[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkpfhSjjILXVf_nofI3TdZiRJSNCIg5zFUVKgfEP4NJI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3442,"Kohtalon silta","Helanen, Vilho",1899,1952,"3442-helanen-vilho-kohtalon-silta","3442__Helanen_Vilho__Kohtalon_silta","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",null,54292,348467,true,[],[],[],"Varatuomari Kaarlo Rauta päätyy selvittämään rikosta, kun joukko vanhoja opiskelutovereita kokoontuu yhteen vuosien jälkeen. Tapaaminen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa saa synkän käänteen, kun hotelliin saapuva kuuluisa oopperalaulaja ja hänen sisarensa joutuvat keskelle murhatutkintaa.","Vilho Helasen 'Kohtalon silta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3442.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KOHTALON SILTA\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1952.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Kuusi vanhaa toverusta......................\n 2. Laululintu tulee esiin......................\n 3. Salaperäinen uhka...........................\n 4. Kuin kaksi tappelukukkoa....................\n 5. Päivätanssiaiset............................\n 6. Perheidylli, joka keskeytyi.................\n 7. Murhenäytelmän puitteet.....................\n 8. Harventunut toverijoukko....................\n 9. »Esittäköön alibinsa, jos hänellä sellainen on!»\n10. Lykkäys.....................................\n11. Vilkaisu menneisyyteen......................\n12. Miehet laulajattaren elämässä...............\n13. »Sitä minä en sano!»........................\n14. Valko-keltapukuinen tyttö...................\n15. Osat vaihtuvat..............................\n16. Työnjako....................................\n17. Nimettömien kirjeiden lähde.................\n18. Hyökkäys sillalla...........................\n19. Eräät hermot olivat pettäneet...............\n20. Jälleen uusille jäljille....................\n21. Simo Salangin tragedia......................\n22. Tiuhemmalla seulalla........................\n23. Johtolangat perille.........................\n24. »Olen iloinen siitä, että hän on kuollut!»..\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nKUUSI VANHAA TOVERUSTA.\n\n\nÄänettömyys oli laskeutunut ravintolan perähuoneeseen. Päivällinen\noli alkanut hilpeästi. He olivat puristaneet lämpimästi toistensa\nkäsiä iloiten siitä, että monien vuosien jälkeen oli näin sattumoisin\ntavattu. Heillä oli ollut yhteinen nuoruus, ylioppilasvuodet\nHelsingissä ja niiden aikaiset yhteiset harrastukset. Nuo menneet ajat\nja niiden muistot olivat antaneet kyllin aineksia jutteluun, joka oli\naterian aikana ollut vilkasta. Mutta nyt oli jo kahvitkin juotu ja\nlasit tyhjinä.\n\nVaratuomari Kaarlo Rauta silmäili vaivautuneena vanhoja tovereitaan.\nHiljaisuuden venyessä he tuntuivat etääntyvän toisistaan ja jo\nihmettelevän, miksi oikeastaan oltiin koolla.\n\nSattumalta, niinpä niin. Useimpien heidän elämänpiirinsä eivät\ntavallisissa oloissa enää koskettaneet toisiaan.\n\nPaikallisen sanomalehden omistaja Erkki Touhula arvioi ilmeisesti\nitsensä muita tärkeämmäksi. Hän oli aikoinaan herättänyt huomiota\näkisti katkaisemalla lupaavan ratsuväenupseerinuransa. Jouduttuaan\njyrkän suomalaisuuskantansa vuoksi kireisiin väleihin esimiestensä\nkanssa hän oli palannut kotikaupunkiinsa, ottanut haltuunsa\nisänsä perustaman pienen lehden ja jäänyt tänne. Hän vilkaisi nyt\nrannekelloonsa ja aloitti:\n\n— Kohta kahdeksantoista. Luulenpa, että minun on korkea aika...\n\nHeiveröinen hotellin johtaja Tauno Harmoila silmäsi hätääntyneenä\nlaihaan ja jäntevään ent. ratsumestariin.\n\n— Älä nyt hätäile, Erkki! Harvoin sitä yhteen satutaan. Edes me\nkaupunkilaiset.\n\nLuiseva, tummatukkainen opetusministeriön osastopäällikkö, maisteri\nLauri Vasko, jonka syväjuonteisissa kasvoissa huomio kiintyi säihkyvän\nmustiin silmiin, ehättäytyi lisäämään:\n\n— Meitä on nyt kaksi helsinkiläisveljeäkin mukana.\n\nTouhula hymähti pilkallisesti pääkaupunkilaiskorostukselle. Hän jäi\nodottamaan, olisiko hotellin johtajalla jotakin lisättävää. Tämä\nvirkkoikin:\n\n— Olen iloinen siitä, että te kunnioititte käynnillänne minun\ntaloani. Olette täällä nyt minun vieraitani. Otetaan lisää kahvia ja\nkonjakkia. Annetaan jutun edelleen luistaa. Esko, viitsitkö soittaa\ntarjoilijatarta?\n\nRiihelä pyyhkäisi kämmenellä kaljua päätään ja nousi täyttämään\npyyntöä. Hän oli pitkä ja pyylevä herra, jonka pyöreiltä kasvoilta\nhyväntahtoinen myhäily harvoin haihtui.\n\nSeurueen kuudes jäsen, kamreeri Into Pyörre — hieman pöhöttynyt,\nhuolimattoman kesäisesti pukeutunut mies, jonka punakoita kasvoja\nvaalea tukka ympäröi joka taholle harottavana harjana — seurasi\nkatseellaan hovimestaria.\n\n— Jaa, Harmoila, hän mutisi, — jos sinä itse tarjoat, niin minulla ei\nole kiirettä. Mikäpä sinun onkaan tarjotessa? Kultaa sinä tällä talolla\nkauhot!\n\nRauta käänsi huomionsa ikkunaan vastapäistä seinää hallitsevasta\ntaulusta, jolla näytti olevan suurempi historiallinen kuin\ntaiteellinen arvo. Kaupungin kokoon verrattuna suhteettoman avaran\ntorin vastakkaisen laidan talorivistä pisti silmään kaksikerroksinen,\nvalkeaksi rapattu pankkitalo, jonka kulmatornin kello näytti kuutta.\nRautatietä kohden kohoavasta kaupunkikuvasta erottautui kirkko piirtyen\nkeskikesän rehevyyttä uhoavaa puistoa vastaan.\n\nMinä en odottanut paljoa tästä tapaamisesta, Rauta mietti, mutta\ntodellisuus on vieläkin harmaampi. Tuntui hieman kipeältä myöntää, että\naika oli vienyt heidät etäälle toisistaan. Lähes parin vuosikymmenen\nkuilun ylitse eivät korkeatkaan yhteiset aatteet tuntuneet riittävän\nsillaksi. Kysyä sitä paitsi sopi, olivatko aatteet enää yhteiset.\nMaailma oli niistä päivin muuttunut paljon. Jokainen oli omalla\ntahollaan joutunut suorittamaan uudelleenarviointeja. Eikä ollut\nhelppoa päästä selville siitä, mitä itse kukin oli tappioon päättyneen\nsodan seurauksena olleesta romahduksesta pystynyt ja halunnutkaan\nitselleen pelastaa. Tämä epävarmuus oli jo aterian ajan ollut\npohjasävelenä. Eikä teennäisen vilkas yhteisten muistojen esille\nmanaaminen ollut voinut sitä muuttaa.\n\nNo, kysymys oli pahimmassakin tapauksessa ainoastaan tästä illasta.\nHän, Rauta, oli perheineen lähtenyt automatkalle. Inkeri oli halunnut\nlasten kera — ja tietysti vanha Mari mukana — pistäytyä katsomassa\nkesähuvilaa, jossa hänen vanhempansa olivat kuolemaansa asti suvensa\nviettäneet. Raudalla itsellään oli eräs asia hoidettavana täällä,\nläheisessä pikkukaupungissa, ja niinpä vaimo oli tuonut hänet autolla\ntänne. Perhe saapuisi huomenna puolenpäivän aikaan, ja sitten matka\njatkuisi kohti Punkaharjua ja Kolia. Toimitettuaan asiansa Rauta oli\nkadulla yhdyttänyt Harmoilan, ja silloin oli sovittu juttuhetkestä\nhotellissa. Kuka lie sitten järjestänyt niin, että kaikki kaupungissa\noleskelevat vanhat toverukset olivat saaneet sanan tapaamisesta? Ainoa\ntodellinen valopilkku oli se, että hänen hyvä ystävänsä Vasko oli\nyllätyksellisesti sukeltautunut täällä myös esiin.\n\nTarjoilijatar oli pistäytynyt huoneessa ja saanut määräyksensä. Kuuma\nkahvi höyrysi jälleen kupeissa, ja kullanruskea juoma kimalteli\nisomahaisten lasien pohjalla.\n\nToimitusjohtaja Touhula silmäili kulmat rypyssä yhä kelloonsa.\n\n— Enpä tiedä, hän mutisi, — ehdinkö minä enää istua. Huomenna\nkotkalaiset saapuvat pelätäkseen meitä vastaan kaupunkiottelun\nverkkopalloilussa. Monet järjestelyt ovat vielä kesken.\n\nKamreeri Pyörre puuskahti hohottaen:\n\n— Veljet eivät tiedäkään, miten kiireellinen ja tärkeä herra, tämä\nmeidän lehtikuninkaamme on. Mutta vieraspaikkakuntalaiset uskovat toki\nvähemmälläkin, että sinussa, Touhula, mies on nimensä mukainen. On\nsinulle ennen hyvä konjakki maistunut.\n\n— Ei kuitenkaan niin paljon kuin sinulle, ent. ratsumestari vastasi\nkuivasti. — Ja sinulle yhä vielä. Sitäkö lie ennakoitu, kun sinut\nInto-nimellä siunattiin?\n\nHotellin johtaja kiirehti lopettamaan sanaharkan alkuunsa:\n\n— Unohtakaa nyt hetkeksi, että olette kaupunginvaltuustossa joutuneet\nedustamaan eri puolueita. Kerro sinä, Lauri, milloin olet tullut ja\nmikä hyvä haltiatar ohjasi askelesi tänne.\n\nMaisteri Vasko hymähti.\n\n— En tiennyt, minne muuallekaan olisin lähtenyt lomaani viettämään.\nViime vuonna olin Ranskassa ja sitä edellisenä Italiassa. Nyt päätin\nsäästää ja tulin tänne. Vasta eilen saavuin.\n\nPyörre tarttui jälleen hanakasti keskusteluun:\n\n— Lauri on sellainen varakas vanhapoika, joka lennähtää sinne, minne\nkulloinkin mieli sattuu tekemään. Mutta tähän koloon saavuit liian\nmyöhään. En tarkoita, että vuoden aikaan nähden myöhään. Mikäli olen\nkuullut, sinä olet herkuttelija elämään nähden. No, mikäs on ollessa,\nkun olet välttänyt perhepaulan, joka antaa meille muille vallan muuta\najateltavaa kuin maailman metropolien bulevardit, kultakrouvit ja\nkauniit tytöt! Täältä et mitään helmiä löydä. Meidän kylpyläkautemme\non vaipunut aikojen yöhön. Tapaat täällä enää vain reumatismin syömää\nkärsivää ihmiskuntaa. Vanha iloinen kasinommekin voi korkeintaan\ntarjota sinulle sellaisia huveja kuin nuoruutemme Botnian tai Hämiksen\nhuonoimmat yleiset »tantsut». Muistat kai, millaisia tanssitettavia\nniissä oli?\n\n— Into liioittelee, Harmoila huomautti hiljaisesti. — Näin lauantaisin\nja sunnuntaisin kaupunkiin saapuu runsaasti huvittelunhaluisia\nkesävieraita lähiseudun huviloista. Täällä minunkin ravintolassani on\nmolempina iltoina tanssiaiset.\n\nKamreeri Pyörre ei suostunut niinkään vain antamaan periksi. Katkerasti\nhän huudahti:\n\n— Ketä täällä silloin on? Joku automatkalla oleva pariskunta.\nLiikeneuvottelujensa onnellista päättymistä juhliva tehtaan tai\ntukkuliikkeen edustaja täkäläisine kauppalankoineen. Muutamia\nlähiseudun isäntämiehiä paksuine emäntineen. Muissa pöydissä\nepämääräistä nuorta polvea latkimassa virvoitusjuomia tai maistelemassa\njaloviinagrogia.\n\n— Niiltäkö, maisteri Vasko kysäisi hymyillen, — veli Tauno »kauhoo\nkultaa»?\n\n— Niiltä! kamreeri sinkautti vastaan. — Tämän kaupungin\nsivistyneistöllä ei ole varaa saapua »illallistanssiaisiin». Sinä pidät\nhintasi kirotun korkeina, Harmoila!\n\nHotellin johtaja virkkoi tyynesti:\n\n— Puheestasi kuulee, ettet ole pitkiin aikoihin käynyt Helsingin\nravintoloissa.\n\n— Oli miten oli, Pyörre marisi edelleen, — menetät pian viimeisetkin\nmeikäläiset asiakkaat, ellet joko laske hintoja tai nosta tasoa. Mitä\nsinä nyt tarjoat vieraittesi huvitukseksi? Kolme musikanttia pitää\nkorokkeella jonkinlaista melua. Muutaman kämmenen levyinen tila on\nvarattu niitä varten, jotka uskottelevat tanssivansa rumbaa tai zambaa.\nSiinä kaikki!\n\nMaisteri Vasko huomautti:\n\n— Kun Kaarlo ja minä tulimme tänne, ison ravintolasalin avaruus\nja kauneus pisti silmiimme. Ulkomailla ei sellaista näin pienessä\nkaupungissa tapaa.\n\nKamreeri heilautti päätään, niin että tukka hulmusi.\n\n— Tässä seurassa tuntuu olevan turha puhua järkeä, hän kiukuttelu —\nNiinpä muistan, että lupasin olla kotona kello 17. Vai tarjoatko sinä,\nHarmoila, vielä lasillisen?\n\n— Minusta, Rauta sanoi jyrkästi, — on aika lopettaa. Meidän muidenkin.\n\nHotellin johtaja yhtyi:\n\n— Niinpä kai. Esko Riihelällä ja minulla on yhtä ja toista\njärjestettävää. Oli hauska, että sain pitää veljiä vierainani pari\ntuntia, joten...\n\nPyörre nousi ja virkkoi:\n\n— Sinun lopettajaispuhettasi minä en jää kuuntelemaan. Niin raatimies\nkuin oletkin, puheesi ovat huonommat kuin kestiystävyytesi. Terve\nmieheen!\n\nHän kätteli kiireesti toisia ja poistui.\n\nKun ovi oli sulkeutunut, toimitusjohtaja Touhula hymähti purevasti:\n\n— Tuollainen hänestä on tullut.\n\nHarmoila ryhtyi puolustamaan poistunutta:\n\n— Innolla on hyvät puolensa. Hän on virassaan tunnollinen. Eikä hänen\ntavallista suurempaa lahjakkuuttaan käy kieltäminen.\n\n— Jos hän on niin lahjakas kuin väitetään, Touhula ivasi kuivasti, —\nniin miksei hän hae virkaa muualta ja lähde tästä kaupungista, jota hän\nhalveksii?\n\n— Siinä on vaikeutensa. Hänellä on vaimo ja viisi lasta. Täällä isältä\nperitty talo tarjoaa katon perheelle, ja vaimolla on pieni kampaamo.\nVastaavankin elintason hankkiminen muualla olisi kiven takana.\n\n— Mutta viiden lapsen hankkiminen ei ollut kiven takana, Touhula\ntuhahti.\n\nHotellin johtaja ei ollut kuulevinaan välihuomautusta. Piirrellen\nympyröitä savukelaatikon kanteen hän jatkoi hiljaisesti:\n\n— Sitä paitsi siinä, mitä Into sanoi ravintolani ikävyydestä, on osa\ntottakin. Ympäristön kesävieraat ja omankin kaupunkimme parhaimmisto\nkävisivät täällä useammin, jos olisi tarjolla jotakin korkeatasoista\nohjelmaa välipalaksi. Olen joskus ajatellut sitä. Mutta on vaikea\nlöytää ratkaisua, joka ei tulisi liian kalliiksi.\n\nPieni, vaalea mies näytti olevan vakavasti huolissaan.\n\nToimitusjohtaja Touhula oli noussut lähteäkseen. Hänen ohuilla\nhuulillaan oli ylimielinen hymy, kun hän teennäisen huolettomasti\nkysäisi:\n\n— Mitä sanoisit siitä, jos pääsisit aloittamaan tason nostamisesi\nKirsti Kultakoskella?\n\nHarmoila silmäsi häneen katseessaan hämmästystä ja epäluuloa.\n\n— Tarkoitatko oopperalaulajatar Kultakoskea?\n\n— Häntä juuri.\n\nHotellin johtaja huiskautti kädellään ja huokasi:\n\n— Hänhän on kuuluisuus.\n\nMaisteri Vasko korjasi:\n\n— Oli. Kun neiti Kirsti muutamia vuosia sitten ilmestyi\noopperataivaalle, kiinnitettiin häneen mitä suurimmat toiveet. Hänen\nuskottiin liittyvän tähtenä aikaisempien suurten laulajattariemme\nloistavaan seuraan. Hän oli nuori ja upea ilmestys lavalla. Hänen\näänestään sanottiin, että se kumpusi esiin todella kuin kultakoski.\nMutta ensimmäinen innostuksen myrsky ei kestänyt kauan. Nyt väitetään\nhänen tähtensä olevan nopeasti laskemassa. Erinäiset arvostelijat ovat\njo vallan myrkyllisiä.\n\nEnt. ratsumestarin tummat kasvot olivat synkenneet. Tuimasti hän\ntiedusti:\n\n— Tunnetko sinä, Lauri, neiti Kultakosken? Henkilökohtaisesti,\ntarkoitan.\n\n— En, Vasko myönsi. — Olen nähnyt hänet muutamia kertoja lavalla.\nViimeksi kuulin hänen laulavan »Carmenia». Silloin lähetin hänelle\nkukkiakin.\n\nTouhula hymähti.\n\n— Mutta et saanut häneltä odottamaasi vastausta, hän pilkkasi. — Niinpä\nymmärrän, miksi nyt sanot, että hän _oli_ kuuluisuus ja että hän oli\nnuori ja upea ilmestys.\n\nHarmin puna lehahti Vaskon ohimoille. Siitä piittaamatta\ntoimitusjohtaja jatkoi ylimieliseen sävyynsä:\n\n— Minä voin tältä päivältä kertoa, että neiti Kultakoski _on_ nuori ja\nupea ilmestys.\n\nHarmoila kysyi:\n\n— Missä tapasit hänet?\n\n— Junassa, Touhula kerskui. — Palasin tänään päivällä\nnaapurikaupungista. Vaunuun noustessani jouduin silmätysten neiti\nKultakosken kanssa. Siitä hetkestä alkaen aika lensi kuin siivillä.\nKoko matkan juttelimme. Hän on suurenmoisen viehättävä.\n\n— Missä hän nyt on?\n\n— Täällä sinun hotellissasi! Siitä talollesi koituneesta kunniasta saat\nmuuten kiittää minua. Minä suosittelin hotelliasi, kun hän kysyi, missä\ntäällä voisi viikon tai pari asua.\n\nHarmoila säteili.\n\n— Kiitoksia. Se oli reilusti tehty sinulta. Onko neiti Kultakoski yksin?\n\nEnt. ratsuväenupseeri naurahti kuivasti.\n\n— Älä luulekaan. Heitä on _kaksi_ neiti Kultakoskea. Mukana on\nvanhempi sisar, joka seuraa ooppperalaulajatarta kuin varjo. Mutta\nminä olen tehnyt vielä enemmän sinun hyväksesi. Myönnän, ettei se\nkuulu tapoihini. Vaimoni sattuu, kuitenkin nyt olemaan sukuloimassa\nPohjanmaalla. Niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni ja kutsuin sisarukset\nillastamaan kanssani sinun parhaassa pöydässäsi. Kutsuni otettiin\narmollisesti myös vastaan. Näin ollen sinulla on tänä iltana se kunnia,\nettä kaksi kuuluisuutta on kurkihirtesi alla. Kaipa veljemme Rautakin\non laskettava muhkeutensa ja rikkautensa vuoksi kuuluisuudeksi tässä\nmaassa. Minä puolestani vihellän hänen maineelleen salaperäisten\nmurhajuttujen selvittäjänä. Sellaisia ei näet ole koskaan minun\nlähelläni sattunut eikä satu.\n\nMaisteri Vasko naurahti.\n\n— Älä maalaa pirua seinälle, veli Erkki, väittämällä, ettei\nsitä ole. Sitä paitsi sinusta tuntuu vanhemmuuttasi tulleen\nlavertelija. Muistaakseni juttu Kirsti Kultakoskesta alkoi siitä,\nettä sinä vihjailit veli Harmoilan voivan mahdollisesti hyötyä\ntuosta laululinnusta. Mutta siihen asian puoleen et näy osaavan\nharharetkiltäsi enää takaisin.\n\n— Niin, hotellin johtaja virkkoi, — en minäkään oikein ymmärrä.\nTietysti minulle on mieleen, että hän asuu ja aterioi täällä. Mutta\nmuuten... En voi kuvitella kiinnittäväni hänet ohjelman suorittajaksi.\n\nTouhuta nauroi.\n\n— Et! Siihen sinun varasi eivät riittäisi. Vai luuletko, että joku\nkapakan isäntä olisi voinut pestata jokailtaisten asiakkaittensa\nhuvittajaksi esim. Aino Acktén hänen loistonsa päivinä?\n\n— En, en luule.\n\n— No, juttu on sama sinulla neiti Kultakoskeen nähden, toimitusjohtaja\nsanoa töksäytti. — Niksi on kuitenkin siinä, ettei sinulla ole\nkyllin mielikuvitusta. Konserttitoimisto, joka on järjestänyt\nlaulajattarellemme kesäturneen, on sijoittanut ensimmäisen konsertin\ntänne meidän kaupunkiimme. Se on kahden viikon kuluttua. Neiti\nKultakoski kysyi minulta, luulenko yleisöä tulevan salin täydeltä. Minä\nsanoin uskovani. Mutta lisäsin, että se olisi varmaakin varmempi, jos\ntäkäläinen yleisö saisi jossakin tilaisuudessa ikään kuin ohimennen\nkuulla hänen ääntään. Hän suhtautui ajatukseen myötämielisesti. Silloin\nminä paukautin, että ehkä jo tänä iltana, kesken illallisen, hotellin\njohtajan erikoisesta pyynnöstä.\n\nHarmoilan herkät kasvot alkoivat vavahdella.\n\n— Sinä... sinä olet loistotoveri, Erkki! Oopperalaulajatar Kultakoski\nesiintymässä hotellini illallistanssiaisissa... Sehän olisi loistavaa\nmainosta! Lisäksi sinä voisit sitten panna muutaman rivin uutisen siitä\nlehteesi. Aivan suurenmoista! Mitä... mitä hän vastasi ehdotukseesi?\nSuostuiko hän?\n\n— Ei toki suoralta kädeltä, Touhula vastasi. — Laulajatar vain\nnaurahti. Sitten hän sanoi hymysuin: »Saammepa nähdä, kun iltaan on\nehditty.» Hän tietää arvonsa. Mutta kun minä ja sinä yhdessä hartaasti\npyydämme, niin luulenpa hänen suostuvan esittämään jonkin aarian.\n\nHotellin johtaja oli ihastuksissaan.\n\n— Sinulle, Erkki, varataan paras pöytä. Eikä siltä pidä liioin mitään\nherkkuja puuttuman. Riihelä, muista pitää huoli siitä.\n\nPyylevä mies hymyili hänen innostukselleen. Rauhallisesti hän tyytyi\ntoteamaan:\n\n— Niin on tapahtuva, isäntä.\n\nRauta, joka oli sivusta seurannut keskustelua, virkahti:\n\n— Tämän idyllimäisen pikkukaupungin uneliaisuuden keskelle tuntuu\nilmestyneen uusi ja arvaamaton tekijä. Olen kuulevinani lähestyvän\nmyrskyn kohinaa.\n\nEnt. ratsumestari rypisti kulmiaan.\n\n— Sinä ilvehdit, tapasi mukaan. Mutta opperalaulajatar Kultakoski onkin\nkuin tuli ja leimaus.\n\n— Sitä suuremmalla syyllä saatan todeta, Rauta sanaili, — että\nilmapuntari on huimasti laskemassa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nLAULULINTU TULEE ESIIN.\n\n\nPitkä, valoisa ravintolasali oli nopeasti täyttymässä. Kello oli jo\nyli 20:n, mutta vielä ei tarvinnut ajatella sähkövalojen sytyttämistä.\nIlta-auringon säteet tulvivat suurista ikkunoista sisään, ja hämärää\nriittäisi puoliyöhön asti.\n\nHotellin johtajan pöytään, lähelle keittiöön vievää ovea, oli katettu\nkolmelle, Harmoila silmäili huolestunein ilmein vastapäätä istuvaa\nkookasta toveriaan.\n\n— Minusta on nurinkurista, että sinä asettuisit illan isännäksi. Kun\nminä kerran olen saanut teidät kaksi tänne, niin...\n\nRauta keskeytti:\n\n— Mitä tyhjiä, Tauno! Sinä kustansit koko joukolle päivälliset, ja minä\nmaksan tämän. Se on oikeus ja kohtuus. Eikä siitä sen enempää.\n\n— No jaa, hotellin isäntä myönsi, — jos sinä välttämättä niin tahdot.\nMuistan vanhastaan, että sinä olet itsepäinen. Minne, muuten, Vasko jäi?\n\n— Hänellä oli jotakin asiaa kaupungille. Kaipa hän pian tulee.\n\nRiihelän kookas ruho pysähtyi pöydän viereen. Hän otti toverusten\ntilauksen vastaan juuri sen verran kiinnostuneena kuin taitavalle\nhovimestarille sopii.\n\nKun hän oli loitonnut antamaan ohjeita sievälle, vaalealle\ntarjoilijattarelle, Rauta virkahti:\n\n— Sinä sait Eskosta ensiluokkaisen apulaisen.\n\n— Valitettavasti hän on täällä vain kesän, Harmoila huokasi. — Hän on\nloisto mies. Taitava, ja sydän kultaa. Hän oli erään ison ravintolan\njohtaja, mutta — minun onnekseni — tympeytyi Turussa oloon.\n\nRauta tarkasteli ympäristöä.\n\nNäytti siltä kuin kamreeri Pyörre olisi mustannut ravintolan yleisön\ntasoa. Hänen mainitsemansa ihmislajit olivat kyllä edustettuina. Mutta\nlisäksi oli seurueita, jotka kaikesta päättäen kuuluivat joko kaupungin\nvirkamiehistöön tai olivat lähiseudun huvila-asukkaita.\n\n— Sinä katselet ihmisiä, hotellin johtaja huomautti. — Veljemme Touhula\non tainnut levittää tietoa oopperalaulajatar Kultakosken mahdollisesta\nesiintymisestä.\n\nSamaan suuntaan viittasi salissa vallitseva odotuksen tunnelma. Turhaan\ntrio vaihtoi zamban wienervalssiksi houkutellakseen vanhempaakin väkeä\nlattialle. Ainoana seurauksena siitä oli, että nekin kaksi aivan nuorta\nparia, jotka olivat pitäneet hallussaan tanssitilaa, hakeutuivat\npöytänsä ääreen. Eri tahoilta vilkuiltiin tämän tästä keskimmäiseen\nikkunanaluspöytään. Sille oli katettu ylellinen voileipäpöytä. Mutta\nsen kolme paikkaa pysyi yhä tyhjinä.\n\n— Ent. ratsumestari osaa. Rauta hymähti. — Luullakseni jännitys on nyt\nkuitenkin jo niin korkealla, että hänen olisi paras laukaista se.\n\nHarmoila vetäisi samassa kiivaasti henkeä. Hänen paikaltaan näki\nsuoraan ovelle, joka johti hotellin puolelle. Tuo ovi oli juuri\nauennut. Toimitusjohtaja Touhula oli työntynyt siitä ensimmäisenä\nantaen suurieleisesti tietä jäljessään tuleville ja luoden samalla\nsalin ylitse ylpeän katseen.\n\nHotellin johtajan yllättynyt ilme sai Raudan vilkaisemaan olkansa\nylitse. Hänen oli myönnettävä, että sisääntulo oli vaikuttava, mutta\nniin oli päähenkilökin.\n\nKirsti Kultakoski oli pitkä ja jaloryhtinen. Valkea kesäleninki\nkorosti vartalon kauneutta. Virheettömien kasvojen ympärillä musta\ntukka välkehti olkapäille ulottuvina kiharoina. Herättämänsä huomio\nei näyttänyt lainkaan hämmentävän laulajatarta. Nopealla hymyllä hän\nkiitti palvelevaa ritariaan ja lähti etenemään varmoin ja rauhallisin\naskelin, kuten ainakin sekä näyttämön palkeilla että suuressa\nmaailmassa liikkunut.\n\nAinoastaan harvat salissa olijat panivat merkille hänen takanaan\nastelevan sisaren. Niin värittömältä ja mitättömältä hän vaikutti\nkuuluisan oopperatähden vanavedessä.\n\nKiirehtiessään laulajattaren rinnalle toimitusjohtaja Touhula silmäsi\nhotellin johtajaan tiukasti ja käskevästi.\n\n— Hän tarkoittaa, Rauta kuiskasi pöydän ylitse, — että sinun on\nisäntänä riennettävä lausumaan tervetuliaissanat.\n\n— Pitääkö minun?\n\nRauta kohautti hartioitaan.\n\nHarmoila nousi punaisena. Sitten hän ryhdistäytyi. Tietoisuus siitä,\nettä parisataa silmäparia seurasi häntä, sai hänet pakottautumaan\nrauhalliseksi. Nainen oli kyllä kaunis ja omalla alallaan kuuluisuus.\nMutta hän puolestaan seisoi toki omalla pohjallaan.\n\nTouhula esitteli hänet sulavasti sisaruksille.\n\n— Sallikaa minun, hotellin johtaja aloitti juhlallisesti, — lausua\nneidit tervetulleiksi ja tuoda julki ilo siitä, että kunnioitatte\nkäynnillänne pientä kaupunkiamme.\n\nMolemmat tytöt kiittivät häntä hymyillen ja vanhempi punastuikin.\n\nHarmoila lähti opastamaan seuruetta pöytään ja huolehti siitä, että\ntarjoilu pääsi heti käyntiin.\n\nIstahdettuaan jälleen omalle paikalleen hän virkahti:\n\n— Se oli helpompaa kuin luulinkaan. Oopperalaulajatar tuntui\nvälittömältä ja turmeltumattomalta tytöltä.\n\nRauta hymyili.\n\n— Oletko luullut, että laulajattaret eivät voisi olla välittömiä ja\nturmeltumattomia? hän pilaili. — Veli Vasko voinee kaiken kokeneena\nvalistaa siinä suhteessa meitä molempia.\n\nMaisterilla oli kuitenkin omat ajatukset siitä, mistä keskusteltaisiin.\nVaivuttuaan Raudan vierellä olevaan tuoliin hän ehättyi sanomaan:\n\n— Arvatkaapa, mitä tässä on.\n\nHellävaroen hän laski pöydälle valkeaan paperiin kietaistun pitkän\nkäärön.\n\n— Helppo arvata, hotellin johtaja hymyili. — Kukkia.\n\nVaskon mustat silmät säteilivät.\n\n— Miten proosallista! Kukkia! Sano _ruusuja_, niin se kuulostaa\njoltakin. Tässä on kimppu kauneimpia ruusuja, mitä tässä kaupungissa\non milloinkaan kasvatettu. Onneksi näin, että hänellä on valkoinen\nleninki. Valkoiselta pohjalta tummanpunaiset ruusut tulevat kauniisti\nesiin.\n\nRauta poltteli tyynesti savukettaan. Katsellen sen hehkuvaa päätä hän\nvirkahti:\n\n— Valkoinen leninki, sanot. Ruusut on siis tarkoitettu neiti\nKultakoskelle.\n\n— Niin, aion viedä ne hänelle heti, kun hän laskeutuu korokkeelta\nlaulettuaan.\n\n— Muistaakseni, Rauta jatkoi kiusoitteluaan, — sinä julistit pari kolme\ntuntia sitten, että neiti Kultakoski oli nuori ja upea. Vai johtuiko\ntuo epäedullinen lausuntosi tosiaan siitä, kuten veli Touhula vihjaili,\nettei laulajatar suvainnut vastata »Carmen»-kukkiisi?\n\nMaisteri nauroi.\n\n— Voi, hyvät miehet, minä en ole nähnyt häntä sen koommin. Olen vain\nlukenut vähemmän kiittäviä arvosteluja hänen esiintymisistään. Niinpä\nvein hänet ajatuksissani sammuneiden tähtien joukkoon. Mutta tunti\nsitten tapasin hänet hotellin käytävässä. Mikä vartalo, pojat, ja mikä\nkäynti!\n\nHarmoila katseli hämmästyneenä pääkaupunkilaistoveriaan. Arvelevasti\nhän pudisti päätään, mutta pidättäytyi lausumasta ajatuksiaan julki.\n\nRauta sen sijaan sanaili.\n\n— Touhula luonnehti laulajatarta taannoin sanoilla tuli ja leimaus.\nTuli tuntuu tarttuneen jo Lauriinkin.\n\nVasko ei välittänyt vastata. Hän kävi urheasti pöydällä olevien\nherkkujen kimppuun. Äkisti hänen haarukkansa pysähtyi puolitiehen ja\nlaskeutui takaisin lautaselle.\n\n— Onpa ihme ja kumma! hän mutisi.\n\nRautakin keskeytti syömisensä kysyäkseen:\n\n— Mitä nyt? Sikäli kuin silmäni eivät petä, ihastuksesi esineen kasvot\neivät näy tänne. Aiotko virittää oodin hänen selkänsä ja niskansa\nihanuudesta?\n\nMaisterin sävyn vakavuus hämmästytti tovereita, kun hän lausui:\n\n— Tarkoitan toisia kasvoja. Vasta nyt huomaan hänen sisarensa. Hän jää\naivan epäoikeudenmukaisesti siskonsa varjoon... Mitä Touhula kertoikaan\ntoisesta neiti Kultakoskesta?\n\nHotellin johtaja kiirehti vastaamaan:\n\n— Että hän seuraa oopperalaulajatarta kuin varjo. Hän on vanhempi\nsisaruksista.\n\n— Eräänlainen mummon osa siis, Rauta hymähti. — Ehkäpä häneen sopisivat\nsanasi: _oli_ nuori ja upea.\n\nVasko sähähti:\n\n— Etkö voi pitää irvistelynhaluasi aisoissa?\n\n— Kun on kysymys sinun ihastuksistasi, niin se tuottaa vaikeuksia.\nMutta jos niin välttämättä tahdot, niin...\n\nVälähdys maisterin mustissa silmissä sai Raudan jättämään lauseensa\nkesken. Hän kysäisi sovinnollisesti:\n\n— Mitä ihmettä ja kummaa sinä olet tuossa, toisessa tytössä näkevinäsi?\n\n— Katso hänen puhtaita tytön kasvojaan ja kullanhohtoisia hiuksiaan,\njoihin käherryssakset ovat tuskin koskeneet. Hänellä on herkkä suu ja\nlempeät sinisilmät...\n\n— Mutta myös luja leuka, Rauta pisti väliin.\n\n— Niin, maisteri yhtyi. — Kasvoista näkyy muutenkin, että hänellä on\nluonnetta. Hän ei ole loistava päiväperhonen, kuten sisarensa, vaan\npersoonallisuus.\n\nHarmoila esitti syrjästä:\n\n— Ehkä annatkin ruusut hänelle.\n\nVasko pudisti päätään.\n\n— Ei käy. Mutta nyt ne saavat palvella minun toivettani päästä\ntutustumaan vanhempaan sisareen. Sitä paitsi, molemmat ovat nuoria.\nKuvittelen, että hänen nimensä on Elina.\n\n— Miksi hänen pitäisi olla Elina? hotellin johtaja hämmästeli.\n\n— Nuo sisarukset johtavat mieleeni Kirsti Flemingin ja Elina Kurjen.\n\nRauta valmistautui jatkamaan ateriaa. Ottaessaan lautaselleen lohta hän\nvirkkoi:\n\n— Tämä veljemme oli suuri esteetikko, ennen kuin hän harhautui\nopetusministeriöön. Ehkä hän tunteekin kirjallisuuden paremmin kuin\nnaiset. Itse hän tosin kuvittelee olevansa asiantuntija molemmilla\naloilla.\n\nVaskon syväjuonteiset kasvot vääntyivät naurunirveeseen. Välittämättä\nvastata hän kävi innokkaasti lämpimän ruoan kimppuun.\n\nRiihelän tukeva hahmo pysähtyi johtajan vierelle.\n\n— Touhula kutsuu sinua, isäntä.\n\nHarmoila oli heti jalkeilla. Suuri hetki oli siis koittanut. Sama\naavistus kuvastui niistä monista silmistä, jotka tarkkasivat hänen\nkulkuaan yleisen huomion keskipistettä kohden.\n\nToimitusjohtaja Touhula tervehti häntä kovaäänisesti:\n\n— Ahaa, hotellin johtaja itse! Hänellä on asiaa teille, primadonna.\nEllen erehdy, hän saapuu esittämään saman pyynnön, minkä te minun\nhuuliltani kummunneena olette torjunut.\n\nKirsti Kultakoski kääntyi hymyillen Harmoilaan.\n\n— Ettehän toki, johtaja? Kesäilta on niin kaunis ja teidän ravintolanne\nniin viihtyisä, ettei kukaan voi kaivata enempää.\n\nHarmoila ryiskeli, mutta sai sitten sanotuksi:\n\n— Kaikki toivomme hartaasti saavamme kuulla teidän lauluanne, neiti.\nKun teidänlaisenne suuri laulajatar on eksynyt seuraamme, tällainen\ntoivomus on luonnollinen.\n\nLähipöydistä yhdyttiin hänen sanoihinsa vilkkain kättentaputuksin. Ne\nlevisivät kauemmaksikin, vaikkei siellä tarkalleen edes tiedetty, mistä\noli kysymys.\n\nRauta virkahti ystävälleen:\n\n— Tyttö on typerä, ellei hän kiireesti suostu.\n\n— Hän ei ole typerä, Vasko vakuutti.\n\nOsoittautui, että hän oli oikeassa. Hotellin johtaja oli jo matkalla\nkohti salin toisessa päässä olevaa musiikkikoroketta. Lyhyessä, hyvin\nsorvautussa puheessa hän tulkitsi kaupunkilaisten iloa siitä, että\nsellainen kuuluisuus kuin oopperalaulajatar Kirsti Kultakoski oli\nläsnä. Samalla hän ilmoitti laulajattaren suostuneen juhlistamaan tätä\niltaa esittämällä erään lempiaariansa.\n\nTiedoitus otettiin hyvähuudoin vastaan. Kun sisarukset astuivat\nlavalle, tervehdittiin heitä raikuvin kättentaputuksin. Hiiskumaton\nhiljaisuus vallitsi suuressa salissa laulajattaren neuvotellessa\npianotuolille istahtaneen sisarensa kanssa.\n\nVasko asettui mukavaan asentoon nauttiakseen täysin laulusta. Hän\nkuiskasi haaveellisesti:\n\n— Carmen.\n\nMutta laulajatar yllätti hänet ja myös Raudan. Viimeksi mainittu ei\nodottanut suurtakaan taidenautintoa. Ravintolaympäristö oli kaikkea\nmuuta kuin paras mahdollinen. Sitä paitsi hän ei tuntenut Kirsti\nKultakosken äänivaroja ja eläytymistaitoa.\n\nHetkistä myöhemmin hän kuunteli kuitenkin jo täysin lumoutuneena.\n»Madame Butterflyn» suuri aaria ei ollut milloinkaan ennen\nvaikuttanut häneen niin syvästi kuin nyt, niin monilta kuuluisilta\noopperanpalkeilta kuin hän olikin sen kuullut. Kirsti Kultakoski\ntulkitsi petetyn ja yhä rakastavan japanilaistytön tuskan ja kaipuun\nniin aidosti ja sydämeen käyvästi, ettei yksikään silmä salissa jäänyt\nkuivaksi.\n\nKun viimeinen akordi häipyi kuulumattomiin, hiljaisuus seurasi. Vasta\nsitten, kun laulajatar kauniilla kasvoillaan vielä laulun luoma\nylimaallinen loiste astui alas korokkeelta, suosionosoitukset ja riemu\npuhkesivat esiin. Herrat riensivät rykelmänä esittämään ylistystään\nja kiitoksiaan. Rouvat istuivat paikoillaan ja pyyhkivät silmiään.\nNuori väki katseli toisiaan vähän häpeillen ja taisteli päästäkseen\nirti oudosta liikutuksesta, joka oli poikkeuksellisesti vallannut sen\npelkälle »uudelle musiikille» pyhitetyt mielet.\n\nHaltioissaan Vasko työntyi kiivaasti esiin ja ojensi kukkavihkonsa.\n\n— Suomen loistavimmalle laululinnulle!\n\nKirsti-neiti painoi kasvonsa kukkien sekaan.\n\n— Miten ihania ruusuja!\n\nHän säteili. Tällaista täydellistä voittoa hän ei ollut odottanut tässä\nympäristössä. Olisivatpa pääkaupungin lehtien arvostelijat näkemässä\nja kuulemassa tätä suosionmyrskyä — hän ajatteli — niin varoisivat\nvast'edes nälvimästä »toiveista, jotka eivät ole täyttyneet»!\nAinoastaan todella suuri taiteilijatar voi herättää tällaista\nhaltioitumista.\n\nHänen äänensä oli hyvin pehmeä, kun hän lausui:\n\n— Te olette aivan liian hyviä minulle, te kaikki. Sydämellisin kiitos\nteille, maisteri Vasko, ruusuista... Olkaa hyvä ja saattakaa minut\npöytääni.\n\nHän tarttui maisterin käsivarteen ja molemmille puolille jaellen hymyjä\neteni hitaasti yleisön keskitse vanhaa paikkaansa kohden. Päästyään\nvihdoin istumaan hän virkahti:\n\n— Teidän täytyy jäädä meidän pöytäämme, maisteri Vasko. Jäättehän?\n\nToimitusjohtaja Touhula oli kiukkuisena todennut joutuvansa syrjään.\nNyt hän kiirehti sanomaan:\n\n— Hänellä on seuraa.\n\nVähäinen ryppy painui Kirstin kulmien väliin.\n\n— Keitä? hän kysyi.\n\nVasko ei viivytellyt vastatessaan:\n\n— Hotellin johtaja ja tuomari Rauta.\n\nTouhula yritti puuttua puheeseen. Mutta laulajatar vaiensi hänet\nnopeasti ratkaisemalla:\n\n— Kutsukaa heidätkin tänne! Johtaja Harmoilan tunnemme jo. Ja Rauta...\nRauta... Jossakin yhteydessä olen kuullut sen nimen. No jaa, sennimisiä\non kai paljon. Yksi sopii mainiosti tänne.\n\nHän sai tahtonsa perille — tietysti. Pöydälle ilmestyi\nsamppanjapulloja, ja mieliala pysyi niiden ansiosta korkealla.\n\nRauta tuumi itsekseen, että samppanjan apu oli tarpeen. Aluksi\nkoskena kuohunut keskustelu oli joutunut auttamattomaan suvantoon,\nkun herrat eivät keksineet laulajattaren esiintymisestä enää uusia\npuolia ylistettäväkseen. Kirstin loistava tuuli ja leikkisän henkevät\nhuomautukset tuntuivat tyrehtyvän, niin pian kuin harhauduttiin hänen\ntaiteensa ulkopuolelle.\n\nMuissa pöydissä haltioitunut tunnelma oli jo asettunut. Illasta\nhaluttiin ottaa irti, mitä siitä oli saatavissa. Tanssitila oli\ntungokseen asti täynnä.\n\nHarmoila seurasi yleistä esimerkkiä ja pyysi laulajattaren sisaren\ntanssiin. Kirsti epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Raudalle, joka\noli kumartanut hänelle.\n\nKun he olivat loitonneet, toimitusjohtaja Touhula sähähti Vaskolle:\n\n— Sinä ja sinun ruususi! Olisinpa aavistanut, että sellaisella roskalla\npäästään soittelemaan hempeitä kieliä tuonkin tytön povessa. Silloin\nolisin kantanut tänne koko puutarhani kukkarikkaudet.\n\nMaisteri naurahti vahingoniloisesti.\n\n— Sitä et olisi uskaltanut tehdä, hyvä veli. Mitä olisit vastannut\nvaimollesi, kun hän palatessaan olisi kysynyt kukkiaan? Ei kai hän iät\nkaiket Pohjanmaalla sukuloi.\n\nSe sattui, kipeämminkin kuin oli tarkoitus. Ent. ratsumestari nousi,\nkumarsi jäykästi vanhalle toverilleen ja lähti. Muutaman askelen\notettuaan hän palasi kuitenkin takaisin. Puoliääneen hän kähisi:\n\n— Älä kuvittele, että minä luovutan Kirstin sinulle\nlomaleikkikaluksesi. Minä olen enemmän tosissani kuin luuletkaan.\n\nSiltä näytti. Vaarallinen tuli paloi hänen silmissään.\n\nHän käännähti ja marssi ulos salista.\n\nVasko tuijotti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Sanat ja ilmeet olivat\nilmaisseet vihaa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nSALAPERÄINEN UHKA.\n\n\nHelpotuksekseen maisteri Vasko havaitsi pian, ettei toimitusjohtaja\nTouhula ollut sentään lähtenyt ravintolasta. Kun tanssi päättyi ja\nparit palasivat paikoilleen, hän ilmestyi jälleen ulkonaisesti tyynenä\npöydän luo. Hän piti varansa ja työntyi nyt laulajattaren ja maisterin\nväliin istumaan.\n\nVasko ei pannut sitä pahakseen. Jos vanhan toverin äskeinen\nraivonpuuska oli paikan vaihtamisella selvitetty, niin kernaasti hänen\npuolestaan. Sitä paitsi hän joutui näin istumaan vastapäätä toista\nsisarusta, ja pian he olivat vilkkaassa keskustelussa. Se lumous, mihin\n»Madame Butterflyn» helmeilevät sävelet olivat hänet saattaneet, oli jo\nväistynyt, taka-alalle. Kiinnostus vanhempaan sisareen vahvistui sen\nsijaan hetki hetkeltä. Ei ollut epäilystä siitä, kumpi tytöistä oli\nhenkisesti ylivoimainen.\n\nÄkisti Kirsti nousi.\n\n— Tuletko mukaani, Elina?\n\nVasko haukkoi henkeään.\n\n— Onko teidän nimenne todella Elina? hän tiedusti keskustelutoveriltaan.\n\nTämä oli noussut seisomaan, kuten muukin seurue.\n\n— On, hän vastasi. — Onko siinä jotakin ihmeellistä?\n\n— Ihmeellistäpä hyvinkin, Rauta virkahti. — Ystäväni väitti taannoin,\nettä teidän täytyy olla Elina, koska se on kyllin kaunis nimi\nsopiakseen teille.\n\nSe ei ollut tarkalleen totta. Mutta Vasko antoi mielellään lisärunoilun\nanteeksi nähdessään, miten tyttö punastui ja soi hänelle säteilevän\nhymyn.\n\nLaulajatar sanoi kylmästi:\n\n— Tule, Elina. Herrat suonevat anteeksi, että poistumme hetkeksi.\n\nPöydän ympärille tuli hiljaista. Ent. ratsumestari tuijotti synkkänä\novea, josta tytöt olivat kadonneet. Mielenosoituksellisesti hän oli\nkääntänyt selkänsä Vaskolle, jota toverin avoin vihamielisyys näytti\nhermostuttavan. Rauta silmäili noita molempia huvittuneena. Harmoila\nyritti keventää tunnelmaa esittämällä:\n\n— Hyvät veljet, otetaan lasi vielä. Eikö totta?\n\nKun kukaan ei vastannut, hän antoi pulloa kohden ojentuneen kätensä\nvaipua pöydälle. Mikä kumma heitä kaikkia vaivaa? hän mietti\nhuolestuneena.\n\nSisarukset palasivat raikkaina ja uudelleen puuteroituneina ja huulet\npunattuina. Touhula käytti heti tilaisuutta pyytääkseen Kirstin\ntanssiin. Vasko epäröi tuokion kuullessaan soitettavan rumbaa. Mutta\nhän päätti uskaltautua areenalle ja kumarsi Elinalle.\n\nJäljelle jääneet vaikenivat pitkään. Sitten Harmoila kysäisi:\n\n— Mitä sanot nyt Kirsti Kultakoskesta?\n\n— Laulajattarena hän on korkeaa luokkaa, Rauta vastasi.\n\n— Entä ihmisenä?\n\n— Äsken veljemme Vasko vaistonvaraisesti luokitteli sisarukset niin,\nettä Kirsti on loistava päiväperhonen ja Elina persoonallisuus, jolla\non luja luonne. Ehkä hän on oikeassa... Kas niin, päiväperhomme on\nkyllästynyt ent. ratsumestariimme. Niinpä nyt on sinun vuorosi, Tauno.\nOta juttu rauhallisesti, tango on menossa.\n\nHän pani merkille, että Vasko tanssi tangonkin Elinan kanssa.\nHe näyttivät sopeutuvan hyvin toistensa askeleihin ja nauttivan\ntanssimisesta. Pari heidän vaihtamaansa silmäystä sai tarkkailijan\naavistelemaan jotakin olevan tapahtumassa. Kun kysymyksessä oli Vasko,\nse merkitsi ainoastaan uutta, nopeasti ohimenevää ihastusta. Tyttö\nei, erillään sisarestaan nähtynä, ollut lainkaan hullumpi. Ei, Rauta\nkorjasi ajatuksissaan, tuo arviointi oli aivan liian mieto. Tyttö\noli kaunotar, hänkin. Yksinkertainen harmaa puku vain teki vääryyttä\nhänelle.\n\nTango vaihtui valssiksi. Kirsti torjui Touhulan tanssiin kutsun\nselittäen olevansa väsynyt. Hän oli hermostunut eikä pystynyt sitä\nsalaamaan.\n\n— Aikovatko ne tanssia vielä tämänkin? hän mutisi.\n\nHajamielisenä ja haluttomana hän katkoi herrojen keskusteluyritykset.\n\nKun Vasko tanssitovereineen vihdoin palasi pöytään, laulajatar sanoi\nkireästi:\n\n— Sinä et saa hyppiä tuolla tavalla, Elina. Tiedäthän, ettei se käy.\n\nValoisa hymy katosi sisaren kasvoilta. Sinisissä silmissä välähti\ntaistelunhalu.\n\n— Miksei käy? hän tiukkasi. — Minulla oli hauskaa!\n\nKirstin ääni muuttui hellän moittivaksi:\n\n— Noin ajattelematon ei sinun iässäsi saisi olla. Koska itse et näy\nkertoneen maisteri Vaskolle vaikeasta lanneviastasi, minun on se\ntehtävä. Lääkärit ovat nimenomaan vannottaneet sinua välttämään rajua\nliikehtimistä, ellet halua joutua rullatuoliin loppuiäksesi. Minun on\nkai istutettava maisteri Vasko viereeni, jotta voin valvoa teitä kahta\najattelematonta. Kas niin, maisteri, tulkaa tänne!\n\nHän yritti pehmentää sanojaan hymyilemällä suloisesti siskolleen. Mutta\nraskas, piinallinen tunnelma laskeutui seurueen ylle. Elina oli ensin\npunastunut hiusmartoa myöten, ja sitten väri katosi yhtä nopeasti\nkasvoilta. Hänen silmänsä syöksähtivät täyteen kyyneliä, ja hän\ntaisteli itkua vastaan. Äkisti hän tyyntyi.\n\n— Kiitos, Kirsti, hän virkkoi matalasti. — Olit kiltti muistuttaessasi\nsiitä, minkä itse olin hetkeksi unohtanut.\n\nLaulajatar tavoitti pöydän ylitse hänen kätensä ja taputti sitä.\n\n— Kerran minäkin hoivaan sinua, rakas iso sisko.\n\nSen jälkeen hän omistautui kokonaan Vaskolle. Muu seurue pani merkille\nsen pommituksen, minkä hän aloitti tähän uuteen suuntaan. Äskeinen\nhaluttomuus oli hänestä tipotiessään. Hän oli jälleen säteilevä ja\nsukkelakin. Maisteri vastaili aluksi yksikantaan, mutta vähitellen hän\ntempautui mukaan. Heillä oli paljon yhteistä, ennen kaikkea rakkaus\nmusiikkiin.\n\nUusi vieras astui saliin. Useat katseet kääntyivät kummastuneina\ntulijaan. Rauta arvioi hänet juopuneeksi herrasmieheksi, joka\nnuoruudestaan huolimatta oli jo rappiolla. Puvustaan hän ei\nnäyttänyt piittaavan mitään. Hänellä oli yllään verryttelyhousut ja\nlyhythihainen, mustaraitainen villapaita. Tumma tukka heilahdellen\nsinne tänne hän horjui pöytien lomitse.\n\nRauta nyökkäsi häneen päin ja virkahti vieressään istuvalle Elinalle:\n\n— Surkeaa nähdä nuori mies tuossa kunnossa. Hän ei voi olla paljon yli\nkahdenkymmenen.\n\nTyttö ei vastannut. Pelosta laajentunein silmin hän tuijotti\njuopuneeseen, joka luovaili heitä kohden.\n\n— Tunnetteko hänet? Rauta kysyi.\n\n— E-en.\n\nOli helppo havaita, ettei tyttö puhunut totta. Hän ei kauhultaan\nkyennyt edes estämään pöydällä olevia käsiään vapisemasta.\n\nPäihtynyt nuorukainen pysähtyi laulajattaren tuolin taa ja töytäisi\nhäntä.\n\n— Hei, Kulta! Kuulin, että sinä olet täällä luritellut reklaamiksesi.\nMikäpäs siinä? Samppanjalla nuo sedät näyttävät maksavan. Maksavat\nlaulut ja — kaiken muun! Mutta välipalaksi voit tulla pyörähtelemään\nminun kanssani.\n\nKirsti oli ensimmäisen sanan kuultuaan käännähtänyt tunkeilijaan.\nYlpeästi hän sähähti:\n\n— Jättäkää minut rauhaan! En tunne teitä!\n\nJuopunut mittaili katseellaan herroja, jotka olivat uhkaavasti nousseet\nseisomaan. Pilkallisesti nauraen hän perääntyi.\n\n— Jaha, että minä en kelpaa — nyt! No, ei väkisin, Kulta. Otetaan\nsitten toinen tyttö. Kyllä naisia aina saa. Vähemmänkin mätiä kuin sinä!\n\nHän hoippuroi erään pöydän luo, jonka ääressä istui neljä tyttöä.\nTarkoituksellisesti hän valitsi heistä rumimman ja kiskaisi tämän\nmukaansa tanssilattialle. Sieltä hän karjui:\n\n— Kun paremman saa, niin mitäs enää sinusta, vanha Kulta!\n\nSalissa syntyi hälyä. Riihelä ilmestyi keittiön puolelta äkisti\npaikalle. Päihtynyt nuorukainen päästi otteensa tytöstä, joka\nniiskuttaen juoksi entiselle paikalleen. Vastakkain seisovat miehet\nolivat molemmat pitkiä. Hetkisen he tuijottivat arvostellen toisiaan.\nSitten Riihelä pyöräytti nuorukaisen ympäri ja tarrasi toisella\nkourallaan häntä niskasta ja toisella housunkauluksesta. Ennen kuin\njuopunut käsitti, mitä oli tapahtumassa, hän oli jo eteisvahtimestarin\nhoivissa.\n\nRiihelä palasi saliin muina miehinä. Toimitusjohtaja Touhula nousi\nmusiikkikorokkeelle ja vaati hiljaisuutta.\n\n— On suureksi häpeäksi kaupungillemme, hän lausui, — että\ntällainen häväistys on täällä tullut sen nuoren naisen osaksi,\njota kunnioitamme tämän maan suurimpana oopperalaulajattarena.\nEsittäessäni primadonnalle, jolle olemme kiitollisuuden velassa tämän\nillan unohtumattomasta taidenautinnosta, kaupunkilaisten valittelun\näskeisestä vakuutan samalla, että täällä riehunut lurjus on meille yhtä\ntuikituntematon kuin laulajattarellekin.\n\nMöräkkä miehen ääni kuului salin perältä:\n\n— Hurraa hovimestarille! Hän ei lässyttänyt, vaan toimi!\n\nOli mahdoton arvata, kummalle puhujalle olivat tarkoitetut ne\nkättentaputukset, jotka seurasivat. Illan tunnelma oli joka tapauksessa\npelastettu. Tanssi alkoi jälleen.\n\nKirsti Kultakoski puristi lämpimästi ent. ratsumestarin kättä.\n\n— Suuret kiitokset sanoistanne! hän kuiskasi.\n\n— On kai turha kysyäkään, Vasko virkkoi, — oletteko ennen nähnyt tuon\nriehujan.\n\n— On. Aivan turha.\n\nElina vilkaisi hätäisesti sisareensa, mutta ei sanonut mitään. Rauta\npani katseen merkille, ja se vahvisti hänen aikaisempaa päätelmäänsä.\n\n— Sen sijaan voisin ehkä tässä yhteydessä kertoa jotakin muuta,\noopperalaulajatar innostui puhumaan. — Niin hullulta kuin se\nkuulostaakin, minä olen ruvennut saamaan uhkauskirjeitä. Niissä\nilmoitetaan yksinkertaisesti, että minut otetaan pian hengiltä.\n\n— Eihän!\n\n— Onko se mahdollista?\n\nKirsti oli tyytyväinen ilmoituksensa tekemään vaikutukseen.\n\n— Sanoinhan sen kuulostavan hullulta, hän jatkoi. — Näytä kirjeet\nherroille, Elina. Muuten he luulevat minun laskevan typerää leikkiä.\n\nSisar yritti vastustella:\n\n— Pidätkö sitä sopivana? Juuri tänä iltana?\n\nTouhula kävi asiaan tiukasti:\n\n— Näyttäkää toki!\n\nKirjeitä oli kaksi. Ne kiersivät miehestä mieheen. Rauta sai viimeisenä\nne luettavikseen. Koneella kirjoitettu teksti oli lyhyt:\n\n»Kaunokaiseni! Olet jo liiaksi leikkinyt miesten sydämillä. Minä olen\nlopen kyllästynyt sinun paatumukseesi. Ja siksi tapan sinut! Tämä on\nensimmäinen varoitus.»\n\nToinen oli sananmuodoltaan samanlainen, paitsi että varoitus oli\nmerkitty toiseksi.\n\n— Noiden täytyy olla jonkun mielenvikaisen hassutuksia! Vasko\npuuskahti. — Hävytöntä peloittelua!\n\nKirsti näytti vasta nyt muistavan jotakin. Hän kiirehti selittämään:\n\n— Tietysti siinä, mitä kirjeissä väitetään minusta, ei ole hitustakaan\ntotta. Me taiteilijattaret olemme siinä surkeassa asemassa, että\nmeistä kuvitellaan vaikka mitä. Mutta, toden sanoakseni, nuo uhkaukset\nkammottavat minua.\n\nRauta ryhtyi kyselemään:\n\n— Milloin saitte nämä?\n\n— Toissa lauantaina ja viikko sitten.\n\n— Mihin saitte ne?\n\n— Ensimmäisen asuntooni Helsingissä. Toisen Tampereelle enomme luo.\nVierailimme silloin siellä.\n\n— Missä kirjekuoret ovat?\n\n— Oh, minä poltin ne.\n\nRauta sanoi vakavasti:\n\n— Vahinko. Niiden avulla olisi lähettäjä kenties saatu paljastetuksi.\n\nElina oli seurannut viileänä keskustelua. Hän näytti olevan kahden\nvaiheilla, mutta teki sitten päätöksensä. Hän avasi uudelleen\nkäsilaukkunsa ja veti sieltä esiin valkean kuoren.\n\n— Jos kuori on niin tärkeä, niin tässä on eräs.\n\nOopperalaulajatar tuijotti häneen.\n\n— On... on mikä? hän kysyi käheästi.\n\nSisar katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:\n\n— On kolmas kirje. Siivooja ilmoitti sen saapuneen tänne iltapäivällä\nmuun postin mukana. En olisi tahtonut näyttää sitä sinulle vielä\ntänään. Mutta kun kerran asiaa ruvetaan pohtimaan, niin tästä saat.\n\nKirsti repäisi vapisevin sormin kuoren auki. Silmäiltyään rivit loppuun\nhän alkoi vapista.\n\n— Tämä on... on liian kauheaa... ollakseen totta, hän valitti. —\nEn kestä tätä! Tämä on kolmas. Eikö... eikö se merkitse myös, että\nviimeinen...?\n\nRauta otti kirjeen. Sen sisältö oli samanlainen kuin kahden\nedellisenkin. Varoitus oli numeroitu kolmanneksi.\n\nHän ryhtyi tarkastamaan kuorta. Osoite oli kirjoitettu samalla koneella\nkuin itse kirje. Se oli leimattu samana päivänä postivaunussa.\n\n— Merkillisen hyvin kirjoittaja tietää, missä te kulloinkin liikutte,\nhän huomautti. — Toinen uhkaus oli lähetetty Tampereelle ja nyt tämä\ntänne samassa junassa kuin itse saavuitte.\n\nVasko koetti keventää kolkkoa tunnelmaa intoilemalla:\n\n— Siinä sinulle olisi pähkinää purtavaksi, Rauta. Ethän sinä suotta\nole maamme tunnetuin rikollisten metsästäjä. Mikä viehättävä tehtävä:\nsuojella kuuluisan oopperalaulajattaremme henkeä. Ilmoita vaimollesi,\nettä sinulle on ilmaantunut tärkeämpää tekemistä kuin huviautoilu.\n\nRauta torjui:\n\n— Ei vetele. Mitään rikosta ei sitä paitsi ole tapahtunut. Ei muuta\nkuin nuoren ja viehättävän naisen häpeällinen peloittelu. Joku hassu\ntai hulluttelija lienee kaiken takana.\n\nMolemmat sisarukset tuijottivat hämmästyneinä häneen. Kirsti puhkesi\npuhumaan:\n\n— Rauta... Oletteko te tuomari Kaarlo Rauta?\n\n— Olen.\n\nElina hengitti kiivaasti. Mutta sitten hänen sinisilmänsä alkoivat\nsäteillä tavalla, joka sai Raudan katsomaan muualle.\n\nToimitusjohtaja Touhula arveli ajan tulleen hänenkin huomauttaa taas\nolemassaolostaan.\n\n— Minusta, hän lausui juhlavasti, — on ennenkuulumatonta, että jotakin\ntällaista pääsee tapahtumaan. Käsitykseni mukaan julkisuuden on saatava\ntietää näistä katalista uhkauksista. Kansalaiset on havahdutettava\nvarjelemaan suurinta laulajatartamme. Jos sallitte, neiti, niin minä\njulkaisen ensi tiistain lehdessäni jymyuutisen teitä uhkaavasta\nvaarasta. Se tulee hälyttämään koko maan!\n\nKirsti silmäsi kysyvästi Rautaan. Kun tämä ei virkkanut mitään, hän\nnyökkäsi innokkaasti.\n\n— Tehkää se, toimitusjohtaja. Tunnen itseni turvallisemmaksi\ntietäessäni yleisön suojaavan minua. Vaikka... vaikka toisaalta minun\non myönnettävä, että jos kuuluisa tuomari Rauta ryhtyisi tutkimaan\nminua uhkaavaa vaaraa, tuntisin itseni vielä rauhallisemmaksi. Onko\nteidän, tuomari, aivan mahdotonta uhrata paria päivää minulle?\n\nHän oli mestari myös muovatessaan vetoomuksia. Suuret silmät olivat\nhellyttävät, ja huulet olivat kaartuneet kuin rukoukseen.\n\nRauta paadutti kuitenkin mielensä. Lujittaakseen panssariaan hän\nmietiskeli, mihin oopperaosaan nuo ilmeet kuuluivat.\n\n— Valitan, neiti, mutta se on mahdotonta.\n\nLaulajatar sai äänensä hyvin traagilliseksi lausuessaan:\n\n— Toivon, ettette joudu katumaan kovuuttanne, tuomari. Katumaan sitten,\nkun minua ei enää ole.\n\nAivan toiseen sävyyn hän lisäsi kuiskaten Raudan korvaan:\n\n— Uskon, että niitä yhteisiä päiviä ei kumpikaan meistä katuisi.\nAjatelkaa sitä, te... te...\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nKUIN KAKSI TAPPELUKUKKOA.\n\n\nSeuraavana aamuna Rauta nukkui pitkään. Herätessään hän silmäili\noudoksuen pientä hotellihuonetta. Kalusto oli vaaleaa puuta ja kaikki\nhyvin siistiä. Kesti tovin, ennen kuin hän muisti, missä oli.\n\nVieno kesätuuli leyhytteli avoimen ikkunan verhoja. Läheisestä\npuistikosta kuului peipposen heleä ääni.\n\nVai niin, hän tuumi, vai sinä veitikka se loihdit aamu-uneni niin\nrauhattomaksi. Samassa hän tajusi tekevänsä vääryyttä pienelle\nlaulajalle. Lintu se ei ollut, joka oli kummitellut hänen unessaan.\n\nHän oli kuullut uudestaan eilisiltaiset sanat: »Ajatelkaa sitä,\nte...te...» Kummallista, miten täysinäiseksi Kirsti Kultakoski oli\nosannut tehdä katkonaisen lauseensa. Siinä oli värissyt katkeruutta\nja halua tehdä kipeää ja sitten jotakin vallan muuta: lupaus\nennenkokemattomasta onnesta. No jaa, hän oli sitä ennen kuiskannutkin,\nettä »niitä yhteisiä päiviä ei kumpikaan meistä katuisi». Laulun\nkehystämät huuman hetket olivat sitten unessa huimahtaneet miehen ylle,\nja hän oli havahtunut särkevin jäsenin.\n\nRauta hymähti itselleen.\n\nUnet ovat unia. Sen sijaan jäykkyys jäsenissä oli todellisuutta. Mutta\nse johtui yksinkertaisesti siitä, että hotellivuode oli hänen pitkälle\nkeholleen aivan liian lyhyt.\n\nHän nousi venyttelemään ja tunsi hyvän tuulensa palaavan. Hän soitti\nsiivoojatarta. Epäluuloisesti kyräävä, keski-ikäinen naisihminen\nilmestyi ovelle. Nyrpeänä hän otti vastaan aamukahvin, paahtoleivän,\nvoin ja partaveden tilauksen ja katosi.\n\nVastakohtaisuuden assosiaation voimalla oopperalaulajattaren kuva nousi\ntaas miehen mieleen. Ivallisesti hän päätteli, että jos hänen olisi\nvalittava noiden jommankumman naisen läheisyys, hän asettaisi äskeisen\nynseän ilmestyksen etualalle. Tämä ei ainakaan yrittänyt olla muuta\nkuin oli.\n\nKieltämättä Kirsti oli hyvä laulajatar. Mutta ihmisenä hän näytteli\naivan liian paljon, jotta hänen sanojaan olisi kannattanut ottaa\nvakavasti. Sitä paitsi häntä hallitsi intohimo loistaa, loistaa yksin\nja saada kaikki lähelleen tulevat miehet palvomaan häntä, yksin häntä.\nOli varmaa, että oopperalaulajatar välitti aivan yhtä vähän Touhulasta\nkuin Vaskostakin, ja kuitenkin hän oli käyttänyt kaikkia kauniin naisen\nvallassa olevia keinoja kuumentaakseen väliin toista ja väliin toista.\nHänkin, Rauta, oli hetkeksi joutunut kaunokaisen tulilinjalle.\n\nOli hyvä, että Inkeri ja lapset saapuisivat tänään jo puolelta päivin.\nSitten jatkettaisiin yhdessä ensin Punkaharjulle ja sieltä Kolille.\nVasko ja Touhula saisivat selvitä omin päin Kirstistä ja hänen\nverkoistaan...\n\nSiivoojatar saapui tarjottimineen. Rauta teki hänelle ystävällisen\nhuomautuksen kauniista säästä. Nainen vilkaisi häneen alta kulmien,\nmurahti jotakin ja poistui.\n\nAjettuaan partansa mies istahti tyytyväisenä ikkunan luo nauttimaan\nkahvista. Ensimmäisen kupin tyhjennettyään hän sytytti savukkeen.\n\nEilisiltainen juopunut nuorukainen palautui hänen mieleensä. Varmasti\nmolemmat sisarukset tunsivat rauhanhäiritsijän. Kumpikin oli kuitenkin\nkieltänyt sen. Tuo renttuilija oli ilmeisesti näytellyt merkittävää\nosaa sisarusten elämässä, ainakin toisen.\n\nSaattoi kuvitella hänet yhdeksi niistä miehistä, joiden sydämillä\nuhkauskirjeiden kirjoittaja väitti Kirstin jo liiaksi leikkineen.\nSamaan viittasivat pojan suustaan sinkoamat loukkaukset: »Kyllä naisia\naina saa. Vähemmänkin mätiä kuin sinä!» Koko välikohtaus oli ollut\nhyvin piinallinen. Mutta oli toisaalta tietymätöntä, mitä osaa Kirsti\nKultakoski oli näytellyt nuorukaisen rappiolle joutumisessa...\n\nPuhelin soi.\n\nRauta ilahtui kuullessaan vaimonsa äänen.\n\n— Huomenta, Kaarlo! Otaksun, että unikeko-miehelläni on vasta\nensimmäinen savuke menossa ja höyryävä kahvikuppi nenän alla.\n\n— Täsmälleen. Mitä kuuluu?\n\nInkeri naurahti.\n\n— Ihanaa aamua. Olen lasten kanssa ollut jalkeilla jo kolme tuntia.\nSoitin ilmoittaakseni, että meidän tulomme sinne viivästyy ainakin\nneljällä tunnilla.\n\n— Sepä ikävää.\n\n— Uskotteletko olevasi jo kuolemaisillasi kaipaukseen?\n\nRauta hymähti.\n\n— En ihan. Olisi vain ollut hyvä ehtiä yöksi Punkaharjulle.\n\n— Ehdimme sinne nytkin, Inkeri vakuutti. — Ellei mieheni jaksa ajaa,\nniin minä tartun ohjauspyörään. Juttu on näet niin, että meidät on\nkutsuttu isoon naapurihuvilaan lounaalle kello 14:ksi. Vanha kenraali,\njoka on jälleen näillä mailla, sai lapset innostumaan lupaamalla heille\njäätelöä ja puutarhamansikoita niin paljon kuin he ikinä jaksavat\nsyödä. Minun oli niin ollen suorastaan pakko ottaa lounaskutsu vastaan.\nMutta jos haluat, niin voin autolla hakea sinut tänne yhteiseen iloomme.\n\n— Ei ole väliä. Täällä on sittenkin mukavampaa seuraa kuin kiroileva\nkenraali Karppela.\n\n— Keitä? Tunnusta heti.\n\n— Yhteinen ystävämme Lauri Vasko ja kokonainen sarja muita vanhoja\ntovereitani.\n\nInkeri tiukkasi huvittuneena:\n\n— Vasko! Silloin siellä on kauniita naisiakin.\n\n— On eräs nimikuulu, Rauta kiusoitteli. — Oopperalaulajatar Kultakoski.\n\n— »Vaarallinen Kirsti», vaimo huoahti. — Joko Vasko on saanut hänet\ntähtäimeensä?\n\n— Jo. Minäkin istuin eilisiltana samassa pöydässä, vähäisimpänä tuon\nkaunottaren hovimiesten rivissä.\n\n— Hyvänen aika, Inkeri oli hätäilevinään, — minun on kiirehdittävä\nlounasta päättymään niin ajoissa, ettet ehdi kavuta prinssipuolison\nasemaan... Nyt keskus hoputtaa jo lopettamaan. Pikaisiin näkemiin!\nHyvin pikaisiin.\n\nHymyillen Rauta laski kuulokkeen paikoilleen.\n\nSamassa koputettiin oveen. Vasko, hän ajatteli. Mutta hän erehtyi.\nTulija oli toimitusjohtaja Touhula.\n\nEnt. ratsumestarin kapeat kasvot ilmaisivat huolestumista.\n\n— En arvannut, hän huomautti, — ettet olisi vielä pukeissa.\n\n— Istu, Rauta kehoitti. — Hyvä ja rauhallinen omatunto antaa pitkän ja\nsyvän unen. Hörppäsen kahvini kuunnellessani, mitä huolia sinulla näin\naamutuimaan on.\n\nTouhula hakeutui tuolille ja otti vastaan toverinsa tarjoaman savukkeen.\n\n— Sinä se poltat yhä vain näitä kalliita amerikkalaisia, hän virkahti.\n\n— Niin, itsekullakin meillä on omat heikkoutemme. Toisilla pienemmät ja\ntoisilla isommat.\n\nToimitusjohtaja toisti omituisen raskaasti:\n\n— Toisilla isommat. Niin...\n\nHän väisti harmaiden silmien tutkivaa katsetta ja muutti puheenaihetta:\n\n— Luuletko Kirsti Kultakosken tunteneen sen sikamaisen nuoren lurjuksen?\n\n— Tarkoittanet eilistä villapaitapoikaa. Varmasti hän tunsi.\n\n— Mutta hän kielsi sen.\n\n— Tytön asemassa sinäkin olisit kieltänyt.\n\nTouhula mietti hetken. Sitten hän nyökkäsi.\n\n— Niin kai olisin. Hänelle tuon välikohtauksen täytyi olla järkyttävä.\nMutta hän kesti hermokokeen ihailtavan hyvin.\n\nRauta ei sanonut siihen mitään. Hiljakseen hän ryhtyi pukeutumaan.\n\n— Kaarlo, ehkä nuo salaperäiset uhkauskirjeet ovat samaisen konnan\ntyötä?\n\n— Enpä usko. Poika sylki juovuksissaan suustaan sen, mitä hänellä oli\nsydämellään. Siinä kaikki. Niin minä arvelen.\n\n— No, kenen kurjan otaksut sitten olevan kirjeiden takana?\n\n— Hm, en tiedä. Enkä pidä niitä kovin tärkeinä. Tuskin ne ovat muuta\nkuin jonkinlaista huijausta.\n\nToimitusjohtaja ärtyi.\n\n— Sinä otat asian kovin kevyesti. Minusta ne eivät ole enempää eivätkä\nvähempää kuin kulttuuriskandaali. Aloitin yöllä jo artikkelia siitä\nlehteeni, mutta en vielä oikein onnistunut. Siitä täytyy tulla leimuava\njuttu, joka herättää huomiota ja havahduttaa. Panen sen muokkaamiseen\nvaikka koko tämän päivän.\n\n— Muistaakseni teillä on, oman mainintasi mukaan, tänään\nverkkopallo-ottelu Kotkaa vastaan.\n\nTouhula huitasi kädellään.\n\n— Ilmoitin jo illalla seurani sihteerille, että toiset saavat hoitaa\nsen. Minulla on nyt tärkeämpää.\n\nRauta oli peilin edessä sitomassa solmiotaan. Kääntymättä hän virkahti\nhiljaisesti:\n\n— Ja tuo tärkeämpi on — Kirsti Kultakoski.\n\nEnt. ratsumestari hypähti pystyyn ja huusi kiivastuneena:\n\n— Jos sen haluat tietää, niin niin on! Voin saman tien sanoa sinulle\nenemmänkin: hän merkitsee minulle — kaikkea!\n\nViimeinen sana purkautui hänen huuliltaan käheänä kuiskauksena.\n\nRauta pyörähti häneen ja työnsi hänet istumaan.\n\n— Erkki, vanha veikko, hän lausui huolestuneena, — käsitätkö itsekään,\nmiten vakavilla asioilla nyt leikit?\n\nToinen nyökkäsi. Jäykästi eteensä tuijottaen hän alkoi hitaasti puhua:\n\n— Minä en leiki. Tämä on veristä totta. En käsitä itsekään, miten tämä\ntällainen on mahdollista. Mutta niin vain on. Otaksuttavasti en ole\nainoa, jolle kaikki entinen, kaikki, mitä hänellä on, on äkisti käynyt\narvottomaksi. Vain eräs, tähän asti melkein outo ihminen merkitsee\nkaikkea. Olkoon kiroukseksi tai siunaukseksi, mutta minun täytyy\nseurata häntä.\n\nRauta oli ymmällä. Hän ei tosin ollut koskaan kunnolla tutustunut\nTouhulaan. Menneinä nuoruusvuosinakaan he eivät olleet millään\nlailla olleet läheisiä ystäviä. Mutta hänelle oli muodostunut kuva\nnuoresta miehestä, jonka periaatteet olivat selkeät ja suorat.\nTinkimättömyytensä vuoksihan hän oli luopunut upseerinuraltaankin.\nKymmenen viime vuoden aikana Rauta ei ollut kuullut mitään vanhasta\ntoveristaan. Eilen hän oli saanut tästä sen käsityksen, että hän\nviihtyi hyvin monipuuhaisena kotikaupunkinsa johtomiehenä, jopa\nmahtailikin merkityksellään. Ja nyt yht'äkkiä...!\n\n— No jaa, Erkki, hän sanoi viimein, — minun ei kai kannata yrittää\npuhua sinulle järkeä.\n\nTouhula vastasi:\n\n— Ei kannata. Elämässä on käänteitä, jolloin järjellä ei ole\nsananvaltaa... Minä tulin oikeastaan sinun luoksesi nyt sen vuoksi...\n\nKun hän jätti lauseensa kesken, Rauta kysyi:\n\n— Niin, miksi oikeastaan tulit? Et varmaan vain kertomaan, miten\nsekaisin sinun asiasi ovat.\n\nEnt. ratsumestarin oli vaikea jatkaa. Hän sytytti uuden savukkeen ja\npainoi sen saman tien tuhkakuppiin sammuksiin. Lopulta hän ryhtyi\nselittämään:\n\n— Pyytäisin, että sinä kehoittaisit Vaskoa jättämään Kirstin rauhaan.\nTe kaksihan olette hyviä ystäviä. Minä en saa hänestä minkäänlaista\notetta. Hän joko ei ole ymmärtävinään tai lyö koko asian leikiksi. Eikä\ntämä enää ole leikkiä!\n\nRauta tuumi tuokion.\n\n— Hyvä on, hän myöntyi. — Minä yritän. Mutta en enää hämmästyisi,\nvaikka hänkin yllättäisi minut olemalla yhtä liekeissä kuin sinä.\nLuulin tuollaisen hulluuden olevan meiltä jo kahden vuosikymmenen\npäässä takana.\n\nTouhula oli vetäytynyt ovelle. Sieltä hän virkahti:\n\n— Ei se vuosista riipu. Se voi yllättää miehen yhtä hyvin neljän- kuin\nkahdenkymmenen iässä. Kaarlo, ota tämä juttu vakavasti. Minä vannon,\nettä ellen minä, niin kukaan muukaan ei Kirstiä saa!\n\n— Sinä hullu, Rauta murahti.\n\nSamassa hän huomasi puhuvansa ovelle. Touhula oli poistunut.\n\nIlme tiukkana hän tarttui puhelimeen ja soitti maisteri Vaskon\nasuntopaikkaan.\n\n— Joko sinä olet pukeissa?\n\n— Jo. Ajattelin juuri painua kysymään, huvittaisiko Kultakosken\nsisaruksia lähteä katsomaan tennisottelua.\n\n— Jätä kerrankin hienohelmat oman onnensa nojaan. Minä jatkan matkaani\nmuutaman tunnin kuluttua. Nyt tarvitsen sinua aamiaistoverikseni.\n\n— No, maisteri myönteli, — jos sinä tosiaan et tule ilman minua\ntoimeen, niin kai tässä on uhrauduttava. Onhan minulla päiviä ja\nviikkoja vielä jäljellä.\n\nMutta kun toverukset istuivat sitten hotellin ruokasalissa, joka tähän\naikaan vuorokautta teki miltei autiomaan vaikutuksen, Vasko ihmetteli\nystävänsä vaiteliaisuutta. Eilisiltaa koskeviin huomautuksiinsa hän sai\nvain murahduksia vastaukseksi.\n\nRauta puolestaan tuumiskeli, auttaisiko asiaa, jos hän selostaisi\nTouhulan yllättävän tunnustuksen sellaisenaan. Hän päätyi siihen\ntulokseen, ettei siitä olisi hyötyä. Vasko oli tyyppi sinään:\nvanhapoika, joka oli ylen herkkä naiselliselle viehätysvoimalle ja\nsyttyi helposti. Mutta Lauri varoi menemästä hakkailua pitemmälle. Hän\noli kertonut olutpullon korkuisena pojanviikarina kerskuneensa: »Minä\nen ikinä akkaa ota. Haluan syödä vehnäpullani yksin.» Naismaailmassa\nhänellä oli jatkuvasti hämmästyttävän hyvä menestys, mutta aviollisia\nsiteitä hän oli tarkoin väistänyt. Joskus hän oli selittänyt, että\nkaikki voittavasta ja kaiken uhraavasta intohimosta hän oli lukenut\nkirjoissa, mutta ei itse ollut sitä tuntenut eikä siihen uskonut.\nSellainen mies ei voisi alkuunkaan käsittää Touhulan tapausta. Hän\nvain nauraisi koko jutulle ja väittäisi Erkin puhuneen palturia ja\nteeskennelleen. Rauta puolestaan oli vakuuttunut siitä, että ent.\nratsuväenupseeri oli tosissaan.\n\n— Tätä äänettömyyttä jakamaanko sinä kutsuit minut tänne? maisteri\ntuhisi.\n\n— Suunnilleen, Rauta hymähti.\n\nHän katsoi sentään välttämättömäksi panna jonkinlaisen keskustelun\nalkuun. Päivän poliittisista uutisista jutellen aamiainen kului\nhitaasti.\n\nRauta tilasi kahvit ja kysäisi:\n\n— Otettaisiinko tilkka konjakkia myös?\n\nVasko levitti silmiään.\n\n— Muistaakseni sinä olet kertonut inhoavasi väkeviä ennen päivällistä.\nMistä nyt tuulee? Onko vaimosi soittanut sinulle?\n\n— On.\n\n— No, jouduitko kertomaan, millaisessa seurassa eilisen illan istuit?\n\n— Mainitsin sinut ja Kirsti Kultakosken.\n\nMaisteri purskahti nauruun.\n\n— Sittenpä käsitän vaiteliaisuutesi ja sen, että poikkeuksellisen\nvarhain haluat konjakkia. Hyvä on, otetaan. Kaunis Inkeri-rouvakin osaa\nsiis paahtaa mustasukkaisuudellaan. On teillä aviomiehillä ristinne!\nMinut tietysti komensit nyt seuraksesi, jotta täst'edes pysyisit\ntodistettavasti pelkässä maskuliinisessa seurassa. Mutta kohtalo on\nsinua vastaan, veliseni. Katso, keitä tuolla tulee.\n\nMolemmat nousivat tervehtimään Kirsti Kultakoskea. Aurinkoisesti\nhymyillen ja tietoisena siitä, että punainen harsohattu ja samanvärinen\nleninki pukivat häntä erinomaisesti, tämä astui salin poikki heidän\npöytänsä luo. Elina seurasi häntä eilisessä harmaassa puvussaan,\nkalpeana ja valvoneen näköisenä. Touhula tuli perässä nyt jälleen\ntyynenä.\n\n— Arvasin teidän molempien olevan täällä, laulajatar liversi\nihastuksissaan. — Nyt herrat saavat pitää kiirettä. Toimitusjohtaja on\njärjestänyt hurmaavan purjehdusretken, ja minä haluan teidät mukaan.\n\nRauta kiirehti sanomaan:\n\n— Kiitoksia paljon. Mikään ei olisi meille mieluisampaa. Mutta meidän\non valitettavasti kummankin kieltäydyttävä kunniasta. Minun on näet\nlähdettävä kaupungista aivan pian, ja sitä ennen maisteri Vaskolla\nja minulla on selvitettävänä kiireellisiä asioita. Joskus täytyy\nihastuttavimmankin huvituksen väistyä tärkeiden liikeneuvottelujen\ntieltä. Uskon teidän, neiti, käsittävän sen ja suovan minulle anteeksi,\nettä riistän teiltä tällä kertaa ystävänikin seuran.\n\nHänen selityksensä oli niin vakavasti esitetty, että Kirstin oli pakko\nottaa se täydestä. Valittaen hän tyytyi perääntymään. Mutta lähtiessään\nhän heitti maisteriin veikeästi vetoavan katseen, joka vakuutti heidän\nkahden tapaavan vielä tänään.\n\nKun toverukset olivat jälleen yksin, Vasko tiukkasi:\n\n— En tiennyt sinulla ja minulla olevan tärkeitä liikeneuvotteluja\nkeskenämme.\n\n— Ei olekaan, Rauta myönsi rauhallisesti. — Mutta äsken sinä itse\nesitit loistavan syyn, miksi meidän on pysyttävä nyt erillä Kirsti\nKultakoskesta.\n\nVarovaisesti hän lisäsi:\n\n— Muuten, sinunkin olisi paras luopua Kirsti-leikistäsi.\n\n— Miksi?\n\n— Koska voi joskus olla vaarallista tunkeutua puun ja kuoren väliin.\n\nVaskon mustat silmät leimahtivat vaarallisesti.\n\n— Tarkoitatko, että Kirsti on puu ja Touhula kuori? Saatan tosiaan\nkuvitella Erkki-herran halajavan kietoutua kuin kuori tuon kaunokaisen\nympärille. Mutta siitä ei tule mitään.\n\n— Miksei?\n\n— Koska minä sen estän! maisteri puuskahti. — Vai niin, hän on käynyt\nvalittamassa hätäänsä sinulle. Minulle hän heitti vasten kasvoja eilen\njulistuksen, ettei hän luovuta Kirstiä minulle »lomaleikkikaluksi».\nEn tiedä, millainen sinun moraalisi tätä nykyä on. Mutta minusta\nolisi siivotonta katsoa ristissä käsin päältä, kun Erkki yrittää\nalentaa tuon upean tytön leipäsudeksi Touhulan taloon. Mikäli minusta\nriippuu, se yritys ei onnistu! Näin ollen sinun on paras pitää minulle\ntarkkoittamasi viisaat neuvot hampaittesi takana.\n\nRauta hymähti.\n\n— Enpä ole nähnyt sinua noin tuohduksissasi koko pitkän ystävyytemme\naikana, hän totesi. — Te olette kuin kaksi tappelukukkoa, sinä\nja Erkki. Molemmat pöyhistelette ja vilauttelette iskuvalmiita\nkannuksianne. Eikä ole yhtään sanottua, välittääkö ihastuksenne kohde\nhiventäkään teistä kummastakaan. Luultavasti hän itsekseen nauraa\nteille molemmille.\n\n— Naurakoon minun puolestani! Vasko kiihkoili. — Hauskaa minäkin aion\npitää.\n\n— Erkki on vielä hullumpi kuin sinä, Rauta virkkoi. — Mutta hassuja\nolette kumpikin. Aikamiehet! Onneksi minun ei tarvitse jäädä läheltä\nseurailemaan teidän tappelunne tragikomediaa.\n\nMaisteri kohotti lasinsa.\n\n— Niinpä juokaamme hassuuden malja! Hyvä muuten on, että sinä lähdet\ntäältä. Sinä olet epälojaali minua kohtaan. Ellei Inkerisi olisi niin\nviehättävä ja hurmaava kuin on, saattaisin epäillä sinun kadehtivan\nminulta vapaata perhosleikkiäni. Eikä se aina niin leikkiäkään ole.\nJoskus on mukana arvoja, joita minä pidän pyhinä. Niin kuin nytkin...\nSaat olla varma siitä, että pelastaakseni Kirstin Touhulan kynsistä\nolen valmis melkein vaikka mihin.\n\nRauta rypisti kulmiaan ja huomautti jyrkästi:\n\n— Harkitse sanojasi, mies. »Melkein vaikka mihin» — se on vaarallisen\npaljon sanottu.\n\nVaskon mustat silmät kohtasivat kiukkuisina ystävänsä harmaiden katseen.\n\n— Harvinaisuuden vuoksi se on paljoksi tarkoitettukin!\n\n\n\n\nViides luku.\n\nPÄIVÄTANSSIAISET.\n\n\nYstävykset istuivat yhä saman pöydän ääressä. He pysyttelivät\näänettöminä. Kumpaakin jo hiljaisesti harmittivat äskeiset sanat, jotka\nnäin jälkeenpäin tuntuivat liian suurilta.\n\nHe huoahtivat helpotuksesta havaitessaan kamreeri Pyörteen harppovan\nheitä kohden.\n\n— Hei, herrat! Täällähän te istutte, hän touhusi. — Soitin Harmoilan\nkonttoriin. Hän ilmoitti tarjoiljattarilta kuulleensa teidän olevan\nravintolassa. Saanko istahtaa seuraan?\n\n— Tietysti, Rauta vastasi.\n\nHän pani merkille, että kamreeri oli tänään, pyhäpäivän kunniaksi,\npukeutunut eilistä huolellisemmin. Villille tukalleen hän ei ollut\nvoinut mitään, mutta se oli asia sinään.\n\n— Valitettavasti minä en päässyt illalla tänne, Pyörre puheli. — Jäin\nsitä sensaatiota vaille. Tehän istuitte laulajattaren pöydässä, niin\nolen kuullut. Mikä on teidän käsityksenne? Oliko se juopporenttu\nventovieras neiti Kultakoskelle ja siis hänen siivottomuutensa pelkkiä\nhumalaisen houreita vai?\n\nRauta oli tyytyväinen päästessään vastaamasta. Vasko ehättäytyi\nsanomaan:\n\n— Vieras, vallan uppo-outo.\n\nKamreeri naureskeli.\n\n— Onni tytölle. Ja hänen tulevalle konsertilleen. Jos tuo suunsoittaja\npaljastuisi hänen tuttavakseen, niin tämän kaupunkipahasen\ntanttien vaikutuksesta neiti saisi laulaa tyhjille seinille.\nOopperalaulajattaren kuuluisuus ei painaisi höyhenenkään vertaa näiden\nmoraalin valtijattarien tuomiota vastaan.\n\n— Luuletko niin? Vasko kysäisi varovaisesti.\n\n-— Ihan varmasti! Kyllä minä hengen ja elämänmuodot tässä pesässä\ntunnen.\n\nRauta vaihtoi keskustelun aihetta:\n\n— Otatko grogin?\n\n— Totta kai, kamreeri hyväksyi lisäten sitten nopeasti: — Näin hyvässä\nseurassa.\n\nSaatuaan lasinsa ja siemaistuaan pitkän kulauksen hän virkkoi:\n\n— Oli minulla asiallista asiaakin veljille. Entisessä kylpyläkasinossa\non tänään päivätanssiaiset. Järjestäjänä on jokin niistä\nhyväntekeväisyysseuroista, joissa eukkoni on silmäntekevänä. Hän on\nhuolissaan siitä, mahtaako sinne tulla väkeä. Minä lupasin hommata\nainakin muutamia. Harmoila ja Riihelä ilmoittivat kuitenkin, että\nheiltä menee konttorissa vielä tuntikausia. Lähtekää toki te kaksi!\nSatasen se vain maksaa. Eilen näitte sen yleisön, mikä Harmoilalle\nrahansa kantaa. Nyt voisitte tarkastella niitä, jotka kokoontuvat\ntanssimaan kylpyläkunniamme haudalla. Ihmisten laatua en takaa, mutta\nnäköala sieltä on katsomisen arvoinen.\n\nVasko silmäsi kysyvästi ystäväänsä. Tämä nyökkäsi.\n\n— Mainiota! Pyörre ihastui. — Lähden mukaanne. Silloin meitä on kolme.\nLuuletteko, että Kirsti Kultakoskikin eksyisi sinne?\n\nRauta romahdutti hänen toiveensa:\n\n— Ei. Hän lähti äsken sisarineen Touhulan kanssa purjehtimaan.\n\nKamreeri irvisti.\n\n— Meidän »Hearstimme» kerkiää aina napata itselleen herkullisimmat\npalat. No, kaipa minä tuon kuuluisuuden vielä jossakin vilahdukselta\nnäen.\n\nToverukset kiersivät puiston kautta. He pysähtyivät hetkeksi katsomaan\nnuorena kuolleen runoilijaneron muistoksi pystytettyä patsasta.\n\n— Kaupungin omia poikia, Pyörre virkahti. — Ei voi kehua hänen saaneen\narvoisensa muistomerkin. Pitkän putken nokassa pää, jota ei saata sanoa\nedes runoilijan näköiseksi. Patsas on sijoitettu tänne puiston laitaan,\nunohtumaan.\n\nTenniskentän sivuuttaessaan he havaitsivat kaupunkiottelun olevan\ntäydessä käynnissä. Jäämättä sitä seuraamaan he jatkoivat matkaansa\nrantaan.\n\nRauta oli monesti aikaisemmin käynyt kylpyläkasinossa siihen\naikaan, jolloin siellä kesäisin vallitsi iloinen ravintolatunnelma.\nAstuessaan nyt sisään hän koki epämieluisan yllätyksen. Pyöreä sali\noli rappeutunut. Vain katonrajaa kiertävä, erilaisia matkustustapoja\nkuvaava friisi oli ennallaan. Koko keskilattia oli tyhjä. Seinän\nvierustoille tungetuilla tuoleilla istui nuoria naisia, parikin\nsamalla. Miesväki oli ryhmittynyt sankaksi rykelmäksi eteisen oven\nsuuhun. Musiikkikorokkeella sotilasorkesteri viritteli parastaikaa\nsoittopelejään. Kokonaisuus teki rapistuneen ja tunkkaisen vaikutuksen.\n\n— Kannattaakohan tänne jäädä?\n\nVasko oli kuitenkin toista mieltä.\n\n— Katsellaan nyt vähän ympärillemme, hän esitti.\n\nPyörre hymyili ivallisesti.\n\n— Sopii tätä tutkia, hän hymähti. — On täällä sentään tarjoiluhuonekin.\nSieltä saatte ostaa kupin kahvia tai lasin mehua seisaallaan\nnautittavaksi. Luulen meidän eukon olevan siellä. Käyn ilmoittautumassa\nsaapuneeksi kahden korkean herran seurassa.\n\nHän katosi omille teilleen.\n\nTanssi oli alkanut. Ystävykset olivat hakeutuneet ikkunan luo ja\nistahtaneet tyhjiksi jääneille tuoleille.\n\n— Katsohan vain, Vasko virkahti äkisti.\n\n— Mitä nyt? Rauta kysäisi. — Joko taas huomasit jonkun »ihmeen ja\nkumman»?\n\n— Älähän ilvehdi, maisteri torjui. — Satuin näkemään tuolla vilinässä\nhoikimman vyötärön, mikä on silmiini vuosikausiin osunut. Eikä tytössä\nmuutenkaan mitään vikaa ole. Sääretkin kuin metsäkauriilla tai nuorella\nporolla, jos niin haluat.\n\nYstävä hymähti hänen innostukselleen. Vasko oli kertakaikkiaan\nparantumaton. Hän ei kai voinut silmäillä viittä minuuttia tyttöparvea\nihastumatta johonkin. Mutta ei tosiaan olisi haitaksi. Rauta tuumi,\nvaikka maisteri löytäisi uuden palvottavan. Silloin tälläkin käynnillä\nolisi merkityksensä.\n\n— Osoita toki minulle tuo »metsäkauris», ennen kuin syöksyt hänen\nkimppuunsa.\n\nVasko nousi ja veti toverinsakin seisomaan.\n\n— Tuo solakka tyttö, jolla on yllään valko-keltaraitainen pumpulimekko.\nHänen tanssittajansa on kuin oluttynnyri. Siihen silmiesi täytyy osua,\nellet neitoa muuten keksi.\n\nOsviitta oli hyvä. Rauta löysi parin vaivatta.\n\n— Kerrankin voin varauksetta yhtyä kiittävään lausuntoosi, hän sanoi.\n\nHän tarkoittikin sitä. Valko-keltapukuinen oli hyvin suloinen. Kasvojen\nsäännöllistä soikiota ympäröi kimalteleva ruskea tukka. Kun hän\nparastaikaa tanssi ohitse, näkyivät hymykuopat poskissa ja sinisilmien\niloinen väike. Vartalo oli solakka ja vyötärö todella harvinaisen\nhoikka. Aivan nuori hän oli, tuskin parinkymmenen. Silti Vasko olisi\nsopinut hänen tanssittajakseen paremmin kuin tuo viiksiniekka möhömaha.\n\n— Torvi soi, Rauta pilaili. — Mikset karauta turnauskentälle?\n\nMaisteri kysäisi:\n\n— Mitä sanoo sinun kotkankatseesi? Mikä tyttö on?\n\nYstävä virkahti huolettomasti:\n\n— Joku lähiseudun huvila-asukas. Tai virastoneiti. Tai myyjätär\njostakin hienosta liikkeestä. Oli mikä tahansa näistä kolmesta, niin et\nsinä mainettasi menetä häntä tanssittamalla.\n\nVasko nyökkäsi. Seuraavan tanssin alkaessa hän piti varansa. Tyttö\nkatsahti häneen hieman kummissaan, kun hän tanssiin pyytäessään\nesittäytyi.\n\nPuolen kierroksen jälkeen valko-keltapukuinen uteli:\n\n— Te ette ole täältä, ettehän?\n\n— En. Helsingistä. Olen opetusministeriön osastopäällikkö.\n\n— Oh!\n\n— Entä te?\n\n— Minä? Minä olen vain täältä.\n\nEnempää he eivät sillä kertaa keskustelleet. Mutta Rauta totesi ikkunan\nluona istuessaan, että he tanssivat yhdessä seuraavatkin tanssit ja\npuhelivat yhä vilkkaammin keskenään. Ehkäpä, hän tuumi, Vasko on nyt\nlöytänyt oikean loma-aikansa viihdyttäjättären.\n\nEteisen ovella syntyi hälyä. Kääntyessään sinne Rauta totesi\nheti syyn siihen. Kuin kuningatar Kirsti Kultakoski oli astunut\npunaisessa asussaan sisään. Hänet tunnettiin jo. Ovensuun miesjoukko\nantoi kunnioittavasti tietä hänelle ja toimitusjohtaja Touhulalle.\nElina-neitiä ei näkynyt.\n\nOopperalaulajatar nyrpisti nenäänsä salille. Etsien hänen katseensa\nkiersi tuolirivejä. Huomatessaan Raudan hän viittasi hymyillen tälle.\n\nTyttö tuntuu kuvittelevan olevansa tosiaan hallitsijatar, Rauta mietti\nivallisesti, ja tarvitsevansa vain koukistaa sormeaan käskeäkseen\nhovimiehet ympärilleen. Hän noudatti kuitenkin kutsua.\n\n— Te täällä, tuomari, Kirsti moitti. — Luullakseni te äsken puhuitte\ntärkeistä liikeneuvotteluista.\n\n— Ne olivat silloin vielä kesken, Rauta puolustautui. — Ihmeellisempää\non, että teidän purjehdusmatkanne päättyi näin pian.\n\n— Siitä ei tullut mitään, laulajatar selitti. — Sisareni rupesi voimaan\npahoin. Meidän oli toimitettava hänet vuoteeseen. Toimitusjohtaja kehui\nkasinon ulkokuistilta tarjoutuvaa näköalaa, ja minä halusin tutustua\nsiihen.\n\nVasko oli myös havainnut Kirstin tulon. Hän lopetti kesken tanssinsa.\nSeuraavana hetkenä hän oli jo liittynyt seurueeseen.\n\n— Ah, tekin täällä, laulajatar tervehti häntä. — No, nyt saatte korjata\nsen tahdittomuuden, ettette eilen koko illan mittaan tanssittanut minua!\n\nVasko oli heti valmis. Luoden Touhulaan ilkkuvan silmäyksen hän vei\nneidin valssiin.\n\nRaudan katse osui ruskeakutriseen tyttöön. Tämä oli vetäytynyt\nkuistin oven suuhun ja katsoi nyrein ilmein noita kahta. Pelkästä\nkunnioituksesta muu yleisö arasteli lähteä lattialle. Mies, jota\nVasko oli nimittänyt oluttynnyriksi, meni sentään kumartamaan\nvalko-keltapukuiselle. Mutta tämä ei ollut näkevinään häntä.\n\nKun tanssi päättyi, monet sivustakatsojat puhkesivat kättentaputuksiin.\nLaulajatar ei ollut tietääkseen. Kuuluvalla äänellä hän lausui:\n\n— _Lattiassa_ ei täällä ole vikaa. Eikä teidän vientitaidossanne,\nmaisteri. Voisitte opettaa sitä eräille ystävillenne. Ettehän suotta\nole opetusministeriöstä.\n\nHän naurahti omalle sanaleikilleen. Viitaten käskevästi toiselle\npuolelle salia jääneille herroille hän suuntasi askelensa kuistille.\n\nEnt. ratsumestari lähti heti pitkin harppauksin parin perään. Rauta\nseurasi häntä hitaasti.\n\nAvoin kuisti oli rakennettu veden ylle. Laineet loiskivat sen pilareita\nvastaan. Näkymä leveälle virralle oli molempiin suuntiin suurenmoinen.\nKaupunginpuoleista rantaa hallitsevan puiston vanhat lehtipuut\nkaartuivat varjoisina rantaveden ylle. Vastapäisen rantaman metsät ja\nniityt loistivat auringon paisteessa kesäistä rehevyyttään. Maisemaa\nhallitsi pitkä ja mahtava rautatiesilta, joka kulki Salmisaaren\npetäjien latvusten korkeudella joenkuilun ylitse.\n\nKirsti Kultakoski nojasi molemmin käsin kaiteeseen. Hän nautti kaikilla\naisteillaan komeasta näystä.\n\n— Jumalaisen ihanaa! hän huudahti.\n\nTouhula työntyi hänen viereensä.\n\n— Nyt on minun vuoroni, hän sanoi jyrkästi.\n\nLaulajatar käännähti puolittain häneen ja kysäisi kohottaen\nkulmakarvojaan:\n\n— Ettekö pysty hetkeksikään syventymään luonnon kauneuteen?\n\n— En! Haluan tanssia teidän kanssanne.\n\nTyttö naurahti. Hän tajusi miehen kärsivän ja iloitsi siitä.\n\n— Se kuulostaa pikemmin käskyltä kuin pyynnöltä, hän ilkamoi. — Mutta\nolkoon menneeksi, tämän kerran.\n\nYstävykset jäivät kahden.\n\nVasko katkaisi äänettömyyden:\n\n— Onpa tuo silta valtava. Hyppy sieltä alas maksaisi kai hengen.\n\n— Riippuu siitä, mihin hyppäisi, Rauta vastasi. — Olen kuullut\njoidenkin huimapäiden sukeltaneen sillan kaiteelta virtaan. En\nkuitenkaan neuvoisi sinua yrittämään sitä.\n\n— Entä jos putoaisi, mitenkähän siinä kävisi?\n\n— En ole kokenut, joten en osaa sanoa, Rauta hymähti, mutta jatkoi\nsitten: — Keskeltä virta on syvä. Siihen pudotessa selviäisi kai\npelkällä säikähdyksellä. Salmisaaren lähettyvillä on kuitenkin aivan\nmatalaa. Siinä murskautuisi varmaan pohjakiviin... Miksi se kiinnostaa\nsinua?\n\nMaisteri katsoi toisaalle vastatessaan:\n\n— Muuten vain. Sattui juolahtamaan mieleeni.\n\nKirsti Kultakoski kavaljeereineen liittyi jälleen heidän seuraansa.\n\n— Tuolla oven suussa seisoo hassunnäköinen mies, hän naureskeli. — Hän\non aivan kuin joku töyhtölintu. Koko tanssimme ajan hän tuijotti minuun\nkuin ilmestykseen. Tunteeko joku herroista hänet?\n\nVasko vilkaisi ovelle ja virkkoi:\n\n— Tuo »töyhtölintu» on ystävämme kamreeri Pyörre, lahjakas,\nmonitaitoinen herra. Hän kertoi meille, muuten, hartaan halunsa olevan\npäästä tutustumaan kaupunkiin saapuneeseen kuuluisuuteen, teihin.\n\n— Oh, laulajatar lämpeni, — minä kunnioitan kaikkia lahjakkaita\nihmisiä, jotka osaavat antaa arvoa taiteelle. Hakekaa toki tänne tuo\nystävänne.\n\nSiten Kirstin hovimiesten luku lisääntyi jälleen yhdellä. Kamreeri piti\nkuitenkin varansa. Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia hän vetäytyi\npois vaarapiiristä. Hän selitti vaimonsa odottavan ja lähti.\n\nRauta katsoi kelloaan.\n\n— Luullakseni minun on jo aika palata hotelliin. Perheeni saapuu\nautolla, ja meillä on kiire päästä jatkamaan matkaa.\n\nLaulajatar laski kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n— Oletteko tosiaan niin kova, että hylkäätte minut?\n\n— Valitettavasti minun täytyy.\n\n— Kylmästi jätätte minut pulaan?\n\nRauta katsoi häntä tyynesti silmiin. Se, mitä hän näki niissä,\nsäpsähdytti häntä. Mitä hullua? hän aprikoi. Pelkääkö tyttö tosissaan?\nVoiko taitavakaan näyttelijätär loihtia esiin noin hätkähdyttävän\nkauhun ilmeen?\n\n— Pulaan? hän tiedusti totisena. — Mitä sillä tarkoitatte?\n\nKirsti huudahti hiljaa:\n\n— Voi, oletteko jo tyyten unohtanut ne? Minulle saapuneet nimettömät\nkirjeet! Miehen, joka uhkaa minua kuolemalla!\n\nRauta puristi rauhoittavasti hänen hansikoitua kättään.\n\n— Olen ajatellut noita kirjeitä, hän sanoi. — _Niistä_ teidän ei\ntarvitse olla huolissanne, luulisin. Pitäkää vain muuten varanne.\n\nLaulajatar vetäytyi pari askelta hänestä. Kauniit silmät olivat\nkyyneltyneet.\n\n— Ei huolissani? Helppo teidän on sanoa niin ja — nousta autoonne!\nMutta menkää vain. Menkää ja jättäkää minut murhaajan käsiin! En ole\ntottunut rukoilemaan ketään jäämään luokseni!\n\nTouhula astui hänen rinnalleen.\n\n— Mitä me hänestä? Minä suojelen teitä, neiti. Paremminkin kuin hän!\n\nKirsti ei ollut kuulevinaan häntä. Liikutustaan vastaan taistellen hän\nvirkkoi Raudalle:\n\n— Hyvästi, tuomari. Sanon vielä kerran: kunpa ette joutuisi katumaan\nlähtöänne! Toivon sitä hartaasti meidän molempien vuoksi.\n\nRauta kumarsi ja kääntyi Vaskoon.\n\n— Tule käväisemään hotellissa. Inkeri panisi pahakseen, ellet\npistäytyisi tervehtimässä häntä. Ehdit kyllä ennen tanssiaisten loppua\ntänne takaisin.\n\nMaisteri nyökkäsi.\n\nEteisessä ystävykset kokivat yllätyksen. Hattunsa he löysivät\nhelposti. Mutta Vaskon kävelykeppi oli kadonnut. Turhaan he kysyivät\njärjestysmiehiltäkin. Nämä eivät olleet keppiä huomanneet eivätkä\nnähneet kenenkään sitä ottavan.\n\n— Olipa se vahinko, maisteri tuskaili, kun heidän oli lopulta todettava\nhakeminen toivottomaksi. — Se oli ebenholzia ja kahva hopeaa.\n\n— Panin merkille tuon keppisi, Rauta sanoi. — Se oli raskaampi kuin\npäältä näytti.\n\n— Niin, Vasko myönsi. — Hopeakuori oli ohut. Sen sisälle oli valettu\nlyijyä. Tuo keppi turvanani uskalsin mennä mihin tahansa. Kerran,\nPariisin hämärimmässä kaupunginosassa, olin halkaista sillä kallon\napaššilta, joka eräässä pimeässä kulmauksessa ryntäsi kimppuuni...\nTouhula oli muuten äsken ajoittain näkymättömissä meiltä.\n\nRauta kysyi tiukasti:\n\n— Mitä sillä tarkoitat?\n\n— Hänellä oli silloin yllin kyllin aikaa piilottaa keppini jonnekin,\nmistä emme sitä tähän hätään löydä. Olisi kohtalon ironiaa, jos minut\nkolkattaisiin omalla kävelykepilläni!\n\n— Älä puhu roskaa, Rauta tuimeni. — Kun tervehdittyäsi Inkeriä palaat\ntänne, löydät varmaan nuijasi. Tule nyt!\n\nKasinon eteen oli kokoontunut joukko nuorta väkeä norkoilemaan\nsisäänpääsyä tai muuten vain maleksimaan. Astuessaan ulkoportaille\nRauta oli monikymmenpäisessä rykelmässä havaitsevinaan tutun hahmon.\nSe katosi samassa. Mutta hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt.\nMiehellä oli nytkin ollut yllään lyhythihainen villapaita, jossa oli\nharmaalla pohjalla mustat raidat.\n\nVai niin, hän tuumi, eilisiltainen päihtynyt nuorukainen hiiviskelee\nsiis yhä laulajattaren lähettyvillä. Havainto teki hänen mielensä\nlevottomaksi. Mutta hän karkoitti tuon tunteen hymähtäen. Ilmeisesti,\nhän päätteli, oopperatähden kosteat silmät ovat tehneet minut\nnaurettavan herkäksi.\n\nYstävykset kävelivät puiston reunaa hotelliin päin vaiteliaina. Viimein\nVasko kysäisi:\n\n— Mitä arvelet Kirstistä? Näyttelikö hän äsken? Vai onko hän tosissaan\nkauhun vallassa?\n\n— Hän pelkää jotakin, Rauta vastasi. — Mutta mitä, sitä en tiedä.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nPERHEIDYLLI, JOKA KESKEYTYI.\n\n\nRauta loikoili hiekkarannalla tuijottaen taivaan sineen. Hän ei\nmuistellut eikä pohtinut mitään. Hänen oli yksinkertaisesti hyvä olla.\nIltapäiväaurinko lämmitti mukavasti kasvoja, rintaa ja jalkoja. Oli\nviihtyisää katsomattakin tietää, että Inkeri makasi hänen vieressään,\nkäden ulottuvilla, lukien jotakin kirjaa.\n\nHe olivat äsken juoneet kahvit metsänreunassa. Huviretki oli Inkerin\nkeksintöä. Hänen löytämänsä oli myös tämä kaunis, aurinkoinen\nlahdenpoukama, johon kukaan muu hotellin vieraista ei ollut osunut.\n\nRauta havahtui puolihorteesta vaimonsa sanoihin:\n\n— Minä en hennoisi vääntäytyä istumaan. Mutta mitä lapset tekevät?\n\n— Pikku Marja puuhailee uuden lapionsa ja ämpärinsä kanssa vanhan\nMarin terävien vahtikoiran-silmien alla. Ehkäpä hänestä tulee joskus\nmaailmassa arkkitehti, koska hän jo nyt rakentaa hiekasta uljaita\nlinnoja. Martti-poika kahlaa rantavedessä uittaen purjelaivaansa.\n\n— Ei kai hän eksy liian syvälle?\n\nRauta naurahti.\n\n— Entä, jos eksyisikin? Poika osaa toki uida.\n\nVaimo hymähti hieman hämillisesti ja vähän haikeasti. Tuntui\nkummalliselta ajatella, että hänen esikoisensa oli jo niin iso...\n\nRauta oli jäänyt istualleen. Oli hauska katsoa lasten touhua.\n\nPojan ilmeiseksi harmiksi tuulen henkäystä tuskin tuntui. Hänen\noli itsensä annettava vauhtia veneelleen. Järvi lepäsi melkein\nrasvatyynenä. Lähisaarten rantakoivut peilailivat valkoisia runkojaan\nveden kalvossa. Kauempana näkyi yhä uusia saaria. Näkymä oli harmonisen\nkaunis.\n\nRauta laskeutui taas selälleen ja sulki silmänsä.\n\n— Kaarlo, Inkeri lausahti.\n\n— Mitä niin?\n\n— Onko hän hyvin kaunis?\n\n— Kuka?\n\n— Kirsti Kultakoski.\n\nMies murahti tyytymättömänä. Hänen omat ajatuksensa olivat juuri\nharhautuneet samalle suunnalle. Mutta hän oli riuhtautunut niistä irti.\nHän yksinkertaisesti ei halunnut ajatella tovereitaan, joista oli eilen\neronnut. Hoitakoot itse asiansa ja ratkaiskoot pulmansa niin hyvin kuin\nosaavat.\n\n— Miksi sitä kysyt?\n\n— Koska juuri luen sen tyypin naisesta, johon kuvittelen tuon\noopperalaulajattarenkin kuuluvan. Vamppasiko hän sinut?\n\n— Ei. Pelkät kauniit kasvot ja upea vartalo jättävät minut kylmäksi.\nNaisessa, joka saa minut menettämään pääni, täytyy lisäksi olla paljon\nhenkevyyttä, sydämellistä pirteyttä ja suloisuutta. Kaikkea sitä,\nmikä...\n\n— Miksi keskeytät? Haluatko, että minun hätääntynyt sydämeni särkyy\njännityksestä? Jatka, sinä julma mies.\n\n— Kaikkea sitä, mikä tekee sinut ylivoimaiseksi muihin naisiin nähden.\n\nInkeri nauroi onnellisen ihmisen naurua. Hetken kuluttua hän ryhtyi\njatkamaan:\n\n— Entä vanhapoikaystävämme? Hurmasiko kuuluisa kaunotar hänet?\n\n— Eilisestä päättäen hän yrittänee sitä parastaikaa.\n\n— Ja Vasko? Näyttikö hän menevän paulaan?\n\n— Vaikea sanoa. Hän seisoi kuin hepo kolmen heinähäkin välissä,\ntietämättä, mistä haukkuisi.\n\n— Kolmen! Hänellä on kyllä tiettävästi aina enemmän kuin yksi seikkailu\nkäynnissä. Mutta rajansa pitäisi olla hänelläkin. Olisi jo aika jonkun\ntarmokkaan naisen korjata tuo herkuttelija hoteisiinsa.\n\n— Kieltämättä se saattaisi olla maan naisrauhalle edullista.\n\nVaimo sulki kirjansa ja kääntyi kyljelleen.\n\n— Muuten, Kaarlo, sinä sanoit äsken, että minunlaiseni nainen on saanut\nsinut menettämään pääsi. Se kuulosti kamalalta.\n\n— Todellako? Niinpä valitan. Se on silti totta.\n\n— Milloin sinä olisit muka pääsi menettänyt?\n\nRauta nousi istumaan ja katsoi vaimoaan pitkään.\n\n— Sinä, veitikka, tiedät sen aivan hyvin. Aina, kun pääsen lähelle\nsinua.\n\nInkeri tunsi punastuvansa. Hän naurahti, hypähti jalkeille ja vetäisi\nmiehensä pystyyn.\n\n— Minun on kuuma. Tule uimaan.\n\nKäsi kädessä he juoksivat hietikon ylitse rantaan. Ohi mennessään\nInkeri kumartui suutelemaan pikku tyttärensä poskea. Martti-poika jätti\npurjeveneen oman onnensa nojaan ja kahlasi vanhempiensa perään.\n\n— Isä! Äiti! Minä tahdon mukaan!\n\nMarja-tyttönen katsoi haikein silmin isää, joka kääntyi vilkuttamaan\nhänelle kättä.\n\nVanha uskottu palvelijatar jätti istuinkivensä ja ainaisen kutimensa.\nVaivalloisesti hän laskeutui jäykille polvilleen tytön viereen ja\nsilitti hänen päätään hellästi.\n\n— Ne ovat hupsuja, nuo, hän marisi, — Riehaantuvat kesken kaiken.\nVanhempiesi pitäisi jo osata antaa arvoa rauhalle ja hiljaisuudelle.\nJaa, jaa, sen minä vain sanon, että tämän perheen ainoat ihan viisaat\nolemme me kaksi. Sinä, kullannuppu, ja sinun vanha Marisi.\n\nPikku tyttö nyökkäili. Mutta sitten hän työnsi leukansa itsepäisesti\nesiin ja julisti:\n\n— Minusta tulee samanlainen kuin äiti on. Silloin minäkin juoksen\nveteen ja nauran.\n\nIäkkään naisen pienet tihrusilmät kostuivat.\n\n— Niin, niin, hän myönteli. — Mutta sitä Mari ei ole enää näkemässä.\n\nLapsen harmaa katse kävi totiseksi.\n\n— Minne sinä menet?\n\nVanha hoitajatar viittasi kurttuiseksi käyneellä kädellään ylöspäin.\n\nTyttösen katse kirkastui.\n\n— Taivaaseen! Valvotko sinä sitten sieltä päin? Niin kuin nytkin. Ettei\nMarjalle mitään tapahdu.\n\nVanhus sulki hänet syliinsä.\n\n— Sinä kullannuppu! Valvoo, Mari valvoo. Aina, joka hetki.\n\nVanhan naisen toive rauhan ja hiljaisuuden palaamisesta hietikolle\ntäyttyi. Ranta ja Inkeri loikoilivat jälleen kylpytakkiensa päällä.\nMyös purjevene oli päässyt taas nuoren omistajansa armoihin.\n\nVaimo huokasi.\n\n— Mikä hätänä?\n\n— Tulin vain ajatelleeksi, miten nopeasti vuodet vierivät...\n\n— Niin, hujaus vain ja lapsemme ovat ylioppilaita. Siitä ei ole kuin\nkukonaskel, kun he jo menevät naimisiin ja perustavat oman perheen.\n\n— Ei Martti!\n\nRauta hymähti.\n\n— Miksei? Hän tietysti ensiksi.\n\n— Ei! Minusta on kamalaa ajatellakin, että joskus joku nainen ottaisi\nhänet minulta. Tyttöjen laita on toisin. Marja menee nuorena naimisiin.\n\n— Eipäs! Minä taitan niskat jokaiselta mieheltä, joka yrittää\ntavoitella häntä.\n\n— Voi teitä isiä! Miten itsekkäästi te rakastatte tyttäriänne. Ikään\nkuin et itse olisi aikoinasi ryöstänyt eräältä isältä hänen ainokaista\ntytärtään.\n\n— Ja voi teitä äitejä! Miten itsekkäästi te rakastatte poikianne. Ikään\nkuin et itse olisi aikoinasi ryöstänyt erään äidin poikaa.\n\n— Ei sinun äitisi elänyt silloin enää. Minä otin hoiviini orporaukan.\n\n— Juttu on silti sama, Rauta väitti. — Kuulehan, sitten kun Martti on\nsaanut esikoisen, minä illalla kotiin tullessani julistan: »Mitäs tässä\nenää muuta kuin vääntäytyä _mummun_ viereen!»\n\nInkeri ponnahti istuvilleen.\n\n— Uskallapas sanoa minua mummuksi, joskus, niin saat tuta! Tässä\nsinulle ennakkoa!\n\nHänen kätensä lennähti miehen hiuksiin. Päästyään irti vaimonsa\notteesta Rauta virkkoi nauraen:\n\n— Olipa se perusteellinen tukkapölly. Ei luulisi noin hentoisissa\nkäsivarsissa olevan sellaista voimaa.\n\n— Se oli hyväily vain, tuo äskeinen, vaimo hymähti. — Kaikesta\nkokemuksestasi huolimatta sinä et vielä tunne meitä naisia. Jos minä\njoskus sattuisin vihan vimmaan, niin hetkeksi saisin jättiläisen voimat.\n\n— Hyvä tietää. Niinpä jo itsesäilytysvaisto pakottaa minut välttämään\nsinun vihastuttamistasi. Olisi aika nöyryyttävää joutua käsirysyyn\njättivoimaisen amatsonin kanssa.\n\nHe hiljenivät jälleen. Rauta luuli vaimonsa jo uinahtaneen. Mutta\nsitten tämä kuiskasikin:\n\n— Kaarlo, minä pelkään.\n\n— Mitä kummaa sinä pelkäät?\n\n— Me olemme liian onnellisia. Eikö ole väärin olla näin onnellinen?\n\n— Ei. Onni on normaali olotila ihmisille. Paljon useammat ovat\nonnellisia kuin luuletkaan. Onni saattaa vaihtaa muotoaan ihmisten\nja iän mukaan. Mutta se on ennen kaikkea viihtyisyyttä, rauhaa ja\nturvallisuutta. Ne ovat pysyviä arvoja. Sitten kun me olemme vanhoja ja\nvalkohapsisia...\n\nInkeri hypähti pystyyn.\n\n— Huh, en tahdo ajatella niin pitkälle. En vielä!\n\nVanha hoitajatar kompuroi heidän luokseen.\n\n— Sen minä vain sanon, että nyt on aika ajatella jo ruokaa. On jo\nlekoteltu kylliksi.\n\n— Ruokaa? Rauta hämmästeli. — Vastikään juotiin kahvit.\n\n— Niin, tuomari ja rouva.\n\n— Entäs Mari?\n\nEukon ilme tiukkeni.\n\n— Minä myös. En omaa osaani nurisekaan. Sen vähän, mitä tarvitsen,\nminä aina saan. Mutta toista on lasten. Heidän tässä kuitenkin pitäisi\npääasia olla. Kun kerran perhe ollaan!\n\n— Arvioiko Mari siis meidän lastemme osan kovin säälittäväksi? Noin\nylimalkaan.\n\n— Tuomarin ei pidä luulla, etten käsitä nyt pilailtavan vanhan ihmisen\nkustannuksella. Mutta sen minä sanon, ettei pari pullaa ja kourallinen\npikkuleipiä lapsille, pitkälle riitä. Ei riittänyt rouvallekaan,\nkun hän pikku tyttönä oli minun hoteissani. Martti on kasvuiässä ja\ntarvitsee paljon ja hyvää ruokaa. Eikä Marjallekaan maitolasillisesta\nmoniksi tunneiksi vatsan täytettä ole. Nyt on palattava hotelliin ja\nheti!\n\nRauta aikoi vielä sanoa jotakin. Mutta Inkeri pani merkille, että iäkäs\nhoitajatar oli tosissaan suuttumaisillaan. Siksi hän kiirehti miehensä\nedelle:\n\n— Mari on oikeassa. Johan tässä on oltukin. Tavallinen päivällisaika\nlie ohitse.\n\nHän ryhtyi nopeasti pukeutumaan ja kokoamaan tavaroitaan.\n\nVanha palvelijatar loi isäntäänsä voitonriemuisen katseen ja kääntyi\ntyytyväisenä hoivailemaan lapsia lähtökuntoon.\n\nMutta kun alettiin kavuta jyrkkää rinnettä ylös harjulle, hänen hyvä\ntuulensa häipyi. Hänen oli luovuttava taluttamasta pikku Marjaa kädestä\nja nostettava hänet isänsä syliin. Raskaasti huohottaen hän kapusi\nsinne tänne polveilevaa polkua. Että onkin tullut päästetyksi syntinen\nruho näin raskaaksi ja kömpelöksi! hän marisi itsekseen. Toiset toki\nkutistuvat korkeaan ikään ehdittyään, mutta sitäkään helpotusta ei\nollut hänelle suotu. Hiukkasen kateellisena hän silmäsi Inkeriä,\njoka notkeana ja ketteränä kiipesi mäkeä ja saavutti juuri laen.\nKelpasi olla nuori! Eipä silti, kyllä hän, Mari, sen ja kaiken muunkin\nonnen tuolle lapselle soi. Sitä vielä puuttuisi, ettei Inkeri olisi\nonnellinen, hän jatkoi mietteitään. Tämä vanhan nousu vain oli niin\nvaivalloista.\n\nMartti-poika oli jo äitinsä kannoilla. Mutta kääntyessään katsomaan\ntaakseen hän havaitsi vanhan hoitajattaren nojaavan uupuneena\npuunrunkoon. Hän juosta vilisti tämän avuksi. Marin silmät kostuivat.\nSiunattu poika! Sydän ihmeellisen kevyenä vanhus ryhtyi jatkamaan\nnousua.\n\nSileällä maantiellä kulku oli jo helppoa.\n\n— Marja, kullannuppu, ei sinua, isoa tyttöä, tarvitse enää kantaa. Tule\nkävelemään Marin kanssa.\n\nKultakiharainen pää painui piiloon isän rintaa vastaan, ja pehmeät\nkätöset puristivat kaulasta.\n\nRauta naurahti.\n\n— Marihan vihjaili äsken, että lapset ovat kuolemaisillaan nälkään. Ei\nnäillä pikku jaloilla vielä mitään pikamarsseja suoriteta. Niin että\nparas meidän on vain jatkaa näin.\n\nInkeri pysäytti kulkueen tämän tästä. Hän vaati muita kanssaan\nihailemaan yhä uusia lumoavia yksityiskohtia maisemissa. Molemmilla\npuolilla tyyninä lepäävät järvenselät pilkottivat Punkaharjun\npunarunkoisten petäjien lomitse satumaisen kauniina.\n\n— Isä, tyttönen kuiskasi, — saako Marja tänäänkin mansikoita?\n\n— Varmasti, Rauta lupasi. — Mutta ensin sinun pitää syödä kiltisti\nmuuta ruokaa.\n\n— Kyllä Marja syö. Saanko sitten mansikoita yhtä paljon kuin\nkenraalisedän luona?\n\n— Vaikka enemmänkin.\n\nFinlandia-hotellin kauniissa ruokasalissa oli jo melko hiljaista, kun\nhe ehtivät sinne. Useimmat vieraat olivat syöneet päivällisensä ja\nkiirehtineet nauttimaan ympäristön tarjoamista kauneusnäyistä.\n\nAteria oli hilpeä. Marikin oli tavallista vähemmän äreä. Hän nautti\nsiitä suunnattomasta ruokahalusta, millä Martti-poika iski kaikkien\ntarjolla olevien lajien kimppuun. Väliin vanhus vilkaisi isäntäänsä\nräpyttelevissä silmissä riemuitseva ilme kuin julistaakseen: enkös minä\ntiedä, mitä kasvavat pojat tarvitsevat!\n\nHe olivat juuri ehtineet jälkiruokaan asti, kun hotellin portieeri\nilmestyi pöydän ääreen.\n\n— Tuomari Rautaa pyydetään puhelimeen.\n\nInkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä.\n\n— Kuka voi soittaa sinulle tänne?\n\n— En tiedä.\n\n— Ehkä se on toimistostasi.\n\n— Ei. Kielsin apulaistani missään tapauksessa vaivaamasta minua. Sitä\npaitsi heillä ei ole tietoa matkareitistämme.\n\n— Kuka sitten...?\n\n— Menen ottamaan selvän siitä.\n\nRauta seurasi portieeria. Hän oli kiukuissaan nostaessaan kuulokkeen ja\nilmoittaessaan nimensä.\n\nVarovainen, hillitty ääni kuului kaukaa:\n\n— Harmoila täällä. Luojalle kiitos siitä, ettet ehtinyt lähteä sieltä.\n\n— Ei ole aikomustakaan vielä. Ei pohjoiseen eikä etelään. Täällä on\nhyvä olla.\n\n— Kuitenkin minun on pakko pyytää sinua palaamaan.\n\n— Palaamaan? Jäikö minulta osa hotellilaskusta maksamatta vai jotakin\nmuuta selvitettävää?\n\nHarmoila hätääntyi.\n\n— Ei. En olisi sellaisilla mitättömyyksillä sinua vaivannut.\n\n— Mikä sitten on hätänä?\n\n— Oopperalaulajatar... tiedäthän...\n\n— Kirsti Kultakoski, niin. Mitä hänestä?\n\n— Hän on kuollut.\n\nRauta jähmettyi.\n\n— Kuollut! Vielä eilen hän oli mitä suurimmassa määrin elävä. Miten hän\nkuoli?\n\n— Hänen ruumiinsa löydettiin tänä aamuna varhain Salmisaaren\nrantavesistä pahoin ruhjoutuneena. Epäillään, että hänet on syösty\nkorkealta rautatiesillalta virtaan.\n\nRauta oli kauan ääneti. Uutinen oli tyrmännyt hänet.\n\nHarmoila huusi hermostuneena:\n\n— Haloo! Kaarlo, kuulitko sinä?\n\n— Kuulin. Sehän on hirveä juttu. Mutta mitä minä voin muuta kuin\nsyvästi valittaa? Kai siellä poliisi on liikkeellä. Minä olen pelkkä\nasianajaja. Sitä paitsi minä olen lomalla, ymmärrätkö?\n\nHotellin johtajan ääni oli pehmeän sovittelevainen, kun hän vastasi:\n\n— Ymmärrän ja olen pahoillani, että vaivaan sinua. Mutta siinä, mitä\nkerroin, ei vielä ole kaikki.\n\n— Ei kaikki? Minusta siinä oli enemmän kuin kylliksi.\n\n— Katsos, läänin rikosetsivät tulivat tänne jo aamulla ja aloittivat\nheti tutkimuksensa.\n\n— Tietysti. Se kuuluu asiaan.\n\nHarmoila veti äänekkäästi henkeä, ennen kuin jatkoi:\n\n— Niin, mutta he ovat nyt pidättäneet Laurin.\n\nPuhelintorvi oli pudota Raudalta. Saatuaan siihen jälleen lujan otteen\nhän karjui:\n\n— Pidättäneet kenet?\n\n— Ystävämme Laurin. Kuulusteluja varten. He epäilevät häntä siksi, joka\nmurhasi...\n\n— Tuo on hulluinta, mitä olen vuosikymmeneen kuullut. Lauri — murhaaja?\nEi ikinä!\n\n— Samaa mieltä minä olen, hotellin johtaja yhtyi innokkaasti. — Mutta\nrikosetsivät sanovat tulleen esiin paljon, mikä on raskauttavaa\nLaurille. Nyt kai ymmärrät, Kaarlo, miksi minun oli soitettava sinulle.\nEthän ole vihainen siitä?\n\n— En tietenkään. Varaa minulle huone. Tulen yötä myöten sinne.\n\nKun Rauta palasi ruokasalin ovelle, vaimo näki hänen kasvoistaan\njotakin hirveää tapahtuneen.\n\n— Inkeri, tule hetkeksi kanssani, mies sanoi tyynesti. — Mari kyllä\nvalvoo sen ajan, että lapset saavat mansikoita kyllikseen.\n\nSuljettuaan hotellihuoneen oven jälkeensä hän virkahti: — Istuhan.\n\nVaimo noudatti kehoitusta. Huolestuneena hän katsoi miestä, joka\nsynkkänä mitteli lattiaa.\n\n— Entä sinä? Etkö sinäkin voisi painaa puuta?\n\n— En. Läkähdyn, ellen nyt liiku.\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\n— Oopperalaulajatar Kirsti Kultakoski on viime yönä kuollut.\n\nInkeri tunsi ääretöntä helpotusta. Hän oli pelännyt aivan muuta.\nTietysti oli surullista, tuokin. Mutta hän ei käsittänyt, miksi uutinen\nsaattoi Kaarlon noin tasapainosta. Hän virkahti hieman terävästi:\n\n— Sain äsken sen käsityksen, ettei tuo kaunotar merkinnyt sinulle\npaljoa.\n\nRauta pysähtyi.\n\n— Ei merkinnytkään. Mutta väitetään, että hänet on murhattu.\nSyylliseksi epäiltynä on pidätetty Vasko!\n\nVaimo hypähti säikähtyneenä pystyyn.\n\n— Eihän! Kiltti, kultainen Lauri — murhaaja? On mieletöntä kuvitella\nsellaista!\n\nHän meni lipaston luo ja ryhtyi siellä puuhailemaan.\n\n— Mitä sinä teet? mies kysyi.\n\n— Aloin koota tavaroitasi, Inkeri vastasi hiljaisesti. — Tietysti sinun\non heti palattava sinne. Lauri tarvitsee sinua nyt kipeämmin kuin\nme. Ymmärrän, ettet saisi hetkenkään rauhaa, ellet pääsisi auttamaan\nhäntä. Tahtoisin tulla mukaasi. Mutta lapset — en voi jättää heitä nyt.\nHeille on hirmuinen pettymys jo se, etteivät saa kisata päivät päästään\nsinun kanssasi... Ota auto. Me jäämme toistaiseksi tänne. Ehkä... ehkä\npääsemme vielä yhdessä jatkamaan Kolille. Toivottavasti Vaskon vapaaksi\nsaaminen ei kestä viikkoja... ja sitten...\n\nHänen äänensä katkesi.\n\n— Se ei saa kestää viikkoja! Rauta sanoi lujasti.\n\nSitten hän sulki vaimon syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Sinä olet suurenmoinen!\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nMURHENÄYTELMÄN PUITTEET.\n\n\nKesäilta oli lämmin ja kuulas. Voimakas auto nieli maantietä nopeasti.\n\nRauta oli huolellinen ajaja. Koneessa olisi ollut voimaa kymmeniä\nkilometrejä lujempaan vauhtiin. Mutta hän piti yllä tasaisesti\nseitsemääkymmentä.\n\nInkeri on verraton, hän mutisi itsekseen. Moniko vaimo olisi\nvastaavassa tilanteessa suhtautunut asiaan yhtä tyynen luontevasti?\nYhteisen lomamatkan äkillinen keskeytyminen oli varmasti ollut hänelle\naikamoinen pettymys. Sitä paitsi hän oli alkanut vuosien mittaan pelätä\nyhä enemmän, että jokin hänen miehensä kamppailuista rikollisia vastaan\npäättyisi katastrofiin. Hän tiesi kuoleman eräinä kertoina kulkeneen\nhyvin läheltä. Tästä kaikesta huolimatta hän oli pitänyt luonnollisena,\nettä Rauta kiirehtisi ystävänsä avuksi.\n\nKirsti Kultakoski... Oli outoa ajatella, että nuori laulajatar oli\nkuollut. Eikä ainoastaan outoa, vaan myös karvasta.\n\nVain hiukan toista vuorokautta oli siitä, kun nainen oli lausunut:\n»Kunpa ette joutuisi katumaan lähtöänne. Toivon sitä hartaasti meidän\nmolempien vuoksi.»\n\nKirsti oli pyytänyt hänen suojelustaan nimettömistä kirjeistä uhoavaa\nsalaperäistä uhkaa vastaan. Rauta puolestaan oli pitänyt noita\ntoistuvia »varoituksia» huijauksena tai pelkkänä peloitteluna ja siksi\ntorjunut tytön vetoomukset. Hänestä tuntui vieläkin käsittämättömältä,\nettä noilla roskakirjeillä olisi saatettu tarkoittaa veristä totta.\nMutta oopperalaulajatar oli näyttänyt ottavan ne täydestä. Saatuaan\ntoissailtana käsiinsä kolmannen niistä hän oli vavisten vaikertanut:\n»Tämä on kolmas. Eikö... eikö se merkitse myös, että viimeinen...?»\nSe oli jäänyt viimeiseksi. Pian sen jälkeen murhaaja oli käynyt hänen\nkimppuunsa.\n\nAinakin tähän erään, mies totesi synkkänä, laulajatar on saanut minusta\nvoiton. Minä kadun jo lähtöäni. Jäämällä olisin vapaa niistä omantunnon\ntuskista, jotka nyt vaivaavat. Mutta eipä hänellä siellä, missä nyt on,\nliene paljon iloa tästä voitosta...\n\nCadillacin kone hyrräsi tasaisesti. Se ei kuitenkaan tuottanut hänelle\nsamaa rauhoittavaa tyydytystä kuin tavallisesti. Raskaat ajatukset\neivät ottaneet kaikotakseen.\n\nKirsti Kultakoskea hän ei voinut enää auttaa. Nyt oli kysymys Lauri\nVaskosta.\n\nHän koetti pureutua heidän pitkäaikaisen ystävyytensä muistoihin\ntyöntääkseen syrjään nykyisyyden.\n\nTuttavuus juontui ylioppilasajoilta. Oli vaikea määritellä, miten ja\nmilloin se oli syvennyt ystävyydeksi. Mutta viime vuosina he olivat\nhakeutuneet yhä enemmän toistensa seuraan. Mitä sekavammiksi ajat\nmuuttuivat, sitä turvallisemmalta tuntui olla yksissä miehen kanssa,\njolla oli sama pohja ja josta tiesi, ettei hän heilahdellut kaikkien\ntuulten mukaan. He tapasivat milloin pikimmältään jossakin kahvilassa,\nmilloin istuivat iltaa yhdessä ulkona. Monesti Inkeri oli ollut\nkolmantena tai Vasko vieraillut Raudan kodissa. Viihtyisimmät olivat\nkuitenkin kahdenkeskiset illat Laurin poikamiesasunnossa. He eivät\nsilloin paljon puhelleet. Pyytämättä Vasko istahti pianonsa ääreen ja\nesitti laulun toisensa jälkeen. Niin he saattoivat viettää tuntikausia,\nRauta poltellen nojatuolissa ja nauttien pehmeän, puhtaan äänen\nkuuntelemisesta.\n\nHänen mieleensä tuli Hellmanin viimeinen gluntti, jolla Vasko oli usein\npäättänyt lauluillan. Häntä hätkähdyttivät nyt loppusanat: »vännen, som\ngår, är ej lik sig, då han kommer åter.»\n\nNiissä nykyhetki nousi vastustamattomasti esim. Ellei hän, Rauta,\nonnistuisi nopeasti vapauttamaan Lauria sekä kalterien takaa että\nkaikesta syyllisyyden varjostakin, niin toteutuisivatko gluntin haikeat\nsanat ystävästä, joka menee eikä samanlaisena palaa?\n\nHän puri hampaansa yhteen. Hänen täytyi onnistua ja pian. Olkoon, että\nläänin rikosetsivät olivat olleet keksivinään joitakin indiisejä Vaskoa\nvastaan, niin hän hajoittaisi ne muutamassa tuokiossa.\n\nKaikki muuttuu kummasti. Rauta tuumi, kun ystävä joutuu todelliseen\npulaan. Viimeksi eilen hän oli istunut yhdessä Vaskon kanssa eikä\nheillä ollut oikeastaan mitään sanottavaa toisilleen. Tavallisissa\noloissa riitti pitkiksi ajoiksi tietoisuus, että toinen tuhersi omissa\noloissaan. Ja nyt? Nyt häntä hallitsi kaiken muun syrjään sysäävänä\nyksi ajatus: ystävä oli pelastettava.\n\nHarmikseen hän havaitsi ajatusten tahdissa kiihdyttäneensä autonkin\nvauhtia. Mittari näytti lähes sataa. Hän hiljensi menoa. Hurjastelu oli\naiheetonta. Ennen huomisaamua hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään.\n\nKun Cadillac pysähtyi eilisen hotellin eteen, tuttu nyrpeä siivoojatar\ntuli unisena avaamaan ulko-ovea.\n\n— Johtaja ei jaksanut enää odottaa, hän murisi äkeänä, — käski minun...\nHän on pelästyksestä sairas. Niin käy, kun päästää kaikenlaisia\nvieraita taloonsa. Tällainen hullunmylly siitä nyt sitten tuli!\n\nHän kyräili Raudan salkkua. Miksikähän, hän aprikoi, noin vajavaisesti\nvarustetulle miehelle on määrätty hotellin paras huone?\n\nHän lähti edeltä nousemaan portaita ja mutisi:\n\n— Tänne sitä tekin juututte. Niin kuin on juuttunut se neiti.\n\nRauta kysyi:\n\n— Kenestä neidistä te puhutte?\n\nNainen oli päässyt ensimmäisen hotellikerroksen käytävään ja sihautti\nhampaittensa välitse taakseen:\n\n— Hiljaa täällä. Nyt on aamuyö. Täytyy elävien saada nukkua, vaikka\nkuinka toisianne tappaisitte.\n\nRauta hymähti. Ihmisparka oli joutunut tuntikausia valvomaan raskaan\npäivätyönsä jälkeen.\n\nSytytettyhän sähkön huoneeseen siivoojatar ryhtyi purkamaan sisuaan:\n\n— Jaa, että kenen sanoin tänne juuttuneen? Sen vainaan sisaren,\ntietysti. Tuolla makaa ja kollottaa huoneessaan. Ihan hoitajatar sille\non pitänyt saada. Sopii sitä nyt, perästäpäin, itkeä...\n\nRauta keskeytti vahingoniloisen puhetulvan:\n\n— Voisiko neiti...?\n\nNainen sanoa töksäytti:\n\n— En minä ole mikään neiti. Rouva olen. Vai arveleeko herra, ettei\ntämännäköistä kukaan ole huolinut?\n\n— Hyvänen aika, en toki. On vain tullut tavaksi sanoa: neiti.\n\nSiivoojatar ei ollut lepytettävissä. Vihaisesti hän murisi:\n\n— Niin, neitien kanssa sitä vain... Kyllä minä tiedän. Niin kuin sen\nlaulajattarenkin kanssa. Tanssiksi pistettiin ja samppanjaa kitattiin.\nJa kuinkas kävi? Kävi niin kuin sanassa sanotaan: synnin palkka\non kuolema. Minä tiesin sen heti, kun sen naisen näin. Synti sen\npunaisissa harsoissa keikkui ja ihan ääneen kiekui. Ei olisi tarvittu\nenää sitä yön pimeydessä tissuttelua ja tassuttelua, jota säädyllisen\nihmisen piti silmät pyöreinä katsoa ja hävetä!\n\nRauta katkaisi kyllästyneenä:\n\n— Voisiko rouva hankkia minulle pari pulloa soodavettä?\n\nNainen loukkaantui syvästi, kun ei hänen mietelmilleen annettu sen\nsuurempaa arvoa. Hän ärähti:\n\n— En! Eikä teidän kannata siitä johtajalle huomenissa kannella,\nolittepa millainen »pestapruuri» hänen kanssaan tahansa. Minä sanoin\npäivällä jo itseni irti. Tällaisesta talosta!\n\nHän poistui mahtavana ja paukautti oven perässään kiinni, niin että\nraikui.\n\nMiestä huvitti. Eukon huolehtivaisuus siitä, että elävät saisivat\nnukkua, ei tuntunut varsin vakaalta.\n\nAamulla puhelin soi, kun Rauta oli lopettelemassa parranajoaan.\n\nSurkea ääni ilmoitti:\n\n— Harmoila täällä. Olen pahoillani, etten ollut sinua vastassa enkä\nnytkään pääse sinne. Minun on pysyttävä vuoteessa. Kuumetta. Järkytys\nkävi yli voimieni. Sitä paitsi sinulle ei olisi minusta apua. En tiedä\njutusta oikeastaan enempää kuin puhelimessa eilen kerroin.\n\nSe oli Raudalle pettymys. Harmistuneena hän kysäisi: — Mitä neuvot?\n\n— Mene poliisimestarimme puheille. Lemmetyinen on hänen nimensä. Mukava\nmies. Tiedät kai, missä raatihuone on?\n\n— Tiedän.\n\n— Tapaat hänet sieltä. Onnea yrityksellesi!\n\nRauta sytytti päivän ensimmäisen savukkeen. Sitä poltellessaan hän\ntotesi, että alku oli kaikkea muuta kuin lupaava. Mutta olivatpa\nvaikeudet millaiset tahansa, hän puskisi niiden lävitse.\n\nHän hörppäsi kahvinsa loppuun ja lähti.\n\nLaaja tori kylpi auringossa. Saapuvien ja lähtevien linja-autojen\nympärillä oli hyörinää ja vilskettä. Maalaiset ja ulkosalla olevat\nharvat kaupunkilaiset vaikuttivat hyväntahtoisilta ja leppoisilta, niin\nkuin ainakin ihmiset, joiden huolet ovat pienet.\n\nHän pysähtyi torin laidassa olevan sankaripatsaan eteen, joka oli\npystytetty vapaussodan miesten muistoksi. Sen molemmin puolin oli\nistutettu kukkia. Täällä ei siis, hän totesi, ole vielä unohdettu sitä\nkunniavelkaa.\n\nHän kääntyi ripeästi jatkamaan matkaansa.\n\nOsoittautui, että Harmoila oli ollut oikeassa. Tuomari Lemmetyinen teki\nrehdin vaikutuksen. Hän oli vierastaan jonkin verran nuorempi, tumma,\nurheilijatyyppinen mies.\n\n— Tunnen teidät maineeltanne, hän sanoi lämpimästi, kun Rauta oli\nesittäytynyt. — Painakaa puuta, niin juttelemme asiasta. Arvaan, minkä\nvuoksi olette tullut.\n\nVieras noudatti kehoitusta. Huone oli karusti ja niukasti kalustettu,\ntavallista maaseutukaupunkien virastotyyliä. Hän tarjosi savukkeen\nisännälleen, joka merkin havaittuaan otti sen ilahtuneena vastaan.\n\nHerrat polttelivat hetkisen äänettöminä. Sitten poliisimestari virkkoi:\n\n— Tämä on jo toinen iso rikosjuttu meidän pienessä kaupungissamme\nkuluvan vuoden lukuun. Ensimmäisessä oli toki kysymyksessä vain\nraha. Nyt tuli murha, ja millainen murha! Koko maa on varmasti\nkohiseva. Oopperatähti murhataan, heitetään rautatiesillan huimaavasta\nkorkeudesta murskautumaan kosken kiviin.\n\nRauta pani merkille, että Lemmetyisellä oli taipumusta\ndramaattisuuteen. Kuivahkosti hän kysyi:\n\n— Oliko se murha? Miksei yhtä hyvin itsemurha?\n\nPoliisimestari pudisti pahoitellen päätään.\n\n— Te tähtäätte siihen, että jos 26-vuotias nuori nainen haluaa päättää\npäivänsä, niin kaupunkimme ylpeys, rautatiesilta, on yhtä vetävä\nitsemurhapaikka kuin Imatra ennen. Koski on alla täälläkin. Niin, mutta\ntähän tapaukseen se ei ole sovellettavissa... Tehän tunsitte Kirsti\nKultakosken?\n\n— Minut esitettiin hänelle kaupunkinne hotellissa viime\nlauantai-iltana. Sunnuntaina tapasin hänet toistamiseen pikipäin,\nkylpyläkasinolle järjestetyissä päivätanssiaisissa. Siinä kaikki.\n\n— Se ei ole paljon, Lemmetyinen myönsi. — Mutta toisaalta teidän\nkykyänne arvioida nopeasti ja osuvasti ihmisiä sanotaan ilmiömäiseksi.\nVastatkaapa siis erääseen kysymykseen. Pidittekö oopperalaulajatar\nKultakoskea tyyppinä, jonka saattoi otaksua tekevän itsemurhan?\nAinoastaan kymmenisen tuntia sen jälkeen, kun te jätitte hänelle\nhyvästi.\n\n— Noina mainitseminanne tunteina saattoi tapahtua paljon, mistä minulla\nei ole tietoa, Rauta huomautti. — Mutta kun asetatte kysymyksen noin,\nminun on vastattava kieltävästi. Sain sen käsityksen, että neiti\nKultakoski oli hyvin elämänhaluinen nuori nainen.\n\nPoliisimestari rummutti sormenpäillään pöytää.\n\n— Siinäpä se! Kaikki hänen tuttavansa, joita on toistaiseksi onnistuttu\nkuulustelemaan, sanovat samaa. Sitä paitsi hänellä oli, ainakin\nulkonaisesti, kaikki syyt olla elämäänsä tyytyväinen. Hän oli nuori,\nkaunis, lahjakas, juhlittu. Hänellä ei ollut mitään taloudellisia\nhuolia. Kaiken kukkuraksi hänellä oli edellisenä iltana ollut\nvaltava menestys, joka lupasi mitä parhainta hänen suunnitellulle\nkonserttikiertueelleen. Tokkopa tällaisilla edellytyksillä varustettu\nnuori nainen menisi rautatiesillallemme ja ottaisi itsensä hengiltä.\n\nRauta tiedusti kiinnostuneena:\n\n— Tiedetäänkö, että hän _meni_?\n\nLemmetyinen nyökkäsi.\n\n— Häntä ei huumattu eikä surmattu muualla. Niitä mahdollisuuksia kai\najattelitte. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän itse meni sillalle.\nHän oli toissailtana hotellin ravintolassa illastamassa ja tanssimassa\nerään herran kanssa. He poistuivat vähän jälkeen kello 23:11 ravintolan\nulko-oven kautta.\n\n— Kuka tuo herra oli? Maisteri Vaskoko?\n\n— Kuulkaahan nyt, poliisimestari sanoi jäykästi, — antakaa minun kertoa\nmurhenäytelmän puitteet. En tiedä kaikkea, mitä kuulusteluissa on eilen\nja tänään ilmennyt. Jutun tutkiminen on kokonaan läänin rikosetsivien\nhallussa. Voitte koettaa heiltä onkia yksityiskohdittain, miten\npitkälle he ovat päässeet. Ehkä minun korviini on sattunut yhtä ja\ntoista pientä. Syrjään jääneenä on asemani kuitenkin arkaluontoinen.\nMinun on pakko jättää vastaamatta ehkä moniinkin kysymyksiinne. Mutta\nkoettakaa ymmärtää. Kerron teille tietämäni pääkohdat, koska johtaja\nHarmoila pyysi sitä. Haluatteko minun näillä edellytyksillä jatkavan\nselostustani?\n\nHänen varovainen asenteensa harmitti Rautaa. Hän katsoi kuitenkin\nparhaaksi olla näyttämättä närkästystään.\n\n— Olen siitäkin kiitollinen, hän sanoi huolettomasti. — Harmoilalta\ntai ravintolan hovimestarilta saan tietää, kenen kanssa laulajatar\nsunnuntaina illasti. Sen salaisuuden selvittäminen ei siis ole vaikeaa.\n\nLemmetyinen rypisti kulmiaan hänen sävylleen. Rykäisten hän lausui:\n\n— Niinpä voin vapauttaa teidät jo nyt epäilyksistänne. Tuo herra\nei ollut maisteri Vasko. Neiti Kultakoski erosi seuralaisestaan\nulko-ovella, ja he lähtivät eri suuntiin. Siitä on useampia\ntodistuksia. Hotelliin palattuaan oopperalaulajatar meni sisarensa\nhuoneeseen ja ilmoitti kävelleensä ympäri toria saadakseen raitista\nilmaa. Hän oli lisäksi kertonut tavanneensa ulko-ovella jonkun\npoikasen, joka oli pistänyt hänen käteensä kirjeen ja livistänyt.\nLuettuaan kirjeen hän oli sisarensa jyrkistä vasta lauseista huolimatta\nlähtenyt jälleen ulos. Hän oli silloin ollut mitä parhaimmalla tuulella.\n\nRaudan syyllisyystunne väheni. Nainenhan on kertakaikkiaan ollut hullu,\nhän ajatteli. Pelkäämistään uhkauskirjeistä piittaamatta tämä oli\npainunut keskellä yötä ulos, ilmeisesti kohtaamaan jotakuta! Niinpä oli\ntyyten yhdentekevää, oliko Rauta ollut täällä vai ei. Laulajattaren\nkevytmielistä lähtöä ei hän eikä liioin kukaan muu olisi voinut estää,\nvaikka olisi maannut vahtikoirana hänen ovensa edessä.\n\n— Tiedoittiko hän sisarelleen, minne aikoi? hän kysäisi.\n\n— Kyllä. Rautatiesillalle. Nyt minä jatkan taas.\n\nRauta kumarsi äänettömäksi lupaukseksi olla häiritsemättä turhilla\nkysymyksillä.\n\n— Jos tämä olisi isompi kaupunki, poliisimestari aloitti, — niin neiti\nKultakosken öiselle kävelylle halki kaupungin olisi löydettävissä\nnäkijöitä. Mutta täällä ihmiset puolenyön jälkeen ovat ja pysyvät\nvuoteissaan.\n\n— Mikäli ei ole kysymys herroista, jotka pelaavat skruuvia, Rauta ei\nmalttanut olla pistämättä hiljaisesti väliin.\n\nLemmetyinen lehahti punaiseksi. Hän tajusi vieraan tarkoittavan erästä\npeli-iltaa vuosia sitten, jossa hänkin oli ollut mukana. Eikä sitä\nollut mieluisaa muistella. He olivat kaikessa rauhassa skruuvanneet\nHarmoilan konttorissa, samaan aikaan kun muuan murtovaras oli\nparinkymmenen metrin päässä tyhjentänyt hotellin kassan.\n\n— Hm, hän äännähti ja jatkoi sitten nopeasti: — Ponnistuksistamme\nhuolimatta ei ole tavattu ketään, joka olisi nähnyt laulajattaren\nrientävän kohtalonsa sillalle. Kenenkään muun ei liioin ole havaittu\nmurhayönä sinne menevän tai sieltä palaavan. Mutta maanantaina erään\naamuvarhaisen uistelijan katse sattui vaaleaan popliinitakkiin, joka\nkellui veden pinnalla aivan lähellä Salmisaaren koskenpuoleista rantaa.\nHän souti luo ja löysi ruumiin.\n\n— Kirsti Kultakoskella oli siis popliinitakki, Rauta virkahti\npuoliääneen.\n\nSillä kohdalla Lemmetyinen oli valmis antamaan lisätietoja:\n\n— Hänellä oli yllään hopeanharmaa kävelypuku ja valkoinen pusero ja\nniiden päällä popliinitakki. Päähän oli sitaistu ohut koristeliina,\njollaisia naiset nyt hattukauppiaiden suureksi suruksi enimmäkseen\nkäyttävät.\n\nHän hymähti lisätessään selitykseksi:\n\n— Minun vaimoni on hattukauppias. Siksi minä tiedän sen ammattikunnan\nsurut.\n\nKas vain, Rauta tuumi, pojalla on sentään huumorin tajua. Ääneen hän\nsanoi:\n\n— Asustaan päätellen laulajatar ei tällä kertaa halunnut herättää\nhuomiota.\n\n— Niin paljon hän ei kuitenkaan antanut käytännöllisyydelle periksi,\nettä olisi vaihtanut korkeakorkoiset avokenkänsä vähän tukevampiin,\nLemmetyinen huomautti. — Ranskalaiskorot ovat tuskin omiaan\nsiltakävelyyn.\n\n— Olen kerran nähnyt erään tytön sipsuttavan samanlaisilla koroilla\npuoli peninkulmaa sepelikivitietä, Rauta kertoi. — Naisellinen\nturhamaisuus ei kysy jalkojen kärsimyksiä.\n\nPoliisimestari nyökkäsi. Sitten hänen ilmeensä synkkeni. Kasvoissa\nalkoi tuskallisesti nykiä, kun hän päätyi kuvauksensa raskaimpaan osaan:\n\n— Kun uistelija hälytti paikalle poliisin, minä lähdin sinne kahden\nmiehen kanssa. Ei tuottanut suurta vaivaa nostaa ruumis vedestä. Mutta\nnäky oli järkyttävä... Jouduin sodassa silmätysten monenlaisen kuoleman\nkanssa. Se oli kuitenkin jollakin lailla toista. Tässä oli nuori, ihana\nnainen, joka... jossa ei ollut enää mitään — katsomista. En halua\nmuistella sitä!\n\nHän painoi kämmenen silmilleen. Ryiskeltyään äänensä jälleen selväksi\nhän jatkoi:\n\n— Oikeuslääkeopillisessa tutkimuksessa on...\n\n— Onko sellainen ehditty jo pitää? Rauta keskeytti.\n\n— On. Kun juttu on herättänyt tavatonta huomiota, kaikki viranomaiset\nkäsittävät välttämättömäksi pitää kiirettä. Tutkimuksessa on selvinnyt,\nettä takaraivossa oleva valtava kuhmu ei ole aiheuttanut kuolemaa. Se\nei voi olla pohjakivien aiheuttama. Otaksuttavasti se on jälki sillalla\nannetusta raivoisasta iskusta.\n\nRauta ei malttanut olla tiedustamatta:\n\n— Millä häntä oli isketty?\n\nKohdatessaan Lemmetyisen katseen hän taipui toteamaan:\n\n— No, se taitaa olla niitä kysymyksiä, joihin ette vastaa. Jatkakaa\nrauhassa.\n\n— Neiti Kultakoski on, ilmeisesti tajuttomana, työnnetty kaiteen\nylitse. Pudotessaan matalaan veteen niin korkealta hän luonnollisesti\nsai hirvittäviä vammoja. Sydäntä särkevää on ajatella hänen tulleen\nkylmässä vedessä vielä tajuihinsa. Mutta jäljet sormenpäissä ja\nrepeytyneet kynnet vasemmassa kädessä, joka ei ollut katkennut,\nviittaavat epätoivoisiin yrityksiin ryömiä rantaan. Naisparka, hän\nolisi varmaan myöhemmin kironnut, jos olisi onnistunut ja jäänyt\nelämään — niin ruhjottu hän oli. Voimat kuitenkin loppuivat.\nOikeuslääkeopillisen tutkimuksen tulos on, että lopullinen kuolemansyy\noli _hukkuminen_.\n\nHuoneessa oli kauan hiljaista. Rautakin oli järkyttynyt. Häneltä\nkatosi kuva valkopukuisesta laulajattaresta, joka itsetietoisesti\nhymyillen otti vastaan ravintolayleisön hurmioituneet suosionosoitukset\n»Madame Butterflyn» aarian jälkeen. Samoin häipyi kuva punahattuisesta\nkeimailijattaresta yllyttämässä kahta innokasta ihailijaansa yhä\nkiihkeämpään mustasukkaisuuteen toisiaan vastaan. Hän oli näkevinään\nvain nuoren tytön, joka ruhjotuin jäsenin, yö ympärillä ja kohiseva\nkoski lähettyvillä, pyrkii raahautumaan rantaan, mutta jonka viimeiset\nvoimat raukeavat veden täyttäessä keuhkot.\n\nHän katkaisi raskaan äänettömyyden tiedustamalla kireästi:\n\n— Miksi maisteri Vasko on pidätetty?\n\n— Kuulusteluja varten, poliisimestari vastasi vältellen. — Minä en ole\nhäntä pidättänyt. Läänin rikosetsivät ilmoittavat teille ehkä, mitä\nhäntä vastaan on ilmennyt.\n\n— Voinette kuitenkin sanoa, missä häntä säilytetään?\n\n— Meidän vaatimattomissa pidätyssuojissamme, toistaiseksi.\n\n— Minun on saatava puhutella häntä.\n\nLemmetyinen nyökkäili.\n\n— Jos olette hänen asianajajansa, ei teitä voitane estää tapaamasta\nasiakastanne. Mutta siitäkin teidän on paras keskustella läänin miesten\nkanssa.\n\n— Missä tapaan nuo mahtavat herrat?\n\n— Heidän pitäisi pistäytyä täällä. Tarkkaa aikaa en tiedä.\n\n— Tahdotteko ystävällisesti soittaa minulle hotelliin, kun he ovat\nsaapuneet?\n\n— Sen teen mielelläni.\n\nPoliisimestari nousi merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Kun Rauta\nhyvästeli häntä, hän puhkesi kuitenkin vielä purkamaan mieltään:\n\n— Jospa saisin olla sanomalehdiltä rauhassa! Niiden toimituksista\nhätyytetään minua pitkin maata päivin ja öin. Varsinkin Helsingin\nsuurlehdet ovat kimpussani kuin herhiläiset. Viimeksi tunti sitten\nminulla oli tiukka keskustelu erään reportterin kanssa. Miekkonen oli\njostakin saanut kuulla maisteri Vaskon pidätyksestä ja vaati minulta\nvahvistusta siihen. Vastasin niin kuin asiaan kuului. Varoitin häntä\npistämästä lehteensä mitään ennenaikaisia pidätysuutisia. Huomautin\nvakavasti, että sellaiset eivät asian tässä vaiheessa ketään auta,\nvaan ovat ainoastaan vahingoksi. Arvatkaapa, mitä tuo sensaatioiden\nmetsästäjä vastasi.\n\n— No?\n\n— Sanasta sanaan näin: »Silloin jokin muu lehti voi ehtiä meidän\nedellemme. Ja sitä me emme salli.»\n\nRauta hymyili tuimasti.\n\n— Uskaltakootpa panna Vaskon nimen julki!\n\n— No, ehkä teillä on jokin ihmevoima sen estämiseksi, Lemmetyinen\ntoivoi.\n\nLähtiessään raatihuoneelta Rauta oli synkempi kuin sinne tullessaan.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nHARVENTUNUT TOVERIJOUKKO.\n\n\nRaatihuoneelta Rauta jatkoi matkaansa Harmoilan kotiin.\n\nOvikellon kutsumana terhakka pikku poika tuli avaamaan.\n\n— Isä on sairas, hän kiirehti ilmoittamaan. — Ihan vuoteessa.\n\n— Tiedän sen, nuori mies, vieras virkahti. — Opasta minut hänen\nluokseen. Olen hänen vanhoja tovereitaan.\n\nOhut ääni kantautui yläkerrasta:\n\n— Pekka, kuka siellä on?\n\n— Pitkä herra, joka sanoo olevansa isän vanhoja tovereita, poikanen\nkuulutti reippaasti.\n\n— Hyvä on, Pekka. Tuo hänet tänne.\n\nNoustuaan portaat Rauta tuli avaraan, kauniisti kalustettuun\nmakuuhuoneeseen. Pihakoivujen rehevät latvukset näkyivät isoista\nikkunoista. Toisessa parisängyssä Harmoila makasi kuumeenhehku\nposkipäillä. Ilahtuneena hän ojensi kostean kätensä tulijalle.\n\n— Ota tuoli tähän viereen, Rauta. Teit reilusti tullessasi katsomaan\nminua.\n\nPoikanen oli jäänyt ovensuuhun. Suurin silmin hän katsoi kookasta\nherraa.\n\n— Isä, onko hän tosiaan se...?\n\nPalvova kunnioitus väreili hänen äänessään.\n\n— Vieraamme on varatuomari Kaarlo Rauta, isän vanha toveri, Harmoila\nvastasi hymyillen. — Juuri hän, jonka jännittävistä kamppailuista\nmurhamiehiä vastaan olen sinulle monesti kertonut. Mutta mene nyt,\nPekka, jälleen alas kirjojesi ääreen. Sedällä ja isällä on puhuttavaa.\n\nPieni mies nyökkäsi tottelevaisesti. Mutta isän käskyn täyttäminen oli\nselvästi tällä kertaa raskasta.\n\nKun toverukset olivat kahden, sairas rupesi selittämään:\n\n— Terveyteni ei ole pitkiin aikoihin ollut enää kehuttava. Sydän\nreistailee. Kun sattuu vähänkin isompi harmi, niin saan kuumetta ja\njoudun vuoteeseen. Tuo eilinen šokki pakotti turvautumaan lääkäriin.\nOnneksi vanhin poikani sattui olemaan kotosalla. Muu perhe on\nhuvilalla. Pekka minua täällä nyt hoitelee.\n\nPitkä puhe näytti käyvän hänen voimilleen. Nenäliinalla hän pyyhki\nkasvoille nousseen hien. Yöpöydällä olevasta mehulasista hän otti\npienen kulauksen. Sitten hän kysyi jännittyneenä:\n\n— Tapasitko tuomari Lemmetyisen?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Sain hänestä alkuun hyvän vaikutelman. Mutta mitä pitemmälle\npuhelumme jatkui, havaitsin jääväni melko vähälle saalille.\n\nHotellimies ryhtyi taaskin puolustamaan poissaolevaa:\n\n— Häntä täytyy ymmärtää. Hänen asemansa ei ole kovin vahva. Läänin\nrikosetsivät lienevät lisäksi pelästyttäneet hänet nyt tavallistakin\nvarovaisemmaksi.\n\n— Oletko tavannut heitä?\n\n— Olen. Kaikkia neiti Kultakosken seurassa nähtyjä on kuulusteltu.\n\n— Millaista väkeä mikkeliläiset ovat?\n\n— Aika kovaotteisilta tuntuivat. Sitä vaille, etteivät saaneet minua\naivan suunniltani.\n\nKiltin, herkän hotellinjohtajan hermostuttamiseksi ei kai paljon\ntarvittu, Rauta tuumi itsekseen.\n\nHarmoila uteli:\n\n— Miltä Vaskon asiat näyttävät? Ethän uskone, että hän olisi...\n\n— ... olisi murhannut laulajattaren, Rauta täydensi. — En. Varmasti\nhän on syytön. Mutta mitä läänin miehet ovat olleet keksivinään\nhäntä vastaan, sitä en vielä tiedä. Jotakin painavalta näyttävää\nsen on täytynyt olla. Muuten he eivät olisi uskaltaneet pidättää\nhuomatussa asemassa olevaa valtion virkamiestä... Meitä oli viime\nlauantaina koolla kuusi vanhaa toverusta. Meidän jäljelle jääneiden\non ponnistettava yhdessä saadaksemme Vaskon syyttömyyden nopeasti\ntodistetuksi.\n\nSairas sanoi surkeasti:\n\n— Se on selvä. Mutta täältä vuoteesta käsin minä en paljoa voi.\n\n— Riittää, kun minä liikun. Minulla on tähän erään sinulle tehtävänä\nvain muutamia kysymyksiä. Alkajaisiksi: kenen kanssa Kirsti Kultakoski\noli sunnuntaina hotellisi illallistanssiaisissa?\n\n— Erkki Touhulan. Sitä riihtä on kuulusteluissa puitu jos millä\nmitalla. Eikö tuomari Lemmetyinen kertonut sitä sinulle?\n\n— Ei, Rauta vastasi. — Hän kielsi minua ylipäänsä esittämästä\nkysymyksiä. Vai Touhula oli vuorossa silloin... Kenen seurassa Vasko\nsitten oli ravintolassasi?\n\n— Kysy Riihelältä. Hän oli koko illan siellä. Minä olin enimmäkseen\nkonttorin puolella.\n\n— Tiedätkö, milloin Vasko viimeksi nähtiin laulajattaren liepeillä?\n\nHarmoila pudisti päätään.\n\n— En. Olen vain kuullut Vaskon tanssittaneen häntä kylpyläkasinon\npäivähipoissa. Ai niin, sinä olit itsekin siellä. Tapahtuiko kasinolla\njotakin erikoista?\n\n— Ei, Rauta torjui huolettomasti. — Paitsi että oopperatähti piti\nkuumana vuorotellen Vaskoa ja Touhulaa.\n\nHänen mielensä ei sillä kohdalla kuitenkaan ollut lainkaan kevyt.\nHänen muistiinsa oli jo monesti palautunut eräs katkelma keskustelusta\nkylpyläkasinon kuistilla. Vasko oli silloin ollut kovin utelias\ntietämään, miten kävisi sille, joka putoaisi sillalta.\n\nJoka putoaisi... Tai pudotettaisiin. Lopputulos olisi suunnilleen\nsama... Laulajatar oli murhattu suistamalla hänet rautatiesillalta\nSalmisaaren rantaveteen...\n\nRauta rypisti otsaansa. Millaisten peikkojen hän sallikaan pesiytyä\naivoihinsa! Vasko ei ollut murhaaja, siitä saattoi turvallisesti\nlähteä. Ken rikoksen liekin suunnitellut ja suorittanut, hänen oli\nollut aivan yhtä helppo kuin Raudan aikoinaan ensimmäisellä kävelyllään\nyli rautatiesillan todeta Salmisaaren itäranta matalavetiseksi.\n\n— Mitä sinä pohdiskelet? Harmoila kysyi huolestuneena.\n\n— Sitä vain, että minun on liikuttava nopeasti, Rauta vastasi ja lisäsi\ntoverinsa mielen hyvikkeeksi: — Nyt, kun sinäkin olet poissa pelistä.\nPainun tästä Riihelän pakeille.\n\nIsäntä pahoitteli:\n\n— En saanut edes mitään tarjotuksi. Mutta sano Eskolle terveisiä\nminulta. Hän sekoittakoon sinulle kunnollisen grogin oikeasta viskistä.\n\n— Kiitoksia, vanha veikko. Mutta nyt on pidettävä ajatukset kirkkaina.\nGrogien aika voi tulla myöhemmin.\n\nRauta tapasi Riihelän hotellin ravintolasta. Muita vieraita ei siellä\nnäin varhain arkisena aamupäivänä ollut, joten hovimestari katsoi\nvoivansa istahtaa saman pöydän ääreen. Synkkänä hän siveli kaljua\npäälakeaan ja kiroili tapahtunutta. Kehoittamattakin hän teki Raudalle\nsaman tarjouksen grogista kuin hotellin johtaja ja sai saman vastauksen.\n\n— Tuntuu turvalliselta, kun sinä olet palannut, Kaarlo, hän virkkoi. —\nSinä panet tuulemaan. Siitä olen varma.\n\n— Tarvitsen sinulta eräitä tietoja, Rauta sanoi. — Lähtivätkö\nlaulajatar ja Touhula sunnuntaina täältä kello 23:n maissa?\n\n— Lähtivät. Tarkemmin sanoen 23.10. Minulle on tullut tavaksi painaa\nsellaiset seikat muistiini. Voit siis luottaa aikamäärittelyyni.\nKellomäärän ilmoitin myös kuulusteluissa. Sen sijaan en katsonut\ntarpeelliseksi ruveta siellä oma-aloitteisesti lavertelemaan tuon\nlähdön yksityiskohdista.\n\n— Oliko niissä jotakin erikoista?\n\n— Ei mitään maailmoja mullistavaa. Touhula vain halusi jäädä ravintolan\nsulkemisaikaan asti, tyttö ei. He riitelivät siitä vielä, kun minä\nmenin heidän luokseen. Erkki oli ollut keksivinään jonkin virheen\ntarjoilijattaren esittämässä laskussa ja käskettänyt hovimestarin\nluokseen. Mitään virhettä ei ollut. Ehkä Erkki yritti tuolla tempulla\nainoastaan pidättää tyttöä vielä vähän.\n\n— Mainitsit heidän riidelleen. Kuulitko sanoja?\n\nPari repliikkiä, Riihelä myönsi. — Touhula puuskahti aika käskevästi:\n»Tyhjennämme vielä pullon samppanjaa. Vähemmällä ette pääse.» Tyttökös\nkimpaantui:\n\n»Ei tippaakaan enää, hyvä herra. Minulla särkee jo päätä pelkästään\nsiitä, että olen ollut seurassanne näin kauan. Erehdytte pahasti, jos\nluulette minun nyt tai vast'edes ottavan teiltä vastaan komennuksia!»\nHeti kun minä olin selvittänyt asiani Erkin kanssa, laulajatar poistui\nniskojaan nakellen pöydästä.\n\n— Entä Erkki?\n\nHovimestari hymähti.\n\n— Hän? Hän oli naamaltaan kuin keitetty rapu viskatessaan rahat\npöydälle ja harppoessaan tytön perään.\n\n— Lähtivätkö he ravintolan ulko-ovelta eri suuntiin, kuten kerrotaan?\n\n— Niin eteisvahtimestari ilmoitti, Riihelä vastasi. — Hän mainitsi\nErkin yrittäneen vielä ovella suostutella tyttöä, joka kuitenkin\nsipsutti ylpeästi vasemmalle. Touhula oli seisahtunut katukäytävälle\ntuijottamaan hänen jälkeensä... Kuule, Kaarlo, pitäisiköhän minun vielä\njutella sinulle eräästä kummasta vaiheesta?\n\nRauta kiinnostui.\n\n— Tietysti, jos se kuuluu tähän juttuun.\n\nHovimestari oli kahden vaiheilla. Hermostuneesti hän pyöritteli\netusormellaan kaljunsa laidoilla olevia mustia hiustupsuja.\n\n— Kai se kuuluu, jollakin tavoin. Mutta sen kertominen tuntuu kirotun\nkenkulta. Se koskee näet Touhulaa.\n\n— Anna tulla. Minä en ole mikään poliisi.\n\n— No jaa, olkoon, Riihelä taipui. — On asia niinkin, etten kertomatta\npääse siitä irti. Sinä osaat päätellä, mitä arvoa sille on annettava.\nMuuan tuttava mies sattui samoihin aikoihin olemaan lähtöpuuhissa. Hän\nsai hattunsa ja tuli ulos juuri, kun Erkki kääntyi oikealle. He asuvat\nsamalla suunnalla ja talsivat siis peräkkäin. Tuo tuttava mies kävi\nluonani myöhään eilisiltana. Hän sanoi hanhenmarssin aikana kuulleensa\nTouhulan sadattelevan puoliääneen. Sitten Erkki oli jupissut itsekseen\njotakin sellaista, ettei kukaan ole ennenkään rankaisematta tehnyt\nhäntä ihmisten edessä naurunalaiseksi.\n\n— Onko kertojasi varma asiastaan?\n\n— Ihan. Hän sanoi olevansa valmis vaikka valalle, No, mitäs tuumit?\n\nRauta oli hyvin vakava.\n\n— Kuulostaa pahalta.\n\nSurkea ilme levisi hovimestarin pyöreille kasvoille. — Et kai sinä\nsentään luule, että Touhula olisi...? Hän katkaisi lauseensa, kuin\nitsekin säikkyen.\n\n— Tiedän ainoastaan yhden asian varmasti, Rauta virkkoi jyrkästi. —\nVasko ei murhannut laulajatarta.\n\n— Voitko myös todistaa sen?\n\n— Minä hankin todistukset vaikka maan alta! Muuten, näitkö Laurin\nsunnuntai-iltana?\n\n— En, Riihelä vastasi. — Koko illan odottelin häntä tänne tulevaksi.\nMutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Liekö pitänyt parempana pysytellä\nkasinolla, jossa myös illalla jorattiin?\n\nKun Rauta nousi, hän uteli:\n\n— Minne sinä nyt?\n\n— Tapaamaan veljeämme Pyörrettä, Rauta sanoi. — Jos satut kuulemaan\njotakin, vaikkapa asian liepeiltä, niin muista tiedoittaa minulle.\nMeidän on nyt vedettävä yhtä köyttä.\n\n— Kuten ennenkin, hovimestari hyväksyi. — Selvä pyy!\n\nPuutarha, jonka ympäröimässä pikku talossa kamreeri Pyörre asui, oli\ntäynnä lasten mekastusta ja huutoa.\n\nIsäntä otti vieraan vastaan torjuvasti.\n\n— Mikä kunnia halvalle majalleni! Mutta tulet huonoon aikaan. Lyhyt\naamiaisaikani loppuu tuossa tuokiossa. Vaimo seisoo keittiössä\nja vaatii minulta selvitystä, mihin olen ehtinyt tuhlata jo\nkuukausirahani. Lyhyesti: minulla on tulinen kiire.\n\n— Minulla on vielä kiireempi, Rauta sanoa töksäytti. — Saat luvan\nilmoittaa johtajallesi myöhästyväsi. Voit sanoa syyksi, että sinulta\nvaaditaan valaistusta eräihin Kirsti Kultakosken murhajuttuun\nliittyviin seikkoihin. Kai johtajasikin on kuullut sellaisen jutun\nolevan menossa?\n\nKamreeri hörähti. Hänen punakat kasvonsa kirkastuivat.\n\n— Mikään ruudinkeksijä tirehtöörini ei ole, mutta on hänellä korvat.\nKaupunki ei puhu muusta kuin tuosta Tuonelan virtaan syöstystä\ndiivasta. Niinpä otaksun johtajankin olevan joten kuten kärryillä. Astu\nedeltä murjuuni, niin minä kilautan orjuuteni majaan.\n\nRauta silmäili arvostelevasti huonetta, johon Pyörre oli hänet\ntyöntänyt. Kaiketi isäntä oli osasyyllinen siellä vallitsevaan\nsekasortoon. Mutta keskellä lattiaa oleva revitty aapinen ja siellä\ntäällä lojuvat leikkikalut ja risaiset pikku sukat juorusivat kodin\njärjestyksestä yleensä. Sinäänkin huone teki ikävän vaikutuksen.\nPöydillä ei ollut ainoaakaan liinaa, ei ikkunalaudoilla kukkia eikä\nseinien synkkyyttä lievittämässä edes pienoista taulua. Vieras\nmuisti vanhan toverinsa maininneen, että vaimonsa oli »silmäntekevä»\nerinäisissä hyväntekeväisyysseuroissa. Rouva, jolla kodin lisäksi oli\npuuhaa pienestä kampaamostaan, olisi voinut jättää seurat vähemmälle.\nHieman enemmän huomiota hänen olisi sietänyt omistaa viidelle\nlapselleen ja miehelleen.\n\nPyörre tuli huoneeseen nauraen ja pörröttäen harjamaista tukkaansa.\n\n— Hyvin kävi, hän ilmoitti. — Ukko oli oikein innoissaan. »Tietysti,\ntietysti teidän täytyy auttaa viranomaisia.» Kaarlo, oletko sinä\nviranomainen?\n\n— En.\n\n— Sitä parempi. Niinpä voimme jutella vapaasti. Eukko ei kyllä keitä\nkahvia, koska ei ole pyhäpäivä... Ne saivat siis sinutkin kynsiinsä.\n\n— Ketkä ne?\n\n— Poliisit. Nehän täällä ovat riehuneet ihmisten kimpussa. Voisi\nmelkein luulla, että kaupunkipahasessamme on vähintään atomipommi\nräjäytetty.\n\nRauta tarjosi hänelle savukkeen. Isäntä otti sen ahneesti vastaan.\nSaatuaan siihen tulen hän hymähti:\n\n— Niin, niin, eräillä on varaa.\n\nVieras ei ollut kuulevinaan. Hän palasi tyynesti asiaan: — Tulin tänne\nitse ja omasta tahdostani. Lähdin matkaan heti saatuani kuulla Vaskon\npidätyksestä.\n\nKamreeri liikahti rauhattomasti tuolillaan. Otsa huolestuneissa\nrypyissä hän puuskahti:\n\n— Se onkin sikamainen juttu! Toivoisin voivani auttaa vääryyden\nkohteeksi joutunutta toveria.\n\n— Siinä mielessä tulin luoksesi. Haluan saada selväksi, missä Vasko\nvietti sunnuntai-illan.\n\nPyörre ihmetteli:\n\n— Mikset kysy sitä häneltä itseltään?\n\n— En ole vielä päässyt tapaamaan häntä, Rauta vastasi. — Siihenkin\non lupa saatava pidätyksen toimittaneilta läänin rikosetsiviltä.\nYhteenotosta noiden herrojen kanssa saattaa tulla kuumanlainen. Siksi\nkoetan ennakkoon haalia kokoon niin paljon faktoja kuin suinkin.\nRiihelä arveli Laurin mahdollisesti olleen kasinolla illallakin.\n\n— Minä en ollut siellä, kamreeri pahoitteli. — Minut oli määrätty\nkotimieheksi. Valvomaan lasten iltasyöntiä, riisuutumista,\npeseytymistä, vuoteeseen menoa, iltarukousta ja sitten tietysti mitä.\nSiinä oli urakkaa jo viisi kertaa kuusi... Mutta odotahan, eukko oli\nkasinolla. Jokin hänen seuroistaan siellä silloinkin, kakistelematta\nedes pyhän nimensä tähden, täytteli rahalaarejaan syntisten ihmisten\ntanssinhimon avulla. Kutsutaanpas emäntä tänne kuulusteluun.\n\nRouva Pyörre oli lyhyt lyllerö. Hänellä oli tiukkailmeiset kasvot.\nHuomio kiintyi niissä ennen muuta teräviin, hyvin lähellä toisiaan\noleviin silmiin ja ohuihin, viivamaisiin huuliin. Hän suhtautui\nvieraaseen nöyristelevän kunnioittavasti. Se näytti tuottavan hänen\nmiehelleen vahingoniloista nautintoa. Hän tunsi vaimon olevan kerrankin\nalakynnessä häneen verrattuna.\n\n— Ystäväni, tuomari Rauta, tahtoisi tietää, oliko maisteri Vasko viime\nsunnuntai-iltana kasinolla, Pyörre ilmoitti.\n\nRouva kuuli hänen sanansa, mutta ei ollut hänestä tietääkseenkään. Hän\npuhui ainoastaan kookkaalle vieraalle, jonka kuuluisuudesta hän oli\nselvillä:\n\n— Kyllä, herra tuomari. Maisteri Vasko oli siellä. Mieheni oli päivällä\nosoittanut minulle teidät, herra tuomari, ja maisterin. Hän oli siellä\njo silloin, kun minä menin huolehtimaan virvokkeiden myynnistä.\n\n— Panitteko merkille, tanssiko hän jonkun kanssa? Rauta kysyi.\n\n— Kyllä, herra tuomari. Hän tanssi paljon. Ovi tarjoiluhuoneesta saliin\noli auki, joten näin maisterin selvästi. Alkuillan hän tanssi melkein\nyhtenään. Tarjoilutoverini, lehtorinrouva Potinkaran kanssa siitä\noli puhettakin. Ei voinut olla herättämättä huomiota, että maisteri\ntanssitti aina samaa tyttöä.\n\nRauta kuunteli kiinnostuneena. Hymyillen hän tiedusti:\n\n— Oliko neitosella valko-keltaraitainen leninki?\n\nEmäntä oli ilmeisesti pahoillaan, kun ei tällä kertaa saattanut vastata\nmyöntävästi.\n\n— Ei, herra tuomari. Tytöllä oli vaaleansininen silkkileninki. Ei se\nollut täkäläisistä liikkeistä ostettu; niin taidokas se leikkaukseltaan\noli. Lehtuurska Potinkara arveli sitä Helsingissä asti teetetyksi.\nMutta minä sanoin, että kyllä sellaisen sentään Lahdestakin saa.\nKetä varten tyttö lie illaksi niin hienoksi laittautunut? Molemmat\nvähän ihmettelimme, miten rohdoskaupan myyjättärellä — sillä se tyttö\non — on varaa uhrata pukuunsa niin paljon... Ai, mutta nyt minä\nmuistan! Sittenkin se oli sama tyttö, jota herra tuomari tarkoittaa.\nPäivätanssiaisissa rohdoskaupan tytöllä oli sellainen uumilta\nkiristetty valko-keltaraitainen pumpulimekko, ihan liian lyhyt. Sääret\nnäkyivät koko pituudeltaan.\n\nPyörre pisti pilkallisesti väliin:\n\n— Pikkukaupungin rouvilla on terävät silmät, kuten huomaat, Kaarlo. He\nnäkevät, mitä kenelläkin on kulloinkin päällään. He takseeraavat puvun\nhinnan ja päättävät, onko kantajalla ollut varaa sen hankkimiseen.\nHe mittaavat hameiden pituuden ja panevat merkille, mitä kikkoja on\nkäytetty. He huomaavat kaiken ja muistavat kaiken. Kysy heiltä vain!\n\nVaimon ohuet huulet kaartuivat ohimeneväksi hetkeksi ylenkatseelliseen\nhymyyn.\n\nRauta oli tyytyväinen kuulemaansa. Varmuuden vuoksi hän kysyi vielä\nrouvalta:\n\n— Tuolla tytöllä on ruskeat hiukset, siniset silmät ja hymykuoppa\nkummassakin poskessa?\n\n— Kyllä, herra tuomari. Ihan varmasti se on sama tyttö. Minä voin\nlisäksi sanoa herra tuomarille, että...\n\nHieman jäykästi vieras keskeytti:\n\n— Kuinka kauan tanssiaiset kestivät?\n\n— Kello yhteen, herra tuomari.\n\nRauta huoahti helpotuksesta. Siitä päätellen, mitä hän itse oli\nnähnyt ja nyt kuullut, Vasko oli innostunut tyttöön perusteellisesti.\nTanssiaisten päätyttyä hän oli tietysti lähtenyt saattamaan neitosta\nkotiin. Eikä silloin aina kuljettu lyhintä tietä. Niinpä tytön\ntodistus vapauttaisi Laurin kaikista epäilyksistä. Tällä ei ollut\nyksinkertaisesti ollut aikaa sen kirjelappusen lähettämiseen, minkä\nKirsti Kultakosken kerrottiin hotellin ulko-ovella saaneen ja millä\nhänet oli houkuteltu rautatiesillalle. Seuraava käynti suuntautuisi nyt\nrohdoskaupan myyjättären luo.\n\nHänen rakennelmansa sortui kuitenkin samassa. Rouva Pyörre ilmoitti:\n\n— Niinpä niin, herra tuomari, kello yhteen. Mutta ei maisteri ollut\nsiellä loppuun asti.\n\n— Eikö?\n\n— Ei, herra tuomari. Hän lähti pois jo kello 22.30:n maissa.\n\n— Oletteko varma siitä?\n\n— Tottahan toki, herra tuomari. Minä näin, kun hän hyvästeli tyttöä.\nSanoinkin lehtuurska Potinkaralle, että mikähän niille nyt kesken\nkaiken tuli. Menin vielä ikkunasta katsomaan, lähtikö maisteri ihan\ntosissaan. Siellä hän meni, pitkin puistokäytävää. Eikä hän koko iltana\npalannut.\n\n— Entä tyttö?\n\n— Hän jäi. Yhtä mittaa hän oli loppuajankin lattialla. Tanssittajista\nei näyttänyt olevan puutetta. Virvokkeiden myynti lopetettiin kello 24,\nja minä lähdin silloin kotiin.\n\nRaudan oli pakko todeta, että näin ollen rohdoskaupan myyjättärestä ei\nolisi mitään apua. Kun kerran Vasko oli poistunut kasinolta jo kello\n22.30, niin voitiin väittää hänelle jääneen aikaa vaikka mihin. Pieni\nmahdollisuus välähti vielä Raudan mieleen.\n\n— Mutta ehkä maisteri Vasko palasi kasinolle kello 24:n jälkeen.\n\nPullea rouva pudisti päätään.\n\n— Ei, herra tuomari. Hän ei palannut. Minä kysyin sitä eilen lehtuurska\nPotinkaralta, joka oli siellä loppuun asti. Hän vakuutti, ettei\nmaisteria sen koommin tanssiaisissa nähty.\n\nNiinpä se tie on sitten ummessa, Rauta tuumi katkerana. Jotakin vielä\nsanoakseen hän tiedusti:\n\n— Näyttikö tyttö olevan pahoillaan Vaskon lähdöstä?\n\nVastaus tuli vuolaana:\n\n— Ei, herra tuomari. Hän nauroi ja veikisteli tanssittajilleen. Hyvällä\ntuulella hän näytti olevan. Minä sanoin lehtuurska Potinkaralle, että\nniin sitä pitääkin nuoren tytön... Meitä oli — herra tuomari saa\nsuoda sen anteeksi — illan mittaan vähän harmittanut se helppous,\nmillä maisteri valloituksensa suoritti. Tyttö ei kyllä ole synnyltään\ntäkäläisiä. Taannoin hän tuli evakkona jostakin Karjalan puolesta.\nLehtuurska Potinkaran kertoman mukaan hän on orpo ja asuu vanhan\ntätinsä kanssa yhdessä. Nii-in, herra tuomari, meitä harmitti. Kyllähän\nhelsinkiläisherrat tiedetään. Lomakseen jättävät perheensä ja saapuvat\ntällaisiin pikku paikkoihin panemaan kokemattomien tyttöjen päät\npyörälle.\n\nRauta virkahti jäykästi:\n\n— Maisteri Vasko ei ole naimisissa.\n\nPienet, terävät silmät laajenivat hiukan.\n\n— Eikö, herra tuomari? Tavallisesti miehet siinä iässä ovat ehtineet\njo niin pitkälle. Vai naimaton hän vielä onkin. No, se muuttaa asian.\nSopiihan sitä silloin katsella ympärilleen...\n\nRouva vilkaisi syrjäkarein mieheensä ja jatkoi:\n\n— ... ja hyvä olisi, jos molemmat asiapuolet katselisivat. Silloin\ntulisi vähemmän kohtalokkaita erehdyksiä, joita ei jälkeenpäin\nkäy korjaaminen. Mutta sitäkin me lehtuurska Potinkaran kanssa\npohdiskeltiin, että iso, kovasti iso ikäero noilla kahdella on. Tyttö\non kahdenkymmenen...\n\nKamreerin punakka naama vallan loisti.\n\n— Siinä sinä kuulet, Kaarlo! hän hörähteli. — Tanssita muutama\nkerta jotakin neitokaista, niin kohta on eukoilla naamat yhdessä\nja naimatoimisto pystyssä. Siinä sitten seulotaan ja punnitaan,\nkelpuutetaanko kuviteltu sulhaskandidaatti vai saako hän yhteiskunnan\ntuomion. Mutta sitä te rouvat ette tainneet ottaa laskuissa lukuun,\nettä jos tyttö onkin puolta nuorempi, niin Vasko sitä vastaan on,\npaitsi korkeassa virassa, myös varakas. Eikös vaaka silloin ole\nvähintään tasan?\n\nTalon rouva vetäisi kiivaasti henkeä. Mutta nytkin hän kääntyi\nyksinomaan Raudan puoleen:\n\n— Onko maisteri varakas?\n\n— On. Hänellä on hyvin kaunis koti ja varoja muutenkin.\n\n— Soo. Herra tuomari sen tietysti tietää. Mutta hyvä on tyttökin.\nSievä ja hienokäytöksinen. Kukaan ei voi hänestä pahaa sanaa sanoa.\nTanssinhaluinen kyllä. Mutta hänhän on vielä niin nuori. Iän mukana\ntasaannutaan.\n\nPyörre nauroi.\n\n— Eikös meidän mamma vain intoile kuin naittaja ainakin! En muista\nkuulleeni sinun ennen antaneen kenestäkään nuoresta naisesta noin\nkiittävää arvostelua. Vai onko tyttö ehkä jonkin yhdistyksesi\nnuorisopiirin rullissa?\n\nEnsimmäisen kerran vaimo nyt puhutteli miestään:\n\n— Ei! On niitä kunnon tyttöjä yhdistysten ulkopuolellakin!\n\n— Älä? Ovatko johtokunnat sitä mieltä? Silloin rouvat ovat vähemmän\npimeitä kuin olen luullut. Hauska havaita.\n\nKun toverukset olivat jääneet kahden, kamreeri virkahti tovin\näänettömyyden jälkeen:\n\n— Nyt sinä tutustuit sitten tämän talon Xantippaan. Kyllä häneltä\npuhetta ja otteita riittää.\n\nHyvästellessään Rauta lausui:\n\n— Jos kuulet jotakin murhajutusta, niin soita minulle tai tule\nhotelliin.\n\nPyörre nyökäytti. Avatessaan ulko-oven toverilleen hän huokasi.\n\nRaudan seuraava käynti suuntautui taloon, josta Vasko oli vuokrannut\nitselleen huoneen kuukaudeksi.\n\nIsäntä, valkopartainen, eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, valitteli\nvuokralaisensa kohtaloa:\n\n— Mitä ne nyt hänestä? Niin miellyttävä ja mukava herra!\n\n— Satuitteko huomaamaan, mihin aikaan maisteri tuli sunnuntai-iltana\nkotiin?\n\n— Jo toki huomasin, ukko virkkoi. — Tuossa portailla vähän\njututtiinkin. Kello lie ollut 23.\n\nAika sopi yksiin rouva Pyörteen maininnan kanssa. Vasko oli siis tullut\nkasinolta asunnolleen, vaikka vähän viivytellen.\n\n— Ette kai tiedä, Rauta kyseli edelleen, — lähtikö maisteri sinä iltana\nvielä ulos?\n\n— Tiedänpä hyvinkin. Olen sen poliiseille jo sanonut, kun ne kävivät\ntäällä kaikkea utelemassa. Saatan sen myös teille sanoa, koska olette\nmaisterin ystävä. Juu, minä olen tällainen vanha huuhkaja ja kuhnailen\nylhäällä pitkälti yli puolenyön. Niinpä kuulin hänen painavan ulko-oven\nkiinni muutamaa minuuttia vaille 24. Tuumiskelin itsekseni, että ovat\nne nuo nuoret miehet. Ikään kuin eivät muulloin tyttöjään saattaisi\ntavata! Mutta sellainen taisin olla itsekin, aikoinani... Sanoin\npoliiseille, että hassuja ovat, kun mokoman touhun tekevät yhdestä\nyöjuoksusta. Maailmaa se vain on.\n\nHuolimatta vanhan miehen myötämielisyydestä Raudan mieliala laski. Hän\ntiedusti lyhyesti:\n\n— Milloin maisteri tuli sitten takaisin?\n\n— Milloin lie tullut? Minä kuulin vielä kolmen lyönnin. Mutta sitten\nnukahdin. Siihen mennessä ulko-ovi ei ollut rasahtanut. Aamulla hän\nkyllä oli vuoteessaan. Ei sen vuoksi silti tarvitse noin tuimaksi\nmennä. Harvoin niistä tytöistä tunnissa tai parissa selviää...\n\nRauta hymähti ilottomasti. Vasko oli siis ollut teillä tuntemattomilla\njuuri ne tunnit, joiden kuluessa Kirsti Kultakosken kohtalon\notaksuttiin täyttyneen.\n\n— Saisinko vilkaista hänen huoneeseensa? hän kysyi.\n\n— Kernaasti saisitte minun puolestani, ukko selitti. — Mutta poliisit\nuhkasivat minua jos millä, jos päästän sinne ketään ilman heidän\nkirjallista lupaansa. Niin että herra suonee anteeksi...\n\nRauta kiitti ja hyvästeli.\n\nSynkkänä hän astui hetkistä myöhemmin paikallisen lehden\ntoimitushuoneeseen. Touhula istui siellä yksin naputtelemassa kahdella\nsormella kirjoituskonetta. Huone oli juuri niin täyteen ahdettu,\nniin sekasortoinen ja niin siivoton kuin pienten maaseutulehtien\ntoimitushuoneet yleensä ovat.\n\nToimitusjohtaja ei ilahtunut tuntiessaan tulijan.\n\n— Saavut sopimattomaan aikaan. Aion saada huomiseksi aikaan\nylimääräisen numeron.\n\nRauta heilautti lähimmän tuolin tyhjäksi lehtipinoista ja istahti.\n\n— Kirsti Kultakoskesta, arvaan.\n\n— Niin. Tulen kerrankin lyömään Helsingin suuret päivälehdet.\nKirjoitan laulajattaren oopperamenestyksistä, hänen tämänkesäisestä\nturneesuunnitelmastaan ja hänen loistavasta ennakkoesiintymisestään\nviime lauantai-iltana. Sitten siirryn hänen saamiinsa nimettömiin\nuhkauskirjeisiin. Lopuksi kuvaan sen katalan verityön, joka riisti\nSuomelta suurimman oopperaprimadonnamme. Osta lehti huomenna, niin saat\nlukea artikkelijakson. Sen veroista ei ole monesti painettu!\n\nRauta virkahti kuivasti:\n\n— Tulin puhumaan kanssasi Lauri Vaskosta.\n\nEnt. ratsuväen upseerin silmissä leimahti.\n\n— Hän on nyt siellä, missä joutaa olla ja mistä toivottavasti pian\nsiirtyy vielä varmempaan talteen! hän sähähti. — Vai odotitko minun\nsurevan hänen kohtaloaan? Vaikka jättäisimmekin syrjään kaiken muun,\nniin kuulit itse, miten hän puhutteli minua. Vihaan häntä, vihaan nyt\nentistä enemmän!\n\nRauta nousi. Matalasti hän lausui:\n\n— Koska käytät tuota sävyä, niin saat samalla mitalla takaisin. Minä\nkuulin teidän hirnahtelevan toisillenne ja toisistanne. Sillä kohdalla\nolette tasoissa. Mutta nyt alan aavistaa, _kuka_ on johtanut läänin\nrikosetsivät niille hakoteille, jotka päättyivät Vaskon typerään\npidätykseen. Varoitan sinua, Erkki, ja varoitan vakavasti. Miehen, joka\nitse istuu lasikaapissa, ei ole terveellistä ruveta viskelemään kivillä.\n\nTouhula oli hypähtänyt raivoissaan pystyyn. Viime sanat kuullessaan hän\nmeni tuhkan harmaaksi kasvoiltaan.\n\n— Mitä! Uhkaatko sinä minua?\n\n— Voit pitää varoitustani minä tahansa, vieras vastasi jäätävästi. —\nVasko ei ole ainoa, joka on liikkeissään ja sanoissaan ollut varomaton.\nMutta hän on sikäli turvassa, että _hänen_ syyttömyydestään minä olen\nvuorenvarma!\n\nHän kääntyi lähteäkseen. Mutta kynnykseltä hän pyörähti kysymään:\n\n— Aiotko mainita »loistavassa» artikkelisarjassasi Vaskon nimen?\n\nEnt. ratsuväenupseeri kiehui kiukusta. Hän oli vaivoin saanut\nhillityksi halunsa käydä takaa vieraansa kurkkuun. Silmät pyörivät yhä\nhurjasti päässä. Kiroten hän huusi:\n\n— Mitä, jos mainitsenkin?\n\n— Sitä vain, että silloin tapaat minut seuraavan kerran raastuvassa.\nEtkä siitä jutusta vähillä sakoilla selviä.\n\nRauta pamautti toimituksen oven perässään kiinni. Kadulle tultuaan hän\nalkoi kiivaasti harppoa hotelliin päin.\n\nHarvoin hän oli ennen näin suuttunut. Mutta pettymys oli ollut\nkirvelevä.\n\nKoolla ollut vanhojen toverusten piiri oli harventunut. Vasko istui\npoliisin suojissa epäiltynä raskaasta rikoksesta. No, siitä sadusta\ntehtäisiin pikainen loppu. Mutta pahemmin oli Touhulan laita. Häntä ei\nenää toverina voitu ottaa lukuun. Ei nyt eikä vast'edes.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n»ESITTÄKÖÖN ALIBINSA, JOS HÄNELLÄ SELLAINEN ON!»\n\n\nKun Rauta palasi hotelliin ravintolan kautta, Riihelä kiiruhti hänen\nluokseen hermostunut punerrus pyöreillä kasvoillaan.\n\n— Sieltähän sinä viimein tulet, hän tervehti. — Poliisimestari soitti\npuolisen tuntia sitten. Sinua etsittiin läpi talon, mutta ei löydetty.\n\n— Olin ottamassa selvää, minkä verran meitä vanhan piirin miehiä on\nvalmiina puolustustaisteluun. Summa on neljä.\n\nHovimestari rypisti otsaansa.\n\n— Yksi jää siis pois. Kuka?\n\n— Touhula. Saamme vetää ristit hänen nimensä ylitse.\n\n— Selvä minun puolestani, Riihelä hyväksyi, — ilman erityisempää\nhaikeutta. Hän muistuttikin riikinkukkoa kotoisen siipikarjan keskellä.\n\nRauta naurahti.\n\n— Ei voi ainakaan sanoa, että omakehu haisee. Kovin korkealle et meitä\nitseämme aseta.\n\n— Ai, poliisimestari käski minun ilmoittaa sinulle, hovimestari muisti,\n— että sinun pitäisi soittaa tunnin sisällä. Myöhemmin ei kuulemma\nkannata enää yrittää yhteyden ottamista.\n\nRauta lähti puhelimeen.\n\nTuomari Lemmetyinen oli virallisen viileä.\n\n— Jaaha, olette siis saanut tiedoitukseni. Vieläkö tahtoisitte tavata\nläänin miehiä?\n\n— Tietysti haluan. En ole vielä haukannut aamiaista. Niinpä jos\nteille ja herroille rikosetsiville sopisi tulla vieraikseni, voisimme\nlounastaa täällä kabinetissa. Samalla saattaisimme hiukan jutella\nKultakosken jutusta.\n\nPoliisimestarin ääni kuulosti jo oikein ystävälliseltä, kun hän vastasi:\n\n— Jaaha, kiitoksia vain. Minä kysyn heti muilta.\n\nHän palasi hetken kuluttua puhelimeen pettyneenä.\n\n— Läänin miehet sanovat jo syöneensä. Jos tahdotte jutella heidän\nkanssaan, on teidän pidettävä kiirettä tänne. Olen... olen pahoillani,\ntuomari.\n\nNiin oli Rautakin. Mutta hän lähti viivyttelemättä liikkeelle.\nHän arvasi Lemmetyisen huomattavasti lieventäneen sanontaa, jolla\nrikosetsivät olivat torjuneet kutsun.\n\nTavallaan hän ymmärsi läänin miesten asenteen. He olivat menneet jo\nRubikonin ylitse pidättäessään Vaskon. Sen vuoksi he eivät antautuneet\nneuvotteluun vastapuolen hahmottelemissa puitteissa.\n\nHänen pahat aavistuksensa edessä olevan keskustelun laadusta\nvahvistuivat raatihuoneella. Läänin rikosetsivät olivat mahdikkaasti\nasettuneet istumaan molemmin puolin poliisimestarin kirjoituspöytää,\nja heidän tervehdyksensä oli kylmän virallinen. He johtivat tulijan\nmieleen tanskalaisen elokuvakoomikkoparin »Majakan» ja »Perävaunun».\nNuorempi miehistä, Roitto nimeltään, oli pitkänhuiskea ja laiha.\nVanhempi taas, Uuttu-niminen, oli lyhyt ja paksu.\n\nLemmetyinen itse oli asettunut vaatimattomasti oven vieressä olevalle\ntuolille. Hän viittasi vierasta sijoittumaan epämukavalle puusohvalle.\n\nUuttu avasi keskustelun:\n\n— Me tunnemme teidän maineenne, tuomari Rauta, salamyhkäisten\nrikosjuttujen selvittäjänä. Kuten muutkin, ihailemme monia\nsaavutuksianne. Mutta Kirsti Kultakosken murha on jätetty meidän\ntutkittavaksemme eikä teidän. Tämä näin vain kaikessa ystävyydessä\nsanottuna.\n\nRoitto puhkesi kiivaasti puhumaan:\n\n— Eikä siinä enää mitään salamyhkäistä ole. Olemme sen jo ratkaisseet,\nvaikkei meidän edellämme ole koskaan mainosrumpuja lyöty! Syyllisen\ntunnustus puuttuu enää.\n\nVanhempi rikosetsivä vilkaisi varoittavasti nuorempaan, Raudan huulille\nkohonnut viileä hymy hermostutti häntä.\n\nTämä huomautti kuivasti:\n\n— Jos »syyllisellä» tarkoitatte opetusministeriön osastopäällikköä,\nmaisteri Lauri Vaskoa, niin hänen tunnustustaan saatte turhaan odottaa.\nHyvät herrat, olette tehneet valitettavan erehdyksen pidättäessänne\nhänet. Mitä pikemmin vapautatte hänet, sitä parempi teille itsellenne.\n\nRoitto hahatti pilkallisesti.\n\n— Ei meitä titteleillä häikäistä, hän torjui. — Rikosten historia\ntietää paljon korkeampienkin viskaalien sortuneen murhaajiksi.\n\nUuttu otti jälleen johdon käsiinsä. Rauhallisesti hän ryhtyi puhumaan:\n\n— Sallikaa minun huomauttaa teille, tuomari, eräästä seikasta. Teidän\nalkuasenteenne tähän juttuun nähden on, olkoonkin ehkä inhimillisesti\nymmärrettävä, varsin erikoinen. Se on tuskin teidän rikosten tutkijana\nnauttimanne arvonannon mukainen. Meillekin on aina korostettu,\nettä rikoksen selvittämiseen on ryhdyttävä ilman minkäänlaisia\nennakkokäsityksiä. Tutkimus on suoritettava täysin puolueettomasti\nottaen huomioon ainoastaan tosiasiat ja todisteet. Tässä mielessä\nolemme myös tälle matkalle lähteneet ja täällä toimineet. Teillä sen\nsijaan, tuomari, on nyt lähtökohtana jyrkkä vakaumus maisteri Vaskon\nsyyttömyydestä. Siksi ummistatte itsepäisesti silmänne kaikilta häntä\nvastaan ilmenneiltä tosiasioilta.\n\nRauta pakottautui ulkonaisesti tyynenä ottamaan vastaan saamansa\nnäpsäytyksen.\n\n— Erehdytte, hän sanoi. — Sekä itseenne että minuun nähden. Uskon\nkernaasti, että ennen tänne tuloanne teillä ei ollut mitään maisteri\nVaskoa vastaan. Mutta satun tietämään tahon, joka on persoonallisista\nsyistä johtanut huomionne maisteri Vaskoon. Eräät selville saamanne\ntuntimäärät sattuvat myös sopimaan rikoksen oletettuun aikatauluun.\nKun sitä paitsi ette ole ensi hätään keksineet ketään muuta\nmurhaajakandidaattia, olette hairahtuneet valitsemaan helpoimmalta\nnäyttävän tien. Niinpä olette pidättäneet maisteri Vaskon ja koetatte\nnyt puristaa häneltä tunnustuksen. Mitä minuun tulee, niin en ole\nmilloinkaan rikosta selvitettäessä, en ennen enkä nyt, ummistanut\nsilmiäni tosiasioilta. Esittäkää minulle ne todisteet, mitä sanotte\nteillä Vaskoa vastaan olevan. Jos ne ovat sitovat, minä luovun heti\nvastarinnasta.\n\nPitkä Roitto purskahti jälleen hahattavaan nauruunsa.\n\n— Sepä olikin somasti sanottu! Hän lupaa _luopua_ vastarinnasta. Hän\nsiis myöntää nyt tekevänsä vastarintaa. On siinä puolueeton tutkija!\nMutta tiedettiinhän jo ennen tätä ajanhaaskaushetkeä, että hän on\nlähtenyt tuleen, koska on pidätetyn paras ystävä.\n\n— Sekin on siis teille viittaamaltani taholta ennakkoon tiedoitettu,\nRauta hymähti.\n\n— Oli tiedoitettu mistä tahansa, Roitto puuskutti, — se selittää, miksi\nolette nyt niin hiton innoissanne!\n\n— Jos minä olen »innoissani», Rauta virkkoi asiallisesti, — niin se\njohtuu teidän erehdyksestänne. Te tuhlaatte kallista aikaa haukkumalla\nväärää puuta. Ehkä tälläkin hetkellä Kirsti Kultakosken oikea murhaaja\nhävittää jälkiään nauraen poliisiviranomaisten typeryydelle.\n\nVanhempi etsivä rypisti otsaansa. Nuorempi sen sijaan ryhtyi\nhyökkäykseen:\n\n— Tuosta johtuu mieleeni, että tekin tunsitte murhatun. Vai kiellättekö\nsen?\n\n— Minut esitettiin hänelle viime lauantai-iltana.\n\n— Te istuitte sen illan Kirsti Kultakoski-vainajan pöydässä?\n\nRauta ei malttanut olla huomauttamatta:\n\n— Ei hän silloin vainaja ollut.\n\nLaiha hevosnaama punehtui kiukusta.\n\n— Vai sitä äänensävyä? hän kivahti. — Taitaa olla paras alistaa teidät\nviralliseen kuulusteluun niin kuin muutkin, jotka ovat liehuneet\nlaulajattaren ympärillä.\n\nUuttu lausahti sovittelevasti:\n\n— Jätä tuo.\n\n— Minulla ei ole mitään kuulusteluun joutumista vastaan, Rauta\nsanoi kylmästi. — Lähdin täältä autollani sunnuntaina iltapäivällä.\nSaavuin samana iltana Punkaharjun Finlandiaan. Molempien hotellien\nhenkilökuntaa kuulustelemalla voitte sen todeta, ellette minua usko.\nNäin ollen ette voine sommitella minusta uutta murhaajakandidaattia\nettekä edes nimettömien uhkauskirjeiden lähettäjää.\n\nPoliisimestari hymyili kämmenensä suojassa. Hänellä ei ollut mitään\nsitä vastaan, että pitkä mikkeliläinen leventelijä sai vähän nenälleen.\n\nRoitto mulkoili vieraaseen tuokion äkäisenä. Sitten hän muutti\nhyökkäyksensä painopistettä.\n\n— No, puhutaanpa vähän noista kirjeistä, joissa ennakkoon ilmoitettiin\nnyt suoritetusta murhasta. Mitä tiedätte niistä?\n\n— Olen lukenut ne.\n\n— Kuka näytti ne teille?\n\n— Kirsti Kultakoski ja hänen sisarensa. Lauantai-iltana he antoivat\nniiden kiertää siinä pöydässä, jossa myös minä istuin. Luullakseni se\non teillekö ainakin kolmelta taholta ilmoitettu.\n\nHetki hetkeltä Roitto piti yhä vähemmän sohvalla istujan sävystä. Siksi\nhän iski umpimähkään:\n\n— Väitätte siis, ettette tiennyt niistä sitä ennen?\n\n— Minulla, Rauta sanoi viileästi, — oli noiden kirjeiden lähettämiseen\naivan yhtä vähän aihetta kuin esimerkiksi teillä itsellänne. Tutustuin\nneiti Kultakoskeen vasta sitten, kun kolmaskin kirje oli jo saapunut.\n\nUuttu puuttui sanaharkkaan tyynesti:\n\n— Mutta maisteri Vasko oli jo parisen vuotta tuntenut laulajattaren.\nHän myöntää kuuluneensa tämän ihailijoihin.\n\n— Eikä, nuorempi etsivä intoutui, — juuri erityisemmin onnekkaihin.\nViime keväänä esimerkiksi oopperalaulajatar ei vaivautunut edes\nvastaamaan maisterin illalliskutsuun, vaikka se oli kukkasiin kiedottu.\n\nHän vilkaisi alta kulmien vieraaseen ja lisäsi:\n\n— Herroilla on joskus liioiteltu usko ateriakutsujensa vetävyyteen...\nMitä nimenomaan maisteriimme tulee, niin hän ei ole ensimmäinen, jolta\nhyljeksitty rakkaus on vienyt järjen.\n\nRauta hymähti. Vai sen motiivin varaan etsivät siis rakensivat. No,\nsehän oli melkein klassillinen.\n\n— Minä tunnen maisteri Vaskon läheisesti melkein neljännesvuosisadan\najalta, hän virkkoi. — Herrat voivat niin ollen ottaa täydestä\nlausuntoni. Vasko ei ole milloinkaan ollut tosissaan rakastunut.\nSitä paitsi jouduin sekä lauantai-iltana että sunnuntaina päivällä\ntoteamaan, ettei Kirsti Kultakoski suinkaan torjunut Vaskon melko\nplatonisen ihailun ilmauksia. Päinvastoin hän teki voitavansa\npuhaltaakseen hänet liekkeihin. Puhe »hyljeksitystä rakkaudesta» on\ntässä tapauksessa pötyä.\n\nHänen sanansa näyttivät tekevän vaikutuksen vanhempaan etsivään.\nTämä liikahteli levottomana tuolillaan. Mutta Roitto ei ollut valmis\nperääntymään, vaan tiuskaisi:\n\n— Oli miten oli, laulajatar ei huolinut maisteria sunnuntai-iltana\nseuraansa. Joskus ei enempää tarvita, jotta loukattu turhamaisuus\njohtaa veritekoihin.\n\n— Jospa se olikin Vasko, joka ei huolinut neidin seuraa? Rauta kysäisi.\n— Hänen kiinnostuksensa oli suuntautunut muualle, kasinolle. Löytämättä\nsieltäkään tyydytystä hän tallusteli asuntoonsa. Mitä sanotte tästä,\nainakin yhtä todennäköisestä asiainkulusta kuin teidän esittämänne? Jos\nottaisimme siltä pohjalta täydestä teorianne loukatun turhamaisuuden\nmahdista, niin Vaskon pitäisi nyt olla laudoissa ja laulajattaren\njoutua rautoihin.\n\n— Mitä te julkeatte...?\n\n— Molemmat mahdollisuudet ovat yhtä mielettömiä, Rauta jatkoi\nrauhallisesti. — Kirsti Kultakoski ja Vasko ovat kumpikin\nrakkausjutuissaan olleet melko tasaveroisesti päiväperhosasteella.\nSanoisin lisäksi heidän molempien olleen peräti tyytyväisiä\nasemaansa ja kaikkeen, mitä elämällä oli tarjottavana heille.\nSellainen mitättömyys kuin loukattu turhamaisuus ei olisi voinut\nsaada kumpaistakaan heistä uhraamaan tai edes saattamaan vaaraan\npersoonallista vapauttaan... Muuten, saisinko vilkaista vielä kerran\nnoita kuuluisia uhkauskirjeitä?\n\nNuorempi etsivä säväytti vihaisesti:\n\n— Ette!\n\nUuttu selitti:\n\n— Lähetimme ne Helsinkiin, rikostutkimuskeskukseen. Siellähän ne\nasiantuntijat ovat.\n\nRoitto intoutui lisäämään:\n\n— Sinne meni tutkittavaksi myös se kirje, millä laulajatar oli sillalle\nhoukuteltu murhattavaksi. Tutkittakoon vain, mutta lyönpä vaikka kahden\nkuukauden palkkani vetoa siitä, että se on maisterinne käsialaa!\n\nRauta yritti pitää kasvolihaksensa kurissa. Mutta hänestä näytti\nainakin Uuttu panevan merkille hänen yllättymisensä. Kirje, millä\nlaulajatar oli houkuteltu sillalle, oli siis löytynyt. Kaiken\nkukkuraksi etsivät otaksuivat sitä jollakin perusteella Vaskon\nkirjoittamaksi.\n\nPieni, pyöreä rikosetsivä rykäisi ja lausui:\n\n— Kun kerran tuo kirje tuli mainituksi, niin lienee paras sanoa siitä\nvähän enemmän. Olettehan te, tuomari, maisterin asianajaja. Sellaisen\nhän — nimenomaan tuon kirjeen vuoksi, luulisin — tulee kipeästi\ntarvitsemaan. Sillalta, siltä kohtaa, mistä Kirsti Kultakoski on syösty\nalas, löytyi laulajattaren käsilaukku. Siellä oli kirje tai, tarkemmin\nsanottuna, kirjeestä reväisty palanen.\n\nRoitto pisti vahingoniloisesti väliin:\n\n— Mutta kyllin iso palanen, jotta tarkoitus kävi selville. Eikä teksti\nhaastanut mistään äsken mainitsemastanne »platonisesta ihailusta». Ei\ntotisesti!\n\nUuttua hermostutti toverinsa käytös. Haluamatta vieraiden kuullen\nsuoraan nuhdella hän virkkoi:\n\n— Anna minun puhua loppuun tämä. Muuan luotettava henkilö ilmoitti\ntuntevansa kirjoituksen maisterin käsialaksi. Me haluamme tietysti\nvarmuuden ja siksi lähetimme paperin rikostutkimuskeskukseen.\n\n— Mitä kirjekatkelma sisälsi? Rauta tiedusti.\n\n— Sitä en tarkalleen muista. Jotakin sellaista se oli kuin kumppanini\näsken esitti.\n\n— Mitä maisteri Vasko sanoo kirjeestä?\n\n— Ei mitään. Hän ei ylipäänsä vastaa sitä koskeviin kysymyksiimme. Hän\ntyytyy vain väittämään olevansa syytön.\n\nRauta alkoi huolestua. Hänen vakaumuksensa ystävän täydellisestä\nsyyttömyydestä ei horjunut. Mutta hänen oli pakko todeta asioiden\nolevan huonommin kuin hän oli otaksunut.\n\nUutun leveillä kasvoilla kuvastui eräänlainen myötätunto sohvalla\nistujaa kohtaan. Tälle täytyi olla aikamoinen kolaus havaita, miten\ntosiasioita kohosi esiin hänen ystäväänsä vastaan, Pohjimmaltaan\nvanha rikosetsivä oli vakuuttunut siitä, että tuo häntä ei ainoastaan\nmaineeltaan, vaan myös koulutukseltaan ja kokemukseltaan mittavampi\nrikollisten metsästäjä ei sittenkään katsonut henkilöön, vaan asiaan.\nTämä käsitys oli keskustelun kuluessa, niin kireäsanainen kuin se\nväliin oli ollutkin, yhä vahvistunut. Niinpä hän päätti heittää heidän\nviimeisen valttinsa pöytään.\n\n— Eikä siinä ole vielä kaikki, tuomari, hän julisti. — Me olemme\ntänä aamuna löytäneet kosken alta sen aseen, jolla neiti Kultakoskea\niskettiin sillalla.\n\nRoitto suutahti:\n\n— Mitäs sinä nyt? Sovittiinhan, ettei tuolle puhuta siitä!\n\n— Ole vaiti, Uuttu kivahti. — Minä tiedän, milloin on puhuttava,\nmilloin ei.\n\n— Aseen löytäminen oli todellinen saavutus, Rauta kehui. — Mikä se oli?\n\nVanhempi rikosetsivä katsoi tutkivasti häneen vastatessaan:\n\n— Hopeapäinen kävelykeppi! Se oli tavallista raskaampaa lajia.\nHopeapään sisus oli lyijyä. Keppi oli katkennut iskun voimasta. Mustan\nvarren löysimme alempaa Koskensaaren rantaan ajautuneena. Hopeapäässä\nolevan jäljen arvellaan syntyneen iskusta, millä uhri huumattiin.\nMutta senkin saavat rikostutkimuskeskuksessa ratkaista. Tiedättekö te,\ntuomari, kenen keppi se on?\n\nHän oli odottanut vieraan joutuvan suunniltaan. Mutta hän havaitsi\nerehtyneensä. Tämän ei näyttänyt olevan edes vaikea säilyttää\ntyyneytensä.\n\n— Tiedän, Rauta sanoi. — Ilmeisesti se on maisteri Vaskon keppi. Se\nvarastettiin häneltä kasinolla sunnuntaisten päivätanssiaisten aikana.\n\nRoitto räjähti hohottamaan.\n\n— Samaa maisterikin yritti tolkuttaa. Että mukamas varastettiin! Sillä\nkohtaa hän suvaitsi rikkoa vaiteliaisuutensa.\n\n— Minä olin mukana keppiä haettaessa, Rauta virkkoi jyrkästi. — Ellette\nusko, voitte kysyä siellä olleilta järjestysmiehiltä. He osallistuivat\netsintään.\n\n— Me olemme jo kysyneet, Uuttu kertoi. — Järjestysmiehet sanovat samaa\nkuin te, tuomari. Varmaa siis on, että tuo muutamaa tuntia myöhemmin\nniin tärkeää osaa murhassa näytellyt kävelykeppi oli piilotettu. Mutta\nkuka sen teki?\n\n— Kuka tahansa, joka oli maksanut sata markkaa päästäkseen sisään\neteiseen. Lähelläkin olevien huomio oli siinä määrin kiintynyt\ntanssisaliin, että kepin pihistäminen oli helppo temppu. Löydettyänne\nsen, joka varasti kepin, teillä on käsissänne Kirsti Kultakosken\nmurhaaja.\n\n— Siinä olette epäilemättä oikeassa, tuomari, vanha etsivä myönsi. —\nMutta oliko maisteri koko sen ajan, minkä te tanssiaisissa viivyitte,\ntarkoin silmissänne?\n\nRauta mietti tuokion. Sitten hän vastasi suoraan;\n\n— Ei. Hän lähti tanssimaan useaan otteeseen. En suinkaan aina\nvälittänyt vahtia hänen askeleitaan.\n\n— Siinäpä se, Uuttu sanoi. — Kuulkaas nyt, millainen kuva on\nhahmottunut meille tuosta kävelykepin »katoamisesta». Vaikka se\nalkaakin siitä, että otaksumme maisterin syystä tai toisesta päättäneen\nmurhata laulajattaren, niin älkää siitä pillastuko, tuomari. Tällaisia\njuttuja tutkittaessa on lupa rakennella erilaisia teorioja.\n\n— Myönnetään.\n\n— No niin, maisteri pistäytyi — kuvittelemme — jossakin välissä\neteiseen ja piilotti itse keppinsä. Kaikista kasinolla olleista juuri\nhän saattoi sen turvallisimmin tehdä. Vaikka lähellä seisoneiden\nhuomio olikin, kuten mainitsitte, kiintynyt tanssijoihin, joku olisi\nvoinut aivan hyvin vilkaista eteiseen. Maisteriin nähden se ei olisi\nmerkinnyt mitään; tottahan hänellä oli oikeus pidellä omaa keppiään.\nNiin hän pisti sen sellaiseen paikkaan, jota lähellekin hän sitten\nvaroi tulemasta etsiessänne »kadonnutta» esinettä joukolla. Myöhemmin\nsamana päivänä, esimerkiksi poistuessaan kello 22.30 toistamiseen\nkasinolta hän otti kepin muina miehinä mukaansa. No, tuomari, miltä\ntämä teoreettinen rakennelma kuulostaa?\n\n— Ei hullummalta. Rauta myönsi, — teoriana. Mutta, pysyäksemme edelleen\nmielikuvituksellisten olettamusten piirissä, otaksukaamme teidän\ntai minun päättäneen ottaa jonkun hengiltä. Kumpikin meistä varoisi\nsuorittamasta sitä aseella, joka yleisesti tiedettäisiin omaksemme.\nEikä päähämme edes pälkähtäisi teon tehtyämme viskata asetta tai\nosaakaan siitä murhapaikan lähettyville johtamaan tutkijat suorinta\ntietä luoksemme.\n\nEnsimmäisen kerran keskustelun kuluessa vanha rikosetsivä hymyili.\n\n— Voin yhtyä tuohon, hän lausui. — Mutta käsitykseni mukaan maisteri\nVasko on ennakkoon laskenut juuri tällaisen uhkapelin muodostuvan\nhänen parhaaksi suojakseen. Toisin sanoen hän on perustanut koko\nsuunnitelmansa siihen, että tutkijat päätyvät tulokseen: »Koska tuon\nmiesparan syyllisyyttä näin karkeasti korostetaan, hänen täytyy olla\nsyytön ja ainoastaan katalien juonien uhri!» Sellaisia uhkapelureita\non esiintynyt ennenkin rikosten historiassa... No niin, nyt te\ntiedätte, tuomari, millä perusteilla olemme jatkokuulusteluja varten\npidättäneet maisteri Vaskon. Minä en odota teidän hänen ystävällään\nmyöntävän esitettyjä tosiasioita sitoviksi. Mutta toivon sentään teidän\nsisimmässänne tunnustavan toimintamme perusteet vahvemmiksi kuin tänne\ntullessanne luulitte.\n\nRauta pysyi vaiti. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt.\n\n— Lisään vielä muutaman sanan, Uuttu virkkoi painokkaasti, — koska\nen halua teidän arvioivan meitä väärin. Mitä muuta me olisimme\nvoineet tehdä kuin pidättää maisterin? Hänhän on — epäilysten\nkohdistuttua häneen — kieltäytynyt ilmoittamasta, missä hän oli murhan\ntapahtuma-aikoihin.\n\nRauta rypisti kulmiaan. Yllätykset tuntuivat jatkuvan.\n\n— Onko? Se on tosiaan merkillistä.\n\n— On, vanha etsivä painokkaasti yhtyi, — se on peräti merkillistä\nmiehen suusta, jota te väitätte syyttömäksi. Jos hänellä on alibi, niin\nesittäköön sen! Sitä ei voitane pitää liikanaisena vaatimuksena meidän\npuoleltamme.\n\n— Siinä suhteessa olen kanssanne samaa mieltä, Rauta sanoi ja nousi\nlähteäkseen. — Milloin saan käydä tapaamassa häntä?\n\n— Milloin vain tahdotte, Uuttu ilmoitti.\n\nRoitto ei jaksanut enää pysytellä syrjässä. Kireästi hän touhusi:\n\n— Pitäkää kuitenkin kiirettä, jos haluatte tavata hänet tämän kaupungin\nrajojen sisällä. Tänä iltana tai huomenna aiomme siirtää hänet\nlääninvankilaan. Siellä hän sitten...\n\n— Poliisimestari antaa teille tapaamisluvan, vanha rikosetsivä\nkeskeytti.\n\nHänen nuorempi kumppaninsa tahtoi kuitenkin sanoa viimeisen sanan:\n\n— Mutta muistakaa: tapaaminen on sallittu ainoastaan meidän tai jonkun\ntäkäläisen poliisin läsnä ollessa.\n\nKun Rauta oli poistunut, Roitto hörähti nauruun. Hän ilkkui:\n\n— Eipäs tuolla »kuuluisuudella» poistuessaan ollut pää niin ylpeästi\npystyssä kuin tullessa!\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nLYKKÄYS.\n\n\nPalatessaan raatihuoneelta Rauta ei huomannut auringon paisteen\npyyhkivän yhä kirkkaasti katua. Liioin hän ei nähnyt ihailevia\nkatseita, joita pari vastaan tulevaa neitosta heitti pitkään ja komeaan\nvieraaseen. Hän kulki katua jykevä leuka painuneena rintaa vastaan.\nMutta hän ei ollut nujertunut, kuten nuorempi läänin rikosetsivistä oli\nilkkuen kuvitellut. Hän mietti.\n\nJuttu oli kieltämättä mutkikkaampi kuin hän oli etukäteen osannut\narvioida. Äsken oli ilmennyt yllättäviä seikkoja, joista osaan Lauri\nVasko saisi luvan ensi tilassa antaa hänelle selityksen. Niiden\npohtiminen ei kuitenkaan ollut tämän hetken asia. Nyt oli päätettävä,\nmissä kiireisyysjärjestyksessä hän kävisi asioihin käsiksi.\n\nAjatuksissaan hän oli pysähtynyt erään kukkakaupan näyteikkunan\neteen. Hän hymähti. Siinähän oli vastaus kysymykseen, mitä oli\nkaikkein ensimmäiseksi tehtävä. Hän astui myymälään ja osti kimpun\nvaaleanpunaisia neilikoita.\n\nHotellin käytävässä hän tapasi nyreän siivoojattaren.\n\n— Kaunis ilma tänäänkin, rouva.\n\n— Hm.\n\n— Tiedättekö, miten neiti Elina Kultakoski nyt voi?\n\n— En.\n\nRauta ei antanut hänen yksitavuisuutensa peloittaa, vaan jatkoi:\n\n— Haluaisin käydä tervehtimässä häntä, jos hänen vointinsa sen sallii.\n\nMiehen järkkymättömän ystävällinen sävy vaikutti. Siivoojattaren\nmyrtynyt mieli pehmeni aavistuksen verran. Hän virkahti melkein\nsopuisasti:\n\n— Käyn kutsumassa hoitajattaren.\n\nTämä osoittautui valkotukkaiseksi, lihavaksi naiseksi, jolla oli\nystävälliset silmät ja pehmeä ääni.\n\nRauta esittäytyi ja kysyi potilaan vointia.\n\n— Voi, voi, lapsiparka yhä vain itkee. Kuumekaan ei laske. Tohtori\non vakavasti huolissaan hänen tilastaan. On jo ollut kysymys hänen\nsiirtämisestään sairaalaan.\n\nKun mies esitti pyynnön käydä tervehtimässä sairasta, hoitajatar\ntiedusti varovaisesti:\n\n— Oletteko poliisista?\n\n— En.\n\n— Kysyn vain, nainen kiirehti sanomaan, — koska lääkäri on nimenomaan\nkieltänyt hoidokkini jatkuvan kuulustelemisen, ennen kuin hän on\nparemmassa kunnossa. Täällä käyneiden kahden poliisin ahdistelu\naiheutti eilen šokin, josta tyttöparka vaivoin toipui.\n\nVasta nyt hän kiinnitti huomiota vieraan etusormesta riippuvaan\nvalkeaan kääröön. Lihavat kasvot kirkastuivat.\n\n— Ah, te tahtoisitte viedä hänelle kukkia. Tietysti saatte tehdä\nsen. Ehkä se ilahduttaa tuota yksinäistä raukkaa hiukan. Mutta älkää\nviipykö sisällä kauan. Älkääkä esittäkö mitään murhenäytelmää koskevia\nkysymyksiä. Jos hän itse haluaa puhua siitä, niin se on toinen asia.\n\nLähestyessään sairaan vuodetta Rauta sai töin tuskin säilytetyksi\nystävällisen hymynsä. Kolmessa vuorokaudessa tapahtunut muutos\noli hätkähdyttävä. Oli vaikea kuvitella näitä samoiksi kasvoiksi,\njoiden hän oli nähnyt säteilevän niiden kohottautuessa Vaskoa kohden\nlauantai-illan tanssin pyörteissä. Nyt ne vaikuttivat surkeasti\nkutistuneilta. Posket olivat kuopalla ja silmät itkusta punoittavat.\nVaaleat hiuksetkin näyttivät menettäneen kiiltonsa.\n\nHätääntyneenä potilaan katse suuntautui lähestyvään vieraan hahmoon.\nSitten tunteminen kirkasti sen. Kun hempeät kukat ojentuivat häntä\nkohden, Elina Kultakoski kuiskasi vapisevin huulin:\n\n— Olette aivan liian kiltti, tuomari Rauta. Kiitoksia myös siitä, että\ntulitte.\n\nMies asettui vuoteen pääpuolessa olevalle tuolille. Sairas painoi\nneilikat kasvojaan vastaan. Särkyvin äänin hän sanoi aivan hiljaa:\n\n— En muista, milloin joku olisi tuonut kukkia minulle. Ja nyt...\n\nHoitajatar otti hellävaroen neilikat häneltä ja asetti ne maljakossa\nyöpöydälle. Sen tehtyään hän vetäytyi ikkunan ääreen.\n\nSinisilmät olivat painuneet puolittain umpeen. Raudasta näytti\nkuitenkin kuin niiden katse olisi paisuneiden luomien välistä tähdännyt\nhäneen hellittämättä.\n\n— Te tiedätte, tyttö huo'ahti, — tietysti... sen... kauhean?\n\nMies nyökkäsi vaieten.\n\n— Koko minun maailmani on räjähtänyt, Elina valitti. — Voi, miksi\nannoin Kirstin lähteä... keskellä yötä? Minun olisi pitänyt... olisi\npitänyt... vaikka väkisin estää...\n\nRauta koetti lohduttaa:\n\n— Älkää ajatelko sitä, neiti. Ei kukaan olisi voinut estää sisartanne\nlähtemästä, jos hän oli itse päättänyt mennä.\n\nTyttö alkoi itkeä. Hän ei nyyhkyttänyt, vaan kyynelet kumpusivat esiin\nja vierivät pielukselle hänen jaksamatta pyyhkiä niitä poskipäiltä.\n\n— On hirveää... ajatella sitä... ja kaikkea... hän tuskaili. — Julminta\non, jos sanomalehdet alkavat penkoa kaikkea mennyttä... paisutella\nviattomat jutut skandaaleiksi... häväistä hänen nimensä ja muistonsa...\nMinun rakkaan, levottoman, ajattelemattoman siskoni muiston... Voi,\njospa... joku pystyisi... asettamaan sulun... saada lehtimiehet\nkäsittämään...!\n\nVaalea pää heittelehti pieluksella puolelle ja toiselle.\n\nHoitajatar virkkoi ikkunan luota tyynnyttävästi:\n\n— Ette saa kiihdyttää itseänne noin, Elina-neiti.\n\nRauta sanoi:\n\n— Minä matkustan tänään Helsinkiin. Tunnen useita vaikutusvaltaisia\nlehtimiehiä. Jos haluatte, neiti, voin yrittää vaikuttaa heihin.\n\nSairaan katse nauliutui häneen kiihkeänä.\n\n— Tehkää se, tuomari! Olette enkeli, jos teette sen.\n\nMies tuumi, että monena hän oli elämässään ollut. Mutta enkelin osa oli\nhänelle uusi. Eikä se tuntunut oikein sopivan.\n\nPotilas oli tyyntynyt. Hän makasi silmät ummessa. Huoneessa oli tovin\näänetöntä. Ystävällisesti nyökäten hoitajatar kehoitti vierasta jo\npoistumaan. Rauta nousi lähteäkseen. Silloin Elina alkoi puhua. Äänessä\noli epävarma, rukoileva sointi.\n\n— Jos kerran matkustatte Helsinkiin, tuomari... tahtoisitteko tehdä\nminulle vielä toisenkin suuren palveluksen?\n\n— Mielihyvin, neiti.\n\nTyttö viivytteli kuitenkin jatkamista. Povi kohoili levottomasti. Hänen\nkiihtymyksensä oli ilmeinen. Viimein hän sai sanotuksi:\n\n— Ottakaa selvää, onko muuan mies siellä... Voi, on niin vaikea\nselittää... Eikä se ole... tarpeenkaan... Mutta minä toivoisin, että\nhän olisi siellä... tai missä tahansa kaukana täältä!\n\nRauta rypisti kulmiaan. Hän virkkoi tyynesti:\n\n— Katsokaa minuun, neiti.\n\nSairaan kuivakkaat kasvot värähtivät, mutta hän totteli.\n\nRauta säpsähti sinisilmien ilmettä. Alaston kauhu kuvastui niistä.\nTyttö käänsi nopeasti päänsä toisaanne ja alkoi itkeä.\n\n— Teidän on vastattava erääseen kysymykseeni, neiti. Onko hän\nsama nuorukainen, joka päihtyneenä yritti tunkeutua seuraamme\nlauantai-iltana?\n\nSairas nyökkäsi vaivalloisesti. Sitten sanat alkoivat äkisti ryöpytä\nhänen huuliltaan:\n\n— Simo Salanki, hän juuri! Minä näen hänet alinomaa. Yöllä hän\ntunkeutuu tähän huoneeseen. Hänellä on silmissä julma katse ja\nkädessä raskas keppi. Hän hiipii hitaasti lähemmä. Minä kirkaisen ja\nhypähdän vuoteesta. Me juoksemme ympäri lattiaa. Yhä vain ympäri. Minä\nhuohottaen, hän hyytävästi naurahdellen. Minä riuhtaisen ohimennen\novea, riuhtaisen ikkunaa — ne ovat molemmat lukossa. Hän nauraa\nilkkuen. Me juoksemme, juoksemme. Se on kuin kissa leikkisi hiirellä.\nViimein tunnen hänen hengityksensä niskassani ja tajuan hänen nostavan\nkepin. Sitten... sitten... hän iskee!\n\nKiihkeä kuvaus päättyi kirkaisuun. Tyttö pyörähti suulleen ja hautasi\nkasvot pielukseen. Raju itku vapisutti olkapäitä.\n\nHoitajatar tuli huolestuneena hänen luokseen. Vieraalle hän virkkoi:\n\n— Tällaista se on, öin ja päivin.\n\nHän silitti tyynnytellen hoidokkinsa päälakea ja puheli:\n\n— Rauhoittukaa toki, Elina-neiti. Nuo ovat kuumehoureita. Tänne ei\nkukaan pääse teitä ahdistamaan. Ovi on sisäpuolelta lukossa, ja minä\nsuojelen teitä. Teidän täytyy koettaa rauhoittua. Muuten kuume ei laske\nettekä pääse jalkeille. Kas noin, olkaa nyt kiltti tyttö.\n\nPotilas tyyntyi vähitellen. Nyyhkytykset harvenivat ja lakkasivat\nviimein. Hoitajatar sai hänet kääntymään, kuivasi hänen hiestä ja\nkyynelistä märät kasvonsa ja antoi hänelle juotavaa.\n\n— Tällainen raukka minä olen, sairas virkahti voipuneena. — Te nauratte\nkai minulle nyt, tuomari?\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— En toki. Ymmärrän, miltä teistä tuntuu... Jos se saa mielenne\nlevollisemmaksi, lupaan Helsingissä ottaa selvän tuosta miehestä.\n\n— Kiitoksia, tuomari.\n\nTyttö yritti hymyillä. Valkea, kapea käsi puristi miehen käsivartta.\nRauta pani merkille, että sen ote oli luja.\n\n— Nyt olen uupunut, voi, miten uupunut, Elina kuiskasi. — Näkemiin,\ntuomari.\n\nTultuaan huoneeseensa Rauta tilasi kaksi EK-puhelua, toisen Mikkelin\nlääninhallitukseen ja toisen Helsingissä olevaan asianajotoimistoonsa.\nRiihelä työntyi ovesta sisään. Pyylevän hovimestarin otsa oli\nhuolestuneissa rypyissä.\n\n— Oletko sinä syönyt tänään mitään? hän tiukkasi.\n\n— Aamulla join kahvit.\n\n— Sitä minä ajattelinkin. Kaarlo, sellainen ei vetele.\n\nRauta puolustautui:\n\n— Ei ole ollut aikaa. Eikä minun ole nälkä. Ollessani näin sotapolulla\nen yleensä kaipaa ruokaa enkä juuri untakaan. Nyt odotan paria puhelua.\nNe saatuani hyppään autoon ja huristan Helsinkiin palatakseni huomenna.\n\nRiihelä pyyhki kaljuaan ja hymyili leppoisasti.\n\n— Hieno pikku ohjelma, hän kehui. — Mutta minä en päästä sinua\nsyömättömänä taipaleelle. Puoli tuntia ei ole iso ajanhukka. Kesäiltana\net sitä paitsi keitään viskaaleja pääkaupungissa käsiisi saa. Kyllä\nheidät tiedetään... Onko selvä? Kabinetissa tavataan, kun olet\npuheltavasi puhunut?\n\nRauta nyökkäsi, ja hovimestari poistui tyytyväisenä. Mikkelin-linja\ntuli ensin vapaaksi.\n\n— Saanko poliisitarkastajalle?\n\nHetken kuluttua möräkkä ääni kuului:\n\n— Huimala puhelimessa.\n\n— Terve. Rauta täällä.\n\n— Tervepä terve. Olenkin jo pari päivää odotellut soittoasi.\n\n— Sain vasta eilen iltapäivällä Punkaharjulle tiedon, mitä täällä oli\ntapahtunut. Palasin yötä myöten tänne. Nyt...\n\nPoliisitarkastaja naurahti.\n\n— Kuulehan, vanha veikko, hän keskeytti. — Arvaan suunnilleen,\nmitä aiot sanoa. Mutta ystävääsi ei käy niin vain vapauttaminen.\nHän on sotkenut asiansa pahasti. Puhumattakaan hänen mielettömästä\nvaikenemisestaan erinäisillä kohdilla. Olen aivan samaa mieltä siellä\nolevien etsiviemme kanssa. Jos taas he ovat kohdelleet sinua liian\nynseästi, niin se on osittain minun syytäni. Minä varoitin heitä\netukäteen sinusta.\n\n— Sinä?\n\n— Niin, minä, Huimala vahvisti kuivasti. — Tunnen sinut ja otteesi.\nKaikella kunnioituksella monia saavutuksiasi kohtaan, sinulla on\nkirottu taipumus omapäisyyteen. Eivätkä kaikki tiesi ole meille\ntavallisille poliiseille soveltuvia. Sitä paitsi ystävyys tuntuu tällä\nkertaa vieneen sinut harhateille, joita nyt pyyhällät tunnettuun\nitsepäiseen tapaasi. No, sano jo jotakin!\n\nRauta virkkoi:\n\n— Jatka vain. Olen yhtenä korvana ja kuuntelen ihastuksesta mykkänä.\nOletko aikonut asettua ensi eduskuntavaaleissa ehdokkaaksi?\n\n— En. Mistä tämä syrjähyppy?\n\n— Demosthenes vain muistui mieleeni. Kirjoissahan kerrotaan hänestä,\nettä kehittyäkseen suurpuhujaksi hän harjoitteli väliin suu pieniä\nkiviä täynnä, väliin karjui tyhjiä sanoja rannalla voittaakseen meren\npauhun. Sinä tunnuit äsken olevan jo merenrantavaiheessa.\n\nHuimala murahti.\n\n— ... ja puhuin turhia sanoja, niinkö?\n\n— Suunnilleen, Rauta myönsi. — Minä en soittanut sinulle kannellakseni\nmiehistäsi.\n\n— Minkä vuoksi sitten?\n\n— Pikku juttuun nähden pyytäisin muutosta. Mainiot etsiväsi ilmoittivat\nlähettävänsä pidätetyn joko tänään tai huomenna lääninvankilaan.\nEhdottaisin siirtoa lykättäväksi ylihuomisiltaan.\n\n— Miksi?\n\n— Turhien matkojen välttämiseksi, sekä omieni että pidätetyn. Hänelle\nolisi vaivattomampaa palata ulkoilmaan täällä, sitten kun miehesi\nerehdystään valitellen avaavat hänelle ovet.\n\nPoliisitarkastaja oli ääneti tuokion. Sitten hän naurahti.\n\n— Sinä olet kaikin puolin ennallasi, hän sanoi. — Itseluottamuksesi\non verraton. Uskot kahdessa päivässä pystyväsi hajoittamaan etsivien\nkoko hienon rakennelman. No, hyvä. Ehdotuksesi hyväksytään. Sinä siis\nkuvittelet saavasi torstai-iltaan mennessä meidät vakuuttuneiksi\nystäväsi syyttömyydestä. Siinä tapauksessa teen kaikkeni, jotta\njatkotutkimukset luovutetaan sinun käsiisi. Omat miehemme saavat\nsilloin palata kotiin jatkamasta siellä poropeukalointiaan. Mutta,\nsanon sen suoraan, tässä haasteottelussa sinä häviät varmasti.\n\n— Saadaan nähdä, Rauta virkkoi tyynesti. — Enkä lainkaan halua läänin\nmiesten kutsumista täältä pois. Uutusta tulee olemaan minulle apua.\nHän osaa ammattinsa. Roitto on juttu sinään. Mutta hänelle tekee hyvää\noppia vähän ihmistapoja.\n\n— Minä kerron Uutulle lausuntosi. Huimala hymähti. — Se tulee\nilahduttamaan häntä. Samalla ilmoitan kuljetuksen lykkäytyvän\ntorstai-iltaan.\n\nKeskuksen hoitajatar virkkoi väliin:\n\n— Helsingin-puhelu odottaa.\n\n— Eikö sitten muuta?\n\n— Ei. Kiitokset tarinatuokiosta, Huimala, ja kuulemiin!\n\nKesti hetken, ennen kuin linja Helsinkiin oli selvä. Sitten\nmiellyttävän pehmeä ääni ilmoitti:\n\n— Tuomari Raudan sihteeri... Hyvää päivää, tuomari. Mistä soitatte?...\nSiis sittenkin. Minä voitin vedon!\n\n— Minkä vedon?\n\n— Täkäläiset lehdet kertovat tänään etusivuillaan oopperalaulajatar\nKultakosken murhasta. Väitin tuomarin puuttuvan siihen juttuun. Herrat\ntäällä olivat toista mieltä. He sanoivat teidän matkustaneen aivan\ntoiseen suuntaan. Mutta minä selitin tähtenne johtavan teidät aina\nsinne, missä jotakin koko maata järkyttävää tapahtuu. Niinpä löimme\nvetoa.\n\nRauta nauroi.\n\n— Mitä voititte?\n\n— Kahdet illalliset. Ikävä, ettei tuomarilla ole enempää\njuristiapulaisia, ja heistäkin nuorin on kesälomalla. Muuten pääsisin\nnyt Kaivohuoneelle useampana iltana. Siellä on hurmaava tanssilattia.\nEikä ohjelmassakaan ole vikaa.\n\n— Sikäli kuin tunnen teitä, neiti Meronen, niin on tyhjää koketeerausta\nteidän puhua »pääsemisestä». Olen huolestuneena toimistoni kohtalosta\nusein miettinyt, kuinka suuri ihailijoittenne parvi oikein on.\n\n— Noin kuvitellessanne olette kovin kiltti, tuomari. Mutta te ette\ntiedä, miten pilaantunut maku — itsetuntoni pakottaa minut sanomaan\nsitä pilaantuneeksi — nykyhetken nuorilla miehillä on.\n\nSihteeri hillitsi iloisuutensa ja jatkoi asiallisesti:\n\n— Anteeksi, tuomari. Teillä oli kai joitakin määräyksiä annettavana.\n\n— Mitä loistavat apulaiseni tekevät?\n\n— Heillä on kaikilla hirmuisesti töitä.\n\n— Todellako? Rauta kummasteli. — Se on merkillistä. Aina kun itse olen\nsiellä, ainoastaan te tytöt aherratte otsanne hiessä. Kaikki me miehet\nsen sijaan tuijotamme vain tylsästi kattoon. No, oli miten tahansa,\nherrat juristit siellä saavat jatkaa nykyisiä »hirmuisia» töitään\nhuomenna iltapäivällä. Lähden täältä hiljakseen ajelemaan sinnepäin. Te\nja nuo kaksi herraa saatte luvan omistaa illan ja huomisen aamupäivän\nKultakoskiprobleemille. Tulen puolenpäivän aikaan kuuntelemaan, mitä\nolette saaneet haaveihinne kootuksi.\n\n— Mitä tuomari haluaisi niihin kertyvän?\n\n— Kaiken hänen menneisyyttään koskevan. Pääkaupunkimme asujamistoa\nkirjavoittaa sitä paitsi muuan tyyppi nimeltä Simo Salanki. Ottakaa\nselvä, mikä hän on miehiään ja missäpäin hän nyt ilmaa pilaa. Ja,\nneiti Meronen, jakaessanne tehtävät koettakaa puhaltaa hitunen omaa\nreippauttanne mukavuutta rakastaviin herroihin apulaisiini. Näkemiin!\n\nSihteeri sulki nauraen puhelimen.\n\nRauta jäi hetkeksi mietteissään istumaan paikoilleen. Huomenissa\nolisivat pääpiirteet selvillä niistä »viattomista jutuista»\noopperalaulajattaren elämässä, joiden Elina Kultakoski pelkäsi\ntunnottomien lehtimiesten muovailemina paisuvan skandaaleiksi. Ehkä\njokin niistä loisi uutta valoa siltamysterioon. Siinä toivossa hän oli\nHuimalalta äsken pyytänyt lykkäystä. Se oli saatu ja nyt...\n\nHän nousi reippaana ja lähti ravintolaan. Riihelä saattoi olla\noikeassa. Hyvä ateria ei olisi haitaksi.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nVILKAISU MENNEISYYTEEN.\n\n\nKeskiviikkoaamuna Rauta ilmestyi kello 10 rikostutkimuskeskuksen\npäällikön huoneeseen. Keskimittainen, lempeäilmeinen lakitieteen\ntohtori Kurtto katsahti työpöytänsä äärestä silmälasien ylitse\nhäiritsijään. Sydämellisesti hän nousi tervehtimään tulijaa:\n\n— Sinähän se tosiaan olet. Ihmettelin, kuka Rauta tänne on tulossa.\nKertoivat klubilla sinun lähteneen ihan viikkokaupalla kokeilemaan\nperheinesi maankiertäjän elämää. Siksi en osannut odottaa sinua. Jokin\nuusi juttu, vai?\n\nRauta istahti häntä vastapäätä ja otti vastaan tarjotun savukkeen. Hän\nnyökkäsi ja taidetauon jälkeen virkahti:\n\n— Kultakoski.\n\nKurtto vihelsi hiljaa.\n\n— Alan ymmärtää, miksi eräät ihmiset eivät pidä sinusta, hän sanoi\npehmentäen lausumaansa ystävällisellä hymyllä. — Sinä rohmuat itsellesi\nkuuluisimmat rikosjutut. Niin kuin nyt tämänkin. Joko tutkimusten johto\non luovutettu sinulle?\n\n— Ei.\n\n— Niin, olin ymmärtävinäni, että sen läänin rikospoliisit...\n\n— ... pitelevät toistaiseksi ohjia käsissään, Rauta täydensi. — Mutta\neivät kauan. Juttu on luvattu minulle, niin pian kuin olen hoitanut\nerään pikku asian.\n\n— Tuo »pikku asia» on? tohtori kysäisi varovaisesti.\n\n— Osoittaa poliisien erehtyneen pidättäessään erään ystäväni.\n\nHymy väistyi Kurton kasvoilta. Ne muuttuivat hyvin huolestuneiksi.\n\n— Pelkään sinun nyt ottaneen ylivoimaisen urakan, hän virkkoi\npahoitellen. — Tai mistäpä minä tiedän? Täältä käsin vain näyttää\nsiltä. Käsitykseni perustuu muutamiin todistuskappaleihin, jotka murhan\ntutkijain toimesta on lähetetty tänne meidän lausuntoamme varten.\n\n— Tiedän, Rauta huomautti. — Kolme uhkauskirjettä, eräästä kirjeestä\nreväisty palanen ja katkennut ebenholzkeppi. Joko olette palauttaneet\nne lausuntoinenne?\n\nRikostutkimuskeskuksen päällikkö pudisti päätään.\n\n— Emme ole mitään vauhtihirviöitä, hän torjui. — Olemme tutkijoita.\n\n— ... ja valtion virkamiehiä, vieras lisäsi naurahtaen. — Luojan kiitos!\n\n— Pelkään sinulla hetken kuluttua olevan melko vähän aihetta kiitellä,\ntohtori sanoi pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan. — Arvattavasti ei\nole mitään syytä salata sinulta, mihin asti miehemme ovat tämän jutun\nkohdalla päässeet.\n\nRauta kiirehti vahvistamaan:\n\n— Ei mitään syytä.\n\nKurtto jatkoi rauhallisesti:\n\n— Olen kiinnostuneena seurannut miestemme ponnistuksia. Läänin\nrikosetsivien lähetekirjeessä oli mainittu minuakin säpsähdyttävä nimi:\nLauri Vasko.\n\n— Oliko? He siis...\n\n— Älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Rauta. Tietysti heidän oli\nmainittava, kenen käsialaa arveltiin revityssä kirjelapussa olevan.\nMuutenhan tutkimus olisi ollut melko toivoton. Kun nimi oli kerran\nmainittu, tunsin kepinkin. Kerran klubilta yhdessä poistuttuamme\nVasko houkutteli minut kääntymään takaisin, koska oli unohtanut ottaa\nmukaansa kallisarvoisen kävelykeppinsä.\n\n— Se varastettiin häneltä kymmenkunta tuntia ennen murhaa.\n\nKurtto kohotti kulmiaan.\n\n— Se ilahduttaa minua, hän virkkoi. — Ilahduttaa suuresti. Sillä\nvainajan takaraivossa havaittu vamma on isketty juuri tuon kepin\nyläpäällä. Asiantuntijamme on siitä varma.\n\nRauta nyökkäsi. Hän katsoi parhaaksi antaa tiedon tiedosta:\n\n— Kepin molemmat kappaleet löytyivät sen kosken alta, jonka rantakiviin\nlaulajatar korkealta sillalta syöstiin.\n\nTohtori räpytteli silmiään ja mutisi puoliääneen:\n\n— Kamala kuolema...\n\n— Ovatko miehesi saaneet jotakin selville neiti Kultakoskelle\nlähetetyistä nimettömistä kirjeistä?\n\n— Tuollaiset kirjeet ovat aina visaisia juttuja, Kurtto huokasi, —\nmikäli ne sittenkään selviävät. Kultakoski-kirjeitä tutkinut miehemme\noli puolisen tuntia sitten luonani. Eräitä seikkoja hän on niistä jo\ntodennut.\n\n— Kerrohan.\n\n— Ne on kirjoitettu kaikki samalla koneella. Samoin kolmannen kirjeen\nkuori. Matkakonetyyppisellä Coronalla. Se ei ole kovinkaan tavallinen\nkirjoituskone meidän maassamme, mutta satoja niitä voi olla. Kaikki\nkirjeet ovat samaa paperia, Jyväskylän »Linen Bankia». Järjestyksessä\nviimeinen on leimattu Helsingistä päivällä itään lähtevää pikajunaa\nseuraavassa postivaunussa. Kaikissa kirjeissä on sama sireenin tuoksu,\narvattavasti ranskalaisen hajuveden jättämä. Vahvimpana se tuntui\nensimmäisessä kirjeessä, selvänä myös toisessa, mutta kolmannessa se\noli tuskin havaittavissa.\n\nRauta huomautti:\n\n— Kelpo poika, tuo asiantuntijasi. Minä tiedän tuon tuoksun alkuperän.\nLaulajattaren vanhempi sisar Elina Kultakoski käyttää ranskalaista\nsireenihajuvettä. Totesin sen joutuessani viime lauantaina istumaan\nhänen vieressään. Hän säilytti käsilaukussaan noita kirjeitä. Niiden\nkerrottiin tulleen viikon väliajoin, joten tuoksuero on luonnollinen.\nKolmas oli ollut hänen hallussaan ainoastaan muutamia tunteja.\nArvattavasti ei kirjoittajan jäljille ole vielä päästy.\n\nTohtori pudisteli päätään.\n\n— Ei, mutta erään seikan miehemme vielä mainitsi. Hän sanoi\nepäilevänsä, tokko ensimmäinen kirje on koskaan ollut kirjekuoressa.\n\nRaudan kiinnostus oli ilmeinen.\n\n— Sepä jotakin! hän huudahti. — Se vahvistaisi otaksumaa, joka on\npyöriskellyt päässäni noiden kirjeiden alkuperästä. Miltä miehen\nperustelut tuntuivat?\n\n— Aika hatarilta, tohtori vastasi. — Hän oli itsekin melko epävarma.\nKirjehän on voitu avokuoressa pistää laulajattaren huoneiston\npostiluukusta sisään. Se selittäisi, miksi eräät kahdessa muussa\nkirjeessä olevat jäljet puuttuvat ensimmäisestä.\n\nRauta mietiskeli pitkään. Kurtto kysäisi viimein hienoisen\nkärsimättömästi:\n\n— No?\n\n— Näytä vielä sitä kirjekatkelmaa, joka löydettiin laulajattaren\nsillalle pudottamasta käsilaukusta. Sitähän epäillään Vaskon\nkirjoittamaksi.\n\nKurtto huokasi raskaasti.\n\n— Se on Lauri Vaskon kirjoittama, hän oikaisi. — Ei tarvitse olla edes\nasiantuntija todetakseen sen. Minulla on tässä kansion välissä hänen\nkäsialansa näyte ja tuo onneton kirjeen palanen. Olin niitä itse juuri\nsilmäilemässä, kun minulle ilmoitettiin tulostasi. Laulajattarelle\nkirjoittaessaan Vasko ei ole edes yrittänyt muuttaa käsialaansa.\nAsiantuntijan ilmoituksen mukaan molemmissa tapauksissa on vieläpä\nkäytetty samaa täytekynää ja samaa mustetta.\n\nRauta kumartui tarkkaamaan rinnakkain asetettuja papereita. Niin\npersoonalliseksi vakiintunutta käsialaa kuin Vaskon voi ainoastaan\ntaitava väärentäjä jäljitellä miltei hiuksenhienosti oikein, mutta\nhänkin vain miltei. Tässä tapauksessa epäilykselle ei jäänyt sijaa.\nLaulajattaren käsilaukusta löytynyt lappunen oli Laurin kyhäämä.\n\nVasta sen todettuaan hän kiinnitti huomionsa kirjeen sisältöön. Syvä\nryppy painui silmäkulmien väliin. Että aikamies pistääkin tuollaista\npaperille!\n\nKirjeen katkelma kuului:\n\n»Heinäk. 2 p.\n\nKaunis Laululintusemme!\n\nÄlkää panko pahaksenne tätä levottoman ja katuvan sydämen sanelemaa\nlappusta! Mitäkö kadun?\n\nLaiminlyötyjä hetkiä, joille Teidän lähellänne olo olisi voinut suoda\nlakastumattoman kesän ikuisen tuoksun.\n\nTiedän Teidän lupautuneen viettämään tämän illan toisessa seurassa.\nMutta minä en yksinkertaisesti jaksa odottaa huomiseen. Suokaa minulle\n— rukoilen sitä — se ilo ja autuus, että saan kävellä rinnallanne\nvaikkapa vain lyhyen hetken ja ääneti, jos niin tahdotte, ja tuntea\nTeidän lumoavan läheisyytenne. Älkää torjuko pyyntöäni sillä, että\nhetki on myöhäinen. Meillähän on nyt yöttömän yön aika.\n\nHaluan Teidän tietävän, että joka tapauksessa minä odotan Teitä —\nkärsimättömästi kuunnellen askeltenne ääntä lähestyväksi — kello...»\n\nSiihen kirje katkesi. Paperin alaosa oli repäisty pois. Reuna oli\nrosoinen. Seuraavasta rivistä näkyi ainoastaan joidenkin muita\nkorkeampien kirjainten yläviivoja.\n\nTohtori kysäisi:\n\n— Mitä tuumit? Pahalta näyttää, vai?\n\n— Pahaltako? Rauta murisi. — Suorastaan idioottimaiselta. Tätä\nsepustustaan Vasko saa katkerasti katua.\n\n— Kaiketi hän katuu jo, Kurtto arveli. — Mutta se on myöhäistä nyt.\n\n— Niin, mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Eikä Lauri pääse\nkieltämään isyyttään tähän sepustukseen. Minä opettelen tämän ulkoa ja\nsyötän siitä hänelle valittuja paloja vuosikaudet. Ensimmäiset karvaat\nlusikalliset taritsen hänelle saatuani hänet vapaaksi.\n\nRikostutkimuskeskuksen päällikön silmät laajenivat ihmetyksestä.\nEpäillen toisen laskettelevan silmänlumeeksi luikuria hän tiedusti:\n\n— Vieläkö tuon luettuasi luulet pystyväsi vapauttamaan hänet?\n\n— Olen siitä entistä varmempi. Saan kai kopioida tämän järkyttävän\ntodistuskappaleen keski-ikäisen miehen aivojenpehmennyksestä?\n\nTohtori Kurtto kohautti hartioitaan. Vastassa olevien tosiasioiden\nmusertavuus oli kai ollut Raudalle yllätys, ja mies yritti tyhjillä\npuheilla peittää pettymyksensä.\n\n— Ole hyvä, hän vastasi viileästi. — Jäljennä, jos luulet siitä apua\nolevan.\n\nRauta oli aurinkoisimmalla tuulellaan avatessaan toimistonsa oven. Hän\nnyökkäsi ystävällisesti eteistytölle ja painui omaan huoneeseensa. Ovi\nsihteerin valoisaan suojaan oli avoinna, mutta ketään ei ollut siellä.\nTyytymättömänä hän silmäsi kelloonsa ja havaitsi silloin tulleensa pari\nminuuttia ennen sovittua aikaa. Hän kai voi taskustaan pitkän Pali\nMall-savukkeen ja sytytti sen.\n\nHän oli ehtinyt vetää vain ensimmäiset haiut, kun oveen jo koputettiin.\nPitkä ja solakka nuori nainen astui sisään. Hänellä oli yllään\nharmaan vihreä kävelypuku ja päässä samanvärinen kellokalotti, jonka\nkoristuksena oli musta samettinauha. Hatun aaltoilevan reunan alta\nnäkyi muutamia suortuvia punaisena helottavaa tukkaa.\n\n— Minuutilleen täsmällinen, kuten aina, Rauta virkkoi hyväksyvästi. —\nIstukaahan, neiti Meronen. Savuke?\n\nNyökäten tyttö otti sen vastaan. Saatuaan siihen myös tulen hän jäi\nodottamaan.\n\n— Mikä kuvatus teillä on päässänne, neiti? Teidän ei kannata nyrpistää\nroomalais-suomalaista nenäänne.\n\n— Hattuni on, sihteeri lausui arvokkaasti, — uusinta ranskalaista\nmuotia. Tänään on viileä ilma, aivan kuin syksy olisi tullut keskelle\nkesää. Niin ollen tämä päähine sopii.\n\n— Hm. Naiset ovat käsittämättömiä. Niinkin järkevät kuin te... Mitä\nsanotte, jos huomautan, että toimistossa ei istuta hattu päässä?\n\nTyttö hymyili seuratessaan katsellaan ylös nousevaa savukiehkuraa.\n\n— Toimistoaika alkaa taas vasta kello 13. Nyt on aamiaistauko.\n\nRauta katsoi parhaaksi muuttaa puheenaihetta.\n\n— Miten tuomarit Rajanen ja Niinistö eilen ottivat vastaan ylimääräisen\nurakkansa? Käyttivätkö he paljon voimasanoja.\n\n— Eivät, eivät kovin paljon.\n\n— Siinä pahat, missä puhutaan, Rauta virkahti, kun ovi kävi. — Herrat\novat hyvät ja painuvat nojatuolien syvyyksiin. Te, neiti Meronen,\nmainitsitte äsken jotakin ilman viileydestä. Mutta näistä naamoista\npäätellen olemme keskellä kuuminta Afrikkaa. Haluatteko jäävettä, pojat?\n\nKumppanukset olivat talvisodan invalideja. Raudan komppaniassa\njoukkueenjohtajina palvellessaan toinen oli menettänyt vasemman kätensä\nja toinen haavoittunut oikeaan jalkaan, niin että se oli jäänyt\njäykäksi. Vaalea Rajanen irvisti hämillisesti työnantajalleen. Hintelä,\nkalvakka Niinistö sen sijaan murisi:\n\n— Kirottu verenimijä ja vielä kirotumpi lavertelija.\n\nRauta nyökkäsi heille hymyillen.\n\n— Leikkivä alkusoitto on lopussa, hän virkkoi sitten.\n\n— Oopperamme alkaa. Esirippu ylös.\n\nKäsipuoli Niinistö ehätti sanomaan:\n\n— Laulakoon Meronen ensin tarinansa. Hänellä pääosa on.\n\nSihteeri aloitti reippaasti:\n\n— Otin urakakseni selvitellä Kultakosken perhesuhteita. En vaivaa\nherroja kertomuksella, mitä polkuja sain kierrellä. Luettelen\nainoastaan tulokset tiedusteluistani. Ensinnäkin syntyperä. Ketään\nherra Kultakoskea ei ole ollut olemassa. Eikä tarkkaan ottaen rouva\nKultakoskea liioin. Äidin nimi oli aivan tavallinen Koskinen, kun hän\nnuorena tyttönä tuli kolmekymmentä vuotta sitten Helsinkiin onneaan\netsimään. Hän oli sievä ja näppärä tyttö ja pääsi siivoojattareksi\nerääseen täkäläiseen suurhotelliin.\n\n— Tuohan kuulostaa, Niinistö sähisi, — huonon kotimaisen elokuvan\nalulta. Kai pian heinälato vilahtaa esiin.\n\nKeskeytyksestä välittämättä neiti Meronen jatkoi:\n\n— Noin 29 vuotta sitten vaaleatukkainen norjalainen hurmuri, liikemies\nammatiltaan, tuli Helsinkiin. En tiedä, miten kauan hän maassamme\nviipyi. Seurauksena oli joka tapauksessa tytär, joka sai kasteessa\nnimen Elina. Äiti Koskinen ei siitä nujertunut eikä rumentunutkaan.\nPian hän sai taas paikan, tällä kertaa vielä hienommassa hotellissa.\nVajaa kaksi vuotta myöhemmin hänen uransa kuitenkin katkesi. Muuan\nvieraileva italialainen viuluniekka, tulinen ja mustakulmainen, oli\nsyynä siihen. Hänkin häipyi omille teilleen jäämättä odottamaan\nvierailunsa päätulosta: toisen tyttären ilmestymistä neiti Koskisen\npieneen asuntoon. Kirsti-tyttönen tuntuu jo syntymässä riistäneen\näidiltä sekä nuoruuden että kauneuden. Paluuta hotelliin ei voinut enää\najatella. Mutta neiti Koskisessa oli sisua. Hän ei hellittänyt, ennen\nkuin sai kirjeitse yhteyden Elina-tyttönsä norjalaiseen isään. Tältä\npuristamillaan rahoilla hän perusti pienen sekatavarakaupan Punavuoren\npuolelle.\n\nRauta virkkoi:\n\n— Kaikki kunnia hänelle. Teidän selostuksenne tekee ymmärrettäväksi,\nmiksi Elinalla on vaalea tukka, kun taas Kirstillä oli sysimusta.\nÄidiltään he sen sijaan lienevät perineet sen, mikä heissä on\nyhtäläistä vartalon ja osin kasvonpiirteetkin. Milloin Koskisista\nsitten tuli Kultakoskia?\n\n— Vasta kuutisen vuotta sitten, sihteeri vastasi, — vähän ennen Kirstin\nensimmäistä julkista konserttia. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.\nMutta jo paljon sitä ennen hän oli kohonnut perheen yksinvaltiaaksi.\nÄiti jumaloi kaunista ja vilkasta kuopustaan, jolla oli veressään\ntanssi ja laulu ja kyky voittaa ihmisten mielet. Kirsti oli tähti\nPunavuoren surullisilla takapihoilla leikkivien lasten joukossa. Elina\noli aivan tavallinen, itseensä sulkeutunut tyttönen. Hän oppi jo\nvarhain pitämään maailman luonnollisimpana asiana, että nuorempi sisar\nterrorisoi häntä ja että hän puolestaan palvoi ja suojeli Kirstiä.\nSellaisina tyttöjen välit säilyivät läpi kansa- ja keskikoulun.\n\n— Entä myöhemmin?\n\nNeiti Meronen kiirehti täydentämään:\n\n— Samanlaisina ne ovat pysyneetkin. Keskikoulututkinnon suoritettuaan\nElina ryhtyi auttamaan äitiä liikkeen hoidossa. Kirsti sen sijaan sai\nomistautua kokonaan musiikki- ja tanssiopinnoilleen. Äiti ja sisar\nponnistivat kaikki voimansa, jotta ihmelapselle pystyttiin hankkimaan\nparhaat kotimaassa saatavissa olevat opettajat. Myöhemmin tilanne\nhelpottui. Kun tytön ilmiömäiset lahjat tulivat yleisemmin tunnetuksi,\neräät varakkaat taiteenharrastajat osallistuivat koulutuskustannuksiin.\nEnsimmäisestä konsertista muodostui kiistaton menestys. Alettiin puhua\n»uudesta Ida Basilieristä» ja »uudesta Aino Acktésta». Vuoden kestäneen\nulkomaisen opintomatkan jälkeen Suomalaisen oopperan ovet avautuivat\nKirsti Kultakoskelle. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai laulaa »Alamaan»\npääosan. Neiti Koskinen istui oopperan ylimmällä parvella todistamassa\nlempilapsensa suurta riemuvoittoa. Hän valitsi itse paikkansa\nvoidakseen rauhassa — itkeä. Viikkoa myöhemmin hän kuoli riutuneena,\nmutta onnellisena, kuten ainakin ihminen, joka on suorittanut loppuun\nelämänsä ainoan tehtävän.\n\nRauta virkahti:\n\n— Muistaakseni sisarukset nyt viimeksi asuivat jossakin Kulosaaren\nhuvilassa.\n\nHienoinen hymy kohosi neiti Merosen huulille.\n\n— Niin, »Villa Kirstissä», hän vahvisti. — Tuon huvilan synty kuuluu\nsiihen aikaan, jota tuomari Rajanen on tutkinut. Rakennus valmistui\nkaksi vuotta sitten. Sitä ennen heillä oli huoneisto Töölössä. Kävin\nhaastattelemassa eräitä tuon talon asukkaita. Heidän kertomansa mukaan\nsisarusten välillä ei ollut milloinkaan mitään erimielisyyksiä,\nriidoista puhumattakaan. Elina oli onnellinen saadessaan palvoen helliä\nkuuluisaa sisartaan. Luullakseni hän oli varjona mukana kaikessa,\nmitä Kirsti eli. Itsekään hänellä ei tiettävästi ole ollut yhden yhtä\nrakkauselämystä... Kirstin taiteilijauraan en katso tarpeelliseksi\npuuttua, koska sen monet voitot ovat kaikkien tiedossa.\n\n— Mutta mistä johtui, Rauta tiedusti, — että hänen loistavasti noussut\ntähtensä on viime aikoina ohut laskemassa?\n\n— Kirstin elämä oli alusta alkaen liian helppo, sihteeri sanoi\nhiljaisesti. — Lisäksi hän oli ehkä liian kaunis. Hänen tielleen\nkasautuneet houkutukset olivat suuret, eikä hänellä ollut kai haluakaan\nvoittaa niitä. Ensin miehet... Mutta heidän osuutensa selvittäminen\nkuuluu tuomari Rajaselle... Sitten, näihin liittyen, liian paljon\nyövalvomista ja alkoholia. Viimekesäisen Pariisin-matkan jälkeen\nalettiin kuiskailla hänen siellä joutuneen myös »valkoisen myrkyn»\norjaksi. Ihaninkaan ääni ei kestä mitä tahansa.\n\nRauta huomautti:\n\n— Minä kuulin Kirsti Kultakosken laulavan viime lauantaina varsin\nepäedullisessa ympäristössä. Hänen esityksensä oli hyvin lähellä\ntäydellistä.\n\n— Hänen äänensä sanotaankin aivan helmeilevän oopperan tai konsertin\nalussa, neiti Meronen virkkoi. — Mutta väitetään, että loisto ei enää\nkestä alkua pitemmälle. Muuta minulla ei ole kerrottavaa. Saanko tehdä\nerään kysymyksen, tuomari?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Millä tavoin maisteri Vasko on mukana Kultakosken jutussa? tyttö\nuteli.\n\n— Mistä tiedätte, että hän on?\n\nSihteeri naurahti.\n\n— Kun illalla olin Kämpissä pumppaamassa tyhjäksi päätietolähdettäni,\nmuuan tuttu reportteri työntyi pöytääni. Minun oli vaikea päästä irti\nhänestä. Hän oli lievästi päissään ja kiroili hirveästi teitä, tuomari.\nHän kehui uurastaneensa kaksi päivää laulajattaren murhan kimpussa.\nKultakoski-jutun huomattavin tämänaamuinen reportaasi on kuulemma hänen\nkäsialaansa. Mutta hän olisi, niin hän leventeli, lyönyt esiin oikean\njymypaukun. Koko maa olisi muka viitannut kintaalla suurpolitiikalle\nja puhunut vain maisteri Vaskosta, ellei teitä, tuomari, olisi. »Se\nhirttämätön Rauta», hän mesoi, »sai meidän ison papan kieltämään minun\nvuosisadanjuttuni julkaisemisen!»\n\n— Läänin rikosetsivät erehtyivät pidättämään Vaskon, siinä kaikki,\nRauta sanoi. — No, riittäköön tämä pikainen vilkaisu laulajattaren\nmenneisyyteen. Jäljellä on kysymys miehistä hänen elämässään.\nToivottavasti sen selvittely luo lisävaloa hänen kuolemansa\narvoitukseen.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nMIEHET LAULAJATTAREN ELÄMÄSSÄ.\n\n\nRauta silmäili tutkivasti sihteeriään ja molempia entisiä\nsotatovereitaan.\n\n— Pannaanpa tupakaksi, hän virkahti, — ennen kuin jatkamme.\n\nHän nousi tarjoamaan neiti Meroselle ja sytytti savukkeen itselleenkin.\nTuomari Rajanen seurasi esimerkkiä ja työnsi rasiansa pöydän ylitse\ntoverilleen. Inhon ilmein tuomari Niinistö näpäytti sen sormellaan\ntakaisin.\n\n— Vaikka tuhatlappusella houkuttelisit, minä en tänään polta, hän\nmurisi.\n\n— Sinulla on tainnut olla raskas ilta ja sen ansiosta myös raskas aamu,\nRauta arvioi.\n\nNiinistö tuhisi:\n\n— On toki hyvä, että itsekin älyät meille orjillesi jakelemiesi\nurakoiden kohtuuttomuuden.\n\n— Tarkoitin toisenlaista kohtuuttomuutta. Sitä, jonka jäljet näkyvät\nverestävissä silmissäsi. Mitä ravintolaa eilen rahoillasi rikastutit?\n\n— Tornia. Mutta eivät ne rahat olleet minun, vaan sinun. Siivottoman\nurakkani pääosa vaati lasin ääressä istumista. Jos tulos ei vastaa\nkuluja, niin syytä itseäsi.\n\nRauta hymähti ent. aseveikkonsa katkeralle sävylle ja sanoi tyynesti:\n\n— Ehkäpä ensin kuuntelemme, mitä rauhallisella Rajasella on\nkerrottavana.\n\n— Osalleni tuli ottaa noin ylimalkaan selvää oopperalaulajatar\nKultakosken ympärillä liehuneista — miehistä, tämä aloitti. — Kokoamani\ntiedot eivät voi, käytettävissäni olleen ajan lyhyyden vuoksi, olla\ntäydelliset. Saamani tehtävä oli joka tapauksessa sangen kiintoisa.\n\nNiinistö pisti myrkyllisesti väliin:\n\n— Tuolla miesparalla on eläessään ollut yksi ainoa rakkausjuttu, ja\nse johti hänet suoraan vihkipallille! Oman köyhyytensä vuoksi hän\non nautiskellen upottanut kouransa meidän »Borgiamme» seksuaalisten\nseikkailujen täysiin laareihin.\n\nNeiti Meronen virkahti:\n\n— Läsnäoloni on tuskin enää tarpeellinen. Minulla on eräitä töitä...\n\n— Hän tahtoisi livistää, Niinistö hörähti. — Taisi käydä luonnolle\najatus, että joskus joku päällikkömme tyyppinen totuuden metsästäjä\nusuttaisi koiransa nuuhkimaan hänen risteileviä polkujaan.\n\nSihteeri menetti kerrankin tasapainonsa. Hän huudahti harmistuneena:\n\n— Minulla ei ole mitään salattavaa!\n\nRauta sanoi tyynnytellen:\n\n— Eipä tietenkään. Sinä, Niinistö, saat luvan hillitä kieltäsi.\nMaailma ei menetä mitään, vaikka nielaiset pääosan »dagen\nefter»-purkauksistasi. Toivon teidän jäävän, neiti. Jokin täällä esille\ntulevista tai tulleista nimistä kuulunee sille, joka viime maanantain\nvastaisena yönä murhasi Kirsti Kultakosken. Siksi meillä ei ole varaa\njättää tutkimatta niitä laulajattaren elämän alueita, miltä murhan\nmotiivi saattaa olla löydettävissä. Naisena te voitte luoda uutta valoa\nherrojen selostuksiin.\n\n— Kehrää nyt jo hitossa tyytyväisyydestä, tyttö, Niinistö mutisi\npuoliääneen, — kun päällikkö noin silittää päätäsi.\n\nSihteeri oli jälleen tyyni. Hymyillen hän nyökkäsi esimiehelleen.\n\nRajanen pääsi jatkamaan:\n\n— Tietysti minä alkuun päästyäni vähän innostuinkin. Kuitenkin aivan\ntoisesta syystä kuin täällä vihjailtiin. Olen, kuten tiedätte,\njonkunlainen postimerkkien keräilijä...\n\n— Intohimoinen keräilijä, veliseni, Niinistö keskeytti, — joten\nsinua kiinnosti tutustua sukulaissieluun. Keräilijä kuin keräilijä!\nLaulajattaremme intohimona oli koota kokoelmiinsa miesten päänahkoja.\n\n— Tuo, mitä sanoit, ei ole niinkään väärin, Rajanen myönsi auliisti.\n— Minun keräilyintoni suuntautuu onneksi vaarattomammille alueille.\nKirsti-neidin elämässä on ollut paljon miehiä.\n\nHän kaivoi taskustaan taitetun arkinpuoliskon.\n\n— Jätin tästä pois hänen pelkät ihailijansa. Silti luettelossa on\nneljättäkymmentä nimeä.\n\nNeiti Meronen huudahti:\n\n— Neljättäkymmentä! Ne kaikki eivät ole voineet olla laulajattaren\nrakastajia!\n\n— »Nainen luo uutta valoa», Niinistö irvisteli sivusta. — No,\nvalaiskaapa aluksi, mitä rakastajalla tarkoitatte.\n\nSihteeri kohautti harmistuneena olkapäitään.\n\n— Olen merkinnyt luetteloon ajankohdan, jolloin kukin suunnilleen oli\ntapeetilla, Rajanen mainitsi.\n\nLäpiammutun jalkansa jäykkyyden vuoksi hän nousi vaivalloisesti.\nTuotuaan paperin pöydälle hän palasi paikoilleen.\n\nRauta vilkaisi nopeasti luettelon lävitse. Eräitä tuttuja nimiä —\nyhteiskunnassa hyvinkin tunnettuja — oli siinä. Helpotuksekseen hän\nhavaitsi, ettei Lauri Vasko ollut niiden joukossa.\n\n— Olen alleviivannut ne seitsemän, jotka ovat näytelleet tärkeää osaa\nlaulajattaren elämässä, Rajanen selitti.\n\nNiinistö hyräili puoliääneen:\n\n— »Tähtiä kuin Otavassa...»\n\n— Kerro tärkeimmistä, Rauta kehoitti.\n\n— Kolme ensimmäistä voitaneen noista alleviivatuistakin jättää\nlaskuista pois, Rajanen virkkoi. — Samuli Laaksonen, silloinen\nsanomalehdentoimittaja ja nyttemmin ent. sellainen, oli pari vuotta\nKirsti-neidin alituinen seuralainen. Mutta hänet heitettiin yli\nlaidan ennen ensimmäistä konserttia. Hän kuuluu siis niin kaukaiseen\nmenneisyyteen, ettei häntä kannata ottaa lukuun. Balettimestari Orvo\nLahtelan väitetään opettaneen lahjakkaalle oppilaalleen muutakin kuin\ntanssia. Hän on kuitenkin nyt pitkällä kiertueella Etelä-Amerikassa,\njoten hän jää tutkimusten ulkopuolelle. Pääjohtaja Jaakko Rastikko oli\naikoinaan korkeasta virastaan huolimatta tunnettu herkuttelija monilla\naloilla...\n\nNiinistö katkaisi täydentäen:\n\n— Hänhän se räjäytti nuorelle rakastajattarelleen auki oopperan\nmuuten raskaasti aukaistavissa olevat portit. Mutta nautiskelulla oli\nloppunsa. Hän makaa kolmatta vuotta vuoteessaan halvaantuneena.\n\n— Niin. Hänkin putoaa siis pelistä.\n\nRauta kysäisi:\n\n— Mitä tarkoittaa risti merikapteeni Meriön kohdalla?\n\n— Hän on kuollut. Samaan tarinaan kuuluu myös kauppaneuvos\nHaavistoinen, entisiä idän reppulaisia. Hän on hellittämättömällä\ntyöllä raivannut itselleen tien rikkauteen. Nyt tulemmekin siihen\n»Villa Kirsti»-vaiheeseen, mihin neiti Meronen jo viittasi.\nHaavistoinen oli niin hullaantunut laulajattaren nuoruuteen ja\nkauneuteen, että rakennutti hänelle tuon huvilan. Mutta vanha\nkauppaneuvos ei yksin riittänyt silloin Kirsti-neidille. Kapteeni Meriö\nvieraili usein »Villa Kirstissä». Eräänä yönä herrat joutuivat siellä\nvastakkain. Hirveä kohtaus syntyi. Laulajattaren sovitteluyritykset\nepäonnistuivat surkeasti. Kauppaneuvos jylisi että hän oli tullut\nomaan taloonsa. Kun merikapteenille selvisi, mitä siihen sisältyi, hän\nryntäsi ulos ja ampui itsensä huvilan portailla. Sinä, Rauta, olit\ntuona keväänä pitkällä ulkomaanmatkalla, joten siitä laukauksesta\nalkanut myrsky Helsingin seurapiirien vesilasissa jäi sinulta\nnäkemättä. Skandaali koetettiin vaientaa. Kirsti-neiti matkusti\nsuinpäin Pariisiin. Haavistoinen taas joutui eukolleen vannomaan pyhät\nvalat, ettei ikinä enää avaa oopperan eikä oopperalaisten ovia.\n\nNiinistö tokaisi:\n\n— Olen tavannut tuon eukon. Niin ollen ymmärrän sekä kauppaneuvoksen\nharha-askelen että sen seikan, että hänen on pakko pitää valansa.\n\nSihteeri aikoi sanoa jotakin. Hän muutti kuitenkin mieltään.\nKäsilaukustaan hän kaivoi esiin savukkeen ja suojautui savupilvien taa.\n\nRauta virkkoi tyynesti:\n\n— Seuraava alleviivattu nimi on Tino Torini. Italialainen?\n\n— Niin, Rajanen vahvisti. — Kun laulajatar sisarineen palasi viime\nsyksynä taas Pariisista, tuo vanha italialainen oli mukana. Tai en\ntiedä, kuinka vanha hän oli. Kukaan kertojistani ei osannut sitä sanoa.\nPitkäksi, laihaksi, palavasilmäiseksi herraksi häntä kuvattiin. Herätti\naikamoista hälyä, kun signor Torini asettui asumaan »Villa Kirstiin».\nMitä hurjimmat jutut lähtivät liikkeelle elämästä huvilan seinien\nsisällä. Vanhempi sisar koetti urheasti taistella huhuja vastaan. Hän\nkertoi oikealle ja vasemmalle, että vanha herra oli heidän isänsä. Tämä\noli muka elänyt ulkomailla konsertoiden etupäässä valtamerien takana.\n\nNeiti Meronen puuttui puheeseen:\n\n— Tino Torini _on_ Kirsti Kultakosken isä. Hän on samainen italialainen\nviuluniekka, joka ensimmäisellä käynnillään täällä katkaisi neiti\nKoskisen hotelliuran.\n\n— Tosiaanko? Rajanen ilahtui. — Sepä hyvä.\n\n— Kirsti tapasi isänsä Pariisissa, sihteeri sanoi lisäten: —\nOnnettomuudekseen.\n\n— Onnettomuudekseen? Rauta kysyi. — Miksi niin? — Signor Torini opetti\ntyttärensä käyttämään »lunta». Niinistö puuskahti:\n\n— Kunpa siinä olisikin kaikki, mitä hän opetti!\n\nRajanen otti jälleen puheenvuoron:\n\n— Samaan aikaan Simo Salanki astui näyttämölle. Toiset kertojistani\nväittivät pojan aluksi ihastuneen vanhempaan sisareen. Toiset taas\narvelivat Elina Kultakosken panneen alulle nuorukaisen käynnit »Villa\nKirstissä» ainoastaan häivyttääkseen rumat jutut Tino Torinin talossa\nolosta. Italialainen lähti sieltä vasta viime huhtikuussa häipyen taas\njonnekin ulkomaille. Kirstin ja Salangin välit olivat katkenneet kahta\npäivää aikaisemmin. Mutta se kuuluu jo siihen tutkimusten osaan, joka\nuskottiin Niinistölle.\n\n—. .. ja jonka olen menestyksellisesti suorittanut loppuun, tämä\njulisti. — Kun sinä, Rauta, kerran etsit Kirsti Kultakosken murhaajaa,\nniin minä voin esitellä sinulle aivan ensiluokkaisen kandidaatin.\n\n— Voi, älkää sanoko noin! neiti Meronen valitti.\n\nNiinistö tuijotti häneen kasvoillaan hämmästystä ja ivaa.\n\n— Elleivät teidän hermonne kestä sanaa »murhaaja», niin olette\nerehtynyt ottamaan paikan väärässä toimistossa. Meidän yhteinen\nisäntämme on veren näkemiseen ihastunut herra. Hänhän on vallan\nsairas, jos sattuu pitempi loma kahden hänen selvitettäväkseen uskotun\nmurhajutun väliin.\n\nTyttö puolustautui:\n\n— Minun hermoissani ei ole vikaa.\n\n— Missä sitten? Luuletteko ehkä, että kaunokaisemme suojelusenkeli,\njollainen kuulemma meillä kaikilla on, kyllästyi hänen paatumukseensa\nja haltiakäsillään syöksi hänet huimaavasta korkeudesta rantakiviin\nmurskaksi?\n\nSihteeri sanoi hiljaisesti:\n\n— Minusta tuntui kolkolta, kun tuomari ikään kuin iloitsi voidessaan\nesitellä »ensiluokkaisen» murhaajakandidaatin.\n\n— Olisin ollut vielä iloisempi, jos olisin saattanut julistaa hänet\nsaman tien murhaajaksi. Totta kai tekin iloitsette, kun rikollinen\nsaadaan kiinni, vai kuinka, punapää?\n\n— Minä kiellän tuomaria kutsumasta minua punapääksi. Minulla on nimi,\nkuten teilläkin.\n\nHuvittuneena Niinistö silmäili tulistunutta tyttöä.\n\n— Niin, hän myönsi, — mutta sitä paitsi teillä on punainen tukka. Sitä\nminulla ei ole.\n\nNeiti Meronen iski vastaan:\n\n— Tuomarilla on sen sijaan kaljun alku. Saanko minä siis kutsua teitä\nkaljupääksi?\n\nRauta nauroi.\n\n— Siitä sait, ansiosi mukaan, veli hyvä. Kuka käski sinun ärsyttää\nsihteeriäni? No, onko sinulla jotakin kerrottavaa Simo Salangista?\n\n— Vaikka millä mitalla, Niinistö murisi. — Olen aivan kurkkua myöten\ntäynnä Simo Salankia. Jokainen suupala, minkä illalla nautin, oli\npippuroitu Simo Salangilla.\n\n— Sinä siis söitkin?\n\n— Varmasti, Sinun tai paremminkin toimistosi laskuun söin oikein\nvankasti. Eivät juomat muuten olisi maistuneet. Kaiken kukkuraksi tuon\nhirttämättömän Simo Salangin hahmo kurkisteli yöllä jokaisen uneni\nnurkasta.\n\nRauta kehoitti häntä kärsivällisesti:\n\n— Ehkä nyt kertoisit meille hänestä. Mutta ei unia, vaan kuivia\ntosiasioita.\n\n— Jospa ensin yrittäisin polttaa yhden amerikkalaisen savukkeesi,\nmikäli suvaitset tarjota. Tekisi mieli savustaa suustani se paha maku,\njoka ennakkoon nousee sinne, kun ajattelen tuota poikarassua.\n\nNiinistö sai savukkeen, veti ensimmäisen haiun ja irvisti pahasti.\nVarovaisesti hän sammutti savukkeen tuhkakuppiin.\n\n— Ei käy, hän totesi. — Poltan tuon huomenna. Neiti Merosen huulet\nkaartuivat pienoiseen hymyyn. Hintelä, kalvakka mies vilkuili häneen\nkiukkuisesti. Mutta uskaltamatta heittäytyä tytön kanssa uuteen\nsanasotaan hän aloitti:\n\n— Voin supistaa selostukseni melko lyhyeen. Simo Salanki on erään\nkunnanlääkärin ainoa poika, kaksi vuotta sitten orvoksi jäänyt. Hän\noli miellyttävä ja aika komea nuorukainen aloittaessaan viime syksynä\nopintonsa konservatoriossa. Hänestä piti tulla säveltäjä. Ylen\nmusikaaliseksi häntä mainitaan.\n\n— Tuomarin äänestä kuulee, sihteeri huomautti, — että olette hänen\npuolellaan.\n\n— Niin olenkin, Niinistö myönsi, — koska tunnen hänen surullisen\ntarinansa. Käydessään lokakuussa oopperassa Simo kuuli ensimmäisen\nkerran Kirsti-neidin laulavan. Hurmaantuneena hän pyrki heti väliverhon\nsulkeuduttua tapaamaan seireeniä. Laulajatar käski ajaa hänet\npois. Toisella väliajalla hän uudisti yrityksensä — yhtä huonolla\nmenestyksellä. Tai ei sentään aivan yhtä huonolla. Elina-neiti, joka\ntuli tuomaan sisarensa torjuvaa vastausta, jäi tuokioksi juttelemaan\nhänen kanssaan. Jonkinlainen ystävyys alkoi siitä. Ensimmäisen kerran\nSimo saapui »Villa Kirstiin» tavatakseen Elinan. Mutta jo viikkoa\nmyöhemmin hän oli oopperalaulajattaren täydellinen orja.\n\n— Ehkä se oli hyvinkin suloista orjuutta, neiti Meronen pisti väliin.\n\nNiinistö tuhahti:\n\n— Minä en tiedä, millaista »suloinen» orjuus on. Synkeästi hän jatkoi:\n\n— Opintonsa konservatoriossa Simo löi laimin. Vähistä tovereistaan\nhän loittoni. Väliin Kirsti ajoi hänet pois talosta. Väliin hän itse\nkoetti kääntää selkänsä »Villa Kirstille». Mutta hän palasi sinne aina.\nMarraskuusta huhtikuuhun on pitkä aika. Mitä tuo 21-vuotias nuorukainen\nsiellä näki ja koki, on arvailujen varassa. Joka tapauksessa se oli\nhän, joka lopulta jätti jumaloimansa naisen. Mutta pakeneminen oli\nsilloin jo liian myöhäistä. Tuossa talossa hänestä oli kehittynyt\nalkoholisti. Eikä vain sitä. Keväällä hänen nähtiin usein harhailevan\nniissä hämäräperäisissä kuppiloissa, joissa »dullan» salamyyjillä oli\nvaihtelevat päämajansa. Humalassa hän on haastellut siitä, mistä ennen\nvisusti vaikeni. Eikä hänen kuulijoilleen jäänyt mitään harhakuvitelmia\nsignor Tonnista. Kukaan heistä ei olisi sanonut: »Sepä hyvä», kuten\nRajanen äsken kuultuaan, että herra Tino on Kirstin lihallinen isä. Isä\nhyvinkin! Ja tytär. Hiisi vieköön koko saastaisen parin! No jaa, niinpä\nse veikin jo. Toinen pötki ulkomaille ja toinen tapettiin. Ääh!\n\nRaudan mieleen muistui verryttelyhousuinen nuorukainen, joka oli\nriehunut täpötäydessä ravintolasalissa. Yli salin kuuluvalla äänellä\nhän oli singonnut laulajattarelle hävyttömyytensä. »Kyllä naisia aina\nsaa», hän oli huutanut, »vähemmänkin mätiä kuin sinä!» Rauta oli jo\nsilloin päätellyt, etteivät sisarukset puhuneet totta väittäessään\nhäiritsijää heille ventovieraaksi. Mutta vasta nyt hän käsitti nuoren\nmiehen selväävien sanojen koko traagillisen sisällön.\n\n— Missä Salanki asuu? hän kysyi.\n\n— Hän asui vielä toukokuussa eräässä tavallisessa opiskelijanboksissa,\nNiinistö vastasi. — Mutta se ei voi sinua kiinnostaa. Uusi asukki on\nmajaillut siellä jo toista kuukautta. Simo-pojalla oli sen verran\nälyä vielä, että riistäydyttyään irti »Villa Kirstin» myrkyllisestä\nilmapiiristä pudisti Helsingin tomut jaloistaan. Hän pakeni tätinsä,\nleskirouva Meri Kaustion hoiviin Hevossaareen.\n\n— Missä tuo saari on?\n\nNiinistö tuijotti kummissaan työnantajaansa. Sitten hän päätä\npudistellen puhkesi puhumaan:\n\n— Tuo ei ollut suuren salapoliisimme arvoinen kysymys. Luulenpa sen\nihmiselämän kuonan, mitä me kolme olemme lapioineet nähtäväksesi,\ntärähdyttäneen sinua pahemman kerran. Mies tulee kaupungista, jonka\nympäristön kuuluisin paikka Hevossaari on, ja kysyy, missä se on.\nOletko sinä siis ainoana muukalaisena Jerusalemissa tietämätön tämän\nmaan puukemiallisten jättiläishaaveiden hautausmaasta?\n\n— Tarkoitatko rakentamatta jäänyttä valtion suurtehdasta? Rauta kysyi.\n\n— Kas, sinä heräsit sentään. Juuri sitä. Valtavin vallein saari\nyhdistettiin manteren yhteyteen. Komea maantie ja rautatie\nrakennettiin. Pistoraiteita laitettiin. Virkailijataloja pystytettiin.\nLäheiseen kallioon porattiin uljaat holvit tehtaan tulevia tuotteita\nvarten. Yksi vain jäi tulematta: tehdas ja toiminta. Kolmisensataa\nmiljoonaa se lysti maksoi. Eivätkä ne olleet nykyisiä, arvottomia\nmarkkojamme, huomatkaa se... Mainitsemani leskirouva Meri Kaustio\nasustaa siellä, pettäneiden laskelmien mailla. Sinne myös, vajaan\npeninkulman päähän Kirsti Kultakosken kohtalon sillasta, pakeni\nsurkeuttaan Simo Salanki. Luuletteko minun suotta sanoneen tarjoavani\nensiluokkaisen murhaajakandidaatin? Ole hyvä ja ota hänet kiinni.\nTäällä pääkaupungissa ei Simo-poikaa ole koko kesänä nähty.\n\nNiinistö oli kiihtynyt puhuessaan. Oli ilmeistä, ettei hän kadehtinut\ntyönantajansa osaa.\n\nRauta nousi.\n\n— Kiitän teitä kaikkia. Olette tälläkin kerralla suorittaneet\ntehtävänne erinomaisesti. Minulla on nyt selvä kuva\noopperalaulajattaremme kehityksestä ja elämästä. Yhtä ja toista täällä\nsanottua tiesinkin. Mutta minulta puuttui kokonaiskuva. Voitte nyt\npalata tavallisiin töihinne. Minulla alkaa olla kiire.\n\nSihteeri hipaisi ohimoltaan punaisen hiussuortuvan korvansa taa ja\ntiedusti huolekkaana:\n\n— Aiotteko jälleen lähteä, tuomari?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Kello on vasta vähän yli 14:11. Voin ajaa matkan alle kolmen tunnin.\nAion huolehtia siitä, ettei maisteri Vaskon tarvitse viettää enää\nkolmatta yötä poliisin suojissa. Näkemiin!\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n»SITÄ MINÄ EN SANO!»\n\n\nKello oli muutamaa minuuttia vaille 17, kun Rauta pysäytti autonsa\npikkukaupungin poliisimestarin talon edustalle.\n\nHänellä oli onnea. Tuomari Lemmetyinen oli vast'ikään lopettanut\npäivällisensä. Vaimonsa kanssa hän oli juuri lähdössä\niltapäiväkävelylle.\n\nKun esittely oli suoritettu, vieras sanoi:\n\n— Pyydän anteeksi, rouva. Mutta ette panne kovin pahaksi, että viivytän\nmiestänne viitisen minuuttia.\n\n— Oh, kaikin mokomin, herttaisesti hymyilevä tummaverikkö hyväksyi. —\nMieheni on intohimoinen kävelijä, en minä.\n\nTyöhuoneessaan isäntä virkkoi:\n\n— Teitä ei ole näkynyt koko päivänä. Missä olette piileksinyt?\n\n— Suoritin pikamatkan Helsinkiin.\n\nPoliisimestarin kulmakarvat kohosivat.\n\n— Olettepa te nopea käänteissänne. Arvaanko väärin, jos otaksun teidän\npistäytyneen rikostutkimuskeskuksessa?\n\n— Kävin sielläkin. Tiedättekö, missä läänin miehet ovat tänä iltana\ntavattavissa?\n\nLemmetyinen nyökkäsi.\n\n— He käväisivät luonani raatihuoneella juuri ennen kotiin lähtöäni.\nKertomansa mukaan he ovat uurastaneet koko päivän sillalla ja\nSalmisaaren rannassa. En tiedä, mitä he kuvittelevat sieltä vielä\nlöytävänsä. Väsyneitä he olivat ja kehoittivat minua tulemaan hotellin\nravintolaan istumaan iltaa heidän kanssaan. Musiikkiahan siellä ei näin\narki-iltana ole. Mutta tarinoida voidaan. Miksi sitä kysytte?\n\nRauta hymyili.\n\n— Hyvä, että kaikki olette siellä. Minä tulen neljänneksi. Esitän\nsilloin perustelut, jotka pakottavat heidät vapauttamaan heti maisteri\nVaskon.\n\n— Optimismia teiltä ei ainakaan puutu, poliisimestari ihasteli. — Sen\ntaikatempun tahdon nähdä. Voinko jotenkin auttaa teitä?\n\n— Voitte. Haluaisin lupalapun, joka avaa minulle tien pidätetyn luo.\n\nLemmetyinen nyökkäsi ja ryhtyi kirjoittamaan. Leimattuaan paperin hän\nojensi sen vieraalleen.\n\n— Poliisiputkamme on... hm... aika alkeellinen. Mutta se ei ole minun\nsyyni.\n\nRauta yhtyi:\n\n— Valtion »hotellit» eivät ole yleensä juuri loistolla pilattuja.\nNäkemiin illalla!\n\nHän ajoi autollaan asemalle vievälle kadulle. Siinä se oli: kömpelön\nnäköinen, harmaaksi maalattu puutalo. Leveät pariovet kadulle päin\nosoittivat, että sinne oli sijoitettu myös kaupungin paloruiskut.\nVieressä oli kapeampi, pidätyskoppeihin johtava ovi. Katonrajan\nikkunarivi oli varustettu kaltereilla.\n\nLähestyessään Rauta kuuli hiljaista laulua. Se kuului viimeisenä\nolevasta, puoliavoimesta kopinikkunasta. Vierailija hymähti. Lauri\nsiellä hyräili haikeaa viimeistä glunttia. Tulija tarttui päättävästi\noven kahvaan.\n\nLukittu! Koputus ei liioin saanut ketään avaamaan. Hän jatkoi\nkiukkuisesti ryskytystään. Tulos pysyi kielteisenä. Viimein muuan\npörröinen ja partainen pää kurkottautui näkyviin ensimmäisestä\nikkunasta.\n\n— Sisällekös olisi kiire?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Vartija lähti kahville.\n\n— Kahville!\n\n— Niin, parin kulmauksen päässä on pieni kuppila. Ehkä tavoitatte\nKerberoksen sieltä. Siellä se pistäytyy usein päivän mittaan. Kai maar\nme luola-asukkaatkin voisimme potkaista tämän hökkelin hajalle. Mutta\nmaksattekos te sitten nämä lahot seinät ja hatarat ovet?\n\n— Enpä luule.\n\nRauta nyökkäsi karvaiselle naamalle ja lähti etsimään osoitettua\nkahvilaa. Kovin juhlava paikka ei poliisivankila tässä kaupungissa\nnäyttänyt olevan. Tuomari Lemmetyinen ei ollut suotta sanoutunut irti\nvastuusta.\n\nKuppilassa istui yksi ainoa vieras. Pitkällä miehellä oli hyvin kapeat\nkasvot, pää oli kuin litistynyt. Punakkuudessaan nuorelta vaikuttavaa\nnaamaa ympäröi hopeanharmaa tukka.\n\nRauta asteli rauhallisesti hänen luokseen ja ojensi nähtäväksi\npoliisimestarin antaman lupatodistuksen. Mies kaivoi taskustaan\nsilmälasit, puhdisti ne huolellisesti ja syventyi lukemaan. Loppuun\npäästyään hän tyhjensi tyynesti kuppinsa, otti lakkinsa ja viittasi\nvierasta seuraamaan. Kadulle tultua hän lausui hätäilemättä:\n\n— Soo, että maisterin luo. Läänin pojat lähtivät sieltä viimeksi puoli\ntuntia sitten. Ajattelin, ettei nyt ketään enää... Siksi pistäysin\nkahville.\n\n— Entä jos olisi sattunut tulipalo? Lukkojen takana oleville\npidätetyille se olisi ollut kohtalokasta.\n\nVartija muikisti leveää suutaan.\n\n— Jaa, että tuli irti? Kuinkas nyt sellaista? Palokunnan omassa talossa!\n\nKun hän oli aukomassa kauimmaisen kopin salpoja, Rauta kysyi:\n\n— Tuletteko te mukaan? Läänin rikosetsivät puhuivat jotakin siihen\nsuuntaan.\n\n— Mitäs minä siellä? vartija torjui. — Jos mikkeliläiset kysyvät, sanon\nherrojen puhuneen keskenään ruotsia. Siitä ei kukaan voi vaatia minun\nymmärtävän sanaakaan.\n\nNaurahdellen hän loittoni.\n\nOven avautuessa Vasko tuijotti siihen mustat silmät kiukusta palaen.\nTuntiessaan tulijan hän vaipui helpotuksesta huokaisten olkivuoteelleen.\n\n— Ah, sinä! Otaksuin kiusanhenkieni taas palaavan. Sinä siis viimeinkin\nvaivauduit tänne. Luulin jo sinun viheltävän minua kohdanneelle\nsikamaisuudelle.\n\nRauta istahti keikkuvalle rahille ja antoi sanan sanasta:\n\n— Oikeutta myöten minun olisi pitänytkin viheltää. Niin kurjasti sinä\nolet sotkenut asiasi. Saat kiittää vuosikymmenien mieleeni istuttamaa\nhassua hempeämielisyyttä siitä, että olen nyt tässä. Sitä ja — Inkeriä.\n\n— Hän on jalo nainen, Vasko ylisti. — Sanon sen, koska itse et liene\nsitä havainnut. Pääsenkö nyt tästä kirotusta kolosta? Nuo kalterit\nsaavat minut tuntemaan itseni kapiseksi yhteiskunnan hylkiöksi.\n\n— Et pääse. Siihen on vielä monta mutkaa. Mikset ole ajanut partaasi?\nPoskipäät ja leuka mustina vaikutatkin kapiselta hylkiöltä.\n\nPidätetty tuijotti ystäväänsä ällistyneenä.\n\n— Ajanut partaani — täällä! Niiden poliisihurttien kunniaksiko?\n\n— Herrasmies on herrasmies vaikka hornassa. Siivoa naamasi! Vasta\nsitten juttelemme.\n\nVasko kohautti hartioitaan. Hän tunsi toverinsa. Ei kannattanut\nniskuroida. Hän nousi kaivamaan parranajovehkeet esiin ja saippuoi\nleukansa.\n\nKun enää ainoastaan ylähuuli oli ajamatta, Rauta kysäisi ivallisesti:\n\n— Tunnetko nyt »lakastumattoman kesän ikuisen tuoksun»? Vai saneleeko\n»levoton ja katuva sydämesi» joitakin uusia runoja?\n\nPidätetty käännähti äkisti häneen vetäisten samalla huuleensa haavan.\nHän yritti kämmenellä painellen tyrehdyttää verenvuotoa.\n\n— Mistä sinä nuo... idioottimaiset sanat löysit?\n\nYstävä nauroi hänelle vasten naamaa.\n\n— Arvostelet ne siis idioottimaisiksi. Hyvä! Minusta ne ovat olleet\nsitä ensi hetkestä alkaen, kun kirjeesi luin.\n\nVasko karahti punaiseksi ja kiepsahti takaisin peiliin päin. Mutta hän\nei jatkanut parranajoa.\n\n— Oletko lukenut, hän kysyi tukahtuneesti, — kirjeen, jonka\ntyperyyksissäni kirjoitin Kirsti Kultakoskelle?\n\n— Olen! Rauta jyräytti. — Maanantai-illasta alkaen olen painiskellut\nkaikkien niiden hassutusten kanssa, joita sinä ehdit tehdä lähdöstäni\nalkaen. Olet niillä kietonut itsesi likipitäen auttamattomasti\nmurhajuttuun.\n\n— Oh, roskaa! Minä en ole murhannut ketään. Mistä nuo kaksi\npoliisi-iiliäistä lienevät saaneet sellaisen tylsyyden päähänsä? Mutta\nsitä ei varmasti usko kukaan muu.\n\nKookas mies nousi rahiltaan.\n\n— Älä ole siitä niin varma, hän sanoi totisena. — Samaiset iiliäiset\novat koonneet sinua vastaan melkoisen todistusaineiston. Ellemme\nyhdessä hajoita sitä, saat valmistautua pahimpaan.\n\n— Ei kukaan tuomari voi...!\n\n— Voipa. Eikä sinua silloin tuomita taposta, vaan harkitusta murhasta.\n\nVasko pyörsi jälleen häneen. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.\n\n— Et saata tarkoittaa tuota ihan tosissasi! hän huudahti vapisevin\nhuulin.\n\nYstävä katsoi parhaaksi olla jännittämättä jousta liian kireälle. Hän\nvirkkoi tyynnytellen:\n\n— En aivan. Esitin vain äärimmäisen mahdollisuuden saadakseni sinut\nkäsittämään tilanteen koko vakavuuden.\n\nPidätetty huoahti helpotuksesta. Hän ryhtyi lopettelemaan parranajoa.\nSitten hän pesi ja kuivasi kasvonsa. Hitain askelin hän palasi\nolkivuoteelleen.\n\n— Sinä sanoit, hän lausui raskaasti, — poliisien koonneen\ntodistusaineistoa minua vastaan. Niin, he ovat ilmoittaneet löytäneensä\nkosken alta poikki menneen kävelykeppini. Mutta sehän varastettiin\nminulta sunnuntaina päivällä kylpyläkasinolta. Itse olit mukana\ntoteamassa sen.\n\n— Niinpä kyllä. Mutta rikosetsivien arvelun mukaan sinä itse kätkit\nkeppisi noutaaksesi sen myöhemmin kasinolta kaikessa rauhassa.\n\nVasko pudisteli päätään.\n\n— Muistat kai minun epäilleen Touhulan pihistäneen sen?\n\n— Muistan, Rauta myönsi. — Samoin sen, että pelkäsit hänen yrittävän\niskeä sillä sinua. Mutta läänin rikosetsivät otaksuvat _sinun_ iskeneen\n_laulajatarta_.\n\nPidätetty pohti kuulemaansa. Hänen laihat, syväjuonteiset kasvonsa\nolivat kireät ja tuskaiset. Äkisti hän kysäisi:\n\n— Kaarlo, et kai sinä usko sitä?\n\nRauta tuhahti:\n\n— Jos uskoisin, en nyt istuisi tässä.\n\nVaskon ääni vapisi hieman, kun hän lausui hiljaa:\n\n— Suo anteeksi. Koko maailmani on näiden ahtaiden, haisevien seinien\npuristuksessa tuntunut menevän murskaksi. Ellen pian pääse täältä, alan\nvähitellen itsekin uskoa tappaneeni Kirsti Kultakosken.\n\n— Pidä hermosi kurissa, mies! Jokaisella murhaajalla on motiivinsa.\nMitä syytä sinulla olisi ollut ottaa laulajatar hengiltä?\n\nPidätetyn kasvot kirkastuivat hiukkasen.\n\n— Tuolla samalla kysymyksellä, hän virkkoi, — minä olen taistellut\nväsymyksen hetkinä ylitseni hulmahtavaa pimeyttä vastaan... Onko\nsinulla aavistusta, kuka varasti keppini johtaakseen epäilykset minuun?\n\n— Ei, Rauta myönsi avoimesti. — Sen selvittämisen vuoro tulee vasta\nsitten, kun olen saanut sinut ulos täältä.\n\nMustat silmät katsoivat hellittämättä häneen. Jotakin kosteuden\ntapaista oli niissä. Hän tapaili sanoja:\n\n— Sinä... sinä olet...\n\n— Sanokaamme mies, jonka intohimona on paljastaa oikeat rikolliset,\n\n— Olen joskus ajatuksissani tehnyt vääryyttä sinulle, Kaarlo. Tunnustan\nsen nyt. Olen kummastellut, miksi sinun lahjoillasi ja muilla\nloistavilla mahdollisuuksillasi varustettu mies on ottanut itselleen\nsellaisen ammatin.\n\n— Älä välitä, Rauta lohdutti. — Sinun virastotyöllesi minä puolestani\nen ole antanut isoa arvoa. Olemme siis tasoissa. Mutta jätetään se.\nPuhukaamme hassunkurisesta kirjeestäsi laulajattarelle.\n\nVasko meni hämilleen.\n\n— Mieluiten unohtaisin sen.\n\n— Ei käy. Tuo typerä kirje on poliisien hallussa. Se onkin vahvin\ntodistuskappale sinua vastaan.\n\nPidätetty ällistyi.\n\n— Vahvin todistuskappale, hän mutisi. — Sitä en jaksa käsittää.\n\n— Käsität pian. Mutta kerro ensin, miten päädyit mokoman roskan\nkyhäämiseen. Äläkä jätä pois mitään!\n\nVasko nieleskeli. Selvästi näkyvä aataminomena nousi ja laski kaulassa.\nYstäväänsä katsomatta hän ryhtyi viimein puhumaan:\n\n— Kun sinä perhekuorminesi olit porhaltanut matkaan kohti\nPunkaharjua, palasin kylpyläkasinolle. Päivätanssiaiset olivat siellä\npäättymäisillään. Mielikarvaudekseni kuulin Kirstin lupautuneen\nillastamaan Touhulan kanssa hotellin ravintolassa.\n\n— Olisit siis itse kiihkeästi halunnut laulajatarta iltasi\nsulostuttajaksi.\n\n— No, enpä tiedä. Sisulleni vain kävi, kun Erkki...\n\nRauta naurahti kuivasti.\n\n— Siis niin kuin sanotaan: ei syö itse, muttei soisi toisillekaan.\nJatka!\n\n— Menin hotellin ravintolaan, Vasko selosti. — Aterioin Harmoilan\nkanssa. Kello 18:n maissa painuin asunnolleni tietämättä, mitä oikein\ntehdä. Tuntui tyhjältä ja tympeältä. Pöydän ääressä istuessani\nminua rupesi kiukuttamaan entistä enemmän Touhulan voitonriemuinen\njäähyväishymy. Silloin sain päähäni kirjoittaa Kirstille.\n\n— Ja haikailla »laiminlyötyjä hetkiä», kuin hempeämielinen koulupoika.\n\nVasko rypisti kulmiaan.\n\n— Irvistele vain, hän murahti. — Päätin sepustaa sellaisen\n»lemmensairaan» epistolan, jonka arvelin laulajattareen tehoavan.\nSiinä oli aika puuha. Riipustelin ja pyyhin taas. Viimein konsepti oli\nvalmis. Puhtaaksikirjoitus oli hetken työ.\n\n— Missä konsepti on? Rauta tiedusti jännittyneenä. — Revitkö sen?\n\n— En. Pistin sen pöytälaatikkoon. Siellä se kai edelleenkin on.\n\n— Miten sait kirjeen perille?\n\n— Tapasin torin laidassa erään pojannallikan. Annoin hänelle\nkaksikymppisen ja määräyksen luovuttaa kirje ainoastaan Kirsti\nKultakoskelle itselleen. Poika palasi muutaman minuutin kuluttua\nilmoittamaan, että perillä on.\n\n— Tunsitko pojan?\n\n— En. Ihan tavallinen, 10—12 ikävuoden maissa oleva viikari.\n\n— Koeta muistella tarkemmin!\n\n— Tarkemmin? No jaa, hänellä taisi olla lyhyet siniset housut,\nuskomattoman tahrainen valkoinen paita ja likainen naama. Muuta en\nhänestä muista.\n\nRauta tuijotti vakavana ystäväänsä. Hän pani aivan erikoista painoa\nseuraavaan kysymykseensä.\n\n— Mitä kello oli silloin? Tarkalleen!\n\nPidätetty ei tajunnut, mitä kumman merkitystä sillä olisi. Hän ryhtyi\nmuistelemaan:\n\n— Lähdin torilta puistoon päin. Katselin hetken parin tyttölapsen\nliehumista verkkopallokentällä. Silloin kuulin valssin soivan. Muistin,\nettä kylpyläkasinolla oli iltatanssiaisetkin. Vilkaisin kellooni\nihmetellen, joko oli niin myöhä. Viisarit näyttivät 8.10. Niinpä\nminäkin lähdin kasinolle.\n\nHän silmäsi vaikenevaan toveriinsa ja tiukkasi:\n\n— Mitä sinä töllistelet? Etkö usko sanojani?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Kyllä vain. Laulajatar sai siis sepustuksesi juuri ollessaan lähdössä\nillastamaan Erkki Touhulan kanssa, sanokaamme kello 20. Se sopii\nminun muodostamaani teoriaan. Mutta kuulepa, millainen käsitys läänin\nrikosetsivillä on tylsämielisestä kirjeestäsi.\n\n— Olen pelkkänä korvana, Vasko lupasi. — Mitä heidän mielikuvituksensa\non tuosta paperista rakennellut?\n\n— Sinulle sangen vaarallisen teorian. Sen mukaan kutsukirjeesi oli\ntoimitettu perille vasta vähän ennen puoltayötä. Silloin näet Kirsti\noli sisarensa kertoman mukaan saapunut tämän huoneeseen kädessään\nkirje, jonka joku poikanen oli ulko-ovella juuri pistänyt hänen\nkäteensä. Luettuaan saamansa sanoman hän oli mitä parhaimmalla tuulella\nlähtenyt jälleen ulos. Rikosetsivät ovat vakuuttuneet siitä, että\nsillä kirjeellä Kirsti Kultakoski houkuteltiin keskellä yötä sillalle\nmurhattavaksi ja että se oli sinun kirjoittamasi.\n\nPidätetty huusi hurjana:\n\n— Minun?! Sanoiko Kirsti sisarelleen niin vai onko tuo Elinan keksimää?\n\n— Ei. Kirsti ei ollut näyttänyt sanomaa vanhemmalle sisarelleen. Eikä\ntämä ole väittänyt muuta kuin että kirje oli. Mutta sillalta, mistä\nlaulajatar syöstiin syvyyteen, löytyi hänen käsilaukkunsa. Sisällä oli\nainoastaan _yksi_ kirje. Rikostutkimuskeskus on todennut sen sinun\nkädestäsi lähteneeksi.\n\nVasko tiukkasi kiukkuisesti:\n\n— Mitä siinä rikostutkimuskeskusta tarvittiin? Alla oli selkeästi minun\nnimeni.\n\nRauta nousi kävelemään. Koppi oli ahdas, hän pääsi ottamaan ainoastaan\nmuutaman askelen puoleen ja toiseen. Viimein hän pysähtyi toverinsa\neteen ja kehoitti:\n\n— Sanopa, miten jatkoit julistettuasi odottavasi laulajatarta\n»kärsimättömästi kuunnellen askeltenne ääntä lähestyväksi».\n\nPidätetty punastui taaskin.\n\n— Miksi sitä kyselet, hän torjui, — kun kerran kehut sepustukseni\nlukeneesi?\n\n— Minulla oli hämäräperäinen ilo tutustua rikostutkimuskeskuksen\nhallussa olevaan paperiin. Mutta siitä puuttui allekirjoituksesi\nlisäksi maininta, millä kellonlyömällä pyysit tavata »kauniin\nlaululintusemme» ja missä. Loppuosa kirjeestä oli näet repäisty pois\neikä sitä ole löydetty.\n\nSe oli jo liikaa Vaskolle. Hän hypähti pystyyn ja tarttui molemmin\nkourin ystävänsä käsivarsiin. Käheästi hän virkkoi:\n\n— Repäisty pois... loppuosa... Kaarlo, joku... joku tahtoo kietoa\nminut verkkoon. Joku vihaa minua niin, että varasti kävelykeppini\nkylpyläkasinolta ja repäisi kirjeestäni loppuosan!\n\n— Niin, Rauta myönsi, — se on ilmeistä. Todennäköisesti tuo joku teki\nmuutakin: murhasi Kirsti Kultakosken.\n\nPidätetty perääntyi jälleen vuoteen reunalle ja painoi kädet silmilleen.\n\n— Lauri, oletko joskus joutunut poikkipuolin Simo Salanki-nimisen\nmiehen kanssa.\n\n— En, Vasko mutisi. — Kuka hän on?\n\n— Se nuorukainen, joka viime lauantai-iltana humalapäissään häpäisi\noopperalaulajatarta hotellin ravintolassa.\n\n— Näin tuon pojan silloin ensimmäisen kerran. Miksi puhut hänestä nyt?\n\nRauta väisti kysymyksen.\n\n— Tiedätkö jonkun täällä vihaavan sinua?\n\nVastaus tuli empimättä:\n\n— Erkki Touhula on ainoa!\n\nYstävykset katsoivat toisiaan silmiin. Äänettömyys venyi, mutta\nkummankaan katse ei väistynyt. Rauta huokasi. Tuo vanhan toverin\nnimi oli jo monesti noussut hänen mieleensä. Hän oli itsepäisesti\nkarkottanut sen, mutta se oli palannut yhä uudelleen. Hän tiesi\nTouhulasta enemmän kuin Lauri. Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa sitä.\nSiksi hän muutti puheenaihetta:\n\n— Et ole vielä sanonut, mitä kirjeen loppu sisälsi.\n\nVasko tuhahti:\n\n— Mitäkö? Ilmoitin odottavani Kirstiä hotellin ravintolan ulko-ovella\nkello 22.30. Siksi lähdinkin kasinolta pari minuuttia ennen. Lisäksi\nhaikailin jotakin yksinäisyydestä, jonka kourista hänellä yksin oli\nmahdollisuus minut vapauttaa.\n\nRauta naurahti hyväntuulisesti.\n\n— Sinä olet kertakaikkiaan loistokappale! Saatuasi tuon hymistyksesi\npaperille painuit melko suoraan toisen tytön perään. Lähdit hakemaan\nlohtua siltä tanssiaisten kuningattarelta, jolla kehuit olevan sääret\nkuin metsäkauriilla tai nuorella porolla. Sellainen »yksinäisyyden\nkourissa» vääntelehtijä sinä olet!\n\nVasko puolustautui:\n\n— Kirjettä Kirstille kyhätessäni en muistanut muuta hameväkeä koko\nmaailmassa olevan.\n\n— No, samantekevää. Pääasia on laulajattarelle ilmoittamasi\ntapaamisaika ja -paikka. Onko ne selvästi mainittu myös huoneesi\nkirjoituspöydän laatikkoon pistämässäsi konseptissa?\n\n— On. Siinä on runsaasti ylipyyhkimisiä ja lisäyksiä, mutta kun\nne olivat valmiit, kirjoitin tekstin sanatarkasti puhtaaksi.\nIlmoittamanani aikana odotin sitten Kirstiä kaksikymmentä minuuttia\nravintolan ulkopuolella. Mutta hän ei tullut.\n\n— Ei, Rauta vahvisti. — Satun tietämään sen. Touhula ei päästänyt\nhäntä. Muuten, veliseni, kasinolla sinä puolestasi panit tämän\nkaupungin juorukellojen kielet laulamaan tanssittamalla yhtä ja samaa\ntyttölasta.\n\n— Hm.\n\n— Mistä syystä lankaan tuli solmu?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Jotakin täytyi tulla väliin. Muuten sinä et olisi niin äkisti\njättänyt häntä tanssimaan toisten kanssa.\n\nVasko vältti toverinsa katsetta vastatessaan:\n\n— Muistin Kirstille lähettämäni kutsun. Havaittuani laulajattaren\nodottamisen turhaksi aioin ensin palata kasinolle. Mutta sitten en\nviitsinytkään. Niin herttainen kuin tyttö onkin, hän sopisi minulle\nmelkein tyttäreksi.\n\n— No, ei nyt sentään ihan. Mutta omapa on asiasi... Sinä et kuitenkaan\njäänyt liioin asuntoosi. Lähdit muutamia minuutteja yli 24:n jälleen\nulos. Minne?\n\nPidätetty hermostui silminnähtävästi.\n\n— Ulos vain, kävelemään, hän sanoi tuokion vaitiolon jälkeen. —\nHuoneessa tuntui ahdistavalta. Kaipasin raitista ilmaa.\n\nRaudan ääni tiukkeni:\n\n— Olit poissa tuntikausia. Puoliyöstä yli kello kolmen. Lauri, minun\ntäytyy saada tietää, missä sen ajan olit!\n\nMustat silmät tuijottivat hievahtamatta häneen. Vastaus tuli selkeänä:\n\n— Sitä minä en sano!\n\nSilloin Rauta räjähti:\n\n— Sinun on pakko sanoa! Etkö käsitä asemasi kiperyyttä? Minä olen\nheilunut kuin heinämies repiäkseni hajalle sen verkon, johon sinut\non pyydystetty. Saadakseni sinut irti täältä en tarvitse enää muuta\nkuin tiedon, missä olit nuo aamuyön tunnit. Mutta sen myös tarvitsen —\nehdottomasti! Tässä tilanteessa sinulla on kuitenkin otsaa sylkäistä\nkasvoilleni, että sinä et sano. Yksinkertaisesti et! Haluatko siis\ntosissasi murhasyytöksen niskaasi? Ellet, on sinun todistettava olleesi\nmuualla silloin, kun sillalla suoritettiin murha. Mies, sinä tarvitset\nkipeästi alibin!\n\nVasko mutisi:\n\n— Sinä riehut nyt samaan tapaan kuin rikosetsivät ovat täällä\nmekastelleet. Mutta se ei hyödytä. Ei sinua enempää kuin heitäkään.\n\nRaudan teki mieli tarttua hänen kaulukseensa ja ravistella ystäväänsä\nperinpohjin. Hän pakottautui kuitenkin pysymään aloillaan ja lausui\npahaaennustavan matalasti:\n\n— Kuulin sinun kieltäytyneen esittämästä alibiasi läänin miehille.\nMutta otaksuin sen johtuneen heidän karheasta esiintymisestään. Nyt me\nvanhat ystävykset olemme kahden. Vaadin saada tietää, missä olit nuo\nkohtalokkaat tunnit. Ota huomioosi tämä: minä luovun koko jutusta, jos\nvielä kerran kieltäydyt vastaamasta.\n\nPidätetty nieleksi tuskaisesti. Lopulta hän puhkesi puhumaan:\n\n— Olen hirveän pahoillani, Kaarlo. Mutta olen luvannut pyhästi, etten\nkenellekään kerro, missä silloin olin. Minun on pakko pitää sanani,\ntuli mitä tuli. Vaikka... vaikka sinä jätätkin minut nyt, niin,\nKaarlo... älä tee sitä vihassa.\n\nHänen vetoomuksensa kaikui kuitenkin kuuroille korville. Rauta oli\nsydämistynyt. Sanaa sanomatta hän käännähti kannoillaan. Ovi sulkeutui\nräiskähtäen hänen jälkeensä.\n\nPamaus oli niin kova, että punakka, valkotukkainen vartija juoksi\nhätääntyneenä käytävään.\n\n— Oletteko, Rauta tiukkasi häneltä, — koskaan nähnyt tärähtänyttä, ihan\nsuorastaan seinähullua miestä?\n\nVartijan suu loksahti auki.\n\n— Jaa, että seinähullua? En, enpä luule...\n\nRauta pysähtyi ulko-ovelta huutamaan hänelle:\n\n— Kurkistakaa viimeiseen koppiin, niin siellä näette sellaisen otuksen!\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nVALKO-KELTAPUKUINEN TYTTÖ.\n\n\nVielä kadulle tullessaan Rauta oli tuohduksissaan ystävänsä\njärjettömästä itsepintaisuudesta. Otsa rypyssä hän tuijotti matalalla\npurjehtivia pilviä. Ilma oli viileä, mutta tuuli oli kesäinen.\n\nItse asiassa tämä kaupunki on kaunis, hän tuumi. Leimaa-antavana\nenemmistönä olevat yksi- ja kaksikerroksiset puutalot loivat\npihakoivuineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen kokonaisuuteen\nherttaisen kodikkuuden leiman.\n\nKipeästi häntä pisti ajatus, että Lauri Vasko ei ollut päiväkausiin\nnähnyt puiden ja ruohokenttien vihreyttä eikä tuntenut kesätuulen\npehmeää hipaisua. Hän karkotti kuitenkin mieleen pyrkivän\nhempeämielisyyden. Pysyköön siellä, missä on — senkin jääräpää!\n\nHän oli jo aukaissut autonsa oven, kun laiha tyttönen ilmestyi viereen.\nMusta tukka, tumma iho ja yllä olevat kirjavat rievut osoittivat, mihin\nheimoon hän kuului.\n\n— Osta kukkia!\n\nKädessä hänellä oli pieni kimppu päivänkakkaroita, jotka hän oli\npoiminut läheiseltä tyhjältä tontilta.\n\nÄkillisestä mielijohteesta Rauta virkahti:\n\n— Anna tänne.\n\nSaatuaan likaiseen kouraansa kaksi kymmenmarkkasta mustalaistyttö\npinkaisi juoksuun. Paljaat sääret vilkkuen hän katosi lähimmän\ntalonnurkkauksen taa.\n\nRauta asteli hiljakseen kauimmaisen kalteri-ikkunan taa ja heitti kukat\nsen raosta sisään.\n\nOlkivuode kahisi, kun Vasko hypähti pystyyn.\n\n— Kaarlo, sinäkö siellä?\n\nUlkona seisoja ei vastannut. Hän ei saanut jatkuvalta kiukultaan\nsanotuksi mitään.\n\nPidätetty huokasi raskaasti. Sitten hän lausahti:\n\n— No, olitpa kuka tahansa, niin kiitoksia rohkaisusta.\n\nIstahdettuaan ohjauspyörän ääreen Rauta ajoi autonsa hotellin pihalle.\nMutta hän vältti menemästä sisään. Hän ei halunnut nyt tavata ketään.\nViime vaiheessa kärsitty tappio karvasteli mieltä.\n\nKadulle tultuaan hän totesi pankkitalon kellon olevan vähän yli 7.\nIltaa oli siis vielä vaikka millä mitalla. Hän lähti oikaisemaan\nviistoon torin poikki.\n\nHän pistäytyi kulmauksessa olevaan kahvilaan. Siellä istuva yleisö\nvaikutti kirjavalta. Hän asettui ikkunan edessä olevan pöydän ääreen ja\ntilasi teetä.\n\nNiin, hän oli kieltämättä kärsinyt tappion. Vieläpä hetkellä, jolloin\nhän oli katsonut voiton olevan melkein kuin kämmenellä. Mutta hän ei\nsittenkään jättäisi juttua niin vain.\n\nHän heitti puoleksipalaneen savukkeen tuhkakuppiin ja sytytti uuden.\n\nLaurin kieltäytyminen ilmaisemasta, missä oli maanantain vastaisena\nyönä ollut, oli vakava este tutkimuksille. Koska se ei ollut\nmurrettavissa, se oli tavalla tai toisella kierrettävä.\n\nMitä tuo hupsu oli sanonutkaan? Että hän oli jollekin luvannut olla\nkertomatta, missä oli ollut. Sellaista hassutusta!\n\nKenelle Vasko oli voinut »pyhän» lupauksensa antaa? Kun nimenomaan\nhänestä oli kysymys, oli ensimmäiseksi tarjoutuva vastaus: jollekin\nnaiselle. Myös se vuorokauden aika, jonka hän oli ollut poissa\nasunnostaan, viittasi johonkin naisseikkailuun. Kumpikaan Kultakosken\nsisaruksista ei saattanut olla kysymyksessä. »Metsäkauris»-tytön Lauri\noli kylmästi jättänyt kasinolle tanssimaan muiden kanssa. Oliko hän\nsiis jossakin vaiheessa ehtinyt täällä ihastua johonkin neljänteen\nnaiseen, jonka olemassaolosta hän ei ollut hiiskahtanut ystävälleen?\n\nVaskon kohdalla oli tietysti mahdollista, että hän oli järjestänyt\nsalaisen, öisen kohtauksen. Ne olivat hänen alaansa! Jos kysymyksessä\noli rouva, jonka aviomies oli matkoilla, niin saattoi ajatella tämän\nvaatineen »pyhän» vaikenemislupauksen. Mutta nyt, murhasyytteen\nuhatessa Lauria, nainen ei voisi kieltäytyä kertomasta totuutta heidän\nyhdessäolostaan. Pulma oli siinä, mistä tuo kaunis tuntematon olisi\nlöydettävissä.\n\nHän oli sytyttämässä jälleen uutta savuketta, kun viereisestä pöydästä\nkantautui hänen korviinsa pari vuorosanaa:\n\n— Katsohan Korkeilan tyttöä. Niin tepastelee ohi pää ylpeästi pystyssä\nkuin prinsessa ikään.\n\n— Ei hän ylpeä ole. Ystävällisempää kohtelua ei voi asiakkaan\nosaksi tulla kuin minäkin tänään sain poiketessani ostamaan häneltä\nhammastahnaa. Sievä tyttö ja hyväkäytöksinen. Mitä enempää voisi\nvaatia...?\n\nRauta ei jäänyt kuuntelemaan lauseen loppua. Hän heitti setelin\npöydälle ja lähti.\n\nHän oli tuntenut profiilin. »Metsäkauris» — nyt yllään aistikas, musta\nkävelypuku.\n\nKierrettyään kulman hän tavoitti ikkunan takaa sen äskeisen naapurinsa\nkatseen, joka oli murissut »prinsessasta». Mies oli kai pannut\nmerkille hänen kiireisen lähtönsä ja teki siitä nyt irvistäen omat\njohtopäätöksensä.\n\nKoko kadun mitalla ei näkynyt muita. Raudan oli niin ollen helppo\nhuomioida edellä rientävää tyttöä. Tämä kulki sivuilleen vilkuilematta,\navopäin, ruskeat kutrit hulmuten.\n\nMinä menen sinne, minne hänkin, mies päätteli. Hänen täytyi päästä\npuhuttamaan tyttöä. Häneltä saisi ainakin selvyyden, oliko hänen\nja Vaskon väliin tullut jokin erimielisyys. Vai..? Eräs ajatus oli\npälkähtänyt hänen päähänsä. Laurin tanssiaisista kesken lähtemisen ja\ntytön siitä huolimatta jatkuneen hyväntuulisuuden saattoi selittää\ntoisin. Jos niin oli, ei mitään »neljättä naista» kaivattu!\n\nTyttö kääntyi oikealle. Rauta säilytti välimatkan samana. Jälleen\nkäännyttiin, nyt vasemmalle. Sitten tyttö arvelematta poikkesi eräästä\nportista sisään. Mies hidasti käyntiään. Tultuaan aidan luo hän silmäsi\npihalle.\n\nHarmaapäinen, hyvin lihava nainen oli ainoa näkyvissä oleva.\nVaivalloisesti ja huohottaen hän nyppi rikkaruohoja kukkapenkistä.\n\nRauta meni hänen luokseen.\n\n— Suokaa anteeksi, että häiritsen. Asuuko neiti Kurkeila täällä?\n\nNainen ojentautui ja vilkaisi häneen kirkkain, epäluuloisin silmin. Hän\npyyhki sormet huolellisesti suureen esiliinaansa ja työnsi lihaville\nkasvoille valahtaneet ohuet hiukset takaisin päälaelle. Sitten hän\nasetti kätensä ristiin mahtavalle vatsalleen ja kysyi:\n\n— Olet sinä politsii?\n\nMies hymyili tyynnyttävästi.\n\n— En, hyvä rouva. Pitäisikö minun olla?\n\n— Ei pidäis. A katsohäi, vanhu ristikanzu, nengone kui minä, hupsii\nmidä hupsii. Et ole sinä poliisiin nägöne. Herruhäi olet. Ni, eläygo?\nEläy häi. Yhtes elämmö tia.\n\n— Oletteko te neiti Kurkeilan täti?\n\n— Olen minä. Hänen muamo oli nuorin sizär minul; pogoiniekku nygöi.\nEllendäthäi sinä? Kuollut. Kalmizomah viedih, ku tänne tuldih.\n\nEsiliinan kulmalla eukko pyyhkäisi kostuneita silmiään.\n\n— Tunnet sinä meijän Kaisan?\n\n— En. Mutta minulla on hänelle terveisiä eräältä yhteiseltä\nystävältämme. Voisinko esittää ne hänelle?\n\n— Void, voit sinä. Edhäi sinä midä pahua luaji?\n\nViime sanojaan harmaahapsi säesti hymyllä, joka paljasti hampaattomat\nikenet. Mutta siinä kuvastui myös hitunen pelkoa.\n\n— En toki pahaa, mies torjui. — Juttelisin vain hetken\nsisarentyttärenne kanssa.\n\n— Tule minul jälles, nainen ratkaisi kääntyen kulkemaan pihan perällä\nkohoavaa kaksikerroksista puutaloa kohden.\n\nPuolivälissä hän pyörsi vieraaseen ja ryhtyi taas puhumaan:\n\n— Kuulehäi sinä. Et vikse ossudi, pane pahakse, äto minä pagizen sinul\nmuga kui tuttaval. Sanon sinukse. A enhäi minä, vanhu inehmine, näih\nSuomen paginoih enämbi opastu.\n\n— Ei ole tarpeenkaan, Rauta virkahti sydämellisesti.\n\n— Minusta on hauska jälleen kuulla pehmeää Raja-Karjalan murretta.\n\n— Oledgo sinä olluh Karjalas?\n\n— Monestikin. Viihdyin siellä aina mainiosti.\n\nEukon väsyneet silmät alkoivat loistaa. Hän nyökkäili hyväksyvästi.\nSitten hän huokasi raskaasti:\n\n— A voi, voi meijän Karjala...\n\nKun he olivat nousemassa portaita, ylhäältä alkoi kuulua laulua. He\npysähtyivät kuuntelemaan säveliä, joita kaunis tytönääni helisytti\nheitä vastaan: »Jo Karjalan kunnailla lehtii puu...»\n\nLihava nainen nojautui seinään ja puheli puoliääneen:\n\n— Kui Karjala... Eletähhäi i tiäpäigi. A ei pasta päiväne kui Karjalas.\nEi olla inehmizet kui Karjalas, ei pajateta, ei nagreta, eigo pa'ista\nkui meil. Ei olla puud muga tuuhied. Ei loznita svedazet, ei ole muldu\nlämböne, eigo ni taivas muga kirkas da korgie kui oli Karjalas... Sinne\njiädih kai konnut, elokset, tanhuot, kalmizomat, kai... Meijän Karjalah!\n\nHän nyyhkytti, mutta se oli kyyneietöntä itkua. Rautaa liikutti syvästi\nsuru, jossa kyynelet oli vuosien mittaan itketty loppuun.\n\n— Pajattelou häi muudugi, meijän Kaisa, eukko lausui vielä vavahtelevin\näänin. — A kui abie mieldy painan, Karjalas häi pajattau. Minä en malta\nni sidä, en.\n\nHän lähti huohottaen jatkamaan natisevien portaiden nousua.\n\nMiestä ilahdutti sen pienen huoneen viihtyisyys, johon he tulivat.\nPuhtaus ja kotoisuus valloittivat tulijan jo kynnyksellä. Annansilmät\nja pelargoniat kukkivat ikkunalaudoilla. Leposohvan yläpuolella oli\nkaunis maalaus Sortavalasta. Kirjoliinan peittämällä pöydällä oli\nhopeatangossa puna-musta pienoislippu.\n\nNeiti Kurkeila oli oven avautuessa noussut ja laskenut näppäilemänsä\nkitaran sohvalle. Suloinen, Rauta muisti arvioineensa nähdessään\nhänet ensimmäisen kerran. Nyt hän oli valmis korjaamaan: enemmän kuin\nsuloinen. Kasvot olivat tyttömäisen pehmeäpiirteiset ja valloittavan\navoimet. Tavassa, jolla hän kantoi päänsä pystyssä, oli luontevaa\narvokkuutta. Mutta heleänsinisten silmien katse oli nyt kysyvän\ntorjuva. Hiukkasen pelokaskin.\n\nTyttö oli riisunut kävelypuvun takin. Hänen puseronsa oli\nvalko-keltaraitainen. Ilmeisesti hän rakastaa tuota väriyhdistelmää,\nvieras totesi. Kieltämättä se sopi hyvin yhteen päivettyneen hipiän ja\nkastanjanruskeiden hiusten kanssa.\n\n— Katsohäi, Kaisa, minä tuon sinul gostjan.\n\nMies astui tervehtimään ja esittäytyi.\n\nEukko toimitti edelleen liukkaasti:\n\n— Teil, kuuluu, on yhtehine tuttav. Tervehytty suad. Minä menen ja\nkeitäldän koufit. Sit pagizemmo ielleh Karjalas.\n\nRauta yritti estellä:\n\n— Älkää toki vaivautuko keittämään kahvia minun vuokseni.\n\nVanha nainen heläytti iloisen naurun.\n\n— Vaivakse muga! Juommo myö itsegi, Kaisa da minä, myö polozed,\nmuailman jalgoih lykätyt.\n\n— Täti kiltti, tyttö huomautti vähän kärsimättömästi, — te voisitte jo\nvähitellen oppia kutsumaan minua Kaarinaksi.\n\nValkohapsinen pää heilahti torjuvasti.\n\n— A minä kui en opastu. Mintäh minä en sais sanuo sinua iellehpäigi\nKaisaks?\n\nHän pyörsi keittiöön ja sulki oven perässään.\n\nTyttö kohautti olkapäitään. Hän viittasi vierasta asettumaan\nkeinutuoliin. Itse hän istahti jälleen leposohvalle.\n\n— Te kai tiedätte, kuka minä olen, Rauta virkahti päästäkseen alkuun.\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Maisteri Vasko kertoi teistä sunnuntaina — aika paljon. Teidän piti\nkai samana päivänä jatkaa matkaa Punkaharjulle.\n\n— Minä jatkoinkin. Mutta jouduin palaamaan seuraavana iltana.\nArvaatteko, miksi?\n\nPäänpudistus oli ainoa vastaus.\n\nHän ei ainakaan helpota keskustelun käyntiin saamista, Rauta tuumi.\nOliko se pelkkää ujoutta vai ennen kaikkea varovaisuutta?\n\n— Minulla on teille terveisiä maisteri Vaskolta, hän aloitti uudelleen.\n\nSinisilmien katse painui, ja hoikat sormet ryhtyivät oikomaan hameesta\nryppyä, jota siinä ei ollut.\n\n— Onko... onko hän matkustanut?\n\n— Miksi niin?\n\n— Hän sanoi soittavansa minulle maanantaina. Kun mitään ei kuulunut,\najattelin hänen lähteneen jo. Ei sen kummempaa.\n\nPettymys kuulsi levollisen sävyn alta.\n\n— Kuulkaahan nyt, neiti...\n\n— Niin, tuomari?\n\n— Olette kai lehdistä lukenut oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken\nkuolemasta?\n\nTyttö hätkähti äkillistä hyppäystä. Mutta ääni oli aivan tyyni, kun hän\nvastasi:\n\n— Tietysti olen sekä lukenut että kuullut siitä. Joku on heittänyt\nhänet täällä sillalta kosken kiviin.\n\n— Aivan, Rauta vahvisti. — Viime maanantain vastaisena yönä, otaksumien\nmukaan kello 24:n ja 3:n välillä.\n\nKaarina Kurkeila nyökkäsi. Hän katsoi kysyvästi mieheen odottaen tämän\njatkavan.\n\n— Neiti, eikö korviinne ole kantautunut, ketä epäillään murhaajaksi?\n\nTyttö puisti päätään. Silloin Rauta pamautti:\n\n— Maisteri Vasko on pidätetty!\n\nJo seuraavana hetkenä hän katui ilmoituksensa jyrkkyyttä. Tuskaisa\nhuudahdus purkautui tytön huulilta. Kaikki veri näytti valahtavan pois\nkasvoilta. Kädet haparoivat tukea leposohvan laidasta. Vavisten hän\nvalitti:\n\n— Voi, ei! Sanokaa, ettei se ole totta! Se ei voi olla!\n\n— Valitettavasti se on totta, neiti. Hänet pidätettiin jo maanantaina.\nSiksi hän ei voinut soittaa teille. Siksi minä palasin Punkaharjulta\ntänne. Siksi myös tulin teidän luoksenne.\n\nNuori nainen taisteli urheasti hillitäkseen järkytystään. Huoneessa\nvallitsi raskas äänettömyys. Viimein hän kysäisi:\n\n— Oletteko... oletteko tavannut hänet?\n\n— Tulen jokseenkin suoraan poliisivankilan ahtaasta kopista, johon\nhänet on suljettu.\n\nSinisilmät kostuivat.\n\n— Kertoiko hän... minusta?\n\nVäri palasi poskipäille, ja hän kiirehti selittämään:\n\n— Tarkoitan... Tehän olitte maininnut tädille tuovanne terveisiä.\n\nRauta virkkoi:\n\n— Joskus voi tuoda terveisiä, vaikkei niitä sananmukaisesti ole\nlähetettykään. Ystäväni väisti kaikki teitä koskevat kysymykseni.\nLisäksi hän kieltäytyi jyrkästi ilmoittamasta, missä oli sillalla\ntapahtuneen murhan aikoihin, ja se on paljon pahempi. Tiedätte kai,\nmikä on alibi?\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— No, hyvä. Ellen minä pysty löytämään hänelle alibia, en saa häntä\nvapaaksi. Mutta vaikka hän älysi sen, hän pysyi ääneti. Härkäpäisesti\nhän selitti antaneensa jollekin pyhän lupauksen vaieta. Sen vuoksi\nerosimme riidoissa. Lopuksi ilmoitin jättäväni hänet oman onnensa — tai\nparemminkin onnettomuutensa — huomaan.\n\nNuori emäntä hätääntyi.\n\n— Voi, sitä ette saa tehdä, tuomari. Hänhän on teidän ystävänne, ja hän\non syytön!\n\n— Tiedän sen. Olen onnistunut hajoittamaan maailman tuuliin häntä\nvastaan kootun todistusainehiston. Mutta alibi puuttuu, ja silloin\npuuttuu paljon.\n\nTyttö näytti kamppailevan itsensä kanssa. Sitten kasvot kirkastuivat\nlevollisen päättäväisiksi. Hän oli tehnyt ratkaisunsa.\n\nSamassa ovi keittiöön aukeni. Vanha nainen purjehti sieltä\nkahvitarjottimineen.\n\n— Nygöi juommo, lapset, hän touhusi kattaessaan pöytää. — Vägevät\nkoufit keitingi, muga kui enne kodikonduloil olles. Hyvä on, sto\nkoufikuldua jöngöi suahah. Oledgo sinä, gostju, syönnyh sultsinoidu?\n\n— Voi, täti kulta, sisarentytär hätääntyi. — Kuinka te sinuttelette\nherra tuomaria?\n\nRäpyttelevät silmät suuntautuivat mieheen nauravina.\n\n— Myö luajimmo sovietan jo pihal. Häi on käynyh Karjalas eigo pane\npahakse minun paginoidu. A, »tuomar» — oledgo sinä sudju, nengone, ken\nsuudiu, kui ken tahto varrastelou libo toizen tappau?\n\n— En minä ketään tuomitse, Rauta oikoi. — Koetan päinvastoin saada\nvapaiksi ne, joita syyttä epäillään.\n\nHarmaahapsi nyökkäili ymmärtäväisesti.\n\n— Sid oled hyvä muzikku. Jo minä duumaitsingi, sto ei minun vanhat\nsilmät petetä. A minä pagizin nygöi sultsinois. Syöned vai, terväh minä\najelen da pastan.\n\nTyttö puuttui hermostuneesti puheeseen:\n\n— Täti kulta, ei nyt ole aikaa sellaiseen. Te ette vielä tiedä,\nmillaisia hirveitä uutisia tuomarilla oli kerrottavana.\n\nLyhyesti hän toisti kuulemansa. Kesken kaiken eukko lysähti tuolille\nistumaan ja rupesi päivittelemään. Kuppeihin jo kaatamansa kahvinkin\nhän unohti. Mutta vähin hän vilkuili sisarentyttäreensä selvästi\npeloissaan.\n\n— Niin että nyt tiedätte, täti, miten asiat ovat, Kaarina Korkeila\nlopetti. Sitten hän kääntyi vieraaseen: — Teidän on saatava kuulla\ntotuus.\n\nVanha nainen kivahti varoittavasti:\n\n— Katso edehes, neidine, da viessaile sanas enne, kui on myöhästy.\n\n— Mitä punnitsemista tässä enää olisi! tyttö torjui.\n\n— Ehkä sallitte, neiti, Rauta ehätti sanomaan, — minun kertoa ensin,\nmitä nyt kuvittelen ystäväni sunnuntai-iltana puuhailleen. Te voitte\nsitten oikaista ja täydentää kertomustani. Sovimmeko niin?\n\nNuori emäntä virkkoi:\n\n— Kiitän teitä hienotunteisuudestanne, tuomari. Kuuntelen\njännittyneenä. Maisteri Vasko kehui teidän kykyänne nähdä senkin, mitä\nette ole ollut näkemässä.\n\n— Lauri oli tuona iltana kasinolla, mies aloitti. — Hän tanssitti teitä\nahkerasti, likipitäen jokaisen tanssin. Mutta hiukkasta vaille kello\n22.30 hänen täytyi poistua kasinolta joksikin aikaa. Eräät terävät\nsilmät olivat havaitsevinaan jotakin tulleen teidän väliinne, kun Lauri\nlähti ja te jäitte iloisesti jatkamaan karkelointia.\n\nKaarina Kurkeila huomautti, hymykuoppien ilmestyessä nyt ensimmäisen\nkerran poskiin:\n\n— Mutta te, tuomari, ette usko mitään tulleen väliin. Sävynne ilmaisee\nsen. Mitä sitten luulette?\n\n— Otaksun teidän arastelleen herättämäänne huomiota. Pelkonne ei\nollutkaan turha. Olen joutunut kuulemaan erään rouvan säälittelevän\nteitä, koska muuan tunnoton pääkaupunkilainen aviomies oli pannut\npäänne pyörälle.\n\nTyttö harmistui:\n\n— Lauri ei ole naimisissa!\n\nLihava nainen huokaili sivusta:\n\n— Nygöi kuuled, Kaisa. Aidoi vai luajitah.\n\n— Esteitä mille? sisarentytär tiukkasi. Mieheen kääntyen hän lisäsi: —\nJatkakaa, tuomari. Teidän piti kertoa päätelmistänne.\n\n— Otaksun Laurin ehdottaneen teille palaavansa kasinolle ennen\ntanssiaisten päättymistä. Mutta sitä te ette tahtonut. Lopulta sovitte\ntapaamisesta kasinon puiston jossakin hiljaisessa osassa vähän yli\nkello 24:n. Siellä myös kohtasitte toisenne. Yhdessä tulitte tänne, ja\nhän poistui vasta parin, kolmen tunnin kuluttua. Sellainen olettamus\nminulla on tuosta teidän illastanne.\n\nKaarina Kurkeila tarkkasi miestä hievahtamatta. Hiljaisesti hän kysyi:\n\n— Eikö Lauri tosiaan kertonut...?\n\n— Ei.\n\n— Silloin on käsittämätöntä, miten voitte tietää kaiken. On kuin\nolisitte askel askelelta seurannut meitä.\n\n— Ennen tänne tuloani en tiennyt mitään, Rauta sanoi hymyillen. — Te\nitse autoitte minut muodostamaan teoriani.\n\n— Minä?\n\n— Aivan niin, neiti. Seurasin teitä tänne siksi, että teidät nähdessäni\neräs ajatus juolahti mieleeni. Mutta se oli silloin vielä pelkkä\nteoreettinen mahdollisuus, johon en rohjennut oikein itsekään uskoa.\nMutta se tapa, millä te suhtauduitte uutiseen Laurin pidätyksestä,\nosoitti minun sittenkin osuneen oikeille jäljille. Jos tuttavuutenne\nolisi jäänyt ainoastaan muutaman tanssin varaan, tuo tieto ei olisi\nvoinut järkyttää teitä. Siitä lähtien tapahtumien todellisen kulun\narvaaminen oli helppoa... Lauri oli siis seurassanne maanantain\nvastaisena yönä kello 24:stä 2:een?\n\nTyttö vahvisti tyynesti:\n\n— Oli. Lähes kolmeen.\n\nLihava nainen puuskahti:\n\n— Nygöi se sit on sanottu! A älä sinä, sudju, arbaile, sto tiä on midä\ntahto huigiedu luajittu.\n\nHarmista punastuen sisarentytär yritti vaientaa hänet:\n\n— Mitä te nyt, täti...?\n\nMutta harmaahapsi huiskautti hänelle käskevästi kädellään ja katkaisi:\n\n— Olehäi vaikkane, Kaisa. Nygöi pagizen minä. Minä olin heijän keral.\nKeitäldin koufit. Pyörähytin sultsinoid. Sit istuimmo stolah. Pa'istih,\npa'istih. Se maisterherra on meijän pidäjän pappi-pogoiniekan briha.\nRouno kui oma poigu olis. Oli meil pagizemistu, hoz olizimmo huondekseh\nsuate tarinoa juoksutelluh... Se maisterherruhäi dokadi, sto myöhäkse\noli mennyh. Sid vaste minul, vanhal ristikanzal, hädä, sto midä\nsusiedad sanotah, hos nähtäh. Minä hänel pagizin, sto älä, hyvä briha,\nsano ni kel, kus olit. Enhäi minä itšen täh, vai meijän Kaisan täh, häi\nkui on vie nuori da miero paha. Häi, se maister, vannoi, sto häi ei\nvirka ni kel, sto häi on tiä olluh. A tämä sid nygöi tulou. A voi, voi,\ntuatto taivahalline!\n\nKaarina Kurkeila sanoi reippaasti:\n\n— Turha sitä on enää siunailla, täti kulta. Teidän ja minun on\ntodistettava maisteri Vaskon olleen täällä ne tunnit, joiden kuluessa\nmurha sillalla on tapahtunut. Milloin voimme sen tehdä, tuomari?\n\n— Vaikka heti. Jos lähtisitte minun mukaani hotelliin, tapaisimme\nsiellä juttua hoitavat viranomaiset. Saisimme Laurin ehkä jo tänä\niltana vapaaksi.\n\nTyttö meni vetämään kävelypuvun takin ylleen. Tätiään kohden hän ojensi\nmustaa pääliinaa.\n\n— Lähdetään, täti kulta.\n\nLihava nainen penäsi itsepäisesti:\n\n— Lähtietäh! Kebie sanuo. A tiijädgo, Kaisa, midä sinä nygöi zavodit?\nTäi ilmal pidäy iellehpaigi eliä. Eigo olis parembi andua azien olla\nkui on? Midä sinä sanot? Sto briha oli sinun ker kogonazen syväinyön.\nÄijy ei sinul enämbi kunnivuo ole!\n\nSinisilmät säikkyivät uhmaavina.\n\n— Olkoon tai ei, siitä ei nyt ole kysymys!\n\nMutta eukko ei hellittänyt. Hän oli joutumaisillaan kauhun valtaan ja\nrukoili:\n\n— Älä sinä ole ni ylbei. Jogahine piäzöy sit sormel meidy ozottelemah.\nKäynöy pahasti, viijäh sinul vie paikkas sie kaupan vuurutskan tagua.\nMil myö nsit elämmö?\n\n— Eletään millä eletään, nuori nainen sinkosi vastaan. — Mutta viaton\nihminen ei saa joutua kärsimään vain siksi, että totuuden ilmitulo\naiheuttaa meille ehkä ikävyyksiä. Lähdetään!\n\nLihava eukko niiskutti vielä ottaessaan vastaan liinan ja sitaistessaan\nsen valkoisten hiustensa peitoksi. Masentuneena hän laahusti ovelle.\n\nRauta virkahti sydämellisesti nuorelle emännälleen:\n\n— Te olette uljas tyttö, neiti Kurkeila!\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nOSAT VAIHTUVAT.\n\n\nTuomari Lemmetyinen istui läänin rikosetsivien parissa ravintolan\nkabinetissa. Voileipäpöytä oli ollut runsas ja herkullinen.\nTarjoilijatar oli vakuuttanut tilattujen wienerleikkeiden olevan samaa\nkorkeaa luokkaa. Hän oli jo täyttänyt herrojen lasit punaviinillä ja\nluvannut pian palata.\n\nUlkonaisesti olisi ollut täysi syy tyytyväisyyteen. Mutta\npoliisimestari oli tyytymätön, lähinnä itseensä. Oli ollut tarpeetonta\nläänin miehille kehua Raudan saapuvan illan mittaan esittämään\ntodisteet maisteri Vaskon syyttömyydestä. Lyhyt Uuttu oli suhtautunut\ntiedoitukseen pidättyväisesti, pyöreillä kasvoillaan epäuskoisen hymyn\nhäive. Mutta hongankolistaja Roitto oli purskahtanut pilkkanauruun.\nHän oli luvannut syödä vanhat kenkärajansa, jos »tuo kukkoileva\nsalapoliisi» onnistuisi todisteluyrityksessään.\n\nOveen koputettiin. Vaalea tarjoilijatar saapui höyryävine kulhoineen ja\nlämmitettyine lautasineen. Rauta seurasi hänen kantapäillään.\n\nLäänin rikosetsivät silmäsivät paikoiltaan tulijaan tutkivasti. Mutta\ntämän kasvot eivät ilmaisseet mitään. He tervehtivät häntä epämääräisin\nnyökkäyksin. Lemmetyinen sen sijaan nousi kättelemään lämpimästi.\n\nRauta istahti pyöreän pöydän ääreen lausuen tarjoilijattarelle:\n\n— Kun ehditte, neiti, niin tuokaa minulle samanlainen leike ja lasi\nmaitoa.\n\nRoitto mesoi:\n\n— Soo, vai maitoa? Se taitaakin olla hyvä juoma huuhtomaan alas\npettymyksen tunteet?\n\nRauta säväytti vastaan:\n\n— Siinä tapauksessa teidän pitäisi juoda sitä muutamia litroja.\n\nPoliisimestari kiirehti:\n\n— Voitteko nyt todistaa, että maisteri Vasko on syytön?\n\n— Varmasti.\n\nHevosnaamainen etsivä mutisi puoliääneen:\n\n— Kerskuri!\n\nPuheluun syntyi tauko tarjoilijattaren saapuessa jälleen kabinettiin.\nKun hän oli kattanut viimeksi tulleelle ja poistunut, tämä aloitti\nlevollisesti:\n\n— Pohditaanpa ensin kirjettä, jolla Vasko pyysi sunnuntaina\nlaulajattarelta tapaamista. Eikö tuossa paperissa mikään ole herättänyt\nläänin herrojen epäilyksiä?\n\nVanha etsivä puisteli päätään.\n\n— Eikö edes se, että loppu oli repäisty pois? Kuka sen mahtoi tehdä?\n\nUuttu raapi hiusrajaansa.\n\n— Vaikea sanoa varmasti. Luultavimmin laulajatar itse.\n\n— Ei, vaan murhaaja. Selvästikin hän.\n\nRoitto ärähti:\n\n— Seis, herrat, nyt mastot loppuivat!\n\nLemmetyinen katsoi häneen kummissaan ja tiedusti:\n\n— Mitä sillä tarkoitatte, että mastot...?\n\n— Sitä vain, että moisiin avaruuksiin minun ajatukseni ei kanna.\n\nHänestä piittaamatta Uuttu tiukkasi:\n\n— Miksei yhtä hyvin laulajatar itse olisi voinut olla tuo repijä?\n\nRauta esitti vastakysymyksen:\n\n— Oletteko te joskus repinyt saamanne kirjeen?\n\nLyhyt ja lihava etsivä hymyili nyökätessään.\n\n— Mitä olette tehnyt palasille?\n\n— Olen viskannut ne paperikoriin tai pistänyt uuniin, miten milloinkin.\n\n— Aivan normaali tapa. Te ette kuitenkaan ole sullonut jotakin palasta\ntaskuunne. Tai jos poikkeustapauksessa olette niin tehnyt, niin olette\nsäilyttänyt sen palasen, missä tapaamisen aika ja paikka on mainittu.\nMutta juuri se Vaskon kirjeen osa puuttuu. Viimeinen näkyvä sana on\n»kello». Sen sijaan se rivi, mikä alkaisi tuntimäärällä, on jo poissa.\n\nUuttu kaivoi taskustaan muistikirjan.\n\n— Tähän minä sen jäljensin, hän mutisi. Hetken vaitiolon jälkeen hän\nlisäsi: — Niinpä näkyy. Merkillistä... Tuossa, mitä sanoitte, tuomari,\non aika paljon järkeä.\n\nRauta jatkoi:\n\n— Jokaisella teolla — tai melkein jokaisella — on tarkoituksensa.\nSattuma ei liioin ollut, että ainoastaan tuo kirjeen osa löytyi\nlaulajatar-vainajan käsilaukusta. Katkelman oli laskettu joutuvan\nmurhaa tutkivien käsiin johtamaan heidän epäilyksensä kirjeen\nkirjoittajaan. Kenen etujen mukaista tällainen menettely saattoi olla?\nAinoastaan murhaajan. En halua väittää hänen tähdänneen nimenomaan\nVaskoon tällöin tai edes varastaessaan kävelykepin. Kun ne sopivat\nhänen suunnitelmiinsa, hän yksinkertaisesti käytti niitä hyväkseen.\n\nVanha etsivä nyökkäili miettiväisenä.\n\n— Mutta, hän kysäisi sitten, — miksi murhaaja olisi repinyt kirjeen\nlopun pois? Siinä olisi tiettävästi ollut maisterin nimikin?\n\n— Niin oli. Mutta hänen oli pakko repäistä loppu pois. Se ei näet\nenää soveltunut hänen tarkoituksiinsa. Kirjeessään Vasko pyysi tavata\nlaulajattaren sunnuntai-iltana hotellin ravintolan ulko-ovella kello\n22.30.\n\nÄänettömyys seurasi viime sanoja. Roittokin laski kädestään viinilasin\npöydälle.\n\n— Kuka niin on sanonut? hän ärähti. — Vaskoko?\n\n— Niin.\n\nPitkä etsivä alkoi hohottaa.\n\n— Varjelkoon, olitte jo tyrmätä minut. Sitten kuitenkin ilmoitatte\nmullistavan väitteen olevan peräisin pidätetyltä. Vai sellaisen jekun\nhän on nyt keksaissut kiemurrellakseen itsensä irti! Sillä ei totisesti\npitkälle potkita.\n\n— Kätenne ulottuvilla oleva todistuskappale osoittaa väitteeni\noikeaksi, Rauta virkkoi tyynesti.\n\nUuttu kysyi:\n\n— Käsiemme ulottuvilla? Missä?\n\n— Vaskon vuokraaman huoneen kirjoituspöydän laatikossa. Siellä on\nhänen sunnuntaina kello 18:n jälkeen laatimansa konsepti. Sen mukaan\npuhtaaksikirjoitetun kirjeen hän lähetti laulajattarelle tänne\nhotelliin kello 20:n maissa.\n\n— Mikä se puolenyön kirje sitten olisi ollut, jonka Kirsti-neiti oli\nlukenut sisarensa nähden?\n\n— Ehkä se oli murhaajan lähettämä kutsu. Missään tapauksessa se ei\nollut se, jonka alkuosa löytyi laulajattaren käsilaukusta. Lähtekäämme\njoukolla tutkimaan Vaskon laatimaa konseptia.\n\nVanha etsivä näytti innostuneelta. Mutta hänen toverinsa ehätti\npuhumaan:\n\n— Ei niin kiirettä. Äläkä sinä, Uuttu, mulkoile minuun. Minulla on\nsamanlaiset valtuudet murhan tutkimiseen kuin sinullakin. Nyt kyselen\nminä!\n\nRauta nyökäytti hänelle kehoittavasti.\n\n— Oletteko käynyt Vaskon asunnolla?\n\n— Olen, eilen, ennen kuin tulin tapaamaan teitä raatihuoneelle.\n\n— Entä tänään, sen jälkeen kun olitte käynyt pidätetyn luona?\n\n— En. Kuulin eilen talon isännältä teidän kieltäneen päästämästä ketään\nvuokralaisen suljettuun huoneeseen. Minulla ei niin ollen ollut aihetta\ntehdä uutta turhaa yritystä.\n\nPitkä, laiha etsivä mulkoili Rautaan karsaasti.\n\n— Minulla on oma käsitykseni siitä, mitä teikäläiset voivat tehdä, hän\nmurisi. — Olisi aika ovela temppu, jos olisitte _tänään_ kirjoituttanut\nVaskolla tuon konseptin ja toimittanut sen hänen asunnolleen meidän nyt\nyhteisesti löydettäväksemme. Mitäh?\n\n— Minä en harrasta väärennyksiä, Rauta vastasi jäätävästi. — En\nrikosasioita tutkiessani enkä muulloin.\n\nUuttu sähähti suuttuneena:\n\n— Saisit hävetä, Roitto. Epäluulollakin on rajansa, joita ei sovi\nylittää. Nyt lähdemme lukemaan tuon kirjekonseptin. Olen utelias\nnäkemään sen.\n\n— Autoni on pihalla, Rauta mainitsi. — Voimme ajaa sillä.\n\nVanha etsivä esteli:\n\n— Mitäs nyt sillä? Meillä on vain parin kivenheiton matka.\n\nTuomari Lemmetyinen ratkaisi:\n\n— Mennään silti autolla. Silloin ehdimme takaisin siksi, kun tuovat\njälkiruoan pöytään.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin he olivat kolkuttelemassa eläkkeellä\nolevan veturinkuljettajan talon ovea. Valkopartainen isäntä ilmestyi\nviimein portaille vihaisena.\n\n— Kuka täällä keskellä yötä on seiniä hajoittamassa? hän äkäili.\nTuntiessaan tulijat hän lauhtui äkisti: — Jassoo, poliisit ja mestari\nitse mukana. Sisään, käydäänpä sisään sieltä yökylmästä.\n\nEteisessä Roitto tiukkasi vanhukselta:\n\n— Onko maisterin huoneen ovi ollut lukossa, kuten käskimme?\n\n— On toki.\n\n— Oletteko päästänyt jonkun, kenet tahansa, sinne?\n\n— En.\n\n— Onko ikkuna siellä auki?\n\nUkko kimmastui:\n\n— Kiinni se on! Ei liioin seiniä tai kattoa taikka lattiaa ole säretty!\nMitä kalleuksia maisterilla mahtanee siellä olla, kun noin tarkkaa\nvaaria pidetään?\n\nHerrat astuivat huoneeseen ja sytyttivät sähköt palamaan. Uuttu\navasi kirjoituspöydän laatikon. Siellä oli ylimmäisenä virallisen\narkin puolikas, jolta hänen silmiinsä pisti otsikko: »Kaunis\nlaululintusemme!» Hän toi paperin aivan kattolampun alle nähdäkseen\ntarkemmin.\n\nToiset odottivat hievahtamatta.\n\nLopulta hän lausui painokkaasti:\n\n— Kyllä tässä on selvään mainittu, että kello 22.30 ja hotellin\nravintolan ulko-oven edustalla. Katso sinäkin, Roitto.\n\nÄänessään kunnioitusta hän kääntyi Rautaan:\n\n— Mutta sanokaahan, tuomari, miten murhaaja sai käsiinsä maisterin\nkirjeen.\n\n— Ehkä laulajatar sunnuntai-illan kuluessa näytti sitä henkilölle, joka\nsitten surmasi hänet. Taikka murhaaja löysi kirjeen vasta verityön\ntehtyään uhrinsa käsilaukusta. Sillalla hän joka tapauksessa repäisi\nsiitä pois lopun.\n\nVanha etsivä nyökytteli.\n\n— Entäs nyt? hän uteli. — Minulla ei ole harmainta aavistusta,\nminnepäin murhaajaa etsittäessä pitäisi nyt kääntyä. Onko teillä,\ntuomari, epäilyksiä johonkin nähden?\n\n— On useallekin taholle. Mutta niistä ei kannata vielä puhua.\n\nRoitto ojensi konseptin Raudalle. Hänen naamansa oli nolo ja\nkäytöksensä muuttunut. Hän ei kuitenkaan ollut vielä täysin antautunut.\n\n— Onhan tuo merkillinen paperi, on. En minä silti sanoisi Vaskon\nsyyttömyyttä vielä selväksi.\n\nRauta silmäsi nopeasti konseptin lävitse. Alkuosa noudatti\nkirjaimellisesti hänen rikostutkimuskeskuksessa lukemaansa tekstiä.\nHän hymyili erinäisille pyyhkimisille ja korjauksille, joilla Vasko\noli lisännyt kirjeen imelyyttä. Luovuttaessaan paperin Lemmetyisen\ntutkittavaksi hän katsahti kiinnostuneena pitkään rikosetsivään.\n\n— Mitä vielä puuttuu?\n\nRoitto nuoleksi hermostuneena huuliaan, ennen kuin sai sanotuksi:\n\n— Sopinee kysyä, oliko laulajattaren saaman kirjeen loppu sama kuin\ntuossa. Voisi ajatella konseptin ennakolta ovelasti suunnitelluksi\nsuojatoimenpiteeksi — samanlaiseksi kuin me otaksuimme maisterin kepin\nkatoamisen.\n\nVanha etsivä murahti tyytymättömänä. Mutta Rauta lausui rauhallisesti:\n\n— Tuosta epäluulosta pääsette helposti. Rikostutkimuskeskus palauttanee\njo huomenna lähetyksenne. Silloin huomaatte, että kirjeen repäistyssä\nalalaidassa on seuraavan rivin eräiden kirjainten yläosiin kuuluvia\nviivoja. Minä näin ne pistäytyessäni tänään Helsingissä. Jos panette\nmaisterin kirjoittaman konseptin loppusanat kellonlyömästä alkaen\nsamalle leveydelle kuin kirje on, havaitsette noiden mainitsemieni\nviivojen liittyvän saumattomasti uuteen tekstiin. Vaskolla on hyvin\nsäännöllinen käsiala.\n\nHevosennaama hymyili ensimmäisen kerran sydämellisesti.\n\n— Tuosta sanotte, että »helposti», hän myhähteli. — Minä uskon jo\nvähemmällä. Kun te väitätte viivojen liittyvän saumattomasti, niin\nuskon sen.\n\nKun herrat nousivat jälleen autoon, Uuttu huokasi:\n\n— Sitten ei puutu enää muuta kuin maisterin alibi. Mutta sitä hän\nkieltäytyi meille esittämästä.\n\nRauta käynnisti koneen ja virkkoi:\n\n— Sitä hän ei suostunut minullekaan sanomaan. Olen saanut sen toista\ntietä selväksi. Pyydän herroja pistäytymään hotelliin tultuamme\nhuoneeseeni.\n\n— Entäs meidän jälkiruokamme? Roitto nurisi.\n\n— Tämä käynti vie vain muutaman minuutin. Siellä saatte kahdelta\ntodistajalta kuulla, missä Vasko oli murhan tapahtuma-aikoihin.\n\nPoliisimestari naurahti onnellisena. Pitkä etsivä nieleksi kuuluvasti.\nHänen vanhempi toverinsa purki hämmästyksen ja ihailun sanoiksi:\n\n— Olettepas te, tuomari! Nopea käänteissä ja perusteellinen, se täytyy\nsanoa!\n\nPerille tultuaan etsivät työntyivät ensimmäisinä huoneeseen.\nLemmetyinen puristi ovella sydämellisesti Raudan kättä, ennen kuin he\nseurasivat toisia.\n\n— Onnittelen, hän kuiskasi.\n\nLihava nainen oli noussut niiaamaan nähdessään vieraat. Kaarina\nKurkeila seisoi ikkunalautaan nojaten kalpeana ja yhteenpuristetuin\nhuulin. Rauta pani merkille, että hänen järjestämänsä kahvit runsaine\nleivonnaisineen olivat jääneet koskematta.\n\nRoitto kysyä jyräytti:\n\n— Mitäs hamekaartia te olette?\n\nHarmaahapsi puisteli päätään paheksuvasti.\n\n— Älä ole ni ylbie, kui suuri herru lienedgi.\n\n— Älkää sinutelko minua! nuori mies räjähti. — Nimittäkää minua\nkonstaapeliksi.\n\nUuttu työnsi kovakouraisesti toverinsa syrjään ja astui hänen\ntilalleen. Suostutellen hän virkkoi:\n\n— Älkää välittäkö hänestä, emäntä. Nuoruuden kuumaverisyyttä se vain\noli.\n\nVanha nainen leppyi heti.\n\n— Sidähäi minägi. Minä olen Mari Kyynäräine Salmista, i tämä on meijän\nKaisa.\n\nTyttö oikaisi jäykästi:\n\n— Kaarina Kurkeila, kauppa-apulainen.\n\nLyhyt etsivä katsoi hyväksyvästi sievää neitoa. Ystävällisesti hän\npuhutteli tätä:\n\n— Tuomari Rauta on ilmoittanut teidän tietävän jotakin maisteri Lauri\nVaskon liikkeistä viime maanantain vastaisena yönä. Kertokaapa nyt\nsitten.\n\nLihava nainen ehätti ääneen:\n\n— Kerrotah, kerrotah, myö ku tiijämmö ne maisterherran menod da olot.\n\nSisarentytär keskeytti hänet:\n\n— Täti kulta, antakaa minun puhua. Niin, minä...\n\nHän näytti sittenkin yliarvioineen voimansa. Kolme vierasta,\ntuijottavaa silmäparia sai hänet toivomaan voivansa paeta. Päästäkseen\nirti paniikkitunnelmasta hän heilautti kärsimättömästi päätään, niin\nettä ruskeat kutrit hulmahtivat. Hän saikin jatketuksi:\n\n— ... minä sovin sunnuntai-iltana maisteri Vaskon kanssa tapaamisesta\nkasinon lähettyvillä vähän yli kello 24:n. Kun lähdin tanssiaisista,\nhän oli siellä minua odottamassa. Kävelimme yhdessä Siltakadun 30:een,\njossa tätini kanssa asun. Minä kutsuin maisteri Vaskon sisään. Siellä\nhän istui lähes kello 3:een. Siinä kaikki.\n\nEukko puhkesi huohottaen puhumaan:\n\n— Muga, muga a ei kai. Minä istuin heijän ker. Herroin ei pie duumaija,\nsto hyö oldais kahtei yhtes oldu. Katsovai, minä keitäldin koufit. Sit\njuodih. Pa'istih. Se maister on näit Karjalast, häigi. Oman pidäjän\nbriha. Sit minä pastoin...\n\nUuttu hymyili hänelle sydämellisesti.\n\n— Hyvä on, emäntä. Te siis vahvistatte neidin ilmoituksen\nkellonmääristä?\n\n— Minä ne kai tiijän, vanha nainen innostui selvittämään. — Katsohäi,\ntämä Kaisa on minul kui oma lapsi. Hänen muamo oli nuorin sizär minul;\npogoiniekku jöngöi on. Hänen syväin ei kestännyh, kui pidi Karjala\nuuvestah jättiä. Myö ollah nygöi kahtei, Kaisa da minä. Hyvä neidille\nhäi on...\n\nKaarina Kurkeila keskeytti:\n\n— Täti kulta, herrat haluavat tietää vain kellonajat.\n\n— Olehai sinä iänettäh! Minä sellitän kui sellitän da i pravvan\nsanon... Hyvä lapsi häi on. Muga kui toized, häi ettsiy toizii\nnuorii, kävyy pessodoih, tantsimah. Ei ni konzu liijas lystin pivos.\nA minä olen ylen hassu: en maguamah rubie enne kui häi kodih tulou.\nI pyhänpiän ehtälgi. Vuotin, vuotin. Ikkunah menin, eigo jo i tule.\nSid häi tulougi, minä kuulen hänen askeled dorogal; da samas vanhu\ntsuassu...\n\n— Kello, Rauta pisti väliin selitykseksi.\n\nHarmaahapsinen jatkoi järkkymättä vuolasta kuvaustaan:\n\n— ... tsuassu gornitsan seinäl kilahuttau puoldu yhty. A sit minä näin,\nsto Kaisal on herru keral da hyö tullah rinnakkah pihah. Minul roih\nhengentuska! Kui ei lapsi musta, minä itsekseh duumaitsen, sto ainos on\nken tahto nägemäs da pahoi paginoi luadimas. Enhäi minä vie tiennyh,\nsto häi tuli meijän pidäjän pappi-pogoiniekan pojjan ker. Sid myö\npagizimmo. Täi meigäläzel kodikielel. Oli kui kois enne, siel meijän\nKarjalas. Maister itše ugodi sentäh lopukse katsomah tsuassuh. Tovessah\nhäi pöllästyi, se kui oli melgi kolme. Sit häi kiirehel menemäh.\n\nLyhyt, pullea etsivä nyökkäili.\n\n— Oletteko te molemmat, hän kysyi sitten, — valmiit valalla\nvahvistamaan nyt kertomanne?\n\nTyttö lausui selkeällä äänellä:\n\n— Olemme!\n\nEukko säesti:\n\n— Ka, ollah, ollah.\n\nUuttu kääntyi Rautaan.\n\n— Te olette voittanut, tuomari. Myönnän nyt tehneemme erehdyksen\npidättäessämme maisteri Vaskon. Mutta mistä saatoimme tietää? Kaikki\npuhui häntä vastaan.\n\n— En moiti teitä, Rauta sanoi sopuisasti. — Pääasia on, että hän pääsee\nnyt heti vapaaksi.\n\nRoitto seisoi pää painuksissa sivulla. Hän havahtui kuitenkin\nihmettelemään:\n\n— Nyt hetikö? Keskellä yötä! Riittää kai, kun vapautamme hänet aamulla?\nVartijakin jo nukkuu.\n\nRauta tiukkeni:\n\n— Olen luvannut itselleni, ettei maisteri Vaskon tarvitse enää viettää\nkolmatta yötä kopissa. Pidän siitä kiinni.\n\nVanha etsivä naurahti.\n\n— Eikä meillä, kaiken tapahtuneen jälkeen, ole haluakaan estää\nlupauksenne täyttymistä, tuomari. Lähdetään vain.\n\n— Teillä, Roitto, poliisimestari kiusoitteli, — on nyt kova urakka\nedessä. »Vanhat kenkärajanne» ilta-ateriaksi, muistatte kai?\n\nPitkä, laiha mies muljautti häneen vihaisesti.\n\n— Minä pyydän arvoisia naisia, Rauta virkkoi, — jäämään tänne\nollaksenne ottamassa vastaan ystävääni, kun hän kanssamme palaa.\n\nKaarina Kurkeila nyökkäsi. Hän oli jännityksen uuvuttamana painunut\nistumaan. Sinisilmät olivat kosteat, mutta hän hymyili.\n\nLihava nainen sen sijaan puisteli päätään.\n\n— Kaisa jiäy. Enhäi minä voi hänen ker ruveta toruamah. Engo ni tahto\nhändy iäreh viijä. A minä, vanhu ristikanzu, menen jöngöi kodih, omah\npostelih. Passibo vai ylen äijy sinul, sudju!\n\nRauta taputti häntä olalle.\n\n— Autolla me viemme teidät, emäntä, ensin kotiinne ja sitten ajamme\nvapauttamaan maisterin. Mutta vielä sitä ennen suonette minulle\nhetkisen anteeksi.\n\nHän riensi tapaamaan Riihelää. Tämän kasvot alkoivat loistaa, kun hän\nkuunteli määräyksiä:\n\n— Anna tarjoilijoiden kattaa konttoriin paras illallinen, minkä\nravintola pystyy esiin loihtimaan. Juomat hienoimmat, mitä voit keksiä.\nNyt juhlitaan Vaskon vapautumista!\n\nRipeästi Rauta tarttui puhelimeen.\n\nUninen, valittava ääni vastasi:\n\n— Kuka häiritsee näin myöhään? Minä olen sairas. Jos asia koskee\nhotellia tai ravintolaa, niin kääntykää siellä herra Riihelän puoleen.\nHänellä on valtuudet...\n\n— Asia koskee sinua, Tauno. Eikä nyt ole myöhä. Kello ei ole vielä edes\n23. Pistä ryysyt selkääsi ja ala painella tänne. Juhlaillallisille. Et\nsinä voi olla enää sairas, kun kuulet uutiseni. Me aiomme juhlia Laurin\nnäillä minuuteilla tapahtuvaa vapautumista.\n\nHarmoilan ääni kirkastui heti.\n\n— Älä ihmeessä! Sepä jotakin. Minä tulen.\n\nLauri Vasko oli jo vaipunut jonkinlaiseen unenhorteeseen\nolkivuoteellaan. Hän havahtui, kun kopin ovi avattiin. Paljon hän\nei käsittänyt läänin rikosetsivien valitteluista. Liioin hän ei\nollut selvillä, kuka hänen kättään puristi Lemmetyisen esittäessä\nhänelle onnittelunsa. Hän kuuli vain vartijan kummallisen hihityksen\njostakin pimeyden suojista. Vasta noustessaan Raudan viereen auton\netuistuimelle hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Tämä ei siis ollut vain\nsen unen toistoa, jonka hän oli koppinsa yksinäisyydessä monesti näinä\nvuorokausina nähnyt. Väkevänä valtasi hänet tunne, että hän oli nyt\ntodella vapaa. Hän puristi lujasti ystävänsä käsivartta ja mutisi:\n\n— Sinä, Kaarlo...!\n\nAuto pysähtyi hotellin ulko-ovelle. Poliisimestari ja läänin\nrikosetsivät laskeutuivat katukäytävälle. Uuttu naureskeli:\n\n— Jälkiruoka odottaa meitä. Miten sitten käynee Koiton kenkien?\n\nRauta vei Cadillacin pihalle. Noustessaan ystävänsä kanssa hotellin\nportaita hän lausuili:\n\n— Sinun hyvä hengettäresi on ilmeisesti lähtenyt lomalle. Minun oli\npakko ryhtyä vikarioimaan häntä. Viimeisenä virkatoimenani olen\npäättänyt täyttää vielä sen pyyntösi, joka kuului: »Suokaa minulle\n— rukoilen sitä — se ilo ja autuus, että saan — — — tuntea Teidän\nlumoavan läheisyytenne.» Muistat kai?\n\nLauri hymähti nolona.\n\n— Etkö sinä aio koskaan unohtaa tuota hupsua kirjettä?\n\n— Enpä luule. Mutta nyt, veliseni, illalliselle!\n\nVasko nauliutui konttorin kynnykselle nähdessään Kaarina Kurkeilan.\nTyttö tuli hitain askelin antamaan kättä.\n\nHymy paljasti hohtavan hammasrivin, ja sinisilmät loistivat.\n\n— Kaarlo löysi siis sinut, Kaarina...\n\n— Niin, hän löysi — onneksi.\n\nMaisterin oli vaikea irroittaa katsettaan nuorista, kukoistavista\nkasvoista. Tyttö vaikutti jollakin ihmeellisellä tavalla kypsyneeltä,\nkuin jonkin tulikokeen läpäisseeltä.\n\nLauri räpytteli kirkkaaseen sähkövaloon tottumattomia silmiään. Pieni,\nhento Harmoila riensi puristamaan hänen kättään kertoen vuolaasti,\nmiten sairas hän oli ollut ja nyt äkisti parantunut. Riihelä tyytyi\nlyömään vapautettua toveriaan sydämellisesti hartioihin koko pyöreä\nnaama yhtenä tyytyväisenä hymynä. Kamreeri Pyörre oli myös laittautunut\npyhäasuisena tervehtijäin joukkoon. Vasko tunsi palan nousevan\nkurkkuunsa, ja mustat silmät kostuivat.\n\nRauta virkahti asiallisesti:\n\n— Alkuseremoniat ovat sujuneet laskelmien mukaan. Nyt pöytään!\n\nSiitä tuli iloinen ateria. Heitä oli nytkin, kuten edellisenä\nlauantaina, kuusi. Touhula oli poissa, mutta kukaan ei kaivannut häntä.\nHänen asemestaan toverusten keskellä olevan nuoren tytön helmeilevä\nnauru auttoi heidät unohtamaan kaiken synkän ja surkean.\n\nViimein Harmoila pahoitellen ilmoitti jo ylittäneensä sen ajan, minkä\nPekka-poika oli luvannut isänsä viipyvän. Riihelä nousi selittäen myös\nlähtevänsä, koska he asuivat yhdessä. Pyörre loi haikean silmäyksen\nsivupöydälle katettuun kahviin ja avaamattomiin pulloihin, mutta\nryiskellen lähti, hänkin. Rauta pistäytyi saattamaan heitä. Palatessaan\nkohti konttoria hän kuuli oven takaa säveliä. Lauri lauloi. Hänen\nkaunis äänensä kaikui pehmeänä: »Warum bist du so ferne, o, mein Lieb?»\n\nRauta käännähti kannoillaan. Nuo kaksi eivät kaivanneet ketään\nkolmanneksi. Hymyillen hän suuntasi askelensa omaa huonettaan kohden.\n\nSeuraavana aamuna läänin rikosetsivät saapuivat tapaamaan häntä.\nHeillä oli uutisia. He olivat kahteen kertaan olleet puhelinyhteydessä\nMikkeliin. Juuri äsken poliisitarkastaja oli puolestaan soittanut\nsieltä. Hän oli määrännyt heidät luovuttamaan Kirsti Kultakosken murhan\ntutkimusten johdon Raudalle ja ilmoittautumaan hänen käytettävikseen.\n\nLyhyt, paksu Uuttu sanoi selostuksensa päätteeksi:\n\n— Olen iloinen siitä, että te, tuomari, johdatte täst'edes. Ehkäpä\nminäkin siinä sivussa opin jotakin.\n\nLaiha hongankolistaja pysytteli ääneti taustalla.\n\n— Entä te, Roitto? Rauta kysyi. — Mitä te arvelette?\n\nPuhuteltu nosteli umpimielisenä isoja jalkojaan.\n\n— Mitäs minä? hän mutisi. — Teen, mitä esimiehet käskevät. Osat ovat\nvaihtuneet, tuomari. Siinä kaikki.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nTYÖNJAKO.\n\n\nMaisteri Vasko astui koputtamatta ystävänsä huoneeseen. Rauta käännähti\nikkunasta, jonka ääressä hän oli seisonut tarkkaillen kirkastumassa\nolevaa taivasta. Tulijan laihat, syväjuonteiset kasvot säteilivät\ntyytyväisyyttä koko maailmaan.\n\n— Hei, Kaarlo!\n\n— Heipä hei. Johan unikeko on päässyt jalkeille. Partakarvasi olet\nmyös ehtinyt käskemättä ajaa. Miten hienot helmenharmaat kamppeet\noletkaan pistänyt yllesi! Jonkun lontoolaisen räätälin taidonnäyte kai.\nHuomauttiko neiti Kurkeila, että koppiasukin housun saumoissa ei ollut\njuuri kehumista?\n\n— Ei. En usko hänen sitä huomanneen. Mutta kuulehan, veli hopea, pyysin\nRiihelää lähettämään tänne kahdet kahvit. Ajattelin...\n\nRauta naurahti.\n\n— ... korvata ne kahvit, mitkä yöllä jäivät minulta juomatta. Oven\nlävitse sain näet sähkeen, että lurituksesi: »Warum bist du so\nferne...?» ei kenties ollut minulle tarkoitettu. No, tuliko _dein Lieb_\nkaukaisuudestaan kyllin lähelle?\n\nVasko heittäytyi tyytyväisenä sohvalle ja levitti käsivartensa sen\nselustalle.\n\n— Olit kelpo kaveri, kun et tullut sisään. Kaarina hätäili monesti,\nettä meidän piti lähteä. Mutta sain pidätellyksi häntä selittämällä\nvelvollisuudeksemme odottaa sinun paluutasi. Ikuisuuksiin se ei\npätenyt, mutta melko kauan sentään.\n\nRavintolan vaalea tarjoilijatar saapui kahvitarjottimineen.\n\n— Onko minun vanha äkeä vahtikoirani — anteeksi, siivoojattaremme —\nkarannut? Rauta tiedusti.\n\nNainen hymyili vastatessaan:\n\n— Ei, mutta hovimestari käski minun tuoda kahvit tänne.\n\nKun hän oli poistunut, Vasko huoahti:\n\n— Hän on loisto tyttö!\n\n— Tuoko? Lauri parka, sinä taidat olla parantumaton muhamettilainen.\n\n— Äsh, en minä tarjoilijatarta sanoillani tarkoittanut. Kaarinaa,\ntietysti!\n\n— Niin, hän on uljas, uljaampi kuin ehkä aavistat. Harva nainen olisi\nniin epäröimättä pannut maineensa vaaralle alttiiksi vieraan miehen\npelastamiseksi pälkähästä.\n\nVasko tuhahti:\n\n— Vieraan! Mutta kuule, tulinko pahasti häiritsemään sinua? Sinulla oli\nehkä tärkeää pohdittavaa.\n\nRauta tyhjensi kuppinsa ja kaatoi siihen jälleen kahvia.\n\n— Aika sitä nyt kysyä, kun olet Kaarinoillasi pannut jo pääparkani\nsekaisin! hän pilaili. — Mutta annan sinulle synninpäästön. Olethan\nvaihteen vuoksi nyt ottanut tähtäimeesi tytön, jonka minäkin voin\nhyväksyä. Sitä paitsi olin saanut jo ennen tuloasi valmiiksi\nsuunnitelman tämän päivän varalle.\n\n— Millainen se on?\n\n— Kutsun läänin miehet puolen tunnin kuluttua käskynjaolle. Aion\nantaa heille kummallekin oman pikku urakkansa. Itse huristan autolla\nHelsinkiin. Muutama tunti siellä riittää selvittämään, onko eräässä\nteoriassani perää.\n\nMustat silmät välkkyen Vasko esitti:\n\n— Jospa koettaisin järjestää Kaarinalle vapaata täksi päiväksi?\nOttaisitko meidät mukaasi pikamatkalle pääkaupunkiin?\n\nRauta hymyili. Jotakin tuollaista saattoi Laurilta odottaa.\n\n— Sopii, jos olette lähtövalmiit kello 11. Mutta pidä kiirettä.\n\nKehoitus oli tarpeeton. Kättään heilauttaen Vasko katosi huoneesta.\n\nSovittuun aikaan läänin rikosetsivät saapuivat.\n\n— Pistäydyn Helsingissä tutkimassa eräitä jälkiä, Rauta ilmoitti. —\nSillä aikaa toivon teidän kummankin käyvän käsiksi eräihin tehtäviin\ntäällä.\n\nLyhyt ja pullea etsivä sanoi:\n\n— Tuomari on hyvä ja käskee vain. Me koetamme tehdä voitavamme.\n\n— Ensinnäkin te, Uuttu. Ottakaa selvä laulajattaren sunnuntaina saamien\nkirjeiden perille tulosta. Vaskon lähetin käynnin tiedämme. Sekä\nhovimestari että tämän kerroksen siivoojatar näkivät hänen vilistävän\nkäytävässä. He ovat täydentäneet maisterin antamaa kuvausta tuosta\n10—12-vuotiaasta pojannappulasta. Hän oli paljasjaloin, yllään lyhyet\nsiniset housut ja rinnalta repeytynyt, likainen valkea paita, naama\nkesakoiden kirjavoittama. Lisäksi häneltä puuttui sekä ylä- että\nalaleuasta yksi etuhammas, mikä ilmeisesti teki hänestä tämän kaupungin\njuniorien sylkymestarin. Tuntomerkit ovat siis hyvät. Sen sijaan\nemme tiedä mitään sen kirjeen tuojasta, joka laulajattaren mainitaan\nsaaneen hotellin ulko-ovella puolen yön aikaan. Ehkä sama kesakkonaama\non silloinkin ollut liikkeellä. Tai kenties hän tietää jotakin tuosta\ntoisesta. Sitä kannattaa kysyä häneltä.\n\n— Hyvä on, tuomari. Haen hänet käsiini. Kyllä sellainen nappula näin\npienestä kaupungista löytyy. Entä, kun siitä puuhasta olen selvinnyt?\n\nRauta virkkoi matalasti:\n\n— Sitten voitte ruveta varovaisesti nuuhkimaan, missä toimitusjohtaja\nTouhula oli maanantain vastaisena yönä.\n\nKaksi yllätyksestä laajentunutta silmäparia tähysti häneen. Uuttu\ntiedusti melkein kuiskaten:\n\n— Mainitsitte eilisiltana, tuomari, epäilystenne suuntautuvan\nuseallekin taholle. Onko hän yksi?\n\nRauta väisti kysymyksen:\n\n— Älkää tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä. Haluan vain selväksi,\noliko hän omassa vuoteessaan. Siinä kaikki tähän erään, Uuttu. Onnea\nyrityksillenne!\n\nVanha etsivä ymmärsi vihjeen ja poistui.\n\n— Nyt te, Roitto. Heti alkuun sanon, että eilisiltainen käytöksenne oli\nsopimaton. Vanhan kansan karjalaisilla on tapana sinutella kaikkia.\nTeillä ei ollut mitään aihetta siitä tuohtua.\n\nHevosennaama punastui.\n\n— Minä en ole, hän mutisi, — isoja kouluja käynyt, niin kuin te,\ntuomari.\n\n— Ei oikea sivistys riipu koulunkäynnistä, vaan sydämestä. Teidän\ntoverinne ei ole kai niinkään paljon opinahjojen penkkejä kuluttanut\nkuin te. Mutta siitä huolimatta hän kelpaisi ihmisten kohteluun nähden\nesikuvaksi monelle korkeakoulututkinnonkin suorittaneelle.\n\nRoitto nyökkäsi vastahakoisesti. Hänen ilmeensä oli kuitenkin lientynyt\ntavallista ystävällisemmäksi.\n\n— Se siitä, Rauta jatkoi. — Tiedättekö Hevossaaren?\n\nPitkän etsivän silmät olivat nyt hyvin valppaat.\n\n— Tässä lähellä?\n\n— Niin. Rouva Meri Kaustio asuu siellä. Hänen luonaan on vieraillut\nja toivottavasti vierailee vieläkin muuan Simo Salanki. Hän on\ntummatukkainen ja harteikas 22-vuotias, rappiolle joutunut ja\nhumalapäissään hurja.\n\nRoitto hymyili leveästi.\n\n— Kyllä minä hänen hurjuutensa taltutan, hän lupaili.\n\nRauta torjui sopuisasti:\n\n— Teidän on vain otettava selvä, onko nuorukainen jo matkustanut ja\nminne. Mikäli hän oleilee edelleen Hevossaaressa, pidätte häntä sopivan\nvälimatkan päästä silmällä. Millään ehdolla ette saa säikyttää häntä\nkarkuteille. Puututte asiaan ainoastaan, jos hän yrittää häipyä näiltä\ntienoilta tyyten. Muusta haluan itse huolehtia.\n\nPitkän etsivän katse tummeni jälleen. Mutta hän tyytyi nyökkäämään ja\nlausahti jurosti:\n\n— Teen niin kuin käskitte, tuomari.\n\nPistäydyttyään autoineen huoltoasemalla Rauta pysäköi hotellin\nedustalle tasan kello 11. Pariskunta tuli nopeasti hotellin ala-aulasta\nja hypähti takaistuimelle. Hän ehti huomioida Kaarina Kurkeilan syvät\nhymykuopat ja hänen tyylikkään, rusehtavan matkapukunsa ja samanvärisen\npikku hatun.\n\nKun he lähtivät liikkeelle, tyttö virkahti naurussa suin:\n\n— Laurin keksintö oli, että piileksimme ala-aulassa. Hän on yht'äkkiä\nruvennut hirveästi pelkäämään tämän kaupungin teräviä silmiä ja kieliä.\n\n— Sepä lohdullista kuulla, Rauta sanoi. — Se todistaa ihmisen hänenkin\niässään voivan vielä oppia jotakin uutta.\n\n— Jätä sinä minun ikäni rauhaan, Vasko kivahti. — Vanhus sinä minun\nrinnallani olet. Kaksi vuotta enemmän harteitasi painaa.\n\nYlitettyään virran molempien haarojen poikki vievät sillat ja\nnostettuaan vauhdin seitsemäänkymmeneen Rauta esitti:\n\n— Jospa siirtyisitte tänne etuistuimelle, neiti Kurkeila. Maantien\ntöyssyt tuntuvat täällä vähemmän.\n\n— Älä yritä vikitellä häntä, Vasko torjui. — Olemme päättäneet kestää\nyhdessä ne koettelemukset, mitä vanhalla rukillasi on meidän varallemme.\n\n— Lauri, miten voit sanoa tätä autoa »vanhaksi rukiksi»? tyttö moitti.\n— Minä en ole milloinkaan ennen istunut näin upeassa vaunussa!\n\nMutta hän ei maininnut mitään paikan vaihtamisesta.\n\nRauta pani sen merkille ja hymyili. Hän keskittyi ohjaukseen ja\npohti siinä sivussa edessä olevia probleemejaan. Jokunen vuorosana\ntakaistuimelta kantautui sentään hänen korviinsa. Niistä päätellen\nedistyttiin siellä hyvää vauhtia.\n\nHe olivat lähestymässä jo Hyvinkäätä, kun Vasko vaimein puhutteli\nystäväänsä:\n\n— Arvaapa, miksi lyöttäydyimme sinun seuraasi!\n\n— Sinä et ole milloinkaan ollut kovin nerokas arvoitusten keksijä,\nLauri. Kaunis ilma, hyvä auto ja luotettava kuljettaja — mitä enempää\nvoisitte itsellenne toivoa?\n\n— Väärin! Kaarina sanoi minun säikkyvän hänen pienen asuinkaupunkinsa\nteräviä silmiä ja kieliä. Se on totta. Siksi päätin, että pistäydymme\nHelsinkiin — kultasepälle.\n\nRauta painoi jarrunpolkimen pohjaan. Cadillac liukui tien laitaan ja\nseisahtui. Vasko ilmaisi äänekkäästi, mitä takana istujat pitivät\näkkipysäyksestä:\n\n— Mitä hittoa nyt? Joko sinun mahtava »dollari-irvistyksesi» irvistää\nomistajalle itselleen, että tähän sitä jäätiin?\n\n— Ei. Jarruja se vain totteli.\n\n— Mitä sinä suotta säikyttelet?\n\nRauta käännähti taakse.\n\n— Suotta? Etkö tiedä, ettei kuljettajaa saa puhutella? Kaikkein vähiten\npamauttelemalla hänen korvaansa yllätysuutisia! Aiotteko te kaksi mennä\nkihloihin?\n\nSitä oli oikeastaan turha kysyä. Tytön poskille lehahtanut puna oli\naivan riittävä vastaus. Mutta Vasko vahvisti sen vielä sanoin.\n\n— Onnittelen, Lauri! Rauta virkkoi. — Teille, neiti Kurkeila, minulla\non valitettavasti esitettävänä ainoastaan myötätuntoni. Satun näet\ntuntemaan vanhan toverini.\n\nTyttö nauroi.\n\n— Te kaksi olette maailman lystikkäin ja samalla kultaisin ystävyspari\nainaisine sanaharkkoinenne! Eikä kuitenkaan ole kai mitään, mitä ette\ntekisi toistenne hyväksi. Sen te, tuomari, olette viimeksi osoittanut.\n\n— Siitä puheen ollen, miten sulhasenne osoittaa kiitollisuuttaan? Minä\npyysin häntä luovuttamaan teidät, neiti, hetkiseksi vierelleni. Mutta\nhän, tuo itsekäs narri? Hän vihelsi minun toivomukselleni!\n\nVasko muutti puheenaihetta:\n\n— Ei vetele, että te kaksi teitittelette toisianne. Morsiameni ja paras\nystäväni! Niinpä niin, Kaarina, ihminen ei voi mitään niinkään kovalle\nkohtalolle, että tuollainen grobiaani on sattunut ystäväksi.\n\nSinunkaupat oli pian tehty. Käynnistäessään jälleen auton Rauta\nlausahti:\n\n— Eipä Inkeri osannut aavistaa, miten pian eräs hänen sydämensä suuri\ntoive toteutuisi.\n\nTakaa ojentunut koura pidätti häntä.\n\n— Älä aja vielä, Kaarlo. Mitä suurenmoinen vaimosi sitten toivotteli?\n\n— Kun viime maanantaina loikoilimme ihastuttavalla hiekkarannalla,\nhän lausui: »Olisi korkea aika jonkun tarmokkaan naisen korjata tuo\nherkuttelija heteisiinsä.» Hän tarkoitti sinua, veliseni. Fortuna-rouva\non sokeudessaan työntänyt elämän suurella näyttämöllä tuon »tarmokkaan\nnaisen» osan sinun kannettavaksesi, Kaarina. Eikö sinua peloita?\n\nSinisilmät säteilivät itseluottamusta ja onnea.\n\n— Ei vähääkään!\n\nVasko lausui mietteliäästi:\n\n— Alan epäillä, tokko Inkeri-rouva monista loistavista\nominaisuuksistaan huolimatta onkaan terveellistä seuraa sinulle,\ntyttöseni.\n\nRauta irvisti hänelle painaessaan kaasutinta.\n\n— Mutta minä olen sinätkin jo Kaarinan kanssa. Jos hän — mitä elämystä\nen noin herttaiselle tytölle soisi — uhkapäisesti heittäytyy joskus\nasumaan saman katon alla sinun kanssasi, et voi sulkea kotianne\nminulta. Ja minä olen vielä tietorikkaampi käärme osoittamaan\nvaimollesi tien »pahan tiedon puun» luo sinun suhteesi kuin Inkeri\nkonsanaan.\n\nVasko murahti jotakin. Mutta Raudalla oli kyllin tekemistä väistäessään\nvinhaa vauhtia keskellä tietä vastaan tulevaa kuorma-autoa. Niinpä hän\nei kuullut, mitä hänen ystävänsä keksi vastaukseksi. Jotakin nasevaa se\nmahtoi olla, koska tyttö nauroi heleästi.\n\nVasta Helsingin liepeillä »diplomaattiset suhteet» etuja takaistuimen\nvälillä solmiutuivat jälleen. Vasko oli tälläkin kertaa keskustelun\naloittajana:\n\n— Sinä tiedät, mitä tärkeää Kaarinalla ja minulla on pääkaupungissa\ntoimitettavana. Mutta meillä ei ole aavistusta, mitä itse aiot\npuuhailla. Mainitsit aamulla kutsuneesi mikkeliläiset apuhurttasi\nkäskynjakoon. Taisit antaa heille aimo urakat.\n\n— Mitä vikaa siinä oli? Kun heidät kerran on määrätty minun käyttööni,\nniin olihan heille keksittävä jotakin hommailtavaa. Vai oletko sinä jo\nniin ihastunut heihin, että myötätunnosta itket ajat ollessasi heidän\njalkavaivojaan?\n\n— Minun puolestani he joutavat juosta ja puhaltaa liikanaisen\nvirkaintonsa maailman tuuliin. Sen sijaan olisi kiintoisaa päästä\nkurkistamaan, millaisia työnjakoja sinä oikein suoritat itsesi ja\nalaistesi kesken. Sanoit sinulla olevan jonkin ajatuksentyngän, jonka\ntarkistamiseksi muutama tunti Helsingissä on tarpeen. Koskeeko »teoria»\nehkä vain Tornin tai Vaakunan lounaita taikka muuta samantasoista? Vai\nonko sinulla oikein asiaa tähtäimessä?\n\nRauta hymähti.\n\n— Erehdyit ilmeisesti sekoittamaan meidät kaksi keskenämme, Lauri.\nMuuten et olisi tuota kysymystä esittänyt. Te kaksi olette kuitenkin\navomielisesti kertoneet, millä poluilla liikutte. Niinpä minä vastaan\nluottamukseen luottamuksella. Yritän tällä matkalla selvittää, onko\nnimettömien kirjeiden lähettäjällä jokin osuus laulajatar Kultakosken\nmurhaan. Niissähän ennakkoon uhattiin häntä kuolemalla.\n\nKaarina Kurkeilalta pääsi hämmästyksen huudahdus: — Saiko hän sellaisia?\n\n— Sai, Rauta vastasi. — Viimeisen vuorokautta ennen kuin hänet\nmurhattiin.\n\nTyttö virkahti tukahtuneesti:\n\n— Voi, minä olen itsekkäässä onnessani unohtanut kaiken tuon kauhean!\n\n— Unohda vain, Kaarina, Rauta sanoi. — Riittää, kun minä muistan sen.\n\nHetken hiljaisuuden jälkeen Vasko kysyi vakavasti:\n\n— Luuletko, että uhkauskirjeiden lähettäjä ja murhaaja ovat sama\nhenkilö?\n\n— Siitä en vielä halua sanoa sitä enkä tätä. Minulla on oma teoriani.\nJos se on oikea, olen pian nimettömien kirjeiden lähteellä.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nNIMETTÖMIEN KIRJEIDEN LÄHDE.\n\n\nKun auto huristi Hämeentietä kohti keskikaupunkia, Vasko virkahti:\n\n— Laske meidät kärryiltä Rautatientorin laitaan.\n\n— Siinähän sitten ovatkin Helsingin parhaat sormuskaupat kolmen\nkorttelin sisällä, Rauta hymähti.\n\nLauri sanoi totisena:\n\n— Jottet sitten myöhemmin ihmettele, Kaarlo, sinun on hyvä tietää eräs\npäätökseni. Kaarinan kotikaupungissa emme kanna sormuksia, ennen kuin\nsinä olet saanut kirotun murhajuttusi selväksi.\n\nTyttö penäsi vastaan:\n\n— Minusta se on naurettavaa.\n\n— Se ei ole naurettavaa. Siinä kaupungissa jo liian moni tietää minun\nolleen pidätettynä, epäiltynä murhaajaksi. En halua kenenkään pääsevän\nosoittamaan sinua sormella ja kuiskimaan: tuo on kihloissa sen miehen\nkanssa, jonka kädet ehkä sittenkin ovat veressä...\n\nErottaessa sovittiin tapaamisesta Seurahuoneella. Rauta ajoi suoraan\nFredrikinkadulle. Hän ilmoittautui rikostutkimuskeskuksen päällikön\npuheille.\n\nTohtori Kurtto tuli huoneensa ovelle häntä vastaan.\n\n— Sinusta on tulossa melkein maanvaiva. Eilen ja taas tänään! Missä\nvaiheessa ystäväsi Vaskon vapauttaminen on?\n\nRauta tajusi, että kysymys oli tarkoitettu ivalliseksi. Sitä suurempaa\ntyydytystä hän tunsi voidessaan vastata:\n\n— Hänet päästettiin irti myöhään eilen illalla.\n\nKurtto sieppasi silmälasit nenältään.\n\n— Älähän. Sinä se vasta taikuri olet. Mutta et kai sentään pelkästään\nsitä ilmoittamaan tänne tullut?\n\n— Oikein arvattu. Miten pitkälle olette päässeet laulajattaren saamien\nnimettömien uhkauskirjeiden suhteen?\n\nVähäinen hymy ilmestyi tohtorin suupieliin.\n\n— Emme ole edistyneet, hän sanoi. — Me jatkamme tutkimuksia —\nvirallisesti. Mutta sinulle voin luottamuksellisesti ilmoittaa\nkirjeiden palautuneen jo minun pöytälaatikkooni.\n\n— Lainaatko noita kirjeitä minulle muutamaksi tunniksi?\n\nKurtto naurahti.\n\n— Mielelläni. Pelkään kuitenkin sokkolaukauksesi menevän sivu.\n\nRauta pisti kirjeet salkkuunsa ja myönteli hyväntuulisesti:\n\n— Ehkä. Mutta teille ei siitä koidu vahinkoa.\n\nHän suunnisti suoraan siihen konserttitoimistoon, joka oli järjestänyt\nKirsti Kultakosken jo ennen alkuaan katkenneen konserttikiertueen.\nAikansa odotettuaan hän pääsi puhuttelemaan toimitusjohtajaa.\n\nTämä oli hyvin tummapintainen, hermostuneesti liikahteleva herra. Hänen\nkasvonsa johtivat mieleen haukan. Kiiltävän musta tukka oli kammattu\npäälakea myöten kuin olisi siihen liimattu.\n\nRauta esittäytyi ilmoittaen tutkivansa oopperalaulajatar Kirsti\nKultakosken murhaa.\n\n— Surkea juttu, toimitusjohtaja totesi kylmästi. — Mutta me tuskin\nvoimme edistää tutkimuksianne.\n\n— Sallikaa minun kuitenkin esittää muutamia kysymyksiä.\n\nMustatukkainen herra vilkaisi merkitsevästi kelloonsa ja mutisi\nalentuvasti:\n\n— Kaikin mokomin.\n\n— Teidän toimistonne olisi kai hyötynyt melkoisesti\nkonserttikiertueesta, jos suunnitelma olisi ehditty toteuttaa?\n\n— Jonkin verran.\n\n— Siitä huolimatta, että laulajattaren tähti oli laskemassa?\n\nToimitusjohtaja taipui tuhlaamaan tavallista enemmän sanoja:\n\n— En ymmärrä, mitä yhteyttä tuolla kysymyksellä voisi olla murhajutun\nkanssa. Mutta sehän on teidän asianne, ei minun. Me tiedämme,\nluultavasti paremmin kuin te, ettei neiti Kultakoski enää ollut\nparhaiden päiviensä kunnossa. Mutta maaseudulla konsertit olisivat\nvetäneet kansaa hänen vanhan maineensa perusteella. Sitä paitsi olimme\nsuojautuneet ikävien yllätysten varalta. Olimme järjestäneet kullekin\npaikkakunnalle ainoastaan yhden konsertin. Ymmärrättekö?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Oliko jollakin alaisellanne tehtävänä huolehtia erikoisesti Kirsti\nKultakosken mainonnasta?\n\nTumma herra rypisti kulmiaan keskustelun jatkumiselle ja vastasi\narvokkaan torjuvasti:\n\n— Me emme järjestele kenenkään konsertinantajan erikoisreklaamia.\nMainontamme tapahtuu pelkästään sanomalehti-ilmoitusten ja\nulkojulisteiden muodossa.\n\n— Onko toimistossanne Corona-kirjoituskoneita?\n\nToimitusjohtaja ärtyi:\n\n— Kuvitteletteko minun kenties tietävän myös, mitä laskukoneita ja\nminkämerkkistä mustetta meillä käytetään? No, olkoon... Voin kysyä\nkonttoripäälliköltä.\n\nHän sieppasi kuulokkeen ja pyöritti numerolevyä. Hetken kuluttua hän\nsaattoi tiedoittaa:\n\n— Kaikki kirjoituskoneemme ovat Underwood'eja.\n\nHänen harmikseen vieras ei vieläkään osoittanut lähdön merkkejä.\n\nSamalla ovi käytävään avautui. Pitkätukkainen, laihakasvoinen pää\nilmestyi näkyviin. Toimitusjohtajan vihaisen huitaisun karkoittamana se\nkatosi samassa.\n\n— Johan nyt on kirottua, etten saa edes hetken rauhaa! Kaiken\nkukkuraksi tuo senttaajahylkiö taas hiiviskelemässä täällä!\n\nHän tarttui jälleen puhelimeen ja sähisi:\n\n— Onko vahtimestari? Miksi päästitte sen rentun, Laaksosen,\nhäiritsemään minua...? Puhukoon mitä puhuu! Laulajatar on kuollut.\nEikä meillä ole enää mitään tekemistä hänen asioissaan. Ymmärrättekö?\nEllei lurjus lähde hyvällä, niin heittäkää hänet ulos! Kyllä kai teidän\nvoimanne riittävät sellaisen nälkäkurjen masentamiseen. Siinä kaikki!\n\nHieman kiusaantuneena hän totesi, että vieras oli ollut kuulemassa\nhänen purkaustaan. Onneksi tämä näytti olevan omissa mietteissään.\n\n— Hm, hm... Oliko tuomarilla vielä jotakin kysyttävää?\n\nRauta nousi seisomaan.\n\n— Ei. Kiitoksia vain teille.\n\nKun hän tuli käytävään, kovaäänistä väittelyä kuului toimiston\nulko-ovelta. Hän odotti äänten hiljenemistä ja jatkoi sitten vasta\nmatkaansa.\n\nLaskeutuessaan portaita hän näki edellään nuhruisen, kumaran miehen. Jo\nharmaantumassa oleva tukka työntyi lakkireuhkan alta takkuisena takin\nkaulukselle.\n\nHän asteli hiljakseen »senttaajahylkiön» jäljessä Ylioppilastalon\nraitiotieasemalle.\n\nHelsingittäret olivat heti ottaneet vaarin kesähelteen palaamisesta.\nIlmavat, iloisissa väreissä keskenään kilpailevat leningit olivat\nvallitsevina katukuvassa. Jokunen mieskin oli uskaltautunut ulos\npaitahihasillaan.\n\nTakkutukkainen nousi Kallioon menevään keltaisen linjan vaunuun. Rauta\nseurasi häntä.\n\nRaitiovaunun kolistellessa kiirettä pitämättä Rautatientorille ja\nsitten yli Pitkänsillan hän mietti tilannetta.\n\nHänen ensimmäinen »sokkolaukauksensa», kuten rikostutkimuskeskuksen\npäällikkö oli suvainnut sitä nimittää, ei ollut osunut. Aivan niin\nyksinkertainen ei nimettömien uhkauskirjeiden arvoitus sentään ollut.\nHaukkakasvoinen herra prameilevan mahonkisen kirjoituspöydän takana\nolisi kaiketi raivostunut, jos olisi käsittänyt, mihin vieras oli\nkysymyksillään tähdännyt. Mitään hyötyä ei niistä ollut koitunut. Mutta\nkäynti ei ollut mennyt hukkaan — kaukana siitä.\n\nRauta oli siltä varalta, että kokisi konserttitoimistossa pettymyksen,\nhahmotellut seuraavan yrityksensä suuntautuvaksi Samuli Laaksoseen.\nHänen vanha sotaveikkonsa Rajanen oli kyllä arvioinut tuon miekkosen\nlaulajattaren elämässä niin kaukaiseen menneisyyteen kuuluvaksi,\nettei häntä kannattanut ottaa lukuun. Mutta tämä oli kuitenkin\nollut Kirsti Kultakosken ensimmäinen rakastaja. Vaikka hänet sitten\noli, tähdenlennon alkaessa, heitetty yli laidan, tuo satunnaisten\nkirjoituspuuhien varassa elelijä oli saattanut tarjota laulajattarelle\npalveluksiaan. Toistaiseksi ei ollut ilmestynyt näköpiiriin\nketään muutakaan, joka olisi sopinut Raudan muodostamaan teoriaan\nsalaperäisistä uhkauskirjeistä. Onnenpotkaus oli, että Laaksonen\noli sattunut samanaikaisesti konserttitoimistoon ja säästänyt siten\nosoitteen tiedustelemisen vaivat.\n\nAleksis Kiven kansakoulun lähettyvillä kumara mies ja hänen\nvarjostajansa laskeutuivat vaunusta. Vaellus kohti yhä surullisemmiksi\nkäyviä tienoita alkoi. Lopulta he päätyivät ränsistyneen\nkaksikerroksisen puutalon kohdalle, ja takkutukka työntyi sisään.\n\nPortaiden alapäässä seisoen Rauta kuuli hänen väsyneiden askeleittensa\njatkuvan yläkerrokseen. Jokin ovi avattiin ja paiskattiin jälleen\nkiinni. Oli aika käydä toimeen.\n\nKolmen käyntikortin sivuun oli oveen kiinnitetty paperilappu ja siihen\nkoneella kirjoitettu: Samuli Laaksonen. Rauta soitti kelloa.\n\nPieni, epäluuloisesti kyräävä nainen tuli avaamaan.\n\n— Saisinko tavata toimittaja Laaksosta?\n\nKuiva, mäkättävä nauru oli vastauksena. Sitten sanat alkoivat virrata:\n\n— Toimittaja? Tyhjäntoimittaja se on. Tyhjätasku! Tyhjänpuhuja! Ei\nmaksa vuokraansa, ei, vaikka velkavankeudella uhkasin. Kulkee kaduilla\nja kuppiloissa löytääkseen jonkun, jolta narraisi rahaa. Saakin joskus,\nhullut kun eivät maailmasta lopu. Mutta jokaisen markan pistää viinaan.\nSellainen toimittaja se on! Mitäs teidänlaisenne herra hänestä? Sama se\nsilti minulle on! Viimeinen ovi vasemmalla.\n\nNiine hyvineen vuokraemäntä pyörsi takaisin keittiöönsä.\n\nHuone oli alastomuudessaan vielä surullisempi kuin tämä\nkurjalistotienoo yleensä. Surullisin nähtävyys oli kuitenkin asukas\nitse.\n\nOven käydessä hän nousi patjattoman pukkisängyn laidalta. Hän oli\narviolta puolivälissä neljättä kymmentä. Mutta siitä huolimatta hän\noli jo pelkkä ihmisraunio. Kasvojen iho oli sairaalloisen kellervä,\nja posket riippuivat surkeina pusseina. Paisuneiden, punareunaisten\nluomien puoleksi peittämät silmät kuvastivat syvää, toivotonta\nmasentumista. Suupielet sojottivat veltosti alaspäin. Rinta oli\npainunut säälittävästi sisään. Kertakaikkiaan — raunio!\n\n— Päivää, Laaksonen.\n\n— Päivää — herra.\n\n— Teillä on kirjoituskone. Ottakaa se esiin.\n\nVähäinen toivonkipinä vilahti sameissa silmissä.\n\n— Tuotteko minulle työtä, herra? Voin kirjoittaa mitä tahansa.\nIlmoittakaa vain sisältö, niin se on tuokiossa kauniisti muovattuna\npaperilla. Tai sanelkaa, jos niin tahdotte. Olen hyvä konekirjoittaja.\n\n— Minä sanelen.\n\nMies nyökkäili innokkaasti. Nurkasta, vanhojen sanomalehtien alta, hän\nnosti heiluvalle pöydälle matkakirjoituskoneen. Avattuaan kannen hän\npyyhkäisi hellästi pölyn näppäimistöltä. Laatikosta hän loihti esiin\npaperin ja pyöritti sen koneeseen.\n\n— Tuleeko tästä pitkä, herra? hän kysyi toivorikkaasti.\n\n— Ei, vaan lyhyt.\n\nKumara mies huokasi.\n\n— Olen valmis, herra.\n\nRauta saneli ulkomuistista:\n\n— »Kaunokaiseni! Olet jo liiaksi leikkinyt miesten sydämillä. Minä olen\nlopen kyllästynyt sinun paatumukseesi. Ja siksi tapan sinut!»\n\nEntisen toimittajan sormet tanssivat näppäimistöllä. Sitten ne äkisti\njäykistyivät, ja naputus katkesi. Hän lyyhistyi koneen ylle. Sen kello\nkilahti kuin valittaen.\n\nMolemmat miehet vaikenivat. Sitten Laaksonen kysyi käheästi:\n\n— Oletteko te poliisista?\n\n— Tutkin Kirsti Kultakosken murhaa. Te siis kirjoititte ja lähetitte\nhänelle nuo kolme uhkauskirjettä?\n\nVieras sieppasi koneesta paperin. Siinä oli hänen sanelustaan\nviimeisenä sanana »kyllästynyt».\n\n— Teidän on turha kieltää, hän jatkoi. — Kirjoitus on tarkalleen samaa\nkuin salkussani olevissa kirjeissä!\n\nAhdistettu hypähti koneensa äärestä. Hän ei yrittänyt kieltää. Mutta\nvavisten kuin horkassa hän ryhtyi torjumaan pahinta:\n\n— Ette voi syyttää minua mistään! Kirsti itse tilasi minulta nuo\nkirjeet ja ilmoitti, minne ne piti lähettää.\n\nRauta totesi aavistuksensa osuneen oikeaan. Tämä selitti sen, muuten\nkäsittämättömän seikan, että kuolemalla jo kolmesti kirjeitse\nuhattu nuori nainen oli lähtenyt yksin, yötä pelkäämättä, vieraassa\nkaupungissa kohtaamaan jotakuta.\n\n— Kumpi teistä keksi juonen?\n\nLaaksonen nuoleskeli halkeilleita huuliaan.\n\n— Herra, minun on hirveän nälkä, hän kuiskasi.\n\n— Kun tämä on ohitse, voitte mennä syömään.\n\n— Annatteko niin paljon, että saan pari ryyppyäkin?\n\n— Ehkä. Kaikki riippuu siitä, vastaatteko kysymyksiini suoraan ja\npeittelemättä.\n\nMiespoloinen nyökkäili innokkaasti.\n\n— Kysykää, herra. Mutta laupeuden nimessä, pitäkää kiirettä.\n\n— Minä esitin jo erään kysymyksen. Kumpi teistä keksi nimettömät\nuhkauskirjeet?\n\n— Minä, herra. Näettehän, missä tilassa olen. Jotakin täytyi yrittää.\nVahdin niin kauan hänen hienon »Villa Kirstinsä» ympärillä, kunnes\nyhytin hänet yksin kotona. Muuten hän olisi heitättänyt minut\nulos ovestaan. Ylpeää tyttöä Kirsti oli nytkin. Mutta minulla oli\nvalttini. Huomautin, että hän oli luisumassa alaspäin ja luisuisi\nyhä, ellei jotakin erikoista tehtäisi. Konserttisalit saattaisivat\njälleen täyttyä, jos hänen nimensä pääsisi sanomalehtien palstoilla\nvoimakkaasti esiin. Sitä silmällä pitäen ehdotin uhkauskirjeiden\nkyhäämistä. Minä kirjoittaisin ne. Hän puolestaan etsisi jonkun\nlehtimiehen, joka kävisi koukkuun ja tekisi ison numeron\noopperalaulajattaren yllä leijuvasta salaperäisestä uhkasta.\n\n— Ja hän suostui, niinkö?\n\n— Hän suuttui ensin silmittömästi. Mutta sitten hän tuli\nmiettiväiseksi. »Sinä olet renttu ja lurjus, Samuli», hän sanoi,\n»mutta tyhmä et ole». Hän käski minun kirjoittaa konseptin ja tulla\nnäyttämään sitä hänelle. Äkkiä hän heitti päänsä taapäin ja purskahti\nnauruun. »Minulle ei», hän tirskui, »tuota suurta vaivaa kietaista\njoku maaseutulainen lehtimiestomppeli pikkusormeni ympäri. Panen hänet\nkirjoittamaan käsi vavisten tärisyttäviä sensaatiojuttuja minusta\npoloisesta, joka korkean taiteen nimessä uhmaan kuolemaakin!»\n\nRauta hymähti. Erkki Touhula ei kai pitäisi hänelle ennakkoon\nlangenneesta arvonimestä. »Maaseutulainen lehtimiestomppeli» ei ollut\nkovin mairitteleva.\n\nLaaksonen lisäsi irvistäen:\n\n— Kirstillä, nähkääs, oli sangen korkea käsitys vuosien mittaan\noppimastaan vamppaustaidostaan.\n\nVieras sanoi kylmästi:\n\n— Siinä hänen kehityksessään on teilläkin osuutenne. Riippuvat posket\ntärisivät pidätetystä naurusta.\n\n— Minä olin sentään pelkkä alakansakoulun opettaja, niin sanoakseni.\nSen jälkeen Kirstin elämässä seurasivat yläkoulut, lukiot ja yliopistot\nminua paljon taitavampine oppimestareineen.\n\nRauta rypisti kulmiaan. Ei, tyhmä ei mies ollut, syvästä rappiostaan\nhuolimatta.\n\n— Haluatteko uskotella neiti Kultakosken itsensä hyväksyneen kirjeiden\nlopullisen tekstin?\n\n— Kyllä vain. Minä olin sepustellut pitemmälti. Mutta Kirsti pyyhki\nsuuren osan pois. Enkä minä sitä surrut. Olin päättänyt laskuttaa häntä\nluonnoksen pituuden mukaan. Loppujen lopuksi hän pysähtyi vielä sanan\n»paatumukseenne» kohdalla. Mutta minä huomautin, että se tarvittiin\nkirjeen uskottavuuden vuoksi. Eihän oletetulta hyljeksityltä, murhan\nrajamaille asti tärähtäneeltä ihailijalta käynyt odottaminen ruusuja\nsanojen muodossa. Niin sitten sovittiinkin.\n\n— Tämä on siis _teidän_ kuvauksenne, Laaksonen. Teidän on kuitenkin\naika vaikea näyttää sitä toteen. Kirsti Kultakoski on kuollut.\n\nVeltto suu loksahti auki. Hätääntyneenä mies tuijotti oven suussa\npysyttelevään kookkaaseen vieraaseen.\n\n— Niin, hän myönsi masentuneena, — hän on kuollut.\n\nSitten hän hoksasi äkisti:\n\n— Mutta Elina Kultakoski elää!\n\nRaudan mieleen muistui eräs vaihe viime lauantai-illasta. Vanhempi\nsisar oli aluksi vastustellut uhkauskirjeiden näyttämistä läsnä\noleville herroille.\n\n— Tiesikö siis hänkin nimettömät kirjeet teidän tekaisemiseksenne?\n\n— Hän pääsi siitä perille silloin, kun vein Kirstille ensimmäisen\nkirjeen Kulosaareen. Kauniisti laskostettuna ja kuoressa veinkin.\n\n— Oliko kuori liimattu kiinni?\n\n— Ei. Mutta mitä se asiaan vaikuttaa?\n\nRauta oli valmis myöntämään, että Laaksosen kannalta se oli\nyhdentekevää. Mutta tämä seikka ja postileiman aavistuksenomaisen\npainalluksen puuttuminen olivat saaneet rikostutkimuskeskuksen\nvirkailijan epäilemään, tokko ensimmäistä kirjettä oli postitse\nlähetettykään.\n\n— Sovitteko ainoastaan kolmen kirjeen lähettämisestä? Vai oliko\ntarkoitus jatkaa?\n\nLaaksonen hymähti murheellisesti.\n\n— Jatkaa, tietysti. Niin kauan kuin se olisi hälyn nostamiseksi\nja ylläpitämiseksi ollut tarpeen. Sisaren oli määrä aina viikon\nalkupuolella tiedoittaa minulle, mihin seuraavan kirjeen lauantaiksi\nosoittaisin.\n\nMies vaikutti vilpittömältä. Raudalla oli kuitenkin vielä eräs kysymys\ntehtävänä, ja se tuli nopeasti ja tiukasti:\n\n— Missä te, Laaksonen, olitte viime sunnuntai-iltana?\n\nEntinen toimittaja räpytteli hämmentyneenä silmiään.\n\n— Missä minä olin...? Sunnuntai-iltana...?\n\nÄkisti hänelle vaikeni, mihin kyselijä tähtäsi.\n\n— Seuraavana yönähän Kirsti murhattiin! Ette voine epäillä minun\ntappaneen hänet! Rakastin häntä — kauan sitten. Tai oikeastaan se oli\naivan toinen mies, jolla vain oli sama nimi. Minä...\n\nRauta keskeytti hänen purkauksensa:\n\n— Älkää nyt runoilko. Sanokaa vain, missä olitte tuona iltana.\n\n— Täällä. Kysykää vaikka vuokrarouvalta.\n\n— Sen teenkin. Mutta älkää yrittäkö sillä välin livistää.\n\nKeittiössä pieni, kyräävä nainen ei epäröinyt tuokiotakaan purkaessaan\nmieltään:\n\n— Missäkö se oli, tuo juppolalli? Kyllä minä voin sen ihan prikulleen\nsanoa. Humalassa, niin kuin tavallisesti! Sitä minä siunailinkin, että\nmissä se oli pyhäpäivänä ja kirkkoaikaan saanut päänsä taas täyteen.\nTänne tuli hoilottaen, joten naapurien tähden piti vasten turpaa lyödä.\nSillä sain sen vähän hiljaisemmaksi. Räkäkännissä se vuoteelleen\ntäysissä pukimissa heittäytyi eikä siitä ennen maanantain puoltapäivää\nnoussut. Onko niihin aikoihin jossakin viinakauppa tyhjennetty, koska\nsen rähjän oloja tiedustelette? Kyllä sitä siinä tapauksessa mahtaa nyt\nkaivella, ettei tolpilleen kykenemättömänä päässyt sinne saaliin jaolle!\n\nRauta jätti kysymyksen vastaamatta. Palattuaan Laaksosen huoneeseen hän\nvirkkoi:\n\n— Teidän alibinne sai melko väkeväsanaisen vahvistuksen. En luule\npoliisin vaivautuvan haastelemaan kanssanne noista kirjeistä. Tästä\nsaatte ja painukaa syömään.\n\nLaaksonen nappasi ahneesti setelin. Havaittuaan sen 500-markkaseksi hän\nkuiskasi käheästi:\n\n— Kiitoksia, herra, paljon kiitoksia.\n\nUlos tultuaan Rauta omisti haikean ajatuksen upealle Cadillacilleen,\njoka oli jäänyt konserttitoimiston lähettyville. Hän sai marssia\npitkään, ennen kuin tavoitti tyhjän vuokra-auton.\n\n— Fredrikinkadun 21:een, hän ilmoitti kuljettajalle.\n\nNojautuessaan taapäin hän huoahti tyytyväisenä. Hän ehtisi luovuttaa\ntohtori Kurtolle takaisin nimettömät kirjeet ja sen jälkeen vielä\nosallistua kihlaparin ateriaan Seurahuoneella.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nHYÖKKÄYS SILLALLA.\n\n\n— Joku herra Uuttu odottelee sinua, Kaarlo, ravintolassa. Ei sinulle\nanneta siunaaman rauhaa.\n\nRaudan huoneen ovella seisoen Riihelä tarkkasi vanhaa toveriaan\nhuolestunut ilme pyöreillä kasvoillaan. Tämä oli juuri palannut\nhotelliin ja oli parastaikaa pesemässä käsiään.\n\n— Mikäpä siinä, Esko? Sainkin juuri pudotetuksi neiti Kurkeilan\nja veljemme Vaskon Siltakadun 30:n edustalle. Heillä oli mukava\nHelsingin-matka.\n\nHovimestari hymyili.\n\n— Mikäs heidän on ollessa! Lauri vaikuttaa taas lämmenneeltä. Aika\nnäpsäkkä tyttölapsi hänellä nyt onkin.\n\nRauta pyyhkäisi kätensä kuiviksi ja vetäisi takin ylleen.\n\n— Jättäkäämme heidät onnensa helmoihin. Olen utelias kuulemaan, mitä\nuutisia pikku etsivällä on.\n\nVaikka kello läheni ja 22:ta, vain suunnilleen neljännes pöydistä\noli varattu. Vaatimattomasti seinustalle asettuneena Uuttu istui\npiippua poltellen Pommac-pullo edessään pöydällä. Rauta istahti häntä\nvastapäätä, tilasi kahvit ja sytytti savukkeen.\n\n— Kuulin teitä, tuomari, odotettavan nyt iltapuolella palaavaksi,\netsivä aloitti. — Siksi tulin tänne. Saanko tiedustella, miten\nHelsingissä luisti?\n\n— Laulajattaren saamat nimettömät uhkauskirjeet on poistettu\npäiväjärjestyksestä. Niillä ei meidän kannata enää päätämme vaivata.\n\nLyhyt selostus matkan tuloksista sai kuuntelijan silmät välkkymään.\n\n— Olipas se tarina! Vai itse hän oli nuo muka pelkäämänsä\nkuolemanairuet järjestänyt. Ei arvannut, raukka, että leikistä tulisi\näkisti tosi.\n\nRauta kysyi:\n\n— Miten teitä molempia on omilla tahoillanne tänään onnistanut?\n\nUuttu koputteli piippunsa pesää tyhjäksi ryhtyessään selostamaan:\n\n— Tapasin pari tuntia sitten ohimennen Koiton. Hän pyysi ilmoittamaan\nteille sen herran, Simo Salangin, pitävän edelleen majaa rouva\nKaustion luona Hevossaaressa. Hän kerto palaavansa myöhemmin illalla\nvartiopaikalleen pitämään nuoren miehen liikkeitä silmällä. Jos jotakin\nhälyttävää sattuu, hän soittaa tänne.\n\nRauta nyökkäsi tyytyväisenä.\n\n— Kuulostaa hyvältä, hän virkkoi, — Millä mallilla omat urakkanne ovat?\n\nLyhyt, pullea etsivä muikisteli suutaan.\n\n— Hieman etenemistä molemmilla rintamilla, sanoisin. Sen sinipöksyisen\npojanviikarin henkilöllisyyden toteamisessa ei ollut isoa vaivaa. Hän\non pyykkäri Vallin poika, Niilo nimeltään. Mutta solmu siinä kerässä\ntuli sittenkin vastaan. Nulikka on kadonnut.\n\n— Kadonnut?\n\n— Niin. Ei kotona eikä kaupungilla häntä ole nähty maanantain jälkeen.\nTiukkasin äidiltä, miksei hän ole tehnyt poliisille ilmoitusta\nkatoamisesta. Mutta hän vain tolkutti, että se on ollut poissa\nennenkin. Livistänyt johonkin tuttavaan taloon lähiympäristössä. Joskus\npäässyt linjurilla pitemmällekin kyläilemään ja viipynyt viikkokauden.\n»Mitäs hänestä hätäilemään, koulustakin kun on loma?» eukko puolusteli\nvesaansa. Sain kuitenkin toisen äänen kelloon uhkaamalla toimittaa\nviikaria koskevan poliisitiedoituksen radioon. »Ei, ei minun Niiloani\nsovi panna peräänkuulutukseen kuin varasta ikään!» äiti tuskaili.\nNiinpä hän oli helposti taivutettavissa kiertokäynnille poikansa\ntavallisimpiin karkupaikkoihin. Hän vannoi toimittavansa karkurin\nhuomenissa takaisin kaupunkiin.\n\n— Ei hullumpaa. Entä toisen »rintamanne» tilanne?\n\nUutun lihavat kasvot vetäytyivät huolestuneisiin ryppyihin.\n\n— Siellä minä jouduin kokemaan yllätyksen, hän kertoi. — Ällistyin aika\nlailla jo aamulla kuullessani teiltä, kenen asioita minun piti ruveta\nnuuskimaan. Mehän, Roitto ja minä, olimme tutustuneet tuohon herraan\nja...\n\nRauta keskeytti:\n\n— ...ja hän oli jalomielisesti suonut eräitä vihjeitä tutkimuksianne\nvarten.\n\nVanha etsivä huokasi.\n\n— Ihminen voi kiitettävässä halussaan auttaa viranomaisia erehtyä. Myös\nkunnioitettavin kansalainen. Sellaiseksi minä tähän päivään asti olin\narvioinut toimitusjohtajan.\n\n— Onko arviointinne sitten nyt muuttunut?\n\n— On.\n\n— Miksi?\n\n— Koska... hm... Juttu koskee sitä maanantain vastaista yötä.\nNähkääs... Murha-ajalta ei toimitusjohtajalla ole minkäänlaista alibia.\n\nRauta jännittyi äkisti. Näin nopeaa vauhtia hän ei ollut odottanut.\n\n— Miten sen olette todennut? hän tiukkasi.\n\nUuttu katsoi parhaaksi varmuuden vuoksi lieventää hieman lausuntoaan:\n\n— Ainakaan hänellä ei näytä olevan. Hänen emännöitsijänsä väittää hänen\nolleen tuona yönä poissa kotoa aina kello 4:ään asti.\n\n— Mistä nainen sen tietää?\n\n— Hän sanoo istuneensa sunnuntai-iltana odottamassa johtajaa kotiin\ntulevaksi. Kello 23.30:n maissa tämä oli avannotkin portin. Sisälle\nhän ei kuitenkaan ollut tullut. Hän oli äkisti pyörtänyt takaisin.\nTuntikausia emännöitsijä oli kävellyt levottomana huoneesta toiseen.\nMutta isäntä oli ja pysyi poissa. Lopulta nainen oli vetäytynyt omaan\nsuojaansa. Kun hän oli 4:n tienoilla päättänyt sammuttaa valot,\nulko-ovi oli vihdoinkin napsahtanut. Hän oli vetänyt aamutakin päälleen\nja rientänyt alas kysyäkseen, tarvitsiko johtaja juotavaa tai syötävää.\nTämä oli ollut oudon näköinen ja hengittänyt raskaasti, kuin olisi\njoutunut kokemaan, jotakin järkyttävää. Nähdessään emännöitsijän hän\noli ärjynyt tälle, haukkunut vakoilijaksi ja vaikka miksi ja uhannut\nlyödäkin.\n\nRauta huomautti:\n\n— Siellähän on tuosta päätellen ollut oikea pikku sisällissota.\n\nVanha etsivä nyökkäili.\n\n— Panin naisen kireälle, hän kertoi edelleen. — Sanoin hänen ehkä\nerehtyneen liioittelemaan otaksuessaan isäntänsä kokeneen jotakin\njärkyttävää. Kenties tämä oli vain ärtynyt havaitessaan häntä odotetun,\nkun oli tullut viipyneeksi myöhäisellä kävelyretkellään kauan.\nEmännöitsijä naurahti kuivasti ja julisti: »Sitä en tiedä, missä hän\ntuon yökauden aikaili ja mitä puuhaili. Mutta yksi on varmaa: isäntäni\nei puistoissa eikä kaduilla pasteeraile. Hän, jota ei päiväsaikaankaan\nsaa edes pientä kävelylenkkiä ottamaan!»\n\n— Kukaties toimitusjohtaja oli jonkun tuttavansa luona korttia\nlyömässä, Rauta virkahti. — Sitä harrastetaan tässä kaupungissa paljon.\n\n— Miksei hän siinä tapauksessa olisi maininnut siitä maanantaina\njutellessamme? Hän kertoi meille tulleensa edellisenä yönä kotiin\nkello 24, Jos emännöitsijä puhuu totta, niin toimitusjohtaja valehteli\nsilloin.\n\nRauta mietti kuulemaansa. Erkki Touhulan asiat näyttivät olevan\nhuonolla kannalla.\n\nUuttu katsoi kummastellen lujapiirteisten kasvojen synkkää ilmettä.\n\n— Luulin teidän ilahtuvan, tuomari, hän sanoi. — Käsitin teidän\ntoivovan toimitusjohtajaa koskevien tietojeni muodostuvan\ntämänsuuntaisiksi.\n\n— En toivonut. Minä pelkäsin sitä.\n\nMiehet olivat hetken vaiti. Sitten Rauta kysyi:\n\n— Millainen ihminen tuo emännöitsijä on?\n\n— Aika heilakalta hän vaikutti. 34-vuotias. Koreileva ja lanteitaan\nheilutteleva. Ulkomuodossa ei ole vikaa. Sellainen — kuinka sanoisin? —\nmaalaiskaunotar.\n\n— Hm. Minulla on myös kotiristi. Muuan Mari. Mutta hän on jo\nseitsemissäkymmenissä. Hänen turskiutensa perussyynä on mustasukkaisuus\nsen johdosta, että olen vaimoni aviomies ja lasteni isä. Heitä kaikkia\nhän on näet, kutakin vuorollaan, melkein syntymästä asti hoivaillut.\nNiin, risti on Marikin. Mutta enpä vaihtaisi häntä toimitusjohtajan\nemännöitsijään.\n\n— Miksi niin?\n\n— Ajatelkaa toki. Uuttu! Tuollainen kotihengetär vahtimassa iltakaudet\nikkunassa, milloin isäntä saapuu kotiin. Jos satut viipymään\nkauemmin hauskojen veikkojen parissa tai — mikä olisi vielä pahempi\n— viehättävässä naisseurassa, niin emännöitsijä lentelee huoneesta\nhuoneeseen kuin poikasensa kadottanut kanaemo. Kun aamuyöstä sitten\nkotiudut, on vastassa lanteitaan heilutteleva maalaiskaunotar,\njoka vihaisesti vaatii sinut tilille. Ei kiitos! Meidän on miehinä\nluullakseni suorastaan ihailtava toimitusjohtajaa, koska hän ainoastaan\n_uhkasi_ lyödä tuota naista.\n\nVanha etsivä naurahti.\n\n— Kyllä te maalata osaatte, tuomari.\n\nRaudan kasvot synkkenivät jälleen.\n\n— Juttu sinään on vakava. Toimitusjohtaja on huomenissa pantava lujille.\n\n— Eikö nyt heti? Uuttu ihmetteli. — Ilta ei ole vielä kovin myöhäinen.\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Haluan miettiä ensin. Aamu on iltaa viisaampi, sanotaan. Soitan\nteille herättyäni.\n\nHän oli lähdössä ulos, kun Riihelä huohottaen tavoitti hänet\nala-aulassa.\n\n— Eikö tuo ole minun sadetakkini, Esko? Tuo, jota retuutat perässäsi?\n\n— On, Kaarlo. Sieppasin sen huoneesi naulakosta huomatessani sinun taas\nkarkaavan ulos. Saamme pian ukonilman helteisen päivän päätteeksi.\nMinne sinä nyt aiot?\n\nToverin huolenpito liikutti Rautaa.\n\n— Menen ylös sillalle.\n\n— Sillalle? Nyt yön korvalla! Mitä luulet sieltä löytäväsi?\n\n— En tiedä. Minua vaivaa vain sellainen epämääräinen tunne, että tuo\nsilta ei ole vielä näytellyt osaansa loppuun tässä murhenäytelmässä. Se\nkuulostaa järjettömältä. Mutta en pääse irti siitä.\n\nHovimestari oli ymmällä ja huolestunut. Se näkyi hänen pyöreistä\nkasvoistaan. Rauta kiirehti lisäämään keveästi:\n\n— Sitä paitsi on aivan hullua, että tutkimusten johtaja ei ole\nvielä edes käväissyt murhapaikalla. Se sotii kaikkia klassillisia\npoliisisääntöjä vastaan. Mutta minulla ei yksinkertaisesti ole ollut\naikaa tuohon käyntiin. Huomisella on taas omat kiireensä. Niinpä päätin\nlähteä nyt. Älä sure suotta. En pelkää peikkoja enkä ennustamaasi\nukonilmaa.\n\nHän otti kuitenkin käsivarrelleen sadetakin ja iloisesti nyökäten\npainui ulos.\n\nKaduilla oli hiljaista. Ilma oli tukahduttava. Harvat vastaantulijat\nkiirehtivät askeleitaan ehtiäkseen katon alle, ennen kuin rajuilma\npuhkeaisi.\n\nHän kiersi sen kadun kautta, minkä varrella Erkki Touhulan talo\nsijaitsi. Vain yhdessä huoneessa oli valoa. Nojautuessaan aitaa vastaan\nhän näki vanhan toverinsa istuvan työpöydän ääressä. Hetkisen hänestä\ntuntui kuin Touhulan silmät olisivat tuijottaneet suoraan häneen. No,\nsamantekevää. Pääasia, että mies oli kotosalla.\n\nHän palasi takaisin pääkadulle ja nousi rinnettä puistoon, jonka\nlaitaa rautatie virran ylitettyään kulki kohti kaupungin asemaa.\nTuuheiden koivujen varjossa kohosi ilmeisesti parempiakin päiviä nähnyt\nkahvilarakennus laajoine avokuisteineen. Radan takaa piirtyivät esiin\nsähkölaitoksen valkoiset seinämät. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi,\nikään kuin koko luonto olisi jäykistynyt tarkkaamaan ukonilman\nlähestymistä.\n\nRauta kääntyi oikealle ja oli pian sillalla. Raidepari juoksi keskellä,\nja sen molemmilla puolilla oli kävelytila jalankulkijoita varten.\nSiltasaaren mahtavien puiden latvukset häämöttivät edessä.\n\nHän pysähtyi katsomaan virran kupeelle painautunutta pikkukaupunkia.\nPäiväsaikaan täältä korkealta oli upea näköala. Nyt vilkkui hämärästä\nvain yksinäisiä valoja ikkunoista, joiden takana valvottiin. Maanantain\nvastaisena yönä ei ollut näin pimeää, hän tuumi. Nyt pilvet vyöryivät\nkohti kaupunkia.\n\nHän harppasi radan ylitse vasemmalle kävelytielle. Pian hän tuli sille\nkohdalle, mistä katsetta terästäen saattoi erottaa suoraan alapuolella\nSiltasaaren rantaviivan.\n\nTässä siis laulajatar Kirsti Kultakoski oli tavannut kohtalonsa.\nNuori, itsetietoinen nainen oli tullut tähän ranskalaisten korkojen\nkopistessa siltapalkkeja vastaan. Hän oli tässä kohdannut — jonkun.\nOlivatko he ehkä tervehtineet sydämellisesti toisiaan ja jutelleet?\nVai oliko murhaaja, joka oli houkutellut laulajattaren tänne kauas\nylös, ihmisavun saavuttamattomuuteen, heti iskenyt huumaavan lyönnin\nuhrinsa takaraivoon? Taistelu oli joka tapauksessa ollut lyhyt. Tästä\nnainen oli syösty kaiteen ylitse alas kosken kiviin. Runneltuna ja\nkatkennein jäsenin hän oli sitten tajun palatessa suorittanut viimeisen\nepätoivoisen kamppailunsa, mutta hukkunut matalaan rantaveteen.\n\nRautaa kylmäsi. Hän veti sadetakin ylleen. Oli tarpeetonta päästää\nmielikuvitustaan vauhkoutumaan. Hän oli eläytynyt murhenäytelmään kuin\ntuntien kaiken sen, mitä avuton uhri oli viimeisinä hetkinään käynyt\nlävitse.\n\nÄkisti mies säpsähti ja vilkaisi siltaa molempiin suuntiin.\nValehtelivatko hänen korvansa? Vai oliko hänen kuulemansa ääni merkki\njonkun lähestymisestä? Niin kuin joku oli tällä samalla paikalla tullut\nkohti Kirsti Kultakoskea!\n\nMitään ei kuitenkaan kuulunut — enää. Rauta hymähti pilkallisesti\nitselleen. Eikö hän ollut äsken kerskunut Riihelälle olevansa mies,\njoka ei peikkoja pelkää? Ja tässä sitä oltiin!\n\nHän nojautui jälleen kaiteeseen kurkottautuen tuijottamaan alas. Virta\nnäytti olevan huimaavan kaukana.\n\nSamassa rajuilma puhkesi. Salamat leimahtelivat ristiin ja rastiin.\nUkkosen jylinä täytti ilmapiirin. Hetkistä myöhemmin rankkasade syöksyn\nmyrskyn voimalla huuhtomaan tienoota.\n\nRauta ei liikahtanut. Tällainen ilma oli hänen mieleisensä. Oli\nterveellistä tuntea ihmisen pienuus, silloin kun luonnonvoimat\nintoutuivat riehumaan.\n\nÄkisti joku kävi takaa hänen kimppuunsa. Hurjalla nykäyksellä\ntemmattiin hänen jalkansa ilmaan. Tarkoitus oli heilauttaa hänet\nkoskeen! Hän puristi kouransa kaiteen reunaan tajuten sen ainoaksi\nmahdollisuudekseen pelastua. Hyökkääjäkin käsitti tuon teräksisen\notteen merkityksen ja iski hampaansa hänen oikeaan ranteeseensa. Mutta\nsilloin Rauta sai tilaa heittäytyä vasemman käsivartensa varassa\nsivulle ja tunsi seuraavansa hetkessä siltapalkit jälleen jalkojensa\nalla.\n\nPimeydestä esiin syöksähtänyt mies vetäytyi muristen taapäin, mutta\nei kääntynyt pakoon. Rauta tunsi viiltävää kipua oikeassa kädessään.\nIlmeisesti se oli toistaiseksi käyttökelvoton. Hän ei kuitenkaan\npelännyt edessä olevaa kamppailua. Vasen nyrkki sai riittää tuon\nmielipuolen taltuttamiseen.\n\nRajuilma oli ohitse. Vain joitakin yksinäisiä salamoita ja etääntyvää\njylinää oli siitä enää jäljellä. Erään välähdyksen valossa hän näki\nahdistajansa ääriviivat. Tällä oli lippalakki otsalle vedettynä. Pää\nsyvään kumartuneena hän valmistautui uuteen hyökkäykseen.\n\nSamassa mies ryntäsi päin sähisten kuin saaliin toivossaan pettynyt\npeto. Raivostaan huolimatta Rauta vetäytyi hänen edellään muutaman\naskelen. Sitten hän nopeasti iski hajalle hyökkääjän kohotetut nyrkit\nja suuntasi hirmuisen koukun leukaan. Mies lennähti muutaman askelen\ntaapäin ja retkahti selälleen. Siihen hän jäi liikkumatta makaamaan.\n\nRauta sitaisi nenäliinan vertavuotavaan ranteeseensa. Hän kumartui\nkatsomaan tulitikun valossa vastustajansa kasvoja.\n\nErkki Touhula!\n\n— Vai sinä... hän mutisi synkkänä.\n\nHän sytytti savukkeen ja istahti matalalle puomille, joka erotti\nkävelytien raideparin alueesta.\n\nTyrmätty mies valitti hiljaa. Mutta tajunta ei palannut.\n\nRauta kiskaisi hänen yltään likomärän takin ja heitti sen surkeilematta\nhänen kasvoilleen.\n\n— Parempaa virvoitusta täällä ei ole tarjolla, hän murisi. — En sentään\nviitsi heittää sinua koskeen. Sinä senkin...!\n\nMärkä vaate tehosi. Hetken kuluttua Touhulan käsi hakeutui\nvaistomaisesti koskettelemaan särkevää leukaa. Viimein hän vääntäytyi\nähkien istumaan.\n\n— Mi... mitä on tapahtunut?\n\nRauta hymähti ivallisesti.\n\n— Ei mitään erikoista, Erkki. Sinä vain kaikessa ystävyydessä yritit\nmurhata minut. Perinpohjainen valhe tuntuu olevan se muutaman päivän\nvanha kerskailusi, ettei lähelläsikään murhia satu!\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nERÄÄT HERMOT OLIVAT PETTÄNEET.\n\n\nRauta sinkosi savukkeensa sillan kaiteen ylitse ja komensi:\n\n— Ala kömpiä ylös siitä!\n\nKun Erkki Touhula surkeana noudatti käskyä, hän lisäsi:\n\n— Minä varoitan sinua uusimasta äskeistä salakavalaa hyökkäystäsi. Nyt\ntiedän, mikä sinä olet. Sitä paitsi oikeakin nyrkkini on jo kunnossa.\nTilaisuuden tarjoutuessa se mielihalulla, kipunsa lievitykseksi,\ntakoo pääsi tyhjäksi murhasuunnitelmista. Mars matkaan! Minä seuraan\nkannoillasi.\n\nPuhuteltu nojasi raskaasti sillan kaiteeseen aloittaessaan horjuvin\naskelin synkän paluutien.\n\nHe laskeutuivat hitaasti alas kaupungin keskustaan. Kadut olivat aivan\nautiot ja kiilsivät sateen jäljiltä.\n\n— Minne sinä viet minut? edellä kulkija pysähtyi kysymään.\n\n— Saat valita, Rauta vastasi. — Joko poliisivankilaan tai — kotiisi.\n\nToimitusjohtaja hengähti syvään.\n\n— Ymmärrän, Kaarlo. Sinä annat minulle vielä mahdollisuuden selittää...\nSinä olet...\n\n— Älä kuvittele liikoja siitä, mitä minä olen, toinen keskeytti\njyrkästi. — Tiedän selvästi ainoastaan sen, missä _en_ ole. En\nole nyt pää murskana Siltasaaren rantavesissä, niin kuin sinun\nsuunnitelmiisi kuului. Mutta missä sinä tämän yön lopputunnit olet, se\non tietymätöntä, vaikka nyt menemmekin kotiisi.\n\nKun he olivat tulleet Touhulan työhuoneeseen, Rauta virkahti:\n\n— Entisenä upseerina sinä tietysti omistat pistoolin. Minä puolestani\nen halua antautua vaaraan saada kesken kaiken kuulaa kallooni. Kaiva\nreikärauta esiin kirjoituspöydän laatikosta ja anna se tänne.\n\nIsäntä noudatti ääneti määräystä.\n\n— Nyt voit, vieras jatkoi istahtaen laiskanlinnaan, — pyyhkäistä veren\nsuupielestäsi.\n\nToimitusjohtaja teki työtä käskettyä. Sitten hän sanoi rukoilevalla\näänellä:\n\n— Emmekö voisi ottaa grogit? Minulla on ruokasalin kaapissa pullo\nviskiä.\n\n— Onko se avaamaton pullo?\n\n— On. Turhaan sinä epäilet minun yrittävän mitään konnankoukkuja — enää.\n\n— Rauhoittavaa kuulla. Hae viski ja pari pulloa soodavettä. Kuoleman\nhipaisu jätti jälkitunnon, joka ikään kuin kaipaa alas huuhtelemista.\nMutta jos viivyt poissa kolmea minuuttia kauemmin, hälytän koko läänin\npoliisivoimat perääsi.\n\nTouhula nyökkäsi käsittävänsä. Hän käytti määräajasta vain puolet.\n\nRauta avasi viskipullon ja haisteli sitä nautiskellen, ennen kuin\nsekoitti itselleen grogin. Toimitusjohtaja otti pitkän kulauksen omasta\nlasistaan. Sitten hän vakuutti:\n\n— Minä en murhannut Kirsti Kultakoskea! Kaarlo, sinun täytyy uskoa\nminua.\n\n— Niin sinä väität. Se ei kuitenkaan kuulosta uskottavalta. Ehkä\nseuraavassa henkäyksessä selität jo, ettet liioin yrittänyt äsken\nnitistää minua. Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan. Kannettani\npakottaa vallan vimmatusti hampaittesi jäljiltä. Sinulla on kaiken\nkukkuraksi alhaiset tappelutavat.\n\nTouhulan pää oli painunut. Hän otti toverinsa sanat ääneti vastaan.\n\n— Mistä muuten tiesit, Rauta kysyi, — minun olevan sillalla? Vai\najauduitko sinne vain sen väitteen vahvistajaksi, että syyllinen palaa\naina rikospaikalle?\n\nIsäntä vastasi matalasti:\n\n— Näin sinun pysähtyvän tuonne aidan viereen. Tuijottavasta katseestasi\nluin, mitä ajattelit minusta. Silloin hermoni pettivät lopullisesti. Ne\novat olleet vuorokausikaupalla hirvittävän kireällä. Mieleeni välähti,\nettä minulla oli enää ainoastaan yksi mahdollisuus: raivata sinut pois!\nSinä yksin tiedät eräitä minulle vaarallisia asioita. Kun sinä olisit\npoissa, kuvittelin voivani jälleen hengittää rauhallisesti. Tietysti\nse oli hirveää, mutta minä päätin tappaa sinut. Siinä mielessä hiivin\nperääsi, ja lopun tiedät.\n\n— Niin. Katala hyökkäyksesi sillalla ei aivan ensi hätään kalpaa mitään\nverestämistä. Mutta miksi hermosi ovat olleet kireällä, ja mikä on\nestänyt sinua hengittämästä vapaasti?\n\nVastaus oli lyhyt: — Sinä!\n\nSitten Touhula intoutui jatkamaan:\n\n— Sinun palattuasi tiistaina tähän kaupunkiin minulla ei ole ollut\nainoaakaan rauhallista hetkeä.\n\nRauta hymähti kylmästi.\n\n— Minä tulin tosiaan vetäneeksi ristit sen siistin suunnitelmasi\nylitse, että Vasko olisi tuomittu. Tuomittu murhasta, jota hän ei ollut\ntehnyt!\n\nIsäntä ryhtyi puolustautumaan:\n\n— _Minä_ en löytänyt hänen kirjettään laulajattaren käsilaukusta enkä\nhänen keppiään kosken alapuolelta!\n\n— Ehkä et. Mutta sinä johdit läänin rikosetsivien huomion häneen. Jo se\npani ajattelemaan, mitä _sinun_ tunnollasi mahtoi olla.\n\n— Minä en lähettänyt Kirsti Kultakoskelle nimettömiä uhkauskirjeitä,\nTouhula puolustautui.\n\n— Et, sen tiedän. Olen tänään paljastanut sen veijarin, jonka tilille\nne kuuluvat. Mutta hänellä ei ole mitään tekemistä tutkimani murhan\nkanssa. Hän makasi silloin Helsingissä turvallisesti — tukkihumalassa.\n\nToimitusjohtaja huokasi raskaasti. Hän tajusi turhaksi jatkaa\ntaidokkaasti sommittelemaansa todistelua, miksi häntä oli turha epäillä\nnoiden kirjeiden lähettäjäksi. Hän toisti avuttomasti:\n\n— Minä en murhannut Kirsti Kultakoskea.\n\n— Sen väitteen esitit jo kerran, Rauta huomautti. — Mutta sitä\nvastaan minun on sanottava, että ainakin sovit hyvin noihin synkkiin\npuitteisiin.\n\nHän otti kulauksen lasistaan ja sytytti savukkeen. Sitten hän jatkoi:\n\n— Minulla on korkeampi käsitys entisenkin toveruuden velvoituksista\nkuin sinulla, Erkki. Lasken pöydälle korttini. Sittenpä näet, miten\nmaat makaavat. Sinua vastaan ei puhu ainoastaan se sekä toveruutta että\ntotuutta polkeva inha tapa, millä usutit etsivät Laurin jäljille.\n\nIsäntä nyökkäsi masentuneena.\n\n— Myönnän menetelleen! Vaskoa kohtaan alhaisesti, hän sanoi käheästi.\n\n— Lähdetään aikajärjestyksessä, Rauta virkkoi. — sunnuntai-Aamuna\nryntäsit luokseni ja kerroit, miten hullaantunut olit Kirsti\nKultakoskeen. »Tämä on veristä totta», julistit muun muassa. »Kaikki\nentinen», selitit, »on äkisti käynyt arvottomaksi». Ei kannata toistaa,\nmitä kaikkia järjettömyyksiä huuliltasi pulppusi. Mutta lopuksi\njyräytit: »Minä vannon, että ellen minä, niin kukaan muukaan ei Kirstiä\nsaa!» Et kai yritä väittää minun vääristelevän sanojasi?\n\nTouhula ei vastannut.\n\n— Muutamaa tuntia myöhemmin sinä kasinolla kiehuit raivosta, kun\nlaulajatar pyysi tanssittajakseen Laurin eikä sinua. Niihin aikoihin\nVaskon sittemmin niin suurta osaa näytellyt kävelykeppi katosi kasinon\neteisestä.\n\n— Minä en sitä varastanut! isäntä huudahti kiivaasti.\n\n— Se oli Laurille rakas muistoesine, toinen jatkoi piittaamatta\nkeskeytyksestä. — Sinä olit vähän aikaisemmin suurisuisesti julistanut\nvihaavasi — juuri sitä sanaa käytit — yhteistä vanhaa toveriamme.\nJouduttuaan harhateille tuo keppi sai sitten murhasyytteen leijailemaan\njo varsin lähellä omistajansa päätä... Sitten tulemme iltaan.\n\nToimitusjohtaja mutisi synkästi:\n\n— Sinulla tuntuu olevan jotakin jokaisen vuorokauden osan varalle.\n\nRauta tuimeni:\n\n— Tarkalleen! Ilta ja yö ovat jäljellä. Vaikka olit onnistunut\nvalloittamaan itsellesi laulajattaren illan, se päättyi sinulle\nkarvaana pettymyksenä. Kirsti Kultakoski julisti sinun erehtyvän\npahasti, jos luulit hänen ottavan sinulta vastaan komennuksia, ja\npoistui pöydästäsi. Sinä luikit uteliaiden ja huvittuneiden katseiden\nnuolisateessa hänen peräänsä. Vielä ravintolan ulko-ovella yritit saada\nsovintoa syntymään, mutta epäonnistuit.\n\n— Onpa sinulla tarkat tiedot, Touhula kähisi.\n\n— On, ja ne ulottuvat vielä kauemmaksi. Kadulla tuijotit hetken luotasi\nylpeästi häipyvää naista ja lähdit liikkeelle sitten sinäkin. Mutta\nmuuan mies on valmis ottamaan valalleen kuulleensa sinun jupisevan\nitseksesi, ettei kukaan ole ennenkään _rankaisematta_ tehnyt sinua\nihmisten edessä naurunalaiseksi.\n\nKirjoituspöydän ääressä istujan kasvot vääristyivät raivosta.\n\n— Tuo niljakas, saastainen lurjus! hän sähisi.\n\n— Mitä sanoit?\n\nToimitusjohtaja nousi raskaasti tuolistaan ja pysähtyi keskilattialle.\nKiihkeästi hän alkoi puhua:\n\n— Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit kuullut tuon. Mutta nyt\nei haittaa enää, vaikka myönnän senkin hulluuteni. Haluan vain kertoa\nsinulle, millainen mies tiedoittajasi on. Hän tuli tänään luokseni\nselittämään lukeneensa, mitä kaikkea lehdet ovat kirjoittaneet\ntäällä tapahtuneesta murhasta. Hän sanoi sen johdosta ruvenneensa\nmietiskelemään eräiden sanojen merkitystä, joita hän oli kuullut minun\nkadulla toistelevan. Juuri tuon äsken mainitsemasi uhkaukseni. Hän\nvaati minulta 50.000 markkaa »omantunnon kipurahoiksi». Minä maksoin.\nHän puolestaan vannoi, ettei hiiskahtaisi poliisille asiasta. Silloin\ntuo kiristäjälurjus oli kuitenkin jo...!\n\nRautaa hymyilytti ja samalla säälitti. Vanhan toverin hermot näyttivät\ntosiaan viime päivinä pettäneen kerran jos toisenkin.\n\n— Ei hän puhunutkaan poliiseille. Minä kuulin jutun aivan toisaalta.\nSe siitä. En rupea selostamaan, mitä sinun voidaan otaksua puuhailleen\ntuon jupinasi jälkeen. Pysyttelen vain tosiasioissa. Kaikki nyt\nesittämäni viittaa vahvasti siihen, ettei kauempaa tarvitse etsiä\nKirsti Kultakosken murhaajaa. Mutta hyvällä tahdolla nämä seikat\nsaatettaisiin ehkä selittää onnettomien yhteensattumien sarjaksi.\nPahinta kuitenkin on, ettei sinulla ole murha-aikaan nähden mitään\nalibia.\n\nTouhula huusi äänen kohotessa kimeäksi:\n\n— Minullahan on! Tulin kotiin kello 24 enkä ennen aamua liikkunut\ntäältä!\n\n— Niin väitit jo maanantaina silloisille ystävillesi rikosetsiville.\nMutta emännöitsijäsi todistaa vallan muuta. Hänen ilmoituksensa mukaan\npyörsit pihamaalta takaisin kello 23.30.\n\n— Se on totta, isäntä myönsi. — Tunsin olevani liian tuohduksissa\nsaadakseni unta. Palasin läheiseen puistoon istumaan ja polttelemaan\npariksikymmeneksi minuutiksi. Sitten lähdin kotiin.\n\nRauta rypisti kulmiaan.\n\n— Emännöitsijäsi kertoman mukaan et viipynyt ulkona minuutteja, vaan\nyli neljä tuntia.\n\nToimitusjohtaja menetti kokonaan malttinsa. Käsillään hurjasti huitoen\nhän raivosi:\n\n— Hän valehtelee, tuo hullu, kiimainen nainen! Siksi ajoinkin hänet\ntänään iltapäivällä ikiajoiksi talosta!\n\n— Ajoit talosta? Se mahtoi olla kohtaus, se.\n\nTouhula sai ankarin ponnistuksin hillityksi mielenkuohunsa. Hän palasi\nraskain askelin kirjoituspöydän ääreen. Painaen nyrkit ohimoilleen hän\nmutisi:\n\n— Oli se. Tuolla käärmeellä oli otsaa tulla ilkkumaan minulle\npitäneensä huolen siitä, että joutuisin linnassa katumaan. Samaan\nhengenvetoon se juuttaan nainen ilmoitti kertoneensa Kultakosken murhan\ntutkijalle satunsa kotiutumisestani muka vasta kello 4.\n\nEräs sana jäi erikoisesti soimaan Raudan korvissa.\n\n— »Katumaan». Mitä katumaan hän halusi toimittaa sinut vankilaan?\n\nIsäntä vaikutti kiusaantuneelta. Sitten hän kohautti hartioitaan.\n\n— Äsh, se on tuon ihmisen hassutuksia. Olen viime päivinä ollut\nhelisemässä hänen kanssaan. Kerta kerran jälkeen hänen kiukkunsa\npurkautui yhä hillittömämpänä sekä oopperalaulajattaren että minun\nylitseni.\n\nRauta virkahti:\n\n— Tuosta päätellen hänellä oli joitakin oikeuksia sinuun. Miten sen\nasian laita on?\n\n— Hm, olen tullut joskus likistelleeksi häntä, yksinäisyydessäni,\nratsumestari myönsi. — Mutta viime yönä sanoin hänelle suorat\nsanat, että nyt se teerenpeli on lopussa. Se kai jäi kaivelemaan\nhänen sisuaan, ja hän päätti kostaa. Huomautin hänelle kyllä nyt\niltapäivällä, että turhaan hän oli keittänyt kasaan valheensa.\nTodistajanvalan jylhyyden edessä hänen olisi pakko perua ne. Mutta hän\nsäväytti vastaan: »Jos noin kuvittelet, niin etpä tiedä, mihin loukattu\nnainen pystyy. Minä vannon sinut vankilaan, vaikka oma sieluni lentäisi\nsamalla helvettiin!»\n\nRauta mietti kuulemaansa. Pitkän tovin jälkeen hän lausui:\n\n— Oletetaan toistaiseksi, että nyt kertomasi on totta. Mainitsit\nemännöitsijäsi kiukun purkautuneen hillittömänä myös laulajatarta\nkohtaan. Mustasukkaisuus saattaa kiihdyttää vaikka mihin.\n\nToimitusjohtaja pudisteli päätään.\n\n— Tarkoitat, että emännöitsijäni kenties murhasi Kirsti Kultakosken\nja nyt yrittää vyöryttää syyn minun niskaani. Teoriana se menettelee.\nMutta hän ei sinä yönä ollut lähelläkään tuota kirottua siltaa. Hän ei\npoistunut silloin makuuhuoneesta ennen kuin kello 6 omalle puolelleen.\nMinun on sanottava tämä, ajattelitpa sitten minusta mitä tahansa.\n\nRauta myönsi itsekseen, että murhajutun osalta tämä avoin tunnustus\nparansi tuntuvasti Touhulan asemaa. Ent. ratsuväenupseerilla oli\nsentään vielä miehuutta jäljellä.\n\n— Yhtä asiaa en ymmärrä, isäntä virkahti hiljaisesti. — Sinun katseesi\nsanotaan tunkevan ihmisen lävitse. Miten ihmeessä tuo nainen sai\nsinulta salatuksi, mitkä vaikuttimet hänen väärän todistuksensa takana\novat?\n\n— Valitettavasti silmäni eivät näe kenenkään läpi, Rauta torjui. —\nTässä tapauksessa se on sitä mahdottomampaa, koska en ole edes nähnyt\nemännöitsijääsi. Hän on ollut ainoastaan Uutun kanssa puheissa, ei\nminun.\n\nTouhula tuijotti häneen kauhistuneena. Sitten hän painoi kasvot\nkäsiinsä.\n\n— Uutun kanssa puheissa, ei sinun! Mutta... Hän kerskui kertoneensa\nmurhan tutkijalle. Minä oletin ilman muuta hänen tarkoittavan sinua.\nHyvä luoja, millainen idiootti olen ollut! Olin murhaamaisillani sinut\nkuvitellen siten vapautuvani ainoasta vaarasta. Se olisi ollut... aivan\nturha teko!\n\n— Lisäksi tyhmä, Rauta lisäsi tyynesti. — Jos olisit pysähtynyt\nvähänkin ajattelemaan, olisit älynnyt jättäytyväsi siten kokonaan\nkostonhimoisen emännöitsijäsi armoille. Otaksukaamme, että hän olisi\nkertonut juttunsa minulle ja että äskeinen konnuutesi sillalla olisi\nonnistunut. Naisen ei olisi silloin tarvinnut muuta kuin vihjata\nviranomaisille, mitä hän oli aikoinaan minulle sinusta tarinoinut.\nSilloin johtopäätökset olisi pian tehty, ja _siitä_ murhasta sinut\nvarmasti tuomittaisiin.\n\nRaskas äänettömyys laskeutui huoneeseen.\n\nToimitusjohtaja rikkoi sen kysymällä nöyrästi:\n\n— Aiotko panna minut syytteeseen murhayrityksestä? Rauta katsoi häntä\npitkään.\n\n— En aio.\n\nSamassa kuului, miten avain pistettiin lukkoon ja talon ulko-ovi aukeni.\n\nSäikkyen isäntä kuiskasi:\n\n— Vaimoni...\n\nEteiseen ei sytytetty valoa. Mutta sieltä kuului maanitteleva ääni:\n\n— Minä täällä vain, Selja. Olin sisareni luona. Siellä rupesin\ntuumimaan, että mitäs minä vieraiden vaivoiksi, lähden kotiin.\nRatsumestari ymmärtää, niin ajattelin. Tuleehan sitä joskus\nkiivauksissa puhutuksi ja tehdyksi hulluja. Mutta voi sellaisen toki\nparantaa. Enkä minä totta meinannut sillä, että vannoisin väärät valat.\nMitenkäs nyt sellaista? Kiukkupäissäni vain uhkailin, kun kielsit\nkoskaan välittäneesikään minusta.\n\nTouhula oli hypännyt tulipunaisena pystyyn. Laiskanlinnan suojista\nRauta käskevästi viittasi häntä pysymään hiljaa.\n\nPuhe eteisen pimeydestä jatkui:\n\n— Mikset sinä virka mitään? Ratsumestari, saa kai Selja tulla sisään?\nSelja on taas ihan kiltti.\n\nLuottaen tuon julistuksensa antamaan suojaan nainen astui kynnyksen\nylitse. Hän peräytyi kauhistuneena, kun outo, kookas mies nousi\nkatkaisemaan hänen kulkunsa kohti kirjoituspöytää.\n\nRauta totesi Uutun kuvauksen toimitusjohtajan emännöitsijästä pitävän\npaikkansa. Keltatukkaisessa, tukevahkossa naisessa oli karkeasyistä\nkauneutta.\n\nHän puhutteli tätä jyrkästi ja häikäilemättä:\n\n— Vai niin, te ette enää väitä isäntänne viime maanantain vastaisena\nyönä palanneen kotiin vasta kello 4 aamulla?\n\nEmännöitsijä yritti karskiintua:\n\n— Kukas te olette, käyttämään tässä talossa moista ääntä?\n\n— Minä käytän sopivaksi katsomaani ääntä missä tahansa! Vastatkaa\nkysymykseeni!\n\nVieraan sävy tehosi. Naisen katse muuttui epävarmaksi, ja hän alkoi\nvavista.\n\n— En, herra. En väitä enää sellaista.\n\n— Tiedättekö, missä hän tuon yön oli?\n\nEmännöitsijä painoi päänsä alas. Mutta Rauta näki tyytyväisen hymyn\nhäivähtävän kasvoilla.\n\n— Tiedän, hyvinkin. Hän oli kotona.\n\n— Koko yön? Varmastiko?\n\n— Varmasti. Ihan käsin kosketeltavan varmasti.\n\n— Mihin aikaan hän palasi kotiin?\n\n— Kello 24.\n\nVieras tiukkasi edelleen:\n\n— Mutta jos isäntänne ajaa teidät nyt ulos, niin muutatteko taas\nhuomenna kertomustanne?\n\nVastaus tuli hyvin hiljaa:\n\n— En, herra, en muuta. Totuus ei loppujen lopuksi pala tulessakaan.\nEikä ole niin suuri asia, miten minun käy.\n\nRauta kääntyi Touhulaan:\n\n— No niin, Erkki, tästä erästä selvisit paremmin kuin\nvoimainkoetuksesta sillalla. Säästyit tyrmäykseltä. Mutta minä kiellän\nsinua poistumasta kaupungista, ennen kuin juttu on selvä. Jätän sinut\nnyt hoitelemaan hermojasi niin kuin parhaaksi katsot.\n\nKun hän eteisessä vilkaisi taakseen, nuo kaksi seisoivat yhä\nliikkumatta paikoillaan. Hän hymähti ja työntyi ulos yöhön.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nJÄLLEEN UUSILLE JÄLJILLE.\n\n\nSeuraavana aamuna Rauta heti pukeuduttuaan soitti Uutulle.\n\nVanhan etsivän jännitys kuvastui lyhyestä äännähdyksestä:\n\n— No?\n\n— Ilmeisesti saamme taas tähän erään jättää haaveemme, että olisimme jo\nkeksineet etsimämme.\n\n— Kuinka niin, tuomari? Juttu tuntui jo selvältä.\n\nRauta hymähti.\n\n— Niin se teistä tuntui silloinkin, kun viime maanantaina pidätitte\nerään herran. Yllättäviä käänteitä, sekä kielteisiä että myönteisiä,\nsattuu rikostutkimuksissa tuhkatiheään. Teidän ei kannata ottaa\ntätäkään kovin raskaasti.\n\n— Mutta en käsitä nyt...\n\n— Ymmärrätte pian, kun lähdette toimittamaan sitä tehtävää, jonka näin\naamutuimaan saatte. Menkää hakemaan toimitusjohtajan emännöitsijä —\nhän on muuten Selja nimeltään. Tulkaa hänen kanssaan tänne hotelliin,\nhuoneeseeni. Löydätte hänet kai toimitusjohtajan talosta. Luultavasti\nhän jo matkalla juhlallisesti peruuttaa eilisen kertomuksensa.\n\nLangan toisesta päästä kuului ällistyneen miehen ähkäisy.\n\n— Hyvä on, tuomari, hän sanoi sitten. — Olemme siellä pian.\n\nRauta oli tuskin saanut kahvinsa juoduksi, kun odotetut saapuivat.\nUutun lihavat kasvot kuvastivat hämmennystä ja vain puolittain\nvoitettua kiukkua. Nainen sen sijaan oli mitä parhaimmalla tuulella.\nVoitonriemu välkkyi hänen pienissä, viekkaissa silmissään.\n\n— Mikäs tuomarin käteen on tullut? lyhyt etsivä kysyi istuuduttuaan. —\nEi tuota ollut eilisiltana.\n\n— Kun yöllä olin kävelemässä, muuan hullu koira puri.\n\nUuttu pudisteli päätään. Hän ihmetteli, mitä kaikkea hänen väliaikainen\nesimiehensä oli yhtenä iltamyöhänä löytänyt. Hullun koiran ja\nnaisihmisen, joka souti ja huopasi puheissaan!\n\n— Nyt, neiti, Rauta aloitti, — haluan kuulla totuuden viime maanantain\nvastaisesta yöstä. Miettikää tarkoin, ennen kuin vastaatte? Palasiko\nisäntänne, toimitusjohtaja Touhula, silloin kotiin vasta kello 4\naamulla, niin kuin eilen iltapäivällä lääninetsivä Uutulle ilmoititte?\nVai tuliko hän kotiin jo kello 24 ja pysyi siellä koko yön, kuten\nmyöhemmin illalla minulle vakuutitte? Vai oletteko täksi aamuksi\nvarannut uuden muunnelman?\n\nNainen nyrpisti nenäänsä.\n\n— Mitä miettimistä siinä on! Kotona hän oli, puoliyöstä aamuun asti,\nomassa makuuhuoneessaan. Se on totuus. Minua vain huvitti eilen\niltapäivällä kertoa satuja tuolle paksulle ukolle.\n\nSen sanottuaan hän liikahti noustakseen. Hänestä ei ollut mukava istua\nkookkaan herran edessä. Tämähän oli kuullut, mitä hän eilen yönkorvalla\noli Touhulan pimeässä eteisessä puhunut.\n\nRauta teki kuitenkin lopun hänen lähtöaikeistaan.\n\n— Jääkää toki vielä, neiti. Haluaisin esittää teille eräitä kysymyksiä.\nNe eivät koske isäntäänne. Hänen kohdaltaan asia on selvä. Mutta voitte\nehkä auttaa meitä. Teillähän on tarkat silmät.\n\nSelja rauhoittui. Hän pani tyytyväisenä merkille sävyn muutoksen.\nHäntä mairitteli myös kuulla, että hänen odotettiin saattavan auttaa.\nTopakkana hän nojautui taapäin ja julisti:\n\n— Herra kysyy vain. Minä kerron, minkä tiedän.\n\n— Olitte viime sunnuntai-iltana hotellin ravintolassa. Havaitsitteko\nsilloin mitään erikoista?\n\n— Havaitsinko? Sen naisen, tietysti. Laulajatar mikä lie ollut! Siinä\noli minusta erikoista enemmän kuin tarpeeksi. On synti ja häpeä,\nettä...!\n\nUuttu hymyili itsekseen. Emännöitsijän tunteista oopperalaulajatarta\nkohtaan ei ollut epäilystä. Tuomari oli jo illalla juteltaessa\nvihjaillut siihen suuntaan, että tyttö oli mustasukkainen isännästään.\n\nRauta keskeytti naisen purkauksen:\n\n— Eikö ravintolassa tapahtunut sinä iltana mitään, mikä olisi pistänyt\nsilmäänne?\n\n— Jaa, että tapahtunut? En minä sellaista huomannut. En istunut siellä\nkauan. Yksinkertaisesti en iljennyt katsoa enää sitä naista. Lähdin\nkotiin.\n\n— Ette siis nähnyt erään nuoren, pari vuotta yli kahdenkymmenen olevan,\ntummatukkaisen miehen yrittävän tunkeutua laulajattaren seuraan?\n\n— Olisipa tunkeutunutkin! emännöitsijä huoahti. — Mutta en sellaista\nnähnyt.\n\nKun ei, niin ei! Rauta nielaisi pettymyksensä. Ylipäänsä kukaan ei\ntuntunut nähneen Simo Salankia sunnuntai-iltana. Turhaan hän oli\nkysellyt myös Riihelältä ja ravintolan tarjoilijattarilta. Poika oli\nilmeisesti pysytellyt piilossa. Mutta nuorukainen oli silti saattanut\nsukeltautua sillalle tapaamaan Kirsti Kultakoskea. Niin, tapaamaan ja\ntappamaan...\n\n— Te pistäydyitte myös kasinolla aikaisemmin samana päivänä, Rauta\nvirkahti. — Huomasitteko siellä mitään kertomisen arvoista?\n\nNaista harmitti. Hänen apunsa näytti kutistuvan nöyryyttävän\nolemattomaksi. Mutta äkisti hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli jo\naloittamaisillaan innokkaasti. Sitten hän kuitenkin muutti mieltään ja\nsulki suunsa tiukasti.\n\n— Mitä aiotte sanoa, neiti? Antakaa kuulua.\n\n— Ei se mitään ollut. Herrat vain nauraisivat.\n\n— Sittenpä se nähdään. Panitte siis merkille jotakin outoa. Kertokaahan.\n\nEmännöitsijä ei enempiä kehoitteluja tarvinnut.\n\n— Outoa se oli, sanokaa sitä miksi tahansa. Seisoin kurkistelemassa\ntarjoiluhuoneesta tanssisaliin. Se oopperaihminen oli jonkun miehen\nkanssa leijaillut lattialla, ja jotkut typerykset läpyttivät sille\nkäsiään. Ihan kuvotti katsoessani hänen itserakasta hymyään, kun hän\ntarttui tanssittajansa käsikynkkään. Hän viittasi meidän ratsumestaria\nseuraamaan. Kuin omistajansa viheltämä koira isäntäni totteli. Samoin\nteitte tekin, herra. Niin mennä purjehdittiin avokuistille. Muistatte\nkai, herra?\n\nRauta nyökkäsi hymyillen. Häntä huvitti vertaus omistajan viheltämiin\nkoiriin.\n\n— Kurkotin kaulaani tarkatakseni, mitä siellä kuistilla tapahtui,\nSelja jatkoi. — En kuitenkaan päässyt näkemään, kun isäntää peläten en\nuskaltanut tulla lähemmäksi. Käänsin pääni eteisen ovelle ja silloin\njäykistyin. Samainen oopperanainen vilahti siellä tungeksivien takana.\n\nMolemmat kuuntelevat miehet ällistyivät.\n\n— Mahdotonta!\n\nEmännöitsijä kiivastui:\n\n— Älkää tulko sanomaan, etten olisi tuntenut häntä! Hänellä oli kyllä\npitkä punainen kesätakkinsa yllään. Mutta se oli auki, ja alta näkyi\nvalkea leninki, joka oli rinnasta ja uumilta kireä kuin käärmeennahka.\nKoko lauantai-illan olin katsellut sitä inhoten. Häveliäisyyttä ei\nniillä tuollaisilla ole! No, ajattelin, äkkiäpä se tuonne lensi.\nVäläyksen se vain näkyi. Mutta ei siinä kaikki. Parin minuutin kuluttua\nmeidän ratsumestari tuli kuistilta saliin kynkässään taas tuo ihminen.\nIhan sain raivon kyynelet silmiini katsellessani sitä keikutusta.\nIsäntäni säteili ja pöyhisteli kuin olisi kallisarvoista voittopokaalia\nsylissään kannatellut. Silloin minä käänsin selkäni ja lähdin.\n\nVanha etsivä naurahti.\n\n— Olipa jo aikakin, hän sanoi. — Ties, mitä noidanlentoja\nmustasukkaisuus olisi muuten saanut teidät vielä uneksimaan. On se tuo\nhameväki sentään omaa luokkaansa!\n\nNainen pyörsi häneen kuin ampiaisen pistämänä. Silmät tulta iskien hän\nkivahti:\n\n— Mitä...?\n\nPuhelin pärähti soimaan. Rauta viittasi käskevästi vieraitaan\nvaikenemaan ja nosti kuulokkeen.\n\nRoiton ääni kuului kiihkeänä:\n\n— Tuomari?\n\n— Minä. Hevossaarestako soitatte?\n\n— Niin. Ensimmäisestä talosta. Luullakseni teitä tarvittaisiin nyt\ntäällä.\n\n— Mitä on tekeillä?\n\n— Tuolla kivenheiton päässä, sen rouvan asunnossa — tiedättehän? — on\naikamoinen melske ja mekastus.\n\n— Onko varjostamanne nuori mies mukana?\n\n— On. Hänen äänensä sieltä ylinnä kuuluu. Määräyksenne mukaan en ole\nsekaantunut leikkiin.\n\n— Hyvä on. Ajan autolla sinne. Odottakaa minua tiellä sellaisessa\npaikassa, mistä voitte pitää silmällä melsketaloa. Onko selvä?\n\n— Selvä on, tuomari.\n\nEmännöitsijä oli puhelinkeskustelun aikana noussut ja vetäytynyt\novelle. Tuskin huuliaan liikuttaen hän ilmoitti:\n\n— Minä menen nyt.\n\nRauta ei yrittänyt pidätellä häntä.\n\n— Kiitoksia teille, neiti. Sanokaa terveisiä ratsumestarille.\n\nNaisen tiukka ilme lauhtui. Hän melkein hymyili nyökätessään\nhyvästiksi. Mutta vanhaa etsivää hän ei ollut näkevinään.\n\nOven sulkeuduttua Rauta tarttui hattuunsa.\n\n— Roittoko soitti? Uuttu tiedusti.\n\n— Niin.\n\n— Saanko minä tulla mukaan, tuomari?\n\n— Meitä on siellä kahdessa kyllin. Teidän on paras mennä ottamaan\nselvää, eikö pyykkäri Välli olisi jo palannut kaupunkiin\nsinipöksypoikansa kanssa.\n\nPieni, pullea etsivä huokasi. Tehtävä tuntui kovin mitättömältä siihen\nverrattuna, mitä saattoi olla Hevossaaressa kehittymässä. Mutta hän\narvasi turhaksi jatkaa pyytelemistä.\n\nRauta ajoi hitaasti, niin kauan kuin kaupunkialuetta riitti.\nYlittäessään ensimmäisen maantiesillan hän vilkaisi korkealla taivasta\nvastaan piirtyvää rautatiesiltaa, jolla hän oli viime yönä joutunut\nelämään eräitä kammottavia silmänräpäyksiä. Aamuvarhaisella hän oli\nsoittanut tuomari Lemmetyiselle esittäen pysyvän poliisivartion\nsijoittamista murhapaikalle. Tämä oli luvannut järjestää sen heti,\ntosin hymähdellen. Mutta pääasia oli, että sillalla ei nyt enää pääsisi\ntapahtumaan mitään järkyttävää.\n\nTultuaan varsinaiselle maantielle Rauta päästi Cadillacin vauhtiin.\nPian hän oli tienhaarassa, josta poikettiin oikealle Hevossaareen.\nLeveä, varsin vähän käytetty tie, sen sivulla olevat ruostuneet\nrautatien raiteet ja oikealla kohoavaan kaihoon hakattujen holvien\nmuhkeat ovet palauttivat hänen mieleensä Niinistön ivallisen kuvauksen\ntästä »erinäisten puukemiallisten jättiläishaaveittemme hautausmaasta».\n\nAuto huristi salmen poikki rakennettua uljasta vallia pitkin ja\nkiiti ylös törmää saaren keskustaa kohden. Hiiskumaton hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla. Valtava sorakuoppa kertoi lapioarmeijojen kerran\nheiluneen täällä, mutta ne olivat jo vuosia sitten jättäneet työnsä\nkesken ja siirtyneet muualle. Ohi vilahtava asemarakennus oli yhtä\nsurullisen autio kuin käyttämättömät raiteetkin. Tienvieren hongat\nja kuusivanhukset näyttivät hieman ilkkuen vartioivan keltaista\nvaltaväylää, joka oli puhkottu metsän lävitse. Ainoaakaan ajoneuvoa tai\nedes jalankulkijaa ei tullut tiellä vastaan.\n\nHetken kuluttua alkoi oikealla pilkottaa jälleen järvenselkä sitä\nreunustavine hiekkarantoineen. Samassa Rauta havaitsi pitkän, laihan\netsivän tien reunassa. Hän oli perillä.\n\nHauskan näköinen rykelmä siistejä, tiilikattoisia asuinrakennuksia\nhäämötti vasemmalla puiden keskeltä. Ilmeisesti ne oli aikoinaan\ntarkoitettu suurtehtaan virkamiesten asunnoiksi.\n\nRoitto viittasi erääseen niistä.\n\n— Rouva Meri Kaustio asuu tuossa, oikealla. Toinen saman talon\nhuoneisto on tyhjillään. Eivät kai ne muuten olisi kehdanneetkaan\nsellaista mekastusta pitää. Nyt auottiin lähitaloissa jo ikkunoita.\n\n— Sieltä ei enää kuulu mitään, Rauta huomautti.\n\n— Äänivarat taisivat loppua, etsivä arveli. — Tai ehkä ne kokoavat\nvoimia uutta kamppailua varten. Siellä ne joka tapauksessa ovat\nsisällä, kaikki.\n\n— Ketkä kaikki?\n\n— No, ensinnäkin rouva itse. Sellainen kärsivän näköinen leskivaimo.\nKertoakseni, mitä tiedän, hänen miehensä oli pappi jossakin Savon\npuolessa. Hänen kuolemastaan lähtien rouva ei ole tervettä päivää\nnähnyt. Kivulloinen hän on, mikä sitten vaivannee? Tavallisen\npapinlesken kehnon eläkkeen varaan hän ei ole sentään ihan jäänyt.\nHänellä on turvanaan kaksi täysi-ikäistä tytärtä. Molemmat käyvät\nkaupungissa jossakin konttorissa töissä. Toisen näin eilen pyörällään\npalaavan ja nyt aamulla taas huristavan kaupunkiin. Se on sellainen\nlyhyt pullukka, vähän meidän Uutun malliin. Vanhempaa sisarta naapurit\nkehuvat kauniiksi. Mutta hän ei ole nyt ollut näkyvissä. Kuuluu\nmakaavan kotona korkeassa kuumeessa. Se Salanki on sitten kolmantena\ntuolla sisällä.\n\nRauta kuunteli huvittuneena. Roitto tuntui paneutuneen tehtäväänsä\nperusteellisesti.\n\n— Siinä vasta kumma heppu, tuo rouvan veljenpoika, etsivä jutteli\nedelleen. — En käsitä, miten niin nuoresta miehestä on kerinnyt\nsellainen juoppo tulla. Kahteen otteeseen hän on tullut näkyviini,\nkerran eilisiltana ja kerran kukonlaulun aikaan nyt aamulla.\nKummallakin kerralla hätäännyin ensin, että se yrittää livistää. Hän\nolisi voinut ottaa talon seinustalta serkkunsa polkupyörän. Mutta hän\nei yrittänytkään. Tietä pitkin hän lähti, ja niin hän hoippuroi eilen\nja tänään, että tien leveys tuskin riitti. Minä tallustelin perässä,\ntietysti. Arvatkaapa, tuomari, minne matka piti.\n\n— Vaikea sanoa.\n\n— Ihan niin, Roitto yhtyi. — Kummalta se näytti, kun hän siltavallin\nylitse päästyään poikkesi kohti kalliota ja katosi sinne sisään.\n\n— Mitä hän siellä?\n\n— Ties häntä! Olin täkäläisiltä kuullut ovien olevan avoimet, koska\nholvit ovat tyhjät. Jäin kallion kupeelle odottelemaan. Kummallakin\nkerralla hän viipyi luolassa tunnin verran. Palatessaan hän pyyhki\ntakinhihalla silmiään, kuin olisi itkenyt. Sitten hän tuli tänne samaa\ntietä takaisin. En voi mitään sille, tuomari, että sääliksi minun\nhäntä kävi. Kävisi vieläkin, ellei tuota huutoa ja rähinää olisi äsken\ntalossa ollut. Hän siellä pääasiallisesti äänessä oli. Mutta kenelle\nhän huusi, kun talossa ei ole muita kuin kiltti, vanha tätinsä ja\nkaunis, sairas serkkunsa?\n\nRauta virkkoi:\n\n— Lähden kysymään sitä rouva Kaustiolta. Jos Salanki tulee ennen minua\nulos, niin antakaa hänen mennä. Seuratkaa häntä vain matkan päästä.\nEhättäydyn kyllä ennen pitkää seuraanne.\n\nHän ei kuitenkaan vielä liikahtanut paikaltaan.\n\n— Hyvä on, tuomari. Luuletteko, että tuo poika on...? Lausumatta jäänyt\nsana ikään kuin väreili ilmassa.\n\n— Mitä itse arvelette, Roitto?\n\nPitkä, laiha etsivä raapi korvallistaan.\n\n— Vaikea tietää. Hurjalta hän vaikuttaa. Mutta jos hän murhasi, niin\nmiksei hän ole livistänyt? Aikaa hänellä olisi ollut vaikka millä\nmitalla.\n\nRauta nyökkäsi. Etsivä katsoi häntä kummissaan. Hän oli kuullut\nsanottavan, että päästessään saaliinsa jäljille tuo herra iski nopeasti\nja armotta. Nyt hän kuitenkin seisoi tuossa katsoen punakattoista taloa\nkuin empien. Roitto uskaltautui häiritsemään hänen mietteitään.\n\n— Olen kuullut välikohtauksesta hotellin ravintolassa viime\nlauantai-iltana. Kertoivat siellä paukkupäitä päästelleellä\nhurjimuksella olleen yllään mustaraitainen villapaita ja\nverryttelyhousut. Tällä minun varjostettavallani on samanlainen asu, ja\nnäihin maastoihin se sopiikin paremmin kuin tanssiaisiin. Taitaa olla\nsama poika.\n\n— Sama.\n\nHevosennaama vetäytyi mietteliäisiin ryppyihin.\n\n— Kuulin, mitä hän siellä salissa oli karjunut. Siitä päätellen hän\noli peräti korpeentunut laulajattareen. Olipa se kuviteltua tai\naiheellista, niin poika katsoi itsellään olevan syytä vihaan. Murhan\nmotiivia ei tarvitsisi siis pitkälti etsiä.\n\nRauta myönsi:\n\n— Eipä tosiaan. Mutta Simo Salanki ei ollut ainoa, jolla oli aihetta\nvihata Kirsti Kultakoskea.\n\nEtsivän hämmästelevä katse havahdutti hänet toimintaan. Hartioitaan\nkohauttaen hän harppoi maantien poikki.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\nSIMO SALANGIN TRAGEDIA.\n\n\nYlitettyään maantien Rauta hidasti kulkuaan.\n\nNaapuritalon edustalla joku nuori mies pesi autoaan. Vaunu oli\nvanha ja vaikutti korkeine koreineen melkein hullunkuriselta. Mutta\nomistajalleen se oli yhtäkaikki rakas. Hellävaroen ja tyytyväisesti\nvihellellen hän puuhaili pesusienineen ja säämisköineen sen kimpussa.\nKolme ruskettunutta, siististi puettua lapsosta leikki läheisessä\nhiekkalaatikossa. Aurinko paistoi täydeltä terältä petäjien latvusten\nlomitse. Pienoinen yhdyskunta vaikutti rauhan ja onnen tyyssijalta.\n\nLähestyessään leskirouva Kaustion asuntoa Rauta pani merkille kuistia\nvastaan nojallaan olevan naistenpyörän. Se oli lukitsematon. Täällä ei\nilmeisesti pelätty varkaita.\n\nMutta minä, hän tuumi, olen tullut tänne tavoittamaan murhamiestä!\nMikäli Simo Salanki nyt sitten on, hän lisäsi nopeasti ajatuksissaan,\nKirsti Kultakosken murhaaja.\n\nSiinä, mitä Roitto oli äsken sanonut, oli paljon perää. Salanki olisi\nhyvin ehtinyt livistää mailta halmeilta. Mutta hän ei ollut paennut.\nToisaalta murhan motiivi olisi hänen kohdallaan selvä...\n\nRauta nousi hitaasti portaat ja soitti ovikelloa.\n\nValkotukkainen nainen tuli avaamaan.\n\nHän oli ilmeisesti ollut nuorena komea. Mutta sitten murheet ja\nnivelreumatismi olivat painaneet pitkän vartalon köyryyn. Mustan puvun\nankaraa yksinkertaisuutta olivat vain korkean kauluksen ja hihansuiden\nkapeat valkoiset reunukset hiukkasen lieventämässä.\n\n— Anteeksi, oletteko ruustinna Kaustio?\n\n— Rouva riittää. Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.\n\nHe tulivat arkihuoneeseen. Se näytti olevan muistojen pyhättö. Sinne\noli ahdettu entisen pappilan salin pehmustettu mahonkikalusto.\nSohvan ja tuolien päälliset oli peitetty raitaisin kesäsuojuksin.\nHuonetta hallitsi kunniapaikalle asetettu valokuva, joka esitti\nhienopiirteistä ja hyvin lempeäilmeistä pappia. Seinillä oli muitakin\nkuvia, maalaiskirkosta sisältä ja ulkoa, pappilasta järven rannalla ja\njoukkokuvia pappeinkokouksista. Harmonion päällä oli kipsijäljennös\nThorvaldsenin Kristus-veistoksesta. Ikkunalaudat olivat täynnä\nruukkukasveja, nekin kai kerran avarammissa ja ilmavammissa huoneissa\nkasvaneita. Hellien käsien hoiva näkyi joka taholla. Kaikki oli hyvin\npuhdasta ja hyvin — surullista.\n\nSuljettuaan oven takanaan nainen sanoi:\n\n— Suokaa anteeksi, mutta en tuolla eteisessä oikein kuullut herran\nnimeä.\n\n— Olen varatuomari Rauta.\n\nVäsyneihin silmiin nousi kauhua.\n\n— Oletteko... oletteko te...?\n\nVieras aavisti, mitä sanaa rouva ei saanut huuliensa ylitse.\nHiljaisesti hän vastasi:\n\n— Tutkin oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken... kuolemaa.\n\nHuoneen omalaatuinen tunnelma oli ottanut hänet valtoihinsa. Täällä\ntuntui mahdottomalta puhua murhasta.\n\nHänen ilmoituksensa murti vanhan naisen itsehillinnän. Hän vaipui\nlähimmälle tuolille. Painaen kädet kasvoilleen hän purskahti\nlohduttomaan itkuun.\n\n— Minä tunsin... tunsin, että näin se... päättyisi, hän valitti. — Simo\nparka, onneton... onneton veljenpoika raukkani...\n\n— Simo Salanki on nyt kai täällä?\n\nRouva veti hihansuusta esiin nenäliinan ja koetti sillä tyrehdyttää\nkyyneliä. Mutta niitä pulppusi yhä ryppyisille poskipäille. Hän\nnyökkäsi ja viittasi ylös.\n\n— Hän on huoneessaan... Voi, tuomari, miksi tällaista saa tapahtua...?\nHän tuli, nyt aamulla, luokseni keittiöön... Hän oli aivan kauhea\nkarjuessaan minulle kuin viholliselle...\n\nKohtaus ei siis ollut sattunut tässä huoneessa. Olisi ollutkin\nkäsittämätöntä, että joku olisi voinut mellastaa tässä ympäristössä.\n\nVaivalloisesti ja pysähdellen vanha nainen jatkoi surullista kuvaustaan:\n\n— Hän... hän oli kuin paholaisen riivaama. Koetin hillitä häntä.\nMutta hän... hän vain yltyi siitä. Raivosi, että nyt hän oli saanut\nkyllikseen minun höpsähtäneestä hellyydestäni. Hän ei, niin hän huusi,\nole lainkaan sellainen kuin minä olen uskovinani. Hän ei ole sairas,\nhän ärjyi, eikä kaipaa minun lääkkeitäni ja naurettavia kääreitäni. Hän\non hullu, hän ulvoi, mutta oli sentään kyllin viisas... surmatakseen\nsen naisen...\n\nKertomus katkesi nyyhkytykseen. Rauta pysytteli ääneti. Hän ei tahtonut\nkiirehtiä. Entistä kumarampaan painuen emäntä alkoi taas puhua:\n\n— Hän... hän syöksi esiin kamalia sanoja. Sellaisia, joita en voi\ntoistaa. Varoitin häntä, että meidän Herramme kuulee. Mutta silloin hän\npurskahti hirveään nauruun. »Jumala», hän pärskyi, »sinun Jumalasi,\njoka käsittämättömässä laupeudessaan loi sellaisenkin olion kuin Kirsti\nKultakosken!»\n\nHän painoi käden silmilleen kuin häveten sitä, että oli toistanut\nrienauksen. Sitten hän kysyi kuiskaten:\n\n— Tiedättekö, tuomari, mitä tuo nainen oli tehnyt Simolle?\n\n— Tiedän.\n\n— Vielä vuosi sitten, ah, millainen poika hän olikaan. Reipas,\niloinen, täynnä valoisaa elämänuskoa ja lahjakas hän oli. Hän aikoi\nsäveltäjäksi. Me uskoimme kaikki hänestä tulevan jotakin suurta. Mutta\nsitten hän... onnettomuudekseen... tutustui tuohon laulajattareen. On\nkäsittämätöntä, että joku ihminen voi olla niin paha... tahtoa niin\npahaa... Mitä hän on... vain muutamassa kuukaudessa... tehnyt Simosta?\nIhmispoloisen, jonka kädetkin nyt ovat... veressä... Minä olin poissa\ntäältä, silloin kun... se kauhea tapahtui. Olin hoitelemassa rakkaan\nmiesvainajani hautaa siellä kaukana ja palasin vasta eilen. Tytöt\nolivat Simon kanssa täällä kotosalla. Mutta he eivät ole kertoneet\nminulle mitään. Luin kyllä lehdistä täällä lähellä suoritetusta\nverityöstä. Uhrin nimi täytti sydämeni epämääräisellä, jäytävällä\nkauhulla. Se oli niin katkeran tuttu... En kuitenkaan tiennyt, miten\naiheellinen pelkoni oli, ennen kuin vasta nyt aamulla...\n\nYläkertaan johtavilta portailta kuului raskaita askelia. Rauta silmäsi\nsuljettuun oveen.\n\nVanha rouva kompuroi pystyyn ja tarttui vavisten hänen käsivarteensa.\nKuiskaten hän rukoili:\n\n— Se on Simo. Käsitän, että teidän täytyy pidättää hänet. Mutta älkää\ntehkö sitä täällä. Ehkä se on halveksittavaa heikkoutta, mutta sydämeni\nei kestäisi sitä.\n\nEteisestä kuului ääni:\n\n— Hei sitten, täti! Minä painun nyt ulos. Mutta en sinne, mihin sinä\nnarrimaisuudessasi neuvoit minua menemään.\n\nUlko-ovi pamahti kiinni.\n\n— Kehoitin häntä ilmoittautumaan viranomaisille, emäntä nyyhkäisi.\n— Ainoa lohdutus tämän kauheuden keskellä on, etteivät hänen\nvanhempansa ole elossa. Mitä hänen hyvä isänsä ja hyvä äitinsä\nolisivat tunteneetkaan, jos olisivat olleet näkemässä ainoan poikansa\nluhistumisen ja kokemassa nyt... tämän.\n\nRauta oli kääntynyt ikkunaan. Hän näki nuorukaisen harppovan maantielle\nja katoavan hiukan horjuen läheisen mutkan taa. Hetkistä myöhemmin\npitkä, laiha mies hypähti puiden takaa seuraamaan häntä. Roitto ei\npäästäisi poikaa näkyvistä.\n\n— Olen hyvin pahoillani, rouva, että minun oli pakko tulla tällaiselle\nasialle. Käsitän järkytyksenne ja murheenne.\n\nJälleen kyynelet ryöpsähtivät himmenneisiin silmiin, ja valkohapsinen\npää painui. Tukahtuvin äänin vanha nainen kuiskasi:\n\n— Tapahtukoon meidän Herramme tahto, niin... niin kovaa kuin siihen\nalistuminen joskus onkin...\n\nPalattuaan autoonsa Rauta ajoi eteenpäin, kunnes löysi sopivan\nkääntöpaikan. Kun Cadillacin nokka jälleen osoitti kohti kaupunkia, hän\nsammutti koneen ja kaivoi esiin savukkeen. Lujapiirteiset kasvot olivat\nalakuloiset.\n\nAjo oli siis kaikesta päättäen lopuillaan. Mutta hän ei tuntenut iloa\nsiitä. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän oli Niinistöltä\nja nyt rouva Kaustiolta kuullut Simo Salangin ja Kirsti Kultakosken\nsuhteesta. Häntä vaivasi myös kuva vanhasta naisesta, josta hän juuri\noli eronnut. Tämä kai seisoi nyt miesvainajansa kuvan edessä itkien ja\nrukoillen tätä valaisemaan hänen kapinoivaa sydäntään ja selittämään,\nmiksi Kaikkivaltias oli sallinut näin käydä.\n\nRauta kohautti kärsimättömästi hartioitaan. Minä olen ilmeisesti\ntulossa vanhaksi ja hempeämieliseksi, hän tuumi itseironisesti. Hänen\nvelvollisuutensa oli selvä. Onneksi hänen asiansa ei ollut langettaa\ntuomiota. Niin juristi kuin hän olikin, hän oli monesti ajatellut,\nmiten peloittavan vastuullista oli tuomita ihminen.\n\nHän käynnisti koneen ja lähti ajamaan. Vauhti pysyi melkein matelevana.\nSorakuopan luo tultuaan hän näki jälleen molemmat miehet. He olivat\nehtineet jo manteren puolelle. Poika loikkasi juuri vasempaan ja\nsuuntasi kulkunsa suoraan jyrkkää kalliota kohden. Hän ei siis nytkään\naikonut kauemmas kuin outoon suojapaikkaansa, varastoholvien tyhjyyteen.\n\nHetkistä myöhemmin Rauta peruutti autonsa aivan Roiton viereen.\nNiskavillojaan raapien tämä tuijotti lähellä olevia holvien ovia.\n\n— Sinne se nyt taas meni, tuomari, hän kuiskasi.\n\n— Jääkää te tänne vartioimaan, Rauta sanoi. — Pistäydyn juttelemassa\npojan kanssa.\n\nHän riuhtaisi oven auki ja huusi pimeyteen: — Tulkaa ulos sieltä!\n\nHänen äänensä kajahti kumeana, ja holvien etäisimmät sopet toistivat\nkaikuna viimeistä sanaa. Mutta muuta ei kuulunut.\n\n— Simo Salanki! Minä tiedän teidän olevan täällä. Teidän on niin ollen\nturha yrittää piileksiä enää.\n\nSe tehosi. Askelet lähestyivät. Ne pysähtyivät ovesta tunkevan\nvalon piirin laitamille. Rauta saattoi vain vaivoin erottaa siellä\nihmishahmon.\n\n— Kuka te olette, joka täällä huudatte ja huhuatte?\n\n— Olen varatuomari Rauta.\n\nNuorukainen naurahti koleasti.\n\n— Vai itse Rauta. No, onhan teissä kokoa. Te olette siis se herra, jota\nkehutaan taitavaksi ihmisten metsästäjäksi. Ilmankos lopulta löysitte\ntien minunkin luokseni!\n\nSelvä iva väritti hänen ääntään. Kookas mies ei perustanut siitä.\nJyrkästi hän kysyi:\n\n— Myönnättekö te murhanneenne Kirsti Kultakosken?\n\n— Oopperan kuuluisan primadonnan, ollaksemme tarkkoja titteleistäkin,\nSalanki irvisteli. — Miksen myöntäisi? Minä, halpa mato, julkesin\nkohottaa käteni hänen kirkkauttaan kohti ja sammuttaa sen. Enkä sitä\nyhtään kadu, mikäli haluatte sen kuulla. Hän oli pohjiaan myöten mätä.\nMutta anteeksi, minähän toistan itseäni. Nyt huomaan teidät yhdeksi\nniistä hepuista, jotka lauantai-iltana olivat saaneet kunnian hakkailla\nihanaistamme.\n\nHän odotti toisen lausuvan jotakin. Mutta kun tämä pysyi vaiti, hän\njatkoi:\n\n— Maailma olisi hiukkasen vähemmän tympeä hullunmylly ja elämä\nvähemmän rumaa, jos sellaisista ihmisistä maksettaisiin tapporahaa.\nSuoritetaanhan sitä paljon viattomammista metsän ja ilmojen\npedoistakin. Mutta anteeksi jälleen. Tarkoituksenne ei ehkä ole\nkuljettaa minua laatimaan maailmalle uusia, oikeudenmukaisia lakeja?\n\nRauta virkahti:\n\n— Minä pidätän teidät Kirsti Kultakosken murhasta.\n\nRemakka nauru oli vastauksena. Holvien korkeudet antoivat sille\nkaksinverroin karmivan sävyn.\n\nHurjistuneena nuorukainen huusi:\n\n— Kuule, pimeys, sinä, joka olet ollut ainoa ystäväni! Hän aikoo\npidättää minut! Te, herra, ette saa minua ikinä elävänä! Ette te eikä\nkukaan muukaan!\n\nEnnen kuin Rauta käsitti, mitä oli tapahtumassa, Salangin käsi lennähti\nselän takaa ja iski terävällä kivellä vastustajan ohimoon. Sitten hän\nhypähti maahan suistuvan ylitse ja ryntäsi ulos. Havaitessaan toisen\nmiehen lähettyvillä hän pysähtyi tuokioksi yllättyneenä. Mutta sitten\nhän hihkaisi:\n\n— Pitäkää kiirettä, jos tahdotte estää kaverianne kuolemasta! Hän...\nsatutti päänsä kiven kulmaan!\n\nRoitto ryntäsi ovelle ja kumartui kaatuneen puoleen.\n\n— Tuomari, hän hätäili, — mikäs teille nyt?\n\nRauta oli menettämäisillään tajuntansa. Vaivalloisesti hän sai\nkähistyksi:\n\n— Ottakaa poika kiinni.\n\nHänen päänsä valahti takaisin kalliopohjalle, ja pimeys syöksähti hänen\nylleen.\n\nPitkä, laiha etsivä oli jo menossa. Hän havaitsi nuorukaisen pinkovan\nkohti valtamaantietä ja lähti perään. Mutta hän näki muutakin.\nPolkupyörä oli tulossa saarelta käsin. Nuori tyttö polki voimiensa\ntakaa, ja takana pakettitelineellä vanha rouva Kaustio piteli\nepätoivoisesti ajajan vyötäröstä kiinni. Tuo on ihan hassua menoa,\nRoitto tuumi, ja mihinkäs noille on moinen kiire tullut? Juostessaan\nhän huikkasi naisille:\n\n— Tuomari makaa holvien suulla! Auttakaa häntä!\n\nSitten hän jälleen keskitti huomionsa edellä loikkivaan. Humala ei\nnäyttänyt nyt poikaa horjuttavan. Hän meni kuin hyväkin pikajuoksija.\nEtsivä pani parastaan, mutta välimatka ei lyhentynyt. Kirotun kuumasti\naurinkokin paahtaa, hän totesi. Hänen hengityksensä kävi huohottavaksi.\nEi auttanut kuitenkaan muu kuin jatkaa vain.\n\nSillä välin Rauta oli palannut tajuihinsa. Ruskeakutrinen tyttö oli\njuoksuttanut rannasta löytämällään kippopahasella vettä. Vanha rouva\npesi ja hautoi märällä vaatteella vertavuotavaa ohimoa. Ähkäisten mies\nkohottautui istuvilleen.\n\n— Mistä te tänne lensitte?\n\nSanat ryöppysivät valkohapsisen naisen huulilta:\n\n— Tyttäreni Eeva, niin sairas kuin onkin, laahautui teidän lähdettyänne\nalas minun luokseni. Silloin selvisi, että olin hirveästi erehtynyt.\nMeillekös kiire, jotta mitään onnettomuutta ei täällä ehtisi tapahtua.\nHän sipaisi päälleen vähän vaatetta, ja riensimme peräänne.\n\nHaavoittuneen oli pinnistettävä aivojaan käsittääkseen. Kaikki tuntui\nperäti sekavalta. Hänen huomionsa kiintyi tielle kiireessä heitettyyn\npolkupyörään. Sillä naiset olivat siis tulleet. Kuumeen puna hehkui\nkauniin tytön poskipäillä, ja hänen povensa kohoili äskeisestä kovasta\nponnistuksesta.\n\n— Hirveästi erehtynyt? mies toisti. — Tekö rouva?\n\nVanha nainen oli kostuttanut jälleen rievun ja pyrki hautomaan haavaa.\n\n— Niin, minä, hän vahvisti. — Katsokaas...\n\nTyttö keskeytti hänet:\n\n— Anna minun kertoa, äiti. Se käy nopeammin. Simo ei ole murhannut\nketään! Hän katkeruuksissaan narrasi äitiä. Älkää katsoko minuun\nnoin, tuomari. Tiedän, mitä puhun. Simo tuli sunnuntaina kello 18:n\naikoihin kotiin. Hän oli taaskin humalassa. Sisareni ja minun oli\nvaikea saada hänet vuoteeseen, kun ei äitikään ollut kotona. Hän puhui\nummet ja lammet, yhtä mittaa vain Kirsti Kultakoskesta. Hän oli nähnyt\ntuon naisen edellisenä iltana ja jälleen silloin päivällä. Kauheasti\nhän kirosi ja taas itki. Hän huusi joskus uhanneensa ottaa hengiltä\nmolemmat Kultakosken tytöt, mutta tappavansakin ainoastaan Kirstin, ei\nElinaa. Hän hoki moneen kertaan: »Ei Elinaa!» Me saimme taistella hänen\nkanssaan koko yön, vasta maanantaiaamun valjettua hän nukahti. Sisareni\nja minä valvoimme vuoroon hänen vuoteensa ääressä.\n\nRaudan ei tarvinnut tiukata, oliko kuvaus tosi. Kuumeiset\nharmaanvihreät silmät olivat ehdottoman vilpittömät. Oven pielestä\ntukea etsien mies pakottautui pystyyn.\n\n— Uskon teitä, neiti. Mutta miksi hän sitten väitti...?\n\nSelitys tuli nopeasti:\n\n— Hän kertoi senkin meille. Eilisiltana. Luulimme hänen yrittävän\nvain säikyttää meitä. Kuka olisi uskonut...? Hän tuli myöhään\ntäältä, luolastaan. Hän oli humalassa, silloinkin. Vuoteeni laidalla\nistuen hän julisti ilmoittavansa poliisille, että hän oli muka\nmurhannut laulajattaren. »Heidän ei ainakaan tarvitse vaivata päätään\nrunoillakseen minulle motiivin», hän ylvästeli. »Sitä paitsi elämäni\non joka tapauksessa pilalla. He eivät hellitä, ennen kuin saavat\nmurhaajansa. Ottakoot siis minut!» Me kauhistuimme tietysti. Meistä\npiittaamatta hän mutisi: »Tiedän, kuka sen teki. Niin, kuka tappoi\nKirstin! Näin hänen pihistävän kävelykepin kasinolta. Mutta minä en\nanna häntä ilmi. Eivätkä poliisit minuakaan elävänä saa!» Niin hän\nkerskui. Ja nyt...! Voi, tuomari...!\n\nRauta ei jäänyt enää kuuntelemaan häntä. Päässä humisi, ja maailma\npyrki yhä pyörimään hänen silmissään. Mutta hän pakottautui juoksemaan\nautonsa luo. Seuraavassa hetkessä Cadillac hypähti täyteen vauhtiin.\n\nTuokiota myöhemmin vaunu oli jo tienristeyksessä ja syöksyi\nmerkinantotorven yhtämittaa ulvoessa kohti kaupunkia. Kaasutin pohjaan\npainettuna mies tuijotti tielle.\n\nRautatiesillan läntinen pää vilahti näkyviin. Hän erotti jo\nmolemmat juoksevat miehet. Silta, taaskin silta! Salanki oli\nmaantieltä poikennut ylös johtaville pitkille portaille. Hän oli jo\npääsemäisillään niiden päähän. Etsivä harppoi hänen perässään.\n\nRauta löi jarrut päälle ja hyppäsi vaunusta. Keuhkojensa täydellä\nvoimalla hän karjui:\n\n— Roitto! Estäkää hänet hyppäämästä alas!\n\nPitkä, laiha etsivä huiskautti kädellään merkiksi, että oli kuullut, ja\nparansi vauhtiaan.\n\nRauta ryntäsi myös portaille. Jännitys sai hänet unohtamaan jomottavan\nohimonsa. Rinta tuntui olevan halkeamaisillaan, kun hän viimein\nsaavutti siltatasanteen. Siunattu asia, hän tuumi juostessaan, että\nsillasta on ollut pakko tehdä näin pitkä, Roitto oli enää vain muutaman\naskelen päässä karkulaisesta. Välimatkan lyhyys oli ilmeisesti estänyt\npoikaa yrittämästä hypätä Hevossaaren länsipuolitse kulkevaan kapeaan\nvirranuomaan. Eikä hän vielä huomannut saaren toisen rannan kohdalla\nvastassa olevaa virkapukuista poliisia. Onneksi tuo vartio oli tullut\najoissa järjestetyksi.\n\nRauta pysähtyi nojaamaan kaiteeseen. Pahimman jännityksen laukeaminen\ntoi mukanaan lamauttavan väsymyksen. Hän oli yliarvioinut voimansa.\nSilta hänen edessään tuntui keinuvan esiin syöksyvän, savua\npurskuttavan hirviön alla...\n\nSe ei kuitenkaan ollut horjuvan tajunnan luoma harhakuvitelma.\nKaupungin asemalta lähtenyt juna oli höyrynnyt sillalle. Samassa\nSalanki havaitsi parinkymmenen metrin päässä edessään poliisin ja\nkuuli takaansa etsivän huohotuksen. Kuin lennossa hän ylitti puomin ja\nryntäsi päin veturia.\n\nSeuraavansa hetkessä ilma oli täynnä junan jarrujen ulvontaa ja\nkarjuvien miesten ääniä.\n\nRauta hieroi silmiään. Mutta painajaismainen näky ei kadonnut. Hitaasti\nhän lähti etenemään onnettomuuspaikkaa kohden.\n\nRoitto tuli häntä vastaan laahustavin askelin.\n\n— Älkää menkö sinne, tuomari. Mitään ei ole enää tehtävissä. Hänestä on\njäljellä vain verinen mytty. Useat pyörät ehtivät kulkea hänen ylitseen\nja jauhoivat hänet melkein olemattomiin. Se... se oli... hirveää\nkatsottavaa.\n\nHäntä kuvotti. Raskaasti hän nojautui sillan kaiteen ylitse. Alhaalla\noli kiviraunioita, sodan pommituksissa tuhoutuneen talon jäännökset.\nSinne hän antoi ylen.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nTIUHEMMALLA SEULALLA.\n\n\nPitkä, laiha etsivä ehättäytyi Raudan jäljessä laskeutumaan sillalta\npitkiä portaita takaisin maantielle. On tuo kumma mies, hän mietiskeli,\näsken juoksi ja lensi, vaikka ohimosta vieläkin tihkuu verta.\n\nRauta horjahti autonsa luona, ja etuoven kahvaa haparoiva käsi tavoitti\ntyhjää.\n\nRoitto riensi hänen luokseen.\n\n— Anteeksi nyt, tuomari. Loistavimmassa kunnossani en minäkään ole,\nkuten tuolla ylhäällä äsken kai huomasitte. Silti on kai paras, että\nminä asetun ratin ääreen?\n\nRauta nyökkäsi väsyneesti. Hän kiersi vaunun toiselle puolelle ja kömpi\nkuljettajan viereen. Mutta hän sai turhaan odottaa etsivän käynnistävän\nkoneen. Suutaan murtaen tämä tuijotti kojetauluun ja mutisi:\n\n— Näin tämän auton siellä kallion luona. Tuolla sitä, ajattelin,\nSalangin helposti tavoittaisi. Sitten mieleeni iski epäilys, millaisia\nnämä uudet vehkeet lienevät, ehken saisi edes syttymään. Hyvä oli, kun\nepäilin. Ajan hukkaa siitä yrityksestä olisi vain koitunut. En ymmärrä\ntästä yhtikäs mitään.\n\nHymähtäen Rauta näytti, mitä oli tehtävä.\n\n— Helposti se käy, kun konstit tietää, laiha mies ihasteli vaunun\nlähtiessä pehmeästi liikkeelle. — Muuten, tuomari, Salankiko teitä\nsiellä luolassa iski?\n\n— Niin. Hänellä oli nyrkissään kivi.\n\nRoitto nyökkäili.\n\n— Paha sisu sillä pojalla oli. Enkä kuitenkaan tiedä... Ehkei\npoliisimiehen sopisi niin ajatella. Mutta en sure sitä, että\nkuritushuone nyt menetti pitkäaikaisen asukin.\n\nRauta virkkoi matalasti:\n\n— Hän ei olisi joutunut kuritushuoneeseen.\n\nEtsivä vilkaisi epäilevästi oikealle sivulleen.\n\n— No, tottahan, murhasta...\n\n— Simo Salanki _ei_ tappanut laulajatarta.\n\nOhjauspyörän ääressä istuja yllättyi niin, että kaartaessaan kaupungin\npääkadulle oli ajamaisillaan jalkakäytävälle. Viime hetkessä hän sai\nvältetyksi sellaisen nolauksen.\n\n— Mitäs tuomari nyt turhia tarinoi? hän paheksui. — Miksi syytön mies\nolisi teitä kalloon kumauttanut ja paennut ja tehnyt kaiken äskeisen?\n\n— Minäkin luulin häntä syylliseksi vielä jutellessani hänen kanssaan\nholvin suulla. Mutta sitten kuulin hänen olleen Kaustion tyttöjen\nhoivissa viime sunnuntain iltapäivästä maanantaiaamuun.\n\n— No, jo nyt jotakin!\n\nAuto solui hotellin ulko-oven edustalle. Mutta Rauta jäi istumaan\npaikoilleen ja jatkoi:\n\n— Salanki oli eilisiltana kertonut serkuilleen, mitä aikoi. Tytöt\nkuitenkin luulivat hänen vain laskevan hevosenleikkiä. Eikä heitä sovi\nmoittia siitä. Samaa moni muu olisi siinä tilanteessa arvellut. Nyt\ntiedämme nuorukaisen tarkoittaneen täyttä totta.\n\nHaavoittunut paineli nenäliinalla ohimoaan. Siitä tihkui yhä verta. Hän\ntarjosi etsivälle savukkeen ja sytytti itselleenkin.\n\n— Totuus, hän virkahti, — käyttää joskus outoja voimia kaivumiehiksi,\njotka auttavat sen esiin. Tässä tapauksessa se oli humala. Salanki\noli suojatakseen oikeaa murhaajaa laatinut mielestään varmaan hyvän\nsuunnitelman. Eräänlaista sankarillisuutta ei sovi kieltää siltä. Ehkä\nhän pääsikin suuren rajan taa muistamatta paljastaneensa salaisuutensa\nKaustion sisaruksille — humalapäissään.\n\n— Kuulostaa melkein siltä kuin toivoisitte hänen päässeen, tuomari.\n\n— Tavallaan. Mutta hän unohti myös, että koko murhayön hän makasi\nserkkujensa hoivissa. Sekin olisi tietysti aikanaan tullut esiin.\n\n— Erikoislaatuinen tyyppi tuo poika joka tapauksessa oli, etsivä\nhuomautti. — Hänen aikomuksensa oli ilmeisesti heittäytyä sillalta\nsamoille kiville, jotka ruhjoivat laulajattaren. Aika ro... rom...\nKuinka sitä nyt sanotaan?\n\n— Romanttista, Rauta auttoi häntä.\n\n— Niin, sitä minä juuri. Romanttista. Eikös hän ollut jonkinlainen\ntaiteilija?\n\n— Hänestä piti tulla säveltäjä. Mutta sitten hän joutui Kirsti\nKultakosken tuhoisaan läheisyyteen.\n\nRoitto nyökkäili.\n\n— Niin, niin, ne naiset... Mutta mitäs me nyt teemme?\n\n— Jatkamme ajoa.\n\n— Kuinka?\n\n— Ajattelemalla. Tapahtumat ovat vyöryneet sellaisella vauhdilla,\nettei siihen »ylellisyyteen» ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Kun\nolen ollut saamaisillani ajatuksentyngästä kiinni, on ollut rynnättävä\njäljille, jotka näyttivät vievän suoraan karhun pesälle. Jospa jomotus\npäässäni helpottaisi! Minun pitäisi päästä erottamaan jyvät akanoista\nsiinä, mitä tämän jutun kestäessä on esiin tullut.\n\nEtsivä hymähti alakuloisesti:\n\n— Ei kuulosta kovin lupaavalta.\n\n— Eikö? Minä taas olen sitä mieltä, että totuus Kirsti Kultakosken\nmurhasta on jo käden ulottuvilla. On vain tiuhemmalla seulalla käytävä\ntosiasiat lävitse.\n\nRoitto ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että ajattelu auttaisi.\nMutta muuhunkaan ei tuomarista ensi hätään olisi. Hän näytti olevan\naivan lopussa. Huolekkaana etsivä kysäisi:\n\n— Saatanko minä tuomarin ylös?\n\n— Kaikkea vielä, Rauta torjui.\n\nMutta noustessaan hotellin portaita hän itsekin havaitsi olevansa\nkurjassa kunnossa. Vaivoin päästyään huoneeseensa hän soitti kelloa.\n\nTuttu, nyrpeä siivoojatar ilmestyi ovelle. Hänen jäykät kasvonsa\nvärähtivät, kun hän havaitsi vieraan istuvan vuoteen laidalla nenäliina\nohimoa vastaan painettuna. Miehen laskiessa kätensä liinassa näkyi\nverta. Äkkiä havahtunut huolehtivaisuus sai naisen lähestymään.\n\n— Ohoh, onpas ilkeän näköinen! hän kauhisteli. — Millä lie lyöty?\n\n— Kivellä. Saisikohan täältä sideharsoa?\n\nSiivoojatar nieleksi. Sitten hän virkkoi:\n\n— Osaisin minäkin tuon sitoa. Mutta taidatte haluta tänne ystävänne\njohtajan tai hovimestarin. »Vanha äkeä vahtikoirahan» minä vain olen.\n\nRauta totesi hotellin pienoisyhteiskunnassa juttujen kiertävän\nnopeasti. Ravintolan vaalea tarjoilijatar ei ollut vitkastellut\nkiidättäessään eteenpäin hänen pistopuhettaan.\n\n— Hyvä rouva, olen kiitollinen, jos te suostutte auttamaan minua hiukan.\n\nJotakin hyvänmielen tapaista häivähti naisen tuikeille kasvoille.\n\n— Paneutukaa pitkäksenne, herra. Olen hetkessä takaisin.\n\nPalatessaan hänellä oli sideharsoa, laastaria ja pyyheliinoja.\n\n— Nyt haudomme vähän ohimoa ja sitaisemme vilvoittavan kääreen\npäähänne. Sitten te nielaisette pari pulveria ja nukutte. Kyllä noin\nvankka mies sillä selviää.\n\nRauta pani ihmetellen merkille, miten nopeat ja hellät sormet hänen\nhoivaajallaan oli. Tuntui hyvältä antautua hänen määräiltäväkseen.\n\nHerätessään hän näki siivoojattaren istuvan yhä tuolilla vuoteen\nvieressä.\n\n— Olenko nukkunut?\n\n— Kyllä vain. Tasan tunnin. Mutta pysykääpäs pitkällänne, herra.\n\n— Ohimoani ei enää särje, ja ajatukseni ovat taas kirkkaat. Parahin\nrouva, te olette ihmeparantaja, hyvä haltiatar, miten vain tahdotte.\n\nNainen hymähti alakuloisesti. Mutta hän oli ilmeisen mielissään.\n\n— Älkäähän innostuko, hän torjui. — Ensin laastaroimme ohimonne. Sitten\ntuo ranne — mikäs siinä on?\n\n— Vähäinen koiranpurema.\n\nLupaa kysymättä siivoojatar aukaisi siteen ja kumartui tarkastamaan\nhaavoja. Hän pudisti päätään ja murisi:\n\n— Haluaisinpa nähdä sen _koiran_, joka tämän puri. Mutta nyt laitamme\nkunnollisen siteen. Teidät täältä olisi pitänyt naapurikaupungin\nsairaalaan lähettää eikä sitä toista. Eipä silti, hyvä on, kun siitä\npäästiin.\n\nHän ryhtyi puuhailemaan sideharsojen, laastarien ja saksien kanssa.\n\n— Kenestä toisesta te puhutte?\n\n— Siitä laulajattaren sisaresta, jolle hoitajatar hommattiin. Kunnon\nihminen saatiinkin. Mutta ei hänkään tätä aamua kauemmin sitä uikutusta\nja kauhu-unien kerrontaa kestänyt, vaan lähti. Lääkärillekös pulma,\nmitä potilaalle tehdään. Kuin hourupäinen, neiti hoki tahtovansa\nHelsinkiin, Mehiläisen sairaalaan. Mutta tohtori ei ottanut\nvastuulleen niin pitkää matkaa. Hän lähetti neidin naapurikaupungin\nDiakonissalaitokseen... Kas niin, tuomari, nyt saatte minun puolestani\njo nousta.\n\nMutta Rauta jäi makaamaan. Hän ei tahtonut päästää siivoojatarta vielä\nlähtemään.\n\n— Katsokaa vielä vasentakin kättäni. Se tuntuu niin kummalta.\n\nNainen kumartui tutkimaan.\n\n— Sormien keskinivelet ovat punaiset ja vähän kuin ajettuneet. Ei sen\nkummempaa. Olette tainnut lyödä ne johonkin ilkeän kovaan.\n\nMies hymyili itsekseen. Määritelmä »ilkeän kova» luonnehti hänen\nmielestään hyvin toimitusjohtaja Touhulan leukaa.\n\n— Te ette kai erityisesti pitänyt Kultakosken sisaruksista? hän kysäisi.\n\n— Pitänyt? En sitten vähääkään. Harvoin olen sellaisissa paikoissa\npalvellut, missä on »kuuluisuuksia» ollut. Mutta jos ne kaikki elävät\nsamalla tavoin kuin tuo sisarpari, niin enpä välitä heitä nähdäkään.\n\nJotakin muistui Raudan mieleen.\n\n— Kun maanantai-iltana palasin tänne, mainitsitte jotakin »yön\npimeydessä tissuttelemisesta ja tassuttelemisesta, jota säädyllisen\nihmisen piti silmät pyöreinä katsoa ja hävetä». Mitä sillä tarkoititte?\n\nSiivoojatar hymyili hieman.\n\n— Tarkastipa herra sanani muistaa. Sellaista taisin tosiaan jutella.\nEikä se väärää puhetta ollut.\n\nHänen silmänsä muuttuivat jälleen koviksi, kun hän jatkoi:\n\n— Noita sisaruksia ja heidän lentojaan tarkoitin. Ei se oikeiden\nihmisten elämää ollut. Enkä minä siitä lausunnosta periksi anna, vaikka\nhe olivatkin teidän tuttavianne.\n\n— Kertokaahan, mitä näitte ja kuulitte.\n\nNainen epäröi.\n\n— Enpä tiedä... Jos herra sitten perästäpäin taas naureskelee\nLeenalle...\n\n— Leenalle?\n\n— Niin, sille vaalealle kähäräpäälle ravintolan puolella.\n\nRauta kiirehti vakuuttamaan:\n\n— En toki. Pyydän teiltä, rouva, anteeksi sitä edellistäkin.\n\n— No, siivoojatar virkkoi sovinnollisesti, — oli sitä vikaa minussakin.\nÄreäksi olen käynyt tässä hommassa, monenlaista kun saa kokea.\n\nMies ojensi kätensä.\n\n— Sovitaan se mennyt.\n\nNainen naurahti hyvitettynä.\n\n— Paljonkos siinä nyt sopimista! Herra tahtoo siis kuulla, mitä minä\nnoina öinä näin ja kuulin.\n\n— Öinä ja päivinä.\n\n— En minä päivistä suuria tiedä. Ei laulajatarta monesti ihmisten\naikaan näkynyt. Mutta annahan, kun yö joutui, niin jopa nuo kaksi\nalkoivat kahista ja heidän ympärillään kuhista.\n\nRautaa huvitti hänen sanontansa. Ääneen hän kysyi:\n\n— Sattuiko jo lauantai-iltana jotakin?\n\nSiivoojatar oli innokas kertomaan:\n\n— Sattui. Kuhkin tapani mukaan käytävässä, kun sisarukset palasivat\nravintolasalista. Laulajatar pysähtyi huoneensa ovelle välkkyvissä\nvalkeissaan kuin ruhtinatar ikään. »Tylsä ilta», hän virkkoi\nhaukotellen. Harmaa varjo sisareksi kuiskasi hermostuneena: »Voi,\nKirsti, minä kauhistuin niin, kun Simo ryntäsi esiin.» Laulajatar\nilkkui: »Sinun vanha, rakastunut sydämesi taisi hypähtää ihan\nkurkkuun. Kai sinä nyt, nähdessäsi tuon rentun taas, myönnät minun\ntehneen sinulle suuren palveluksen nyhtäessäni sen rikkaruohon sinun\nmultapenkistäsi?» Sisar hätäili edelleen: »Voi, Kirsti, kunpa hän ei\nvain tekisi meille pahaa. Muistathan, miten hirveästi hän uhkaili\nmeitä.» Laulajatar nauroi ivallisesti ja tokaisi: »Haukkuva koira ei\npure. Hyvää yötä, siskoseni!» Niine hyvineen hän meni ja paukautti oven\nperässään kiinni kuin koko talo olisi ollut hänen omansa.\n\n— Siinäkö kaikki? mies tiedusti.\n\n— Tämä oli vasta alkua. Olin ravintolasta tulevan oven lähettyvillä,\nkun toimitusjohtaja Touhula työntyi siitä käytävään. Hän ällistyi aika\nlailla joutuessaan silmätysten minun kanssani. »Vaihdan vain muutaman\nsanan oopperalaulajatar Kultakosken kanssa», hän jupisi aikoen mennä\nohitseni. Mutta minä asetuin tielle ja julistin, että ne sanat oli\nsäästettävä huomiseksi, yökuhertelua ei tässä hotellissa sallita. Hän\nkarahti vihasta punaiseksi, malttoi kuitenkin mielensä ja tömisti\nsinne, mistä oli tullutkin. Että hän, perheellinen mies, kehtasikin!\nVähemmän minua sittenkin suututti se toinen herra.\n\n— Kuka toinen?\n\n— Se, joka vähän myöhemmin yritti samaan päämaaliin. Se teidän\nmustasilmäinen ystävänne.\n\nRauta yllättyi. Vasko ei ollut maininnut olleensa lauantai-illan\njatkoksi pyrkimässä yö jalkaan. Aika veijari!\n\n— En tiedä, mistä hän siihen käytävään ilmestyi, nainen puheli. —\nHän tuli hymyillen luokseni ja halusi tietää laulajattaren huoneen\nnumeron. Käskin hänen painua kiireen vilkkaan omaan vuoteeseensa. Hän\nsujautti kouraani setelin ja iski silmää. Minua ei ole miesten hymyillä\neikä seteleillä saatu väistymään siitä, minkä oikeaksi tiedän. Niinpä\npalautin setelin. Kai hän ymmärsi, koska häipyi.\n\nVai sitä konstia Lauri yritti, kuuntelija tuumi. Hän oli kai tottunut\nulkomaanmatkoillaan selvittämään rahalla sellaiset pulmat kivuttomasti.\n\n— Tuo vierailuyritys oli satunnainen haksahdus maisterilta, hän ryhtyi\npuolustamaan ystäväänsä. — Hän on nyt melkein kihloissa erään nuoren\nneidin kanssa.\n\nSiivoojatar nyökkäsi.\n\n— Tiedän. Sen sievän evakkotytön kanssa. Vilaukselta näin heidän\neilisiltana istuvan tuolla ravintolassa kahden. Ruokia kannettiin\npöytään ja samanlaisina taisivat palata keittiön puolelle. Nuo kaksi\neivät paljon edes puhelleet. Katsoivat vain toisiaan, kuin Luojan\nsuurta ihmettä. On se, tuo nuoruus... Herran ei tarvitse pelätä, että\nminä lähtisin sille tytölle juoruamaan. Miehet ovat miehiä, kyllä\nse tiedetään. Heidät on otettava, jos ottaa tahtoo, sellaisinaan,\nvikoineen kaikkineen...\n\n— Ystäväni poistuttua, Rauta virkahti salaillen hymyhän, — rauha\npalautui taloon, niinkö?\n\n— Ei vielä ihan. Olin sattunut keskustelemaan maisterin kanssa\nlaulajattaren oven takana. Kun yksin jäin, se lennähti auki. Laulajatar\nseisoi kynnyksellä ja sähisi: »Kuka teidät on pyytänyt vartijaksi\nsiihen? Miten uskallatte kohdella herrasmiestä tuolla tavoin?» Hän ei\nsanonut, mitä itse uskalsi. Minä sen sijaan mietin sitä katsoessani\nolkapäille heitettyä aamutakkia ja sen alla olevaa seitinhienoa,\npunervaa yöpaitaa. Sen melkein maata viistävässä helmassa oli kyllä\npoimuja jos millä mitalla, mutta rinnus oli kauas alas avoin. Minua\ninhotti ajatellessani, että hienosta käyvä nainen oli aikonut tuossa\nasussa ottaa vastaan vieraan miehen. En kuitenkaan virkkanut mitään.\nTyönsin vain oven kiinni.\n\nKuuntelija päätti itsekseen, että Vaskon sieti kuulla, millaisesta\nviettelyksestä siivoojaeukon lahjomattomuus oli hänet pelastanut.\nJos hän olisi päässyt etsimäänsä huoneeseen, hän ei olisi seuraavana\npäivänä kyennyt näkemään valko-keltapukuista tyttöä.\n\n— Niin taidammekin sitten tulla sunnuntaihin? hän kysäisi.\n\nNainen silmäsi häneen tutkivasti.\n\n— Onko herra jo kyllästynyt minun tarinointiini? Eihän siinä mitään\nsuuria asioita ole...\n\nRauta rauhoitti häntä:\n\n— Suuria tai pieniä, kuuntelen teitä mielelläni. Mitä\nyksityiskohtaisemmin kerrotte, sitä parempi viihdyke minulle.\n\nSiivoojatar jatkoi tyytyväisenä:\n\n— Miten lie sunnuntaina laulajattaren huoneen siivoaminen minulta\nmyöhäksi jäänyt? Muistin sen vasta päivällä. Mutta kun menin sinne,\ntoinen nainen oli jo siellä. Musta baskeri päässä hän oli kopeloimassa\nvaatekaappia. »Mitäs te?» minä harmistuin. Hän käännähti äkisti, ja\nminä nolostuin aika lailla tuntiessani hänet laulajattaren sisareksi.\nHän oli hyvin vihainen ja kirkui: »Mitä te siinä töllistelette? Tulen\nsisareni huoneeseen milloin tahdon! Te ette voi sitä minulta kieltää!»\nOikeassa hän tietysti olikin. Niinpä pyysin nöyrästi anteeksi ja\npoistuin toiseen kerrokseen. Ei se sen kummempi tapaus ollut.\n\n— Hm. Entä vielä?\n\nNainen naurahti.\n\n— Minä juttelen näitä vähäpätöisiä kokemiani ja kuulemiani, ja te\ntahdotte aina vain lisää.\n\n— Te liikutte täällä niin paljon, Rauta maanitteli. — Osasitte antaa\nhyvän kuvauksen siitä resu Pekastakin, joka toi laulajattarelle\nkirjeen sunnuntai-iltana kello 20:n maissa. Mutta... Te kai avasitte\nKirsti-neidille ulko-oven, kun hän kotiutui puolenyön maissa?\n\n— Niin. Huonolla tuulella hän näytti olevan. Ei edes nyökännyt minulle\nkiitokseksi.\n\n— Ettekö havainnut oven lähettyvillä ketään, jolta hän olisi voinut\ntoisen kirjeensä saada?\n\n— En ristinsielua.\n\n— Näittekö, kun hän lähti vähän myöhemmin jälleen ulos?\n\n— Tietysti. Minunhan piti laskea hänet ulos.\n\n— Millä mielellä hän silloin oli?\n\nSiivoojatar mietti tuokion.\n\n— Jaa, sitä on vähän vaikea sanoa. Ei hän niin huonolla ollut kuin\ntullessaan. Mutta jollakin lailla hän vaikutti miettiväiseltä, ikään\nkuin epäilevältä. Mikäli sellainen ihminen miettimään pystyy! Mutta\nodottakaas... Sillä välillä sattui jotakin, mitä vähän ihmettelin.\nSisar tuli laulajattaren huoneesta siinä puolenyön tienoilla ja\nmeni omalle puolelleen. Kauan hän ei siellä viipynyt, vaan lennähti\ntakaisin. Ennen oven sulkeutumista kuulin selvästi hänen sanansa:\n»Kirsti, sinun innostunut ihailijasi soitti...» Loppu häipyi minulta,\nkun ovi vetäistiin kiinni. Jäin vain mietiskelemään, miksi hän oli\nilmoittanut jonkun soittaneen. Hänen huoneessaan ei ollut puhelinta.\n\nRauta huomautti:\n\n— Ehkä hän tarkoitti, että joku oli soittanut ennen sisaren paluuta.\n\nHieraisten nolostuneena nenänvarttaan nainen myönsi:\n\n— Jaa, niin kai se olikin.\n\n— Muistaisikohan keskustyttö, yrittikö joku puhelimitse tavoittaa\nlaulajatarta sunnuntaina esim. kello 23:n aikoihin päätyen sitten\nkeskustelemaan sisaren kanssa?\n\nSiivoojatar tuhahti:\n\n— Sekö harakka? Hyvä, jos hän muistaa yhdistää juuri pyydetyn puhelun.\nÄlyttömämpää tyttöä en ole ikipäivinä tavannut!\n\nKiusallinen epäilys pyrki Raudan mieleen. Olisiko Vasko, odotettuaan\nkello 22.30 hotellin ravintolan edessä laulajatarta turhaan, soittanut\nvielä tälle? Häntäkö ovat tarkoittaneet Elinan sanat: »Kirsti, sinun\ninnostunut ihailijasi soitti?» Näiden kysymysten takaa irvistelevä\nmahdollisuus oli peloittava. Mutta silloin ei ainoastaan Lauri, vaan\nmyöskin Kaarina Kurkeila ja hänen tätinsä olisivat häikäilemättä\nvalehdelleet...\n\nHän vääntäytyi hermostuneena istuvilleen.\n\n— Huimaako päätä vielä? nainen tiedusti.\n\n— Ei. En edes muistanut koko vammaa.\n\nSiivoojatar ryhtyi kokoamaan kapistuksiaan.\n\n— Minun on jo jouduttauduttava muihin töihin. Tuli tässä jo\nistutuksikin.\n\nRauta virkkoi lämpimästi:\n\n— Parhaat kiitokseni teille sekä hoivasta että piristävästä\njutteluhetkestä!\n\n— Kiitoksia vain herralle itselleen.\n\nOven sulkeuduttua mies nousi kävelemään. Hän mitteli otsa syvissä\nrypyissä huonetta nurkasta nurkkaan ja poltti savukkeen toisensa\njälkeen.\n\nViimein hänen ilmeensä alkoi kirkastua. Hän heittäytyi selälleen\nvuoteelle ryhtyen kehittämään ajatusta siitä näkökulmasta lähtien,\njohon äsken oli päätynyt.\n\nVihdoinkin! Jokainen yksityiskohta sopi murhenäytelmän kokonaisuuteen.\nEräitä aukkoja jäi kyllä todistusketjuun. Mutta mielikuvitus\nrakensi helposti niiden ylitse sillan, jonka täytyi suurin piirtein\nvastata todellisuutta. Murhaaja otaksui olleensa hyvinkin viekas ja\nonnistuneensa hiomaan tekonsa ylle läpinäkymättömän sumuverhon. Mutta\nhän oli, niin kuin rikolliset tavallisesti, tehnyt eräitä kohtalokkaita\nerehdyksiä.\n\nRauta nousi ripeästi. Toiminnan aika oli jälleen tullut.\n\nSamassa koputettiin oveen.\n\n— Sisään!\n\nLauri Vasko ilmestyi kynnykselle ja iloisesti hymyillen astui\nperemmälle.\n\n— Sepä sattui, Rauta virkahti. — Ajattelin juuri äsken sinua.\n\nMaisteri oli loistavalla tuulella.\n\n— Minua taas harmitti, ettemme Helsingistä tullessamme saaneet sinua\nmukaamme Siltakadun 30:een. Siellä ne kestit olivat! Emme tietenkään\nsalanneet kihlaustamme Kaarinan tädiltä. Hän puolestaan ei antanut\nperiksi, juhlittava sitä oli. Hän sai ahdetuksi meihin niin paljon\nkahvia ja piirakoita, etten lähipäivinä halua edes nähdä sultsinoita.\nVaivoin pääsimme livistämään sieltä myöhemmin illalla kahden kesken\ntänne hotelliin.\n\nRauta muisti siivoojattaren äskeisen kuvauksen noiden kahden\nrakastavaisen ravintolakäynnistä. Syy, miksi illallinen ei ollut heille\nmaistunut, oli paljon materialistisempi kuin eukko oli kuvitellut.\n\nYstävä katsoi häntä oudoksuen. Sitten hän huomasi siteet ja kysäisi:\n\n— Mitä sinulla on ranteessasi ja ohimossasi? Olethan kuin raadeltu\nsotasankari!\n\n— Pikku juttuja vain. Niitä ei käy vertaaminen niihin koettelemuksiin,\nmitä sinulla kuulostaa olleen sultsinarintamalla.\n\nMustat silmät säteilivät.\n\n— Kaarina ja minä emme aio olla pitkiä aikoja kihloissa. Syksyllä\nvietämme häät. Sinä tulet niissä olemaan tietysti kunniavieras.\n\n— Kiitoksia.\n\n— Sinä olet kovin lyhytsanainen tänään, Lauri nurkui. — Istutaan\npakisemaan ja pannaan tupakaksi.\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Valitan, vanha veikko. Minun on noustava taas autoni ohjauspyörän\nääreen.\n\n— Joko taas? Mihin sinä nyt?\n\n— Pienelle matkalle vain, ja tällä kertaa yksin.\n\n— Unohdin vallan, ystävä myönsi, — että sinulla on vakavampaa\nmietittävää kuin meidän kihlauksemme ja häämme.\n\nKun he yhdessä lähtivät huoneesta, Rauta virkahti kevyeen sävyyn:\n\n— On sinun kihlauksessasikin miettimistä, häistä puhumattakaan.\n\n— Tietysti, minulla.\n\n— Minulla myös.\n\nKun Rauta oli jo käynnistänyt auton, Vasko kysyi:\n\n— Mitä sinä oikein pohdiskelet?\n\n— Maailman menoa.\n\nYstävä hermostui.\n\n— Olet kuin Pythia Delfoin temppelissä! Sano suoraan, ketä vastaan\nsinun ajatuksesi nyt jauhavat!\n\n— Sinua vastaan, tietysti.\n\nAuto hurahti liikkeelle. Vasko seisoi paikoilleen jähmettyneenä.\n\nKirottua! Oliko Rauta vuorostaan ryhtynyt epäilemään häntä? Siitäkö\nvanhan toverin tämänpäiväinen kylmä vaiteliaisuus johtui?\n\nHän käännähti takaisin hotelliin. Tuntui mahdottomalta mennä nyt\nKaarinaa tapaamaan. Paras oli ottaa oikein väkevä grogi!\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nJOHTOLANGAT PERILLE.\n\n\nAurinko paistoi, ja kesä kukki ja tuoksui ympärillä. Oli hyvä ajaa,\nvaikka maantie mutkittelikin pahasti.\n\nSiellä täällä oli pieniä taloja, joiden hirret hohtivat uutuuttaan.\nPitkin maata niitä oli, karjalaisten ja rintamamiesten uusia asumuksia.\nNe olivat asettuneet milloin metsän laitaan, milloin vanhan pellon\nkeskelle kuuluttamaan, että jotakin mullistavaa oli tapahtunut.\n\nHeinänteko oli käynnissä. Reippaita, iloisia ihmisiä heilui pelloilla.\nMutta ei puuttunut liioin umpimielisiä kasvoja eikä kyräileviä katseita.\n\nEhkä kaikella tapahtuvalla, kipeimmälläkin, Rauta tuumiskeli, on\ntarkoituksensa. Kenties sodan ja kaiken sitä seuranneen kärsimykset\nolivat tarpeen, jotta tässä harvaan asutussa, sosiaalisesti ikään kuin\njähmettyneessä maassa kehitys pääsi vauhtiin. Nyt ihmisten oli pakko\ntulla lähemmäksi toisiaan ja oppia vähitellen yhteisvastuun vaikea\nläksy.\n\nHäntä oli näinä päivinä ilahduttanut havainto, että nuoruusvuosilta\nperäisin oleva vanhan toveruuden henki oli osoittautunut\nelinvoimaisemmaksi kuin hän oli rohjennut uskoa. Mutta niin rajoitettu\nyhteishenki ei enää riittänyt. Sen täytyi laajeta käsittämään kaikki\nnämä ihmiset ja ennen pitkää tunkea koko yhteiskunnan lävitse...\n\nPuolen tunnin ajon jälkeen hän saavutti jo naapurikaupungin. Auto\nsuhahti rautatien alitse pääkadulle ja pysähtyi pian sen jälkeen\nkorkean sairaalarakennuksen eteen.\n\n— Onko tohtori Elviö tavattavissa?\n\nPieni, ruskeasilmäinen sairaanhoitajatar katsoi häiritsijään kylmästi.\n\n— Hän on vastaanotolla. Joudutte odottamaan pari tuntia.\n\n— Jospa neiti sentään kävisi kuiskaamassa tohtorin korvaan, että\nvaratuomari Rauta haluaisi kiireellisen asian vuoksi tavata häntä?\n\nHoitajatar pudisti päätään. Vieraan jyrkkäpiirteisillä kasvoilla\nleikkivä valloittava hymy sai hänet kuitenkin taipumaan:\n\n— Voin käydä kysymässä. Mutta en luule sen auttavan.\n\nKymmenisen minuutin kuluttua hän palasi. Hänen käytöksensä oli nyt\nhuomattavan kunnioittava.\n\n— Tohtori ottaa tuomarin vastaan. Olkaa hyvä, tätä tietä.\n\nHän opasti vieraan tyhjään seurusteluhuoneeseen, jossa kaikki kiilteli\nuutuuttaan.\n\n— Tohtori tulee aivan kohta, hoitajatar vakuutti ja katosi.\n\nHetken päästä ovi avautui. Tohtori Elviö riensi valkoisen takin helmat\nliehuen ja molemmat kädet ojossa tervehtimään.\n\n— Sinä, vanha veikko! Hauska nähdä taas sinua.\n\n— Samoin sinua. Sinuun vuodet eivät näy pystyvän.\n\nElviö vaikuttikin vierastaan huomattavasti nuoremmalta. Hän oli\nlyhyempi ja hentorakenteisempi. Musta, lainehtiva tukka, hyvin\ntuuheiden kulmakarvojen alla välkkyvät tummanruskeat silmät ja helposti\nnauruun vetäytyvä suu voimakkaine, valkoisine hampaineen olivat\nennallaan. Rauta muisti niiden jo heidän yhteisinä nuoruusvuosinaan\nsaaneen monen tytönsydämen sykkimään levottomasti.\n\n— Kai viivyt kaupungissa vielä illan? Silloin voisimme kunnolla tavata\nja jutella.\n\nSen sanottuaan lääkäri vilkaisi hätäisesti rannekelloonsa.\n\n— Sinulla on tietysti, vieras totesi, — näin kesken vastaanottosi kiire.\n\nValkotakkinen nyökkäsi.\n\n— Odotushuoneessa on väkeä kuin helluntaiepistolassa. Suonet niin ollen\nanteeksi...\n\nRauta keskeytti:\n\n— Sinun tehtäväksesi jää antaa anteeksi. Saat luvan jättää vastaanoton\napulaislääkärien hoteisiin. Kai he voivat määrätä potilaille vaikkapa\nmikstuuraa tai kamferia tai matolääkettä. Ne eivät ketään tapa. Minä\nnäet tarvitsen sinua. Eikä asiani siedä viivytystä. Johdan laulajatar\nKirsti Kultakosken murhan tutkimuksia ja...\n\nElviö oli jo ovella menossa.\n\n— Riittää, veli hyvä. Käyn järjestämässä niin, että toiset hoitavat\nvastaanoton. Eivätkä tämän laitoksen apulaislääkärit ole niin avuttomia\nkuin sinä maallikkona kuvittelet.\n\nKun hän oli palannut, toverukset istahtivat tupakoimaan.\n\n— No-o? lääkäri virkahti. — Arvaan sinun haluavan puhua laulajattaren\nsisaresta, joka tänään tuotiin tänne. Hieman pulmallinen tapaus.\nHän on saanut sokin, se on selvää. Vähemmästäkin sen voisi saada.\nErittäin hysteerinen hän on myös. Mutta häntä hoitaneen kollegani\ntänne lähettämää kuumekäyrää en ymmärrä lainkaan. Sen osoittamien\nhyppelehtivien, mutta yleensä sangen korkeiden numeroiden asemesta\ntotesin ainoastaan vähäistä lämmönnousua.\n\n— Menkäämme yhdessä hänen luokseen, Rauta sanoi. — Hänellä on tietysti\nyksityishuone.\n\n— Niin on. En vain tiedä, mitä sisaren traagillisen kohtalon seulonta\nvaikuttaa hänen tilaansa.\n\n— Siksi haluankin sinun olevan läsnä, kun haastattelen häntä. Tule nyt!\n\nTohtori Elviö antoi perään. He nousivat hissillä viimeiseen kerrokseen\nja kävelivät pitkän käytävän loppupäähän. Siellä lääkäri avasi erään\noven ja antoi toverinsa astua ensimmäisenä sisään.\n\nHuone oli valoisa ja kaunis. Vuoteessa makaava nuori nainen tervehti\nvaljulla hymyllä tulijoita.\n\n— Päivää taas, neiti Kultakoski.\n\n— Hyvää päivää, tuomari. Olettepa antanut minun kauan odottaa\nkäyntiänne. Nytkö vasta olette palannut Helsingistä?\n\nRauta käveli parvekkeelle johtavan oven vieressä olevan ikkunan luo ja\nnojautui sen pieleen.\n\n— Olen pahoillani siitä, neiti, että olen odotuttanut itseäni. Mutta\nparhaalla tahdollakaan en ole ennen saanut muilta kiireiltäni aikaa.\n\nLääkäri nosti tuolin vuoteen viereen ja kysäisi istahtaessaan:\n\n— Miten potilaamme nyt voi?\n\n— Ah, tohtori, en lainkaan hyvin. Toivon teidän lähettävän minut\nHelsinkiin. Mehiläisen lääkärit ovat hoitaneet minua jo ennen. Tekin\npääsisitte silloin vaivautumasta enempää minun takiani.\n\nRauta virkahti viileästi:\n\n— Huomenna pyytäisitte kai Mehiläisen lääkäreitä toimittamaan teidät\nesim. Tukholman Serafimer-sairaalaan.\n\nPieluksella lepäävä vaalea tytönpää käännähti ikkunaan. Sinisilmät\ntähysivät kummastuneina siellä seisovaa kookasta miestä.\n\n— Mitä sillä tarkoitatte, tuomari?\n\n— Tukholmasta tiet olisivat auki kaikkeen maailmaan, sitä vain...\nMutta ettekö ole utelias kuulemaan, miten onnistuin Helsingissä? Tehän\nannoitte pari asiaa toimitettavakseni siellä.\n\nPotilas oli sulkenut silmänsä. Niiden luomet värisivät hieman.\n\n— Kertokaa, hän pyysi hiljaa.\n\n— Ensinnäkin halusitte minun tekevän voitavani, jotta ilkeät\nsanomalehdet eivät alkaisi penkoa kaikkea mennyttä. Olitte huolestunut\nsiitä, että viattomia juttuja paisuteltaisiin skandaaleiksi ja siten\nhäväistäisiin teidän »rakkaan, ajattelemattoman siskonne muistoa».\nNo niin, minä onnistuin siinä. Lehdet ovat olleet hienotunteisia.\nMutta oikeastaan taisitte uskoa minulle tuon tehtävän vain, jotta\nsisarenne elämässä sattuneet skandaalit eivät välttyisi huomioltani.\nLaskitte niiden tarjoavan minulle koko joukon murhaajakandidaatteja\ntutkisteltavakseni.\n\nNuori nainen huudahti harmistuneena:\n\n— Tuomari! Tietysti olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt\nsanomalehtien hillitsemiseksi. Se ei kuitenkaan anna teille oikeutta\nloukkaavien olettamusten tekemiseen minun motiiveistani!\n\nItkuvalmiina hän vetosi lääkäriin:\n\n— Tohtori, sanokaa tekin hänelle, ettei hän saa puhutella minua tuossa\nsävyssä. Minä... minä...\n\nElviö tarkkasi potilastaan huolestuneena. Hysteerinen kohtaus näytti\nolevan tulossa. Tuuheat kulmat rypyssä hän vilkaisi varoittavasti\nRautaan.\n\nTämä kuitenkin naurahti kylmästi.\n\n— Te olette hyvä näyttelijätär, neiti. Muistan viime tapaamisestamme,\nmiten taitavasti jymäytitte minua. Mutta toistettuna tuollainen\nhäikäisevä esitys menettää makunsa. Teidän on niin ollen paras hypätä\nitkukohtauksen ylitse. Me olemme näet varautuneet sellaisten varalle\nlääketieteen koetelluimmin ja samalla vaarattomimmin apuneuvoin.\nTohtorin valkoisen takin taskussa oleva pieni ruisku auttaa teidät\nhelposti kohtauksen ylitse.\n\nElviö murahti. Hän ei pitänyt tästä. Raudan velvollisuus olisi ainakin\nollut, hän ajatteli, kertoa etukäteen niistä suuntaviivoista, joiden\nmukaan hän aikoi keskustelua johdatella.\n\nHämmästyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että sairas oli kaikesta\npäättäen selviämässä uhkaavasta kohtauksesta.\n\n— Kas noin, neiti, Rauta lausui. — Muutama nyyhkäisy vielä ja sitten\npieni, väsynyt hymy, niin esitys on täydellinen. Olen melkein valmis\ntunnustamaan teidät sisartannekin paremmaksi näyttelijättäreksi. Teidän\nonnettomuudeksenne tämä vain ei ole teatterilava...\n\nNuori nainen valitti:\n\n— En ymmärrä, miksi puhuttelette minua nyt aivan toisin kuin ennen.\nJos olen jotenkin tullut loukanneeksi teitä, olen valmis pyytämään\nanteeksi. Mutta olkaa kiltti, älkääkä kiusatko minua enää tuolla\ntavoin. Sitä paitsi, ettekö voi tulla tänne lähelle? Tohtori nostaa\nteille tuolin viereensä.\n\n— Kiitoksia. Pysyttelen mieluummin täällä.\n\n— Miksi?\n\nRauta virkkoi:\n\n— Sanon sen teille, neiti. Viime maanantain vastaisena yönä syöstiin\nnaapurikaupungin suuren rautatiesillan kaiteen ylitse syvyyteen\nteidän sisarenne. Viime yönä muuan hermonsa menettänyt mies yritti\nsamalla paikalla työntää minut alas. Tänään, vain muutamia tunteja\nsitten, muuan toinen hullu heittäytyi tuolla sillalla junan alle\njauhautuen veriseksi mytyksi. Tässä jutussa on siis ollut jo niin monta\nsyöksyvaihetta, että päätökseni estää neljäs tapahtumasta on varsin\nluonnollinen.\n\n— Neljäs?\n\n— Niin, neiti. Olette kai suorittanut täällä sen verran\npaikallistutkimuksia, että tiedätte oven parvekkeelle\nlukitsemattomaksi. Esim. hirveän hysteerisen kohtauksen aiheuttama\nhyppy alas katuun näyttäisi vain sangen valitettavalla onnettomuudelta.\n\n— Te... te olette mahdoton!\n\nRauta jatkoi järkkymättömän tyynesti:\n\n— Toinen minulle uskomanne tehtävä oli ottaa selvää, onko muuan mies,\nSimo Salanki, Helsingissä. Sanoitte toivovanne hänen olevan siellä tai\nmissä tahansa kaukana teistä. Pelkäättekö yhä häntä?\n\n— Pelkään.\n\n— Voitte jättää sen huolen. Simo Salanki ei tule milloinkaan enää\nlähellenne.\n\nPotilas huokasi keventyneenä.\n\n— Ihanaa! Hän on hirvittävä ihminen.\n\n— Hän oli sitä tai tätä.\n\nSuljettujen silmien luomet värisivät nyt selvästi.\n\n— Tarkoitatteko, että hän on...?\n\n— ... kuollut. Kyllä. Hän oli se hullu, joka heittäytyi junan\nruhjottavaksi. Hän meni kuolemaan pelastaakseen erään hänelle kerran\nhyvin rakkaan olennon. Tiedättekö, neiti, kuka saattoi olla se, jonka\nsuojaamiseksi tuo — miten äsken sanoittekaan? — »hirvittävä ihminen»\nuhrasi henkensä?\n\nVastausta ei kuulunut. Niinpä Rauta jatkoi hellittämättä:\n\n— Poikaparka toivoi, että hänet hyväksyttäisiin sisarenne murhaajaksi.\nHänellähän oli aihetta vihata Kirstiä koko nuoren ja lupaavan\nelämänsä tahallisen, ilkimielisen tuhoamisen vuoksi. Tuo säälittävä\nja sankarillinen nuorukainen ei ottanut laskuissaan lukuun meidän\nmuidenkin ennenpitkää keksivän sen, minkä hän luuli yksin tietävänsä.\nSimo Salanki kuoli, jotta saisi viedyksi mukanaan sen salaisuuden, kuka\nmurhasi laulajatar Kultakosken. Hän tiesi näet, että murhan suorititte\nte, neiti!\n\nSairasvuoteesta kuului kiljahdus, ja potilas ponnahti istumaan.\n\nTohtori Elviö nousi. Hän oli sekä yllättynyt että säikähtynyt.\n\n— Nyt, vanha veikko, saat luvan lopettaa. Minä en voi sallia...\n\nHänen vastalauseensa jäi kuitenkin kesken. Hämmästyneenä hän katsoi\nnuorta naista. Tämä istui nyt vuoteella suorana ja uhmaavana. Sameat,\nväsyneet silmät olivat yht'äkkiä muuttuneet kirkkaiksi ja koviksi.\nKalvakoille poskille oli kohonnut väriä, ja kasvojen ilme oli tiukka.\nPieluksiin nojaavat kädet olivat jäntevät ja vapisemattomat. Koko\nasento kuvasti voimakasta ihmistä, joka oli havahtunut puolustautumaan\näkisti ilmestynyttä vaaraa vastaan.\n\n— Se on valhe! tyttö huusi. — Katala, naurettava valhe!\n\nRauta pudisti pahoitellen päätään.\n\n— Noin minäkin olisin sanonut, hän myönsi, — jos joku olisi silloin,\nkun teidät ensimmäisen kerran näin, väittänyt teidän olevan vain\nrunsaan vuorokauden päässä sisarpuolenne murhasta. Seurassani silloin\nistunut maisteri Vasko ihasteli teitä. Muistan hyvin hänen sanansa:\n»Katso hänen puhtaita tytönkasvojaan ja kullanhohtoisia hiuksiaan.\nHänellä on herkkä suu ja lempeät sinisilmät.» Siihen minä tulin\nlisänneeksi: »Mutta myös luja leuka.»\n\nVuoteella istuja naurahti katkerasti.\n\n— Vanha herra Kretschmer taitaa olla — missä liekin! — ainoa, joka\nnyt taputtaa käsiä teille, tuomari. Leuastaniko te päättelette minun\nolevan...? Jos sillä mitalla ruvettaisiin mittaamaan, niin teillä\nitsellänne olisi monta murhaa tilillänne! Minäkö, sairas, heikko\nnainen, olisin...?\n\nTyynesti Rauta virkkoi:\n\n— Niin, ei luulisi... Mutta vaimoni, joka on viisas pikku nainen, vielä\nhentoisempi kuin te, valisti minua muutamia päiviä sitten. Hän tuli\nsanoneeksi, että hänkin, vihan vimmaan sattuessaan, saisi hetkeksi\njättiläisen voimat. Olen alunperin ollut selvillä siitä, miten »sairas»\ntodellisuudessa olette. Mitä taas heikkouteenne tulee, niin... No, te\nsatuitte vihan vimmoihin ja... Mutta palatkaamme siihen keskusteluun,\njoka minulla oli lauantaina ystäväni kanssa teistä. Hän intoili\nsisarenne ja teidän johtavan hänen mieleensä Kirsti Flemingin ja Elina\nKurjen. Hän arvioi teidät Klaus-herran suloiseksi Elina-rouvaksi, jonka\nKirsti, mustasukkainen tahtoihminen, tappoi. Ne osat menivät kuitenkin\ntässä uudessa surmanäytelmässä sekaisin.\n\nNuori nainen huudahti salamoivin silmin:\n\n— Minä vaadin teitä peruuttamaan syytöksenne tai todistamaan sen!\n\n— Hyvä on, neiti. Noista vaihtoehdoista valitsen todistamisen.\n\nMies astui askelen lähemmäksi ja jatkoi:\n\n— Te vältyitte aika kauan joutumasta epäilysten valokeilaan, koska itse\nmurhatapa viittasi mieheen. Huumaavan iskun antaminen kävelykepillä\nedellytti melkoisia voimia. Tajuttoman uhrin nostaminen sillan\nkaiteelle ja pudottaminen pää edellä syvyyteen olivat vielä kovempien\nponnistusten takana. Siksi murhaa tutkineet etsivät eivät kiinnittäneet\nteihin huomiota. Kenties minäkin olisin, ilman vaimoni äsken mainittua\nsatunnaista huomautusta, ollut yhtä hyväuskoinen teihin nähden. Mutta\nvasta te itse saitte viime tapaamisemme aikana huomioni vakavasti\nsuuntautumaan teihin.\n\n— Todellako? Miten mairittelevaa minulle!\n\n— Teidän kätenne ovat valkeat ja kapeat. Mutta puristaessanne\nkäsivarttani erehdyitte, tulkitaksenne syvää kiitollisuuttanne minulle,\npäästämään voimanne esiin. Panin merkille, miten luja, melkein\nteräksinen, hennon käden ote oli. Se olisi ollut kenties nopeasti\nmielestä haihtuva havainto, ellette keskustelumme aikana olisi jo sitä\nennen tullut herättäneeksi minussa epäilyksiä.\n\nElina Kultakoski heilautti ylpeästi päätään.\n\n— Minulla on tuosta keskustelusta aivan toinen, teidän kehutulle\ntarkkanäköisyydellenne vähemmän mairitteleva muistikuva.\n\n— Niin kai. Te olette tosiaan saattanut itseksenne ilkkua, miten\nhelposti nenästä vedettävä olin. Mutta tehän olette, toistan sen,\nloistava näyttelijätär. En ole ensimmäinen enkä kai viimeinenkään, joka\nsellaisen taituruuden säteilyssä sokaistuu. Onneksi sain pian näköni\nja tajuni takaisin. Mestarillisessa esityksessänne muka toistuneesta\npainajaisunesta, jossa Simo Salanki kävi kimppuunne raskas keppi\nkädessä ja lopulta iski takaa teitä, oli voimaa ja vauhtia. Mutta...\n\n— Mutta mitä? Joko sananne loppuivat, tuomari?\n\n— ... se oli hätkähdyttävä toisinto siitä murhenäytelmästä, Rauta\ntäydensi painokkaasti, — mikä oli sillan huimaavassa korkeudessa\nmaksanut sisarenne hengen. Mistä tiesitte silloin, että häntä oli lyöty\ntakaapäin raskaalla kepillä?\n\nTytön vastaus tuli nopeasti:\n\n— On tuokin kysymys! Kaikkihan siitä puhuivat jo maanantaina.\n\n— Erehdys! Maisteri Vaskon taittunut kävelykeppi löydettiin kosken alta\nvasta tiistaiaamuna. Sitä ennen kukaan ei aavistanut keppiä käytetyn.\n\nNuori nainen hermostui silminnähtävästi. Hän yritti kuitenkin suojautua\nylimieliseen huolettomuuteen.\n\n— No, niinpä kuulin siitä tiistaina. Luonani kävi useita henkilöitä;\njoku heistä kertoi. Ottaen huomioon hermo järkytykseni ette voi vaatia\nminua muistamaan, kuka ja milloin!\n\n— Tuo oli taitava väistö. — Mutta minä olen kysynyt tätä asiaa\njokaiselta luonanne käyneeltä. Niitähän ei ollut monta. Kaikki\nvakuuttavat ehdottomasti, etteivät ole teidän kuultenne puhuneet\nkävelykepistä tai sen osuudesta murhenäytelmään.\n\nTohtori Elviö oli toipunut säikähdyksestään. Jännittyneenä hän\nseurasi sivusta sanailua. Hän oli kuullut paljon Raudan menestyksistä\nrikosprobleemien ratkaisijana. Nyt hänellä oli ensimmäisen kerran\ntilaisuus läheltä tarkata vanhan toverinsa työskentelyä. Vuorosanat\nsinkoilivat vastakkain kuin säilät kahden taitavan miekkailijan\nkäsissä. Rauta oli kieltämättä voitolla, mutta hämmästyttävän hyvin\nElina Kultakoski piti puolensa. Hän näytti nyt kuitenkin hämmentyvän\nsellaisen kysymyksen kohdalla, johon vastaamisen olisi pitänyt olla\nmitä helpointa.\n\n— Suo anteeksi, vanha veikko, Elviö virkkoi. — Täysin sivullisena\nminäkin olen tiennyt tuosta kepistä. Lehdet ovat kirjoittaneet siitä\npaljon.\n\nYstävällisesti Rauta nyökkäsi välkkyväsilmäiselle lääkärille.\n\n— Niin, hän myönsi. — Mutta sikäläinen kollegasi oli kieltänyt\npotilaalta sanomalehtien lukemisen, jotteivät ne pääsisi pahentamaan\nhänen tilaansa. Tarmokas yksityishoitajatar piti huolen kiellon\nnoudattamisesta. Ei, neiti, te ette ollut kuullut ettekä lukenut\nVaskon lyijypäisestä ebenholz-kepistä. Jäljelle jää ainoastaan yksi\nmahdollisuus.\n\nHän odotti tytön sanovan jotakin. Tämä oli kuitenkin varuillaan ja\npysyi vaiti. Mutta kylmä taistelunhalu välkkyi yhä sinisilmissä.\n\n— Todellisuudessa, mies jatkoi, — te ette ollut takaa-ajettu, vaan\ntakaa-ajaja ja — murhaaja.\n\nNuori nainen värähti.\n\n— Heitätte jo toistamiseen kasvoilleni tuon kaamean sanan. Mutta ette\npysty esittämään mitään, mikä antaisi teille edes oikeuden varjon\nherjata minua näin. Olen kuvitellut Suomen oikeusvaltioksi, jossa\nturvatonta naista suojattaisiin teidän kaltaisiltanne!\n\nRauta hymähti surullisesti.\n\n— Älkää huoliko näppäillä noita kieliä, neiti. Tuhlaatte suotta aikaa.\nTavallaan ymmärrän sentään, miksi teitte tuon sivuhypyn. Yritätte saada\nhengähdystauon. Haluaisitte ennen kaikkea voittaa itseänne kohtaan\ntuntemanne harmistumisen. Niin, neiti, te olette suurelta osalta itse\nantanut käsiini ne johtolangat, jotka ovat tuoneet minut tänne. Ettekä\nvoi mitään sille, että tiedän olevani perillä.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\n»OLEN ILOINEN SIITÄ, ETTÄ HÄN ON KUOLLUT!»\n\n\nSairashuoneessa oli kauan hiljaista.\n\nTohtori Elviö aukoi ja jälleen napitti pitkää, valkoista\nlääkärintakkiaan. Vilkkaat, tummanruskeat silmät tähysivät tuuheiden\nkulmakarvojen suojasta noita kahta, joiden sanakamppailua hän oli\nkasvavalla jännityksellä kuunnellut. Hän odotti kärsimättömästi\nratkaisua. Se ei saattanut enää olla kaukana.\n\nElina Kultakoski istui edelleen hievahtamatta vuoteessa nojaten\nkäsiinsä. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat liidunvalkeat.\nSuurenmoisesta itsehillinnästään huolimatta hän ei kyennyt estämään\nhuuliaan hiukkasen vapisemasta. Hän näytti kokonaan unohtaneen lääkärin\nläsnäolon ja tuijotti hellittämättä ikkunan luona seisovaan mieheen.\n\nViimein Rauta katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden:\n\n— Minä en tiedä tarkoin teidän motiivejanne, neiti, vaikka aavistankin\nne. Mutta voin yksityiskohtaisesti kertoa, mitä teitte viime\nsunnuntaina.\n\nTiukoin huulin nuori nainen ivasi:\n\n— Se onkin helposti kuvattu! Puolipäivästä alkaen makasin hotellissa\nsairaana.\n\n— Pahoinvointinne teki silloin tyhjäksi toimitusjohtaja Touhulan\njärjestämän purjehdusretken, mies virkkoi. — Jätän arvailematta,\nkuuluiko pahoinvointi osana uhkapeliinne, vai käyttikö sisarenne sitä\nsyynä päästäkseen vähäksi aikaa irti teistä.\n\nHän odotti tytön sanovan jotakin. Mutta kun tämä pysytteli\npilkallisesti vaiti, hän jatkoi:\n\n— Valitettavasti ette pysynyt vuoteessa. Pian olitte jalkeilla.\nLivistitte verottamaan sisarenne huoneen kaapissa olevaa vaatevarastoa.\nOtitte sieltä hänen valkoisen silkkileninkinsä, joka hänellä oli ollut\nlauantai-iltana yllään. Sipaisitte punaa hiukan poskiin ja paksulti\nhuuliin. Sitten heititte hartioillenne Kirstin pitkän punaisen\nkesätakin ja lähditte vanhan kasinon päivätanssiaisiin.\n\nTällä kertaa Elina nauroi.\n\n— Miksi taivaan nimessä olisin tehnyt kaikki nuo hassutukset?\n\n— En tiedä, mikä oli alunperin suunnitelmanne, Rauta sanoi. — Mutta\nteidät yllätettiinkin noissa puuhissa. Kenties se siinä vaiheessa oli\nvain syrjään sysätyn tytön halua järjestää laulajatarsiskolle pieni\nkiusallinen yllätys. Hän olisi tuskin ilahtunut kaksoisolentonsa\nilmestymisestä tanssiaisiin, joiden kiistattomana kuningattarena\nhän piti itseään. Varsin laatuunkäypä kaksoiskappale olittekin, kun\nolitte kätkenyt kullanhohtoiset hiuksenne mustan päähineen peittoon.\nKylpyläkasinon eteisessä teidät jälleen nähtiin.\n\n— Kuka muka?\n\n— Muuan nainen kertoi minulle havainneensa laulajattaren yhtenä\nhetkenä ulkokuistilla, toisena eteisessä ja heti sen jälkeen tulevan\njälleen ulkokuistilta. Minä en hevin usko sellaisiin ihmeolentoihin,\njotka lehahtelevat näkymättöminä tanssisalin ylitse. Siksi halusin\nkuulla lähempiä yksityiskohtia. Aika ymmärrettävää uteliaisuutta,\nluulisin. Kertojani väitti kivenkovaan tunteneensa eteisessä\nnäyttäytyneenkin laulajattareksi. Hän oli näet lauantai-iltana hotellin\nravintolassa nähnyt tämän samaisessa valkosilkkisessä leningissä.\nJokin hänen kuvauksessaan särähti jo silloin oudolta korvissani. Mutta\nvalitettavasti minut juuri sillä hetkellä hälytettiin muualle. Jos\nolisin saanut rauhassa pohtia kuulemaani, olisin luultavasti jo siinä\nvaiheessa tajunnut teidän pelinne. Sillä — kuten myöhemmin mieleeni\nvälähti — Kirstillähän oli sunnuntaina yllään punainen leninki.\n\n— Mihin oikeastaan kaikella pukuhupsuttelulla tähtäätte?\n\n— Siihen, että te olitte kasinon eteisessä päivätanssiaisten aikana.\nJokin sai teidät silloin lopullisesti ryhtymään murhan valmisteluihin.\nSitä tarkoitusta varten varastitte maisteri Vaskon kävelykepin\nja kätkitte sen takkinne alle. Eräs portaiden edessä tungeksivan\ntoimettoman väen joukossa seisoskellut mies tunsi teidät, kun\nkiirehditte takaisin kohti hotellia.\n\nElina koetti saada äänensä kuulumaan purevalta sanoessaan:\n\n— Teidän olisi pitänyt ruveta jännityskirjailijaksi, tuomari.\nKuunnellessani teitä ihoni menee aivan kananlihalle.\n\nKeskeytyksestä piittaamatta Rauta jatkoi:\n\n— Seuraavat tunnit vietitte kiltisti vuoteessanne. Kello 20:n tienoilla\nlaulajatar sai maisteri Vaskon kirjeen. Arvattavasti hän ei hidastellut\nlukea sitä teille ääneen. Silloin te aloitte kehitellä suunnitelmaanne.\nNelisen tuntia myöhemmin sisarenne palasi vietettyään ikävän illan\ntoimitusjohtaja Touhulan seurassa. Senjälkeisistä tapahtumista olette\nantanut viranomaisille aivan väärän kuvan.\n\n— Sitä ette voi todistaa!\n\n— Kyllä vain. Laulajatar ei tullut teidän huoneeseenne, kuten olette\nväittänyt. Hän ei liioin kertonut teille saaneensa juuri hotellin\nulko-ovella joltakin poikaselta kirjeen. Eikä hän lähtenyt — huolimatta\nteidän jyrkistä vastalauseistanne, niin kuin olette uskotellut — mitä\nparhaimmalla tuulella öiseen kohtaukseensa.\n\nJäykkänä vuoteella istuva tyttö kysäisi ylimielisesti:\n\n— ... vaan? Olen utelias kuulemaan, mitä julkeutenne saa teidät sillä\nkohdalla kuvittelemaan.\n\n— Te menitte sisarenne luo. Sillä teillä oli asiaa hänelle, eikä\npäinvastoin. Totesitte hänen palanneen ja toiminnan hetken siis\nkoittaneen. Vetäydyitte omaan huoneeseenne. Jonkin ajan kiduttua\nriensitte takaisin laulajattaren luo ilmoittamaan: »Kirsti, sinun\ninnostunut ihailijasi soitti...» Sitten sepititte jatkon samaan\ntyyliin, jota olitte kuullut Vaskon kirjeessään käyttäneen. Maisteri\noli muka vannottanut teitä esittämään sisarellenne hänen rukouksensa,\nettei laulajatar toistamiseen murskaisi hänen toivettaan saada\nyöttömässä yössä kävellä jumaloimansa naisen rinnalla. Asiaan kai\nkuului ihailijan suuhun pantu ylistys, miten lumoava näköala oli\nkohtauspaikaksi ehdotetulta korkealta rautatiesillalta.\n\n— Tuo on teidän kuvitteluanne, tuomari, Elina sähähti. Mutta hänen\näänensä vavahteli, kun hän lisäsi: — Miksi minä olisin vaivautunut\ntuollaista sepittelemään?\n\n— Siksi, että tahdoitte hinnalla millä tahansa houkutella sisarenne\nlähtemään sillalle! Luultavasti laulajatar olisi haistanut jutussa\nheti palaneen käryn, ellei hän olisi ollut niin suutuksissaan\nepäonnistuneesta illastaan. Hänestä tuntui kohtaus Vaskon kanssa\nkohtalon hänelle suomalta hyvitykseltä, ja niin hän lähti. Mutta jo\nhotellin ulko-ovella hän vaikutti miettiväiseltä. Hän oli alkanut\nepäillä teitä, neiti! Mutta onnettomuudekseen hän ei osannut kuvitella\nteidän virittäneen hänelle tällä kertaa murha-ansan.\n\nNuori nainen huusi kimeästi:\n\n— Minä kiellän teitä jatkamasta!\n\nRauta sanoi hiljaisesti:\n\n— Olenkin kohta murheellisen kertomukseni lopussa. Äsken kuvaamassani\nvaiheessa teillä oli vielä huonompi onni kuin aikaisemmin. Teidät\nnähtiin, kun sisarenne luota menitte omaan huoneeseenne ja sieltä taas\npalasitte. Sillä välillä »innostunut ihailija» siis olisi ilmoituksenne\nmukaan soittanut. Mutta teidän huoneessanne _ei ollut_ puhelinta!\n\nElina hätkähti rajusti.\n\n— Sisarenne lähdettyä te pukeuduitte nopeasti mahdollisimman vähän\nhuomiota herättäviin harmaisiinne, mies jatkoi vääjäämättä. — Vaskon\nkävelykepillä aseistautuneena riensitte ulos. Ette yrittänytkään\nhotellin ulko-ovesta, koska siihen on ainoastaan siivoojattarella\navain. Kiersitte pimeän keittiövaltakunnan kautta. Pujahditte pihalle\npienestä ovesta, jonka rakoon oli mukava asettaa vähäinen kiila\npitämään paluutietä avoinna. Kukaan ei nähnyt laulajatarsiskonne\neikä teidän kulkevan kaupungin keskustan halki eikä liioin teidän\npalaavan yksin hotelliin ja vuoteeseenne. Mutta menon ja paluun\nvälillä suoritettiin sillan huimaavassa korkeudessa taistelu, jonka\nyksityiskohtiin ainoastaan »painajaisunenne» luo verenhohtoista valoa.\nSurmattuanne sisarpuolenne otitte hänen käsilaukustaan Vaskon kirjeen,\nrevitte siitä lopun pois ja pistitte alkupuolen takaisin. Te olitte\nnäet lujasti päättänyt, että kuka murhaajana tuomittaisiinkin, te ette\nse olisi!\n\nTyttö tuijotti häneen suurin, rävähtämättömin silmin. Pitkän\näänettömyyden jälkeen hän virkkoi:\n\n— Te ilmoitatte yhtenään minut nähdyn ja tunnetun. Mutta teillä ei ole\nesitettävänä ainoaakaan näkijää eikä todistajaa. Jos voitte loihtia\njonkun heistä tänne, niin minä...\n\nOveen koputettiin. Pieni hoitajatar livahti sisään.\n\nTohtori Elviö kääntyi harmistuneena häneen.\n\n— Minä huomautin teille, sisar, ettei meitä saa millään ehdolla häiritä!\n\nÄäni vavisten hoitajatar selitti:\n\n— Olen tehnyt voitavani, tohtori. Niin monet ovat pyrkineet tohtorin\npuheille. Alhaalla istuu eräs hermostunut herra, joka selitti hänellä\nolevan tulenpalavan kiireellistä asiaa tuomari Raudalle. Mutta minä\npidin kaikki loitolla, niin kuin tohtorin määräys oli. Nyt kuitenkin\ntuli muuan mies, jota en voi estää. Hän esitti näet poliisivaltuudet.\n\nTuimana lääkäri sivuutti hänet ja lennähdytti oven käytävään auki.\n\n— Kuka uskaltaa...?\n\nLyhyt, pyylevä etsivä kesti rauhallisesti hänen salamoivan katseensa.\n\n— Minä! Tuon tämän nappulankin mukanani, hän hörähteli astuen sisään ja\nvetäen perässään vastaanhangottelevaa puolikasvuista poikaa. — Tässä\ntämä vintiö vihdoinkin on, tuomari. Kumarra herroille, Niilo Välli!\n\nKyräillen poika raapaisi jalalla lattiaa.\n\n— En olisi häntä tänne kiidättänyt, tuomari, Uuttu selitti, — ellei\nhänen kertomuksensa olisi varsin yllättävä. Hän myöntää vieneensä\nsunnuntai-iltana laulajattarelle kirjeen kello 20:n maissa. No, sehän\ntiedetään vanhastaan. Mutta kun hän maanantaina taas maleksi hotellin\nlähettyvillä, erääseen ikkunaan ilmestynyt nainen oli viittonut hänet\ntulemaan sisälle. Niilo, näetkö täällä tuon naisen?\n\nPoika sihautti puuttuvien etuhampaittensa lomitse ilmaa, nyökkäsi ja\nviittasi huolimattomasti vuoteeseen päin.\n\n— Tuo.\n\n— Aika parlamenteeraus oli huoneessa alkanut, etsivä jatkoi. — Neidin\nensimmäisen ehdotuksen Niilo hylkäsi. Hän ei suostunut poliiseille\nsyöttämään sellaista pajunköyttä, että olisi saanut samalta herralta\ntoisenkin kirjeen laulajattarelle toimitettavaksi. Mutta sitten he\ninnostuivat yhdessä maalailemaan niitä ihanuuksia, mitä merimiehen\nammatti tarjoaa. Neiti antoi siunauksensa lisäksi 5.000 markkaa\nmatkaeväiksi, ja Niilo lupasi karata merille. Kumma juttu, nuo\ntuhatlappuset...\n\nPoika kaiveli etusormella nenäänsä ja tuijotti itsepäisesti jalkoihinsa.\n\n— Minä keksaisin vain, hän mutisi, — jutun Kotkan satamassa olevasta\nlaivasta, jossa oli muka tuttavia miehiä. Ajattelin: kun hän on niin\nhanakka rahaansa tarjoamaan, niin otetaan. Meinasin viipyä mailla\nparisen viikkoa ja sitten palata.\n\nUuttu ärähti hänelle:\n\n— Luuletko noin vähällä pääseväsi, nulikka? Saat luvan kertoa kaiken\njuurta jaksaen tuomarille!\n\nRauta silmäsi Elina Kultakoskeen. Tämä oli pojan nähdessään vaipunut\npielusten varaan. Kädet ristissä peitolla ja silmät ummessa hän makasi\nliikkumatta.\n\n— Sitä ei nyt tarvita, Uuttu. Hoitajatar-neiti voi viedä pojan alas\nsiellä odottavan hermostuneen herran seuraksi.\n\nNiilo livahti nopeasti valkopukuisen naisen perässä ovesta ulos. Lyhyt\netsivä käännähti ikkunan luona seisovaan mieheen odottaen selitystä.\nRauta viittasi häntä vaikenemaan.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Sitten raukea ääni kuului vuoteesta:\n\n— Kiitoksia, tuomari. Nyt olen valmis tunnustamaan. Minä murhasin\nsisarpuoleni, oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken... Kaikesta siitä,\nmitä äsken puhuitte, tuomari, minuun vaikutti järkyttävimmin ystävänne\nmaininta minun »puhtaista tytönkasvoistani». Niin, minulla oli ne\nkerran... ne ja puhdas tytönsielu, mutta sen Kirsti nauttien tahrasi...\nEn vihannut häntä siksi, että hän oli se, jota äiti, opettajat,\ntoverit, kaikki palvoivat. Vähitellen aloin kuitenkin vihata sitä\nelämää, jota hän vietti, ja hänen rajatonta ahneuttaan. Kai hän oli\nsellainen, miksi helppo elämä ja miehet olivat hänet tehneet. Mutta hän\nantoi vahingon kiertää ja iloitsi ilkeästi voidessaan tehdä kipeää ja\ntuhota. Minä olin tietysti hänen lähin uhrinsa. Pariisissa... siellä\noli vaikeinta. Puhutaan paljon hänen isästään, signor Torinista... Hän\nei kuitenkaan ollut noista kahdesta se, joka vietteli...\n\nRauta virkahti hiljaa:\n\n— Siksi siis Simo Salanki lopulta pakeni »Villa Kirstistä».\n\n— Niin, tyttö huoahti. — Se, mitä kerroitte Simon kuolemasta, oli\nminulle raskasta kuultavaa. Olin jo pyyhkinyt mielestäni hänet,\nensimmäisen ja ainoan rakkauteni. Kirsti ei välittänyt Simosta\nsitäkään vähää, mitä hän perusti muista tielleen osuneista miehistä.\nMutta hän otti hänet minulta vain, koska minulla ei saanut olla\nmitään omaa elämää. Olin hänen orjansa, jonka hän vaatettikin... Te\nnäitte itse, tuomari, miten häikäilemättä, vaikka lempein hymyin hän\nsammutti lauantai-iltana maisteri Vaskon minuun kohdistaman pienen\nmielenkiinnon. Tarkoituksellisesti hän liioitteli lannevikaani, joka\nmuuten on hänen itsensä aiheuttama — erään hänen raivonpurkauksensa\nmuisto. Silloin minä lopullisesti päätin surmata hänet.\n\nYllättyneenä Rauta kysäisi:\n\n— Tarkoitatteko, että ystävälläni tietämättään oli osuus tässä\nmurhenäytelmässä?\n\nTyttö nyökkäsi. Väsynyt hymy suupielissä hän vahvisti:\n\n— Oli kyllä. Niin kuin tavallaan teillä itsellännekin.\n\n— Minulla?\n\n— Niin. Olin kyllä jo viime talvesta lähtien hellinyt ajatusta, että\njonakin päivänä tappaisin Kirstin. Mutta en ollut saanut päätetyksi,\nmilloin sen tekisin. Kun Kirsti veti maisteri Vaskon viereensä ja\npani miesparan pään sekaisin keinoilla, jotka tunnen liiankin hyvin,\nvälähti mielessäni: nyt mitta on täysi. Sitten joku sanoi teitä maamme\ntunnetuimmaksi rikollisten metsästäjäksi. Joutuisin siis kamppailemaan\nloistavan vastustajan kanssa. Se ajatus jännitti ja hurmasi. Olin\nsilloin varma, että tätä tappion hetkeä ei tulisi koskaan.\n\nRauta asteli vuoteen viereen.\n\n— Lapsiparka, kiusattu, eksynyt poloinen... Sinisilmät katsoivat häneen\nkosteina.\n\n— En ansaitse teidän... enkä kenenkään muun sääliä, nuori nainen sanoi\nkatkonaisesti. — Minuun on tarttunut vuosien mittaan sisarpuoleni\njulmuutta. Olisin tyynin mielin... matkustanut ulkomaille... katsoen\nvain oikeaksi ja kohtuulliseksi, että minäkin saisin kerran nauttia\nelämästä. En olisi uhrannut ajatustakaan sille — olipa kuka tahansa —\njoka olisi Kirstin murhaajana tuomittu. Sellainen minä olen! Enkä kadu\nvähääkään tekoani. Minä ja sisarpuoleni olemme molemmatkin ansainneet\nkohtalomme. Olen iloinen siitä, että hän on kuollut!\n\nKun Rauta ja tohtori Elviö poistuivat sairashuoneesta, lyhyt, pullea\netsivä jäi sinne.\n\nKäytävässä lääkäri huoahti:\n\n— Olipa se näytelmä! Jännittävä ja järkyttävä.\n\nHissikorin laskeutuessa hän tiedusti:\n\n— Jäätkö illaksi kaupunkiin?\n\nRauta pudisti päätään. Veljellisin kädenpuristuksin he erosivat.\n\nAla-aulassa maisteri Vasko ryntäsi ystävänsä luo.\n\n— Vihdoinkin!\n\n— Kas Lauri. Sanottiin jonkun hermostuneen herran odottavan minua.\nSiitä tiesin, että odottaja olit sinä.\n\nMustat silmät pyörivät hurjasti päässä.\n\n— Mitä idioottimaisuuksia sinä päästelit suustasi viimeksi\ntavatessamme? Minä aivan...\n\nRauta tarttui hänen käsivarteensa ja saatteli hänet ulos. Autossa hän\nvirkahti:\n\n— Avaa nyt varaventtiilisi, jottet räjähdä.\n\nVasko käytti heti tilaisuutta. Sanat tulvivat kiihkeinä ja kiukkuisina\nhänen huuliltaan:\n\n— Teit sikamaisesti säikyttäessäsi minua sillä tavalla! Minä hupsu\nryntäsin vielä Kaarinallekin kertomaan, että sinä olet seonnut päästäsi\nja ruvennut epäilemään minua... Tyttöparka kauhistui sydänjuuriaan\nmyöten. Itkemään hän jäi, kun minä tilasin auton ja ajoin perässäsi\ntänne saadakseni heti selvän...\n\n— Selvän mistä?\n\n— Siitä, epäiletkö sinä tosissasi minua!\n\n— Varmasti epäilen, yhdestä ja toisesta.\n\n— Pysy kerrankin vakavana! Kuvitteletko minua Kirsti Kultakosken\nmurhaajaksi?\n\n— En! Olen jo jonkin aikaa tiennyt, että Elina murhasi sisarpuolensa.\n\n— Elina! Tuo kaunis, puhdaskasvoinen tyttö, joka...?\n\nVasko jätti purkauksensa kesken. Uutinen mykisti hänet.\n\nRaskaasti Rauta virkkoi:\n\n— Viime lauantaina sinä runoilit lujan luonteen kuvastuvan Elina\nKultakosken piirteistä. Lujaksi ja pelottomaksi hän nyt osoittautuikin.\nEi paljoa puuttunut siitä, että hän olisi onnistunut välttämään lain\nkouran.\n\nVaskon laihat, syväjuonteiset kasvot olivat murheelliset. Mutta sitten\nhän riistäytyi irti muista mietteistä ja koveni:\n\n— Miksi sinä sitten pelästytit minut puolikuoliaaksi ilmoittamalla\najatustesi suuntautuvan minua vastaan?\n\nRauta hymähti.\n\n— Siitä siis sait päähäsi kauhumielteen, jonka kiidätit vielä\nKaarinasikin itkettäväksi... Sinä olit juuri hälissyt häistäsi.\nIlmoitit kutsuvasi minut niihin kunniavieraaksi. Se merkinnee, että\nminun on pidettävä puhe hääparille. Sitä hikistä hommaa — enkä siis\nmurhaa — minä lähtöhetkellä mietiskelin. Silloin sinä ehätit utelemaan,\nketä vastaan ajatukseni jauhoivat. Mitäpä siihen oli muuta sanottavana\nkuin: sinua vastaan?\n\nVasko huokasi helpotuksesta. Mutta sitten epäilys iskeytyi hänen\nmieleensä.\n\n— Jos se olisi ollut vain sitä, hän mutisi, — niin mistä saatoit äsken\ntietää...? Sinähän sanoit arvanneesi minut siksi »hermostuneeksi\nherraksi», joka sinua odotti. Ainoastaan kivistävä omatunto voi\ntuollaisen »tiedon» välittää. Lähtiessäsi sinä halusitkin vastaustesi\nhämäryydellä syöstä minut epätietoisuuden kuiluun. Tunnusta pois!\nMikset muuten aja jo?\n\nRauta käynnisti auton hymyillen.\n\n— Muistaakseni sinä, Lauri, mainitsit silloin Pythian. Ellen ole ihan\nkaikkia koulutietoja unohtanut, tuolla Delfoin neitsyelläkin oli tapana\npuhua jonkin verran hämärästi... Mutta haastellaan nyt mieluummin\ntuosta minun tulevasta hääpuheestani. Olen vähän huolissani. Pelkään\nhikikarpaloiden nousevan otsallesi, kun minun on rehellisenä miehenä\nlausuttava ajatukseni sinun kelvollisuudestasi aviomieheksi.\n\nYstävä kuittasi hänen uhkauksensa naurahduksella. Se tuntui äsken\nkoetun piinan rinnalla mitättömältä. Sitä paitsi, hän tuumi, aika tuo\nkai neuvon senkin vaaran torjumiseksi. Samassa hän kuitenkin hätääntyi:\n\n— Miksi pysäytät auton jo tähän?\n\n— Aion poiketa Seurahuoneelle syömään. En ole koko päivänä saanut\npalaakaan suuhuni.\n\nVasko sanoi surkeasti:\n\n— Kaarlo, ajattele Kaarinaa ja hänen tuskaista epätietoisuuttaan siitä,\nmitä täällä on tapahtunut. Ajetaan sinne suoraan. Hänen tätinsä tarjoaa\nmeille...\n\n— Tiedän, sultsinoita. Joko mielesi tekee niitä taas?\n\n— Ei, mutta saisit siellä Karjalan-paistia, mureinta ja maukkainta,\nmitä olet koskaan syönyt.\n\nRauta oli tunnetusti itsepäinen mies. Mutta — ystävänsä ihmeeksi — hän\nantoi tällä kertaa ilman muuta periksi, ja Cadillac pyyhälsi matkaan.\n\n\n\n"]