Kohtalon silta

KOHTALON SILTA

Salapoliisiromaani

Kirj.

VILHO HELANEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1952.

SISÄLLYS:

1. Kuusi vanhaa toverusta......................

2. Laululintu tulee esiin......................

3. Salaperäinen uhka...........................

4. Kuin kaksi tappelukukkoa....................

5. Päivätanssiaiset............................

6. Perheidylli, joka keskeytyi.................

7. Murhenäytelmän puitteet.....................

8. Harventunut toverijoukko....................

9. »Esittäköön alibinsa, jos hänellä sellainen on!»

10. Lykkäys.....................................

11. Vilkaisu menneisyyteen......................

12. Miehet laulajattaren elämässä...............

13. »Sitä minä en sano!»........................

14. Valko-keltapukuinen tyttö...................

15. Osat vaihtuvat..............................

16. Työnjako....................................

17. Nimettömien kirjeiden lähde.................

18. Hyökkäys sillalla...........................

19. Eräät hermot olivat pettäneet...............

20. Jälleen uusille jäljille....................

21. Simo Salangin tragedia......................

22. Tiuhemmalla seulalla........................

23. Johtolangat perille.........................

24. »Olen iloinen siitä, että hän on kuollut!»..

Ensimmäinen luku.

KUUSI VANHAA TOVERUSTA.

Äänettömyys oli laskeutunut ravintolan perähuoneeseen. Päivällinen oli alkanut hilpeästi. He olivat puristaneet lämpimästi toistensa käsiä iloiten siitä, että monien vuosien jälkeen oli näin sattumoisin tavattu. Heillä oli ollut yhteinen nuoruus, ylioppilasvuodet Helsingissä ja niiden aikaiset yhteiset harrastukset. Nuo menneet ajat ja niiden muistot olivat antaneet kyllin aineksia jutteluun, joka oli aterian aikana ollut vilkasta. Mutta nyt oli jo kahvitkin juotu ja lasit tyhjinä.

Varatuomari Kaarlo Rauta silmäili vaivautuneena vanhoja tovereitaan. Hiljaisuuden venyessä he tuntuivat etääntyvän toisistaan ja jo ihmettelevän, miksi oikeastaan oltiin koolla.

Sattumalta, niinpä niin. Useimpien heidän elämänpiirinsä eivät tavallisissa oloissa enää koskettaneet toisiaan.

Paikallisen sanomalehden omistaja Erkki Touhula arvioi ilmeisesti itsensä muita tärkeämmäksi. Hän oli aikoinaan herättänyt huomiota äkisti katkaisemalla lupaavan ratsuväenupseerinuransa. Jouduttuaan jyrkän suomalaisuuskantansa vuoksi kireisiin väleihin esimiestensä kanssa hän oli palannut kotikaupunkiinsa, ottanut haltuunsa isänsä perustaman pienen lehden ja jäänyt tänne. Hän vilkaisi nyt rannekelloonsa ja aloitti:

— Kohta kahdeksantoista. Luulenpa, että minun on korkea aika...

Heiveröinen hotellin johtaja Tauno Harmoila silmäsi hätääntyneenä laihaan ja jäntevään ent. ratsumestariin.

— Älä nyt hätäile, Erkki! Harvoin sitä yhteen satutaan. Edes me kaupunkilaiset.

Luiseva, tummatukkainen opetusministeriön osastopäällikkö, maisteri Lauri Vasko, jonka syväjuonteisissa kasvoissa huomio kiintyi säihkyvän mustiin silmiin, ehättäytyi lisäämään:

— Meitä on nyt kaksi helsinkiläisveljeäkin mukana.

Touhula hymähti pilkallisesti pääkaupunkilaiskorostukselle. Hän jäi odottamaan, olisiko hotellin johtajalla jotakin lisättävää. Tämä virkkoikin:

— Olen iloinen siitä, että te kunnioititte käynnillänne minun taloani. Olette täällä nyt minun vieraitani. Otetaan lisää kahvia ja konjakkia. Annetaan jutun edelleen luistaa. Esko, viitsitkö soittaa tarjoilijatarta?

Riihelä pyyhkäisi kämmenellä kaljua päätään ja nousi täyttämään pyyntöä. Hän oli pitkä ja pyylevä herra, jonka pyöreiltä kasvoilta hyväntahtoinen myhäily harvoin haihtui.

Seurueen kuudes jäsen, kamreeri Into Pyörre — hieman pöhöttynyt, huolimattoman kesäisesti pukeutunut mies, jonka punakoita kasvoja vaalea tukka ympäröi joka taholle harottavana harjana — seurasi katseellaan hovimestaria.

— Jaa, Harmoila, hän mutisi, — jos sinä itse tarjoat, niin minulla ei ole kiirettä. Mikäpä sinun onkaan tarjotessa? Kultaa sinä tällä talolla kauhot!

Rauta käänsi huomionsa ikkunaan vastapäistä seinää hallitsevasta taulusta, jolla näytti olevan suurempi historiallinen kuin taiteellinen arvo. Kaupungin kokoon verrattuna suhteettoman avaran torin vastakkaisen laidan talorivistä pisti silmään kaksikerroksinen, valkeaksi rapattu pankkitalo, jonka kulmatornin kello näytti kuutta. Rautatietä kohden kohoavasta kaupunkikuvasta erottautui kirkko piirtyen keskikesän rehevyyttä uhoavaa puistoa vastaan.

Minä en odottanut paljoa tästä tapaamisesta, Rauta mietti, mutta todellisuus on vieläkin harmaampi. Tuntui hieman kipeältä myöntää, että aika oli vienyt heidät etäälle toisistaan. Lähes parin vuosikymmenen kuilun ylitse eivät korkeatkaan yhteiset aatteet tuntuneet riittävän sillaksi. Kysyä sitä paitsi sopi, olivatko aatteet enää yhteiset. Maailma oli niistä päivin muuttunut paljon. Jokainen oli omalla tahollaan joutunut suorittamaan uudelleenarviointeja. Eikä ollut helppoa päästä selville siitä, mitä itse kukin oli tappioon päättyneen sodan seurauksena olleesta romahduksesta pystynyt ja halunnutkaan itselleen pelastaa. Tämä epävarmuus oli jo aterian ajan ollut pohjasävelenä. Eikä teennäisen vilkas yhteisten muistojen esille manaaminen ollut voinut sitä muuttaa.

No, kysymys oli pahimmassakin tapauksessa ainoastaan tästä illasta. Hän, Rauta, oli perheineen lähtenyt automatkalle. Inkeri oli halunnut lasten kera — ja tietysti vanha Mari mukana — pistäytyä katsomassa kesähuvilaa, jossa hänen vanhempansa olivat kuolemaansa asti suvensa viettäneet. Raudalla itsellään oli eräs asia hoidettavana täällä, läheisessä pikkukaupungissa, ja niinpä vaimo oli tuonut hänet autolla tänne. Perhe saapuisi huomenna puolenpäivän aikaan, ja sitten matka jatkuisi kohti Punkaharjua ja Kolia. Toimitettuaan asiansa Rauta oli kadulla yhdyttänyt Harmoilan, ja silloin oli sovittu juttuhetkestä hotellissa. Kuka lie sitten järjestänyt niin, että kaikki kaupungissa oleskelevat vanhat toverukset olivat saaneet sanan tapaamisesta? Ainoa todellinen valopilkku oli se, että hänen hyvä ystävänsä Vasko oli yllätyksellisesti sukeltautunut täällä myös esiin.

Tarjoilijatar oli pistäytynyt huoneessa ja saanut määräyksensä. Kuuma kahvi höyrysi jälleen kupeissa, ja kullanruskea juoma kimalteli isomahaisten lasien pohjalla.

Toimitusjohtaja Touhula silmäili kulmat rypyssä yhä kelloonsa.

— Enpä tiedä, hän mutisi, — ehdinkö minä enää istua. Huomenna kotkalaiset saapuvat pelätäkseen meitä vastaan kaupunkiottelun verkkopalloilussa. Monet järjestelyt ovat vielä kesken.

Kamreeri Pyörre puuskahti hohottaen:

— Veljet eivät tiedäkään, miten kiireellinen ja tärkeä herra, tämä meidän lehtikuninkaamme on. Mutta vieraspaikkakuntalaiset uskovat toki vähemmälläkin, että sinussa, Touhula, mies on nimensä mukainen. On sinulle ennen hyvä konjakki maistunut.

— Ei kuitenkaan niin paljon kuin sinulle, ent. ratsumestari vastasi kuivasti. — Ja sinulle yhä vielä. Sitäkö lie ennakoitu, kun sinut Into-nimellä siunattiin?

Hotellin johtaja kiirehti lopettamaan sanaharkan alkuunsa:

— Unohtakaa nyt hetkeksi, että olette kaupunginvaltuustossa joutuneet edustamaan eri puolueita. Kerro sinä, Lauri, milloin olet tullut ja mikä hyvä haltiatar ohjasi askelesi tänne.

Maisteri Vasko hymähti.

— En tiennyt, minne muuallekaan olisin lähtenyt lomaani viettämään. Viime vuonna olin Ranskassa ja sitä edellisenä Italiassa. Nyt päätin säästää ja tulin tänne. Vasta eilen saavuin.

Pyörre tarttui jälleen hanakasti keskusteluun:

— Lauri on sellainen varakas vanhapoika, joka lennähtää sinne, minne kulloinkin mieli sattuu tekemään. Mutta tähän koloon saavuit liian myöhään. En tarkoita, että vuoden aikaan nähden myöhään. Mikäli olen kuullut, sinä olet herkuttelija elämään nähden. No, mikäs on ollessa, kun olet välttänyt perhepaulan, joka antaa meille muille vallan muuta ajateltavaa kuin maailman metropolien bulevardit, kultakrouvit ja kauniit tytöt! Täältä et mitään helmiä löydä. Meidän kylpyläkautemme on vaipunut aikojen yöhön. Tapaat täällä enää vain reumatismin syömää kärsivää ihmiskuntaa. Vanha iloinen kasinommekin voi korkeintaan tarjota sinulle sellaisia huveja kuin nuoruutemme Botnian tai Hämiksen huonoimmat yleiset »tantsut». Muistat kai, millaisia tanssitettavia niissä oli?

— Into liioittelee, Harmoila huomautti hiljaisesti. — Näin lauantaisin ja sunnuntaisin kaupunkiin saapuu runsaasti huvittelunhaluisia kesävieraita lähiseudun huviloista. Täällä minunkin ravintolassani on molempina iltoina tanssiaiset.

Kamreeri Pyörre ei suostunut niinkään vain antamaan periksi. Katkerasti hän huudahti:

— Ketä täällä silloin on? Joku automatkalla oleva pariskunta. Liikeneuvottelujensa onnellista päättymistä juhliva tehtaan tai tukkuliikkeen edustaja täkäläisine kauppalankoineen. Muutamia lähiseudun isäntämiehiä paksuine emäntineen. Muissa pöydissä epämääräistä nuorta polvea latkimassa virvoitusjuomia tai maistelemassa jaloviinagrogia.

— Niiltäkö, maisteri Vasko kysäisi hymyillen, — veli Tauno »kauhoo kultaa»?

— Niiltä! kamreeri sinkautti vastaan. — Tämän kaupungin sivistyneistöllä ei ole varaa saapua »illallistanssiaisiin». Sinä pidät hintasi kirotun korkeina, Harmoila!

Hotellin johtaja virkkoi tyynesti:

— Puheestasi kuulee, ettet ole pitkiin aikoihin käynyt Helsingin ravintoloissa.

— Oli miten oli, Pyörre marisi edelleen, — menetät pian viimeisetkin meikäläiset asiakkaat, ellet joko laske hintoja tai nosta tasoa. Mitä sinä nyt tarjoat vieraittesi huvitukseksi? Kolme musikanttia pitää korokkeella jonkinlaista melua. Muutaman kämmenen levyinen tila on varattu niitä varten, jotka uskottelevat tanssivansa rumbaa tai zambaa. Siinä kaikki!

Maisteri Vasko huomautti:

— Kun Kaarlo ja minä tulimme tänne, ison ravintolasalin avaruus ja kauneus pisti silmiimme. Ulkomailla ei sellaista näin pienessä kaupungissa tapaa.

Kamreeri heilautti päätään, niin että tukka hulmusi.

— Tässä seurassa tuntuu olevan turha puhua järkeä, hän kiukuttelu — Niinpä muistan, että lupasin olla kotona kello 17. Vai tarjoatko sinä, Harmoila, vielä lasillisen?

— Minusta, Rauta sanoi jyrkästi, — on aika lopettaa. Meidän muidenkin.

Hotellin johtaja yhtyi:

— Niinpä kai. Esko Riihelällä ja minulla on yhtä ja toista järjestettävää. Oli hauska, että sain pitää veljiä vierainani pari tuntia, joten...

Pyörre nousi ja virkkoi:

— Sinun lopettajaispuhettasi minä en jää kuuntelemaan. Niin raatimies kuin oletkin, puheesi ovat huonommat kuin kestiystävyytesi. Terve mieheen!

Hän kätteli kiireesti toisia ja poistui.

Kun ovi oli sulkeutunut, toimitusjohtaja Touhula hymähti purevasti:

— Tuollainen hänestä on tullut.

Harmoila ryhtyi puolustamaan poistunutta:

— Innolla on hyvät puolensa. Hän on virassaan tunnollinen. Eikä hänen tavallista suurempaa lahjakkuuttaan käy kieltäminen.

— Jos hän on niin lahjakas kuin väitetään, Touhula ivasi kuivasti, — niin miksei hän hae virkaa muualta ja lähde tästä kaupungista, jota hän halveksii?

— Siinä on vaikeutensa. Hänellä on vaimo ja viisi lasta. Täällä isältä peritty talo tarjoaa katon perheelle, ja vaimolla on pieni kampaamo. Vastaavankin elintason hankkiminen muualla olisi kiven takana.

— Mutta viiden lapsen hankkiminen ei ollut kiven takana, Touhula tuhahti.

Hotellin johtaja ei ollut kuulevinaan välihuomautusta. Piirrellen ympyröitä savukelaatikon kanteen hän jatkoi hiljaisesti:

— Sitä paitsi siinä, mitä Into sanoi ravintolani ikävyydestä, on osa tottakin. Ympäristön kesävieraat ja omankin kaupunkimme parhaimmisto kävisivät täällä useammin, jos olisi tarjolla jotakin korkeatasoista ohjelmaa välipalaksi. Olen joskus ajatellut sitä. Mutta on vaikea löytää ratkaisua, joka ei tulisi liian kalliiksi.

Pieni, vaalea mies näytti olevan vakavasti huolissaan.

Toimitusjohtaja Touhula oli noussut lähteäkseen. Hänen ohuilla huulillaan oli ylimielinen hymy, kun hän teennäisen huolettomasti kysäisi:

— Mitä sanoisit siitä, jos pääsisit aloittamaan tason nostamisesi Kirsti Kultakoskella?

Harmoila silmäsi häneen katseessaan hämmästystä ja epäluuloa.

— Tarkoitatko oopperalaulajatar Kultakoskea?

— Häntä juuri.

Hotellin johtaja huiskautti kädellään ja huokasi:

— Hänhän on kuuluisuus.

Maisteri Vasko korjasi:

— Oli. Kun neiti Kirsti muutamia vuosia sitten ilmestyi oopperataivaalle, kiinnitettiin häneen mitä suurimmat toiveet. Hänen uskottiin liittyvän tähtenä aikaisempien suurten laulajattariemme loistavaan seuraan. Hän oli nuori ja upea ilmestys lavalla. Hänen äänestään sanottiin, että se kumpusi esiin todella kuin kultakoski. Mutta ensimmäinen innostuksen myrsky ei kestänyt kauan. Nyt väitetään hänen tähtensä olevan nopeasti laskemassa. Erinäiset arvostelijat ovat jo vallan myrkyllisiä.

Ent. ratsumestarin tummat kasvot olivat synkenneet. Tuimasti hän tiedusti:

— Tunnetko sinä, Lauri, neiti Kultakosken? Henkilökohtaisesti, tarkoitan.

— En, Vasko myönsi. — Olen nähnyt hänet muutamia kertoja lavalla. Viimeksi kuulin hänen laulavan »Carmenia». Silloin lähetin hänelle kukkiakin.

Touhula hymähti.

— Mutta et saanut häneltä odottamaasi vastausta, hän pilkkasi. — Niinpä ymmärrän, miksi nyt sanot, että hän oli kuuluisuus ja että hän oli nuori ja upea ilmestys.

Harmin puna lehahti Vaskon ohimoille. Siitä piittaamatta toimitusjohtaja jatkoi ylimieliseen sävyynsä:

— Minä voin tältä päivältä kertoa, että neiti Kultakoski on nuori ja upea ilmestys.

Harmoila kysyi:

— Missä tapasit hänet?

— Junassa, Touhula kerskui. — Palasin tänään päivällä naapurikaupungista. Vaunuun noustessani jouduin silmätysten neiti Kultakosken kanssa. Siitä hetkestä alkaen aika lensi kuin siivillä. Koko matkan juttelimme. Hän on suurenmoisen viehättävä.

— Missä hän nyt on?

— Täällä sinun hotellissasi! Siitä talollesi koituneesta kunniasta saat muuten kiittää minua. Minä suosittelin hotelliasi, kun hän kysyi, missä täällä voisi viikon tai pari asua.

Harmoila säteili.

— Kiitoksia. Se oli reilusti tehty sinulta. Onko neiti Kultakoski yksin?

Ent. ratsuväenupseeri naurahti kuivasti.

— Älä luulekaan. Heitä on kaksi neiti Kultakoskea. Mukana on vanhempi sisar, joka seuraa ooppperalaulajatarta kuin varjo. Mutta minä olen tehnyt vielä enemmän sinun hyväksesi. Myönnän, ettei se kuulu tapoihini. Vaimoni sattuu, kuitenkin nyt olemaan sukuloimassa Pohjanmaalla. Niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni ja kutsuin sisarukset illastamaan kanssani sinun parhaassa pöydässäsi. Kutsuni otettiin armollisesti myös vastaan. Näin ollen sinulla on tänä iltana se kunnia, että kaksi kuuluisuutta on kurkihirtesi alla. Kaipa veljemme Rautakin on laskettava muhkeutensa ja rikkautensa vuoksi kuuluisuudeksi tässä maassa. Minä puolestani vihellän hänen maineelleen salaperäisten murhajuttujen selvittäjänä. Sellaisia ei näet ole koskaan minun lähelläni sattunut eikä satu.

Maisteri Vasko naurahti.

— Älä maalaa pirua seinälle, veli Erkki, väittämällä, ettei sitä ole. Sitä paitsi sinusta tuntuu vanhemmuuttasi tulleen lavertelija. Muistaakseni juttu Kirsti Kultakoskesta alkoi siitä, että sinä vihjailit veli Harmoilan voivan mahdollisesti hyötyä tuosta laululinnusta. Mutta siihen asian puoleen et näy osaavan harharetkiltäsi enää takaisin.

— Niin, hotellin johtaja virkkoi, — en minäkään oikein ymmärrä. Tietysti minulle on mieleen, että hän asuu ja aterioi täällä. Mutta muuten... En voi kuvitella kiinnittäväni hänet ohjelman suorittajaksi.

Touhuta nauroi.

— Et! Siihen sinun varasi eivät riittäisi. Vai luuletko, että joku kapakan isäntä olisi voinut pestata jokailtaisten asiakkaittensa huvittajaksi esim. Aino Acktén hänen loistonsa päivinä?

— En, en luule.

— No, juttu on sama sinulla neiti Kultakoskeen nähden, toimitusjohtaja sanoa töksäytti. — Niksi on kuitenkin siinä, ettei sinulla ole kyllin mielikuvitusta. Konserttitoimisto, joka on järjestänyt laulajattarellemme kesäturneen, on sijoittanut ensimmäisen konsertin tänne meidän kaupunkiimme. Se on kahden viikon kuluttua. Neiti Kultakoski kysyi minulta, luulenko yleisöä tulevan salin täydeltä. Minä sanoin uskovani. Mutta lisäsin, että se olisi varmaakin varmempi, jos täkäläinen yleisö saisi jossakin tilaisuudessa ikään kuin ohimennen kuulla hänen ääntään. Hän suhtautui ajatukseen myötämielisesti. Silloin minä paukautin, että ehkä jo tänä iltana, kesken illallisen, hotellin johtajan erikoisesta pyynnöstä.

Harmoilan herkät kasvot alkoivat vavahdella.

— Sinä... sinä olet loistotoveri, Erkki! Oopperalaulajatar Kultakoski esiintymässä hotellini illallistanssiaisissa... Sehän olisi loistavaa mainosta! Lisäksi sinä voisit sitten panna muutaman rivin uutisen siitä lehteesi. Aivan suurenmoista! Mitä... mitä hän vastasi ehdotukseesi? Suostuiko hän?

— Ei toki suoralta kädeltä, Touhula vastasi. — Laulajatar vain naurahti. Sitten hän sanoi hymysuin: »Saammepa nähdä, kun iltaan on ehditty.» Hän tietää arvonsa. Mutta kun minä ja sinä yhdessä hartaasti pyydämme, niin luulenpa hänen suostuvan esittämään jonkin aarian.

Hotellin johtaja oli ihastuksissaan.

— Sinulle, Erkki, varataan paras pöytä. Eikä siltä pidä liioin mitään herkkuja puuttuman. Riihelä, muista pitää huoli siitä.

Pyylevä mies hymyili hänen innostukselleen. Rauhallisesti hän tyytyi toteamaan:

— Niin on tapahtuva, isäntä.

Rauta, joka oli sivusta seurannut keskustelua, virkahti:

— Tämän idyllimäisen pikkukaupungin uneliaisuuden keskelle tuntuu ilmestyneen uusi ja arvaamaton tekijä. Olen kuulevinani lähestyvän myrskyn kohinaa.

Ent. ratsumestari rypisti kulmiaan.

— Sinä ilvehdit, tapasi mukaan. Mutta opperalaulajatar Kultakoski onkin kuin tuli ja leimaus.

— Sitä suuremmalla syyllä saatan todeta, Rauta sanaili, — että ilmapuntari on huimasti laskemassa.

Toinen luku.

LAULULINTU TULEE ESIIN.

Pitkä, valoisa ravintolasali oli nopeasti täyttymässä. Kello oli jo yli 20:n, mutta vielä ei tarvinnut ajatella sähkövalojen sytyttämistä. Ilta-auringon säteet tulvivat suurista ikkunoista sisään, ja hämärää riittäisi puoliyöhön asti.

Hotellin johtajan pöytään, lähelle keittiöön vievää ovea, oli katettu kolmelle, Harmoila silmäili huolestunein ilmein vastapäätä istuvaa kookasta toveriaan.

— Minusta on nurinkurista, että sinä asettuisit illan isännäksi. Kun minä kerran olen saanut teidät kaksi tänne, niin...

Rauta keskeytti:

— Mitä tyhjiä, Tauno! Sinä kustansit koko joukolle päivälliset, ja minä maksan tämän. Se on oikeus ja kohtuus. Eikä siitä sen enempää.

— No jaa, hotellin isäntä myönsi, — jos sinä välttämättä niin tahdot. Muistan vanhastaan, että sinä olet itsepäinen. Minne, muuten, Vasko jäi?

— Hänellä oli jotakin asiaa kaupungille. Kaipa hän pian tulee.

Riihelän kookas ruho pysähtyi pöydän viereen. Hän otti toverusten tilauksen vastaan juuri sen verran kiinnostuneena kuin taitavalle hovimestarille sopii.

Kun hän oli loitonnut antamaan ohjeita sievälle, vaalealle tarjoilijattarelle, Rauta virkahti:

— Sinä sait Eskosta ensiluokkaisen apulaisen.

— Valitettavasti hän on täällä vain kesän, Harmoila huokasi. — Hän on loisto mies. Taitava, ja sydän kultaa. Hän oli erään ison ravintolan johtaja, mutta — minun onnekseni — tympeytyi Turussa oloon.

Rauta tarkasteli ympäristöä.

Näytti siltä kuin kamreeri Pyörre olisi mustannut ravintolan yleisön tasoa. Hänen mainitsemansa ihmislajit olivat kyllä edustettuina. Mutta lisäksi oli seurueita, jotka kaikesta päättäen kuuluivat joko kaupungin virkamiehistöön tai olivat lähiseudun huvila-asukkaita.

— Sinä katselet ihmisiä, hotellin johtaja huomautti. — Veljemme Touhula on tainnut levittää tietoa oopperalaulajatar Kultakosken mahdollisesta esiintymisestä.

Samaan suuntaan viittasi salissa vallitseva odotuksen tunnelma. Turhaan trio vaihtoi zamban wienervalssiksi houkutellakseen vanhempaakin väkeä lattialle. Ainoana seurauksena siitä oli, että nekin kaksi aivan nuorta paria, jotka olivat pitäneet hallussaan tanssitilaa, hakeutuivat pöytänsä ääreen. Eri tahoilta vilkuiltiin tämän tästä keskimmäiseen ikkunanaluspöytään. Sille oli katettu ylellinen voileipäpöytä. Mutta sen kolme paikkaa pysyi yhä tyhjinä.

— Ent. ratsumestari osaa. Rauta hymähti. — Luullakseni jännitys on nyt kuitenkin jo niin korkealla, että hänen olisi paras laukaista se.

Harmoila vetäisi samassa kiivaasti henkeä. Hänen paikaltaan näki suoraan ovelle, joka johti hotellin puolelle. Tuo ovi oli juuri auennut. Toimitusjohtaja Touhula oli työntynyt siitä ensimmäisenä antaen suurieleisesti tietä jäljessään tuleville ja luoden samalla salin ylitse ylpeän katseen.

Hotellin johtajan yllättynyt ilme sai Raudan vilkaisemaan olkansa ylitse. Hänen oli myönnettävä, että sisääntulo oli vaikuttava, mutta niin oli päähenkilökin.

Kirsti Kultakoski oli pitkä ja jaloryhtinen. Valkea kesäleninki korosti vartalon kauneutta. Virheettömien kasvojen ympärillä musta tukka välkehti olkapäille ulottuvina kiharoina. Herättämänsä huomio ei näyttänyt lainkaan hämmentävän laulajatarta. Nopealla hymyllä hän kiitti palvelevaa ritariaan ja lähti etenemään varmoin ja rauhallisin askelin, kuten ainakin sekä näyttämön palkeilla että suuressa maailmassa liikkunut.

Ainoastaan harvat salissa olijat panivat merkille hänen takanaan astelevan sisaren. Niin värittömältä ja mitättömältä hän vaikutti kuuluisan oopperatähden vanavedessä.

Kiirehtiessään laulajattaren rinnalle toimitusjohtaja Touhula silmäsi hotellin johtajaan tiukasti ja käskevästi.

— Hän tarkoittaa, Rauta kuiskasi pöydän ylitse, — että sinun on isäntänä riennettävä lausumaan tervetuliaissanat.

— Pitääkö minun?

Rauta kohautti hartioitaan.

Harmoila nousi punaisena. Sitten hän ryhdistäytyi. Tietoisuus siitä, että parisataa silmäparia seurasi häntä, sai hänet pakottautumaan rauhalliseksi. Nainen oli kyllä kaunis ja omalla alallaan kuuluisuus. Mutta hän puolestaan seisoi toki omalla pohjallaan.

Touhula esitteli hänet sulavasti sisaruksille.

— Sallikaa minun, hotellin johtaja aloitti juhlallisesti, — lausua neidit tervetulleiksi ja tuoda julki ilo siitä, että kunnioitatte käynnillänne pientä kaupunkiamme.

Molemmat tytöt kiittivät häntä hymyillen ja vanhempi punastuikin.

Harmoila lähti opastamaan seuruetta pöytään ja huolehti siitä, että tarjoilu pääsi heti käyntiin.

Istahdettuaan jälleen omalle paikalleen hän virkahti:

— Se oli helpompaa kuin luulinkaan. Oopperalaulajatar tuntui välittömältä ja turmeltumattomalta tytöltä.

Rauta hymyili.

— Oletko luullut, että laulajattaret eivät voisi olla välittömiä ja turmeltumattomia? hän pilaili. — Veli Vasko voinee kaiken kokeneena valistaa siinä suhteessa meitä molempia.

Maisterilla oli kuitenkin omat ajatukset siitä, mistä keskusteltaisiin. Vaivuttuaan Raudan vierellä olevaan tuoliin hän ehättyi sanomaan:

— Arvatkaapa, mitä tässä on.

Hellävaroen hän laski pöydälle valkeaan paperiin kietaistun pitkän käärön.

— Helppo arvata, hotellin johtaja hymyili. — Kukkia.

Vaskon mustat silmät säteilivät.

— Miten proosallista! Kukkia! Sano ruusuja, niin se kuulostaa joltakin. Tässä on kimppu kauneimpia ruusuja, mitä tässä kaupungissa on milloinkaan kasvatettu. Onneksi näin, että hänellä on valkoinen leninki. Valkoiselta pohjalta tummanpunaiset ruusut tulevat kauniisti esiin.

Rauta poltteli tyynesti savukettaan. Katsellen sen hehkuvaa päätä hän virkahti:

— Valkoinen leninki, sanot. Ruusut on siis tarkoitettu neiti Kultakoskelle.

— Niin, aion viedä ne hänelle heti, kun hän laskeutuu korokkeelta laulettuaan.

— Muistaakseni, Rauta jatkoi kiusoitteluaan, — sinä julistit pari kolme tuntia sitten, että neiti Kultakoski oli nuori ja upea. Vai johtuiko tuo epäedullinen lausuntosi tosiaan siitä, kuten veli Touhula vihjaili, ettei laulajatar suvainnut vastata »Carmen»-kukkiisi?

Maisteri nauroi.

— Voi, hyvät miehet, minä en ole nähnyt häntä sen koommin. Olen vain lukenut vähemmän kiittäviä arvosteluja hänen esiintymisistään. Niinpä vein hänet ajatuksissani sammuneiden tähtien joukkoon. Mutta tunti sitten tapasin hänet hotellin käytävässä. Mikä vartalo, pojat, ja mikä käynti!

Harmoila katseli hämmästyneenä pääkaupunkilaistoveriaan. Arvelevasti hän pudisti päätään, mutta pidättäytyi lausumasta ajatuksiaan julki.

Rauta sen sijaan sanaili.

— Touhula luonnehti laulajatarta taannoin sanoilla tuli ja leimaus. Tuli tuntuu tarttuneen jo Lauriinkin.

Vasko ei välittänyt vastata. Hän kävi urheasti pöydällä olevien herkkujen kimppuun. Äkisti hänen haarukkansa pysähtyi puolitiehen ja laskeutui takaisin lautaselle.

— Onpa ihme ja kumma! hän mutisi.

Rautakin keskeytti syömisensä kysyäkseen:

— Mitä nyt? Sikäli kuin silmäni eivät petä, ihastuksesi esineen kasvot eivät näy tänne. Aiotko virittää oodin hänen selkänsä ja niskansa ihanuudesta?

Maisterin sävyn vakavuus hämmästytti tovereita, kun hän lausui:

— Tarkoitan toisia kasvoja. Vasta nyt huomaan hänen sisarensa. Hän jää aivan epäoikeudenmukaisesti siskonsa varjoon... Mitä Touhula kertoikaan toisesta neiti Kultakoskesta?

Hotellin johtaja kiirehti vastaamaan:

— Että hän seuraa oopperalaulajatarta kuin varjo. Hän on vanhempi sisaruksista.

— Eräänlainen mummon osa siis, Rauta hymähti. — Ehkäpä häneen sopisivat sanasi: oli nuori ja upea.

Vasko sähähti:

— Etkö voi pitää irvistelynhaluasi aisoissa?

— Kun on kysymys sinun ihastuksistasi, niin se tuottaa vaikeuksia. Mutta jos niin välttämättä tahdot, niin...

Välähdys maisterin mustissa silmissä sai Raudan jättämään lauseensa kesken. Hän kysäisi sovinnollisesti:

— Mitä ihmettä ja kummaa sinä olet tuossa, toisessa tytössä näkevinäsi?

— Katso hänen puhtaita tytön kasvojaan ja kullanhohtoisia hiuksiaan, joihin käherryssakset ovat tuskin koskeneet. Hänellä on herkkä suu ja lempeät sinisilmät...

— Mutta myös luja leuka, Rauta pisti väliin.

— Niin, maisteri yhtyi. — Kasvoista näkyy muutenkin, että hänellä on luonnetta. Hän ei ole loistava päiväperhonen, kuten sisarensa, vaan persoonallisuus.

Harmoila esitti syrjästä:

— Ehkä annatkin ruusut hänelle.

Vasko pudisti päätään.

— Ei käy. Mutta nyt ne saavat palvella minun toivettani päästä tutustumaan vanhempaan sisareen. Sitä paitsi, molemmat ovat nuoria. Kuvittelen, että hänen nimensä on Elina.

— Miksi hänen pitäisi olla Elina? hotellin johtaja hämmästeli.

— Nuo sisarukset johtavat mieleeni Kirsti Flemingin ja Elina Kurjen.

Rauta valmistautui jatkamaan ateriaa. Ottaessaan lautaselleen lohta hän virkkoi:

— Tämä veljemme oli suuri esteetikko, ennen kuin hän harhautui opetusministeriöön. Ehkä hän tunteekin kirjallisuuden paremmin kuin naiset. Itse hän tosin kuvittelee olevansa asiantuntija molemmilla aloilla.

Vaskon syväjuonteiset kasvot vääntyivät naurunirveeseen. Välittämättä vastata hän kävi innokkaasti lämpimän ruoan kimppuun.

Riihelän tukeva hahmo pysähtyi johtajan vierelle.

— Touhula kutsuu sinua, isäntä.

Harmoila oli heti jalkeilla. Suuri hetki oli siis koittanut. Sama aavistus kuvastui niistä monista silmistä, jotka tarkkasivat hänen kulkuaan yleisen huomion keskipistettä kohden.

Toimitusjohtaja Touhula tervehti häntä kovaäänisesti:

— Ahaa, hotellin johtaja itse! Hänellä on asiaa teille, primadonna. Ellen erehdy, hän saapuu esittämään saman pyynnön, minkä te minun huuliltani kummunneena olette torjunut.

Kirsti Kultakoski kääntyi hymyillen Harmoilaan.

— Ettehän toki, johtaja? Kesäilta on niin kaunis ja teidän ravintolanne niin viihtyisä, ettei kukaan voi kaivata enempää.

Harmoila ryiskeli, mutta sai sitten sanotuksi:

— Kaikki toivomme hartaasti saavamme kuulla teidän lauluanne, neiti. Kun teidänlaisenne suuri laulajatar on eksynyt seuraamme, tällainen toivomus on luonnollinen.

Lähipöydistä yhdyttiin hänen sanoihinsa vilkkain kättentaputuksin. Ne levisivät kauemmaksikin, vaikkei siellä tarkalleen edes tiedetty, mistä oli kysymys.

Rauta virkahti ystävälleen:

— Tyttö on typerä, ellei hän kiireesti suostu.

— Hän ei ole typerä, Vasko vakuutti.

Osoittautui, että hän oli oikeassa. Hotellin johtaja oli jo matkalla kohti salin toisessa päässä olevaa musiikkikoroketta. Lyhyessä, hyvin sorvautussa puheessa hän tulkitsi kaupunkilaisten iloa siitä, että sellainen kuuluisuus kuin oopperalaulajatar Kirsti Kultakoski oli läsnä. Samalla hän ilmoitti laulajattaren suostuneen juhlistamaan tätä iltaa esittämällä erään lempiaariansa.

Tiedoitus otettiin hyvähuudoin vastaan. Kun sisarukset astuivat lavalle, tervehdittiin heitä raikuvin kättentaputuksin. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi suuressa salissa laulajattaren neuvotellessa pianotuolille istahtaneen sisarensa kanssa.

Vasko asettui mukavaan asentoon nauttiakseen täysin laulusta. Hän kuiskasi haaveellisesti:

— Carmen.

Mutta laulajatar yllätti hänet ja myös Raudan. Viimeksi mainittu ei odottanut suurtakaan taidenautintoa. Ravintolaympäristö oli kaikkea muuta kuin paras mahdollinen. Sitä paitsi hän ei tuntenut Kirsti Kultakosken äänivaroja ja eläytymistaitoa.

Hetkistä myöhemmin hän kuunteli kuitenkin jo täysin lumoutuneena. »Madame Butterflyn» suuri aaria ei ollut milloinkaan ennen vaikuttanut häneen niin syvästi kuin nyt, niin monilta kuuluisilta oopperanpalkeilta kuin hän olikin sen kuullut. Kirsti Kultakoski tulkitsi petetyn ja yhä rakastavan japanilaistytön tuskan ja kaipuun niin aidosti ja sydämeen käyvästi, ettei yksikään silmä salissa jäänyt kuivaksi.

Kun viimeinen akordi häipyi kuulumattomiin, hiljaisuus seurasi. Vasta sitten, kun laulajatar kauniilla kasvoillaan vielä laulun luoma ylimaallinen loiste astui alas korokkeelta, suosionosoitukset ja riemu puhkesivat esiin. Herrat riensivät rykelmänä esittämään ylistystään ja kiitoksiaan. Rouvat istuivat paikoillaan ja pyyhkivät silmiään. Nuori väki katseli toisiaan vähän häpeillen ja taisteli päästäkseen irti oudosta liikutuksesta, joka oli poikkeuksellisesti vallannut sen pelkälle »uudelle musiikille» pyhitetyt mielet.

Haltioissaan Vasko työntyi kiivaasti esiin ja ojensi kukkavihkonsa.

— Suomen loistavimmalle laululinnulle!

Kirsti-neiti painoi kasvonsa kukkien sekaan.

— Miten ihania ruusuja!

Hän säteili. Tällaista täydellistä voittoa hän ei ollut odottanut tässä ympäristössä. Olisivatpa pääkaupungin lehtien arvostelijat näkemässä ja kuulemassa tätä suosionmyrskyä — hän ajatteli — niin varoisivat vast'edes nälvimästä »toiveista, jotka eivät ole täyttyneet»! Ainoastaan todella suuri taiteilijatar voi herättää tällaista haltioitumista.

Hänen äänensä oli hyvin pehmeä, kun hän lausui:

— Te olette aivan liian hyviä minulle, te kaikki. Sydämellisin kiitos teille, maisteri Vasko, ruusuista... Olkaa hyvä ja saattakaa minut pöytääni.

Hän tarttui maisterin käsivarteen ja molemmille puolille jaellen hymyjä eteni hitaasti yleisön keskitse vanhaa paikkaansa kohden. Päästyään vihdoin istumaan hän virkahti:

— Teidän täytyy jäädä meidän pöytäämme, maisteri Vasko. Jäättehän?

Toimitusjohtaja Touhula oli kiukkuisena todennut joutuvansa syrjään. Nyt hän kiirehti sanomaan:

— Hänellä on seuraa.

Vähäinen ryppy painui Kirstin kulmien väliin.

— Keitä? hän kysyi.

Vasko ei viivytellyt vastatessaan:

— Hotellin johtaja ja tuomari Rauta.

Touhula yritti puuttua puheeseen. Mutta laulajatar vaiensi hänet nopeasti ratkaisemalla:

— Kutsukaa heidätkin tänne! Johtaja Harmoilan tunnemme jo. Ja Rauta... Rauta... Jossakin yhteydessä olen kuullut sen nimen. No jaa, sennimisiä on kai paljon. Yksi sopii mainiosti tänne.

Hän sai tahtonsa perille — tietysti. Pöydälle ilmestyi samppanjapulloja, ja mieliala pysyi niiden ansiosta korkealla.

Rauta tuumi itsekseen, että samppanjan apu oli tarpeen. Aluksi koskena kuohunut keskustelu oli joutunut auttamattomaan suvantoon, kun herrat eivät keksineet laulajattaren esiintymisestä enää uusia puolia ylistettäväkseen. Kirstin loistava tuuli ja leikkisän henkevät huomautukset tuntuivat tyrehtyvän, niin pian kuin harhauduttiin hänen taiteensa ulkopuolelle.

Muissa pöydissä haltioitunut tunnelma oli jo asettunut. Illasta haluttiin ottaa irti, mitä siitä oli saatavissa. Tanssitila oli tungokseen asti täynnä.

Harmoila seurasi yleistä esimerkkiä ja pyysi laulajattaren sisaren tanssiin. Kirsti epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Raudalle, joka oli kumartanut hänelle.

Kun he olivat loitonneet, toimitusjohtaja Touhula sähähti Vaskolle:

— Sinä ja sinun ruususi! Olisinpa aavistanut, että sellaisella roskalla päästään soittelemaan hempeitä kieliä tuonkin tytön povessa. Silloin olisin kantanut tänne koko puutarhani kukkarikkaudet.

Maisteri naurahti vahingoniloisesti.

— Sitä et olisi uskaltanut tehdä, hyvä veli. Mitä olisit vastannut vaimollesi, kun hän palatessaan olisi kysynyt kukkiaan? Ei kai hän iät kaiket Pohjanmaalla sukuloi.

Se sattui, kipeämminkin kuin oli tarkoitus. Ent. ratsumestari nousi, kumarsi jäykästi vanhalle toverilleen ja lähti. Muutaman askelen otettuaan hän palasi kuitenkin takaisin. Puoliääneen hän kähisi:

— Älä kuvittele, että minä luovutan Kirstin sinulle lomaleikkikaluksesi. Minä olen enemmän tosissani kuin luuletkaan.

Siltä näytti. Vaarallinen tuli paloi hänen silmissään.

Hän käännähti ja marssi ulos salista.

Vasko tuijotti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Sanat ja ilmeet olivat ilmaisseet vihaa.

Kolmas luku.

SALAPERÄINEN UHKA.

Helpotuksekseen maisteri Vasko havaitsi pian, ettei toimitusjohtaja Touhula ollut sentään lähtenyt ravintolasta. Kun tanssi päättyi ja parit palasivat paikoilleen, hän ilmestyi jälleen ulkonaisesti tyynenä pöydän luo. Hän piti varansa ja työntyi nyt laulajattaren ja maisterin väliin istumaan.

Vasko ei pannut sitä pahakseen. Jos vanhan toverin äskeinen raivonpuuska oli paikan vaihtamisella selvitetty, niin kernaasti hänen puolestaan. Sitä paitsi hän joutui näin istumaan vastapäätä toista sisarusta, ja pian he olivat vilkkaassa keskustelussa. Se lumous, mihin »Madame Butterflyn» helmeilevät sävelet olivat hänet saattaneet, oli jo väistynyt, taka-alalle. Kiinnostus vanhempaan sisareen vahvistui sen sijaan hetki hetkeltä. Ei ollut epäilystä siitä, kumpi tytöistä oli henkisesti ylivoimainen.

Äkisti Kirsti nousi.

— Tuletko mukaani, Elina?

Vasko haukkoi henkeään.

— Onko teidän nimenne todella Elina? hän tiedusti keskustelutoveriltaan.

Tämä oli noussut seisomaan, kuten muukin seurue.

— On, hän vastasi. — Onko siinä jotakin ihmeellistä?

— Ihmeellistäpä hyvinkin, Rauta virkahti. — Ystäväni väitti taannoin, että teidän täytyy olla Elina, koska se on kyllin kaunis nimi sopiakseen teille.

Se ei ollut tarkalleen totta. Mutta Vasko antoi mielellään lisärunoilun anteeksi nähdessään, miten tyttö punastui ja soi hänelle säteilevän hymyn.

Laulajatar sanoi kylmästi:

— Tule, Elina. Herrat suonevat anteeksi, että poistumme hetkeksi.

Pöydän ympärille tuli hiljaista. Ent. ratsumestari tuijotti synkkänä ovea, josta tytöt olivat kadonneet. Mielenosoituksellisesti hän oli kääntänyt selkänsä Vaskolle, jota toverin avoin vihamielisyys näytti hermostuttavan. Rauta silmäili noita molempia huvittuneena. Harmoila yritti keventää tunnelmaa esittämällä:

— Hyvät veljet, otetaan lasi vielä. Eikö totta?

Kun kukaan ei vastannut, hän antoi pulloa kohden ojentuneen kätensä vaipua pöydälle. Mikä kumma heitä kaikkia vaivaa? hän mietti huolestuneena.

Sisarukset palasivat raikkaina ja uudelleen puuteroituneina ja huulet punattuina. Touhula käytti heti tilaisuutta pyytääkseen Kirstin tanssiin. Vasko epäröi tuokion kuullessaan soitettavan rumbaa. Mutta hän päätti uskaltautua areenalle ja kumarsi Elinalle.

Jäljelle jääneet vaikenivat pitkään. Sitten Harmoila kysäisi:

— Mitä sanot nyt Kirsti Kultakoskesta?

— Laulajattarena hän on korkeaa luokkaa, Rauta vastasi.

— Entä ihmisenä?

— Äsken veljemme Vasko vaistonvaraisesti luokitteli sisarukset niin, että Kirsti on loistava päiväperhonen ja Elina persoonallisuus, jolla on luja luonne. Ehkä hän on oikeassa... Kas niin, päiväperhomme on kyllästynyt ent. ratsumestariimme. Niinpä nyt on sinun vuorosi, Tauno. Ota juttu rauhallisesti, tango on menossa.

Hän pani merkille, että Vasko tanssi tangonkin Elinan kanssa. He näyttivät sopeutuvan hyvin toistensa askeleihin ja nauttivan tanssimisesta. Pari heidän vaihtamaansa silmäystä sai tarkkailijan aavistelemaan jotakin olevan tapahtumassa. Kun kysymyksessä oli Vasko, se merkitsi ainoastaan uutta, nopeasti ohimenevää ihastusta. Tyttö ei, erillään sisarestaan nähtynä, ollut lainkaan hullumpi. Ei, Rauta korjasi ajatuksissaan, tuo arviointi oli aivan liian mieto. Tyttö oli kaunotar, hänkin. Yksinkertainen harmaa puku vain teki vääryyttä hänelle.

Tango vaihtui valssiksi. Kirsti torjui Touhulan tanssiin kutsun selittäen olevansa väsynyt. Hän oli hermostunut eikä pystynyt sitä salaamaan.

— Aikovatko ne tanssia vielä tämänkin? hän mutisi.

Hajamielisenä ja haluttomana hän katkoi herrojen keskusteluyritykset.

Kun Vasko tanssitovereineen vihdoin palasi pöytään, laulajatar sanoi kireästi:

— Sinä et saa hyppiä tuolla tavalla, Elina. Tiedäthän, ettei se käy.

Valoisa hymy katosi sisaren kasvoilta. Sinisissä silmissä välähti taistelunhalu.

— Miksei käy? hän tiukkasi. — Minulla oli hauskaa!

Kirstin ääni muuttui hellän moittivaksi:

— Noin ajattelematon ei sinun iässäsi saisi olla. Koska itse et näy kertoneen maisteri Vaskolle vaikeasta lanneviastasi, minun on se tehtävä. Lääkärit ovat nimenomaan vannottaneet sinua välttämään rajua liikehtimistä, ellet halua joutua rullatuoliin loppuiäksesi. Minun on kai istutettava maisteri Vasko viereeni, jotta voin valvoa teitä kahta ajattelematonta. Kas niin, maisteri, tulkaa tänne!

Hän yritti pehmentää sanojaan hymyilemällä suloisesti siskolleen. Mutta raskas, piinallinen tunnelma laskeutui seurueen ylle. Elina oli ensin punastunut hiusmartoa myöten, ja sitten väri katosi yhtä nopeasti kasvoilta. Hänen silmänsä syöksähtivät täyteen kyyneliä, ja hän taisteli itkua vastaan. Äkisti hän tyyntyi.

— Kiitos, Kirsti, hän virkkoi matalasti. — Olit kiltti muistuttaessasi siitä, minkä itse olin hetkeksi unohtanut.

Laulajatar tavoitti pöydän ylitse hänen kätensä ja taputti sitä.

— Kerran minäkin hoivaan sinua, rakas iso sisko.

Sen jälkeen hän omistautui kokonaan Vaskolle. Muu seurue pani merkille sen pommituksen, minkä hän aloitti tähän uuteen suuntaan. Äskeinen haluttomuus oli hänestä tipotiessään. Hän oli jälleen säteilevä ja sukkelakin. Maisteri vastaili aluksi yksikantaan, mutta vähitellen hän tempautui mukaan. Heillä oli paljon yhteistä, ennen kaikkea rakkaus musiikkiin.

Uusi vieras astui saliin. Useat katseet kääntyivät kummastuneina tulijaan. Rauta arvioi hänet juopuneeksi herrasmieheksi, joka nuoruudestaan huolimatta oli jo rappiolla. Puvustaan hän ei näyttänyt piittaavan mitään. Hänellä oli yllään verryttelyhousut ja lyhythihainen, mustaraitainen villapaita. Tumma tukka heilahdellen sinne tänne hän horjui pöytien lomitse.

Rauta nyökkäsi häneen päin ja virkahti vieressään istuvalle Elinalle:

— Surkeaa nähdä nuori mies tuossa kunnossa. Hän ei voi olla paljon yli kahdenkymmenen.

Tyttö ei vastannut. Pelosta laajentunein silmin hän tuijotti juopuneeseen, joka luovaili heitä kohden.

— Tunnetteko hänet? Rauta kysyi.

— E-en.

Oli helppo havaita, ettei tyttö puhunut totta. Hän ei kauhultaan kyennyt edes estämään pöydällä olevia käsiään vapisemasta.

Päihtynyt nuorukainen pysähtyi laulajattaren tuolin taa ja töytäisi häntä.

— Hei, Kulta! Kuulin, että sinä olet täällä luritellut reklaamiksesi. Mikäpäs siinä? Samppanjalla nuo sedät näyttävät maksavan. Maksavat laulut ja — kaiken muun! Mutta välipalaksi voit tulla pyörähtelemään minun kanssani.

Kirsti oli ensimmäisen sanan kuultuaan käännähtänyt tunkeilijaan. Ylpeästi hän sähähti:

— Jättäkää minut rauhaan! En tunne teitä!

Juopunut mittaili katseellaan herroja, jotka olivat uhkaavasti nousseet seisomaan. Pilkallisesti nauraen hän perääntyi.

— Jaha, että minä en kelpaa — nyt! No, ei väkisin, Kulta. Otetaan sitten toinen tyttö. Kyllä naisia aina saa. Vähemmänkin mätiä kuin sinä!

Hän hoippuroi erään pöydän luo, jonka ääressä istui neljä tyttöä. Tarkoituksellisesti hän valitsi heistä rumimman ja kiskaisi tämän mukaansa tanssilattialle. Sieltä hän karjui:

— Kun paremman saa, niin mitäs enää sinusta, vanha Kulta!

Salissa syntyi hälyä. Riihelä ilmestyi keittiön puolelta äkisti paikalle. Päihtynyt nuorukainen päästi otteensa tytöstä, joka niiskuttaen juoksi entiselle paikalleen. Vastakkain seisovat miehet olivat molemmat pitkiä. Hetkisen he tuijottivat arvostellen toisiaan. Sitten Riihelä pyöräytti nuorukaisen ympäri ja tarrasi toisella kourallaan häntä niskasta ja toisella housunkauluksesta. Ennen kuin juopunut käsitti, mitä oli tapahtumassa, hän oli jo eteisvahtimestarin hoivissa.

Riihelä palasi saliin muina miehinä. Toimitusjohtaja Touhula nousi musiikkikorokkeelle ja vaati hiljaisuutta.

— On suureksi häpeäksi kaupungillemme, hän lausui, — että tällainen häväistys on täällä tullut sen nuoren naisen osaksi, jota kunnioitamme tämän maan suurimpana oopperalaulajattarena. Esittäessäni primadonnalle, jolle olemme kiitollisuuden velassa tämän illan unohtumattomasta taidenautinnosta, kaupunkilaisten valittelun äskeisestä vakuutan samalla, että täällä riehunut lurjus on meille yhtä tuikituntematon kuin laulajattarellekin.

Möräkkä miehen ääni kuului salin perältä:

— Hurraa hovimestarille! Hän ei lässyttänyt, vaan toimi!

Oli mahdoton arvata, kummalle puhujalle olivat tarkoitetut ne kättentaputukset, jotka seurasivat. Illan tunnelma oli joka tapauksessa pelastettu. Tanssi alkoi jälleen.

Kirsti Kultakoski puristi lämpimästi ent. ratsumestarin kättä.

— Suuret kiitokset sanoistanne! hän kuiskasi.

— On kai turha kysyäkään, Vasko virkkoi, — oletteko ennen nähnyt tuon riehujan.

— On. Aivan turha.

Elina vilkaisi hätäisesti sisareensa, mutta ei sanonut mitään. Rauta pani katseen merkille, ja se vahvisti hänen aikaisempaa päätelmäänsä.

— Sen sijaan voisin ehkä tässä yhteydessä kertoa jotakin muuta, oopperalaulajatar innostui puhumaan. — Niin hullulta kuin se kuulostaakin, minä olen ruvennut saamaan uhkauskirjeitä. Niissä ilmoitetaan yksinkertaisesti, että minut otetaan pian hengiltä.

— Eihän!

— Onko se mahdollista?

Kirsti oli tyytyväinen ilmoituksensa tekemään vaikutukseen.

— Sanoinhan sen kuulostavan hullulta, hän jatkoi. — Näytä kirjeet herroille, Elina. Muuten he luulevat minun laskevan typerää leikkiä.

Sisar yritti vastustella:

— Pidätkö sitä sopivana? Juuri tänä iltana?

Touhula kävi asiaan tiukasti:

— Näyttäkää toki!

Kirjeitä oli kaksi. Ne kiersivät miehestä mieheen. Rauta sai viimeisenä ne luettavikseen. Koneella kirjoitettu teksti oli lyhyt:

»Kaunokaiseni! Olet jo liiaksi leikkinyt miesten sydämillä. Minä olen lopen kyllästynyt sinun paatumukseesi. Ja siksi tapan sinut! Tämä on ensimmäinen varoitus.»

Toinen oli sananmuodoltaan samanlainen, paitsi että varoitus oli merkitty toiseksi.

— Noiden täytyy olla jonkun mielenvikaisen hassutuksia! Vasko puuskahti. — Hävytöntä peloittelua!

Kirsti näytti vasta nyt muistavan jotakin. Hän kiirehti selittämään:

— Tietysti siinä, mitä kirjeissä väitetään minusta, ei ole hitustakaan totta. Me taiteilijattaret olemme siinä surkeassa asemassa, että meistä kuvitellaan vaikka mitä. Mutta, toden sanoakseni, nuo uhkaukset kammottavat minua.

Rauta ryhtyi kyselemään:

— Milloin saitte nämä?

— Toissa lauantaina ja viikko sitten.

— Mihin saitte ne?

— Ensimmäisen asuntooni Helsingissä. Toisen Tampereelle enomme luo. Vierailimme silloin siellä.

— Missä kirjekuoret ovat?

— Oh, minä poltin ne.

Rauta sanoi vakavasti:

— Vahinko. Niiden avulla olisi lähettäjä kenties saatu paljastetuksi.

Elina oli seurannut viileänä keskustelua. Hän näytti olevan kahden vaiheilla, mutta teki sitten päätöksensä. Hän avasi uudelleen käsilaukkunsa ja veti sieltä esiin valkean kuoren.

— Jos kuori on niin tärkeä, niin tässä on eräs.

Oopperalaulajatar tuijotti häneen.

— On... on mikä? hän kysyi käheästi.

Sisar katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:

— On kolmas kirje. Siivooja ilmoitti sen saapuneen tänne iltapäivällä muun postin mukana. En olisi tahtonut näyttää sitä sinulle vielä tänään. Mutta kun kerran asiaa ruvetaan pohtimaan, niin tästä saat.

Kirsti repäisi vapisevin sormin kuoren auki. Silmäiltyään rivit loppuun hän alkoi vapista.

— Tämä on... on liian kauheaa... ollakseen totta, hän valitti. — En kestä tätä! Tämä on kolmas. Eikö... eikö se merkitse myös, että viimeinen...?

Rauta otti kirjeen. Sen sisältö oli samanlainen kuin kahden edellisenkin. Varoitus oli numeroitu kolmanneksi.

Hän ryhtyi tarkastamaan kuorta. Osoite oli kirjoitettu samalla koneella kuin itse kirje. Se oli leimattu samana päivänä postivaunussa.

— Merkillisen hyvin kirjoittaja tietää, missä te kulloinkin liikutte, hän huomautti. — Toinen uhkaus oli lähetetty Tampereelle ja nyt tämä tänne samassa junassa kuin itse saavuitte.

Vasko koetti keventää kolkkoa tunnelmaa intoilemalla:

— Siinä sinulle olisi pähkinää purtavaksi, Rauta. Ethän sinä suotta ole maamme tunnetuin rikollisten metsästäjä. Mikä viehättävä tehtävä: suojella kuuluisan oopperalaulajattaremme henkeä. Ilmoita vaimollesi, että sinulle on ilmaantunut tärkeämpää tekemistä kuin huviautoilu.

Rauta torjui:

— Ei vetele. Mitään rikosta ei sitä paitsi ole tapahtunut. Ei muuta kuin nuoren ja viehättävän naisen häpeällinen peloittelu. Joku hassu tai hulluttelija lienee kaiken takana.

Molemmat sisarukset tuijottivat hämmästyneinä häneen. Kirsti puhkesi puhumaan:

— Rauta... Oletteko te tuomari Kaarlo Rauta?

— Olen.

Elina hengitti kiivaasti. Mutta sitten hänen sinisilmänsä alkoivat säteillä tavalla, joka sai Raudan katsomaan muualle.

Toimitusjohtaja Touhula arveli ajan tulleen hänenkin huomauttaa taas olemassaolostaan.

— Minusta, hän lausui juhlavasti, — on ennenkuulumatonta, että jotakin tällaista pääsee tapahtumaan. Käsitykseni mukaan julkisuuden on saatava tietää näistä katalista uhkauksista. Kansalaiset on havahdutettava varjelemaan suurinta laulajatartamme. Jos sallitte, neiti, niin minä julkaisen ensi tiistain lehdessäni jymyuutisen teitä uhkaavasta vaarasta. Se tulee hälyttämään koko maan!

Kirsti silmäsi kysyvästi Rautaan. Kun tämä ei virkkanut mitään, hän nyökkäsi innokkaasti.

— Tehkää se, toimitusjohtaja. Tunnen itseni turvallisemmaksi tietäessäni yleisön suojaavan minua. Vaikka... vaikka toisaalta minun on myönnettävä, että jos kuuluisa tuomari Rauta ryhtyisi tutkimaan minua uhkaavaa vaaraa, tuntisin itseni vielä rauhallisemmaksi. Onko teidän, tuomari, aivan mahdotonta uhrata paria päivää minulle?

Hän oli mestari myös muovatessaan vetoomuksia. Suuret silmät olivat hellyttävät, ja huulet olivat kaartuneet kuin rukoukseen.

Rauta paadutti kuitenkin mielensä. Lujittaakseen panssariaan hän mietiskeli, mihin oopperaosaan nuo ilmeet kuuluivat.

— Valitan, neiti, mutta se on mahdotonta.

Laulajatar sai äänensä hyvin traagilliseksi lausuessaan:

— Toivon, ettette joudu katumaan kovuuttanne, tuomari. Katumaan sitten, kun minua ei enää ole.

Aivan toiseen sävyyn hän lisäsi kuiskaten Raudan korvaan:

— Uskon, että niitä yhteisiä päiviä ei kumpikaan meistä katuisi. Ajatelkaa sitä, te... te...

Neljäs luku.

KUIN KAKSI TAPPELUKUKKOA.

Seuraavana aamuna Rauta nukkui pitkään. Herätessään hän silmäili oudoksuen pientä hotellihuonetta. Kalusto oli vaaleaa puuta ja kaikki hyvin siistiä. Kesti tovin, ennen kuin hän muisti, missä oli.

Vieno kesätuuli leyhytteli avoimen ikkunan verhoja. Läheisestä puistikosta kuului peipposen heleä ääni.

Vai niin, hän tuumi, vai sinä veitikka se loihdit aamu-uneni niin rauhattomaksi. Samassa hän tajusi tekevänsä vääryyttä pienelle laulajalle. Lintu se ei ollut, joka oli kummitellut hänen unessaan.

Hän oli kuullut uudestaan eilisiltaiset sanat: »Ajatelkaa sitä, te...te...» Kummallista, miten täysinäiseksi Kirsti Kultakoski oli osannut tehdä katkonaisen lauseensa. Siinä oli värissyt katkeruutta ja halua tehdä kipeää ja sitten jotakin vallan muuta: lupaus ennenkokemattomasta onnesta. No jaa, hän oli sitä ennen kuiskannutkin, että »niitä yhteisiä päiviä ei kumpikaan meistä katuisi». Laulun kehystämät huuman hetket olivat sitten unessa huimahtaneet miehen ylle, ja hän oli havahtunut särkevin jäsenin.

Rauta hymähti itselleen.

Unet ovat unia. Sen sijaan jäykkyys jäsenissä oli todellisuutta. Mutta se johtui yksinkertaisesti siitä, että hotellivuode oli hänen pitkälle keholleen aivan liian lyhyt.

Hän nousi venyttelemään ja tunsi hyvän tuulensa palaavan. Hän soitti siivoojatarta. Epäluuloisesti kyräävä, keski-ikäinen naisihminen ilmestyi ovelle. Nyrpeänä hän otti vastaan aamukahvin, paahtoleivän, voin ja partaveden tilauksen ja katosi.

Vastakohtaisuuden assosiaation voimalla oopperalaulajattaren kuva nousi taas miehen mieleen. Ivallisesti hän päätteli, että jos hänen olisi valittava noiden jommankumman naisen läheisyys, hän asettaisi äskeisen ynseän ilmestyksen etualalle. Tämä ei ainakaan yrittänyt olla muuta kuin oli.

Kieltämättä Kirsti oli hyvä laulajatar. Mutta ihmisenä hän näytteli aivan liian paljon, jotta hänen sanojaan olisi kannattanut ottaa vakavasti. Sitä paitsi häntä hallitsi intohimo loistaa, loistaa yksin ja saada kaikki lähelleen tulevat miehet palvomaan häntä, yksin häntä. Oli varmaa, että oopperalaulajatar välitti aivan yhtä vähän Touhulasta kuin Vaskostakin, ja kuitenkin hän oli käyttänyt kaikkia kauniin naisen vallassa olevia keinoja kuumentaakseen väliin toista ja väliin toista. Hänkin, Rauta, oli hetkeksi joutunut kaunokaisen tulilinjalle.

Oli hyvä, että Inkeri ja lapset saapuisivat tänään jo puolelta päivin. Sitten jatkettaisiin yhdessä ensin Punkaharjulle ja sieltä Kolille. Vasko ja Touhula saisivat selvitä omin päin Kirstistä ja hänen verkoistaan...

Siivoojatar saapui tarjottimineen. Rauta teki hänelle ystävällisen huomautuksen kauniista säästä. Nainen vilkaisi häneen alta kulmien, murahti jotakin ja poistui.

Ajettuaan partansa mies istahti tyytyväisenä ikkunan luo nauttimaan kahvista. Ensimmäisen kupin tyhjennettyään hän sytytti savukkeen.

Eilisiltainen juopunut nuorukainen palautui hänen mieleensä. Varmasti molemmat sisarukset tunsivat rauhanhäiritsijän. Kumpikin oli kuitenkin kieltänyt sen. Tuo renttuilija oli ilmeisesti näytellyt merkittävää osaa sisarusten elämässä, ainakin toisen.

Saattoi kuvitella hänet yhdeksi niistä miehistä, joiden sydämillä uhkauskirjeiden kirjoittaja väitti Kirstin jo liiaksi leikkineen. Samaan viittasivat pojan suustaan sinkoamat loukkaukset: »Kyllä naisia aina saa. Vähemmänkin mätiä kuin sinä!» Koko välikohtaus oli ollut hyvin piinallinen. Mutta oli toisaalta tietymätöntä, mitä osaa Kirsti Kultakoski oli näytellyt nuorukaisen rappiolle joutumisessa...

Puhelin soi.

Rauta ilahtui kuullessaan vaimonsa äänen.

— Huomenta, Kaarlo! Otaksun, että unikeko-miehelläni on vasta ensimmäinen savuke menossa ja höyryävä kahvikuppi nenän alla.

— Täsmälleen. Mitä kuuluu?

Inkeri naurahti.

— Ihanaa aamua. Olen lasten kanssa ollut jalkeilla jo kolme tuntia. Soitin ilmoittaakseni, että meidän tulomme sinne viivästyy ainakin neljällä tunnilla.

— Sepä ikävää.

— Uskotteletko olevasi jo kuolemaisillasi kaipaukseen?

Rauta hymähti.

— En ihan. Olisi vain ollut hyvä ehtiä yöksi Punkaharjulle.

— Ehdimme sinne nytkin, Inkeri vakuutti. — Ellei mieheni jaksa ajaa, niin minä tartun ohjauspyörään. Juttu on näet niin, että meidät on kutsuttu isoon naapurihuvilaan lounaalle kello 14:ksi. Vanha kenraali, joka on jälleen näillä mailla, sai lapset innostumaan lupaamalla heille jäätelöä ja puutarhamansikoita niin paljon kuin he ikinä jaksavat syödä. Minun oli niin ollen suorastaan pakko ottaa lounaskutsu vastaan. Mutta jos haluat, niin voin autolla hakea sinut tänne yhteiseen iloomme.

— Ei ole väliä. Täällä on sittenkin mukavampaa seuraa kuin kiroileva kenraali Karppela.

— Keitä? Tunnusta heti.

— Yhteinen ystävämme Lauri Vasko ja kokonainen sarja muita vanhoja tovereitani.

Inkeri tiukkasi huvittuneena:

— Vasko! Silloin siellä on kauniita naisiakin.

— On eräs nimikuulu, Rauta kiusoitteli. — Oopperalaulajatar Kultakoski.

— »Vaarallinen Kirsti», vaimo huoahti. — Joko Vasko on saanut hänet tähtäimeensä?

— Jo. Minäkin istuin eilisiltana samassa pöydässä, vähäisimpänä tuon kaunottaren hovimiesten rivissä.

— Hyvänen aika, Inkeri oli hätäilevinään, — minun on kiirehdittävä lounasta päättymään niin ajoissa, ettet ehdi kavuta prinssipuolison asemaan... Nyt keskus hoputtaa jo lopettamaan. Pikaisiin näkemiin! Hyvin pikaisiin.

Hymyillen Rauta laski kuulokkeen paikoilleen.

Samassa koputettiin oveen. Vasko, hän ajatteli. Mutta hän erehtyi. Tulija oli toimitusjohtaja Touhula.

Ent. ratsumestarin kapeat kasvot ilmaisivat huolestumista.

— En arvannut, hän huomautti, — ettet olisi vielä pukeissa.

— Istu, Rauta kehoitti. — Hyvä ja rauhallinen omatunto antaa pitkän ja syvän unen. Hörppäsen kahvini kuunnellessani, mitä huolia sinulla näin aamutuimaan on.

Touhula hakeutui tuolille ja otti vastaan toverinsa tarjoaman savukkeen.

— Sinä se poltat yhä vain näitä kalliita amerikkalaisia, hän virkahti.

— Niin, itsekullakin meillä on omat heikkoutemme. Toisilla pienemmät ja toisilla isommat.

Toimitusjohtaja toisti omituisen raskaasti:

— Toisilla isommat. Niin...

Hän väisti harmaiden silmien tutkivaa katsetta ja muutti puheenaihetta:

— Luuletko Kirsti Kultakosken tunteneen sen sikamaisen nuoren lurjuksen?

— Tarkoittanet eilistä villapaitapoikaa. Varmasti hän tunsi.

— Mutta hän kielsi sen.

— Tytön asemassa sinäkin olisit kieltänyt.

Touhula mietti hetken. Sitten hän nyökkäsi.

— Niin kai olisin. Hänelle tuon välikohtauksen täytyi olla järkyttävä. Mutta hän kesti hermokokeen ihailtavan hyvin.

Rauta ei sanonut siihen mitään. Hiljakseen hän ryhtyi pukeutumaan.

— Kaarlo, ehkä nuo salaperäiset uhkauskirjeet ovat samaisen konnan työtä?

— Enpä usko. Poika sylki juovuksissaan suustaan sen, mitä hänellä oli sydämellään. Siinä kaikki. Niin minä arvelen.

— No, kenen kurjan otaksut sitten olevan kirjeiden takana?

— Hm, en tiedä. Enkä pidä niitä kovin tärkeinä. Tuskin ne ovat muuta kuin jonkinlaista huijausta.

Toimitusjohtaja ärtyi.

— Sinä otat asian kovin kevyesti. Minusta ne eivät ole enempää eivätkä vähempää kuin kulttuuriskandaali. Aloitin yöllä jo artikkelia siitä lehteeni, mutta en vielä oikein onnistunut. Siitä täytyy tulla leimuava juttu, joka herättää huomiota ja havahduttaa. Panen sen muokkaamiseen vaikka koko tämän päivän.

— Muistaakseni teillä on, oman mainintasi mukaan, tänään verkkopallo-ottelu Kotkaa vastaan.

Touhula huitasi kädellään.

— Ilmoitin jo illalla seurani sihteerille, että toiset saavat hoitaa sen. Minulla on nyt tärkeämpää.

Rauta oli peilin edessä sitomassa solmiotaan. Kääntymättä hän virkahti hiljaisesti:

— Ja tuo tärkeämpi on — Kirsti Kultakoski.

Ent. ratsumestari hypähti pystyyn ja huusi kiivastuneena:

— Jos sen haluat tietää, niin niin on! Voin saman tien sanoa sinulle enemmänkin: hän merkitsee minulle — kaikkea!

Viimeinen sana purkautui hänen huuliltaan käheänä kuiskauksena.

Rauta pyörähti häneen ja työnsi hänet istumaan.

— Erkki, vanha veikko, hän lausui huolestuneena, — käsitätkö itsekään, miten vakavilla asioilla nyt leikit?

Toinen nyökkäsi. Jäykästi eteensä tuijottaen hän alkoi hitaasti puhua:

— Minä en leiki. Tämä on veristä totta. En käsitä itsekään, miten tämä tällainen on mahdollista. Mutta niin vain on. Otaksuttavasti en ole ainoa, jolle kaikki entinen, kaikki, mitä hänellä on, on äkisti käynyt arvottomaksi. Vain eräs, tähän asti melkein outo ihminen merkitsee kaikkea. Olkoon kiroukseksi tai siunaukseksi, mutta minun täytyy seurata häntä.

Rauta oli ymmällä. Hän ei tosin ollut koskaan kunnolla tutustunut Touhulaan. Menneinä nuoruusvuosinakaan he eivät olleet millään lailla olleet läheisiä ystäviä. Mutta hänelle oli muodostunut kuva nuoresta miehestä, jonka periaatteet olivat selkeät ja suorat. Tinkimättömyytensä vuoksihan hän oli luopunut upseerinuraltaankin. Kymmenen viime vuoden aikana Rauta ei ollut kuullut mitään vanhasta toveristaan. Eilen hän oli saanut tästä sen käsityksen, että hän viihtyi hyvin monipuuhaisena kotikaupunkinsa johtomiehenä, jopa mahtailikin merkityksellään. Ja nyt yht'äkkiä...!

— No jaa, Erkki, hän sanoi viimein, — minun ei kai kannata yrittää puhua sinulle järkeä.

Touhula vastasi:

— Ei kannata. Elämässä on käänteitä, jolloin järjellä ei ole sananvaltaa... Minä tulin oikeastaan sinun luoksesi nyt sen vuoksi...

Kun hän jätti lauseensa kesken, Rauta kysyi:

— Niin, miksi oikeastaan tulit? Et varmaan vain kertomaan, miten sekaisin sinun asiasi ovat.

Ent. ratsumestarin oli vaikea jatkaa. Hän sytytti uuden savukkeen ja painoi sen saman tien tuhkakuppiin sammuksiin. Lopulta hän ryhtyi selittämään:

— Pyytäisin, että sinä kehoittaisit Vaskoa jättämään Kirstin rauhaan. Te kaksihan olette hyviä ystäviä. Minä en saa hänestä minkäänlaista otetta. Hän joko ei ole ymmärtävinään tai lyö koko asian leikiksi. Eikä tämä enää ole leikkiä!

Rauta tuumi tuokion.

— Hyvä on, hän myöntyi. — Minä yritän. Mutta en enää hämmästyisi, vaikka hänkin yllättäisi minut olemalla yhtä liekeissä kuin sinä. Luulin tuollaisen hulluuden olevan meiltä jo kahden vuosikymmenen päässä takana.

Touhula oli vetäytynyt ovelle. Sieltä hän virkahti:

— Ei se vuosista riipu. Se voi yllättää miehen yhtä hyvin neljän- kuin kahdenkymmenen iässä. Kaarlo, ota tämä juttu vakavasti. Minä vannon, että ellen minä, niin kukaan muukaan ei Kirstiä saa!

— Sinä hullu, Rauta murahti.

Samassa hän huomasi puhuvansa ovelle. Touhula oli poistunut.

Ilme tiukkana hän tarttui puhelimeen ja soitti maisteri Vaskon asuntopaikkaan.

— Joko sinä olet pukeissa?

— Jo. Ajattelin juuri painua kysymään, huvittaisiko Kultakosken sisaruksia lähteä katsomaan tennisottelua.

— Jätä kerrankin hienohelmat oman onnensa nojaan. Minä jatkan matkaani muutaman tunnin kuluttua. Nyt tarvitsen sinua aamiaistoverikseni.

— No, maisteri myönteli, — jos sinä tosiaan et tule ilman minua toimeen, niin kai tässä on uhrauduttava. Onhan minulla päiviä ja viikkoja vielä jäljellä.

Mutta kun toverukset istuivat sitten hotellin ruokasalissa, joka tähän aikaan vuorokautta teki miltei autiomaan vaikutuksen, Vasko ihmetteli ystävänsä vaiteliaisuutta. Eilisiltaa koskeviin huomautuksiinsa hän sai vain murahduksia vastaukseksi.

Rauta puolestaan tuumiskeli, auttaisiko asiaa, jos hän selostaisi Touhulan yllättävän tunnustuksen sellaisenaan. Hän päätyi siihen tulokseen, ettei siitä olisi hyötyä. Vasko oli tyyppi sinään: vanhapoika, joka oli ylen herkkä naiselliselle viehätysvoimalle ja syttyi helposti. Mutta Lauri varoi menemästä hakkailua pitemmälle. Hän oli kertonut olutpullon korkuisena pojanviikarina kerskuneensa: »Minä en ikinä akkaa ota. Haluan syödä vehnäpullani yksin.» Naismaailmassa hänellä oli jatkuvasti hämmästyttävän hyvä menestys, mutta aviollisia siteitä hän oli tarkoin väistänyt. Joskus hän oli selittänyt, että kaikki voittavasta ja kaiken uhraavasta intohimosta hän oli lukenut kirjoissa, mutta ei itse ollut sitä tuntenut eikä siihen uskonut. Sellainen mies ei voisi alkuunkaan käsittää Touhulan tapausta. Hän vain nauraisi koko jutulle ja väittäisi Erkin puhuneen palturia ja teeskennelleen. Rauta puolestaan oli vakuuttunut siitä, että ent. ratsuväenupseeri oli tosissaan.

— Tätä äänettömyyttä jakamaanko sinä kutsuit minut tänne? maisteri tuhisi.

— Suunnilleen, Rauta hymähti.

Hän katsoi sentään välttämättömäksi panna jonkinlaisen keskustelun alkuun. Päivän poliittisista uutisista jutellen aamiainen kului hitaasti.

Rauta tilasi kahvit ja kysäisi:

— Otettaisiinko tilkka konjakkia myös?

Vasko levitti silmiään.

— Muistaakseni sinä olet kertonut inhoavasi väkeviä ennen päivällistä. Mistä nyt tuulee? Onko vaimosi soittanut sinulle?

— On.

— No, jouduitko kertomaan, millaisessa seurassa eilisen illan istuit?

— Mainitsin sinut ja Kirsti Kultakosken.

Maisteri purskahti nauruun.

— Sittenpä käsitän vaiteliaisuutesi ja sen, että poikkeuksellisen varhain haluat konjakkia. Hyvä on, otetaan. Kaunis Inkeri-rouvakin osaa siis paahtaa mustasukkaisuudellaan. On teillä aviomiehillä ristinne! Minut tietysti komensit nyt seuraksesi, jotta täst'edes pysyisit todistettavasti pelkässä maskuliinisessa seurassa. Mutta kohtalo on sinua vastaan, veliseni. Katso, keitä tuolla tulee.

Molemmat nousivat tervehtimään Kirsti Kultakoskea. Aurinkoisesti hymyillen ja tietoisena siitä, että punainen harsohattu ja samanvärinen leninki pukivat häntä erinomaisesti, tämä astui salin poikki heidän pöytänsä luo. Elina seurasi häntä eilisessä harmaassa puvussaan, kalpeana ja valvoneen näköisenä. Touhula tuli perässä nyt jälleen tyynenä.

— Arvasin teidän molempien olevan täällä, laulajatar liversi ihastuksissaan. — Nyt herrat saavat pitää kiirettä. Toimitusjohtaja on järjestänyt hurmaavan purjehdusretken, ja minä haluan teidät mukaan.

Rauta kiirehti sanomaan:

— Kiitoksia paljon. Mikään ei olisi meille mieluisampaa. Mutta meidän on valitettavasti kummankin kieltäydyttävä kunniasta. Minun on näet lähdettävä kaupungista aivan pian, ja sitä ennen maisteri Vaskolla ja minulla on selvitettävänä kiireellisiä asioita. Joskus täytyy ihastuttavimmankin huvituksen väistyä tärkeiden liikeneuvottelujen tieltä. Uskon teidän, neiti, käsittävän sen ja suovan minulle anteeksi, että riistän teiltä tällä kertaa ystävänikin seuran.

Hänen selityksensä oli niin vakavasti esitetty, että Kirstin oli pakko ottaa se täydestä. Valittaen hän tyytyi perääntymään. Mutta lähtiessään hän heitti maisteriin veikeästi vetoavan katseen, joka vakuutti heidän kahden tapaavan vielä tänään.

Kun toverukset olivat jälleen yksin, Vasko tiukkasi:

— En tiennyt sinulla ja minulla olevan tärkeitä liikeneuvotteluja keskenämme.

— Ei olekaan, Rauta myönsi rauhallisesti. — Mutta äsken sinä itse esitit loistavan syyn, miksi meidän on pysyttävä nyt erillä Kirsti Kultakoskesta.

Varovaisesti hän lisäsi:

— Muuten, sinunkin olisi paras luopua Kirsti-leikistäsi.

— Miksi?

— Koska voi joskus olla vaarallista tunkeutua puun ja kuoren väliin.

Vaskon mustat silmät leimahtivat vaarallisesti.

— Tarkoitatko, että Kirsti on puu ja Touhula kuori? Saatan tosiaan kuvitella Erkki-herran halajavan kietoutua kuin kuori tuon kaunokaisen ympärille. Mutta siitä ei tule mitään.

— Miksei?

— Koska minä sen estän! maisteri puuskahti. — Vai niin, hän on käynyt valittamassa hätäänsä sinulle. Minulle hän heitti vasten kasvoja eilen julistuksen, ettei hän luovuta Kirstiä minulle »lomaleikkikaluksi». En tiedä, millainen sinun moraalisi tätä nykyä on. Mutta minusta olisi siivotonta katsoa ristissä käsin päältä, kun Erkki yrittää alentaa tuon upean tytön leipäsudeksi Touhulan taloon. Mikäli minusta riippuu, se yritys ei onnistu! Näin ollen sinun on paras pitää minulle tarkkoittamasi viisaat neuvot hampaittesi takana.

Rauta hymähti.

— Enpä ole nähnyt sinua noin tuohduksissasi koko pitkän ystävyytemme aikana, hän totesi. — Te olette kuin kaksi tappelukukkoa, sinä ja Erkki. Molemmat pöyhistelette ja vilauttelette iskuvalmiita kannuksianne. Eikä ole yhtään sanottua, välittääkö ihastuksenne kohde hiventäkään teistä kummastakaan. Luultavasti hän itsekseen nauraa teille molemmille.

— Naurakoon minun puolestani! Vasko kiihkoili. — Hauskaa minäkin aion pitää.

— Erkki on vielä hullumpi kuin sinä, Rauta virkkoi. — Mutta hassuja olette kumpikin. Aikamiehet! Onneksi minun ei tarvitse jäädä läheltä seurailemaan teidän tappelunne tragikomediaa.

Maisteri kohotti lasinsa.

— Niinpä juokaamme hassuuden malja! Hyvä muuten on, että sinä lähdet täältä. Sinä olet epälojaali minua kohtaan. Ellei Inkerisi olisi niin viehättävä ja hurmaava kuin on, saattaisin epäillä sinun kadehtivan minulta vapaata perhosleikkiäni. Eikä se aina niin leikkiäkään ole. Joskus on mukana arvoja, joita minä pidän pyhinä. Niin kuin nytkin... Saat olla varma siitä, että pelastaakseni Kirstin Touhulan kynsistä olen valmis melkein vaikka mihin.

Rauta rypisti kulmiaan ja huomautti jyrkästi:

— Harkitse sanojasi, mies. »Melkein vaikka mihin» — se on vaarallisen paljon sanottu.

Vaskon mustat silmät kohtasivat kiukkuisina ystävänsä harmaiden katseen.

— Harvinaisuuden vuoksi se on paljoksi tarkoitettukin!

Viides luku.

PÄIVÄTANSSIAISET.

Ystävykset istuivat yhä saman pöydän ääressä. He pysyttelivät äänettöminä. Kumpaakin jo hiljaisesti harmittivat äskeiset sanat, jotka näin jälkeenpäin tuntuivat liian suurilta.

He huoahtivat helpotuksesta havaitessaan kamreeri Pyörteen harppovan heitä kohden.

— Hei, herrat! Täällähän te istutte, hän touhusi. — Soitin Harmoilan konttoriin. Hän ilmoitti tarjoiljattarilta kuulleensa teidän olevan ravintolassa. Saanko istahtaa seuraan?

— Tietysti, Rauta vastasi.

Hän pani merkille, että kamreeri oli tänään, pyhäpäivän kunniaksi, pukeutunut eilistä huolellisemmin. Villille tukalleen hän ei ollut voinut mitään, mutta se oli asia sinään.

— Valitettavasti minä en päässyt illalla tänne, Pyörre puheli. — Jäin sitä sensaatiota vaille. Tehän istuitte laulajattaren pöydässä, niin olen kuullut. Mikä on teidän käsityksenne? Oliko se juopporenttu ventovieras neiti Kultakoskelle ja siis hänen siivottomuutensa pelkkiä humalaisen houreita vai?

Rauta oli tyytyväinen päästessään vastaamasta. Vasko ehättäytyi sanomaan:

— Vieras, vallan uppo-outo.

Kamreeri naureskeli.

— Onni tytölle. Ja hänen tulevalle konsertilleen. Jos tuo suunsoittaja paljastuisi hänen tuttavakseen, niin tämän kaupunkipahasen tanttien vaikutuksesta neiti saisi laulaa tyhjille seinille. Oopperalaulajattaren kuuluisuus ei painaisi höyhenenkään vertaa näiden moraalin valtijattarien tuomiota vastaan.

— Luuletko niin? Vasko kysäisi varovaisesti.

-— Ihan varmasti! Kyllä minä hengen ja elämänmuodot tässä pesässä tunnen.

Rauta vaihtoi keskustelun aihetta:

— Otatko grogin?

— Totta kai, kamreeri hyväksyi lisäten sitten nopeasti: — Näin hyvässä seurassa.

Saatuaan lasinsa ja siemaistuaan pitkän kulauksen hän virkkoi:

— Oli minulla asiallista asiaakin veljille. Entisessä kylpyläkasinossa on tänään päivätanssiaiset. Järjestäjänä on jokin niistä hyväntekeväisyysseuroista, joissa eukkoni on silmäntekevänä. Hän on huolissaan siitä, mahtaako sinne tulla väkeä. Minä lupasin hommata ainakin muutamia. Harmoila ja Riihelä ilmoittivat kuitenkin, että heiltä menee konttorissa vielä tuntikausia. Lähtekää toki te kaksi! Satasen se vain maksaa. Eilen näitte sen yleisön, mikä Harmoilalle rahansa kantaa. Nyt voisitte tarkastella niitä, jotka kokoontuvat tanssimaan kylpyläkunniamme haudalla. Ihmisten laatua en takaa, mutta näköala sieltä on katsomisen arvoinen.

Vasko silmäsi kysyvästi ystäväänsä. Tämä nyökkäsi.

— Mainiota! Pyörre ihastui. — Lähden mukaanne. Silloin meitä on kolme. Luuletteko, että Kirsti Kultakoskikin eksyisi sinne?

Rauta romahdutti hänen toiveensa:

— Ei. Hän lähti äsken sisarineen Touhulan kanssa purjehtimaan.

Kamreeri irvisti.

— Meidän »Hearstimme» kerkiää aina napata itselleen herkullisimmat palat. No, kaipa minä tuon kuuluisuuden vielä jossakin vilahdukselta näen.

Toverukset kiersivät puiston kautta. He pysähtyivät hetkeksi katsomaan nuorena kuolleen runoilijaneron muistoksi pystytettyä patsasta.

— Kaupungin omia poikia, Pyörre virkahti. — Ei voi kehua hänen saaneen arvoisensa muistomerkin. Pitkän putken nokassa pää, jota ei saata sanoa edes runoilijan näköiseksi. Patsas on sijoitettu tänne puiston laitaan, unohtumaan.

Tenniskentän sivuuttaessaan he havaitsivat kaupunkiottelun olevan täydessä käynnissä. Jäämättä sitä seuraamaan he jatkoivat matkaansa rantaan.

Rauta oli monesti aikaisemmin käynyt kylpyläkasinossa siihen aikaan, jolloin siellä kesäisin vallitsi iloinen ravintolatunnelma. Astuessaan nyt sisään hän koki epämieluisan yllätyksen. Pyöreä sali oli rappeutunut. Vain katonrajaa kiertävä, erilaisia matkustustapoja kuvaava friisi oli ennallaan. Koko keskilattia oli tyhjä. Seinän vierustoille tungetuilla tuoleilla istui nuoria naisia, parikin samalla. Miesväki oli ryhmittynyt sankaksi rykelmäksi eteisen oven suuhun. Musiikkikorokkeella sotilasorkesteri viritteli parastaikaa soittopelejään. Kokonaisuus teki rapistuneen ja tunkkaisen vaikutuksen.

— Kannattaakohan tänne jäädä?

Vasko oli kuitenkin toista mieltä.

— Katsellaan nyt vähän ympärillemme, hän esitti.

Pyörre hymyili ivallisesti.

— Sopii tätä tutkia, hän hymähti. — On täällä sentään tarjoiluhuonekin. Sieltä saatte ostaa kupin kahvia tai lasin mehua seisaallaan nautittavaksi. Luulen meidän eukon olevan siellä. Käyn ilmoittautumassa saapuneeksi kahden korkean herran seurassa.

Hän katosi omille teilleen.

Tanssi oli alkanut. Ystävykset olivat hakeutuneet ikkunan luo ja istahtaneet tyhjiksi jääneille tuoleille.

— Katsohan vain, Vasko virkahti äkisti.

— Mitä nyt? Rauta kysäisi. — Joko taas huomasit jonkun »ihmeen ja kumman»?

— Älähän ilvehdi, maisteri torjui. — Satuin näkemään tuolla vilinässä hoikimman vyötärön, mikä on silmiini vuosikausiin osunut. Eikä tytössä muutenkaan mitään vikaa ole. Sääretkin kuin metsäkauriilla tai nuorella porolla, jos niin haluat.

Ystävä hymähti hänen innostukselleen. Vasko oli kertakaikkiaan parantumaton. Hän ei kai voinut silmäillä viittä minuuttia tyttöparvea ihastumatta johonkin. Mutta ei tosiaan olisi haitaksi. Rauta tuumi, vaikka maisteri löytäisi uuden palvottavan. Silloin tälläkin käynnillä olisi merkityksensä.

— Osoita toki minulle tuo »metsäkauris», ennen kuin syöksyt hänen kimppuunsa.

Vasko nousi ja veti toverinsakin seisomaan.

— Tuo solakka tyttö, jolla on yllään valko-keltaraitainen pumpulimekko. Hänen tanssittajansa on kuin oluttynnyri. Siihen silmiesi täytyy osua, ellet neitoa muuten keksi.

Osviitta oli hyvä. Rauta löysi parin vaivatta.

— Kerrankin voin varauksetta yhtyä kiittävään lausuntoosi, hän sanoi.

Hän tarkoittikin sitä. Valko-keltapukuinen oli hyvin suloinen. Kasvojen säännöllistä soikiota ympäröi kimalteleva ruskea tukka. Kun hän parastaikaa tanssi ohitse, näkyivät hymykuopat poskissa ja sinisilmien iloinen väike. Vartalo oli solakka ja vyötärö todella harvinaisen hoikka. Aivan nuori hän oli, tuskin parinkymmenen. Silti Vasko olisi sopinut hänen tanssittajakseen paremmin kuin tuo viiksiniekka möhömaha.

— Torvi soi, Rauta pilaili. — Mikset karauta turnauskentälle?

Maisteri kysäisi:

— Mitä sanoo sinun kotkankatseesi? Mikä tyttö on?

Ystävä virkahti huolettomasti:

— Joku lähiseudun huvila-asukas. Tai virastoneiti. Tai myyjätär jostakin hienosta liikkeestä. Oli mikä tahansa näistä kolmesta, niin et sinä mainettasi menetä häntä tanssittamalla.

Vasko nyökkäsi. Seuraavan tanssin alkaessa hän piti varansa. Tyttö katsahti häneen hieman kummissaan, kun hän tanssiin pyytäessään esittäytyi.

Puolen kierroksen jälkeen valko-keltapukuinen uteli:

— Te ette ole täältä, ettehän?

— En. Helsingistä. Olen opetusministeriön osastopäällikkö.

— Oh!

— Entä te?

— Minä? Minä olen vain täältä.

Enempää he eivät sillä kertaa keskustelleet. Mutta Rauta totesi ikkunan luona istuessaan, että he tanssivat yhdessä seuraavatkin tanssit ja puhelivat yhä vilkkaammin keskenään. Ehkäpä, hän tuumi, Vasko on nyt löytänyt oikean loma-aikansa viihdyttäjättären.

Eteisen ovella syntyi hälyä. Kääntyessään sinne Rauta totesi heti syyn siihen. Kuin kuningatar Kirsti Kultakoski oli astunut punaisessa asussaan sisään. Hänet tunnettiin jo. Ovensuun miesjoukko antoi kunnioittavasti tietä hänelle ja toimitusjohtaja Touhulalle. Elina-neitiä ei näkynyt.

Oopperalaulajatar nyrpisti nenäänsä salille. Etsien hänen katseensa kiersi tuolirivejä. Huomatessaan Raudan hän viittasi hymyillen tälle.

Tyttö tuntuu kuvittelevan olevansa tosiaan hallitsijatar, Rauta mietti ivallisesti, ja tarvitsevansa vain koukistaa sormeaan käskeäkseen hovimiehet ympärilleen. Hän noudatti kuitenkin kutsua.

— Te täällä, tuomari, Kirsti moitti. — Luullakseni te äsken puhuitte tärkeistä liikeneuvotteluista.

— Ne olivat silloin vielä kesken, Rauta puolustautui. — Ihmeellisempää on, että teidän purjehdusmatkanne päättyi näin pian.

— Siitä ei tullut mitään, laulajatar selitti. — Sisareni rupesi voimaan pahoin. Meidän oli toimitettava hänet vuoteeseen. Toimitusjohtaja kehui kasinon ulkokuistilta tarjoutuvaa näköalaa, ja minä halusin tutustua siihen.

Vasko oli myös havainnut Kirstin tulon. Hän lopetti kesken tanssinsa. Seuraavana hetkenä hän oli jo liittynyt seurueeseen.

— Ah, tekin täällä, laulajatar tervehti häntä. — No, nyt saatte korjata sen tahdittomuuden, ettette eilen koko illan mittaan tanssittanut minua!

Vasko oli heti valmis. Luoden Touhulaan ilkkuvan silmäyksen hän vei neidin valssiin.

Raudan katse osui ruskeakutriseen tyttöön. Tämä oli vetäytynyt kuistin oven suuhun ja katsoi nyrein ilmein noita kahta. Pelkästä kunnioituksesta muu yleisö arasteli lähteä lattialle. Mies, jota Vasko oli nimittänyt oluttynnyriksi, meni sentään kumartamaan valko-keltapukuiselle. Mutta tämä ei ollut näkevinään häntä.

Kun tanssi päättyi, monet sivustakatsojat puhkesivat kättentaputuksiin. Laulajatar ei ollut tietääkseen. Kuuluvalla äänellä hän lausui:

— Lattiassa ei täällä ole vikaa. Eikä teidän vientitaidossanne, maisteri. Voisitte opettaa sitä eräille ystävillenne. Ettehän suotta ole opetusministeriöstä.

Hän naurahti omalle sanaleikilleen. Viitaten käskevästi toiselle puolelle salia jääneille herroille hän suuntasi askelensa kuistille.

Ent. ratsumestari lähti heti pitkin harppauksin parin perään. Rauta seurasi häntä hitaasti.

Avoin kuisti oli rakennettu veden ylle. Laineet loiskivat sen pilareita vastaan. Näkymä leveälle virralle oli molempiin suuntiin suurenmoinen. Kaupunginpuoleista rantaa hallitsevan puiston vanhat lehtipuut kaartuivat varjoisina rantaveden ylle. Vastapäisen rantaman metsät ja niityt loistivat auringon paisteessa kesäistä rehevyyttään. Maisemaa hallitsi pitkä ja mahtava rautatiesilta, joka kulki Salmisaaren petäjien latvusten korkeudella joenkuilun ylitse.

Kirsti Kultakoski nojasi molemmin käsin kaiteeseen. Hän nautti kaikilla aisteillaan komeasta näystä.

— Jumalaisen ihanaa! hän huudahti.

Touhula työntyi hänen viereensä.

— Nyt on minun vuoroni, hän sanoi jyrkästi.

Laulajatar käännähti puolittain häneen ja kysäisi kohottaen kulmakarvojaan:

— Ettekö pysty hetkeksikään syventymään luonnon kauneuteen?

— En! Haluan tanssia teidän kanssanne.

Tyttö naurahti. Hän tajusi miehen kärsivän ja iloitsi siitä.

— Se kuulostaa pikemmin käskyltä kuin pyynnöltä, hän ilkamoi. — Mutta olkoon menneeksi, tämän kerran.

Ystävykset jäivät kahden.

Vasko katkaisi äänettömyyden:

— Onpa tuo silta valtava. Hyppy sieltä alas maksaisi kai hengen.

— Riippuu siitä, mihin hyppäisi, Rauta vastasi. — Olen kuullut joidenkin huimapäiden sukeltaneen sillan kaiteelta virtaan. En kuitenkaan neuvoisi sinua yrittämään sitä.

— Entä jos putoaisi, mitenkähän siinä kävisi?

— En ole kokenut, joten en osaa sanoa, Rauta hymähti, mutta jatkoi sitten: — Keskeltä virta on syvä. Siihen pudotessa selviäisi kai pelkällä säikähdyksellä. Salmisaaren lähettyvillä on kuitenkin aivan matalaa. Siinä murskautuisi varmaan pohjakiviin... Miksi se kiinnostaa sinua?

Maisteri katsoi toisaalle vastatessaan:

— Muuten vain. Sattui juolahtamaan mieleeni.

Kirsti Kultakoski kavaljeereineen liittyi jälleen heidän seuraansa.

— Tuolla oven suussa seisoo hassunnäköinen mies, hän naureskeli. — Hän on aivan kuin joku töyhtölintu. Koko tanssimme ajan hän tuijotti minuun kuin ilmestykseen. Tunteeko joku herroista hänet?

Vasko vilkaisi ovelle ja virkkoi:

— Tuo »töyhtölintu» on ystävämme kamreeri Pyörre, lahjakas, monitaitoinen herra. Hän kertoi meille, muuten, hartaan halunsa olevan päästä tutustumaan kaupunkiin saapuneeseen kuuluisuuteen, teihin.

— Oh, laulajatar lämpeni, — minä kunnioitan kaikkia lahjakkaita ihmisiä, jotka osaavat antaa arvoa taiteelle. Hakekaa toki tänne tuo ystävänne.

Siten Kirstin hovimiesten luku lisääntyi jälleen yhdellä. Kamreeri piti kuitenkin varansa. Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia hän vetäytyi pois vaarapiiristä. Hän selitti vaimonsa odottavan ja lähti.

Rauta katsoi kelloaan.

— Luullakseni minun on jo aika palata hotelliin. Perheeni saapuu autolla, ja meillä on kiire päästä jatkamaan matkaa.

Laulajatar laski kätensä hänen käsivarrelleen.

— Oletteko tosiaan niin kova, että hylkäätte minut?

— Valitettavasti minun täytyy.

— Kylmästi jätätte minut pulaan?

Rauta katsoi häntä tyynesti silmiin. Se, mitä hän näki niissä, säpsähdytti häntä. Mitä hullua? hän aprikoi. Pelkääkö tyttö tosissaan? Voiko taitavakaan näyttelijätär loihtia esiin noin hätkähdyttävän kauhun ilmeen?

— Pulaan? hän tiedusti totisena. — Mitä sillä tarkoitatte?

Kirsti huudahti hiljaa:

— Voi, oletteko jo tyyten unohtanut ne? Minulle saapuneet nimettömät kirjeet! Miehen, joka uhkaa minua kuolemalla!

Rauta puristi rauhoittavasti hänen hansikoitua kättään.

— Olen ajatellut noita kirjeitä, hän sanoi. — Niistä teidän ei tarvitse olla huolissanne, luulisin. Pitäkää vain muuten varanne.

Laulajatar vetäytyi pari askelta hänestä. Kauniit silmät olivat kyyneltyneet.

— Ei huolissani? Helppo teidän on sanoa niin ja — nousta autoonne! Mutta menkää vain. Menkää ja jättäkää minut murhaajan käsiin! En ole tottunut rukoilemaan ketään jäämään luokseni!

Touhula astui hänen rinnalleen.

— Mitä me hänestä? Minä suojelen teitä, neiti. Paremminkin kuin hän!

Kirsti ei ollut kuulevinaan häntä. Liikutustaan vastaan taistellen hän virkkoi Raudalle:

— Hyvästi, tuomari. Sanon vielä kerran: kunpa ette joutuisi katumaan lähtöänne! Toivon sitä hartaasti meidän molempien vuoksi.

Rauta kumarsi ja kääntyi Vaskoon.

— Tule käväisemään hotellissa. Inkeri panisi pahakseen, ellet pistäytyisi tervehtimässä häntä. Ehdit kyllä ennen tanssiaisten loppua tänne takaisin.

Maisteri nyökkäsi.

Eteisessä ystävykset kokivat yllätyksen. Hattunsa he löysivät helposti. Mutta Vaskon kävelykeppi oli kadonnut. Turhaan he kysyivät järjestysmiehiltäkin. Nämä eivät olleet keppiä huomanneet eivätkä nähneet kenenkään sitä ottavan.

— Olipa se vahinko, maisteri tuskaili, kun heidän oli lopulta todettava hakeminen toivottomaksi. — Se oli ebenholzia ja kahva hopeaa.

— Panin merkille tuon keppisi, Rauta sanoi. — Se oli raskaampi kuin päältä näytti.

— Niin, Vasko myönsi. — Hopeakuori oli ohut. Sen sisälle oli valettu lyijyä. Tuo keppi turvanani uskalsin mennä mihin tahansa. Kerran, Pariisin hämärimmässä kaupunginosassa, olin halkaista sillä kallon apaššilta, joka eräässä pimeässä kulmauksessa ryntäsi kimppuuni... Touhula oli muuten äsken ajoittain näkymättömissä meiltä.

Rauta kysyi tiukasti:

— Mitä sillä tarkoitat?

— Hänellä oli silloin yllin kyllin aikaa piilottaa keppini jonnekin, mistä emme sitä tähän hätään löydä. Olisi kohtalon ironiaa, jos minut kolkattaisiin omalla kävelykepilläni!

— Älä puhu roskaa, Rauta tuimeni. — Kun tervehdittyäsi Inkeriä palaat tänne, löydät varmaan nuijasi. Tule nyt!

Kasinon eteen oli kokoontunut joukko nuorta väkeä norkoilemaan sisäänpääsyä tai muuten vain maleksimaan. Astuessaan ulkoportaille Rauta oli monikymmenpäisessä rykelmässä havaitsevinaan tutun hahmon. Se katosi samassa. Mutta hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt. Miehellä oli nytkin ollut yllään lyhythihainen villapaita, jossa oli harmaalla pohjalla mustat raidat.

Vai niin, hän tuumi, eilisiltainen päihtynyt nuorukainen hiiviskelee siis yhä laulajattaren lähettyvillä. Havainto teki hänen mielensä levottomaksi. Mutta hän karkoitti tuon tunteen hymähtäen. Ilmeisesti, hän päätteli, oopperatähden kosteat silmät ovat tehneet minut naurettavan herkäksi.

Ystävykset kävelivät puiston reunaa hotelliin päin vaiteliaina. Viimein Vasko kysäisi:

— Mitä arvelet Kirstistä? Näyttelikö hän äsken? Vai onko hän tosissaan kauhun vallassa?

— Hän pelkää jotakin, Rauta vastasi. — Mutta mitä, sitä en tiedä.

Kuudes luku.

PERHEIDYLLI, JOKA KESKEYTYI.

Rauta loikoili hiekkarannalla tuijottaen taivaan sineen. Hän ei muistellut eikä pohtinut mitään. Hänen oli yksinkertaisesti hyvä olla. Iltapäiväaurinko lämmitti mukavasti kasvoja, rintaa ja jalkoja. Oli viihtyisää katsomattakin tietää, että Inkeri makasi hänen vieressään, käden ulottuvilla, lukien jotakin kirjaa.

He olivat äsken juoneet kahvit metsänreunassa. Huviretki oli Inkerin keksintöä. Hänen löytämänsä oli myös tämä kaunis, aurinkoinen lahdenpoukama, johon kukaan muu hotellin vieraista ei ollut osunut.

Rauta havahtui puolihorteesta vaimonsa sanoihin:

— Minä en hennoisi vääntäytyä istumaan. Mutta mitä lapset tekevät?

— Pikku Marja puuhailee uuden lapionsa ja ämpärinsä kanssa vanhan Marin terävien vahtikoiran-silmien alla. Ehkäpä hänestä tulee joskus maailmassa arkkitehti, koska hän jo nyt rakentaa hiekasta uljaita linnoja. Martti-poika kahlaa rantavedessä uittaen purjelaivaansa.

— Ei kai hän eksy liian syvälle?

Rauta naurahti.

— Entä, jos eksyisikin? Poika osaa toki uida.

Vaimo hymähti hieman hämillisesti ja vähän haikeasti. Tuntui kummalliselta ajatella, että hänen esikoisensa oli jo niin iso...

Rauta oli jäänyt istualleen. Oli hauska katsoa lasten touhua.

Pojan ilmeiseksi harmiksi tuulen henkäystä tuskin tuntui. Hänen oli itsensä annettava vauhtia veneelleen. Järvi lepäsi melkein rasvatyynenä. Lähisaarten rantakoivut peilailivat valkoisia runkojaan veden kalvossa. Kauempana näkyi yhä uusia saaria. Näkymä oli harmonisen kaunis.

Rauta laskeutui taas selälleen ja sulki silmänsä.

— Kaarlo, Inkeri lausahti.

— Mitä niin?

— Onko hän hyvin kaunis?

— Kuka?

— Kirsti Kultakoski.

Mies murahti tyytymättömänä. Hänen omat ajatuksensa olivat juuri harhautuneet samalle suunnalle. Mutta hän oli riuhtautunut niistä irti. Hän yksinkertaisesti ei halunnut ajatella tovereitaan, joista oli eilen eronnut. Hoitakoot itse asiansa ja ratkaiskoot pulmansa niin hyvin kuin osaavat.

— Miksi sitä kysyt?

— Koska juuri luen sen tyypin naisesta, johon kuvittelen tuon oopperalaulajattarenkin kuuluvan. Vamppasiko hän sinut?

— Ei. Pelkät kauniit kasvot ja upea vartalo jättävät minut kylmäksi. Naisessa, joka saa minut menettämään pääni, täytyy lisäksi olla paljon henkevyyttä, sydämellistä pirteyttä ja suloisuutta. Kaikkea sitä, mikä...

— Miksi keskeytät? Haluatko, että minun hätääntynyt sydämeni särkyy jännityksestä? Jatka, sinä julma mies.

— Kaikkea sitä, mikä tekee sinut ylivoimaiseksi muihin naisiin nähden.

Inkeri nauroi onnellisen ihmisen naurua. Hetken kuluttua hän ryhtyi jatkamaan:

— Entä vanhapoikaystävämme? Hurmasiko kuuluisa kaunotar hänet?

— Eilisestä päättäen hän yrittänee sitä parastaikaa.

— Ja Vasko? Näyttikö hän menevän paulaan?

— Vaikea sanoa. Hän seisoi kuin hepo kolmen heinähäkin välissä, tietämättä, mistä haukkuisi.

— Kolmen! Hänellä on kyllä tiettävästi aina enemmän kuin yksi seikkailu käynnissä. Mutta rajansa pitäisi olla hänelläkin. Olisi jo aika jonkun tarmokkaan naisen korjata tuo herkuttelija hoteisiinsa.

— Kieltämättä se saattaisi olla maan naisrauhalle edullista.

Vaimo sulki kirjansa ja kääntyi kyljelleen.

— Muuten, Kaarlo, sinä sanoit äsken, että minunlaiseni nainen on saanut sinut menettämään pääsi. Se kuulosti kamalalta.

— Todellako? Niinpä valitan. Se on silti totta.

— Milloin sinä olisit muka pääsi menettänyt?

Rauta nousi istumaan ja katsoi vaimoaan pitkään.

— Sinä, veitikka, tiedät sen aivan hyvin. Aina, kun pääsen lähelle sinua.

Inkeri tunsi punastuvansa. Hän naurahti, hypähti jalkeille ja vetäisi miehensä pystyyn.

— Minun on kuuma. Tule uimaan.

Käsi kädessä he juoksivat hietikon ylitse rantaan. Ohi mennessään Inkeri kumartui suutelemaan pikku tyttärensä poskea. Martti-poika jätti purjeveneen oman onnensa nojaan ja kahlasi vanhempiensa perään.

— Isä! Äiti! Minä tahdon mukaan!

Marja-tyttönen katsoi haikein silmin isää, joka kääntyi vilkuttamaan hänelle kättä.

Vanha uskottu palvelijatar jätti istuinkivensä ja ainaisen kutimensa. Vaivalloisesti hän laskeutui jäykille polvilleen tytön viereen ja silitti hänen päätään hellästi.

— Ne ovat hupsuja, nuo, hän marisi, — Riehaantuvat kesken kaiken. Vanhempiesi pitäisi jo osata antaa arvoa rauhalle ja hiljaisuudelle. Jaa, jaa, sen minä vain sanon, että tämän perheen ainoat ihan viisaat olemme me kaksi. Sinä, kullannuppu, ja sinun vanha Marisi.

Pikku tyttö nyökkäili. Mutta sitten hän työnsi leukansa itsepäisesti esiin ja julisti:

— Minusta tulee samanlainen kuin äiti on. Silloin minäkin juoksen veteen ja nauran.

Iäkkään naisen pienet tihrusilmät kostuivat.

— Niin, niin, hän myönteli. — Mutta sitä Mari ei ole enää näkemässä.

Lapsen harmaa katse kävi totiseksi.

— Minne sinä menet?

Vanha hoitajatar viittasi kurttuiseksi käyneellä kädellään ylöspäin.

Tyttösen katse kirkastui.

— Taivaaseen! Valvotko sinä sitten sieltä päin? Niin kuin nytkin. Ettei Marjalle mitään tapahdu.

Vanhus sulki hänet syliinsä.

— Sinä kullannuppu! Valvoo, Mari valvoo. Aina, joka hetki.

Vanhan naisen toive rauhan ja hiljaisuuden palaamisesta hietikolle täyttyi. Ranta ja Inkeri loikoilivat jälleen kylpytakkiensa päällä. Myös purjevene oli päässyt taas nuoren omistajansa armoihin.

Vaimo huokasi.

— Mikä hätänä?

— Tulin vain ajatelleeksi, miten nopeasti vuodet vierivät...

— Niin, hujaus vain ja lapsemme ovat ylioppilaita. Siitä ei ole kuin kukonaskel, kun he jo menevät naimisiin ja perustavat oman perheen.

— Ei Martti!

Rauta hymähti.

— Miksei? Hän tietysti ensiksi.

— Ei! Minusta on kamalaa ajatellakin, että joskus joku nainen ottaisi hänet minulta. Tyttöjen laita on toisin. Marja menee nuorena naimisiin.

— Eipäs! Minä taitan niskat jokaiselta mieheltä, joka yrittää tavoitella häntä.

— Voi teitä isiä! Miten itsekkäästi te rakastatte tyttäriänne. Ikään kuin et itse olisi aikoinasi ryöstänyt eräältä isältä hänen ainokaista tytärtään.

— Ja voi teitä äitejä! Miten itsekkäästi te rakastatte poikianne. Ikään kuin et itse olisi aikoinasi ryöstänyt erään äidin poikaa.

— Ei sinun äitisi elänyt silloin enää. Minä otin hoiviini orporaukan.

— Juttu on silti sama, Rauta väitti. — Kuulehan, sitten kun Martti on saanut esikoisen, minä illalla kotiin tullessani julistan: »Mitäs tässä enää muuta kuin vääntäytyä mummun viereen!»

Inkeri ponnahti istuvilleen.

— Uskallapas sanoa minua mummuksi, joskus, niin saat tuta! Tässä sinulle ennakkoa!

Hänen kätensä lennähti miehen hiuksiin. Päästyään irti vaimonsa otteesta Rauta virkkoi nauraen:

— Olipa se perusteellinen tukkapölly. Ei luulisi noin hentoisissa käsivarsissa olevan sellaista voimaa.

— Se oli hyväily vain, tuo äskeinen, vaimo hymähti. — Kaikesta kokemuksestasi huolimatta sinä et vielä tunne meitä naisia. Jos minä joskus sattuisin vihan vimmaan, niin hetkeksi saisin jättiläisen voimat.

— Hyvä tietää. Niinpä jo itsesäilytysvaisto pakottaa minut välttämään sinun vihastuttamistasi. Olisi aika nöyryyttävää joutua käsirysyyn jättivoimaisen amatsonin kanssa.

He hiljenivät jälleen. Rauta luuli vaimonsa jo uinahtaneen. Mutta sitten tämä kuiskasikin:

— Kaarlo, minä pelkään.

— Mitä kummaa sinä pelkäät?

— Me olemme liian onnellisia. Eikö ole väärin olla näin onnellinen?

— Ei. Onni on normaali olotila ihmisille. Paljon useammat ovat onnellisia kuin luuletkaan. Onni saattaa vaihtaa muotoaan ihmisten ja iän mukaan. Mutta se on ennen kaikkea viihtyisyyttä, rauhaa ja turvallisuutta. Ne ovat pysyviä arvoja. Sitten kun me olemme vanhoja ja valkohapsisia...

Inkeri hypähti pystyyn.

— Huh, en tahdo ajatella niin pitkälle. En vielä!

Vanha hoitajatar kompuroi heidän luokseen.

— Sen minä vain sanon, että nyt on aika ajatella jo ruokaa. On jo lekoteltu kylliksi.

— Ruokaa? Rauta hämmästeli. — Vastikään juotiin kahvit.

— Niin, tuomari ja rouva.

— Entäs Mari?

Eukon ilme tiukkeni.

— Minä myös. En omaa osaani nurisekaan. Sen vähän, mitä tarvitsen, minä aina saan. Mutta toista on lasten. Heidän tässä kuitenkin pitäisi pääasia olla. Kun kerran perhe ollaan!

— Arvioiko Mari siis meidän lastemme osan kovin säälittäväksi? Noin ylimalkaan.

— Tuomarin ei pidä luulla, etten käsitä nyt pilailtavan vanhan ihmisen kustannuksella. Mutta sen minä sanon, ettei pari pullaa ja kourallinen pikkuleipiä lapsille, pitkälle riitä. Ei riittänyt rouvallekaan, kun hän pikku tyttönä oli minun hoteissani. Martti on kasvuiässä ja tarvitsee paljon ja hyvää ruokaa. Eikä Marjallekaan maitolasillisesta moniksi tunneiksi vatsan täytettä ole. Nyt on palattava hotelliin ja heti!

Rauta aikoi vielä sanoa jotakin. Mutta Inkeri pani merkille, että iäkäs hoitajatar oli tosissaan suuttumaisillaan. Siksi hän kiirehti miehensä edelle:

— Mari on oikeassa. Johan tässä on oltukin. Tavallinen päivällisaika lie ohitse.

Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan ja kokoamaan tavaroitaan.

Vanha palvelijatar loi isäntäänsä voitonriemuisen katseen ja kääntyi tyytyväisenä hoivailemaan lapsia lähtökuntoon.

Mutta kun alettiin kavuta jyrkkää rinnettä ylös harjulle, hänen hyvä tuulensa häipyi. Hänen oli luovuttava taluttamasta pikku Marjaa kädestä ja nostettava hänet isänsä syliin. Raskaasti huohottaen hän kapusi sinne tänne polveilevaa polkua. Että onkin tullut päästetyksi syntinen ruho näin raskaaksi ja kömpelöksi! hän marisi itsekseen. Toiset toki kutistuvat korkeaan ikään ehdittyään, mutta sitäkään helpotusta ei ollut hänelle suotu. Hiukkasen kateellisena hän silmäsi Inkeriä, joka notkeana ja ketteränä kiipesi mäkeä ja saavutti juuri laen. Kelpasi olla nuori! Eipä silti, kyllä hän, Mari, sen ja kaiken muunkin onnen tuolle lapselle soi. Sitä vielä puuttuisi, ettei Inkeri olisi onnellinen, hän jatkoi mietteitään. Tämä vanhan nousu vain oli niin vaivalloista.

Martti-poika oli jo äitinsä kannoilla. Mutta kääntyessään katsomaan taakseen hän havaitsi vanhan hoitajattaren nojaavan uupuneena puunrunkoon. Hän juosta vilisti tämän avuksi. Marin silmät kostuivat. Siunattu poika! Sydän ihmeellisen kevyenä vanhus ryhtyi jatkamaan nousua.

Sileällä maantiellä kulku oli jo helppoa.

— Marja, kullannuppu, ei sinua, isoa tyttöä, tarvitse enää kantaa. Tule kävelemään Marin kanssa.

Kultakiharainen pää painui piiloon isän rintaa vastaan, ja pehmeät kätöset puristivat kaulasta.

Rauta naurahti.

— Marihan vihjaili äsken, että lapset ovat kuolemaisillaan nälkään. Ei näillä pikku jaloilla vielä mitään pikamarsseja suoriteta. Niin että paras meidän on vain jatkaa näin.

Inkeri pysäytti kulkueen tämän tästä. Hän vaati muita kanssaan ihailemaan yhä uusia lumoavia yksityiskohtia maisemissa. Molemmilla puolilla tyyninä lepäävät järvenselät pilkottivat Punkaharjun punarunkoisten petäjien lomitse satumaisen kauniina.

— Isä, tyttönen kuiskasi, — saako Marja tänäänkin mansikoita?

— Varmasti, Rauta lupasi. — Mutta ensin sinun pitää syödä kiltisti muuta ruokaa.

— Kyllä Marja syö. Saanko sitten mansikoita yhtä paljon kuin kenraalisedän luona?

— Vaikka enemmänkin.

Finlandia-hotellin kauniissa ruokasalissa oli jo melko hiljaista, kun he ehtivät sinne. Useimmat vieraat olivat syöneet päivällisensä ja kiirehtineet nauttimaan ympäristön tarjoamista kauneusnäyistä.

Ateria oli hilpeä. Marikin oli tavallista vähemmän äreä. Hän nautti siitä suunnattomasta ruokahalusta, millä Martti-poika iski kaikkien tarjolla olevien lajien kimppuun. Väliin vanhus vilkaisi isäntäänsä räpyttelevissä silmissä riemuitseva ilme kuin julistaakseen: enkös minä tiedä, mitä kasvavat pojat tarvitsevat!

He olivat juuri ehtineet jälkiruokaan asti, kun hotellin portieeri ilmestyi pöydän ääreen.

— Tuomari Rautaa pyydetään puhelimeen.

Inkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä.

— Kuka voi soittaa sinulle tänne?

— En tiedä.

— Ehkä se on toimistostasi.

— Ei. Kielsin apulaistani missään tapauksessa vaivaamasta minua. Sitä paitsi heillä ei ole tietoa matkareitistämme.

— Kuka sitten...?

— Menen ottamaan selvän siitä.

Rauta seurasi portieeria. Hän oli kiukuissaan nostaessaan kuulokkeen ja ilmoittaessaan nimensä.

Varovainen, hillitty ääni kuului kaukaa:

— Harmoila täällä. Luojalle kiitos siitä, ettet ehtinyt lähteä sieltä.

— Ei ole aikomustakaan vielä. Ei pohjoiseen eikä etelään. Täällä on hyvä olla.

— Kuitenkin minun on pakko pyytää sinua palaamaan.

— Palaamaan? Jäikö minulta osa hotellilaskusta maksamatta vai jotakin muuta selvitettävää?

Harmoila hätääntyi.

— Ei. En olisi sellaisilla mitättömyyksillä sinua vaivannut.

— Mikä sitten on hätänä?

— Oopperalaulajatar... tiedäthän...

— Kirsti Kultakoski, niin. Mitä hänestä?

— Hän on kuollut.

Rauta jähmettyi.

— Kuollut! Vielä eilen hän oli mitä suurimmassa määrin elävä. Miten hän kuoli?

— Hänen ruumiinsa löydettiin tänä aamuna varhain Salmisaaren rantavesistä pahoin ruhjoutuneena. Epäillään, että hänet on syösty korkealta rautatiesillalta virtaan.

Rauta oli kauan ääneti. Uutinen oli tyrmännyt hänet.

Harmoila huusi hermostuneena:

— Haloo! Kaarlo, kuulitko sinä?

— Kuulin. Sehän on hirveä juttu. Mutta mitä minä voin muuta kuin syvästi valittaa? Kai siellä poliisi on liikkeellä. Minä olen pelkkä asianajaja. Sitä paitsi minä olen lomalla, ymmärrätkö?

Hotellin johtajan ääni oli pehmeän sovittelevainen, kun hän vastasi:

— Ymmärrän ja olen pahoillani, että vaivaan sinua. Mutta siinä, mitä kerroin, ei vielä ole kaikki.

— Ei kaikki? Minusta siinä oli enemmän kuin kylliksi.

— Katsos, läänin rikosetsivät tulivat tänne jo aamulla ja aloittivat heti tutkimuksensa.

— Tietysti. Se kuuluu asiaan.

Harmoila veti äänekkäästi henkeä, ennen kuin jatkoi:

— Niin, mutta he ovat nyt pidättäneet Laurin.

Puhelintorvi oli pudota Raudalta. Saatuaan siihen jälleen lujan otteen hän karjui:

— Pidättäneet kenet?

— Ystävämme Laurin. Kuulusteluja varten. He epäilevät häntä siksi, joka murhasi...

— Tuo on hulluinta, mitä olen vuosikymmeneen kuullut. Lauri — murhaaja? Ei ikinä!

— Samaa mieltä minä olen, hotellin johtaja yhtyi innokkaasti. — Mutta rikosetsivät sanovat tulleen esiin paljon, mikä on raskauttavaa Laurille. Nyt kai ymmärrät, Kaarlo, miksi minun oli soitettava sinulle. Ethän ole vihainen siitä?

— En tietenkään. Varaa minulle huone. Tulen yötä myöten sinne.

Kun Rauta palasi ruokasalin ovelle, vaimo näki hänen kasvoistaan jotakin hirveää tapahtuneen.

— Inkeri, tule hetkeksi kanssani, mies sanoi tyynesti. — Mari kyllä valvoo sen ajan, että lapset saavat mansikoita kyllikseen.

Suljettuaan hotellihuoneen oven jälkeensä hän virkahti: — Istuhan.

Vaimo noudatti kehoitusta. Huolestuneena hän katsoi miestä, joka synkkänä mitteli lattiaa.

— Entä sinä? Etkö sinäkin voisi painaa puuta?

— En. Läkähdyn, ellen nyt liiku.

— Mitä on tapahtunut?

— Oopperalaulajatar Kirsti Kultakoski on viime yönä kuollut.

Inkeri tunsi ääretöntä helpotusta. Hän oli pelännyt aivan muuta. Tietysti oli surullista, tuokin. Mutta hän ei käsittänyt, miksi uutinen saattoi Kaarlon noin tasapainosta. Hän virkahti hieman terävästi:

— Sain äsken sen käsityksen, ettei tuo kaunotar merkinnyt sinulle paljoa.

Rauta pysähtyi.

— Ei merkinnytkään. Mutta väitetään, että hänet on murhattu. Syylliseksi epäiltynä on pidätetty Vasko!

Vaimo hypähti säikähtyneenä pystyyn.

— Eihän! Kiltti, kultainen Lauri — murhaaja? On mieletöntä kuvitella sellaista!

Hän meni lipaston luo ja ryhtyi siellä puuhailemaan.

— Mitä sinä teet? mies kysyi.

— Aloin koota tavaroitasi, Inkeri vastasi hiljaisesti. — Tietysti sinun on heti palattava sinne. Lauri tarvitsee sinua nyt kipeämmin kuin me. Ymmärrän, ettet saisi hetkenkään rauhaa, ellet pääsisi auttamaan häntä. Tahtoisin tulla mukaasi. Mutta lapset — en voi jättää heitä nyt. Heille on hirmuinen pettymys jo se, etteivät saa kisata päivät päästään sinun kanssasi... Ota auto. Me jäämme toistaiseksi tänne. Ehkä... ehkä pääsemme vielä yhdessä jatkamaan Kolille. Toivottavasti Vaskon vapaaksi saaminen ei kestä viikkoja... ja sitten...

Hänen äänensä katkesi.

— Se ei saa kestää viikkoja! Rauta sanoi lujasti.

Sitten hän sulki vaimon syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sinä olet suurenmoinen!

Seitsemäs luku.

MURHENÄYTELMÄN PUITTEET.

Kesäilta oli lämmin ja kuulas. Voimakas auto nieli maantietä nopeasti.

Rauta oli huolellinen ajaja. Koneessa olisi ollut voimaa kymmeniä kilometrejä lujempaan vauhtiin. Mutta hän piti yllä tasaisesti seitsemääkymmentä.

Inkeri on verraton, hän mutisi itsekseen. Moniko vaimo olisi vastaavassa tilanteessa suhtautunut asiaan yhtä tyynen luontevasti? Yhteisen lomamatkan äkillinen keskeytyminen oli varmasti ollut hänelle aikamoinen pettymys. Sitä paitsi hän oli alkanut vuosien mittaan pelätä yhä enemmän, että jokin hänen miehensä kamppailuista rikollisia vastaan päättyisi katastrofiin. Hän tiesi kuoleman eräinä kertoina kulkeneen hyvin läheltä. Tästä kaikesta huolimatta hän oli pitänyt luonnollisena, että Rauta kiirehtisi ystävänsä avuksi.

Kirsti Kultakoski... Oli outoa ajatella, että nuori laulajatar oli kuollut. Eikä ainoastaan outoa, vaan myös karvasta.

Vain hiukan toista vuorokautta oli siitä, kun nainen oli lausunut: »Kunpa ette joutuisi katumaan lähtöänne. Toivon sitä hartaasti meidän molempien vuoksi.»

Kirsti oli pyytänyt hänen suojelustaan nimettömistä kirjeistä uhoavaa salaperäistä uhkaa vastaan. Rauta puolestaan oli pitänyt noita toistuvia »varoituksia» huijauksena tai pelkkänä peloitteluna ja siksi torjunut tytön vetoomukset. Hänestä tuntui vieläkin käsittämättömältä, että noilla roskakirjeillä olisi saatettu tarkoittaa veristä totta. Mutta oopperalaulajatar oli näyttänyt ottavan ne täydestä. Saatuaan toissailtana käsiinsä kolmannen niistä hän oli vavisten vaikertanut: »Tämä on kolmas. Eikö... eikö se merkitse myös, että viimeinen...?» Se oli jäänyt viimeiseksi. Pian sen jälkeen murhaaja oli käynyt hänen kimppuunsa.

Ainakin tähän erään, mies totesi synkkänä, laulajatar on saanut minusta voiton. Minä kadun jo lähtöäni. Jäämällä olisin vapaa niistä omantunnon tuskista, jotka nyt vaivaavat. Mutta eipä hänellä siellä, missä nyt on, liene paljon iloa tästä voitosta...

Cadillacin kone hyrräsi tasaisesti. Se ei kuitenkaan tuottanut hänelle samaa rauhoittavaa tyydytystä kuin tavallisesti. Raskaat ajatukset eivät ottaneet kaikotakseen.

Kirsti Kultakoskea hän ei voinut enää auttaa. Nyt oli kysymys Lauri Vaskosta.

Hän koetti pureutua heidän pitkäaikaisen ystävyytensä muistoihin työntääkseen syrjään nykyisyyden.

Tuttavuus juontui ylioppilasajoilta. Oli vaikea määritellä, miten ja milloin se oli syvennyt ystävyydeksi. Mutta viime vuosina he olivat hakeutuneet yhä enemmän toistensa seuraan. Mitä sekavammiksi ajat muuttuivat, sitä turvallisemmalta tuntui olla yksissä miehen kanssa, jolla oli sama pohja ja josta tiesi, ettei hän heilahdellut kaikkien tuulten mukaan. He tapasivat milloin pikimmältään jossakin kahvilassa, milloin istuivat iltaa yhdessä ulkona. Monesti Inkeri oli ollut kolmantena tai Vasko vieraillut Raudan kodissa. Viihtyisimmät olivat kuitenkin kahdenkeskiset illat Laurin poikamiesasunnossa. He eivät silloin paljon puhelleet. Pyytämättä Vasko istahti pianonsa ääreen ja esitti laulun toisensa jälkeen. Niin he saattoivat viettää tuntikausia, Rauta poltellen nojatuolissa ja nauttien pehmeän, puhtaan äänen kuuntelemisesta.

Hänen mieleensä tuli Hellmanin viimeinen gluntti, jolla Vasko oli usein päättänyt lauluillan. Häntä hätkähdyttivät nyt loppusanat: »vännen, som går, är ej lik sig, då han kommer åter.»

Niissä nykyhetki nousi vastustamattomasti esim. Ellei hän, Rauta, onnistuisi nopeasti vapauttamaan Lauria sekä kalterien takaa että kaikesta syyllisyyden varjostakin, niin toteutuisivatko gluntin haikeat sanat ystävästä, joka menee eikä samanlaisena palaa?

Hän puri hampaansa yhteen. Hänen täytyi onnistua ja pian. Olkoon, että läänin rikosetsivät olivat olleet keksivinään joitakin indiisejä Vaskoa vastaan, niin hän hajoittaisi ne muutamassa tuokiossa.

Kaikki muuttuu kummasti. Rauta tuumi, kun ystävä joutuu todelliseen pulaan. Viimeksi eilen hän oli istunut yhdessä Vaskon kanssa eikä heillä ollut oikeastaan mitään sanottavaa toisilleen. Tavallisissa oloissa riitti pitkiksi ajoiksi tietoisuus, että toinen tuhersi omissa oloissaan. Ja nyt? Nyt häntä hallitsi kaiken muun syrjään sysäävänä yksi ajatus: ystävä oli pelastettava.

Harmikseen hän havaitsi ajatusten tahdissa kiihdyttäneensä autonkin vauhtia. Mittari näytti lähes sataa. Hän hiljensi menoa. Hurjastelu oli aiheetonta. Ennen huomisaamua hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään.

Kun Cadillac pysähtyi eilisen hotellin eteen, tuttu nyrpeä siivoojatar tuli unisena avaamaan ulko-ovea.

— Johtaja ei jaksanut enää odottaa, hän murisi äkeänä, — käski minun... Hän on pelästyksestä sairas. Niin käy, kun päästää kaikenlaisia vieraita taloonsa. Tällainen hullunmylly siitä nyt sitten tuli!

Hän kyräili Raudan salkkua. Miksikähän, hän aprikoi, noin vajavaisesti varustetulle miehelle on määrätty hotellin paras huone?

Hän lähti edeltä nousemaan portaita ja mutisi:

— Tänne sitä tekin juututte. Niin kuin on juuttunut se neiti.

Rauta kysyi:

— Kenestä neidistä te puhutte?

Nainen oli päässyt ensimmäisen hotellikerroksen käytävään ja sihautti hampaittensa välitse taakseen:

— Hiljaa täällä. Nyt on aamuyö. Täytyy elävien saada nukkua, vaikka kuinka toisianne tappaisitte.

Rauta hymähti. Ihmisparka oli joutunut tuntikausia valvomaan raskaan päivätyönsä jälkeen.

Sytytettyhän sähkön huoneeseen siivoojatar ryhtyi purkamaan sisuaan:

— Jaa, että kenen sanoin tänne juuttuneen? Sen vainaan sisaren, tietysti. Tuolla makaa ja kollottaa huoneessaan. Ihan hoitajatar sille on pitänyt saada. Sopii sitä nyt, perästäpäin, itkeä...

Rauta keskeytti vahingoniloisen puhetulvan:

— Voisiko neiti...?

Nainen sanoa töksäytti:

— En minä ole mikään neiti. Rouva olen. Vai arveleeko herra, ettei tämännäköistä kukaan ole huolinut?

— Hyvänen aika, en toki. On vain tullut tavaksi sanoa: neiti.

Siivoojatar ei ollut lepytettävissä. Vihaisesti hän murisi:

— Niin, neitien kanssa sitä vain... Kyllä minä tiedän. Niin kuin sen laulajattarenkin kanssa. Tanssiksi pistettiin ja samppanjaa kitattiin. Ja kuinkas kävi? Kävi niin kuin sanassa sanotaan: synnin palkka on kuolema. Minä tiesin sen heti, kun sen naisen näin. Synti sen punaisissa harsoissa keikkui ja ihan ääneen kiekui. Ei olisi tarvittu enää sitä yön pimeydessä tissuttelua ja tassuttelua, jota säädyllisen ihmisen piti silmät pyöreinä katsoa ja hävetä!

Rauta katkaisi kyllästyneenä:

— Voisiko rouva hankkia minulle pari pulloa soodavettä?

Nainen loukkaantui syvästi, kun ei hänen mietelmilleen annettu sen suurempaa arvoa. Hän ärähti:

— En! Eikä teidän kannata siitä johtajalle huomenissa kannella, olittepa millainen »pestapruuri» hänen kanssaan tahansa. Minä sanoin päivällä jo itseni irti. Tällaisesta talosta!

Hän poistui mahtavana ja paukautti oven perässään kiinni, niin että raikui.

Miestä huvitti. Eukon huolehtivaisuus siitä, että elävät saisivat nukkua, ei tuntunut varsin vakaalta.

Aamulla puhelin soi, kun Rauta oli lopettelemassa parranajoaan.

Surkea ääni ilmoitti:

— Harmoila täällä. Olen pahoillani, etten ollut sinua vastassa enkä nytkään pääse sinne. Minun on pysyttävä vuoteessa. Kuumetta. Järkytys kävi yli voimieni. Sitä paitsi sinulle ei olisi minusta apua. En tiedä jutusta oikeastaan enempää kuin puhelimessa eilen kerroin.

Se oli Raudalle pettymys. Harmistuneena hän kysäisi: — Mitä neuvot?

— Mene poliisimestarimme puheille. Lemmetyinen on hänen nimensä. Mukava mies. Tiedät kai, missä raatihuone on?

— Tiedän.

— Tapaat hänet sieltä. Onnea yrityksellesi!

Rauta sytytti päivän ensimmäisen savukkeen. Sitä poltellessaan hän totesi, että alku oli kaikkea muuta kuin lupaava. Mutta olivatpa vaikeudet millaiset tahansa, hän puskisi niiden lävitse.

Hän hörppäsi kahvinsa loppuun ja lähti.

Laaja tori kylpi auringossa. Saapuvien ja lähtevien linja-autojen ympärillä oli hyörinää ja vilskettä. Maalaiset ja ulkosalla olevat harvat kaupunkilaiset vaikuttivat hyväntahtoisilta ja leppoisilta, niin kuin ainakin ihmiset, joiden huolet ovat pienet.

Hän pysähtyi torin laidassa olevan sankaripatsaan eteen, joka oli pystytetty vapaussodan miesten muistoksi. Sen molemmin puolin oli istutettu kukkia. Täällä ei siis, hän totesi, ole vielä unohdettu sitä kunniavelkaa.

Hän kääntyi ripeästi jatkamaan matkaansa.

Osoittautui, että Harmoila oli ollut oikeassa. Tuomari Lemmetyinen teki rehdin vaikutuksen. Hän oli vierastaan jonkin verran nuorempi, tumma, urheilijatyyppinen mies.

— Tunnen teidät maineeltanne, hän sanoi lämpimästi, kun Rauta oli esittäytynyt. — Painakaa puuta, niin juttelemme asiasta. Arvaan, minkä vuoksi olette tullut.

Vieras noudatti kehoitusta. Huone oli karusti ja niukasti kalustettu, tavallista maaseutukaupunkien virastotyyliä. Hän tarjosi savukkeen isännälleen, joka merkin havaittuaan otti sen ilahtuneena vastaan.

Herrat polttelivat hetkisen äänettöminä. Sitten poliisimestari virkkoi:

— Tämä on jo toinen iso rikosjuttu meidän pienessä kaupungissamme kuluvan vuoden lukuun. Ensimmäisessä oli toki kysymyksessä vain raha. Nyt tuli murha, ja millainen murha! Koko maa on varmasti kohiseva. Oopperatähti murhataan, heitetään rautatiesillan huimaavasta korkeudesta murskautumaan kosken kiviin.

Rauta pani merkille, että Lemmetyisellä oli taipumusta dramaattisuuteen. Kuivahkosti hän kysyi:

— Oliko se murha? Miksei yhtä hyvin itsemurha?

Poliisimestari pudisti pahoitellen päätään.

— Te tähtäätte siihen, että jos 26-vuotias nuori nainen haluaa päättää päivänsä, niin kaupunkimme ylpeys, rautatiesilta, on yhtä vetävä itsemurhapaikka kuin Imatra ennen. Koski on alla täälläkin. Niin, mutta tähän tapaukseen se ei ole sovellettavissa... Tehän tunsitte Kirsti Kultakosken?

— Minut esitettiin hänelle kaupunkinne hotellissa viime lauantai-iltana. Sunnuntaina tapasin hänet toistamiseen pikipäin, kylpyläkasinolle järjestetyissä päivätanssiaisissa. Siinä kaikki.

— Se ei ole paljon, Lemmetyinen myönsi. — Mutta toisaalta teidän kykyänne arvioida nopeasti ja osuvasti ihmisiä sanotaan ilmiömäiseksi. Vastatkaapa siis erääseen kysymykseen. Pidittekö oopperalaulajatar Kultakoskea tyyppinä, jonka saattoi otaksua tekevän itsemurhan? Ainoastaan kymmenisen tuntia sen jälkeen, kun te jätitte hänelle hyvästi.

— Noina mainitseminanne tunteina saattoi tapahtua paljon, mistä minulla ei ole tietoa, Rauta huomautti. — Mutta kun asetatte kysymyksen noin, minun on vastattava kieltävästi. Sain sen käsityksen, että neiti Kultakoski oli hyvin elämänhaluinen nuori nainen.

Poliisimestari rummutti sormenpäillään pöytää.

— Siinäpä se! Kaikki hänen tuttavansa, joita on toistaiseksi onnistuttu kuulustelemaan, sanovat samaa. Sitä paitsi hänellä oli, ainakin ulkonaisesti, kaikki syyt olla elämäänsä tyytyväinen. Hän oli nuori, kaunis, lahjakas, juhlittu. Hänellä ei ollut mitään taloudellisia huolia. Kaiken kukkuraksi hänellä oli edellisenä iltana ollut valtava menestys, joka lupasi mitä parhainta hänen suunnitellulle konserttikiertueelleen. Tokkopa tällaisilla edellytyksillä varustettu nuori nainen menisi rautatiesillallemme ja ottaisi itsensä hengiltä.

Rauta tiedusti kiinnostuneena:

— Tiedetäänkö, että hän meni?

Lemmetyinen nyökkäsi.

— Häntä ei huumattu eikä surmattu muualla. Niitä mahdollisuuksia kai ajattelitte. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän itse meni sillalle. Hän oli toissailtana hotellin ravintolassa illastamassa ja tanssimassa erään herran kanssa. He poistuivat vähän jälkeen kello 23:11 ravintolan ulko-oven kautta.

— Kuka tuo herra oli? Maisteri Vaskoko?

— Kuulkaahan nyt, poliisimestari sanoi jäykästi, — antakaa minun kertoa murhenäytelmän puitteet. En tiedä kaikkea, mitä kuulusteluissa on eilen ja tänään ilmennyt. Jutun tutkiminen on kokonaan läänin rikosetsivien hallussa. Voitte koettaa heiltä onkia yksityiskohdittain, miten pitkälle he ovat päässeet. Ehkä minun korviini on sattunut yhtä ja toista pientä. Syrjään jääneenä on asemani kuitenkin arkaluontoinen. Minun on pakko jättää vastaamatta ehkä moniinkin kysymyksiinne. Mutta koettakaa ymmärtää. Kerron teille tietämäni pääkohdat, koska johtaja Harmoila pyysi sitä. Haluatteko minun näillä edellytyksillä jatkavan selostustani?

Hänen varovainen asenteensa harmitti Rautaa. Hän katsoi kuitenkin parhaaksi olla näyttämättä närkästystään.

— Olen siitäkin kiitollinen, hän sanoi huolettomasti. — Harmoilalta tai ravintolan hovimestarilta saan tietää, kenen kanssa laulajatar sunnuntaina illasti. Sen salaisuuden selvittäminen ei siis ole vaikeaa.

Lemmetyinen rypisti kulmiaan hänen sävylleen. Rykäisten hän lausui:

— Niinpä voin vapauttaa teidät jo nyt epäilyksistänne. Tuo herra ei ollut maisteri Vasko. Neiti Kultakoski erosi seuralaisestaan ulko-ovella, ja he lähtivät eri suuntiin. Siitä on useampia todistuksia. Hotelliin palattuaan oopperalaulajatar meni sisarensa huoneeseen ja ilmoitti kävelleensä ympäri toria saadakseen raitista ilmaa. Hän oli lisäksi kertonut tavanneensa ulko-ovella jonkun poikasen, joka oli pistänyt hänen käteensä kirjeen ja livistänyt. Luettuaan kirjeen hän oli sisarensa jyrkistä vasta lauseista huolimatta lähtenyt jälleen ulos. Hän oli silloin ollut mitä parhaimmalla tuulella.

Raudan syyllisyystunne väheni. Nainenhan on kertakaikkiaan ollut hullu, hän ajatteli. Pelkäämistään uhkauskirjeistä piittaamatta tämä oli painunut keskellä yötä ulos, ilmeisesti kohtaamaan jotakuta! Niinpä oli tyyten yhdentekevää, oliko Rauta ollut täällä vai ei. Laulajattaren kevytmielistä lähtöä ei hän eikä liioin kukaan muu olisi voinut estää, vaikka olisi maannut vahtikoirana hänen ovensa edessä.

— Tiedoittiko hän sisarelleen, minne aikoi? hän kysäisi.

— Kyllä. Rautatiesillalle. Nyt minä jatkan taas.

Rauta kumarsi äänettömäksi lupaukseksi olla häiritsemättä turhilla kysymyksillä.

— Jos tämä olisi isompi kaupunki, poliisimestari aloitti, — niin neiti Kultakosken öiselle kävelylle halki kaupungin olisi löydettävissä näkijöitä. Mutta täällä ihmiset puolenyön jälkeen ovat ja pysyvät vuoteissaan.

— Mikäli ei ole kysymys herroista, jotka pelaavat skruuvia, Rauta ei malttanut olla pistämättä hiljaisesti väliin.

Lemmetyinen lehahti punaiseksi. Hän tajusi vieraan tarkoittavan erästä peli-iltaa vuosia sitten, jossa hänkin oli ollut mukana. Eikä sitä ollut mieluisaa muistella. He olivat kaikessa rauhassa skruuvanneet Harmoilan konttorissa, samaan aikaan kun muuan murtovaras oli parinkymmenen metrin päässä tyhjentänyt hotellin kassan.

— Hm, hän äännähti ja jatkoi sitten nopeasti: — Ponnistuksistamme huolimatta ei ole tavattu ketään, joka olisi nähnyt laulajattaren rientävän kohtalonsa sillalle. Kenenkään muun ei liioin ole havaittu murhayönä sinne menevän tai sieltä palaavan. Mutta maanantaina erään aamuvarhaisen uistelijan katse sattui vaaleaan popliinitakkiin, joka kellui veden pinnalla aivan lähellä Salmisaaren koskenpuoleista rantaa. Hän souti luo ja löysi ruumiin.

— Kirsti Kultakoskella oli siis popliinitakki, Rauta virkahti puoliääneen.

Sillä kohdalla Lemmetyinen oli valmis antamaan lisätietoja:

— Hänellä oli yllään hopeanharmaa kävelypuku ja valkoinen pusero ja niiden päällä popliinitakki. Päähän oli sitaistu ohut koristeliina, jollaisia naiset nyt hattukauppiaiden suureksi suruksi enimmäkseen käyttävät.

Hän hymähti lisätessään selitykseksi:

— Minun vaimoni on hattukauppias. Siksi minä tiedän sen ammattikunnan surut.

Kas vain, Rauta tuumi, pojalla on sentään huumorin tajua. Ääneen hän sanoi:

— Asustaan päätellen laulajatar ei tällä kertaa halunnut herättää huomiota.

— Niin paljon hän ei kuitenkaan antanut käytännöllisyydelle periksi, että olisi vaihtanut korkeakorkoiset avokenkänsä vähän tukevampiin, Lemmetyinen huomautti. — Ranskalaiskorot ovat tuskin omiaan siltakävelyyn.

— Olen kerran nähnyt erään tytön sipsuttavan samanlaisilla koroilla puoli peninkulmaa sepelikivitietä, Rauta kertoi. — Naisellinen turhamaisuus ei kysy jalkojen kärsimyksiä.

Poliisimestari nyökkäsi. Sitten hänen ilmeensä synkkeni. Kasvoissa alkoi tuskallisesti nykiä, kun hän päätyi kuvauksensa raskaimpaan osaan:

— Kun uistelija hälytti paikalle poliisin, minä lähdin sinne kahden miehen kanssa. Ei tuottanut suurta vaivaa nostaa ruumis vedestä. Mutta näky oli järkyttävä... Jouduin sodassa silmätysten monenlaisen kuoleman kanssa. Se oli kuitenkin jollakin lailla toista. Tässä oli nuori, ihana nainen, joka... jossa ei ollut enää mitään — katsomista. En halua muistella sitä!

Hän painoi kämmenen silmilleen. Ryiskeltyään äänensä jälleen selväksi hän jatkoi:

— Oikeuslääkeopillisessa tutkimuksessa on...

— Onko sellainen ehditty jo pitää? Rauta keskeytti.

— On. Kun juttu on herättänyt tavatonta huomiota, kaikki viranomaiset käsittävät välttämättömäksi pitää kiirettä. Tutkimuksessa on selvinnyt, että takaraivossa oleva valtava kuhmu ei ole aiheuttanut kuolemaa. Se ei voi olla pohjakivien aiheuttama. Otaksuttavasti se on jälki sillalla annetusta raivoisasta iskusta.

Rauta ei malttanut olla tiedustamatta:

— Millä häntä oli isketty?

Kohdatessaan Lemmetyisen katseen hän taipui toteamaan:

— No, se taitaa olla niitä kysymyksiä, joihin ette vastaa. Jatkakaa rauhassa.

— Neiti Kultakoski on, ilmeisesti tajuttomana, työnnetty kaiteen ylitse. Pudotessaan matalaan veteen niin korkealta hän luonnollisesti sai hirvittäviä vammoja. Sydäntä särkevää on ajatella hänen tulleen kylmässä vedessä vielä tajuihinsa. Mutta jäljet sormenpäissä ja repeytyneet kynnet vasemmassa kädessä, joka ei ollut katkennut, viittaavat epätoivoisiin yrityksiin ryömiä rantaan. Naisparka, hän olisi varmaan myöhemmin kironnut, jos olisi onnistunut ja jäänyt elämään — niin ruhjottu hän oli. Voimat kuitenkin loppuivat. Oikeuslääkeopillisen tutkimuksen tulos on, että lopullinen kuolemansyy oli hukkuminen.

Huoneessa oli kauan hiljaista. Rautakin oli järkyttynyt. Häneltä katosi kuva valkopukuisesta laulajattaresta, joka itsetietoisesti hymyillen otti vastaan ravintolayleisön hurmioituneet suosionosoitukset »Madame Butterflyn» aarian jälkeen. Samoin häipyi kuva punahattuisesta keimailijattaresta yllyttämässä kahta innokasta ihailijaansa yhä kiihkeämpään mustasukkaisuuteen toisiaan vastaan. Hän oli näkevinään vain nuoren tytön, joka ruhjotuin jäsenin, yö ympärillä ja kohiseva koski lähettyvillä, pyrkii raahautumaan rantaan, mutta jonka viimeiset voimat raukeavat veden täyttäessä keuhkot.

Hän katkaisi raskaan äänettömyyden tiedustamalla kireästi:

— Miksi maisteri Vasko on pidätetty?

— Kuulusteluja varten, poliisimestari vastasi vältellen. — Minä en ole häntä pidättänyt. Läänin rikosetsivät ilmoittavat teille ehkä, mitä häntä vastaan on ilmennyt.

— Voinette kuitenkin sanoa, missä häntä säilytetään?

— Meidän vaatimattomissa pidätyssuojissamme, toistaiseksi.

— Minun on saatava puhutella häntä.

Lemmetyinen nyökkäili.

— Jos olette hänen asianajajansa, ei teitä voitane estää tapaamasta asiakastanne. Mutta siitäkin teidän on paras keskustella läänin miesten kanssa.

— Missä tapaan nuo mahtavat herrat?

— Heidän pitäisi pistäytyä täällä. Tarkkaa aikaa en tiedä.

— Tahdotteko ystävällisesti soittaa minulle hotelliin, kun he ovat saapuneet?

— Sen teen mielelläni.

Poliisimestari nousi merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Kun Rauta hyvästeli häntä, hän puhkesi kuitenkin vielä purkamaan mieltään:

— Jospa saisin olla sanomalehdiltä rauhassa! Niiden toimituksista hätyytetään minua pitkin maata päivin ja öin. Varsinkin Helsingin suurlehdet ovat kimpussani kuin herhiläiset. Viimeksi tunti sitten minulla oli tiukka keskustelu erään reportterin kanssa. Miekkonen oli jostakin saanut kuulla maisteri Vaskon pidätyksestä ja vaati minulta vahvistusta siihen. Vastasin niin kuin asiaan kuului. Varoitin häntä pistämästä lehteensä mitään ennenaikaisia pidätysuutisia. Huomautin vakavasti, että sellaiset eivät asian tässä vaiheessa ketään auta, vaan ovat ainoastaan vahingoksi. Arvatkaapa, mitä tuo sensaatioiden metsästäjä vastasi.

— No?

— Sanasta sanaan näin: »Silloin jokin muu lehti voi ehtiä meidän edellemme. Ja sitä me emme salli.»

Rauta hymyili tuimasti.

— Uskaltakootpa panna Vaskon nimen julki!

— No, ehkä teillä on jokin ihmevoima sen estämiseksi, Lemmetyinen toivoi.

Lähtiessään raatihuoneelta Rauta oli synkempi kuin sinne tullessaan.

Kahdeksas luku.

HARVENTUNUT TOVERIJOUKKO.

Raatihuoneelta Rauta jatkoi matkaansa Harmoilan kotiin.

Ovikellon kutsumana terhakka pikku poika tuli avaamaan.

— Isä on sairas, hän kiirehti ilmoittamaan. — Ihan vuoteessa.

— Tiedän sen, nuori mies, vieras virkahti. — Opasta minut hänen luokseen. Olen hänen vanhoja tovereitaan.

Ohut ääni kantautui yläkerrasta:

— Pekka, kuka siellä on?

— Pitkä herra, joka sanoo olevansa isän vanhoja tovereita, poikanen kuulutti reippaasti.

— Hyvä on, Pekka. Tuo hänet tänne.

Noustuaan portaat Rauta tuli avaraan, kauniisti kalustettuun makuuhuoneeseen. Pihakoivujen rehevät latvukset näkyivät isoista ikkunoista. Toisessa parisängyssä Harmoila makasi kuumeenhehku poskipäillä. Ilahtuneena hän ojensi kostean kätensä tulijalle.

— Ota tuoli tähän viereen, Rauta. Teit reilusti tullessasi katsomaan minua.

Poikanen oli jäänyt ovensuuhun. Suurin silmin hän katsoi kookasta herraa.

— Isä, onko hän tosiaan se...?

Palvova kunnioitus väreili hänen äänessään.

— Vieraamme on varatuomari Kaarlo Rauta, isän vanha toveri, Harmoila vastasi hymyillen. — Juuri hän, jonka jännittävistä kamppailuista murhamiehiä vastaan olen sinulle monesti kertonut. Mutta mene nyt, Pekka, jälleen alas kirjojesi ääreen. Sedällä ja isällä on puhuttavaa.

Pieni mies nyökkäsi tottelevaisesti. Mutta isän käskyn täyttäminen oli selvästi tällä kertaa raskasta.

Kun toverukset olivat kahden, sairas rupesi selittämään:

— Terveyteni ei ole pitkiin aikoihin ollut enää kehuttava. Sydän reistailee. Kun sattuu vähänkin isompi harmi, niin saan kuumetta ja joudun vuoteeseen. Tuo eilinen šokki pakotti turvautumaan lääkäriin. Onneksi vanhin poikani sattui olemaan kotosalla. Muu perhe on huvilalla. Pekka minua täällä nyt hoitelee.

Pitkä puhe näytti käyvän hänen voimilleen. Nenäliinalla hän pyyhki kasvoille nousseen hien. Yöpöydällä olevasta mehulasista hän otti pienen kulauksen. Sitten hän kysyi jännittyneenä:

— Tapasitko tuomari Lemmetyisen?

Rauta nyökkäsi.

— Sain hänestä alkuun hyvän vaikutelman. Mutta mitä pitemmälle puhelumme jatkui, havaitsin jääväni melko vähälle saalille.

Hotellimies ryhtyi taaskin puolustamaan poissaolevaa:

— Häntä täytyy ymmärtää. Hänen asemansa ei ole kovin vahva. Läänin rikosetsivät lienevät lisäksi pelästyttäneet hänet nyt tavallistakin varovaisemmaksi.

— Oletko tavannut heitä?

— Olen. Kaikkia neiti Kultakosken seurassa nähtyjä on kuulusteltu.

— Millaista väkeä mikkeliläiset ovat?

— Aika kovaotteisilta tuntuivat. Sitä vaille, etteivät saaneet minua aivan suunniltani.

Kiltin, herkän hotellinjohtajan hermostuttamiseksi ei kai paljon tarvittu, Rauta tuumi itsekseen.

Harmoila uteli:

— Miltä Vaskon asiat näyttävät? Ethän uskone, että hän olisi...

— ... olisi murhannut laulajattaren, Rauta täydensi. — En. Varmasti hän on syytön. Mutta mitä läänin miehet ovat olleet keksivinään häntä vastaan, sitä en vielä tiedä. Jotakin painavalta näyttävää sen on täytynyt olla. Muuten he eivät olisi uskaltaneet pidättää huomatussa asemassa olevaa valtion virkamiestä... Meitä oli viime lauantaina koolla kuusi vanhaa toverusta. Meidän jäljelle jääneiden on ponnistettava yhdessä saadaksemme Vaskon syyttömyyden nopeasti todistetuksi.

Sairas sanoi surkeasti:

— Se on selvä. Mutta täältä vuoteesta käsin minä en paljoa voi.

— Riittää, kun minä liikun. Minulla on tähän erään sinulle tehtävänä vain muutamia kysymyksiä. Alkajaisiksi: kenen kanssa Kirsti Kultakoski oli sunnuntaina hotellisi illallistanssiaisissa?

— Erkki Touhulan. Sitä riihtä on kuulusteluissa puitu jos millä mitalla. Eikö tuomari Lemmetyinen kertonut sitä sinulle?

— Ei, Rauta vastasi. — Hän kielsi minua ylipäänsä esittämästä kysymyksiä. Vai Touhula oli vuorossa silloin... Kenen seurassa Vasko sitten oli ravintolassasi?

— Kysy Riihelältä. Hän oli koko illan siellä. Minä olin enimmäkseen konttorin puolella.

— Tiedätkö, milloin Vasko viimeksi nähtiin laulajattaren liepeillä?

Harmoila pudisti päätään.

— En. Olen vain kuullut Vaskon tanssittaneen häntä kylpyläkasinon päivähipoissa. Ai niin, sinä olit itsekin siellä. Tapahtuiko kasinolla jotakin erikoista?

— Ei, Rauta torjui huolettomasti. — Paitsi että oopperatähti piti kuumana vuorotellen Vaskoa ja Touhulaa.

Hänen mielensä ei sillä kohdalla kuitenkaan ollut lainkaan kevyt. Hänen muistiinsa oli jo monesti palautunut eräs katkelma keskustelusta kylpyläkasinon kuistilla. Vasko oli silloin ollut kovin utelias tietämään, miten kävisi sille, joka putoaisi sillalta.

Joka putoaisi... Tai pudotettaisiin. Lopputulos olisi suunnilleen sama... Laulajatar oli murhattu suistamalla hänet rautatiesillalta Salmisaaren rantaveteen...

Rauta rypisti otsaansa. Millaisten peikkojen hän sallikaan pesiytyä aivoihinsa! Vasko ei ollut murhaaja, siitä saattoi turvallisesti lähteä. Ken rikoksen liekin suunnitellut ja suorittanut, hänen oli ollut aivan yhtä helppo kuin Raudan aikoinaan ensimmäisellä kävelyllään yli rautatiesillan todeta Salmisaaren itäranta matalavetiseksi.

— Mitä sinä pohdiskelet? Harmoila kysyi huolestuneena.

— Sitä vain, että minun on liikuttava nopeasti, Rauta vastasi ja lisäsi toverinsa mielen hyvikkeeksi: — Nyt, kun sinäkin olet poissa pelistä. Painun tästä Riihelän pakeille.

Isäntä pahoitteli:

— En saanut edes mitään tarjotuksi. Mutta sano Eskolle terveisiä minulta. Hän sekoittakoon sinulle kunnollisen grogin oikeasta viskistä.

— Kiitoksia, vanha veikko. Mutta nyt on pidettävä ajatukset kirkkaina. Grogien aika voi tulla myöhemmin.

Rauta tapasi Riihelän hotellin ravintolasta. Muita vieraita ei siellä näin varhain arkisena aamupäivänä ollut, joten hovimestari katsoi voivansa istahtaa saman pöydän ääreen. Synkkänä hän siveli kaljua päälakeaan ja kiroili tapahtunutta. Kehoittamattakin hän teki Raudalle saman tarjouksen grogista kuin hotellin johtaja ja sai saman vastauksen.

— Tuntuu turvalliselta, kun sinä olet palannut, Kaarlo, hän virkkoi. — Sinä panet tuulemaan. Siitä olen varma.

— Tarvitsen sinulta eräitä tietoja, Rauta sanoi. — Lähtivätkö laulajatar ja Touhula sunnuntaina täältä kello 23:n maissa?

— Lähtivät. Tarkemmin sanoen 23.10. Minulle on tullut tavaksi painaa sellaiset seikat muistiini. Voit siis luottaa aikamäärittelyyni. Kellomäärän ilmoitin myös kuulusteluissa. Sen sijaan en katsonut tarpeelliseksi ruveta siellä oma-aloitteisesti lavertelemaan tuon lähdön yksityiskohdista.

— Oliko niissä jotakin erikoista?

— Ei mitään maailmoja mullistavaa. Touhula vain halusi jäädä ravintolan sulkemisaikaan asti, tyttö ei. He riitelivät siitä vielä, kun minä menin heidän luokseen. Erkki oli ollut keksivinään jonkin virheen tarjoilijattaren esittämässä laskussa ja käskettänyt hovimestarin luokseen. Mitään virhettä ei ollut. Ehkä Erkki yritti tuolla tempulla ainoastaan pidättää tyttöä vielä vähän.

— Mainitsit heidän riidelleen. Kuulitko sanoja?

Pari repliikkiä, Riihelä myönsi. — Touhula puuskahti aika käskevästi: »Tyhjennämme vielä pullon samppanjaa. Vähemmällä ette pääse.» Tyttökös kimpaantui:

»Ei tippaakaan enää, hyvä herra. Minulla särkee jo päätä pelkästään siitä, että olen ollut seurassanne näin kauan. Erehdytte pahasti, jos luulette minun nyt tai vast'edes ottavan teiltä vastaan komennuksia!» Heti kun minä olin selvittänyt asiani Erkin kanssa, laulajatar poistui niskojaan nakellen pöydästä.

— Entä Erkki?

Hovimestari hymähti.

— Hän? Hän oli naamaltaan kuin keitetty rapu viskatessaan rahat pöydälle ja harppoessaan tytön perään.

— Lähtivätkö he ravintolan ulko-ovelta eri suuntiin, kuten kerrotaan?

— Niin eteisvahtimestari ilmoitti, Riihelä vastasi. — Hän mainitsi Erkin yrittäneen vielä ovella suostutella tyttöä, joka kuitenkin sipsutti ylpeästi vasemmalle. Touhula oli seisahtunut katukäytävälle tuijottamaan hänen jälkeensä... Kuule, Kaarlo, pitäisiköhän minun vielä jutella sinulle eräästä kummasta vaiheesta?

Rauta kiinnostui.

— Tietysti, jos se kuuluu tähän juttuun.

Hovimestari oli kahden vaiheilla. Hermostuneesti hän pyöritteli etusormellaan kaljunsa laidoilla olevia mustia hiustupsuja.

— Kai se kuuluu, jollakin tavoin. Mutta sen kertominen tuntuu kirotun kenkulta. Se koskee näet Touhulaa.

— Anna tulla. Minä en ole mikään poliisi.

— No jaa, olkoon, Riihelä taipui. — On asia niinkin, etten kertomatta pääse siitä irti. Sinä osaat päätellä, mitä arvoa sille on annettava. Muuan tuttava mies sattui samoihin aikoihin olemaan lähtöpuuhissa. Hän sai hattunsa ja tuli ulos juuri, kun Erkki kääntyi oikealle. He asuvat samalla suunnalla ja talsivat siis peräkkäin. Tuo tuttava mies kävi luonani myöhään eilisiltana. Hän sanoi hanhenmarssin aikana kuulleensa Touhulan sadattelevan puoliääneen. Sitten Erkki oli jupissut itsekseen jotakin sellaista, ettei kukaan ole ennenkään rankaisematta tehnyt häntä ihmisten edessä naurunalaiseksi.

— Onko kertojasi varma asiastaan?

— Ihan. Hän sanoi olevansa valmis vaikka valalle, No, mitäs tuumit?

Rauta oli hyvin vakava.

— Kuulostaa pahalta.

Surkea ilme levisi hovimestarin pyöreille kasvoille. — Et kai sinä sentään luule, että Touhula olisi...? Hän katkaisi lauseensa, kuin itsekin säikkyen.

— Tiedän ainoastaan yhden asian varmasti, Rauta virkkoi jyrkästi. — Vasko ei murhannut laulajatarta.

— Voitko myös todistaa sen?

— Minä hankin todistukset vaikka maan alta! Muuten, näitkö Laurin sunnuntai-iltana?

— En, Riihelä vastasi. — Koko illan odottelin häntä tänne tulevaksi. Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Liekö pitänyt parempana pysytellä kasinolla, jossa myös illalla jorattiin?

Kun Rauta nousi, hän uteli:

— Minne sinä nyt?

— Tapaamaan veljeämme Pyörrettä, Rauta sanoi. — Jos satut kuulemaan jotakin, vaikkapa asian liepeiltä, niin muista tiedoittaa minulle. Meidän on nyt vedettävä yhtä köyttä.

— Kuten ennenkin, hovimestari hyväksyi. — Selvä pyy!

Puutarha, jonka ympäröimässä pikku talossa kamreeri Pyörre asui, oli täynnä lasten mekastusta ja huutoa.

Isäntä otti vieraan vastaan torjuvasti.

— Mikä kunnia halvalle majalleni! Mutta tulet huonoon aikaan. Lyhyt aamiaisaikani loppuu tuossa tuokiossa. Vaimo seisoo keittiössä ja vaatii minulta selvitystä, mihin olen ehtinyt tuhlata jo kuukausirahani. Lyhyesti: minulla on tulinen kiire.

— Minulla on vielä kiireempi, Rauta sanoa töksäytti. — Saat luvan ilmoittaa johtajallesi myöhästyväsi. Voit sanoa syyksi, että sinulta vaaditaan valaistusta eräihin Kirsti Kultakosken murhajuttuun liittyviin seikkoihin. Kai johtajasikin on kuullut sellaisen jutun olevan menossa?

Kamreeri hörähti. Hänen punakat kasvonsa kirkastuivat.

— Mikään ruudinkeksijä tirehtöörini ei ole, mutta on hänellä korvat. Kaupunki ei puhu muusta kuin tuosta Tuonelan virtaan syöstystä diivasta. Niinpä otaksun johtajankin olevan joten kuten kärryillä. Astu edeltä murjuuni, niin minä kilautan orjuuteni majaan.

Rauta silmäili arvostelevasti huonetta, johon Pyörre oli hänet työntänyt. Kaiketi isäntä oli osasyyllinen siellä vallitsevaan sekasortoon. Mutta keskellä lattiaa oleva revitty aapinen ja siellä täällä lojuvat leikkikalut ja risaiset pikku sukat juorusivat kodin järjestyksestä yleensä. Sinäänkin huone teki ikävän vaikutuksen. Pöydillä ei ollut ainoaakaan liinaa, ei ikkunalaudoilla kukkia eikä seinien synkkyyttä lievittämässä edes pienoista taulua. Vieras muisti vanhan toverinsa maininneen, että vaimonsa oli »silmäntekevä» erinäisissä hyväntekeväisyysseuroissa. Rouva, jolla kodin lisäksi oli puuhaa pienestä kampaamostaan, olisi voinut jättää seurat vähemmälle. Hieman enemmän huomiota hänen olisi sietänyt omistaa viidelle lapselleen ja miehelleen.

Pyörre tuli huoneeseen nauraen ja pörröttäen harjamaista tukkaansa.

— Hyvin kävi, hän ilmoitti. — Ukko oli oikein innoissaan. »Tietysti, tietysti teidän täytyy auttaa viranomaisia.» Kaarlo, oletko sinä viranomainen?

— En.

— Sitä parempi. Niinpä voimme jutella vapaasti. Eukko ei kyllä keitä kahvia, koska ei ole pyhäpäivä... Ne saivat siis sinutkin kynsiinsä.

— Ketkä ne?

— Poliisit. Nehän täällä ovat riehuneet ihmisten kimpussa. Voisi melkein luulla, että kaupunkipahasessamme on vähintään atomipommi räjäytetty.

Rauta tarjosi hänelle savukkeen. Isäntä otti sen ahneesti vastaan. Saatuaan siihen tulen hän hymähti:

— Niin, niin, eräillä on varaa.

Vieras ei ollut kuulevinaan. Hän palasi tyynesti asiaan: — Tulin tänne itse ja omasta tahdostani. Lähdin matkaan heti saatuani kuulla Vaskon pidätyksestä.

Kamreeri liikahti rauhattomasti tuolillaan. Otsa huolestuneissa rypyissä hän puuskahti:

— Se onkin sikamainen juttu! Toivoisin voivani auttaa vääryyden kohteeksi joutunutta toveria.

— Siinä mielessä tulin luoksesi. Haluan saada selväksi, missä Vasko vietti sunnuntai-illan.

Pyörre ihmetteli:

— Mikset kysy sitä häneltä itseltään?

— En ole vielä päässyt tapaamaan häntä, Rauta vastasi. — Siihenkin on lupa saatava pidätyksen toimittaneilta läänin rikosetsiviltä. Yhteenotosta noiden herrojen kanssa saattaa tulla kuumanlainen. Siksi koetan ennakkoon haalia kokoon niin paljon faktoja kuin suinkin. Riihelä arveli Laurin mahdollisesti olleen kasinolla illallakin.

— Minä en ollut siellä, kamreeri pahoitteli. — Minut oli määrätty kotimieheksi. Valvomaan lasten iltasyöntiä, riisuutumista, peseytymistä, vuoteeseen menoa, iltarukousta ja sitten tietysti mitä. Siinä oli urakkaa jo viisi kertaa kuusi... Mutta odotahan, eukko oli kasinolla. Jokin hänen seuroistaan siellä silloinkin, kakistelematta edes pyhän nimensä tähden, täytteli rahalaarejaan syntisten ihmisten tanssinhimon avulla. Kutsutaanpas emäntä tänne kuulusteluun.

Rouva Pyörre oli lyhyt lyllerö. Hänellä oli tiukkailmeiset kasvot. Huomio kiintyi niissä ennen muuta teräviin, hyvin lähellä toisiaan oleviin silmiin ja ohuihin, viivamaisiin huuliin. Hän suhtautui vieraaseen nöyristelevän kunnioittavasti. Se näytti tuottavan hänen miehelleen vahingoniloista nautintoa. Hän tunsi vaimon olevan kerrankin alakynnessä häneen verrattuna.

— Ystäväni, tuomari Rauta, tahtoisi tietää, oliko maisteri Vasko viime sunnuntai-iltana kasinolla, Pyörre ilmoitti.

Rouva kuuli hänen sanansa, mutta ei ollut hänestä tietääkseenkään. Hän puhui ainoastaan kookkaalle vieraalle, jonka kuuluisuudesta hän oli selvillä:

— Kyllä, herra tuomari. Maisteri Vasko oli siellä. Mieheni oli päivällä osoittanut minulle teidät, herra tuomari, ja maisterin. Hän oli siellä jo silloin, kun minä menin huolehtimaan virvokkeiden myynnistä.

— Panitteko merkille, tanssiko hän jonkun kanssa? Rauta kysyi.

— Kyllä, herra tuomari. Hän tanssi paljon. Ovi tarjoiluhuoneesta saliin oli auki, joten näin maisterin selvästi. Alkuillan hän tanssi melkein yhtenään. Tarjoilutoverini, lehtorinrouva Potinkaran kanssa siitä oli puhettakin. Ei voinut olla herättämättä huomiota, että maisteri tanssitti aina samaa tyttöä.

Rauta kuunteli kiinnostuneena. Hymyillen hän tiedusti:

— Oliko neitosella valko-keltaraitainen leninki?

Emäntä oli ilmeisesti pahoillaan, kun ei tällä kertaa saattanut vastata myöntävästi.

— Ei, herra tuomari. Tytöllä oli vaaleansininen silkkileninki. Ei se ollut täkäläisistä liikkeistä ostettu; niin taidokas se leikkaukseltaan oli. Lehtuurska Potinkara arveli sitä Helsingissä asti teetetyksi. Mutta minä sanoin, että kyllä sellaisen sentään Lahdestakin saa. Ketä varten tyttö lie illaksi niin hienoksi laittautunut? Molemmat vähän ihmettelimme, miten rohdoskaupan myyjättärellä — sillä se tyttö on — on varaa uhrata pukuunsa niin paljon... Ai, mutta nyt minä muistan! Sittenkin se oli sama tyttö, jota herra tuomari tarkoittaa. Päivätanssiaisissa rohdoskaupan tytöllä oli sellainen uumilta kiristetty valko-keltaraitainen pumpulimekko, ihan liian lyhyt. Sääret näkyivät koko pituudeltaan.

Pyörre pisti pilkallisesti väliin:

— Pikkukaupungin rouvilla on terävät silmät, kuten huomaat, Kaarlo. He näkevät, mitä kenelläkin on kulloinkin päällään. He takseeraavat puvun hinnan ja päättävät, onko kantajalla ollut varaa sen hankkimiseen. He mittaavat hameiden pituuden ja panevat merkille, mitä kikkoja on käytetty. He huomaavat kaiken ja muistavat kaiken. Kysy heiltä vain!

Vaimon ohuet huulet kaartuivat ohimeneväksi hetkeksi ylenkatseelliseen hymyyn.

Rauta oli tyytyväinen kuulemaansa. Varmuuden vuoksi hän kysyi vielä rouvalta:

— Tuolla tytöllä on ruskeat hiukset, siniset silmät ja hymykuoppa kummassakin poskessa?

— Kyllä, herra tuomari. Ihan varmasti se on sama tyttö. Minä voin lisäksi sanoa herra tuomarille, että...

Hieman jäykästi vieras keskeytti:

— Kuinka kauan tanssiaiset kestivät?

— Kello yhteen, herra tuomari.

Rauta huoahti helpotuksesta. Siitä päätellen, mitä hän itse oli nähnyt ja nyt kuullut, Vasko oli innostunut tyttöön perusteellisesti. Tanssiaisten päätyttyä hän oli tietysti lähtenyt saattamaan neitosta kotiin. Eikä silloin aina kuljettu lyhintä tietä. Niinpä tytön todistus vapauttaisi Laurin kaikista epäilyksistä. Tällä ei ollut yksinkertaisesti ollut aikaa sen kirjelappusen lähettämiseen, minkä Kirsti Kultakosken kerrottiin hotellin ulko-ovella saaneen ja millä hänet oli houkuteltu rautatiesillalle. Seuraava käynti suuntautuisi nyt rohdoskaupan myyjättären luo.

Hänen rakennelmansa sortui kuitenkin samassa. Rouva Pyörre ilmoitti:

— Niinpä niin, herra tuomari, kello yhteen. Mutta ei maisteri ollut siellä loppuun asti.

— Eikö?

— Ei, herra tuomari. Hän lähti pois jo kello 22.30:n maissa.

— Oletteko varma siitä?

— Tottahan toki, herra tuomari. Minä näin, kun hän hyvästeli tyttöä. Sanoinkin lehtuurska Potinkaralle, että mikähän niille nyt kesken kaiken tuli. Menin vielä ikkunasta katsomaan, lähtikö maisteri ihan tosissaan. Siellä hän meni, pitkin puistokäytävää. Eikä hän koko iltana palannut.

— Entä tyttö?

— Hän jäi. Yhtä mittaa hän oli loppuajankin lattialla. Tanssittajista ei näyttänyt olevan puutetta. Virvokkeiden myynti lopetettiin kello 24, ja minä lähdin silloin kotiin.

Raudan oli pakko todeta, että näin ollen rohdoskaupan myyjättärestä ei olisi mitään apua. Kun kerran Vasko oli poistunut kasinolta jo kello 22.30, niin voitiin väittää hänelle jääneen aikaa vaikka mihin. Pieni mahdollisuus välähti vielä Raudan mieleen.

— Mutta ehkä maisteri Vasko palasi kasinolle kello 24:n jälkeen.

Pullea rouva pudisti päätään.

— Ei, herra tuomari. Hän ei palannut. Minä kysyin sitä eilen lehtuurska Potinkaralta, joka oli siellä loppuun asti. Hän vakuutti, ettei maisteria sen koommin tanssiaisissa nähty.

Niinpä se tie on sitten ummessa, Rauta tuumi katkerana. Jotakin vielä sanoakseen hän tiedusti:

— Näyttikö tyttö olevan pahoillaan Vaskon lähdöstä?

Vastaus tuli vuolaana:

— Ei, herra tuomari. Hän nauroi ja veikisteli tanssittajilleen. Hyvällä tuulella hän näytti olevan. Minä sanoin lehtuurska Potinkaralle, että niin sitä pitääkin nuoren tytön... Meitä oli — herra tuomari saa suoda sen anteeksi — illan mittaan vähän harmittanut se helppous, millä maisteri valloituksensa suoritti. Tyttö ei kyllä ole synnyltään täkäläisiä. Taannoin hän tuli evakkona jostakin Karjalan puolesta. Lehtuurska Potinkaran kertoman mukaan hän on orpo ja asuu vanhan tätinsä kanssa yhdessä. Nii-in, herra tuomari, meitä harmitti. Kyllähän helsinkiläisherrat tiedetään. Lomakseen jättävät perheensä ja saapuvat tällaisiin pikku paikkoihin panemaan kokemattomien tyttöjen päät pyörälle.

Rauta virkahti jäykästi:

— Maisteri Vasko ei ole naimisissa.

Pienet, terävät silmät laajenivat hiukan.

— Eikö, herra tuomari? Tavallisesti miehet siinä iässä ovat ehtineet jo niin pitkälle. Vai naimaton hän vielä onkin. No, se muuttaa asian. Sopiihan sitä silloin katsella ympärilleen...

Rouva vilkaisi syrjäkarein mieheensä ja jatkoi:

— ... ja hyvä olisi, jos molemmat asiapuolet katselisivat. Silloin tulisi vähemmän kohtalokkaita erehdyksiä, joita ei jälkeenpäin käy korjaaminen. Mutta sitäkin me lehtuurska Potinkaran kanssa pohdiskeltiin, että iso, kovasti iso ikäero noilla kahdella on. Tyttö on kahdenkymmenen...

Kamreerin punakka naama vallan loisti.

— Siinä sinä kuulet, Kaarlo! hän hörähteli. — Tanssita muutama kerta jotakin neitokaista, niin kohta on eukoilla naamat yhdessä ja naimatoimisto pystyssä. Siinä sitten seulotaan ja punnitaan, kelpuutetaanko kuviteltu sulhaskandidaatti vai saako hän yhteiskunnan tuomion. Mutta sitä te rouvat ette tainneet ottaa laskuissa lukuun, että jos tyttö onkin puolta nuorempi, niin Vasko sitä vastaan on, paitsi korkeassa virassa, myös varakas. Eikös vaaka silloin ole vähintään tasan?

Talon rouva vetäisi kiivaasti henkeä. Mutta nytkin hän kääntyi yksinomaan Raudan puoleen:

— Onko maisteri varakas?

— On. Hänellä on hyvin kaunis koti ja varoja muutenkin.

— Soo. Herra tuomari sen tietysti tietää. Mutta hyvä on tyttökin. Sievä ja hienokäytöksinen. Kukaan ei voi hänestä pahaa sanaa sanoa. Tanssinhaluinen kyllä. Mutta hänhän on vielä niin nuori. Iän mukana tasaannutaan.

Pyörre nauroi.

— Eikös meidän mamma vain intoile kuin naittaja ainakin! En muista kuulleeni sinun ennen antaneen kenestäkään nuoresta naisesta noin kiittävää arvostelua. Vai onko tyttö ehkä jonkin yhdistyksesi nuorisopiirin rullissa?

Ensimmäisen kerran vaimo nyt puhutteli miestään:

— Ei! On niitä kunnon tyttöjä yhdistysten ulkopuolellakin!

— Älä? Ovatko johtokunnat sitä mieltä? Silloin rouvat ovat vähemmän pimeitä kuin olen luullut. Hauska havaita.

Kun toverukset olivat jääneet kahden, kamreeri virkahti tovin äänettömyyden jälkeen:

— Nyt sinä tutustuit sitten tämän talon Xantippaan. Kyllä häneltä puhetta ja otteita riittää.

Hyvästellessään Rauta lausui:

— Jos kuulet jotakin murhajutusta, niin soita minulle tai tule hotelliin.

Pyörre nyökäytti. Avatessaan ulko-oven toverilleen hän huokasi.

Raudan seuraava käynti suuntautui taloon, josta Vasko oli vuokrannut itselleen huoneen kuukaudeksi.

Isäntä, valkopartainen, eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, valitteli vuokralaisensa kohtaloa:

— Mitä ne nyt hänestä? Niin miellyttävä ja mukava herra!

— Satuitteko huomaamaan, mihin aikaan maisteri tuli sunnuntai-iltana kotiin?

— Jo toki huomasin, ukko virkkoi. — Tuossa portailla vähän jututtiinkin. Kello lie ollut 23.

Aika sopi yksiin rouva Pyörteen maininnan kanssa. Vasko oli siis tullut kasinolta asunnolleen, vaikka vähän viivytellen.

— Ette kai tiedä, Rauta kyseli edelleen, — lähtikö maisteri sinä iltana vielä ulos?

— Tiedänpä hyvinkin. Olen sen poliiseille jo sanonut, kun ne kävivät täällä kaikkea utelemassa. Saatan sen myös teille sanoa, koska olette maisterin ystävä. Juu, minä olen tällainen vanha huuhkaja ja kuhnailen ylhäällä pitkälti yli puolenyön. Niinpä kuulin hänen painavan ulko-oven kiinni muutamaa minuuttia vaille 24. Tuumiskelin itsekseni, että ovat ne nuo nuoret miehet. Ikään kuin eivät muulloin tyttöjään saattaisi tavata! Mutta sellainen taisin olla itsekin, aikoinani... Sanoin poliiseille, että hassuja ovat, kun mokoman touhun tekevät yhdestä yöjuoksusta. Maailmaa se vain on.

Huolimatta vanhan miehen myötämielisyydestä Raudan mieliala laski. Hän tiedusti lyhyesti:

— Milloin maisteri tuli sitten takaisin?

— Milloin lie tullut? Minä kuulin vielä kolmen lyönnin. Mutta sitten nukahdin. Siihen mennessä ulko-ovi ei ollut rasahtanut. Aamulla hän kyllä oli vuoteessaan. Ei sen vuoksi silti tarvitse noin tuimaksi mennä. Harvoin niistä tytöistä tunnissa tai parissa selviää...

Rauta hymähti ilottomasti. Vasko oli siis ollut teillä tuntemattomilla juuri ne tunnit, joiden kuluessa Kirsti Kultakosken kohtalon otaksuttiin täyttyneen.

— Saisinko vilkaista hänen huoneeseensa? hän kysyi.

— Kernaasti saisitte minun puolestani, ukko selitti. — Mutta poliisit uhkasivat minua jos millä, jos päästän sinne ketään ilman heidän kirjallista lupaansa. Niin että herra suonee anteeksi...

Rauta kiitti ja hyvästeli.

Synkkänä hän astui hetkistä myöhemmin paikallisen lehden toimitushuoneeseen. Touhula istui siellä yksin naputtelemassa kahdella sormella kirjoituskonetta. Huone oli juuri niin täyteen ahdettu, niin sekasortoinen ja niin siivoton kuin pienten maaseutulehtien toimitushuoneet yleensä ovat.

Toimitusjohtaja ei ilahtunut tuntiessaan tulijan.

— Saavut sopimattomaan aikaan. Aion saada huomiseksi aikaan ylimääräisen numeron.

Rauta heilautti lähimmän tuolin tyhjäksi lehtipinoista ja istahti.

— Kirsti Kultakoskesta, arvaan.

— Niin. Tulen kerrankin lyömään Helsingin suuret päivälehdet. Kirjoitan laulajattaren oopperamenestyksistä, hänen tämänkesäisestä turneesuunnitelmastaan ja hänen loistavasta ennakkoesiintymisestään viime lauantai-iltana. Sitten siirryn hänen saamiinsa nimettömiin uhkauskirjeisiin. Lopuksi kuvaan sen katalan verityön, joka riisti Suomelta suurimman oopperaprimadonnamme. Osta lehti huomenna, niin saat lukea artikkelijakson. Sen veroista ei ole monesti painettu!

Rauta virkahti kuivasti:

— Tulin puhumaan kanssasi Lauri Vaskosta.

Ent. ratsuväen upseerin silmissä leimahti.

— Hän on nyt siellä, missä joutaa olla ja mistä toivottavasti pian siirtyy vielä varmempaan talteen! hän sähähti. — Vai odotitko minun surevan hänen kohtaloaan? Vaikka jättäisimmekin syrjään kaiken muun, niin kuulit itse, miten hän puhutteli minua. Vihaan häntä, vihaan nyt entistä enemmän!

Rauta nousi. Matalasti hän lausui:

— Koska käytät tuota sävyä, niin saat samalla mitalla takaisin. Minä kuulin teidän hirnahtelevan toisillenne ja toisistanne. Sillä kohdalla olette tasoissa. Mutta nyt alan aavistaa, kuka on johtanut läänin rikosetsivät niille hakoteille, jotka päättyivät Vaskon typerään pidätykseen. Varoitan sinua, Erkki, ja varoitan vakavasti. Miehen, joka itse istuu lasikaapissa, ei ole terveellistä ruveta viskelemään kivillä.

Touhula oli hypähtänyt raivoissaan pystyyn. Viime sanat kuullessaan hän meni tuhkan harmaaksi kasvoiltaan.

— Mitä! Uhkaatko sinä minua?

— Voit pitää varoitustani minä tahansa, vieras vastasi jäätävästi. — Vasko ei ole ainoa, joka on liikkeissään ja sanoissaan ollut varomaton. Mutta hän on sikäli turvassa, että hänen syyttömyydestään minä olen vuorenvarma!

Hän kääntyi lähteäkseen. Mutta kynnykseltä hän pyörähti kysymään:

— Aiotko mainita »loistavassa» artikkelisarjassasi Vaskon nimen?

Ent. ratsuväenupseeri kiehui kiukusta. Hän oli vaivoin saanut hillityksi halunsa käydä takaa vieraansa kurkkuun. Silmät pyörivät yhä hurjasti päässä. Kiroten hän huusi:

— Mitä, jos mainitsenkin?

— Sitä vain, että silloin tapaat minut seuraavan kerran raastuvassa. Etkä siitä jutusta vähillä sakoilla selviä.

Rauta pamautti toimituksen oven perässään kiinni. Kadulle tultuaan hän alkoi kiivaasti harppoa hotelliin päin.

Harvoin hän oli ennen näin suuttunut. Mutta pettymys oli ollut kirvelevä.

Koolla ollut vanhojen toverusten piiri oli harventunut. Vasko istui poliisin suojissa epäiltynä raskaasta rikoksesta. No, siitä sadusta tehtäisiin pikainen loppu. Mutta pahemmin oli Touhulan laita. Häntä ei enää toverina voitu ottaa lukuun. Ei nyt eikä vast'edes.

Yhdeksäs luku.

»ESITTÄKÖÖN ALIBINSA, JOS HÄNELLÄ SELLAINEN ON!»

Kun Rauta palasi hotelliin ravintolan kautta, Riihelä kiiruhti hänen luokseen hermostunut punerrus pyöreillä kasvoillaan.

— Sieltähän sinä viimein tulet, hän tervehti. — Poliisimestari soitti puolisen tuntia sitten. Sinua etsittiin läpi talon, mutta ei löydetty.

— Olin ottamassa selvää, minkä verran meitä vanhan piirin miehiä on valmiina puolustustaisteluun. Summa on neljä.

Hovimestari rypisti otsaansa.

— Yksi jää siis pois. Kuka?

— Touhula. Saamme vetää ristit hänen nimensä ylitse.

— Selvä minun puolestani, Riihelä hyväksyi, — ilman erityisempää haikeutta. Hän muistuttikin riikinkukkoa kotoisen siipikarjan keskellä.

Rauta naurahti.

— Ei voi ainakaan sanoa, että omakehu haisee. Kovin korkealle et meitä itseämme aseta.

— Ai, poliisimestari käski minun ilmoittaa sinulle, hovimestari muisti, — että sinun pitäisi soittaa tunnin sisällä. Myöhemmin ei kuulemma kannata enää yrittää yhteyden ottamista.

Rauta lähti puhelimeen.

Tuomari Lemmetyinen oli virallisen viileä.

— Jaaha, olette siis saanut tiedoitukseni. Vieläkö tahtoisitte tavata läänin miehiä?

— Tietysti haluan. En ole vielä haukannut aamiaista. Niinpä jos teille ja herroille rikosetsiville sopisi tulla vieraikseni, voisimme lounastaa täällä kabinetissa. Samalla saattaisimme hiukan jutella Kultakosken jutusta.

Poliisimestarin ääni kuulosti jo oikein ystävälliseltä, kun hän vastasi:

— Jaaha, kiitoksia vain. Minä kysyn heti muilta.

Hän palasi hetken kuluttua puhelimeen pettyneenä.

— Läänin miehet sanovat jo syöneensä. Jos tahdotte jutella heidän kanssaan, on teidän pidettävä kiirettä tänne. Olen... olen pahoillani, tuomari.

Niin oli Rautakin. Mutta hän lähti viivyttelemättä liikkeelle. Hän arvasi Lemmetyisen huomattavasti lieventäneen sanontaa, jolla rikosetsivät olivat torjuneet kutsun.

Tavallaan hän ymmärsi läänin miesten asenteen. He olivat menneet jo Rubikonin ylitse pidättäessään Vaskon. Sen vuoksi he eivät antautuneet neuvotteluun vastapuolen hahmottelemissa puitteissa.

Hänen pahat aavistuksensa edessä olevan keskustelun laadusta vahvistuivat raatihuoneella. Läänin rikosetsivät olivat mahdikkaasti asettuneet istumaan molemmin puolin poliisimestarin kirjoituspöytää, ja heidän tervehdyksensä oli kylmän virallinen. He johtivat tulijan mieleen tanskalaisen elokuvakoomikkoparin »Majakan» ja »Perävaunun». Nuorempi miehistä, Roitto nimeltään, oli pitkänhuiskea ja laiha. Vanhempi taas, Uuttu-niminen, oli lyhyt ja paksu.

Lemmetyinen itse oli asettunut vaatimattomasti oven vieressä olevalle tuolille. Hän viittasi vierasta sijoittumaan epämukavalle puusohvalle.

Uuttu avasi keskustelun:

— Me tunnemme teidän maineenne, tuomari Rauta, salamyhkäisten rikosjuttujen selvittäjänä. Kuten muutkin, ihailemme monia saavutuksianne. Mutta Kirsti Kultakosken murha on jätetty meidän tutkittavaksemme eikä teidän. Tämä näin vain kaikessa ystävyydessä sanottuna.

Roitto puhkesi kiivaasti puhumaan:

— Eikä siinä enää mitään salamyhkäistä ole. Olemme sen jo ratkaisseet, vaikkei meidän edellämme ole koskaan mainosrumpuja lyöty! Syyllisen tunnustus puuttuu enää.

Vanhempi rikosetsivä vilkaisi varoittavasti nuorempaan, Raudan huulille kohonnut viileä hymy hermostutti häntä.

Tämä huomautti kuivasti:

— Jos »syyllisellä» tarkoitatte opetusministeriön osastopäällikköä, maisteri Lauri Vaskoa, niin hänen tunnustustaan saatte turhaan odottaa. Hyvät herrat, olette tehneet valitettavan erehdyksen pidättäessänne hänet. Mitä pikemmin vapautatte hänet, sitä parempi teille itsellenne.

Roitto hahatti pilkallisesti.

— Ei meitä titteleillä häikäistä, hän torjui. — Rikosten historia tietää paljon korkeampienkin viskaalien sortuneen murhaajiksi.

Uuttu otti jälleen johdon käsiinsä. Rauhallisesti hän ryhtyi puhumaan:

— Sallikaa minun huomauttaa teille, tuomari, eräästä seikasta. Teidän alkuasenteenne tähän juttuun nähden on, olkoonkin ehkä inhimillisesti ymmärrettävä, varsin erikoinen. Se on tuskin teidän rikosten tutkijana nauttimanne arvonannon mukainen. Meillekin on aina korostettu, että rikoksen selvittämiseen on ryhdyttävä ilman minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Tutkimus on suoritettava täysin puolueettomasti ottaen huomioon ainoastaan tosiasiat ja todisteet. Tässä mielessä olemme myös tälle matkalle lähteneet ja täällä toimineet. Teillä sen sijaan, tuomari, on nyt lähtökohtana jyrkkä vakaumus maisteri Vaskon syyttömyydestä. Siksi ummistatte itsepäisesti silmänne kaikilta häntä vastaan ilmenneiltä tosiasioilta.

Rauta pakottautui ulkonaisesti tyynenä ottamaan vastaan saamansa näpsäytyksen.

— Erehdytte, hän sanoi. — Sekä itseenne että minuun nähden. Uskon kernaasti, että ennen tänne tuloanne teillä ei ollut mitään maisteri Vaskoa vastaan. Mutta satun tietämään tahon, joka on persoonallisista syistä johtanut huomionne maisteri Vaskoon. Eräät selville saamanne tuntimäärät sattuvat myös sopimaan rikoksen oletettuun aikatauluun. Kun sitä paitsi ette ole ensi hätään keksineet ketään muuta murhaajakandidaattia, olette hairahtuneet valitsemaan helpoimmalta näyttävän tien. Niinpä olette pidättäneet maisteri Vaskon ja koetatte nyt puristaa häneltä tunnustuksen. Mitä minuun tulee, niin en ole milloinkaan rikosta selvitettäessä, en ennen enkä nyt, ummistanut silmiäni tosiasioilta. Esittäkää minulle ne todisteet, mitä sanotte teillä Vaskoa vastaan olevan. Jos ne ovat sitovat, minä luovun heti vastarinnasta.

Pitkä Roitto purskahti jälleen hahattavaan nauruunsa.

— Sepä olikin somasti sanottu! Hän lupaa luopua vastarinnasta. Hän siis myöntää nyt tekevänsä vastarintaa. On siinä puolueeton tutkija! Mutta tiedettiinhän jo ennen tätä ajanhaaskaushetkeä, että hän on lähtenyt tuleen, koska on pidätetyn paras ystävä.

— Sekin on siis teille viittaamaltani taholta ennakkoon tiedoitettu, Rauta hymähti.

— Oli tiedoitettu mistä tahansa, Roitto puuskutti, — se selittää, miksi olette nyt niin hiton innoissanne!

— Jos minä olen »innoissani», Rauta virkkoi asiallisesti, — niin se johtuu teidän erehdyksestänne. Te tuhlaatte kallista aikaa haukkumalla väärää puuta. Ehkä tälläkin hetkellä Kirsti Kultakosken oikea murhaaja hävittää jälkiään nauraen poliisiviranomaisten typeryydelle.

Vanhempi etsivä rypisti otsaansa. Nuorempi sen sijaan ryhtyi hyökkäykseen:

— Tuosta johtuu mieleeni, että tekin tunsitte murhatun. Vai kiellättekö sen?

— Minut esitettiin hänelle viime lauantai-iltana.

— Te istuitte sen illan Kirsti Kultakoski-vainajan pöydässä?

Rauta ei malttanut olla huomauttamatta:

— Ei hän silloin vainaja ollut.

Laiha hevosnaama punehtui kiukusta.

— Vai sitä äänensävyä? hän kivahti. — Taitaa olla paras alistaa teidät viralliseen kuulusteluun niin kuin muutkin, jotka ovat liehuneet laulajattaren ympärillä.

Uuttu lausahti sovittelevasti:

— Jätä tuo.

— Minulla ei ole mitään kuulusteluun joutumista vastaan, Rauta sanoi kylmästi. — Lähdin täältä autollani sunnuntaina iltapäivällä. Saavuin samana iltana Punkaharjun Finlandiaan. Molempien hotellien henkilökuntaa kuulustelemalla voitte sen todeta, ellette minua usko. Näin ollen ette voine sommitella minusta uutta murhaajakandidaattia ettekä edes nimettömien uhkauskirjeiden lähettäjää.

Poliisimestari hymyili kämmenensä suojassa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että pitkä mikkeliläinen leventelijä sai vähän nenälleen.

Roitto mulkoili vieraaseen tuokion äkäisenä. Sitten hän muutti hyökkäyksensä painopistettä.

— No, puhutaanpa vähän noista kirjeistä, joissa ennakkoon ilmoitettiin nyt suoritetusta murhasta. Mitä tiedätte niistä?

— Olen lukenut ne.

— Kuka näytti ne teille?

— Kirsti Kultakoski ja hänen sisarensa. Lauantai-iltana he antoivat niiden kiertää siinä pöydässä, jossa myös minä istuin. Luullakseni se on teillekö ainakin kolmelta taholta ilmoitettu.

Hetki hetkeltä Roitto piti yhä vähemmän sohvalla istujan sävystä. Siksi hän iski umpimähkään:

— Väitätte siis, ettette tiennyt niistä sitä ennen?

— Minulla, Rauta sanoi viileästi, — oli noiden kirjeiden lähettämiseen aivan yhtä vähän aihetta kuin esimerkiksi teillä itsellänne. Tutustuin neiti Kultakoskeen vasta sitten, kun kolmaskin kirje oli jo saapunut.

Uuttu puuttui sanaharkkaan tyynesti:

— Mutta maisteri Vasko oli jo parisen vuotta tuntenut laulajattaren. Hän myöntää kuuluneensa tämän ihailijoihin.

— Eikä, nuorempi etsivä intoutui, — juuri erityisemmin onnekkaihin. Viime keväänä esimerkiksi oopperalaulajatar ei vaivautunut edes vastaamaan maisterin illalliskutsuun, vaikka se oli kukkasiin kiedottu.

Hän vilkaisi alta kulmien vieraaseen ja lisäsi:

— Herroilla on joskus liioiteltu usko ateriakutsujensa vetävyyteen... Mitä nimenomaan maisteriimme tulee, niin hän ei ole ensimmäinen, jolta hyljeksitty rakkaus on vienyt järjen.

Rauta hymähti. Vai sen motiivin varaan etsivät siis rakensivat. No, sehän oli melkein klassillinen.

— Minä tunnen maisteri Vaskon läheisesti melkein neljännesvuosisadan ajalta, hän virkkoi. — Herrat voivat niin ollen ottaa täydestä lausuntoni. Vasko ei ole milloinkaan ollut tosissaan rakastunut. Sitä paitsi jouduin sekä lauantai-iltana että sunnuntaina päivällä toteamaan, ettei Kirsti Kultakoski suinkaan torjunut Vaskon melko platonisen ihailun ilmauksia. Päinvastoin hän teki voitavansa puhaltaakseen hänet liekkeihin. Puhe »hyljeksitystä rakkaudesta» on tässä tapauksessa pötyä.

Hänen sanansa näyttivät tekevän vaikutuksen vanhempaan etsivään. Tämä liikahteli levottomana tuolillaan. Mutta Roitto ei ollut valmis perääntymään, vaan tiuskaisi:

— Oli miten oli, laulajatar ei huolinut maisteria sunnuntai-iltana seuraansa. Joskus ei enempää tarvita, jotta loukattu turhamaisuus johtaa veritekoihin.

— Jospa se olikin Vasko, joka ei huolinut neidin seuraa? Rauta kysäisi. — Hänen kiinnostuksensa oli suuntautunut muualle, kasinolle. Löytämättä sieltäkään tyydytystä hän tallusteli asuntoonsa. Mitä sanotte tästä, ainakin yhtä todennäköisestä asiainkulusta kuin teidän esittämänne? Jos ottaisimme siltä pohjalta täydestä teorianne loukatun turhamaisuuden mahdista, niin Vaskon pitäisi nyt olla laudoissa ja laulajattaren joutua rautoihin.

— Mitä te julkeatte...?

— Molemmat mahdollisuudet ovat yhtä mielettömiä, Rauta jatkoi rauhallisesti. — Kirsti Kultakoski ja Vasko ovat kumpikin rakkausjutuissaan olleet melko tasaveroisesti päiväperhosasteella. Sanoisin lisäksi heidän molempien olleen peräti tyytyväisiä asemaansa ja kaikkeen, mitä elämällä oli tarjottavana heille. Sellainen mitättömyys kuin loukattu turhamaisuus ei olisi voinut saada kumpaistakaan heistä uhraamaan tai edes saattamaan vaaraan persoonallista vapauttaan... Muuten, saisinko vilkaista vielä kerran noita kuuluisia uhkauskirjeitä?

Nuorempi etsivä säväytti vihaisesti:

— Ette!

Uuttu selitti:

— Lähetimme ne Helsinkiin, rikostutkimuskeskukseen. Siellähän ne asiantuntijat ovat.

Roitto intoutui lisäämään:

— Sinne meni tutkittavaksi myös se kirje, millä laulajatar oli sillalle houkuteltu murhattavaksi. Tutkittakoon vain, mutta lyönpä vaikka kahden kuukauden palkkani vetoa siitä, että se on maisterinne käsialaa!

Rauta yritti pitää kasvolihaksensa kurissa. Mutta hänestä näytti ainakin Uuttu panevan merkille hänen yllättymisensä. Kirje, millä laulajatar oli houkuteltu sillalle, oli siis löytynyt. Kaiken kukkuraksi etsivät otaksuivat sitä jollakin perusteella Vaskon kirjoittamaksi.

Pieni, pyöreä rikosetsivä rykäisi ja lausui:

— Kun kerran tuo kirje tuli mainituksi, niin lienee paras sanoa siitä vähän enemmän. Olettehan te, tuomari, maisterin asianajaja. Sellaisen hän — nimenomaan tuon kirjeen vuoksi, luulisin — tulee kipeästi tarvitsemaan. Sillalta, siltä kohtaa, mistä Kirsti Kultakoski on syösty alas, löytyi laulajattaren käsilaukku. Siellä oli kirje tai, tarkemmin sanottuna, kirjeestä reväisty palanen.

Roitto pisti vahingoniloisesti väliin:

— Mutta kyllin iso palanen, jotta tarkoitus kävi selville. Eikä teksti haastanut mistään äsken mainitsemastanne »platonisesta ihailusta». Ei totisesti!

Uuttua hermostutti toverinsa käytös. Haluamatta vieraiden kuullen suoraan nuhdella hän virkkoi:

— Anna minun puhua loppuun tämä. Muuan luotettava henkilö ilmoitti tuntevansa kirjoituksen maisterin käsialaksi. Me haluamme tietysti varmuuden ja siksi lähetimme paperin rikostutkimuskeskukseen.

— Mitä kirjekatkelma sisälsi? Rauta tiedusti.

— Sitä en tarkalleen muista. Jotakin sellaista se oli kuin kumppanini äsken esitti.

— Mitä maisteri Vasko sanoo kirjeestä?

— Ei mitään. Hän ei ylipäänsä vastaa sitä koskeviin kysymyksiimme. Hän tyytyy vain väittämään olevansa syytön.

Rauta alkoi huolestua. Hänen vakaumuksensa ystävän täydellisestä syyttömyydestä ei horjunut. Mutta hänen oli pakko todeta asioiden olevan huonommin kuin hän oli otaksunut.

Uutun leveillä kasvoilla kuvastui eräänlainen myötätunto sohvalla istujaa kohtaan. Tälle täytyi olla aikamoinen kolaus havaita, miten tosiasioita kohosi esiin hänen ystäväänsä vastaan, Pohjimmaltaan vanha rikosetsivä oli vakuuttunut siitä, että tuo häntä ei ainoastaan maineeltaan, vaan myös koulutukseltaan ja kokemukseltaan mittavampi rikollisten metsästäjä ei sittenkään katsonut henkilöön, vaan asiaan. Tämä käsitys oli keskustelun kuluessa, niin kireäsanainen kuin se väliin oli ollutkin, yhä vahvistunut. Niinpä hän päätti heittää heidän viimeisen valttinsa pöytään.

— Eikä siinä ole vielä kaikki, tuomari, hän julisti. — Me olemme tänä aamuna löytäneet kosken alta sen aseen, jolla neiti Kultakoskea iskettiin sillalla.

Roitto suutahti:

— Mitäs sinä nyt? Sovittiinhan, ettei tuolle puhuta siitä!

— Ole vaiti, Uuttu kivahti. — Minä tiedän, milloin on puhuttava, milloin ei.

— Aseen löytäminen oli todellinen saavutus, Rauta kehui. — Mikä se oli?

Vanhempi rikosetsivä katsoi tutkivasti häneen vastatessaan:

— Hopeapäinen kävelykeppi! Se oli tavallista raskaampaa lajia. Hopeapään sisus oli lyijyä. Keppi oli katkennut iskun voimasta. Mustan varren löysimme alempaa Koskensaaren rantaan ajautuneena. Hopeapäässä olevan jäljen arvellaan syntyneen iskusta, millä uhri huumattiin. Mutta senkin saavat rikostutkimuskeskuksessa ratkaista. Tiedättekö te, tuomari, kenen keppi se on?

Hän oli odottanut vieraan joutuvan suunniltaan. Mutta hän havaitsi erehtyneensä. Tämän ei näyttänyt olevan edes vaikea säilyttää tyyneytensä.

— Tiedän, Rauta sanoi. — Ilmeisesti se on maisteri Vaskon keppi. Se varastettiin häneltä kasinolla sunnuntaisten päivätanssiaisten aikana.

Roitto räjähti hohottamaan.

— Samaa maisterikin yritti tolkuttaa. Että mukamas varastettiin! Sillä kohtaa hän suvaitsi rikkoa vaiteliaisuutensa.

— Minä olin mukana keppiä haettaessa, Rauta virkkoi jyrkästi. — Ellette usko, voitte kysyä siellä olleilta järjestysmiehiltä. He osallistuivat etsintään.

— Me olemme jo kysyneet, Uuttu kertoi. — Järjestysmiehet sanovat samaa kuin te, tuomari. Varmaa siis on, että tuo muutamaa tuntia myöhemmin niin tärkeää osaa murhassa näytellyt kävelykeppi oli piilotettu. Mutta kuka sen teki?

— Kuka tahansa, joka oli maksanut sata markkaa päästäkseen sisään eteiseen. Lähelläkin olevien huomio oli siinä määrin kiintynyt tanssisaliin, että kepin pihistäminen oli helppo temppu. Löydettyänne sen, joka varasti kepin, teillä on käsissänne Kirsti Kultakosken murhaaja.

— Siinä olette epäilemättä oikeassa, tuomari, vanha etsivä myönsi. — Mutta oliko maisteri koko sen ajan, minkä te tanssiaisissa viivyitte, tarkoin silmissänne?

Rauta mietti tuokion. Sitten hän vastasi suoraan;

— Ei. Hän lähti tanssimaan useaan otteeseen. En suinkaan aina välittänyt vahtia hänen askeleitaan.

— Siinäpä se, Uuttu sanoi. — Kuulkaas nyt, millainen kuva on hahmottunut meille tuosta kävelykepin »katoamisesta». Vaikka se alkaakin siitä, että otaksumme maisterin syystä tai toisesta päättäneen murhata laulajattaren, niin älkää siitä pillastuko, tuomari. Tällaisia juttuja tutkittaessa on lupa rakennella erilaisia teorioja.

— Myönnetään.

— No niin, maisteri pistäytyi — kuvittelemme — jossakin välissä eteiseen ja piilotti itse keppinsä. Kaikista kasinolla olleista juuri hän saattoi sen turvallisimmin tehdä. Vaikka lähellä seisoneiden huomio olikin, kuten mainitsitte, kiintynyt tanssijoihin, joku olisi voinut aivan hyvin vilkaista eteiseen. Maisteriin nähden se ei olisi merkinnyt mitään; tottahan hänellä oli oikeus pidellä omaa keppiään. Niin hän pisti sen sellaiseen paikkaan, jota lähellekin hän sitten varoi tulemasta etsiessänne »kadonnutta» esinettä joukolla. Myöhemmin samana päivänä, esimerkiksi poistuessaan kello 22.30 toistamiseen kasinolta hän otti kepin muina miehinä mukaansa. No, tuomari, miltä tämä teoreettinen rakennelma kuulostaa?

— Ei hullummalta. Rauta myönsi, — teoriana. Mutta, pysyäksemme edelleen mielikuvituksellisten olettamusten piirissä, otaksukaamme teidän tai minun päättäneen ottaa jonkun hengiltä. Kumpikin meistä varoisi suorittamasta sitä aseella, joka yleisesti tiedettäisiin omaksemme. Eikä päähämme edes pälkähtäisi teon tehtyämme viskata asetta tai osaakaan siitä murhapaikan lähettyville johtamaan tutkijat suorinta tietä luoksemme.

Ensimmäisen kerran keskustelun kuluessa vanha rikosetsivä hymyili.

— Voin yhtyä tuohon, hän lausui. — Mutta käsitykseni mukaan maisteri Vasko on ennakkoon laskenut juuri tällaisen uhkapelin muodostuvan hänen parhaaksi suojakseen. Toisin sanoen hän on perustanut koko suunnitelmansa siihen, että tutkijat päätyvät tulokseen: »Koska tuon miesparan syyllisyyttä näin karkeasti korostetaan, hänen täytyy olla syytön ja ainoastaan katalien juonien uhri!» Sellaisia uhkapelureita on esiintynyt ennenkin rikosten historiassa... No niin, nyt te tiedätte, tuomari, millä perusteilla olemme jatkokuulusteluja varten pidättäneet maisteri Vaskon. Minä en odota teidän hänen ystävällään myöntävän esitettyjä tosiasioita sitoviksi. Mutta toivon sentään teidän sisimmässänne tunnustavan toimintamme perusteet vahvemmiksi kuin tänne tullessanne luulitte.

Rauta pysyi vaiti. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt.

— Lisään vielä muutaman sanan, Uuttu virkkoi painokkaasti, — koska en halua teidän arvioivan meitä väärin. Mitä muuta me olisimme voineet tehdä kuin pidättää maisterin? Hänhän on — epäilysten kohdistuttua häneen — kieltäytynyt ilmoittamasta, missä hän oli murhan tapahtuma-aikoihin.

Rauta rypisti kulmiaan. Yllätykset tuntuivat jatkuvan.

— Onko? Se on tosiaan merkillistä.

— On, vanha etsivä painokkaasti yhtyi, — se on peräti merkillistä miehen suusta, jota te väitätte syyttömäksi. Jos hänellä on alibi, niin esittäköön sen! Sitä ei voitane pitää liikanaisena vaatimuksena meidän puoleltamme.

— Siinä suhteessa olen kanssanne samaa mieltä, Rauta sanoi ja nousi lähteäkseen. — Milloin saan käydä tapaamassa häntä?

— Milloin vain tahdotte, Uuttu ilmoitti.

Roitto ei jaksanut enää pysytellä syrjässä. Kireästi hän touhusi:

— Pitäkää kuitenkin kiirettä, jos haluatte tavata hänet tämän kaupungin rajojen sisällä. Tänä iltana tai huomenna aiomme siirtää hänet lääninvankilaan. Siellä hän sitten...

— Poliisimestari antaa teille tapaamisluvan, vanha rikosetsivä keskeytti.

Hänen nuorempi kumppaninsa tahtoi kuitenkin sanoa viimeisen sanan:

— Mutta muistakaa: tapaaminen on sallittu ainoastaan meidän tai jonkun täkäläisen poliisin läsnä ollessa.

Kun Rauta oli poistunut, Roitto hörähti nauruun. Hän ilkkui:

— Eipäs tuolla »kuuluisuudella» poistuessaan ollut pää niin ylpeästi pystyssä kuin tullessa!

Kymmenes luku.

LYKKÄYS.

Palatessaan raatihuoneelta Rauta ei huomannut auringon paisteen pyyhkivän yhä kirkkaasti katua. Liioin hän ei nähnyt ihailevia katseita, joita pari vastaan tulevaa neitosta heitti pitkään ja komeaan vieraaseen. Hän kulki katua jykevä leuka painuneena rintaa vastaan. Mutta hän ei ollut nujertunut, kuten nuorempi läänin rikosetsivistä oli ilkkuen kuvitellut. Hän mietti.

Juttu oli kieltämättä mutkikkaampi kuin hän oli etukäteen osannut arvioida. Äsken oli ilmennyt yllättäviä seikkoja, joista osaan Lauri Vasko saisi luvan ensi tilassa antaa hänelle selityksen. Niiden pohtiminen ei kuitenkaan ollut tämän hetken asia. Nyt oli päätettävä, missä kiireisyysjärjestyksessä hän kävisi asioihin käsiksi.

Ajatuksissaan hän oli pysähtynyt erään kukkakaupan näyteikkunan eteen. Hän hymähti. Siinähän oli vastaus kysymykseen, mitä oli kaikkein ensimmäiseksi tehtävä. Hän astui myymälään ja osti kimpun vaaleanpunaisia neilikoita.

Hotellin käytävässä hän tapasi nyreän siivoojattaren.

— Kaunis ilma tänäänkin, rouva.

— Hm.

— Tiedättekö, miten neiti Elina Kultakoski nyt voi?

— En.

Rauta ei antanut hänen yksitavuisuutensa peloittaa, vaan jatkoi:

— Haluaisin käydä tervehtimässä häntä, jos hänen vointinsa sen sallii.

Miehen järkkymättömän ystävällinen sävy vaikutti. Siivoojattaren myrtynyt mieli pehmeni aavistuksen verran. Hän virkahti melkein sopuisasti:

— Käyn kutsumassa hoitajattaren.

Tämä osoittautui valkotukkaiseksi, lihavaksi naiseksi, jolla oli ystävälliset silmät ja pehmeä ääni.

Rauta esittäytyi ja kysyi potilaan vointia.

— Voi, voi, lapsiparka yhä vain itkee. Kuumekaan ei laske. Tohtori on vakavasti huolissaan hänen tilastaan. On jo ollut kysymys hänen siirtämisestään sairaalaan.

Kun mies esitti pyynnön käydä tervehtimässä sairasta, hoitajatar tiedusti varovaisesti:

— Oletteko poliisista?

— En.

— Kysyn vain, nainen kiirehti sanomaan, — koska lääkäri on nimenomaan kieltänyt hoidokkini jatkuvan kuulustelemisen, ennen kuin hän on paremmassa kunnossa. Täällä käyneiden kahden poliisin ahdistelu aiheutti eilen šokin, josta tyttöparka vaivoin toipui.

Vasta nyt hän kiinnitti huomiota vieraan etusormesta riippuvaan valkeaan kääröön. Lihavat kasvot kirkastuivat.

— Ah, te tahtoisitte viedä hänelle kukkia. Tietysti saatte tehdä sen. Ehkä se ilahduttaa tuota yksinäistä raukkaa hiukan. Mutta älkää viipykö sisällä kauan. Älkääkä esittäkö mitään murhenäytelmää koskevia kysymyksiä. Jos hän itse haluaa puhua siitä, niin se on toinen asia.

Lähestyessään sairaan vuodetta Rauta sai töin tuskin säilytetyksi ystävällisen hymynsä. Kolmessa vuorokaudessa tapahtunut muutos oli hätkähdyttävä. Oli vaikea kuvitella näitä samoiksi kasvoiksi, joiden hän oli nähnyt säteilevän niiden kohottautuessa Vaskoa kohden lauantai-illan tanssin pyörteissä. Nyt ne vaikuttivat surkeasti kutistuneilta. Posket olivat kuopalla ja silmät itkusta punoittavat. Vaaleat hiuksetkin näyttivät menettäneen kiiltonsa.

Hätääntyneenä potilaan katse suuntautui lähestyvään vieraan hahmoon. Sitten tunteminen kirkasti sen. Kun hempeät kukat ojentuivat häntä kohden, Elina Kultakoski kuiskasi vapisevin huulin:

— Olette aivan liian kiltti, tuomari Rauta. Kiitoksia myös siitä, että tulitte.

Mies asettui vuoteen pääpuolessa olevalle tuolille. Sairas painoi neilikat kasvojaan vastaan. Särkyvin äänin hän sanoi aivan hiljaa:

— En muista, milloin joku olisi tuonut kukkia minulle. Ja nyt...

Hoitajatar otti hellävaroen neilikat häneltä ja asetti ne maljakossa yöpöydälle. Sen tehtyään hän vetäytyi ikkunan ääreen.

Sinisilmät olivat painuneet puolittain umpeen. Raudasta näytti kuitenkin kuin niiden katse olisi paisuneiden luomien välistä tähdännyt häneen hellittämättä.

— Te tiedätte, tyttö huo'ahti, — tietysti... sen... kauhean?

Mies nyökkäsi vaieten.

— Koko minun maailmani on räjähtänyt, Elina valitti. — Voi, miksi annoin Kirstin lähteä... keskellä yötä? Minun olisi pitänyt... olisi pitänyt... vaikka väkisin estää...

Rauta koetti lohduttaa:

— Älkää ajatelko sitä, neiti. Ei kukaan olisi voinut estää sisartanne lähtemästä, jos hän oli itse päättänyt mennä.

Tyttö alkoi itkeä. Hän ei nyyhkyttänyt, vaan kyynelet kumpusivat esiin ja vierivät pielukselle hänen jaksamatta pyyhkiä niitä poskipäiltä.

— On hirveää... ajatella sitä... ja kaikkea... hän tuskaili. — Julminta on, jos sanomalehdet alkavat penkoa kaikkea mennyttä... paisutella viattomat jutut skandaaleiksi... häväistä hänen nimensä ja muistonsa... Minun rakkaan, levottoman, ajattelemattoman siskoni muiston... Voi, jospa... joku pystyisi... asettamaan sulun... saada lehtimiehet käsittämään...!

Vaalea pää heittelehti pieluksella puolelle ja toiselle.

Hoitajatar virkkoi ikkunan luota tyynnyttävästi:

— Ette saa kiihdyttää itseänne noin, Elina-neiti.

Rauta sanoi:

— Minä matkustan tänään Helsinkiin. Tunnen useita vaikutusvaltaisia lehtimiehiä. Jos haluatte, neiti, voin yrittää vaikuttaa heihin.

Sairaan katse nauliutui häneen kiihkeänä.

— Tehkää se, tuomari! Olette enkeli, jos teette sen.

Mies tuumi, että monena hän oli elämässään ollut. Mutta enkelin osa oli hänelle uusi. Eikä se tuntunut oikein sopivan.

Potilas oli tyyntynyt. Hän makasi silmät ummessa. Huoneessa oli tovin äänetöntä. Ystävällisesti nyökäten hoitajatar kehoitti vierasta jo poistumaan. Rauta nousi lähteäkseen. Silloin Elina alkoi puhua. Äänessä oli epävarma, rukoileva sointi.

— Jos kerran matkustatte Helsinkiin, tuomari... tahtoisitteko tehdä minulle vielä toisenkin suuren palveluksen?

— Mielihyvin, neiti.

Tyttö viivytteli kuitenkin jatkamista. Povi kohoili levottomasti. Hänen kiihtymyksensä oli ilmeinen. Viimein hän sai sanotuksi:

— Ottakaa selvää, onko muuan mies siellä... Voi, on niin vaikea selittää... Eikä se ole... tarpeenkaan... Mutta minä toivoisin, että hän olisi siellä... tai missä tahansa kaukana täältä!

Rauta rypisti kulmiaan. Hän virkkoi tyynesti:

— Katsokaa minuun, neiti.

Sairaan kuivakkaat kasvot värähtivät, mutta hän totteli.

Rauta säpsähti sinisilmien ilmettä. Alaston kauhu kuvastui niistä. Tyttö käänsi nopeasti päänsä toisaanne ja alkoi itkeä.

— Teidän on vastattava erääseen kysymykseeni, neiti. Onko hän sama nuorukainen, joka päihtyneenä yritti tunkeutua seuraamme lauantai-iltana?

Sairas nyökkäsi vaivalloisesti. Sitten sanat alkoivat äkisti ryöpytä hänen huuliltaan:

— Simo Salanki, hän juuri! Minä näen hänet alinomaa. Yöllä hän tunkeutuu tähän huoneeseen. Hänellä on silmissä julma katse ja kädessä raskas keppi. Hän hiipii hitaasti lähemmä. Minä kirkaisen ja hypähdän vuoteesta. Me juoksemme ympäri lattiaa. Yhä vain ympäri. Minä huohottaen, hän hyytävästi naurahdellen. Minä riuhtaisen ohimennen ovea, riuhtaisen ikkunaa — ne ovat molemmat lukossa. Hän nauraa ilkkuen. Me juoksemme, juoksemme. Se on kuin kissa leikkisi hiirellä. Viimein tunnen hänen hengityksensä niskassani ja tajuan hänen nostavan kepin. Sitten... sitten... hän iskee!

Kiihkeä kuvaus päättyi kirkaisuun. Tyttö pyörähti suulleen ja hautasi kasvot pielukseen. Raju itku vapisutti olkapäitä.

Hoitajatar tuli huolestuneena hänen luokseen. Vieraalle hän virkkoi:

— Tällaista se on, öin ja päivin.

Hän silitti tyynnytellen hoidokkinsa päälakea ja puheli:

— Rauhoittukaa toki, Elina-neiti. Nuo ovat kuumehoureita. Tänne ei kukaan pääse teitä ahdistamaan. Ovi on sisäpuolelta lukossa, ja minä suojelen teitä. Teidän täytyy koettaa rauhoittua. Muuten kuume ei laske ettekä pääse jalkeille. Kas noin, olkaa nyt kiltti tyttö.

Potilas tyyntyi vähitellen. Nyyhkytykset harvenivat ja lakkasivat viimein. Hoitajatar sai hänet kääntymään, kuivasi hänen hiestä ja kyynelistä märät kasvonsa ja antoi hänelle juotavaa.

— Tällainen raukka minä olen, sairas virkahti voipuneena. — Te nauratte kai minulle nyt, tuomari?

Rauta pudisti päätään.

— En toki. Ymmärrän, miltä teistä tuntuu... Jos se saa mielenne levollisemmaksi, lupaan Helsingissä ottaa selvän tuosta miehestä.

— Kiitoksia, tuomari.

Tyttö yritti hymyillä. Valkea, kapea käsi puristi miehen käsivartta. Rauta pani merkille, että sen ote oli luja.

— Nyt olen uupunut, voi, miten uupunut, Elina kuiskasi. — Näkemiin, tuomari.

Tultuaan huoneeseensa Rauta tilasi kaksi EK-puhelua, toisen Mikkelin lääninhallitukseen ja toisen Helsingissä olevaan asianajotoimistoonsa. Riihelä työntyi ovesta sisään. Pyylevän hovimestarin otsa oli huolestuneissa rypyissä.

— Oletko sinä syönyt tänään mitään? hän tiukkasi.

— Aamulla join kahvit.

— Sitä minä ajattelinkin. Kaarlo, sellainen ei vetele.

Rauta puolustautui:

— Ei ole ollut aikaa. Eikä minun ole nälkä. Ollessani näin sotapolulla en yleensä kaipaa ruokaa enkä juuri untakaan. Nyt odotan paria puhelua. Ne saatuani hyppään autoon ja huristan Helsinkiin palatakseni huomenna.

Riihelä pyyhki kaljuaan ja hymyili leppoisasti.

— Hieno pikku ohjelma, hän kehui. — Mutta minä en päästä sinua syömättömänä taipaleelle. Puoli tuntia ei ole iso ajanhukka. Kesäiltana et sitä paitsi keitään viskaaleja pääkaupungissa käsiisi saa. Kyllä heidät tiedetään... Onko selvä? Kabinetissa tavataan, kun olet puheltavasi puhunut?

Rauta nyökkäsi, ja hovimestari poistui tyytyväisenä. Mikkelin-linja tuli ensin vapaaksi.

— Saanko poliisitarkastajalle?

Hetken kuluttua möräkkä ääni kuului:

— Huimala puhelimessa.

— Terve. Rauta täällä.

— Tervepä terve. Olenkin jo pari päivää odotellut soittoasi.

— Sain vasta eilen iltapäivällä Punkaharjulle tiedon, mitä täällä oli tapahtunut. Palasin yötä myöten tänne. Nyt...

Poliisitarkastaja naurahti.

— Kuulehan, vanha veikko, hän keskeytti. — Arvaan suunnilleen, mitä aiot sanoa. Mutta ystävääsi ei käy niin vain vapauttaminen. Hän on sotkenut asiansa pahasti. Puhumattakaan hänen mielettömästä vaikenemisestaan erinäisillä kohdilla. Olen aivan samaa mieltä siellä olevien etsiviemme kanssa. Jos taas he ovat kohdelleet sinua liian ynseästi, niin se on osittain minun syytäni. Minä varoitin heitä etukäteen sinusta.

— Sinä?

— Niin, minä, Huimala vahvisti kuivasti. — Tunnen sinut ja otteesi. Kaikella kunnioituksella monia saavutuksiasi kohtaan, sinulla on kirottu taipumus omapäisyyteen. Eivätkä kaikki tiesi ole meille tavallisille poliiseille soveltuvia. Sitä paitsi ystävyys tuntuu tällä kertaa vieneen sinut harhateille, joita nyt pyyhällät tunnettuun itsepäiseen tapaasi. No, sano jo jotakin!

Rauta virkkoi:

— Jatka vain. Olen yhtenä korvana ja kuuntelen ihastuksesta mykkänä. Oletko aikonut asettua ensi eduskuntavaaleissa ehdokkaaksi?

— En. Mistä tämä syrjähyppy?

— Demosthenes vain muistui mieleeni. Kirjoissahan kerrotaan hänestä, että kehittyäkseen suurpuhujaksi hän harjoitteli väliin suu pieniä kiviä täynnä, väliin karjui tyhjiä sanoja rannalla voittaakseen meren pauhun. Sinä tunnuit äsken olevan jo merenrantavaiheessa.

Huimala murahti.

— ... ja puhuin turhia sanoja, niinkö?

— Suunnilleen, Rauta myönsi. — Minä en soittanut sinulle kannellakseni miehistäsi.

— Minkä vuoksi sitten?

— Pikku juttuun nähden pyytäisin muutosta. Mainiot etsiväsi ilmoittivat lähettävänsä pidätetyn joko tänään tai huomenna lääninvankilaan. Ehdottaisin siirtoa lykättäväksi ylihuomisiltaan.

— Miksi?

— Turhien matkojen välttämiseksi, sekä omieni että pidätetyn. Hänelle olisi vaivattomampaa palata ulkoilmaan täällä, sitten kun miehesi erehdystään valitellen avaavat hänelle ovet.

Poliisitarkastaja oli ääneti tuokion. Sitten hän naurahti.

— Sinä olet kaikin puolin ennallasi, hän sanoi. — Itseluottamuksesi on verraton. Uskot kahdessa päivässä pystyväsi hajoittamaan etsivien koko hienon rakennelman. No, hyvä. Ehdotuksesi hyväksytään. Sinä siis kuvittelet saavasi torstai-iltaan mennessä meidät vakuuttuneiksi ystäväsi syyttömyydestä. Siinä tapauksessa teen kaikkeni, jotta jatkotutkimukset luovutetaan sinun käsiisi. Omat miehemme saavat silloin palata kotiin jatkamasta siellä poropeukalointiaan. Mutta, sanon sen suoraan, tässä haasteottelussa sinä häviät varmasti.

— Saadaan nähdä, Rauta virkkoi tyynesti. — Enkä lainkaan halua läänin miesten kutsumista täältä pois. Uutusta tulee olemaan minulle apua. Hän osaa ammattinsa. Roitto on juttu sinään. Mutta hänelle tekee hyvää oppia vähän ihmistapoja.

— Minä kerron Uutulle lausuntosi. Huimala hymähti. — Se tulee ilahduttamaan häntä. Samalla ilmoitan kuljetuksen lykkäytyvän torstai-iltaan.

Keskuksen hoitajatar virkkoi väliin:

— Helsingin-puhelu odottaa.

— Eikö sitten muuta?

— Ei. Kiitokset tarinatuokiosta, Huimala, ja kuulemiin!

Kesti hetken, ennen kuin linja Helsinkiin oli selvä. Sitten miellyttävän pehmeä ääni ilmoitti:

— Tuomari Raudan sihteeri... Hyvää päivää, tuomari. Mistä soitatte?... Siis sittenkin. Minä voitin vedon!

— Minkä vedon?

— Täkäläiset lehdet kertovat tänään etusivuillaan oopperalaulajatar Kultakosken murhasta. Väitin tuomarin puuttuvan siihen juttuun. Herrat täällä olivat toista mieltä. He sanoivat teidän matkustaneen aivan toiseen suuntaan. Mutta minä selitin tähtenne johtavan teidät aina sinne, missä jotakin koko maata järkyttävää tapahtuu. Niinpä löimme vetoa.

Rauta nauroi.

— Mitä voititte?

— Kahdet illalliset. Ikävä, ettei tuomarilla ole enempää juristiapulaisia, ja heistäkin nuorin on kesälomalla. Muuten pääsisin nyt Kaivohuoneelle useampana iltana. Siellä on hurmaava tanssilattia. Eikä ohjelmassakaan ole vikaa.

— Sikäli kuin tunnen teitä, neiti Meronen, niin on tyhjää koketeerausta teidän puhua »pääsemisestä». Olen huolestuneena toimistoni kohtalosta usein miettinyt, kuinka suuri ihailijoittenne parvi oikein on.

— Noin kuvitellessanne olette kovin kiltti, tuomari. Mutta te ette tiedä, miten pilaantunut maku — itsetuntoni pakottaa minut sanomaan sitä pilaantuneeksi — nykyhetken nuorilla miehillä on.

Sihteeri hillitsi iloisuutensa ja jatkoi asiallisesti:

— Anteeksi, tuomari. Teillä oli kai joitakin määräyksiä annettavana.

— Mitä loistavat apulaiseni tekevät?

— Heillä on kaikilla hirmuisesti töitä.

— Todellako? Rauta kummasteli. — Se on merkillistä. Aina kun itse olen siellä, ainoastaan te tytöt aherratte otsanne hiessä. Kaikki me miehet sen sijaan tuijotamme vain tylsästi kattoon. No, oli miten tahansa, herrat juristit siellä saavat jatkaa nykyisiä »hirmuisia» töitään huomenna iltapäivällä. Lähden täältä hiljakseen ajelemaan sinnepäin. Te ja nuo kaksi herraa saatte luvan omistaa illan ja huomisen aamupäivän Kultakoskiprobleemille. Tulen puolenpäivän aikaan kuuntelemaan, mitä olette saaneet haaveihinne kootuksi.

— Mitä tuomari haluaisi niihin kertyvän?

— Kaiken hänen menneisyyttään koskevan. Pääkaupunkimme asujamistoa kirjavoittaa sitä paitsi muuan tyyppi nimeltä Simo Salanki. Ottakaa selvä, mikä hän on miehiään ja missäpäin hän nyt ilmaa pilaa. Ja, neiti Meronen, jakaessanne tehtävät koettakaa puhaltaa hitunen omaa reippauttanne mukavuutta rakastaviin herroihin apulaisiini. Näkemiin!

Sihteeri sulki nauraen puhelimen.

Rauta jäi hetkeksi mietteissään istumaan paikoilleen. Huomenissa olisivat pääpiirteet selvillä niistä »viattomista jutuista» oopperalaulajattaren elämässä, joiden Elina Kultakoski pelkäsi tunnottomien lehtimiesten muovailemina paisuvan skandaaleiksi. Ehkä jokin niistä loisi uutta valoa siltamysterioon. Siinä toivossa hän oli Huimalalta äsken pyytänyt lykkäystä. Se oli saatu ja nyt...

Hän nousi reippaana ja lähti ravintolaan. Riihelä saattoi olla oikeassa. Hyvä ateria ei olisi haitaksi.

Yhdestoista luku.

VILKAISU MENNEISYYTEEN.

Keskiviikkoaamuna Rauta ilmestyi kello 10 rikostutkimuskeskuksen päällikön huoneeseen. Keskimittainen, lempeäilmeinen lakitieteen tohtori Kurtto katsahti työpöytänsä äärestä silmälasien ylitse häiritsijään. Sydämellisesti hän nousi tervehtimään tulijaa:

— Sinähän se tosiaan olet. Ihmettelin, kuka Rauta tänne on tulossa. Kertoivat klubilla sinun lähteneen ihan viikkokaupalla kokeilemaan perheinesi maankiertäjän elämää. Siksi en osannut odottaa sinua. Jokin uusi juttu, vai?

Rauta istahti häntä vastapäätä ja otti vastaan tarjotun savukkeen. Hän nyökkäsi ja taidetauon jälkeen virkahti:

— Kultakoski.

Kurtto vihelsi hiljaa.

— Alan ymmärtää, miksi eräät ihmiset eivät pidä sinusta, hän sanoi pehmentäen lausumaansa ystävällisellä hymyllä. — Sinä rohmuat itsellesi kuuluisimmat rikosjutut. Niin kuin nyt tämänkin. Joko tutkimusten johto on luovutettu sinulle?

— Ei.

— Niin, olin ymmärtävinäni, että sen läänin rikospoliisit...

— ... pitelevät toistaiseksi ohjia käsissään, Rauta täydensi. — Mutta eivät kauan. Juttu on luvattu minulle, niin pian kuin olen hoitanut erään pikku asian.

— Tuo »pikku asia» on? tohtori kysäisi varovaisesti.

— Osoittaa poliisien erehtyneen pidättäessään erään ystäväni.

Hymy väistyi Kurton kasvoilta. Ne muuttuivat hyvin huolestuneiksi.

— Pelkään sinun nyt ottaneen ylivoimaisen urakan, hän virkkoi pahoitellen. — Tai mistäpä minä tiedän? Täältä käsin vain näyttää siltä. Käsitykseni perustuu muutamiin todistuskappaleihin, jotka murhan tutkijain toimesta on lähetetty tänne meidän lausuntoamme varten.

— Tiedän, Rauta huomautti. — Kolme uhkauskirjettä, eräästä kirjeestä reväisty palanen ja katkennut ebenholzkeppi. Joko olette palauttaneet ne lausuntoinenne?

Rikostutkimuskeskuksen päällikkö pudisti päätään.

— Emme ole mitään vauhtihirviöitä, hän torjui. — Olemme tutkijoita.

— ... ja valtion virkamiehiä, vieras lisäsi naurahtaen. — Luojan kiitos!

— Pelkään sinulla hetken kuluttua olevan melko vähän aihetta kiitellä, tohtori sanoi pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan. — Arvattavasti ei ole mitään syytä salata sinulta, mihin asti miehemme ovat tämän jutun kohdalla päässeet.

Rauta kiirehti vahvistamaan:

— Ei mitään syytä.

Kurtto jatkoi rauhallisesti:

— Olen kiinnostuneena seurannut miestemme ponnistuksia. Läänin rikosetsivien lähetekirjeessä oli mainittu minuakin säpsähdyttävä nimi: Lauri Vasko.

— Oliko? He siis...

— Älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Rauta. Tietysti heidän oli mainittava, kenen käsialaa arveltiin revityssä kirjelapussa olevan. Muutenhan tutkimus olisi ollut melko toivoton. Kun nimi oli kerran mainittu, tunsin kepinkin. Kerran klubilta yhdessä poistuttuamme Vasko houkutteli minut kääntymään takaisin, koska oli unohtanut ottaa mukaansa kallisarvoisen kävelykeppinsä.

— Se varastettiin häneltä kymmenkunta tuntia ennen murhaa.

Kurtto kohotti kulmiaan.

— Se ilahduttaa minua, hän virkkoi. — Ilahduttaa suuresti. Sillä vainajan takaraivossa havaittu vamma on isketty juuri tuon kepin yläpäällä. Asiantuntijamme on siitä varma.

Rauta nyökkäsi. Hän katsoi parhaaksi antaa tiedon tiedosta:

— Kepin molemmat kappaleet löytyivät sen kosken alta, jonka rantakiviin laulajatar korkealta sillalta syöstiin.

Tohtori räpytteli silmiään ja mutisi puoliääneen:

— Kamala kuolema...

— Ovatko miehesi saaneet jotakin selville neiti Kultakoskelle lähetetyistä nimettömistä kirjeistä?

— Tuollaiset kirjeet ovat aina visaisia juttuja, Kurtto huokasi, — mikäli ne sittenkään selviävät. Kultakoski-kirjeitä tutkinut miehemme oli puolisen tuntia sitten luonani. Eräitä seikkoja hän on niistä jo todennut.

— Kerrohan.

— Ne on kirjoitettu kaikki samalla koneella. Samoin kolmannen kirjeen kuori. Matkakonetyyppisellä Coronalla. Se ei ole kovinkaan tavallinen kirjoituskone meidän maassamme, mutta satoja niitä voi olla. Kaikki kirjeet ovat samaa paperia, Jyväskylän »Linen Bankia». Järjestyksessä viimeinen on leimattu Helsingistä päivällä itään lähtevää pikajunaa seuraavassa postivaunussa. Kaikissa kirjeissä on sama sireenin tuoksu, arvattavasti ranskalaisen hajuveden jättämä. Vahvimpana se tuntui ensimmäisessä kirjeessä, selvänä myös toisessa, mutta kolmannessa se oli tuskin havaittavissa.

Rauta huomautti:

— Kelpo poika, tuo asiantuntijasi. Minä tiedän tuon tuoksun alkuperän. Laulajattaren vanhempi sisar Elina Kultakoski käyttää ranskalaista sireenihajuvettä. Totesin sen joutuessani viime lauantaina istumaan hänen vieressään. Hän säilytti käsilaukussaan noita kirjeitä. Niiden kerrottiin tulleen viikon väliajoin, joten tuoksuero on luonnollinen. Kolmas oli ollut hänen hallussaan ainoastaan muutamia tunteja. Arvattavasti ei kirjoittajan jäljille ole vielä päästy.

Tohtori pudisteli päätään.

— Ei, mutta erään seikan miehemme vielä mainitsi. Hän sanoi epäilevänsä, tokko ensimmäinen kirje on koskaan ollut kirjekuoressa.

Raudan kiinnostus oli ilmeinen.

— Sepä jotakin! hän huudahti. — Se vahvistaisi otaksumaa, joka on pyöriskellyt päässäni noiden kirjeiden alkuperästä. Miltä miehen perustelut tuntuivat?

— Aika hatarilta, tohtori vastasi. — Hän oli itsekin melko epävarma. Kirjehän on voitu avokuoressa pistää laulajattaren huoneiston postiluukusta sisään. Se selittäisi, miksi eräät kahdessa muussa kirjeessä olevat jäljet puuttuvat ensimmäisestä.

Rauta mietiskeli pitkään. Kurtto kysäisi viimein hienoisen kärsimättömästi:

— No?

— Näytä vielä sitä kirjekatkelmaa, joka löydettiin laulajattaren sillalle pudottamasta käsilaukusta. Sitähän epäillään Vaskon kirjoittamaksi.

Kurtto huokasi raskaasti.

— Se on Lauri Vaskon kirjoittama, hän oikaisi. — Ei tarvitse olla edes asiantuntija todetakseen sen. Minulla on tässä kansion välissä hänen käsialansa näyte ja tuo onneton kirjeen palanen. Olin niitä itse juuri silmäilemässä, kun minulle ilmoitettiin tulostasi. Laulajattarelle kirjoittaessaan Vasko ei ole edes yrittänyt muuttaa käsialaansa. Asiantuntijan ilmoituksen mukaan molemmissa tapauksissa on vieläpä käytetty samaa täytekynää ja samaa mustetta.

Rauta kumartui tarkkaamaan rinnakkain asetettuja papereita. Niin persoonalliseksi vakiintunutta käsialaa kuin Vaskon voi ainoastaan taitava väärentäjä jäljitellä miltei hiuksenhienosti oikein, mutta hänkin vain miltei. Tässä tapauksessa epäilykselle ei jäänyt sijaa. Laulajattaren käsilaukusta löytynyt lappunen oli Laurin kyhäämä.

Vasta sen todettuaan hän kiinnitti huomionsa kirjeen sisältöön. Syvä ryppy painui silmäkulmien väliin. Että aikamies pistääkin tuollaista paperille!

Kirjeen katkelma kuului:

»Heinäk. 2 p.

Kaunis Laululintusemme!

Älkää panko pahaksenne tätä levottoman ja katuvan sydämen sanelemaa lappusta! Mitäkö kadun?

Laiminlyötyjä hetkiä, joille Teidän lähellänne olo olisi voinut suoda lakastumattoman kesän ikuisen tuoksun.

Tiedän Teidän lupautuneen viettämään tämän illan toisessa seurassa. Mutta minä en yksinkertaisesti jaksa odottaa huomiseen. Suokaa minulle — rukoilen sitä — se ilo ja autuus, että saan kävellä rinnallanne vaikkapa vain lyhyen hetken ja ääneti, jos niin tahdotte, ja tuntea Teidän lumoavan läheisyytenne. Älkää torjuko pyyntöäni sillä, että hetki on myöhäinen. Meillähän on nyt yöttömän yön aika.

Haluan Teidän tietävän, että joka tapauksessa minä odotan Teitä — kärsimättömästi kuunnellen askeltenne ääntä lähestyväksi — kello...»

Siihen kirje katkesi. Paperin alaosa oli repäisty pois. Reuna oli rosoinen. Seuraavasta rivistä näkyi ainoastaan joidenkin muita korkeampien kirjainten yläviivoja.

Tohtori kysäisi:

— Mitä tuumit? Pahalta näyttää, vai?

— Pahaltako? Rauta murisi. — Suorastaan idioottimaiselta. Tätä sepustustaan Vasko saa katkerasti katua.

— Kaiketi hän katuu jo, Kurtto arveli. — Mutta se on myöhäistä nyt.

— Niin, mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Eikä Lauri pääse kieltämään isyyttään tähän sepustukseen. Minä opettelen tämän ulkoa ja syötän siitä hänelle valittuja paloja vuosikaudet. Ensimmäiset karvaat lusikalliset taritsen hänelle saatuani hänet vapaaksi.

Rikostutkimuskeskuksen päällikön silmät laajenivat ihmetyksestä. Epäillen toisen laskettelevan silmänlumeeksi luikuria hän tiedusti:

— Vieläkö tuon luettuasi luulet pystyväsi vapauttamaan hänet?

— Olen siitä entistä varmempi. Saan kai kopioida tämän järkyttävän todistuskappaleen keski-ikäisen miehen aivojenpehmennyksestä?

Tohtori Kurtto kohautti hartioitaan. Vastassa olevien tosiasioiden musertavuus oli kai ollut Raudalle yllätys, ja mies yritti tyhjillä puheilla peittää pettymyksensä.

— Ole hyvä, hän vastasi viileästi. — Jäljennä, jos luulet siitä apua olevan.

Rauta oli aurinkoisimmalla tuulellaan avatessaan toimistonsa oven. Hän nyökkäsi ystävällisesti eteistytölle ja painui omaan huoneeseensa. Ovi sihteerin valoisaan suojaan oli avoinna, mutta ketään ei ollut siellä. Tyytymättömänä hän silmäsi kelloonsa ja havaitsi silloin tulleensa pari minuuttia ennen sovittua aikaa. Hän kai voi taskustaan pitkän Pali Mall-savukkeen ja sytytti sen.

Hän oli ehtinyt vetää vain ensimmäiset haiut, kun oveen jo koputettiin. Pitkä ja solakka nuori nainen astui sisään. Hänellä oli yllään harmaan vihreä kävelypuku ja päässä samanvärinen kellokalotti, jonka koristuksena oli musta samettinauha. Hatun aaltoilevan reunan alta näkyi muutamia suortuvia punaisena helottavaa tukkaa.

— Minuutilleen täsmällinen, kuten aina, Rauta virkkoi hyväksyvästi. — Istukaahan, neiti Meronen. Savuke?

Nyökäten tyttö otti sen vastaan. Saatuaan siihen myös tulen hän jäi odottamaan.

— Mikä kuvatus teillä on päässänne, neiti? Teidän ei kannata nyrpistää roomalais-suomalaista nenäänne.

— Hattuni on, sihteeri lausui arvokkaasti, — uusinta ranskalaista muotia. Tänään on viileä ilma, aivan kuin syksy olisi tullut keskelle kesää. Niin ollen tämä päähine sopii.

— Hm. Naiset ovat käsittämättömiä. Niinkin järkevät kuin te... Mitä sanotte, jos huomautan, että toimistossa ei istuta hattu päässä?

Tyttö hymyili seuratessaan katsellaan ylös nousevaa savukiehkuraa.

— Toimistoaika alkaa taas vasta kello 13. Nyt on aamiaistauko.

Rauta katsoi parhaaksi muuttaa puheenaihetta.

— Miten tuomarit Rajanen ja Niinistö eilen ottivat vastaan ylimääräisen urakkansa? Käyttivätkö he paljon voimasanoja.

— Eivät, eivät kovin paljon.

— Siinä pahat, missä puhutaan, Rauta virkahti, kun ovi kävi. — Herrat ovat hyvät ja painuvat nojatuolien syvyyksiin. Te, neiti Meronen, mainitsitte äsken jotakin ilman viileydestä. Mutta näistä naamoista päätellen olemme keskellä kuuminta Afrikkaa. Haluatteko jäävettä, pojat?

Kumppanukset olivat talvisodan invalideja. Raudan komppaniassa joukkueenjohtajina palvellessaan toinen oli menettänyt vasemman kätensä ja toinen haavoittunut oikeaan jalkaan, niin että se oli jäänyt jäykäksi. Vaalea Rajanen irvisti hämillisesti työnantajalleen. Hintelä, kalvakka Niinistö sen sijaan murisi:

— Kirottu verenimijä ja vielä kirotumpi lavertelija.

Rauta nyökkäsi heille hymyillen.

— Leikkivä alkusoitto on lopussa, hän virkkoi sitten.

— Oopperamme alkaa. Esirippu ylös.

Käsipuoli Niinistö ehätti sanomaan:

— Laulakoon Meronen ensin tarinansa. Hänellä pääosa on.

Sihteeri aloitti reippaasti:

— Otin urakakseni selvitellä Kultakosken perhesuhteita. En vaivaa herroja kertomuksella, mitä polkuja sain kierrellä. Luettelen ainoastaan tulokset tiedusteluistani. Ensinnäkin syntyperä. Ketään herra Kultakoskea ei ole ollut olemassa. Eikä tarkkaan ottaen rouva Kultakoskea liioin. Äidin nimi oli aivan tavallinen Koskinen, kun hän nuorena tyttönä tuli kolmekymmentä vuotta sitten Helsinkiin onneaan etsimään. Hän oli sievä ja näppärä tyttö ja pääsi siivoojattareksi erääseen täkäläiseen suurhotelliin.

— Tuohan kuulostaa, Niinistö sähisi, — huonon kotimaisen elokuvan alulta. Kai pian heinälato vilahtaa esiin.

Keskeytyksestä välittämättä neiti Meronen jatkoi:

— Noin 29 vuotta sitten vaaleatukkainen norjalainen hurmuri, liikemies ammatiltaan, tuli Helsinkiin. En tiedä, miten kauan hän maassamme viipyi. Seurauksena oli joka tapauksessa tytär, joka sai kasteessa nimen Elina. Äiti Koskinen ei siitä nujertunut eikä rumentunutkaan. Pian hän sai taas paikan, tällä kertaa vielä hienommassa hotellissa. Vajaa kaksi vuotta myöhemmin hänen uransa kuitenkin katkesi. Muuan vieraileva italialainen viuluniekka, tulinen ja mustakulmainen, oli syynä siihen. Hänkin häipyi omille teilleen jäämättä odottamaan vierailunsa päätulosta: toisen tyttären ilmestymistä neiti Koskisen pieneen asuntoon. Kirsti-tyttönen tuntuu jo syntymässä riistäneen äidiltä sekä nuoruuden että kauneuden. Paluuta hotelliin ei voinut enää ajatella. Mutta neiti Koskisessa oli sisua. Hän ei hellittänyt, ennen kuin sai kirjeitse yhteyden Elina-tyttönsä norjalaiseen isään. Tältä puristamillaan rahoilla hän perusti pienen sekatavarakaupan Punavuoren puolelle.

Rauta virkkoi:

— Kaikki kunnia hänelle. Teidän selostuksenne tekee ymmärrettäväksi, miksi Elinalla on vaalea tukka, kun taas Kirstillä oli sysimusta. Äidiltään he sen sijaan lienevät perineet sen, mikä heissä on yhtäläistä vartalon ja osin kasvonpiirteetkin. Milloin Koskisista sitten tuli Kultakoskia?

— Vasta kuutisen vuotta sitten, sihteeri vastasi, — vähän ennen Kirstin ensimmäistä julkista konserttia. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias. Mutta jo paljon sitä ennen hän oli kohonnut perheen yksinvaltiaaksi. Äiti jumaloi kaunista ja vilkasta kuopustaan, jolla oli veressään tanssi ja laulu ja kyky voittaa ihmisten mielet. Kirsti oli tähti Punavuoren surullisilla takapihoilla leikkivien lasten joukossa. Elina oli aivan tavallinen, itseensä sulkeutunut tyttönen. Hän oppi jo varhain pitämään maailman luonnollisimpana asiana, että nuorempi sisar terrorisoi häntä ja että hän puolestaan palvoi ja suojeli Kirstiä. Sellaisina tyttöjen välit säilyivät läpi kansa- ja keskikoulun.

— Entä myöhemmin?

Neiti Meronen kiirehti täydentämään:

— Samanlaisina ne ovat pysyneetkin. Keskikoulututkinnon suoritettuaan Elina ryhtyi auttamaan äitiä liikkeen hoidossa. Kirsti sen sijaan sai omistautua kokonaan musiikki- ja tanssiopinnoilleen. Äiti ja sisar ponnistivat kaikki voimansa, jotta ihmelapselle pystyttiin hankkimaan parhaat kotimaassa saatavissa olevat opettajat. Myöhemmin tilanne helpottui. Kun tytön ilmiömäiset lahjat tulivat yleisemmin tunnetuksi, eräät varakkaat taiteenharrastajat osallistuivat koulutuskustannuksiin. Ensimmäisestä konsertista muodostui kiistaton menestys. Alettiin puhua »uudesta Ida Basilieristä» ja »uudesta Aino Acktésta». Vuoden kestäneen ulkomaisen opintomatkan jälkeen Suomalaisen oopperan ovet avautuivat Kirsti Kultakoskelle. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai laulaa »Alamaan» pääosan. Neiti Koskinen istui oopperan ylimmällä parvella todistamassa lempilapsensa suurta riemuvoittoa. Hän valitsi itse paikkansa voidakseen rauhassa — itkeä. Viikkoa myöhemmin hän kuoli riutuneena, mutta onnellisena, kuten ainakin ihminen, joka on suorittanut loppuun elämänsä ainoan tehtävän.

Rauta virkahti:

— Muistaakseni sisarukset nyt viimeksi asuivat jossakin Kulosaaren huvilassa.

Hienoinen hymy kohosi neiti Merosen huulille.

— Niin, »Villa Kirstissä», hän vahvisti. — Tuon huvilan synty kuuluu siihen aikaan, jota tuomari Rajanen on tutkinut. Rakennus valmistui kaksi vuotta sitten. Sitä ennen heillä oli huoneisto Töölössä. Kävin haastattelemassa eräitä tuon talon asukkaita. Heidän kertomansa mukaan sisarusten välillä ei ollut milloinkaan mitään erimielisyyksiä, riidoista puhumattakaan. Elina oli onnellinen saadessaan palvoen helliä kuuluisaa sisartaan. Luullakseni hän oli varjona mukana kaikessa, mitä Kirsti eli. Itsekään hänellä ei tiettävästi ole ollut yhden yhtä rakkauselämystä... Kirstin taiteilijauraan en katso tarpeelliseksi puuttua, koska sen monet voitot ovat kaikkien tiedossa.

— Mutta mistä johtui, Rauta tiedusti, — että hänen loistavasti noussut tähtensä on viime aikoina ohut laskemassa?

— Kirstin elämä oli alusta alkaen liian helppo, sihteeri sanoi hiljaisesti. — Lisäksi hän oli ehkä liian kaunis. Hänen tielleen kasautuneet houkutukset olivat suuret, eikä hänellä ollut kai haluakaan voittaa niitä. Ensin miehet... Mutta heidän osuutensa selvittäminen kuuluu tuomari Rajaselle... Sitten, näihin liittyen, liian paljon yövalvomista ja alkoholia. Viimekesäisen Pariisin-matkan jälkeen alettiin kuiskailla hänen siellä joutuneen myös »valkoisen myrkyn» orjaksi. Ihaninkaan ääni ei kestä mitä tahansa.

Rauta huomautti:

— Minä kuulin Kirsti Kultakosken laulavan viime lauantaina varsin epäedullisessa ympäristössä. Hänen esityksensä oli hyvin lähellä täydellistä.

— Hänen äänensä sanotaankin aivan helmeilevän oopperan tai konsertin alussa, neiti Meronen virkkoi. — Mutta väitetään, että loisto ei enää kestä alkua pitemmälle. Muuta minulla ei ole kerrottavaa. Saanko tehdä erään kysymyksen, tuomari?

Rauta nyökkäsi.

— Millä tavoin maisteri Vasko on mukana Kultakosken jutussa? tyttö uteli.

— Mistä tiedätte, että hän on?

Sihteeri naurahti.

— Kun illalla olin Kämpissä pumppaamassa tyhjäksi päätietolähdettäni, muuan tuttu reportteri työntyi pöytääni. Minun oli vaikea päästä irti hänestä. Hän oli lievästi päissään ja kiroili hirveästi teitä, tuomari. Hän kehui uurastaneensa kaksi päivää laulajattaren murhan kimpussa. Kultakoski-jutun huomattavin tämänaamuinen reportaasi on kuulemma hänen käsialaansa. Mutta hän olisi, niin hän leventeli, lyönyt esiin oikean jymypaukun. Koko maa olisi muka viitannut kintaalla suurpolitiikalle ja puhunut vain maisteri Vaskosta, ellei teitä, tuomari, olisi. »Se hirttämätön Rauta», hän mesoi, »sai meidän ison papan kieltämään minun vuosisadanjuttuni julkaisemisen!»

— Läänin rikosetsivät erehtyivät pidättämään Vaskon, siinä kaikki, Rauta sanoi. — No, riittäköön tämä pikainen vilkaisu laulajattaren menneisyyteen. Jäljellä on kysymys miehistä hänen elämässään. Toivottavasti sen selvittely luo lisävaloa hänen kuolemansa arvoitukseen.

Kahdestoista luku.

MIEHET LAULAJATTAREN ELÄMÄSSÄ.

Rauta silmäili tutkivasti sihteeriään ja molempia entisiä sotatovereitaan.

— Pannaanpa tupakaksi, hän virkahti, — ennen kuin jatkamme.

Hän nousi tarjoamaan neiti Meroselle ja sytytti savukkeen itselleenkin. Tuomari Rajanen seurasi esimerkkiä ja työnsi rasiansa pöydän ylitse toverilleen. Inhon ilmein tuomari Niinistö näpäytti sen sormellaan takaisin.

— Vaikka tuhatlappusella houkuttelisit, minä en tänään polta, hän murisi.

— Sinulla on tainnut olla raskas ilta ja sen ansiosta myös raskas aamu, Rauta arvioi.

Niinistö tuhisi:

— On toki hyvä, että itsekin älyät meille orjillesi jakelemiesi urakoiden kohtuuttomuuden.

— Tarkoitin toisenlaista kohtuuttomuutta. Sitä, jonka jäljet näkyvät verestävissä silmissäsi. Mitä ravintolaa eilen rahoillasi rikastutit?

— Tornia. Mutta eivät ne rahat olleet minun, vaan sinun. Siivottoman urakkani pääosa vaati lasin ääressä istumista. Jos tulos ei vastaa kuluja, niin syytä itseäsi.

Rauta hymähti ent. aseveikkonsa katkeralle sävylle ja sanoi tyynesti:

— Ehkäpä ensin kuuntelemme, mitä rauhallisella Rajasella on kerrottavana.

— Osalleni tuli ottaa noin ylimalkaan selvää oopperalaulajatar Kultakosken ympärillä liehuneista — miehistä, tämä aloitti. — Kokoamani tiedot eivät voi, käytettävissäni olleen ajan lyhyyden vuoksi, olla täydelliset. Saamani tehtävä oli joka tapauksessa sangen kiintoisa.

Niinistö pisti myrkyllisesti väliin:

— Tuolla miesparalla on eläessään ollut yksi ainoa rakkausjuttu, ja se johti hänet suoraan vihkipallille! Oman köyhyytensä vuoksi hän on nautiskellen upottanut kouransa meidän »Borgiamme» seksuaalisten seikkailujen täysiin laareihin.

Neiti Meronen virkahti:

— Läsnäoloni on tuskin enää tarpeellinen. Minulla on eräitä töitä...

— Hän tahtoisi livistää, Niinistö hörähti. — Taisi käydä luonnolle ajatus, että joskus joku päällikkömme tyyppinen totuuden metsästäjä usuttaisi koiransa nuuhkimaan hänen risteileviä polkujaan.

Sihteeri menetti kerrankin tasapainonsa. Hän huudahti harmistuneena:

— Minulla ei ole mitään salattavaa!

Rauta sanoi tyynnytellen:

— Eipä tietenkään. Sinä, Niinistö, saat luvan hillitä kieltäsi. Maailma ei menetä mitään, vaikka nielaiset pääosan »dagen efter»-purkauksistasi. Toivon teidän jäävän, neiti. Jokin täällä esille tulevista tai tulleista nimistä kuulunee sille, joka viime maanantain vastaisena yönä murhasi Kirsti Kultakosken. Siksi meillä ei ole varaa jättää tutkimatta niitä laulajattaren elämän alueita, miltä murhan motiivi saattaa olla löydettävissä. Naisena te voitte luoda uutta valoa herrojen selostuksiin.

— Kehrää nyt jo hitossa tyytyväisyydestä, tyttö, Niinistö mutisi puoliääneen, — kun päällikkö noin silittää päätäsi.

Sihteeri oli jälleen tyyni. Hymyillen hän nyökkäsi esimiehelleen.

Rajanen pääsi jatkamaan:

— Tietysti minä alkuun päästyäni vähän innostuinkin. Kuitenkin aivan toisesta syystä kuin täällä vihjailtiin. Olen, kuten tiedätte, jonkunlainen postimerkkien keräilijä...

— Intohimoinen keräilijä, veliseni, Niinistö keskeytti, — joten sinua kiinnosti tutustua sukulaissieluun. Keräilijä kuin keräilijä! Laulajattaremme intohimona oli koota kokoelmiinsa miesten päänahkoja.

— Tuo, mitä sanoit, ei ole niinkään väärin, Rajanen myönsi auliisti. — Minun keräilyintoni suuntautuu onneksi vaarattomammille alueille. Kirsti-neidin elämässä on ollut paljon miehiä.

Hän kaivoi taskustaan taitetun arkinpuoliskon.

— Jätin tästä pois hänen pelkät ihailijansa. Silti luettelossa on neljättäkymmentä nimeä.

Neiti Meronen huudahti:

— Neljättäkymmentä! Ne kaikki eivät ole voineet olla laulajattaren rakastajia!

— »Nainen luo uutta valoa», Niinistö irvisteli sivusta. — No, valaiskaapa aluksi, mitä rakastajalla tarkoitatte.

Sihteeri kohautti harmistuneena olkapäitään.

— Olen merkinnyt luetteloon ajankohdan, jolloin kukin suunnilleen oli tapeetilla, Rajanen mainitsi.

Läpiammutun jalkansa jäykkyyden vuoksi hän nousi vaivalloisesti. Tuotuaan paperin pöydälle hän palasi paikoilleen.

Rauta vilkaisi nopeasti luettelon lävitse. Eräitä tuttuja nimiä — yhteiskunnassa hyvinkin tunnettuja — oli siinä. Helpotuksekseen hän havaitsi, ettei Lauri Vasko ollut niiden joukossa.

— Olen alleviivannut ne seitsemän, jotka ovat näytelleet tärkeää osaa laulajattaren elämässä, Rajanen selitti.

Niinistö hyräili puoliääneen:

— »Tähtiä kuin Otavassa...»

— Kerro tärkeimmistä, Rauta kehoitti.

— Kolme ensimmäistä voitaneen noista alleviivatuistakin jättää laskuista pois, Rajanen virkkoi. — Samuli Laaksonen, silloinen sanomalehdentoimittaja ja nyttemmin ent. sellainen, oli pari vuotta Kirsti-neidin alituinen seuralainen. Mutta hänet heitettiin yli laidan ennen ensimmäistä konserttia. Hän kuuluu siis niin kaukaiseen menneisyyteen, ettei häntä kannata ottaa lukuun. Balettimestari Orvo Lahtelan väitetään opettaneen lahjakkaalle oppilaalleen muutakin kuin tanssia. Hän on kuitenkin nyt pitkällä kiertueella Etelä-Amerikassa, joten hän jää tutkimusten ulkopuolelle. Pääjohtaja Jaakko Rastikko oli aikoinaan korkeasta virastaan huolimatta tunnettu herkuttelija monilla aloilla...

Niinistö katkaisi täydentäen:

— Hänhän se räjäytti nuorelle rakastajattarelleen auki oopperan muuten raskaasti aukaistavissa olevat portit. Mutta nautiskelulla oli loppunsa. Hän makaa kolmatta vuotta vuoteessaan halvaantuneena.

— Niin. Hänkin putoaa siis pelistä.

Rauta kysäisi:

— Mitä tarkoittaa risti merikapteeni Meriön kohdalla?

— Hän on kuollut. Samaan tarinaan kuuluu myös kauppaneuvos Haavistoinen, entisiä idän reppulaisia. Hän on hellittämättömällä työllä raivannut itselleen tien rikkauteen. Nyt tulemmekin siihen »Villa Kirsti»-vaiheeseen, mihin neiti Meronen jo viittasi. Haavistoinen oli niin hullaantunut laulajattaren nuoruuteen ja kauneuteen, että rakennutti hänelle tuon huvilan. Mutta vanha kauppaneuvos ei yksin riittänyt silloin Kirsti-neidille. Kapteeni Meriö vieraili usein »Villa Kirstissä». Eräänä yönä herrat joutuivat siellä vastakkain. Hirveä kohtaus syntyi. Laulajattaren sovitteluyritykset epäonnistuivat surkeasti. Kauppaneuvos jylisi että hän oli tullut omaan taloonsa. Kun merikapteenille selvisi, mitä siihen sisältyi, hän ryntäsi ulos ja ampui itsensä huvilan portailla. Sinä, Rauta, olit tuona keväänä pitkällä ulkomaanmatkalla, joten siitä laukauksesta alkanut myrsky Helsingin seurapiirien vesilasissa jäi sinulta näkemättä. Skandaali koetettiin vaientaa. Kirsti-neiti matkusti suinpäin Pariisiin. Haavistoinen taas joutui eukolleen vannomaan pyhät valat, ettei ikinä enää avaa oopperan eikä oopperalaisten ovia.

Niinistö tokaisi:

— Olen tavannut tuon eukon. Niin ollen ymmärrän sekä kauppaneuvoksen harha-askelen että sen seikan, että hänen on pakko pitää valansa.

Sihteeri aikoi sanoa jotakin. Hän muutti kuitenkin mieltään. Käsilaukustaan hän kaivoi esiin savukkeen ja suojautui savupilvien taa.

Rauta virkkoi tyynesti:

— Seuraava alleviivattu nimi on Tino Torini. Italialainen?

— Niin, Rajanen vahvisti. — Kun laulajatar sisarineen palasi viime syksynä taas Pariisista, tuo vanha italialainen oli mukana. Tai en tiedä, kuinka vanha hän oli. Kukaan kertojistani ei osannut sitä sanoa. Pitkäksi, laihaksi, palavasilmäiseksi herraksi häntä kuvattiin. Herätti aikamoista hälyä, kun signor Torini asettui asumaan »Villa Kirstiin». Mitä hurjimmat jutut lähtivät liikkeelle elämästä huvilan seinien sisällä. Vanhempi sisar koetti urheasti taistella huhuja vastaan. Hän kertoi oikealle ja vasemmalle, että vanha herra oli heidän isänsä. Tämä oli muka elänyt ulkomailla konsertoiden etupäässä valtamerien takana.

Neiti Meronen puuttui puheeseen:

— Tino Torini on Kirsti Kultakosken isä. Hän on samainen italialainen viuluniekka, joka ensimmäisellä käynnillään täällä katkaisi neiti Koskisen hotelliuran.

— Tosiaanko? Rajanen ilahtui. — Sepä hyvä.

— Kirsti tapasi isänsä Pariisissa, sihteeri sanoi lisäten: — Onnettomuudekseen.

— Onnettomuudekseen? Rauta kysyi. — Miksi niin? — Signor Torini opetti tyttärensä käyttämään »lunta». Niinistö puuskahti:

— Kunpa siinä olisikin kaikki, mitä hän opetti!

Rajanen otti jälleen puheenvuoron:

— Samaan aikaan Simo Salanki astui näyttämölle. Toiset kertojistani väittivät pojan aluksi ihastuneen vanhempaan sisareen. Toiset taas arvelivat Elina Kultakosken panneen alulle nuorukaisen käynnit »Villa Kirstissä» ainoastaan häivyttääkseen rumat jutut Tino Torinin talossa olosta. Italialainen lähti sieltä vasta viime huhtikuussa häipyen taas jonnekin ulkomaille. Kirstin ja Salangin välit olivat katkenneet kahta päivää aikaisemmin. Mutta se kuuluu jo siihen tutkimusten osaan, joka uskottiin Niinistölle.

—. .. ja jonka olen menestyksellisesti suorittanut loppuun, tämä julisti. — Kun sinä, Rauta, kerran etsit Kirsti Kultakosken murhaajaa, niin minä voin esitellä sinulle aivan ensiluokkaisen kandidaatin.

— Voi, älkää sanoko noin! neiti Meronen valitti.

Niinistö tuijotti häneen kasvoillaan hämmästystä ja ivaa.

— Elleivät teidän hermonne kestä sanaa »murhaaja», niin olette erehtynyt ottamaan paikan väärässä toimistossa. Meidän yhteinen isäntämme on veren näkemiseen ihastunut herra. Hänhän on vallan sairas, jos sattuu pitempi loma kahden hänen selvitettäväkseen uskotun murhajutun väliin.

Tyttö puolustautui:

— Minun hermoissani ei ole vikaa.

— Missä sitten? Luuletteko ehkä, että kaunokaisemme suojelusenkeli, jollainen kuulemma meillä kaikilla on, kyllästyi hänen paatumukseensa ja haltiakäsillään syöksi hänet huimaavasta korkeudesta rantakiviin murskaksi?

Sihteeri sanoi hiljaisesti:

— Minusta tuntui kolkolta, kun tuomari ikään kuin iloitsi voidessaan esitellä »ensiluokkaisen» murhaajakandidaatin.

— Olisin ollut vielä iloisempi, jos olisin saattanut julistaa hänet saman tien murhaajaksi. Totta kai tekin iloitsette, kun rikollinen saadaan kiinni, vai kuinka, punapää?

— Minä kiellän tuomaria kutsumasta minua punapääksi. Minulla on nimi, kuten teilläkin.

Huvittuneena Niinistö silmäili tulistunutta tyttöä.

— Niin, hän myönsi, — mutta sitä paitsi teillä on punainen tukka. Sitä minulla ei ole.

Neiti Meronen iski vastaan:

— Tuomarilla on sen sijaan kaljun alku. Saanko minä siis kutsua teitä kaljupääksi?

Rauta nauroi.

— Siitä sait, ansiosi mukaan, veli hyvä. Kuka käski sinun ärsyttää sihteeriäni? No, onko sinulla jotakin kerrottavaa Simo Salangista?

— Vaikka millä mitalla, Niinistö murisi. — Olen aivan kurkkua myöten täynnä Simo Salankia. Jokainen suupala, minkä illalla nautin, oli pippuroitu Simo Salangilla.

— Sinä siis söitkin?

— Varmasti, Sinun tai paremminkin toimistosi laskuun söin oikein vankasti. Eivät juomat muuten olisi maistuneet. Kaiken kukkuraksi tuon hirttämättömän Simo Salangin hahmo kurkisteli yöllä jokaisen uneni nurkasta.

Rauta kehoitti häntä kärsivällisesti:

— Ehkä nyt kertoisit meille hänestä. Mutta ei unia, vaan kuivia tosiasioita.

— Jospa ensin yrittäisin polttaa yhden amerikkalaisen savukkeesi, mikäli suvaitset tarjota. Tekisi mieli savustaa suustani se paha maku, joka ennakkoon nousee sinne, kun ajattelen tuota poikarassua.

Niinistö sai savukkeen, veti ensimmäisen haiun ja irvisti pahasti. Varovaisesti hän sammutti savukkeen tuhkakuppiin.

— Ei käy, hän totesi. — Poltan tuon huomenna. Neiti Merosen huulet kaartuivat pienoiseen hymyyn. Hintelä, kalvakka mies vilkuili häneen kiukkuisesti. Mutta uskaltamatta heittäytyä tytön kanssa uuteen sanasotaan hän aloitti:

— Voin supistaa selostukseni melko lyhyeen. Simo Salanki on erään kunnanlääkärin ainoa poika, kaksi vuotta sitten orvoksi jäänyt. Hän oli miellyttävä ja aika komea nuorukainen aloittaessaan viime syksynä opintonsa konservatoriossa. Hänestä piti tulla säveltäjä. Ylen musikaaliseksi häntä mainitaan.

— Tuomarin äänestä kuulee, sihteeri huomautti, — että olette hänen puolellaan.

— Niin olenkin, Niinistö myönsi, — koska tunnen hänen surullisen tarinansa. Käydessään lokakuussa oopperassa Simo kuuli ensimmäisen kerran Kirsti-neidin laulavan. Hurmaantuneena hän pyrki heti väliverhon sulkeuduttua tapaamaan seireeniä. Laulajatar käski ajaa hänet pois. Toisella väliajalla hän uudisti yrityksensä — yhtä huonolla menestyksellä. Tai ei sentään aivan yhtä huonolla. Elina-neiti, joka tuli tuomaan sisarensa torjuvaa vastausta, jäi tuokioksi juttelemaan hänen kanssaan. Jonkinlainen ystävyys alkoi siitä. Ensimmäisen kerran Simo saapui »Villa Kirstiin» tavatakseen Elinan. Mutta jo viikkoa myöhemmin hän oli oopperalaulajattaren täydellinen orja.

— Ehkä se oli hyvinkin suloista orjuutta, neiti Meronen pisti väliin.

Niinistö tuhahti:

— Minä en tiedä, millaista »suloinen» orjuus on. Synkeästi hän jatkoi:

— Opintonsa konservatoriossa Simo löi laimin. Vähistä tovereistaan hän loittoni. Väliin Kirsti ajoi hänet pois talosta. Väliin hän itse koetti kääntää selkänsä »Villa Kirstille». Mutta hän palasi sinne aina. Marraskuusta huhtikuuhun on pitkä aika. Mitä tuo 21-vuotias nuorukainen siellä näki ja koki, on arvailujen varassa. Joka tapauksessa se oli hän, joka lopulta jätti jumaloimansa naisen. Mutta pakeneminen oli silloin jo liian myöhäistä. Tuossa talossa hänestä oli kehittynyt alkoholisti. Eikä vain sitä. Keväällä hänen nähtiin usein harhailevan niissä hämäräperäisissä kuppiloissa, joissa »dullan» salamyyjillä oli vaihtelevat päämajansa. Humalassa hän on haastellut siitä, mistä ennen visusti vaikeni. Eikä hänen kuulijoilleen jäänyt mitään harhakuvitelmia signor Tonnista. Kukaan heistä ei olisi sanonut: »Sepä hyvä», kuten Rajanen äsken kuultuaan, että herra Tino on Kirstin lihallinen isä. Isä hyvinkin! Ja tytär. Hiisi vieköön koko saastaisen parin! No jaa, niinpä se veikin jo. Toinen pötki ulkomaille ja toinen tapettiin. Ääh!

Raudan mieleen muistui verryttelyhousuinen nuorukainen, joka oli riehunut täpötäydessä ravintolasalissa. Yli salin kuuluvalla äänellä hän oli singonnut laulajattarelle hävyttömyytensä. »Kyllä naisia aina saa», hän oli huutanut, »vähemmänkin mätiä kuin sinä!» Rauta oli jo silloin päätellyt, etteivät sisarukset puhuneet totta väittäessään häiritsijää heille ventovieraaksi. Mutta vasta nyt hän käsitti nuoren miehen selväävien sanojen koko traagillisen sisällön.

— Missä Salanki asuu? hän kysyi.

— Hän asui vielä toukokuussa eräässä tavallisessa opiskelijanboksissa, Niinistö vastasi. — Mutta se ei voi sinua kiinnostaa. Uusi asukki on majaillut siellä jo toista kuukautta. Simo-pojalla oli sen verran älyä vielä, että riistäydyttyään irti »Villa Kirstin» myrkyllisestä ilmapiiristä pudisti Helsingin tomut jaloistaan. Hän pakeni tätinsä, leskirouva Meri Kaustion hoiviin Hevossaareen.

— Missä tuo saari on?

Niinistö tuijotti kummissaan työnantajaansa. Sitten hän päätä pudistellen puhkesi puhumaan:

— Tuo ei ollut suuren salapoliisimme arvoinen kysymys. Luulenpa sen ihmiselämän kuonan, mitä me kolme olemme lapioineet nähtäväksesi, tärähdyttäneen sinua pahemman kerran. Mies tulee kaupungista, jonka ympäristön kuuluisin paikka Hevossaari on, ja kysyy, missä se on. Oletko sinä siis ainoana muukalaisena Jerusalemissa tietämätön tämän maan puukemiallisten jättiläishaaveiden hautausmaasta?

— Tarkoitatko rakentamatta jäänyttä valtion suurtehdasta? Rauta kysyi.

— Kas, sinä heräsit sentään. Juuri sitä. Valtavin vallein saari yhdistettiin manteren yhteyteen. Komea maantie ja rautatie rakennettiin. Pistoraiteita laitettiin. Virkailijataloja pystytettiin. Läheiseen kallioon porattiin uljaat holvit tehtaan tulevia tuotteita varten. Yksi vain jäi tulematta: tehdas ja toiminta. Kolmisensataa miljoonaa se lysti maksoi. Eivätkä ne olleet nykyisiä, arvottomia markkojamme, huomatkaa se... Mainitsemani leskirouva Meri Kaustio asustaa siellä, pettäneiden laskelmien mailla. Sinne myös, vajaan peninkulman päähän Kirsti Kultakosken kohtalon sillasta, pakeni surkeuttaan Simo Salanki. Luuletteko minun suotta sanoneen tarjoavani ensiluokkaisen murhaajakandidaatin? Ole hyvä ja ota hänet kiinni. Täällä pääkaupungissa ei Simo-poikaa ole koko kesänä nähty.

Niinistö oli kiihtynyt puhuessaan. Oli ilmeistä, ettei hän kadehtinut työnantajansa osaa.

Rauta nousi.

— Kiitän teitä kaikkia. Olette tälläkin kerralla suorittaneet tehtävänne erinomaisesti. Minulla on nyt selvä kuva oopperalaulajattaremme kehityksestä ja elämästä. Yhtä ja toista täällä sanottua tiesinkin. Mutta minulta puuttui kokonaiskuva. Voitte nyt palata tavallisiin töihinne. Minulla alkaa olla kiire.

Sihteeri hipaisi ohimoltaan punaisen hiussuortuvan korvansa taa ja tiedusti huolekkaana:

— Aiotteko jälleen lähteä, tuomari?

Rauta nyökkäsi.

— Kello on vasta vähän yli 14:11. Voin ajaa matkan alle kolmen tunnin. Aion huolehtia siitä, ettei maisteri Vaskon tarvitse viettää enää kolmatta yötä poliisin suojissa. Näkemiin!

Kolmastoista luku.

»SITÄ MINÄ EN SANO!»

Kello oli muutamaa minuuttia vaille 17, kun Rauta pysäytti autonsa pikkukaupungin poliisimestarin talon edustalle.

Hänellä oli onnea. Tuomari Lemmetyinen oli vast'ikään lopettanut päivällisensä. Vaimonsa kanssa hän oli juuri lähdössä iltapäiväkävelylle.

Kun esittely oli suoritettu, vieras sanoi:

— Pyydän anteeksi, rouva. Mutta ette panne kovin pahaksi, että viivytän miestänne viitisen minuuttia.

— Oh, kaikin mokomin, herttaisesti hymyilevä tummaverikkö hyväksyi. — Mieheni on intohimoinen kävelijä, en minä.

Työhuoneessaan isäntä virkkoi:

— Teitä ei ole näkynyt koko päivänä. Missä olette piileksinyt?

— Suoritin pikamatkan Helsinkiin.

Poliisimestarin kulmakarvat kohosivat.

— Olettepa te nopea käänteissänne. Arvaanko väärin, jos otaksun teidän pistäytyneen rikostutkimuskeskuksessa?

— Kävin sielläkin. Tiedättekö, missä läänin miehet ovat tänä iltana tavattavissa?

Lemmetyinen nyökkäsi.

— He käväisivät luonani raatihuoneella juuri ennen kotiin lähtöäni. Kertomansa mukaan he ovat uurastaneet koko päivän sillalla ja Salmisaaren rannassa. En tiedä, mitä he kuvittelevat sieltä vielä löytävänsä. Väsyneitä he olivat ja kehoittivat minua tulemaan hotellin ravintolaan istumaan iltaa heidän kanssaan. Musiikkiahan siellä ei näin arki-iltana ole. Mutta tarinoida voidaan. Miksi sitä kysytte?

Rauta hymyili.

— Hyvä, että kaikki olette siellä. Minä tulen neljänneksi. Esitän silloin perustelut, jotka pakottavat heidät vapauttamaan heti maisteri Vaskon.

— Optimismia teiltä ei ainakaan puutu, poliisimestari ihasteli. — Sen taikatempun tahdon nähdä. Voinko jotenkin auttaa teitä?

— Voitte. Haluaisin lupalapun, joka avaa minulle tien pidätetyn luo.

Lemmetyinen nyökkäsi ja ryhtyi kirjoittamaan. Leimattuaan paperin hän ojensi sen vieraalleen.

— Poliisiputkamme on... hm... aika alkeellinen. Mutta se ei ole minun syyni.

Rauta yhtyi:

— Valtion »hotellit» eivät ole yleensä juuri loistolla pilattuja. Näkemiin illalla!

Hän ajoi autollaan asemalle vievälle kadulle. Siinä se oli: kömpelön näköinen, harmaaksi maalattu puutalo. Leveät pariovet kadulle päin osoittivat, että sinne oli sijoitettu myös kaupungin paloruiskut. Vieressä oli kapeampi, pidätyskoppeihin johtava ovi. Katonrajan ikkunarivi oli varustettu kaltereilla.

Lähestyessään Rauta kuuli hiljaista laulua. Se kuului viimeisenä olevasta, puoliavoimesta kopinikkunasta. Vierailija hymähti. Lauri siellä hyräili haikeaa viimeistä glunttia. Tulija tarttui päättävästi oven kahvaan.

Lukittu! Koputus ei liioin saanut ketään avaamaan. Hän jatkoi kiukkuisesti ryskytystään. Tulos pysyi kielteisenä. Viimein muuan pörröinen ja partainen pää kurkottautui näkyviin ensimmäisestä ikkunasta.

— Sisällekös olisi kiire?

Rauta nyökkäsi.

— Vartija lähti kahville.

— Kahville!

— Niin, parin kulmauksen päässä on pieni kuppila. Ehkä tavoitatte Kerberoksen sieltä. Siellä se pistäytyy usein päivän mittaan. Kai maar me luola-asukkaatkin voisimme potkaista tämän hökkelin hajalle. Mutta maksattekos te sitten nämä lahot seinät ja hatarat ovet?

— Enpä luule.

Rauta nyökkäsi karvaiselle naamalle ja lähti etsimään osoitettua kahvilaa. Kovin juhlava paikka ei poliisivankila tässä kaupungissa näyttänyt olevan. Tuomari Lemmetyinen ei ollut suotta sanoutunut irti vastuusta.

Kuppilassa istui yksi ainoa vieras. Pitkällä miehellä oli hyvin kapeat kasvot, pää oli kuin litistynyt. Punakkuudessaan nuorelta vaikuttavaa naamaa ympäröi hopeanharmaa tukka.

Rauta asteli rauhallisesti hänen luokseen ja ojensi nähtäväksi poliisimestarin antaman lupatodistuksen. Mies kaivoi taskustaan silmälasit, puhdisti ne huolellisesti ja syventyi lukemaan. Loppuun päästyään hän tyhjensi tyynesti kuppinsa, otti lakkinsa ja viittasi vierasta seuraamaan. Kadulle tultua hän lausui hätäilemättä:

— Soo, että maisterin luo. Läänin pojat lähtivät sieltä viimeksi puoli tuntia sitten. Ajattelin, ettei nyt ketään enää... Siksi pistäysin kahville.

— Entä jos olisi sattunut tulipalo? Lukkojen takana oleville pidätetyille se olisi ollut kohtalokasta.

Vartija muikisti leveää suutaan.

— Jaa, että tuli irti? Kuinkas nyt sellaista? Palokunnan omassa talossa!

Kun hän oli aukomassa kauimmaisen kopin salpoja, Rauta kysyi:

— Tuletteko te mukaan? Läänin rikosetsivät puhuivat jotakin siihen suuntaan.

— Mitäs minä siellä? vartija torjui. — Jos mikkeliläiset kysyvät, sanon herrojen puhuneen keskenään ruotsia. Siitä ei kukaan voi vaatia minun ymmärtävän sanaakaan.

Naurahdellen hän loittoni.

Oven avautuessa Vasko tuijotti siihen mustat silmät kiukusta palaen. Tuntiessaan tulijan hän vaipui helpotuksesta huokaisten olkivuoteelleen.

— Ah, sinä! Otaksuin kiusanhenkieni taas palaavan. Sinä siis viimeinkin vaivauduit tänne. Luulin jo sinun viheltävän minua kohdanneelle sikamaisuudelle.

Rauta istahti keikkuvalle rahille ja antoi sanan sanasta:

— Oikeutta myöten minun olisi pitänytkin viheltää. Niin kurjasti sinä olet sotkenut asiasi. Saat kiittää vuosikymmenien mieleeni istuttamaa hassua hempeämielisyyttä siitä, että olen nyt tässä. Sitä ja — Inkeriä.

— Hän on jalo nainen, Vasko ylisti. — Sanon sen, koska itse et liene sitä havainnut. Pääsenkö nyt tästä kirotusta kolosta? Nuo kalterit saavat minut tuntemaan itseni kapiseksi yhteiskunnan hylkiöksi.

— Et pääse. Siihen on vielä monta mutkaa. Mikset ole ajanut partaasi? Poskipäät ja leuka mustina vaikutatkin kapiselta hylkiöltä.

Pidätetty tuijotti ystäväänsä ällistyneenä.

— Ajanut partaani — täällä! Niiden poliisihurttien kunniaksiko?

— Herrasmies on herrasmies vaikka hornassa. Siivoa naamasi! Vasta sitten juttelemme.

Vasko kohautti hartioitaan. Hän tunsi toverinsa. Ei kannattanut niskuroida. Hän nousi kaivamaan parranajovehkeet esiin ja saippuoi leukansa.

Kun enää ainoastaan ylähuuli oli ajamatta, Rauta kysäisi ivallisesti:

— Tunnetko nyt »lakastumattoman kesän ikuisen tuoksun»? Vai saneleeko »levoton ja katuva sydämesi» joitakin uusia runoja?

Pidätetty käännähti äkisti häneen vetäisten samalla huuleensa haavan. Hän yritti kämmenellä painellen tyrehdyttää verenvuotoa.

— Mistä sinä nuo... idioottimaiset sanat löysit?

Ystävä nauroi hänelle vasten naamaa.

— Arvostelet ne siis idioottimaisiksi. Hyvä! Minusta ne ovat olleet sitä ensi hetkestä alkaen, kun kirjeesi luin.

Vasko karahti punaiseksi ja kiepsahti takaisin peiliin päin. Mutta hän ei jatkanut parranajoa.

— Oletko lukenut, hän kysyi tukahtuneesti, — kirjeen, jonka typeryyksissäni kirjoitin Kirsti Kultakoskelle?

— Olen! Rauta jyräytti. — Maanantai-illasta alkaen olen painiskellut kaikkien niiden hassutusten kanssa, joita sinä ehdit tehdä lähdöstäni alkaen. Olet niillä kietonut itsesi likipitäen auttamattomasti murhajuttuun.

— Oh, roskaa! Minä en ole murhannut ketään. Mistä nuo kaksi poliisi-iiliäistä lienevät saaneet sellaisen tylsyyden päähänsä? Mutta sitä ei varmasti usko kukaan muu.

Kookas mies nousi rahiltaan.

— Älä ole siitä niin varma, hän sanoi totisena. — Samaiset iiliäiset ovat koonneet sinua vastaan melkoisen todistusaineiston. Ellemme yhdessä hajoita sitä, saat valmistautua pahimpaan.

— Ei kukaan tuomari voi...!

— Voipa. Eikä sinua silloin tuomita taposta, vaan harkitusta murhasta.

Vasko pyörsi jälleen häneen. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.

— Et saata tarkoittaa tuota ihan tosissasi! hän huudahti vapisevin huulin.

Ystävä katsoi parhaaksi olla jännittämättä jousta liian kireälle. Hän virkkoi tyynnytellen:

— En aivan. Esitin vain äärimmäisen mahdollisuuden saadakseni sinut käsittämään tilanteen koko vakavuuden.

Pidätetty huoahti helpotuksesta. Hän ryhtyi lopettelemaan parranajoa. Sitten hän pesi ja kuivasi kasvonsa. Hitain askelin hän palasi olkivuoteelleen.

— Sinä sanoit, hän lausui raskaasti, — poliisien koonneen todistusaineistoa minua vastaan. Niin, he ovat ilmoittaneet löytäneensä kosken alta poikki menneen kävelykeppini. Mutta sehän varastettiin minulta sunnuntaina päivällä kylpyläkasinolta. Itse olit mukana toteamassa sen.

— Niinpä kyllä. Mutta rikosetsivien arvelun mukaan sinä itse kätkit keppisi noutaaksesi sen myöhemmin kasinolta kaikessa rauhassa.

Vasko pudisteli päätään.

— Muistat kai minun epäilleen Touhulan pihistäneen sen?

— Muistan, Rauta myönsi. — Samoin sen, että pelkäsit hänen yrittävän iskeä sillä sinua. Mutta läänin rikosetsivät otaksuvat sinun iskeneen laulajatarta.

Pidätetty pohti kuulemaansa. Hänen laihat, syväjuonteiset kasvonsa olivat kireät ja tuskaiset. Äkisti hän kysäisi:

— Kaarlo, et kai sinä usko sitä?

Rauta tuhahti:

— Jos uskoisin, en nyt istuisi tässä.

Vaskon ääni vapisi hieman, kun hän lausui hiljaa:

— Suo anteeksi. Koko maailmani on näiden ahtaiden, haisevien seinien puristuksessa tuntunut menevän murskaksi. Ellen pian pääse täältä, alan vähitellen itsekin uskoa tappaneeni Kirsti Kultakosken.

— Pidä hermosi kurissa, mies! Jokaisella murhaajalla on motiivinsa. Mitä syytä sinulla olisi ollut ottaa laulajatar hengiltä?

Pidätetyn kasvot kirkastuivat hiukkasen.

— Tuolla samalla kysymyksellä, hän virkkoi, — minä olen taistellut väsymyksen hetkinä ylitseni hulmahtavaa pimeyttä vastaan... Onko sinulla aavistusta, kuka varasti keppini johtaakseen epäilykset minuun?

— Ei, Rauta myönsi avoimesti. — Sen selvittämisen vuoro tulee vasta sitten, kun olen saanut sinut ulos täältä.

Mustat silmät katsoivat hellittämättä häneen. Jotakin kosteuden tapaista oli niissä. Hän tapaili sanoja:

— Sinä... sinä olet...

— Sanokaamme mies, jonka intohimona on paljastaa oikeat rikolliset,

— Olen joskus ajatuksissani tehnyt vääryyttä sinulle, Kaarlo. Tunnustan sen nyt. Olen kummastellut, miksi sinun lahjoillasi ja muilla loistavilla mahdollisuuksillasi varustettu mies on ottanut itselleen sellaisen ammatin.

— Älä välitä, Rauta lohdutti. — Sinun virastotyöllesi minä puolestani en ole antanut isoa arvoa. Olemme siis tasoissa. Mutta jätetään se. Puhukaamme hassunkurisesta kirjeestäsi laulajattarelle.

Vasko meni hämilleen.

— Mieluiten unohtaisin sen.

— Ei käy. Tuo typerä kirje on poliisien hallussa. Se onkin vahvin todistuskappale sinua vastaan.

Pidätetty ällistyi.

— Vahvin todistuskappale, hän mutisi. — Sitä en jaksa käsittää.

— Käsität pian. Mutta kerro ensin, miten päädyit mokoman roskan kyhäämiseen. Äläkä jätä pois mitään!

Vasko nieleskeli. Selvästi näkyvä aataminomena nousi ja laski kaulassa. Ystäväänsä katsomatta hän ryhtyi viimein puhumaan:

— Kun sinä perhekuorminesi olit porhaltanut matkaan kohti Punkaharjua, palasin kylpyläkasinolle. Päivätanssiaiset olivat siellä päättymäisillään. Mielikarvaudekseni kuulin Kirstin lupautuneen illastamaan Touhulan kanssa hotellin ravintolassa.

— Olisit siis itse kiihkeästi halunnut laulajatarta iltasi sulostuttajaksi.

— No, enpä tiedä. Sisulleni vain kävi, kun Erkki...

Rauta naurahti kuivasti.

— Siis niin kuin sanotaan: ei syö itse, muttei soisi toisillekaan. Jatka!

— Menin hotellin ravintolaan, Vasko selosti. — Aterioin Harmoilan kanssa. Kello 18:n maissa painuin asunnolleni tietämättä, mitä oikein tehdä. Tuntui tyhjältä ja tympeältä. Pöydän ääressä istuessani minua rupesi kiukuttamaan entistä enemmän Touhulan voitonriemuinen jäähyväishymy. Silloin sain päähäni kirjoittaa Kirstille.

— Ja haikailla »laiminlyötyjä hetkiä», kuin hempeämielinen koulupoika.

Vasko rypisti kulmiaan.

— Irvistele vain, hän murahti. — Päätin sepustaa sellaisen »lemmensairaan» epistolan, jonka arvelin laulajattareen tehoavan. Siinä oli aika puuha. Riipustelin ja pyyhin taas. Viimein konsepti oli valmis. Puhtaaksikirjoitus oli hetken työ.

— Missä konsepti on? Rauta tiedusti jännittyneenä. — Revitkö sen?

— En. Pistin sen pöytälaatikkoon. Siellä se kai edelleenkin on.

— Miten sait kirjeen perille?

— Tapasin torin laidassa erään pojannallikan. Annoin hänelle kaksikymppisen ja määräyksen luovuttaa kirje ainoastaan Kirsti Kultakoskelle itselleen. Poika palasi muutaman minuutin kuluttua ilmoittamaan, että perillä on.

— Tunsitko pojan?

— En. Ihan tavallinen, 10—12 ikävuoden maissa oleva viikari.

— Koeta muistella tarkemmin!

— Tarkemmin? No jaa, hänellä taisi olla lyhyet siniset housut, uskomattoman tahrainen valkoinen paita ja likainen naama. Muuta en hänestä muista.

Rauta tuijotti vakavana ystäväänsä. Hän pani aivan erikoista painoa seuraavaan kysymykseensä.

— Mitä kello oli silloin? Tarkalleen!

Pidätetty ei tajunnut, mitä kumman merkitystä sillä olisi. Hän ryhtyi muistelemaan:

— Lähdin torilta puistoon päin. Katselin hetken parin tyttölapsen liehumista verkkopallokentällä. Silloin kuulin valssin soivan. Muistin, että kylpyläkasinolla oli iltatanssiaisetkin. Vilkaisin kellooni ihmetellen, joko oli niin myöhä. Viisarit näyttivät 8.10. Niinpä minäkin lähdin kasinolle.

Hän silmäsi vaikenevaan toveriinsa ja tiukkasi:

— Mitä sinä töllistelet? Etkö usko sanojani?

Rauta nyökkäsi.

— Kyllä vain. Laulajatar sai siis sepustuksesi juuri ollessaan lähdössä illastamaan Erkki Touhulan kanssa, sanokaamme kello 20. Se sopii minun muodostamaani teoriaan. Mutta kuulepa, millainen käsitys läänin rikosetsivillä on tylsämielisestä kirjeestäsi.

— Olen pelkkänä korvana, Vasko lupasi. — Mitä heidän mielikuvituksensa on tuosta paperista rakennellut?

— Sinulle sangen vaarallisen teorian. Sen mukaan kutsukirjeesi oli toimitettu perille vasta vähän ennen puoltayötä. Silloin näet Kirsti oli sisarensa kertoman mukaan saapunut tämän huoneeseen kädessään kirje, jonka joku poikanen oli ulko-ovella juuri pistänyt hänen käteensä. Luettuaan saamansa sanoman hän oli mitä parhaimmalla tuulella lähtenyt jälleen ulos. Rikosetsivät ovat vakuuttuneet siitä, että sillä kirjeellä Kirsti Kultakoski houkuteltiin keskellä yötä sillalle murhattavaksi ja että se oli sinun kirjoittamasi.

Pidätetty huusi hurjana:

— Minun?! Sanoiko Kirsti sisarelleen niin vai onko tuo Elinan keksimää?

— Ei. Kirsti ei ollut näyttänyt sanomaa vanhemmalle sisarelleen. Eikä tämä ole väittänyt muuta kuin että kirje oli. Mutta sillalta, mistä laulajatar syöstiin syvyyteen, löytyi hänen käsilaukkunsa. Sisällä oli ainoastaan yksi kirje. Rikostutkimuskeskus on todennut sen sinun kädestäsi lähteneeksi.

Vasko tiukkasi kiukkuisesti:

— Mitä siinä rikostutkimuskeskusta tarvittiin? Alla oli selkeästi minun nimeni.

Rauta nousi kävelemään. Koppi oli ahdas, hän pääsi ottamaan ainoastaan muutaman askelen puoleen ja toiseen. Viimein hän pysähtyi toverinsa eteen ja kehoitti:

— Sanopa, miten jatkoit julistettuasi odottavasi laulajatarta »kärsimättömästi kuunnellen askeltenne ääntä lähestyväksi».

Pidätetty punastui taaskin.

— Miksi sitä kyselet, hän torjui, — kun kerran kehut sepustukseni lukeneesi?

— Minulla oli hämäräperäinen ilo tutustua rikostutkimuskeskuksen hallussa olevaan paperiin. Mutta siitä puuttui allekirjoituksesi lisäksi maininta, millä kellonlyömällä pyysit tavata »kauniin laululintusemme» ja missä. Loppuosa kirjeestä oli näet repäisty pois eikä sitä ole löydetty.

Se oli jo liikaa Vaskolle. Hän hypähti pystyyn ja tarttui molemmin kourin ystävänsä käsivarsiin. Käheästi hän virkkoi:

— Repäisty pois... loppuosa... Kaarlo, joku... joku tahtoo kietoa minut verkkoon. Joku vihaa minua niin, että varasti kävelykeppini kylpyläkasinolta ja repäisi kirjeestäni loppuosan!

— Niin, Rauta myönsi, — se on ilmeistä. Todennäköisesti tuo joku teki muutakin: murhasi Kirsti Kultakosken.

Pidätetty perääntyi jälleen vuoteen reunalle ja painoi kädet silmilleen.

— Lauri, oletko joskus joutunut poikkipuolin Simo Salanki-nimisen miehen kanssa.

— En, Vasko mutisi. — Kuka hän on?

— Se nuorukainen, joka viime lauantai-iltana humalapäissään häpäisi oopperalaulajatarta hotellin ravintolassa.

— Näin tuon pojan silloin ensimmäisen kerran. Miksi puhut hänestä nyt?

Rauta väisti kysymyksen.

— Tiedätkö jonkun täällä vihaavan sinua?

Vastaus tuli empimättä:

— Erkki Touhula on ainoa!

Ystävykset katsoivat toisiaan silmiin. Äänettömyys venyi, mutta kummankaan katse ei väistynyt. Rauta huokasi. Tuo vanhan toverin nimi oli jo monesti noussut hänen mieleensä. Hän oli itsepäisesti karkottanut sen, mutta se oli palannut yhä uudelleen. Hän tiesi Touhulasta enemmän kuin Lauri. Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa sitä. Siksi hän muutti puheenaihetta:

— Et ole vielä sanonut, mitä kirjeen loppu sisälsi.

Vasko tuhahti:

— Mitäkö? Ilmoitin odottavani Kirstiä hotellin ravintolan ulko-ovella kello 22.30. Siksi lähdinkin kasinolta pari minuuttia ennen. Lisäksi haikailin jotakin yksinäisyydestä, jonka kourista hänellä yksin oli mahdollisuus minut vapauttaa.

Rauta naurahti hyväntuulisesti.

— Sinä olet kertakaikkiaan loistokappale! Saatuasi tuon hymistyksesi paperille painuit melko suoraan toisen tytön perään. Lähdit hakemaan lohtua siltä tanssiaisten kuningattarelta, jolla kehuit olevan sääret kuin metsäkauriilla tai nuorella porolla. Sellainen »yksinäisyyden kourissa» vääntelehtijä sinä olet!

Vasko puolustautui:

— Kirjettä Kirstille kyhätessäni en muistanut muuta hameväkeä koko maailmassa olevan.

— No, samantekevää. Pääasia on laulajattarelle ilmoittamasi tapaamisaika ja -paikka. Onko ne selvästi mainittu myös huoneesi kirjoituspöydän laatikkoon pistämässäsi konseptissa?

— On. Siinä on runsaasti ylipyyhkimisiä ja lisäyksiä, mutta kun ne olivat valmiit, kirjoitin tekstin sanatarkasti puhtaaksi. Ilmoittamanani aikana odotin sitten Kirstiä kaksikymmentä minuuttia ravintolan ulkopuolella. Mutta hän ei tullut.

— Ei, Rauta vahvisti. — Satun tietämään sen. Touhula ei päästänyt häntä. Muuten, veliseni, kasinolla sinä puolestasi panit tämän kaupungin juorukellojen kielet laulamaan tanssittamalla yhtä ja samaa tyttölasta.

— Hm.

— Mistä syystä lankaan tuli solmu?

— Kuinka niin?

— Jotakin täytyi tulla väliin. Muuten sinä et olisi niin äkisti jättänyt häntä tanssimaan toisten kanssa.

Vasko vältti toverinsa katsetta vastatessaan:

— Muistin Kirstille lähettämäni kutsun. Havaittuani laulajattaren odottamisen turhaksi aioin ensin palata kasinolle. Mutta sitten en viitsinytkään. Niin herttainen kuin tyttö onkin, hän sopisi minulle melkein tyttäreksi.

— No, ei nyt sentään ihan. Mutta omapa on asiasi... Sinä et kuitenkaan jäänyt liioin asuntoosi. Lähdit muutamia minuutteja yli 24:n jälleen ulos. Minne?

Pidätetty hermostui silminnähtävästi.

— Ulos vain, kävelemään, hän sanoi tuokion vaitiolon jälkeen. — Huoneessa tuntui ahdistavalta. Kaipasin raitista ilmaa.

Raudan ääni tiukkeni:

— Olit poissa tuntikausia. Puoliyöstä yli kello kolmen. Lauri, minun täytyy saada tietää, missä sen ajan olit!

Mustat silmät tuijottivat hievahtamatta häneen. Vastaus tuli selkeänä:

— Sitä minä en sano!

Silloin Rauta räjähti:

— Sinun on pakko sanoa! Etkö käsitä asemasi kiperyyttä? Minä olen heilunut kuin heinämies repiäkseni hajalle sen verkon, johon sinut on pyydystetty. Saadakseni sinut irti täältä en tarvitse enää muuta kuin tiedon, missä olit nuo aamuyön tunnit. Mutta sen myös tarvitsen — ehdottomasti! Tässä tilanteessa sinulla on kuitenkin otsaa sylkäistä kasvoilleni, että sinä et sano. Yksinkertaisesti et! Haluatko siis tosissasi murhasyytöksen niskaasi? Ellet, on sinun todistettava olleesi muualla silloin, kun sillalla suoritettiin murha. Mies, sinä tarvitset kipeästi alibin!

Vasko mutisi:

— Sinä riehut nyt samaan tapaan kuin rikosetsivät ovat täällä mekastelleet. Mutta se ei hyödytä. Ei sinua enempää kuin heitäkään.

Raudan teki mieli tarttua hänen kaulukseensa ja ravistella ystäväänsä perinpohjin. Hän pakottautui kuitenkin pysymään aloillaan ja lausui pahaaennustavan matalasti:

— Kuulin sinun kieltäytyneen esittämästä alibiasi läänin miehille. Mutta otaksuin sen johtuneen heidän karheasta esiintymisestään. Nyt me vanhat ystävykset olemme kahden. Vaadin saada tietää, missä olit nuo kohtalokkaat tunnit. Ota huomioosi tämä: minä luovun koko jutusta, jos vielä kerran kieltäydyt vastaamasta.

Pidätetty nieleksi tuskaisesti. Lopulta hän puhkesi puhumaan:

— Olen hirveän pahoillani, Kaarlo. Mutta olen luvannut pyhästi, etten kenellekään kerro, missä silloin olin. Minun on pakko pitää sanani, tuli mitä tuli. Vaikka... vaikka sinä jätätkin minut nyt, niin, Kaarlo... älä tee sitä vihassa.

Hänen vetoomuksensa kaikui kuitenkin kuuroille korville. Rauta oli sydämistynyt. Sanaa sanomatta hän käännähti kannoillaan. Ovi sulkeutui räiskähtäen hänen jälkeensä.

Pamaus oli niin kova, että punakka, valkotukkainen vartija juoksi hätääntyneenä käytävään.

— Oletteko, Rauta tiukkasi häneltä, — koskaan nähnyt tärähtänyttä, ihan suorastaan seinähullua miestä?

Vartijan suu loksahti auki.

— Jaa, että seinähullua? En, enpä luule...

Rauta pysähtyi ulko-ovelta huutamaan hänelle:

— Kurkistakaa viimeiseen koppiin, niin siellä näette sellaisen otuksen!

Neljästoista luku.

VALKO-KELTAPUKUINEN TYTTÖ.

Vielä kadulle tullessaan Rauta oli tuohduksissaan ystävänsä järjettömästä itsepintaisuudesta. Otsa rypyssä hän tuijotti matalalla purjehtivia pilviä. Ilma oli viileä, mutta tuuli oli kesäinen.

Itse asiassa tämä kaupunki on kaunis, hän tuumi. Leimaa-antavana enemmistönä olevat yksi- ja kaksikerroksiset puutalot loivat pihakoivuineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen kokonaisuuteen herttaisen kodikkuuden leiman.

Kipeästi häntä pisti ajatus, että Lauri Vasko ei ollut päiväkausiin nähnyt puiden ja ruohokenttien vihreyttä eikä tuntenut kesätuulen pehmeää hipaisua. Hän karkotti kuitenkin mieleen pyrkivän hempeämielisyyden. Pysyköön siellä, missä on — senkin jääräpää!

Hän oli jo aukaissut autonsa oven, kun laiha tyttönen ilmestyi viereen. Musta tukka, tumma iho ja yllä olevat kirjavat rievut osoittivat, mihin heimoon hän kuului.

— Osta kukkia!

Kädessä hänellä oli pieni kimppu päivänkakkaroita, jotka hän oli poiminut läheiseltä tyhjältä tontilta.

Äkillisestä mielijohteesta Rauta virkahti:

— Anna tänne.

Saatuaan likaiseen kouraansa kaksi kymmenmarkkasta mustalaistyttö pinkaisi juoksuun. Paljaat sääret vilkkuen hän katosi lähimmän talonnurkkauksen taa.

Rauta asteli hiljakseen kauimmaisen kalteri-ikkunan taa ja heitti kukat sen raosta sisään.

Olkivuode kahisi, kun Vasko hypähti pystyyn.

— Kaarlo, sinäkö siellä?

Ulkona seisoja ei vastannut. Hän ei saanut jatkuvalta kiukultaan sanotuksi mitään.

Pidätetty huokasi raskaasti. Sitten hän lausahti:

— No, olitpa kuka tahansa, niin kiitoksia rohkaisusta.

Istahdettuaan ohjauspyörän ääreen Rauta ajoi autonsa hotellin pihalle. Mutta hän vältti menemästä sisään. Hän ei halunnut nyt tavata ketään. Viime vaiheessa kärsitty tappio karvasteli mieltä.

Kadulle tultuaan hän totesi pankkitalon kellon olevan vähän yli 7. Iltaa oli siis vielä vaikka millä mitalla. Hän lähti oikaisemaan viistoon torin poikki.

Hän pistäytyi kulmauksessa olevaan kahvilaan. Siellä istuva yleisö vaikutti kirjavalta. Hän asettui ikkunan edessä olevan pöydän ääreen ja tilasi teetä.

Niin, hän oli kieltämättä kärsinyt tappion. Vieläpä hetkellä, jolloin hän oli katsonut voiton olevan melkein kuin kämmenellä. Mutta hän ei sittenkään jättäisi juttua niin vain.

Hän heitti puoleksipalaneen savukkeen tuhkakuppiin ja sytytti uuden.

Laurin kieltäytyminen ilmaisemasta, missä oli maanantain vastaisena yönä ollut, oli vakava este tutkimuksille. Koska se ei ollut murrettavissa, se oli tavalla tai toisella kierrettävä.

Mitä tuo hupsu oli sanonutkaan? Että hän oli jollekin luvannut olla kertomatta, missä oli ollut. Sellaista hassutusta!

Kenelle Vasko oli voinut »pyhän» lupauksensa antaa? Kun nimenomaan hänestä oli kysymys, oli ensimmäiseksi tarjoutuva vastaus: jollekin naiselle. Myös se vuorokauden aika, jonka hän oli ollut poissa asunnostaan, viittasi johonkin naisseikkailuun. Kumpikaan Kultakosken sisaruksista ei saattanut olla kysymyksessä. »Metsäkauris»-tytön Lauri oli kylmästi jättänyt kasinolle tanssimaan muiden kanssa. Oliko hän siis jossakin vaiheessa ehtinyt täällä ihastua johonkin neljänteen naiseen, jonka olemassaolosta hän ei ollut hiiskahtanut ystävälleen?

Vaskon kohdalla oli tietysti mahdollista, että hän oli järjestänyt salaisen, öisen kohtauksen. Ne olivat hänen alaansa! Jos kysymyksessä oli rouva, jonka aviomies oli matkoilla, niin saattoi ajatella tämän vaatineen »pyhän» vaikenemislupauksen. Mutta nyt, murhasyytteen uhatessa Lauria, nainen ei voisi kieltäytyä kertomasta totuutta heidän yhdessäolostaan. Pulma oli siinä, mistä tuo kaunis tuntematon olisi löydettävissä.

Hän oli sytyttämässä jälleen uutta savuketta, kun viereisestä pöydästä kantautui hänen korviinsa pari vuorosanaa:

— Katsohan Korkeilan tyttöä. Niin tepastelee ohi pää ylpeästi pystyssä kuin prinsessa ikään.

— Ei hän ylpeä ole. Ystävällisempää kohtelua ei voi asiakkaan osaksi tulla kuin minäkin tänään sain poiketessani ostamaan häneltä hammastahnaa. Sievä tyttö ja hyväkäytöksinen. Mitä enempää voisi vaatia...?

Rauta ei jäänyt kuuntelemaan lauseen loppua. Hän heitti setelin pöydälle ja lähti.

Hän oli tuntenut profiilin. »Metsäkauris» — nyt yllään aistikas, musta kävelypuku.

Kierrettyään kulman hän tavoitti ikkunan takaa sen äskeisen naapurinsa katseen, joka oli murissut »prinsessasta». Mies oli kai pannut merkille hänen kiireisen lähtönsä ja teki siitä nyt irvistäen omat johtopäätöksensä.

Koko kadun mitalla ei näkynyt muita. Raudan oli niin ollen helppo huomioida edellä rientävää tyttöä. Tämä kulki sivuilleen vilkuilematta, avopäin, ruskeat kutrit hulmuten.

Minä menen sinne, minne hänkin, mies päätteli. Hänen täytyi päästä puhuttamaan tyttöä. Häneltä saisi ainakin selvyyden, oliko hänen ja Vaskon väliin tullut jokin erimielisyys. Vai..? Eräs ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laurin tanssiaisista kesken lähtemisen ja tytön siitä huolimatta jatkuneen hyväntuulisuuden saattoi selittää toisin. Jos niin oli, ei mitään »neljättä naista» kaivattu!

Tyttö kääntyi oikealle. Rauta säilytti välimatkan samana. Jälleen käännyttiin, nyt vasemmalle. Sitten tyttö arvelematta poikkesi eräästä portista sisään. Mies hidasti käyntiään. Tultuaan aidan luo hän silmäsi pihalle.

Harmaapäinen, hyvin lihava nainen oli ainoa näkyvissä oleva. Vaivalloisesti ja huohottaen hän nyppi rikkaruohoja kukkapenkistä.

Rauta meni hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, että häiritsen. Asuuko neiti Kurkeila täällä?

Nainen ojentautui ja vilkaisi häneen kirkkain, epäluuloisin silmin. Hän pyyhki sormet huolellisesti suureen esiliinaansa ja työnsi lihaville kasvoille valahtaneet ohuet hiukset takaisin päälaelle. Sitten hän asetti kätensä ristiin mahtavalle vatsalleen ja kysyi:

— Olet sinä politsii?

Mies hymyili tyynnyttävästi.

— En, hyvä rouva. Pitäisikö minun olla?

— Ei pidäis. A katsohäi, vanhu ristikanzu, nengone kui minä, hupsii midä hupsii. Et ole sinä poliisiin nägöne. Herruhäi olet. Ni, eläygo? Eläy häi. Yhtes elämmö tia.

— Oletteko te neiti Kurkeilan täti?

— Olen minä. Hänen muamo oli nuorin sizär minul; pogoiniekku nygöi. Ellendäthäi sinä? Kuollut. Kalmizomah viedih, ku tänne tuldih.

Esiliinan kulmalla eukko pyyhkäisi kostuneita silmiään.

— Tunnet sinä meijän Kaisan?

— En. Mutta minulla on hänelle terveisiä eräältä yhteiseltä ystävältämme. Voisinko esittää ne hänelle?

— Void, voit sinä. Edhäi sinä midä pahua luaji?

Viime sanojaan harmaahapsi säesti hymyllä, joka paljasti hampaattomat ikenet. Mutta siinä kuvastui myös hitunen pelkoa.

— En toki pahaa, mies torjui. — Juttelisin vain hetken sisarentyttärenne kanssa.

— Tule minul jälles, nainen ratkaisi kääntyen kulkemaan pihan perällä kohoavaa kaksikerroksista puutaloa kohden.

Puolivälissä hän pyörsi vieraaseen ja ryhtyi taas puhumaan:

— Kuulehäi sinä. Et vikse ossudi, pane pahakse, äto minä pagizen sinul muga kui tuttaval. Sanon sinukse. A enhäi minä, vanhu inehmine, näih Suomen paginoih enämbi opastu.

— Ei ole tarpeenkaan, Rauta virkahti sydämellisesti.

— Minusta on hauska jälleen kuulla pehmeää Raja-Karjalan murretta.

— Oledgo sinä olluh Karjalas?

— Monestikin. Viihdyin siellä aina mainiosti.

Eukon väsyneet silmät alkoivat loistaa. Hän nyökkäili hyväksyvästi. Sitten hän huokasi raskaasti:

— A voi, voi meijän Karjala...

Kun he olivat nousemassa portaita, ylhäältä alkoi kuulua laulua. He pysähtyivät kuuntelemaan säveliä, joita kaunis tytönääni helisytti heitä vastaan: »Jo Karjalan kunnailla lehtii puu...»

Lihava nainen nojautui seinään ja puheli puoliääneen:

— Kui Karjala... Eletähhäi i tiäpäigi. A ei pasta päiväne kui Karjalas. Ei olla inehmizet kui Karjalas, ei pajateta, ei nagreta, eigo pa'ista kui meil. Ei olla puud muga tuuhied. Ei loznita svedazet, ei ole muldu lämböne, eigo ni taivas muga kirkas da korgie kui oli Karjalas... Sinne jiädih kai konnut, elokset, tanhuot, kalmizomat, kai... Meijän Karjalah!

Hän nyyhkytti, mutta se oli kyyneietöntä itkua. Rautaa liikutti syvästi suru, jossa kyynelet oli vuosien mittaan itketty loppuun.

— Pajattelou häi muudugi, meijän Kaisa, eukko lausui vielä vavahtelevin äänin. — A kui abie mieldy painan, Karjalas häi pajattau. Minä en malta ni sidä, en.

Hän lähti huohottaen jatkamaan natisevien portaiden nousua.

Miestä ilahdutti sen pienen huoneen viihtyisyys, johon he tulivat. Puhtaus ja kotoisuus valloittivat tulijan jo kynnyksellä. Annansilmät ja pelargoniat kukkivat ikkunalaudoilla. Leposohvan yläpuolella oli kaunis maalaus Sortavalasta. Kirjoliinan peittämällä pöydällä oli hopeatangossa puna-musta pienoislippu.

Neiti Kurkeila oli oven avautuessa noussut ja laskenut näppäilemänsä kitaran sohvalle. Suloinen, Rauta muisti arvioineensa nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Nyt hän oli valmis korjaamaan: enemmän kuin suloinen. Kasvot olivat tyttömäisen pehmeäpiirteiset ja valloittavan avoimet. Tavassa, jolla hän kantoi päänsä pystyssä, oli luontevaa arvokkuutta. Mutta heleänsinisten silmien katse oli nyt kysyvän torjuva. Hiukkasen pelokaskin.

Tyttö oli riisunut kävelypuvun takin. Hänen puseronsa oli valko-keltaraitainen. Ilmeisesti hän rakastaa tuota väriyhdistelmää, vieras totesi. Kieltämättä se sopi hyvin yhteen päivettyneen hipiän ja kastanjanruskeiden hiusten kanssa.

— Katsohäi, Kaisa, minä tuon sinul gostjan.

Mies astui tervehtimään ja esittäytyi.

Eukko toimitti edelleen liukkaasti:

— Teil, kuuluu, on yhtehine tuttav. Tervehytty suad. Minä menen ja keitäldän koufit. Sit pagizemmo ielleh Karjalas.

Rauta yritti estellä:

— Älkää toki vaivautuko keittämään kahvia minun vuokseni.

Vanha nainen heläytti iloisen naurun.

— Vaivakse muga! Juommo myö itsegi, Kaisa da minä, myö polozed, muailman jalgoih lykätyt.

— Täti kiltti, tyttö huomautti vähän kärsimättömästi, — te voisitte jo vähitellen oppia kutsumaan minua Kaarinaksi.

Valkohapsinen pää heilahti torjuvasti.

— A minä kui en opastu. Mintäh minä en sais sanuo sinua iellehpäigi Kaisaks?

Hän pyörsi keittiöön ja sulki oven perässään.

Tyttö kohautti olkapäitään. Hän viittasi vierasta asettumaan keinutuoliin. Itse hän istahti jälleen leposohvalle.

— Te kai tiedätte, kuka minä olen, Rauta virkahti päästäkseen alkuun.

Tyttö nyökkäsi.

— Maisteri Vasko kertoi teistä sunnuntaina — aika paljon. Teidän piti kai samana päivänä jatkaa matkaa Punkaharjulle.

— Minä jatkoinkin. Mutta jouduin palaamaan seuraavana iltana. Arvaatteko, miksi?

Päänpudistus oli ainoa vastaus.

Hän ei ainakaan helpota keskustelun käyntiin saamista, Rauta tuumi. Oliko se pelkkää ujoutta vai ennen kaikkea varovaisuutta?

— Minulla on teille terveisiä maisteri Vaskolta, hän aloitti uudelleen.

Sinisilmien katse painui, ja hoikat sormet ryhtyivät oikomaan hameesta ryppyä, jota siinä ei ollut.

— Onko... onko hän matkustanut?

— Miksi niin?

— Hän sanoi soittavansa minulle maanantaina. Kun mitään ei kuulunut, ajattelin hänen lähteneen jo. Ei sen kummempaa.

Pettymys kuulsi levollisen sävyn alta.

— Kuulkaahan nyt, neiti...

— Niin, tuomari?

— Olette kai lehdistä lukenut oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken kuolemasta?

Tyttö hätkähti äkillistä hyppäystä. Mutta ääni oli aivan tyyni, kun hän vastasi:

— Tietysti olen sekä lukenut että kuullut siitä. Joku on heittänyt hänet täällä sillalta kosken kiviin.

— Aivan, Rauta vahvisti. — Viime maanantain vastaisena yönä, otaksumien mukaan kello 24:n ja 3:n välillä.

Kaarina Kurkeila nyökkäsi. Hän katsoi kysyvästi mieheen odottaen tämän jatkavan.

— Neiti, eikö korviinne ole kantautunut, ketä epäillään murhaajaksi?

Tyttö puisti päätään. Silloin Rauta pamautti:

— Maisteri Vasko on pidätetty!

Jo seuraavana hetkenä hän katui ilmoituksensa jyrkkyyttä. Tuskaisa huudahdus purkautui tytön huulilta. Kaikki veri näytti valahtavan pois kasvoilta. Kädet haparoivat tukea leposohvan laidasta. Vavisten hän valitti:

— Voi, ei! Sanokaa, ettei se ole totta! Se ei voi olla!

— Valitettavasti se on totta, neiti. Hänet pidätettiin jo maanantaina. Siksi hän ei voinut soittaa teille. Siksi minä palasin Punkaharjulta tänne. Siksi myös tulin teidän luoksenne.

Nuori nainen taisteli urheasti hillitäkseen järkytystään. Huoneessa vallitsi raskas äänettömyys. Viimein hän kysäisi:

— Oletteko... oletteko tavannut hänet?

— Tulen jokseenkin suoraan poliisivankilan ahtaasta kopista, johon hänet on suljettu.

Sinisilmät kostuivat.

— Kertoiko hän... minusta?

Väri palasi poskipäille, ja hän kiirehti selittämään:

— Tarkoitan... Tehän olitte maininnut tädille tuovanne terveisiä.

Rauta virkkoi:

— Joskus voi tuoda terveisiä, vaikkei niitä sananmukaisesti ole lähetettykään. Ystäväni väisti kaikki teitä koskevat kysymykseni. Lisäksi hän kieltäytyi jyrkästi ilmoittamasta, missä oli sillalla tapahtuneen murhan aikoihin, ja se on paljon pahempi. Tiedätte kai, mikä on alibi?

Tyttö nyökkäsi.

— No, hyvä. Ellen minä pysty löytämään hänelle alibia, en saa häntä vapaaksi. Mutta vaikka hän älysi sen, hän pysyi ääneti. Härkäpäisesti hän selitti antaneensa jollekin pyhän lupauksen vaieta. Sen vuoksi erosimme riidoissa. Lopuksi ilmoitin jättäväni hänet oman onnensa — tai paremminkin onnettomuutensa — huomaan.

Nuori emäntä hätääntyi.

— Voi, sitä ette saa tehdä, tuomari. Hänhän on teidän ystävänne, ja hän on syytön!

— Tiedän sen. Olen onnistunut hajoittamaan maailman tuuliin häntä vastaan kootun todistusainehiston. Mutta alibi puuttuu, ja silloin puuttuu paljon.

Tyttö näytti kamppailevan itsensä kanssa. Sitten kasvot kirkastuivat levollisen päättäväisiksi. Hän oli tehnyt ratkaisunsa.

Samassa ovi keittiöön aukeni. Vanha nainen purjehti sieltä kahvitarjottimineen.

— Nygöi juommo, lapset, hän touhusi kattaessaan pöytää. — Vägevät koufit keitingi, muga kui enne kodikonduloil olles. Hyvä on, sto koufikuldua jöngöi suahah. Oledgo sinä, gostju, syönnyh sultsinoidu?

— Voi, täti kulta, sisarentytär hätääntyi. — Kuinka te sinuttelette herra tuomaria?

Räpyttelevät silmät suuntautuivat mieheen nauravina.

— Myö luajimmo sovietan jo pihal. Häi on käynyh Karjalas eigo pane pahakse minun paginoidu. A, »tuomar» — oledgo sinä sudju, nengone, ken suudiu, kui ken tahto varrastelou libo toizen tappau?

— En minä ketään tuomitse, Rauta oikoi. — Koetan päinvastoin saada vapaiksi ne, joita syyttä epäillään.

Harmaahapsi nyökkäili ymmärtäväisesti.

— Sid oled hyvä muzikku. Jo minä duumaitsingi, sto ei minun vanhat silmät petetä. A minä pagizin nygöi sultsinois. Syöned vai, terväh minä ajelen da pastan.

Tyttö puuttui hermostuneesti puheeseen:

— Täti kulta, ei nyt ole aikaa sellaiseen. Te ette vielä tiedä, millaisia hirveitä uutisia tuomarilla oli kerrottavana.

Lyhyesti hän toisti kuulemansa. Kesken kaiken eukko lysähti tuolille istumaan ja rupesi päivittelemään. Kuppeihin jo kaatamansa kahvinkin hän unohti. Mutta vähin hän vilkuili sisarentyttäreensä selvästi peloissaan.

— Niin että nyt tiedätte, täti, miten asiat ovat, Kaarina Korkeila lopetti. Sitten hän kääntyi vieraaseen: — Teidän on saatava kuulla totuus.

Vanha nainen kivahti varoittavasti:

— Katso edehes, neidine, da viessaile sanas enne, kui on myöhästy.

— Mitä punnitsemista tässä enää olisi! tyttö torjui.

— Ehkä sallitte, neiti, Rauta ehätti sanomaan, — minun kertoa ensin, mitä nyt kuvittelen ystäväni sunnuntai-iltana puuhailleen. Te voitte sitten oikaista ja täydentää kertomustani. Sovimmeko niin?

Nuori emäntä virkkoi:

— Kiitän teitä hienotunteisuudestanne, tuomari. Kuuntelen jännittyneenä. Maisteri Vasko kehui teidän kykyänne nähdä senkin, mitä ette ole ollut näkemässä.

— Lauri oli tuona iltana kasinolla, mies aloitti. — Hän tanssitti teitä ahkerasti, likipitäen jokaisen tanssin. Mutta hiukkasta vaille kello 22.30 hänen täytyi poistua kasinolta joksikin aikaa. Eräät terävät silmät olivat havaitsevinaan jotakin tulleen teidän väliinne, kun Lauri lähti ja te jäitte iloisesti jatkamaan karkelointia.

Kaarina Kurkeila huomautti, hymykuoppien ilmestyessä nyt ensimmäisen kerran poskiin:

— Mutta te, tuomari, ette usko mitään tulleen väliin. Sävynne ilmaisee sen. Mitä sitten luulette?

— Otaksun teidän arastelleen herättämäänne huomiota. Pelkonne ei ollutkaan turha. Olen joutunut kuulemaan erään rouvan säälittelevän teitä, koska muuan tunnoton pääkaupunkilainen aviomies oli pannut päänne pyörälle.

Tyttö harmistui:

— Lauri ei ole naimisissa!

Lihava nainen huokaili sivusta:

— Nygöi kuuled, Kaisa. Aidoi vai luajitah.

— Esteitä mille? sisarentytär tiukkasi. Mieheen kääntyen hän lisäsi: — Jatkakaa, tuomari. Teidän piti kertoa päätelmistänne.

— Otaksun Laurin ehdottaneen teille palaavansa kasinolle ennen tanssiaisten päättymistä. Mutta sitä te ette tahtonut. Lopulta sovitte tapaamisesta kasinon puiston jossakin hiljaisessa osassa vähän yli kello 24:n. Siellä myös kohtasitte toisenne. Yhdessä tulitte tänne, ja hän poistui vasta parin, kolmen tunnin kuluttua. Sellainen olettamus minulla on tuosta teidän illastanne.

Kaarina Kurkeila tarkkasi miestä hievahtamatta. Hiljaisesti hän kysyi:

— Eikö Lauri tosiaan kertonut...?

— Ei.

— Silloin on käsittämätöntä, miten voitte tietää kaiken. On kuin olisitte askel askelelta seurannut meitä.

— Ennen tänne tuloani en tiennyt mitään, Rauta sanoi hymyillen. — Te itse autoitte minut muodostamaan teoriani.

— Minä?

— Aivan niin, neiti. Seurasin teitä tänne siksi, että teidät nähdessäni eräs ajatus juolahti mieleeni. Mutta se oli silloin vielä pelkkä teoreettinen mahdollisuus, johon en rohjennut oikein itsekään uskoa. Mutta se tapa, millä te suhtauduitte uutiseen Laurin pidätyksestä, osoitti minun sittenkin osuneen oikeille jäljille. Jos tuttavuutenne olisi jäänyt ainoastaan muutaman tanssin varaan, tuo tieto ei olisi voinut järkyttää teitä. Siitä lähtien tapahtumien todellisen kulun arvaaminen oli helppoa... Lauri oli siis seurassanne maanantain vastaisena yönä kello 24:stä 2:een?

Tyttö vahvisti tyynesti:

— Oli. Lähes kolmeen.

Lihava nainen puuskahti:

— Nygöi se sit on sanottu! A älä sinä, sudju, arbaile, sto tiä on midä tahto huigiedu luajittu.

Harmista punastuen sisarentytär yritti vaientaa hänet:

— Mitä te nyt, täti...?

Mutta harmaahapsi huiskautti hänelle käskevästi kädellään ja katkaisi:

— Olehäi vaikkane, Kaisa. Nygöi pagizen minä. Minä olin heijän keral. Keitäldin koufit. Pyörähytin sultsinoid. Sit istuimmo stolah. Pa'istih, pa'istih. Se maisterherra on meijän pidäjän pappi-pogoiniekan briha. Rouno kui oma poigu olis. Oli meil pagizemistu, hoz olizimmo huondekseh suate tarinoa juoksutelluh... Se maisterherruhäi dokadi, sto myöhäkse oli mennyh. Sid vaste minul, vanhal ristikanzal, hädä, sto midä susiedad sanotah, hos nähtäh. Minä hänel pagizin, sto älä, hyvä briha, sano ni kel, kus olit. Enhäi minä itšen täh, vai meijän Kaisan täh, häi kui on vie nuori da miero paha. Häi, se maister, vannoi, sto häi ei virka ni kel, sto häi on tiä olluh. A tämä sid nygöi tulou. A voi, voi, tuatto taivahalline!

Kaarina Kurkeila sanoi reippaasti:

— Turha sitä on enää siunailla, täti kulta. Teidän ja minun on todistettava maisteri Vaskon olleen täällä ne tunnit, joiden kuluessa murha sillalla on tapahtunut. Milloin voimme sen tehdä, tuomari?

— Vaikka heti. Jos lähtisitte minun mukaani hotelliin, tapaisimme siellä juttua hoitavat viranomaiset. Saisimme Laurin ehkä jo tänä iltana vapaaksi.

Tyttö meni vetämään kävelypuvun takin ylleen. Tätiään kohden hän ojensi mustaa pääliinaa.

— Lähdetään, täti kulta.

Lihava nainen penäsi itsepäisesti:

— Lähtietäh! Kebie sanuo. A tiijädgo, Kaisa, midä sinä nygöi zavodit? Täi ilmal pidäy iellehpaigi eliä. Eigo olis parembi andua azien olla kui on? Midä sinä sanot? Sto briha oli sinun ker kogonazen syväinyön. Äijy ei sinul enämbi kunnivuo ole!

Sinisilmät säikkyivät uhmaavina.

— Olkoon tai ei, siitä ei nyt ole kysymys!

Mutta eukko ei hellittänyt. Hän oli joutumaisillaan kauhun valtaan ja rukoili:

— Älä sinä ole ni ylbei. Jogahine piäzöy sit sormel meidy ozottelemah. Käynöy pahasti, viijäh sinul vie paikkas sie kaupan vuurutskan tagua. Mil myö nsit elämmö?

— Eletään millä eletään, nuori nainen sinkosi vastaan. — Mutta viaton ihminen ei saa joutua kärsimään vain siksi, että totuuden ilmitulo aiheuttaa meille ehkä ikävyyksiä. Lähdetään!

Lihava eukko niiskutti vielä ottaessaan vastaan liinan ja sitaistessaan sen valkoisten hiustensa peitoksi. Masentuneena hän laahusti ovelle.

Rauta virkahti sydämellisesti nuorelle emännälleen:

— Te olette uljas tyttö, neiti Kurkeila!

Viidestoista luku.

OSAT VAIHTUVAT.

Tuomari Lemmetyinen istui läänin rikosetsivien parissa ravintolan kabinetissa. Voileipäpöytä oli ollut runsas ja herkullinen. Tarjoilijatar oli vakuuttanut tilattujen wienerleikkeiden olevan samaa korkeaa luokkaa. Hän oli jo täyttänyt herrojen lasit punaviinillä ja luvannut pian palata.

Ulkonaisesti olisi ollut täysi syy tyytyväisyyteen. Mutta poliisimestari oli tyytymätön, lähinnä itseensä. Oli ollut tarpeetonta läänin miehille kehua Raudan saapuvan illan mittaan esittämään todisteet maisteri Vaskon syyttömyydestä. Lyhyt Uuttu oli suhtautunut tiedoitukseen pidättyväisesti, pyöreillä kasvoillaan epäuskoisen hymyn häive. Mutta hongankolistaja Roitto oli purskahtanut pilkkanauruun. Hän oli luvannut syödä vanhat kenkärajansa, jos »tuo kukkoileva salapoliisi» onnistuisi todisteluyrityksessään.

Oveen koputettiin. Vaalea tarjoilijatar saapui höyryävine kulhoineen ja lämmitettyine lautasineen. Rauta seurasi hänen kantapäillään.

Läänin rikosetsivät silmäsivät paikoiltaan tulijaan tutkivasti. Mutta tämän kasvot eivät ilmaisseet mitään. He tervehtivät häntä epämääräisin nyökkäyksin. Lemmetyinen sen sijaan nousi kättelemään lämpimästi.

Rauta istahti pyöreän pöydän ääreen lausuen tarjoilijattarelle:

— Kun ehditte, neiti, niin tuokaa minulle samanlainen leike ja lasi maitoa.

Roitto mesoi:

— Soo, vai maitoa? Se taitaakin olla hyvä juoma huuhtomaan alas pettymyksen tunteet?

Rauta säväytti vastaan:

— Siinä tapauksessa teidän pitäisi juoda sitä muutamia litroja.

Poliisimestari kiirehti:

— Voitteko nyt todistaa, että maisteri Vasko on syytön?

— Varmasti.

Hevosnaamainen etsivä mutisi puoliääneen:

— Kerskuri!

Puheluun syntyi tauko tarjoilijattaren saapuessa jälleen kabinettiin. Kun hän oli kattanut viimeksi tulleelle ja poistunut, tämä aloitti levollisesti:

— Pohditaanpa ensin kirjettä, jolla Vasko pyysi sunnuntaina laulajattarelta tapaamista. Eikö tuossa paperissa mikään ole herättänyt läänin herrojen epäilyksiä?

Vanha etsivä puisteli päätään.

— Eikö edes se, että loppu oli repäisty pois? Kuka sen mahtoi tehdä?

Uuttu raapi hiusrajaansa.

— Vaikea sanoa varmasti. Luultavimmin laulajatar itse.

— Ei, vaan murhaaja. Selvästikin hän.

Roitto ärähti:

— Seis, herrat, nyt mastot loppuivat!

Lemmetyinen katsoi häneen kummissaan ja tiedusti:

— Mitä sillä tarkoitatte, että mastot...?

— Sitä vain, että moisiin avaruuksiin minun ajatukseni ei kanna.

Hänestä piittaamatta Uuttu tiukkasi:

— Miksei yhtä hyvin laulajatar itse olisi voinut olla tuo repijä?

Rauta esitti vastakysymyksen:

— Oletteko te joskus repinyt saamanne kirjeen?

Lyhyt ja lihava etsivä hymyili nyökätessään.

— Mitä olette tehnyt palasille?

— Olen viskannut ne paperikoriin tai pistänyt uuniin, miten milloinkin.

— Aivan normaali tapa. Te ette kuitenkaan ole sullonut jotakin palasta taskuunne. Tai jos poikkeustapauksessa olette niin tehnyt, niin olette säilyttänyt sen palasen, missä tapaamisen aika ja paikka on mainittu. Mutta juuri se Vaskon kirjeen osa puuttuu. Viimeinen näkyvä sana on »kello». Sen sijaan se rivi, mikä alkaisi tuntimäärällä, on jo poissa.

Uuttu kaivoi taskustaan muistikirjan.

— Tähän minä sen jäljensin, hän mutisi. Hetken vaitiolon jälkeen hän lisäsi: — Niinpä näkyy. Merkillistä... Tuossa, mitä sanoitte, tuomari, on aika paljon järkeä.

Rauta jatkoi:

— Jokaisella teolla — tai melkein jokaisella — on tarkoituksensa. Sattuma ei liioin ollut, että ainoastaan tuo kirjeen osa löytyi laulajatar-vainajan käsilaukusta. Katkelman oli laskettu joutuvan murhaa tutkivien käsiin johtamaan heidän epäilyksensä kirjeen kirjoittajaan. Kenen etujen mukaista tällainen menettely saattoi olla? Ainoastaan murhaajan. En halua väittää hänen tähdänneen nimenomaan Vaskoon tällöin tai edes varastaessaan kävelykepin. Kun ne sopivat hänen suunnitelmiinsa, hän yksinkertaisesti käytti niitä hyväkseen.

Vanha etsivä nyökkäili miettiväisenä.

— Mutta, hän kysäisi sitten, — miksi murhaaja olisi repinyt kirjeen lopun pois? Siinä olisi tiettävästi ollut maisterin nimikin?

— Niin oli. Mutta hänen oli pakko repäistä loppu pois. Se ei näet enää soveltunut hänen tarkoituksiinsa. Kirjeessään Vasko pyysi tavata laulajattaren sunnuntai-iltana hotellin ravintolan ulko-ovella kello 22.30.

Äänettömyys seurasi viime sanoja. Roittokin laski kädestään viinilasin pöydälle.

— Kuka niin on sanonut? hän ärähti. — Vaskoko?

— Niin.

Pitkä etsivä alkoi hohottaa.

— Varjelkoon, olitte jo tyrmätä minut. Sitten kuitenkin ilmoitatte mullistavan väitteen olevan peräisin pidätetyltä. Vai sellaisen jekun hän on nyt keksaissut kiemurrellakseen itsensä irti! Sillä ei totisesti pitkälle potkita.

— Kätenne ulottuvilla oleva todistuskappale osoittaa väitteeni oikeaksi, Rauta virkkoi tyynesti.

Uuttu kysyi:

— Käsiemme ulottuvilla? Missä?

— Vaskon vuokraaman huoneen kirjoituspöydän laatikossa. Siellä on hänen sunnuntaina kello 18:n jälkeen laatimansa konsepti. Sen mukaan puhtaaksikirjoitetun kirjeen hän lähetti laulajattarelle tänne hotelliin kello 20:n maissa.

— Mikä se puolenyön kirje sitten olisi ollut, jonka Kirsti-neiti oli lukenut sisarensa nähden?

— Ehkä se oli murhaajan lähettämä kutsu. Missään tapauksessa se ei ollut se, jonka alkuosa löytyi laulajattaren käsilaukusta. Lähtekäämme joukolla tutkimaan Vaskon laatimaa konseptia.

Vanha etsivä näytti innostuneelta. Mutta hänen toverinsa ehätti puhumaan:

— Ei niin kiirettä. Äläkä sinä, Uuttu, mulkoile minuun. Minulla on samanlaiset valtuudet murhan tutkimiseen kuin sinullakin. Nyt kyselen minä!

Rauta nyökäytti hänelle kehoittavasti.

— Oletteko käynyt Vaskon asunnolla?

— Olen, eilen, ennen kuin tulin tapaamaan teitä raatihuoneelle.

— Entä tänään, sen jälkeen kun olitte käynyt pidätetyn luona?

— En. Kuulin eilen talon isännältä teidän kieltäneen päästämästä ketään vuokralaisen suljettuun huoneeseen. Minulla ei niin ollen ollut aihetta tehdä uutta turhaa yritystä.

Pitkä, laiha etsivä mulkoili Rautaan karsaasti.

— Minulla on oma käsitykseni siitä, mitä teikäläiset voivat tehdä, hän murisi. — Olisi aika ovela temppu, jos olisitte tänään kirjoituttanut Vaskolla tuon konseptin ja toimittanut sen hänen asunnolleen meidän nyt yhteisesti löydettäväksemme. Mitäh?

— Minä en harrasta väärennyksiä, Rauta vastasi jäätävästi. — En rikosasioita tutkiessani enkä muulloin.

Uuttu sähähti suuttuneena:

— Saisit hävetä, Roitto. Epäluulollakin on rajansa, joita ei sovi ylittää. Nyt lähdemme lukemaan tuon kirjekonseptin. Olen utelias näkemään sen.

— Autoni on pihalla, Rauta mainitsi. — Voimme ajaa sillä.

Vanha etsivä esteli:

— Mitäs nyt sillä? Meillä on vain parin kivenheiton matka.

Tuomari Lemmetyinen ratkaisi:

— Mennään silti autolla. Silloin ehdimme takaisin siksi, kun tuovat jälkiruoan pöytään.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat kolkuttelemassa eläkkeellä olevan veturinkuljettajan talon ovea. Valkopartainen isäntä ilmestyi viimein portaille vihaisena.

— Kuka täällä keskellä yötä on seiniä hajoittamassa? hän äkäili. Tuntiessaan tulijat hän lauhtui äkisti: — Jassoo, poliisit ja mestari itse mukana. Sisään, käydäänpä sisään sieltä yökylmästä.

Eteisessä Roitto tiukkasi vanhukselta:

— Onko maisterin huoneen ovi ollut lukossa, kuten käskimme?

— On toki.

— Oletteko päästänyt jonkun, kenet tahansa, sinne?

— En.

— Onko ikkuna siellä auki?

Ukko kimmastui:

— Kiinni se on! Ei liioin seiniä tai kattoa taikka lattiaa ole säretty! Mitä kalleuksia maisterilla mahtanee siellä olla, kun noin tarkkaa vaaria pidetään?

Herrat astuivat huoneeseen ja sytyttivät sähköt palamaan. Uuttu avasi kirjoituspöydän laatikon. Siellä oli ylimmäisenä virallisen arkin puolikas, jolta hänen silmiinsä pisti otsikko: »Kaunis laululintusemme!» Hän toi paperin aivan kattolampun alle nähdäkseen tarkemmin.

Toiset odottivat hievahtamatta.

Lopulta hän lausui painokkaasti:

— Kyllä tässä on selvään mainittu, että kello 22.30 ja hotellin ravintolan ulko-oven edustalla. Katso sinäkin, Roitto.

Äänessään kunnioitusta hän kääntyi Rautaan:

— Mutta sanokaahan, tuomari, miten murhaaja sai käsiinsä maisterin kirjeen.

— Ehkä laulajatar sunnuntai-illan kuluessa näytti sitä henkilölle, joka sitten surmasi hänet. Taikka murhaaja löysi kirjeen vasta verityön tehtyään uhrinsa käsilaukusta. Sillalla hän joka tapauksessa repäisi siitä pois lopun.

Vanha etsivä nyökytteli.

— Entäs nyt? hän uteli. — Minulla ei ole harmainta aavistusta, minnepäin murhaajaa etsittäessä pitäisi nyt kääntyä. Onko teillä, tuomari, epäilyksiä johonkin nähden?

— On useallekin taholle. Mutta niistä ei kannata vielä puhua.

Roitto ojensi konseptin Raudalle. Hänen naamansa oli nolo ja käytöksensä muuttunut. Hän ei kuitenkaan ollut vielä täysin antautunut.

— Onhan tuo merkillinen paperi, on. En minä silti sanoisi Vaskon syyttömyyttä vielä selväksi.

Rauta silmäsi nopeasti konseptin lävitse. Alkuosa noudatti kirjaimellisesti hänen rikostutkimuskeskuksessa lukemaansa tekstiä. Hän hymyili erinäisille pyyhkimisille ja korjauksille, joilla Vasko oli lisännyt kirjeen imelyyttä. Luovuttaessaan paperin Lemmetyisen tutkittavaksi hän katsahti kiinnostuneena pitkään rikosetsivään.

— Mitä vielä puuttuu?

Roitto nuoleksi hermostuneena huuliaan, ennen kuin sai sanotuksi:

— Sopinee kysyä, oliko laulajattaren saaman kirjeen loppu sama kuin tuossa. Voisi ajatella konseptin ennakolta ovelasti suunnitelluksi suojatoimenpiteeksi — samanlaiseksi kuin me otaksuimme maisterin kepin katoamisen.

Vanha etsivä murahti tyytymättömänä. Mutta Rauta lausui rauhallisesti:

— Tuosta epäluulosta pääsette helposti. Rikostutkimuskeskus palauttanee jo huomenna lähetyksenne. Silloin huomaatte, että kirjeen repäistyssä alalaidassa on seuraavan rivin eräiden kirjainten yläosiin kuuluvia viivoja. Minä näin ne pistäytyessäni tänään Helsingissä. Jos panette maisterin kirjoittaman konseptin loppusanat kellonlyömästä alkaen samalle leveydelle kuin kirje on, havaitsette noiden mainitsemieni viivojen liittyvän saumattomasti uuteen tekstiin. Vaskolla on hyvin säännöllinen käsiala.

Hevosennaama hymyili ensimmäisen kerran sydämellisesti.

— Tuosta sanotte, että »helposti», hän myhähteli. — Minä uskon jo vähemmällä. Kun te väitätte viivojen liittyvän saumattomasti, niin uskon sen.

Kun herrat nousivat jälleen autoon, Uuttu huokasi:

— Sitten ei puutu enää muuta kuin maisterin alibi. Mutta sitä hän kieltäytyi meille esittämästä.

Rauta käynnisti koneen ja virkkoi:

— Sitä hän ei suostunut minullekaan sanomaan. Olen saanut sen toista tietä selväksi. Pyydän herroja pistäytymään hotelliin tultuamme huoneeseeni.

— Entäs meidän jälkiruokamme? Roitto nurisi.

— Tämä käynti vie vain muutaman minuutin. Siellä saatte kahdelta todistajalta kuulla, missä Vasko oli murhan tapahtuma-aikoihin.

Poliisimestari naurahti onnellisena. Pitkä etsivä nieleksi kuuluvasti. Hänen vanhempi toverinsa purki hämmästyksen ja ihailun sanoiksi:

— Olettepas te, tuomari! Nopea käänteissä ja perusteellinen, se täytyy sanoa!

Perille tultuaan etsivät työntyivät ensimmäisinä huoneeseen. Lemmetyinen puristi ovella sydämellisesti Raudan kättä, ennen kuin he seurasivat toisia.

— Onnittelen, hän kuiskasi.

Lihava nainen oli noussut niiaamaan nähdessään vieraat. Kaarina Kurkeila seisoi ikkunalautaan nojaten kalpeana ja yhteenpuristetuin huulin. Rauta pani merkille, että hänen järjestämänsä kahvit runsaine leivonnaisineen olivat jääneet koskematta.

Roitto kysyä jyräytti:

— Mitäs hamekaartia te olette?

Harmaahapsi puisteli päätään paheksuvasti.

— Älä ole ni ylbie, kui suuri herru lienedgi.

— Älkää sinutelko minua! nuori mies räjähti. — Nimittäkää minua konstaapeliksi.

Uuttu työnsi kovakouraisesti toverinsa syrjään ja astui hänen tilalleen. Suostutellen hän virkkoi:

— Älkää välittäkö hänestä, emäntä. Nuoruuden kuumaverisyyttä se vain oli.

Vanha nainen leppyi heti.

— Sidähäi minägi. Minä olen Mari Kyynäräine Salmista, i tämä on meijän Kaisa.

Tyttö oikaisi jäykästi:

— Kaarina Kurkeila, kauppa-apulainen.

Lyhyt etsivä katsoi hyväksyvästi sievää neitoa. Ystävällisesti hän puhutteli tätä:

— Tuomari Rauta on ilmoittanut teidän tietävän jotakin maisteri Lauri Vaskon liikkeistä viime maanantain vastaisena yönä. Kertokaapa nyt sitten.

Lihava nainen ehätti ääneen:

— Kerrotah, kerrotah, myö ku tiijämmö ne maisterherran menod da olot.

Sisarentytär keskeytti hänet:

— Täti kulta, antakaa minun puhua. Niin, minä...

Hän näytti sittenkin yliarvioineen voimansa. Kolme vierasta, tuijottavaa silmäparia sai hänet toivomaan voivansa paeta. Päästäkseen irti paniikkitunnelmasta hän heilautti kärsimättömästi päätään, niin että ruskeat kutrit hulmahtivat. Hän saikin jatketuksi:

— ... minä sovin sunnuntai-iltana maisteri Vaskon kanssa tapaamisesta kasinon lähettyvillä vähän yli kello 24:n. Kun lähdin tanssiaisista, hän oli siellä minua odottamassa. Kävelimme yhdessä Siltakadun 30:een, jossa tätini kanssa asun. Minä kutsuin maisteri Vaskon sisään. Siellä hän istui lähes kello 3:een. Siinä kaikki.

Eukko puhkesi huohottaen puhumaan:

— Muga, muga a ei kai. Minä istuin heijän ker. Herroin ei pie duumaija, sto hyö oldais kahtei yhtes oldu. Katsovai, minä keitäldin koufit. Sit juodih. Pa'istih. Se maister on näit Karjalast, häigi. Oman pidäjän briha. Sit minä pastoin...

Uuttu hymyili hänelle sydämellisesti.

— Hyvä on, emäntä. Te siis vahvistatte neidin ilmoituksen kellonmääristä?

— Minä ne kai tiijän, vanha nainen innostui selvittämään. — Katsohäi, tämä Kaisa on minul kui oma lapsi. Hänen muamo oli nuorin sizär minul; pogoiniekku jöngöi on. Hänen syväin ei kestännyh, kui pidi Karjala uuvestah jättiä. Myö ollah nygöi kahtei, Kaisa da minä. Hyvä neidille häi on...

Kaarina Kurkeila keskeytti:

— Täti kulta, herrat haluavat tietää vain kellonajat.

— Olehai sinä iänettäh! Minä sellitän kui sellitän da i pravvan sanon... Hyvä lapsi häi on. Muga kui toized, häi ettsiy toizii nuorii, kävyy pessodoih, tantsimah. Ei ni konzu liijas lystin pivos. A minä olen ylen hassu: en maguamah rubie enne kui häi kodih tulou. I pyhänpiän ehtälgi. Vuotin, vuotin. Ikkunah menin, eigo jo i tule. Sid häi tulougi, minä kuulen hänen askeled dorogal; da samas vanhu tsuassu...

— Kello, Rauta pisti väliin selitykseksi.

Harmaahapsinen jatkoi järkkymättä vuolasta kuvaustaan:

— ... tsuassu gornitsan seinäl kilahuttau puoldu yhty. A sit minä näin, sto Kaisal on herru keral da hyö tullah rinnakkah pihah. Minul roih hengentuska! Kui ei lapsi musta, minä itsekseh duumaitsen, sto ainos on ken tahto nägemäs da pahoi paginoi luadimas. Enhäi minä vie tiennyh, sto häi tuli meijän pidäjän pappi-pogoiniekan pojjan ker. Sid myö pagizimmo. Täi meigäläzel kodikielel. Oli kui kois enne, siel meijän Karjalas. Maister itše ugodi sentäh lopukse katsomah tsuassuh. Tovessah häi pöllästyi, se kui oli melgi kolme. Sit häi kiirehel menemäh.

Lyhyt, pullea etsivä nyökkäili.

— Oletteko te molemmat, hän kysyi sitten, — valmiit valalla vahvistamaan nyt kertomanne?

Tyttö lausui selkeällä äänellä:

— Olemme!

Eukko säesti:

— Ka, ollah, ollah.

Uuttu kääntyi Rautaan.

— Te olette voittanut, tuomari. Myönnän nyt tehneemme erehdyksen pidättäessämme maisteri Vaskon. Mutta mistä saatoimme tietää? Kaikki puhui häntä vastaan.

— En moiti teitä, Rauta sanoi sopuisasti. — Pääasia on, että hän pääsee nyt heti vapaaksi.

Roitto seisoi pää painuksissa sivulla. Hän havahtui kuitenkin ihmettelemään:

— Nyt hetikö? Keskellä yötä! Riittää kai, kun vapautamme hänet aamulla? Vartijakin jo nukkuu.

Rauta tiukkeni:

— Olen luvannut itselleni, ettei maisteri Vaskon tarvitse enää viettää kolmatta yötä kopissa. Pidän siitä kiinni.

Vanha etsivä naurahti.

— Eikä meillä, kaiken tapahtuneen jälkeen, ole haluakaan estää lupauksenne täyttymistä, tuomari. Lähdetään vain.

— Teillä, Roitto, poliisimestari kiusoitteli, — on nyt kova urakka edessä. »Vanhat kenkärajanne» ilta-ateriaksi, muistatte kai?

Pitkä, laiha mies muljautti häneen vihaisesti.

— Minä pyydän arvoisia naisia, Rauta virkkoi, — jäämään tänne ollaksenne ottamassa vastaan ystävääni, kun hän kanssamme palaa.

Kaarina Kurkeila nyökkäsi. Hän oli jännityksen uuvuttamana painunut istumaan. Sinisilmät olivat kosteat, mutta hän hymyili.

Lihava nainen sen sijaan puisteli päätään.

— Kaisa jiäy. Enhäi minä voi hänen ker ruveta toruamah. Engo ni tahto händy iäreh viijä. A minä, vanhu ristikanzu, menen jöngöi kodih, omah postelih. Passibo vai ylen äijy sinul, sudju!

Rauta taputti häntä olalle.

— Autolla me viemme teidät, emäntä, ensin kotiinne ja sitten ajamme vapauttamaan maisterin. Mutta vielä sitä ennen suonette minulle hetkisen anteeksi.

Hän riensi tapaamaan Riihelää. Tämän kasvot alkoivat loistaa, kun hän kuunteli määräyksiä:

— Anna tarjoilijoiden kattaa konttoriin paras illallinen, minkä ravintola pystyy esiin loihtimaan. Juomat hienoimmat, mitä voit keksiä. Nyt juhlitaan Vaskon vapautumista!

Ripeästi Rauta tarttui puhelimeen.

Uninen, valittava ääni vastasi:

— Kuka häiritsee näin myöhään? Minä olen sairas. Jos asia koskee hotellia tai ravintolaa, niin kääntykää siellä herra Riihelän puoleen. Hänellä on valtuudet...

— Asia koskee sinua, Tauno. Eikä nyt ole myöhä. Kello ei ole vielä edes 23. Pistä ryysyt selkääsi ja ala painella tänne. Juhlaillallisille. Et sinä voi olla enää sairas, kun kuulet uutiseni. Me aiomme juhlia Laurin näillä minuuteilla tapahtuvaa vapautumista.

Harmoilan ääni kirkastui heti.

— Älä ihmeessä! Sepä jotakin. Minä tulen.

Lauri Vasko oli jo vaipunut jonkinlaiseen unenhorteeseen olkivuoteellaan. Hän havahtui, kun kopin ovi avattiin. Paljon hän ei käsittänyt läänin rikosetsivien valitteluista. Liioin hän ei ollut selvillä, kuka hänen kättään puristi Lemmetyisen esittäessä hänelle onnittelunsa. Hän kuuli vain vartijan kummallisen hihityksen jostakin pimeyden suojista. Vasta noustessaan Raudan viereen auton etuistuimelle hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Tämä ei siis ollut vain sen unen toistoa, jonka hän oli koppinsa yksinäisyydessä monesti näinä vuorokausina nähnyt. Väkevänä valtasi hänet tunne, että hän oli nyt todella vapaa. Hän puristi lujasti ystävänsä käsivartta ja mutisi:

— Sinä, Kaarlo...!

Auto pysähtyi hotellin ulko-ovelle. Poliisimestari ja läänin rikosetsivät laskeutuivat katukäytävälle. Uuttu naureskeli:

— Jälkiruoka odottaa meitä. Miten sitten käynee Koiton kenkien?

Rauta vei Cadillacin pihalle. Noustessaan ystävänsä kanssa hotellin portaita hän lausuili:

— Sinun hyvä hengettäresi on ilmeisesti lähtenyt lomalle. Minun oli pakko ryhtyä vikarioimaan häntä. Viimeisenä virkatoimenani olen päättänyt täyttää vielä sen pyyntösi, joka kuului: »Suokaa minulle — rukoilen sitä — se ilo ja autuus, että saan — — — tuntea Teidän lumoavan läheisyytenne.» Muistat kai?

Lauri hymähti nolona.

— Etkö sinä aio koskaan unohtaa tuota hupsua kirjettä?

— Enpä luule. Mutta nyt, veliseni, illalliselle!

Vasko nauliutui konttorin kynnykselle nähdessään Kaarina Kurkeilan. Tyttö tuli hitain askelin antamaan kättä.

Hymy paljasti hohtavan hammasrivin, ja sinisilmät loistivat.

— Kaarlo löysi siis sinut, Kaarina...

— Niin, hän löysi — onneksi.

Maisterin oli vaikea irroittaa katsettaan nuorista, kukoistavista kasvoista. Tyttö vaikutti jollakin ihmeellisellä tavalla kypsyneeltä, kuin jonkin tulikokeen läpäisseeltä.

Lauri räpytteli kirkkaaseen sähkövaloon tottumattomia silmiään. Pieni, hento Harmoila riensi puristamaan hänen kättään kertoen vuolaasti, miten sairas hän oli ollut ja nyt äkisti parantunut. Riihelä tyytyi lyömään vapautettua toveriaan sydämellisesti hartioihin koko pyöreä naama yhtenä tyytyväisenä hymynä. Kamreeri Pyörre oli myös laittautunut pyhäasuisena tervehtijäin joukkoon. Vasko tunsi palan nousevan kurkkuunsa, ja mustat silmät kostuivat.

Rauta virkahti asiallisesti:

— Alkuseremoniat ovat sujuneet laskelmien mukaan. Nyt pöytään!

Siitä tuli iloinen ateria. Heitä oli nytkin, kuten edellisenä lauantaina, kuusi. Touhula oli poissa, mutta kukaan ei kaivannut häntä. Hänen asemestaan toverusten keskellä olevan nuoren tytön helmeilevä nauru auttoi heidät unohtamaan kaiken synkän ja surkean.

Viimein Harmoila pahoitellen ilmoitti jo ylittäneensä sen ajan, minkä Pekka-poika oli luvannut isänsä viipyvän. Riihelä nousi selittäen myös lähtevänsä, koska he asuivat yhdessä. Pyörre loi haikean silmäyksen sivupöydälle katettuun kahviin ja avaamattomiin pulloihin, mutta ryiskellen lähti, hänkin. Rauta pistäytyi saattamaan heitä. Palatessaan kohti konttoria hän kuuli oven takaa säveliä. Lauri lauloi. Hänen kaunis äänensä kaikui pehmeänä: »Warum bist du so ferne, o, mein Lieb?»

Rauta käännähti kannoillaan. Nuo kaksi eivät kaivanneet ketään kolmanneksi. Hymyillen hän suuntasi askelensa omaa huonettaan kohden.

Seuraavana aamuna läänin rikosetsivät saapuivat tapaamaan häntä. Heillä oli uutisia. He olivat kahteen kertaan olleet puhelinyhteydessä Mikkeliin. Juuri äsken poliisitarkastaja oli puolestaan soittanut sieltä. Hän oli määrännyt heidät luovuttamaan Kirsti Kultakosken murhan tutkimusten johdon Raudalle ja ilmoittautumaan hänen käytettävikseen.

Lyhyt, paksu Uuttu sanoi selostuksensa päätteeksi:

— Olen iloinen siitä, että te, tuomari, johdatte täst'edes. Ehkäpä minäkin siinä sivussa opin jotakin.

Laiha hongankolistaja pysytteli ääneti taustalla.

— Entä te, Roitto? Rauta kysyi. — Mitä te arvelette?

Puhuteltu nosteli umpimielisenä isoja jalkojaan.

— Mitäs minä? hän mutisi. — Teen, mitä esimiehet käskevät. Osat ovat vaihtuneet, tuomari. Siinä kaikki.

Kuudestoista luku.

TYÖNJAKO.

Maisteri Vasko astui koputtamatta ystävänsä huoneeseen. Rauta käännähti ikkunasta, jonka ääressä hän oli seisonut tarkkaillen kirkastumassa olevaa taivasta. Tulijan laihat, syväjuonteiset kasvot säteilivät tyytyväisyyttä koko maailmaan.

— Hei, Kaarlo!

— Heipä hei. Johan unikeko on päässyt jalkeille. Partakarvasi olet myös ehtinyt käskemättä ajaa. Miten hienot helmenharmaat kamppeet oletkaan pistänyt yllesi! Jonkun lontoolaisen räätälin taidonnäyte kai. Huomauttiko neiti Kurkeila, että koppiasukin housun saumoissa ei ollut juuri kehumista?

— Ei. En usko hänen sitä huomanneen. Mutta kuulehan, veli hopea, pyysin Riihelää lähettämään tänne kahdet kahvit. Ajattelin...

Rauta naurahti.

— ... korvata ne kahvit, mitkä yöllä jäivät minulta juomatta. Oven lävitse sain näet sähkeen, että lurituksesi: »Warum bist du so ferne...?» ei kenties ollut minulle tarkoitettu. No, tuliko dein Lieb kaukaisuudestaan kyllin lähelle?

Vasko heittäytyi tyytyväisenä sohvalle ja levitti käsivartensa sen selustalle.

— Olit kelpo kaveri, kun et tullut sisään. Kaarina hätäili monesti, että meidän piti lähteä. Mutta sain pidätellyksi häntä selittämällä velvollisuudeksemme odottaa sinun paluutasi. Ikuisuuksiin se ei pätenyt, mutta melko kauan sentään.

Ravintolan vaalea tarjoilijatar saapui kahvitarjottimineen.

— Onko minun vanha äkeä vahtikoirani — anteeksi, siivoojattaremme — karannut? Rauta tiedusti.

Nainen hymyili vastatessaan:

— Ei, mutta hovimestari käski minun tuoda kahvit tänne.

Kun hän oli poistunut, Vasko huoahti:

— Hän on loisto tyttö!

— Tuoko? Lauri parka, sinä taidat olla parantumaton muhamettilainen.

— Äsh, en minä tarjoilijatarta sanoillani tarkoittanut. Kaarinaa, tietysti!

— Niin, hän on uljas, uljaampi kuin ehkä aavistat. Harva nainen olisi niin epäröimättä pannut maineensa vaaralle alttiiksi vieraan miehen pelastamiseksi pälkähästä.

Vasko tuhahti:

— Vieraan! Mutta kuule, tulinko pahasti häiritsemään sinua? Sinulla oli ehkä tärkeää pohdittavaa.

Rauta tyhjensi kuppinsa ja kaatoi siihen jälleen kahvia.

— Aika sitä nyt kysyä, kun olet Kaarinoillasi pannut jo pääparkani sekaisin! hän pilaili. — Mutta annan sinulle synninpäästön. Olethan vaihteen vuoksi nyt ottanut tähtäimeesi tytön, jonka minäkin voin hyväksyä. Sitä paitsi olin saanut jo ennen tuloasi valmiiksi suunnitelman tämän päivän varalle.

— Millainen se on?

— Kutsun läänin miehet puolen tunnin kuluttua käskynjaolle. Aion antaa heille kummallekin oman pikku urakkansa. Itse huristan autolla Helsinkiin. Muutama tunti siellä riittää selvittämään, onko eräässä teoriassani perää.

Mustat silmät välkkyen Vasko esitti:

— Jospa koettaisin järjestää Kaarinalle vapaata täksi päiväksi? Ottaisitko meidät mukaasi pikamatkalle pääkaupunkiin?

Rauta hymyili. Jotakin tuollaista saattoi Laurilta odottaa.

— Sopii, jos olette lähtövalmiit kello 11. Mutta pidä kiirettä.

Kehoitus oli tarpeeton. Kättään heilauttaen Vasko katosi huoneesta.

Sovittuun aikaan läänin rikosetsivät saapuivat.

— Pistäydyn Helsingissä tutkimassa eräitä jälkiä, Rauta ilmoitti. — Sillä aikaa toivon teidän kummankin käyvän käsiksi eräihin tehtäviin täällä.

Lyhyt ja pullea etsivä sanoi:

— Tuomari on hyvä ja käskee vain. Me koetamme tehdä voitavamme.

— Ensinnäkin te, Uuttu. Ottakaa selvä laulajattaren sunnuntaina saamien kirjeiden perille tulosta. Vaskon lähetin käynnin tiedämme. Sekä hovimestari että tämän kerroksen siivoojatar näkivät hänen vilistävän käytävässä. He ovat täydentäneet maisterin antamaa kuvausta tuosta 10—12-vuotiaasta pojannappulasta. Hän oli paljasjaloin, yllään lyhyet siniset housut ja rinnalta repeytynyt, likainen valkea paita, naama kesakoiden kirjavoittama. Lisäksi häneltä puuttui sekä ylä- että alaleuasta yksi etuhammas, mikä ilmeisesti teki hänestä tämän kaupungin juniorien sylkymestarin. Tuntomerkit ovat siis hyvät. Sen sijaan emme tiedä mitään sen kirjeen tuojasta, joka laulajattaren mainitaan saaneen hotellin ulko-ovella puolen yön aikaan. Ehkä sama kesakkonaama on silloinkin ollut liikkeellä. Tai kenties hän tietää jotakin tuosta toisesta. Sitä kannattaa kysyä häneltä.

— Hyvä on, tuomari. Haen hänet käsiini. Kyllä sellainen nappula näin pienestä kaupungista löytyy. Entä, kun siitä puuhasta olen selvinnyt?

Rauta virkkoi matalasti:

— Sitten voitte ruveta varovaisesti nuuhkimaan, missä toimitusjohtaja Touhula oli maanantain vastaisena yönä.

Kaksi yllätyksestä laajentunutta silmäparia tähysti häneen. Uuttu tiedusti melkein kuiskaten:

— Mainitsitte eilisiltana, tuomari, epäilystenne suuntautuvan useallekin taholle. Onko hän yksi?

Rauta väisti kysymyksen:

— Älkää tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä. Haluan vain selväksi, oliko hän omassa vuoteessaan. Siinä kaikki tähän erään, Uuttu. Onnea yrityksillenne!

Vanha etsivä ymmärsi vihjeen ja poistui.

— Nyt te, Roitto. Heti alkuun sanon, että eilisiltainen käytöksenne oli sopimaton. Vanhan kansan karjalaisilla on tapana sinutella kaikkia. Teillä ei ollut mitään aihetta siitä tuohtua.

Hevosennaama punastui.

— Minä en ole, hän mutisi, — isoja kouluja käynyt, niin kuin te, tuomari.

— Ei oikea sivistys riipu koulunkäynnistä, vaan sydämestä. Teidän toverinne ei ole kai niinkään paljon opinahjojen penkkejä kuluttanut kuin te. Mutta siitä huolimatta hän kelpaisi ihmisten kohteluun nähden esikuvaksi monelle korkeakoulututkinnonkin suorittaneelle.

Roitto nyökkäsi vastahakoisesti. Hänen ilmeensä oli kuitenkin lientynyt tavallista ystävällisemmäksi.

— Se siitä, Rauta jatkoi. — Tiedättekö Hevossaaren?

Pitkän etsivän silmät olivat nyt hyvin valppaat.

— Tässä lähellä?

— Niin. Rouva Meri Kaustio asuu siellä. Hänen luonaan on vieraillut ja toivottavasti vierailee vieläkin muuan Simo Salanki. Hän on tummatukkainen ja harteikas 22-vuotias, rappiolle joutunut ja humalapäissään hurja.

Roitto hymyili leveästi.

— Kyllä minä hänen hurjuutensa taltutan, hän lupaili.

Rauta torjui sopuisasti:

— Teidän on vain otettava selvä, onko nuorukainen jo matkustanut ja minne. Mikäli hän oleilee edelleen Hevossaaressa, pidätte häntä sopivan välimatkan päästä silmällä. Millään ehdolla ette saa säikyttää häntä karkuteille. Puututte asiaan ainoastaan, jos hän yrittää häipyä näiltä tienoilta tyyten. Muusta haluan itse huolehtia.

Pitkän etsivän katse tummeni jälleen. Mutta hän tyytyi nyökkäämään ja lausahti jurosti:

— Teen niin kuin käskitte, tuomari.

Pistäydyttyään autoineen huoltoasemalla Rauta pysäköi hotellin edustalle tasan kello 11. Pariskunta tuli nopeasti hotellin ala-aulasta ja hypähti takaistuimelle. Hän ehti huomioida Kaarina Kurkeilan syvät hymykuopat ja hänen tyylikkään, rusehtavan matkapukunsa ja samanvärisen pikku hatun.

Kun he lähtivät liikkeelle, tyttö virkahti naurussa suin:

— Laurin keksintö oli, että piileksimme ala-aulassa. Hän on yht'äkkiä ruvennut hirveästi pelkäämään tämän kaupungin teräviä silmiä ja kieliä.

— Sepä lohdullista kuulla, Rauta sanoi. — Se todistaa ihmisen hänenkin iässään voivan vielä oppia jotakin uutta.

— Jätä sinä minun ikäni rauhaan, Vasko kivahti. — Vanhus sinä minun rinnallani olet. Kaksi vuotta enemmän harteitasi painaa.

Ylitettyään virran molempien haarojen poikki vievät sillat ja nostettuaan vauhdin seitsemäänkymmeneen Rauta esitti:

— Jospa siirtyisitte tänne etuistuimelle, neiti Kurkeila. Maantien töyssyt tuntuvat täällä vähemmän.

— Älä yritä vikitellä häntä, Vasko torjui. — Olemme päättäneet kestää yhdessä ne koettelemukset, mitä vanhalla rukillasi on meidän varallemme.

— Lauri, miten voit sanoa tätä autoa »vanhaksi rukiksi»? tyttö moitti. — Minä en ole milloinkaan ennen istunut näin upeassa vaunussa!

Mutta hän ei maininnut mitään paikan vaihtamisesta.

Rauta pani sen merkille ja hymyili. Hän keskittyi ohjaukseen ja pohti siinä sivussa edessä olevia probleemejaan. Jokunen vuorosana takaistuimelta kantautui sentään hänen korviinsa. Niistä päätellen edistyttiin siellä hyvää vauhtia.

He olivat lähestymässä jo Hyvinkäätä, kun Vasko vaimein puhutteli ystäväänsä:

— Arvaapa, miksi lyöttäydyimme sinun seuraasi!

— Sinä et ole milloinkaan ollut kovin nerokas arvoitusten keksijä, Lauri. Kaunis ilma, hyvä auto ja luotettava kuljettaja — mitä enempää voisitte itsellenne toivoa?

— Väärin! Kaarina sanoi minun säikkyvän hänen pienen asuinkaupunkinsa teräviä silmiä ja kieliä. Se on totta. Siksi päätin, että pistäydymme Helsinkiin — kultasepälle.

Rauta painoi jarrunpolkimen pohjaan. Cadillac liukui tien laitaan ja seisahtui. Vasko ilmaisi äänekkäästi, mitä takana istujat pitivät äkkipysäyksestä:

— Mitä hittoa nyt? Joko sinun mahtava »dollari-irvistyksesi» irvistää omistajalle itselleen, että tähän sitä jäätiin?

— Ei. Jarruja se vain totteli.

— Mitä sinä suotta säikyttelet?

Rauta käännähti taakse.

— Suotta? Etkö tiedä, ettei kuljettajaa saa puhutella? Kaikkein vähiten pamauttelemalla hänen korvaansa yllätysuutisia! Aiotteko te kaksi mennä kihloihin?

Sitä oli oikeastaan turha kysyä. Tytön poskille lehahtanut puna oli aivan riittävä vastaus. Mutta Vasko vahvisti sen vielä sanoin.

— Onnittelen, Lauri! Rauta virkkoi. — Teille, neiti Kurkeila, minulla on valitettavasti esitettävänä ainoastaan myötätuntoni. Satun näet tuntemaan vanhan toverini.

Tyttö nauroi.

— Te kaksi olette maailman lystikkäin ja samalla kultaisin ystävyspari ainaisine sanaharkkoinenne! Eikä kuitenkaan ole kai mitään, mitä ette tekisi toistenne hyväksi. Sen te, tuomari, olette viimeksi osoittanut.

— Siitä puheen ollen, miten sulhasenne osoittaa kiitollisuuttaan? Minä pyysin häntä luovuttamaan teidät, neiti, hetkiseksi vierelleni. Mutta hän, tuo itsekäs narri? Hän vihelsi minun toivomukselleni!

Vasko muutti puheenaihetta:

— Ei vetele, että te kaksi teitittelette toisianne. Morsiameni ja paras ystäväni! Niinpä niin, Kaarina, ihminen ei voi mitään niinkään kovalle kohtalolle, että tuollainen grobiaani on sattunut ystäväksi.

Sinunkaupat oli pian tehty. Käynnistäessään jälleen auton Rauta lausahti:

— Eipä Inkeri osannut aavistaa, miten pian eräs hänen sydämensä suuri toive toteutuisi.

Takaa ojentunut koura pidätti häntä.

— Älä aja vielä, Kaarlo. Mitä suurenmoinen vaimosi sitten toivotteli?

— Kun viime maanantaina loikoilimme ihastuttavalla hiekkarannalla, hän lausui: »Olisi korkea aika jonkun tarmokkaan naisen korjata tuo herkuttelija heteisiinsä.» Hän tarkoitti sinua, veliseni. Fortuna-rouva on sokeudessaan työntänyt elämän suurella näyttämöllä tuon »tarmokkaan naisen» osan sinun kannettavaksesi, Kaarina. Eikö sinua peloita?

Sinisilmät säteilivät itseluottamusta ja onnea.

— Ei vähääkään!

Vasko lausui mietteliäästi:

— Alan epäillä, tokko Inkeri-rouva monista loistavista ominaisuuksistaan huolimatta onkaan terveellistä seuraa sinulle, tyttöseni.

Rauta irvisti hänelle painaessaan kaasutinta.

— Mutta minä olen sinätkin jo Kaarinan kanssa. Jos hän — mitä elämystä en noin herttaiselle tytölle soisi — uhkapäisesti heittäytyy joskus asumaan saman katon alla sinun kanssasi, et voi sulkea kotianne minulta. Ja minä olen vielä tietorikkaampi käärme osoittamaan vaimollesi tien »pahan tiedon puun» luo sinun suhteesi kuin Inkeri konsanaan.

Vasko murahti jotakin. Mutta Raudalla oli kyllin tekemistä väistäessään vinhaa vauhtia keskellä tietä vastaan tulevaa kuorma-autoa. Niinpä hän ei kuullut, mitä hänen ystävänsä keksi vastaukseksi. Jotakin nasevaa se mahtoi olla, koska tyttö nauroi heleästi.

Vasta Helsingin liepeillä »diplomaattiset suhteet» etuja takaistuimen välillä solmiutuivat jälleen. Vasko oli tälläkin kertaa keskustelun aloittajana:

— Sinä tiedät, mitä tärkeää Kaarinalla ja minulla on pääkaupungissa toimitettavana. Mutta meillä ei ole aavistusta, mitä itse aiot puuhailla. Mainitsit aamulla kutsuneesi mikkeliläiset apuhurttasi käskynjakoon. Taisit antaa heille aimo urakat.

— Mitä vikaa siinä oli? Kun heidät kerran on määrätty minun käyttööni, niin olihan heille keksittävä jotakin hommailtavaa. Vai oletko sinä jo niin ihastunut heihin, että myötätunnosta itket ajat ollessasi heidän jalkavaivojaan?

— Minun puolestani he joutavat juosta ja puhaltaa liikanaisen virkaintonsa maailman tuuliin. Sen sijaan olisi kiintoisaa päästä kurkistamaan, millaisia työnjakoja sinä oikein suoritat itsesi ja alaistesi kesken. Sanoit sinulla olevan jonkin ajatuksentyngän, jonka tarkistamiseksi muutama tunti Helsingissä on tarpeen. Koskeeko »teoria» ehkä vain Tornin tai Vaakunan lounaita taikka muuta samantasoista? Vai onko sinulla oikein asiaa tähtäimessä?

Rauta hymähti.

— Erehdyit ilmeisesti sekoittamaan meidät kaksi keskenämme, Lauri. Muuten et olisi tuota kysymystä esittänyt. Te kaksi olette kuitenkin avomielisesti kertoneet, millä poluilla liikutte. Niinpä minä vastaan luottamukseen luottamuksella. Yritän tällä matkalla selvittää, onko nimettömien kirjeiden lähettäjällä jokin osuus laulajatar Kultakosken murhaan. Niissähän ennakkoon uhattiin häntä kuolemalla.

Kaarina Kurkeilalta pääsi hämmästyksen huudahdus: — Saiko hän sellaisia?

— Sai, Rauta vastasi. — Viimeisen vuorokautta ennen kuin hänet murhattiin.

Tyttö virkahti tukahtuneesti:

— Voi, minä olen itsekkäässä onnessani unohtanut kaiken tuon kauhean!

— Unohda vain, Kaarina, Rauta sanoi. — Riittää, kun minä muistan sen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Vasko kysyi vakavasti:

— Luuletko, että uhkauskirjeiden lähettäjä ja murhaaja ovat sama henkilö?

— Siitä en vielä halua sanoa sitä enkä tätä. Minulla on oma teoriani. Jos se on oikea, olen pian nimettömien kirjeiden lähteellä.

Seitsemästoista luku.

NIMETTÖMIEN KIRJEIDEN LÄHDE.

Kun auto huristi Hämeentietä kohti keskikaupunkia, Vasko virkahti:

— Laske meidät kärryiltä Rautatientorin laitaan.

— Siinähän sitten ovatkin Helsingin parhaat sormuskaupat kolmen korttelin sisällä, Rauta hymähti.

Lauri sanoi totisena:

— Jottet sitten myöhemmin ihmettele, Kaarlo, sinun on hyvä tietää eräs päätökseni. Kaarinan kotikaupungissa emme kanna sormuksia, ennen kuin sinä olet saanut kirotun murhajuttusi selväksi.

Tyttö penäsi vastaan:

— Minusta se on naurettavaa.

— Se ei ole naurettavaa. Siinä kaupungissa jo liian moni tietää minun olleen pidätettynä, epäiltynä murhaajaksi. En halua kenenkään pääsevän osoittamaan sinua sormella ja kuiskimaan: tuo on kihloissa sen miehen kanssa, jonka kädet ehkä sittenkin ovat veressä...

Erottaessa sovittiin tapaamisesta Seurahuoneella. Rauta ajoi suoraan Fredrikinkadulle. Hän ilmoittautui rikostutkimuskeskuksen päällikön puheille.

Tohtori Kurtto tuli huoneensa ovelle häntä vastaan.

— Sinusta on tulossa melkein maanvaiva. Eilen ja taas tänään! Missä vaiheessa ystäväsi Vaskon vapauttaminen on?

Rauta tajusi, että kysymys oli tarkoitettu ivalliseksi. Sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi voidessaan vastata:

— Hänet päästettiin irti myöhään eilen illalla.

Kurtto sieppasi silmälasit nenältään.

— Älähän. Sinä se vasta taikuri olet. Mutta et kai sentään pelkästään sitä ilmoittamaan tänne tullut?

— Oikein arvattu. Miten pitkälle olette päässeet laulajattaren saamien nimettömien uhkauskirjeiden suhteen?

Vähäinen hymy ilmestyi tohtorin suupieliin.

— Emme ole edistyneet, hän sanoi. — Me jatkamme tutkimuksia — virallisesti. Mutta sinulle voin luottamuksellisesti ilmoittaa kirjeiden palautuneen jo minun pöytälaatikkooni.

— Lainaatko noita kirjeitä minulle muutamaksi tunniksi?

Kurtto naurahti.

— Mielelläni. Pelkään kuitenkin sokkolaukauksesi menevän sivu.

Rauta pisti kirjeet salkkuunsa ja myönteli hyväntuulisesti:

— Ehkä. Mutta teille ei siitä koidu vahinkoa.

Hän suunnisti suoraan siihen konserttitoimistoon, joka oli järjestänyt Kirsti Kultakosken jo ennen alkuaan katkenneen konserttikiertueen. Aikansa odotettuaan hän pääsi puhuttelemaan toimitusjohtajaa.

Tämä oli hyvin tummapintainen, hermostuneesti liikahteleva herra. Hänen kasvonsa johtivat mieleen haukan. Kiiltävän musta tukka oli kammattu päälakea myöten kuin olisi siihen liimattu.

Rauta esittäytyi ilmoittaen tutkivansa oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken murhaa.

— Surkea juttu, toimitusjohtaja totesi kylmästi. — Mutta me tuskin voimme edistää tutkimuksianne.

— Sallikaa minun kuitenkin esittää muutamia kysymyksiä.

Mustatukkainen herra vilkaisi merkitsevästi kelloonsa ja mutisi alentuvasti:

— Kaikin mokomin.

— Teidän toimistonne olisi kai hyötynyt melkoisesti konserttikiertueesta, jos suunnitelma olisi ehditty toteuttaa?

— Jonkin verran.

— Siitä huolimatta, että laulajattaren tähti oli laskemassa?

Toimitusjohtaja taipui tuhlaamaan tavallista enemmän sanoja:

— En ymmärrä, mitä yhteyttä tuolla kysymyksellä voisi olla murhajutun kanssa. Mutta sehän on teidän asianne, ei minun. Me tiedämme, luultavasti paremmin kuin te, ettei neiti Kultakoski enää ollut parhaiden päiviensä kunnossa. Mutta maaseudulla konsertit olisivat vetäneet kansaa hänen vanhan maineensa perusteella. Sitä paitsi olimme suojautuneet ikävien yllätysten varalta. Olimme järjestäneet kullekin paikkakunnalle ainoastaan yhden konsertin. Ymmärrättekö?

Rauta nyökkäsi.

— Oliko jollakin alaisellanne tehtävänä huolehtia erikoisesti Kirsti Kultakosken mainonnasta?

Tumma herra rypisti kulmiaan keskustelun jatkumiselle ja vastasi arvokkaan torjuvasti:

— Me emme järjestele kenenkään konsertinantajan erikoisreklaamia. Mainontamme tapahtuu pelkästään sanomalehti-ilmoitusten ja ulkojulisteiden muodossa.

— Onko toimistossanne Corona-kirjoituskoneita?

Toimitusjohtaja ärtyi:

— Kuvitteletteko minun kenties tietävän myös, mitä laskukoneita ja minkämerkkistä mustetta meillä käytetään? No, olkoon... Voin kysyä konttoripäälliköltä.

Hän sieppasi kuulokkeen ja pyöritti numerolevyä. Hetken kuluttua hän saattoi tiedoittaa:

— Kaikki kirjoituskoneemme ovat Underwood'eja.

Hänen harmikseen vieras ei vieläkään osoittanut lähdön merkkejä.

Samalla ovi käytävään avautui. Pitkätukkainen, laihakasvoinen pää ilmestyi näkyviin. Toimitusjohtajan vihaisen huitaisun karkoittamana se katosi samassa.

— Johan nyt on kirottua, etten saa edes hetken rauhaa! Kaiken kukkuraksi tuo senttaajahylkiö taas hiiviskelemässä täällä!

Hän tarttui jälleen puhelimeen ja sähisi:

— Onko vahtimestari? Miksi päästitte sen rentun, Laaksosen, häiritsemään minua...? Puhukoon mitä puhuu! Laulajatar on kuollut. Eikä meillä ole enää mitään tekemistä hänen asioissaan. Ymmärrättekö? Ellei lurjus lähde hyvällä, niin heittäkää hänet ulos! Kyllä kai teidän voimanne riittävät sellaisen nälkäkurjen masentamiseen. Siinä kaikki!

Hieman kiusaantuneena hän totesi, että vieras oli ollut kuulemassa hänen purkaustaan. Onneksi tämä näytti olevan omissa mietteissään.

— Hm, hm... Oliko tuomarilla vielä jotakin kysyttävää?

Rauta nousi seisomaan.

— Ei. Kiitoksia vain teille.

Kun hän tuli käytävään, kovaäänistä väittelyä kuului toimiston ulko-ovelta. Hän odotti äänten hiljenemistä ja jatkoi sitten vasta matkaansa.

Laskeutuessaan portaita hän näki edellään nuhruisen, kumaran miehen. Jo harmaantumassa oleva tukka työntyi lakkireuhkan alta takkuisena takin kaulukselle.

Hän asteli hiljakseen »senttaajahylkiön» jäljessä Ylioppilastalon raitiotieasemalle.

Helsingittäret olivat heti ottaneet vaarin kesähelteen palaamisesta. Ilmavat, iloisissa väreissä keskenään kilpailevat leningit olivat vallitsevina katukuvassa. Jokunen mieskin oli uskaltautunut ulos paitahihasillaan.

Takkutukkainen nousi Kallioon menevään keltaisen linjan vaunuun. Rauta seurasi häntä.

Raitiovaunun kolistellessa kiirettä pitämättä Rautatientorille ja sitten yli Pitkänsillan hän mietti tilannetta.

Hänen ensimmäinen »sokkolaukauksensa», kuten rikostutkimuskeskuksen päällikkö oli suvainnut sitä nimittää, ei ollut osunut. Aivan niin yksinkertainen ei nimettömien uhkauskirjeiden arvoitus sentään ollut. Haukkakasvoinen herra prameilevan mahonkisen kirjoituspöydän takana olisi kaiketi raivostunut, jos olisi käsittänyt, mihin vieras oli kysymyksillään tähdännyt. Mitään hyötyä ei niistä ollut koitunut. Mutta käynti ei ollut mennyt hukkaan — kaukana siitä.

Rauta oli siltä varalta, että kokisi konserttitoimistossa pettymyksen, hahmotellut seuraavan yrityksensä suuntautuvaksi Samuli Laaksoseen. Hänen vanha sotaveikkonsa Rajanen oli kyllä arvioinut tuon miekkosen laulajattaren elämässä niin kaukaiseen menneisyyteen kuuluvaksi, ettei häntä kannattanut ottaa lukuun. Mutta tämä oli kuitenkin ollut Kirsti Kultakosken ensimmäinen rakastaja. Vaikka hänet sitten oli, tähdenlennon alkaessa, heitetty yli laidan, tuo satunnaisten kirjoituspuuhien varassa elelijä oli saattanut tarjota laulajattarelle palveluksiaan. Toistaiseksi ei ollut ilmestynyt näköpiiriin ketään muutakaan, joka olisi sopinut Raudan muodostamaan teoriaan salaperäisistä uhkauskirjeistä. Onnenpotkaus oli, että Laaksonen oli sattunut samanaikaisesti konserttitoimistoon ja säästänyt siten osoitteen tiedustelemisen vaivat.

Aleksis Kiven kansakoulun lähettyvillä kumara mies ja hänen varjostajansa laskeutuivat vaunusta. Vaellus kohti yhä surullisemmiksi käyviä tienoita alkoi. Lopulta he päätyivät ränsistyneen kaksikerroksisen puutalon kohdalle, ja takkutukka työntyi sisään.

Portaiden alapäässä seisoen Rauta kuuli hänen väsyneiden askeleittensa jatkuvan yläkerrokseen. Jokin ovi avattiin ja paiskattiin jälleen kiinni. Oli aika käydä toimeen.

Kolmen käyntikortin sivuun oli oveen kiinnitetty paperilappu ja siihen koneella kirjoitettu: Samuli Laaksonen. Rauta soitti kelloa.

Pieni, epäluuloisesti kyräävä nainen tuli avaamaan.

— Saisinko tavata toimittaja Laaksosta?

Kuiva, mäkättävä nauru oli vastauksena. Sitten sanat alkoivat virrata:

— Toimittaja? Tyhjäntoimittaja se on. Tyhjätasku! Tyhjänpuhuja! Ei maksa vuokraansa, ei, vaikka velkavankeudella uhkasin. Kulkee kaduilla ja kuppiloissa löytääkseen jonkun, jolta narraisi rahaa. Saakin joskus, hullut kun eivät maailmasta lopu. Mutta jokaisen markan pistää viinaan. Sellainen toimittaja se on! Mitäs teidänlaisenne herra hänestä? Sama se silti minulle on! Viimeinen ovi vasemmalla.

Niine hyvineen vuokraemäntä pyörsi takaisin keittiöönsä.

Huone oli alastomuudessaan vielä surullisempi kuin tämä kurjalistotienoo yleensä. Surullisin nähtävyys oli kuitenkin asukas itse.

Oven käydessä hän nousi patjattoman pukkisängyn laidalta. Hän oli arviolta puolivälissä neljättä kymmentä. Mutta siitä huolimatta hän oli jo pelkkä ihmisraunio. Kasvojen iho oli sairaalloisen kellervä, ja posket riippuivat surkeina pusseina. Paisuneiden, punareunaisten luomien puoleksi peittämät silmät kuvastivat syvää, toivotonta masentumista. Suupielet sojottivat veltosti alaspäin. Rinta oli painunut säälittävästi sisään. Kertakaikkiaan — raunio!

— Päivää, Laaksonen.

— Päivää — herra.

— Teillä on kirjoituskone. Ottakaa se esiin.

Vähäinen toivonkipinä vilahti sameissa silmissä.

— Tuotteko minulle työtä, herra? Voin kirjoittaa mitä tahansa. Ilmoittakaa vain sisältö, niin se on tuokiossa kauniisti muovattuna paperilla. Tai sanelkaa, jos niin tahdotte. Olen hyvä konekirjoittaja.

— Minä sanelen.

Mies nyökkäili innokkaasti. Nurkasta, vanhojen sanomalehtien alta, hän nosti heiluvalle pöydälle matkakirjoituskoneen. Avattuaan kannen hän pyyhkäisi hellästi pölyn näppäimistöltä. Laatikosta hän loihti esiin paperin ja pyöritti sen koneeseen.

— Tuleeko tästä pitkä, herra? hän kysyi toivorikkaasti.

— Ei, vaan lyhyt.

Kumara mies huokasi.

— Olen valmis, herra.

Rauta saneli ulkomuistista:

— »Kaunokaiseni! Olet jo liiaksi leikkinyt miesten sydämillä. Minä olen lopen kyllästynyt sinun paatumukseesi. Ja siksi tapan sinut!»

Entisen toimittajan sormet tanssivat näppäimistöllä. Sitten ne äkisti jäykistyivät, ja naputus katkesi. Hän lyyhistyi koneen ylle. Sen kello kilahti kuin valittaen.

Molemmat miehet vaikenivat. Sitten Laaksonen kysyi käheästi:

— Oletteko te poliisista?

— Tutkin Kirsti Kultakosken murhaa. Te siis kirjoititte ja lähetitte hänelle nuo kolme uhkauskirjettä?

Vieras sieppasi koneesta paperin. Siinä oli hänen sanelustaan viimeisenä sanana »kyllästynyt».

— Teidän on turha kieltää, hän jatkoi. — Kirjoitus on tarkalleen samaa kuin salkussani olevissa kirjeissä!

Ahdistettu hypähti koneensa äärestä. Hän ei yrittänyt kieltää. Mutta vavisten kuin horkassa hän ryhtyi torjumaan pahinta:

— Ette voi syyttää minua mistään! Kirsti itse tilasi minulta nuo kirjeet ja ilmoitti, minne ne piti lähettää.

Rauta totesi aavistuksensa osuneen oikeaan. Tämä selitti sen, muuten käsittämättömän seikan, että kuolemalla jo kolmesti kirjeitse uhattu nuori nainen oli lähtenyt yksin, yötä pelkäämättä, vieraassa kaupungissa kohtaamaan jotakuta.

— Kumpi teistä keksi juonen?

Laaksonen nuoleskeli halkeilleita huuliaan.

— Herra, minun on hirveän nälkä, hän kuiskasi.

— Kun tämä on ohitse, voitte mennä syömään.

— Annatteko niin paljon, että saan pari ryyppyäkin?

— Ehkä. Kaikki riippuu siitä, vastaatteko kysymyksiini suoraan ja peittelemättä.

Miespoloinen nyökkäili innokkaasti.

— Kysykää, herra. Mutta laupeuden nimessä, pitäkää kiirettä.

— Minä esitin jo erään kysymyksen. Kumpi teistä keksi nimettömät uhkauskirjeet?

— Minä, herra. Näettehän, missä tilassa olen. Jotakin täytyi yrittää. Vahdin niin kauan hänen hienon »Villa Kirstinsä» ympärillä, kunnes yhytin hänet yksin kotona. Muuten hän olisi heitättänyt minut ulos ovestaan. Ylpeää tyttöä Kirsti oli nytkin. Mutta minulla oli valttini. Huomautin, että hän oli luisumassa alaspäin ja luisuisi yhä, ellei jotakin erikoista tehtäisi. Konserttisalit saattaisivat jälleen täyttyä, jos hänen nimensä pääsisi sanomalehtien palstoilla voimakkaasti esiin. Sitä silmällä pitäen ehdotin uhkauskirjeiden kyhäämistä. Minä kirjoittaisin ne. Hän puolestaan etsisi jonkun lehtimiehen, joka kävisi koukkuun ja tekisi ison numeron oopperalaulajattaren yllä leijuvasta salaperäisestä uhkasta.

— Ja hän suostui, niinkö?

— Hän suuttui ensin silmittömästi. Mutta sitten hän tuli miettiväiseksi. »Sinä olet renttu ja lurjus, Samuli», hän sanoi, »mutta tyhmä et ole». Hän käski minun kirjoittaa konseptin ja tulla näyttämään sitä hänelle. Äkkiä hän heitti päänsä taapäin ja purskahti nauruun. »Minulle ei», hän tirskui, »tuota suurta vaivaa kietaista joku maaseutulainen lehtimiestomppeli pikkusormeni ympäri. Panen hänet kirjoittamaan käsi vavisten tärisyttäviä sensaatiojuttuja minusta poloisesta, joka korkean taiteen nimessä uhmaan kuolemaakin!»

Rauta hymähti. Erkki Touhula ei kai pitäisi hänelle ennakkoon langenneesta arvonimestä. »Maaseutulainen lehtimiestomppeli» ei ollut kovin mairitteleva.

Laaksonen lisäsi irvistäen:

— Kirstillä, nähkääs, oli sangen korkea käsitys vuosien mittaan oppimastaan vamppaustaidostaan.

Vieras sanoi kylmästi:

— Siinä hänen kehityksessään on teilläkin osuutenne. Riippuvat posket tärisivät pidätetystä naurusta.

— Minä olin sentään pelkkä alakansakoulun opettaja, niin sanoakseni. Sen jälkeen Kirstin elämässä seurasivat yläkoulut, lukiot ja yliopistot minua paljon taitavampine oppimestareineen.

Rauta rypisti kulmiaan. Ei, tyhmä ei mies ollut, syvästä rappiostaan huolimatta.

— Haluatteko uskotella neiti Kultakosken itsensä hyväksyneen kirjeiden lopullisen tekstin?

— Kyllä vain. Minä olin sepustellut pitemmälti. Mutta Kirsti pyyhki suuren osan pois. Enkä minä sitä surrut. Olin päättänyt laskuttaa häntä luonnoksen pituuden mukaan. Loppujen lopuksi hän pysähtyi vielä sanan »paatumukseenne» kohdalla. Mutta minä huomautin, että se tarvittiin kirjeen uskottavuuden vuoksi. Eihän oletetulta hyljeksityltä, murhan rajamaille asti tärähtäneeltä ihailijalta käynyt odottaminen ruusuja sanojen muodossa. Niin sitten sovittiinkin.

— Tämä on siis teidän kuvauksenne, Laaksonen. Teidän on kuitenkin aika vaikea näyttää sitä toteen. Kirsti Kultakoski on kuollut.

Veltto suu loksahti auki. Hätääntyneenä mies tuijotti oven suussa pysyttelevään kookkaaseen vieraaseen.

— Niin, hän myönsi masentuneena, — hän on kuollut.

Sitten hän hoksasi äkisti:

— Mutta Elina Kultakoski elää!

Raudan mieleen muistui eräs vaihe viime lauantai-illasta. Vanhempi sisar oli aluksi vastustellut uhkauskirjeiden näyttämistä läsnä oleville herroille.

— Tiesikö siis hänkin nimettömät kirjeet teidän tekaisemiseksenne?

— Hän pääsi siitä perille silloin, kun vein Kirstille ensimmäisen kirjeen Kulosaareen. Kauniisti laskostettuna ja kuoressa veinkin.

— Oliko kuori liimattu kiinni?

— Ei. Mutta mitä se asiaan vaikuttaa?

Rauta oli valmis myöntämään, että Laaksosen kannalta se oli yhdentekevää. Mutta tämä seikka ja postileiman aavistuksenomaisen painalluksen puuttuminen olivat saaneet rikostutkimuskeskuksen virkailijan epäilemään, tokko ensimmäistä kirjettä oli postitse lähetettykään.

— Sovitteko ainoastaan kolmen kirjeen lähettämisestä? Vai oliko tarkoitus jatkaa?

Laaksonen hymähti murheellisesti.

— Jatkaa, tietysti. Niin kauan kuin se olisi hälyn nostamiseksi ja ylläpitämiseksi ollut tarpeen. Sisaren oli määrä aina viikon alkupuolella tiedoittaa minulle, mihin seuraavan kirjeen lauantaiksi osoittaisin.

Mies vaikutti vilpittömältä. Raudalla oli kuitenkin vielä eräs kysymys tehtävänä, ja se tuli nopeasti ja tiukasti:

— Missä te, Laaksonen, olitte viime sunnuntai-iltana?

Entinen toimittaja räpytteli hämmentyneenä silmiään.

— Missä minä olin...? Sunnuntai-iltana...?

Äkisti hänelle vaikeni, mihin kyselijä tähtäsi.

— Seuraavana yönähän Kirsti murhattiin! Ette voine epäillä minun tappaneen hänet! Rakastin häntä — kauan sitten. Tai oikeastaan se oli aivan toinen mies, jolla vain oli sama nimi. Minä...

Rauta keskeytti hänen purkauksensa:

— Älkää nyt runoilko. Sanokaa vain, missä olitte tuona iltana.

— Täällä. Kysykää vaikka vuokrarouvalta.

— Sen teenkin. Mutta älkää yrittäkö sillä välin livistää.

Keittiössä pieni, kyräävä nainen ei epäröinyt tuokiotakaan purkaessaan mieltään:

— Missäkö se oli, tuo juppolalli? Kyllä minä voin sen ihan prikulleen sanoa. Humalassa, niin kuin tavallisesti! Sitä minä siunailinkin, että missä se oli pyhäpäivänä ja kirkkoaikaan saanut päänsä taas täyteen. Tänne tuli hoilottaen, joten naapurien tähden piti vasten turpaa lyödä. Sillä sain sen vähän hiljaisemmaksi. Räkäkännissä se vuoteelleen täysissä pukimissa heittäytyi eikä siitä ennen maanantain puoltapäivää noussut. Onko niihin aikoihin jossakin viinakauppa tyhjennetty, koska sen rähjän oloja tiedustelette? Kyllä sitä siinä tapauksessa mahtaa nyt kaivella, ettei tolpilleen kykenemättömänä päässyt sinne saaliin jaolle!

Rauta jätti kysymyksen vastaamatta. Palattuaan Laaksosen huoneeseen hän virkkoi:

— Teidän alibinne sai melko väkeväsanaisen vahvistuksen. En luule poliisin vaivautuvan haastelemaan kanssanne noista kirjeistä. Tästä saatte ja painukaa syömään.

Laaksonen nappasi ahneesti setelin. Havaittuaan sen 500-markkaseksi hän kuiskasi käheästi:

— Kiitoksia, herra, paljon kiitoksia.

Ulos tultuaan Rauta omisti haikean ajatuksen upealle Cadillacilleen, joka oli jäänyt konserttitoimiston lähettyville. Hän sai marssia pitkään, ennen kuin tavoitti tyhjän vuokra-auton.

— Fredrikinkadun 21:een, hän ilmoitti kuljettajalle.

Nojautuessaan taapäin hän huoahti tyytyväisenä. Hän ehtisi luovuttaa tohtori Kurtolle takaisin nimettömät kirjeet ja sen jälkeen vielä osallistua kihlaparin ateriaan Seurahuoneella.

Kahdeksastoista luku.

HYÖKKÄYS SILLALLA.

— Joku herra Uuttu odottelee sinua, Kaarlo, ravintolassa. Ei sinulle anneta siunaaman rauhaa.

Raudan huoneen ovella seisoen Riihelä tarkkasi vanhaa toveriaan huolestunut ilme pyöreillä kasvoillaan. Tämä oli juuri palannut hotelliin ja oli parastaikaa pesemässä käsiään.

— Mikäpä siinä, Esko? Sainkin juuri pudotetuksi neiti Kurkeilan ja veljemme Vaskon Siltakadun 30:n edustalle. Heillä oli mukava Helsingin-matka.

Hovimestari hymyili.

— Mikäs heidän on ollessa! Lauri vaikuttaa taas lämmenneeltä. Aika näpsäkkä tyttölapsi hänellä nyt onkin.

Rauta pyyhkäisi kätensä kuiviksi ja vetäisi takin ylleen.

— Jättäkäämme heidät onnensa helmoihin. Olen utelias kuulemaan, mitä uutisia pikku etsivällä on.

Vaikka kello läheni ja 22:ta, vain suunnilleen neljännes pöydistä oli varattu. Vaatimattomasti seinustalle asettuneena Uuttu istui piippua poltellen Pommac-pullo edessään pöydällä. Rauta istahti häntä vastapäätä, tilasi kahvit ja sytytti savukkeen.

— Kuulin teitä, tuomari, odotettavan nyt iltapuolella palaavaksi, etsivä aloitti. — Siksi tulin tänne. Saanko tiedustella, miten Helsingissä luisti?

— Laulajattaren saamat nimettömät uhkauskirjeet on poistettu päiväjärjestyksestä. Niillä ei meidän kannata enää päätämme vaivata.

Lyhyt selostus matkan tuloksista sai kuuntelijan silmät välkkymään.

— Olipas se tarina! Vai itse hän oli nuo muka pelkäämänsä kuolemanairuet järjestänyt. Ei arvannut, raukka, että leikistä tulisi äkisti tosi.

Rauta kysyi:

— Miten teitä molempia on omilla tahoillanne tänään onnistanut?

Uuttu koputteli piippunsa pesää tyhjäksi ryhtyessään selostamaan:

— Tapasin pari tuntia sitten ohimennen Koiton. Hän pyysi ilmoittamaan teille sen herran, Simo Salangin, pitävän edelleen majaa rouva Kaustion luona Hevossaaressa. Hän kerto palaavansa myöhemmin illalla vartiopaikalleen pitämään nuoren miehen liikkeitä silmällä. Jos jotakin hälyttävää sattuu, hän soittaa tänne.

Rauta nyökkäsi tyytyväisenä.

— Kuulostaa hyvältä, hän virkkoi, — Millä mallilla omat urakkanne ovat?

Lyhyt, pullea etsivä muikisteli suutaan.

— Hieman etenemistä molemmilla rintamilla, sanoisin. Sen sinipöksyisen pojanviikarin henkilöllisyyden toteamisessa ei ollut isoa vaivaa. Hän on pyykkäri Vallin poika, Niilo nimeltään. Mutta solmu siinä kerässä tuli sittenkin vastaan. Nulikka on kadonnut.

— Kadonnut?

— Niin. Ei kotona eikä kaupungilla häntä ole nähty maanantain jälkeen. Tiukkasin äidiltä, miksei hän ole tehnyt poliisille ilmoitusta katoamisesta. Mutta hän vain tolkutti, että se on ollut poissa ennenkin. Livistänyt johonkin tuttavaan taloon lähiympäristössä. Joskus päässyt linjurilla pitemmällekin kyläilemään ja viipynyt viikkokauden. »Mitäs hänestä hätäilemään, koulustakin kun on loma?» eukko puolusteli vesaansa. Sain kuitenkin toisen äänen kelloon uhkaamalla toimittaa viikaria koskevan poliisitiedoituksen radioon. »Ei, ei minun Niiloani sovi panna peräänkuulutukseen kuin varasta ikään!» äiti tuskaili. Niinpä hän oli helposti taivutettavissa kiertokäynnille poikansa tavallisimpiin karkupaikkoihin. Hän vannoi toimittavansa karkurin huomenissa takaisin kaupunkiin.

— Ei hullumpaa. Entä toisen »rintamanne» tilanne?

Uutun lihavat kasvot vetäytyivät huolestuneisiin ryppyihin.

— Siellä minä jouduin kokemaan yllätyksen, hän kertoi. — Ällistyin aika lailla jo aamulla kuullessani teiltä, kenen asioita minun piti ruveta nuuskimaan. Mehän, Roitto ja minä, olimme tutustuneet tuohon herraan ja...

Rauta keskeytti:

— ...ja hän oli jalomielisesti suonut eräitä vihjeitä tutkimuksianne varten.

Vanha etsivä huokasi.

— Ihminen voi kiitettävässä halussaan auttaa viranomaisia erehtyä. Myös kunnioitettavin kansalainen. Sellaiseksi minä tähän päivään asti olin arvioinut toimitusjohtajan.

— Onko arviointinne sitten nyt muuttunut?

— On.

— Miksi?

— Koska... hm... Juttu koskee sitä maanantain vastaista yötä. Nähkääs... Murha-ajalta ei toimitusjohtajalla ole minkäänlaista alibia.

Rauta jännittyi äkisti. Näin nopeaa vauhtia hän ei ollut odottanut.

— Miten sen olette todennut? hän tiukkasi.

Uuttu katsoi parhaaksi varmuuden vuoksi lieventää hieman lausuntoaan:

— Ainakaan hänellä ei näytä olevan. Hänen emännöitsijänsä väittää hänen olleen tuona yönä poissa kotoa aina kello 4:ään asti.

— Mistä nainen sen tietää?

— Hän sanoo istuneensa sunnuntai-iltana odottamassa johtajaa kotiin tulevaksi. Kello 23.30:n maissa tämä oli avannotkin portin. Sisälle hän ei kuitenkaan ollut tullut. Hän oli äkisti pyörtänyt takaisin. Tuntikausia emännöitsijä oli kävellyt levottomana huoneesta toiseen. Mutta isäntä oli ja pysyi poissa. Lopulta nainen oli vetäytynyt omaan suojaansa. Kun hän oli 4:n tienoilla päättänyt sammuttaa valot, ulko-ovi oli vihdoinkin napsahtanut. Hän oli vetänyt aamutakin päälleen ja rientänyt alas kysyäkseen, tarvitsiko johtaja juotavaa tai syötävää. Tämä oli ollut oudon näköinen ja hengittänyt raskaasti, kuin olisi joutunut kokemaan, jotakin järkyttävää. Nähdessään emännöitsijän hän oli ärjynyt tälle, haukkunut vakoilijaksi ja vaikka miksi ja uhannut lyödäkin.

Rauta huomautti:

— Siellähän on tuosta päätellen ollut oikea pikku sisällissota.

Vanha etsivä nyökkäili.

— Panin naisen kireälle, hän kertoi edelleen. — Sanoin hänen ehkä erehtyneen liioittelemaan otaksuessaan isäntänsä kokeneen jotakin järkyttävää. Kenties tämä oli vain ärtynyt havaitessaan häntä odotetun, kun oli tullut viipyneeksi myöhäisellä kävelyretkellään kauan. Emännöitsijä naurahti kuivasti ja julisti: »Sitä en tiedä, missä hän tuon yökauden aikaili ja mitä puuhaili. Mutta yksi on varmaa: isäntäni ei puistoissa eikä kaduilla pasteeraile. Hän, jota ei päiväsaikaankaan saa edes pientä kävelylenkkiä ottamaan!»

— Kukaties toimitusjohtaja oli jonkun tuttavansa luona korttia lyömässä, Rauta virkahti. — Sitä harrastetaan tässä kaupungissa paljon.

— Miksei hän siinä tapauksessa olisi maininnut siitä maanantaina jutellessamme? Hän kertoi meille tulleensa edellisenä yönä kotiin kello 24, Jos emännöitsijä puhuu totta, niin toimitusjohtaja valehteli silloin.

Rauta mietti kuulemaansa. Erkki Touhulan asiat näyttivät olevan huonolla kannalla.

Uuttu katsoi kummastellen lujapiirteisten kasvojen synkkää ilmettä.

— Luulin teidän ilahtuvan, tuomari, hän sanoi. — Käsitin teidän toivovan toimitusjohtajaa koskevien tietojeni muodostuvan tämänsuuntaisiksi.

— En toivonut. Minä pelkäsin sitä.

Miehet olivat hetken vaiti. Sitten Rauta kysyi:

— Millainen ihminen tuo emännöitsijä on?

— Aika heilakalta hän vaikutti. 34-vuotias. Koreileva ja lanteitaan heilutteleva. Ulkomuodossa ei ole vikaa. Sellainen — kuinka sanoisin? — maalaiskaunotar.

— Hm. Minulla on myös kotiristi. Muuan Mari. Mutta hän on jo seitsemissäkymmenissä. Hänen turskiutensa perussyynä on mustasukkaisuus sen johdosta, että olen vaimoni aviomies ja lasteni isä. Heitä kaikkia hän on näet, kutakin vuorollaan, melkein syntymästä asti hoivaillut. Niin, risti on Marikin. Mutta enpä vaihtaisi häntä toimitusjohtajan emännöitsijään.

— Miksi niin?

— Ajatelkaa toki. Uuttu! Tuollainen kotihengetär vahtimassa iltakaudet ikkunassa, milloin isäntä saapuu kotiin. Jos satut viipymään kauemmin hauskojen veikkojen parissa tai — mikä olisi vielä pahempi — viehättävässä naisseurassa, niin emännöitsijä lentelee huoneesta huoneeseen kuin poikasensa kadottanut kanaemo. Kun aamuyöstä sitten kotiudut, on vastassa lanteitaan heilutteleva maalaiskaunotar, joka vihaisesti vaatii sinut tilille. Ei kiitos! Meidän on miehinä luullakseni suorastaan ihailtava toimitusjohtajaa, koska hän ainoastaan uhkasi lyödä tuota naista.

Vanha etsivä naurahti.

— Kyllä te maalata osaatte, tuomari.

Raudan kasvot synkkenivät jälleen.

— Juttu sinään on vakava. Toimitusjohtaja on huomenissa pantava lujille.

— Eikö nyt heti? Uuttu ihmetteli. — Ilta ei ole vielä kovin myöhäinen.

Rauta pudisti päätään.

— Haluan miettiä ensin. Aamu on iltaa viisaampi, sanotaan. Soitan teille herättyäni.

Hän oli lähdössä ulos, kun Riihelä huohottaen tavoitti hänet ala-aulassa.

— Eikö tuo ole minun sadetakkini, Esko? Tuo, jota retuutat perässäsi?

— On, Kaarlo. Sieppasin sen huoneesi naulakosta huomatessani sinun taas karkaavan ulos. Saamme pian ukonilman helteisen päivän päätteeksi. Minne sinä nyt aiot?

Toverin huolenpito liikutti Rautaa.

— Menen ylös sillalle.

— Sillalle? Nyt yön korvalla! Mitä luulet sieltä löytäväsi?

— En tiedä. Minua vaivaa vain sellainen epämääräinen tunne, että tuo silta ei ole vielä näytellyt osaansa loppuun tässä murhenäytelmässä. Se kuulostaa järjettömältä. Mutta en pääse irti siitä.

Hovimestari oli ymmällä ja huolestunut. Se näkyi hänen pyöreistä kasvoistaan. Rauta kiirehti lisäämään keveästi:

— Sitä paitsi on aivan hullua, että tutkimusten johtaja ei ole vielä edes käväissyt murhapaikalla. Se sotii kaikkia klassillisia poliisisääntöjä vastaan. Mutta minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa tuohon käyntiin. Huomisella on taas omat kiireensä. Niinpä päätin lähteä nyt. Älä sure suotta. En pelkää peikkoja enkä ennustamaasi ukonilmaa.

Hän otti kuitenkin käsivarrelleen sadetakin ja iloisesti nyökäten painui ulos.

Kaduilla oli hiljaista. Ilma oli tukahduttava. Harvat vastaantulijat kiirehtivät askeleitaan ehtiäkseen katon alle, ennen kuin rajuilma puhkeaisi.

Hän kiersi sen kadun kautta, minkä varrella Erkki Touhulan talo sijaitsi. Vain yhdessä huoneessa oli valoa. Nojautuessaan aitaa vastaan hän näki vanhan toverinsa istuvan työpöydän ääressä. Hetkisen hänestä tuntui kuin Touhulan silmät olisivat tuijottaneet suoraan häneen. No, samantekevää. Pääasia, että mies oli kotosalla.

Hän palasi takaisin pääkadulle ja nousi rinnettä puistoon, jonka laitaa rautatie virran ylitettyään kulki kohti kaupungin asemaa. Tuuheiden koivujen varjossa kohosi ilmeisesti parempiakin päiviä nähnyt kahvilarakennus laajoine avokuisteineen. Radan takaa piirtyivät esiin sähkölaitoksen valkoiset seinämät. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi, ikään kuin koko luonto olisi jäykistynyt tarkkaamaan ukonilman lähestymistä.

Rauta kääntyi oikealle ja oli pian sillalla. Raidepari juoksi keskellä, ja sen molemmilla puolilla oli kävelytila jalankulkijoita varten. Siltasaaren mahtavien puiden latvukset häämöttivät edessä.

Hän pysähtyi katsomaan virran kupeelle painautunutta pikkukaupunkia. Päiväsaikaan täältä korkealta oli upea näköala. Nyt vilkkui hämärästä vain yksinäisiä valoja ikkunoista, joiden takana valvottiin. Maanantain vastaisena yönä ei ollut näin pimeää, hän tuumi. Nyt pilvet vyöryivät kohti kaupunkia.

Hän harppasi radan ylitse vasemmalle kävelytielle. Pian hän tuli sille kohdalle, mistä katsetta terästäen saattoi erottaa suoraan alapuolella Siltasaaren rantaviivan.

Tässä siis laulajatar Kirsti Kultakoski oli tavannut kohtalonsa. Nuori, itsetietoinen nainen oli tullut tähän ranskalaisten korkojen kopistessa siltapalkkeja vastaan. Hän oli tässä kohdannut — jonkun. Olivatko he ehkä tervehtineet sydämellisesti toisiaan ja jutelleet? Vai oliko murhaaja, joka oli houkutellut laulajattaren tänne kauas ylös, ihmisavun saavuttamattomuuteen, heti iskenyt huumaavan lyönnin uhrinsa takaraivoon? Taistelu oli joka tapauksessa ollut lyhyt. Tästä nainen oli syösty kaiteen ylitse alas kosken kiviin. Runneltuna ja katkennein jäsenin hän oli sitten tajun palatessa suorittanut viimeisen epätoivoisen kamppailunsa, mutta hukkunut matalaan rantaveteen.

Rautaa kylmäsi. Hän veti sadetakin ylleen. Oli tarpeetonta päästää mielikuvitustaan vauhkoutumaan. Hän oli eläytynyt murhenäytelmään kuin tuntien kaiken sen, mitä avuton uhri oli viimeisinä hetkinään käynyt lävitse.

Äkisti mies säpsähti ja vilkaisi siltaa molempiin suuntiin. Valehtelivatko hänen korvansa? Vai oliko hänen kuulemansa ääni merkki jonkun lähestymisestä? Niin kuin joku oli tällä samalla paikalla tullut kohti Kirsti Kultakoskea!

Mitään ei kuitenkaan kuulunut — enää. Rauta hymähti pilkallisesti itselleen. Eikö hän ollut äsken kerskunut Riihelälle olevansa mies, joka ei peikkoja pelkää? Ja tässä sitä oltiin!

Hän nojautui jälleen kaiteeseen kurkottautuen tuijottamaan alas. Virta näytti olevan huimaavan kaukana.

Samassa rajuilma puhkesi. Salamat leimahtelivat ristiin ja rastiin. Ukkosen jylinä täytti ilmapiirin. Hetkistä myöhemmin rankkasade syöksyn myrskyn voimalla huuhtomaan tienoota.

Rauta ei liikahtanut. Tällainen ilma oli hänen mieleisensä. Oli terveellistä tuntea ihmisen pienuus, silloin kun luonnonvoimat intoutuivat riehumaan.

Äkisti joku kävi takaa hänen kimppuunsa. Hurjalla nykäyksellä temmattiin hänen jalkansa ilmaan. Tarkoitus oli heilauttaa hänet koskeen! Hän puristi kouransa kaiteen reunaan tajuten sen ainoaksi mahdollisuudekseen pelastua. Hyökkääjäkin käsitti tuon teräksisen otteen merkityksen ja iski hampaansa hänen oikeaan ranteeseensa. Mutta silloin Rauta sai tilaa heittäytyä vasemman käsivartensa varassa sivulle ja tunsi seuraavansa hetkessä siltapalkit jälleen jalkojensa alla.

Pimeydestä esiin syöksähtänyt mies vetäytyi muristen taapäin, mutta ei kääntynyt pakoon. Rauta tunsi viiltävää kipua oikeassa kädessään. Ilmeisesti se oli toistaiseksi käyttökelvoton. Hän ei kuitenkaan pelännyt edessä olevaa kamppailua. Vasen nyrkki sai riittää tuon mielipuolen taltuttamiseen.

Rajuilma oli ohitse. Vain joitakin yksinäisiä salamoita ja etääntyvää jylinää oli siitä enää jäljellä. Erään välähdyksen valossa hän näki ahdistajansa ääriviivat. Tällä oli lippalakki otsalle vedettynä. Pää syvään kumartuneena hän valmistautui uuteen hyökkäykseen.

Samassa mies ryntäsi päin sähisten kuin saaliin toivossaan pettynyt peto. Raivostaan huolimatta Rauta vetäytyi hänen edellään muutaman askelen. Sitten hän nopeasti iski hajalle hyökkääjän kohotetut nyrkit ja suuntasi hirmuisen koukun leukaan. Mies lennähti muutaman askelen taapäin ja retkahti selälleen. Siihen hän jäi liikkumatta makaamaan.

Rauta sitaisi nenäliinan vertavuotavaan ranteeseensa. Hän kumartui katsomaan tulitikun valossa vastustajansa kasvoja.

Erkki Touhula!

— Vai sinä... hän mutisi synkkänä.

Hän sytytti savukkeen ja istahti matalalle puomille, joka erotti kävelytien raideparin alueesta.

Tyrmätty mies valitti hiljaa. Mutta tajunta ei palannut.

Rauta kiskaisi hänen yltään likomärän takin ja heitti sen surkeilematta hänen kasvoilleen.

— Parempaa virvoitusta täällä ei ole tarjolla, hän murisi. — En sentään viitsi heittää sinua koskeen. Sinä senkin...!

Märkä vaate tehosi. Hetken kuluttua Touhulan käsi hakeutui vaistomaisesti koskettelemaan särkevää leukaa. Viimein hän vääntäytyi ähkien istumaan.

— Mi... mitä on tapahtunut?

Rauta hymähti ivallisesti.

— Ei mitään erikoista, Erkki. Sinä vain kaikessa ystävyydessä yritit murhata minut. Perinpohjainen valhe tuntuu olevan se muutaman päivän vanha kerskailusi, ettei lähelläsikään murhia satu!

Yhdeksästoista luku.

ERÄÄT HERMOT OLIVAT PETTÄNEET.

Rauta sinkosi savukkeensa sillan kaiteen ylitse ja komensi:

— Ala kömpiä ylös siitä!

Kun Erkki Touhula surkeana noudatti käskyä, hän lisäsi:

— Minä varoitan sinua uusimasta äskeistä salakavalaa hyökkäystäsi. Nyt tiedän, mikä sinä olet. Sitä paitsi oikeakin nyrkkini on jo kunnossa. Tilaisuuden tarjoutuessa se mielihalulla, kipunsa lievitykseksi, takoo pääsi tyhjäksi murhasuunnitelmista. Mars matkaan! Minä seuraan kannoillasi.

Puhuteltu nojasi raskaasti sillan kaiteeseen aloittaessaan horjuvin askelin synkän paluutien.

He laskeutuivat hitaasti alas kaupungin keskustaan. Kadut olivat aivan autiot ja kiilsivät sateen jäljiltä.

— Minne sinä viet minut? edellä kulkija pysähtyi kysymään.

— Saat valita, Rauta vastasi. — Joko poliisivankilaan tai — kotiisi.

Toimitusjohtaja hengähti syvään.

— Ymmärrän, Kaarlo. Sinä annat minulle vielä mahdollisuuden selittää... Sinä olet...

— Älä kuvittele liikoja siitä, mitä minä olen, toinen keskeytti jyrkästi. — Tiedän selvästi ainoastaan sen, missä en ole. En ole nyt pää murskana Siltasaaren rantavesissä, niin kuin sinun suunnitelmiisi kuului. Mutta missä sinä tämän yön lopputunnit olet, se on tietymätöntä, vaikka nyt menemmekin kotiisi.

Kun he olivat tulleet Touhulan työhuoneeseen, Rauta virkahti:

— Entisenä upseerina sinä tietysti omistat pistoolin. Minä puolestani en halua antautua vaaraan saada kesken kaiken kuulaa kallooni. Kaiva reikärauta esiin kirjoituspöydän laatikosta ja anna se tänne.

Isäntä noudatti ääneti määräystä.

— Nyt voit, vieras jatkoi istahtaen laiskanlinnaan, — pyyhkäistä veren suupielestäsi.

Toimitusjohtaja teki työtä käskettyä. Sitten hän sanoi rukoilevalla äänellä:

— Emmekö voisi ottaa grogit? Minulla on ruokasalin kaapissa pullo viskiä.

— Onko se avaamaton pullo?

— On. Turhaan sinä epäilet minun yrittävän mitään konnankoukkuja — enää.

— Rauhoittavaa kuulla. Hae viski ja pari pulloa soodavettä. Kuoleman hipaisu jätti jälkitunnon, joka ikään kuin kaipaa alas huuhtelemista. Mutta jos viivyt poissa kolmea minuuttia kauemmin, hälytän koko läänin poliisivoimat perääsi.

Touhula nyökkäsi käsittävänsä. Hän käytti määräajasta vain puolet.

Rauta avasi viskipullon ja haisteli sitä nautiskellen, ennen kuin sekoitti itselleen grogin. Toimitusjohtaja otti pitkän kulauksen omasta lasistaan. Sitten hän vakuutti:

— Minä en murhannut Kirsti Kultakoskea! Kaarlo, sinun täytyy uskoa minua.

— Niin sinä väität. Se ei kuitenkaan kuulosta uskottavalta. Ehkä seuraavassa henkäyksessä selität jo, ettet liioin yrittänyt äsken nitistää minua. Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan. Kannettani pakottaa vallan vimmatusti hampaittesi jäljiltä. Sinulla on kaiken kukkuraksi alhaiset tappelutavat.

Touhulan pää oli painunut. Hän otti toverinsa sanat ääneti vastaan.

— Mistä muuten tiesit, Rauta kysyi, — minun olevan sillalla? Vai ajauduitko sinne vain sen väitteen vahvistajaksi, että syyllinen palaa aina rikospaikalle?

Isäntä vastasi matalasti:

— Näin sinun pysähtyvän tuonne aidan viereen. Tuijottavasta katseestasi luin, mitä ajattelit minusta. Silloin hermoni pettivät lopullisesti. Ne ovat olleet vuorokausikaupalla hirvittävän kireällä. Mieleeni välähti, että minulla oli enää ainoastaan yksi mahdollisuus: raivata sinut pois! Sinä yksin tiedät eräitä minulle vaarallisia asioita. Kun sinä olisit poissa, kuvittelin voivani jälleen hengittää rauhallisesti. Tietysti se oli hirveää, mutta minä päätin tappaa sinut. Siinä mielessä hiivin perääsi, ja lopun tiedät.

— Niin. Katala hyökkäyksesi sillalla ei aivan ensi hätään kalpaa mitään verestämistä. Mutta miksi hermosi ovat olleet kireällä, ja mikä on estänyt sinua hengittämästä vapaasti?

Vastaus oli lyhyt: — Sinä!

Sitten Touhula intoutui jatkamaan:

— Sinun palattuasi tiistaina tähän kaupunkiin minulla ei ole ollut ainoaakaan rauhallista hetkeä.

Rauta hymähti kylmästi.

— Minä tulin tosiaan vetäneeksi ristit sen siistin suunnitelmasi ylitse, että Vasko olisi tuomittu. Tuomittu murhasta, jota hän ei ollut tehnyt!

Isäntä ryhtyi puolustautumaan:

— Minä en löytänyt hänen kirjettään laulajattaren käsilaukusta enkä hänen keppiään kosken alapuolelta!

— Ehkä et. Mutta sinä johdit läänin rikosetsivien huomion häneen. Jo se pani ajattelemaan, mitä sinun tunnollasi mahtoi olla.

— Minä en lähettänyt Kirsti Kultakoskelle nimettömiä uhkauskirjeitä, Touhula puolustautui.

— Et, sen tiedän. Olen tänään paljastanut sen veijarin, jonka tilille ne kuuluvat. Mutta hänellä ei ole mitään tekemistä tutkimani murhan kanssa. Hän makasi silloin Helsingissä turvallisesti — tukkihumalassa.

Toimitusjohtaja huokasi raskaasti. Hän tajusi turhaksi jatkaa taidokkaasti sommittelemaansa todistelua, miksi häntä oli turha epäillä noiden kirjeiden lähettäjäksi. Hän toisti avuttomasti:

— Minä en murhannut Kirsti Kultakoskea.

— Sen väitteen esitit jo kerran, Rauta huomautti. — Mutta sitä vastaan minun on sanottava, että ainakin sovit hyvin noihin synkkiin puitteisiin.

Hän otti kulauksen lasistaan ja sytytti savukkeen. Sitten hän jatkoi:

— Minulla on korkeampi käsitys entisenkin toveruuden velvoituksista kuin sinulla, Erkki. Lasken pöydälle korttini. Sittenpä näet, miten maat makaavat. Sinua vastaan ei puhu ainoastaan se sekä toveruutta että totuutta polkeva inha tapa, millä usutit etsivät Laurin jäljille.

Isäntä nyökkäsi masentuneena.

— Myönnän menetelleen! Vaskoa kohtaan alhaisesti, hän sanoi käheästi.

— Lähdetään aikajärjestyksessä, Rauta virkkoi. — sunnuntai-Aamuna ryntäsit luokseni ja kerroit, miten hullaantunut olit Kirsti Kultakoskeen. »Tämä on veristä totta», julistit muun muassa. »Kaikki entinen», selitit, »on äkisti käynyt arvottomaksi». Ei kannata toistaa, mitä kaikkia järjettömyyksiä huuliltasi pulppusi. Mutta lopuksi jyräytit: »Minä vannon, että ellen minä, niin kukaan muukaan ei Kirstiä saa!» Et kai yritä väittää minun vääristelevän sanojasi?

Touhula ei vastannut.

— Muutamaa tuntia myöhemmin sinä kasinolla kiehuit raivosta, kun laulajatar pyysi tanssittajakseen Laurin eikä sinua. Niihin aikoihin Vaskon sittemmin niin suurta osaa näytellyt kävelykeppi katosi kasinon eteisestä.

— Minä en sitä varastanut! isäntä huudahti kiivaasti.

— Se oli Laurille rakas muistoesine, toinen jatkoi piittaamatta keskeytyksestä. — Sinä olit vähän aikaisemmin suurisuisesti julistanut vihaavasi — juuri sitä sanaa käytit — yhteistä vanhaa toveriamme. Jouduttuaan harhateille tuo keppi sai sitten murhasyytteen leijailemaan jo varsin lähellä omistajansa päätä... Sitten tulemme iltaan.

Toimitusjohtaja mutisi synkästi:

— Sinulla tuntuu olevan jotakin jokaisen vuorokauden osan varalle.

Rauta tuimeni:

— Tarkalleen! Ilta ja yö ovat jäljellä. Vaikka olit onnistunut valloittamaan itsellesi laulajattaren illan, se päättyi sinulle karvaana pettymyksenä. Kirsti Kultakoski julisti sinun erehtyvän pahasti, jos luulit hänen ottavan sinulta vastaan komennuksia, ja poistui pöydästäsi. Sinä luikit uteliaiden ja huvittuneiden katseiden nuolisateessa hänen peräänsä. Vielä ravintolan ulko-ovella yritit saada sovintoa syntymään, mutta epäonnistuit.

— Onpa sinulla tarkat tiedot, Touhula kähisi.

— On, ja ne ulottuvat vielä kauemmaksi. Kadulla tuijotit hetken luotasi ylpeästi häipyvää naista ja lähdit liikkeelle sitten sinäkin. Mutta muuan mies on valmis ottamaan valalleen kuulleensa sinun jupisevan itseksesi, ettei kukaan ole ennenkään rankaisematta tehnyt sinua ihmisten edessä naurunalaiseksi.

Kirjoituspöydän ääressä istujan kasvot vääristyivät raivosta.

— Tuo niljakas, saastainen lurjus! hän sähisi.

— Mitä sanoit?

Toimitusjohtaja nousi raskaasti tuolistaan ja pysähtyi keskilattialle. Kiihkeästi hän alkoi puhua:

— Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit kuullut tuon. Mutta nyt ei haittaa enää, vaikka myönnän senkin hulluuteni. Haluan vain kertoa sinulle, millainen mies tiedoittajasi on. Hän tuli tänään luokseni selittämään lukeneensa, mitä kaikkea lehdet ovat kirjoittaneet täällä tapahtuneesta murhasta. Hän sanoi sen johdosta ruvenneensa mietiskelemään eräiden sanojen merkitystä, joita hän oli kuullut minun kadulla toistelevan. Juuri tuon äsken mainitsemasi uhkaukseni. Hän vaati minulta 50.000 markkaa »omantunnon kipurahoiksi». Minä maksoin. Hän puolestaan vannoi, ettei hiiskahtaisi poliisille asiasta. Silloin tuo kiristäjälurjus oli kuitenkin jo...!

Rautaa hymyilytti ja samalla säälitti. Vanhan toverin hermot näyttivät tosiaan viime päivinä pettäneen kerran jos toisenkin.

— Ei hän puhunutkaan poliiseille. Minä kuulin jutun aivan toisaalta. Se siitä. En rupea selostamaan, mitä sinun voidaan otaksua puuhailleen tuon jupinasi jälkeen. Pysyttelen vain tosiasioissa. Kaikki nyt esittämäni viittaa vahvasti siihen, ettei kauempaa tarvitse etsiä Kirsti Kultakosken murhaajaa. Mutta hyvällä tahdolla nämä seikat saatettaisiin ehkä selittää onnettomien yhteensattumien sarjaksi. Pahinta kuitenkin on, ettei sinulla ole murha-aikaan nähden mitään alibia.

Touhula huusi äänen kohotessa kimeäksi:

— Minullahan on! Tulin kotiin kello 24 enkä ennen aamua liikkunut täältä!

— Niin väitit jo maanantaina silloisille ystävillesi rikosetsiville. Mutta emännöitsijäsi todistaa vallan muuta. Hänen ilmoituksensa mukaan pyörsit pihamaalta takaisin kello 23.30.

— Se on totta, isäntä myönsi. — Tunsin olevani liian tuohduksissa saadakseni unta. Palasin läheiseen puistoon istumaan ja polttelemaan pariksikymmeneksi minuutiksi. Sitten lähdin kotiin.

Rauta rypisti kulmiaan.

— Emännöitsijäsi kertoman mukaan et viipynyt ulkona minuutteja, vaan yli neljä tuntia.

Toimitusjohtaja menetti kokonaan malttinsa. Käsillään hurjasti huitoen hän raivosi:

— Hän valehtelee, tuo hullu, kiimainen nainen! Siksi ajoinkin hänet tänään iltapäivällä ikiajoiksi talosta!

— Ajoit talosta? Se mahtoi olla kohtaus, se.

Touhula sai ankarin ponnistuksin hillityksi mielenkuohunsa. Hän palasi raskain askelin kirjoituspöydän ääreen. Painaen nyrkit ohimoilleen hän mutisi:

— Oli se. Tuolla käärmeellä oli otsaa tulla ilkkumaan minulle pitäneensä huolen siitä, että joutuisin linnassa katumaan. Samaan hengenvetoon se juuttaan nainen ilmoitti kertoneensa Kultakosken murhan tutkijalle satunsa kotiutumisestani muka vasta kello 4.

Eräs sana jäi erikoisesti soimaan Raudan korvissa.

— »Katumaan». Mitä katumaan hän halusi toimittaa sinut vankilaan?

Isäntä vaikutti kiusaantuneelta. Sitten hän kohautti hartioitaan.

— Äsh, se on tuon ihmisen hassutuksia. Olen viime päivinä ollut helisemässä hänen kanssaan. Kerta kerran jälkeen hänen kiukkunsa purkautui yhä hillittömämpänä sekä oopperalaulajattaren että minun ylitseni.

Rauta virkahti:

— Tuosta päätellen hänellä oli joitakin oikeuksia sinuun. Miten sen asian laita on?

— Hm, olen tullut joskus likistelleeksi häntä, yksinäisyydessäni, ratsumestari myönsi. — Mutta viime yönä sanoin hänelle suorat sanat, että nyt se teerenpeli on lopussa. Se kai jäi kaivelemaan hänen sisuaan, ja hän päätti kostaa. Huomautin hänelle kyllä nyt iltapäivällä, että turhaan hän oli keittänyt kasaan valheensa. Todistajanvalan jylhyyden edessä hänen olisi pakko perua ne. Mutta hän säväytti vastaan: »Jos noin kuvittelet, niin etpä tiedä, mihin loukattu nainen pystyy. Minä vannon sinut vankilaan, vaikka oma sieluni lentäisi samalla helvettiin!»

Rauta mietti kuulemaansa. Pitkän tovin jälkeen hän lausui:

— Oletetaan toistaiseksi, että nyt kertomasi on totta. Mainitsit emännöitsijäsi kiukun purkautuneen hillittömänä myös laulajatarta kohtaan. Mustasukkaisuus saattaa kiihdyttää vaikka mihin.

Toimitusjohtaja pudisteli päätään.

— Tarkoitat, että emännöitsijäni kenties murhasi Kirsti Kultakosken ja nyt yrittää vyöryttää syyn minun niskaani. Teoriana se menettelee. Mutta hän ei sinä yönä ollut lähelläkään tuota kirottua siltaa. Hän ei poistunut silloin makuuhuoneesta ennen kuin kello 6 omalle puolelleen. Minun on sanottava tämä, ajattelitpa sitten minusta mitä tahansa.

Rauta myönsi itsekseen, että murhajutun osalta tämä avoin tunnustus paransi tuntuvasti Touhulan asemaa. Ent. ratsuväenupseerilla oli sentään vielä miehuutta jäljellä.

— Yhtä asiaa en ymmärrä, isäntä virkahti hiljaisesti. — Sinun katseesi sanotaan tunkevan ihmisen lävitse. Miten ihmeessä tuo nainen sai sinulta salatuksi, mitkä vaikuttimet hänen väärän todistuksensa takana ovat?

— Valitettavasti silmäni eivät näe kenenkään läpi, Rauta torjui. — Tässä tapauksessa se on sitä mahdottomampaa, koska en ole edes nähnyt emännöitsijääsi. Hän on ollut ainoastaan Uutun kanssa puheissa, ei minun.

Touhula tuijotti häneen kauhistuneena. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.

— Uutun kanssa puheissa, ei sinun! Mutta... Hän kerskui kertoneensa murhan tutkijalle. Minä oletin ilman muuta hänen tarkoittavan sinua. Hyvä luoja, millainen idiootti olen ollut! Olin murhaamaisillani sinut kuvitellen siten vapautuvani ainoasta vaarasta. Se olisi ollut... aivan turha teko!

— Lisäksi tyhmä, Rauta lisäsi tyynesti. — Jos olisit pysähtynyt vähänkin ajattelemaan, olisit älynnyt jättäytyväsi siten kokonaan kostonhimoisen emännöitsijäsi armoille. Otaksukaamme, että hän olisi kertonut juttunsa minulle ja että äskeinen konnuutesi sillalla olisi onnistunut. Naisen ei olisi silloin tarvinnut muuta kuin vihjata viranomaisille, mitä hän oli aikoinaan minulle sinusta tarinoinut. Silloin johtopäätökset olisi pian tehty, ja siitä murhasta sinut varmasti tuomittaisiin.

Raskas äänettömyys laskeutui huoneeseen.

Toimitusjohtaja rikkoi sen kysymällä nöyrästi:

— Aiotko panna minut syytteeseen murhayrityksestä? Rauta katsoi häntä pitkään.

— En aio.

Samassa kuului, miten avain pistettiin lukkoon ja talon ulko-ovi aukeni.

Säikkyen isäntä kuiskasi:

— Vaimoni...

Eteiseen ei sytytetty valoa. Mutta sieltä kuului maanitteleva ääni:

— Minä täällä vain, Selja. Olin sisareni luona. Siellä rupesin tuumimaan, että mitäs minä vieraiden vaivoiksi, lähden kotiin. Ratsumestari ymmärtää, niin ajattelin. Tuleehan sitä joskus kiivauksissa puhutuksi ja tehdyksi hulluja. Mutta voi sellaisen toki parantaa. Enkä minä totta meinannut sillä, että vannoisin väärät valat. Mitenkäs nyt sellaista? Kiukkupäissäni vain uhkailin, kun kielsit koskaan välittäneesikään minusta.

Touhula oli hypännyt tulipunaisena pystyyn. Laiskanlinnan suojista Rauta käskevästi viittasi häntä pysymään hiljaa.

Puhe eteisen pimeydestä jatkui:

— Mikset sinä virka mitään? Ratsumestari, saa kai Selja tulla sisään? Selja on taas ihan kiltti.

Luottaen tuon julistuksensa antamaan suojaan nainen astui kynnyksen ylitse. Hän peräytyi kauhistuneena, kun outo, kookas mies nousi katkaisemaan hänen kulkunsa kohti kirjoituspöytää.

Rauta totesi Uutun kuvauksen toimitusjohtajan emännöitsijästä pitävän paikkansa. Keltatukkaisessa, tukevahkossa naisessa oli karkeasyistä kauneutta.

Hän puhutteli tätä jyrkästi ja häikäilemättä:

— Vai niin, te ette enää väitä isäntänne viime maanantain vastaisena yönä palanneen kotiin vasta kello 4 aamulla?

Emännöitsijä yritti karskiintua:

— Kukas te olette, käyttämään tässä talossa moista ääntä?

— Minä käytän sopivaksi katsomaani ääntä missä tahansa! Vastatkaa kysymykseeni!

Vieraan sävy tehosi. Naisen katse muuttui epävarmaksi, ja hän alkoi vavista.

— En, herra. En väitä enää sellaista.

— Tiedättekö, missä hän tuon yön oli?

Emännöitsijä painoi päänsä alas. Mutta Rauta näki tyytyväisen hymyn häivähtävän kasvoilla.

— Tiedän, hyvinkin. Hän oli kotona.

— Koko yön? Varmastiko?

— Varmasti. Ihan käsin kosketeltavan varmasti.

— Mihin aikaan hän palasi kotiin?

— Kello 24.

Vieras tiukkasi edelleen:

— Mutta jos isäntänne ajaa teidät nyt ulos, niin muutatteko taas huomenna kertomustanne?

Vastaus tuli hyvin hiljaa:

— En, herra, en muuta. Totuus ei loppujen lopuksi pala tulessakaan. Eikä ole niin suuri asia, miten minun käy.

Rauta kääntyi Touhulaan:

— No niin, Erkki, tästä erästä selvisit paremmin kuin voimainkoetuksesta sillalla. Säästyit tyrmäykseltä. Mutta minä kiellän sinua poistumasta kaupungista, ennen kuin juttu on selvä. Jätän sinut nyt hoitelemaan hermojasi niin kuin parhaaksi katsot.

Kun hän eteisessä vilkaisi taakseen, nuo kaksi seisoivat yhä liikkumatta paikoillaan. Hän hymähti ja työntyi ulos yöhön.

Kahdeskymmenes luku.

JÄLLEEN UUSILLE JÄLJILLE.

Seuraavana aamuna Rauta heti pukeuduttuaan soitti Uutulle.

Vanhan etsivän jännitys kuvastui lyhyestä äännähdyksestä:

— No?

— Ilmeisesti saamme taas tähän erään jättää haaveemme, että olisimme jo keksineet etsimämme.

— Kuinka niin, tuomari? Juttu tuntui jo selvältä.

Rauta hymähti.

— Niin se teistä tuntui silloinkin, kun viime maanantaina pidätitte erään herran. Yllättäviä käänteitä, sekä kielteisiä että myönteisiä, sattuu rikostutkimuksissa tuhkatiheään. Teidän ei kannata ottaa tätäkään kovin raskaasti.

— Mutta en käsitä nyt...

— Ymmärrätte pian, kun lähdette toimittamaan sitä tehtävää, jonka näin aamutuimaan saatte. Menkää hakemaan toimitusjohtajan emännöitsijä — hän on muuten Selja nimeltään. Tulkaa hänen kanssaan tänne hotelliin, huoneeseeni. Löydätte hänet kai toimitusjohtajan talosta. Luultavasti hän jo matkalla juhlallisesti peruuttaa eilisen kertomuksensa.

Langan toisesta päästä kuului ällistyneen miehen ähkäisy.

— Hyvä on, tuomari, hän sanoi sitten. — Olemme siellä pian.

Rauta oli tuskin saanut kahvinsa juoduksi, kun odotetut saapuivat. Uutun lihavat kasvot kuvastivat hämmennystä ja vain puolittain voitettua kiukkua. Nainen sen sijaan oli mitä parhaimmalla tuulella. Voitonriemu välkkyi hänen pienissä, viekkaissa silmissään.

— Mikäs tuomarin käteen on tullut? lyhyt etsivä kysyi istuuduttuaan. — Ei tuota ollut eilisiltana.

— Kun yöllä olin kävelemässä, muuan hullu koira puri.

Uuttu pudisteli päätään. Hän ihmetteli, mitä kaikkea hänen väliaikainen esimiehensä oli yhtenä iltamyöhänä löytänyt. Hullun koiran ja naisihmisen, joka souti ja huopasi puheissaan!

— Nyt, neiti, Rauta aloitti, — haluan kuulla totuuden viime maanantain vastaisesta yöstä. Miettikää tarkoin, ennen kuin vastaatte? Palasiko isäntänne, toimitusjohtaja Touhula, silloin kotiin vasta kello 4 aamulla, niin kuin eilen iltapäivällä lääninetsivä Uutulle ilmoititte? Vai tuliko hän kotiin jo kello 24 ja pysyi siellä koko yön, kuten myöhemmin illalla minulle vakuutitte? Vai oletteko täksi aamuksi varannut uuden muunnelman?

Nainen nyrpisti nenäänsä.

— Mitä miettimistä siinä on! Kotona hän oli, puoliyöstä aamuun asti, omassa makuuhuoneessaan. Se on totuus. Minua vain huvitti eilen iltapäivällä kertoa satuja tuolle paksulle ukolle.

Sen sanottuaan hän liikahti noustakseen. Hänestä ei ollut mukava istua kookkaan herran edessä. Tämähän oli kuullut, mitä hän eilen yönkorvalla oli Touhulan pimeässä eteisessä puhunut.

Rauta teki kuitenkin lopun hänen lähtöaikeistaan.

— Jääkää toki vielä, neiti. Haluaisin esittää teille eräitä kysymyksiä. Ne eivät koske isäntäänne. Hänen kohdaltaan asia on selvä. Mutta voitte ehkä auttaa meitä. Teillähän on tarkat silmät.

Selja rauhoittui. Hän pani tyytyväisenä merkille sävyn muutoksen. Häntä mairitteli myös kuulla, että hänen odotettiin saattavan auttaa. Topakkana hän nojautui taapäin ja julisti:

— Herra kysyy vain. Minä kerron, minkä tiedän.

— Olitte viime sunnuntai-iltana hotellin ravintolassa. Havaitsitteko silloin mitään erikoista?

— Havaitsinko? Sen naisen, tietysti. Laulajatar mikä lie ollut! Siinä oli minusta erikoista enemmän kuin tarpeeksi. On synti ja häpeä, että...!

Uuttu hymyili itsekseen. Emännöitsijän tunteista oopperalaulajatarta kohtaan ei ollut epäilystä. Tuomari oli jo illalla juteltaessa vihjaillut siihen suuntaan, että tyttö oli mustasukkainen isännästään.

Rauta keskeytti naisen purkauksen:

— Eikö ravintolassa tapahtunut sinä iltana mitään, mikä olisi pistänyt silmäänne?

— Jaa, että tapahtunut? En minä sellaista huomannut. En istunut siellä kauan. Yksinkertaisesti en iljennyt katsoa enää sitä naista. Lähdin kotiin.

— Ette siis nähnyt erään nuoren, pari vuotta yli kahdenkymmenen olevan, tummatukkaisen miehen yrittävän tunkeutua laulajattaren seuraan?

— Olisipa tunkeutunutkin! emännöitsijä huoahti. — Mutta en sellaista nähnyt.

Kun ei, niin ei! Rauta nielaisi pettymyksensä. Ylipäänsä kukaan ei tuntunut nähneen Simo Salankia sunnuntai-iltana. Turhaan hän oli kysellyt myös Riihelältä ja ravintolan tarjoilijattarilta. Poika oli ilmeisesti pysytellyt piilossa. Mutta nuorukainen oli silti saattanut sukeltautua sillalle tapaamaan Kirsti Kultakoskea. Niin, tapaamaan ja tappamaan...

— Te pistäydyitte myös kasinolla aikaisemmin samana päivänä, Rauta virkahti. — Huomasitteko siellä mitään kertomisen arvoista?

Naista harmitti. Hänen apunsa näytti kutistuvan nöyryyttävän olemattomaksi. Mutta äkisti hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli jo aloittamaisillaan innokkaasti. Sitten hän kuitenkin muutti mieltään ja sulki suunsa tiukasti.

— Mitä aiotte sanoa, neiti? Antakaa kuulua.

— Ei se mitään ollut. Herrat vain nauraisivat.

— Sittenpä se nähdään. Panitte siis merkille jotakin outoa. Kertokaahan.

Emännöitsijä ei enempiä kehoitteluja tarvinnut.

— Outoa se oli, sanokaa sitä miksi tahansa. Seisoin kurkistelemassa tarjoiluhuoneesta tanssisaliin. Se oopperaihminen oli jonkun miehen kanssa leijaillut lattialla, ja jotkut typerykset läpyttivät sille käsiään. Ihan kuvotti katsoessani hänen itserakasta hymyään, kun hän tarttui tanssittajansa käsikynkkään. Hän viittasi meidän ratsumestaria seuraamaan. Kuin omistajansa viheltämä koira isäntäni totteli. Samoin teitte tekin, herra. Niin mennä purjehdittiin avokuistille. Muistatte kai, herra?

Rauta nyökkäsi hymyillen. Häntä huvitti vertaus omistajan viheltämiin koiriin.

— Kurkotin kaulaani tarkatakseni, mitä siellä kuistilla tapahtui, Selja jatkoi. — En kuitenkaan päässyt näkemään, kun isäntää peläten en uskaltanut tulla lähemmäksi. Käänsin pääni eteisen ovelle ja silloin jäykistyin. Samainen oopperanainen vilahti siellä tungeksivien takana.

Molemmat kuuntelevat miehet ällistyivät.

— Mahdotonta!

Emännöitsijä kiivastui:

— Älkää tulko sanomaan, etten olisi tuntenut häntä! Hänellä oli kyllä pitkä punainen kesätakkinsa yllään. Mutta se oli auki, ja alta näkyi valkea leninki, joka oli rinnasta ja uumilta kireä kuin käärmeennahka. Koko lauantai-illan olin katsellut sitä inhoten. Häveliäisyyttä ei niillä tuollaisilla ole! No, ajattelin, äkkiäpä se tuonne lensi. Väläyksen se vain näkyi. Mutta ei siinä kaikki. Parin minuutin kuluttua meidän ratsumestari tuli kuistilta saliin kynkässään taas tuo ihminen. Ihan sain raivon kyynelet silmiini katsellessani sitä keikutusta. Isäntäni säteili ja pöyhisteli kuin olisi kallisarvoista voittopokaalia sylissään kannatellut. Silloin minä käänsin selkäni ja lähdin.

Vanha etsivä naurahti.

— Olipa jo aikakin, hän sanoi. — Ties, mitä noidanlentoja mustasukkaisuus olisi muuten saanut teidät vielä uneksimaan. On se tuo hameväki sentään omaa luokkaansa!

Nainen pyörsi häneen kuin ampiaisen pistämänä. Silmät tulta iskien hän kivahti:

— Mitä...?

Puhelin pärähti soimaan. Rauta viittasi käskevästi vieraitaan vaikenemaan ja nosti kuulokkeen.

Roiton ääni kuului kiihkeänä:

— Tuomari?

— Minä. Hevossaarestako soitatte?

— Niin. Ensimmäisestä talosta. Luullakseni teitä tarvittaisiin nyt täällä.

— Mitä on tekeillä?

— Tuolla kivenheiton päässä, sen rouvan asunnossa — tiedättehän? — on aikamoinen melske ja mekastus.

— Onko varjostamanne nuori mies mukana?

— On. Hänen äänensä sieltä ylinnä kuuluu. Määräyksenne mukaan en ole sekaantunut leikkiin.

— Hyvä on. Ajan autolla sinne. Odottakaa minua tiellä sellaisessa paikassa, mistä voitte pitää silmällä melsketaloa. Onko selvä?

— Selvä on, tuomari.

Emännöitsijä oli puhelinkeskustelun aikana noussut ja vetäytynyt ovelle. Tuskin huuliaan liikuttaen hän ilmoitti:

— Minä menen nyt.

Rauta ei yrittänyt pidätellä häntä.

— Kiitoksia teille, neiti. Sanokaa terveisiä ratsumestarille.

Naisen tiukka ilme lauhtui. Hän melkein hymyili nyökätessään hyvästiksi. Mutta vanhaa etsivää hän ei ollut näkevinään.

Oven sulkeuduttua Rauta tarttui hattuunsa.

— Roittoko soitti? Uuttu tiedusti.

— Niin.

— Saanko minä tulla mukaan, tuomari?

— Meitä on siellä kahdessa kyllin. Teidän on paras mennä ottamaan selvää, eikö pyykkäri Välli olisi jo palannut kaupunkiin sinipöksypoikansa kanssa.

Pieni, pullea etsivä huokasi. Tehtävä tuntui kovin mitättömältä siihen verrattuna, mitä saattoi olla Hevossaaressa kehittymässä. Mutta hän arvasi turhaksi jatkaa pyytelemistä.

Rauta ajoi hitaasti, niin kauan kuin kaupunkialuetta riitti. Ylittäessään ensimmäisen maantiesillan hän vilkaisi korkealla taivasta vastaan piirtyvää rautatiesiltaa, jolla hän oli viime yönä joutunut elämään eräitä kammottavia silmänräpäyksiä. Aamuvarhaisella hän oli soittanut tuomari Lemmetyiselle esittäen pysyvän poliisivartion sijoittamista murhapaikalle. Tämä oli luvannut järjestää sen heti, tosin hymähdellen. Mutta pääasia oli, että sillalla ei nyt enää pääsisi tapahtumaan mitään järkyttävää.

Tultuaan varsinaiselle maantielle Rauta päästi Cadillacin vauhtiin. Pian hän oli tienhaarassa, josta poikettiin oikealle Hevossaareen. Leveä, varsin vähän käytetty tie, sen sivulla olevat ruostuneet rautatien raiteet ja oikealla kohoavaan kaihoon hakattujen holvien muhkeat ovet palauttivat hänen mieleensä Niinistön ivallisen kuvauksen tästä »erinäisten puukemiallisten jättiläishaaveittemme hautausmaasta».

Auto huristi salmen poikki rakennettua uljasta vallia pitkin ja kiiti ylös törmää saaren keskustaa kohden. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Valtava sorakuoppa kertoi lapioarmeijojen kerran heiluneen täällä, mutta ne olivat jo vuosia sitten jättäneet työnsä kesken ja siirtyneet muualle. Ohi vilahtava asemarakennus oli yhtä surullisen autio kuin käyttämättömät raiteetkin. Tienvieren hongat ja kuusivanhukset näyttivät hieman ilkkuen vartioivan keltaista valtaväylää, joka oli puhkottu metsän lävitse. Ainoaakaan ajoneuvoa tai edes jalankulkijaa ei tullut tiellä vastaan.

Hetken kuluttua alkoi oikealla pilkottaa jälleen järvenselkä sitä reunustavine hiekkarantoineen. Samassa Rauta havaitsi pitkän, laihan etsivän tien reunassa. Hän oli perillä.

Hauskan näköinen rykelmä siistejä, tiilikattoisia asuinrakennuksia häämötti vasemmalla puiden keskeltä. Ilmeisesti ne oli aikoinaan tarkoitettu suurtehtaan virkamiesten asunnoiksi.

Roitto viittasi erääseen niistä.

— Rouva Meri Kaustio asuu tuossa, oikealla. Toinen saman talon huoneisto on tyhjillään. Eivät kai ne muuten olisi kehdanneetkaan sellaista mekastusta pitää. Nyt auottiin lähitaloissa jo ikkunoita.

— Sieltä ei enää kuulu mitään, Rauta huomautti.

— Äänivarat taisivat loppua, etsivä arveli. — Tai ehkä ne kokoavat voimia uutta kamppailua varten. Siellä ne joka tapauksessa ovat sisällä, kaikki.

— Ketkä kaikki?

— No, ensinnäkin rouva itse. Sellainen kärsivän näköinen leskivaimo. Kertoakseni, mitä tiedän, hänen miehensä oli pappi jossakin Savon puolessa. Hänen kuolemastaan lähtien rouva ei ole tervettä päivää nähnyt. Kivulloinen hän on, mikä sitten vaivannee? Tavallisen papinlesken kehnon eläkkeen varaan hän ei ole sentään ihan jäänyt. Hänellä on turvanaan kaksi täysi-ikäistä tytärtä. Molemmat käyvät kaupungissa jossakin konttorissa töissä. Toisen näin eilen pyörällään palaavan ja nyt aamulla taas huristavan kaupunkiin. Se on sellainen lyhyt pullukka, vähän meidän Uutun malliin. Vanhempaa sisarta naapurit kehuvat kauniiksi. Mutta hän ei ole nyt ollut näkyvissä. Kuuluu makaavan kotona korkeassa kuumeessa. Se Salanki on sitten kolmantena tuolla sisällä.

Rauta kuunteli huvittuneena. Roitto tuntui paneutuneen tehtäväänsä perusteellisesti.

— Siinä vasta kumma heppu, tuo rouvan veljenpoika, etsivä jutteli edelleen. — En käsitä, miten niin nuoresta miehestä on kerinnyt sellainen juoppo tulla. Kahteen otteeseen hän on tullut näkyviini, kerran eilisiltana ja kerran kukonlaulun aikaan nyt aamulla. Kummallakin kerralla hätäännyin ensin, että se yrittää livistää. Hän olisi voinut ottaa talon seinustalta serkkunsa polkupyörän. Mutta hän ei yrittänytkään. Tietä pitkin hän lähti, ja niin hän hoippuroi eilen ja tänään, että tien leveys tuskin riitti. Minä tallustelin perässä, tietysti. Arvatkaapa, tuomari, minne matka piti.

— Vaikea sanoa.

— Ihan niin, Roitto yhtyi. — Kummalta se näytti, kun hän siltavallin ylitse päästyään poikkesi kohti kalliota ja katosi sinne sisään.

— Mitä hän siellä?

— Ties häntä! Olin täkäläisiltä kuullut ovien olevan avoimet, koska holvit ovat tyhjät. Jäin kallion kupeelle odottelemaan. Kummallakin kerralla hän viipyi luolassa tunnin verran. Palatessaan hän pyyhki takinhihalla silmiään, kuin olisi itkenyt. Sitten hän tuli tänne samaa tietä takaisin. En voi mitään sille, tuomari, että sääliksi minun häntä kävi. Kävisi vieläkin, ellei tuota huutoa ja rähinää olisi äsken talossa ollut. Hän siellä pääasiallisesti äänessä oli. Mutta kenelle hän huusi, kun talossa ei ole muita kuin kiltti, vanha tätinsä ja kaunis, sairas serkkunsa?

Rauta virkkoi:

— Lähden kysymään sitä rouva Kaustiolta. Jos Salanki tulee ennen minua ulos, niin antakaa hänen mennä. Seuratkaa häntä vain matkan päästä. Ehättäydyn kyllä ennen pitkää seuraanne.

Hän ei kuitenkaan vielä liikahtanut paikaltaan.

— Hyvä on, tuomari. Luuletteko, että tuo poika on...? Lausumatta jäänyt sana ikään kuin väreili ilmassa.

— Mitä itse arvelette, Roitto?

Pitkä, laiha etsivä raapi korvallistaan.

— Vaikea tietää. Hurjalta hän vaikuttaa. Mutta jos hän murhasi, niin miksei hän ole livistänyt? Aikaa hänellä olisi ollut vaikka millä mitalla.

Rauta nyökkäsi. Etsivä katsoi häntä kummissaan. Hän oli kuullut sanottavan, että päästessään saaliinsa jäljille tuo herra iski nopeasti ja armotta. Nyt hän kuitenkin seisoi tuossa katsoen punakattoista taloa kuin empien. Roitto uskaltautui häiritsemään hänen mietteitään.

— Olen kuullut välikohtauksesta hotellin ravintolassa viime lauantai-iltana. Kertoivat siellä paukkupäitä päästelleellä hurjimuksella olleen yllään mustaraitainen villapaita ja verryttelyhousut. Tällä minun varjostettavallani on samanlainen asu, ja näihin maastoihin se sopiikin paremmin kuin tanssiaisiin. Taitaa olla sama poika.

— Sama.

Hevosennaama vetäytyi mietteliäisiin ryppyihin.

— Kuulin, mitä hän siellä salissa oli karjunut. Siitä päätellen hän oli peräti korpeentunut laulajattareen. Olipa se kuviteltua tai aiheellista, niin poika katsoi itsellään olevan syytä vihaan. Murhan motiivia ei tarvitsisi siis pitkälti etsiä.

Rauta myönsi:

— Eipä tosiaan. Mutta Simo Salanki ei ollut ainoa, jolla oli aihetta vihata Kirsti Kultakoskea.

Etsivän hämmästelevä katse havahdutti hänet toimintaan. Hartioitaan kohauttaen hän harppoi maantien poikki.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

SIMO SALANGIN TRAGEDIA.

Ylitettyään maantien Rauta hidasti kulkuaan.

Naapuritalon edustalla joku nuori mies pesi autoaan. Vaunu oli vanha ja vaikutti korkeine koreineen melkein hullunkuriselta. Mutta omistajalleen se oli yhtäkaikki rakas. Hellävaroen ja tyytyväisesti vihellellen hän puuhaili pesusienineen ja säämisköineen sen kimpussa. Kolme ruskettunutta, siististi puettua lapsosta leikki läheisessä hiekkalaatikossa. Aurinko paistoi täydeltä terältä petäjien latvusten lomitse. Pienoinen yhdyskunta vaikutti rauhan ja onnen tyyssijalta.

Lähestyessään leskirouva Kaustion asuntoa Rauta pani merkille kuistia vastaan nojallaan olevan naistenpyörän. Se oli lukitsematon. Täällä ei ilmeisesti pelätty varkaita.

Mutta minä, hän tuumi, olen tullut tänne tavoittamaan murhamiestä! Mikäli Simo Salanki nyt sitten on, hän lisäsi nopeasti ajatuksissaan, Kirsti Kultakosken murhaaja.

Siinä, mitä Roitto oli äsken sanonut, oli paljon perää. Salanki olisi hyvin ehtinyt livistää mailta halmeilta. Mutta hän ei ollut paennut. Toisaalta murhan motiivi olisi hänen kohdallaan selvä...

Rauta nousi hitaasti portaat ja soitti ovikelloa.

Valkotukkainen nainen tuli avaamaan.

Hän oli ilmeisesti ollut nuorena komea. Mutta sitten murheet ja nivelreumatismi olivat painaneet pitkän vartalon köyryyn. Mustan puvun ankaraa yksinkertaisuutta olivat vain korkean kauluksen ja hihansuiden kapeat valkoiset reunukset hiukkasen lieventämässä.

— Anteeksi, oletteko ruustinna Kaustio?

— Rouva riittää. Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.

He tulivat arkihuoneeseen. Se näytti olevan muistojen pyhättö. Sinne oli ahdettu entisen pappilan salin pehmustettu mahonkikalusto. Sohvan ja tuolien päälliset oli peitetty raitaisin kesäsuojuksin. Huonetta hallitsi kunniapaikalle asetettu valokuva, joka esitti hienopiirteistä ja hyvin lempeäilmeistä pappia. Seinillä oli muitakin kuvia, maalaiskirkosta sisältä ja ulkoa, pappilasta järven rannalla ja joukkokuvia pappeinkokouksista. Harmonion päällä oli kipsijäljennös Thorvaldsenin Kristus-veistoksesta. Ikkunalaudat olivat täynnä ruukkukasveja, nekin kai kerran avarammissa ja ilmavammissa huoneissa kasvaneita. Hellien käsien hoiva näkyi joka taholla. Kaikki oli hyvin puhdasta ja hyvin — surullista.

Suljettuaan oven takanaan nainen sanoi:

— Suokaa anteeksi, mutta en tuolla eteisessä oikein kuullut herran nimeä.

— Olen varatuomari Rauta.

Väsyneihin silmiin nousi kauhua.

— Oletteko... oletteko te...?

Vieras aavisti, mitä sanaa rouva ei saanut huuliensa ylitse. Hiljaisesti hän vastasi:

— Tutkin oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken... kuolemaa.

Huoneen omalaatuinen tunnelma oli ottanut hänet valtoihinsa. Täällä tuntui mahdottomalta puhua murhasta.

Hänen ilmoituksensa murti vanhan naisen itsehillinnän. Hän vaipui lähimmälle tuolille. Painaen kädet kasvoilleen hän purskahti lohduttomaan itkuun.

— Minä tunsin... tunsin, että näin se... päättyisi, hän valitti. — Simo parka, onneton... onneton veljenpoika raukkani...

— Simo Salanki on nyt kai täällä?

Rouva veti hihansuusta esiin nenäliinan ja koetti sillä tyrehdyttää kyyneliä. Mutta niitä pulppusi yhä ryppyisille poskipäille. Hän nyökkäsi ja viittasi ylös.

— Hän on huoneessaan... Voi, tuomari, miksi tällaista saa tapahtua...? Hän tuli, nyt aamulla, luokseni keittiöön... Hän oli aivan kauhea karjuessaan minulle kuin viholliselle...

Kohtaus ei siis ollut sattunut tässä huoneessa. Olisi ollutkin käsittämätöntä, että joku olisi voinut mellastaa tässä ympäristössä.

Vaivalloisesti ja pysähdellen vanha nainen jatkoi surullista kuvaustaan:

— Hän... hän oli kuin paholaisen riivaama. Koetin hillitä häntä. Mutta hän... hän vain yltyi siitä. Raivosi, että nyt hän oli saanut kyllikseen minun höpsähtäneestä hellyydestäni. Hän ei, niin hän huusi, ole lainkaan sellainen kuin minä olen uskovinani. Hän ei ole sairas, hän ärjyi, eikä kaipaa minun lääkkeitäni ja naurettavia kääreitäni. Hän on hullu, hän ulvoi, mutta oli sentään kyllin viisas... surmatakseen sen naisen...

Kertomus katkesi nyyhkytykseen. Rauta pysytteli ääneti. Hän ei tahtonut kiirehtiä. Entistä kumarampaan painuen emäntä alkoi taas puhua:

— Hän... hän syöksi esiin kamalia sanoja. Sellaisia, joita en voi toistaa. Varoitin häntä, että meidän Herramme kuulee. Mutta silloin hän purskahti hirveään nauruun. »Jumala», hän pärskyi, »sinun Jumalasi, joka käsittämättömässä laupeudessaan loi sellaisenkin olion kuin Kirsti Kultakosken!»

Hän painoi käden silmilleen kuin häveten sitä, että oli toistanut rienauksen. Sitten hän kysyi kuiskaten:

— Tiedättekö, tuomari, mitä tuo nainen oli tehnyt Simolle?

— Tiedän.

— Vielä vuosi sitten, ah, millainen poika hän olikaan. Reipas, iloinen, täynnä valoisaa elämänuskoa ja lahjakas hän oli. Hän aikoi säveltäjäksi. Me uskoimme kaikki hänestä tulevan jotakin suurta. Mutta sitten hän... onnettomuudekseen... tutustui tuohon laulajattareen. On käsittämätöntä, että joku ihminen voi olla niin paha... tahtoa niin pahaa... Mitä hän on... vain muutamassa kuukaudessa... tehnyt Simosta? Ihmispoloisen, jonka kädetkin nyt ovat... veressä... Minä olin poissa täältä, silloin kun... se kauhea tapahtui. Olin hoitelemassa rakkaan miesvainajani hautaa siellä kaukana ja palasin vasta eilen. Tytöt olivat Simon kanssa täällä kotosalla. Mutta he eivät ole kertoneet minulle mitään. Luin kyllä lehdistä täällä lähellä suoritetusta verityöstä. Uhrin nimi täytti sydämeni epämääräisellä, jäytävällä kauhulla. Se oli niin katkeran tuttu... En kuitenkaan tiennyt, miten aiheellinen pelkoni oli, ennen kuin vasta nyt aamulla...

Yläkertaan johtavilta portailta kuului raskaita askelia. Rauta silmäsi suljettuun oveen.

Vanha rouva kompuroi pystyyn ja tarttui vavisten hänen käsivarteensa. Kuiskaten hän rukoili:

— Se on Simo. Käsitän, että teidän täytyy pidättää hänet. Mutta älkää tehkö sitä täällä. Ehkä se on halveksittavaa heikkoutta, mutta sydämeni ei kestäisi sitä.

Eteisestä kuului ääni:

— Hei sitten, täti! Minä painun nyt ulos. Mutta en sinne, mihin sinä narrimaisuudessasi neuvoit minua menemään.

Ulko-ovi pamahti kiinni.

— Kehoitin häntä ilmoittautumaan viranomaisille, emäntä nyyhkäisi. — Ainoa lohdutus tämän kauheuden keskellä on, etteivät hänen vanhempansa ole elossa. Mitä hänen hyvä isänsä ja hyvä äitinsä olisivat tunteneetkaan, jos olisivat olleet näkemässä ainoan poikansa luhistumisen ja kokemassa nyt... tämän.

Rauta oli kääntynyt ikkunaan. Hän näki nuorukaisen harppovan maantielle ja katoavan hiukan horjuen läheisen mutkan taa. Hetkistä myöhemmin pitkä, laiha mies hypähti puiden takaa seuraamaan häntä. Roitto ei päästäisi poikaa näkyvistä.

— Olen hyvin pahoillani, rouva, että minun oli pakko tulla tällaiselle asialle. Käsitän järkytyksenne ja murheenne.

Jälleen kyynelet ryöpsähtivät himmenneisiin silmiin, ja valkohapsinen pää painui. Tukahtuvin äänin vanha nainen kuiskasi:

— Tapahtukoon meidän Herramme tahto, niin... niin kovaa kuin siihen alistuminen joskus onkin...

Palattuaan autoonsa Rauta ajoi eteenpäin, kunnes löysi sopivan kääntöpaikan. Kun Cadillacin nokka jälleen osoitti kohti kaupunkia, hän sammutti koneen ja kaivoi esiin savukkeen. Lujapiirteiset kasvot olivat alakuloiset.

Ajo oli siis kaikesta päättäen lopuillaan. Mutta hän ei tuntenut iloa siitä. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän oli Niinistöltä ja nyt rouva Kaustiolta kuullut Simo Salangin ja Kirsti Kultakosken suhteesta. Häntä vaivasi myös kuva vanhasta naisesta, josta hän juuri oli eronnut. Tämä kai seisoi nyt miesvainajansa kuvan edessä itkien ja rukoillen tätä valaisemaan hänen kapinoivaa sydäntään ja selittämään, miksi Kaikkivaltias oli sallinut näin käydä.

Rauta kohautti kärsimättömästi hartioitaan. Minä olen ilmeisesti tulossa vanhaksi ja hempeämieliseksi, hän tuumi itseironisesti. Hänen velvollisuutensa oli selvä. Onneksi hänen asiansa ei ollut langettaa tuomiota. Niin juristi kuin hän olikin, hän oli monesti ajatellut, miten peloittavan vastuullista oli tuomita ihminen.

Hän käynnisti koneen ja lähti ajamaan. Vauhti pysyi melkein matelevana. Sorakuopan luo tultuaan hän näki jälleen molemmat miehet. He olivat ehtineet jo manteren puolelle. Poika loikkasi juuri vasempaan ja suuntasi kulkunsa suoraan jyrkkää kalliota kohden. Hän ei siis nytkään aikonut kauemmas kuin outoon suojapaikkaansa, varastoholvien tyhjyyteen.

Hetkistä myöhemmin Rauta peruutti autonsa aivan Roiton viereen. Niskavillojaan raapien tämä tuijotti lähellä olevia holvien ovia.

— Sinne se nyt taas meni, tuomari, hän kuiskasi.

— Jääkää te tänne vartioimaan, Rauta sanoi. — Pistäydyn juttelemassa pojan kanssa.

Hän riuhtaisi oven auki ja huusi pimeyteen: — Tulkaa ulos sieltä!

Hänen äänensä kajahti kumeana, ja holvien etäisimmät sopet toistivat kaikuna viimeistä sanaa. Mutta muuta ei kuulunut.

— Simo Salanki! Minä tiedän teidän olevan täällä. Teidän on niin ollen turha yrittää piileksiä enää.

Se tehosi. Askelet lähestyivät. Ne pysähtyivät ovesta tunkevan valon piirin laitamille. Rauta saattoi vain vaivoin erottaa siellä ihmishahmon.

— Kuka te olette, joka täällä huudatte ja huhuatte?

— Olen varatuomari Rauta.

Nuorukainen naurahti koleasti.

— Vai itse Rauta. No, onhan teissä kokoa. Te olette siis se herra, jota kehutaan taitavaksi ihmisten metsästäjäksi. Ilmankos lopulta löysitte tien minunkin luokseni!

Selvä iva väritti hänen ääntään. Kookas mies ei perustanut siitä. Jyrkästi hän kysyi:

— Myönnättekö te murhanneenne Kirsti Kultakosken?

— Oopperan kuuluisan primadonnan, ollaksemme tarkkoja titteleistäkin, Salanki irvisteli. — Miksen myöntäisi? Minä, halpa mato, julkesin kohottaa käteni hänen kirkkauttaan kohti ja sammuttaa sen. Enkä sitä yhtään kadu, mikäli haluatte sen kuulla. Hän oli pohjiaan myöten mätä. Mutta anteeksi, minähän toistan itseäni. Nyt huomaan teidät yhdeksi niistä hepuista, jotka lauantai-iltana olivat saaneet kunnian hakkailla ihanaistamme.

Hän odotti toisen lausuvan jotakin. Mutta kun tämä pysyi vaiti, hän jatkoi:

— Maailma olisi hiukkasen vähemmän tympeä hullunmylly ja elämä vähemmän rumaa, jos sellaisista ihmisistä maksettaisiin tapporahaa. Suoritetaanhan sitä paljon viattomammista metsän ja ilmojen pedoistakin. Mutta anteeksi jälleen. Tarkoituksenne ei ehkä ole kuljettaa minua laatimaan maailmalle uusia, oikeudenmukaisia lakeja?

Rauta virkahti:

— Minä pidätän teidät Kirsti Kultakosken murhasta.

Remakka nauru oli vastauksena. Holvien korkeudet antoivat sille kaksinverroin karmivan sävyn.

Hurjistuneena nuorukainen huusi:

— Kuule, pimeys, sinä, joka olet ollut ainoa ystäväni! Hän aikoo pidättää minut! Te, herra, ette saa minua ikinä elävänä! Ette te eikä kukaan muukaan!

Ennen kuin Rauta käsitti, mitä oli tapahtumassa, Salangin käsi lennähti selän takaa ja iski terävällä kivellä vastustajan ohimoon. Sitten hän hypähti maahan suistuvan ylitse ja ryntäsi ulos. Havaitessaan toisen miehen lähettyvillä hän pysähtyi tuokioksi yllättyneenä. Mutta sitten hän hihkaisi:

— Pitäkää kiirettä, jos tahdotte estää kaverianne kuolemasta! Hän... satutti päänsä kiven kulmaan!

Roitto ryntäsi ovelle ja kumartui kaatuneen puoleen.

— Tuomari, hän hätäili, — mikäs teille nyt?

Rauta oli menettämäisillään tajuntansa. Vaivalloisesti hän sai kähistyksi:

— Ottakaa poika kiinni.

Hänen päänsä valahti takaisin kalliopohjalle, ja pimeys syöksähti hänen ylleen.

Pitkä, laiha etsivä oli jo menossa. Hän havaitsi nuorukaisen pinkovan kohti valtamaantietä ja lähti perään. Mutta hän näki muutakin. Polkupyörä oli tulossa saarelta käsin. Nuori tyttö polki voimiensa takaa, ja takana pakettitelineellä vanha rouva Kaustio piteli epätoivoisesti ajajan vyötäröstä kiinni. Tuo on ihan hassua menoa, Roitto tuumi, ja mihinkäs noille on moinen kiire tullut? Juostessaan hän huikkasi naisille:

— Tuomari makaa holvien suulla! Auttakaa häntä!

Sitten hän jälleen keskitti huomionsa edellä loikkivaan. Humala ei näyttänyt nyt poikaa horjuttavan. Hän meni kuin hyväkin pikajuoksija. Etsivä pani parastaan, mutta välimatka ei lyhentynyt. Kirotun kuumasti aurinkokin paahtaa, hän totesi. Hänen hengityksensä kävi huohottavaksi. Ei auttanut kuitenkaan muu kuin jatkaa vain.

Sillä välin Rauta oli palannut tajuihinsa. Ruskeakutrinen tyttö oli juoksuttanut rannasta löytämällään kippopahasella vettä. Vanha rouva pesi ja hautoi märällä vaatteella vertavuotavaa ohimoa. Ähkäisten mies kohottautui istuvilleen.

— Mistä te tänne lensitte?

Sanat ryöppysivät valkohapsisen naisen huulilta:

— Tyttäreni Eeva, niin sairas kuin onkin, laahautui teidän lähdettyänne alas minun luokseni. Silloin selvisi, että olin hirveästi erehtynyt. Meillekös kiire, jotta mitään onnettomuutta ei täällä ehtisi tapahtua. Hän sipaisi päälleen vähän vaatetta, ja riensimme peräänne.

Haavoittuneen oli pinnistettävä aivojaan käsittääkseen. Kaikki tuntui peräti sekavalta. Hänen huomionsa kiintyi tielle kiireessä heitettyyn polkupyörään. Sillä naiset olivat siis tulleet. Kuumeen puna hehkui kauniin tytön poskipäillä, ja hänen povensa kohoili äskeisestä kovasta ponnistuksesta.

— Hirveästi erehtynyt? mies toisti. — Tekö rouva?

Vanha nainen oli kostuttanut jälleen rievun ja pyrki hautomaan haavaa.

— Niin, minä, hän vahvisti. — Katsokaas...

Tyttö keskeytti hänet:

— Anna minun kertoa, äiti. Se käy nopeammin. Simo ei ole murhannut ketään! Hän katkeruuksissaan narrasi äitiä. Älkää katsoko minuun noin, tuomari. Tiedän, mitä puhun. Simo tuli sunnuntaina kello 18:n aikoihin kotiin. Hän oli taaskin humalassa. Sisareni ja minun oli vaikea saada hänet vuoteeseen, kun ei äitikään ollut kotona. Hän puhui ummet ja lammet, yhtä mittaa vain Kirsti Kultakoskesta. Hän oli nähnyt tuon naisen edellisenä iltana ja jälleen silloin päivällä. Kauheasti hän kirosi ja taas itki. Hän huusi joskus uhanneensa ottaa hengiltä molemmat Kultakosken tytöt, mutta tappavansakin ainoastaan Kirstin, ei Elinaa. Hän hoki moneen kertaan: »Ei Elinaa!» Me saimme taistella hänen kanssaan koko yön, vasta maanantaiaamun valjettua hän nukahti. Sisareni ja minä valvoimme vuoroon hänen vuoteensa ääressä.

Raudan ei tarvinnut tiukata, oliko kuvaus tosi. Kuumeiset harmaanvihreät silmät olivat ehdottoman vilpittömät. Oven pielestä tukea etsien mies pakottautui pystyyn.

— Uskon teitä, neiti. Mutta miksi hän sitten väitti...?

Selitys tuli nopeasti:

— Hän kertoi senkin meille. Eilisiltana. Luulimme hänen yrittävän vain säikyttää meitä. Kuka olisi uskonut...? Hän tuli myöhään täältä, luolastaan. Hän oli humalassa, silloinkin. Vuoteeni laidalla istuen hän julisti ilmoittavansa poliisille, että hän oli muka murhannut laulajattaren. »Heidän ei ainakaan tarvitse vaivata päätään runoillakseen minulle motiivin», hän ylvästeli. »Sitä paitsi elämäni on joka tapauksessa pilalla. He eivät hellitä, ennen kuin saavat murhaajansa. Ottakoot siis minut!» Me kauhistuimme tietysti. Meistä piittaamatta hän mutisi: »Tiedän, kuka sen teki. Niin, kuka tappoi Kirstin! Näin hänen pihistävän kävelykepin kasinolta. Mutta minä en anna häntä ilmi. Eivätkä poliisit minuakaan elävänä saa!» Niin hän kerskui. Ja nyt...! Voi, tuomari...!

Rauta ei jäänyt enää kuuntelemaan häntä. Päässä humisi, ja maailma pyrki yhä pyörimään hänen silmissään. Mutta hän pakottautui juoksemaan autonsa luo. Seuraavassa hetkessä Cadillac hypähti täyteen vauhtiin.

Tuokiota myöhemmin vaunu oli jo tienristeyksessä ja syöksyi merkinantotorven yhtämittaa ulvoessa kohti kaupunkia. Kaasutin pohjaan painettuna mies tuijotti tielle.

Rautatiesillan läntinen pää vilahti näkyviin. Hän erotti jo molemmat juoksevat miehet. Silta, taaskin silta! Salanki oli maantieltä poikennut ylös johtaville pitkille portaille. Hän oli jo pääsemäisillään niiden päähän. Etsivä harppoi hänen perässään.

Rauta löi jarrut päälle ja hyppäsi vaunusta. Keuhkojensa täydellä voimalla hän karjui:

— Roitto! Estäkää hänet hyppäämästä alas!

Pitkä, laiha etsivä huiskautti kädellään merkiksi, että oli kuullut, ja paransi vauhtiaan.

Rauta ryntäsi myös portaille. Jännitys sai hänet unohtamaan jomottavan ohimonsa. Rinta tuntui olevan halkeamaisillaan, kun hän viimein saavutti siltatasanteen. Siunattu asia, hän tuumi juostessaan, että sillasta on ollut pakko tehdä näin pitkä, Roitto oli enää vain muutaman askelen päässä karkulaisesta. Välimatkan lyhyys oli ilmeisesti estänyt poikaa yrittämästä hypätä Hevossaaren länsipuolitse kulkevaan kapeaan virranuomaan. Eikä hän vielä huomannut saaren toisen rannan kohdalla vastassa olevaa virkapukuista poliisia. Onneksi tuo vartio oli tullut ajoissa järjestetyksi.

Rauta pysähtyi nojaamaan kaiteeseen. Pahimman jännityksen laukeaminen toi mukanaan lamauttavan väsymyksen. Hän oli yliarvioinut voimansa. Silta hänen edessään tuntui keinuvan esiin syöksyvän, savua purskuttavan hirviön alla...

Se ei kuitenkaan ollut horjuvan tajunnan luoma harhakuvitelma. Kaupungin asemalta lähtenyt juna oli höyrynnyt sillalle. Samassa Salanki havaitsi parinkymmenen metrin päässä edessään poliisin ja kuuli takaansa etsivän huohotuksen. Kuin lennossa hän ylitti puomin ja ryntäsi päin veturia.

Seuraavansa hetkessä ilma oli täynnä junan jarrujen ulvontaa ja karjuvien miesten ääniä.

Rauta hieroi silmiään. Mutta painajaismainen näky ei kadonnut. Hitaasti hän lähti etenemään onnettomuuspaikkaa kohden.

Roitto tuli häntä vastaan laahustavin askelin.

— Älkää menkö sinne, tuomari. Mitään ei ole enää tehtävissä. Hänestä on jäljellä vain verinen mytty. Useat pyörät ehtivät kulkea hänen ylitseen ja jauhoivat hänet melkein olemattomiin. Se... se oli... hirveää katsottavaa.

Häntä kuvotti. Raskaasti hän nojautui sillan kaiteen ylitse. Alhaalla oli kiviraunioita, sodan pommituksissa tuhoutuneen talon jäännökset. Sinne hän antoi ylen.

Kahdeskymmenestoinen luku.

TIUHEMMALLA SEULALLA.

Pitkä, laiha etsivä ehättäytyi Raudan jäljessä laskeutumaan sillalta pitkiä portaita takaisin maantielle. On tuo kumma mies, hän mietiskeli, äsken juoksi ja lensi, vaikka ohimosta vieläkin tihkuu verta.

Rauta horjahti autonsa luona, ja etuoven kahvaa haparoiva käsi tavoitti tyhjää.

Roitto riensi hänen luokseen.

— Anteeksi nyt, tuomari. Loistavimmassa kunnossani en minäkään ole, kuten tuolla ylhäällä äsken kai huomasitte. Silti on kai paras, että minä asetun ratin ääreen?

Rauta nyökkäsi väsyneesti. Hän kiersi vaunun toiselle puolelle ja kömpi kuljettajan viereen. Mutta hän sai turhaan odottaa etsivän käynnistävän koneen. Suutaan murtaen tämä tuijotti kojetauluun ja mutisi:

— Näin tämän auton siellä kallion luona. Tuolla sitä, ajattelin, Salangin helposti tavoittaisi. Sitten mieleeni iski epäilys, millaisia nämä uudet vehkeet lienevät, ehken saisi edes syttymään. Hyvä oli, kun epäilin. Ajan hukkaa siitä yrityksestä olisi vain koitunut. En ymmärrä tästä yhtikäs mitään.

Hymähtäen Rauta näytti, mitä oli tehtävä.

— Helposti se käy, kun konstit tietää, laiha mies ihasteli vaunun lähtiessä pehmeästi liikkeelle. — Muuten, tuomari, Salankiko teitä siellä luolassa iski?

— Niin. Hänellä oli nyrkissään kivi.

Roitto nyökkäili.

— Paha sisu sillä pojalla oli. Enkä kuitenkaan tiedä... Ehkei poliisimiehen sopisi niin ajatella. Mutta en sure sitä, että kuritushuone nyt menetti pitkäaikaisen asukin.

Rauta virkkoi matalasti:

— Hän ei olisi joutunut kuritushuoneeseen.

Etsivä vilkaisi epäilevästi oikealle sivulleen.

— No, tottahan, murhasta...

— Simo Salanki ei tappanut laulajatarta.

Ohjauspyörän ääressä istuja yllättyi niin, että kaartaessaan kaupungin pääkadulle oli ajamaisillaan jalkakäytävälle. Viime hetkessä hän sai vältetyksi sellaisen nolauksen.

— Mitäs tuomari nyt turhia tarinoi? hän paheksui. — Miksi syytön mies olisi teitä kalloon kumauttanut ja paennut ja tehnyt kaiken äskeisen?

— Minäkin luulin häntä syylliseksi vielä jutellessani hänen kanssaan holvin suulla. Mutta sitten kuulin hänen olleen Kaustion tyttöjen hoivissa viime sunnuntain iltapäivästä maanantaiaamuun.

— No, jo nyt jotakin!

Auto solui hotellin ulko-oven edustalle. Mutta Rauta jäi istumaan paikoilleen ja jatkoi:

— Salanki oli eilisiltana kertonut serkuilleen, mitä aikoi. Tytöt kuitenkin luulivat hänen vain laskevan hevosenleikkiä. Eikä heitä sovi moittia siitä. Samaa moni muu olisi siinä tilanteessa arvellut. Nyt tiedämme nuorukaisen tarkoittaneen täyttä totta.

Haavoittunut paineli nenäliinalla ohimoaan. Siitä tihkui yhä verta. Hän tarjosi etsivälle savukkeen ja sytytti itselleenkin.

— Totuus, hän virkahti, — käyttää joskus outoja voimia kaivumiehiksi, jotka auttavat sen esiin. Tässä tapauksessa se oli humala. Salanki oli suojatakseen oikeaa murhaajaa laatinut mielestään varmaan hyvän suunnitelman. Eräänlaista sankarillisuutta ei sovi kieltää siltä. Ehkä hän pääsikin suuren rajan taa muistamatta paljastaneensa salaisuutensa Kaustion sisaruksille — humalapäissään.

— Kuulostaa melkein siltä kuin toivoisitte hänen päässeen, tuomari.

— Tavallaan. Mutta hän unohti myös, että koko murhayön hän makasi serkkujensa hoivissa. Sekin olisi tietysti aikanaan tullut esiin.

— Erikoislaatuinen tyyppi tuo poika joka tapauksessa oli, etsivä huomautti. — Hänen aikomuksensa oli ilmeisesti heittäytyä sillalta samoille kiville, jotka ruhjoivat laulajattaren. Aika ro... rom... Kuinka sitä nyt sanotaan?

— Romanttista, Rauta auttoi häntä.

— Niin, sitä minä juuri. Romanttista. Eikös hän ollut jonkinlainen taiteilija?

— Hänestä piti tulla säveltäjä. Mutta sitten hän joutui Kirsti Kultakosken tuhoisaan läheisyyteen.

Roitto nyökkäili.

— Niin, niin, ne naiset... Mutta mitäs me nyt teemme?

— Jatkamme ajoa.

— Kuinka?

— Ajattelemalla. Tapahtumat ovat vyöryneet sellaisella vauhdilla, ettei siihen »ylellisyyteen» ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Kun olen ollut saamaisillani ajatuksentyngästä kiinni, on ollut rynnättävä jäljille, jotka näyttivät vievän suoraan karhun pesälle. Jospa jomotus päässäni helpottaisi! Minun pitäisi päästä erottamaan jyvät akanoista siinä, mitä tämän jutun kestäessä on esiin tullut.

Etsivä hymähti alakuloisesti:

— Ei kuulosta kovin lupaavalta.

— Eikö? Minä taas olen sitä mieltä, että totuus Kirsti Kultakosken murhasta on jo käden ulottuvilla. On vain tiuhemmalla seulalla käytävä tosiasiat lävitse.

Roitto ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että ajattelu auttaisi. Mutta muuhunkaan ei tuomarista ensi hätään olisi. Hän näytti olevan aivan lopussa. Huolekkaana etsivä kysäisi:

— Saatanko minä tuomarin ylös?

— Kaikkea vielä, Rauta torjui.

Mutta noustessaan hotellin portaita hän itsekin havaitsi olevansa kurjassa kunnossa. Vaivoin päästyään huoneeseensa hän soitti kelloa.

Tuttu, nyrpeä siivoojatar ilmestyi ovelle. Hänen jäykät kasvonsa värähtivät, kun hän havaitsi vieraan istuvan vuoteen laidalla nenäliina ohimoa vastaan painettuna. Miehen laskiessa kätensä liinassa näkyi verta. Äkkiä havahtunut huolehtivaisuus sai naisen lähestymään.

— Ohoh, onpas ilkeän näköinen! hän kauhisteli. — Millä lie lyöty?

— Kivellä. Saisikohan täältä sideharsoa?

Siivoojatar nieleksi. Sitten hän virkkoi:

— Osaisin minäkin tuon sitoa. Mutta taidatte haluta tänne ystävänne johtajan tai hovimestarin. »Vanha äkeä vahtikoirahan» minä vain olen.

Rauta totesi hotellin pienoisyhteiskunnassa juttujen kiertävän nopeasti. Ravintolan vaalea tarjoilijatar ei ollut vitkastellut kiidättäessään eteenpäin hänen pistopuhettaan.

— Hyvä rouva, olen kiitollinen, jos te suostutte auttamaan minua hiukan.

Jotakin hyvänmielen tapaista häivähti naisen tuikeille kasvoille.

— Paneutukaa pitkäksenne, herra. Olen hetkessä takaisin.

Palatessaan hänellä oli sideharsoa, laastaria ja pyyheliinoja.

— Nyt haudomme vähän ohimoa ja sitaisemme vilvoittavan kääreen päähänne. Sitten te nielaisette pari pulveria ja nukutte. Kyllä noin vankka mies sillä selviää.

Rauta pani ihmetellen merkille, miten nopeat ja hellät sormet hänen hoivaajallaan oli. Tuntui hyvältä antautua hänen määräiltäväkseen.

Herätessään hän näki siivoojattaren istuvan yhä tuolilla vuoteen vieressä.

— Olenko nukkunut?

— Kyllä vain. Tasan tunnin. Mutta pysykääpäs pitkällänne, herra.

— Ohimoani ei enää särje, ja ajatukseni ovat taas kirkkaat. Parahin rouva, te olette ihmeparantaja, hyvä haltiatar, miten vain tahdotte.

Nainen hymähti alakuloisesti. Mutta hän oli ilmeisen mielissään.

— Älkäähän innostuko, hän torjui. — Ensin laastaroimme ohimonne. Sitten tuo ranne — mikäs siinä on?

— Vähäinen koiranpurema.

Lupaa kysymättä siivoojatar aukaisi siteen ja kumartui tarkastamaan haavoja. Hän pudisti päätään ja murisi:

— Haluaisinpa nähdä sen koiran, joka tämän puri. Mutta nyt laitamme kunnollisen siteen. Teidät täältä olisi pitänyt naapurikaupungin sairaalaan lähettää eikä sitä toista. Eipä silti, hyvä on, kun siitä päästiin.

Hän ryhtyi puuhailemaan sideharsojen, laastarien ja saksien kanssa.

— Kenestä toisesta te puhutte?

— Siitä laulajattaren sisaresta, jolle hoitajatar hommattiin. Kunnon ihminen saatiinkin. Mutta ei hänkään tätä aamua kauemmin sitä uikutusta ja kauhu-unien kerrontaa kestänyt, vaan lähti. Lääkärillekös pulma, mitä potilaalle tehdään. Kuin hourupäinen, neiti hoki tahtovansa Helsinkiin, Mehiläisen sairaalaan. Mutta tohtori ei ottanut vastuulleen niin pitkää matkaa. Hän lähetti neidin naapurikaupungin Diakonissalaitokseen... Kas niin, tuomari, nyt saatte minun puolestani jo nousta.

Mutta Rauta jäi makaamaan. Hän ei tahtonut päästää siivoojatarta vielä lähtemään.

— Katsokaa vielä vasentakin kättäni. Se tuntuu niin kummalta.

Nainen kumartui tutkimaan.

— Sormien keskinivelet ovat punaiset ja vähän kuin ajettuneet. Ei sen kummempaa. Olette tainnut lyödä ne johonkin ilkeän kovaan.

Mies hymyili itsekseen. Määritelmä »ilkeän kova» luonnehti hänen mielestään hyvin toimitusjohtaja Touhulan leukaa.

— Te ette kai erityisesti pitänyt Kultakosken sisaruksista? hän kysäisi.

— Pitänyt? En sitten vähääkään. Harvoin olen sellaisissa paikoissa palvellut, missä on »kuuluisuuksia» ollut. Mutta jos ne kaikki elävät samalla tavoin kuin tuo sisarpari, niin enpä välitä heitä nähdäkään.

Jotakin muistui Raudan mieleen.

— Kun maanantai-iltana palasin tänne, mainitsitte jotakin »yön pimeydessä tissuttelemisesta ja tassuttelemisesta, jota säädyllisen ihmisen piti silmät pyöreinä katsoa ja hävetä». Mitä sillä tarkoititte?

Siivoojatar hymyili hieman.

— Tarkastipa herra sanani muistaa. Sellaista taisin tosiaan jutella. Eikä se väärää puhetta ollut.

Hänen silmänsä muuttuivat jälleen koviksi, kun hän jatkoi:

— Noita sisaruksia ja heidän lentojaan tarkoitin. Ei se oikeiden ihmisten elämää ollut. Enkä minä siitä lausunnosta periksi anna, vaikka he olivatkin teidän tuttavianne.

— Kertokaahan, mitä näitte ja kuulitte.

Nainen epäröi.

— Enpä tiedä... Jos herra sitten perästäpäin taas naureskelee Leenalle...

— Leenalle?

— Niin, sille vaalealle kähäräpäälle ravintolan puolella.

Rauta kiirehti vakuuttamaan:

— En toki. Pyydän teiltä, rouva, anteeksi sitä edellistäkin.

— No, siivoojatar virkkoi sovinnollisesti, — oli sitä vikaa minussakin. Äreäksi olen käynyt tässä hommassa, monenlaista kun saa kokea.

Mies ojensi kätensä.

— Sovitaan se mennyt.

Nainen naurahti hyvitettynä.

— Paljonkos siinä nyt sopimista! Herra tahtoo siis kuulla, mitä minä noina öinä näin ja kuulin.

— Öinä ja päivinä.

— En minä päivistä suuria tiedä. Ei laulajatarta monesti ihmisten aikaan näkynyt. Mutta annahan, kun yö joutui, niin jopa nuo kaksi alkoivat kahista ja heidän ympärillään kuhista.

Rautaa huvitti hänen sanontansa. Ääneen hän kysyi:

— Sattuiko jo lauantai-iltana jotakin?

Siivoojatar oli innokas kertomaan:

— Sattui. Kuhkin tapani mukaan käytävässä, kun sisarukset palasivat ravintolasalista. Laulajatar pysähtyi huoneensa ovelle välkkyvissä valkeissaan kuin ruhtinatar ikään. »Tylsä ilta», hän virkkoi haukotellen. Harmaa varjo sisareksi kuiskasi hermostuneena: »Voi, Kirsti, minä kauhistuin niin, kun Simo ryntäsi esiin.» Laulajatar ilkkui: »Sinun vanha, rakastunut sydämesi taisi hypähtää ihan kurkkuun. Kai sinä nyt, nähdessäsi tuon rentun taas, myönnät minun tehneen sinulle suuren palveluksen nyhtäessäni sen rikkaruohon sinun multapenkistäsi?» Sisar hätäili edelleen: »Voi, Kirsti, kunpa hän ei vain tekisi meille pahaa. Muistathan, miten hirveästi hän uhkaili meitä.» Laulajatar nauroi ivallisesti ja tokaisi: »Haukkuva koira ei pure. Hyvää yötä, siskoseni!» Niine hyvineen hän meni ja paukautti oven perässään kiinni kuin koko talo olisi ollut hänen omansa.

— Siinäkö kaikki? mies tiedusti.

— Tämä oli vasta alkua. Olin ravintolasta tulevan oven lähettyvillä, kun toimitusjohtaja Touhula työntyi siitä käytävään. Hän ällistyi aika lailla joutuessaan silmätysten minun kanssani. »Vaihdan vain muutaman sanan oopperalaulajatar Kultakosken kanssa», hän jupisi aikoen mennä ohitseni. Mutta minä asetuin tielle ja julistin, että ne sanat oli säästettävä huomiseksi, yökuhertelua ei tässä hotellissa sallita. Hän karahti vihasta punaiseksi, malttoi kuitenkin mielensä ja tömisti sinne, mistä oli tullutkin. Että hän, perheellinen mies, kehtasikin! Vähemmän minua sittenkin suututti se toinen herra.

— Kuka toinen?

— Se, joka vähän myöhemmin yritti samaan päämaaliin. Se teidän mustasilmäinen ystävänne.

Rauta yllättyi. Vasko ei ollut maininnut olleensa lauantai-illan jatkoksi pyrkimässä yö jalkaan. Aika veijari!

— En tiedä, mistä hän siihen käytävään ilmestyi, nainen puheli. — Hän tuli hymyillen luokseni ja halusi tietää laulajattaren huoneen numeron. Käskin hänen painua kiireen vilkkaan omaan vuoteeseensa. Hän sujautti kouraani setelin ja iski silmää. Minua ei ole miesten hymyillä eikä seteleillä saatu väistymään siitä, minkä oikeaksi tiedän. Niinpä palautin setelin. Kai hän ymmärsi, koska häipyi.

Vai sitä konstia Lauri yritti, kuuntelija tuumi. Hän oli kai tottunut ulkomaanmatkoillaan selvittämään rahalla sellaiset pulmat kivuttomasti.

— Tuo vierailuyritys oli satunnainen haksahdus maisterilta, hän ryhtyi puolustamaan ystäväänsä. — Hän on nyt melkein kihloissa erään nuoren neidin kanssa.

Siivoojatar nyökkäsi.

— Tiedän. Sen sievän evakkotytön kanssa. Vilaukselta näin heidän eilisiltana istuvan tuolla ravintolassa kahden. Ruokia kannettiin pöytään ja samanlaisina taisivat palata keittiön puolelle. Nuo kaksi eivät paljon edes puhelleet. Katsoivat vain toisiaan, kuin Luojan suurta ihmettä. On se, tuo nuoruus... Herran ei tarvitse pelätä, että minä lähtisin sille tytölle juoruamaan. Miehet ovat miehiä, kyllä se tiedetään. Heidät on otettava, jos ottaa tahtoo, sellaisinaan, vikoineen kaikkineen...

— Ystäväni poistuttua, Rauta virkahti salaillen hymyhän, — rauha palautui taloon, niinkö?

— Ei vielä ihan. Olin sattunut keskustelemaan maisterin kanssa laulajattaren oven takana. Kun yksin jäin, se lennähti auki. Laulajatar seisoi kynnyksellä ja sähisi: »Kuka teidät on pyytänyt vartijaksi siihen? Miten uskallatte kohdella herrasmiestä tuolla tavoin?» Hän ei sanonut, mitä itse uskalsi. Minä sen sijaan mietin sitä katsoessani olkapäille heitettyä aamutakkia ja sen alla olevaa seitinhienoa, punervaa yöpaitaa. Sen melkein maata viistävässä helmassa oli kyllä poimuja jos millä mitalla, mutta rinnus oli kauas alas avoin. Minua inhotti ajatellessani, että hienosta käyvä nainen oli aikonut tuossa asussa ottaa vastaan vieraan miehen. En kuitenkaan virkkanut mitään. Työnsin vain oven kiinni.

Kuuntelija päätti itsekseen, että Vaskon sieti kuulla, millaisesta viettelyksestä siivoojaeukon lahjomattomuus oli hänet pelastanut. Jos hän olisi päässyt etsimäänsä huoneeseen, hän ei olisi seuraavana päivänä kyennyt näkemään valko-keltapukuista tyttöä.

— Niin taidammekin sitten tulla sunnuntaihin? hän kysäisi.

Nainen silmäsi häneen tutkivasti.

— Onko herra jo kyllästynyt minun tarinointiini? Eihän siinä mitään suuria asioita ole...

Rauta rauhoitti häntä:

— Suuria tai pieniä, kuuntelen teitä mielelläni. Mitä yksityiskohtaisemmin kerrotte, sitä parempi viihdyke minulle.

Siivoojatar jatkoi tyytyväisenä:

— Miten lie sunnuntaina laulajattaren huoneen siivoaminen minulta myöhäksi jäänyt? Muistin sen vasta päivällä. Mutta kun menin sinne, toinen nainen oli jo siellä. Musta baskeri päässä hän oli kopeloimassa vaatekaappia. »Mitäs te?» minä harmistuin. Hän käännähti äkisti, ja minä nolostuin aika lailla tuntiessani hänet laulajattaren sisareksi. Hän oli hyvin vihainen ja kirkui: »Mitä te siinä töllistelette? Tulen sisareni huoneeseen milloin tahdon! Te ette voi sitä minulta kieltää!» Oikeassa hän tietysti olikin. Niinpä pyysin nöyrästi anteeksi ja poistuin toiseen kerrokseen. Ei se sen kummempi tapaus ollut.

— Hm. Entä vielä?

Nainen naurahti.

— Minä juttelen näitä vähäpätöisiä kokemiani ja kuulemiani, ja te tahdotte aina vain lisää.

— Te liikutte täällä niin paljon, Rauta maanitteli. — Osasitte antaa hyvän kuvauksen siitä resu Pekastakin, joka toi laulajattarelle kirjeen sunnuntai-iltana kello 20:n maissa. Mutta... Te kai avasitte Kirsti-neidille ulko-oven, kun hän kotiutui puolenyön maissa?

— Niin. Huonolla tuulella hän näytti olevan. Ei edes nyökännyt minulle kiitokseksi.

— Ettekö havainnut oven lähettyvillä ketään, jolta hän olisi voinut toisen kirjeensä saada?

— En ristinsielua.

— Näittekö, kun hän lähti vähän myöhemmin jälleen ulos?

— Tietysti. Minunhan piti laskea hänet ulos.

— Millä mielellä hän silloin oli?

Siivoojatar mietti tuokion.

— Jaa, sitä on vähän vaikea sanoa. Ei hän niin huonolla ollut kuin tullessaan. Mutta jollakin lailla hän vaikutti miettiväiseltä, ikään kuin epäilevältä. Mikäli sellainen ihminen miettimään pystyy! Mutta odottakaas... Sillä välillä sattui jotakin, mitä vähän ihmettelin. Sisar tuli laulajattaren huoneesta siinä puolenyön tienoilla ja meni omalle puolelleen. Kauan hän ei siellä viipynyt, vaan lennähti takaisin. Ennen oven sulkeutumista kuulin selvästi hänen sanansa: »Kirsti, sinun innostunut ihailijasi soitti...» Loppu häipyi minulta, kun ovi vetäistiin kiinni. Jäin vain mietiskelemään, miksi hän oli ilmoittanut jonkun soittaneen. Hänen huoneessaan ei ollut puhelinta.

Rauta huomautti:

— Ehkä hän tarkoitti, että joku oli soittanut ennen sisaren paluuta.

Hieraisten nolostuneena nenänvarttaan nainen myönsi:

— Jaa, niin kai se olikin.

— Muistaisikohan keskustyttö, yrittikö joku puhelimitse tavoittaa laulajatarta sunnuntaina esim. kello 23:n aikoihin päätyen sitten keskustelemaan sisaren kanssa?

Siivoojatar tuhahti:

— Sekö harakka? Hyvä, jos hän muistaa yhdistää juuri pyydetyn puhelun. Älyttömämpää tyttöä en ole ikipäivinä tavannut!

Kiusallinen epäilys pyrki Raudan mieleen. Olisiko Vasko, odotettuaan kello 22.30 hotellin ravintolan edessä laulajatarta turhaan, soittanut vielä tälle? Häntäkö ovat tarkoittaneet Elinan sanat: »Kirsti, sinun innostunut ihailijasi soitti?» Näiden kysymysten takaa irvistelevä mahdollisuus oli peloittava. Mutta silloin ei ainoastaan Lauri, vaan myöskin Kaarina Kurkeila ja hänen tätinsä olisivat häikäilemättä valehdelleet...

Hän vääntäytyi hermostuneena istuvilleen.

— Huimaako päätä vielä? nainen tiedusti.

— Ei. En edes muistanut koko vammaa.

Siivoojatar ryhtyi kokoamaan kapistuksiaan.

— Minun on jo jouduttauduttava muihin töihin. Tuli tässä jo istutuksikin.

Rauta virkkoi lämpimästi:

— Parhaat kiitokseni teille sekä hoivasta että piristävästä jutteluhetkestä!

— Kiitoksia vain herralle itselleen.

Oven sulkeuduttua mies nousi kävelemään. Hän mitteli otsa syvissä rypyissä huonetta nurkasta nurkkaan ja poltti savukkeen toisensa jälkeen.

Viimein hänen ilmeensä alkoi kirkastua. Hän heittäytyi selälleen vuoteelle ryhtyen kehittämään ajatusta siitä näkökulmasta lähtien, johon äsken oli päätynyt.

Vihdoinkin! Jokainen yksityiskohta sopi murhenäytelmän kokonaisuuteen. Eräitä aukkoja jäi kyllä todistusketjuun. Mutta mielikuvitus rakensi helposti niiden ylitse sillan, jonka täytyi suurin piirtein vastata todellisuutta. Murhaaja otaksui olleensa hyvinkin viekas ja onnistuneensa hiomaan tekonsa ylle läpinäkymättömän sumuverhon. Mutta hän oli, niin kuin rikolliset tavallisesti, tehnyt eräitä kohtalokkaita erehdyksiä.

Rauta nousi ripeästi. Toiminnan aika oli jälleen tullut.

Samassa koputettiin oveen.

— Sisään!

Lauri Vasko ilmestyi kynnykselle ja iloisesti hymyillen astui peremmälle.

— Sepä sattui, Rauta virkahti. — Ajattelin juuri äsken sinua.

Maisteri oli loistavalla tuulella.

— Minua taas harmitti, ettemme Helsingistä tullessamme saaneet sinua mukaamme Siltakadun 30:een. Siellä ne kestit olivat! Emme tietenkään salanneet kihlaustamme Kaarinan tädiltä. Hän puolestaan ei antanut periksi, juhlittava sitä oli. Hän sai ahdetuksi meihin niin paljon kahvia ja piirakoita, etten lähipäivinä halua edes nähdä sultsinoita. Vaivoin pääsimme livistämään sieltä myöhemmin illalla kahden kesken tänne hotelliin.

Rauta muisti siivoojattaren äskeisen kuvauksen noiden kahden rakastavaisen ravintolakäynnistä. Syy, miksi illallinen ei ollut heille maistunut, oli paljon materialistisempi kuin eukko oli kuvitellut.

Ystävä katsoi häntä oudoksuen. Sitten hän huomasi siteet ja kysäisi:

— Mitä sinulla on ranteessasi ja ohimossasi? Olethan kuin raadeltu sotasankari!

— Pikku juttuja vain. Niitä ei käy vertaaminen niihin koettelemuksiin, mitä sinulla kuulostaa olleen sultsinarintamalla.

Mustat silmät säteilivät.

— Kaarina ja minä emme aio olla pitkiä aikoja kihloissa. Syksyllä vietämme häät. Sinä tulet niissä olemaan tietysti kunniavieras.

— Kiitoksia.

— Sinä olet kovin lyhytsanainen tänään, Lauri nurkui. — Istutaan pakisemaan ja pannaan tupakaksi.

Rauta pudisti päätään.

— Valitan, vanha veikko. Minun on noustava taas autoni ohjauspyörän ääreen.

— Joko taas? Mihin sinä nyt?

— Pienelle matkalle vain, ja tällä kertaa yksin.

— Unohdin vallan, ystävä myönsi, — että sinulla on vakavampaa mietittävää kuin meidän kihlauksemme ja häämme.

Kun he yhdessä lähtivät huoneesta, Rauta virkahti kevyeen sävyyn:

— On sinun kihlauksessasikin miettimistä, häistä puhumattakaan.

— Tietysti, minulla.

— Minulla myös.

Kun Rauta oli jo käynnistänyt auton, Vasko kysyi:

— Mitä sinä oikein pohdiskelet?

— Maailman menoa.

Ystävä hermostui.

— Olet kuin Pythia Delfoin temppelissä! Sano suoraan, ketä vastaan sinun ajatuksesi nyt jauhavat!

— Sinua vastaan, tietysti.

Auto hurahti liikkeelle. Vasko seisoi paikoilleen jähmettyneenä.

Kirottua! Oliko Rauta vuorostaan ryhtynyt epäilemään häntä? Siitäkö vanhan toverin tämänpäiväinen kylmä vaiteliaisuus johtui?

Hän käännähti takaisin hotelliin. Tuntui mahdottomalta mennä nyt Kaarinaa tapaamaan. Paras oli ottaa oikein väkevä grogi!

Kahdeskymmeneskolmas luku.

JOHTOLANGAT PERILLE.

Aurinko paistoi, ja kesä kukki ja tuoksui ympärillä. Oli hyvä ajaa, vaikka maantie mutkittelikin pahasti.

Siellä täällä oli pieniä taloja, joiden hirret hohtivat uutuuttaan. Pitkin maata niitä oli, karjalaisten ja rintamamiesten uusia asumuksia. Ne olivat asettuneet milloin metsän laitaan, milloin vanhan pellon keskelle kuuluttamaan, että jotakin mullistavaa oli tapahtunut.

Heinänteko oli käynnissä. Reippaita, iloisia ihmisiä heilui pelloilla. Mutta ei puuttunut liioin umpimielisiä kasvoja eikä kyräileviä katseita.

Ehkä kaikella tapahtuvalla, kipeimmälläkin, Rauta tuumiskeli, on tarkoituksensa. Kenties sodan ja kaiken sitä seuranneen kärsimykset olivat tarpeen, jotta tässä harvaan asutussa, sosiaalisesti ikään kuin jähmettyneessä maassa kehitys pääsi vauhtiin. Nyt ihmisten oli pakko tulla lähemmäksi toisiaan ja oppia vähitellen yhteisvastuun vaikea läksy.

Häntä oli näinä päivinä ilahduttanut havainto, että nuoruusvuosilta peräisin oleva vanhan toveruuden henki oli osoittautunut elinvoimaisemmaksi kuin hän oli rohjennut uskoa. Mutta niin rajoitettu yhteishenki ei enää riittänyt. Sen täytyi laajeta käsittämään kaikki nämä ihmiset ja ennen pitkää tunkea koko yhteiskunnan lävitse...

Puolen tunnin ajon jälkeen hän saavutti jo naapurikaupungin. Auto suhahti rautatien alitse pääkadulle ja pysähtyi pian sen jälkeen korkean sairaalarakennuksen eteen.

— Onko tohtori Elviö tavattavissa?

Pieni, ruskeasilmäinen sairaanhoitajatar katsoi häiritsijään kylmästi.

— Hän on vastaanotolla. Joudutte odottamaan pari tuntia.

— Jospa neiti sentään kävisi kuiskaamassa tohtorin korvaan, että varatuomari Rauta haluaisi kiireellisen asian vuoksi tavata häntä?

Hoitajatar pudisti päätään. Vieraan jyrkkäpiirteisillä kasvoilla leikkivä valloittava hymy sai hänet kuitenkin taipumaan:

— Voin käydä kysymässä. Mutta en luule sen auttavan.

Kymmenisen minuutin kuluttua hän palasi. Hänen käytöksensä oli nyt huomattavan kunnioittava.

— Tohtori ottaa tuomarin vastaan. Olkaa hyvä, tätä tietä.

Hän opasti vieraan tyhjään seurusteluhuoneeseen, jossa kaikki kiilteli uutuuttaan.

— Tohtori tulee aivan kohta, hoitajatar vakuutti ja katosi.

Hetken päästä ovi avautui. Tohtori Elviö riensi valkoisen takin helmat liehuen ja molemmat kädet ojossa tervehtimään.

— Sinä, vanha veikko! Hauska nähdä taas sinua.

— Samoin sinua. Sinuun vuodet eivät näy pystyvän.

Elviö vaikuttikin vierastaan huomattavasti nuoremmalta. Hän oli lyhyempi ja hentorakenteisempi. Musta, lainehtiva tukka, hyvin tuuheiden kulmakarvojen alla välkkyvät tummanruskeat silmät ja helposti nauruun vetäytyvä suu voimakkaine, valkoisine hampaineen olivat ennallaan. Rauta muisti niiden jo heidän yhteisinä nuoruusvuosinaan saaneen monen tytönsydämen sykkimään levottomasti.

— Kai viivyt kaupungissa vielä illan? Silloin voisimme kunnolla tavata ja jutella.

Sen sanottuaan lääkäri vilkaisi hätäisesti rannekelloonsa.

— Sinulla on tietysti, vieras totesi, — näin kesken vastaanottosi kiire.

Valkotakkinen nyökkäsi.

— Odotushuoneessa on väkeä kuin helluntaiepistolassa. Suonet niin ollen anteeksi...

Rauta keskeytti:

— Sinun tehtäväksesi jää antaa anteeksi. Saat luvan jättää vastaanoton apulaislääkärien hoteisiin. Kai he voivat määrätä potilaille vaikkapa mikstuuraa tai kamferia tai matolääkettä. Ne eivät ketään tapa. Minä näet tarvitsen sinua. Eikä asiani siedä viivytystä. Johdan laulajatar Kirsti Kultakosken murhan tutkimuksia ja...

Elviö oli jo ovella menossa.

— Riittää, veli hyvä. Käyn järjestämässä niin, että toiset hoitavat vastaanoton. Eivätkä tämän laitoksen apulaislääkärit ole niin avuttomia kuin sinä maallikkona kuvittelet.

Kun hän oli palannut, toverukset istahtivat tupakoimaan.

— No-o? lääkäri virkahti. — Arvaan sinun haluavan puhua laulajattaren sisaresta, joka tänään tuotiin tänne. Hieman pulmallinen tapaus. Hän on saanut sokin, se on selvää. Vähemmästäkin sen voisi saada. Erittäin hysteerinen hän on myös. Mutta häntä hoitaneen kollegani tänne lähettämää kuumekäyrää en ymmärrä lainkaan. Sen osoittamien hyppelehtivien, mutta yleensä sangen korkeiden numeroiden asemesta totesin ainoastaan vähäistä lämmönnousua.

— Menkäämme yhdessä hänen luokseen, Rauta sanoi. — Hänellä on tietysti yksityishuone.

— Niin on. En vain tiedä, mitä sisaren traagillisen kohtalon seulonta vaikuttaa hänen tilaansa.

— Siksi haluankin sinun olevan läsnä, kun haastattelen häntä. Tule nyt!

Tohtori Elviö antoi perään. He nousivat hissillä viimeiseen kerrokseen ja kävelivät pitkän käytävän loppupäähän. Siellä lääkäri avasi erään oven ja antoi toverinsa astua ensimmäisenä sisään.

Huone oli valoisa ja kaunis. Vuoteessa makaava nuori nainen tervehti valjulla hymyllä tulijoita.

— Päivää taas, neiti Kultakoski.

— Hyvää päivää, tuomari. Olettepa antanut minun kauan odottaa käyntiänne. Nytkö vasta olette palannut Helsingistä?

Rauta käveli parvekkeelle johtavan oven vieressä olevan ikkunan luo ja nojautui sen pieleen.

— Olen pahoillani siitä, neiti, että olen odotuttanut itseäni. Mutta parhaalla tahdollakaan en ole ennen saanut muilta kiireiltäni aikaa.

Lääkäri nosti tuolin vuoteen viereen ja kysäisi istahtaessaan:

— Miten potilaamme nyt voi?

— Ah, tohtori, en lainkaan hyvin. Toivon teidän lähettävän minut Helsinkiin. Mehiläisen lääkärit ovat hoitaneet minua jo ennen. Tekin pääsisitte silloin vaivautumasta enempää minun takiani.

Rauta virkahti viileästi:

— Huomenna pyytäisitte kai Mehiläisen lääkäreitä toimittamaan teidät esim. Tukholman Serafimer-sairaalaan.

Pieluksella lepäävä vaalea tytönpää käännähti ikkunaan. Sinisilmät tähysivät kummastuneina siellä seisovaa kookasta miestä.

— Mitä sillä tarkoitatte, tuomari?

— Tukholmasta tiet olisivat auki kaikkeen maailmaan, sitä vain... Mutta ettekö ole utelias kuulemaan, miten onnistuin Helsingissä? Tehän annoitte pari asiaa toimitettavakseni siellä.

Potilas oli sulkenut silmänsä. Niiden luomet värisivät hieman.

— Kertokaa, hän pyysi hiljaa.

— Ensinnäkin halusitte minun tekevän voitavani, jotta ilkeät sanomalehdet eivät alkaisi penkoa kaikkea mennyttä. Olitte huolestunut siitä, että viattomia juttuja paisuteltaisiin skandaaleiksi ja siten häväistäisiin teidän »rakkaan, ajattelemattoman siskonne muistoa». No niin, minä onnistuin siinä. Lehdet ovat olleet hienotunteisia. Mutta oikeastaan taisitte uskoa minulle tuon tehtävän vain, jotta sisarenne elämässä sattuneet skandaalit eivät välttyisi huomioltani. Laskitte niiden tarjoavan minulle koko joukon murhaajakandidaatteja tutkisteltavakseni.

Nuori nainen huudahti harmistuneena:

— Tuomari! Tietysti olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt sanomalehtien hillitsemiseksi. Se ei kuitenkaan anna teille oikeutta loukkaavien olettamusten tekemiseen minun motiiveistani!

Itkuvalmiina hän vetosi lääkäriin:

— Tohtori, sanokaa tekin hänelle, ettei hän saa puhutella minua tuossa sävyssä. Minä... minä...

Elviö tarkkasi potilastaan huolestuneena. Hysteerinen kohtaus näytti olevan tulossa. Tuuheat kulmat rypyssä hän vilkaisi varoittavasti Rautaan.

Tämä kuitenkin naurahti kylmästi.

— Te olette hyvä näyttelijätär, neiti. Muistan viime tapaamisestamme, miten taitavasti jymäytitte minua. Mutta toistettuna tuollainen häikäisevä esitys menettää makunsa. Teidän on niin ollen paras hypätä itkukohtauksen ylitse. Me olemme näet varautuneet sellaisten varalle lääketieteen koetelluimmin ja samalla vaarattomimmin apuneuvoin. Tohtorin valkoisen takin taskussa oleva pieni ruisku auttaa teidät helposti kohtauksen ylitse.

Elviö murahti. Hän ei pitänyt tästä. Raudan velvollisuus olisi ainakin ollut, hän ajatteli, kertoa etukäteen niistä suuntaviivoista, joiden mukaan hän aikoi keskustelua johdatella.

Hämmästyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että sairas oli kaikesta päättäen selviämässä uhkaavasta kohtauksesta.

— Kas noin, neiti, Rauta lausui. — Muutama nyyhkäisy vielä ja sitten pieni, väsynyt hymy, niin esitys on täydellinen. Olen melkein valmis tunnustamaan teidät sisartannekin paremmaksi näyttelijättäreksi. Teidän onnettomuudeksenne tämä vain ei ole teatterilava...

Nuori nainen valitti:

— En ymmärrä, miksi puhuttelette minua nyt aivan toisin kuin ennen. Jos olen jotenkin tullut loukanneeksi teitä, olen valmis pyytämään anteeksi. Mutta olkaa kiltti, älkääkä kiusatko minua enää tuolla tavoin. Sitä paitsi, ettekö voi tulla tänne lähelle? Tohtori nostaa teille tuolin viereensä.

— Kiitoksia. Pysyttelen mieluummin täällä.

— Miksi?

Rauta virkkoi:

— Sanon sen teille, neiti. Viime maanantain vastaisena yönä syöstiin naapurikaupungin suuren rautatiesillan kaiteen ylitse syvyyteen teidän sisarenne. Viime yönä muuan hermonsa menettänyt mies yritti samalla paikalla työntää minut alas. Tänään, vain muutamia tunteja sitten, muuan toinen hullu heittäytyi tuolla sillalla junan alle jauhautuen veriseksi mytyksi. Tässä jutussa on siis ollut jo niin monta syöksyvaihetta, että päätökseni estää neljäs tapahtumasta on varsin luonnollinen.

— Neljäs?

— Niin, neiti. Olette kai suorittanut täällä sen verran paikallistutkimuksia, että tiedätte oven parvekkeelle lukitsemattomaksi. Esim. hirveän hysteerisen kohtauksen aiheuttama hyppy alas katuun näyttäisi vain sangen valitettavalla onnettomuudelta.

— Te... te olette mahdoton!

Rauta jatkoi järkkymättömän tyynesti:

— Toinen minulle uskomanne tehtävä oli ottaa selvää, onko muuan mies, Simo Salanki, Helsingissä. Sanoitte toivovanne hänen olevan siellä tai missä tahansa kaukana teistä. Pelkäättekö yhä häntä?

— Pelkään.

— Voitte jättää sen huolen. Simo Salanki ei tule milloinkaan enää lähellenne.

Potilas huokasi keventyneenä.

— Ihanaa! Hän on hirvittävä ihminen.

— Hän oli sitä tai tätä.

Suljettujen silmien luomet värisivät nyt selvästi.

— Tarkoitatteko, että hän on...?

— ... kuollut. Kyllä. Hän oli se hullu, joka heittäytyi junan ruhjottavaksi. Hän meni kuolemaan pelastaakseen erään hänelle kerran hyvin rakkaan olennon. Tiedättekö, neiti, kuka saattoi olla se, jonka suojaamiseksi tuo — miten äsken sanoittekaan? — »hirvittävä ihminen» uhrasi henkensä?

Vastausta ei kuulunut. Niinpä Rauta jatkoi hellittämättä:

— Poikaparka toivoi, että hänet hyväksyttäisiin sisarenne murhaajaksi. Hänellähän oli aihetta vihata Kirstiä koko nuoren ja lupaavan elämänsä tahallisen, ilkimielisen tuhoamisen vuoksi. Tuo säälittävä ja sankarillinen nuorukainen ei ottanut laskuissaan lukuun meidän muidenkin ennenpitkää keksivän sen, minkä hän luuli yksin tietävänsä. Simo Salanki kuoli, jotta saisi viedyksi mukanaan sen salaisuuden, kuka murhasi laulajatar Kultakosken. Hän tiesi näet, että murhan suorititte te, neiti!

Sairasvuoteesta kuului kiljahdus, ja potilas ponnahti istumaan.

Tohtori Elviö nousi. Hän oli sekä yllättynyt että säikähtynyt.

— Nyt, vanha veikko, saat luvan lopettaa. Minä en voi sallia...

Hänen vastalauseensa jäi kuitenkin kesken. Hämmästyneenä hän katsoi nuorta naista. Tämä istui nyt vuoteella suorana ja uhmaavana. Sameat, väsyneet silmät olivat yht'äkkiä muuttuneet kirkkaiksi ja koviksi. Kalvakoille poskille oli kohonnut väriä, ja kasvojen ilme oli tiukka. Pieluksiin nojaavat kädet olivat jäntevät ja vapisemattomat. Koko asento kuvasti voimakasta ihmistä, joka oli havahtunut puolustautumaan äkisti ilmestynyttä vaaraa vastaan.

— Se on valhe! tyttö huusi. — Katala, naurettava valhe!

Rauta pudisti pahoitellen päätään.

— Noin minäkin olisin sanonut, hän myönsi, — jos joku olisi silloin, kun teidät ensimmäisen kerran näin, väittänyt teidän olevan vain runsaan vuorokauden päässä sisarpuolenne murhasta. Seurassani silloin istunut maisteri Vasko ihasteli teitä. Muistan hyvin hänen sanansa: »Katso hänen puhtaita tytönkasvojaan ja kullanhohtoisia hiuksiaan. Hänellä on herkkä suu ja lempeät sinisilmät.» Siihen minä tulin lisänneeksi: »Mutta myös luja leuka.»

Vuoteella istuja naurahti katkerasti.

— Vanha herra Kretschmer taitaa olla — missä liekin! — ainoa, joka nyt taputtaa käsiä teille, tuomari. Leuastaniko te päättelette minun olevan...? Jos sillä mitalla ruvettaisiin mittaamaan, niin teillä itsellänne olisi monta murhaa tilillänne! Minäkö, sairas, heikko nainen, olisin...?

Tyynesti Rauta virkkoi:

— Niin, ei luulisi... Mutta vaimoni, joka on viisas pikku nainen, vielä hentoisempi kuin te, valisti minua muutamia päiviä sitten. Hän tuli sanoneeksi, että hänkin, vihan vimmaan sattuessaan, saisi hetkeksi jättiläisen voimat. Olen alunperin ollut selvillä siitä, miten »sairas» todellisuudessa olette. Mitä taas heikkouteenne tulee, niin... No, te satuitte vihan vimmoihin ja... Mutta palatkaamme siihen keskusteluun, joka minulla oli lauantaina ystäväni kanssa teistä. Hän intoili sisarenne ja teidän johtavan hänen mieleensä Kirsti Flemingin ja Elina Kurjen. Hän arvioi teidät Klaus-herran suloiseksi Elina-rouvaksi, jonka Kirsti, mustasukkainen tahtoihminen, tappoi. Ne osat menivät kuitenkin tässä uudessa surmanäytelmässä sekaisin.

Nuori nainen huudahti salamoivin silmin:

— Minä vaadin teitä peruuttamaan syytöksenne tai todistamaan sen!

— Hyvä on, neiti. Noista vaihtoehdoista valitsen todistamisen.

Mies astui askelen lähemmäksi ja jatkoi:

— Te vältyitte aika kauan joutumasta epäilysten valokeilaan, koska itse murhatapa viittasi mieheen. Huumaavan iskun antaminen kävelykepillä edellytti melkoisia voimia. Tajuttoman uhrin nostaminen sillan kaiteelle ja pudottaminen pää edellä syvyyteen olivat vielä kovempien ponnistusten takana. Siksi murhaa tutkineet etsivät eivät kiinnittäneet teihin huomiota. Kenties minäkin olisin, ilman vaimoni äsken mainittua satunnaista huomautusta, ollut yhtä hyväuskoinen teihin nähden. Mutta vasta te itse saitte viime tapaamisemme aikana huomioni vakavasti suuntautumaan teihin.

— Todellako? Miten mairittelevaa minulle!

— Teidän kätenne ovat valkeat ja kapeat. Mutta puristaessanne käsivarttani erehdyitte, tulkitaksenne syvää kiitollisuuttanne minulle, päästämään voimanne esiin. Panin merkille, miten luja, melkein teräksinen, hennon käden ote oli. Se olisi ollut kenties nopeasti mielestä haihtuva havainto, ellette keskustelumme aikana olisi jo sitä ennen tullut herättäneeksi minussa epäilyksiä.

Elina Kultakoski heilautti ylpeästi päätään.

— Minulla on tuosta keskustelusta aivan toinen, teidän kehutulle tarkkanäköisyydellenne vähemmän mairitteleva muistikuva.

— Niin kai. Te olette tosiaan saattanut itseksenne ilkkua, miten helposti nenästä vedettävä olin. Mutta tehän olette, toistan sen, loistava näyttelijätär. En ole ensimmäinen enkä kai viimeinenkään, joka sellaisen taituruuden säteilyssä sokaistuu. Onneksi sain pian näköni ja tajuni takaisin. Mestarillisessa esityksessänne muka toistuneesta painajaisunesta, jossa Simo Salanki kävi kimppuunne raskas keppi kädessä ja lopulta iski takaa teitä, oli voimaa ja vauhtia. Mutta...

— Mutta mitä? Joko sananne loppuivat, tuomari?

— ... se oli hätkähdyttävä toisinto siitä murhenäytelmästä, Rauta täydensi painokkaasti, — mikä oli sillan huimaavassa korkeudessa maksanut sisarenne hengen. Mistä tiesitte silloin, että häntä oli lyöty takaapäin raskaalla kepillä?

Tytön vastaus tuli nopeasti:

— On tuokin kysymys! Kaikkihan siitä puhuivat jo maanantaina.

— Erehdys! Maisteri Vaskon taittunut kävelykeppi löydettiin kosken alta vasta tiistaiaamuna. Sitä ennen kukaan ei aavistanut keppiä käytetyn.

Nuori nainen hermostui silminnähtävästi. Hän yritti kuitenkin suojautua ylimieliseen huolettomuuteen.

— No, niinpä kuulin siitä tiistaina. Luonani kävi useita henkilöitä; joku heistä kertoi. Ottaen huomioon hermo järkytykseni ette voi vaatia minua muistamaan, kuka ja milloin!

— Tuo oli taitava väistö. — Mutta minä olen kysynyt tätä asiaa jokaiselta luonanne käyneeltä. Niitähän ei ollut monta. Kaikki vakuuttavat ehdottomasti, etteivät ole teidän kuultenne puhuneet kävelykepistä tai sen osuudesta murhenäytelmään.

Tohtori Elviö oli toipunut säikähdyksestään. Jännittyneenä hän seurasi sivusta sanailua. Hän oli kuullut paljon Raudan menestyksistä rikosprobleemien ratkaisijana. Nyt hänellä oli ensimmäisen kerran tilaisuus läheltä tarkata vanhan toverinsa työskentelyä. Vuorosanat sinkoilivat vastakkain kuin säilät kahden taitavan miekkailijan käsissä. Rauta oli kieltämättä voitolla, mutta hämmästyttävän hyvin Elina Kultakoski piti puolensa. Hän näytti nyt kuitenkin hämmentyvän sellaisen kysymyksen kohdalla, johon vastaamisen olisi pitänyt olla mitä helpointa.

— Suo anteeksi, vanha veikko, Elviö virkkoi. — Täysin sivullisena minäkin olen tiennyt tuosta kepistä. Lehdet ovat kirjoittaneet siitä paljon.

Ystävällisesti Rauta nyökkäsi välkkyväsilmäiselle lääkärille.

— Niin, hän myönsi. — Mutta sikäläinen kollegasi oli kieltänyt potilaalta sanomalehtien lukemisen, jotteivät ne pääsisi pahentamaan hänen tilaansa. Tarmokas yksityishoitajatar piti huolen kiellon noudattamisesta. Ei, neiti, te ette ollut kuullut ettekä lukenut Vaskon lyijypäisestä ebenholz-kepistä. Jäljelle jää ainoastaan yksi mahdollisuus.

Hän odotti tytön sanovan jotakin. Tämä oli kuitenkin varuillaan ja pysyi vaiti. Mutta kylmä taistelunhalu välkkyi yhä sinisilmissä.

— Todellisuudessa, mies jatkoi, — te ette ollut takaa-ajettu, vaan takaa-ajaja ja — murhaaja.

Nuori nainen värähti.

— Heitätte jo toistamiseen kasvoilleni tuon kaamean sanan. Mutta ette pysty esittämään mitään, mikä antaisi teille edes oikeuden varjon herjata minua näin. Olen kuvitellut Suomen oikeusvaltioksi, jossa turvatonta naista suojattaisiin teidän kaltaisiltanne!

Rauta hymähti surullisesti.

— Älkää huoliko näppäillä noita kieliä, neiti. Tuhlaatte suotta aikaa. Tavallaan ymmärrän sentään, miksi teitte tuon sivuhypyn. Yritätte saada hengähdystauon. Haluaisitte ennen kaikkea voittaa itseänne kohtaan tuntemanne harmistumisen. Niin, neiti, te olette suurelta osalta itse antanut käsiini ne johtolangat, jotka ovat tuoneet minut tänne. Ettekä voi mitään sille, että tiedän olevani perillä.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

»OLEN ILOINEN SIITÄ, ETTÄ HÄN ON KUOLLUT!»

Sairashuoneessa oli kauan hiljaista.

Tohtori Elviö aukoi ja jälleen napitti pitkää, valkoista lääkärintakkiaan. Vilkkaat, tummanruskeat silmät tähysivät tuuheiden kulmakarvojen suojasta noita kahta, joiden sanakamppailua hän oli kasvavalla jännityksellä kuunnellut. Hän odotti kärsimättömästi ratkaisua. Se ei saattanut enää olla kaukana.

Elina Kultakoski istui edelleen hievahtamatta vuoteessa nojaten käsiinsä. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat liidunvalkeat. Suurenmoisesta itsehillinnästään huolimatta hän ei kyennyt estämään huuliaan hiukkasen vapisemasta. Hän näytti kokonaan unohtaneen lääkärin läsnäolon ja tuijotti hellittämättä ikkunan luona seisovaan mieheen.

Viimein Rauta katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden:

— Minä en tiedä tarkoin teidän motiivejanne, neiti, vaikka aavistankin ne. Mutta voin yksityiskohtaisesti kertoa, mitä teitte viime sunnuntaina.

Tiukoin huulin nuori nainen ivasi:

— Se onkin helposti kuvattu! Puolipäivästä alkaen makasin hotellissa sairaana.

— Pahoinvointinne teki silloin tyhjäksi toimitusjohtaja Touhulan järjestämän purjehdusretken, mies virkkoi. — Jätän arvailematta, kuuluiko pahoinvointi osana uhkapeliinne, vai käyttikö sisarenne sitä syynä päästäkseen vähäksi aikaa irti teistä.

Hän odotti tytön sanovan jotakin. Mutta kun tämä pysytteli pilkallisesti vaiti, hän jatkoi:

— Valitettavasti ette pysynyt vuoteessa. Pian olitte jalkeilla. Livistitte verottamaan sisarenne huoneen kaapissa olevaa vaatevarastoa. Otitte sieltä hänen valkoisen silkkileninkinsä, joka hänellä oli ollut lauantai-iltana yllään. Sipaisitte punaa hiukan poskiin ja paksulti huuliin. Sitten heititte hartioillenne Kirstin pitkän punaisen kesätakin ja lähditte vanhan kasinon päivätanssiaisiin.

Tällä kertaa Elina nauroi.

— Miksi taivaan nimessä olisin tehnyt kaikki nuo hassutukset?

— En tiedä, mikä oli alunperin suunnitelmanne, Rauta sanoi. — Mutta teidät yllätettiinkin noissa puuhissa. Kenties se siinä vaiheessa oli vain syrjään sysätyn tytön halua järjestää laulajatarsiskolle pieni kiusallinen yllätys. Hän olisi tuskin ilahtunut kaksoisolentonsa ilmestymisestä tanssiaisiin, joiden kiistattomana kuningattarena hän piti itseään. Varsin laatuunkäypä kaksoiskappale olittekin, kun olitte kätkenyt kullanhohtoiset hiuksenne mustan päähineen peittoon. Kylpyläkasinon eteisessä teidät jälleen nähtiin.

— Kuka muka?

— Muuan nainen kertoi minulle havainneensa laulajattaren yhtenä hetkenä ulkokuistilla, toisena eteisessä ja heti sen jälkeen tulevan jälleen ulkokuistilta. Minä en hevin usko sellaisiin ihmeolentoihin, jotka lehahtelevat näkymättöminä tanssisalin ylitse. Siksi halusin kuulla lähempiä yksityiskohtia. Aika ymmärrettävää uteliaisuutta, luulisin. Kertojani väitti kivenkovaan tunteneensa eteisessä näyttäytyneenkin laulajattareksi. Hän oli näet lauantai-iltana hotellin ravintolassa nähnyt tämän samaisessa valkosilkkisessä leningissä. Jokin hänen kuvauksessaan särähti jo silloin oudolta korvissani. Mutta valitettavasti minut juuri sillä hetkellä hälytettiin muualle. Jos olisin saanut rauhassa pohtia kuulemaani, olisin luultavasti jo siinä vaiheessa tajunnut teidän pelinne. Sillä — kuten myöhemmin mieleeni välähti — Kirstillähän oli sunnuntaina yllään punainen leninki.

— Mihin oikeastaan kaikella pukuhupsuttelulla tähtäätte?

— Siihen, että te olitte kasinon eteisessä päivätanssiaisten aikana. Jokin sai teidät silloin lopullisesti ryhtymään murhan valmisteluihin. Sitä tarkoitusta varten varastitte maisteri Vaskon kävelykepin ja kätkitte sen takkinne alle. Eräs portaiden edessä tungeksivan toimettoman väen joukossa seisoskellut mies tunsi teidät, kun kiirehditte takaisin kohti hotellia.

Elina koetti saada äänensä kuulumaan purevalta sanoessaan:

— Teidän olisi pitänyt ruveta jännityskirjailijaksi, tuomari. Kuunnellessani teitä ihoni menee aivan kananlihalle.

Keskeytyksestä piittaamatta Rauta jatkoi:

— Seuraavat tunnit vietitte kiltisti vuoteessanne. Kello 20:n tienoilla laulajatar sai maisteri Vaskon kirjeen. Arvattavasti hän ei hidastellut lukea sitä teille ääneen. Silloin te aloitte kehitellä suunnitelmaanne. Nelisen tuntia myöhemmin sisarenne palasi vietettyään ikävän illan toimitusjohtaja Touhulan seurassa. Senjälkeisistä tapahtumista olette antanut viranomaisille aivan väärän kuvan.

— Sitä ette voi todistaa!

— Kyllä vain. Laulajatar ei tullut teidän huoneeseenne, kuten olette väittänyt. Hän ei liioin kertonut teille saaneensa juuri hotellin ulko-ovella joltakin poikaselta kirjeen. Eikä hän lähtenyt — huolimatta teidän jyrkistä vastalauseistanne, niin kuin olette uskotellut — mitä parhaimmalla tuulella öiseen kohtaukseensa.

Jäykkänä vuoteella istuva tyttö kysäisi ylimielisesti:

— ... vaan? Olen utelias kuulemaan, mitä julkeutenne saa teidät sillä kohdalla kuvittelemaan.

— Te menitte sisarenne luo. Sillä teillä oli asiaa hänelle, eikä päinvastoin. Totesitte hänen palanneen ja toiminnan hetken siis koittaneen. Vetäydyitte omaan huoneeseenne. Jonkin ajan kiduttua riensitte takaisin laulajattaren luo ilmoittamaan: »Kirsti, sinun innostunut ihailijasi soitti...» Sitten sepititte jatkon samaan tyyliin, jota olitte kuullut Vaskon kirjeessään käyttäneen. Maisteri oli muka vannottanut teitä esittämään sisarellenne hänen rukouksensa, ettei laulajatar toistamiseen murskaisi hänen toivettaan saada yöttömässä yössä kävellä jumaloimansa naisen rinnalla. Asiaan kai kuului ihailijan suuhun pantu ylistys, miten lumoava näköala oli kohtauspaikaksi ehdotetulta korkealta rautatiesillalta.

— Tuo on teidän kuvitteluanne, tuomari, Elina sähähti. Mutta hänen äänensä vavahteli, kun hän lisäsi: — Miksi minä olisin vaivautunut tuollaista sepittelemään?

— Siksi, että tahdoitte hinnalla millä tahansa houkutella sisarenne lähtemään sillalle! Luultavasti laulajatar olisi haistanut jutussa heti palaneen käryn, ellei hän olisi ollut niin suutuksissaan epäonnistuneesta illastaan. Hänestä tuntui kohtaus Vaskon kanssa kohtalon hänelle suomalta hyvitykseltä, ja niin hän lähti. Mutta jo hotellin ulko-ovella hän vaikutti miettiväiseltä. Hän oli alkanut epäillä teitä, neiti! Mutta onnettomuudekseen hän ei osannut kuvitella teidän virittäneen hänelle tällä kertaa murha-ansan.

Nuori nainen huusi kimeästi:

— Minä kiellän teitä jatkamasta!

Rauta sanoi hiljaisesti:

— Olenkin kohta murheellisen kertomukseni lopussa. Äsken kuvaamassani vaiheessa teillä oli vielä huonompi onni kuin aikaisemmin. Teidät nähtiin, kun sisarenne luota menitte omaan huoneeseenne ja sieltä taas palasitte. Sillä välillä »innostunut ihailija» siis olisi ilmoituksenne mukaan soittanut. Mutta teidän huoneessanne ei ollut puhelinta!

Elina hätkähti rajusti.

— Sisarenne lähdettyä te pukeuduitte nopeasti mahdollisimman vähän huomiota herättäviin harmaisiinne, mies jatkoi vääjäämättä. — Vaskon kävelykepillä aseistautuneena riensitte ulos. Ette yrittänytkään hotellin ulko-ovesta, koska siihen on ainoastaan siivoojattarella avain. Kiersitte pimeän keittiövaltakunnan kautta. Pujahditte pihalle pienestä ovesta, jonka rakoon oli mukava asettaa vähäinen kiila pitämään paluutietä avoinna. Kukaan ei nähnyt laulajatarsiskonne eikä teidän kulkevan kaupungin keskustan halki eikä liioin teidän palaavan yksin hotelliin ja vuoteeseenne. Mutta menon ja paluun välillä suoritettiin sillan huimaavassa korkeudessa taistelu, jonka yksityiskohtiin ainoastaan »painajaisunenne» luo verenhohtoista valoa. Surmattuanne sisarpuolenne otitte hänen käsilaukustaan Vaskon kirjeen, revitte siitä lopun pois ja pistitte alkupuolen takaisin. Te olitte näet lujasti päättänyt, että kuka murhaajana tuomittaisiinkin, te ette se olisi!

Tyttö tuijotti häneen suurin, rävähtämättömin silmin. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän virkkoi:

— Te ilmoitatte yhtenään minut nähdyn ja tunnetun. Mutta teillä ei ole esitettävänä ainoaakaan näkijää eikä todistajaa. Jos voitte loihtia jonkun heistä tänne, niin minä...

Oveen koputettiin. Pieni hoitajatar livahti sisään.

Tohtori Elviö kääntyi harmistuneena häneen.

— Minä huomautin teille, sisar, ettei meitä saa millään ehdolla häiritä!

Ääni vavisten hoitajatar selitti:

— Olen tehnyt voitavani, tohtori. Niin monet ovat pyrkineet tohtorin puheille. Alhaalla istuu eräs hermostunut herra, joka selitti hänellä olevan tulenpalavan kiireellistä asiaa tuomari Raudalle. Mutta minä pidin kaikki loitolla, niin kuin tohtorin määräys oli. Nyt kuitenkin tuli muuan mies, jota en voi estää. Hän esitti näet poliisivaltuudet.

Tuimana lääkäri sivuutti hänet ja lennähdytti oven käytävään auki.

— Kuka uskaltaa...?

Lyhyt, pyylevä etsivä kesti rauhallisesti hänen salamoivan katseensa.

— Minä! Tuon tämän nappulankin mukanani, hän hörähteli astuen sisään ja vetäen perässään vastaanhangottelevaa puolikasvuista poikaa. — Tässä tämä vintiö vihdoinkin on, tuomari. Kumarra herroille, Niilo Välli!

Kyräillen poika raapaisi jalalla lattiaa.

— En olisi häntä tänne kiidättänyt, tuomari, Uuttu selitti, — ellei hänen kertomuksensa olisi varsin yllättävä. Hän myöntää vieneensä sunnuntai-iltana laulajattarelle kirjeen kello 20:n maissa. No, sehän tiedetään vanhastaan. Mutta kun hän maanantaina taas maleksi hotellin lähettyvillä, erääseen ikkunaan ilmestynyt nainen oli viittonut hänet tulemaan sisälle. Niilo, näetkö täällä tuon naisen?

Poika sihautti puuttuvien etuhampaittensa lomitse ilmaa, nyökkäsi ja viittasi huolimattomasti vuoteeseen päin.

— Tuo.

— Aika parlamenteeraus oli huoneessa alkanut, etsivä jatkoi. — Neidin ensimmäisen ehdotuksen Niilo hylkäsi. Hän ei suostunut poliiseille syöttämään sellaista pajunköyttä, että olisi saanut samalta herralta toisenkin kirjeen laulajattarelle toimitettavaksi. Mutta sitten he innostuivat yhdessä maalailemaan niitä ihanuuksia, mitä merimiehen ammatti tarjoaa. Neiti antoi siunauksensa lisäksi 5.000 markkaa matkaeväiksi, ja Niilo lupasi karata merille. Kumma juttu, nuo tuhatlappuset...

Poika kaiveli etusormella nenäänsä ja tuijotti itsepäisesti jalkoihinsa.

— Minä keksaisin vain, hän mutisi, — jutun Kotkan satamassa olevasta laivasta, jossa oli muka tuttavia miehiä. Ajattelin: kun hän on niin hanakka rahaansa tarjoamaan, niin otetaan. Meinasin viipyä mailla parisen viikkoa ja sitten palata.

Uuttu ärähti hänelle:

— Luuletko noin vähällä pääseväsi, nulikka? Saat luvan kertoa kaiken juurta jaksaen tuomarille!

Rauta silmäsi Elina Kultakoskeen. Tämä oli pojan nähdessään vaipunut pielusten varaan. Kädet ristissä peitolla ja silmät ummessa hän makasi liikkumatta.

— Sitä ei nyt tarvita, Uuttu. Hoitajatar-neiti voi viedä pojan alas siellä odottavan hermostuneen herran seuraksi.

Niilo livahti nopeasti valkopukuisen naisen perässä ovesta ulos. Lyhyt etsivä käännähti ikkunan luona seisovaan mieheen odottaen selitystä. Rauta viittasi häntä vaikenemaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Sitten raukea ääni kuului vuoteesta:

— Kiitoksia, tuomari. Nyt olen valmis tunnustamaan. Minä murhasin sisarpuoleni, oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken... Kaikesta siitä, mitä äsken puhuitte, tuomari, minuun vaikutti järkyttävimmin ystävänne maininta minun »puhtaista tytönkasvoistani». Niin, minulla oli ne kerran... ne ja puhdas tytönsielu, mutta sen Kirsti nauttien tahrasi... En vihannut häntä siksi, että hän oli se, jota äiti, opettajat, toverit, kaikki palvoivat. Vähitellen aloin kuitenkin vihata sitä elämää, jota hän vietti, ja hänen rajatonta ahneuttaan. Kai hän oli sellainen, miksi helppo elämä ja miehet olivat hänet tehneet. Mutta hän antoi vahingon kiertää ja iloitsi ilkeästi voidessaan tehdä kipeää ja tuhota. Minä olin tietysti hänen lähin uhrinsa. Pariisissa... siellä oli vaikeinta. Puhutaan paljon hänen isästään, signor Torinista... Hän ei kuitenkaan ollut noista kahdesta se, joka vietteli...

Rauta virkahti hiljaa:

— Siksi siis Simo Salanki lopulta pakeni »Villa Kirstistä».

— Niin, tyttö huoahti. — Se, mitä kerroitte Simon kuolemasta, oli minulle raskasta kuultavaa. Olin jo pyyhkinyt mielestäni hänet, ensimmäisen ja ainoan rakkauteni. Kirsti ei välittänyt Simosta sitäkään vähää, mitä hän perusti muista tielleen osuneista miehistä. Mutta hän otti hänet minulta vain, koska minulla ei saanut olla mitään omaa elämää. Olin hänen orjansa, jonka hän vaatettikin... Te näitte itse, tuomari, miten häikäilemättä, vaikka lempein hymyin hän sammutti lauantai-iltana maisteri Vaskon minuun kohdistaman pienen mielenkiinnon. Tarkoituksellisesti hän liioitteli lannevikaani, joka muuten on hänen itsensä aiheuttama — erään hänen raivonpurkauksensa muisto. Silloin minä lopullisesti päätin surmata hänet.

Yllättyneenä Rauta kysäisi:

— Tarkoitatteko, että ystävälläni tietämättään oli osuus tässä murhenäytelmässä?

Tyttö nyökkäsi. Väsynyt hymy suupielissä hän vahvisti:

— Oli kyllä. Niin kuin tavallaan teillä itsellännekin.

— Minulla?

— Niin. Olin kyllä jo viime talvesta lähtien hellinyt ajatusta, että jonakin päivänä tappaisin Kirstin. Mutta en ollut saanut päätetyksi, milloin sen tekisin. Kun Kirsti veti maisteri Vaskon viereensä ja pani miesparan pään sekaisin keinoilla, jotka tunnen liiankin hyvin, välähti mielessäni: nyt mitta on täysi. Sitten joku sanoi teitä maamme tunnetuimmaksi rikollisten metsästäjäksi. Joutuisin siis kamppailemaan loistavan vastustajan kanssa. Se ajatus jännitti ja hurmasi. Olin silloin varma, että tätä tappion hetkeä ei tulisi koskaan.

Rauta asteli vuoteen viereen.

— Lapsiparka, kiusattu, eksynyt poloinen... Sinisilmät katsoivat häneen kosteina.

— En ansaitse teidän... enkä kenenkään muun sääliä, nuori nainen sanoi katkonaisesti. — Minuun on tarttunut vuosien mittaan sisarpuoleni julmuutta. Olisin tyynin mielin... matkustanut ulkomaille... katsoen vain oikeaksi ja kohtuulliseksi, että minäkin saisin kerran nauttia elämästä. En olisi uhrannut ajatustakaan sille — olipa kuka tahansa — joka olisi Kirstin murhaajana tuomittu. Sellainen minä olen! Enkä kadu vähääkään tekoani. Minä ja sisarpuoleni olemme molemmatkin ansainneet kohtalomme. Olen iloinen siitä, että hän on kuollut!

Kun Rauta ja tohtori Elviö poistuivat sairashuoneesta, lyhyt, pullea etsivä jäi sinne.

Käytävässä lääkäri huoahti:

— Olipa se näytelmä! Jännittävä ja järkyttävä.

Hissikorin laskeutuessa hän tiedusti:

— Jäätkö illaksi kaupunkiin?

Rauta pudisti päätään. Veljellisin kädenpuristuksin he erosivat.

Ala-aulassa maisteri Vasko ryntäsi ystävänsä luo.

— Vihdoinkin!

— Kas Lauri. Sanottiin jonkun hermostuneen herran odottavan minua. Siitä tiesin, että odottaja olit sinä.

Mustat silmät pyörivät hurjasti päässä.

— Mitä idioottimaisuuksia sinä päästelit suustasi viimeksi tavatessamme? Minä aivan...

Rauta tarttui hänen käsivarteensa ja saatteli hänet ulos. Autossa hän virkahti:

— Avaa nyt varaventtiilisi, jottet räjähdä.

Vasko käytti heti tilaisuutta. Sanat tulvivat kiihkeinä ja kiukkuisina hänen huuliltaan:

— Teit sikamaisesti säikyttäessäsi minua sillä tavalla! Minä hupsu ryntäsin vielä Kaarinallekin kertomaan, että sinä olet seonnut päästäsi ja ruvennut epäilemään minua... Tyttöparka kauhistui sydänjuuriaan myöten. Itkemään hän jäi, kun minä tilasin auton ja ajoin perässäsi tänne saadakseni heti selvän...

— Selvän mistä?

— Siitä, epäiletkö sinä tosissasi minua!

— Varmasti epäilen, yhdestä ja toisesta.

— Pysy kerrankin vakavana! Kuvitteletko minua Kirsti Kultakosken murhaajaksi?

— En! Olen jo jonkin aikaa tiennyt, että Elina murhasi sisarpuolensa.

— Elina! Tuo kaunis, puhdaskasvoinen tyttö, joka...?

Vasko jätti purkauksensa kesken. Uutinen mykisti hänet.

Raskaasti Rauta virkkoi:

— Viime lauantaina sinä runoilit lujan luonteen kuvastuvan Elina Kultakosken piirteistä. Lujaksi ja pelottomaksi hän nyt osoittautuikin. Ei paljoa puuttunut siitä, että hän olisi onnistunut välttämään lain kouran.

Vaskon laihat, syväjuonteiset kasvot olivat murheelliset. Mutta sitten hän riistäytyi irti muista mietteistä ja koveni:

— Miksi sinä sitten pelästytit minut puolikuoliaaksi ilmoittamalla ajatustesi suuntautuvan minua vastaan?

Rauta hymähti.

— Siitä siis sait päähäsi kauhumielteen, jonka kiidätit vielä Kaarinasikin itkettäväksi... Sinä olit juuri hälissyt häistäsi. Ilmoitit kutsuvasi minut niihin kunniavieraaksi. Se merkinnee, että minun on pidettävä puhe hääparille. Sitä hikistä hommaa — enkä siis murhaa — minä lähtöhetkellä mietiskelin. Silloin sinä ehätit utelemaan, ketä vastaan ajatukseni jauhoivat. Mitäpä siihen oli muuta sanottavana kuin: sinua vastaan?

Vasko huokasi helpotuksesta. Mutta sitten epäilys iskeytyi hänen mieleensä.

— Jos se olisi ollut vain sitä, hän mutisi, — niin mistä saatoit äsken tietää...? Sinähän sanoit arvanneesi minut siksi »hermostuneeksi herraksi», joka sinua odotti. Ainoastaan kivistävä omatunto voi tuollaisen »tiedon» välittää. Lähtiessäsi sinä halusitkin vastaustesi hämäryydellä syöstä minut epätietoisuuden kuiluun. Tunnusta pois! Mikset muuten aja jo?

Rauta käynnisti auton hymyillen.

— Muistaakseni sinä, Lauri, mainitsit silloin Pythian. Ellen ole ihan kaikkia koulutietoja unohtanut, tuolla Delfoin neitsyelläkin oli tapana puhua jonkin verran hämärästi... Mutta haastellaan nyt mieluummin tuosta minun tulevasta hääpuheestani. Olen vähän huolissani. Pelkään hikikarpaloiden nousevan otsallesi, kun minun on rehellisenä miehenä lausuttava ajatukseni sinun kelvollisuudestasi aviomieheksi.

Ystävä kuittasi hänen uhkauksensa naurahduksella. Se tuntui äsken koetun piinan rinnalla mitättömältä. Sitä paitsi, hän tuumi, aika tuo kai neuvon senkin vaaran torjumiseksi. Samassa hän kuitenkin hätääntyi:

— Miksi pysäytät auton jo tähän?

— Aion poiketa Seurahuoneelle syömään. En ole koko päivänä saanut palaakaan suuhuni.

Vasko sanoi surkeasti:

— Kaarlo, ajattele Kaarinaa ja hänen tuskaista epätietoisuuttaan siitä, mitä täällä on tapahtunut. Ajetaan sinne suoraan. Hänen tätinsä tarjoaa meille...

— Tiedän, sultsinoita. Joko mielesi tekee niitä taas?

— Ei, mutta saisit siellä Karjalan-paistia, mureinta ja maukkainta, mitä olet koskaan syönyt.

Rauta oli tunnetusti itsepäinen mies. Mutta — ystävänsä ihmeeksi — hän antoi tällä kertaa ilman muuta periksi, ja Cadillac pyyhälsi matkaan.