut — osuiko kuula vahingossa\nvaiko tahallisesti, se ei muuta asiaa. Kuitenkaan ei äiti saata\npäästä rauhaan ajatukselta, että minnekähän tyttären sielu joutuu,\nkun hän niin valmistamatta kuoli — joutuneeko pahaan paikkaan, vai\nlöytäneekö armoa taivaallisen Isän edessä. Tumma taas ajattelee\npienellä kateudella sisartaan — hän on turvassa kaikilta maailman\nmyrskyiltä. Ei, ei hän toki Sorjaa kadehdi. Niin sydämestään hän suo\nhänelle hänen rauhansa. Niin kauniina hän makaa valkoisessa arkussaan.\nSitä eivät he ajatelleet, kun siinä puhelivat keskellä tekeillä olevia\nkuolinvaatteita, että Sorja olisi ensimmäinen, joka niitä tarvitsi.\nHellyys, joka nyt täyttää nuoremman sisaren sydämen, on sama, jota\nhän tunsi heidän ollessaan lapsia, silloin kun he isän kanssa yhdessä\nrakastivat ja ihailivat Sorjaa. Katolta putoelee vesipisaroita niinkuin\nniin monesti Laarilla, kun sisarukset istuivat keittiössä lieden luona\nja miettivät, mitä varten ihminen syntyy elämään ja monta muuta asiaa.\n\nEi Tumma enempää kuin hänen äitinsäkään saa unta. He ovat\nlevottomuudessa ja suuressa jännityksessä. Eivät enää Sorjan kuoleman\njohdosta, vaan tapausten takia Paalajärvellä. Mitä siellä on tekeillä?\nLaine ei sanonut sitä, vaikka häneltä kuinka olisi udellut. Ei\näidillekään, vaikka he parhaassa sovinnossa yhdessä keittivät kahvia ja\npuhelivat Tumman miehestä, Pentistä ja Matista. Ehkei täällä todella\nole tiedettykään saksalaisten ja valkoisten olevan niin likellä.\n\n— Nukutko sinä? kuiskaa äiti ja ojentaa käden Tumman vuoteeseen.\n\n— En.\n\n— Huomasitko, että Laine sanoi: satimet, satimet on varattu.\n\n— Huomasin kyllä. Sorja mainitsi kuulleensa, että he aikovat räjäyttää\njotakin.\n\n— Kirkon, mitä he muuta voisivat räjäyttää.\n\n— Se johtui minunkin mieleeni. Kuuletteko jotain? Ajetaan. Koirat\nhaukkuvat. Kyllä nyt on jotain erikoista tekeillä.\n\n— Ehkä saksalaiset tulevat tännekin.\n\nSaksalaiset!\n\nKun Tumma ajattelee saksalaisia, niin valtaa hänet juhlallinen pelko,\nvaikka hän tietää, että he ovat ystäviä. Saksalaiset, joita ei ole\nvoitettu yhdelläkään taistelutantereella, saksalaiset, jotka ovat\nkuin joitakin sadun jättiläisiä, saksalaiset, jotka ovat kasvattaneet\njääkärit, saksalaiset, joiden luona Arne on ollut kaikki nämä vuodet —\nolivatko saksalaiset tulossa tähän kaukaiseen Suomen kolkkaan?\n\n— Laine luuli siis, että meidän pojat olisivat saksalaisten mukana\ntulossa tänne ja että minä olisin ollut kirjeenvaihdossa heidän\nkanssaan.\n\n— Niinhän hän sanoi.\n\n— Hän tahtoi minua kirjoittamaan heille, että täällä on niin hyvät\nvarustukset. Herra Jumala, seinäthän ovat ihan punaisina, hanki on kuin\nveressä. Nyt on jossain tulipalo.\n\n— Herra siunatkoon, ehkä he aikovat polttaa meidät. Isä meidän, joka\nolet taivaassa...\n\nÄidin hiljaa lausuessa tuttuja rukouksen sanoja, kuuntelee tytär. Ensin\nei hän erota muuta kuin sydämensä väkivaltaisen jyskytyksen ja räystään\ntippumisen ulkona. Sitten hän erottaa koiranhaukunnan, tulen kohinan\nja epämääräisen humun, jonka hän päättelee johtuvan kiireisestä ajosta\nja huudoista. Hänelle tulee se tunne, että pitäisi nousta ja pukeutua.\nKuitenkaan varmaan ei ole hyvä sytyttää valkeaa. Sorja — onnellinen\nSorja!\n\nKaipaus, sanoisi isä, kaipaus kiidättää nyt tulisella ratsulla yli\nmaan, kaipaus kantaa nyt kuoleman viikatetta — mitä syntyy, mitä syntyy?\n\nMikä se oli? Tumma kimmahtaa istualleen, hänen poskipäänsä ovat\njääkylmät ja sydän tuntuu seisahtuneen. Kuului liikettä katolta ja\nikkunan alta: joko ne ovat tulleet sytyttämään taloa? Jotain vyöryi\nmaahan.\n\n— Äiti, kuulitteko?\n\n— Lunta putosi katolta. On jäänyt lapioimatta.\n\nLunta! Tumma hengittää jälleen. Oudon onnellinen ja vapauttava tunne\nvaltaa hänet. Lumi vyöryy katolta, kevät saapuu. Ei ikinä hän ole\nvoinut ajatella, että tämä kevään merkinanto saattaisi vaikuttaa\nnäin juhlallisesti. On kuin jokin vuorenraskas huoli vyöryisi hänen\nmielestään ja hänen kaipauksensa, joka äsken oli kuin tulipalonliekki,\nottaa nyt muuttolinnun muodon ja liitää viilein, valoisin siivin.\n\nHän istuu hetken vuoteessa ja kuuntelee jotain ääntä, joka soi\nhänen sisimmässään. Jokohan tämä nyt olisi se kirkonkello, josta\nKreeta-Karoliina Iso-Hieta puhui.\n\nHän astuu nopeasti permannolle ja alkaa hakea vaatteitaan. Hän ei tunne\npienintäkään epäilystä. Ei myöskään pelkoa. Hän hakee tulitikut ja\nsytyttää lampun.\n\n— Mitä sinä teet, Tumma, onneton lapsi? kuiskaa äiti ja nousee istualle.\n\n— Minun täytyy heti lähteä.\n\n— Minne? Mitä sinä puhut?\n\n— Paalajärvelle. Lähdettekö mukaan vai jäättekö tänne?\n\n— Miten sinä sinne — oletko järjiltäsi?\n\n— Minä tunnen, että minun täytyy.\n\n— Jätätkö äitisi tänne murhamiesten käsiin?\n\n— Jätän Jumalan käsiin.\n\n— Täällähän on vartijoita joka puolella.\n\n— Minä otan Sorjan passin.\n\n— Lapsi raukkani, näkeväthän ne, ettet sinä ole Sorja.\n\n— Ne ovat kaikki vierailta paikkakunnilta. Tuletteko mukaan?\n\n— Kuka hautaa sisaresi?\n\n— Kuka varoittaa niitä, jotka ovat kirkossa?\n\n— Mutta emmehän tiedä aikovatko ne räjäyttää kirkon ja onko ketään\nkirkossa.\n\n— Minä tiedän, että minun täytyy lähteä.\n\n— Toivotko sinä pääseväsi perille ja näkeväsi miehesi ja pojat?\n\n— En heitä koskaan näe. Mutta minun täytyy lähteä. Ehkä sittenkin\ntäällä olette paremmassa turvassa.\n\n— Lähdetään sitten yhdessä, kuollaan yhdessä.\n\nHe ovat nopeasti valmiit, päässä sairaanhoitajattaren huntu ja\nkäsivarren ympärillä laupeudensisaren merkki. Suljettuaan oven panevat\nhe avaimen naulaan, niinkuin heillä on tapana tehdä, kun he hetkeksi\nmenevät jonnekin likelle käymään. Pihamaa on valoisa kuin päivällä.\nTyöväenasuntojen portailla seisoo vaimoja ohuissa pukimissa, arvaillen\nmitä kaikkea palaa. Tehdas ja johtajan asunto, ne ne ovat. Joukko\npoikia juoksee, kovaäänisesti puhuen, portista, nähtävästi likempää\nkatsomaan tulipaloa. Tumma Falcke kulkee heidän perässään ja etsii\nvartijoita. Heitä ei näy missään. Ehkäpä onkin parasta koettaa ottaa\nhevonen tallista, valjastaa se omin neuvoin ja lähteä menemään vain.\nVihdoin viimein hän löytää puodin rappusilta nuoren miehen, joka pistin\nolalla seisoo, katsellen punerrusta.\n\n— Tulisittekos valjastamaan meille hevosta. Täytyy tässä keskellä yötä\nmennä noutamaan haavoittuneita.\n\nMies lähtee mitään utelematta liikkeelle. Laupeudensisar johdattaa\nhänet tallille. Rekiä on valmiina ulkopuolella. Keskellä sitä hälyä\nja melua, mikä täyttää pihamaan, ei sairaanhoitajatar voi ajatella\nmuuta kuin: kautta tuskan ja kärsimyksen kulkee kaipaus tietään — mitä\nsyntyykään? Toisille tulee pettymys, toisille täyttymys. Kaikki eivät\nyhtaikaa saata olla tyytyväisiä, sillä silloin pysähtyisi ikiliikkuja\nja elämäkin pysähtyisi. Jos, jos kävisi niin, että maa tulisi vapaaksi,\nniin toki silloin olisi täyttynyt yhteinen kaipaus! Hänen tekee mieli\nolla ystävällinen nuorelle miehelle, joka heitä auttaa ja joka ei\nmitään kysy. Hän on kalpea, puhdaspiirteinen poika, Tumma muistaa\nPentin, kun häntä katselee. Mutta hän ei keksi mitään sanottavaa. Mies\non asettanut pistimensä seinää vasten ja viipyy hetkisen tallissa,\nmistä kuuluu hevosten poljenta lattiapuuta vasten.\n\n— Kevät tulee, sanoo laupeudensisar miehelle, kun tämä hevosta\ntaluttaen astuu räystään alitse, josta vuotaa vettä.\n\n— Katsotaan nyt pisin reki ja eiköhän täällä jossain ole heiniä, sanoo\npoika, avaa vajan oven ja tuo sieltä sylyksellisen.\n\nKun naiset heti aikovat asettua rekeen, tasoittaa hän heiniä ja puhuu\njotakin itsekseen ystävällisellä äänellä. Samassa tärähtää maa jalkojen\nalla ja kaikilta portailta kuuluu huudahduksia ja kirouksia.\n\n— Se oli saksalainen tykki, sanoo poika ja ottaa kiväärinsä. — Kuuluvat\nuhanneen huomenna pitää juhlajumalanpalveluksen Paalajärven kirkossa.\nMutta ilmaan ne lentävät sentien. Sinne on tänään vedetty kuormittain\ndynamiittia. Osaattekos te nyt ajaa? Kuuluu olevan vettä rannoilla.\nKunhan ette joutuisi saksalaisten käsiin. Niitä piruja oli nähty\njäällä. Niitten käsiin kun joutuu, niin ei pääse elävänä. Hyvää matkaa\nvain. Taas! Niillä on helvetinmoiset kojeet!\n\nÄiti ja tytär tuskin uskovat todeksi, kun he ovat päässeet läpi\nvartijaketjun. Vaistomaisesti ohjaa Tumma Falcke hevosen syrjäkaduille.\nKulku on sille väkinäistä eikä se kunnioita ajajansa heikkoja käsiä.\nAjaja kömpii polvilleen reen kärkeen, voidakseen ohjasperillä saavuttaa\nhevosen ja koko hänen tarmonsa keskittyy nyt siihen, että hän saisi\nhevosen kulkemaan. Vastenmielisin työ maailmassa: eläimen rääkkääminen,\non tällä hetkellä hänen tehtävänään ja hän komentaa tunteensa\nvaikenemaan, antaen järjen hallita.\n\n— Passi!\n\nPimeästä talonnurkkauksesta astuu esiin punasotilas. Hän valaisee\ntaskulampulla sairaanhoitajattaren passin ja kysyy, missä toisen passi\non. Se unohtui siinä kiireessä, kun niin äkkiä tuli lähtökäsky. Tumma\nFalcke ihmettelee itsekin millä varmuudella hän valehtelee. He pääsevät\neteenpäin. Täällä syrjäkaduilla on korkeita, upottavia kinoksia, joiden\nläpi täytyy ajaa kahlaten. Lähempänä rantaa tulee paljaita kohtia,\njoilla hiekka ritisee, kun reenjalakset niille sattuvat. Siellä täällä\npäästävät talot välitseen näkyviin loimotuksen tulipalopaikalta,\nja kohina täyttää kaiken aikaa ilman kuin kaukaisen kosken pauhu.\nTumma Falcke tuntee vaistomaisesti, että täytyy välttää viertotietä,\nsillä siellä kulkevat pakolaiset Paalajärveltä. Ison-Hiedan isännän\nei tarvitse katsella tätä pakoa. Hänen pylväänsä on suistettu ja\nrintakuva ilolla ja melulla kuljetettu johonkin vajaan romun joukkoon.\nSivukadulta, jolta kulkee polku rantaan, ajaa Tumma Falcke järvelle.\nSiinä, missä maa ja jää kohtaavat toisensa, uppoaa hevonen polvia\nmyöten ja reki keinuu niinkuin vene. Äiti siunailee reen perällä\nja tytär komentaa polvistuvasta asennostaan hevosta kulkuun. Tulen\nkohinaan, joka heikkenemistään heikkenee, sekaantuu nyt pakenevien ajo\nselältä. Kun pääsisi saaren suojaan: jos pakolaiset huomaavat tämän\nhevosen, käännyttävät he sen armotta takaisin. Saarelta voi taittaa\npiiskan. Lieneekö tämä hevonen näin väsynyt, vai lieneekö se laiska. Ei\nole liioin hyvä juosta upottavassa hangessa. Reki kallistelee puolelle\nja toiselle. Tässä tulee vastaan vahva hangen harju, nähtävästi joskus\npyryilmalla syntynyt, ja hevonen astelee käyden.\n\n— Dynamiittia koko päivän, sanoo äiti reen perästä\n\n— Älkää Jumalan tähden puhuko, vastaa tytär haaraltaan. — Jos joku\nsattuisi kuulemaan.\n\n— Emme pääse perille tällä lailla.\n\n— Millä lailla sitten? kuiskaa tytär tuskastuneena. — Ei ole muuta\nkeinoa kuin piilotella täällä lähempänä rantaa. Kyllä me aamuun ehdimme\nperille, eivät ne toki yöllä pidä jumalanpalvelusta.\n\n— Aijai, sinä ajat aivan sulaan.\n\n— Ollaan hiljaa.\n\nSaaren rannassa on taasen vettä niin ettei hevonen tahdo astua\neteenpäin. Tumma Falcke kovettaa sydämensä ja komentaa sen menemään.\nLoiskuen jakaantuu vesi reen kahden puolen, pärskyen korkealle ilmaan.\nTämä oli sittenkin hullusti: täällä on vastassa tiheä pensaikko.\nJotakin avuttoman itkun tapaista pyrkii ylös rintaan. Tumma Falcke\nnielee sen alas, puree kokoon huulensa ja nykäisee vimmastuneena\nohjaksista. Hevonen astuu suoraan pajupensaisiin ja reki huojuu oksien\nvarassa, kallistuen puolelle ja toiselle. Kun pääsisikin ulos tästä\nryteiköstä. Mikä se oli? Onko täällä joku? Vesi vain jossain lirisee,\nnähtävästi kevätpuro hangen alla.\n\nÄiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen:\nei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja\npäättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei\npääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai\nvalkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei\nolisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa\neikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte\nmukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi\ntyö suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään\nputoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä\ntaittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on\ntaasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta,\nse tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee\nlaitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.\n\nTumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat\nlikomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa.\nVarmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän\nhankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi.\nTäytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan\nharhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot\nmerkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen,\njoskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset\nvikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi\ntäydellinen.\n\nTumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä\nole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä\nPaalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että\nluulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina\nkulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta.\nSiellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan\nja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka\nsuurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten\nkeskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen\nmuodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu,\nniin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön.\nOnko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa\nisoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee\neteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee.\nMutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —,\nsitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua\ntäällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus,\njoka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko\nnyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa\nohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä\nreestä?\n\n— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee\ntasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta\nkylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa\njalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai\nmikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?\n\n— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, —\njää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.\n\nTumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle.\nVettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu\nhyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee\nkeveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi\nsyrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan\npohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään\nsiltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys\nyrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon.\nSilloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä!\nHän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan\neteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti\nläpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!\n\n— Tätä kaipausta, tätä tuskaa! kuulee Tumma pimeydestä.\n\nSilloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan\nmaahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.\n\n— Pääsettekö te? Oletteko te pahastikin kastunut? Mitenkä te voitte?\n\n— Kävelen vähän lämpimäkseni. Tässähän on kuivempaa.\n\n— Oletteko te pahastikin kastunut?\n\n— Vähän.\n\nTumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä\npolviin asti, ovat läpimärät.\n\n— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla\npuolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.\n\nHeinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi\nkallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa\nhevosta ja syöttää sitä.\n\n216\n\nSitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin\nmatkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.\n\n— Näetkö sinä tietä?\n\nTumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli\nvievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken\ntaistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!\n\nÄiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista,\nsaarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat\nja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet\nestävät heitä pääsemästä selvyyteen.\n\n— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti\nrohkaista itseään ja tytärtään.\n\nSe voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan\ntiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!\n\n— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin.\nNämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.\n\n— Oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! ääntää äiti, tietämättä mitä hän\nsanoo ja vain toistaen jotain hokemaa.\n\n— Emmeköhän mahda kulkea oikeaan suuntaan, sanoo Tumma ja hänen\nmieleensä johtuu hetki kirkkoveneessä, pojat ja ulkomaalaiset.\n\nYhtäkkiä kahahtaa eri haaroilla hankea ikäänkuin kuulia räiskähtäisi.\nHevonen hypähtää syrjään ja pysähtyy sitten. Joku on tarttunut sen\nsuupieliin ja joukko outoja harmaita haamuja kokoontuu reen ympärille.\n\n— Halt — wer da?\n\nTummalla on sydän seisahtunut rinnassa eikä hän saa sanaa suustaan.\nHän ei myöskään voi liikauttaa jäsentä. Hän ei saa selville, onko tämä\nmielikuvituksen peliä vaiko todellisuutta. Vihdoin viimein hän kuulee,\nettä äiti puhelee jonkun miehen kanssa ja että he selittelevät ja\nselittelevät. Hän näkee myöskin, että heidän ympärillään on valkeihin\nkaapuihin puettuja suksimiehiä ja ymmärtää, että he ovat saksalaisia.\n\nSaksalaisia, ystäviä, auttajia hädässä!\n\nSe kiitollisuuden aalto, joka silloin käy hänen lävitseen, on\nviemäisillään häneltä kaiken voiman. Mutta äiti vetoaa häneen. Ja\nhän saa vihdoin viimein suustaan että he tulevat tuolta... tuolta...\nIsosta-Hiedasta ja tahtovat Paalajärvelle... tänne. Kirkko on vaarassa\novat kuljettaneet dynamiittia koko eilisen päivän. Bolshevikit ovat\nkuljettaneet dynamiittia!\n\nTämän ymmärtävät vieraat. He eivät kuitenkaan osoita mitään iloa\nilmoituksen johdosta, jonka tuominen on molemmille naisille maksanut\nniin paljon vaivaa. Heidän vuorosanansa ovat lyhyet kuin komennukset.\nJa yhtäkkiä viittaa yksi miehistä Tummalle, että hänen on mentävä\nreen perään toisen naisen kanssa, jotta hän pääsisi eteen. Muut\nmiehet jatkavat matkaansa ja Tumma ja hänen äitinsä kulkevat uudelle\nsuunnalle, viistoon maata kohden, vieraan sotilaan ajaessa hevosta.\n\nTumma on käynyt rauhallisemmaksi senjälkeen kun he ovat saaneet lausua\ntärkeän tiedonantonsa jollekin. Mutta nyt alkaa hirvittävästi palella.\n\n— Ne olivat saksalaisia, kuiskaa äiti ja äänestä kuuluu, miten häntäkin\npalelee.\n\n— Koettakaa kysyä, sanoo Tumma, — lähtivätkö hiihtäjät Paalajärvelle\nviemään sanaa. Hän ymmärtää ruotsia paremmin kuin suomea.\n\n— He eivät luottaneet meihin.\n\nTumma muistaa sairaanhoitajattaren hunnun, joka heillä on huivin alla\nja yrittää nopeasti vetäistä sen pois. Se ei kuitenkaan niin äkkiä\nlähde ja hänen liikkeensä ei ole jäänyt vieraalta huomaamatta. Mies\nsanoo jotakin, äänestä päättäen epäluuloista, ja kun nyt äiti jatkaa\nkyselyään, käy selville, että he ovat matkalla stabiin, esikuntaan.\n\nHevonen on nyt saanut toisenlaisen ajajan ja matka sujuu nopeasti läpi\nhangen, lumisohjon ja kohovesien. Päivänvalo alkaa tuntua, lumi käy\nvalkeammaksi, metsänlaidat mustemmiksi. Tumma ja hänen äitinsä istuvat\nkosteilla heinillä kylki kyljessä, koettaen lämmitellä toisiaan, mutta\nhampaat kalisevat heidän suussaan. Eivät sanaakaan he lausu toisilleen.\nÄiti ajattelee, että tästä retkestä seuraa kuolemantauti, ja Tumma,\nettä minkätähden hänelle pitikin tulla se tunne, että on lähdettävä\nliikkeelle, jos koko retki sittenkin on ollut turha.\n\n— Kalt — was? sanoo ajaja oudon lyhyellä, ystävällisellä äänellä,\nkääntyen rekeen päin ja lisää vielä jotakin lohduttavaa.\n\nMolemmat naiset ilostuvat näistä sanoista kuin lämpimästä juomasta\nja selittävät, ettei se tee mitään. He lähenevät nyt rantaa ja\ntuolla ylempänä tuntuu olevan rakennusten ääriviivoja: jokohan olisi\nPaalajärven kirkonkylä? Äkkiä lyö valo heitä kasvoihin sellaisella\nvoimalla, että se sokaisee kuin salama, reki uppoaa samassa veteen ja\nnaiset luulevat viimeisen hetkensä tulleen.\n\n— Hindenburg! vastaa heidän ajajansa johonkin, jota on huudettu\nrannalta.\n\nJa nyt nousee korkeilta vankkureilta miehiä, jotka tulevat reen luo\nja alkavat puhua samalla lyhyellä täsmällisellä äänellä, millä nuo\näskeisetkin puhelivat jäällä. Mutta yksi istuu jonkin arkun päällä ja\nkirjoittaa kaiken aikaa polvellaan. Hänen molempien korviensa kohdalla\non kone ja hän puhelee, kuuntelee ja kirjoittaa lakkaamatta. Hän puhuu\nkenttäpuhelimessa. Taskulampun valossa, jonka häikäisevä säde nyt on\nkäännettynä hangelle leiriytynyttä joukkoa kohden, näkevät naiset\nvakavia ahavoituneita kasvoja, jotka katsovat esiin harmaan kypärän\nalta. Kauempana on vankkureja, hevosia ja niiden takana vielä jotakin —\nolisiko sotamiehiä. Nuo tuolla, jotka makaavat peitettynä — ovatko ne\nhaavoittuneita? Haavoittuneita täällä Suomessa...\n\nÄiti se taasen on, joka saattaa puhua. Tumma on sellaisen\nmielenliikutuksen vallassa, että hän vain vapisee ja nielee kyyneliään.\n\nNämä ovat saksalaiset! He ovat todella tulleet tänne! Koko sodan ajan\novat he yksinään seisoneet maailmaa vastaan ja nyt he ovat täällä.\nTuollaisen näköisiä he ovat. Tuollaisissa puvuissa he ovat taistelleet\nPinskin soissa, Masurian järvillä, Karpateilla. Näin he ovat valvoneet\nyönsä hangilla. Täällä Suomessa on ollut kiellettyä puhua yksin\nheidän kieltäänkään, on ollut kiellettyä milteipä ajatella heitä\nmyötätunnolla, ja hädän hetkellä ovat he tulleet tänne, suomalaisten\nkanssa lunastamaan vapaaksi suomalaista isänmaata!\n\nÄiti puhuu ja selittää. Nyt aletaan etsiä jotakin. Tulee mies harmaissa\nsarkavaatteissa ja puhuu suomea. Pian selviää koko asia. Kirkkohan\nvoidaan jo tänä yönä tarkastaa. Hevonen käännetään nopeasti tielle,\ntulkki ja äskeinen ajaja lähtevät naisten mukaan ja niin ajetaan kohti\nPaalajärven kirkonkylää. Sarastavassa aamussa joudutaan vielä pari\nkertaa tekemisiin vartijoiden kanssa, huudetaan »Hindenburg» ja mennään\neteenpäin. Äiti yhä keskustelee saattajamiesten kanssa.\n\n— Puhuivat siellä Isossa-Hiedassa, että täällä pitäisi olla meidän\nomaisia.\n\n— Jos lienevät valkoisissa joukoissa, sanoo suojeluskuntalainen, —\nvastaiseksi ovat vain saksalaiset tulleet Paalajärvelle, mutta me\nodotamme valkoisia joka hetki.\n\n— Sitten kerrottiin, että minun tyttäreni mies olisi tullut\nsaksalaisten mukana. Hän on ollut niin monta vuotta Saksassa,\nvenäläiset kun häntä vainosivat. Että mitenkähän sen saisi tietää, onko\nhän täällä?\n\n— Minä koetan tiedustella.\n\n— Kunhan ensin tutkitaan kirkko, sanoo nuorempi naisista nopeasti. —\nEnsin kirkko!\n\nSilloin vanha rouva jälleen alkaa:\n\n— Tällä minun tyttärelläni on sellaisia aavistuksia eli tuntemisia,\nettä nyt tapahtuu sitä tai sitä, ja hän on ollut siitä kirkosta\nsellaisessa hädässä...\n\n— No, tällaiseen aavistukseenko koko epäilys perustuukin? kysyy\nsuojeluskuntalainen.\n\n— Ei, ei toki. Sitä puhuttiin Isossa-Hiedassa johtomiesten piirissä,\nettä täällä on satimet valmiina.\n\n— No, saadaanpa nyt nähdä.\n\n— Mutta jos tahtoisitte olla niin hyvä ja tiedustella olisiko tohtori\nFalcke tullut saksalaisten mukana.\n\n— Tohtori Falcke — olen kuullut mainittavan sitä nimeä, sanoo\nsuojeluskuntalainen. — En tunne häntä, mutta luulen varmasti...\n\n— Katsopas nyt Tumma! Pyörrytkö sinä? Hän on luullut, ettei hän elävin\nsilmin näkisi miestään. Aijai, nyt hän pyörtyy...\n\n— Ei, ei, minä voin hyvin.\n\n— Olet vain niin kalpea. Sitten jos te olisitte niin hyvä ja\ntiedustelisitte valkeista joukoista pastori Lehtistä ja arkkitehti\nFalckea...\n\n— Matti Lehtistä...? Hänhän on ollut meidän rykmentin pappi. Hyvin\nhänet tunnen. Hän on pitänyt meille monta kaunista ja rohkaisevaa\nsaarnaa. Miehet hänestä kovin pitävät.\n\n— Kuuletkos, Tumma, kuuletkos! Entä tunnettekos te Pentti Falckea?\n\n— Kyllä — ne ovat aina yhdessä, Lehtinen ja Falcke, vai olette te\nheidän omaisiaan.\n\nNaiset eivät enää sano mitään. He ajattelevat ihmettä, joka heille on\ntapahtumaisillaan.\n\nKun ajetaan ylös Valkaman ahdetta, muistaa Tumma, että tässä kerran\nkuoli vaari, kuullessaan kaipaamansa kirkonkellon soiton — varmaan\nhänkin kuolee, joutuessaan kaivattujensa eteen. Huhtikuun aamun\nvihreä sarastus kaartuu yli kylän ja kirkon. On hiljaista. Tuolla\nsuitsuaa vielä sauhu jonkin asumuksen raunioiden ympärillä. Tuossa on\njättiläismänty pirstoina hangella, tuossa on kuollut hevonen, pahasti\npöhöttyneenä. Vartijasotamiehen astunta kajahtelee hiljaisuudessa. Se\non saksalainen mies, kypärä päässä.\n\n— Minne me nyt pääsisimme? puhuu vanha rouva äänellä, josta tuskin\nenää saa selvää, niin käheä se on. — Mitähän tuolla Laarilla on? Se on\nmeidän vanha kotimme.\n\n— Sehän sopii hyvin, sanoo suojeluskuntalainen — sinne piti tulla\nmeidän upseereja, mutta menivät sitten pappilaan. Toinen pää rakennusta\non saanut tykinkuulasta, mutta toinen on säilynyt. Astukaa sisään vain.\n\nNaiset astuvat reestä. Suojeluskuntalainen lausuu pari sanaa\nsotamiehelle, vie käden lakkinsa reunalle, lupaa palata ja jatkaa\nmatkaansa.\n\nVilusta väristen astuvat äiti ja tytär sisään Laarin portista. Vilusta\nja ehkä mielenliikutuksestakin. Sotamies seuraa heitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän noustessa tapahtuu saksalaisten ja suomalaisten riemullinen\nkohtaaminen Paalajärven kirkon alla. Tätä eivät näe Tumma Falcke\nja hänen äitinsä. Mutta jännityksessä odottavat he vanhan kotinsa\narkihuoneessa, mitä tuleva on. Sieltä ovat isäntäväet pakosalla, vain\nvanha palvelijatar on kotona ja hän kestitsee vieraitaan sillä vähällä,\nmitä talossa on, ja tekee heille selkoa viime aikojen tapahtumista.\n\nSe suuri hetki, jota Tumma Falcke on odottanut pari vuosikymmentä,\nmuodostuu aivan yksinkertaiseksi ja hiljaiseksi. Niinkuin hän ensi\nkerran näki Arne Falcken Isossa-Hiedassa tulevan yli pihamaan kuistia\nkohden niin näkee hän nytkin hänen tulevan. Eikä hän nyt ole paljoa\ntutumpi kuin silloin. Pitkät vuodet lepäävät heidän välillään.\nKuume poskilla astuu hän kuistille häntä vastaan — hän on outo ja\nuusi saksalaisen sotilaslääkärin puvussa, outo ja uusi ja kaunis ja\nsanomattoman kallis. Tumma seisoo portailla eikä enää pääse paikalta,\nkuume ja kyyneleet puistattavat häntä. Hän tuntee suojelevien käsien\ntarttuvan hartioihinsa ja raukeaa niiden varaan.\n\nSitten istuvat he käsityksin, katsovat toisiaan silmiin ja lausuvat\nsilloin tällöin jonkin sanan. Ja hymyilevät ja kyyneltyvät ja löytävät\nvihdoin murhevuosien ryppyjen takaa tutut ilmeet ja piirteet. Tänään on\nihana kevätpäivä, lumi sulaa auringossa niin että sen silmin näkee.\n\n— Pojat! huudahtaa Tumma yhtäkkiä ja rientää ikkunaan.\n\nSiellä he tulevat, Pentti ja Matti, ruskettuneina, ahavoituneina,\nlaihtuneina ja reippaina.\n\nEttä kuolevaisille ihmisille voidaankin lahjoittaa tällaisia hetkiä!\n\nPojilla tosin ei ole paljon aikaa, sillä muutamat miehet ehdottivat,\nettä pidettäisiin jumalanpalvelus ennenkuin lähdetään marssimaan\nIsoa-Hietaa kohden. Mutta olipa se siunattu asia, että äiti ja mummo\nennättivät tänne ehkäisemään sellaisen suuren onnettomuuden. Kauheaa\nolisi ollut, jos räjähdys olisi tapahtunut. Koko kylä olisi voinut\nmennä...\n\nMatin täytyy nyt lähteä edellä, muut voivat tulla sitten, kun kellot\nalkavat soida. Eikö se nyt ole ihmeellistä, että maa pian on vapaa ja\nettä suomalaiset saavat olla saksalaisten aseveljinä, saksalaisten,\njoiden kulttuuri on ravinnut meitä vuosisatoja! Vaan kukapa olisikaan\nollut lähempänä auttamaan meitä kuin tämä meidän henkinen isämme. Nyt\non tie auki Eurooppaan suoraan Saksan kautta. Eläköön Saksa! Mutta nyt\ntäytyy rientää.\n\nMuutamat miehet vain ovat ehdottaneet, että pidettäisiin\njumalanpalvelus, mutta silti täyttyy kirkko harmaista sotilaista.\nAurinko valaisee nuoria kasvoja, joille kuolemanvaaran läheisyys ja\nalituinen hengen alttiiksipano ovat antaneet oudon, varhaisen kypsyyden.\n\nKun Tumma Falcke omaistensa seurassa astuu tuttuun temppeliin, näkee\nhän tomun leikkivän auringonpaisteessa ihmispäiden yllä ja kuulee\nnuoren Matti Lehtisen äänellään täyttävän Herran huoneen.\n\nHän puhuu siitä, kuinka tässä Suomen omassa sodassa täyttyy sukupolvien\nkaipuu, kaikkien niiden isien ja äitien, jotka vuosisadasta vuosisataan\novat kaipauksellaan, ehkäpä kuolemallaan valmistaneet tätä aikaa. Millä\nonkaan tämä sukupolvi ansainnut onnen saada taistella isänmaan vapauden\npuolesta näinä päivinä, jolloin kaipauksen täyttyminen on niin lähellä?\nKuinka he ovatkaan, isät ja äidit, kyynelin ja rukouksin kutsuneet\nlähemmäksi tätä päivää, jolloin työn mahdollisuus, vapaan kehityksen\nmahdollisuus olisi kansalle taattu. Ja meidän sukupolvemme osalle on\nlangennut saada suorittaa loppuun vapauden taistelu...!\n\nTumma Falcke on vaipunut penkkiin. Hän ei enää kuule mitä pappi puhuu.\nHän tuntee kuinka suuri ja mahtava kellonääni täyttää hänen rintansa ja\nsoittaa siellä sitä säveltä, joka vuosisatojen aikana on kantanut isien\nja äitien kaipausta korkeuteen. Kaipaus ei koskaan mene hukkaan, kerran\nse täyttyy, jollei tässä sukupolvessa, niin tulevissa ja jollei tässä\nvuosisadassa, niin tuhannen vuoden jälkeen. Näin tältä korkeudelta\nkun katselee elämää, niin ei ole eroa eikä kuolemaa — isät ja äidit\nelävät uusissa sukupolvissa. Kuolema on vain jotain näennäistä.\nTodellisuudessa on ikuinen yhteys yhteisessä kaipauksessa.\n\nHän havahtuu siihen, että hänen ympärillään pauhaa vanha virsi.\n\nJa kun hän kyyneltensä läpi katsoo ylöspäin, näkee hän urkulehterillä,\nsiellä missä hänen isänsä kerran seisoi, omat poikansa.\n\n\n\n"]