Jaakopin tikapuut

JAAKOPIN TIKAPUUT

Kaksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Tammen näytelmiä 24

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1945.

HENKILÖT:

JAAKKO, luutnantti, sotavammainen IRMA, Jaakon morsian RISTO, sotilassairaalan apulaislääkäri KIRSTI, sairaanhoitajatar.

Näyttämö: Pienehkö, yksinkertaisesti kalustettu sairaalan yksityishuone. Ovi perällä, ikkuna vasemmalla. Sängyn vieressä pöytä, jolla muutamia kirjoja, vesipullo, juomalasi ja lääkkeitä. Pöydän vieressä lattialla tahi pöydän alahyllyllä radio.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Jaakko ja Kirsti.

(Jaakko, noin 25-vuotias, vasen käsi vahvasti kääreessä, sairaalan väljässä flanellipuvussa, istuu puoliksi loikoen, kirjaa lukien sängyssään, jonka toisessa päässä kuumetaulu. — Kirsti, noin 20-vuotias, solakka, valkoiseen sairaanhoitajattaren pukuun puettuna, tarkastelee kuumemittaria, jonka Risto väliverhon auetessa antaa hänelle.)

JAAKKO. No, mitä se nyt näyttää?

KIRSTI. Samaa kuin ennenkin. (Lyö elohopean alas ja merkitsee tauluun kuumekäyrän jatkon.)

JAAKKO. Huonot ajat!

KIRSTI. Ajat? Mitä sillä tarkoitatte?

JAAKKO (Naurahtaen). Noita temperatuureja tietenkin! Kun ei pääse vaivaista pykälää ylös, vaikka viikkokaupalla yrittelöö.

KIRSTI. Olisi päässytkin jo ehkä, puoli alas, ellette itse aina pyrkisi ylös... temperatuuri, koko mies!

JAAKKO. Oho! Tuota mainesanaa en olo vielä tähän päivään mennessä saanut, vaikka niin monta muuta.

KIRSTI. Tämän ja monta muuta lienette hyvin ansainnutkin.

JAAKKO (Hymähtäen). Enpä takaa. Lienen sattunut pyörähtelemään takaportaissa, missä niitä tavallisesti jaetaan.

KIRSTI. Mitä vielä! En näe niitä upseeritakissanne montakaan.

JAAKKO. Mainesanoja, tarkoitin. Eivät ne takin rintamuksissa pysy.

KIRSTI. Enempää kuin vakavuus teissä. Ainainen koiranleuka! Avaan ikkunan, vaikka ette sitä ansaitsisi. (Menee ja avaa.) Vetäiskää nyt keuhkoihinne kevättä!

JAAKKO. Kyllä vetäisenkin. Ämpärillinen vasempaan! (Henkäisee.) Kaksi oikeaan! (Henkäisee syvään.)

KIRSTI. Miksi oikeaan enempi kuin vasempaan?

JAAKKO. Kaikkea vielä kyseleekin, sairaanhoitajatar!

KIRSTI. Täytyy kysyä, kun ei ilman tiedä.

JAAKKO. Tahi ei ole tietävinään. (Henkäisee syvään.) Että miehen sydän sijaitsee enemmän vasemmalla kuin oikealla. (Henkäilee.) Että yksi tärkeimmistä kylkiluista on pahalta paikalta pois. (Henkäilee.) Ja että sydänkarsinoissa näin keväällä on varattava löysää kujerteleville kyyhkysille (hengittää) ja kaihovirsiään viheltäville kottaraisille. (Puhaltaa ja viheltää.)

KIRSTI (Naurahtaen, pöytää järjestellen). Vai sillä tavalla! Tuota en tätä ennen ole tietänyt.

JAAKKO. Nyt tiedätte. Joka päivä viisastuisitte, jos viihtyisitte seurassani, mutta kun pitää lentää ja viheltää kuin...

KIRSTI. Kuin mikä?

JAAKKO. Kuin kevätkottarainen, joka ei ole löytänyt pönttöpuutaan.

KIRSTI. Siinä kerrankin totuus!

JAAKKO. Kerrankos tämä, mutta kun ei jouda kuuntelemaan, eikä sydämeensä kätkemään.

KIRSTI. Jaa, jaa! Siinäpä se. (Pölyjä pyyhkiessään pysähtyy ikkunan ääressä kuuntelemaan.) Se laulaa pihapuistossa tuolla! Kuuletteko?

JAAKKO (Kääntyy, herkistäytyy kuuntelemaan. Ulkoa kuuluu vienoa kottaraisen laulua). Kuulen! Se viheltää!

KIRSTI. Soittaa! (Kuuntelevat.)

JAAKKO. Kurlaa. (Kuuntelevat.)

KIRSTI. Sillä on soittimia!

JAAKKO. Enemmän kuin pienellä amatööriorkesterilla. (Kuuntelevat.) Tuo huilu on niistä sittenkin paras.

KIRSTI. Niin hivelevän ihana! Sen sävel kaivaa ihmisen sydämeen.

JAAKKO. Mitä sanoinkaan äsken?

KIRSTI. Tilaa täytyy sille varata.

JAAKKO (Naurahtaen). Olette hyvämuistinen, oppivaisempi kuin uskoinkaan.

KIRSTI. Se lopetti. (Kurkistaa ikkunasta kumartuen.) Lensi pois. (Palaa, istahtaen tuolille Jaakon pääpuoleen.)

JAAKKO. Muisto jäi. Kevät ja keväiset linnut! Olette tulleet taas. (Muistellen, kuin etäisyyteen katsoen.) Se laulaa jo myös siellä, kotikoivussa. Pesäpönttö on poikasena tekemäni, se ensimmäinen, toinen ja kolmaskin. Niissä jokaisessa on joka ainoa kesä asunut kottaraispari, pesii tänäkin vuonna. Tänä aamuna ne soittavat, viheltävät ja kurlaavat.

KIRSTI (Mukana eläen). Kuulettekin sen.

JAAKKO. Kuulen ja näen! Mustakerä, kevään ilon... murheenlintu! Niitä on seitsikko, kahdeksikko, mikä lienee. Muutamat laulavat pihakoivuissa, toiset lennähtävät puolisulalle perunamaalle. Ei jaksa laulaa, ellei kasta kaulaa.

KIRSTI. Ja matoakin nokkaisemaan.

JAAKKO. Nokkaisemaanpa hyvinkin. Mutta päivänpuoleisella räystäslaudalla tirskuvat varpuset, pörriäiset, tirriäiset... Pitäisi tästä pesäpuuhiin meidänkin... niin vain... totta kai... ai, ai, kai, kai...

KIRSTI. Ettäkö niillekin pönttöjä sinne?

JAAKKO. Ei! (Milteipä tuimasti.) Ei pönttöjä pörröturkkisille päiväpuolen tirriäisille. Ei ole aikaa pikkupojillakaan sellaiseen keväällä. Täytyy lasketella, hiihtää, vesikelkoin pyyhältää peltojen poikki, niittyjen halki, pitkin narskuvia, kiloilevia hankia.

KIRSTI. Olisinpa kelkassanne!

JAAKKO. Jo kerrankin kyydin saisitte. Alas järvelle tuonne, kohti purosulaa.

KIRSTI. Hui, ettehän vain...

JAAKKO. Tottakai! Suoraan sulaan, ellette ajoissa kelkasta jäälle kieri. Siellä on minulla rautalankakatiska. Vaikka hauki jo siinä mulskahtelisi.

KIRSTI. Sen me yhdessä jäälle kieritämme, perkaamme ja paistamme.

JAAKKO. Selvä! Mutta kuuletteko teeren kukerrusta tuolta lahden takaa?

KIRSTI (Kuin kuulostaen). Olenpa kuulevinani.

JAAKKO. Näettekö, näettekö noita kuplia? (Katsoo hurmioituneena etäisyyteen.)

KIRSTI. Kuplia?

JAAKKO (Vähän kärsimättömästä). Kuplia, kulkusia! Noita, jotka värikkäinä saippuakuplina kohoavat, kun keväinen urosteeri laulaa.

KIRSTI. Urosteeri laulaa... (Naurahtaen) Minun täytyy jo jäädä. Enää en pysy kelkassanne.

JAAKKO. Ette pysy. (Katsahtaa Kirstiin kuin haaveistaan heräten.) En itsekään enää pysy. (Sivelee tekojalkaansa.) Tällä "tanskalaisellako" minä potkin? (Nostaa käärittyä kättään.) Tällä riepukäärölläkö hankikelkkaani ohjaan? Äsh! Ei siitä mitään. Itse jo sulaan suistuin... putosin kuin ammuttu lintu. (Pyyhkii oikealla kädellä otsaansa.)

KIRSTI. Älkää tuollaisia! Ajatelkaa kevättä!

JAAKKO (Kiihkeästi). Sitä ajattelenkin. Siellä valoisa kevät... täällä pimeä syys... synkkä helvetti.

KIRSTI. Älkää noin...

JAAKKO (Kiihkeästi keskeyttäen). Helvetti ja kuolema... (Pakottavaa kättään kohottaen) Päättymätön pitkäperjantai.

KIRSTI. Sen jälkeen seuraa pääsiäinen.

JAAKKO (Katkerasti hymähtäen). Kenelle seuraa... kenelle ei.

KIRSTI. Pakottaako sitä jälleen?

JAAKKO. Jälleen... ja yhä jälleen.

KIRSTI. Puhun tänään lääkärille, jos voisimme lisätä morfiinia.

JAAKKO. Älkää turhia! Suokaa anteeksi, että olin ja olen niin usein kärsimätön.

KIRSTI. Ette suinkaan...

JAAKKO (Keskeyttäen, käteen tarttuen). Olen! Olen... vain heikko ihminen, en Kristus, en edes hänen marttyyriensa hengenheimolainen, pahainenkaan.

KIRSTI. Sitäpä juuri te kaikki olette. Me hoitajanne täällä monta kertaa saamme ihmetellä teidän kärsivällisyyttänne. Niin harvoin valitatte. Ette edes huumorintajuanne ole tässä kiirastulessa kadottaneet.

JAAKKO (Hymähtäen). No se vielä puuttuisi.

KIRSTI. Uskon, että te omalta kohdaltanne olette jo pahimman voittanut.

JAAKKO. Kun parhaimpani olen menettänyt. Ja pelkäänpä, että jatkoa seuraa. Ei potkaise enää oikea jalkani lankulle liituviivan takaa. Ei keihääseen vauhtia juokse... ja miten lienee kohta vippaamisenkin laita? (Kohottaa ja hieroskelee kättään.)

KIRSTI. Ette kai te vasemmalla ennenkään keihästä heittänyt?

JAAKKO. Kyllä! Olin vasuri.

KIRSTI. Opetelkaa oikealla, olette nuori vielä.

JAAKKO. Tanskalaisellani juoksemaan... toiskätisenä heittämään. Eipä olekaan teillä varsin pienet vaatimukset, neitiseni.

KIRSTI. Minullako? Itse te kaikkia niitä aina eteenne asettelette. Niinkuin nuorella miehellä ei olisikaan mitään muuta tehtävää kuin heittämistä, hyppäämistä, hiihtämistä, juoksemista...

JAAKKO. No eipä juuri. Tarkoitan, ettei nuoresta miehestä ole juuri mihinkään, ellei se näihin, johonkin näistä edes ajatuksissaan pysty.

KIRSTI. Ajatuksissaan! Siinä sen sanoitte! Kerrankin järkevä miete! Ajatelkaa niitä! Nauttikaa niistä, kuin äsken tästä keväisestä aamusta ja kotoisten lintujenne laulusta. Käyttäkää koulittua järkeänne, jossa ei olo mitään vikaa.

JAAKKO (Naurahtaen). Kuka senkään takaa.

KIRSTI. Minäkin, omavelkaisesti, jos sellaiseen takaajaa tarvitsette. Sanon sen vielä kerran: Ajatelkaa niitä asioita! Neuvokaa heittäjiä, juoksijoita, hyppääjiä... On kai Suomenmaassa vielä poikia.

JAAKKO. Pikku poikia.

KIRSTI. Suuriksi ne pian kasvavat, kun juoksutatte ja hyppyytätte heitä.

JAAKKO. Tarkoitatteko minua heille treenariksi?

KIRSTI. Sanokaamme teitä nyt vaikka siksi. Eikö sellaisia tarvittaisi joka pitäjässä ja kylässä?

JAAKKO (Naurahtaen). Jokaisessa paremmanpuoleisessa perheessäkin!

KIRSTI. Kas niin. Vieläkö kyselette, mitä tekisitte!

JAAKKO (Piristyen). Siinä tosiaan ajatuksen itu! Kuka uskoisikaan lähteneeksi sen teidän sievästä päästänne.

KIRSTI (Naurahtaen). Itävä siemen juurtuu pienessäkin kukkaruukussa.

JAAKKO. Mutta itämätön ei perintöpellossakaan. Totta se on. Kiitos vihjauksestanne! Asia tosiaan on miettimisen arvoinen.

KIRSTI. On varmasti. Juurruttakaa tämä tahi joku muu itävä siemen keväiseen peltoonne! (Nousee naurahtaen.) Mutta minun tästä jo lopultakin on syytä lähteä kopistamaan tyhjät ruukkumultani ensimmäiseen roskalaatikkoon.

JAAKKO. Älkää juuri vielä. Ette minusta tänä aamuna niin vähillä pääse. Näin viime yönä unta, jonka selittäjäksi teitä pyydän.

KIRSTI. Väärään profeettaan sattui. Niitä lahjoja ei ole minulla.

JAAKKO. Olihan sillä entiselläkin Jaakopin pojalla sekä selittäjän että näkijän lahjat.

KIRSTI (Naurahtaen). En ole Jaakopin poika.

JAAKKO. Tyttärestä vielä enemmän pidän! (Vetää Kirstin kädestä tuolille istumaan.) Kas noin! Tarina on lyhyt, niinkuin unenikin nykyisin. Ne vaihtuvat usein, juoksevat yhtenä hyrynauhana vain.

KIRSTI. Se on tavallista, kun temperatuurit ovat kuten taulussanne näkyy.

JAAKKO. Yksi katkelma oli tämä: Jaakopin tikapuut.

KIRSTI. Senkö entisen?

JAAKKO. Saman juuri! Sen Laabanin vävyn ja lammaspaimenen! On tähän muitakin ituaiheita, kuten uniimme tavallisesti. Jo kansakoulunsa minua kutsuttiin Laabanin vävyksi, koulun paloportaita Jaakopin tikapuiksi.

KIRSTI. Oliko tähänkin syytä?

JAAKKO. Oli. Minulla oli siihen aikaan lentäjän luonto ja merimiehen pää. Kävelin tikkaat maasta katonharjalle käsilläni sivupuihin koskettamatta.

KIRSTI. Mitä opettaja siitä sanoi?

JAAKKO. Ei mitään pitkiin aikoihin, kun ei nähnyt, eikä sittenkään kun näki, ennenkuin olin puoliväliin alas päässyt: Tunti iltaistuntoa, sinä Laabanin vävy!

KIRSTI (Nauraen). Se oli parahiksi teille!

JAAKKO. Niinkö teidänkin mielestänne? No, vävypoikia aina sorretaan. Tyttäretkin vanhemmasta päästä heille naitetaan. Mutta siitä unestani minun teille nyt piti kertoa.

KIRSTI. Niin kertokaakin! Käyn jo ihan uteliaaksi.

JAAKKO. Oli kevät, koulun välitunti ja ne tikapuut. Opettajalle tuli vieras. Jaakko hei! Käväiscppäs tuolla katonharjalla taas! huusi joku, toiset säestivät mikä mitäkin. Minkäs teette, vaikka käväisenkin, ajattelin ja rävähdin jo tikapuille. Nousin, yhä kiipesin, mutta katonlapetta vain ei alkanut kuulua. Kiipesin kunnes pitkästyin ja katsahdin taakseni. Pojat tepastelivat pikku kärpäsinä pihamaalla, mutta katon lapetta, koko koulutaloa ei näkynyt missään, vain pystyyn kohoutuneet tikapuut ja kirkas taivaanlaki. Nämä ovat Jaakopin tikapuut! huusi joku ääni jossakin. Aloin pelätä ja vapista, sitäkin enemmän, kun huomasin olevani raajarikko... tämä puujalka ja räsy kääre, leikattavaksi tuomittu käsi...

KIRSTI. Mutta sehän oli vain unta.

JAAKKO. Unta kylläkin, mutta en kai minä sitä hädissäni ja unessani huomannut. Aloin kompuroida alas päin. "Tanskalainen" ei vähääkään taipunut. Käteen koski hirmuisen kipeästi. Putoan! Minä putoan! kuulin hengen hädässä huutavani. Varmaan ylihoitajakin sen kuuli, jos tällöin sattui käytävän tässä päässä liikuskelemaan... Mutta silloin kuin taivaan lähettinä ilmestyi tikapuiden alapäähän Kuhnon Matti. Alapäähän tietenkin, se suuri, julki jumalaton mies.

KIRSTI. Kuka hän oli?

JAAKKO. Meidän pitäjän julmin jätkä, tappelupukari, vaikka mikä.

KIRSTI. Kuinka juuri hän?

JAAKKO. Matti oli yksi koulutovereitani, konekiväärimies talvisodan aikaan komppaniassani. Eräässä ankarassa kahakassa hän joutui eristetyksi, koska käskyn saatuaan ei halunnut vetäytyä. Hän ampui nauhansa tyhjiin, vuodatti verensä kuiviin... kalpeni ruiskunsa ääreen... kuoli ja haudattiin - - pääsiäisen aikoihin. Hänkin yksi nykyismoolokin veriuhri siinä "hekatombissa", joka meidän pitäjän kirkkomaahan rakennettiin, kalpea, hiljainen poika... Mutta tikapuiden juurella hän oli entisensä, sama jumalaton, rehevä ja verevä ... Hei, Jaakko! Oletko pätkässä vai? Hyppää alas! Jukulaut!... Minä koppaan sinut kuin kissanpojan!

KIRSTI (Henkeään pidättäen). Ette suinkaan hypännyt?

JAAKKO. Jo aioin, mutta joku takaa päin pidätti. Siihen heräsin, likomärkänä. Kivisti kättä, pakotti jalkaa... sitä pirstottua jalkaani, josta en tiedä, missä onkaan... vai onko missään. No, on kai se jossakin. Eihän aine häviä.

KIRSTI. Ja tuo unenne minun pitäisi nyt teille selittää.

JAAKKO. Niin, mutta ilman oraakkelipapittaren temppuja.

KIRSTI. Te olette kuin olettekin Laabanin kaksoisvävy.

JAAKKO. Mies Lean ja Raakelin! Älkää hirveitä!

KIRSTI. Lean... tahi Raakelin. Hän tukee enkelinä teitä kädestä, kun nousette portaitanne ylös.

JAAKKO. Tukee kädestä... (Nostaa, ja katsoo käärittyä kättään, katkerasti hymähtäen). Tällaisesta kädestä! Tuota ette itsekään usko.

KIRSTI. Uskon uneenne, jonka selittäjäksi minua pyysitte. Kuhnon Matti ei saanut kissanpoikaa. Enkeli seisoi lakananne. Elämä on edessänne.

JAAKKO. Kenelle vaivaisen elämästä on iloa... tuskinpa enkeleillekään.

KIRSTI. Ette saa puhua tuolla tavalla!

JAAKKO. Miksi en? Totuutta kerran minäkin.

KIRSTI. En kuuntele teitä nyt. (Nousee.) Lähden pois.

JAAKKO. Enhän minäkään lähde, kun kerrotte minulle satuja.

KIRSTI. Milloin minä teille satuja?

JAAKKO. Mitä muuta ne ovat? Että muka tästä nousen... että kaikki tulee hyväksi jälleen...

KIRSTI. Se tulee! Saatte nähdä! Te voitatte kipunne, miten raskaat ne lienevätkin. Päivä päivältä tulette paremmaksi. Henkiset ja ruumiilliset voimanne vahvistuvat. Eikö tämä kaikki ole teille hyväksi?

JAAKKO. Kieltämättä, te vilpitön sielu. Näin juuri minun itseni olisi uskottava ja toivottava, jos mielimme tästä rauniosta jotakin rakentaa. Mitä se hyödyttää?

(Äänettömyys. Vetää äkisti, milteipä nykäisten Kirstin vuoteen laidalle istumaan). Katsokaa minua silmiin! Vastatkaa! Mitä se hyödyttää?

KIRSTI (Katsoo, pyyhkii hikeä Jaakon kasvoista, vastaamatta mitään.)

JAAKKO (Vie Kirstin käden päähänsä). Tunnustelkaa tätä... kaksikymmentäviisivuotiaan tukkaa... Harventunut, kuiva kuin päivän polttama kulo!

KIRSTI (Sivelee hellävaroen Jaakon tukkaa ja ohimoita.)

JAAKKO. Te tiedätte, miten meitä paistetaan... kuin silakoita uunissa.

KIRSTI. Te kärsitte paljon.

JAAKKO. Tulematta siitä sen kärsivällisemmäksi... vaikka tämä hiillos kypsentää... polttaa sekä evät että suomukset.

KIRSTI. Se jalostaa ja kohottaa.

JAAKKO (Katkerasti hymähtäen). Kuin lieska hiilloksen tuhkaa!

KIRSTI. Vain joskus olette noin katkeroitunut. Auttaako se teitä?

JAAKKO. Vain väsyttää ja riuduttaa. Apeat ajatukset vielä enemmän kuin ruumiin kipu ja vaiva. Tämän tästä huomaan astelevan! samoja, okaisia polkuja.

KIRSTI. Teidän on hypähdettävä pois mokomasta jäniksen kierroksesta.

JAAKKO. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Milloin nuorekasta terveyttä läheisyydessäni näen, teidätkin tässä, silloin oman vajavaisuuteni entistä kipeämmin tunnen.

KIRSTI. Älkää välittäkö! Tehkää näkemästänne terveitä, rohkeita johtopäätöksiä.

JAAKKO. Niin olisi pitänyt tehdä... kuin Kuhnon Matti Taipaleen joella. Jos tähän olisi löytynyt voimaa, niin ehkäpä minäkin olisin jotakin, jollekin... pyhäisen vaelluksen matkan pää... valkoinen risti punakukkaisen uhrikummun hekatombissa.

KIRSTI. So! Teidän osanne ei ollut tämä.

JAAKKO. Ei edes tämä. Siinäpä juuri onkin invaliidikohtalon tragedia. Kaikki meitä koskeva on ja tulee aina olemaan vain puolinaista. Osa onnea, rakkautta, sääliä... Osa kaikkea elämästä, vain osa kuolemastakin, vaivaisen elämän lopuksi... Toinen puoli on palvattu hiljaisella tulella taivaan tuuliin.

KIRSTI (Nousee, vetäytyen ulommaksi.)

JAAKKO. Loukkasinko teitä? En tarkoittanut sitä. Suokaa anteeksi!

KIRSTI. Ei mitään sellaista. En nyt vain enää osaa sanoa teille mitään. (Aikoo lähteä.)

JAAKKO. Ei teidän tarvitsekaan sanoa. Istukaa ja katselkaa vain. (Ojentaa käsiään ikävöivästi). Kun menette pois, niin kaipaan teitä kuin lapsena äitiäni. Ellen tietäisi teidän palaavan, niin tuskinpa jaksaisin odottaakaan enää mitään muuta.

KIRSTI (Varoittavasti). So, so! Ettepä olekaan enää äitiänne odottava lapsi. Unohdatte oikean odotettavanne. Eikö morsiamenne pitänyt tänään tulla tervehtimään teitä?

JAAKKO. Jo eilen. En suinkaan ole sitä unohtanut.

KIRSTI. Tänään hän varmaan tulee. Vain hiukan kärsivällisyyttä ...

JAAKKO. Kärsivällisyyttä...

KIRSTI. Anteeksi... minä annan teille ruiskeen nyt. Teidän pitää olla iloinen, kun morsiamenne tulee. (Palaa tarjottimineen ja antaa Jaakolle ruiskeen.) Kas niin!

JAAKKO. Kiitos!

KIRSTI. Kohta olette sellainen kuin pitää. (Keräilee välineitään tarjottimelle.)

Toinen kohtaus.

Jaakko, Kirsti ja Irma.

IRMA (Hiljaa koputettuaan avaa oven toisten huomaamatta häntä. Nuori, ulkoisesti kaunis ja hyvinvoivan näköinen, keimailevasti kammattu, loisteliaasti pukeutunut.)

KIRSTI. Silmänne loistavat!

JAAKKO. Kun katselen säteileviä silmiänne. Tulkaa lähemmäksi. (Nykäisee Kirstin sängyn laidalle). Jos omistaisin kaksi tervettä kättä, niin syleilisin teitä!

IRMA (Itsekseen olkapäitään kohauttaen). Hyi!

JAAKKO (Huomaa tulijan). Irma! Sinä kuitenkin tulit!

KIRSTI (Kääntyy ja nousee pukuaan kohentaen.)

IRMA (Tarkoituksellisesti painostaen). Tulin! Ja ilmoitinkin siitä.

JAAKKO. Et koputtanut oveen. Ai, ai sinua!

IRMA. Ehkä en... kyllin kuuluvasti. (Katsahtaa myrkyllisesti Kirstiin.)

JAAKKO. En ainakaan minä kuullut, enkä juuri vähiä kuulekaan, milloin olen tällaisella tuulella. Tiedäthän, miten kiihkeä olen. Mutta tulehan jo toki tervehtimään, vaikka olenkin näin hidas vastaasi rientämään. (Ojentaa kätensä.)

IRMA (Kotvan epäröiden, sitten itsensä hilliten lähestyy Jaakon vuodetta tarttuen molemmin käsin hänen käteensä.)

JAAKKO. Tervetuloa!... Saanko esitellä: Morsiameni neiti Penger, hoitajani neiti Metsäranta. (Naiset tervehtivät, Irma pidättyvän kylmästi.)

KIRSTI (Lämpimästi). Sulhasenne on usein puhunut teistä. Saatte uskoa, että hän on hartaasti myös odottanut teitä.

IRMA. Niinkö? Minusta näytti kuin tuloni olisi ollut odottamaton yllätys hänelle.

JAAKKO (Nauraen). Niin se olikin, meille molemmille... tällä hetkellä.

IRMA (Ymmällään, tuohtuen). Oho! Kylläpä oletkin...

KIRSTI (Sovittamaan kiiruhtaen). Herra luutnantti, mitä mahdottomia te taas!... Neiti Penger, älkää ottako häntä nyt täydestä. Hän on tuollainen, milloin on oikein onnellinen.

IRMA (Epäluuloisesti). Onnellinen?

KIRSTI. Teidän tulostanne.

JAAKKO. Niin, onneton olon ainoastaan sen vuoksi, että emme ehtineet kylliksi harjoitella.

IRMA. Harjoitella?

JAAKKO. Etkö ymmärrä?

IRMA. Enpä tosiaan.

JAAKKO. Neiti Metsäranta on valmentajani. Hän on harjoittanut minua.

IRMA. Harjoittanut, mitä?

JAAKKO. Taidolla ja antaumuksella rakastamaan sinua.

IRMA (Tuiskahtaen). Jaakko, sinä...

KIRSTI. Siinä kuulette ja näette! Hän on parantumaton velikulta. Vaikka kyllähän te hänet jo entisestään tunnette.

IRMA. (Pisteliäästi). Te näytätte tuntevan hänet paremmin.

KIRSTI. Mahdollisesti, eräiltä puoliltansa.

IRMA. Ja olette julkeasti käyttänyt hänen heikkouttansa hyväksenne. (Kiihkeästi.) Te... te... kaikki olette samanlaisia!

KIRSTI (Naurahtaen). Suurin piirtein.

JAAKKO (Nyt vasta huomaten, vakavoituen, oudostuen). Irma! Et suinkaan tosissasi luule, että me... hän ja minä...

IRMA. Kaiken kuulemani ja näkemäni jälkeen luulen jo melkein vaikka mitä.

JAAKKO. Mutta ajattele nyt toki...

IRMA (Tuohtuneena). Niin ajattelenkin aina, vaan et sinä. Et vähääkään harkitse, mitä milloinkin sanot ja teet.

KIRSTI (Jälleen sovittaen). Olette osittain oikeassa, mitä edelliseen tulee. (Vakuuttavasti, milteipä jyrkästi.) Mutta täydelleen väärässä jälkimmäiseen nähden. Teoissaan hän on täysipainoinen.

IRMA. Niin oli.

KIRSTI. Ja on.

JAAKKO (Jälleen leikiksi lyöden). Älä usko! Ei minua ole punnittu sen jälkeen kuin jalkani vietiin.

KIRSTI. Nyt enemmän kuin milloinkaan ennen. Kunhan tietäisitte minkä kärsimyksen koulun hän on läpäissyt.

IRMA. Niinkuin tuota en tietäisi. On kai sulhaseni kirjoittanut ja on kai minulla myös mielikuvitusta. (Hetken kuin taistellen, sitten heltyen ja kyyneliin herpaantuen.) Minäkö en häntä ja hänen kärsimyksiäänkin tuntisi! Miten monta unetonta hetkeä olenkaan viettänyt hänen jalkansa tähden! (Katumus, parempi puoli pulpahtaa esiin.) Suo anteeksi, Jaakko! Ja tekin, neiti! Olen väsynyt. Matka oli vaikea, niin mahdottoman rasittava!

KIRSTI (Tarjoaa tuolia). Anteeksi, että en huomaa. Olkaa hyvä ja istukaa!

IRMA (Istahtaa huokaisten). Kiitos, neiti! Nythän ei saa makuupaikkoja. (Pyyhkii nenäliinaan kasvojaan.) Ja päivävaunuissakin kaikki paikat täynnä. Pari asemaväliä sain seistä ovien välikössä, ajatelkaa!

JAAKKO (Ajattelemattomasti, vähän pilkallisesti). Ai, ai!

IRMA. Ja sitten kun lopultakin vaunuun pääsin, niin istumapaikkaa ei kiilaamallakaan. Matkalaukkuni päällä sain kyyhöttää kuin hautova kana.

JAAKKO. Eihän laukussasi vain ollut munia?

IRMA (Hälväisten, naurahtaen). Tosiaan, olet parantumaton!

KIRSTI. Sanoinhan sen. (Ottaa tarjottimensaa ja menee ovelle.)

IRMA. Sanoitte, vaan en uskonut. (Kärsimyshistoriaansa jatkaen). Nuoria reppuselkäisiä miehiä nyt sulloutuu junavaunujen penkit kukkuroilleen. Nähdäkseni monellakin heistä litterat vain kolmanteen luokkaan, mutta luuletteko, että he nykyisin paljoakaan välittävät siitä, enempää litteroiden omistajat kuin niiden tarkastajat.

JAAKKO. Lienevät väsyneitä hekin.

(Kirsti menee.)

IRMA. Ja holtittomia! sanoi eräs nuori rouva.

JAAKKO (Naurahtaen). Hänpä sen tiesi. Vai niin tukalaa on matkoilla. Mikä onni, että minä kuitenkaan en tästä mitään tiedä.

IRMA. Sinä parantumaton optimisti. Näet aina onnea, onnettomuudessakin.

JAAKKO. Täytyy nähdä, vaikka ei näkyisikään. Meidän on katseltava nyt maailmaamme värillisen lasin sirusen lävitse kuin kerjäläispoika keväisellä kivellä. Miten kotonasi voidaan?

IRMA. Terveinä toistaiseksi toki kaikki olemme säilyneet. Työtä vain niin hirmuisesti. Konttoristi määrättiin kansanhuoltohommiin, pari myyjättäristämme koko kuukaudeksi talkootöihin. Arvaat sanomatta, mitä tämä kaikki meille merkitsee.

JAAKKO. Lisätyötä jälkeen jääville.

IRMA (Huokaisten). Niinpä niin, työtä. Aina vain työtä! Siihen kaiken muun lisäksi monet pienet ja suuret harmit, kupongit, pisteet ja verotukset.

JAAKKO. Ja sakotukset...

IRMA. Kaikki se arkipäiväinen roska, mitä tämä ankara koettelemusten aika on matkassaan tuonut. Minunkin on täytynyt olla toimessa, milloin liikkeessä, milloin konttorissa milteipä aamusta iltaan.

JAAKKO. Et sentään näytä pahoin rasittuneelta.

IRMA. Enkö näytä? (Ottaa käsilaukusta peilin, tarkastelee kasvojaan, kohentelee tukkaansa.) Enkö tosiaan näytä, vaikka olen hirveän väsynyt. Mutta jos olisit nähnyt minut vuoden vaihteessa inventaarion aikaan. Silloin valvoin öitäkin.

JAAKKO. Ei se mitään. Terve nuoruutesi ottaa pian takaisin muutamat valvotut yöt, on ottanutkin jo.

IRMA. Ei se olo niinkään varmaa. Ajattele toki, enhän minä voi maata ja nukkua kuin joku kyökkipiika tahi ammattisairaanhoitaja. Ajattelin niin usein sinuakin. Unissa ja valveilla murehdin kohtaloasi.

JAAKKO. Se on turhaa! Vaikka onkin kauniisti tehty.

IRMA. Jaakko! Noinko vähäiseksi arvostelet huolenpitoni?

JAAKKO. Vähäiseksi! Enhän toki, mutta kuten sanoin, turha on turhaa. Minulla itselläni on täällä enemmän aikaa semmoisiin joutaviin.

IRMA. Mitä muutakaan joutoaikoinani tekisin? Tiedäthän, mitä pikkukaupunki tarjoaa!

JAAKKO. Elokuvat.

IRMA. Pyh!

JAAKKO. Teatteri?

IRMA. Pari kertaa vuodessa.

JAAKKO. Kirjallisuus.

IRMA. Roskaa... sellainen, mitä viitsii lukea.

JAAKKO (Kuin ymmällään). Jaa! Mitä minä sitten neuvoisinkaan sinulle? (Keksien.) Täällä Helsingissä... sinä käyt nyt joka ilta teatterissa, oopperassa, konsertissa. Sinun täytyy suolata, sokeroida ja pippuroida itsesi nyt koko vuoden varaksi.

(Risto ovella.)

Kolmas kohtaus.

Irma, Jaakko ja Risto.

RISTO (Nuori lääkäri, lihavahko, valkoisessa takissa, silmälasit päässä.) Ketä nyt taas pippuroida...

IRMA (Kääntyen katsomaan, tuntee). Risto! Oletko sinä täällä?

RISTO. Irma! Sinä ihmeitten ihme! Ruusu kuninkaitten kukkatarhassa! (Rientävät tervehtimään.)

IRMA (Ilostuen). Tunsinhan sinut vielä, vaikka siitä on kulunut jo iankaikkisuus.

RISTO. So! Eiköhän puoli sentään riitä.

IRMA. Viisi vuotta! Se oi ole mikään lyhyt aika.

RISTO. Eipä kylläkään. Mutta miten sinä nyt lopultakin täällä. (Vilkaisten Jaakkoon.) Luutnantti Harjanteen serkku... vai pikkuserkku?

JAAKKO. Pikkuinen vain.

RISTO. Morsian siis. Olisi kai minun pitänyt tuo jo heti arvata, mutta kun ihminen joskus on ällikällä lyöty...

JAAKKO. Niin tuota olin minäkin ja hänkin.

IRMA. Ja olen yhä vieläkin. (Jaakolle.) Kun et sanallakaan ole maininnut, että Risto... tohtori Viitanen on lääkärinä täällä.

RISTO. Hän ei ole uskaltanut, siinä se.

JAAKKO. Syy pahaa pelätä.

RISTO. Don Juania, niinpä niin. (Irmalle.) Ja nyt lopultakin olet tullut häntä katsomaan. Jo olikin korkea aika. Olisi ollut jo ennemmin... taikka myöhemmin.

IRMA. Mitä tarkoitat?

RISTO (Kuin takaisin vetäytyen). En mitään... niinkuin en ennenkään aina tarkoittanut, mitä sanoin. Muistat kai minut.

IRMA. Muistan hyvin. Mutta että näin kauan olet salannut itsesi... sitä en unohda.

RISTO. Älä muistele pahoja tekojani! (Käy tutkimaan Jaakon kuumekarttaa.) Entä nämä käyrät täällä tänään? (Tarkastaa.) Itsepäiset viirut! Yhtä ylhäiset kuin mies itse. Miten käsi? Onko ollut särkyä?

JAAKKO. Ei erikoisemmin.

RISTO. Helpottanut jo ehkä?

JAAKKO (Naurahtaen). Sivustahyökkäys, vai mitä?

RISTO. Ilman läpimurtotarkoituksia.

IRMA. Minä en ymmärrä tuosta halkaistua sanaa.

RISTO. Sitä varten kai kielillä puhutaankin...

IRMA. Ettei kansa ymmärrä. Käsitän tarkoituksenne. Minulle nyt kuitenkin saat luvan selittää asiat selvällä suomenkielellä, mutkistelematta. Tuleeko siitä kädestä kalua?

RISTO. Siinä meillä sivustahyökkäys amatsoonin kädestä. Vastaamme siihen miten tahansa, hän hyökkää joka tapauksessa.

IRMA. Älä viisastele. Tässä on tosi kysymyksessä.

RISTO. Tosi on. Kuka kieltääkään. Vakavasti puhuen: Me toivomme viimeiseen asti.

IRMA. Toivotte ja ette toivo! Mitä se on? Vastaa kiertelemättä. Minä kyllä kestän.

RISTO. Sinä. Uskon tuon, mutta nytpä onkin kysymys hänestä.

IRMA. Olet ilkeä!

RISTO. Niinkuin ehkä ennenkin olen ollut. (Jaakon puoleen kääntyen.) Ilmoittakaa se itse hänelle.

JAAKKO. Olen ilmoittanutkin jo. Käden kuolio ja poistaminen on yhtä mahdollista kuin sen parantuminen.

IRMA. Tuosta et ole mitään sanonut. Tämä merkitsee siis sitä, että menetät myös kätesi... jalkasi ja kätesi. Minä en kestä tätä, en kestä, en...

RISTO. Vaikka äsken juuri kestit mitä tahansa.

IRMA. En tahdo! Minä kiellän sen!

RISTO. Sitten on asia loppuun käsitelty, kerta kaikkiaan. Voimme siirtyä hauskempiin numeroihin. Eikö sinulla ole mitään tarjottavaa meille? Mahdollisuutesi tunnemme. Maalta tulet...

IRMA (Kuin unohtuneen asian muistaen). Onpa kuin onkin! Näissä järkyttävissä yllätyksissä olen unohtanut kaiken muun. (Avaa matkalaukkunsa ja alkaa purkaa sieltä esiin erilaisia eväskääreitä.)

RISTO. Unohtaa jokapäiväinen leipä... tuollaiset herkut! Jopa olitkin päästäsi pyörällä.

IRMA (Avaa kääreitä). Kas niin, poikaseni! Nauttikaa terveydeksenne! Tässä munaa, kalkkunaa ja kanaa!

JAAKKO. Keltaista munaa!

RISTO. Valkoista kanaa!

IRMA (Avaa uuden kääreen). Tässä makkaraa ja sikaa!

RISTO (Ihastellen). Mustaa sikaa!

IRMA (Nauraen). Mustaa tahi valkoista, älä välitä.

RISTO. Välitänpä kuin välitänkin. Tiedätkös, olen aina rakastanut sikaa. (Ottaa silavavoileivän.) Väristä välittämättä. (Haukkaa suun täydeltä.) Karvoihin katsomatta!

JAAKKO. Minä kalaa, suutarinlohta ja muuta silakkaa. (Ottaa kalavoileivän.) Viime aikoina erikoisesti tällaista... hiilillä käristettyä. (Haukkaa.) Kylläpä onkin hyvää ja piristävää.

IRMA. Pitäisi olla. Minä itse paistoin ne ja kastoin etikkaan.

(Ottaa itsekin lihavoileivän.)

RISTO. Kastoit etikkaan! Naisilla ne on reseptit, omat patentit paistamisessakin. Tämä kuitenkin sitä parhainta patenttia. Otankohan toisen?

IRMA. Ota, ystäväiseni! Niitä kyllä riittää.

RISTO. Enpä takaa, kun tuntikin tässä näin ahkeroidaan... (Ottaa toisen silavavoileivän.) Ihan ihme, että ihmisen pitääkin näin intohimoisesti rakastua (haukkaa) omaan pikkuserkkuunsa.

JAAKKO. Ei se mikään ihme, tällaisena aikana.

IRMA. Ajan syyksi te kaiken laitatte.

RISTO. Ei kaikkea. Sinä olet loistava poikkeus.

JAAKKO. Yllätyksien yllätys.

RISTO. Taivaan lähetti.

JAAKKO. Hiilisilakoinesi! (Haukkaa silakkaleipää.)

RISTO. Läskivoileipinesi. (Haukkaa silavaleipää.)

IRMA. Puhukaa ja kehukaa! Kyllä yskänne ymmärrän. Palkkioksi nostan tästä kasan tulisia hiiliä (avaa uuden kääreen) päänne päälle. (Laskee avatun kääreen Jaakon rinnalle.)

JAAKKO. Mitä kummaa!

RISTO. Lättyjä!

JAAKKO. Muurainhilloa!

IRMA. Kas niin. Jokos veti suuta vehnäselleen.

JAAKKO. Jopa jo!

RISTO. Vesi kielelle kihahti, kerta kaikkiaan!

JAAKKO (Haaveilevasti muistellen). Suomuuraimet olivat jo lapsuudessa suurimpia herkkujani.

RISTO. Lätyt minun!

IRMA. Minun molemmat.

JAAKKO. Ulkoniityn ja suuren metsän takana oli muurainsuo. Hevosia laitumella hakiessamme kävimme siellä marjastamassa. Ottospalaksi otettiin kokonainen reikäleipä.

IRMA. Oho!

JAAKKO. Ei siitä paljoakaan hevoselle jäänyt, jos suolle saakka matka kävi.

RISTO. Tuon saattaa helposti uskoa. (Ottaa uuden silavavoileivän.)

IRMA. Se oli kovaa, kuivaa leipää, ota huomioon!

RISTO. Selvä se! Ei kai hevosen kiinniottimiksi silavavoileipää silloinkaan.

JAAKKO (Omia haaveitaan). Suo oli suuri ja aurinkoinen. Askelten alla se hyllyi ja purisi. Kirkkaan siniset sudenkorennot surisivat, lensivät ja ampuivat.

RISTO. Pommittajia vai hävittäjiä?

JAAKKO. Ei kumpiakaan. Ne vain sirisivät ja surisivat. Suuret suomättäät muuraimia punaisenaan, keltaisenaan! Entä tuoksu! Suon vitamiini! Auringon aroomi! Yhä vieläkin sen hengessäni tunnen!

IRMA (Naurahtaen). Ihme, ellet tuntisi.

JAAKKO (Huomaten, myös naurahtaen). Tosiaan! Kiitos sinulle näistä! (Hengittää syvään.)

IRMA. Ota ja nauti!

JAAKKO. Vasta huomenna... ylihuomenna. (Hengittää yhä muurainten tuoksua.)

RISTO. Tuo ei ole järkevää.

JAAKKO. Mitä sillä tarkoitatte?

RISTO. Kuka takaa, olemmeko huomenna enää nauttimassa.

JAAKKO (Naurahtaen, hengitellen). Niinpä niin. Elämä on lyhyt.

RISTO. Kuin lapsella paita... pommitukset ja muut.

IRMA (Hätkähtäen). Onko täällä vielä niitäkin.

RISTO. On, tottakai. Ne kuuluvat yhä eurooppalaiseen kulttuuriin ja suurkaupunkien muotiin. Siksi ja sen tähden epikuurolaisina ottakaamme päivä kerrassaan. Syökäämme! Nauttikaamme!

JAAKKO. Olkaa hyvä! (Tarjoaa muurainkäärettään.)

RISTO. Anteeksi! (Naurahtaen). En suoralta kädeltä juuri tätä tarkoittanut.

IRMA. Et tietysti. Ota nyt kuitenkin. Ole hyvä! (Ottaa kääreen Jaakon kädestä ja tarjoaa ensin Ristolle, sitten Jaakolle, minkä jälkeen sulkee kääreen ja laskee sen pöydälle.)

JAAKKO (Katsoo kelloonsa). Mutta nyt te lähdette katsomaan, miten iltanne parhaiten voisitte viettää. Tohtori, ettekö tahtoisi uhrautua puolestani?

RISTO. Uhrautua puolestanne?

JAAKKO. Niin, lähtemällä morsiameni kavaljeeriksi teatteriin tahi oopperaan.

RISTO. Mitä suurimmalla mielihyvällä.

IRMA. Jaakko! Tuo ei ollut kauniisti sanottu, mutta annan sen sinulle anteeksi, kun olen niin iloinen. Sinun ei tarvitse pelätä mitään.

RISTO. Ei yhtään mitään!

IRMA (Iloissaan touhuten). Olemme vanhat hyvät ystävät.

RISTO. Vanhat ja hyvät. Kuljetan häntä kuin kukkaa kämmenelläni.

JAAKKO (Naurahtaen). Uskon ja luotan. Jos pommitus tulee, niin pistäkää hänet poveenne. Viekää kellariin.

RISTO. Jompaa kumpaa. Tahi kumpaakin.

IRMA (Nopeasti kääreitä keräten ja laukkuunsa pakaten). Herkutelkaa nyt tuollakin tavalla, koska sielunne nauttii siitä.

RISTO. Nautti, vaan ei kauan. Ei ole enää liikoja aikoja, tarkoitan, jos mielimme kunnolliset paikat saada.

IRMA (Käy Jaakon vuoteen laidalle istumaan, silittää ja hyväilee). Suo anteeksi, että näin heti sinut jätän, mutta, kuka ehdotti? Syytä itseäsi!

JAAKKO. Ei ole siihen syytä. Iloitsen illastasi.

IRMA. Uskot siis, että tämä ilta tulee olemaan minulle virkistykseksi?

RISTO. Ja minullekin.

JAAKKO. Meille kaikille.

IRMA (Jaakolle). Saat nähdä, että puserran hänestä irti yhtä ja toista.

RISTO. Varsinkin sitä toista.

JAAKKO (Naurahtaen). Perästä kuuluu.

IRMA. Huomenna nähdään. Näkemiin, rakas... (Hyväilee.)

RISTO. Kiitos, luutnantti. Näkemiin!

JAAKKO. Näkemiin!

(Risto ja Irma menevät, Risto Irman laukkua kantaen. Kun ovi sulkeutuu, hervahtaa Jaakko huokaisten vuoteelleen heiluttaen sairasta kättään, jota jälleen on alkanut pakottaa. Koputusta oveen.)

JAAKKO. Sisään.

KIRSTI (Ovelta). Tarvitsetteko mitään?

JAAKKO. Kiitos, en mitään.

KIRSTI (Vetäytyy nyökäten ja hiljaa oven sulkien.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Valaistus kirkkaampi aamupäiväauringon johdosta.

Ensimmäinen kohtaus.

Irma ja Jaakko.

IRMA (Istuu tuolilla Jaakon sängyn pääpuolessa). Kaikki paremmat paikat oli loppuunmyyty sekä oopperassa että teatterissa ja sitten me menimmekin vain elokuviin.

JAAKKO. Hyvin kuitenkin kului iltasi. Olet iloinen ja virkeä.

IRMA. Meillä oli hauskaa. Niin paljon juteltavaakin.

JAAKKO. Mikä ei olisi käynyt laatuun teatterissa.

IRMA. Risto on hauska poika. Et usko, miten hupaisa.

JAAKKO. Uskon kyllä. Joka päivä hän keksii hauskaa meillekin täällä.

IRMA. Tiedätkös, minua ei nukuttanut vähääkään kuten elokuvissa tavallisesti. Ja milloin vain yritinkin torkahtaa, kuiskasi Risto taas jotakin hassua korvaani, näyttelijöistä, edessä istuvista ihmisistä, jos vaikka mistä. Niin että väkistenkin täytyi nauraa.

JAAKKO. Enkö valinnutkin oikein?

IRMA. Valitsit. Kiitos sinulle siitä. (Puristaa Jaakkoa kädestä.) Me olimme aikoinaan hyvät ystävät. (Huokaisee.)

JAAKKO. Onko hän syntyisin sieltä päin?

IRMA. Ei ole. Mutta koulupoikana ja ylioppilaana hän vietti kesiään siellä setänsä kruununvouti Simeliuksen perheessä ja sillä tavalla minäkin jouduin häneen tutustumaan. Hän oli hauska poika jo silloin.

JAAKKO. Varmasti olikin.

IRMA (Mietteissään muistelee, huomaamattaan naurahtaa, herää, hätkähtää). Jaakko kulta, kuule! (Tarttuu Jaakkoa käteen.)

JAAKKO. Kuulen.

IRMA. Ethän tule pahoillesi, jos uskon sinulle pienen salaisuuteni.

JAAKKO. Kuinka sellainen tulee edes mieleesi!

IRMA. Ihminen saa rangaistuksen pahoista töistänsä ennemmin tahi myöhemmin, sanoi mummoni ennen. Näin kävi nyt minullekin. Kuule! Olin mustasukkainen sinulle ja hoitajallesi, kun luulin että... kun sanoitkin, että hän on valmentanut sinua.

JAAKKO (Naurahtaen). Rakastamaan sinua! Oliko tuo mielestäsi rangaistuksen ansaitseva pahatyö?

IRMA (Hermostuneesti naurahtaen). Ei se, mutta...

JAAKKO. Sano pois vain!

IRMA. Kun itsekin olin samanlainen. Kun minuakin oli vähän valmennettu... Risto, ymmärräthän ja uskot...

JAAKKO. Ymmärrän ja uskon, vilpittömästi. Mutta mitä pahaa siinäkään oli? Minähän en edes ollut silloin sinun tietoisuudessasi, niinkuin sinä nyt minun. Ja vaikka olisin ollutkin.

IRMA (Vapautuneesti huokaisten.) Sinä olet sitten kultainen poika! (Silittää Jaakon kättä.) Me puhuimme Riston kanssa paljon sinusta. Risto valisti ja lohdutti minua. Olen nyt valmis pahimpaankin.

JAAKKO (Hymähtäen). Sittenhän se ei enää pahinta olekaan.

IRMA. Tapauksesi ei ole vaikeimpia, sanoi Risto.

JAAKKO (Ironisesti). Niin, epämiellyttävämpää varmaan olisi, jos molemmat kädet...

IRMA. Tahi käsi ja jalka samalta puolelta, sanoi Risto.

JAAKKO (Naurahtaen). Niinkö hän sanoi? Niinpä tosiaan. Jo epäsymmetrisyytensä vuoksi se olisi outo nähtävyys jo yksijalkaistenkin joukossa.

IRMA. Outo nähtävyys... (Kuin heräten). Mutta mitä me näin ikäviä, tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä. Eihän ole sanottu, amputoidaanko kättäsi ollenkaan. Saattaahan sellainenkin ihme vielä olla mahdollinen. Ja sitten me ihan turhaan olisimme etukäteen murehtineet.

JAAKKO. Tuo on oikeata puhetta. Olen sydämestäni iloinen, että eilisilta näin vapahti sinut turhista murheista.

IRMA. Eilisilta ja tämä päivä ja sinä, ennen kaikkea sinä... Ymmärrä minua oikein.

JAAKKO (Katsoo kotvan tunnustellen kuin ratkaisua ja sopivia sanoja etsien). Ymmärrän! Siitä saat olla huoleton!

IRMA (Vapautuneesti huoahtaen). Mutta voitko käsittää, että Risto, tohtori Viitanen, on näin kauan yksinäisenä säilynyt?

JAAKKO. Voin hyvin. Voit sinäkin lähemmin ajateltuasi.

IRMA. Selitä lähemmin.

JAAKKO. Ensiksikin, pitkät opiskeluvuodet, sota-aika, paljon työtä.

IRMA. Niin.

JAAKKO. Nuoren miehen vapaus, huoleton iloinen luonne.

IRMA. Totta on.

JAAKKO. Vuosien takaiset muistot, valmennukset...

IRMA. Tuota en usko.

JAAKKO. Minäpä uskon, olen jo varmakin siitä.

IRMA. Ei, ei, älä mahdottomia uskottele!

JAAKKO. Nuoren miehen elämässä on kaikki mahdollista. Mutta vastaahan sinäkin puolestasi nyt minulle pariin kysymykseen.

IRMA. No, annahan kuulua!

JAAKKO. Eikö tohtori Viitanen nyt jo mielestäsi olisi oikein sopiva rakastaja ja aviomies?

IRMA (Naurahtaen). Kieltämättä... ellei tuohon vain taas ole koira haudattu.

JAAKKO. Hän on terve ja iloinen.

IRMA. Niinkuin näkyy.

JAAKKO. Hyvin ansaitseva ja elämänhaluinen.

IRMA. Luultavasti.

JAAKKO. No, mitä muuta aviomieheksi aikovalta, ensimmäiseltä rakastajalta sitten enää voidaan vaatia?

IRMA. Paljonkin muuta.

(Risto ilmestyy ovelle.)

Toinen kohtaus.

Irma, Jaakko ja Risto.

JAAKKO. Se kaikki muu juoksee itsestään kuten katkismuksessa opetetaan: Raha ja tavara, hurskas puoliso ja kuuliaiset lapset...

IRMA. Niinkö luulet?

JAAKKO. Varmasti. Me toimitamme hänet naimisiin.

RISTO. Kuka on se onnellinen? Saanko luvan tietää?

(Ilmavaaran hälytyssireeni alkaa soida.)

IRMA (Pompahtaa seisomaan). Hälytys! Kuuletteko?

RISTO. Pahuksen hälytys! Pitipä nyt sattuakin aikaan ja paikkaan.

(Sireeni edelleen hälyttää, käytävästä kuuluu paikallisen hälyttäjän metallinheleä ääni, sitten matala, voimakas bassoääni: Kellariin! Helvettiin! Kuin astunut ois helvettiin!)

IRMA. Hui, mitä kamalaa tuo?

(Edelleen sireenin hälytysääniä.)

RISTO. Älä välitä! Se on vain meidän Jeremias.

JAAKKO. Profeetta hävitetyn Jerusalemin raunioilla.

RISTO (Selittäväsi Irmalle). Hän on vähän noin (näyttää päätään) eikä juuri vähänkään. Joskus hän lienee kuullut melodraaman Noidanlaulu, muistelee ja harjoittelee näin hälytysten sattuessa taiteellisia lahjojaan.

(Ääni äskeistäkin matalammin ja voimakkaammin: Kellariin! Kas kellariin! Kuin astunut ois helvettiin! Joutukaa sielut!)

RISTO (Avaa oven huutaen käytävään). Kuulimme jo! Sinä tuomion pasuuna!

IRMA (Hätääntyneenä). Lähdemmekö? (Kerää tavaroitaan. Jaakolle.) Lähdetkö sinä?

JAAKKO (Naurahtaen). Enhän minä... rakasta sellaisia paikkoja!

(Jeremiaan ääni, hiljentyvästi etäisenä, alemmasta kerroksesta: Kellariin! Helvettiin! Joutukaa sielut!)

RISTO. Joutua jo pitääkin, tahi ovet kohta lukitaan. (Irmalle). Muuten, tämä meidän "hadeksemme" on hieno paikka, loistohotelli kerrassaan. Sähkövalot, keskuslämmitykset, paremmat kuin Lutherin postillassa ja Danten Divina Commediassa. Niin että älä yhtään epäile.

IRMA. Sinä olet ihan hirveä. Entäpä jos pommi sattuisikin.

RISTO. Jos sattuu, niin minkä minä sille. (Huutajaa matkien.) Kellariin! Helvettiin! Parasta painua jo etukäteen. (Irman käteen tarttuen.) Tule!

IRMA. Kyllä, kyllä... (Jaakolle) Näkemiin, Jaakko! Me palaamme sieltä!

RISTO. Ellemme istu pikipataan! Näkemiin!

JAAKKO. Näkemiin!

Kolmas kohtaus.

Jaakko ja Kirsti.

(Hälytykset lakanneet, täysi hiljaisuus sisällä ja ulkona. Koputusta oveen, Kirsti avaa astuen sisälle.)

JAAKKO. Te! Miksi ette koskaan mene suojaan, niinkuin kaikki toiset?

KIRSTI. Kaikkiko? (Laskee tarjottimen pöydälle antaen Jaakolle kuumemittarin.)

JAAKKO. Terveet, elinkelpoiset, tarkoitan.

KIRSTI. Sitä samaa minä.

JAAKKO. On hetkiä, jolloin olette mahdoton.

KIRSTI (Naurahtaen). Enkö aina?

JAAKKO. Ette. On hetkiä, jolloin olette... vannomatta paras.

KIRSTI. Te tänään olette tyytyväinen ja onnellinen eikä syyttä.

JAAKKO. Oikein arvattu. Olen päässyt sekä tietoisuuteen että ratkaisuun. Epävarmuus on aina pahinta. Niin kauan olin tuskainen ja levoton. Itse olette nähnyt sen ja saanut kärsiä siitä.

KIRSTI. Minäkö? Mistä?

JAAKKO. Siitä kuin sanoin. Lapsekkaasta kärsimättömyydestäni. Nyt ette enää, kun tiedän. Se menee.

KIRSTI. Mikä menee?

JAAKKO. Käteni, tietysti.

KIRSTI. Mitä te puhutte?

JAAKKO. En mitään... siitä enää. Se on kerta kaikkiaan loppuun käsitelty tämän päivän jälkeen.

KIRSTI. Eihän lääkäri ole käynyt.

JAAKKO. Kävi.

KIRSTI. Hälytyksen edellä pikipäin. Ei kai hän mitään sellaista kerinnyt teille puhumaan.

JAAKKO. Ei se ole tarpeellistakaan enää. Tiedän ilmankin. Näin viime yönä unen.

KIRSTI. Joko taas niitä unia kuin vanha egyptiläinen faarao! Ehkä minunkin jälleen on varauduttava oraakkeliksi teille.

JAAKKO. Ei tarvitse. Se on selvä näkemällä, kerta kaikkiaan. Istukaa kuitenkin, niin kerron uneni teille.

KIRSTI. Lapsettaa, aikuista miestä. (Vetää tuolin vuoteen viereen ja istuu.)

JAAKKO. Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan, muistelen joskus lukeneeni.

KIRSTI. Oikein muisteltu. No, kertokaahan nyt sitten.

JAAKKO. Olin suurissa urheilukilpailuissa heittävinäni keihästä. Vauhti oli hyvä. Askeleni sattuivat mainiosti. Oikaisin heittävän käteni ja riipaisin. Mutta keihäs ei lähtenyt minnekään. Niinkuin joku näkymätön henkiolento olisi ratkaisevalla hetkellä tarttunut latvapäähän kiinni. Ivanaurua kuului katselijoiden piiristä.

KIRSTI. Se harmitti teitä.

JAAKKO. Arvaattekin tuon. Mutta minulla oli toki toinen yrittämisen mahdollisuus ja kolmaskin. Verryttelin hätäilemättä. Huojittelin keihästä ja käsivarttani. Vauhtiaskeleeni sattuivat jälleen hyvin, mutta itse heitto... se katkesi kuten keihäs. Sen kappaleet putosivat jalkoihini, latvapää iski päähäni.

KIRSTI. Herätti varmaan teidät typerästä unestanne.

JAAKKO. Vielä mitä! Hetkistä myöhemmin tunsin ottavani vauhtiaskeleita viimeistä heittoani varten. Siihen vasta heittoa suoritteessani heräsin. Sattui niin kipeästi, riipaisi niskasta, koski sydämeen asti... (Silmänsä ummistaen kasvonpiirteet tiukkenevat.) Käsivarteni lähti... lensi ilmassa kuin katkennut keihäs... Keihään kärki jäi verisestä olkapäästäni törröttämään.

KIRSTI (Kärsimättömästi, nousten). Tuollaisille unille minä olen vihainen. Tuollaiselle näkijällekin!

JAAKKO. Niin olen minäkin, mutta minkäs teet.

KIRSTI. Ne johtuvat pakkomielteistänne, eivät mistään muusta.

JAAKKO. Ehkä.

KIRSTI. Antakaahan jo lämpömittari tänne!

JAAKKO. (Antaa mittarin). Olkaa hyvä.

KIRSTI (Tarkastaa, ilostuen). Alentunut puoli astetta! Tuosta meillä on syytä iloita, enemmän kuin mokomista unistanne.

JAAKKO. Siitäkin, miksikä ei. (Vetää kihlasormuksensa vasemman käden nimettömästä.) Tuota en missään tapauksessa enää tarvitse.

KIRSTI (Oudoksuen). No, voitte kai pitää sitä oikeassa kädessänne, jos vaikka niinkin kävisi.

JAAKKO (Tarkastellee sormusta, päättävästi laskee sen pöydälle). En! En oikeassa enkä vasemmassa, tästä hetkestä lähtien.

KIRSTI (Katsoo tutkivasti ja pitkään, mitään puhumatta, merkitsee kuumekäyrän tauluun ja lyö elohopean alas.)

JAAKKO. Mitä pidätte morsiamestani?

KIRSTI. Hän on kaunis!

JAAKKO. Eikö vain olekin!

KIRSTI. Rakastettava nuori nainen.

JAAKKO. Varakkaan liikemiehen tytär sitäpaitsi.

KIRSTI. Hän on tekevä valittunsa onnelliseksi.

JAAKKO. Myös valittunsa hänet. Tämä on sitäkin tärkeämpää.

KIRSTI. Kauniisti tehty, että ajattelette noin.

JAAKKO. Hänestä tulee edustava, kerrassaan loistava tohtorin, ehkäpä professorin rouva. Vai mitä arvelette?

KIRSTI. Tohtorin? (Katsahtaa tutkivasti). En taaskaan ymmärrä teitä. Tietääkseni hänestä tulee insinöörin, ehkäpä asutusneuvoksen rouva. Muistakaa ja pitäkää lupauksenne. Tehkää hänet onnelliseksi! (Kääntyy äkisti, menee avaamaan ikkunaa.)

JAAKKO. Pidän lupaukseni. Teen hänet onnelliseksi... vielä tänä päivänä.

Neljäs kohtaus.

(Irma, Kirsti ja Jaakko.)

IRMA (Ovella, iloisesti). Ei mitään vaaraa ollutkaan. Turha hälytys.

JAAKKO. Kuten kaikki hälinä tässä elämässä.

IRMA. Olisimme huoletta voineet jäädä tänne.

JAAKKO. No, varovaisuus ei sentään koskaan ole vahingoksi.

IRMA. Eipä kylläkään. (Istuutuu, laskien käsilaukkunsa Jaakon pöydälle.) Näinpähän kuitenkin teidän pommisuojanne. Loistohotelli kerrassaan, tosin ei niin lämmin, kuin Risto, se ainainen hulivili, mennessämme uskotteli. Siellä istuisi turvassa, vaikka tuhannen kilon pommi katolle putoaisi. Kyllä teidän kelpaa!

JAAKKO (Naurahtaen). Kyllä!

IRMA (Kummeksuen). Mitä naurat? (Huomaa.) Niin sinä... Ethän sinä rakas raukka sinne pääse, kun et edes halua... Olen minä aika hupakko! Niin kevyt ja onnellinen on oloni nyt, en tiedä, mistä se johtuneekin.

JAAKKO. Tänä iltana olet sitäkin onnellisempi.

IRMA. Tänä iltana? Ajatteletko, että Riston kanssa menisimme jälleen jonnekin?

JAAKKO. Sitä juuri.

IRMA. Kiitos, Jaakko! Mutta ennen sitä minun täytyy tunnustaa sinulle toinenkin pikku syntini.

JAAKKO. Ellei se ole suurempi kuin se ensimmäinen, niin...

IRMA (Nauraen keskeyttää). Eihän se toki suurempi eikä sellainenkaan. Pahoillani olen siitä kuitenkin. (Avaa käsilaukkunsa ottaen sieltä pienen kääreen.) Kuulehan nyt, kun menimme illalla ravintolaan vähän haukkaamaan, eikä siellä pöydässä ollut juuri mitään, kuten tiedät, muistin tämän lättypakettisi ja otin esiin. (Avaa paketin, jossa muutama ohukainen.) Tässä loput. Niin se kävi.

JAAKKO (Nauraen). Mainiota!

IRMA. Risto on kiihkeä rasvaisen ja makean perään, enkä hennonut kieltää.

JAAKKO. Eihän toki! Sehän olisi ollut sydämetöntä.

IRMA. Etkö olekaan palloillasi?

JAAKKO. Kaikkea vielä mieleesikin tulee. Hyvilläni olen, että näin hupaisesti kävi.

IRMA (Iloisesti). Sittenhän meillä ei ole enää mitään epäselvää.

JAAKKO. Ei mitään. Kaikki on täysin selvää.

(Jälleen hälytys, myös käytäväkello alkaa soida ja Jeremias bassoäänellänsä: Kellariin! Alas helvettiin! Kuin astunut ois helvettiin!)

IRMA. Joko nyt taas.

JAAKKO. Löydät jo tien. Ja eiköhän tohtori Viitanenkin ole vielä siellä...

ÄÄNI. Kellariin... Helvettiin.

RISTON ÄÄNI. Hiljaa te. Helvetissä jo! (Lähempänä ovea.) Irma! Joudu!

IRMA. Heti! Odota hetkinen. (Kerää tavaroitaan, huomaamattaan kokoo ohukaiskääreenkin ja sulloo käsilaukkuunsa.) Jaakko, rakas poika! Ei suinkaan se nytkään kauan kestä. Toivottavasti täälläkään ei mitään tapahdu. (Lentosuudelmia heittäen kääntyy mennäkseen.)

JAAKKO. Toivottavasti (itsekseen) tapahtuu... (Kovemmin Irmalle.) Kuule, odota vähän!

IRMA (Palaa). No?

JAAKKO (Ottaa sormuksen pöydältä). Tässä tämä!

IRMA (Hämmästyneenä ymmällään). Mitä tarkoitat, mitä?

JAAKKO. Ota ja kätke!

IRMA (Ottaa sormuksen, edelleen ymmällään). En vieläkään ymmärrä...

JAAKKO. Se selvenee myöhemmin, ehkäpä jo kellarissa, mene!

RISTO (Ovelta). Etkö tulokaan enää?

IRMA. Tulen... en...

JAAKKO. Tulee hän. Näkemiin!

RISTO. Näkemiin!

IRMA (Ymmällään yhä vieläkin). Jos niin tahdot... näkemiin.

(Hiljaisuus, Kirsti edelleen ikkunan luona.)

JAAKKO. Vilustatte itsenne siellä, kohta jo minutkin täällä. Tulkaa!

KIRSTI (Sulkien ikkunan tulee ja istuu vuoteen viereen tuolille.)

JAAKKO. Kas niin, nyt saatte erokirjan toimestanne.

KIRSTI. No?

JAAKKO. En tarvitse enää valmentajaa.

KIRSTI. Ettekö tarvitse?

JAAKKO. En. Olen kelvollinen sellaiseksi kohta itsekin.

KIRSTI. Te valmentajaksi.

JAAKKO. Minä, nuori insinööri... Vaikka minulla ei olekaan kättä ei jalkaa. Onhan toki sydän, sielu ja silmät. Katselen kouluni kisakenttää, kansaa ja maata keväisen prismalasini lävitse, tikapuun rapulta.

KIRSTI. Iloitsen siitä.

JAAKKO. Iloitsen itsekin. Hiilimurska taas rapisee! Keihääni kaari leikkaa uljasta rataa!

KIRSTI (Innostuen, lämpimästi.) Nuoruutenne elää!

JAAKKO. Nuoruutemme elää! Tuhannet, kymmenet tuhannet osatoverini, nuoret aseveljeni kiiruhtavat uutta päivää kohti, kilvassa rinnallamme. (Avaa radion, äänilevy soittaa):

Murhe se vie mua laidasta laitaan, mutt' aina on polku eessä. Toki yksi on lohtu... mun haudallain ei seisota silmät veessä...

KUULUTTAJA RADIOSSA

Tähän päättyy aamupäiväkonserttimme. Minuutin kuluttua kellomme täällä lyö kaksitoista ja puoli... Päiväuutiset.

JAAKKO. Murheisiin elon muruja... (Ratkaisevasti päättäen Kirstiin päin kääntyen ja kätensä ojentaen.) Sinä Laabanin Raakel, enkeli Jaakopin tikapuilla! Uskallatko rinnallani elämän vaivaan?

KIRSTI (Katsoo hetkisen, silmät loistaen). Uskallan rinnallasi... elämän riemuun ja vaivaan! (Vaipuu epäröimättä Jaakon avautuvaan syliin.)

Väliverho.