Rauhaton rannikko

RAUHATON RANNIKKO

Salapoliisiromaani

Kirj.

VILHO HELANEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1947.

Ensimmäinen luku.

"KERRANKIN RAUHALLINEN ILTA..."

— Hyvää yötä, isi!

— Hyvää yötä, Pikku Jättiläinen!

Yöpukuinen poikanen puristautui vielä kerran lujasti Kaario Raudan rintaa vasten. Sitten hän ojensi käsivartensa äitiä kohden, joka oli pysähtynyt miehensä työhuoneen ovelle.

Inkeri-rouva katsoi hymyillen noita kahta suuressa nojatuolissa istuvaa: molemmilla oli vaalea tukka ja harmaat silmät, mutta toinen oli hyvin kookas ja leveäharteinen, toinen pieni ja pyöreä. Mutta varttuessaan Martista kasvaisi kyllä yhtä iso ja voimakas kuin isä oli, olihan hän nytkin paljon vankempi kuin nelivuotiaat yleensä. Ja miten painava hän jo oli! Sen pieni, tyttömäisen hento äiti sai taas tuta nostaessaan hänet syliinsä.

Kun Inkeri palasi yläkerran makuuhuoneista miehensä luo, tämä oli syventynyt lukemaan iltalehtiä.

— Ehdit kai juoda kahvia ennen lähtöäsi? Tytöillä on se kohta valmiina. Käskin kattaa ruokasaliin. Mutta... Mitä kummaa sinä tuijotat?

Rauta oli työntänyt lehdet luotaan ja katsoi hymyillen kynnyksellä seisovaa sinipukuista olentoa.

— En minä tuijota, Pienokainen. Muistelen vain, miten arvioin sinua nähtyäni sinut ensimmäisen kerran. 'Hyvin sievä, hyvin solakka, hyvin vaalea.' Myöhemmin minulla oli syytä lisätä: 'hyvin uljas'.

Siniset silmät kohtasivat sädehtivinä harmaiden katseen.

— Entä nyt?

— Sinä olet näiden vuosien mittaan vain kaunistunut.

Inkeri nauroi. Se oli onnellista, helmeilevää naurua, jota Rauta rakasti.

— Mutta, Kaarlo! Tuohan kuulostaa melkein peloittavalta. Se on kuin pehmentävä esipuhe johonkin järkyttävään, mikä sinulla on ilmoitettavana.

— Minulla onkin jotain ilmoitettavana, mies sanoi. — Olet niin suloinen', että olen päättänyt tuottaa sinulle yllätyksen. Olen koko illan kotona.

— Eihän! Sehän on ennenkuulumatonta!

— Aivan totta. Olen kieltäytynyt kaikista kokouksista ja neuvotteluista tänä iltana. Sorttipa kuka tahansa, niin päätökseni pysyy. Meillä kahdella on nyt kerrankin rauhallinen ilta, ihan vain meitä itseämme varten.

Kuin haasteeksi hänelle puhelin työpöydällä pärähti samassa soimaan. Inkeri riensi vastaamaan.

— Älä vaivaudu... mies yritti estellä.

— Täytyy toki.

Inkerin ääneen tuli ilkamoiva sävy hänen jatkaessaan:

— Sittenpä nähdään, pysyykö herrani ja mieheni sanassaan. — — — Halloo. — — — Kyllä, pyydän häntä heti puhelimeen.

Raudan ääni oli melko epäystävällinen hänen sanoessaan:

— Tuomari Rauta puhelimessa. Kuka puhuu? — — — Kuka? — — — Poliisitarkastaja Järvi Vaasasta? Minä en todellakaan... Oh, sinä, Erkka! Hyvänen aika, siitähän on kokonainen iäisyys, kai toista vuosikymmentä, kun viimeksi kuulin äänesi. Kummako sitten...? — — — Niinpä niin, hyvä veli, paljonhan välillä on tapahtunut, ja nyt eletään vaikeita aikoja. Mutta ei huolita puhua niistä näin puhelimessa. — — — Mitä? Tänä iltanako? Onko se todella niin tärkeää ja kiireellistä? — — — Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että tulet tänne. Luullakseni vaimoni voi tarjota sinullekin kupin kahvia.— — — Niin, kahvia. — — — No, hyvä. Näkemiin!

Rauta kääntyi vaimoonsa syyllisen näköisenä.

— Valitan. Mutta en todellakaan voinut olla kutsumatta häntä.

Inkeri naurahti. Hän kurottautui suutelemaan miestään.

— Etpä tietenkään, kultaseni. Tuolle herralle, kuka hän sitten liekin, täytyy olla tähdellistä tavata sinut, koska hän taipui tulemaan. Sinun kutsusi ei ollut kovin ihastunut. Olit niin vastahakoinen, että se hipoi melkein epäkohteliaisuutta.

— Olisin niin mielelläni kerrankin ollut kahden sinun kanssasi. Mutta en voinut kieltäytyä ottamasta Erkki Järveä vastaan. Hän on vanha opiskelutoverini. En olisi muistanut koko miestä, ellei hän olisi muistuttanut ajoista, jolloin yhdessä painiskelimme lainopin kanssa yliopistossa. Hän sanoi varta vasten matkustaneensa tapaamaan minua ja että hänen on pakko palata huomisaamuna.

— Riittää, riittää. Kyllä minä vähemmälläkin antaudun ja lupaan tarjota terille molemmille hyvät kahvit.

Inkerillä oli taito karkoittaa pilvet miehensä otsalta. Nytkin hän sai hänet unohtamaan mielipahansa siitä, että mies, jonka koko olemassaolon hän oli unohtanut, tuli häiritsemään heidän kotoista rauhaansa.

Yksin jäätyään Rauta sytytti savukkeen. Poliisitarkastaja... Vai oli Järvestä tullut sellainen korkea viskaali. Tietysti Rauta oli aikoinaan lukenut uutisen tuosta nimityksestä. Mutta Vaasa on kaukana Helsingistä, eikä heillä ollut toistensa kanssa ollut mitään tekemistä. Tärkeää ja kiireellistä asiaa, Erkka oli sanonut. No, toivottavasti ei sentään mitään todella vakavaa. Ihmiset yleensä liioittelevat helposti...

Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat kolmisin kahvipöydän ääressä. Verkkaiseen tapaansa vieras oli kiitellyt kaunista, hienolla mauilla järjestettyä kotia ja pöydän runsaita antimia sekä ihmetellyt, että sellaisia harvinaisuuksia vielä löytyi kuin korvikkeetonta kahvia ja oikeata konjakkia.

— Meidän maassamme on sentään vielä yhtä ja toista hyvää, Rauta hymähti. — Meikäläisen käsiin sitä saattaa valua kiitollisilta asiakkailta.

— Niin, olen kuullut toimistosi menestyvän mainiosti, Järvi virkahti.

— Ei moittimista, veli hyvä. Sen jälkeen kun otin lusikan koreaan käteen ja alistuin tavalliseen asianajoon vaatimatta sen enempää.

— No, tavalliseksi asianajajaksi sinua ei toki voi sanoa. Sinähän kuulut olevan asiakkaillesi valinnassa tarkempi kuin hienoin muotiliike.

Talon rouva puuttui puheeseen:

— Teitä taas, tuomari Järvi, ei mitenkään voisi luulla poliisimieheksi.

— Miksikä ei? Hyvä rouva, tehän ihan säikäytätte minut.

— Ei. Te olette iso, rauhallinen ja turvallinen. Ihan kuin rusthollari parasta lajia.

— Vaimoni tuntee oikeastaan vain yhden poliisipäällikön, Rauta sanoi naurahtaen. — Pääkaupunkimme rikospoliisin päällikön, tuomari Korpelan. Korpela on, kuten tiedät, pieni, kapeaharteinen, hermostunut...

— Ja musta!

— Kuten vaimoni äänestäkin kuulet. Korpela ei ole hänen suosikkejaan. Joten sinun, hyvä veli, ei kannata olla, pahoillasi siitä, ettet sinä hänen mielestään sovi Korpelan edustamaan korkeiden poliisiupseerien kastiin.

Järvi purskahti kovaääniseen nauruun.

— Luulenpa melkein, vanha veikko, että sinä kuvittelet minun pahastuneen rouvasi arvostelusta. Suuri erehdys! Oma vaimoni sanoo ottaneensa minut vain sen takia, että minä hänen mielestään muistutan hyvänahkaista bernhardilaiskoiraa.

He puhkivat kuin vanhat ystävykset. Järvi oli kotiutunut nopeasti eikä pyrkinytkään salaamaan, miten ihastuttava talon rouva hänen mielestään oli.

— Me pidimme tätä Kaarloa ihan menneenä miehenä, kun hän opintonsa päätettyään painui ulkomaille kuluttamaan sedältään perimiään rahoja. Kuulimme tietenkin huhuja siitä, että sinä annoit siellä palttua juridiikalle ja vietit aikasi teattereissa ja nyrkkeilysaleissa. Olimme ihan varmat, että jos joskus palaisit, toisit mukanasi jonkun ranskalaisen tai unkarilaisen operettiprimadonnan. Mutta oli sinulla sentään järkeä olla menemättä sellaisten kanssa naimisiin. Ja kyllä sinun kannattikin odottaa kotimaahan asti.

— Kuunnellessani sinua, hyvä veli, Rauta hymähti, osaan antaa entistä enemmän arvoa vaimolleni. Kun me tutustuimme, hän puhui paljon kauniimmin ulkomailla viettämistäni vuosista kuin sinä nyt. Hän sanoi minun uhranneen siellä kahdelle poikavuosieni suurelle unelmalle: näyttelijän- ja nyrkkeilijänuralle.

Järvi vilkaisi kelloonsa.

— Onpa aika rientänyt! Sellaista se on, kun ihminen viihtyy oikein hyvin. Mutta luulenpa... Jos arvoisa rouva sallii...

Hän aikoi nousta.

— Ajattelet ehkä meidän nyt poistuvan minun huoneeseeni puhuaksemme kahden kesken siitä tärkeästä, joka pakotti sinua etsimään tien minun luokseni, Rauta virkahti. — Mutta mukavampi meidän on jutella tässä. Vaimoni kuuntelee sinua varmasti yhtä mielellään kuin minä. Hän oli toimistoni ensimmäinen apulainen ja hyvä olikin. Myöhemminkin, milloin minulla on ollut kiperät paikat, olen monesti turvautunut hänen hyvään vaistoonsa.

Järvi katsoi emäntäänsä entistäkin suuremmalla kunnioituksella.

— Hyvä rouva, sallikaa minun kysyä, onko olemassa sellaista ansiota tai hyvettä, jota teillä ei olisi.

Inkeri heristi hänelle leikkisän moittivasti sormea.

— Mutta, tuomari Järvi! Minä kuvittelin teitä juroksi pohjalaiseksi, ja nyt te latelette minulle kohteliaisuuden toisensa jälkeen kuin hienostunein ranskalainen keikari. Totta puhuen minä uskon huomattavimman ansioni nyt olevan sen, että voin vielä tarjota teille kahvia.

Järvi ojensi hänelle kuppinsa täytettäväksi. Sekoittaessaan sokeria hän aloitti vakavasti:

— Tämä on ollut niin lumoava ilta, että on synti rikkoa ihastuttavaa tunnelmaa. Mutta ei auta. Asiani on valitettavan kiireellinen. Olin aikonut päivällä tulla toimistoosi, Rauta. Mutta minulla oli junan tulosta pitkälle iltapäivään asioita sisäasiainministeriössä, ja ne oli saatava selviksi. Juttu, joka pakottaa minut turvautumaan sinun apuusi, on kirotun vakava. Muistatko Matti Vaaran? Hän oli minun osakuntatoverini ja oli ainakin siviilin tutkinnossa samalla kertaa kuin sinäkin.

Rauta koetti muistella.

— Odotahan. Matti Vaara? Eikö hän ollut sellainen lyhyt, vanttera, mustatukkainen poika? Ei mikään erikoinen kynttilä, ellen erehdy.

Järvi nyökkäsi.

— Aivan oikein. Hän reputti sitten kahdesti rikoksessa ja jäi jälkeen minustakin, sinusta puhumattakaan. Hän luki oikeustutkintoaan vielä vuoden sen jälkeen, kun sinä olit loistavasti suorittanut molempien oikeuksien kandidaatin. Mutta kelpo mies hän silti on, ja erinomainen nimismies hänestä kotipitäjäänsä tuli.

— Muistan pitäneeni hänestä opiskeluaikana, Rauta sanoi. — Hänellä oli sydän oikealla paikalla. Vai tuli hänestä nimismies... Varmasti hän on tunnollinen virkamies.

Järvi nyökkäsi jälleen vakavasti.

— Hän on todella hyvä mies. Pian viran saatuaan hän meni naimisiin entisen osakuntatoverinsa kanssa. Vaimo kuitenkin kuoli pari vuotta myöhemmin jättäen hänelle väin pienen tytön. Kaksi vuotta sitten hän otti itselleen uuden vaimon, kai lähinnä saadakseen pikku tyttärelleen uuden äidin. Hänen toinen rouvansa oli aivan toisenlainen kuin ensimmäinen, voisipa sanoa, että hän oli suuren maailman nainen. Sanotaan, että he kuitenkin kaikitenkin tulivat hyvin toimeen keskenään, ja rouva oli varsin suosittu pitäjän herrasväen keskuudessa. Kaikki sujui hyvin viime elokuuhun asti, niin, luulenpa, että tuosta muutoksesta on nyt päivälleen kaksi kuukautta.

Kun hän keskeytti; Rauta kysyi:

— Mitä silloin tapahtui?

— Sitä ei tarkalleen tiedetä. Hänellä ali tuona iltana vieraita. Rapukestit, eilen erehdy. Kesken kaiken rouva katosi — jäljettömiin.

— Jäljettömiin?

— Niin. Väitetään, ettei kukaan häntä ole nähnyt sen koommin, kun hän poistui seurasta pistäytyäkseen keittiössä. Katoaminen herätti paikkakunnalla ennen pitkää tavatonta huomiota. Juoruille antoi tavatonta vauhtia se, ettei Vaara ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin löytääkseen rouvansa. Alettiin väittää, ettei rouva enää ollutkaan elävien kirjoissa ja että nimismies tiesi sen.

— Tuohan on järjetöntä!

— Niin minäkin sanoin, kun ensimmäinen ilmiantokirje noine vihjauksilleen saapui lääninhallitukseen, Järvi yhtyi. — En ole kuitenkaan vielä kertonut kaikkea. Viikko sitten Elisabeth Vaara löydettiin kotinsa ohitse virtaamasta: joesta, kosken alapuolelta. 'Hän on ilmeisesti hukuttautunut', tuomari Vaara oli sanoa urahtanut sille, joka oli tullut ilmoittamaan löydöstä. Se olisikin yksinkertaisin selitys. Mutta ruumiilla oli ammottava haava takaraivossa, ja lääkärinlausunnon mukaan se ei ole kosken kivien iskemä. Synkkä tosiasia on, että rouva Vaara on murhattu ja ruumis sitten heitetty jokeen kosken yläpuolella.

Hetken vallitsi huoneessa raskas äänettömyys. Kun Rauta ei kysynyt mitään, Järvi jatkoi:

— Ei ole mitään tietoa siitä, kuka murhaaja on. Mutta menettelyllään — ensin katoamisen ja nyt ruumiin löytämisen jälkeen — Matti Vaara on saanut koko pitäjän vastaansa. Murhan motiivistakin ollaan muka täysin selvillä. Viitataan siihen, että Vaaralla on aina ollut velkoja ja että Elisabeth-rouva oli rikas. Kävin Matin luona muutamia päiviä sitten. Hän on aivan lyöty mies ja täysin apaattinen. Oli suorastaan kammottavaa kuulla hänen sanovan: 'Jos joku on tosiaan murhannut Elisan, niin kaipa teon tekijällä oli siihen aihetta. Sanon sinulle, Erkka, ettei hän ollut mikään enkeli, kaukana siitä, niin suuri synti kuin liekin puhua pahaa vainajasta.' Sitten hän virkkoi: 'Jos sinä tullut olet vangitsemaan minut murhaajana, niin sille en voi mitään. Kaipa veljeni ottaa hoitaakseen pikku Liisan.' Mitään muuta en saanut hänestä irti. Nyt Vaara on pidätetty virantoimituksesta, ja ylihuomenna aloitetaan murhatutkimukset.

Kun hän oli lopettanut, Rauta virkahti:

— Olipa se kammottava kertomus. Otetaanpa vielä kulaus huuhtoaksemme sen alas.

Järvi seurasi kehoitusta, mutta hänen äänensä oli synkkä hänen sanoessaan:

— Kunpa muuta ei tarvittaisi siitä irti pääsemiseksi!

Inkeri oli äänettömänä seurannut keskustelua, mutta hänen sinisissä silmissään oli tarkkaavainen ja punnitseva katse. Nyt hän kysäisi:

— Millainen ihminen Elisabeth-rouva oli?

Poliisitarkastaja pudisti päätään.

— En tiedä. Vaaran kotoa ei ole Vaasaan monta peninkulmaa. Mutta kummallista kyllä, en milloinkaan tavannut toista rouva Vaaraa. Ylipäänsä en tiedä koko jutusta enempää kuin tässä tulin kertoneeksi.

Miehet polttelivat hetken ääneti. Sitten Rauta kysäisi:

— Ja nyt...?

Järvi vilkaisi häneen nopeasti sivusta. Sitten hän näytti syventyvän tutkimaan vastapäisellä seinällä riippuvaa Pekka Halosen hienoa talvimaisemaa. Katse siihen kohdistuneena hän alkoi puhua hitaasti ja kuin jokaista sanaansa erikseen punniten.

— Tarkoitat kai, että miksi olen tullut kertomaan sinulle tämän synkän tarinan. Siksi, hyvä veli, että tämä on kirotun vaikea juttu. Sen tekee meille kaksin verroin kiusalliseksi se, että Vaara on nimismies. Me hänen toverinsa olemme vakuuttuneita hänen syyttömyydestään. Mutta tässä vaiheessa se ei auta mitään. Koko paikkakunta on kuin myrkytetty. Jotakin täytyy tehdä ja tehdä pian. Mutta minulla on tuntu, etteivät tavalliset rikosetsivät saa totuutta selville ja ilmaa puhdistetuksi. Puhuin sinusta ja erinäisistä menestyksistäsi maaherralle, ja nyt olen täällä pyytääkseni sinua omistautumaan tämän jutun tutkimiseen. Noin epävirallisesti. Tiedän, ettei sinun ole helppo irroittautua täältä Helsingistä ja töistäsi. Mutta on Vaara sinunkin vanha opiskelutoverisi, ja siksi ajattelin...

Rauta rypisti kulmiaan. Ehdotus oli hänelle kaikkea muuta kuin mieluinen.

— Eikö voitaisi ajatella, että olet liikarasittunut ja tarvitset hiukan rauhaa ja meri-ilmaa? Järvi jatkoi. — Nyt on tosin jo lokakuu eikä Pohjanlahden ranta erityisesti houkuttele. Mutta luulisin, ettei paikkakunnalle tulosi herättäisi mitään turhaa kohua. Siellä on eräs hyvä huvila aivan lähellä kirkonkylää. Sen omistaa muuan leskirouva. Siinä voisit mukavasti asua. Totta puhuen, minä vuokrasinkin tuon huvilan jo sinulle kuukaudeksi.

Rauta naurahti kuivasti.

— Olitpa sinä varma minun avustani.

Pienet, vihreät silmät Järven pulleissa kasvoissa kohtasivat rauhallisesti Raudan närkästyneen katseen.

— En ollut lainkaan varma avustasi, veli hyvä. Siksi minä tuon huvilan etukäteen vuokrasinkin. Pahimmassakaan tapauksessa en siinä paljoa menetä, pienen etumaksun vain. Mutta minä olisin sinulle todella äärettömän kiitollinen, jos...

— Joka tapauksessa olet osannut tehdä jutun kiintoisaksi, Rauta myönsi happamesti. — Elisabeth-rouvan katoamisen esitit tosiaan houkuttelevan salaperäiseksi. Lisäksi puheesi siitä, että koko paikkakunta on myrkytetty, oli hyvä veto puoleltasi. Kaikella sillä sait mielenkiintoni jännitetyksi. Minun tekisi melkein mieleni hyväksyä tarjouksesi, ellei...

Tällä kohdalla Inkeri puuttui jälleen puheeseen:

— Mutta Kaarlo, sinähän olet liikarasittunut. Sitä paitsi Helsingin ilmapiiri on nyt niin täyteen ahdettu sairasta jännitystä, että minäkin suorastaan ikävöin päästä hengittämään Pohjanlahden meri-ilmaa.

Rauta kääntyi hämmästyneenä vaimoonsa.

— Mitä? Et kai sinä kuvittele, että minä ottaisin sinutkin mukaani Järven hulluuksissaan vuokraamaan huvilaan?

Inkeri nauroi iloisesti.

— Kyllä, kultaseni. Ensinnäkin sinun on mahdotonta jättää vanhaa toveriasi, tuomari Vaaraa, pulaan. Toisekseen sinä tulit tuomari Järvelle kiittäneeksi minua hyväksi apulaiseksi ja minun hyvän vaistoni auttaneen sinua eräiden asioiden selvittelyssä. Minä lähden kanssasi jo senkin vuoksi, että vaimon mukanaolo miehen tullessa lepuuttamaan hermojaan on aivan luonnollista. Mari saa myös laittautua matkaan, jotta ruokapuoli olisi turvattu. Martti-pojan voimme siksi aikaa lähettää vanhempieni luo; he ottavat hänet ihastuksella vastaan. Pikku Jättiläiselle voi olla hyväksi olla vähän aikaa Marin hemmottelua vailla. Kaikki on siis kunnossa. Voimme matkustaa vaikka jo huomisiltana.

Järvi huoahti helpotuksesta.

— Te olette todella suurenmoisin nainen, minkä olen kohdannut! Ette voi kuvitella, miten raskaan taakan vyörytätte sydämeltäni. Olen teille syvästi kiitollinen.

Rauta hymähti.

— Siinä näet, hyvä veli, kuka meillä määrää. Miten oikeassa se yliopistomme teologian professori olikaan, joka sanoi tässä maassa olevan vain kaksi vaimonsa ylivallasta vapaata miestä: hän itse ja muuan lahtari Tampereella!

Vakavasti hän jatkoi:

— Sinä sanoit, että murhatutkimukset aloitetaan ylihuomenna. Saattaa olla, että paikkakunnan mielialojen rauhoittamiseksi miestenne tulo sinne on hyväksi. Mutta minä suostun penkomaan juttua vain sillä edellytyksellä, etteivät he ryhdy mihinkään ratkaiseviin toimenpiteisiin ilman minun suostumustani.

— Se on helposti järjestetty, Järvi sanoi. — Miehet ovat minun alaisiani. Sitä paitsi voit ottaa yhteyden minuun puhelimitse milloin tahansa. Eikä matka autolla Vaasaan ole pitkä, joten kaupunkihuvituksetkin ovat ulottuvillasi, jos maalla kävisi liian yksitoikkoiseksi. Sinä olet suurenmoinen toveri, Rauta!

Toinen luku.

ELOKUISTEN RAPUKESTIEN PUITTEET.

Mari helisytti tahallaan kuppeja kattaessaan iltapäiväkahvia arkihuoneeseen. Inkeri, joka sivummalla keinutuolissa kutoi pientä villapaitaa, silmäsi häneen huvittuneena. Ei epäilystäkään, Mari oli yhä huonoilla tuulella. Hänen pulleilla kasvoillaan, joita harmaantunut ja harventunut karhea tukka kehysti, oli harmistunut ilme. Hellyys hiipi nuoren rouvan mieleen hänen katsoessaan vanhaa, lapsuutensa aikaista hoitajatarta, jonka rotevaan, lihavaan olemukseen eivät hyvät eivätkä huonot vuodet olleet jättäneet jälkeä. Hän oli ollut samanlainen niin kauan kuin Inkeri muisti ajassa taapäin. Samanlaisena hänen luonteessakin oli pysynyt: äksy ja suorapuheinen hän oli, mutta hänen sydämensä oli kultaisen uskollinen.

Järjestellessään kahvipöytää Mari mutisi puoliääneen, mutta niin, että se ilmeisesti oli tarkoitettu nuoren emännän kuultavaksi, jotakin "hupsusta päähänpistosta".

— Mitä Mari sanoo?

— Jassoo, vai kuuli rouva minun jotakin puhuvan. No, saatan minä sen ääneenkin sanoa. Minä kun en pelkää. Hupsu päähänpisto se oli. Jättää nyt keskellä syksyä valaistu kaupunki ja muuttaa toisten nurkkiin keskelle villiä rannikkoa. Niin että nyt rouva tietää, mitä minä tästä ajattelen...

Inkeri hymähti.

— Ei kai voi sanoa meidän muuttaneen toisten nurkkiin, kun käytettävissämme on kokonainen huvila. Vai puuttuuko Marilta jotakin?

Vanha palvelijatar tuhautti nenäänsä.

— Sen minä vain sanon, että toista se oli, herrasväen oma talo Helsingissä! Ei ohut veden eikä polttopuiden raahaamista.

— Hyvänen aika. Eikö tuomari olekaan pitänyt lupaustaan veden ja puiden keittiöön tuomisesta?

Mari huitaisi vihaisesti lihavalla kädellään,

— Jos rouva luulee, etten minä luule rouvan nyt vain ilveilevän vanhan ihmisen kustannuksella, niin rouva erehtyy. Kyllä me molemmat tiedämme, ettei tuomari milloinkaan lupaa sellaista, mitä hän ei täytä. Mutta sen minä vain sanon, että vaivoja ne ovat herrankin vaivat.

— Tuomari tekee sen kaiken mielellään. Se on eduksi hänen terveydelleen. Siksihän me tulimmekin tänne, että hän on liikarasittunut konttorissa istumisesta ja piristyäkseen tarvitsee meri-ilmaa.

— Tuota juttua rouva saa syöttää jollekin muulle, muttei minulle. Meidän tuomari on riski kuin härkä eikä häntä vaivaa mikään. Sitä minä en käsitä, mitä tekemistä meillä on täällä Jumalan hylkäämällä rannikolla. Mutta sen tiedän, ettei sillä ole mitään tekemistä yhtä vähän tuomarin kuin rouvankaan terveyden kanssa.

Inkeri alkoi huolestua.

— Mutta, Mari kiltti! Jos Mari todella niin kaipaa Helsinkiin, niin pääseehän sinne vaikka huomispäivänä. Puhun siitä tuomarille.

Puna kohosi vanhan palvelijattaren poskipäille. Kädet puuskassa hän käännähti nuoreen emäntäänsä.

— Ja sen rouva jättää kauniisti tekemättä! Minä kun en rouvaa jätä. Vaaksan mittaisesta olen rouvasta huolehtinut. Ja tännekö, tällaiselle ryövärirannikolle, minä rouvan jättäisin hoivatta? En minä itseäni ajattele. Mutta... mutta... kun on niin ikävä Martti-pojuakin. Osannevatko ne häntä kunnolla hoitaa siellä Helsingissä?

Eukon ääni oli painunut karheaksi. Kyynelet eivät olleet kaukana. Inkeri nousi ja syleili iäkästä palvelijatarta.

— Sinä kultainen, oma Marini! Vai uskallat sinä epäillä, etteivät mummi ja ukki osaisi hoitaa Pikku Jättiläistä!... Kas vain, miten herkullisia pikkuleipiä olet taas leiponut. Sinä olet aarre! Saanko ottaa maistiaisia?... Oi, nämähän aivan sulavat suussa!

Marin kasvoille ilmestyi leveä hymy. Hän oli jälleen kokonaan voitettu. Mutta sitten hän kääntyi ikkunaan, ja hänen katseensa synkkeni taas.

— Jospa tuonne merelle olisi edes pitempi matka, hän mutisi. — Mutta se on niin kammottavan lähellä. Ja kuka tietää, mitä ne öisin siellä puuhaavat?

— Öisin puuhaavat? Ketkä? Mitä Mari oikein höpsii?

— Vai höpsin minä, — vanha nainen kiukustui taas. — On onni, että tuomari sulkeen ikkunanluukut iltaisin. Muuten tässä huoneessa olisikin tänään kylmä. Puoliyön maissa heräsin paukahdukseen. Elleivät rouva ja tuomari nukkuisi toisessa päässä taloa, olisivat ne pelästyttäneet teidätkin valveille. Minä tuolta omasta pesästäni tulin tänne katsomaan, mitä oli oikein tekeillä. Silloin kuulin selvästi, että tähän ikkunanluukkuun rämähti uudelleen kivi, ja iso sen täytyi ollakin. Ihan sydän oli seisahtua, niin minä säikähdin. Mutta sitten rohkaisin itseni ja päätin ottaa selvän, ketkä ne sellaista peliä harjoittavat. Heitin huivin hartioilleni, sujautin töppöset jalkoihini ja lähdin ulos.

— Hyvänen aika, Mari! Keskellä yötä!

Palvelijatar naurahti ilottomasti.

— Niin, nähkääs, rouva. Minä kun en pelkää, kunhan saan vain hengähdysaikaa. Ulos päästyäni oli kuin pimeys olisi nielaissut minut. Yö oli ihan äänetön. Mutta puiden alla olin erottavinani joitakin hahmoja. Seisoessani liikkumatta kuulin käheän kuiskauksen: 'Kyllä me pian karkoitamme ne pirut näiltä mailta'. Sitten kuului loittonevia askeleita. Ja hetken päästä olin näkevinäni kauempaa vasemmalta, rannan suunnalta, sähkölamppujen väikettä. Sitten jokin moottori alkoi sätkättää. Seisoin ulkona kai puolisen tuntia. Mitään ei kuitenkaan enää kuulunut... Rupesi kylmäämään, ja minä tulin sisään... Rouva rakas, ne 'pirut', jotka aiotaan pian karkoittaa, olemme me. Kai rouva sen ymmärtää?

Inkeri hermostui vanhan naisen kertomuksesta paljon enemmän kuin halusi tälle näyttää.

— Kas niin, Mari. Tuollaisiin uhkauksiin ei kannata kiinnittää huomiota. Joidenkin pahantapaisten poikaviikarien kujeita — ei muuta. Tuomari kyllä pitää huolen siitä, ettei moinen pääse uusiutumaan.

— Ei kai rouvalla sentään ole mitään sitä vastaan, että käyn jo nyt sulkemassa ikkunanluukut. Niin, varma on aina varmaa. Ja onhan tässä röttelössä toki sähkövalo, jottei pimeässä tarvitse istua.

Inkeri nyökkäsi. Tuntuisi todella turvallisemmalta istua suljettujen ikkunaluukkujen takana. 'Missä Kaarlokin mahtoi viipyä?' Hän oli aikonut palata pian. Marin lähdettyä sulkemaan luukkuja Inkeri kävi tarkastamassa, että eteisen ovi oli lukossa. Sitten hän hymähti. Vai tällainen raukka minusta on jo tullut! hän pilkkasi! itseään. Vain kolme päivää sitten hän oli pitänyt hyvänään miehensä hänelle suoman kiitoksen: hyvin uljas. Mutta Marin äskeisen kertomuksien jälkeen yksinäisyys tuntui pelottavalta.

Inkeri asteli rauhattomana huoneessa. Ei, tämä ei käy, hän päätteli, näin hermostun vain entistä enemmän. Hän istahti ja tarttui kirjaan, jonka hän aamiaisen jälkeen oli löytänyt taion kirjakaapista. Se oli ruotsinmaalainen romaani "Ta hand om Ulla". Hän muisti näyttäneensä sitä nauraen miehelleen. "Katsopas, miten naisellista!" hän oli sanonut, "Me hennot, turvattomat naiset, joista jonkun aina pitää huolehtia!" Nyt häntä ei naurattanut lainkaan. Edessä outo, pimenevä ranta hämäräperäisine hiipijöineen, takana vieras kirkonkyliä tuntemattomine asukkaineen ja murhan myrkyttämme ilmapiireineen ja kaiken yllä meren ja kosken toisiinsa oudosti yhtyvä kohina. Koko tunnelma huokui epämääräistä uhkaa. Huolehdi Inkeristä! tuollaisessa kehotuksessa ei nyt tuntunut olevan mitään naurettavaa. Miksi hän olikin pakottanut miehensä suostumaan tuomari Järven ehdotukseen? Mitä heitä liikutti kysymys siitä, kuka oli murhannut nimismies Vaaran toisen rouvan?

Vihdoinkin! Inkeri oli erottanut miehensä askeleet kuistilta ja juoksi häntä vastaan eteiseen.

— Joko Pienokainen kyllästyi odottamiseen? Jouduin viipymään kauemmin kuin tarkoitukseni oli.

Tuntiessaan lujat käsivarret ympärillään Inkeri häpesi äskeistä heikkouttaan.

— Oh, minä olin huolissani vain kahvin jäähtymisestä. Ja Mari on leiponut niin maukkaita pikkuleipiä, että tuskin jaksoin pitää sormiani erillään niistä.

Kun ensimmäiset kupilliset oli juotu, Rauta virkahti:

— Saat koettaa Marin kanssa loihtia vielä tänään esiin jonkinlaisen illallisen. Lähetin näet Vaaralle sanan, että hän illan pimettyä tulisi tänne.

— Sepä hyvä. Sittenhän Mari saa iltatöitä, jotka auttavat häntä unohtamaan yön kauhut.

Rauta katsoi hämmästyneenä vaimoonsa. Kuultuaan, mitä vanha palvelijatar oli edellisenä yönä kokenut, hän vihelsi.

— Jos niillä, jotka aiotaan täältä karkoittaa, todella tarkoitettiin meitä, niin tämä juttu on kokonaan toisenlainen kuin olen kuvitellut.

Inkerin silmissä välähti.

— Onko sinulla sitten jo jonkinlainen teoria Elisabeth Vaaran murhasta?

— Ei vähäisintäkään, Rauta naurahti. — En ole vielä keskustellut kenenkään näytelmämme henkilön kanssa. Olen vain kävellyt tutustumassa lähimpään ympäristöömme ja kirkonkylän ulkomuotoon. Ainoat ihmiset, jotka täällä olen tavannut, ovat postineiti ja puhelinkeskuksen tytöt. Harvinaista kyllä, täällä on toiveita saada yhteys ulkomaailmaan tarvitsematta pelätä tiedon heti leviävän koko kylälle... Mutta jokaisella murhalla on oma tyyppinsä. Eikä siihen tyyppiin, johon arvioin Elisabeth Vaaran murhan kuuluvan, sovi kokonainen liiga peloitusyrityksineen. Saattaa kuitenkin olla, että erehdyn. Tässä vaiheessa se olisi sangen ymmärrettävää. Sitä paitsi minulla on tunne, että saamme kokea moniakin yllätyksiä, ennen kuin tämä juttu on selvitetty. Mutta telenkään tällä paikkakunnalla ei toki pitäisi vielä tietää meidän osastamme murhatutkimuksissa. Kummallista! Joka tapauksessa kiellän Maria jyrkästi vastedes omin nokkineen suorittamasta minkäänlaisia vastavetoja.

— Minä aioin jo huomauttaa siitä hänelle, Inkeri sanoi. — Mutta sitten ajattelin, että sinun sanasi tehoaa häneen paremmin. Minua hän pitää yhä pikkutyttönä, vaikka onkin opetellut jyrkästi rouvittelemaan minua. Sinun tahtoosi hän taipuu, vaikka ehkä muriseekin.

Inkeri ei ollut vastaanottamassa tuomari Vaaraa tämän tullessa. Hänellä oli silloin juuri munakas paistumassa. Niin taitava keittäjä kuin Mari olikin, hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt valmistamasta sitä siten kuin tuomari sen tahtoi. Hän oli näet koko pitkän ikänsä tottunut paistamaan munakkaat toisin. "Tässä yhdessä ainoassa kohdassa minä en voi noudattaa tuomarin tahtoa," hän oli sanonut, "en, sillä se sotii yksinkertaisesti minun omaatuntoani vastaan." Siitä johtui, että milloin munakasta haluttiin pöytään, Inkerin itsensä oli valmistettava se. Lisäksi hänen oli katettava pöytä, ja vasta sen jälkeen hän ehti arkihuoneeseen.

Vieras, joka nousi tervehtimään, sai hänet säpsähtämään. Tämä oli lyhyt, vanttera mies, jonka koko olemuksessa oli jotakin poissaolevaa. Kasvot olivat uurteiset ja hyvin tummissa silmissä oli torjuva, miltei epäystävällinen katse.

— Hyvä rouva, minä koetin saada miehenne käsittämään, että näette aivan turhaa vaivaa vuokseni. Niin, suokaa anteeksi, mutta minä en halua illallista.

Hänen matala äänensä oli miellyttävän täyteläinen, niin tahallisen epäkohtelias kuin hänen sävynsä olikin. Mies parka, Inkeri ajatteli tuntien vaistomaista sympatiaa häntä kohtaan. Hän soi vieraalleen hurmaavimman hymynsä virkkaessaan:

— Mutta ette toki kieltäytyne istuutumasta pöytään meidän kanssamme, tuomari Vaara? Miehelläni ja minulla on tapana syödä aina näihin aikoihin illallista.

Rauta silmäsi vaimoonsa kiitollisena. Miten viehättävän uskottavasti hän narrasikaan! Vaaran ei auttanut muu kuin kumartaa myöntävästi, Inkeri puolestaan luki miehensä kasvoista, ettei tämä toistaiseksi ollut päässyt pitkälle keskustelussa.

Pöytään istuuduttua emännän onnistui houkutella vieraansa kaikesta huolimatta syömään. Vieläpä tämä lausui muutaman kiittävän sanan teestäkin; sen veroista hän ei ollut vuosikausiin, saanut. Mutta kun Rauta johti keskustelun kohtalokkaaseen rapuiltaan elokuussa, Vaaran kasvot synkkenivät ja hän vetäytyi umpimielisyyden suojamuurien taa.

— Oli edesvastuutonta Järveltä houkutella sinut ja vaimosi tänne, hän murahti. — Ymmärrän hyvän tarkoituksesi, Rauta. Mutta et sinä eikä ylipäänsä kukaan voi auttaa minua. Minun kohtaloni on jo kauan ollut sinetöity.

— Roskaa! Rauta huudahti. — Ethän sinä tappanut häntä!

Vaara tuijotti lautaseensa.

— En, hän hetken kuluttua myönsi kaiuttomasti. — Mutta kun hän katosi, en surrut sitä hitustakaan. Suoraan sanoen, olin iloinen siitä.

— Sinulla oli kai syysi olla surematta. En halua udella niitä. Mutta huomautan, että nuo tunteesi eivät missään tapauksessa ole lain edessä rikos.

— Sen tiedän. Mutta tiedän myös, miksi olin iloinen. Iloitsin hänen katoamisestaan, koska se pelasti minut eräältä mielihalulta, jonka kammottavaa kasvua sydämessäni en ollut onnistunut estämään.

Vaara silmäsi Inkeriin, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät hänen jatkaessaan:

— Minä häpeän teidän ystävällisten silmienne edessä paljastaa pahuuttani. Mutta miehenne pakottaa minut puhumaan. Totuus on, että ellei Elisa olisi kadonnut tuona iltana, minä olisin ennemmin tai myöhemmin surmannut hänet.

Inkeri tunsi palan nousevan kurkkuunsa, järkähtämättömässä tyyneydessään tunnustus oli kammottava. Ja kuitenkin hän tunsi vain syvää sääliä miestä kohtaan. Särkyneessä katseessa ja uurteisissa kasvoissa kuvastui pitkällinen ahdistus ja piina. Poliisitarkastaja Järvi oli kertonut Vaaran tulleen hyvin toimeen toisen vaimonsa kanssa, mutta se tieto oli ilmeisesti väärä.

— En välitä siitä, mitä äsken sanoit, Rauta virkahti hetken kuluttua. — Pidän kiinni vain tosiasioista ja teoista. Ajatuksilla, jotka ovat jääneetkin ajatuksiksi, ei ole mitään tekemistä lakituvassa.

Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja sävy jyrkkeni yhä hänen jatkaessaan:

— Minä aion selvittää, kuka tappoi toisen vaimosi. Ja sinun velvollisuutesi on auttaa minua alkuun.

Vaara pudisti päätään. Tuo sanaton vastarinta sai Raudan kivahtamaan:

— Älä ole mieletön! Et toki antane tuomita itseäsi rikoksesta, jota et ole tehnyt!

Kun vetoomus ei näyttänyt vaikuttavan vähääkään, hän muutti taktiikkaa ja kysäisi kylmästi:

— Mitä aiot vastata silloin, kun sinua suorastaan syytetään vaimosi murhasta?

— En myönnä enkä kiellä. Ymmärrän, että lain on saatava joku tuomittavakseen. Minä voin olla tuo joku, yhtä hyvin kuin kuka tahansa toinenkin. Minun omatuntoni sanoo, ettei ole suurta eroa, vaikka jonkun käsi ehti ennen minua.

Rauta katsahti vaimoonsa olkapäitä kohauttaen. Inkeri vastasi päänpudistuksella. Hän ei tiennyt, miten auttaa miestään siitä umpikujasta, johon keskustelu oli ajautunut. Siksipä Rauta yritti vielä:

— Sanopa, keitä vieraita talossasi oli tuona kohtalokkaana elokuun iltana.

Vaara jymähti.

— Sinä olet itsepäinen mies, Kaarlo. Mutta usko minua: sinä et voi auttaa minua. Noudatin kutsuasi tänä iltana vain sanoakseni sinulle, että tuhlaat kallista aikaasi jäämällä tänne. Tämä on kaikkea muuta kuin sopiva paikka nuorelle vaimollesi, etenkin näin syysmyrskyjen alkaessa. Vie hänet pois täältä aivan ensi tilassa. Se onkin ainoa, mitä voit tehdä, sillä minä en aio vastata ainoaankaan tuota murhaa koskevaan kysymykseesi.

Rauta vaikeni. Hän oli harmissaan ja pettynyt. Mutta Inkeri puuttui nyt keskusteluun.

— Miten vanha teidän tyttärenne on, tuomari Vaara?

Miehen kasvot värähtivät. Kysymys oli sattunut kohtaan, jota välinpitämättömyyden panssari ei peittänyt.

— Hän täytti kesäkuussa kuusi vuotta... Liisa parka...

— Siispä hän on suloisimmillaan, Inkeri jatkoi iloisesti välittämättä siitä, teittä tiesi tuottavansa tuskaa. — Meidän esikoisemme, Martti, täytti tammikuussa neljä. Mieheni kutsuu häntä Pikku Jättiläiseksi. Ikävä, ettei hän ole täällä mukanamme. Te ja Liisa pitäisitte varmasti hänestä.

— Teidän poikanne on onnellinen, vieras sanoi käheästi. — Hänellä on sekä äiti että isä. Hyvä rouva, minä arvaan, mihin tähtäätte. Haluatte sanoa, että minun täytyy ajatella Liisaa ja hänen tulevaisuuttaan. Älkää vaivautuko. Tyttö on ollut minun kaikkeni, sen jälkeen kun hänen hyvä äitinsä kuoli. Mutta veljeni perheessä hänestä pidetään parempaa huolta kuin minä osaan. Kaiken, mitä yksin jäätyäni otan hänen hyväkseen yrittänyt tehdä, olen suorittanut aivan hassusti...

Inkeri keskeytti hänen katkerat itsesyytöksensä:

— Aivan yksinkö te hoiditte pikku Liisaa, ennen kuin menitte uusiin naimisiin? Entä nyt elokuun jälkeen?

— On Liisalla toki ollut parempikin hoitaja kuin minä, nimismies virkahti. — Martta Rintapelto. Muuan vaimoni serkku. Hän on käynyt vain kansakoulun, mutta taitava taloudenhoitaja hän on. Kun menimme naimisiin, ei Anna — vaimoni — ymmärtänyt paljoakaan taloudesta, ja niin Martta tuli meille. Hän jäikin sitten taloon. Mutta kun hulluudessani yritin hankkia Liisalle uuden äidin, niin Elisan ensimmäisiä toimenpiteitä oli erottaa Martta. Hän ei, nähkääs, ollut rouvalle kyllin hieno apulainen. Liisa itki ja Martta itki, mutta mikään ei auttanut. Vain lauantaisiivouksiin Martta sen jälkeen Elisalle kelpasi. Nyt hän on jälleen meillä.

Inkeri nyökkäsi.

— Hän on varmasti hyvä ihminen, tuo Martta.

Keskustelu katkesi. Vaara nousi äkisti pöydästä, eikä Inkeri miehensä kummastukseksi koettanut enää viivyttää häntä.

Hyvästellessään Rauta kysäisi:

— Toinen vaimosi oli kai sangen varakas?

Vaara naurahti katkerasti.

— Kylläpä sinä jaksat kysellä. Sinunkin korviisi ovat siis kantautuneet puheet siitä, että minä olisin tappanut hänet päästäkseni käsiksi hänen rahoihinsa. Siinä suhteessa voin rauhoittaa sinua. Vasta naimisiin mentyämme pääsin selville hänen varakkuudestaan, ja silloin laadimme avioehdon. Kun meillä ai ollut lapsia, onneksi, en hyödy penniäkään hänen rahoistaan, vaan ne menevät hänen sukulaisilleen.

— Keitä he ovat?

— Tietääkseni hänellä on vain yksi veli.

— Kuka?

Nimismies kääntyi menemään.

— Se on kysymys, johon en vastaa.

'Ovelia hän käännähti kumartamaan talon emännälle.

— Kiitos vieraanvaraisuudestanne, rouva. Hyvästi!

Niine hyvineen Vaara lähti.

Rauta oli vihainen ja tyytymätön itseensä.

— Kokonainen päivä hukkaan! Olisin toki halunnut tänään päästä selville edes noista kirotuista rapukesteistä.

Inkeri hymyili hänelle rauhoittavasti ja meni puhelimeen.

— Saanko tuomari Vaaralle? — — — Kiitos.

Rauta tarttui häntä käsivarteen.

— Mitä nyt?

— Odota, kultaseni, ja muistele, mitä juuri äsken sanoit.

Vihdoinkin puhelimessa vastattiin.

— Onko neiti Rintapelto? — — — Täällä rouva Rauta. Tuomari Vaara lähti juuri meiltä, täältä Rantamaan huvilasta. Hän on pian kotona. Haluaisin puhua teidän kanssanne eräästä asiasta, joka koskee Liisa-tyttösen tulevaisuutta. Voisitteko tulla tänne? — — — Niin, vielä tänä iltana, jos teille sopii. Asia on tärkeä, mutta tuomarille ei kannata mainita siitä. — — — Kiitos. Siis Rantamaan huvila, te kai tiedätte? — — — Hyvä. Näkemiin, neiti.

Kun Inkeri oli soittanut poikki, Rauta koppasi hänet syliinsä.

— Sinä olet suurenmoinen, Pienokainen! Siksi sinä siis utelit Vaaralta hänen tyttönsä hoitajaa. Minä en sillä kohdalla päässyt lainkaan jyvälle.

— Hupsu mies, laske minut heti lattialle. Minä olen nyt sinun apulaisesi. Sinähän sanoit haluavasi vielä tänään päästä selville noista rapu-kesteistä. No, jos niistä joku nyt tavoitettavissamme oleva joitakin tietää, niin Martta Rintapellon täytyy olla se. Karille ajautunut aluksenne on jälleen selvillä vesillä, herra tuomari, olkaa hyvä ja jatkakaa!

Päästyään taas istumaan Inkeri jatkoi vakavammin:

— Yhdessä asiassa minä, näetkös, tiedän Vaaran osuneen äsken oikeaan. Nimittäin siinä, että sinä olet itsepäinen mies. Sitä paitsi olen kanssasi yhtä mielitä: Vaaraa on autettava, vaikkei hän tahdokaan sitä. Tai vaikka hän nyt kuvittelee, ettei tahdo. Hän on liian hyvä mies tuhoutuakseen tähän kurimukseen.

Oli jo myöhä, kun Martta Rintapelto soitti huvilan ovikelloa. Hän oli yksinkertaisesti, mutta siististi pukeutunut, pitkä ja hoikka tyttö. Iältään hän näytti olevan lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä. Hänen mustan, päälaelta jakaukselle kammatun tukan ympäröimä! kasvonsa olivat juoksusta punaiset, ja hän hengitti kiivaasti. Kasvoja ei voinut samoa kauniiksi, mutta jotakin hyvin puoleensavetävää ja lujaa niissä oli. Ruskeissa silmissä oli hätäytynyt ilme.

— Suokaa anteeksi, että ehdin näin myöhään. Mutta tuomari tuli vasta äsken kotiin, enkä päässyt sittenkään heti lähtemään. Rouvahan antoi minun ymmärtää, ettei hänelle pitänyt kertoa tänne tulostani. Vaikka en käsitä...

Inkeri sijoitti hänet istumaan mukavaan tuoliin. Hän tunsi tarttuessaan tytön käteen, että se oli kylmä ja vapisi.

— Mieheni on tuomari Vaaran opiskelutovereita, hän sanoi, — Me tahtoisimme auttaa häntä, mutta hän on niin lamautunut, ettei halua kertoa mitään. Pyysimme teitä tänne saadaksemme teiltä eräitä tietoja, jotka ovat lähtökohdaksi välttämättömiä, jotta mieheni voisi suojella tuomari Vaaraa.

Tyttö katsoi tarkkaavasti heitä kumpaakin, ikään kuin punniten heitä. Sitten hän kääntyi Rautaan:

— Ettehän usko, herra, häntä syylliseksi siihen kauheaan?

— En. Olen täysin vakuuttunut tuomari Vaaran syyttömyydestä Elisabeth-rouvan tappoon.

Kas vain, Inkeri ajatteli, jälleen hän tietoisesti välttää murha-sanaa.

Vastaus nostatti kyynelet Martan silmiin. Tukahtuneella äänellä hän sanoi:

— Tämä aika on ohut niin hirvittävä. Kaikki täällä ovat olleet inhottavia tuomaria kohtaan... sen jälkeen. Onneksi tutut isännät eivät ole kehdanneet olla myymättä minulle ruokatarpeita. Muuten tuomari ja Liisa-tyttönen olisivat saaneet kuolla nälkään.

— Te kai olette hyvin kiintynyt pikku Liisaan? Inkeri kysyi.

Tyttö silmäsi häneen nopeasti.

— Kyllä, hän vastasi, mutta kääntyi sitten jälleen puhumaan Raudalle: — Hänen äitinsä oli serkkuni. Anna oli ihana nainen; niin oppinut, mutta ei kuitenkaan hitustakaan ylpeä. Sanokaa, eihän tuomaria voida tuomita sen naisen murhasta?

— Sanoinhan jo olevani vakuuttunut tuomari Vaaran syyttömyydestä. Aion myös todistaa sen. Eikä syytöntä miestä tuomita syylliseksi. Voitte siis olla aivan rauhallinen.

Martta huoahti kuuluvasti. Hän kysyi kuitenkin vielä:

— Entä ellei oikeaa murhaajaa löydetä?

Rauta hymähti.

— Tuomari Vaaraa ei sittenkään uhkaa mikään. Silloin juttu siirtyy selvittämättömien joukkoon ja aikanaan unohtuu.

— Olen teille kiitollinen, herra. Suokaa anteeksi kysymykseni, mutta oletteko te poliisi?

— En. Olen asianajaja, varatuomari niin kuin isäntännekin. Olen täällä eräiden hänen ystäviensä pyynnöstä tutkimassa asiaa. Mutta kyläläisten on tarpeetonta tietää sitä. Ymmärrättehän?

Tyttö nyökkäsi.

— Voitte luottaa minuun, tuomari. Minä en yleensä lavertele.

Rauta katsoi hänen lujapiirteistä suutaan ja silmiä, jotka nyt olivat rauhalliset ja kirkkaat, ja uskoi, ettei Martta todellakaan lavertelisi.

— Sanoitte olevanne minulle kiitollinen, neiti. Niinpä kai vastapalvelukseksi annatte minulle eräiltä tietoja, joihin vaimoni jo viittasi?

— Mikäli vain suinkin voin, tuomari.

Inkeri oli jäänyt kokonaan sivuun keskustelusta. Hän tarkkaili tyttöä. Tämä oli ilmeisesti hyvin kiintynyt Vaaran perheeseen, mikäli siihen ei lueta Elisabeth-rouvaa, Inkeri päätteli. Olisikin liikaa vaadittu, että hän pitäisi vielä tästäkin, huomioon ottaen, miten uusi emäntä oli häntä kohdellut. Martassa oli jotakin varuillaan olevaa. Häneltä ei varmaan vahingossakaan lipsahtaisi huulilta yhtään sanaa, joka olisi epäeduksi hänen isännälleen. No, sitä lajia kertyisi Järven kertoman mukaan kylliksi kylältä.

— Tiedättekö mitään elokuisista rapukesteistä, joiden yhteydessä Elisabeth-rouvan katoaminen tapahtui? Rauta kysyi.

Hänen helpotuksekseen Martta nyökkäsi vakaasti.

— Kyllä tiedän. Ne olivat eräänä lauantai-iltana. Minä olin ollut Vaaralla aamusta alkaen siivoamassa. Rouvan harmiksi molemmat palvelustytöt — keittäjä ja sisäkkö — olivat vaatineet illaksi vapaata mennäkseen nuorisoseuran talolle juhlimaan. Rouva oli siitä vihainen. Kun muutakaan neuvoa ei ollut, hän käski minun jäädä illaksi taloon. Hän oli kutsunut vieraita saunaan, ja kylvyn jälkeen piti syötämän illallista ja rapuja.

— Olivatko ne hienotkin illalliset? Inkeri kysäisi.

— Rouvan illalliset olivat aina hienoja, Martta vastasi happamesti. — Kukkia, kynttilöitä, monenlaisia juomia ja herkkuja, vaikka olisi ollut vain yksi vieras.

— Mitä tuomari piti siitä?

Tyttö kohautti hermostuneesti olkapäitään. Hänestä Inkerin kysymykset olivat turhanaikaisia. Hän pakottautui kuitenkin vastaamaan:

— Tuomari ei pitänyt siitä. Kerran satuin kuulemaan rouvan kivahtavan hänelle: 'Osaisit edes olla kiitollinen, kun minä järjestän sinun vieraillesi omilla rahoillani edustavia illallisia!' Tuomari naurahti katkerasti: 'Vai minun vierailleni.' Sellaista heidän elämänsä oli.

Rauta puuttui puheeseen:

— Muistatteko, keitä vieraita tuona lauantai-iltana oli talossa?

Martta nyökkäsi. Hän otti sormet avukseen pitääkseen luvun selvillä.

— Ensinnäkin rouvan veli, tietysti. Ainahan hän maleksi talossa.

Rauta oli ottanut esille paperia ja kynän muistiinpanoja varten.

— Kuka hän on?

— Kurt Berg, nuori tyhjäntoimittaja, jolle tuomarin oli rouvansa painostuksesta pitänyt hankkia jonkinlainen toimi täällä pankin konttorissa.

— Onko hän vielä paikkakunnalla?

— Kyllä, hänet tapaa pankilta, ainakin joskus.

Rauta jätti hetkeksi rapukestit ja kysäisi:

— Tiedättekö sattumalta, mistä nämä Bergit, Elisabeth ja Kurt, olivat peräisin?

Tyttö pudisti päätään.

— En. Eikä rouvan nimi ollut Berg enää silloin, kun meidän tuomari tutustui häneen. Hän oli Sandman, ja kerrottiin hänen ensimmäisen miehensä olleen joku rikas turkulainen kauppias, joka oli hukkunut jollakin purjehdusmatkalla. Onnekseen.

— Mutta missä tuomari Vaara sitten tutustui häneen? Turussako?

— Ei, vaan täällä. Rouva Sandmanilla on täällä oikein nuoruuden ystävätär, rovastimme uusi rouva. Hän vietti kerran kesää rovastilassa, ja rouvat olivat muka kiinnostuneita pienten orpojen kohtalosta, sellaistenkin kuin meidän Liisa. Kaipa rouva Sandman näytteli osansa hyvin, koska hän lopulta sai meidän tuomarin pään pyörälle... Ihmettelette varmaan, miksi sellainen rikas leskirouva iski katseensa meidän tuomariin. No, hän ei ollut enää mikään nuori ihminen, ja hänen kehuttu kauneutensakin oli jo noin niinkuin eilispäiväistä.

Inkeri hymähti. Martta Rantapelto ei tosiaan välittänyt salailla vastenmielisyyttään siitä naista kohtaan, joka oli vallannut hänen serkkunsa paikan ja karkoittanut hänet tiehensä talosta.

— Palatkaamme noihin rapukesteihin, Rauta virkahti hieman vaivautuneena. — Keitä muilta vieraita oli? Ehkä rovasti ja ruustinna?

— Ei rovasti Saarinen sellaisissa kesteissä käy, tyttö vastasi närkästyneenä. — Vaikka hän muutan onkin uuden rouvansa tohvelin alla, vanhus parka. Ja rouvan oli suureksi surukseen täytynyt juuri siksi päiväksi lähteä rovastin mukana Vaasaan. Mutta apteekkari Katajisto rouvineen oli läsnä. Eikä sitten ollutkaan muita kuin se saksalainen kapteeni. Vieraskirjaan hän oli kirjoittanut nimekseen Hans Kortkampf.

Rauta vihelsi.

— Mistäs hän sitten seuraan eksyi?

— Ei hän mistään eksynyt. Hän oli ollut talossa jo pari kolme viikkoa. Hän oli niitä Lapin rintaman saksalaisia, joita oli useita täälläkin päin eri taloissa lomaansa viettämässä. Oli kyllä ollut rouvan päätös, että Vaaralle otettaisiin sellainen lomalainen. Mutta miellyttävä herra hän oli. Oli opetellut suomeakin sen verran, että saattoi puhella vähän joskus minunkin kanssani. Eikä hän ylenkatsonut jutella siivoojatytönkään kanssa. Hän kertoi olevansa siviilissä insinööri ja kotinsa olevan Pommerissa. Sellainen nuori, hyvin pitkä ja vaalea herra hän oli.

— Milloin hän lähti täältä?

— Jo seuraavana päivänä. Rapuillalliset olivat hänen jäähyväiskekkerinsä. Muuten kai rouva olisi lykännyt ne, jotta rovastin uusi rouvakin olisi päässyt mukaan.

Rauta katsoi lyhyttä luetteloaan. Vain neljä vierasta. Ja viimeinen niistä oli saksalainen upseeri, joka nyt — kun maa oli solminut välirauhan itäisen naapurinsa kanssa — arvattavasti taisteli Lapissa Saksan peräytyvien joukkojen riveissä suomalaisia vastaan. Rauta rypisti kulmiaan, Martta oli kyllä kehunut Kortkampfia miellyttäväksi herraksi; Mutta se ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että hänellä olisi ollut sormet mukana Elisabeth-rouvan kuolemassa. Jutun selviämiselle se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä mahdollisuus. Miten sanottiinkaan pikku poikina: "ota hiirtä hännästä kiinni!"

Kulmiaan rypistäen hän ryhtyi jatkamaan tiedustelujaan:

— Molemmat palvelustytöt olivat siis tuona iltana juhlimassa nuorisoseuran talolla. Onko tuo talo kaukana Vaaran kotoa?

— Toisella puolella jokea. Lähellä on silta. Matkaa on vajaa kilometri.

— Milloin tytöt tulivat kotiin?

— Vasta puolenyön jälkeen. Talolla oli ollut paljon väkeä. Ohjelman loputtua ja poliisin poistuttua nuoret olivat jääneet tanssimaan. Kiellettyähän se on, mutta...

Rautaa eivät kiinnostaneet hänen mietelmänsä kieltojen julkaisemisen ja noudattamisen erosta. Siksi hän kysyi:

— Mitkä noiden tyttöjen nimet ovat ja missä he nyt ovat?

— Keittäjätär oli Katri Salmi ja sisäkkö Sylvi Holm. He ovat molemmat Vaasassa, olen kuullut. Katri on jossakin hotellissa ja Sylvi missä lie kahvilassa.

Rauta kirjoitti molempien naisten nimet listaansa ja lisäsi siihen vielä Matti Vaaran ja Martta Rintapellon nimet. Arvostelevasti hän katsoi listaansa. Kahdeksan nimeä. Jokin niistä saattoi kuulua murhaajalle. Varmaa se ei kuitenkaan ollut. Joku toistaiseksi nimeämätönkin oli ehkä syypää Elisabeth-rouvan väkivaltaiseen kuolemaan. Rauta luki vielä kerran listansa lävitse. Hän pysähtyi Vaaran nimen kohdalle ja tarttui jo kynään pyyhkiäkseen sen pois, mutta muutti sitten mieltään ja jätti sen paikoilleen.

— Minulle on kerrottu, että Elisabeth-rouva kesken illallisen poistui pöydästä keittiöön palaamatta enää milloinkaan. Muistatteko, tapahtuiko se illallisten alkupuolelta?

Martain suun ympärille ilmestyi kova ilme.

— Muistan tuon illan hyvin. Ensiksi apteekerska ja rouva kävivät saunassa. Sitten kaikki herrat lähtivät sinne. Illallinen päästiin aloittamaan vasta kello kaksikymmentäyksi. Sitä ennen rouva kävi keittiössä laskemassa kaikki erilaiset pullonsa; hän kai pelkäsi minun varastavan niistä joitakin. Koktailinsa hän sekoitti samalla itse. Väkeviä ryyppyjä piti tarjota sekä voileipäpöydän että rapujen aikana ja lopuksi kahvin kanssa konjakkia ja jotakin ulkolaista likööriä. Niin..., että milloin rouva tuli keittiöön? Minä olin aikaisemmin vienyt ravutkin pöytään, jolloin useimpien kasvot jo punoittivat monista ryypyistä. Kuullakseni kello oli noin kaksikymmentäkolme rouvan tullessa keittiöön. Kysyin häneltä, joko kahvin sai viedä sisälle. Hän ei vastannut mitään, vaan jatkoi matkaansa eteiseen ja sen tien ulos.

— Hän ei sanonut teille siis mitään?

— Ei halaistua sanaa.

— Oliko hän joillakin tavoin outo, kiihtynyt tai muuta sellaista?

— En huomannut muuta kuin että hän oli kasvoiltaan hyvin punainen. Mutta se kai johtui liiasta alkoholista. Hän oli hillitön — siinäkin suhteessa.

Rauta mietti hetken, sitten hän kysäisi:

— Milloin te veitte sitten kahvin sisään?

— Odotin, että rouva olisi tullut takaisin taikka tuomari soittanut sisältä. Mutta mitään ei kuulunut. Puolisen tuntia annoin mennä niin, sitten vein kuitenkin kahvin, konjakin ja liköörin sisälle. Ajattelin, että minunkin täytyy päästä levolle. Kahvipöytä oli katettu tuomarin työhuoneeseen, mutta ei siellä eikä ruokasalissa liioin ollut ainuttakaan ihmistä.

— Ei ketään! Rauta hämmästyi.

— Ei. Ihmettelin sitä vähän. Mutta sitten arvelin kaikkien menneen puutarhaan. Ehkäpä rouva oli palannut pääovesta ja houkutellut koko seurueen ulos. Häneltä saattoi odottaa mitä tahansa!

— No, milloin he palasivat, tuomari ja vieraat?

— Sitä en tiedä. Palvelustytöt tulivat kotiin puolenyön jälkeen, kuten jo sanoin. Kerroin heille vieneeni kahvin jo sisään ja lähdin kotiin. Minuahan ei enää tarvittu.

Äänettömyys seurasi näitä sanoja. Rauta naputti tyytymättömänä kynällä pöytään. Esirippu oli laskeutunut oudon äkisti kesken murhenäytelmän. Hän katsoi tutkivasti Marttaan.

— Muutako teillä ei ole kerrottavana?

— Ei.

Rauta mietti hetken, sitten hän sanoi:

— Kiitän teitä, neiti Rintapelto. Olette auttanut minut alkuun. Eräistä tämän murhenäytelmän henkilöistä olen kauttanne saanut jo kuvan.

Martta nousi seisomaan.

— Onkin jo kovin myöhä. Hyvää yötä, tuomari. Hyvästi, rouva.

Tytön lähdettyä Rauta käveli kauan huoneen nurkasta nurkkaan. Silmäkulmien välissä oli syvä ryppy. Inkeri ei häirinnyt häntä puhelulla. Hiljaa hän livahti keittiöön ja palasi sieltä hetken kuluttua kahvitarjottimen kera. Hän tiesi vanhastaan, että tällaisena yönä mies valvoisi pitkään.

— Kuppi kahvia, kultaseni?

Rauta kumartui suutelemaan häntä otsalle.

— Olet kultainen.

Tyhjennettyään ensimmäisen, kupillisen hän virkahti:

— Ihmettelenpä, millainen otus Kurt Berg on.

— Arvelinkin ajatustesi pysähtyneen juuri häneen. Pojan ei kuitenkaan tarvitse olla mikään 'otus'. Muista, että hän on Elisabeth-rouvan veli ja sellaisena jo predestinoitu Martta Rintapellon vastenmielisyyden kohteeksi.

Rauta nyökkäsi.

— Ajattelin lähinnä sitä, mitä Vaara sanoi. Elisabeth-rouvan rahat menevät hänen sukulaisilleen, ja hänellä lienee vain yksi veli. Siis Kurt Berg.

— Minusta näin ennakkoon eräs toinen vieraista on vielä kiintoisampi, Inkeri sanoi. — Kapteeni Hans Kortkampf. Jo nimessä on romantiikkaa.

Rauta nauroi. Mutta äkkiä molemmat hätkähtivät. Ulkoa kuului voimakas räjähdys. Seuraavassa silmänräpäyksessä sinkoutui talon ulkoseinää vasten kiviä ja soraa.

Tuulispäänä Mari ryntäsi huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.

— Herra Jumala! hän huusi. — Nyt ne ampuvat meitä jo tykillä!

Se murti lumouksen.

— Tyhmyyksiä, Mari! Rauta nauroi. Sitten hän kuitenkin vakavoitui jälleen. — Kirotun hävytöntä tämä on! Se oli ilmeisesti käsikranaatti, ja se heitettiin suoraan kuistimme eteen.

Hän vetäisi kirjoituspöydän laatikon auki ja sieppasi pistoolinsa. Mutta Inkeri oli vielä nopeampi käänteissään kuin hän. Unohtaen kokonaan aikaisemman pelkonsa hän oli juossut ulko-ovelle ja siitä portaille. Siunaillen Mari oli seurannut hauen kantapäillään. Raudan käännähtäessä molemmat naiset seisoivat huoneen valokeilassa, mainiona maalitauluna ulkona oleville. Rauta tukahdutti kirouksen ja oli parilla harppauksella seinäkoskettimen luona sammuttaen valon. Sitten hän juoksi ulos.

Yö oli sysimusta. Rannalta kantautui aaltojen kumea hyrske. Muuten oli hiljaista. Äskeisen räjähdyksen jälkeen äänettömyys tuntui hyvin syvältä. Mutta sitten se särkyi jälleen. Kajahti sarja laukauksia. Välähdykset näkyivät rannan suunnalta. Luodit eivät kuitenkaan Iskeytyneet talon seiniin. Peloituspaukkuja, Rauta ajatteli. Silti hän ampui pistoolillaan pari kertaa rantaan päin osoittaakseen, että vastausta vaille ei tällaista häiriötä jätetty. Laukaukset räiskähtivät kummasti. Sitten seurasi taas hiljaisuus.

Rauta vei naiset sisään.

— Te pysytte nyt kauniisti täällä, hän käski jyrkästi. Otettuaan sähkölampun käteensä hän lähti itse ulos.

— Hyvä luoja, Mari hätäili surkeana. — Siellä saattaa olla kokonainen liuta miehiä. Ne voivat ampua tuomarin seulaksi.

Inkeri vapisi. Muitta hän pakotti äänensä rauhalliseksi.

— Ole vaiti, Mari. Tuomari tietää, mitä tekele.

— Tietää, tietää, vanha nainen valitti. — Mitä siinä tietäminen auttaa, jos toiset ampuvat? Rakas, kiltti rouva, kai me huomenna jätämme tämän kauhean talon?

Inkeri ei vastannut. Hän ei halunnut sanoa kauhistuneelle palvelijattarille, että tämän jälkeen hänen miestään ei mikään maailman mahti saisi lähtemään paikkakunnalta, ennen kuin arvoitus oli ratkaistu.

Rauta kiehui vihasta tullessaan ulos. Ensi työkseen hän tarkasti sähkölampun valossa kuistin edustan. Hän oli ollut oikeassa. Siihen oli heitetty voimakas käsikranaatti. Melkoinen kuoppa oli osoittamassa räjähdyspaikkaa. Vai sillä lailla! Eräät voimat halusivat siis kiihkeästi karkoittaa hänet huvilasta. Ne eivät siekailleet valitessaan keinoja peloittaakseen hänet pois.

— Hyvä on, herrat, hän mutisi synkän päättäväisesti. — Katsotaanpa, kuka täältä perääntymään joutuu!

Ripein askelin Rauta käveli rantaa kohden. Hän kulki äänettömästi, sormi varmistamattoman pistoolin liipaisimella. Mutta minne hän katsoikin, kaikkialla oli hiljaista ja elotonta. Rauhanhäiritsijät näyttivät tällä kertaa katsoneen parhaaksi vetäytyä kauemmas.

Hän kääntyi takaisin ja oli jo huvilan puutarhassa, kun hän äkkiä pysähtyi. Yön äänettömyyden oli halkaissut huuhkajan kaamea huuto. Se kuului aivan läheltä. Onni, että naiset olivat sisällä. Mutta mistä kummasta...?

Samassa hänen mieleensä patoutunut raivo purkautui väkivaltaisesti. Hän hypähti lähellä kasvavan puun alle ja harasi kiinni sen rungosta väkevine kourineen. Puu natisi ja huojui. Mitään lintua ei lehahtanut sen latvasta taitoon. Sen sijaan kuului käheä huudahdus ihmishuulilta. Seuraavassa hetkessä joku heittäytyi ylhäältä hänen päälleen. Rauta vapautui helposti otteesta ja lennätti hyökkääjän nyrkiniskulla parin askelen päähän, jonne tämä jäi liikkumatta makaamaan.

— Vasen koukku leukaan, Rauta mutisi tyytyväisenä. Äskeinen raivo oli poissa, se oli päässyt purkautumaan. Hän suuntasi sähkölampun makaavaan. Se oli pitkä, hontelo roikale. Kasvot olivat tyyten tuntemattomat. — Kehtaavatkin lähettää puolikasvuisia poikia minua vastaan, hän sähähti katuen jo sitä, että oli tullut lyöneeksi niin lujasti.

Hän tarttui poikaan ja kantoi hänet sisälle. Mari kirkaisi nähdessään tajuttoman nuorukaisen. Inkeri kysyi:

— Kuulitko huuhkajan huudon? Se sai melkein veren hyytymään.

Rauta naurahti.

— Tässä se huuhkaja on!

Hän kantoi pojan keittiöön ja laski hänet lattialle.

— Ämpärillinen kylmää vettä! hän käski lyhyesti.

Mari ojensi hänelle sangon, ja muitta mutkitta hän heitti sen sisällön vasten nuorukaisen kasvoja. Se vaikutti heti. Pärskyen poika kohottautui istumaan. Silmät pyörivät ällistyneissä kasvoissa, mutta käsi tapaili vaistomaisesti leukaa, joka oli pahasti ajetuksissa.

— Tekö olitte se pyörremyrsky, joka tarttui puuhun? hän vaivalloisesti kysyi Raudalta.

— Minä, ja minä myös tyrmäsin sinut, mikäli haluat senkin tietää. Mutta nyt kysyn minä. Ja neuvon sinua vastaamaan kieräilemättä ja nopeasti!

Nuorukainen tuijotti häneen kuin lumoutuneena, yrittämättäkään kömpiä jaloilleen.

— Nimesi?

— Pekka Peltosalo. Olen nahkuri Peltosalon poika Kylänpäästä.

— Sinäkö heitit käsikranaatin?

— En. Sen ne tekivät itse.

— Ketkä itse?

— Ne kolme miestä, jotka minut tähän leikkiin narrasivat. Silloin ne eivät puhuneet mistään käsikranaatista. Kun se räjähti, pelästyin niin, että olin pudota suin päin puusta.

Oli ilmeistä, että nuorukainen puhui totta. Mutta vaikka Rauta olikin siitä vakuuttunut, hän sanoi uhkaavasti:

— Mistä tiedän, ettet valehtele?

Poika pyyhki vettä kasvoiltaan ja tukastaan.

— En minä valehtele, herra. Ampuivatkinhan ne sieltä rannalta. Sellaisestakaan ei ollut etukäteen mitään puheitta. Ne tulivat vain aamulla pajaan, jossa olen työssä, ja halusivat puhua kanssani. Menin niiden kanssa ulos. Ne sanoivat kuulleensa, että minä osaan matkia huuhkajaa, ja kysyivät, halusinko helpolla ansaita viiskymppisen. Tietysti halusin, ellei mistään pahanteosta ollut kysymys. Silloin ne nauraen kertoivat, että Rantamaan huvilaan oli juuri muuttanut joitakin niiden ystäviä. Näille oli tarkoitus järjestää pieni viaton kuje. Minun piti puolenyön aikaan kiivetä tuohon puuhun ja, kun niiden ystävät tulisivat ulos huvilasta, päästää oikein karmaiseva huuhkajan huuto. Minä suostuin. Enhän tiennyt kaikesta tuosta muusta mitään. Kuuliin teidän kyllä tulevan portaille, rouvat näkyivät hetken ihan selvästi. En kuitenkaan kyennyt silloin päästämään ääntäkään, sillä räjähdys ja laukaukset olivat pelästyttäneet minut. Sitten kuitenkin ajattelin, että kai kaikki oli ollutkin vain kujeilua, ja huuhkaisin kerran. Lopun te tiedättekin, herra.

Rauta hymähti.

— No, olkoon. Teit tyhmästi ryhtyessäsi mokomaan peliin. Mutta siitä tyhmyydestä olet saanut jo rangaistuksen. Sano, keitä ne miehet olivat, niin saat livistää kotiin hautomaan leukaasi.

— Herra, minä en tiedä niistä mitään. En ole ikinä nähnyt niitä. Vannon, herra, että ne olivat minulle aivan tuntemattomia.

— Minkä näköisiä ne sitten olivat? Tottahan sentään näit heidät!

— Näin kyllä, herra. Ne olivat sellaisia rotevia miehiä, kasvot tuulen puremat, ja kaikilla ruskeat nahkatakit ja yli polven ulottuvat ruskeat saappaat. Muuta en osaa sanoa.

Rauta auttoi nuorukaisen seisomaan ja tarjosi hänelle lasin vettä, jonka hän ahnaasti joi.

— Jos tapaat heidät vielä tai kuulet heistä, niin lupaatko tuilla kertomaan minulle?

Poika siveli leukapieltään, mutta silmissä oli ihaileva katse.

— Kyllä, herra. Oikein mielelläni, herra!

Kolmas luku.

KIRKONKYLÄLLÄ ON PUHEENVUORO.

Sinä yönä Rantamaan huvilassa nukuttiin vähän. Nuoren Peltosalon lähdettyä Rauta ryhtyi jälleen mittailemaan arkihuonetta, yhä uudelleen nurkasta nurkkaan. Ryppy hänen silmäkulmiensa välissä oli tavallista syvempi.

Keitä olivat nuo nahkatakkimiehet? Kuvauksesta olisi voinut pääteillä heidät merimiehiksi. Taikka salakuljettajiksi. Mutta olivatpa he kumpia tahansa, niin mitä osaa he esittivät? Oliko ajateltavissa, että Elisabeth-rouvan murhaaja oli heidän joukossaan? Kysymyksiä, kysymyksiä, jotka toistaiseksi jäivät auttamattomasti vastausta vaille. Vain yksi seikka oli noiden miesten kohdalla nyt jo varma: syystä tai toisesta he kiihkeästi halusivat karkoittaa Rantamaan huvilan uudet asukkaat eivätkä siihen päästäkseen kaihtaneet turvautua väkivaltaisiin keinoihin.

Rauta ajatteli illalla laatimaansa nimilistaa, johon merkityistä useimmat olivat hänelle vielä tuiki tuntemattomia.

Noissa kahdeksassa hänellä olisi toistaiseksi ollut kyllin pohdittavaa, ilman tätä väkivaltaista kolmikkoakin. Mutta niinhän on aina jokaisen jutun alkuvaiheessa, hän lohduttautui. Aikanaan kaikki selviäisi ja kukin asettuisi oikealle palikalleen; niin sopi ainakin toivoa.

Hän meni keittiöön, jossa talon naiset pesivät ja pyyhkivät astioita. Inkeri hymyili miehelleen.

— Kultaseni, haluatko vielä kahvia?

— Enhän toki. Luullakseni pannu on vielä puolillaan. Minulla on jotakin muuta mielessä.

Raudan ääni oli huolestunut.

— Niin, Pienokainen. Pelkään, että tämä juttu voi jatkuakin väkivaltaisena.

Inkeri silmäsi varoittavasti vanhaan palvelijattareen.

— Ei haittaa, vaikka Mari kuuleekin, mies virkahti. — Sanottavani koskee myös häntä. Tämäniltainen ilkityö tuskin jää viimeiseksi. Siksi täältä on parasta lähteä.

Mari pani kätensä ristiin ja huoahti syvään:

— Jumalalle kiitos!

Nuoren rouvan kasvot ilmaisivat samalla kertaa suurta huojennusta ja pettymystä.

— Sinä luovut siis tutkimuksista?

Rauta hämmästyi.

— Minä? Ei tule mieleenkään! Tarkoitin tietenkin, että teidän kahden on parasta lähteä täältä. Teidän paikkanne on Helsingissä. Voin paljon paremmin jatkaa tutkimuksiani, kun minun ei tarvitse kaiken muun kiusan lisäksi olla huolissani teidän turvallisuudestanne.

Äänettömyys seurasi hänen sanojaan. Sitten Mari puuskahti puhumaan hellyttävästä:

— Rakas rouva, tuomani on ihan oikeassa. Minä en kyllä tiedä, mitä juttua tuomarin täytyy täällä penkoa. Ei silti, että olisin alkuunkaan uskonut tätä miksikään virkistysmatkaksi. Mutta sen minä sanon, että naisten paikka tämä kauhujen talo ei ainakaan ole. Rouva kiltti, palataan Helsinkiin. Täällä me olemme vain tiellä.

Inkerin katse oli synkentynyt, ja suupieliin ilmestyivät Raudalle tutut pienet, tarmokkaat rypyt.

— Olenko minäkin vain tiellä?

Kun mies ei vastannut, hän jatkoi:

— Tämä kysymys oli toki jo lopullisesti ratkaistu ennen kuin lähdimme Helsingistä. Sitä paitsi en ole tietääkseni ollut täällä yksinomaan tiellä. Lisäksi minulla olisi nytkin, jos vain ehtisit kuuntelemaan, jokunen vihje siitä, miten pääsisimme eteenpäin. Mutta ellei kaikki tämä vielä tehoa sinuun, Kaarlo, niin muistutan eräästä vuosia sitten käymästämme keskustelusta. Silloinkin sinä koetit lähettää minut turvaan ja estää minua auttamasta tutkimuksiasi. Silläkin kerralla sinä kärsit tappion minun itsepäisyyttäni vastaan, vaikka olinkin vain sinun toimistoapulaisesi. Nyt olen vaimosi, enkä varmastikaan vähemmän itsepäinen kuin silloin. Ja — lopuksi — ellei tämäkään saa sinua luopumaan aikeesta lähettää minut kotiin, ilmoitan järkähtämättömästi päättäneeni pysyä täällä, niin kauan kuin sinäkin täällä viivyt.

Rauta sulki hänet nauraen syleilyynsä ja suuteli häntä.

— Riittää! Vähempikin olisi riittänyt. Niinpä emme enää puhu sinun kotiin matkustamisestasi. Kas niin, hymyile nyt jo, Pienokainen.

Inkeri soi hänelle iloisen, hellän hymyn.

— Mari voi kyllä matkustaa, hän sanoi. — Ehkä olisi Pikku Jättiläisen kannalta sittenkin parempi, että Mari olisi hänen luonaan.

Vanha palvelijatar oli kääntänyt heille selkänsä. Nyt hän pyörähti emäntäänsä.

— Vai voin minä? hän sähisi. — Tahtoisin kyllä, mutta en voi! Rouva saattaa kyillä olla itsepäinen ja mitä vain. Mutta huonomuistinen rouva ainakin on, sen minä tiedän. Minä sanoin muutama tunti sitten, että tälle ryövärirannikolle en rouvaa yksin jätä. Ne sanat pysyvät. Vaikka Luoja tietäköön, että tyhmänä minä rouvan itsepäisyyttä pidän!

Hän rupesi kalisuttelemaan astioita pesusoikossa muristen hiljaa itsekseen. Inkeri tiesi vanhastaan, että kun Mari oli tuolla tuulella, oli parasta jättää hänet yksikseen. Siksi hän tarttui miehensä käsivarteen, ja he livahtivat arkihuoneeseen.

Rauta meni puhelimeen. Hän väänsi kerran, toisen ja kolmannenkin, mutta ei saanut vastausta. Inkeri oli huvittuneena todennut hänen kasvavan kärsimättömyytensä.

— Etkö voisi keksiä mitään muuta keinoa käsilihastesi treenaamiseen? Mehän olemme maalla. Puhelinkeskus on kiinni.

Hymähtäen Rauta laski kuulokkeen paikalleen.

— Jälleen uusi todistus siitä, miten kipeästi minä tarvitsen apulaista.

He nauroivat molemmat. Mutta vakavaksi käyden Rauta jatkoi sitten:

— Minun on siis patikoitava kylään.

— Mutta nythän on jo aamuyö!

— Ei auta. Minun on tavoitettava viipymättä Järven lähettämät miehet. Onneksi tiedän, mikä huone heillä on matkustajakodissa. Sinun on koetettava nukkua hieman. Huomenissa meillä on monenlaista puuhaa, minunkin suunnitelmieni mukaan. Sano Marille, että ulko-ovia ei missään tapauksessa saa avata, tapahtuipa mitä tahansa. Minulla on avain. Ja sitten vielä eräs asia. Kerran, vuosia sitten, kehuit osaavasi ampua. Tämä pistooli on tosin kovin suuri. Mutta pienempääkään minulla ei ole sinun varallesi. Koetahan, pysyykö tämä tarpeen tullen kädessäsi.

Iso Walther vaikutti todella peloittavalta. Inkeri tarttui siihen vastenmielisyyttä tuntien. Mutta hän hymyili miehelleen urheasti.

Sulkiessaan takanaan puutarhan veräjän Rauta jäi katsomaan huvilaa. Hänen mielensä oli raskas. Hän oli vakavasti huolissaan Inkeristä. Etukäteen hän kyllä oli ollut vakuuttunut, ettei saisi vaimoaan ainakaan helpolla lähtemään paikkakunnalta. Ja tietysti Inkeristä oli apua, hänen vaistonsa osui usein hämmästyttävästi oikeaan. Mutta... No, oli turha pohtia sellaista, mitä ei voinut muuttaa.

Yö ei enää vaikuttanut niin säkkipimeältä kuin aikaisemmin. Raskaat pilviverhot olivat repeytyneet ja antoivat yhä enemmän tilaa tähtimiljoonille lokakuisella taivaalla.

Hän asteli rivakasti jyrkkää ylämäkeä kohti kirkonkylää. Monien vuosien tiukan sotapimennyksen jälkeeni kirkonkylän vaatimattomat valot — joitakin harvoja ulkolamppuja — vaikuttivat meikeinpä juhlavilta.

Päästyään keskikylälle hän löysi helposti matkustajakodin ja koputti muitta mutkitta lujasti erääseen ikkunanruutuun. Kesti kuitenkin melko kauan, ennen kuin ikkunaan ilmestyi uninen ja ärtyinen miehennaama. Ikkuna aukeni.

— Mitä lempoa...?

— Huomenta, komissario Salo! Olen tuomari Rauta. Poliisitarkastaja Järvi on kai maininnut minusta teille. Tulkaahan päästämään minut sisään. Minun täytyy viipymättä saada puhella kanssanne.

Rautaa huvitti miehen kasvojen ilmeen nopea vaihtuminen. Kiukku katosi kuin poispyyhkäistynä ja vaihtui kohteliaaksi, anteeksipyytäväksi hymyiksi.

— Hetkinen vain, tuomari.

Kun he tulivat huoneeseen, komissario esitti toverinsa:

— Etsiväkonstaapeli Pekansuo.

Molemmat etsivät olivat miellyttäviä nuoria miehiä, Salo kaiketi parisen vuotta toveriaan vanhempi. Kumpikin oli kiireesti vetäissyt housut jalkaan, sukaissut tukkaansa ja pistänyt jalkansa nauhoittamattomiin kenkiin, ehtimättä muuta.

— Suokaa anteeksi, tuomari, että olemme näin...

— Mitä turhia!

Rauta tutki Salon vaaleata, rehtejä kasvoja. Ne vaikuttivat hänestä tutuilta.

— Kuulkaahan, komissario, ettekö te ollut toissa talvena Syvärillä? Luutnantti Salo, ellen erehdy.

— Aivan niin, herra kapteeni. Kyllä minä muistan teidät 'Kylmän Kallen' divisioonasta, vaikka olimmekin eri rykmenteissä. Konstaapeli Pekansuo oli samassa pataljoonassa kanssani, ylikersanttina.

Miehet löivät vielä kerran kättä — taisteluveljeyden muistoksi. Sitten he vaikenivat, kukin pysähtyi hetkeksi miettimään kaikkea sitä vakavaa ja raskasta, mitä sen jälkeen oli koettu.

Salo rikkoi hiljaisuuden:

— Kaikesta päättäen tuomari ei ole tänä yönä ehtinyt lainkaan vuoteeseen.

— En. Rantamaalla oli hieman vilkkaanlaista.

Rauta kertoi lyhyesti ilkitöistä, mitkä molempina öinä oli kohdistettu huvilaan. Miehet olivat yllättyneitä.

— Luulen noiden nahkatakkisten jatkavan peloitusyrityksiään, hän sanoi sitten. — Kun poliisitarkastaja Järven kanssa sovittiin, että murhatutkimusten naamioimiseksi ottaisin tänne mukaan vaimoni ja iäkkään palvelijattaremme, olisi minulla nyt tehtävänä teille eräs ehdotus. Muuttakaa te molemmat toistaiseksi Rantamaan saunaan. Avaraan saunakamariin saamme hyvin mahtumaan vuoteet. Ja Mari pitää teidät varmasti paremmassa ruoassa kuin tämä hotelli. Minä puolestani voisin liikkua omilla teilläni paljon turvallisemmin mietin tietäessäni, etteivät naiset olisi suojatta.

Etsivät hyväksyivät ehdotuksen mielihyvin. Ajatus paremmalle muonalle pääsemisestä oli enemmän kuin houkutteleva, he myönsivät rintamamiehen materialistisella suorasukaisuudella. Sovittiin, että he muuttaisivat heti aamulla.

Kun tämä asia oli selvä, Rauta kysyi:

— Kuinka pitkälle olette päässeet Elisabeth Vaaran murhan tutkimuksissa?

— Emme juuri mihinkään, Salo vastasi. — Olemme olleet täällä vasta kaksi päivää tähän erään.

— Tähän erään? Rauta tiedusti. — Tarkoitatteko...?

— ... sitä, että silloin kuu rouva Vaaran ruumis löydettiin joesta, minut komennettiin tänne suorittamaan tutkimuksia, Salo täydensi. — Juuri sitä tarkoitan.

— Sepä mainiota! Kertokaahan.

— Siinä on vähän kerrottavaa. Juttuun on kirotun vaikeata saada otetta. Rouvan katoamisesta siihen päivään, jolloin ruumis löydettiin, oli kulunut puolisentoista kuukautta. Kaikki jäljet murhapaikalla, mikäli niitä oli ollut, olivat tietenkin väliaikana hävinneet. Tuntuu kummalliselta, että ruumis pysyi näkymättömissä niin kauan, kun se ei kumminkaan loppujen lopuksi ollut ajautunut kuin kilometrin verran alaspäin. Mutta tässä joessa on kuulemma paikoitellen kuilumaisia syvänteitä, joihin voi hautautua mitä tahansa. Jos murhaajalla olisi ollut oikein hyvä onni, olisi voinut käydä niinkin, että ruumis olisi huuhtoutunut suoraan mereen löytymättä milloinkaan.

— Näitte tietysti ruumiin, Rauta virkahti. — Millaisella aseella murha oli suoritettu?

— Teräase sen on täytynyt olla. Lääkärin kanssa päädyin siihen, että se luultavimmin oli ollut vesuri; tiedättehän sellainen, jota käytetään kerppujen ja hakojen hakkuussa.

Rauta nyökkäsi.

— Löytyikö ase?

— Ei. Eikä mistään tämän puolen talosta ole tiettävästi vesuria kadonnut. Nuo kielteiset vastaukset eivät kyllä todista mitään. Liekö taloissa niin selvillä jokainen vesuri?

Salo pudisti huolestuneena päätään.

— Tämä juttu on merkillinen. Koko arvoitus on joko olematon tai sitten se on kirotun hämärä. Pitäjäläiset ovat yksimielisiä siitä, että Vaara on murhaaja. He pitävät käsittämättömänä vain pidätyksen viipymistä. Sen selitykseksi sanotaan pilkallisesti: 'Ei korppi korpin silmää puhkaise'. Viranomaiset olisivat muka jo ajat sitten panneet Vaaralle hilut kinttuihin, ellei hän olisi virkamies. Teoriaa Vaaran syyllisyydestä voidaankin monin tavoin perustella. Kuulisittepa vain kirkon kyläläisten puheita! Mutta jos taas lähtee siitä — niinkuin poliisitarkastajamme, joka tuntee tuomari Vaaran — ettei nimismies ole voinut murhaa tehdä, niin silloin juttu muuttuu peijakkaanmoiseksi labyrintiksi. Ihan pääni sekoaa, kun ajattelun, ketkä kaikki olisivat voineet murhan tehdä.

Rauta nyökkäsi.

— Te kai kuulustelitte kaikkia niitä, jotka olivat Vaaran talossa rouvan katoamishetkellä?

— Tietysti. Vaarallahan oli sinä iltana neljä vierasta. Jonkinlaiset rapukestit. Tietenkään en voinut kuulustella sitä saksalaista kapteenia, jonka läksiäisiksi illatsu oli järjestetty. Luoja ties, missä mies nyt lie... Lisäksi haravoin tietoja koko pitäjältä. Mutta minun on tunnustettava, ettei noissa kuulusteluissa ilmennyt miltään oikein valaisevaa. Voitte tutustua perin pohjin pöytäkirjoihin, poliisitarkastajan määräyksestä otin jäljennökset niistä mukaan teitä varten. Pekansuo, otapa pöytäkirjat esiin. Joko te, tuomari, olette selvillä siitä, keitä noissa illatsuissa oli läsnä?

Kun Rauta myönsi, komissario jatkoi:

— Harvoin olen tavannut niin vaikeasti lypsettävää kuin se Martta Rintapelto, joka sinä iltana vikarioi juhliin painuneita palvelustyttöjä. Hänen kanssaan en päässyt puusta pitkään. Hän vastasi vain joko 'ei' taikka 'kyllä' eikä enempää, ihan Pyhän Kirjan käskyjen mukaan.

Rauta oli saanut Martasta melko lailla toisen käsityksen. Hän piti kuitenkin tarpeettomana mainita sitä.

— Illatsujen neljä täällä vielä olevaa osanottajaa taas olivat hyvin selväpuheisia. He olivat niin yksimielisiä kaikkiin yksityiskohtiin nähden, että se pani epäilemään heidän yhteisesti sopineen, mitä kuulusteluissa kertoisivat. Tulinkin ajatelleeksi, että kuka tahansa heistä voi olla murhaaja, vaikka he väittävätkin tuskin kiinnittäneensä huomiota rouva Vaaran poistumiseen. He selittivät ruvenneensa ihmettelemään vasta sitten, kun emäntää ei vielä tunninkaan kuluttua kuulunut takaisin tulevaksi.

— Missä he kertoivat tuon tärkeän tunnin viettäneensä?

— He sanoivat olleensa kaikki yhdessä, ensiksi ruokasalissa lopettelemassa rapujen syöntiä ja sitten siirtyneensä nimismiehen työhuoneeseen juomaan kahvia.

Se oli Raudalle tärkeä tieto. Martta Rintapelto oli maininnut hänelle vieneensä kahvin sisälle puolisen tuntia Elisabeth-rouvan lähdön jälkeen. Silloin ei ollut kummassakaan mainituista huoneista ollut ketään. Johtopäätös oli selvä: joko Martta valehteli taikka sitten valehtelijoita olivat Vaara ja hänen kolme vierastaan yksissä tuumiin. Sillä, joka valehteli, oli siihen painavat syynsä, kaikesta päättäen jotakin salattavaa. Jo yksistään tämän paljastuksen kautta Rauta tunsi saaneensa täyden korvauksen tästä öisestä kävelyretkestään. Yksi hyvä lähtökohta lisää!

— Nimismiehestä itsestään en saanut mitään irti, komissario jatkoi. — Hän ei yrittänytkään puolustautua pitäjän yksimielistä tuomiota vastaan. 'Niin, ehkäpä he ovat oikeassa', hän mutisi vain. Mutta enpä ihmettele, että minä epäonnistuin koettaessani puhuttaa häntä. Eihän itse poliisitarkastaja, joka varta vasten matkusti hänen luokseen ja keskusteli hänen kanssaan vanhana ystävänä, onnistunut sen paremmin.

Rauta nousi hyvästelemään. Mutta Salo pidätti häntä.

— Muutama sana vielä, tuomari. Tällä kertaa emme ole juuri yrittäneetkään setviä juttua. Poliisitarkastaja sanoi, että meidän tuli saapua tänne lähinnä vain rauhoittamaan mieliä. Sen vuoksi olemme etupäässä vain ahkerasti kierrelleet ja näyttäneet tärkeiltä. Mutta haravamme sattui kuitenkin eräs tieto, joka saattaa osoittautua tärkeäksi. Tehän tiedätte nuo Vaaran kaksi palvelijatarta?

— Katri Salmi ja Sylvi Holm. Tiedän.

— Katrista emme ole kuulleet muuta kuin hyvää, Salo jatkoi. — Kelpo keittäjätär, joka lähti Vaaralta saatuaan hyvän toimen Vaasan 'Central’issa'. Mutta Sylvi-neiti on kaikesta päättäen aika hepsankeikka. Sievä tyttö kyllä ja osaa käyttäytyäkin hyvin, koska apteekin väki oli yrittänyt pestata häntä palvelukseen. Mutta Sylvi ei ollut suostunut jäämään enää tälle paikkakunnalle hinnalla, eikä millään. Hänkin lähti Vaasaan, vaikkei hänellä ollut siellä paikasta tietoa. Vasta äskettäin hän kuuluu päässeen tarjoilijattareksi johonkin pikku kuppilaan.

— ’Kultainen kaupunki' vetää puoleensa.

— Aivan niin minäkin ajattelin, tuomari. Mutta tänään kuulin jotakin, mikä sai minut miettiväksi. Te olette kai kuullut noista nuorisoseuran talon juhlista murhailtana, jotka päättyivät nurkkatansseihin? Sylvi oli tanssinut niissä innokkaasti Jaakonahon talon nuorimman pojan kanssa, jonka muuten sanotaan ruvenneen juopottelemaan palattuaan viime keväänä sotasairaalasta; keuhko puhki, kerrotaan. Useat olivat panneet merkille tämän arvon parin. He olivat lähteneet tanssipaikalta maantiesillan suuntaan kello kahdenkymmenenkolmen maissa ja palanneet kuumissaan vasta vähän ennen tanssin päättymistä puolenyön tienoissa. Juhlapaikalta he olivat lähteneet ison sillan suuntaan, ja se silta vie muun muassa Vaaran talolle. He olivat siis poissa juuri sen tunnin, jonka aikana rouva Vaara murhattiin. Tämän valossa Sylvin ilmeinen vastenmielisyys paikkakunnalle jäämistä kohtaan alkaa näyttää merkittävältä. Kaiken kukkuraksi sain ongituksi tietooni, että Iisakki Jaakonaho poistui kotoaan samana päivänä, jolloin rouva Vaaran ruumis löydettiin joesta. Sen koommin häntä ei ole täällä nähty. Tuota paria sietäisi kai tarkastella hieman lähemmin.

— Siinä olette aivan oikeassa, Rauta sanoi vakavasti ja liitti jo mielessään Iisakki Jaakonahon nimen yhdeksänneksi luetteloonsa. — Kiitokset teille, komissario, kiintoisasta keskustelusta! Ja koettakaa nyt jatkaa minun katkaisemaani unta, te molemmat.

Idän taivas oli jo vaalenemassa, kun Rauta harppoi takaisin Rantamaan huvilalle kainalossaan pöytäkirjakäärö.

Perille tultuaan hän totesi Inkerin nukkuvan rauhallisesti. Hän palasi arkihuoneeseen, kaatoi kylmää kahvia kuppiinsa, tyhjensi sen ja sytytti savukkeen. Molemmat etsivät tulisivat kai jo parin tunnin kuluttua. Sitä ennen hän halusi lukea kuulustelupöytäkirjat siltä varalta, että ilmaantuisi jotakin, josta olisi lähemmin kysyttävä komissariolta.

Salo oli tehnyt kelpo työn. Siihen erään hän ei todellakaan ollut joutanut "vain ahkerasti kiertelemään ja näyttämään tärkeältä", kuten hän tämänkertaista täälläoloaan oli kuvannut. Hän oli kuulustellut varsin monia ihmisiä. Pöytäkirjoja lukiessaan Rauta tunsi kunnioituksensa nuorta komissariota kohtaan kasvavan; työ oli huolellista. Mutta mitään varsinaisesti uutta pöytäkirjat eivät paljastaneet. Raudankin huomio kiintyi ennen kaikkea siihen seikkaan, joka oli herättänyt Salossa epäilyksiä: Vaaran, apteekkari Katajiston ja hänen vaimonsa sekä Kurt Bergin kuvausten yhdenmukaisuuteen rapukesteistä. Yhdenmukaisuus oli suorastaan silmäänpistävä, siitä huolimatta, että Vaara oli ollut peräti lyhytpuheinen, kun taas apteekkari Katajisto ja kamreeri Berg olivat menestyksellisesti kilpailleet keskenään vuolassanaisuudessa. Kamreeri — sitä arvonimeä nuori herra Kurt siis käytti. Lausuntojen yhtäläisyys oli esitetyissä tosiasioissa ja ajanmäärittelyissä; niihin nähden kuulusteltavat olivat olleet tarkalleen yhtä mieltä. Jäljelle jääneet osanottajat tuntuivat tosiaan keskenään sopineen, mitä poliisikuulusteluissa sanoisivat. Tuo sopimus oli kaiketi tehty välittömästi Elisabeth-rouvan ruumiin löytymisten jälkeen.

Rauta löysi Salon papereista muutakin mielenkiintoista. Siellä oli näet piirustuksia tuomari Vaaran tontista ja talosta. Puutarha, josta oli tonttikarttaan merkitty: "paikkakunnan parhain", näytti olevan melko laaja. Rauta ei kuitenkaan tähän erään kiinnittänyt siihen eikä ulkohuonerakennuksiin erityisempää huomiota. Häntä kiinnostivat ennen kaikkea asuinrakennuksen piirustukset, jotka olivat hyvä osoitus komissario Salon perusteellisuudesta ja tarkkuudesta. Talo oli itä-länsi suuntaan rakennettu suorakaide, jonka julkisivu oli etelään, joelle päin. Pääoven ja keittiönpuolen ovien edessä oli pohjoisella pihanpuolella kuistit; "herrasväen puolen" kuisti jatkui myös talon itäiselle päätysivulle sen koko mitalta. Pääovesta tultiin eteiseen, josta päästiin oikealle nimismiehen virkahuoneeseen ja suoraan eteenpäin herrainhuoneeseen, mikä työntöovin muodosti tavallaan yhden kokonaisuuden salin kanssa. Salin vieressä olivat etelän puolella rivissä ruokasali, makuuhuone ja läntisessä päädyssä tyttären huone. Talon keskitse kulki käytävä, jonka toisella puolella olivat virkahuoneen lisäksi pesuhuone ja keittiö. Viimeksimainitusta tultiin suoraan ulos mentäessä ensin välikköön, jossa oli ruokakaappeja ja vasemmalla ovi talon päädyssä olevaan palvelijain huoneeseen. Vasta tästä väliköstä päästiin eteiseen ja sieltä keittiön kuistille. Eteisestä johtivat portaat myös kellarikerrokseen. Kellaritila oli hyvin käytetty. Paitsi keskuslämmityslaitteita ja halkovajaa sekä erinäisiä suojia perunoita, juurikkaita ja säilykkeitä yms. varten, sinne oli saatu sijoitetuksi autovaja, jonka ovet olivat etelään päin. Lisäksi oli läntisessä päässä tyttären huoneen ja palvelijain huoneen alla avara tila, jonka kohdalle oli merkitty: "entinen isännän veistosali, sittemmin emännän kutoma- ja kehruuhuone".

Rauta vihelsi. Martta Rintapelto oli kyllä sanonut, että Elisabeth-rouva oli tuona kohtalokkaana iltana tultuaan sisähuoneista keittiöön jatkanut matkaansa eteiseen ja saman tien ulos. Mutta tyttö oli tuskin nähnyt hänen todella menevän ulos. Entäpä, jos rouva eteisestä laskeutuikin kellarikerrokseen? Silloin teoria, että hän oli tavannut kohtalonsa kello kahdenkymmenenkolmen ja -neljän välillä, menetti kaiken varmuutensa. Murha oli voinnit tapahtua huomattavasti myöhemmin. Mutta miksi hän olisi lähtenyt kesken kestien kellariin, vaikkapa vain tuohon "kutoma- ja kehruuhuoneeseensa"? Oliko hän kenties sopinut tapaamisesta siellä jonkun kanssa? Ja jos niin oli, oliko tuo joku myös mukana kesteissä?

Rauta tarkasti uudelleen piirroksia. Vasta nyt hän tuli kiinnittäneeksi huomiota siihen, että myös "herrasväen puolen" eteisestä päästiin suoraan alas kellarikerrokseen. Kenen tahansa kekkereissä mukana olleen oli siis ollut helppo päästä sitä tietä Elisabeth-rouvan perään. Se oli voinut tapahtua sitäkin huomaamattomammin, kun seurue oli saattanut hajaantua pian talon rouvan lähdön jälkeen, vaikka asianomaiset väittivätkin odottaneensa häntä tunnin.

Tyytyväisyydestä huoahtaen Rauta työnsi piirustukset luotaan. Hän ei kuvitellut lähestyvänsä jo Elisabeth-rouvan murhan arvoituksen ratkaisua. Mutta joka tapauksessa hän oli tänä yönä saanut useita lähtökohtia tutkimuksilleen. Ja kun hän pääsisi käsiksi Kurt Bergiin ja Katajisto-puolisoihin, nämä saisivat luvan puhua hänelle aivan toisessa äänensävyssä kuin ollessaan Salon kuulusteltavina.

Aamulla sekä Inkeri että Mari ilmaisivat tyytyväisyytensä Raudan uuteen järjestelyyn, Inkeri iloisesti, kun taas Mari tapansa mukaan murisi itsekseen. Se ei kuitenkaan estänyt vanhusta ryhtymästä innokkaasti järjestämään saunakamaria mahdollisimman mukavaksi asuinpaikaksi, nuorille poliisimiehille.

Aamiaispöydässä Rauta virkahti vaimolleen:

— Kuulehan, Pienokainen. Ellei muistini petä, niin viime yönä sinä sanoit varastoineesi joitakin vihjeitä siitä, miten pääsemme tässä jutussa eteenpäin. Onko sinulla todella jotakin varastossa vai kuuluiko lausumasi vain pikku nivelenä painostuskoneistoosi?

Inkeri laski veitsen ja haarukan käsistään ja loi häneen ankaran katseen, joka kuitenkin pian pehmeni enkelimäisen lempeäksi.

— Sinä paha ja ilkeä mies! Mutta minä olen anteeksiantavainen luonne. Ymmärtäväisyyteni on suorastaan rajaton. Juostuasi päivät ja yöt ulkona sinä raukka olet tietenkin joutunut sellaisen harhamuiston valtaan, että olet naimisissa petollisten ja vehkeilevien naisten kastiin kuuluvan tytön kanssa. Kultaseni, herää toki painajaisunestasi! Hyvät haltijattaret ovat säästäneet sinut ansaitsemaltasi kohtalolta ja suoneet sinulle vaimon, jonka sielu on kristallinkirkas ja jonka kieli puhuu vain totuuden sanoja.

Rauta nauroi.

— Huomaan sinun nukkuneen mainiosti. Väsynyt ihminen ei ikinä kykenisi lavertelemaan noin. Armahda nyt kuitenkin, sinä kristallinkirkas, väsynyttä miestäsi ja vastaa kiertelemättä kysymykseeni.

Inkeri halusi kuitenkin ensin kuulla, mitä kaikkea oli yöllä selvinnyt. Rauta selosti, minne asti hän oli päässyt. Nuori rouva kuunteli jännittyneenä. Sitten hän sanoi nöyrästi:

— Hyvänen aika! Sinulla on käsissäsi lankoja jo enemmän kuin tähän erään ehdit keriä. Ja minä kun kuvittelin, ettet vielä oikein tiedä, mistä aloittaa. Kaikkea tuota vastaan minun pikku vihjeeni on aivan arvoton.

Mies nyökkäsi hänelle rohkaisevasti.

— Älähän sano. Totta puhuen minä en tällä hetkellä tiedä, mäistä aloittaa. Syynä ei kyllä ole 'lankojen' puuttuminen. Mutta asemani näissä tutkimuksissa on min vaikea, että tuskin uskallan liikahtaa. Koko ajan minun on pelättävä säikähdyttäväni murhaajan karkuteille. Jollakin tavoin murhaaja olisi saatava tuuditetuksi turvallisuuden tunteeseen; sitten vasta pääsisin vapaammin liikkumaan. Mutta miten? Paljon riippuu tietysti siitä, kumpaan ryhmään murhaaja kuuluu.

— Sinä olet siis jakanut heidät kahteen ryhmään.

Rauta nyökkäsi.

— Ensimmäiseen, lähinnä epäiltyihin, kuuluvat ne kuusi, jotka jäivät Vaaran taloon Elisabeth-rouvan kadottua.

— Kuusi lähinnä epäiltyä! Inkeri huudahti. — Kuusi? Et kai toki voi epäillä tuomari Vaaraa tai Marttaa!

— Hekin olivat talossa. Ja ainakin teoreettisesti heillä oli yhtä suuret mahdollisuudet teon suorittamiseen kuin muilla neljällä.

Inkeri ei kuitenkaan niin vain ollut valmis antamaan perään.

— Mutta ajattele toki Vaaraa! Hänhän ei edes yritä torjua murhasyytöstä, joka koko kirkonkylän voimalla on suunnattu häneen. Hänhän suorastaan tarjoutuu syylliseksi.

— Minä uskon Vaaran syyttömyyteen. Pidä se mielessäsi, Rauta selitti kärsivällisesti. — Mutta se ei saa minua sulkemaan silmiäni siltä mahdollisuudelta, että hän kenties kaikesta huolimatta sittenkin teki tuon teon. Paljon puhuttua motiivia häneltä ei, Luoja paratkoon, näytä puuttuneen — ei edes tappohalua. Ja jos hän olisi murhaaja, niin näissä oloissa hän tuskin voisi löytää parempaa suojautumiskeinoa kuin nykyisen apaattisuutensa ja tarjoutumisensa sijaiskärsijäksi.

Inkeri katsoi mieheensä säikähtynein silmin.

— Se... se on totta. Sinun logiikassasi on jotakin kammottavaa,

— Minä koetan vain pitää mielessä kaikki mahdollisuudet.

— Entä toinen ryhmä epäilyksenalaisia? nuori rouva kiirehti kysymään.

— Se on edellistä paljon epämääräisempi. Siihen kuuluvat meidän nahkatakkiset ystävämme, Sylvi Holm ja hänen Iisakkiinsa, Katri Salmi, ja Luoja ties keitä vielä. Olemme vasta vaivalloisen tiemme alussa. Mutta sanohan jo, mitä suunnitelmia sinulla oli mielessäsi.

Inkeri näytti vaivautuneelta.

— Oh, minun mieleeni tuli vain, että tiedämme toistaiseksi kovin vähän siitä, kuka Elisabeth Berg = Sandman = Vaara oikein oli ja mistä hän tuli. Ehkä hänen menneisyytensä ja henkilöllisyytensä tunteminen voisi auttaa sinua eteenpäin. Marttahan mainitsi, että ruustinna on hänen nuoruudenystävänsä. Siksi ajattelin ehdottaa, että minä lähtisin haastelemaan rouva Saarisen kanssa.

Rauta nyökkäsi.

— Tuo on hyvä ajatus. Ellei ruustinna itse johda keskustelua Elisabeth-rouvaan, niin sinä voit luontevasti tehdä sen, kun koko paikkakunta ei kuulemma muusta puhu kuin tuosta murhasta. Mutta, rakkaani, eräs pyyntö minulla sinulle on.

— Mikä?

— Ettet kotiin tullessasi tuo kokonaista kassillista tuon arvon rouvan menneisyydestä poimittuja uusia murhaajaehdokkaita.

Inkeri närkästyi.

— Ellei ehdotukseni mielestäsi ole muun kuin pilkan arvoinen, niin mielelläni luovun siitä.

— Mutta Pienokainen! Mihin sinun uskollinen seuralaisesi, huumorin taju, nyt lennähti? Tuo loppuhuomautuksenihan oli vain leikkiä.

Nuorta rouvaa itseäänkin jo hieman nolotti, mutta hän turvautui vanhaan sananparteen:

— ’Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli'.

Rauta nauroi.

— No, puolikas totta siinä olikin, hän sanoi, — Nimittäin niin paljon, että tässä jutussa on jo nyt liian paljon murhaajaehdokkaita. Joka käänteessä heitä tulee lisää, niin että miesparkasi pää on vallan pyörällä.

He olivat jo aikoja lopettaneet aterioinnin: olivat sitten vain unohtuneet istumaan pöydän ääneen. Nuori rouva kiersi nyt miehensä luo ja kumartui hänen puoleensa.

— Inkeri oli äsken tuhma tyttö, hän vihersi katuvana. — Inkeri ansaitsee tukkapöllyn.

Rauta otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Hetken kuluttua he ryhtyivät suunnittelemaan päiväohjelmaansa. Inkerin tiedusteluretkestä he olivat yhtä mieltä. Mutta omasta osuudestaan Rauta oli epävarma.

— Saadakseni liikkumatilaa olen tuumaillut jo sitäkin, että tyydyttäisin näiden ihastuttavien kirkonkyläläisten 'verenjanoa' ja antaisin pidättää Vaaran.

— Voi, ei!

— Älä toki säikähdä. Pidättäminen kuulusteluja varten on aivan toista kuin syytteeseen pano murhasta. Sitä paitsi minun olisi kai saatava tuohon pidätykseen Järven suostumus.

Inkerin silmissä välähti. Hän uskoi keksineensä keinon, millä karkoittaa tuon ajatuksen miehensä päästä. Poliisitarkastaja Järvi ei suostuisi Vaaran pidättämiseen, siitä hän oli vakuuttunut.

— Mutta kultaseni, sinähän voitkin mainiosti matkustaa täksi päiväksi Vaasaan Järven luo. Samalla voit ottaa selvää Vaaran molemmista palvelustytöistä ja ehkäpä saat käsiisi Iisakki Jaakonahonkin.

— Jälleen täysosuma sinulta, Pienokainen, Rauta ihastui.

— Juuri niin teen. Kun etsivät ovat täällä turvanasi, voin hyvin pistäytyä Vaasassa. Viimeistään huomisaamuna tulen takaisin. Soitan heti Järvelle ja tilaan häneltä auton hakemaan minut täältä. Sitten pistäydyn vain kunnanlääkärin pakinoilla. En usko saavani häneltä mitään olennaista uutta selville. Mutta järjestyksen vuoksi minun on haastateltava häntä, koskapa hän piirilääkärin kanssa toimitti ruumiin oikeuslääketieteellisen tutkimuksen.

Puolenpäivän jälkeen he lähtivät yhdessä kylälle. Rauta saattoi vaimonsa rovastilaan johtavan kuusikujan alkuun. Itse hän jatkoi matkaansa lääkärin keltaiseksi maalattua taloa kohden.

Sisälle tultuaan hän totesi odotushuoneen olevan täynnä. Ainoatakaan istuinta ei ollut vapaana. Miehet, naiset ja lapset katsoivat häneen yhtä peittelemättömän uteliaina, aikaihmiset lisäksi avoimen karsaasti. He toteavat minut vain vieraaksi, Rauta tuumi levollisesti ja jäi ikkunan pieleen seisomaan.

Puoli tuntia kului, ilman että mitään tapahtui. Joku uusi potilas tosin saapui. Sen sijaan kukaan odottajista ei päässyt vastaanottohuoneeseen. Sisähuoneista ei liioin kuulunut mitään liikettä. Rauta alkoi hermostua. Näytti siltä kutu auto ehtisi tulla häntä hakemaan, ennen kuin hän saisi tilaisuuden vaihtaa sanaakaan lääkärin kanssa. Hän astui vastaanottohuoneen ovelle ja koputti. Ei vastausta. Ovi oli ja pysyi kiinni ja lukossa. Hän meni toiselle ovelle koputtamaan. Vastausta ei kuulunut sielläkään, mutta hän totesi, ettei ovi ollut lukossa.

— Tuollaisia ne herrat ovat, hän kuuli takanaan jonkun miehen murahtavan. — Ei niiden sovi vuoroaan odottaa.

Hän kääntyi ja sanoi rauhallisesti:

— En ole potilas.

— Niin ne aina sanovat, naisääni marisi. — Ja sitten niitä tutkitaan ja tropitaan tuntikausia. Köyhä kansa saa vain odottaa ja vaikka kuollakin vaivoihinsa. Mitäpä herrat meistä!

Kiivas vastaus pyöri Raudan huulilla, mutta hän hillitsi mielensä. Ei kannattanut antautua suukopuun. Sitä paitsi hän oli itsekin jo katkerana todennut tämän lääkärin vastaanotossa olevan jotakin nurjaa. Olkapäitään kohauttaen hän astui viereiseen huoneeseen. Se oli tyhjä. Vasta seuraavasta hän löysi puoiikasvuisen tytön. Tämä lupasi mennä hakemaan isää. Kesti kuitenkin pitkän tovin, ennen kuin lääkäri ilmestyi, unisena ja huonotuulisena. Hän oli vielä melko nuori mies, tuskin yli neljänkymmenen, lihavanlainen ja tummapintainen. Hän huomasi Raudan vilkaisevan rannekelloonsa.

— Kello viideltä makuulle menneeltä ei voi vaatia, että hän tähän aikaan olisi pirteä, hän virkahti epäystävällisesti.

— Teillä taitaa olla paljon öisiä sairasmatkoja.

— On niitäkin, silloin tällöin, lääkäri sanoa töksäytti. — Ja ellei ole, on muuta puuhaa. Minä valvon aina myöhään.

Kun Rauta katsahti häneen kummastuneena, lääkäri ärähti:

— Sitä paitsi, mitä hittoa teihin kuuluu, millainen päiväjärjestys minulla on? Oletteko muka lääkintähallituksesta?

Vieras esittäytyi ja sanoi haluavansa puhua rouva Vaaran kuolemantapauksesta.

— Murhasta, tohtori Lehto oikaisi. — Mutta piru minut periköön, jos suostun siitä puhumaan! Eikö riitä, että koko pitäjä tahtoo nähdä nimismiehen roikkuvan hirressä tai ainakin pääsevän eliniäkseen tiilenpäitä lukemaan? Tarvitaanko tähän hullunmyllyyn vielä vieraspaikkalaisiakin myllyrengeiksi? Painukaa helvettiin!

Rauta arvioi lääkärin mieheksi, joka — niin vastenmielinen kuin hän muuten olikin — ei lavertelisi mistään, mikä olisi yhteydessä Vaaran juttuun. Siksipä hän esittikin hänelle poliisitarkastaja Järven antaman erikoisvaltakirjansa. Lehto luki sen lävitse, hymähti halveksivasti ja tokaisi:

— Mitä te sitten haluatte kuulla?

— Kaiken, mitä tiedätte murhasta ja siihen jollakin tavoin liittyvistä seikoista.

Lääkäri hymyili ivallisesti.

— Tällä kertaa saatte laihan nuotanperän.

Sitten hän alkoi — kehoittamatta vieläkään vierastaan istuutumaan — yksitoikkoisesti selostaa toimiaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hänelle oli ilmoitettu rouva Vaaran ruumiin löytymisestä. Rauta ei saanut tietää mitään uutta. Lehdon lopetettua hän kysäisi:

— Ja muutako ette tiedä?

Suuttumus värjäsi tohtori Lehdon kasvot melkein mustanpuhuviksi.

— Saakeli soikoon! Jos haluatte kerätä tämän jutun liepeiltä juoruja, niin kääntykää kenen muun kirkonkyläläisen puoleen tahansa. Tuossa tuokiossa olette kurkkua myöten täynnä. Mutta jos tarkoitatte tosiasioita, niin muuta en tiedä.

Lääkäri viittasi autoon, joka juuri pysähtyi taion edustalle.

— Onko tuo teitä varten?

Kun Rauta myönsi, hän jatkoi:

— Lähtekää sitten, niin minäkin pääsen takaisin vuoteeseen!

— Mutta odotushuonehan on täynnä ihmisiä!

Se ei kuitenkaan tehonnut. Haukotellen Lehto vastasi:

— Tiedän. Ne ovat sitä siirtoväkeä. Istuvat siellä, kun ei ole muutakaan tekemistä. Saavat olla kiitollisia, kun minä suon lämmitetyn juttutuvan. Oman pitäjän ihmiset tietävät vanhastaan, että minä otan vastaan vasta iltapäivällä. Painakaa tekin mieleenne: jos sairastutte täällä, niin pitäkää huoli, että se tapahtuu yöaikaan. Silloin voitte luottaa minun apuuni. Muuten ette!

Niine hyvineen lääkäri katosi. Rauta ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Odotushuoneeseen palatessaan hän mutisi:

— On tämäkin pitäjä.

Huoneen täyteinen odottajien joukko ei enää näkynyt olevan katkera hänelle. Kun hän oli poistumassa, joku virkahti:

— Eipä saanut apua. Vaikka on sellainen herra, että auto on odottamassa.

Kun auto huristi läpi kirkonkylän, Rauta mietti, mahtaako lääkintähallitus olla voimaton moisten lääkärien suhteen. Mutta sitten hän unohti koko jutun syventyen omien ongelmiensa pohtimiseen.

Inkeri oli tällä välin jatkanut ripeästi matkaansa kuusikujaa pitkin. Sitten hänen askelensa hidastuivat. Hän totesi tehtävänsä paljon vaikeammaksi kuin ennakkoon oli kuvitellut. Hän käveli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei huomannut tiessä olevaa kuoppaa, vaan kompastui ja suistui suulleen. Hänen mieleensä juolahti, miten Kaarlo ilvehtisi, jos nyt näkisi hänet. Hänen täytyi itsensäkin naurahtaa.

— Mitäs hauskaa te sieltä löysitte?

Kuusien välissä seisoi pitkä, laiha nuorukainen, jonka kasvot olivat hyvin miellyttävät ja totiset. Nolona Inkeri yritti nousta. Poika harppasi hänen luokseen, nosti hänet pystyyn ja alkoi rapsia takista siihen tarttuneita roskia.

— Oi, älkää vaivautuko.

— On tässä työtä meille molemmille.

Sen nuorukainen sanoi hymyn väreenkään ilmestymättä huulille tai sinisiin, surullisiin silmiin. Inkeri tunsi pitävänsä hänestä.

— Kuljin tuolla kuusiaidan toisella puolen ja näin teidän kompastuvan.

— Tiehän on tässä eikä sieltä.

Poika katsot häntä tutkivasti silmiin. Kaipa näkemänsä tyydytti häntä, koska hän alakuloisesti hymähtäen virkkoi:

— Tiedän sen. Mutta kuljin siellä, jotta en kohtaisi pappilalaisia.

— Ovatko he sitten niin peloittavia?

— Jos te, neiti, olette matkalla tapaamaan ruustinnaa, niin en kadehdi teitä. Isä sen sijaan ei ole lainkaan vaarallinen.

— Isä? Te olette siis rovasti Saarisen poika.

Nuorukaisen äänessä väreili itseiva, kun hän kumartaen esittäytyi:

— Olen Saarisen hulttiopoika. Teidän, neiti, täytyy olla vieras tässä pitäjässä, ellette ole sellaisesta kuullut puhuttavan.

Välittömästi Inkeri sulki pojan kouran käsiensä väliin ja katsoi häneen sydämellisesti hymyillen. Nuorukainen oli päätä pitempi, mutta se ei haitannut, hän tunsi tarvetta rohkaista. Sillä äänestä kuuli, ettei nuori Saarinen pilaillut, vaan hänen kohdallaan oli tosi kysymyksessä.

— Ette saa sanoa noin. Ette leikillännekään. Te olette hyvä ja pystyvä mies, jolla on tulevaisuus edessä.

Nuorukainen punastui. Sitten hän alkoi miltei kiihkeästi puhua:

— Te ehkä nauratte minulle sydämessänne, neiti. Tai ette sentään. Te olette aivan kuin satukirjasta esiin lehahtanut enkeli. Niin kummallista kuin se onkin, niin minä en naura itselleni, vaikka sanonkin teille, mitä minulla on. Minulla on takanani kaksi vuotta rintamalla, Kannaksella. Sitä ennen olin koulussa. Mutta tulevaisuutta minulla ei ole. Sen ylellisyyden arvoisa äitipuoleni on kieltänyt minulta. Hän on saanut isäukonkin uskomaan, että olen sellainen hulttiomainen laiskuri, jota ei kannata kouluttaa pitemmälle.

— Ja mitä te itse haluaisitte?

— Oh, minäkö? Tahtoisin suorittaa ylioppilastutkinnon, tietysti. Ja sitten tahtoisin juristiksi... Mutta miksi häiritsenkään omilla turhilla haaveillani teitä, neiti?

Inkeri katsoi nuoria, alakuloisia kasvoja ja silmiä, joissa kuvastui hätä.

— Ensinnäkään haaveenne eivät ole turhia. Saattepa nähdä! Ja toisekseen minä en ole mikään neiti. Olen rouva Rauta. Mieheni on varatuomari. Ja me olemme kuukaudeksi vuokranneet Rantamaan huvilan. Tulkaa jonakin päivänä tervehtimään meitä. Miehenikin varmasti olisi iloinen vierailustanne. Häneltä voisitte saada hyviä neuvojakin. Siis: tervetuloa!

Nuorukainen oli nolostunut. Hän katsoi itsepäisesti maahan. Sitten hän silmäsi ylös ja huulille ilmestyi arka hymy.

— Saanko todella tulla?

— Tietysti. Olen suorastaan vihainen teille, ellette tule. Tulkaa huomenna iltapäiväkahville. Näkemiin, herra Saarinen!

— Näkemiin, rouva Rauta.

Iloisesti nyökäten Inkeri lähti jatkamaan matkaansa. Mutta tuokiota myöhemmin nuorukainen tavoitti hänet jälleen.

— Täytyykö teidän todellakin mennä ruustinnan puheille, rouva Rauta?

— Pelkäänpä, että minun täytyy.

— Haluatteko häneltä jotakin?

— Tietoja. En muuta.

— Osaatteko sujuvasti ruotsia?

— Luulisinpä osaavani.

— Puhukaa sitä sitten, rouva. Se on hänen kohdallaan 'sesam-aukene'.

Inkeri palkitsi hänet sydämellisellä hymyllä.

— Kiitos arvokkaasta vihjeestä. Otan sen varteen.

Jatkaessaan matkaansa hän tunsi pitävänsä rouva Saarisesta entistä vähemmän. Hän tarvitsi kuitenkin tietoja, ja siksi oli parasta sysätä toistaiseksi syrjään kaikki arvostelut tavasta, millä ruustinna täytti velvollisuutensa äitipuolena. Minun on keskityttävä tehtävääni, hän mietti. Nyt hän saattoikin käydä käsiksi siihen luottavaisin mielin. Hän oli haparoiden etsinyt oikeaa asennetta. Nuori Saarinen oli neuvonut sen hänelle.

Hieman myöhemmin hän oli jo innokkaassa keskustelussa rouva Saarisen kanssa. Tämä oli viisissäkymmenissä oleva, kookas nainen, jonka kasvoissa huomio kiintyi ennen kaikkea pitkään, kapeaan nenään ja tarmokkaaseen suuhun ja jonka mustassa tukassa näkyi vain vähän harmaata. Itse asiassa ruustinna oli komea ilmestys mustassa puvussaan, jonka ankaruutta lieventämässä oli vain pieni kultainen rintaneula. Inkeriä hätkähdyttivät emännän ensimmäiset sanat; odottamansa täyteläisen alton asemesta häntä tervehti ohut, kärsivä ääni.

Vastaanotto oli aivan alussa ollut viileä. Mutta kun vieras oli aloittanut keskustelun ruustinnan äidinkielellä, jää oli heti sulanut. Palvelijatar oli saanut määräyksen kattaa kahvipöydän.

— Vaikka tietenkin voin tarjota vain korviketta ja voileipiä, ruustinna huokasi. — Toista oli ennen, vanhempieni kodissa. Oi, ne olivat ihania aikoja! Kyllähän nytkin ne, jotka uivat rahassa, voivat kustantaa itselleen oikeaa kahvia ja monenlaisia pikkuleipiä. Mutta papin palkka on pieni, tiedättehän. Eikä mieheni ole milloinkaan osannut säästää. On surkeaa olla köyhä! Mieheni on sitä paitsi jo yli kuudenkymmenen. Kuinka kauan hän, raukka, enää kestänee? Monesti minua ihan kouristaa, kun ajattelen, mihin minä pienen tyttäreni kera sitten joudun, kun miehestäni aika jättää.

Inkeri ehätti sanomaan väliin:

— Teillä on siis tytär?

— On, Jumalan kiitos. Hän onkin minun elämäni ainoa valonsäde. Maj-Lis on nyt viiden vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen. Mutta kertokaa nyt te, rouva Rauta, jotakin itsestänne!

Inkeri teki työtä käskettyä. Hän kertoi miehestään, asianajajasta, joka oli niin liikarasittunut, että heidän oli nyt, keskellä syksyä, ollut tultava tänne meri-ilmaan ja vieraalle paikkakunnalle, jotta mies pääsisi toipumaan. Hän kuvasi melko synkin värein Rantamaan huvilan puutteellisuuksia ja yksinäisyyttä ja omaa kaipuutaan lapsensa luo, joka oli jäänyt vieraiden hoitoon. Hän väänsi Pikku Jättiläisen nimen Martiniksi, sillä mikäpä Martti Rauta olisi kuulostanut Maj-Lis Saarisen rinnalla? Näin tuli vähällä vaivalla korostetuksi rouvien keskeistä samanmielisyyttä. Mahtoiko johtua tästä nimenväännöksestä vaiko niistä monista huokauksista, joilla hän höysti kärsimyshistoriaansa; joka tapauksessa hän havaitsi olevansa hyvällä tiellä ystävystymistä kohden emäntänsä kanssa.

— Pikku rouva, ymmärrän hyvin teidän kaipauksenne takaisin Helsinkiin! ruustinna huudahti. — Kukapa sinne ei kaipaisi, etenkin teidän asemassanne! Mutta jokainen ihminen on itseäkös, ja — Jumala sen minulle anteeksi antakoon — niin olen minäkin. Minun täytyy myöntää toivovani teidän viipyvän tällä paikkakunnalla kauan. Sillä tunnen, että me kaksi ymmärrämme toisiamme, ja minä kaipaan niin kipeästi ymmärtämystä. Minulla ei ole täällä ollut ainoatakaan ystävää — ei ainoatakaan, uskokaa minua — sen jälkeen kun hyvä, läheinen ystävättäreni Elisabeth Vaara sai niin traagillisella tavalta surmansa. Te olette tietysti jo kuullut siitä?

Inkerin oli vaikea hillitä intoaan. Ruustinna oli itse päättynyt siihen keskustelun aiheeseen, johon hän niin kiihkeästi halusi päästä käsiksi. Hän pakottautui kuitenkin näyttämään vain kohteliaisuudesta emäntäänsä kohtaan asiaan kiinnostuneelta. Syvään huoaten hän virkahti:

— Olen kuullut. Kaikkihan tällä paikkakunnalla puhuvat tuosta hirveästä murhasta. Kerrotaan, että rouva Vaara oli hyvin ihastuttava ihminen. Te siis tunsitte hänet läheisesti! Millainen hän oikein oli? Tiedättehän, henkilö, josta puhutaan paljon, saa uppo-oudonkin toivomaan, että olisi tuntenut hänet.

Ruustinna oli niin innostunut, että eksyi pois kärsivästä äänensävystään.

— Oli todellakin vahinko, ettette te, pikku rouva, tuntenut Elisabethia! Olisitte varmasti rakastanut häntä, niin kuin minäkin häntä rakastin. Oi, on vähän sanottu, kun häntä mainitaan ihastuttavaksi ihmiseksi. Hän oli hurmaavin nainen mitä ajatella saattaa! Olisittepa nähnyt hänet nuorena tyttönä meidän yhteisessä syntymäkaupungissamme! Kauniimpaa neitoa ei ole kasvanut Porvoossa, tuskin koko Suomessakaan. Sitä paitsi hänellä oli temperamenttia, ah, millainen temperamentti! Hänellä oli monenlaista verta suonissaan, ja se näkyi myös. Äiti oli saksalainen, Lyypekistä kotoisin. Isä taas oli kelpo ruotsalainen, jolla äitinsä puolelta oli myös kasakkaverta. Kaikessa levottomuudessaan ihastuttava sekoitus, kuten mustatukkainen Elisabethimme todisti.

Inkeri keskeytti hänen ylistelynsä tiedustelemalla:

— Olitteko te ja rouva Vaara ikätovereita?

— Oh, emme. Elisabeth oli minua tuntuvasti nuorempi. Siksihän minä voinkin aivan puolueettomasti ja ilman kateutta antaa hänelle sen arvon, mikä hänelle kiistämättä kuului. Mutta hänelläkin oli tragiikkansa, niin kuin jokaisella meistä. Hänen äitinsä, joka oli varakasta lyypekkiläistä kauppiassukua, kuoli varhain. Eikä kai isä voinut mitään tuhlailevalle luonteelleen, joka ennen pitkää syöksi perheen köyhyyteen. Lopullisen romahduksen sattuessa Elisabeth oli vasta kahdeksantoistavuotias, hänen ainoa sisarensa Kerstin kuudentoista ja pikku Kurt kymmenen.

Jotakin uutta toki! kuuntelija ilahtui. Nimismies oli maininnut vain toisen vaimonsa veljen. Mutta tällä oli siis sisarkin.

— Olen kuullut, Inkeri sanoi, että Kurt Berg on täällä pankin kamreerina. Mahtaneeko Kerstin Berg vielä olla elossa?

— Tietääkseni on, ruustinna vastasi. — Kerstin ei ollut niin kaunis kuin Elisabeth, vaikka sisarukset muistuttivatkin ulkonäöltään suuresti toisiaan. Luonteeltaan hän sen sijaan oli aivan toisenlainen, umpimielinen ja melkein töykeä. Hän joutui köyhiin naimisiin jonkun loviisalaisen rakennusmestari Lundströmin kanssa. Sen koommin en ole häntä nähnyt. Elisabeth sen sijaan ei tahtonut köyhyyttä, eikä köyhyys hänelle sopinutkaan. Hän valikoi tarkkaan ja kauan, ennen kuin hyväksyi ketään monista kosijoistaan. Lopulta hän meni naimisiin rikkaan turkulaisen tehtailija Sandmanin kanssa. Sanotaan, että Sandmanin intohimona oli jalokivien kokoaminen, ja Elisabethissa hän sai varmasti kokoelmiensa säihkyvimmän kiven. Pahat kielet väittivät, että hän oli Sandmanin kokoelmien kallein ja kovin kivi, mutta se oli pelkkää kadehtijoiden panettelua. Muutamia vuosia myöhemmin tehtailija Sandman hukkui jollakin purjehdusmatkalla, ja Elisabethille jäi hänen suuri omaisuutensa. Seuraavat vuodet Elisabeth vietti ulkomailla, Pariisissa, Nizzassa, Venetsiassa ja — ajatelkaahan miten romanttista! — Palestiinassa. Kotiin palattuaan hän alkoi jälleen kirjoittaa minulle, ja vanha ystävyytemme solmiutui ennalleen. Sitten kerran hän hämmästytti minua tiedustelemalla, saisiko hän tulla tänne meille viettämään kesää. Elisabeth Sandman tänne laakealle, alastomalle rannalle, jossa minäkin olin nääntyä ikävään — tuo ajatus aivan huimasi minua. Mutta tietenkin vastasin, että hän oli sydämellisesti tervetullut, jos hän vain tyytyi vaatimattomiin oloihimme. Se oli suuri päivä, jolloin hän saapui.

Ruustinnan täytyi vetää henkeä sanatulvansa lomassa. Tuokiota myöhemmin hän oli kuitenkin taas valmis jatkamaan:

— Mieheni oli saada halvauksen nähdessään Elisabethin matkalaukkujen vuoren. Ystävättäreni oli suuren maailman nainen, ja se nähtiin myös kaikessa. Mutta kuitenkin tuon kesän lopussa tapahtui se, mitä en ikipäivinä olisi edes osannut pelätä mahdolliseksi: Elisabeth Sandman vastasi myöntävästi tämän syrjäpitäjän perin vaatimattoman ja velkaisen nimismiehen hullunrohkeaan kosintaan. Minä sanoin kyllä suoraan hänelle käsitykseni tuosta epäsäätyisestä avioliitosta. Mutta — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! — Elisabeth vastasi minulle niin, että menin mykäksi.

— Kertokaa toki, Inkeri pyysi, kun ruustinna epäröi jatkaa.

— En ole kertonut sitä kenellekään, rouva Saarinen kotvan emmittyään lausui. — Mieheltänikin minun on pitänyt salata se. Mutta tehän kuulutte meihin, pikku rouva, Elisabethin ja minun luokkaani. Te ymmärrätte ehkä paremminkin kuin minä. No niin, hän katsoi minuun kovin ja katkerin silmin. Ja hän nauroi.'Augusta', hän sanoi, 'minä otan hänet sittenkin. Sinä näyt unohtaneen, että minä olen nyt kolmekymmentäkuusivuotias. Minä olen väsynyt kaikkeen ja ennen kaikkea siihen, että on monia miehiä. Nyt minä tahdon itselleni vain rauhaa ja yhden miehen ja lapsen, ennen kaikkea lapsen.'

'Ruustinna kertoi niin elävästi, että Inkeri oli näkevinään edessään komean, rikkaan, kauneudestaan kuulun naisen, joka tunsi aikansa alkavan olla ohitse, ja kuulevinaan hänen ylpeästi sinkoavan suustaan nuo sanat, jotka paljastivat niin paljon. Hän havahtui, kun rouva Saarinen lisäsi traagillisella äänellä:

— Lasta Elisabeth-rukka ei milloinkaan saanut. Hän sai vain miehen, joka murhasi hänet päästäkseen kiinni hänen rahoihinsa!

Syytös oli niin raju, että se nostatti Inkerin vastarintaan.

— Tuomari Vaara ei hyödy penniäkään vaimovainajansa rahoista! Olen kuullut sen varmalta taholta.

Ruustinna silmäsi häneen hämmästyneenä. Hetken äänettömyyden jälkeen hän sanoi jyrkästi:

— Jos tuo tietonne on oikea, niin se on kova isku nimismies Vaaralle. Siitä minä olen varma. Ainakin hän uskoi tulevansa rikkaaksi, tuo köyhä piruparka, kun hän murhasi vaimonsa. Sillä hän on murhaaja, saatte sen uskoa, pilkku rouva. Näin saneessani minä tiedän, mitä puhun. Mutta hän on myös saava rangaistuksensa. Elisabeth oli minun ystäväni. Hän oli koko tämän paikkakunnan henkisen elämän keskus. Eikä täällä liioin ole ainoatakaan köyhää majaa, joka ei olisi saanut tuta hänen auttavaa kättään. Siksi me kaikki täkäläiset olemme velvolliset pitämään huolen siitä, ettei hänen murhaajansa vältä ansaitsemaansa kohtaloa. Nimismies Vaara on jo tuomittu mies, se on yhtä varma kuin että minä istun tässä!

Ruustinnan sanat putoilivat kuin koston jumalattaren huulilta. Sillä hetkellä olisi ollut pelkkää samojen tuhlausta muistuttaa hänelle kristillisestä rakkaudesta. Inkeri vaikeni, hän voi miltei pahoin.

Kun hän nousi hyvästelläkseen, ruustinna kohteliaasti esteli, mutta hänen sävynsä ei ollut enää niin sydämellinen kuin keskustelun alkupuolella. Hän lähetti palvelijattaren etsimään nuorta herraa. Tyttö palasi hetken kuluttua ilmoittaen, ettei tämä ollut kotosalla.

— Missä se hulttio taas lorvailee? ruustinna kivahti. Kun palvelijatar pudisti päätään merkiksi, ettei hän ainakaan tiedä, talon emäntä lausui vieraaseen: — Poikapuoleni on oikea Jumalan minulle kannettavaksi antama risti, aivan lahjaton ja laiska, vaikka on jo iso mies. Kärsivällisesti olemme, minä ja mieheni, koettaneet häntä vähistä varoistamme kouluttaa, mutta mahdoton on mahdoton. Niin, niin, tiedän, ettei ristinsä alla saisi nurista. Joskus vain joutuu aivan epätoivoon. Ettei hän nytkään ole kotona, se hulttio! Olisin lähettänyt hänet saattamaan teidät kotiin.

Inkerin sisässä kiehui, mutta hän tyytyi sanomaan:

— Voi, ei toki. Selviän mainiosti yksin. Ulkonahan on vasta hieman hämärä.

Ruustinna oli kuitenkin toista mieltä.

— Yksinäisen on nyt vaarallista kulkea täällä hämärissä. Ei tiedä, milloin Vaara murhanhimossaan käy jo jonkun toisenkin naisen kimppuun. On kammottavaa, kun paikkakunnalla liikkuu tuollainen roisto. Että viranomaiset sallivatkin hänen yhä olla vapaalla jalalla! Mutta kyllä heidän motiivinsa tiedetään. Siitä pelistä tulee kuitenkin pian loppu. Ellei Vaaraa vangita parin päivän kuluessa, niin minä lähetän mieheni Helsinkiin. Hänellä on siellä hyviä suhteita korkeihin, voinpa sanoa korkeimpiin piireihin, ja hän on hankkiva vangitsemismääräyksen Vaaralle. Se on minun tahtoni! Ja tässä asiassa tiedän yksimielisen kirkonkylän seisovan minun takanani.

Inkeri ei jaksanut enää. Hän nyökkäsi hyvästiksi ja pujahti ulos.

Neljäs luku.

"KANSANTAHTO" SAA UHRIN.

Osoittautui, että Inkeri oli laskenut oikein suositellessaan miehelleen Vaasan-matkaa. Poliisitarkastaja Järvi oli kuunnellut kiinnostuneena, kun Rauta oli ylimalkaisesti selostanut havaintojaan ja kokemuksiaan. Salaperäisten nahkatakkisten miesten näyttämölle ilmestyminen ei hänen mielestään ollut ainoastaan hämmästyttävää, vaan myös avasi odottamattomia mahdollisuuksia murha-arvoituksen selviämiseen. Mutta kun Rauta sitten ehdotti, että Vaara pidätettäisiin kuulusteluja varten, jotta oikea murhaaja harhautettaisiin uskomaan olevansa turvassa, Järvi kieltäytyi.

— Se olisi meitä viranomaisia alentava toimenpide, hän sanoi. — Ihmisen pidättäminen vaikkapa vain kuulusteluja varten edellyttää todisteita tai ainakin perusteltuja epäilyksiä hänen syyllisyydestään. Mutta Vaaraan nähden niitä ei ole enempää kuin ketä vastaan tahansa noiden rapukestien muista osanottajista. Vaikka jättäisinkin syrjään kaikki henkilökohtaiset vaikuttimet, minun on otettava huomioon, että Vaara on virkamies, jota jo yleisistä syistä ei sovi ilman painavia syitä mennä pidättämään. Ei, hyvä veli, en voi suostua pyytämääsi uhriin tuon kirotun paikkakunnan 'kansan tahdolle'.

— Se olisi keventänyt tuntuvasti minun toimintaani, Rauta virkahti. — Mutta kun ei, niin ei.

Järvi huoahti helpotuksesta. Hän oli pelännyt toverinsa puolelta paljon jyrkempää esiintymistä tässä asiassa. Haudatakseen tämän keskustelunaiheen hän kiirehti kysymään:

— Entäs ne tänne livistäneet naiset, joista kaupunkiin saavuttuasi soitit minulle? Katri Salmi ja Sylvi Holm. Mitä lintuja he ovat?

— Vaaran entisiä palvelijattaria. He jättivät paikkansa heti Elisabeth-rouvan katoamisen jälkeen.

— Ja Katriko heistä on sinun tutkimustesi kannalta tärkeämpi tekijä, koska heti kiiruhdit häntä henkilökohtaisesti tavoittamaan?

— Päinvastoin. Sinä, hyvä veli, et tunnu tietävän, miten mukavuutta rakastava mies minä olen. Minun oli helppo löytää hänet hotelli 'Central'ista', kun taas Sylvi-tytön kohdalla oli etsintävaikeuksia. Säästääkseni itseäni työnsin nuo vaivat virkavallan harteille. Sillä aikaa kun poliisit suorittavat etsiskelyjään, täytyi toki minunkin tehdä jotakin, ja niin lähdin neitsyt Salmen pakeille.

— No, löysitkö hänet neitsyenä? Järvi kysäisi kevyesti.

— Sylvin kohdalla se saattaisi olla kyseenalaista, mutta Katriin nähden se on hyvin todennäköistä, Rauta vastasi samaan sävyyn. — Neiti Salmi on keski-ikäinen, rehti ihminen. Elisabeth-rouvalla on ollut suuret vaatimukset. Sen voi päätellä jo siitä, että hän palkkasi talouteensa keittäjättären eräästä turkulaisesta ensimmäisen luokan ravintolasta.

Kelpo ihmisen hän saitkin, mutta hyvin hänen piti myös maksaa. Neiti Salmi vastasi asiallisesti kysymyksiini eikä hänellä mitään salattavaa ilmeisesti olekaan. Mutta kun yritin johtaa keskustelun hänen entiseen emäntäänsä, hän muuttui umpimieliseksi. Kysymykseeni, eivätkö Vaara ja Elisabeth-rouva vaikuttaneet hänestä epäsuhtaiselta parilta, hän vastasi: 'Minulla ei ole tapana arvostella isäntäväkeäni'. Ja sen hän sanoi äänensävyllä, joka osoitti kaikki sen suuntaiset kysymykset turhiksi. Hänestä en saanut miltään irti. Mutta ei haittaa, hänestä en enempää odottanutkaan.

Puhelin poliisitarkastajan pöydällä soi. Lyhyen keskustelun päätyttyä Järvi ilmoitti:

— Puhelu oli poliisilaitokselta. Sylvi Holm ja Iisakki Jaakonaho on löydetty. He odottavat sinua etsivässä osastossa. Luuletko hyötyväsi heistä enemmän kuin Katrista?

— Ainakin toivon.

Kun Rauta nousi lähteäkseen, Järvi virkkoi:

— Päästyäsi irti heistä tule kotiini. Olen ilmoittanut vaimolleni, että saamme sinut päivälliselle luoksemme. Autokyytiä takaisin en voi sinulle järjestää ennen kuin huomisaamuna. Mutta toivottavasti viihdyt tämän illan kanssamme. Yösijasi on myös valmiina.

Poliisilaitoksella Rauta sai kuulla Sylvi Holmin löytyneen helposti. Hän oli tarjoilijattarena eräässä pikku kahvilassa Rantakadun varrella. Iisakki Jaakonahoa sen sijaan ei ollut ilmoitettu kaupunkiin saapuneeksi. Sylvikin oli aluksi kieltänyt tietävänsä, missä hän oli. Hänen punastumisensa ja säikähtynyt ilmeensä olivat kuitenkin puhuneet vallan muuta. Lopulta nuoren miehen osoite olikin saatu häneltä. Poliisien tullessa Iisakki oli ollut parantelemassa päätään eilispäivän juopottelun jäljiltä. Hän oli kiroillut kauheasti ja vasta kiivaan sananvaihdon jälkeen oli taipunut lähtemään poliisilaitokselle.

Rauta sai erään huoneen käytettäväkseen ja pyysi tuomaan molemmat samalla kertaa sinne.

Sylvi Holm oli pitkä ja vaalea, sievä tyttö, kahdenkymmenen maissa. Häntä olisi voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän vielä vähän tottumattomin käsin olisi yrittänyt parannella luonnon antimia kaunistuskeinoin, joiden jälki täten sai hänet ensi silmäyksellä näyttämään hieman turmeltuneelta. Iisakki Jaakonaho oli puolivälissä kolmeakymmentä oleva, tummatukkainen hongankolistaja, jonka silmät verestivät ja koko olemus löyhkäsi kippurahännältä. Sylvin valta häneen näytti olevan suuri, koskapa hän vaikutti nyt melko lauhkealta. Molemmat olivat hyvin hermostuneita.

Kehoitettuaan heitä istuutumaan Rauta tarkasteli edelleen kumpaakin vaieten. Hän pitkitti tahallaan äänettömyyttä. Iisakki oli retkahtanut tuolille painuen kumaraan tuijottamaan isoja kyntäjänkouriaan. Sylvi taas mitteli tuomaria pähkinänruskeissa silmissään taistelunhaluinen ilme. Mutta sormet, jotka puristivat käsilaukkua, vapisivat hieman. Lopulta hän ei kestänyt enää hiljaisuutta, vaan äännähti:

— No?

Rauta ei piitannut hänestä, vaan puhutteli nuorta miestä:

— Jaakonaho, haluatteko savukkeen?

Iisakki katsoi häneen hämmentyneenä, kiitti käheästi ja horjui pöydän luo.

— Ihan oikeaa, vanhaa 'Työmiestä', hän ihasteli.

Miehet sytyttivät savukkeensa ja polttelivat hetken ääneti. Nuori mies yritti jopa hymyilläkin tuomarille. Kumpikin näytti unohtaneen Sylvin läsnäolon.

— No niin, Jaakonaho, saitteko morsiameltanne tarkatkin ohjeet siitä, mitä teidän sopii sanoa minulle ja mitä ei? Niin, tarkoitan niitä neuvoja, jotka hän antoi teille tuolta odotushuoneessa.

Nuori mies haukkoi ilmaa. Hän oli ymmällä. Hehän olivat varmistautuneet siitä, ettei ketään ollut kuulemassa heidän keskusteluaan. Mistä sitten tuo pöydän takana istuva mies, joka vaikutti muuten niin sopuisalta, saattoi tietää? Varminta oli olla vastaamatta. Niinhän oli sovittu, että jos puhuttava oli, niin Sylvi hoitaisi sen puolen. Hän silmäsi apua anovasti tyttöön.

— Mitä te jaarittelette? Sylvi tiuskaisisin jo. — Ette te ollut näkemässä ettekä kuulemassa meitä!

Rauta nyökkäsi hänelle ystävällisesti.

— En ollutkaan. Mutta arvaan teidän käyttäneen yhdessäoloanne selittääksenne, miten sulhasenne tulee käyttäytyä tässä kuulustelussa.

— Ei hän ole minun sulhaseni!

— Eikö? No, sanotaan sitten: tanssitoverinne.

Sylvi ehkä kuvitteli olevansa hyvinkin hillitty maailmannainen elokuvissa näkemiensä ihanteiden malliin. Mutta hän oli sittenkin vielä pikku tyttö. Raudan viime sana säikähdytti häntä. Pelko, mitä hän viimeiseen saakka oli toivonut turhaksi, pyrki lamauttamaan hänet. Hän yritti kuitenkin vielä pelastautua häikäilemättömyyden avulla. Hän nousi seisomaan.

— Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin me voinemme lähteä.

— Voi ei, neiti hyvä, ette te voi lähteä. Minulla on teille molemmille vielä paljonkin sanottavaa. Istukaa toki, seisominen käy pitkän päälle väsyttäväksi, pelkään.

Niskojaan nakaten Sylvi istahti entiselle paikalleen. Vihaisesti hän sähähti:

— Meillä ei ole mitään salattavaa! Siksi meillä ei ollut mitään sovittavaakaan, kuten kuvittelette!

— Miksi suin päin pakenitte Vaasaan?

— En minä paennut! Mitäpä minä olisin paennut? Sain paikan täällä, siinä kaikki!

Rauta pudisti päätään.

— Ettepä saanut. Olitte täällä monta viikkoa työttömänä. Apteekkari Katajistolla teille tarjottiin hyvää paikkaa. Mutta te hylkäsitte tarjouksen. Ette tahtonut millään ehdolla jäädä paikkakunnaille. Miksi?

Tyttö vaikeni. Hänen ilmeensä sanoi: sitä en sinulle sano!

— Entä te, Jaakonaho, miksi te häivyitte kotoa? Ilmoittamatta kenellekään, minne aioitte.

Iisakki silmäsi Sylviin. Mutta siltä taholta ei nyt ollut apua saatavissa. Epävarmana ja hermostuneena nuorukainen nuoleksi huuliaan.

— Te karkasitte siksi, Jaakonaho, että sinä päivänä oli löydetty rouva Vaaran ruumis.

Molemmat kuulusteltavat hätkähtivät rajusti.

Rauta jatkoi ystävällisesti:

— Kuulkaahan nyt, lapset. Ainoa järkevä, mitä voitte tehdä, on puhua suoraan ja peittelemättä. Tahdon kuulla kaiken, mitä tiedätte rouva Vaaran katoamisesta.

Kun Sylvi aukaisi suunsa kiivaaseen vastalauseeseen, Rauta viittasi häntä vaikenemaan.

— Odottakaa, neiti. Minä kerron ensiksi teille, mitä poliisi tietää teidän kahden puuhista eräänä kohtalokkaana iltana. Mutta sitä ennen haluan vielä huomauttaa, että ellette puhu minulle selvää totuutta, joudutte poliisin kuulusteltaviksi. Siinä kuulustelussa tulee olemaan aivan toinen sävy kuin tässä meidän keskustelussamme.

— Pollarihan tekin olette!

— Erehdytte, neiti. Olen muuten vain asiasta kiinnostunut. No niin, muistatte varmasti kumpikin ne nuorisoseuran talolla pidetyt juhlat, jotka lopuksi muuttuivat nurkkatansseiksi. Te lähditte kahden juhlapaikalta kello kahdenkymmenenkolmen maissa ja palasitte vasta puolenyön aikaan.

Sylvi ei ollut vieläkään valmis puhumaan. Uhmaten hän huomautti:

— Onko se muka rikos?

Raudan kasvot kävivät äkkiä tuimiksi.

— Ei. Mutta kummallista, että en minä, vaan te itse, neiti, tässä yhteydessä tulitte maininneeksi sanan 'rikos'. En halua väittää rikokseksi sitäkään, että suuntasitte kulkunne maantiesillalle, vaikka sitä tietä mennäänkin nimismiehen talolle. Te olitte kuitenkin poissa tansseista juuri sen tunnin, jonka kuluessa rouva Vaara murhattiin!

Nuoren miehen suu loksahti auki.

— Elossa hän oli... hyvinkin elävä... hik... kun me hänet näimme!

Tätä purkausta seurasi äänettömyys. Sitten Rauta sanoi;

— Te näitte hänet. Sen vuoksi olitte siis tanssipaikalle palatessanne niin poissa tolaltanne?

— Minä puhun! Sylvi puuskahti. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan kalpeaksi, ja hänen huulensa vapisivat. — Älkää kysykö Iisakilta; hän sotkee vain. Kerron teille kaikki suoraan, tulkoon sitten mitä tulee. Kun kerran olette saanut meistäkin selville kaiken tuon, niin tietänette, että rouvan murhasi joku toinen, mutta emme me. Sillä Jumala on todistajamme, että siihen me olemme syyttömät.

Tyttö oli itkuun purskahtamaisillaan. Rauta ojensi häntä kohden savukelaatikkoaan, mutta sai päänpudistuksen vastaukseksi.

— Voitte kyllä panna minut syytteeseen varkaudesta, Sylvi sanoi hiljaa. — Varas näet olen.

— Kertokaahan alusta, Rauta kehoitti tyynesti.

— Lähdimme tansseista pois, kun Iisakki ilmoitti haluavansa juotavaa.

— Sanoin, etten tanssisi kanssasi yhtään kierrosta, ennen kuin saisin viinaa, nuori mies oikaisi.

— Sehän on sama asia. Äläkä sinä keskeytä! Minä tahdoin tanssia vielä, ja siksi lähdimme palveluspaikkaani. Tiesin kekkerien siellä kestävän kauan; niin rouva oli päivällä sanonut. Pääsimme kenenkään huomaamatta kellariin, jonka eräässä komerossa rouva säilytti hillottuja marjojaan ja alkoholejaan. Minulla oli avain siihen komeroon. Kuten näette, en yritä salailla teiltä mitään.

— Olitte siis aikaisemminkin verottanut rouvan alkoholivarastoa? Muutenhan ette olisi vaivautunut hankkimaan omaa avainta.

Tyttö nyökkäsi. Nuori mies virkahti:

— Se oli minun syyni. Minulla on aina jano.

— Ole vaiti, Iisakki! Sylvi kivahti. — Sinulta ei ole mitään kysytty... No niin, kun olin avaamassa komeroa, rouvan askelet alkoivat kuulua portailta. Hän tuli alas! Kiinni joutumisemme tuntui varmalta. Mitään pakotietä ei ollut. Sydän tuntui ihan pysähtyvän. Mutta askelet menivätkin ohi! Rouva oli matkalla kutomahuoneeseen. Sieppasin kiireesti komerosta ensimmäisen käteeni osuneen pullon, ja niin livistimme. Vasta myöhemmin huomasin, että olin ottanut koko pullon 'Martell'ia'.

— Pirun hyvää konjakkia se olikin... hik... Jaakonaho pisti väliin maiskauttaen suuta mieluisalle muistolle.

Rauta hymähti. Hänen mieleensä oli muistunut Martta Rintapellon loukkaantunut äänensävy tämän kertoessa, että rouva oli ennen rapukestejään käynyt keittiössä laskemassa 'monet pullonsa'. Elisabeth-rouvalla oli ohut syytäkin epäillä jonkun verottavan hänen alkoholivarastojaan, vaikka epäilys oli suotta kohdistunut Marttaan.

Sylvi jatkoi kertomustaan:

— Minä olisin tahtonut heti kiiruhtaa pois talon lähettyviltä. Mutta tuo Iisakki oli aivan mahdoton. Hän halusi välttämättä kurkistaa kutomahuoneen pikku ikkunasta sisään nähdäkseen, mitä rouvalla oli kesken kutsujensa tekemistä kellarissa. Hän kävelee vain edestakaisin', Iisakki kuiskasi hetken kuluttua, hän kai odottaa jotakuta tulevaksi. Minäkin kumarruin katsomaan. Silloin huoneen toinen ovi avautui. Minä hämmästyin niin, että piti painaa käsi suulleni, jotten olisi huudahtanut. Tulija oli apteekkari.

Rautakin yllättyi. Tällaista käännettä hän ei ollut osannut odottaa. Sylvi Holmin haastattelu oli muodostunut paljon antoisammaksi kuin hän oli rohjennut etukäteen toivoa.

— Oletteko varma? Oliko tulija todellakin apteekkari Katajisto? hän kysyi.

— Varmasti oli, tyttö vahvisti. — Tottahan minä apteekkarin tunsin.

Rauta mietti tuokion. Sitten hän jatkoi kuulustelua:

— Sanoitte hämmästyneenne kovin, kun näitte apteekkarin. Ehkä ette olisi hämmästynyt lainkaan, jos tulija olisi ollut joku toinen. Kuka toinen?

Jokin pidätti tyttöä. Hän yritti väistää:

— Onko sillä väliä?

— Te lupasitte kertoa kaiken avoimesti.

Se vaikutti.

— No, olkoon. Se saksalainen kapteeni, joka meillä asui.

— Kapteeni Kortkampf. Hänellä oli siis suhde rouvaan?

— En minä tiedä, mitä heillä oli. Mutta näin heidän suutelevan, kun nimismies ei ollut kotosalla. Muusta en tiedä.

— Hyvä on. Kertokaa nyt, mitä näitte kutomahuoneessa tapahtuvan. Riitelivätkö nuo kaksi? Vai keskustelivatko he aivan rauhallisesti?

Sylvi naurahti.

— Eivät kumpaakaan. Rouva ihan juoksi apteekkarin luo, ja sitten hekin suutelivat.

Rauta sytytti nopeasti uuden savukkeen. Tytön kertomus tuntui tuottavan yhä uusia yllätyksiä. Elisabeth-rouva näytti jakaneen suosiotaan monelle tahoille. Inkeri oli ollut oikeassa: oli täysi syy hankkia lähempiä tietoja tästä arvon rouvasta.

— Entä sitten?

— Sitten minä tahdoin lähteä pois. Mutta tuo Iisakki ei suostunut. Hän sanoi: 'Tämä on jännittävää.' Minusta toisten ihmisten suutelemisen katsominen ei ole lainkaan jännittävää, paitsi joskus elokuvissa. 'Sitten saat olla ilman tätäkin', sähähdin heilauttaen pulloa ja lähdin. Päästyäni tontilta aloin juosta. Silloin Iisakille tuli hätä, hän pinkaisi perääni. Vasta nuorisoseuran talon lähellä hän sai minut kiinni. Suostuin antamaan hänelle vain yhden kulauksen konjakkia ennen tanssia. Pullon piilotimme ojaan ja lähdimme talolle. Jos joku väittää meidän sinne tullessamme olleen tolalta poissa, niin hän valehtelee. Olimme vain juoksusta kuumissamme, siinä kaikki. Mitäpä syytä meillä olisi silloin ollut pelkoon? Kaikkihan oli meidän kohdallamme käynyt hyvin.

Rauta nyökkäsi. Tytön kertomus oli johdonmukainen ja uskottava.

— Mutta miksi ette suostunut jäämään paikkakunnalle?

Vastaus tuli empimättä:

— Eihän minua muualle pyydettykään kuin apteekkarilaan. Ja sinne en halunnut. Apteekkari ei voi pitää näppejään irti palvelijattarista eikä apteekkineideistä, jos he ovat jonkin näköisiä. Enkä minä siedä sellaista lääppimistä. Muuta syytä minulla ei lähtööni ollut. Silloin ei vielä ollut liikkeellä huhujakaan siitä, että rouva olisi murhattu. Minä puolestani uskoin hänen karanneen sen saksalaisen kapteenin mukana. Täällä Vaasassa minä olisin vaikka heti saanut paikan, mutta en halunnut. Minulla oli vähän säästöjä, ja tahdoin kerrankin käydä kyllikseni elokuvissa ja istua kahviloissa. Vasta kun rahat loppuivat, otin toimen.

Rauta nyökkäsi jälleen. Tytön selitys oli tyydyttävä. Niin yksinkertainen totuus oli siis hänen kohdallaan.

— Entä te, Jaakonaho? Miksi te pakenitte paikkakunnalta?

Sylvi vastasi hänenkin puolestaan:

— Minä kehotin häntä siihen. Kun alettiin huhuilla rouvan murhasta, minä säikähdin. Näin kerran sellaisen dekkarifilmin, jossa kuvattiin, miten murhan tapahduttua pollarit saavat ilmi kaikkien ihmisten, ihan viattomienkin, menemiset ja tulemiset murhan aikana. Kutsuin Iisakin käymään Vaasassa. Selitin hänelle, että joku on saattanut nähdä meidän hiipivän yöllä Vaaran taloon, jolloin meidät ehkä pidätetään ja pannaan syytteeseen murhasta. Ja vaikka sitten selviäisikin apteekkarin murhanneen rouvan, niin ainakin alkoholivarkauteni tulisivat ilmi ja minut tuomittaisiin. Enkä minä tahtonut vankilaan. Kehotin Iisakkia muuttamaan Vaasaan, jottei hän ainakaan yksin joutuisi pollarien tutkittavaksi ja sotkisi silloin kaikkia asioita. Mutta hän ei halunnut jättää kotiaan. Riitelimme hirveästi. Lopulta sovimme, että jos rouvan ruumis löytyisi, niin Iisakki lähtisi kotoaan.

— Ettekö ottanut huomioon, että rouvan karkaamisen ja murhan lisäksi oli olemassa kolmaskin mahdollisuus: itsemurha?

Sylvi pudisti päätään tarmokkaasti.

— En. Rouva ei ollut sellainen ihminen, jonka voisi kuvitella ottavan hengen itseltään. Hän oli niin elämää täynnä!

— Entä tuomari Vaara? Hän on hyvä ihminen ja arvattavasti myös hyvä isäntä. Kun huhut leimasivat hänet syylliseksi, olisi velvollisuutenne toki ollut kertoa viranomaisille, mitä näitte kutomahuoneen ikkunasta?

Tyttö pudisti tarmokkaasti päätään. Oli ilmeistä, ettei hänen mieleensäkään johtuisi lähteä oma-aloitteisesti poliisille jotakin kertomaan.

— Hyvä isäntähän tuomari oli, hän myönsi. — Mutta tottapa hän osaa syyttömyytensä todistaa meidän sekautumatta asiaan. Niin minä ajattelin.

— Sanokaahan vielä, neiti, mitä piditte rouvasta?

Sylvi oli valmis heti vastaamaan.

— Joskus minua harmitti, että hän oli niin ilkeä kiltille tuomarille. Kun tuomari tarjoutui auttamaan häntä jossakin pienessä, rouva saattoi minunkin kuulteni kivahtaa hänelle: 'Mene tiehesi, vätys! Miten sinä tässä voisit auttaa, kun et kykene yksinkertaisempaankaan!' Se ei ollut minusta oikeudenmukaista, sillä nimismies oli hyvin taitava käsistään. Eikä rouva ollut hyvä pikku Liisallekaan, vaikka puhui niin kauniisti lapsista ruustinnan, apteekerskan ja kirkonkylän muiden rouvien kanssa. Ei hän ollut tytölle suorastaan paha, mutta hän näytti selvästi, ettei sietänyt Liisaa. Muuten minä kyllä pidin rouvasta, niin, ihailinkin häntä. Hän ei surkeillut rahoja, ja hän oli niin hieno ja jännittävä, ihan kuin joku filmitähti.

Rauta jäi mietteisiinsä. Eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä. Miksei? Eihän haitannut harjoittaa vähän hakuammuntaakin.

— Kuulkaapa, Jaakonaho. Mutta nyt vastaatte te itse! Miten tulitte toimeen, kun neiti Holm oli lähtenyt paikkakunnalta? Tehän olitte kotosalla vielä viikkokausia sen jälkeen. Tarkoitan, mistä saitte viinaa, kun ette enää päässyt verottamaan rouva Vaaran varastoja!

— Vaikeata se olikin... hik... Sain sentään ostetuksi korpirojua... hik.

— Muistelkaa tarkemmin! Rauta ärähti. — Tehän kävitte apteekkarilta kiristämässä!

Sylvi katsahti pelästyneenä miehestä mieheen. Hän ei nyt näytellyt säikähtänyttä, hän oli sitä.

— Voi ei, hän valitti, — ethän tehnyt sitä, Iisakki!

Nuori mies ei kuullut hänen sanojaan. Hän tuijotti suu auki Rautaan. Kun hän sitten alkoi puhua, ääni vapisi ja nikottelu oli jäänyt pois.

— Mistä pirusta te senkin tiedätte! No niin. Minä menin kerran apteekkiin. En ollut viikkoon saanut väkeviä, ja minulla oli perhanan jano. Silloin muistin, että apteekissahan myydään spriitä. Lähdin ostamaan. Siellä olivat molemmat, apteekkari ja apteekkineiti. Pyysin spriitä. Apteekkari karjui, että pitää olla lääkärin reseptit ja jos mitkä ja ettei sellaisia minunlaiselleni juopporentulle kukaan anna... Silloin kun kouraani sotasairaalassa työnnettiin vapaudenmitali, se korkea upseeri sanoi isänmaan kiitollisin mielin muistavan aina, että olin vuodattanut vertani sen puolesta.

Jaakonaho naurahti katkerasti.

— Roskaa! Tuossa nyt se samainen isänmaa apteekkarin suulla ärjyi minulle, että olen juopporenttu! Suutuin niin, että näin vain punaista. Sanoin haluavani puhua hänen kanssaan kahden. Kai hän silmistäni näki, että hänen oli parasta suostua. Hän viittasi tytön poistumaan. Mutta itse hän pysytteli kaukana tiskin takana. Taisi pelätä minun tarttuvan näine kourineni hänen kurkkuunsa. Sanoin haluavani viinaa, tuli mitä tuli ja maksoi mitä maksoi. Se piru vain ilkkui, ettei tipu. Silloin kysyin, muistiko apteekkari, mitä tapahtui Vaaran taion kellarissa sinä iltana, jolloin rouva katosi viimeiselle tielleen... Se oli rumasti tehty. Sitä sinun, Sylvi, et tarvitse minulle selittää. Tiedän sen ilmankin. Ja itsehän äsken sanoit, että nyt on puhuttava kaikki. Ja... minulla oli niin kova jano.

Kärsimättömänä Rauta kiirehti häntä jatkamaan:

— Ja apteekkari Katajisto? Mitä hän teki? Jaakonaho naurahti taaskin.

— Naamaltaan valkeaksi hän meni. Mutta kolmesataa grammaa spriitä minä sain. Minä tahdoin maksaa, mutta rahojani ei huolittu.

— Uusitteko useinkin kiristyksenne?

— En! Jaakonaho huudahti. — Se oli ainoa kerta. Voin vaikka vannoa sen. Seuraavana päivänä minua kadutti jo perhanasti. Mutta tehty ei sillä tullut tekemättömäksi.

Huoneeseen tuli hiljaista. Lopulta Sylvi uskaltautui vapisevin äänin kysymään:

— Vangitaanko meidät nyt?

Rauta pysytteli vakavana. Painokkaasti hän virkkoi:

— Ei. Ellette ole valehdelleet minulle tai salanneet joltakin tietojanne, ei teillä ole vaaraa. Mutta muistakaa, että tällaisen jutun yhteydessä kaikki tulee lopulta ilmi. Ja minä autan teitä vain, jos te puolestanne olette täysin rehellisiä minua kohtaan. No, onko jommallakummalla teistä tämän huomioon ottaen vielä jotakin kerrottavaa?

Kumpikin pudisti päätään. Hetken emmittyään tyttö tiedusteli arasti:

— Kai minut sentään pannaan kiinni varkaudesta?

— En tiedä. Minä selvittelen vain rouva Vaaran murhaa. Tietenkin velvollisuuteni on ilmoittaa tuomari Vaaralle näpistelyistänne. Hänen asiansa on sitten päättää, nostaako hän siitä juttua. Mutta en usko sitä.

Sylvi huoahti syvään. Hän tuskin jaksoi uskoa mahdolliseksi, että pääsisi viikkokausia kantamastaan pelosta ja piinasta. Mutta täytyihän tuon herran jotakin tietää, ja hän oli sanonut... Jos hän vain pelastuisi nyt joutumasta vankilaan, niin ikinä hän ei sormenpäälläkään koskisi mihinkään vieraan omaan. — Se on ihan, ihan varmaa! hän kuiskasi itsekseen.

— Kaksi asiaa tahdon vielä sanoa teille molemmille, Rauta lausui vakavasti. — Ensinnäkin teidän täytyy pysyä täällä Vaasassa. Tai Jaakonaho voi palata kotiinsa. Pääasia on, että olette tavattavissa, jos teitä tarvitaan. Toisekseen ette saa hiiskahtaa kenellekään tästä keskustelustamme. Tieto siitä, että minä tutkin murhajuttua, vaikeuttaisi syyllisen pikaista kiinnisaamista, joka on teidänkin etujenne kannalta tärkeää. Lupaatteko totella näitä määräyksiä?

Molemmat lupasivat vakavasti.

— Sitten erikseen te, Jaakonaho. Teille minun tekisi entisenä rintamamiehenä mieli antaa oikein hyvä selkäsauna, niin keuhkon läpi ammuttu kuin olettekin. Katsokaas näitä nyrkkejä! Eräät, jotka ovat joutuneet maistamaan niitä, ovat sanoneet niitä moukareiksi. No, ne pystyisivät kyllä pehmittämään teidätkin, uskokaa pois! Olkoon nyt kuitenkin vielä tältä kertaa. Mutta ellette te rintamamieskunnianne ja neiti Holmin vuoksi jätä ainaista juopotteluanne, niin eräänä kauniina päivänä minä moukaroin viinanhimot ruumiistanne. Uppoaako tämä uhkaus sameisiin aivoihinne?

Nuori mies nyökkäsi hymyillen jurosti,

— Ja nyt, Rauta lopetti, — alkakaa laputtaa, molemmat.

Kun he kättelivät hyvästiksi, Jaakonaho koetti katsoa Rautaa vakaasti silmiin onnistumatta siinä kuitenkaan täysin, mutta Sylvi virkahti matalasti:

— Kiitokset teille.

Ulos tultua nuori mies sanoi tytölle:

— Se sitten oli konstikas herra. Mutta komeat käpälät sillä oli. Ei se kuitenkaan ollut lainkaan niin peloittava kuin sinä etukäteen sanoit. Niin että et sinäkään aina oikeassa ole... hik.

Kun Rauta tuli Järven asunnolle, isäntä oli häntä vastaanottamassa.

— Kylläpä sinä viivyit, vanha veikko! Pelkäsin jo, että kuha kiehuu vallan pilalle, ennen kuin saavut.

Rauta pyysi emännältä anteeksi viipymistään. Hymyillen tämä vastasi:

— Oi, ei mitään. Vastikään sain pöydän katetuksi. Ette siis lainkaan myöhästynyt. Erkki vain on niin touhuissaan, että tuskin tunnen miestäni. Tavallisesti hän on itse rauhallisuus, niinkuin isot, lihavat miehet yleensä. Eikä hänestä ole mitään, jos hän viipyy virkapöytänsä ääressä tunnin tai pari päivällisajan ohitse. Mutta katsokaas, kuha on tänään harvinaisuuden vuoksi hänen hankkimansa. Siitä tämä outo touhu ja tärkeys.

Rouva Järvi oli tumma, lempeäkasvoinen nainen, ilmeisesti miehensä kanssa samaa ikäluokkaa, puolivälissä neljättäkymmentä.

Päivälliseen osallistuivat myös Järven tyttäret, kahdeksanvuotias Marja ja kaksi vuotta nuorempi Annikki, joilla molemmilla oli äitinsä ruskea, kihara tukka ja siniset silmät.

— No, pääsitkö puusta pitkään Sylvi-neitokaisen ja hänen sulhasensa kanssa? isäntä kysyi.

— Olen tyytyväinen tapaamiseen.

Talon emäntä puuttui keskusteluun:

— Voi, älkää nyt vain alkako puhella virka-asioista! Ne ovat niin hirveitä ja kuivia.

Järvi naurahti hyväntahtoiseen tapaansa.

— Niin, vanha veikko, taitaa olla niin, ettei vaimoni anna siihen meille tänään paljonkaan tilaisuutta. Kun soitin hänelle ja ilmoitin tulostasi, hän ihastuneena sanoi...

Vaimo keskeytti hänet harmistuneena:

— Sinä olet tänään ihan mahdoton! Etkö voi pitää mitään omina tietoinasi?

— Katsokaa, tytöt, mies kiusoitteli, — äiti vallan punastuu!

Pikku tytöillä oli hauskaa. Tirskuen he nyökkäsivät.

— Vai vedät sinä lapsetkin mukaan hassutuksiisi, Erkki! No, sinun on kai saatava kertoa, mitä minä sanoin.

— Valkoinen lippu siis, Järvi myhäili. — Piiritys on päättynyt. Antautuminen ehdoitta, kuten nykyaikainen sanonta kuuluu. Niinpä niin. Kuullessaan sinun tulevan meille vaimoni henkäisi langan toisesta päästä: 'Siispä minäkin vihdoin saan tutustua tuohon Rautaan, josta ylioppilasaikana puhuttiin niin paljon!'

Kaikki kolme nauroivat. Pikku tytöt katsoivat kummissaan aikaihmisiä. Mitähän hauskaa tuossa nyt oli olevinaan?

— Vanha veikko, minä en ole lainkaan mustasukkainen. Vaikka nyt selviääkin, että vaimoni kuului myös aikoinaan niihin tyttölapsiin, jotka ihastuneina katsoivat jälkeesi Helsingin kaduilla. Mutta älä tule ylpeäksi, hyvä veli. Sinun komeutesi ei ollut niinkään syynä heidän mielenkiintoonsa. Romanttisuuden sädekehän antoi sinulle ennen kaikkea rikkaan setäsi testamentti. Ei, eivät suinkaan rahat yksin, vaan myös kaikki se, mikä asetettiin niiden saamisen ehdoksi. Puhuttiin paljon siitä, että vanha konsuli Järn oli määrännyt sinut jatkamaan lukuja molempien oikeuksien kandidaattiin asti. Tiedettiin myös hänen käskeneen sinun sitten painua runsain matkarahoin varustettuna vuosikausiksi ulkomaille. Mutta arvoasi ei suinkaan vähentänyt liioin se, että kotimaahan palattuasi saisit haltuusi suuren omaisuuden. Kaiken tämän tiesi luullakseni jokainen tyttö ylioppilaskunnassa ja kaiketi laajalti sen ulkopuolellakin.

— Mutta hyvänen aika, Erkki, hänen vaimonsa huokasi. — Millainen lavertelija sinusta on vanhoilla päivilläsi tulemassa! Aivanhan sinä itsekin unohdat kuhan, josta etukäteen pidit niin suurta hälyä.

Rouvan onnistui kääntää keskustelu sinne, minne hän oli halunnutkin sen johtaa: Euroopan suuriin sivistyskeskuksiin ja niiden nähtävyyksiin. Hän uskoi Raudalle, että hän oli aina tahtonut päästä ulkomaille. Se oli hänen suuri, täyttymätön unelmansa. Ensin olivat esteenä luvut. Sitten tulivat lapset. Ja nyt kun tytöt olivat jo niin suuria, että voisi matkustaa, sota riehui yli maailman. Toinen toisensa jälkeen katosivat Euroopan suuret taidekaupungit maan pinnalta pommitusten hävittäminä tai tykkitulen runtelemina. Hän oli lukenut paljon siitä, millaisia ne olivat kerran olleet; ja olihan sekin jotakin. Mutta vielä hauskempaa oli kuulla sellaisen puhuvan, joka ne oli nähnyt. Ja Rautahan oli ennen sotia ollut vuosikausia ulkomailla.

Järvi jäi keskustelusta syrjään. Vain joskus hän heitti jonkin leikkisän huomautuksen vaimonsa ja toverinsa juttelun sekaan. Samaa aihetta käsiteltiin vielä, kun noustiin ruokapöydästä ja siirryttiin juomaan korviketta. Järvi soi mielellään tämän puhelun tuottaman ilon vaimolleen. Mutta itse hän ei piitannut siitä, minkä aikakauden tyyliä jokin kirkko tai palatsi oli taikka millaisia maalauksia ja veistoksia oli Dresdenissä, Münchenissä, Pariisissa, Firenzessä ja mistä kaikista kaupungeista lie ollutkaan puhe. Myhäillen hän lähti panemaan lapsia nukkumaan. Se oli hänestä paljon kiintoisampaa. Kun hän palasi kahvipöytään, Rauta virkahti juuri:

— Teillähän on aivan hämmästyttävän laajat ja hyvät tiedot tästä kaikesta, rouva Järvi. Luulisi teidän matkustaneen paljon ja nähneen tämän kaiken.

— Olen matkustanut, emäntä myönsi hieman surumielisesti, — mutta vain mielikuvituksessa.

— Vaimollani se on kuin veressä, Järvi hymähti. — Mutta perinnöllistä se ei ole. Hänen isänsä, jämerä kurikkalainen isäntämies, oli kauhuissaan kuullessaan ainoan tyttärensä lukevan yliopistossa vain taidehistoriaa ja estetiikkaa ja sen semmoista. Mennessäni häneltä pyytämään kihlautumislupaa sain vastaukseksi: 'Jaa, meidän tytön kanssa? Mikäpä siinä? Mutta älä tule jälkeenpäin valittamaan. Sanon sen etukäteen, että niin paljon kouluja kuin on käytettykin, niin ei hän mitään hyödyllistä osaa. Tuli eukolta ja minulta erehdys, kun panimme tytölle nimeksi Martta. Olisi pitänyt ristiä edes Mariaksi.'

Rouva nauroi heleästi.

— Et ole sentään tainnut käydä Punkarissa valittamassa!

— Ei ole ollut menemistä. Kun tuli sillä kertaa isällesi luvattua, että pidän hyvänäni.

Keskustelu siirtyi ylioppilasaikaan. Iltatunnit kuluivat nopeasti. Lopulta miehet päätyivät sotamuistoihinsa. Järvi oli ollut Karhumäen suunnassa ja Rauta Syvärillä, eivätkä he olleet sattumaltakaan joutuneet yksiin.

— Hyvänen aika! talon emäntä huudahti äkisti. — Puoliyö on käsissä. Kylläpä aika tänään on lentänyt!

— Naiset sitten ovat kummallisia! Järvi murahti puolittain vakavissaan. — Niin monien rintamatoverien kotona kuin olenkin käynyt, niin rouvat alkavat haukotella tai katsoa kelloa, niin pian kun miehet pääsevät käsiksi sotamuistelmiin. En ymmärrä, mikä tuo parhaimmillakin vaimoilla oleva vika oikein on. Kaiketi se on jonkinlaista kateutta. Heitä harmittaa, kun heillä ei siinä kaikessa ole ollut osaa eikä arpaa.

Järvi olisi varmaan saanut sanan sanasta, ellei puhelin olisi samassa pärähtänyt soimaan. Rouva meni vastaamaan. Tulossa oli ulkolinjapuhelu, ja kesti melko kauan, ennen kuin linjat olivat selvät.

— Tuomari Rauta, teitä kysytään.

— Minua? Kuka ihmeessä voi minua täältä kysyä?... Halloo, Rauta puhelimessa... Komissaario Salo, tekö? Sepä yllätys! Mistä kummasta soitatte?... No, mitä kuuluu? -... Mitä? Murhapoltto! Kirottua, miten huonosti kuuluu! Puhukaa selvemmin ja hitaammin!... Rantamaan sauna poltettu! Rauniot kytevät vielä, niinkö sanoitte?... Entä vaimoni?... No, Luojan kiitos! Kertokaa nyt kaikki perusteellisesti.

Rauta kuunteli kauan. Isäntäväki katseli huolestuneena hänen tuimia kasvojaan ja tiukasti yhteen puristuneita huulia. Pari kertaa puhelu yritettiin katkaista, mutta molemminpuolisten jyrkkien vastalauseiden ansiosta selostus pääsi jatkumaan.

Viimein Rauta puolestaan lausui:

— Jääkää sinne, komisario!... Niin juuri, puhelinkeskukseen. Neuvottelen ensin poliisitarkastajan kanssa, ja soitamme teille sitten ohjeet. Kuulemiin!

Järveen kääntyen hän virkahti:

— Nahkatakkiset ovat jälleen olleet tihutöissä. He ovat polttaneet huvilan saunan. Vaimoni ja iäkäs palvelijattaremme pääsivät vielä tällä kertaa säikähdyksellä. Suuremmassa vaarassa olivat molemmat poliisimiehet, jotka tänä aamuna siirtyivät asumaan saunaan. He pelastuivat palavasta rakennuksesta vain hyppäämällä ikkunasta. Nuo roistot menevät yhä pitemmälle! Tuloiltanamme he tervehtivät meitä heittelemällä kiviä ikkunoihin. Toisena iltana he huvittelivat viskaamalla huvilan porraspäähän käsikranaatin ja ampumalla taloa rannalta. Nyt kolmantena iltana he ovat uhranneet saunan ilotulitushalunsa tyydyttämiseksi. Huomisiltana taitaa olla jo huvilan itsensä vuoro!

— Mitä Salo kertoi tämäniltaisesta hyökkäyksestä? poliisitarkastaja kysyi.

— Paikoitellen minun oli vaikea kuulia. Mutta pääasioista pääsin kyllä selville. Salo ja Pekansuo olivat olleet huvilassa viimeksi illallisella, kahdenkymmenenyhden maissa. He olivat kuunnelleet vaimoni kanssa vielä myöhäisuutiset ja lähteneet sitten rannalla olevaan saunaan. Kaikki oli silloin vielä ollut ympäristössä hiljaista ja rauhallista, ei ollut yhtään ihmishahmoa ollut näkösällä. He olivat nukahtaneet heti, mutta heränneet jo kahdenkymmenenkolmen aikaan. Herätys oli ollut väkivaltainen. Joku oli takonut saunan ovea, ja vieras miehenääni oli huutanut: 'Jos siellä sisällä on joku, niin pitäkää kiirettä! Koko hökötys on tulessa.' He olivat siepanneet vaatteensa ja rynnänneet ovelle, joka johti saunan eteiseen, mutta sieltä löivät jo liekit heitä vastaan. He olivat sulkeneet jälleen oven ja avanneet saunakamarin ikkunan. Malttinsa he olivat säilyttäneet hyvin, koskapa olivat ottaneet mukaansa vaimoni antamat makuuvaatteetkin.

— Mistä Salo päätteli, että noiden salaperäisten nahkatakkisten sormet olivat jälleen mukana pelissä? poliisitarkastaja kysäisi.

— Kun komisario oli rynnännyt eteiseen vievälle ovelle, Pekansuo oli tullut vilkaisseeksi ulos ikkunasta tulen loimoa. Hän oli myöhemmin tunnustanut olleensa vielä unenpöpperössä, mutta voivansa silti ottaa vaikka valalleen, että oli nähnyt liekkien valossa nahkatakkisen, pitkäsaappaisen miehenhahmon, joka seuraavassa silmänräpäyksessä oli kadonnut pimeyteen. Heidän päästyään ulos ranta oli ollut autio ja tyhjä. He olivat havainneet turhaksi yrittää saada paloa enää sammumaan. Kun sitten kirkonkylältä oli saapunut joitakin ihmisiä katsomaan, mikä oli hätänä, he olivat ajaneet heidät pois voidakseen aamun sarastaessa tarkastaa, olivatko tihutyöntekijät jättäneet joitakin jälkiä.

Järvi ei ollut tyytyväinen.

— Salon olisi toki pitänyt käsittää, ettei kaikkea sovi jättää tällaisessa tapauksessa aamuun. Jalanjälkiä siellä ainakin olisi nyt ollut, mutta ne voidaan hävittää tai saattavat huuhtoutua pois. Kas, kun et puhelimessa huomauttanut siitä hänelle.

— En viitsinyt. Onko sinua milloinkaan herätetty huudolla: "Talo palaa!?" No, ei minuakaan. Mutta arvaan moisen havahtumisen vievän keneltä tahansa konseptit sekaisin. Muista sitä paitsi, hyvä veli, heidän pelastamiaan vuodevaatteita! Se oli heiltä hieno veto.

Rauta naurahti kuivasti. Sitten hän jatkoi:

— Jalanjäljistä ei ole väliä. Olen näet vakuuttunut siitä, että samat miehet ovat olleet liikkeellä nyt kuin aikaisemminkin. Ja niiltä käynneiltä minulla on tarkka kuva noiden veitikoiden jalkineiden jättämistä jäljistä. Lisäksi olemme nyt niin pitkällä, että minä luovun jutun enemmästä tutkimisesta.

Järvi hämmästyi sanattomaksi. Sitten hän aloitti:

— Mitä hei...?

Vaimon moittiva katse sai hänet muuttamaan nopeasti sanamuotoa:

— Mitä turkasta sinä tarkoitat? Aiot luopua! Sinäkö aiot paeta muutamia nahkatakkisia lurjuksia? Annat heidän savustaa itsesi kuin rotan pakosalle! Vaikka on yhä ilmeisempää, että rouva Vaaran murhaaja on tuossa joukossa. Sillä ellei niin olisi, niin heille ei olisi tärkeää karkoittaa sinua paikkakunnalta. Mitään niin hullua kuin tässä vaiheessa luopumispäätöksesi en ole pitkään aikaan kuullut!

Poliisitarkastaja oli todella kuohuksissaan. Hänen vaimonsakin katseli kummissaan Rautaa.

— Jos olisin yhtä varma kuin sinä siitä, että Elisabeth-rouvan murhaaja on löydettävissä nahkatakkisten joukosta, niin katsoisin jutun miltei päättyneeksi, Rauta sanoi hyvin vakavasti. — Tosin minäkään en ole vielä tähän mennessä nähnyt silmästä silmään ainoatakaan heistä. Mutta he ovat palanneet joka ilta Rantamaan lähettyville, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö he lähitulevaisuudessakin harrastaisi samoja tienoita. Voit antaa komissaari Salolle määräyksen järjestää seuraaviksi öiksi väijytyksen tuolle rannikolle ja siepata miehet kiinni. Minua ei siihen tarvita.

Järvi puhalteli vihaisia savupilviä piipustaan.

— Ehkäpä sinun sijassasi olisinkin jo järjestänyt tuon väijytyksen. Sanopa, miksi sinä et ole sitä tehnyt.

— Ensinnäkin siksi, että ennen tätä saunan polttoa en ole pitänyt miesten puuhailua kovinkaan vaarallisena, ja toisekseen siksi, että olen seuraillut muita jälkiä. Minulla on sellainen vaistomainen käsitys, että noiden nahkatakkisten hommat ovat jotakin, millä ei ole mitään tekemistä Elisabeth-rouvan murhan kanssa. Siitä ajatuksesta lähtien en ole perustanut heistä, sillä eihän minun asiani ole ratkoa kaikkia tämän maakunnan hämäriä arvoituksia. Muuten kai saisin jäädä tänne loppuiäkseni. Viimeksi tänään iltapäivällä tulin jo melkein vakuuttuneeksi siitä, että Elisabeth-rouvan murhaaja on löydettävissä aivan toiselta taholta. Mutta tämä murhapoltto panee taas kaikki sekaisin päässäni. Minulla olisi ennestään viisi tai kuusi murhaajakandidaattia, joiden puuhia noihin aikoihin olisi kiireellisesti tutkittava. Nyt kuitenkin olisi pureuduttava noiden nahkatakkisten jätkiin. Ja samaan aikaan saisin joka hetki pelätä murhaajan livistävän paikkakunnalta. Eikä se vielä ole pahinta, vaan se, että loitotessani muutaman askelen asunnostani jonkun lurjuksen päähän saattaa pälkähtää murhata vaimoni.

— Lähetä vaimosi turvaan, Järvi esitti.

— Lähetä! Ja tuon sanot sinä, joka tutustuit häneen muutama päivä sitten Helsingissä. Sinun olisi pitänyt huomata, että niin pieni ja hento kuin hän kasvultaan onkin, häntä ei lähetetä minnekään, ellei hän itse tahdo. Viimeksi eilen hän julisti minulle poistuvansa tuolta kirotulta paikkakunnalta vain minun kanssani yhdessä. Ja sen hän tiedoitti sellaisessa äänensävyssä, ettei minun tee mieleni uusia tuota keskustelua. Sitä paitsi sanoin sinulle juuri äsken, että sinun asettaminasi ehdoilla en voi työskennellä pelkäämättä murhaajan livistävän milloin tahansa minun kätteni ulottuvilta.

— Minun asettamillani ehdoilla? Nyt en taaskaan ymmärrä sinua!

— No, sinähän sanoit virkahuoneessasi, ettet voi suostua Vaaran pidättämiseen.

Toverukset katsoivat toisiaan pitkän aikaa silmiin. Järvi huomasi, että tämä oli totisinta totta Raudan puolelta. Varmuuden vuoksi hän kysyi kuitenkin:

— Tarkoitatko, että jos Vaara pidätetään, suostut jatkamaan tutkimuksia?

— Kyllä.

Järvi huokasi:

— Olkoon menneeksi sitten! Vankka raskaalla mielellä minä tässä asiassa annan sinulle periksi. Mutta vielä suurempana onnettomuutena pitäisin sinun luopumistasi jutun selvittelyssä. Tiedän, että rouva Vaaran murha on kirotun sekava tutkittava.

Poliisitarkastaja tilasi puhelun komisario Salolle.

Martta-rouva huokasi. Hänkään ei pitänyt tuosta päätöksestä, johon hänen miehensä oli pakotettu alistumaan. Hän tunsi Matti Vaaran jo osakunta-ajoilta ja piti hänestä.

Rauta vaistosi, mitä he molemmat ajattelivat, ja ryhtyi sen vuoksi selittämään:

— Sanon vieläkin kerran olevani yhtä vakuuttunut kuin tekin Vaaran syyttömyydestä. Taikka ainakin melkein yhtä vakuuttunut. Siitä ei siis ole kysymys. Mutta tutkimuksilleni on välttämätöntä, että paikkakunnan elämä lakkaa pyörimästä yksinomaan tuon murhan ympärillä. Vaaran julkinen pidättäminen ei tuota lisävaurioita hänen maineelleen pitäjässä, koska kaikki ovat siellä varmoja hänen syyllisyydestään. Sen sijaan tuo pidätys rauhoittaa paikkakunnan ja antaa lisäksi murhaajalle turvallisuuden tunteen. Minulle se suo mahdollisuuden tutkia juttua ihmisten näkemättä minussa mitään muuta kuin sen, jonka osaa olen ottanut esittääkseni: lepoa ja raikasta meri-ilmaa kaipaavan herrasmiehen. Tietysti ne, jotka minulla jo ovat epäilyksenalaisten listalla tai jotka sille tulevat, pääsevät selville todellisesta osastani. Mutta se tapahtuu vasta sitten, kun olen heistä kuhunkin jo iskenyt kynteni. Ja sen osaan tehdä niin, ettei heillä sen jälkeen ensi hätään ole halua ryhtyä paljastamaan minua.

Järvi nyökkäsi.

— Uskon sen. Sitä paitsi voit olla oikeassa siinä, ettei Vaaran asemaa pitäjässään tällä hetkellä voi nykyistä huonommaksi tehdä. Tuo ajatus tekee minulle paljon helpommaksi antaa komisario Salolle haluamasi pidätysmääräyksen.

— Ja kehoita häntä toimittamaan pidätys niin, että mahdollisimman monet kirkonkyläläiset saavat sen tietoonsa. Kun tuo näytös on esitetty siellä kaikella mahdollisella julkisuudella, niin sittenhän Salo ja Pekansuo voivat tuoda hänet Vaaran autolla vaikka tänne teidän luoksenne, jos te voitte ottaa hänet vastaan.

Martta-rouva hymyili pitkästä aikaa.

— Voi, Erkki, tehdään se!

Hänen miehensä nyökkäsi.

— Melkeinpä kadehdin Matti Vaaraa, Rauta virkahti. — Täällä hän saa seurustella teidän kanssanne tai lueskella kaikessa rauhassa. Sillä aikaa minun on aherrettava ja pelattava teatteria tuossa kirotussa loukossa. Mutta ne terveiset voitte välittää minulta hänelle, että teen kaikkeni, jottei tätä epäoikeudenmukaista onnen lahjojen jakautumista kestä kauan. Parhaassa tapauksessa vain päivän, pahimmassa viikon.

— Mainiota, vanha veikko! Ne terveiset esitämme hänelle mielellämme.

— Mutta sitten on vielä eräitä asioita, Rauta sanoi. — Ensinnäkin pikku neiti Vaara. Lavastuksemme ei vaikuta aidolta, jos hänet jätetään paikkakunnalle tai jos hän saisi seurata pidätettyä isäänsä. Joku toinen olisi saatava noutamaan hänet myöhemmin päivällä.

Järvi naurahti.

— Sinä, Martta! Sinähän olet joskus valittanut, etten voi järjestää sinulle edes pientä automatkaa. Huomenna siihen on tilaisuus. Voit ottaa Marjan ja Annikin mukaan ajelulle.

Hänen vaimonsa suostui ehdotukseen ilomielin.

— Muista antaa vaimosi käytettäväksi jokin sellainen auto, joka ei viime aikoina ole käynyt tuolla paikkakunnalla, Rauta huomautti. — Tämä meidän yhteinen ammattimme vaatii ennen kaikkea aivotyötä, yksityisten tosiasioiden keräämistä ja niiden kärsivällistä sijoittelua kokonaisuudeksi. Minun erikoisalaltani saattavat joskus nyrkitkin päästä puhumaan, vaikka minun makuni mukaan liian harvoin. Useammin sen sijaan tarvitaan teatteritottumusta. Lavastuksen yksityiskohtaiseen aitouteen ei milloinkaan uhrata liiaksi aikaa ja huomiota. Vähäpätöisinkin erehdys siinä suhteessa voi pistää rikollisten silmiin ja pilata koko pelin.

— Onpa onni, ettei minun virkan! edellytä moista monipuolisuutta, Järvi naurahti.

— Muuten taitaisikin meidän perheeltämme leipä pian loppua, rouva yhtyi leikinlaskuun. — Erkki on niin hidas, että pienikin mies ehtisi hänet tyrmätä, ennen kuin hän huomaisi toden olevan edessä. Ja teatterissa hän kelpaa vain katsomoon.

— Elämän teatteriin minä katsojanakin tyydyn, poliisitarkastaja täydensi hyväntahtoisesti hymyillen.

Rauta palasi edessä oleviin valmisteluihin:

— Sitten on kysymys Vaaran sijaisesta. Pitäjässä on paljon nuristu sitä, ettei sijaista ole lähetetty, vaikka nimismies silmänlumeeksi — kuten sanotaan — on pidätetty viran toimituksesta. Eikö lääninhallituksen käytettävissä ole ketään nuorta juristia, mieluiten sellaista, joka vanhastaan jonkin verran tuntee paikkakunnan?

— Odotahan... Onhan meillä hovioikeudenauskultantti Saarinen. Hän on sieltä kotoisinkin.

— Onko hän sukua rovasti Saariselle?

— Rovastin vanhin poika.

— No, yritä saada hänet heti käsiisi. Otan hänet mukaan huomisaamuna. Ja sitten, hyvä veli, arvannet minun haluavan päästä vaimoni luo mahdollisimman pian. Hanki minulle auto niin varhaiseksi kuin suinkin.

Järvi hymähti.

— On sentään hyvä, ettet käy täällä Vaasassa joka päivä. Muuten saisin viettää kaiket yöt valveilla täyttämässä sinun antamiasi määräyksiä. Oliko sinulla vielä jotakin?

— Ei muuta kuin että hommaat tarpeelliset paperit, jotka nuori Saarinen saa viedä Salolle. Ja tietenkin paperit myös Saarista itseään varten.

Poliisitarkastaja nauroi.

— Kuule, vanha veikko! Jos ne joskus aikovat tehdä sinusta maaherran tähän lääniin, niin vihjaa hiukkasta aikaisemmin minulle siitä. Haen silloin heti muualle. Sinä olisit varmasti perin rasittava esimies!

— Ilmeisesti te kaksi aiotte valvoa koko yön, emäntä virkahti. — Taitaa olla paras minun mennä keittämään uudet korvikkeet. Tämän illan kunniaksi pistän sekaan viimeiset kahvijauhoni. No, Erkki, käytä nyt hyväksesi minun poissaoloani: jännittävimmät sotamuistot esiin!

Järvi irvisti. Mutta hän sai muuta ajattelemista. Puhelin soi. Hänen tilaamansa puhelu tuli. Hän antoi hämmästelevälle komisariolle suullisen käskyn pidättää huomenissa tuomari Vaara ja ilmoitti kirjallisen määräyksen saapuvan vt. nimismieheksi määrätyn tuomari Saarisen mukana.

Suljettuaan puhelimen hän virkahti Raudalle:

— Sinä sait siis sittenkin minut kantamaan uhrin tuon kirotun paikkakunnan 'kansantahdolle'. Mutta muista sanasi: korkeintaan viikoksi!

Viides luku.

RUUSTINNAN TRIUMFIN PÄIVÄ.

Kello näytti yhdeksää, kun Rauta ja nuori tuomari Saarinen seuraavana aamuna miellyttävän matkan jälkeen saapuivat kirkonkylän matkustajakodin eteen. Auton jarruttaessa Saarinen hymähti:

— Kas vain, ensimmäiset täällä tapaamani ovat isäukko ja pikkusisko.

Rautakin oli kiinnittänyt huomiota lähestyvään vanhaan mieheen, jonka asu oli aivan ilmeisen papillinen, ja hänen rinnallaan tepastelevaan nukkemaiseen tyttöseen. Rovasti Saarinen oli kuusissakymmenissä ja jo hieman kumaraan painunut. Mustan, leveälierisen hatun alta näkyvät vitivalkoiset hiukset korostivat hänen olemuksestaan henkivää lempeyttä.

— Esittäkää minut isällenne.

Nuori tuomari oli siihen perin halukas.

Rovasti oli poikansa nähdessään pysähtynyt keskelle maantietä. Sitten hän muutamin nykivin juoksuaskelin riensi luo.

— Kah, Elias. Olipa tämä yllätys!

Kun isä ja poika kättelivät, Rauta pani merkille, että molemmat olivat keskimittaisia ja laihoja, kasvonpiirteissäkin oli paljon samaa.

— Isä, salli minun esittää sinulle tuomari Rauta.

Puristaessaan kookkaan vieraan kättä rovasti virkahti ystävällisellä, täyteläisellä äänellä, jossa vielä ei tuntunut vanhuuden ruostetta.

— Te olette siis Rantamaan uusi asukas. Vaimoni kertoi rouvanne eilen tehneen meille vierailun. Valitettavasti minä en ollut siiloin kotona. Vaimoni sanoi, että rouvanne on hyvin viehättävä.

Sitten hän kääntyi jälleen poikaansa.

— Mikä tuuli lennättää esikoisen! tänne kotipitäjään?

Nuoren tuomarin ääni värähti mielihyvästä ja hienoisesta ylpeydestä hänen vastatessaan:

— Minut on määrätty tänne vt. nimismieheksi. Virkamääräys on taskussani.

Viime lause oli taistelunhaluinen vastaus isän epäilevään ilmeeseen,

— Poikanne oli kyllin ystävällinen ottaakseen minut autoon mukaansa. Halusin tietysti mahdollisimman nopeasti päästä tänne takaisin.

Rovasti nyökkäsi Raudalle myötätuntoisesti.

— Ymmärrän kiireenne. Koko kylä puhuu tuosta viimeöisestä murhapoltosta. Herra meitä armahtakoon! Millaiseksi hirveiden rikosten näyttämöksi rauhallinen pitäjämme onkaan tänä onnettomana syksynä muuttunut!

— Niin, Rauta yhtyi, — ensin rouva Vaaran murha. Olen tietysti kuullut silitä paljon puhuttavan, vaikka olemme vasta tulleet paikkakunnaille. Mutta nythän arvoitus alkaa olla jo ratkaistu.

Vanhus katsoi Rautaan kysyvästi. Tämä virkahti välittämättä nuoren Saarisen varoittavasta silmäyksestä:

— Ah, niin, ette voikaan vielä tietää sitä, rovasti. Poikanne ensimmäisenä virkatehtävänä tulee olemaan tuomari Vaaran pidättäminen. Älkää olko noin tyytymättömän näköinen, tuomari Saarinen. Kun kerran matkalla kerroitte sen minullekin, niin tottahan isänne voi saada tietää tuon uutisen.

Ilmoituksella oli toivottu vaikutus. Vanhus haukkoi ilmaa.

— Onko se totta, Elias? Tuo, että sinä pidätät Vaaran?

— En minä pidätä, isä, nuori mies taipui vastahakoisesti vastaamaan. — Tuomari Raudan on täytynyt käsittää väärin.

— Se on mahdollista. Minähän olen pelkkä kaupunkilaisasianajaja enkä ole selvillä, miten kaikki täällä maalla oikein tapahtuu. Mutta itse pääasiaa ette kieltäne: Vaaran pidättämistä?

Nuori Saarinen ei käsittänyt Raudan peliä lainkaan. Mies oli tunnettu rikosten selvittelijä ja automatkalla vaikuttanut hyvinkin asialliselta ja pidättyväiseltä. Miksi hän nyt heittäytyi noin löyhäsuiseksi?

— Pidättäminen tulee tapahtumaan pian, se on totta, hän sanoi. — Mutta sen suorittavat läänin rikosetsivät, en minä. Minulla on tuotavana vain kirjallinen pidätysmääräys.

— Vai niin, vanha mies huokasi. — Siis sittenkin. Augusta oli jälleen oikeassa. Hän sanoo, että minä olen naivi kieltäytyessäni uskomasta pahaa lähimmäisistäni. Niin, niinpä kai...

Hän oli vaipunut puhelemaan itsekseen. Hän oli hyvin pettynyt ja pahoillaan. Sitten hän silmäsi poikaansa.

— Tulet kai asumaan kotiini, Elias?

— En. Lääninhallituksessa arveltiin parhaaksi, että asetun nimismiehen taloon. Ihmiset ovat tottuneet käymään siellä.

— Otetaanko miesparalta kotikin?

— Ei. Minä asun vain virkahuoneessa.

— Vai niin. Täytynee mennä kertomaan uutinen vaimolleni. Hänelle tämä on ilon päivä.

Nyt vasta hän muisti pikku tyttärensä. Pelästyneenä hän katsoi ympärilleen. Mitään hätää ei kuitenkaan ollut. Tosin lähitaloista oli tullut poikasia katsomaan autoa ja vieraita herroja. Mutta pieni neiti oli jäätävin katsein saanut heidät pysyttelemään riittävän välimatkan päässä. Hän seisoi siinä, mihin isä oli hänet jättänyt, liikkumatta ja hienona.

— Maj-Lis, tulehan tänne.

— Miten herttainen tytär teillä on, rovasti! Rauta kiitti. — Päivää, Maj-Lis!

Tyttönen katsoi ison, vieraan miehen kouraa, joka ojentui häntä kohden. Hän vetäytyi askelen taapäin ja pani omat kätensä selän taa.

— No, pikku neiti. Anna kättä.

— Maj-Lis får int'. Mamma ha' förbjudit.

Rauta naurahti hämillisesti. Mutta vielä paljon nolompia olivat molemmat Saariset. Rovasti yritti selittää:

— Vaimoni pelkää niin, että tyttö saa tartunnan. Siksi hän on päntännyt lapsen päähän, ettei saa kätellä ketään...

Rauta kiirehti myöntämään, että niinkin saattoi ajatella. Hyvästeltiin nopeasti molemminpuolisin toivotuksin pikaisesta jälleennäkemisestä.

Jäätyään Raudan kanssa kahden nuori Saarinen virkahti puolittain säälivästi, puolittain ivallisesti:

— Isäukko parka, hänellä ei enää ole paljon sanottavaa kotona. Maija-tyllerön kohdalla hänen suurin saavutuksensa on, kun saa joskus armon lähteä kävelylle neidin kanssa.

Rovastilan nuorison vanhemman ja nuoremman painoksen välillä ei tuntunut vallitsevan kovin suurta sydämellisyyttä. Rauta oli pannut merkille, että nuori tuomari ja Maj-Lis eivät olleet tehneet elettäkään tervehtiäkseen toisiaan. Hänen myötätuntonsa oli kokonaan 'vanhemman painoksen' puolella. Nenäkäs, ansarimainen pikku tyttö herätti hänessä vain sääliä; hänen elämänsä mahtoi olla peräti ikävää.

— Sanokaahan, tuomari, nuori mies vaihtoi puheenaihetta, miksi ihmeessä kerroitte isälleni Vaaran pidättämisestä? Heti kun uutinen ehtii ruustinnan korviin, puhelinlinjat alkavat punoittaa kiidättäessään tietoa ympäri kylää. Lipsahtiko tuo maininta teiltä?

Rauta naurahti kuivasti.

— Halusinkin tiedon leviävän. Mitä pikemmin ja mitä laajemmalle, sen parempi. Juuri äitipuoltanne ajatellen minä sitä paitsi kerroin teidän suorittavan pidätyksen. Vaikka en ole häntä vielä tavannut, olen muodostanut hänestä eräänlaisen kuvan. Jos isänne kertoo hänelle molemmat variaatiot edessä olevasta pidätyksestä — sekä teidän että minun esittämäni —, niin minun esittämäni löytää varmasti armon ruustinnan edessä. No, yhdentekevää. Minä joskus vain huvittelen tällaisilla pienillä psykologisilla kokeilla.

Nuori Saarinen katsoi häneen epävarmana. Tuosta miehestä ei tiennyt, milloin hän oli tosissaan, milloin pilaili. Vanhemman virkaveljen seuraavat sanat eivät kuitenkaan jättäneet mitään sijaa epäilylle. Niihin sisältyvä selvä näpsäytys nostatti punan Saarisen poskille.

— Täällä saattaa lähipäivinä tapahtua paljonkin sellaista, mikä panee teidät alkuun ihmettelemään. Mutta, olkaa huoleti, murhajutun ollessa käsillä minulta ei lipsahda mitään.

Rauta halusi lieventää sanoihinsa sisältyvää moitetta. Siksi hän lisäsi:

— Meillä juodaan iltapäiväkahvit kello yhdeksältätoista. Onko teillä aikaa ja halua tulla silloin vieraaksemme?

Nuori mies oli hyvinkin halukas tulemaan. Miehet lähtivät kumpikin omalle taholleen.

Harppoessaan kohti Rantamaata Rauta ei kiinnittänyt huomiota siihen, että valtamaantien molemmilla puolilla olevien talojen ikkunoista monet uteliaat silmäparit tähysivät hänen menoaan. Häneltä meni sivu suun mahdollisuus hyvään nauruun, kun ei päässyt kuulemaan, mitä kaikkea paikkakuntalaisilla oli sanottavana kaupunkilaisten epäterveestä elämästä ja huonoista hermoista. Hän mietiskeli vain, ettei rovasti sentään kokonaan ollut toisen vaimonsa tahtoon alistunut, kun hän — vaikkapa vain hiljaisessa mielessään — oli rohjennut uskoa Vaaran syyttömyyteen. Se oli jo toinen itsenäisyyden näyte rovastissa; Martta Rintapeltohan oli maininnut, ettei hän ollut taipunut osallistumaan vaimonsa mukana Elisabeth-rouvan rapukestien tapaisiin tilaisuuksiin...

Miten Inkerin vierailu ruustinnan luona lie sujunut? Ilmeisesti hyvin, koska rovastille oli sanottu Inkeriä "hyvin viehättäväksi". Rauta naurahti. Minkälaista osaa pikku veikistelijätär lie ruustinnalle esittänyt kun näytti päässeen hänen suosioonsa? Sitä täytyy kysyä heti ensimmäiseksi, hän päätteli.

Mutta Rauta unohti sen päästessään sulkemaan Inkerin syleilyynsä. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Sitten nuori rouva pujahti irti ja juoksi peilin eteen järjestämään vaaleita kiharoitaan. Hän nauroi onnellisena, mutta sinkautti sitten olkansa yli:

— Huh-huh! Hengitys ei vieläkään oikein kulje. Ehkäpä minun olisi kuitenkin kaikitenkin pitänyt ottaa varteen isäni varoitus. Muistat kai, että hän kihloihin mentyämme kysyi minulta: 'Miten sinä uskallat? Tuo iso mieshän voi katkoa sinulta kylkiluut luullessaan vain hellästi painavansa sinut rintaansa vasten.'

Kahvipöytään istuuduttua Inkeri oli se, joka asetti kysymykset, ja Raudan oli tyydyttävä vastaajan osaan. Nähdessään vaimonsa vahingoittumattomana ja hyväntuulisena hän olisikin taipunut mihin tahansa. Perusteellisesti hän teki selkoa kaupunkimatkansa tuloksista. Tyydytyksellä hän pani merkille, että Sylvi Holmin kuvaus kohtauksesta kutomahuoneessa tuotti Inkerille yhtä suuren yllätyksen kuin hänelle itselleen eilen. Mutta kun hän lopulta päätyi Vaaran pidätykseen, siniset silmät synkkenivät. Inkerin täytyi hiljaisessa mielessään myöntää tilanteen eilisestä kärjistyneen. Vaaralla ja hänen tyttärellään saattaisi nyt poliisitarkastaja Järven kotona olla paljon parempi olla kuin täällä. Häntä jäi kuitenkin kaivelemaan, ettei ollut tällä kohdalla saanut lävitse omaa tahtoaan.

— Luuletko noiden nahkatakkisten välittävän tuon taivaallista siitä, pidätetäänkö Vaara vai ei?

Rauta hymyili. Hän tiesi hyvin, mistä kenkä puristi.

— Juuri sen minäkin olen kiinnostunut näkemään. Se on heidän kohdallaan suorastaan ratkaisevaa. Järvi uskoo Elisabeth-rouvan murhaajan olevan löydettävissä heidän joukostaan. Jos niin on ja heidän vihansa meitä kohtaan pulppuaa siis pelon lähteestä, niin rauhoittuneina he jättävät nyt Rantamaan liikarasittuneen herran naisineen nauttimaan tyyntä lepoa. Odotan siitä syystä ensi yötä jännittyneenä. Jos taas meihin suunnatut karkoitusyritykset jatkuvat yhä, niin uskon vaistoni osuneen oikeaan vakuutellessaan, että tämä nahkatakkisten puuhailu on erillinen juttu.

— Mikä se sitten olisi?

Inkerin äänessä soi epäilys. Hän ei tässä tapauksessa antanut suurtakaan arvoa miehensä arveluille. Hän oli saanut päähänsä saman ajatuksen kuin poliisitarkastaja Järvi. Tapahtumat Rantamaan huvilan ympärillä viime öinä tukivatkin heidän käsitystään. Tyydytyksekseen hän totesi miehensä pudistavan päätään. Kaarlokaan ei siis osannut antaa nahkatakkisten tihutöille muuta selitystä. Mutta sitten oli tuon tarjoilijattaren ja hänen heilansa kertomus, jonka merkityksen Inkeri hyvin tajusi. Hän virkahti:

— Nuo nahkatakkiset voivat olla apteekkarin rikostovereita.

Rauta nyökkäsi.

— Tietenkin voivat. Jos apteekkari on syyllinen.

— Mutta Sylvi ja hänen Iisakkinsahan näkivät...

— Niin, he näkivät Elisabeth-rouvan ja apteekkarin kohtauksen kutomahuoneessa. Mutta vielä emme tiedä, oliko Katajisto edes ainoa ja viimeinen, joka tuohon huoneeseen tuli; murhaillan myöhemmistä vaiheista puhumattakaan. Valitettavasti Jaakonaho ei saanut tahtoaan läpi. Jos hän olisi pysynyt pikku ikkunan luona vähän kauemmin, tietäisimme ehkä paljon enemmän. Mutta sellaisia naiset ovat! Sylvi oli oikea Eeva: hän ei halunnut pitempään katsella toisten suutelemista, vaan itse tulla suudelluksi.

Inkeri näytti hänelle kielennipukkaa ja iski empimättä vastaan:

— Tuo nyt ei ollut osuvimpia vertauksiasi, kultaseni. Kantaäidistämme en ole kuullut, että hän olisi olisit erityisen perso sellaisille turhuuksille kuin miehen suuteloille. Pikemminkin voisi sanoa, että tuo Iisakki oli oikea yksinkertainen, helposti narrattava, vain hieman nykyaikaistunut Aatami. Heikkoluonteista kantaisäämme, johon valitettavasti kaikki miehet ovat tulleet, narrattiin omenalla, Iisakkia taas — konjakkipulloilla.

Nauraen Rauta otti hänet syliinsä ja vastusteluista huolimatta suuteli häntä.

— Milloinkahan mekin järkiinnymme? Inkeri huokasi vapaaksi päästyään. — Olisi varmasti jo aika! Kerro nyt kerrottavasi loppuun. Niin paljon nainen minäkin olen, että pian räjähdän, ellen vähitellen saa sananvuoroa purkaukseni omaa elämyslastiani.

— Minulla onkin enää vain vähän lisättävää, Rauta sanoi. Hän kertoi automatkastaan nuoren tuomari Saarisen kanssa ja tutustumisestaan rovastiin.

— Olin unohtaa mainita erään seikan pikku emännälle, hän virkahti sitten. — Kutsuin nuoren Saarisen meille iltapäiväkahville tänään.

— Mainiota! Niin minäkin.

Kun mies katsahti häneen kummastuneena, Inkeri selitti:

— Sinä olet kutsunut vanhemman veljen, minä nuoremman. Mutta minun Saariseni kuuluu osana eilispäivän elämyksiini, joten hänestä ei tässä yhteydessä sen enempää.

Rauta lopetteli omaa selostustaan:

— Järvi määräsi Salon odottamaan tuomari Saarista matkustajakodissa. Pysähtyessämme sen edustalle ihmettelin, ettei Salo tullut näkyville. Ehkei hän ollutkaan siellä.

— Kyllä hän oli. Mutta hän ei kehdannut tulla näkyviisi.

— Ei kehdannut! Miksei?

Inkeri naureskeli.

— Komisario oli aamukahvilla aivan masentunut. Hän sanoi minulle: 'Hyvä rouva, ikinä en kehtaa enää näyttää silmiäni teidän miehellenne. Että minulle sattuikin sellainen aasialainen haksahdus!' Hän ei yöllä tutkinut jälkiä saunan raunioiden ympärillä, vaan jätti sen aamuksi. Kun hän sitten auringon noustessa painui rannalle, jäljet olivat kadonneet. Ihan kaikki! Jopa hänen ja Pekansuon jalanjäljetkin olivat yön aikana kadonneet. 'Raunioiden ympäristö oli haravoiden siistitty aivan kuin parhaatkin puutarhakäytävät!' hän valitti.

Rauta hymähti.

— Kas vain. Nahkatakkiset ystävämme arvioivat heillä olevan varaa ilvehtiäkin kanssamme. No, katsotaanpa! Mutta nyt on vihdoinkin sinun vuorosi. Alahan kertoa, ja ihan pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Inkeri huoahti helpotuksesta:

— Kyllä minä sainkin odottaa!

Hän selosti ensiksi illan elämykset, joissa Raudalle ei ollut mitään olennaisesti uutta. Mutta sitä kiintoisampi oli Inkerin käynti rovastilassa. Kuvaus rouvien keskustelusta ruustinnan äidinkielellä ja 'Martin'-pojasta sai Raudan sydämellisesti nauramaan.

— Tuo minun täytyy kertoa Pikku jättiläiselle, kun hän kasvaa vähän suuremmaksi. Hänen on hyvä tietää, millainen vierailla höyhenillä koreilija hänen äitinsä on päästyään vapaasti lentelemään!

— Uskallapas vain! Inkeri hymyili, mutta syventyi sitten jälleen selostukseensa.

Voimakkaimman vaikutuksen Rautaan teki maininta Elisabeth-rouvan nuoremmasta sisaresta Kerstinistä. Hän meni heti puhelimeen ja tilasi puhelun Vaasaan.

— Miten kiittämätön kuuntelija sinä oletkaan! Inkeri pilaili. — Minun kertomukseni on vähintään yhtä kiintoisa kuin sinun äskeisesti. Mutta kesken kaiken sinä muistat ihan muita asioita.

Rauta pysyi totisena.

— Etkö ymmärrä äsken mainitsemasi seikan merkitystä? Olemme luulleet, että Elisabeth-rouvalta jäi vain yksi sukulainen; nuori herra Kurt, Ja hänellä olikin myös sisar, köyhiin naimisiin joutunut Kerstin. Tilasin puhelun pyytääkseni Järveä tiedustelemaan Loviisasta kiireellisesti, mitä siellä tiedetään rakennusmestari Lundströmin perheestä.

— Mutta kultaseni! Itsehän eilen sanoit, etten saa tulla rovastilasta takaisin kassissani uusia murhaajakandidaatteja. Ja nyt käyt käsiksi ensimmäiseen uuteen nimeen vallan tulenpalavalla innolla. Kuinka herrani ja mieheni sen selittää?

Hymähtäen Rauta ryhtyi selittämään.

— Jos lähdetään siitä, että Vaara on syytön, niin Elisabethin omaisuuden perijöillä on painavin motiivi toivoa rouvan kuolemaa. Askel tuollaisesta toivosta murhaan on monesti osoittautunut surkuteltavan lyhyeksi. Joka tapauksessa Lundströmin perheen näyttämölle astuminen kuuluu tämän päivän jymyuutisiin. Mutta jatkahan, ole hyvä!

Inkeri oli siihen peräti halukas. Hän arvasi miestään kiinnostavan ainakin niiden sanojen, joilla Elisabeth-rouva oli ruustinnalle perustellut naimisiin menoaan. Niin kävikin. Rauta viittasi häntä keskeyttämään ja vaipui mietteisiinsä. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Aivan niin. Luulenpa nyt saaneeni kuvan Vaaran perheen tragiikasta. Tuo tunnustus tekee ymmärrettäväksi senkin, mitä Sylvi Holm kertoi aviopuolisoiden väleistä: 'Vätys — — — et kykene yksinkertaisempaankaan!' Elisabeth-rouva oli mennyt naimisiin ennen kaikkea saadakseen lapsen. Hän oli elämässään tottunut saamaan kaiken haluamansa. Mutta tämän myöhään heränneen lapsitoiveen kohdalla hän koki järkyttävän pettymyksen. Hänen ylpeä, omahyväinen mielensä sulki tietenkin pois sellaisen ajatuksen, että hän itse varhaisempine kirjavine vaiheineen oli luultavimmin syypää tuohon pettymykseen. Ei, hän syytti kaikesta vain Matti-parkaa. Hän ei kaihtanut miehensä loukkaamista ja nöyryyttämistä edes palvelijoiden kuullen.

Hän sytytti savukkeen ja vetäisi pari syvää henkisauhua. Vasta sitten hän jatkoi:

— Elisabeth-rouva on noissa sanoissaan ruustinnalle antanut sielustaan todella hyvin rehellisen ja paljastavan kuvan. Eikä hänen raju lapsenkaipuunsa tukehtunut edes vihaan miestään kohtaan. Kapteeni Kortkampf ja apteekkari Katajisto saattavat olla pari nimeä hänen listaltaan. Ja Vaara oli varmaan tietoinen kaikesta tästä. Sen täytyi olla hirveää ankaran moraaliselle miehelle. Lisäksi tulivat Elisabeth-rouvan ainaiset loukkaukset. Kaiken kukkuraksi nainen, josta hän oli toivonut hoivaa pikku Liisalle, ei pyrkinyt edes salaamaan tyttöä kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä. Vaaran talon on lopulta täytynyt olla ladattu täyteen noiden kahden keskinäistä vihaa ja halveksuntaa, räjähdysvalmis kuin ruutitynnyri. Sääli — noita molempia!

Inkeri nyökkäsi vakavana. Hiljaisena hän kertoi loppuun käyntinsä pappilassa.

— Juuri tuollaiseksi, säälimättömäksi kostonjumalattareksi, olen kuvitellutkin ruustinnan, Rauta virkahti. — No niin, tänään hänellä sitten on triumfin päivä.

Vaasan-puhelu tuli. Poliisitarkastaja lupasi heti lähettää Raudan toivoman tiedustelun. Tuskin tämä puhelu oli päättynyt, kun puhelin soi jälleen. Tällä kertaa naisen ääni kysyi rouvaa.

Kummastuneena Inkeri tarttui kuulotorveen.

Puhelun päätyttyä hän virkahti miehelleen silmissä humoristinen välke:

— Se oli ruustinna. Sinähän äsken sanoit, että tämä on hänen triumfinsa päivä. Itse hän ainakin tuntee sen siksi. Olisitpa vain kuullut hänen äänensävynsä! Oli hänellä sentään oikeaa asiaakin. Tätä päivää pitää kuulemma juhlia. Ruustinna ja apteekerska ovat, päättäneet niin. Katajistolla on kahvikutsut. Kirkonkylän koko noblessi tulee sinne.

— Keitä?

— Katajistojen sekä ruustinnan ja rovastin lisäksi uusi nimismies, lääkärin rouva — lääkäri itse on, sain tietää, mahdoton ihminen, joka ei liiku missään —, pankinjohtaja Kanto rouvineen ja kamreeri Berg.

Rauta vihelsi.

— Sepäs on kiintoisa seurakunta! Vahinko, ettemme me kuulu kirkonkylän noblessiin.

— Mepä kuulumme, ainakin tässä tapauksessa! Inkeri riemuitsi. — Ruustinna ilmoitti sanoneensa apteekerskalle, että viehättävä rouva Rauta miehineen pitää myös kutsua. Hän ihmetteli, ettei apteekerska vielä ollut soittanut minulle. No, mitäs nyt sanot?

— Sinä olet todellinen helmi! Olet minulle, hidasliikkeiselle karhulle, suorastaan korvaamaton apulainen. Eräästä seikasta ruustinna ja minä näytämme olevan yhtä mieltä. Sinä olet viehättävä. Mutta pedagogiselta kannalta oli tietysti erehdys lausua se julki. Alinomainen ylistely voi nousta sinulle päähän.

— Oh, sitä vaaraa ei ole. Minunhan on joka päivä seurusteltava sinun kanssasi, Inkeri pilaili.

Odotettu puhelu tuli pian. Kyllä, he tulisivat mielellään molemmat. Kello neljältätoista siis. Näkemiin!

Inkeri oli pukeutumassa kutsuihin, kun Mari tuli ilmoittamaan tuomarille vieraan. Martta Rintapelto pyysi saada puhutella häntä.

Rauta huoahti. Vierailu ei tulisi olemaan helppo. Mutta olihan hän tiennyt, ettei sitä voinut välttää. Hän nyökkäsi.

Martta Oli tälläkin kertaa ilmeisesti juossut. Hän oli punainen ja hengästynyt. Ruskeat silmät olivat itkettyneet. Hän ei näyttänyt huomaavan kehoitusta istuutua, vaan jäi seisomaan.

— Ne ovat vieneet meidän tuomarin! hän huudahti tuskaisesti. — Te lupasitte, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Te te...!

Tyttö väänteli käsiään.

— Rauhoittukaa, neiti, Rauta sanoi levollisesti. — Tuomari Vaara on viety Vaasaan. Sen tiedän. Mutta mitään muuta hänelle ei tapahdu. Hän on turvassa, eikä mikään uhkaa häntä. Voitte luottaa siihen.

Martta tuijotti häneen tiukasti. Hän koetti käsittää kuulemiensa sanojen todellisen merkityksen. Sitten hän lyyhistyi lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun.

Rauta antoi hänen olla. Tytölle teki varmasti hyvää saada purkaa järkytyksensä kyyneliin. Inkeri tuli sisään tummansinisessä vierailupuvussa, joka korosti hänen tyttömäistä solakkuuttaan. Hän pysähtyi hämmästyneenä huomatessaan Martan ja istahti sitten ääneti oven luona olevaan nojatuoliin.

Vihdoin vieras kuivasi kyynelensä ja mutisi jotakin anteeksipyynnön tapaista.

— Pelkään olevani teidän mielestänne hassu, hän sanoi sitten. — Mutta säikähdin miltei järjiltäni poliisien tullessa pidättämään tuomaria. Kaiken kukkuraksi heillä oli mukanaan Saarisen poika! Eikö riitä, että rouva Saarinen on myrkyttänyt meidän tuomarin elämän, mikäli siinä vielä oli myrkyttämistä? Tarvitsiko niiden vielä lähettää poika Saarinen muka nimismiehen sijaiseksi? Minä en ainakaan hänen piiakseen jää!

Rauta katsoi tytön kiihkeitä kasvoja. Musta tukka vaikutti entistä kireämmin päälaelta jakaukselle kammatulta ja huulet entistä tiukemmin yhteen puristuvilta. Hän piti tarpeettomana vastata purkaukseen sanallakaan.

— Suokaa anteeksi, Martta jatkoi rauhallisemmin. — Sanoitteko te äsken, että meidän tuomari on turvassa? Vai kuvittelinko minä vain?

— Sanoin kyllä. Tuomari Vaara saa Vaasassa asua erään ystävänsä perheessä.

Ääretön helpotus kuvastui tytön koko olemuksessa. Sitten hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi kysyi:

— Mitä varten hänet sitten pidätettiin? Koko kylä puhuu siitä. Sitä vain puuttuu, ettei rovastin uusi rouva hengenheimolaisineen suorastaan liputa riemussaan!

— Pidätys oli välttämätön minun tutkimusten! kannalta.

— Tiedättekö jo, kuka murhaaja on?

— En. Mutta saatte olla, varma siitä, että ennen pitkää saan hänet kiinni.

— Kiitos!

Sen sanottuaan Martta vaikeni hetken. Sitten hän huudahti:

— Onko totta se, mitä rovastin poika, se viransijainen, sanoi? Se, että pikku Liisakin viedään minulta tänään pois?

— On. Hänet noutaa muuan vaasalainen rouva. Kirkonkyläläiset eivät kuitenkaan saa millään ehdolla tietää, että Liisa pääsee yhteen isänsä kanssa.

Rauta odotti kiivasta purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Tyttö jäi mietteissään katsomaan eteensä.

— Niin, hän kuiskasi, ehkäpä niin on parempi. Liisa on viime aikoina ollut niin kummallinen. Tuomarin on pitänyt pukea hänet ja riisua. Oli julmaa kuulla hänen sanovan minulle, joka rakastan häntä kuin omaa lastani: 'Älä koske minuun käsilläsi!' Oli kuin puukolla olisi pistetty rintaani.

Sitten hän ikään kuin havahtui.

— Mitä höpsinkään! Te pidätte kai minua nyt ihan hassuna ja typerän hentomielisenä?

Rauta pudisti päätään.

— En lainkaan, neiti. Teinä en kuitenkaan kiinnittäisi noihin lapsen sanoihin mitään huomiota. Minulla itselläni ei tosin ole vielä ainoaakaan tytärtä. Mutta olen kuullut tyttöjen varhaisvuosinaan saavan kummallisia päähänpistoja. Heidän sanotaan joskus joutuvan aivan odottamattomien ja perusteettomien antipatiojen valtaan. Hellimmät äiditkään eivät säästy moisten oikkujen aiheuttamilta kyyneliltä.

Martta kiitti päännyökkäyksellä ja hymyntapaisella. Kun hän oli rauhoittuneena poistunut, Inkeri sanoi:

— Ihan tekee mieleni kiittää sinua siitä hienotunteisuudesta, millä tyttöä kohtelit. Oikeastaan sinusta olisi pitänyt tulla lääkäri. Mutta mitä sanoitkaan hänelle itsestäsi? Ettei sinulla vielä ole ainoaakaan tytärtä. Et kai tosissasi kuvittele sinulla joskus olevan tyttäriä useampiakin?

— Toivon sitä, Rauta hymähti, — Tietenkin siinä uskossa, että heistä joskus kasvaa joillekin onnenmyyrille yhtä viehättävät rouvat kuin äidistään.

— Mutta eikö riski ole liian suuri? Voisihan sattua, että he tulisivat isäänsä!... Mutta kiirehtikäämme, kultaseni. Myöhästymme muuten 'voiton juhlista'.

Kun he lähenivät apteekkitaloa, kello oli neljätoista ja kaksikymmentäviisi. Rauta vakuutti tuntevansa maaseudun tavat ja heidän saapuvan kutsuihin ensimmäisinä. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon päivän erikoista merkitystä. Harvinaisuuden vuoksi kirkonkyläläiset olivat olleet täsmällisiä. He olivat viimeiset vieraat. Mutta heitä oli kohteliaasti odotettu käymättä käsiksi kahvipöytään. Vieläpä ei ennen heidän tuloaan ollut jakauduttu tavanmukaisesti naisten ja miesten puolelle.

— Minä jo pelkäsin, ettei herrasväki pääsisi tulemaan! rouva Katajisto visersi.

Hän oli pienikokoinen, lyllerömäinen nelikymmenvuotias, joka käveli lyhyin, sipsuttavin askelin ja jossa kaikki oli pientä ja pyöreää. Raskaiden silmäluomien lomasta vihreinä välkkyvät silmät lisäsivät kissamaista vaikutusta. Hänen rinnallaan punakka, kaljupäinen apteekkari, joka oli vaimoaan päätä pitempi, välkkyvine silmineen ja hohottavine nauruineen tuntui suoraviivaisemmalta kuin olikaan.

Esittely muille vieraille vei tavallista pitemmän ajan, sillä äskentulleet joutuivat aluksi ruustinnan ja pankinjohtajan rouvan käsiteltäviksi. Rouva Saarinen suoritti perusteellisen kuulustelun Raudan liikarasittuneisuuden ilmiöistä ja siitä, tunsiko hän meri-ilman jo vaikuttaneen hyvää.

Sillä aikaa rouva Kanto ihasteli ilmeisen kateellisena Inkerin uutta vierailupukua, jonka pääkaupunkilainen leikkaus saavutti hänen täyden hyväksymisensä. Kesken pukumietteitään hän loi mieheensä sellaisen katseen, että se antoi aavistaa Kannolla vielä tänään keskusteltavan perinpohjaisesti siitä, miten toiset miehet käsittävät vaimonsa pyrkimyksen pukeutua perheen yhteiskunnallisen aseman mukaan. Rouva Kanto oli pitkä, kuiva nainen, joka puhui kovalla ja katkeralla äänellä ja joka viisikymmenvuotiaanakin taisteli vielä itsepäisesti, mutta heikohkolla menestyksellä tumman tukkansa harmaantumista vastaan. Pankinjohtaja itse oli pieni, kalpea, arka mies. Hän ei näyttänyt uskaltavan avata suutaan vilkaisematta ensin vaimoonsa ikään kuin kysyäkseen lupaa.

Tohtorinna Lehto tuotti Raudalle yllätyksen. Tätä nuorta, hauskannäköistä, eloisaa tummaverikköä, joka nauroi helposti ja väliajat hymyili kanssaihmisilleen ja koko elämälle iloisesti, oli vaikea uskoa katkeran ja töykeän lääkärin vaimoksi. Onpa hyvä, Rauta ajatteli, ettei minulla ole eilisen jälkeen ollut aikaa usuttaa ketään viranomaista tuon omituisen lääkärin kimppuun; miehessä, jonka vaimo puolivälissä neljättäkymmentä oli tuon näköinen, täytyi olla paljon hyvääkin.

Vierasjoukosta Rauta vanhastaan tunsi molemmat Saariset, isän ja pojan. Ruustinnasta taas hän oli saanut hyvän ja — kuten hän nyt totesi — melko täydellisen kuvan vaimonsa kertomuksesta.

Kamreeri Berg oli seurueen kiintoisin jäsen. Hän oli pitkä, Raudan mittainen, mutta vaikutti hoikkuudessaan pitemmältäkin. Inkerin kertoman mukaan hänen piti olla kolmenkymmenen ikäinen; sitä oli kuitenkin vaikea uskoa, niin nuorelta hän näytti. Tuuheina aaltoilevat mustat hiukset, mustanruskeat silmät, pienet, keikarimaiset viikset ja pitkä, vähän kyömy nenä antoivat kasvoille vierasmaalaisen leiman. Tätä vaikutelmaa korosti vielä se, että hän puhui suomea hienokseltaan murtaen. Hänen ivallisessa hymyssään, joka paljasti terveet, valkeat hammasrivit, oli häikäilemättömyyttä, jopa julmuuttakin. Tyypillinen kaunis ystävä, Rauta arvioi, mutta vastustajana varmaan kaikkea muuta kuin väheksittävä.

Kun esittely oli päättynyt ja vieraat saaneet kahvikuppinsa ja ensimmäiset annokset runsaista vehnäs- ja pikkuleipäkoreista, herrat vetäytyivät omalle puolelleen. Ollessaan ovella menossa Rauta kuuli ruustinnan kuuluvasti kuiskaavan hänen vaimolleen:

— Tästä talosta ei puutu mitään! Ellin korvikkeessa on aina puolet oikeaa kahvia, tänään ehkä enemmänkin.

Kutsujen alku tuntui kaikkea muuta kuin lupaavalta. Herrat eivät olleet innostuneet päivän 'suuresta' tapauksesta. Ainoa, joka olisi ollut halukas käsittelemään sitä perusteellisesti, oli pankinjohtaja, mutta hän tiesikin siitä varsin vähän. Toiset vastailivat hänen kysymyksiinsä lyhyesti ja haluttomasti. Tuomari Vaaran syyllisyys ei herättänyt enää mitään väittelyä, kun rovastikaan — ilmeisesti kotona masennettuna — ei esittänyt eriävää mielipidettä.

Ruustinna ilmestyi sitten ovelle kookkaana ja mustana. Äänellä, jonka kärsivää sävyä voitonriemu tänään lievensi, hän kutsui nuorta tuomaria naisten puolelle. Sieltä kuului pian, miten hän pöyhisteli 'meidän Eliaksen' tarmokkuudella, joka heti oli johtanut pitäjässä häpeällisesti sorrettuna olleen oikeuden voittoon. Nuori mies pakeni miesten puolelle, niin pian kuin oli saanut annetuksi välttämättömän kuvauksen Vaaran pidätystilaisuudesta. Sen jälkeen hän istui paikallaan äänettömänä.

Vahinko, Rauta mietti, etten tullut etukäteen antaneeksi Elias Saariselle vihjeitä keskustelun ohjaamisesta tiettyyn suuntaan. Hänen oma asemansa teki moisen johtelun mahdottomaksi. Nimenomaan tässä seurassa hänen oli pysyteltävä vain ulkokohtaisen kiinnostuneena Elisabeth-rouvan murhasta. Harmistuneena hän pani merkille rovastin yrittävän saada poliittista keskustelua käyntiin. Väittely pysähtyi kuitenkin muutamiin ylimalkaisiin lausuntoihin. Ulko- ja sisäpoliittisen tilanteen epävarmuus hillitsi itsekutakin päästämästä tunteitaan valloilleen. Kun taaskin päädyttiin äänettömyyteen, nuori tuomari hätkähdytti seuruetta virkkamalla:

— Kuulkaapas, apteekkari ja kamreeri, tehän olitte läsnä noissa Vaaran rapukesteissä. Kertokaahan, mitä pöydässä tapahtui sellaista, joka sai emännän jättämään vieraat oman onnensa nojaan. Olen lukenut asiaa koskevat kuulustelupöytäkirjat, mutta niissä ei ole sanaakaan siitä. Ja kuitenkin, jotakin täytyi tapahtua. Nyt sen saatatte toki jo sanoa. Kuulustelutkin ovat tässä pitäjässä päättyneet. Molemmat lääninetsivät ovat lähteneet täältä. Minulla taas ei ole mitään tuon asian kanssa tekemistä. Ette sitä paitsi voi puhumalla enää vahingoittaa silloista isäntäväkeänne; emäntä on iäksi poistunut ja isäntä pidätetty vaimonsa murhasta syytettynä. Mitä siis tapahtui?

Molemmat puhutellut olivat alussa säpsähtäneet. Nuoren miehen kysymys oli heille ilmeisen epämieluisa. He reagoivat siihen aivan eri tavoin. Apteekkarin punakalle naamalle levisi outo harmaus, Bergin kasvot taas lehahtivat punaisiksi. He rauhoittuivat kuitenkin nopeasti. Kun tuomari Saarinen lopuksi toisti kysymyksensä, kamreeri katsoi kysyvästi Katajistoon. Tämä epäröi tovin, mutta — ilmeisesti arvioiden, että kielto olisi tässä seurassa vaikuttanut loukkaavalta — nyökkäsi sitten. Berg aloitti hiljaisella ääneltä, jotteivät sanat kantaisi naisten puolelle:

— Sivuutimme tämän kysymyksen kuulusteluissa tarkoituksellisesti.

— Suokaa anteeksi ihan sivullisen miehen kysymys, Rauta puuttui puheeseen, — Tuon sivuuttamisen onnistumiseksi oli kai teidän kaikkien läsnä olleiden sovittava siitä yhteisesti.

— Juuri tuollaisia juristit ovat! apteekkari hörähti. — Minä tunnen tyypin. Vaikkeivät he tiedä tuon taivaallista jutusta, josta kuulevat puhuttavan, niin he pelkästä ammattinsa kasvattamasta pikkutarkkuudesta eivät voi olla pyytämättä lisävalaistusta. Kuulkaahan, Rauta, minä voin tällä kohdalla tyydyttää uteliaisuutenne! Tietenkin me kesteissä mukana olleet sovimme yhteisesti, mitä kuulustelussa kertoisimme. Kokouksemme pidettiin samana iltana, jolloin ruumis löytyi, täällä minun kotonani. Ja jottei teidän tällä kohdalla tarvitsisi enää keskeyttää kamreeri Bergiä lisäkysymyksillä, ilmoitan aloitteen neuvotteluumme lähteneen minusta.

Rauta oli pitävillään läksytyksen hyvänään ja mutisi:

— Oh, suokaa anteeksi. Mutta, kuten sanoitte, me juristit olemme tottuneet tarkkuuteen yksityiskohdissa. Lupaan olla enää keskeyttämättä.

Berg ei ollut yhtä ihastunut Katajiston hälisevään, monisanaiseen ojennukseen kuin tämä itse. Otsa rypyssä hän yritti parantaa:

— Me sivuutimme vain yhden ainoan välikohtauksen. Teimme sen hienotunteisuudesta perhettä kohtaan, jonka vieraanvaraisuutta olimme nauttineet. Emme tietenkään olisi vaienneet, jos tuolla seikalla olisi ollut jotakin merkitystä itse asiaan nähden. Mutta tämä oli pelkkä kiusallinen perhekohtaus, joka kuulustelupöytäkirjoihin saneltuna olisi voinut valua kylälle. Ja se taas olisi ollut hyvin noloa — kaikitenkin pitäjän säätyläisperheiden vuoksi. Siksi apteekkarin ehdotus oli minustakin hyvä. Nyt onneton sisareni on poissa ja herra Vaara joutunut jättämään paikkakunnan. Heitä emme, kuten uusi nimismiehemme sanoi, enää vahingoita. Ja tämä on suljettu herrasmiesseura, joka itse käsittää, että nyt kertomani on luottamuksellista. Sisarestani ja hänen avioliitostaan on puhuttu jo liiankin paljon. Sen, että tuo avioliitto oli kaikkea muuta kuin onnellinen, me silloiset vieraat jouduimme mitä kiusallisimmin toteamaan... Niin, rovasti saa suoda anteeksi, mutta noissa kesteissä kallistettiin toinenkin ryyppy. Eivätkä ne jääneet vaikutusta vaille. Kaikki läsnäolijat olivat äänekkäitä ja hieman riehaantuneita. Yksinpä isäntämmekin, joka alkutilan oli katsellut meitä peittelemättömän karsaasti ikään kuin emme olisi olleetkaan hänen vieraitaan, naureskeli ja kertoi jonkin kaskunkin.

Kamreeri vaikeni. Hänen näytti olevan vaikea päästä lupaamansa kuvauksen alkuun. Hän pureskeli viiksiään hermostuneesti. Mustanruskeat silmät tutkivat seuruetta, joka odotti äänettömänä. Viimein hän katkaisi pitkäksi venyneen hiljaisuuden:

— Illan dramaattinen käännekohta tuli äkkiä ja odottamatta. Tahdon uskoa, ettei Vaara tarkoittanut mitään ilkeää huudahtaessaan möyryävään tapaansa: 'Antakaa minulle tyttörapu! Eikö kukaan tämän moskan keskellä voi lahjoittaa minulle herkullista tyttöä?’ Sisarparkani oli myös ottanut useita ryyppyjä. Niiden vuoksi kai hänen reaktionsa muodostui väkivaltaiseksi. Hän jäykistyi ensin, silmäsi sitten vatiin, sieppasi sieltä kaksi pientä rapua ja heitti ne miehensä eteen, niin että vesi roiskui. 'Kas siinä!' hän huusi raivosta kähein äänin. 'Siinä sinulle kaksikin tyttöä. Jos niille osaat antaa arvoa, niin niillä lie sitten ainoat naiselliset sulot, joista kykenet nauttimaan. Sinä eunukki!' Vaara ryntäsi pystyyn silmissään ilme, joka ennusti murhaa. Mutta sitten hän pyyhkäisi kasvoiltaan niille roiskuneet vesipisarat ja sanaa sanomatta jätti huoneen. Sisareni taisteli itkua vastaan, nousi sitten hänkin ääneti ja poistui keittiöön. Toista heistä emme nähneet enää sinä iltana, toista emme elävänä milloinkaan.

Kamreeri lopetti. Kaikki istuivat hiljaa. Kuvaus oli järkyttänyt heitä. Rauta mietti kuulemaansa. Sen valossa, mitä hän tiesi Vaaran ja hänen toisen vaimonsa luonteista ja väleistä, Bergin kertomus tuntui uskottavalta.

— Me vieraat odotimme sitten aikamme isäntäväkeä palaavaksi, apteekkari lisäsi. — Mutta turhaan. Ymmärsimme, että heillä saattoi tapahtuneen jälkeen olla pitkätkin keskinäiset selvittelyt. Siksi lopulta päätimme lähteä hyvästelemättä.

Tähän lisäykseen nähden Raudalla olisi ollut paljonkin kysymyksiä esitettävänä, mutta hän pidättäytyi. Muutkin vaikenivat. Rovasti viimein virkahti huokaisten:

— Niin. Se viina. Se onneton viina!

Haluamatta käsitellä asiaa pitemmälti herrat siirtyivät naisten puolelle. Sielläkin oli jo onnellisesti päästy irti Vaaran pidättämisjutusta. Muut näyttivät tuntevan helpotusta selviydyttyään käsittelemään palvelijatarpulmiaan, korttiannosten riittämättömyyttä ja 'vapaan huollon' muihin paikkakuntiin verrattuna suorastaan surkeaa kyvyttömyyttä täällä. Ruustinna yksin vaikutti tyytymättömältä keskustelun aiheen muuttumiseen. Rovastin ilmestyttyä ovelle hän viittasi tälle, että oli aika lähteä.

Inkerin ja Raudan päästyä ulos satoi taivaan täydeltä. Koko maisema oli harmaa. Heidän korvissaan kaikuivat vielä rouva Kannon katkerat sanat miehelleen apteekkarin eteisessä: 'Katso nyt rouva Rautaa, niin kerrankin näet, millaisen sadetakin ja millaiset päällyskengät jokainen kunnon mies hankkii vaimolleen. Jos minullakin olisi tuollainen asu, säästyisin jokasyksyiseltä hirveällä nuhakuumeeltani. Mutta siitähän sinä et välitä!'

Mari ei ollut yhtä ihastunut Inkerin varusteisiin, kun he ehtivät Rantamaan huvilalle. Hän katseli tuiman arvostelevasti nuorta emäntäänsä ja julisti sitten:

— Se on sillä tavalla, että rouva menee nyt ensin vaihtamaan kuivaa päälleen. Päivällinen on kyllä ajat jo ollut valmiina. Mutta palaakaan en tuo pöytään, ennen kuin rouvalla on toiset vaatteet! Mitä vanha rouva sanoisikaan, jos antaisin rouvan vielä vilustuakin tällä ryövärirannikolla! Eikä tuomarin laita ole yhtään parempi. Sen minä sanon, että herrasväki on ihan kuin merestä nostetut rakkikoirat!

Rauta yritti pyytää vähän lievempää arvostelua:

— Eikö Mari nyt sentään voisi sanoa: spanielit?

Vanha palvelijatar heitti häneen oudoksuvan silmäyksen.

— Spa...? Mitäs tuomari nyt...? En minä mistään espanjalaisista puhunut!

Ja niine hyvineen hän purjehti takaisin keittiöön paiskaten vielä varmemmaksi vakuudeksi oven perässään kiinni.

Inkeri tarttui miehensä käteen.

— Tule, meidän on paras tehdä hänen tahtonsa mukaan. Muuten jäämme päivällisettä.

Vasta lopetettuaan ateriansa he ryhtyivät vertailemaan kokemuksiaan 'voiton juhlista'. Inkeri oli pettynyt. Rouvien puolella ei ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Hän oli ihastunut rouva Lehdon luonnollisuuteen ja iloisuuteen ja sanoi tätä ainoaksi iloiseksi yllätyksekseen.

— Pitäisit häntä vieläkin ihailtavampana, Pienokainen, jos olisit tutustunut hänen mieheensä!

Ja Rauta antoi käynnistään tohtori Lehdon luona kuvauksen, joka sai Inkerin nauramaan. Sitten Rauta selosti, mitä apteekkari ja "kaunis ystävä" olivat kertoneet Vaaran rapukesteistä. Kun hän päätyi aviopuolisoiden väliseen dramaattiseen purkaukseen, hymy kuoli Inkerin kasvoilta.

— Hirveätä! hän kuiskasi tukahtuneesti. — Voi, miten hän saattoi!

— Älä ota sitä noin raskaasti. Lopputuloksen tiesimme jo alun perin. Ja se tässä jutussa sittenkin on traagillisin.

Pöydästä noustua Inkeri lähti auttamaan Maria keittiöpuuhissa. Rauta taas vetäytyi arkihuoneeseen. Istahtaen mukavimpaan nojatuoliin hän syventyi "puzzleensa", kuten hänellä oli tapana sanoa. Savuke toisensa jälkeen katosi rasiasta, mutta rypyt hänen otsallaan eivät silinneet. Inkeri totesi sen huolestuneena tullessaan kattamaan kahvipöytää. Mies ei näyttänyt huomaavankaan hänen tulemistaan eikä menemisiään.

Muutamaa minuuttia ennen yhdeksäätoista Rauta havahtui mietteistään. Hermostuneena hän painoi puoleksipoltetun savukkeen tuhkakuppiin ja nousi vääntämään auki radion. Uutisten päätyttyä hän murahti:

— Saarisen veljekset eivät tunnu olevan erityisen täsmällisiä.

Inkeri sipaisi hellästi hänen kasvojaan ja naurahti.

— Voit sanoa, ettei sinun löytämäsi ole täsmällinen. Minä näet en tullut sanoneeksi, mihin aikaan juomme iltapäiväkahvit. Mutta minun suojattini tulee varmasti pian.

Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi, sillä samassa ovikello soi.

Raudan kävi aivan samoin kuin hänen vaimonsa edellisenä päivänä. Ensimmäisellä silmäyksellä hän mieltyi poikaan. Vaikea vain oli uskoa tätä Elias Saarisen veljeksi, niin erilaisia he olivat. Nuoremmalta puuttui vanhemman veljen ylimielinen tärkeys ja itsetietoisuus, ehkä liiankin tyyten. Ruumiillisestikin hän oli aivan toista tyyppiä kuin Elias: huomattavasti pitempi ja solakampi. Isän piirteitä pojassa oli vähän. Ehkäpä rovastin toisen vaimon erityisen voimakas vastenmielisyys johtuikin siitä, että tämä poikapuoli muistutti hänen edeltäjäänsä.

Tulija katsoi hämillään isäntää.

— Minä olen rovasti Saarisen poika.

Rauta puristi sydämellisesti hänen kättään.

— Tervetuloa! Vaimoni on kertonut teistä.

Puna lennähti vakaville pojankasvoille.

— Senkö myös, että erehdyin kutsumaan häntä neidiksi? Rauta naurahti.

— Ette kai kuvittele sillä loukanneenne vaimoani? Jostakin syystä neiti-titteli imartelee nuoria rouvia. He iloitsevat siitä yhtä paljon kuin nuoremmat ja vanhemmat tytöt siitä, että heitä puhutellaan rouviksi. Mutta sanokaahan, mikä teidän nimenne on? Teitä Saarisia on niin monta. Rovasti ja ruustinna. Sitten Elias, tuomariveljenne. Ja te.

— Jussi minä olen. Tietysti isärovasti kastoi minut Johannekseksi. Vieläpä Leevi Johannekseksi. Eikö se ole hassua?

Mutta silläkin hetkellä siniset silmät pysyivät surullisina, eikä hän edes hymähtänyt.

Kahvipöydässä Rauta pani merkille, miten ihailevin, miltei palvovin silmin Jussi seurasi Inkerin jokaista kädenliikettäkin. Hänelle ei varmaan kukaan ollut pitkään aikaan ollut hyvä. Poika oli liikuttava.

Vähitellen nuori Saarinen pääsi irti raskasmielisyydestään. Ennen pitkää hän kertoili jo vapaasti rintamakokemuksiaan ja hymyilikin joskus. Sitten Rauta sai hänet puhumaan tulevaisuuden suunnitelmistaan, ensin arasti, mutta lopulta avoimesti.

— Tietysti te jatkatte lukujanne, Rauta sanoi päättäväisesti. — Ensin ylioppilastutkintoon ja sitten yliopistossa. Nythän järjestetään erikoiskurssit rintamalla olleille koululaisille. Niihin teidän on osallistuttava. Puhun siitä isänne kanssa, ellette itse tahdo tehdä sitä. Ja ellei hän voi tai ei saa antaa teille varoja opiskeluun, minä teen sen, vaikkapa vain osoittaaksemme äitipuolenne erehtyneen teidän suhteenne. Ei teidän kannata olla noin kauhistuneen näköinen. Olen tottunut sijoittamaan sekä omiani että toisten ihmisten varoja. Vaistoni sanoo, mikä sijoitus kannattaa, mikä ei. Teidän opintonne, Jussi Saarinen, kuuluvat turvallisiin sijoituksiin. Olen päättänyt auttaa teitä. Sillä, katsokaas, me molemmat, vaimoni ja minä, pidämme teistä ja luotamme teihin.

Kyynelet syöksähtivät nuorukaisen silmiin. Mitään tällaista hän ei ollut ennen kokenut eikä uskonut mahdolliseksikaan.

Antaakseen hänelle aikaa voittaa mielenliikutuksensa Rauta jatkoi asiallisesti:

— Teidän on paras tarttua lukuihin heti. On tosin epätietoista, kauanko me viivymme tällä paikkakunnalla. Mutta niin kauan kuin olemme, vaimoni voi auttaa teitä kielissä ja minä matematiikoissa. Jottei ruustinna tarpeettoman aikaisin kiinnitä asiaan huomiota, saatatte muuttaa tänne vieraskamariin. Kotiväellenne sanomme minun pyytäneen teitä asettumaan tänne, vaimoni turvaksi minun ollessani poissa. Sitä paitsi me saatammekin lähipäivinä tarvita kipeästi apua. Osaatteko ampua hyvin?

Pojan kasvot loistivat innostuksesta.

— Se on ainoa, mitä kunnolla osaan. Olin pataljoonamme parhaita konepistoolimiehiä.

Rauta hymähti.

— Konepistoolia minulla ei ole teille annettavana. Mutta hyvä pistooli kyllä.

— Luuletteko täällä tosiaan saattavan paukkua?

— Ehkä piankin.

Inkeri seurasi ihaillen, miten hänen miehensä osasi haihduttaa nuorukaisen epäilykset. Poika innostui ja kuumeni kuullessaan, mitä kaikkea huvilan ympärillä oli jo tähän mennessä tapahtunut.

Puhelin soi.

— Rauta. Kuka puhuu? — — — Tekö, tuomari Saarinen? Olemme jo kauan odotelleet teitä kahville. Veljennekin on täällä. — — — Ettekö jouda? Hyvä mies, virkatehtäviä tuollaisessa kaatosateessa! — — — Mitä? Mitä hullua te puhutte?

Raudan ääni oli äkisti muuttanut sävyään. Hämmästyneenä hän kuunteli selostusta. Sitten hän kysyi kireästi:

— Missä sanoittekaan sen tapahtuneen? Siis pikku sillalla kosken niskassa! — — — Mihin aikaan? — — —

Eikä tekijöistä tietoakaan. — — — Mitä lääkäri sanoo?

— — — Mitään hengenvaaraa ei siis enää ote? — — — Minulle sopii kyllä. Tapaamme huomisaamuna kello kahdeksan kunnantalon sairastuvalla. Hyvää yötä!

Vaimonsa puoleen kääntyen hän sanoi:

— Martta Rintapeltoa vastaan on äsken tehty murhayritys. Tyttö heitettiin yksinkertaisesti koskeen. Jokirannan talon väki kuuli hänen hätähuutonsa ja onki hänet rannalle. Hän on kolhiutunut vähän kosken kivissä, mutta ei muuta ... Mitä kirottua tämä nyt on? Kuka tahtoi ottaa Martan hengiltä ja miksi? Ymmärrätkö sinä tätä uutta käännettä?

Järkyttyneenä Inkeri tuijotti mieheensä. Hänen tavallinen rohkeutensa ja hilpeytensä olivat tipo tiessään.

— Minä... minä... tunnen, että ne saavat käsiinsä vielä minutkin.

— Älä hupsuttele, Pienokainen. Sinuun mitkään roistot eivät pääse käsiksi! Siitä pidämme minä ja nuori Saarinen huolen. Emmekö pidäkin, Jussi?

Nuorukainen punastui, mutta yhtyi innokkaasti:

— Varmasti!

Saatuaan vaimonsa rauhoittumaan Rauta aikoi mitellä huonetta nurkasta nurkkaan. Kävellessään hän mutisi itsekseen:

— Murhaaja ei siis antanutkaan Vaaran pidättämisen pettää itseään. Miksi hän tahtoi raivata juuri Martan tieltään? Luuliko hän tytön tietävän jotakin? Kysymyksiä, aina vain kysymyksiä!

Kuudes luku.

APTEEKKARI EI ENÄÄ NAURA.

Seuraava yö kului Rantamaan huvilan ympärillä rauhallisesti. Edellisten öiden levottomuuden jälkeen se tuntui miltei oudolta. Rauta ja Jussi Saarinen olivat valvoneet yhdessä aamutunneille asti suorittaen silloin tällöin kierroksen huvilan ympärillä. Puolenyön maissa sade oli lakannut ja kuunsirppi päässyt näkyviin kovan tuulen repimien pilvien raosta. Hallitsevana äänenä oli aaltojen kumea pauhu niiden murtuessa rantakiviä vastaan. Kosken kohina erottui vain kuin kaukainen, vaimennettu taustamusiikki. Ainoaakaan asiaankuulumatonta olentoa ei ilmestynyt vilahdukseltakaan näkyviin.

Nuori Saarinen oli pettynyt. Hän oli toivonut pääsevänsä näyttämään, mihin pystyi. Kun Rauta kahden maissa ehdotti makuulle menoa, hän sanoi vielä jäävänsä joksikin aikaa vartioon. Hän tunsi, ettei kuitenkaan saisi unta kaiken sen uuden jälkeen, minkä edellinen ilta oli tuonut hänen elämäänsä. Yksin jäätyään hän kävi sen mielessään uudelleen lävitse, ja harvinainen hymy nousi nuorille kasvoille. Häntä ei harmittanut enää edes äitipuolen letkautus, kun Rauta oli soittanut pappilaan pyytäen lupaa Jussin jäämiseen huvilalle. "Olettepa te, tuomari, todellinen keksijä", Augusta-rouva oli sanonut, "jos löydätte jotakin, missä se poika voi olla avuksi." Rouva Rauta oli nauranut koko jutulle, ja tuo iloinen nauru oli värittänyt äitipuolen loukkauksen Jussinkin mielessä koomilliseksi.

Tullessaan suorittamaan aamusiivousta arkihuoneeseen Mari pysähtyi hätkähtäen. Sähkövalo paloi huoneessa, ja pöydän ääressä istui, pää käsivarren varaan vaipuneena, nuori mies syvässä unessa. Siunatkoon! Sitten hän muisti Inkerin edellisenä iltana ilmoittaneen, että vierashuone oli pantava kuntoon nuorta Saarista varten, joka toistaiseksi jäisi heidän turvakseen huvilaan. Tämä kai se nyt sitten oli. Kaunis turva tosiaan! Nukkuu kuin tukki.

Mari tuhahti halveksivasti. No, kyllä minä hänet herätän! hän päätti. Mutta ollessaan juuri tarttumaisillaan kovakouraisesti nuorukaiseen hän tuli vilkaisseeksi tämän kasvoihin, joille suortuva pehmeää ruskeaa tukkaa oli valahtanut. Poika nukkui syvää, rauhallista unta, ja onnellinen hymy väreili huulilla. Tuimuus suli vanhuksen lihavilta kasvoilta. Rauta olisi varmasti hämmästynyt, jos olisi nähnyt äksyn palvelijattaren ilmeen tämän nostaessa kätensä hellästi hivelemään nukkujan kiharaista tukkaa. Sitten hän lähti varpaisillaan, sammutti sähkön ja poistui toisiin huoneisiin siivoustaan suorittamaan.

Kello seitsemältä Inkeri toi tarjottimen makuuhuoneeseen ja herätti miehensä kahville.

— Kultaseni, nahkatakkisten ystäviemme kohtalo on ratkaistu.

Rauta ei ollut vielä täysin hereillä. Ensimmäinen kahvikulaus oli mennä väärään kurkkuun.

— Mitä!

Inkeri nauroi hänen unenpöpperöiselle, hämmästyneelle naamalleen.

— Itsehän sanoit tämän yön olevan heidän kohdallaan ratkaisevan. Pyydän ilmoittaa herralleni ja miehelleni, että yö on päättynyt, eivätkä nahkatakkiset ole häirinneet Rantamaan liikarasittuneen herran lepoa. Siten on todistettu poliisitarkastaja Järven ja minun olleen oikeassa: Elisabeth-rouvan murhaaja on löydettävissä samaisten herrojen joukosta.

Rauta ei tällä kertaa yhtynyt hänen iloisuuteensa. Hän oli nyt täysin valveilla, mutta sangen vakava.

— Sinä pilailet minun eilisen varmuuteni kustannuksella, Pienokainen. Ainakin siihen olisi aihetta. Hetkittäin kuvittelin eilen olevan! hyvinkin lähellä arvoituksen ratkaisua. Sitten tuli kuitenkin tuo murhayritys Martta Rintapeltoa vastaan, ja se sotki kaiken. En tiedä itse pääasiasta juuri enempää kuin silloin, kun Järvi tuli luoksemme ensimmäisen kerran puhumaan koko jutusta.

Inkeri katsoi tutkivasti mieheensä. Sitten hän meni avaamaan ikkunan.

— Kaarlo, minä tiedän erään miehen, joka nyt tekee vääryyttä itselleen. Sinä olet vasta kolme päivää täällä tutkinut juttua ja sinä aikana olet päässyt pitkälle tutkimuksissasi. Järvelle Vaasassa antamastasi määräajasta on jäljellä kuusi päivää. Tyytyväinen sinun pitäisi olla eikä murjottaa. Ulkona on aurinkoinen ja kirpeän kirkas syysilma. Suosittaen sitä sinulle. Se antanee sinulle uskoa, että ennen iltaa olet saattanut ratkaista arvoituksen kokonaisuudessaan.

Raudan täytyi hymyillä tälle läksytykselle.

— Epäilen sitä. Tässä jutussa on liian paljon ihmisiä, joilla on ollut sekä motiivi että tilaisuus murhata Elisabeth-rouva. Ja lisäksi on joukko vielä vain hämärinä haamuina näköpiirimme rajoilla leijailevia, joilla on saattanut olla kaksi vertaa parempi motiivi ja jotka sen vuoksi ovat voineet hankkia itselleen myös tilaisuuden teon suorittamiseen. Jos todella aiomme keriä kaikki ne salamyhkäisyyden langat, joiden päät tässä omalaatuisessa pitäjässä pistävät silmiimme, niin saamme kai välillä käydä Helsingissä viemässä Pikku Jättiläisen kouluun ja juhlimassa hänen ylioppilaaksi tuloaankin.

Hänen äänessään oli kuitenkin jo toinen sointi. Siksipä Inkerikin muutti sävyään.

— Minäpä tiedän, mikä sinua vaivaa, kultaseni. Sinä olet näiden tutkimustesi kestäessä ollut vain kerran tyytyväinen. Nimittäin sinä iltana, jolloin leikit pyörremyrskyä Pekka Peltosalon elämässä. Mutta suhteellisen syytön puu ja keskenkasvuinen poika eivät olleet kyllin arvokkaita kohteita jättiläisvoimillesi. Täyden tyydytyksen saat ilmeisesti vain, jos pääset moukarinyrkeilläsi pehmittämään puoltatusinaa parkkiintuneita ryöväreitä. Vai mitä itse arvelet?

Rauta nauroi.

— Ehkäpä et ole niinkään väärässä. Mutta nyt minun on ihan arkisesti painuttava kuuntelemaan, mitä Martalla on kerrottavaa koskenlaskustaan. Ja sitten päiväohjelmassani ei olekaan muuta kuin käynti apteekkarissa. Sitä voidaan kyllä pitää liian pian uusittuna vierailuna. Minulla on kuitenkin vastustamaton halu nähdä, vieläkö apteekkari nauraa.

— Sinun päiväohjelmassasi? Tarkoitatko, ettei minulla ole mitään tekemistä tänään?

— En toki. Sinun päiväohjelmassasi on sekä ruotsin- että saksantunti nuorelle suojatillemme. Kas niin, älä lainkaan nyrpistä pientä sievää nenääsi. Lupaus on lupaus!

— Tulet kai sentään aamiaiselle? Inkeri kysyi vielä hieman nyreänä.

— Riippuu siitä, onko sinulla tarjottavana mitään sellaista, minkä vuoksi kannattaa vaivautua näin kauas!

Käynti Martta Rintapellon sairasvuoteen ääressä tuotti molemmille tuomareille pettymyksen. Tyttö, joka edellisen illan järkyttävän seikkailun seurauksena oli saanut korkean kuumeen, ei voinut kertoa heille paljonkaan asiaa valaisevaa. Hän oli illansuussa pistäytynyt vanhempiensa luona ja lähtenyt rankkasateesta piittaamatta kello yhdeksäntoista maissa palailemaan Vaaran taloon kiertäen pikku sillan kautta. "Isoa maantiesiltaa käyttäen tie olisi kyllä ollut vähän lyhyempi. Mutta minä en ole koskaan pelännyt sadetta. Ja minulla oli paljon miettimistä", Martta oli sanonut. "Vaaran tyhjässä talossa minulla ei ole enää mitään tehtävää. Ja vanhempani olivat juuri antaneet minun ymmärtää, että veljeni mentyä naimisiin ei kannattanut ajatella kotiinkaan jäämistä. Minne mennä ja mihin ryhtyä?" Molemmat kuuntelijat ajattelivat, että nuo mietteet olivat tässä tapauksessa olleet onneksi tytölle, sillä jos hänet olisi heitetty jokeen korkealta maantiesillalta, niin hän luultavimmin olisi murskautunut pohjakiviin. Pikku sillan kohdalla joki oli kapeampi ja koski huomattavasti vuolaampi, mutta silta itse oli vain noin metrin korkeudella vedestä...

Martta oli kulkenut ajatuksissaan eikä ollut huomannut kenenkään tulevan vastaansa. Harvapa sellaisessa koiranilmassa ulos lähtikään! Hän oli pysähtynyt keskisillalle katsomaan virranjuoksua. Siinä seisoessaan hän oli kuullut tulosuunnastaan askeleita ja katsahtaessaan sinnepäin havainnut kaksi hahmoa. Toinen oli ollut isokokoinen ja toinen pieni, mutta molemmat olivat vaikuttaneet lihavilta. Sateen lävitse hän ei ollut nähnyt heitä tarkemmin eikä ollut siitä välittänytkään. Hän oli otaksunut heidät joiksikin rauhallisiksi kirkonkyläläisiksi. Hän oli kääntynyt jälleen tuijottamaan virtaan. Sitten hän oli äkisti tuntenut jonkun käyvän käsiksi. Hyökkäys oli tullut niin odottamatta, ettei hän ollut oikein älynnyt, mitä oli tekeillä, ennen kuin oli jo lentänyt kaiteen yli. Siitä hän oli varma, että takaa hänen kimppuunsa oli käynyt vain yksi ihminen, mutta hirmuiset voimat tällä oli. Hänelle oli jäänyt hämärä muistikuva kuulleensa tuona hirveänä hetkenä jonkun vaikeroivan: "Voi, et saa!" Naisääneltä se oli tuntunut. Mutta tyttö myönsi sen voivan Olla vain kuvittelua; tuo huuto oli saattanut kajahtaa hänen omasta sisimmästään. Hän oli yrittänyt epätoivoisesti taistella jäätävän kylmässä vedessä. Mitään muuta kuin pärskeitä hän ei ollut nähnyt. Hän tiesi huutaneensa apua. Sitten hän oli menettänyt tajuntansa ja havahtunut vasta Jokirannan tuvan sängyssä. "Siinä oli hyvä ja lämmin maata, ja jostakin kuului laulua. Luulin olevani kuollut, ja minua aivan itketti, kun havaitsin, missä olin, ja tajusin, että niiltä oli vain jäänyt radio auki", Martta oli lopettanut kuvauksensa. Molemmat tuomarit olivat esittäneet hänelle lukuisia kysymyksiä. Mitään uutta ei ollut kuitenkaan ilmennyt.

He lähtivät kunnantalolta hiljaisina. Rauta keskeytti sitten äänettömyyden:

— Eilen illalla mainitsitte puhelimessa joistakin virkatehtävistä, jotka teidän oli hoidettava ennen yön tuloa. Ne koskivat kai murhayritystä?

Elias Saarinen nyökkäsi.

— Soitin teille Jokirannasta haastateltuani sen isäntäväkeä. Hätähuudot oli siellä kuultu heti kello yhdeksäntoista kolmenkymmenen jälkeen. Neiti Rintapelto oli ollut tajuton, kun isäntä ja hänen poikansa olivat saaneet hänet kiskotuksi rannalle. Tupaan tuotuna tyttöparka oli houraillut vanhemmistaan ja taivaasta. Tohtori Lehto oli hälytetty paikalle, ja hän oli määrännyt potilaan vietäväksi sairastupaan. Jokirannasta menin tapahtumapaikalle. Sade oli kuitenkin huuhtonut sillalta kaikki mahdolliset jäljet pois. Pistäysin kunnanlääkärin luo. Hän ei ollut lainkaan vihainen myöhäisestä vierailustani.

Rauta hymähti. Mutta olisitpa mennyt päivällä, hän mietti, niin toinen ääni olisi silloin ollut kellossa!

— Lehto ei tuntunut olevan kovin kiinnostunut asiasta, nimismiehen sijainen jatkoi. — Hän murisi vain: 'Muualla ne rakentavat jokiinsa lohipatoja. Meidän kai pitää ruveta ajattelemaan naispatojen rakentamista. Muuten seilaa pian koskipahasestamme alas koko hameväkemme suoraan helvettiin.’ Omalaatuinen herra, tuo lääkäri. Mitään murhayritystä valaisevaa en häneltä saanut kuulla. Sitten kävin vielä neiti Rintapellon vanhempien kotona. He eivät olleet vielä kuulleet mitään illan tapahtumasta ja kauhistuivat tietenkin. Sain tietää heiltä, että tytär oli lähtenyt heidän luotaan kello yhdeksäntoista maissa. 'Lapsi parka', muori valitti, 'eihän hänellä pitäisi olla vihamiehiä.'

He olivat tulleet siihen kohtaan tiestä, mistä oikopolku Rantamaalle erkani.

— Olittepa te toimelias, Rauta virkahti. — Vieläkö muuta?

Hänellä oli tunne, että nuorella miehellä oli vielä jotakin kerrottavaa, jotakin yllättävää, jonka paljastamisesta tämä jo etukäteen nautti. Eikä hän erehtynytkään.

— Suorittelin vielä eräitä kyselyjä, Elias Saarinen rupesi innokkaasti kertomaan. — Ajattelin, että pikku sillan lähettyvillä olevista taloista saattaisin kuulla jotakin asiaan vaikuttavaa. Olisihan joku voinut nähdä neiti Rintapellon ja ehkä jonkun hänen jälkeensä rientäneen. Ja minulla oli onnea! Koskenkorvan nuoren emännän olisi pitänyt mennä naapuriin, ja hän oli tullut yhdeksäntoista kolmenkymmenen aikaan kuistille katsomaan, oliko toiveita sateen lakkaamisesta. Silloin hän oli nähnyt jonkun tulevan tietä pitkin mäentörmää alas pikku sillalle päin ja jonkun toisen juoksevan hänen perässään ja saavuttavan hänet puolivälissä mäkeä. Sade oli niin tiuha, että vaikka he olivatkin melko lähellä, hän ei ollut erottanut heistä paljonkaan. Mutta kun nuo hahmot olivat tavanneet toisensa, heidän välillään oli syntynyt kiivassävyinen sanaharkka, ja nuori emäntä oli tuntenut äänet. Neiti Rintapellon äskeisestä, tosin epämääräisestä kuvauksesta teidän pitäisi arvata, keitä he olivat. Toinen pieni, toinen iso, mutta lihavia kumpikin.

Elias Saarinen heitti vanhempaan virkaveljeensä riemuitsevan katseen. Rauta ei pannut pahakseen toverinsa itsetietoista, hiukkasen alentuvaa sävyä. Pienemmätkin menestykset kuin tämä nousevat nuorilla miehillä päähän. Hän tyytyi sanomaan:

— Vai pitäisi minun arvata. Kuvaus ei ole kovinkaan tarkka, siinä olette oikeassa. Se voisi varmaan sopia moniinkin tällä paikkakunnalla. Esimerkiksi apteekkariin ja hänen rouvaansa.

— Tepä sen sanoitte! Koskenkorvan nuori emäntä vannoo tunteneensa heidän äänensä. Heidän vaihtamiaan sanoja hän ei sen sijaan ollut kuullut, ei ainoaakaan... Tahdoin kertoa teille tämän, koska murhayritys neiti Rintapeltoa vastaan liittyy joten kuten Elisabeth-rouvan murhaan. Ja ennen tänne lähtöäni minulle tehtiin selväksi, että tuon murhan tutkiminen kuulun kokonaan teille, ei lainkaan minulle.

Rauta ojensi hänelle kätensä.

— Olen teille kiitollinen avusta. Enkä unohda mainita sitä esimiehillenne. Olin jo muutenkin päättänyt tänään käydä Katajistoja haastattelemassa. Nyt minulla on siihen kaksinkertainen syy.

Syviin mietteisiin vaipuneena Rauta lähti astelemaan Rantamaan huvilaa kohden. Vai niin, vai oli apteekkarin väellä ollut asiaa pikku sillalle? Rankkasateessa! Sinne ei juostu ilman painavaa syytä. Alkaisiko todistusketju jo kiertyä syyllisen ympärille?

Ehdittyään puutarhan veräjälle hän kuuli nimeään huudettavan takaapäin. Tulijalla oli kiire. Hänen ehdittyään lähemmä Rauta tunsi hontelon juoksijan Pekka Peltosaloksi.

— Mikä nyt on hätänä, nuori ystävä?

— Olen nähnyt hänet!

— Kenet?

Nuorukainen katsoi häneen vetisissä silmissään paheksuva katse.

— Eikö herra muista? Tehän sanoitte, että minun pitäisi tulla kertomaan teille, jos näkisin tai kuulisin noista nahkatakkisista.

Rauta muuttui heti tarkkaavaiseksi.

— Oletko nyt sitten nähnyt? Kerro!

— Näin minä, mutta vain yhden. Eilen illalla. Olin menossa räätäli Liukkosen pojan luo, joka asuu maantiesillan korvassa joen toisella puolella. Siiloin tapasin sen. Melkein törmäsimme toisiimme. Se ei kai tuntenut minua sateessa, kirosi vain ja jatkoi vinhaa vauhtia matkaansa. Se kääntyi sillalta joen vartta alaspäin.

— Mihin aikaan?

— En osaa tarkkaan sanoa. Olin matkalla Ollin luo kuuntelemaan iltauutisia, hänellä kun on radio. Minä myöhästyin. Uutiset olivat juuri päättyneet, kun ehdin perille.

— Miksi et heti tullut minulle ilmoittamaan? Heti illalla!

— Eilenkö? Siinä sateessa!

— No, olkoon. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Mutta kuule, Pekka, sovitaan, että jos vielä kerran satut niiden vekkulien kanssa yksiin, tulet ilmoittamaan minulle. Oli yö tai päivä ja vaikka taivaalta sataisi pieniä puukkoja, niin viivana tulet. Onko selvä?

— Selvä on, herra.

— Oliko tuo nahkatakkinen lyhyt?

— Ei, herra. Kaikki kolme ovat rotevia miehiä.

— Oliko hän lihava?

— Ei, herra. Pikemminkin laiha.

— Etkö tälläkään kerralla nähnyt hänen kasvojaan?

— Vain vähän, herra. Hän häipyi niin nopeasti. Mutta erotin selvästi hänen punakassa naamassaan oikean posken poikki ulottuvan valkoisen arven. Muuta en huomannut.

— Sehän olikin jo paljon. Sinä olet kelpo poika, Pekka. Mutta muista: ei sanaakaan näistä asioista kenellekään. Tästä saat hieman vaivoistasi.

— Oh, en minä mitään halua, herra.

Mutta samalla nuori Peltosalo tuli vilkaisseeksi kouraansa pistettyä seteliä. Ällistyksekseen hän havaitsi sen satamarkkaseksi. Nopeasti hän sujautti sen taskuunsa ja pinkaisi juoksuun ehtimättä hyvästellä tai kiittää.

Hetken Rauta katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät.

Pojan tuomat tiedot olivat ensiluokkaisen tärkeitä. Ne osoittivat, että tämän draaman henkilöistä Katajistot eivät olleet ainoat, jotka olivat olleet liikkeellä pikku sillalla päin samaan aikaan kuin Marttaan kohdistettu murhayritys oli tehty. Nahkatakkimies oli kyllä, Pekan kertoman mukaan, laiha, ja Martan kimppuun käynyt taas oli ollut lihava. Mutta tyttö oli vain kauempaa ja vilaukselta nähnyt tulijat välittämättäkään heistä sen enempää, joten tämä seikka ei ollut mitenkään ratkaiseva. Muistaen Inkerin arvelun, että nahkatakkiset olivat ehkä apteekkarin apureita, hän oli kysynyt Pekalta, oliko hänen tapaamansa mies lyhyt. Martan näkemiä hahmojahan oli ollut kaksi; pitkä, joksi apteekkari sopisi, mutta lisäksi myös joku lyhyt. Poika oli kuitenkin sanonut nahkatakkimiestä rotevaksi. Lisäksi tuli Koskenkorvan nuoren emännän vakuutus, että hän oli tuntenut nimenomaan myös apteekkarin rouvan äänen. Katajisto-puolisoiden olo pikku sillan lähettyvillä näytti siis melko varmalta. Kukaan ei kuitenkaan ollut nähnyt heidän menevän sillalle, vielä vähemmän heidän käyvän Martan kimppuun. Oli ajateltavissa, että he olivat sivuuttaneet rauhallisesti tytön tämän huomaamatta tai kääntyneet menemättä lainkaan sillalle. Silloin nahkatakkimies oli voinut tulla joen rantaa maantiesillalta päin. Vaikkapa yksinkin, Marttahan oli sanonut, että hänen kuulemansa naisen huudahdus saattoi olla hänen omaa kuvitteluaan ja että hyökkäyksen oli joka tapauksessa suorittanut vain yksi henkilö.

Rauta vihelsi. Hänellä ei kylläkään ollut tällä hetkellä erityistä halua viheltelyyn. Hän teki niin kuitenkin, jottei olisi kironnut. Hän oli näet tullut ajatelleeksi, että jos hänellä olisi nyt tilaisuus kuulustella kamreeri Bergiä, niin ehkäpä selviäisi tämänkin olleen samaan aikaan liikkeellä. Eilisessä koiranilmassa ei olisi luullut kenenkään pistävän nokkaansa ulos. Silti nämä hänen "paimennettavansa" olivat joukolla laukanneet ulkosalla... Avoimia kysymyksiä oli vallan vilisemällä. Mistä esim. murhayrityksen tekijä oli osunut tavoittamaan Martan pikku sillalla? Oliko tuo tapaaminen ollut pelkkä sattuma, jota mies oli häikäilemättä käyttänyt hyväkseen? Se ei tuntunut oikein uskottavalta. Oliko hän siis vakoillut tyttöä? Ja kuka kumma oli arpiposkinen nahkatakkimies?

Kaiken kaikkiaan, ajatellessaan edessä olevaa käyntiä apteekkarilassa, Rauta ei ollut enää lainkaan niin varma vahvasta asemastaan kuin hetkeä aikaisemmin. Hän tuumi, että samanlaiselta saattoi tuntua korttipelurista, joka ratkaisevaan kierrokseen käytäessä on ollut näkevinään kourassaan valttimaan yläpään ja pelin alettua joutuukin toteamaan erehtyneensä väristä. Mutta joka tapauksessa apteekin väki saisi tuta joutuneensa kovan paikan eteen. Selitettävä heidän oli paljonkin, jos halusivat ja kykenivät välttämään pahimman, niin rouva kuin herrakin!

Aamiaisella Rauta oli vaitelias. Inkeri tunsi miestään kyllin varoakseen hänen häiritsemistään kysymyksillä. Hän piti yllä kaksinpuhelua Jussi Saarisen kanssa kieliopinnoista, joihin he olivat jo käyneet käsiksi. Pojan silmät säteilivät. Mutta sitäkään Rauta ei huomannut. Hänen ajatuksensa olivat muualla.

— Eikö Järvi ole ilmoittanut mitään uusista loviisalaisista ystävistämme? hän kysyi pöydästä noustaessa.

Inkeri vastasi päänpudistuksella. Hän lähetti nuorukaisen hakemaan pappilasta koulukirjoja ja istahti itse käsitöineen keinutuoliin. Hän ei halunnut vieläkään kysyä mitään mieheltään.

Rauta mitteli rauhattomana huonetta nurkasta nurkkaan. Mutta ajatukset eivät ottaneet selvitäkseen. Lopulta hän istahti nojatuoliin, sytytti savukkeen ja ryhtyi selostamaan vaimolleen aamuista tietosaalistaan. Inkeri oli hyvin innostunut.

— Saatpa nähdä, että koko arvoitus selviää ennen iltaa, kuten sinulle vihjaisin. Kultaseni, siiloin voimme ylihuomenna olla jo kotona!

Rauta silmäsi häneen tutkivasti. Aivan niin, ei ollut epäilystäkään: Inkeri kaipasi kotiin.

— Onko sinulla kovin ikävä Pikku Jättiläistä?

Päännyökkäys oli vastauksena.

— Minun täytynee sitten lisätä höyryä päästäksemme nopeammin jutun perille.

Inkeri hymyili hänelle kiitollisena.

— Lisätään molemmat höyryä, hän esitti. — Se, mitä sanoit tuumineesi Kurt Bergistä, oli kiintoisaa. Minähän voin säästää sinun vaivojasi koettamalla ottaa selville, oliko hän mahdollisesti ulkosalla eilen illalla. Minä menen pankkiin sinun lähtiessäsi apteekkarilaan. Saattaisinhan ostaa vaikka postilähetysvekselin ja samalla yrittää jututtaa Bergiä.

Rauta nyökkäsi. Ajatus oli hyvä. Kujeillen hän kuitenkin ryhtyi torjumaan:

— Voi sinua, Pienokainen! Eikö Jussi siis enää riitä sinulle? Pitääkö sinun päästä yrittämään lumousvoimaasi nuoreen herra Kurtiinkin?

— Hyi, miten ilkeä sinä olet, iso mies! Kamreeri Berg ei ole lainkaan minun miestyyppiäni.

— Eikö? Miksei, jos saan luvan kysyä?

— Älä kuvittele minun vastaavan, ettei hän ole ihanteeni, koska hän monessa suhteessa poikkeaa sinusta! Hän on vain ihan liian kaunis mieheksi.

— Vai liian kaunis? Ymmärrän, rouvaseni. Aurinko näkee mieluummin rinnallaan kuun, joka pystyy vain heijastelemaan sen loistoa... Mutta, aurinkoni, alahan joutua mukaan, jos todella aiot käydä pankissa.

Rouva Katajisto otti Raudan vastaan arkihuoneessaan yrittämättäkään peittää hämmästystään. Hänen vaaleat, harvat kulmakarvansa olivat hullunkurisesti koholla. Silmien ympärillä oli mustat renkaat, ilmeisesti valvomisesta, Koko lyllerömäinen olemus osoitti tulijalle, ettei vierailu ollut ainoastaan odottamaton, vaan myös epämieluisa.

— Sallinette minun kiittää eilisestä, parahin rouva. Pyydän anteeksi tunkeutumistani luoksenne. Minun täytyy kuitenkin valitettavasti saada keskustella teidän ja miehenne kanssa.

— Mieheni on apteekissa. Hänellä on kiirettä. Ja minäkin...

Rauta keskeytti selityksen, jossa jokainen sana oli tarkoitettu sangolliseksi kylmää vettä, ilmoittamalla jyrkästi:

— Asiani on tärkeä ja kiireellinen.

Se tehosi. Pullealla kätösellään rouva viittasi itsepäistä vierasta istuutumaan ja lähti lyhyin, sipsuttavin askelin hakemaan miestään.

Kesti pitkän tovin, ennen kuin aviopuolisot saapuivat huoneeseen. Rouva vaikutti kerältä, joka pyöri miehen ison, hälisevän olemuksen perässä sisään.

— Päivää, Rauta, päivää! apteekkari touhusi, mutta punaisten kasvojen keskellä välkkyvissä, miltei värittömissä silmissä ei nyt ollut naurua, vaan selvästi vihamielinen ilme. — Te taidatte kuulua gentlemannien uuteen lahkoon, joka yrittää herättää jälleen eloon vanhat, ammoin unohdetut seurustelutavat, sellaisetkin kuin 'kiitos viimeisestä'-vierailut.

Hän piti letkautustaan sukkelana ja purskahti nauruun. Nenän puna kävi entistä tummemmaksi, ja kalju päälakikin purppuroitui. Meluavasti hän jatkoi:

— Ei teidän sittenkään olisi kannattanut vaivautua näin kauas. Nykymaailman aikaan voi tuollaiset muodollisuudet suorittaa puhelimitse, jos niistä haluaa pitää kiinni. Vai oletteko tullut henkilökohtaisesti kutsumaan meitä vastavierailulle Rantamaalle?

Raudalla oli jo selvä kuva edessään teutaroivasta miehestä: pursuavaa elinvoimaa, keskinkertainen äly, häikäilemätön luonne.

— Valitettavasti kumpikaan olettamuksenne ei osunut oikeaan, hän sanoi viileästi. — Minun täytyy saada puhua vakavasti teidän molempien kanssa.

Katajiston punaisten kasvojen ylitse lennähti kuin varjo. Mutta hän yritti nauraa.

— Tämähän on jännittävää! Te puhutte niin haudanvakavalla äänellä, että minua vallan peloittaisi, ellen tietäisi sen kuuluvan teidän juristien niin sanoakseni virkapukuun. Nahkansa luominen ei ole älyperäisemmissäkään ammateissa helppoa. Istu nyt toki, mamma, niin pääsemme kuulemaan, mitä 'vakavaa' hänellä on sanottavana.

Rouva Katajisto istahti nojatuoliin vastahakoisesti ja happamena. Rauta totesi, että hän hyvinkin täytti tuolin istuimen, mutta jalat jäivät paksuina ja pulleina riippumaan korkealle lattiasta. Naisen vihertävissä silmissä oli valpas katse. Hän on ilmeisesti miestään huomattavasti älykkäämpi, tarkkailija päätteli.

— Asiani on todella tärkeä. Haluan kuulla, mitä sekä te että rouvanne tiedätte Elisabeth Vaaran murhasta!

Rauta antoi tahallisesti sanojensa iskeä. Tyydytyksekseen hän huomasi molempien hätkähtävän. Seuraavassa hetkessä rouvan kylmä naamio oli jälleen aukoton. Apteekkari taas yritti peittää hämmennyksensä hohotukseen.

— Voi voi! Ja tuota hän sanoo tärkeäksi asiaksi! hän pärskyi. — Liikarasittunut te totisesti olette. Teidän olisi vain pitänyt valita lepopaikaksenne jokin rauhallisempi tienoo. Voin hyvin ymmärtää, miten olette päätynyt tuohon. Paikkakunnalta vallinnut kiihtymys on käynyt vanhastaan rikkiraastetuille hermoillenne ja herättänyt lopullisesti teissä suuruudenhullun kuvitelman, että olette uusi Sherlock Holmes. Hah-hah-haa! Muita ystävä, turvautukaa toki lääkäriin. Kysymyksessä voi olla delirium-tapaus, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Hoh-hoh-hoo!

Vieras antoi isännän sekä hahattaa että hohottaa loppuun. Sitten hän sanoi jäätävän kylmästi:

— Jos nyt olette nauranut jo kylliksi, ilmoitan tulleeni tälle paikkakunnalle varta vasten selvittämään Elisabeth-rouvan murhan arvoitusta. Levon tarve oli minulle pelkkä sumuverho, kunnes olisin valmis iskemään kiinni syyllisiin.

Rouvan ääni oli äärimmäisen hillitty hänen kysyessään: — Ja nytkö olette valmis iskemään?

— Nyt!

Apteekkari tuhahti halveksivasti:

— Kerskailija! Elli, älä usko sanaakaan tuon miehen puheista. Minä tunnen tyypin.

— Te tunnette minut, apteekkari, vasta sitten, kun tämä keskustelu on lopussa. Mutta voin nyt sanoa selvittäneeni monta rikosjuttua, jotka ovat olleet sotkuisempiakin kuin tämä. Enkä ote milloinkaan jäänyt puolitiehen. Siksi neuvon teitä molempia puhumaan avoimesti sekä muistamaan paljon enemmän ja vaikenemaan paljon vähemmän kuin komisario Salon suorittamassa kuulustelussa. Toivon teidän ymmärtävän!

Apteekkarin kasvot olivat vakavoituneet ja menettäneet hiukkasen punakkuudestaan.

— Minä ymmärrän, mitä tahdon. Teillä ei ole mitään oikeutta esittää meille hävyttömiä vihjailuja!

— Erehdytte, apteekkari. Minulla on kaikki valtuudet tässä asiassa. Haluatteko nähdä valtakirjani?

Rouva nyökkäsi innokkaasti. Tarkkaan hän luki lävitse paperiin, jonka ojensi sitten miehelleen.

— Mutta, hän sanoi epävarmasti, — murhan tutkimuksethan ovat päättyneet ja nimismies vangittu syyllisenä.

— Hyvä rouva, äsken lukemanne valtakirja osoittaa, ettei niin ole.

Apteekkari heitti valtakirjan pöydälle. Raivo liekehti hänen silmissään.

— Vai niin, herra Rauta! Te olette siis tavallinen poliisikyttä! Valheverhon suojin ja vaimoanne houkutuslintuna käyttäen te tunkeudutte meidän keskuuteemme ja tietämätöntä pässinpäätä näytellen luikertelette seurapiireihimme. Te... te... inhottava nuuskija!

— Alfred, älä Luojan tähden!

Mutta mies ei välittänyt vaimonsa varoituksesta.

— Vielä tänä päivänä koko pitäjä saa tietää, mikä te olette! hän ärjyi. — Minä pidän siitä huolen, minä itse! Katsotaan sitten, kauanko teitä täällä kärsitään!

Rauta antoi miehen raivota rauhassa. Mutta paisuneet ohimosuonet olisivat vakavasti varoittaneet jokaista, joka hänet tunsi.

— Te jätätte kyllä kauniisti kertomatta, kuka tai mikä minä olen, hän sanoi kylmästi.

— Piru minut periköön, jos sen teen!

— Kyllä teette. Sillä ellen tämän keskustelun päättyessä ole täysin varma ehdottomasta vaikenemisestanne, sen pahempi teille. Silloin minun täytyy ryhtyä jyrkkiin toimenpiteisiin teitä ja vaimoanne vastaan, vaikka olisitte miten syyttömiä tahansa.

Rouvan huulet alkoivat vavista.

— Mitä tarkoitatte, tuomari?

— Ellei muu auta, teidät pidätetään ja lähetetään Vaasaan.

Rouvan silmät laajenivat kauhusta, ja huulilta pääsi hiljainen vaikerrus. Apteekkari sen sijaan yritti nauraa. Mitään naurua siitä ei kuitenkaan tullut, vaan ainoastaan kaiuton hörähdys.

— Pidättää meidät? Sitä ette ikinä uskalla tehdä!

—Kyllä vain, apteekkari! Tuomari Vaara pidätettiin, vaikka häntä vastaan oli tässä murhajutussa paljon vähemmän todisteita kuin teitä vastaan.

— Ei, ei, ei! rouva kirkaisi. — Mehän emme ole murhanneet Elisabeth Vaaraa!

Raudan kävi häntä sääli. Tuo pyöreä nainen oli tajunnut heidän tilanteensa vaarallisuuden paljon paremmin kuin korskahteleva, suuriääninen miehensä.

— Uskoisin sen mielelläni, hyvä rouva. Mutta erinäiset tosiasiat puhuvat raskaasti etenkin miestänne vastaan. Ellen minä nyt saa teiltä kummaltakin rehellistä ja avointa selvitystä osuudestanne juttuun, niin raskas velvollisuuteni on...

Apteekkari teki vielä sisukkaan yrityksen torjuakseen häneen suunnatun iskun. Hänen hillitön raivonsa oli kyllä murtunut Raudan kylmään tyyneyteen. Hän ei kuitenkaan vielä käsittänyt peliään menetetyksi. Hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti itselleen uuden sikarin, mutta äänensä hän yritti saada kuulumaan varmalta sanoessaan:

— Tyhjiä uhkauksia! Akkaväen paloittelussa ne saattavat tehota. Minuun eivät! Mitä te oikein jaarittelette todisteista ja raskaista tosiasioista minua vastaan? Juristien vanhoja tuttuja metkuja!

— Vai niin, apteekkari. Te ette siis vieläkään ole valmis puhumaan.

Rauta pudisti huolestuneesti päätään. Kun hän sitten jatkoi, hänen harmaat silmänsä eivät hetkeksikään hellittäneet Katajistosta.

— Kun minä mainitsin tosiasioista, jotka puhuvat teitä vastaan, niin teidän olisi ollut paras uskoa minulla niitä myös olevan. Mutta jotta käsittäisitte, missä asemassa olette, voin mainita muutamia niitä. Sen tehtyäni vaadin teiltä arvelematonta ja nopeaa selvitystä. Ellen sitä saa, pidätän teidät virallisia kuulusteluja varten. Oletteko ymmärtänyt?

Apteekkari nyökkäisi. Hämminki ja epäily vaihtelivat hänen kasvoillaan. Raudan kylmä asiallisuus oli loppujen lopuksi tehnyt vaikutuksen häneen.

— Mainitsen teille kolme raskauttavaa tosiasiaa, joista minulla on täydelliset todistukset. Ensimmäinen koskee sekä teitä että vaimoanne. Te valehtelitte molemmat poliisikuulustelussa väittäessänne, että noiden surullisenkuuluisien rapukestien vieraat istuivat emännän poistuttua vielä yhdessä isännän kanssa ruokasalissa lopettelemassa rapujen syöntiä ja siirryitte sitten nimismiehen työhuoneeseen kahville. Eilen te, apteekkari, myönsitte täällä useiden henkilöiden läsnä ollessa, että teidän aloitteestanne sovittiin tällaisesta totuudenvastaisesta selityksestä.

Rauta huomasi rouvan heittävän mieheensä halveksivan katseen. Siksi hän piti tarpeellisena huomauttaa:

— Hyvä rouva, teidän ei kannata moittia miestänne tuosta eilisestä avomielisyyden puuskasta. Paljon sitä ennen minä tiesin valheeksi koko tuon jutun kahvin juonnista ja sen sellaisesta. Eilen kamreeri Berg esitti tuolle valehtelemiselle perustelun, jonka minäkin herrasmiehenä olen valmis hyväksymään. Rapukestien loppu muuttui samalla sellaiseksi, että tuomari Vaara poistui pöydästä ja ilmeisesti myös kotoaan ensimmäisenä, ja vasta sitten Elisabeth-rouva. Mutta Bergin selostukseen te, apteekkari, lisäsitte, että kestivieraat odottivat aikansa isäntäväkeä palaavaksi, mutta lopulta kyllästyneinä enempään odottamiseen poistuivat yhdessä. Se oli teiltä uusi valhe, eikä teidän kannata enää väittää sitä minulle todeksi.

Hän odotti hetken, mutta apteekkari kätkeytyi savupilviensä taa eikä sanonut mitään.

— Toinen tosiasia koskee teidän puuhianne, apteekkari, sen jälkeen kun vierasseurue oli hajonnut.

Katajistolta putosi sikari sormien välistä, ja hän sai rajun yskänkohtauksen.

Rouvan ääni kuului hiljaisena, mutta terävänä:

— Taasko jokin naisjuttu, Alfred?

Rauta tunsi maksaneensa apteekkarin äsken vasten hänen kasvojaan sinkoamat hävyttömyydet ja oli valmis jo kuittaamaan velan. Tottahan Katajistolle täytyi tuon vihjauksen riittää. Niin tyhmä mies ei voinut olla, että vaimonsa kuullen haluaisi pitempään käsitellä tätä aihetta. Mutta Rauta ei tuntenut apteekkaria.

Tämän onnistui jälleen saavuttaa odottamattoman iskun järkyttämä tasapainonsa. Miten hän olikin äsken antanut tyhjän säikähdyttää itseään! Oli suorastaan mahdotonta tuon kirotuin kytän tietää mitään kohtauksesta kutomahuoneessa. Hän sai äänensä miltei vakuuttavan loukkaantuneeksi murahtaessaan:

— Elli, mitä sinä nyt hourit?

Rauta ei ollut uskoa korviaan. Mieshän oli pähkähullu!

— Kuulkaahan, Katajisto. Nyt ei enää ole aika leikkiä sokkosilla oloa!... Aluksi minäkin hairahduin uskomaan Elisabeth-rouvan poistuneen ruokapöydästä noustuaan keittiön kautta ulos. Sitten sain kuitenkin selville hänen laskeutuneen keittiön eteisestä kellarikerroksessa olevaan kehruu- ja kutomahuoneeseen. Pitääkö minun jatkaa, apteekkari, vai luovutteko jo itsepäisestä uhmailustanne?

Katajisto käsitti väärin Raudan hienotunteisuuden. Hän piti toisen pidättyväisyyttä selvänä osoituksena, ettei tämä tiennytkään mitään. Vihjaus hänen puuhiinsa seurueen hajaannuttua oli ilmeisesti ollut vain koepallo, juristien tavallisia metkuja! Mutta hänpä olikin liian viisas mennäkseen sellaiseen loukkuun!

— Jatkakaa vain, jos kuvittelette jotakin jatkamista vielä olevan.

Silloin Rauta iski:

— No, hyvä. Elisabeth-rouva ei ollut huoneessa kauan yksin. Sillä pian hänen jälkeensä saavuitte sinne te, Katajisto.

— Mitä per...!

— Älkää kirotko, apteekkari. Kaksikin henkilöä näki kohtauksenne syleilyineen ja suuteluineen. En käsitä, miksi pakotitte minut sanomaan tämän. Itsekin tiedätte, että teidät nähtiin. Muuten ette ikinä olisi suostunut antamaan Iisakki Jaakonaholle spriitä, kun hän viinanhimossaan hairahtui kiristyksen tielle. Te lahjoitte hänet vaikenemaan tuosta näkemästään. Teillä ei kuitenkaan ollut onnea. Näkijöitä oli ollut kaksi. Ja Iisakinkin oli pakko avata lopulta suunsa torjuakseen häneen kohdistuneen epäilyksen osallisuudesta murhaan. No, Katajisto, yritättekö yhä vielä kieltää?

Apteekkari ei vastannut. Hän ei enää halunnut jatkaa taistelua. Tuolla miehellä oli kaikki valtit käsissään. Äskeistä rajua vastarintaa seurasi nyt raskas turtumus. Vai niin, kaikki oli siis tullut ilmi... Masentuneena ja väsyneenä hän jäi tuijottamaan eteensä.

Punaiset täplät olivat kohonneet rouva Katajiston poskipäille. Muita kiihtymyksen merkkejä hänessä ei ollutkaan näkyvissä. Äänikään ei kohonnut tavallista korkeammalle hänen virkahtaessaan:

— Elisabethkin oli siis rakastajattaresi. Sinä alat siirtyä korkeampiin piireihin, Alfred. Sanopa, oliko hänet vaikea vietellä.

Apteekkari hymähti ilottomasti:

— Sinä et sitä tietenkään usko, mutta jos tällä kertaa yleensä oli viettelijää, niin se en ollut minä.

Rouvan silmissä välähti vaarallisesti vihreällä. Rauta ehätti kuitenkin hänen edelleen.

— Hyvä rouva, tämä puoli ei tietenkään kuulu minulle — miten miehenne nyt sanoikaan? — poliisikyttänä ja nuuskijana. Tutkimusten yhteydessä kuitenkin Elisabeth-rouvan elämästä ja luonteesta esiin tulleet tosiasiat tekevät miehenne väitteen todennäköiseksi. Herrasmiehen suuhun tällainen lausunto sopii kyllä huononlaisesti. Mutta elävilläkin on oikeutensa.

Rouva vaikeni. Katajisto puolestaan heitti Rautaan kummastuneen silmäyksen. Hetken äänettömyyden jälkeen tämä jatkoi:

— Kolmas mainitsemistani tosiasioista koskee taas teitä molempia, tarkemmin sanoen liikkeitänne eilisiltana. Huolimatta rankkasateesta te lähditte molemmat eilen ulos. Teidät nähtiin jokitörmässä laskeutumassa pikku sillalle yhdeksäntoista kolmenkymmenen maissa. Muutamaa minuuttia myöhemmin tehtiin sillalla murhayritys Martta Rintapeltoa vastaan. Hänet yksinkertaisesti heitettiin koskeen.

Kuuntelijat jäivät kauhistuneina tuijottamaan kertojaan. Tälläkin kertaa rouva ensimmäisenä tajusi, mihin Rauta tähtäsi.

— Voi ei! hän huudahti. — Emme me ole yrittäneet tappaa neiti Rintapeltoa!

— Sitä en ole väittänytkään, hyvä rouva. Lupasin vain mainita teille kolme tosiasiaa saadakseni teidät käsittämään, että teidän on nyt puhuttava minulle avoimesti.

— Kuka kumma on Martta Rintapelto? apteekkari hämmästeli.

— Alfred, älä tekeydy tyhmemmäksi kuin oletkaan! Ikään kuin et muistaisi nimismiehen ensimmäisen vaimon serkkua. Hänhän oli aikoinaan hoitamassa heidän talouttaan. Mutta taloon tultuaan Elisabeth korvasi hänet kouliutuneemmilla voimilla. Siitä puhuttiin silloin paljon. Martta oli sitä paitsi tarjoilemassa noissa onnettomissa rapukesteissä.

— Ah, sekö? Mistä kirotusta minä muistaisin kaikkien piikojen nimet! Ja mitä syytä kenelläkään saattoi olla yrittää ottaa hänet hengiltä?

Apteekkarin ihmettely vaikutti aidolta. Rauta ei kuitenkaan antanut tälle seikalle suurtakaan merkitystä. Mies saattoi olla taas toipumassa tai ylipäänsä parempi näyttelijä kuin miltä näytti.

— Elisabeth-rouvan murhaajan on täytynyt luulla tytön tietävän jotakin. Tuon hänelle komprometoivan hän on halunnut vaikkapa uuden murhan hinnalla estää tulemasta ilmi.

— Elisabeth-rouvan murhaajan... Katajisto toisti. —

Uskotteko te tosissanne murhaajan istuvan nyt tässä huoneessa?

Hän ei enää ollut ylimielinen eikä röyhkeä. Hän oli vakavasti huolestunut. Hiljaisesti hän jatkoi:

— Mitä syytä meillä olisi ollut murhata Elisabeth? Muistelen kuulleeni, että murhaan halutaan aina löytää motiivikin.

Rauta katsoi mieheen rauhallisesti.

— Ensinnäkin teillä kummallakin oli yhtä hyvä tilaisuus kuin kenellä muulla tahansa teon suorittamiseen. Te, Katajisto, olette siinä suhteessa vielä erikoisasemassa. Toistaiseksi ei tiedetä, poistuiko Elisabeth—rouva kellarikerroksesta — elävänä. Mitä taas motiiviin tulee, niin sellaista ei ole lainkaan vaikea keksiä vaikkapa teidän kummankin kohdalta. Teillä, Katajisto, murhanhalun voi otaksua syntyneen mustasukkaisuudesta taikka halusta päästä irti taakaksi käyneestä rakastajattaresta. Kaksi vaihtoehtoa, joista molemmatkin ovat usein johtaneet murhiin. Teille, hyvä rouva, syyksi voisi taas runoilla vaikkapa vihan miehenne lemmittyä kohtaan.

Rouva Katajistolta pääsi nauru. Se oli lyhyt, kukertava naurahdus. Keskellä raskasta tunnelmaa se välittömyydessään tuntui melkein virkistävältä.

— Voi ei, tuomari! Tietenkin noin voi runoilla. Ehkäpä tuollainen motiivi saattaisi oikeuden edessä tuntua uskottavaltakin. Mutta minä en ole lainkaan verenhimoinen nainen. Muutenhan minä olisin joutunut naimisissa oloni puolentoista vuosikymmenen aikana suorastaan kylvämään kuolemaa ympärilleni. Mieheni on kerta kaikkiaan sellainen. Se on hänellä sairaus, niinkuin kleptomania on toisilla. Joskus olen ajatellut haikaran, jonka kuljetettavaksi Alfred-poju kerran uskottiin, lukeneen väärin osoitteen. Se luki Turku, vaikka tietenkin lähetys oli tarkoitettu Turkkiin.

Iva ei näyttänyt pystyvän apteekkariin. Joko nuo pistopuheet olivat hänelle tuttuja tai hän ei kuullut vaimon sanoja. Hän istui nojaten kyynärpäillään tupakkapöytään pää käsien välissä.

Rouva Katajistoon kääntyen Rauta aloitti kyselynsä;

— Miten seurue lopullisesti hajaantui noilta rapukesteiltä?

Rouva empi vielä tuokion. Sitten hän huokasi raskaasti ja rupesi kertomaan:

— Ensin lähti Vaara, senhän jo tiedätte. Hän ryntäsi työhuoneensa kautta ulos. Elisabeth poistui toisena. Kolmantena lähti minun mieheni. En perustanut hänen lähdöstään sen enempää. Ennen tätä päiväähän en ollut tietoinen hänen suhteestaan Elisabethiin. Martta taas ei ole niitä tyttöjä, jotka laskevat herrat liian lähelle. Kapteeni Kortkampf nousi neljäntenä pöydästä. Kuulin hänen kävelevän hermostuneesti viereisessä huoneessa ja sitten poistuvan ulos. Kamreeri Berg ja minä söimme vielä muutamia rapuja ja juttelimme. Sitten lähdimme etsimään toisia.

— Keitä heistä löysitte?

— Emme ainoaakaan. Puutarhakin oli aivan tyhjä.

— Minne menitte sitten?

Rouvan vastaukset olivat tulleet nopeasti. Mutta tällä kohdalla hän ei saanut sanaakaan suustaan. Poskipäät lehahtivat jälleen hehkumaan. Hermostuminen nostatti myös kaulalle punaiset täplät. Tavallisesti vihreinä välkkyviin silmiin tuli hätääntynyt, rukoileva ilme.

Rauta virkahti nopeasti:

— Katajisto, nyt haluan kuulla teidän kertomuksenne. Ja varoitan teitä millään kohdalla poikkeamasta totuudesta!

Apteekkari nyökkäsi. Hän vetäytyi tuolissaan mukavampaan asentoon ja risti kädet vatsalleen. Hyvän totisena ja nöyränä hän alkoi puhua:

— Ymmärrän, tuomari. Minun ei kannata enää kieräillä eikä salailla. Oikeastaan minulle on helpotus saada keventää mieltäni.

Siitä tuli pitkä kertomus.

Hän myönsi ihailleensa Elisabethia siitä alkaen, kun tämä saapui pappilaan kesää viettämään. Muuta kuin ihailua se ei ollut ennen viime heinäkuuta, hän vakuutti. Eräänä lauantai-iltana hän oli sitten tavannut jokirannassa sattumalta Elisabethin. Tämä oli kutsunut hänet kahville kotiinsa. Hän oli tietenkin riemastunut kutsusta. Sitäkin enemmän, kun hän oli tiennyt Vaaran tyttärineen lähteneen naapuripitäjään sukulaisvierailulle. Sisäkkö oli tuonut kahvia ja konjakkia. Elisabeth oli ollut ystävällisempi ja hurmaavampi kuin milloinkaan ennen. Hän oli kertonut monenlaista kiintoisaa ja jännittävääkin elämästään. Äkkiä Elisabeth oli kysäissyt: "Alfred, mitä arvelet? Olenko minä jo liian vanha, jotta mies voisi haluta minua?" Apteekkari oli protestoinut mitä innokkaimmin. Elisabeth — hänhän näytti korkeintaan kaksikymmenviisivuotiaalta! Oudosti hänen mieltään oli kuitenkin vihlaissut, kun hänen ihailemansa nainen oli sanonut tyynesti kumman hymyn leikkiessä huulilla: "Tiedätkö, Alfred? Minä haluan lapsen sinulta." Moinen häikäilemätön avomielisyys oli tuntunut loukkaavalta, mutta... Sen jälkeen he olivat olleet monesti yhdessä, tavallisimmin soutaneet erääseen läheiseen merensaareen.

— Muistan tuon ajan, rouva Katajisto lausahti. — En vain voinut kuvitella, että Elisabeth oli kysymyksessä. Ihmettelin, kauanko jaksaisit olla innostunut tuosta puhelinkeskuksen pellavapäisestä Kirstistä.

Apteekkari katsahti hymähtäen vaimoonsa ja ryhtyi sitten jatkamaan rippiään.

Kaikki oli sujunut hyvin muutamien viikkojen ajan. Sitten Vaaralle oli tullut saksalainen lomanviettäjä, nuori, uljas, vaalea kapteeni. Kortkampfin saavuttua Elisabethilla oli ollut yhä vähemmän aikaa Katajistoa varten.

— Teillä oli siis aihetta mustasukkaisuuteen?

Apteekkari nyökkäsi.

— Te olette nuori ja komea mies minuun verrattuna, tuomari. Mutta teillekin Kortkampf olisi ollut vaarallinen kilpailija. Ja kuitenkin erehdytte, jos te tuolla 'aihetta mustasukkaisuuteen' tarkoitatte, että siinä oli minulle murhan motiivi. Minun tyyppiseni mies ei pysty murhaamaan.

— Sitä ette saa minua uskomaan, Rauta torjui. — Äsken raivositte minulle. Silloin tulin juuri ajatelleeksi, että tuon tyyppinen mies voisi vihapäissään pystyä millaiseen veritekoon tahansa.

Katajisto huokasi.

— Missään tapauksessa minä en murhannut Elisabethia.

— Kertokaahan edelleen, Rauta kehoitti lyhyesti.

Päivää ennen Vaaran rapukestejä Elisabethilla ja apteekkarilla oli ollut kiihkeä kohtaus. Hän oli vaatinut saada tavata Elisabethia kahden kesken seuraavana iltana. Nainen oli nauraen kieltänyt. "Sehän on Hansin viimeinen ilta," hän oli lopulta taipunut selittämään, Apteekkari puolestaan ei ollut antanut periksi. Hän oli ollut itsepäinen juuri siksi, että tiesi tuon illan Kortkampfin viimeiseksi ennen lähtöä — kuten hän toivoi — iäksi. Kesken riidan he olivat kuulleet Vaaran palaavan ulkoa. "Kun mäet minun huomisiltana poistuvan, niin tule pääeteisen kautta kutomahuoneeseen perässäni", rouva oli kuiskannut.

Rapukesteissä Elisabeth oli koko illan vaikuttanut hermostuneelta, ja siitä toiset olivat otaksuneet hänen silmittömän sisunpurkauksensa Vaaralle johtuneenkin. Muutamaa minuuttia hänen lähtönsä jälkeen Katajisto oli pujahtanut kellarikerrokseen. Hänellä olisi ollut paljon puhuttavaa Elisabethille. Se kaikki jäi kuitenkin sanomatta, sillä heidän kohtauksensa oli katkennut lyhyeen. "Minun täytyy lähteä etsimään Mattia", Elisabeth oli sanonut, "toivon sinun käsittävän sen. Minun täytyy, jo yksistään vieraiden takia." Apteekkarin oli ollut pakko myöntää Elisabethin olevan oikeassa ja päästää hänet menemään. "Tapaamme huomenna," Elisabeth oli kuiskannut ja livahtanut ulos.

— Kohtauksemme ei kestänyt kymmentä minuuttia, apteekkari vakuutti, enkä häntä sen koommin elävänä nähnyt. Se on totinen tosi!

— Oletteko aivan varma, että Elisabeth-rouva sanoi lähtevänsä etsimään miestään? Ymmärrätte kai itsekin tämän seikan merkityksen?

Apteekkari nyökkäsi.

— Muistan nuo sanat tarkalleen. Minulla oli aikaa miettiä niitä moneen kertaan sinä yönä. Toinen asia on, olivatko ne totta vai valhetta. Sillä hetkellä ne kyllä tuntuivat tosilta ja luonnollisiltakin. Mutta hiukan myöhemmin tulin ajatelleeksi, että ne saattoivat Elisabethin puolelta kuulua vain siihen peliin, minkä hän oli rakentanut itselleen siksi illaksi, Hän oli tietoisesti saattanut näytellä hermostunutta ja singota etukäteen tekemänsä suunnitelman mukaisesti loukkauksen vasten miehensä kasvoja. Miksi? ihmettelette ehkä. Päästäkseen irti miehestään ja luikerrellakseen Matin varjolla itsensä vapaaksi minustakin. Ehkäpä hän oli laskenut siten saavansa olla rauhassa Kortkampfinsa kanssa. Elisabeth oli sellainen luonne, jota huvitti piinata toisia. Ennen kaikkea niitä, jotka hän tavalla tai toisella oli saanut kytketyiksi itseensä.

Katajisto oli hautonut näitä tuskallisia ajatuksia kävellen jokirantaa alaspäin, kauas ohi pikku sillan. Oli ohut lämmin ja kaunis yö, vaikka kuutonta ja pimeää. Hän oli vimmoissaan muistellut niitä monia kertoja, jolloin Elisabeth oli kiusannut häntä kertomalla miehistä, jotka olivat merkinneet jotakin hänen elämässään.

— Ettekö nähnyt ketään liikkeellä?

— Kyllä. Paluumatkalla, sivuutettuani juuri Vaaran jokirannassa olevan saunan, Kortkampf tuli vastaani. Hän poltteli sikariaan ja tunnettuaan minut ojensi kätensä sanoen: 'Morgen früh werde ich abfahren. Besten Dank für alles und — auf Wiedersehen!' Ensi hetkessä mieleni teki käydä kiinni hänen kurkkuunsa. Sitten toki älysin änkyttää hänelle hyvästit. Kun jäin katsomaan hänen peräänsä, hän kapusi saunan parvekkeelle ja istahti sinne levollisesti odottamaan. Arvasin, ketä hän odotti. Mutta en enää vihannut häntä. Äkkiä tunsin hänet kohtalotoverikseni. Molemmat olimme joutuneet tuon vaarallisen hurmaavan naisen pauloihin, joka ei varmaan rakastanut meistä kumpaakaan. Sillä hetkellä tajusin, että Elisabeth rakasti ja saattoi rakastaa ainoastaan itseään. Lähdin kotiin.

— Elisabeth-rouva ei tullut vastaanne?

— Ei.

— Ehkäpä hän oli jo odottamassa Kortkampfia saunan parvekkeella tai saunassa?

Apteekkari pudisti päätään.

— Ei ollut. Kun käännähdin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni sillä kohdalla, missä polku tekee mutkan, Kortkampfin sikarin hehku erottui edelleen pimeästä. Hän odotti silloin vielä. Miten kauan ja lopullisestiko turhaan, sitä en osaa sanoa.

— Kuinka kauan arvelette kävelynne kestäneen siitä hetkestä, jolloin Elisabeth-rouva jätti kutoma huone en, siihen, kun tapasitte kapteenin?

— Ehkä tunnin. Ehkä vain kolme neljännestä. Kun tulin kotiin, kello oli yksi.

Rauta kääntyi rouva Katajiston puoleen.

— Kuulitteko te miehenne tulevan kotiin?

— En. Minä nukuin jo silloin. Ja meillä on jo vuosikausia ollut eri makuuhuoneet.

— Muuta minulla ei ole tuosta illasta ja yöstä sanottavana, apteekkari virkahti. Sitten hän hymähti alakuloisesti ja lisäsi: — Olen nyt kertonut kaiken teille perusteellisesti. Saatte vapaasti hirttää minut, jos löydätte yhdenkään salaamani seikan.

Rauta hymyili hänelle.

— Tuo lupaus on hyvä painaa mieleen. Vastaisen varalle. Kertokaa nyt eilisillasta.

— Vaimoni taitaa olla paras tehdä se. Hän eilen näytteli pääosaa.

Rauta nyökkäsi rouva Katajistolle.

Tämä alkoi kertoa. Iltapäivällä hän oli ruvennut tenttaamaan miestään siitä, mitä päivällä oli miesten puolella tapahtunut. Hän oli näet huomannut herrojen tullessaan sieltä naisten luo vaikuttavan ikään kuin kiusaantuneilta. Lopulta hän oli saanutkin miehensä kertomaan nuoren Saarisen kysymyksestä ja hänen saamistaan vastauksista. Silloin hän oli suuttunut. "Te narrit!" hän oli pauhannut. "Annatte tuollaisen nulikan, jolla ei vielä ole korvantaustatkaan kuivat, houkutella itsenne tekemään tuollaisia paljastuksia!" Hän ei ollut ottanut alkuunkaan uskoakseen, ettei uudelta nimismiehellä ollut mitään tekemistä Elisabethin murhajutussa. Sillä jos niin olisi, niin poika ei olisi heittänyt esiin tuollaista tahditonta kysymystä. "Nyt te olette paljastaneet, että me yhteisesti sovimme, mitä murhaillasta poliisikuulusteluissa kertoisimme ja mitä salaisimme. Tietysti hän tekee siitä ilmoituksen. Ja koko kidutus alkaa uudelleen. Hyvä, jos pääsemme ilman rangaistusta! Kyllä te miehet sitten olette löyhäsuisia, kuin pahimmat juoruakat! Kakaroita te olette ja kakaroina pysytte!"

Samaan tapaan hän oli jatkanut, kunnes apteekkari oli hermostunut ja alkanut hänkin pelätä puheliaisuutensa seurauksia. Yhtäkkiä hän oli hypähtänyt pystyyn ja rientänyt eteiseen. Vaimo oli tavoittanut hänet sieltä vetämässä sadetakkia ylleen. "Mihinkä nyt?" hän oli tiukannut. Mies oli ollut punainen kuin taistelunhaluinen kukko ja ärjynyt: "Painun sen nimismiespenikan luo! Sanon hänelle, että jos hän hiiskahtaakaan ylöspäin siitä, mistä päivällä oli puhe, niin minä ammun hänet kuin kapisen koiran!" Saatuaan sen suustaan hän oli pyörtänyt ulos sateeseen. Vaimo oli hätääntynyt ja päättänyt rientää hänen peräänsä estääkseen häntä tekemästä uutta ja entistä suurempaa tyhmyyttä. Kun hän oli saanut kumisaappaat vedetyiksi jalkaan, Tyyne, palvelustyttö, oli tulla touhunnut eteiseen. "Rouva, taaskin te unohditte iltauutiset", hän oli sanonut. "Minä sain radion auki juuri, kun kuuluttaja sanoi, että tähän päättyvät uutiset." Hän oli jättänyt tytön ihmettelemään, minne hänellä oli kiire, ja juossut miehensä jälkeen.

Apteekkari oli kuitenkin kulkenut lujaa. Vaimo oli saavuttanut hänet vasta rantatörmällä. Siellä hän oli koettanut puhua miehelle järkeä ja saada hänet palaamaan kotiin. Mutta tämä oli ollut yhä niin tuohduksissaan, ettei ollut suostunut mihinkään. Lopuksi rouva oli julistanut lähtevänsä mukaan nimismiehen luo. Vihoissaan he olivat jatkaneet matkaa rinnakkain sillalle. Rouva ei ollut pannut merkille, että kukaan olisi seisonut sillan kaiteeseen nojaten. Silti tyttö oli saattanut ollakin siellä. Sateessa ja omien huoliensa painamana rouva ei ollut kiinnittänyt mihinkään ulkopuoliseen huomiota. He olivat päässeet sillan ylitse ja suunnistaneet Vaaran taloa kohden, yhä vain äkäisesti vaieten. Rouvan helpotukseksi talo oli kuitenkin ollut tyhjä; Apteekkarin oli ollut pakko taipua palaamaan kotiin, ja illalla hän oli sitten ollut siitä jo hyvilläänkin.

Rauta nyökkäsi. Kertomus tuntui uskottavalta. Juuri noin oli saattanut tapahtua.

— Kävikö miehenne eilen kahvikutsujen jälkeen ulkosalla ennen tuota yhteistä kävelyänne?

— Ei.

— Tapasitteko kävelyretkenne aikana ketään?

— Emme, tietääkseni. Vasta paluumatkalla huomasin maantiesillalla Jokirannan isännän tulevan kärreillä vastaamme.

Rauta mietti tuokion. Sitten hän virkahti:

— Haluan vielä vaihtaa muutaman sanan tuon palvelustyttönne Tyynen kanssa.

Rouva suostui siihen auliisti. Hän lyllersi Raudan edellä keittiöön. Tyttö oli nuori, joitakin vuosia yli kahdenkymmenen. Hän oli itsetietoisen näköinen vaaleaverikkö. Tervehtiessään häntä Rauta tuli muistaneeksi Sylvi Holmin sanoja apteekkarista, ettei tämä voi pitää näppejään irti palvelijattarista, jos he ovat jonkin näköisiä. Tyyne oli sievä. Eikä hän ilmeisesti ollut sellainen kuin Sylvi, joka ei sietänyt "sellaista lääpimistä". Tytön käytös rouvaa kohtaan oli hieman liian varmaa ja jonkin verran yliolkaista.

Mutta hän kertoi aivan samoin kuin tämä rouvan lähdöstä ulos eilisiltana. Hän vahvisti senkin, ettei apteekkari ollut kahvikutsujen jälkeen ollut poissa kotoa. Rauta nyökkäsi. Apteekkarilla ei siis ollut yksinkertaisesti ollut aikaa seurata Martta Rintapellon liikkeitä iltapäivällä yhyttääkseen hänet sitten sillalla.

Arkihuoneeseen palattuaan Rauta sanoi vakavasti:

— Minä otan nyt täydestä kaiken teidän kertomanne, teidän kummankin. Minulla ei näet ole mitään perusteltua syytä epäillä sanojanne, ei ainakaan vielä. Jos tuo syy myöhemmin ilmenee, niin lain koura on tarttuva teihin kaikella kovuudellaan. Sitä paitsi te ette saa poistua paikkakunnalta ennen tämän jutun lopullista selviämistä.

Rouva hymyili taas pitkästä aikaa. Raskaiden luomien alta vihreät silmät katsoivat vieraaseen melkeinpä lämpimästi.

— Kyllä me sen ymmärrämme, mieheni ja minä. Sen ja paljon muutakin.

— Aivan on kuin ilma olisi puhdistunut teidän käyntinne ansiosta, Rauta, apteekkari puhkesi puhumaan. — Antakaa minulle anteeksi epäystävällisyyteni ja sopimattomat sanani tämän keskustelumme alussa. Minulla on vain niin kirotun kiivas luonne.

— Ja korkea verenpaine, rouva lisäsi.

Rauta nousi hyvästelemään.

— Minä uskon, että te selvitätte tämän sotkuisen vyyhden, rouva visersi ojentaessaan Raudalle pullean, pehmeän kätensä. — Kun te olette saanut kiinni oikean murhaajan, niin se on ilonpäivä minullekin. Elisabethin ruumiin löydyttyä olen monena yönä nähnyt kauhu-unia julmista veritöistä. Se on käynyt vallan hermoilleni.

— Hyvä rouva, toivottavasti tuo kaikki on jo lähipäivinä ohitse.

Katajisto tuli saattamaan Rautaa eteiseen.

— Sanokaapa, apteekkari, mitä ajattelitte, kun todettiin Elisabeth-rouvan kadonneen.

Puhuteltu meni hämilleen.

— Se... se oli minulle... kova isku. Uskoin hänen karanneen sen saksalaisen kanssa. Mitäpä muutakaan olisin osannut kuvitella? On tietysti hirveää tunnustaa tällaista, mutta kun hänen ruumiinsa sitten löydettiin joesta, oli ensimmäinen tunteeni helpotus.

— No niin, Rauta tyytyi sanomaan. — Vielä eräs kysymys. Onko teillä valokuvaa Elisabeth-rouvasta? Olen nyt painiskellut yöt ja päivät hänen kuolemansa arvoituksen kanssa. Olisi jo aika saada edes aavistus siitä, miltä hän näytti.

Katajisto nyökkäsi. Hän alkoi kaivella lompakkoaan ja lopulta löysi amatööri-valokuvan, jonka hän ojensi Raudalle. Kuva oli valokuvauksellisesti erinomaisen onnistunut. Se esitti merta vasten seisovaa uimapukuista, uljasryhtistä kaunotarta.

— Viime heinäkuulta, apteekkari virkahti.

Rauta katsoi kuvaa. Vai niin, Elisabeth-rouva kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana. Niinpä ruustinna Saarinen ei ollut Inkerille liioitellut väittäessään, että Elisabeth oli nuorena ollut Porvoon kaunein neito. Vaarallisen kaunis hän oli ollut vielä keski-ikää lähestyessäänkin. Kasvonpiirteet olivat klassillisen puhtaat ja vartalo hoikka. Mutta... Niin, tämäkin kuva todisti-, että Elisabeth-rouva oli ollut liiankin tietoinen omasta virheettömästä kauneudestaan. Hänen hymynsä oli ylpeä ja alentuva.

— Kuva on minun ottamani, Katajisto lausui hiljaa, ja hänen äänensä värähti. — Meidän saarellamme.

Rouva kuului tulevan keittiön puolelta takaisin arkihuoneeseen. Apteekkari silmäsi sinnepäin hätääntyneenä. Kas vain, Rauta mietti, kaikesta huolimatta hän yhä arkailee vaimoaan!

Katajisto oli ojentanut kätensä valokuvaa kohden, mutta sitten hän muuttokin mieltään.

— Kuva on unicum. Mutta pitäkää se, tuomari! En halua enää nähdä sitä.

Seitsemäs luku.

ARPIPOSKINEN NAHKATAKKIMIES.

Matkalla pankkiin Inkeri huomasi erään punaisen tönön seinässä kilven "Kukkakauppa" vaikkei kaupan ulkomuoto luvannut paljoa, hän pistäytyi sisään. Pieni, valkohapsinen, ryppyinen eukko, joka sopi hyvin mökin sekä kokoon että ulkomuotoon, katsahti häneen kukkiensa keskeltä ystävällinen tuike vanhoissa silmissään. Inkeri oli iloisesti yllättynyt. Ikkunanlaudoilla ja hyllyillä oli runsaasti annansilmiä, syklaameja, jopa ruukkuruusujakin.

— Onko teillä irtokukkia?

— On toki, vanha nainen hymyili. — Mitä neiti haluaisi? Astereita, krysanteemeja, orvokkeja, neilikoita?

— Antakaa minulle muutamia punaisia krysanteemeja.

Kun kaupat oli tehty, eukko virkahti:

— Hetkinen vielä, neiti.

Hän pistäytyi jälleen takahuoneeseen. Palatessaan sieltä hänellä oli mukanaan kimppu orvokkeja.

— Suokaa vanhalle naiselle se ilo, että pistätte nämä takin rintaanne. Ne sointuvat yhteen hyvien sinisten silmienne kanssa.

Inkeri kiitti liikuttuneena odottamattomasta lahjasta. Iloisin mielin hän lähti jatkamaan matkaansa. Poissa oli epävarmuus, joka oli vallannut hänet Kaarlon jätettyä hänet mennäkseen apteekkarilaan. Eukko oli antanut hänelle suuremman lahjan kuin tiesikään. Ja sitten sanotaan pohjalaisia jäykiksi ja luotaan työntäviksi!

Pankille saavuttuaan hän ei mennyt pääovesta sisälle, vaan kiersi pihan puolelle. Kymmenvuotias tyttö tuli avaamaan ovea. Kyllä, äiti oli kotona.

Hetken kuluttua rouva Kanto tuli eteiseen. Mustassa, nilkkoihin asti ulottuvassa siivoustakissaan hän näytti entistäkin pitemmältä ja kuivettuneemmalta. Hänen kova ilmeensä ei muuttunut, kun hän tunsi vieraan.

— Kas vain, rouva Rauta. Tervetuloa.

Inkeri ojensi hänelle krysanteemit ja selitti pistäytyneensä tuokioksi puhelemaan rouvan kanssa, ellei pahasti häirinnyt.

Rouva Kanto otti hämmästyneenä vastaan kukat. Jotakin liikutuksen tapaista ailahti hänen mielessään. Hän tuli ajatelleeksi, miten kauan siitä oli, kun joku oli yllättänyt hänet, kukilla. Merkkipäivät olivat tietysti luku sinään! Silloin Pekka, hänen miehensä, ei yksinkertaisesti uskaltanut unohtaa kukkatervehdystä. Hänen äänensä oli tavallista vähemmän kova ja katkera hänen sanoessaan:

— Käykää toki sisään. Kohta meillä on kahviaika. Mieheni ja kamreeri pistäytyvät silloin korvikkeelle.

Inkeri kiitti sydämellisesti. Hiljaisessa mielessään hän riemuitsi hyvästä onnestaan. Käynti tuntui luonnistuvan paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Pankinjohtajan koti todisti rouvan järjestysvaistoa ja siistimisintoa. Kaikki kiilsi puhtauttaan. Jokainen esine oli ankaran säännönmukaisesti paikoillaan. Siitä huolimatta koti teki kylmän ja epäviihtyisän vaikutuksen. Huonekalut olivat jäykkiä ja epämukavia. Pöydillä ei näkynyt koruompeluksia eikä seinillä ryijyjä. Valokuvasuurennukset vanhemmista ja isovanhemmista sekä kehystetyt joukkokuvat joidenkin kokousten osanottajista saivat korvata taulujen puutteen. Ikkunanlaudat olivat tyhjät; talon emäntä ei ilmeisesti välittänyt kukkien ja kasvien hoidosta. Inkeri huokasi. Hänen tuomansa krysanteemit näyttivät korkeassa kristallimaljassa keskellä häikäisevän valkoisen liinan peittämää ruokapöytää murheellisen yksinäisiltä, jotenkin eksyneiltä.

Vieras sai kuulla pankinjohtajalla olevan viisi lasta. Nuorin heistä oli Alli, jonka hän oli jo nähnyt. Lapsiaihe oli kuitenkin pian käsitelty loppuun. Sen jälkeen rouvien keskustelu pyrki väkisinkin tyrehtymään. Inkeri antoi sille uutta vauhtia huomauttamalla:

— Minun Martti-poikani on vielä pieni, mutta jo nyt hänen vaatettamisensa tuottaa tällaisena säännöstelyaikana vaikeuksia. Olen monesti ihmetellyt, miten suurten perheiden äidit kykenevät selviytymään lasten pukupulmasta.

Rouva Kanto innostui. Hän piti itseään nimenomaan tällä alalla asiantuntijana. Kuunneltuaan häntä neljännestunnin Inkerikin oli täysin vakuuttunut emäntänsä kokemusvaraston laajuudesta ja järkyttävyydestä. Tästä aiheesta rouva Kanto pääsi siirtymään ruokavaikeuksiin. Lopuksi hän huokasi:

— Ymmärrätte, miten minä kaiken tämän huomioon ottaen säikähdin, kun kamreeri Berg pyysi saada syödä meillä. Ajatelkaa, ruokavieras tällaisena aikana!

Inkeri ilahtui päästessään luontevasti käsittelemään Bergin henkilöllisyyttä.

— Asuuko kamreeri teillä?

Rouva Kannon isot, arkipäiväiset kasvot synkkenivät entisestään.

— Ei. Meillä olisi ollut yliskamari häntä varten. Mutta hän ei tahtonut. Tullessaan viime kesäkuussa tänne hän vuokrasi kaksi huonetta leskirouva Sundin talosta. Ajatelkaa: Kylänpään viimeisestä talopahasesta jokirannassa! Minä kyllä sanoin, että sehän on liian kaukana, melkein kirkonkylän ulkopuolella, ja ihan yksinään. Kamreeri kuitenkin väitti mieltyneensä paikkaan. On siinäkin mieltymys: puolikuuron akan mökki, jossa ei vieraita käy! No, omapa on asiansa... Minä en sitten myöskään halunnut häntä vakinaiseksi ruokavieraaksi. Niinpä hän nyt käy meillä vain päiväkorvikkeella.

Inkeri virkahti näennäisesti vain kohteliaisuudesta jatkaakseen keskustelua:

— Kamreeri? Sitä titteliähän Bergistä käytetään. Tarvitaanko tällaisessa pankin haarakonttorissa erikseen kamreeria? Minä en sellaisesta mitään ymmärrä. Muistan vain mieheni eilen kummastelleen sitä.

Rouva Kanto rypisti kulmiaan.

— Kahden pankkineidin kanssa mieheni onkin ennen asiat hoitanut. Mutta koko viime talven ja kevään hän sairasteli ja oli poissa työstä viikkomäärin. Silloin pankin johto päätti, että hän saisi toistaiseksi ottaa jonkun miehen avukseen. Joksikinhan Bergiä piti sanoa. Luullakseni tuo "kamreeri" oli Elisabethin keksintö. Hän se veljeään miehelleni suosittelikin. Ja kun Elisabeth oli saanut jotakin päähänsä, niin hän vei myös tahtonsa perille. Eipä silti, huonommankin apulaisen mieheni olisi voinut saada.

— Ja minä kun ajattelin, Inkeri huudahti tahallisen naivisti, ettei kamreeri Berg muuhun pystyisi kuin näyttelemään komeaa olemustaan! Minusta hän vaikutti aivan liian kauniilta mieheltä viitsiäkseen tehdä mitään työtä.

Rouva Kanto loi häneen ankaran katseen.

— Täytyy olla varma ja tottunut silmä, jotta olisi oikeutettu suorittamaan ihmisten luokittelua. Teidän iässänne on paras pidättyä siitä... Kamreeri on taitava pankkimies ja osaa ammattinsa kuin viisi sormeaan. Viimeksi eilen iltapäivällä, kun hän tuli mieheni kanssa selvittelemään joitakin sotkuja, minä ihmettelin hänen varmuuttaan ja asiantuntemustaan. Ennen naimisiin menoani minä olin vuosikausia eräässä pääkaupunkilaispankissa. Niinpä tiedän, mitä puhun. Monesti minä olen kummastellut, miksi sellainen pätevä mies kuin Berg ei ole pankkialalla päässyt pitemmälle. Hänen laisensa ei tarvitsisi tyytyä vähäpätöiseen paikkaan tällaisessa syrjäpitäjässä. Mutta ehkä se johtuu hänen epäsäännöllisyydestään. Hän ei kyllä tietääkseni juo. Ainakaan minä en ole nähnyt häntä milloinkaan päihtyneenä. Silti hän saattaa joskus olla koko aamupäivän poissa pankista. Sellainen ei tietysti käy — suuremmissa paikoissa.

Inkerin mielessä pyöri joukko kamreeri Bergiä koskevia kysymyksiä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut esittää niitä, jottei hänen käyntinsä tarkoitus olisi paljastunut rouva Kannon teräville, koville silmille. Talon emäntä puolestaan katsoi jo kyllin kertoneensa vieraalle pankin sisäisistä asioista. Hän siirtyi käsittelemään Rantamaan huvilan omistajatarta, joka ei vähääkään kiinnostanut Inkeriä.

Säteilevin hymyin hän tervehti korvikkeelle saapuvia herroja. Nämä puolestaan olivat miellyttävästi yllättyneitä tavatessaan vieraan. Kurt Berg ilmaisi mielihyvänsä suoraan, jopa ylenmäärin kohteliain sanankääntein. Pankinjohtajan ihastus pukeutui kömpelöihin, hullunkurisen arasti lausuttuihin sanoihin, joissa selvästi kuvastui pelko vaimoa kohtaan. Kamreeri johteli keskustelua vaivattomasti ja tottuneesti tavanmukaiseen seurustelusävyyn. Kun nuo kaksi miestä istuivat vierekkäin, tämän parivaljakon epäsuhtaisuus pisti räikeästi silmiin: toinen pieni, vanha ja masennettu, toinen kookas, nuori ja itsetietoinen.

Liian kaunis mieheksi, Inkeri totesi vieläkin kerran Bergistä. Hän oli kuitenkin kyllin rehellinen itselleen lisätäkseen: miehessä on jotakin lumoavaa ja salaperäistä. Rouva Kantokin oli sanonut ihmettelevänsä, miksi kamreeri tyytyi jäämään tänne. Niin kauan kuin Elisabeth-rouva oli elänyt, se oli ollut vielä ymmärrettävää. Mutta veli oli yhä täällä, eikä rouva Kanto ollut maininnut mitään hänen lähtöaikeistaan.

— Minä olen niin halunnut päästä tutustumaan täkäläisiin ihmisiin, Inkeri puheli. — Siksi minulle oli suuri ilo, kun rouva Katajisto kutsui eilen meidätkin mukaan.

— Ilo oli kokonaan meidän kirkonkyläläisten puolella! pankinjohtaja innostui. Vaimonsa rankaiseva katse sai hänet samassa tajuamaan hairahduksensa, ja hän punastui surkeasti.

Inkeri riensi hänen avukseen.

— Kaikki täällä ovat olleet meille ihanan kilttejä ja ystävällisiä. Minulla oli jo eilen iltapäivällä kova halu tulla tervehtimään teitä, rouva Kanto.

Emäntä tyytyi nyökkäämään hänelle tavoitellen jonkinlaista ystävällistä hymyä. Mutta kamreeri Berg virkahti:

— Mikä vahinko, ettette tullut eilen, rouva Rauta. Silloin minäkin olisin saanut nauttia teidän viehättävästä seurastanne pitempään kuin nyt tämän lyhyen kahvitauon. Minä näet olin myös eilen iltapäivällä täällä.

— Oi, niinikö? Inkeri ihasteli. — Silloinhan minun ei olisi tarvinnutkaan pelätä yksinäistä kotimatkaa. Mieheni oli näet huonovointinen eikä voinut tulia mukaani. Hän sitä paitsi sanoi minulle alunperin, etten pääsisi sateen vuoksi lähtemään. Mutta minä väitin sään kyllä kirkastuvan ajoissa. Luonto näyttää kuitenkin pitävän miesten puolta: kello yhdeksäntoista jälkeen satoi yhä kuin saavista kaataen...

Berg hymyili hänelle välkkyviin hampain.

— Ah, te aioittekin tulla niin myöhään! Siispä minulla ei olisi missään tapauksessa ollut eilen onnea saada edes tervetuliaisiksi puristaa kaunista, valkeaa kättänne.

— Niin, pankinjohtaja lisäsi, sinähän lähdit yhdeksältätoista. Et iltauutisiakaan jäänyt kuuntelemaan, vaikka minä yritin sinua pidätellä. Syytit vain kiireitäsi ja katosit sateeseen.

Siinä se oli! Inkerin oli vaikea pitää ilmeensä kurissa. Hän oli puhelullaan saanut selville sen, mitä oli tahtonut. Hän oli pelännyt lavertelunsa eilisistä vierailuaikeistaan vaikuttavan liian tarkoitukselliselta. Nyt hän tiesi! Kurt Bergillä ei liioin ollut alibia siksi ajankohdaksi, jolloin murhayritys Marttaa vastaan oli tehty. Hänkin oli ollut ulkona.

Talon emäntä rykäisi ja katsahti merkitsevästi kelloon. Rouva Raudan läsnä olo ei hänestä ollut mikään hyväksyttävä syy herrojen pitkittää kahvi taukoaan yli tavallisen määrän.

Hyvästellessään kamreeri Berg loi mustanruskeista silmistään ihailevan, kaipaavan katseen Inkeriin. Jäätyään kahden kesken rouva Kannon seuraan Inkeri huoahti helpotuksesta. Ja hän oli iloinen voidessaan hetkistä myöhemmin lähteä talosta.

Ehdittyään takaisin huvilalle hän määräsi Marin keittämään hyvät kahvit, vaikkei Kaarlo ollut vielä palannut. Hän tunsi tarvetta juhlia saavutustaan. Naurulla hän kuittasi vanhan palvelijattaren happamen vastalauseen:

— Rouva on sitten aivan yhtä suuri tuhlari kuin tuomarikin. Kahvia tähän aikaan päivästä! Pian saatte paikata uuden piian yksinomaan leipomaan ja paistamaan teille kahvileipiä.

— Mutta Mari kiltti, enhän minä toki vaatinutkaan kahvileipää.

Vanhus pyörähti ovelta häneen.

— No, koskas minä olen rouvan paljaalle kahville jättänyt? Sen minä rouvalle sanon, että on toki minullakin kunniakäsitteeni!

Sen sanottuaan hän purjehti huoneesta. Hetken kuluttua hän palasi kattamaan pöytää.

— Kolmelle? Inkeri ihmetteli.

— No, keittiössäkö Jussi-herran sitten pitäisi kahvinsa juoda? vanha palvelijatar kivahti. — On tämäkin talo! Ensin kutsutaan kyllä hövelisti vieras. Mutta sitten juoksevat niin emäntä kuin isäntäkin ulos. Eikä rouva, vihdoin kotiin tultuaan, edes muista nuoren herran olemassa oloa. Siellä se raukka vain istuu vieraskamarissa ikävissään. Eikä nyt edes kahvillekaan huolittaisi!

Inkeriä hävetti itseäänkin. Hän oli tosiaan unohtanut Jussi Saarisen. Nopeasti hän jätti Marin purkamaan kiukkuaan arkihuoneeseen ja lähti nuorukaisen luo.

Jussilla ei kuitenkaan ollut mitään hätää. Hän istui valoisan vierashuoneen pöydän ääressä lukien. Käden ulottuvilla oli kahvitarjotin, jonka leipälautasella vehnäset ja herkulliset lusikkaleivät olivat runsaudessaan vallan valua reunojen ylitse. Poika oli niin syventynyt lukemiseen, ettei kuullut tulijan keveitä askeleita. Inkeri hymähti. Hän oli varma siitä, ettei Jussi ollut pyytänyt kahvia; se oli tietenkin Marin oma-aloitteisuutta. Lisäksi Inkerin huomio kiintyi huoneeseen kannettuun keinutuoliin. Ennen se oli ollut arkihuoneessa. Mari oli monesti nähnyt emäntänsä istuvan siinä, mutta hän oli kai arvellut Jussin paremmin tarvitsevan sitä.

Hän kumartui katsomaan, mitä poika luki. Saksan kielioppia. Samassa Jussi silmäsi olkapäänsä ylitse ja hypähti pystyyn.

— Oh, te rouva!

Inkeri istahti pöydän kulmalle ja haukkasi puolet lusikkaleivästä. Tietenkin! Pikkuleivät olivat ihan tuoreita.

— Ottakaa tekin, Jussi! Nämä ovat Marin erikoisuus, silloin kun hän on hyvällä tuulella.

— Minä maistoin jo, poika sanoi. — Ne sulavat ihan suussa.

— Jos aiotte säilyttää Marin suosion, niin maistaminen ei riitä. Teidän on oikein syötävä näitä.

Nuorukainen katsoi häneen kostein sinisin silmin.

— Kaikki ovat minulle täällä liian hyviä, hän kuiskasi. — Minä en ole tottunut sellaiseen.

Inkeri hymyili hänelle sydämellisesti.

— Mieheni ei ole vielä tullut kotiin. Kun hän saapuu, juomme kolmisin kahvia työhuoneessa.

— Minähän olen juuri saanut kahvia, poika torjui. — Jos tahtoisitte määrätä minulle läksyn, koettaisin saada sen illaksi selväksi. Opiskelulla on nyt kiire.

Inkeri nyökkäsi. He sopivat läksystä. Sitten hän jätti nuorukaisen kirjojen pariin ja palasi itse arkihuoneeseen.

Kun Mari tuli pannuineen ja leipälautasineen, nuori emäntä kiusoitteli häntä:

— Minä olin ihan haljeta uteliaisuudesta, annatko muillekin kuin nuorelle Saariselle tämänpäiväisiä herkullisia leivonnaisiasi. Sinun sydämesi on sentään hyvä, Mari. Uuden suosikin takia et ole kokonaan unohtanut vanhaa lemmikkiäsi.

Vanhus punastui, kun hänen uusi heikkoutensa näin armottomasti vedettiin päivänvaloon.

— Saan huomauttaa rouvalle, että rouvalla on nelivuotias poika, hän sanoi äreästi. — Muut naiset saavat äitiyden mukana olemukseensa vakavuutta ja arvokkuutta.

Inkeri nauroi.

— Tahtoisinpa tietää, jäätkö sinä milloinkaan vastausta vaille, Mari.

— Kyllä, rouva. Sitten kun minulla on suu sammalta täynnä. Ja sen minä vielä rouvalle sanon, että siihen päästään piankin, jos meidän on vielä kauan viivyttävä tällä ryövärirannikolla.

Hän lähti onnellisen tietämättömänä siitä, että oli viime sanoillaan saanut nuoren emäntänsä säikkymään.

Inkeri ei voinut sille mitään. Hän ajatteli päivä päivältä kasvavalla kauhulla illan pimenemistä huvilan ympärillä, jolloin kaikki pahat voimat 'tuntuivat' pääsevän irti. Näin päiväsaikaan, syysauringon paistaessa sisään ikkunasta, tuntui heti ilkeältä, kun vain muisti iltaa.

Puhelimen soitto katkaisi hänen mietteensä. Hän ilahtui tuntiessaan poliisitarkastaja Järven äänen.

— Ei, Kaarlo ei valitettavasti ole kotona. En edes tiedä, milloin hän tulee. — — — Tiedot Loviisasta, todellako?

Tehän saitte ne suurenmoisen pian. — — — Odottakaa hetkinen, tuomari. Haen vain kynän ja paperia. Sitten voitte sanella. Merkitsen pikakirjoituksella tiedot paperille. Sopiiko? — — — Kas niin, antakaa tulla.

Inkerin kynä lensi paperilla. Tiedonannon päätyttyä hän sanoi:

— Tuhannet kiitokset, tuomari! — — — Oi, ei se ollut lainkaan liian nopeata. Kaarlon sanelua on joskus paljon vaikeampi pika kirjoittaa. — — — Tännekö? Hyvää tänne vain kuuluu. Voitte odottaa pian hyviä uutisia täältä. — — — Kiitos, sanon hänelle kyllä. Tervehtikää te puolestanne vaimoanne ja vierastanne. — — — Näkemiin!

Laskettuaan kuulotorven paikoilleen hän ryhtyi innoissaan ja kiireesti kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan:

 _”Loviisan poliisilaitoksen klo 14,45 puhelimitse antamat tiedot
 Kerstin Lundströmistä, o.s. Berg, ja hänen perheestään._

 Kerstin Berg, syntynyt Porvoossa 12.6.1908, käynyt 5 lk Porvoon
 ruotsalaista yhteiskoulua. Vihitty avioliittoon 1.5.1927 allamainitun
 rakennusmestari Lundströmin kanssa ja muuttanut Loviisaan, missä
 edelleen asuu Kirkkokadun 5:ssä. Tuntomerkit: pituus 169 cm, hiusten
 väri musta, silmien väri sininen, kasvojen muoto soikea, erityisiä
 tuntomerkkejä ei ole. Paikkakunnalla tunnetaan erittäin tunnolliseksi
 ja hiljaiseksi naiseksi, joka harvoin on matkustanut minnekään. Viime
 vuosina on ompelu- ja kutomatöillä koettanut tukea perheen horjuvaa
 taloutta. Nyt kerrotaan paikkakunnalla, että hän saisi suuren perinnön
 jonkun rikkaan sukulaisen kuoltua, mutta itse sanoo olevansa siitä
 tietämätön eikä sellaisesta välittävänsäkään.

 Oskar Lundström, rakennusmestari, syntynyt Loviisassa 27.9.1900,
 suorittanut Helsingin ruotsalaisen teollisuuskoulun kurssin v. 1926,
 jolloin palannut synnyinkaupunkiinsa. Tuntomerkit: pituus 188 cm,
 hiusten väri ruskea, harmaantunut, silmien väri ruskea, kasvojen muoto
 pyöreä, erityisiä tuntomerkkejä: oikean posken yli ulottuva puukon
 haavan jättämä arpi. Aikaisemmin tuli paikkakunnalla tunnetuksi hyvin
 toimeentulevana ja pystyvänä ammattimiehenä. Viime vuosina alkanut
 viettää epäsäännöllistä elämää, hoitanut huonosti saamansa tehtävät,
 ja työt senvuoksi vähentyneet. Epäillään osallistuneen viinan
 salakuljetukseen, vaikkei ole joutunut kiinni. Viime elokuussa poistui
 Loviisasta ja on vaimonsa ilmoituksen mukaan vain kerran syyskuun
 lopussa käynyt kotona. Nykyinen olinpaikka tuntematon.

 Avioliitosta on lapset: Birgitta, syntynyt 3.12.1927 ja Björn,
 syntynyt 18.4.1930, molemmat elossa ja terveitä.'

Inkeri luki lävitse tiedot ja huoahti tyytyväisenä. Ellei Kaarlo kotiin tultuaan suorastaan ryntäisi tämän paperin kimppuun, niin sitten hän ei todellakaan tuntenut miestään.

Kävi juuri niin kuin hän oli aavistanut. Kun hän vilautti paperia eteisessä miehelleen tämän juuri astuessa sisään ja huusi iloisesti: "Terveisiä Loviisasta", Rauta sieppasi paperin ehtimättä ottaa edes päällystakkia yltään ja lukaisi sen lävitse.

— Hyvänen aika, tyttöseni, olipas sinulla uutisia!

— Siinä on vasta osa minun uutisistani. Kun nyt olet kiltti poika ja otat takin päältäsi, niin saat kuulla lisää.

Kaataessaan kahvia Inkeri kysyi:

— Miten kävi Katajistolla?

— Jos tarkoitat sitä, löysinkö sieltä murhaajan, niin vastaus on kielteinen. Mutta muuten käynti oli kiintoisa. Minun täytyy kuitenkin nyt jättää sen kertominen toiseen kertaan. Sinä mainitsit jotakin muista uutisistasi. Annahan kuulua.

Inkeri näki miehensä katseen suuntautuvan nälkäisenä Järven välittämiin tietoihin. Siksi hän rajoittui kertomaan vain oleelliset kohdat Kannolle tekemänsä vierailun tuloksista. Tyydytyksekseen hän havaitsi niiden suuresti kiinnostavan kuuntelijaa.

— Olet tehnyt hyvää työtä, Pienokainen, Rauta kiitti hänen lopetettuaan. — Vai niin, nuori herra Kurt oli siis myös ulkosalla tuona dramaattisena ajankohtana. Toisin sanoen hänkin on saattanut tehdä murhayrityksen Marttaa vastaan. Se on tärkeä muistaa. Ylipäänsäkin tuo "kaunis ystävä", kuvauksestasi päättäen, ansaitsee lähempää tarkkailua. Silti hänen lankonsa kiinnostaa minua tällä hetkellä vielä paljon enemmän.

Hän luki Oskar Lundströmiä koskevat tiedot jälleen huolellisesti lävitse.

— Eräs nahkatakkisista "ystävistämme" on siis astunut yön hämäristä näköpiiriimme, jopa saanut nimenkin, hän mutisi. — Oskar Lundström, neljäkymmentäneljävuotias loviisalainen rakennusmestari. Sillä ilmeisesti juuri hän on se arpiposkinen nahkatakkimies, jonka Pekka Peltosalo eilisillan sateessa tunsi erääksi "huuhkajamme" pestaajista. "Nykyinen olinpaikka tuntematon" — niinpä niin. Me voimme nyt siinä suhteessa valistaa Loviisan poliisilaitosta. Kun Elisabeth-rouvan rappiolle mennyt lanko täten on paljastunut yhdeksi nahkatakkiseksi, alan ymmärtää tuon liigan vihan meitä vastaan paremmin. Murhaaja voi olla etsittävissä tuosta joukkiosta.

Inkeri oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehensä päätelmiä. Nyt hän huudahti pettyneenä:

— Voi olla! Etkö siis vieläkään ole siitä varma.

Rauta katsahti häneen ja hymähti.

— En, Inkeri. Varma en ole. Sinä pidät kai nyt minua tyhmän itsepäisenä. Mutta se ei ole sitä, ei ainakaan ainoastaan sitä. Oskar Lundström sopii kyllä etsimämme murhaajan osaan. Hänellä oli mitä parhain motiivi murhaan: halu päästä käsiksi rikkaan kälynsä rahoihin. Nykyisten tietojemme mukaan häneltä puuttuu alibi. Voipa osoittautua hänen olleen jo murhan aikaan juuri tällä paikkakunnalla. Lisäksi tiedämme hänen olleen liikkeellä pikku sillalla päin juuri sinä ajankohtana, jolloin murhayritys Marttaa vastaan tehtiin. Hän on kookas, joten hän sopi Martan saamaan sumukuvaan hyökkääjästä. Mutta sitten tulee se hämäännyttävä tosiasia, että hän kuuluu nahkatakkisiin rauhanhäiritsijöihimme.

— Sehän vain lisää varmuutta hänen syyllisyydestään, Inkeri väitti. — Kenellä muulla kuin Elisabeth-rouvan murhaajalla saattaa olla syytä yrittää hinnalla millä tahansa saada sinut karkoitetuksi näiltä main? Jos minä olisin rikollinen ja tietäisin sinun olevan kannoillani, niin harkitsisin miten epätoivoisia keinoja hyvänsä estääkseni sinua suorittamasta loppuun tutkimuksiasi.

— Kiitos kohteliaisuudesta. Mutta itsekin sanoit, että jos tietäisit minun olevan kannoillasi. Siinäpä juuri tuo suuri 'mutta' onkin: nahkatakkiset eivät voineet tietää minun tutkivan Elisabeth-rouvan murhaa, silloin kun tähän huvilaan kohdistetut peloitusyritykset alkoivat.

Inkeri ei kuitenkaan antanut periksi.

— Voi sinua, rakas itsepäinen mies! Tiesivätkö he vai eivät, siitä et voi olla varma. Poliisitarkastaja kävi puhumassa meille tästä jutusta perjantaina. Lauantai-iltana me lähdimme matkalle ja sunnuntain iltapuolella olimme täällä perillä. Maanantain vastaisena yönä tapahtui ensimmäinen hyökkäys, jonka voimme otaksua nahkatakkisten tekemäksi. Murhaajalla on saattanut olla lauantain ja sunnuntain kuluessa montakin tilaisuutta saada tieto sinun puuttumisestasi asioihin. Se on jossakin yhteydessä voinut lipsahtaa tuomari Järveltä taikka vuotaa lääninhallituksesta. Tuollainen sattuma näyttelee usein ratkaisevaa osaa.

Rauta nauroi.

— Hyvä, hyvä, Pienokainen! Näkee totisesti, että sinä olet juristin vainio. Sinulla on sitä paitsi syntymästäsi saakka ollut enemmän älyä kuin tuollaiseen pieneen, sievään päähän oikeastaan mahtuisi. Tietenkin tuo kaikki, mitä sanoit, voi olla totta.

— Sinä vain et usko siihen?

— Aivan niin. Saat kuitenkin olla huoleti. Minä käyn nyt kaikkine voimineni tuon arpiposkisen kimppuun ja unohdan kaikki muut.

Rauta meni puhelimeen ja tilasi puhelun Järvelle Vaasaan.

— Mitä sinä hänestä taas? Kuullessaan äänesi hän heti uskoo sinun jo ratkaisseen koko arvoituksen.

— Minulla on tässä jutussa ollut paljon käänteitä ja pettymyksiä. Lainkaan ei haittaa, vaikka Järvikin pääsee niistä hieman osalliseksi. Aion pyytää hänen välityksellään Loviisan poliisilaitosta lähettämään Kerstin Lundströmin tänne.

Inkeri jäi sanattomaksi hämmästyksestä. Rauta katsoi tarpeelliseksi selittää:

— Etkö käsitä? Kerstin on ainoa ihminen, joka voi antaa minulle tarpeellisia tietoja miehestään. Siksi haluan aivan ensi tilassa puhella hänen kanssaan.

— Kultaseni, Inkeri esteli, — Kerstin-rouva on perheenäiti, joka ei voi tuossa tuokiossa irroittautua velvollisuuksistaan. Eivät kaakki rouvat ole niin tottuneita sinun tulenpalavaan kiireeseesi kuin minä. Käsittääkseni häntä ei liioin voida pakottaa matkustamaan tänne.

Rauta nyökkäsi.

— Siinä olet oikeassa. Pakottaa häntä ei voida. Siksi pyydänkin ilmoittamaan hänelle, että Oskar Lundström on täällä pahasti sairaana ja haluaa puhua vaimonsa kanssa.

Inkeri ei hyväksynyt suunnitelmaa. Hän protestoi kiivaasti:

— Mutta sehän ei ole totta!

— Ei. Ja siitä olen vilpittömästi pahoillani. Sillä jos se olisi totta, niin minä puristaisin pian totuuden esiin tuosta miehestä. Nyt minun on saatava puhua tuon naisen kanssa. Minä en voi kuvitella matkustavani tällä hetkellä hänen luokseen. Kun Muhammed ei saata mennä vuoren luo, on vuoren tultava Muhammedin luo.

Rauta otti taskustaan listan, johon hän oli merkinnyt "murhaajakandidaattien" nimet. Hän kirjoitti siihen viimeiseksi Oskar Lundströmin nimen. Sitten hän syventyi listaan kokonaisuudessaan.

Inkeri aikoi jatkaa vastalauseittansa esittämistä.

— Kaarlo rakas... Mutta sitten hän muutti mieltään. Pitihän hänen tuntea kylliksi miestään tietääkseen, ettei mikään saisi häntä luopumaan välttämättömäksi katsomastaan toimenpiteestä. Ja kutsu rouva Lundströmille oli nyt ilmeisesti tällainen toimenpide. Huokaisten hän istahti miehensä tuolin käsinojalle tarkatakseen hänen puuhailuaan. Listassa oli nyt kymmenen nimeä. Miten tutuiksi ne olivatkaan näinä päivinä muuttuneet!

Rauta veti ensimmäiseksi ylitse Katri Salmen nimen. Sylvi Holm ja Iisakki Jaakonaho saivat tehdä seuraa. Sitten hän pyyhkäisi pois vielä apteekkari Katajiston ja hänen rouvansa. Otsa rypyssä hän tutki listaa perusteellisesti. Kortkampfin nimen perään hän piirsi kysymysmerkin. Sen jälkeen hän alleviivasi listan ensimmäisen ja viimeisen nimen: Kurt Berg ja Oskar Lundström. Silleen jäivät vain Matti Vaara ja Martta Rintapelto.

— Kultaseni, sinä ainakin suoritat tarkkuustyötä, Inkeri hymähti. — Sinä uskot tuomari Vaaran syyttömyyteen. Martta taas yksinkertaisesti ei voi olla murhaaja. Sen me molemmat olemme tienneet alun perin ja erityisesti sen jälkeen, kun murhaaja yritti raivata hänetkin pois tieltään. Mutta sinä et halua poistaa heitä listaltasi, koska et ole vielä päässyt selvittämään heidän jokaista askeltaan ja ajatustaan murhailtana. Alleviivauksesi taas kai merkitsevät, että murhaaja on jompikumpi heistä.

— Ei juuri sitä. Ainoastaan sitä, että nuo kaksi herraa ovat ensimmäisinä työohjelmassani, Rauta hymähtäen oikaisi.

Inkeri upotti sormensa miehensä tuuheaan, vaaleaan tukkaan ja tukisti häntä.

— Äsken sinä soit minulle ansaitsemattoman kunnian miltei kuulua teidän juristien suureen perheeseen. Nyt tunnen kuitenkin ihan voittamatonta halua yhtyä apteekkari Katajiston lausuntoon lakimiesten pikkutarkkuudesta.

Rauta naurahti.

— Apteekkari on jo muuttanut käsitystään. Me erosimme melkein ystävinä. Katsopas, millaisen muistolahjan hän antoi minulle.

Hän otti taskustaan Elisabeth-rouvaa esittävän valokuvan. Inkeri tarkasti sitä kauan.

— Hän on ollut kaunis nainen. Jospa minulla olisi vielä kolmenkymmenenkahdeksan vuoden iässä tuollainen vartalo ja ryhti!... He ovat olleet komea sisarussarja: Elisabeth, Kurt ja Kerstin... Minkähänväriset silmät Elisabeth-rouvalla lie ollut?

— Miksi niin?

— Tulin vain ajatelleeksi sitä. Kurt Bergillä on mustanruskeat, mutta loviisalaisten tietojen mukaan Kerstin Lundström on sinisilmäinen, ja kuitenkin kaikilla kolmella on musta tukka. No, se on kai yhdentekevää. Mutta sanopa, mitä varten säilytät tuossa listassa yhä Hans Kortkampfin nimeä.

— Hän oli eräs Vaaran rapukestien osanottajista. Hänellä oli myös tilaisuus murhan suorittamiseen. Katajistolla sain lisäksi kuulla kapteeni Kortkampfin istuneen — tai ainakin hänen väitetään istuneen — murhayönä pitkään Vaaran saunan kuistilla. Hän oli siellä odottamassa Elisabeth-rouvaa kohtaukseen, niin sanotaan.

Inkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä. Mitä kaikkea apteekkarilassa oli mahtanutkaan selvitä!

— Et kai suunnittele matkaa Lapin rintamalle ja marssimista valkoisen lipun suojissa saksalaisten linjoille pyytämään pientä keskustelua kapteeni Kortkampfin kanssa? Vai kuvitteletko tässäkin tapauksessa vuoren tulevan Muhammedin luo?

— Kukapa tietää! Minua vaivaa nyt erityisesti se, mitä kerroit kamreerista. Nuori herra Kurt — taitava pankkimies — mitä ihmettä hän todellakin yhä maleksii täällä? Miksi hän elää kuin erakko puolikuuron akan kanssa syrjäisessä mökissä? Mitä kiirettä hänellä saattoi olla eilen tuon kirotun kellonlyönnin jälkeen? Ja miksi kummassa sinä äsken vedit esiin tuon hupsun kysymyksen mustanruskeista ja sinisistä silmistä? Pitääkö meidän kenties vielä syventyä kysymykseen, olisiko lyypekkiläissyntyinen vanha rouva Berg viimeisessä vaiheessaan katsonut luvattoman syvälle joihinkin asiaankuulumattomiin ruskeisiin miehensilmiin?

— Kultaseni, älä hermostu mitättömästä pikku seikasta! Inkeri huudahti pahoillaan, sillä miehensä äänestä hän kuuli tämän olevan vakavissaan. — Valitan, että tulin sinulle maininneeksi tuosta ajatuksestani. Se on varmasti ihan merkityksetön.

Vaasan puhelu tuli. Kun Rauta lähti keskustelemaan Järven kanssa, hänen vaimonsa istahti tyhjäksi jääneeseen tuoliin ja unohtui katsomaan listaan jääneitä nimiä. Hän havahtui kuulemaan vasta miehensä viimeiset sanat:

— Ei, ei tänne mitään erityisempää kuulu, vielä. Kandidaattieni luku vain hupenee kuin lumikinos kevätauringossa. Mutta kuulehan, veli. Pidä huoli siitä, että loviisalaiset lähettävät Kerstin-rouvan matkaan vielä tänä iltana. Toimita hänet sitten Vaasasta heti autolla minun luokseni. — — — Kyllä, hänen miehensä tila on todella vakava. — — — Kiitos taas vaivoistasi. Kuulemiin!

Nähdessään kynän vaimonsa kädessä hän kysäisi terävästi:

— Mitäs nyt?

Inkeri nauroi hänen rypistyneille kulmilleen.

— En minä ole pyyhkinyt listastasi ainoaakaan nimeä, vaikka sormiani tietenkin kovasti syyhytti. Katsopas, mitä olen tehnyt!

Hän nousi näyttämään paperia miehelleen. Oskar Lundströmin nimen alle oli vedetty toinenkin viiva.

— Tämä merkitsee sitä, että herrani ja mieheni on paras keskittyä kokonaan tähän arpiposkiseen nahkatakkimieheen. Nuorta herra Kurtia koskevat kysymyksesi voit työntää sivuun. Minulla on myös ehdotus siitä, mitä voisit nyt viipymättä tehdä. Sinä sanoit itse Lundströmin voineen olla täällä Elisabeth-rouvan murhan arkoihin. Häntähän ei ole kotiseudullaan nähty elokuun alun jälkeen. Miksi et kysyisi Martalta, muistaako hän nähneensä sinä lauantaina tuollaisen tyypin käyneen talossa tai sen lähettyvillä? Tai ehkäpä matkustajakodissa tai majatalossa voisivat kertoa jotakin.

Rauta koppasi hänet syliinsä ja heitti hänet kuin lapsen ilmaan.

— Sinä olet aarre, Pienokainen! Kerta kaikkiaan sanon, ettei tässä maassa ole enää minkäänlaista järjestystä, ellei sinulle anneta juhlallisesti poliisien ansioristiä! Olin kyllä ajatellutkin lähteä nuuskimaan Oskar Lundströmin jälkiä kylältä, mutta Martta Rintapelto ei tässä yhteydessä juolahtanut mieleeni.

Päästyään takaisin lattialle Inkeri vetäytyi varovaisesti huoneen toiseen päähän.

— Luulenpa, että jos minulla vielä joskus eläessäni on tilaisuus antaa sinulle jokin vihje, niin teen sen suojaavan rautaristikon takaa. Minulla oli äsken ihan sellainen tunne kuin joskus pikku tyttönä unessa, jolloin olin putoavinani Korkeasaaressa jääkarhujen häkkiin.

Rauta ei kuunnellut häntä enää. Hän oli jo eteisessä vetämässä takkia päälleen.

Samassa Mari ilmestyi ovelle.

— Päivällinen on katettu.

Syyllisen näköisenä isäntä pisti päänsä ovenraosta näkyviin.

— Mari kiltti, minä en nyt joutaisi syömään. Saan kai palatessani haukata jonkin palan?

Vanha palvelijatar murahti uhkaavasti.

— On tämäkin talo! Sanon sen nyt toisen kerran tänään. Väärään pyttyyn minä tähän taloon tullessani hyppäsin. Se on ainakin tosi sana!

Hattu kädessä Rauta tuli hänen luokseen.

— Marin ei pidä tuomita. Eikö Mari muista, mitä Sanassa lausutaan siitä? Minun on toimitettava eräs asia kylällä. Lähden heti ehtiäkseni hämärän ajaksi takaisin. Vai onko Marin mielestä parempi, että syön ensiksi ja joudun sitten kotiin kenties vasta puolenyön jälkeen?

Vanha palvelijatar kalpeni.

— Ei, eihän toki, hyvä tuomari! Tuomari menee nyt vain. Menee oikein kiireesti, jotta ehtii pian takaisin. Minä saan varmasti sydänhalvauksen, ellei tuomari ole kotona pimeän tullen! Jos ne ryövärit tulevat, niin tuomari on ainoa turvamme!

Rauta taputti häntä rauhoittavasti olkapäälle.

— No no, Mari. Ei pidä liioitella. Täällähän on nyt nuori Saarinenkin, ja hän oli rintamalla pataljoonansa paras konepistoolimies.

Mutta vanhus ei ottanut rauhoittuakseen.

— Kiltti tuomari ei nyt enää tuhlaisi aikaa puhumiseen. Nopeaan nyt vain. Kyllä minä pidän päivällisen lämpimänä tuomarille!

Rauta suuteli vaimoaan hyvästiksi ja alkoi harppoa kohti kunnantaloa.

Martta Rintapelto makasi vielä sairastuvassa. Kuume oli kyllä nopeasti laskenut. Hänen "koskenlaskussa" saamansa vammat olivat myös osoittautuneet lievemmiksi kuin ensi hetkessä oli luultu. Kunnanlääkäri oli ollut katsomassa potilasta ja sanonut hänen pääsevän kenties jo huomenissa kotiinsa lepäämään. Hoitajatar kuitenkin varoitti Rautaa viipymästä kauan sairaan luoma, tämä kun oli vielä kovin heikko ja kiihtyi helposti.

Nähdessään Martan Rauta tuli ajatelleeksi, ettei tohtori Lehto totisesti hellitellyt potilaitaan, jos oli määrännyt tytön huomenissa lähtemään sairastuvasta. Ruskeat silmät katsoivat häneen kuumeisina. Ystävällisesti hän kysyi tytön vointia ja ilmoitti sitten haluavansa kysyä vain erästä tuohon traagilliseen lauantaihin liittyvää sivuseikkaa.

— Muistatteko jonkun pitkän ja oudon, arpiposkisen miehen käyneen sinä päivänä Vaaran talossa?

Tyttö toisti hitaasti:

— Pitkän... oudon... arpiposkisen...

— Niin, miehen, jolla on puukonhaavan jättämä arpi oikeassa poskessa. Otaksun hänen käyneen tavoittamassa Elisabeth-rouvaa tai muuten liikkuneen talon lähettyvillä.

Raudan suureksi pettymykseksi Martta pudisti päätään.

— Ei, ketään sellaista en nähnyt. En silloin enkä muulloinkaan.

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Hetken hankittuaan Rauta päätti hieman paljastaa korttejaan.

— Eikö tuomari Vaara tai Elisabeth-rouva milloinkaan teidän kuultenne sattunut mainitsemaan sellaista nimeä kuin Lundström tai Oskar-lanko?

Tytön silmissä välähti. Ilmeisesti hän muisti jotakin. Mutta hän viivytteli vastaustaan. Kysyjä ehti miettiä, mistä epäröiminen mahtoi johtua. Tahtoiko Martta vain varmistua asiasta? Vai harkitsiko hän, vahingoittaisiko isäntäänsä kertomalla? Viimein tyttö sanoi:

— Kyllä. Kuulin rouvan kahvipöydässä sähähtävän tuomarille: 'Nyt se Lundström-lurjus on taas täällä.' 'Milloin näit hänet?' tuomari kysyi. 'Eilen illalla, sinun ollessasi poissa, hän tunkeutui tänne,' rouva vastasi. Sitten tuomari kysyi välinpitämättömästi: 'Mitä hän tahtoi?' 'Rouva puuskahti: 'Se sinun pitäisi kirkonrottana tietää! Rahaa tietysti — sitähän te kaikki kärkytte!' Se oli rouvalta noita tavallisia häpeämättömiä valheita. Tuosta Lundströmistä en tosin muuta tiedä kuin että hänen käyntinsä oli ollut turha. Mutta valhetta oli, että meidän tuomari olisi milloinkaan pyytänyt Elisabeth-rouvalta penniäkään! Hän...

— Muistatteko, milloin tuo keskustelu tapahtui?

— Tottahan toki, tyttö vastasi huolettomasti. — Muutamaa tuntia ennen niitä rapukestejä.

Rauta oli tyytyväinen. Oskar Lundström oli siis ollut murhan aikoihin paikkakunnalla, tarkemmin sanoen ainakin edellisenä päivänä.

Hän kiitti Marttaa tiedosta ja toivotti hänelle pikaista toipumista. Ovella hän muisti vielä jotakin ja kysäisi:

— Sanokaapa vielä, olivatko Elisabeth-rouvan mustanruskeat silmät teistä kauniit.

Tyttö katsoi häneen hämmästyneenä.

— Kuka teitä lie nyt yrittänyt pettää, tuomari? Sillä naisella oli kovat, siniset silmät!

Ulos tultuaan Rauta ei voinut olla ajattelematta viimeksi saamaansa vastausta. Bergin sisaruksista oli molemmilla tyttärillä siniset silmät, vain Kurt oli ruskeasilmäinen. Kummallista! Tai oliko se kummallista? Ehkäpä heidän vanhemmillaankin oli ollut eriväriset silmät. Se tuntui hyvinkin mahdolliselta. Sitä paitsi Inkeri oli aivan oikeassa: nyt hänen oli keskityttävä arpiposkiseen nahkatakkimieheen ja heitettävä syrjään kaikki Kurt Bergiä koskevat kysymykset.

Hän suuntasi askelensa kirkonkylän majataloa kohden. Turhan huomion välttämiseksi hänen oli siellä asetettava kysymyksensä sangen varovaisesti. Mutta niinpä hänen käyntinsä siellä veikin paljon enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Vielä harmillisempaa oli, että hän sai sieltä saaliikseen vain kirkkaan vesiperän: hänen tavoittamaansa miestä ei ilmeisesti ollut milloinkaan nähty majatalossa.

Keskellä kylää olevassa matkustajakodissa hän oli jo ennestään tuttu. Sen emäntä, punakka ja touhukas viisikymmenvuotias, joka lihavuudestaan huolimatta liikkui ketterästi, oli hyvinkin halukas pakinoimaan hänen kanssaan. Kuultuaan vieraan luvanneen komisario Salolle ottaa selvää, olisiko joku Oskar Lundström majaillut talossa viime elokuussa, hän oli heti valmis auttamaan.

— Minä kun muistan sen komisarion niin hyvin. Oikein mukava, riuska poika. Eikä sitten lainkaan turhantarkka. Saloko sen nimi oli? Niin taisi olla. Ettäkö tietoja jostakin Oskar Lundströmistä elokuulta? Vahinko, ettei Hilja, se viimekesäinen siivoojatyttö, ole enää talossa. Hän ehkä muistaisi. Mutta onhan meillä vieraskirja! Minä käyn tutkimassa sitä.

Emäntä viipyi poissa pitkään. Huolestuneena Rauta pani merkille ulkona pimenevän jo uhkaavaa vauhtia. Hän ajatteli Mari-paran kauhua iltaa kohtaan. Eikä Inkerikään tainnut olla niin rohkea kuin miltä halusi näyttää. Olihan heidän suojanaan kyllä Jussi Saarinen. Mutta harmillista oli, ettei hän ehtinyt jo kotiin.

Vihdoin emäntä palasi.

— Minä hain tarkalleen koko elo-, jopa syyskuunkin. Mutta ei siellä mitään Lundströmin nimeä ollut. Ei se mies siis ole meillä yöpynyt. Minä olen tarkka siitä, että jokainen vieras kirjoittaa nimensä siihen kirjaan.

Rauta ei kuitenkaan hellittänyt.

— Antakaahan minunkin katsoa. Komisario Salo oli niin varma asiasta. Kielteinen vastaus olisi hänelle suuri pettymys.

Emäntä naurahti hyväntahtoisesti vieraan epäuskolle. Hän ei kuitenkaan pannut vastaan. Hetken kuluttua hän toi nähtäväksi pahasti nuhraantuneen vieraskirjan.

— Sopiihan herran katsoa. Ei tässä mitään valtiosalaisuuksia ole!

Rauta silmäsi nopeasti lävitse niiden päivien merkinnät, jotka olivat olleet lähinnä ennen Elisabeth-rouvan katoamista. Emäntä oli aivan oikeassa, mitään Lundströmiä ei nimien joukossa ollut. Mutta mikä tuo oli? Hän oli äsken tavannut noista harakanvarpaista kokoon: A. Sandström. Tarkemmin katsoen sen saattoi kuitenkin lukea yhtä hyvin O. Lundströmiksi.

Iloinen vihellys pääsi häneltä. Mutta ei, nimestä ei voinut sittenkään mennä valalle, oliko se O. Lundström vaiko A. Sandström. Mutta syntymäaika! Se oli selvästi sama: 27.9.1900. Vieras ei ollut, sota-aikaisia tarkastuksia peläten, uskaltautunut peittelyhalussaan pitemmälle kuin nimensä huolimattomaan kirjoittamiseen.

— Muistatteko tästä herrasta mitään? Rauta kysyi osoittaen sormellaan nimeä.

Emäntä purskahti nauruun.

— Ai, tuo Sandström. Kyllä minä muistan. Hiljan kanssa yhdessä pilailimme, että Ärrström sen nimen olisi pitänyt olla. Sillä kun oli sellainen iso arpi toisessa poskessaan, ihan kuin mikäkin valkea virta ruskean aavikon keskellä. Ja vähän sellainen ärrinpurri oli koko mies!

Rauta huoahti helpotuksesta. Nyt asia oli varma: Oskar Lundström, arpiposkinen nahkatakkimies, oli ollut paikkakunnalla sinä päivänä, jolloin Elisabeth-rouva murhattiin. Matkustajakodin vieraskirjan mukaan hän oli saapunut kaksi päivää ennen ja poistunut murhan jälkeisenä päivänä.

— Vinhaa vauhtia se lähtikin, emäntä myhäillen muisteli. — Aivan kaistapäiseltä se pois pötkiessään näytti.

Rauta kiitti emäntää avusta ja lupasi viedä hänen terveisensä perille komisario Salolle.

Ilta oli jo täysin pimennyt, kun hän aloitti tiukkatahtisen marssinsa Rantamaan huvilaa kohden.

— Niinpä niin, arpiposkinen nahkatakkimies! hän mutisi itsekseen. — Jäljellä on vain sinun tavoittamisesi. Piileksitpä missä tahansa, minä saan sinut käsiini!

Kahdeksas luku.

ÖINEN KAMPPAILU.

Aurinkoista päivää oli seurannut tuulinen ilta. Oli jo pilkkosen pimeää, kun Rauta lähestyi Rantamaan huvilaa. Taivaalla vinhasti ajelehtivia pilviröykkiöitäkään ei erottanut muusta kuin tähtien katoamisesta ja jälteen näkyviin vilahtamisesta.

Omituinen levottomuus sai hänet yhä kiirehtimään askeliaan. Illan saavutukset tuntuivat hänestä äkkiä aivan arvottomilta. Pääasia — oikeastaan ainoa, millä oli merkitystä — oli päästä nopeasti huvilalle ja nähdä Inkerin kirkkaat silmät. Riuhtaistessaan puutarhan veräjän auki hän oudoksui tuon liikkeensä rajuutta. Mikä kumma minun on? välähti hänen mielessään. Sitten hän muisti, ettei ollut syönyt aamiaisen jälkeen, ja hymähti. Nälkä; tietenkin hermostuneisuus johtui yksinomaan nälästä. Kylläpä Inkeri saa tästä oivan pilailuaiheen! hän naurahti harppoessaan portaat huvilan pääovelle. Hänellä oli avain jo valmiina kädessä, ja seuraavassa hetkessä hän oli eteisessä.

Valot paloivat. Outo, jollakin tavoin jäätävä tyhjyys löi häntä vastaan. Ketään ei ollut näkyvissä, eikä ääntäkään kuulunut koko talosta. Siinä ei vielä ollut mitään järkyttävää. Mutta arkihuoneen kynnyksellä seisoessaan Rauta jo tiesi onnettomuuden tapahtuneen. Tätä siis hänen äskeinen levottomuutensa oli merkinnyt. Hänen kylällä viipyessään viholliset olivat päässeet iskemään hänen arimpaan kohtaansa. Katkerat itsesyytökset tulvahtivat hänen ylitseen. Miksi...? Miksi...? Miksi...?

Hänen Inkerille antamansa ase oli työpöydällä, unohdettuna niin kuin ainakin rauhaisassa talossa tarpeeton väline! Arkihuoneessa huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan. Näytti siltä kuin talon väki olisi mennyt levolle ja valot jätetty palamaan vain toivottamaan myöhästyneen isännän tervetulleeksi kotiin. Jospa niin olikin!

Hän tiesi tuon toivon turhaksi. Mutta sittenkin se havahdutti hänet irti jähmettyneisyydestä. Ensi töikseen hän riensi kauimpana olevaan makuuhuoneeseen. Siellä oli pimeää, ja vuoteet olivat koskemattomat. Ruokahuone oli niin ikään pimeä. Pöytään oli katettu yhdelle, hänelle tietenkin. Nälkä, hän mietti, äskenhän olin nälissäni! Nyt pelkkä ruuan ajatteleminen etoi häntä. Vierashuoneessa paloivat sekä pöytä- että kattolamput. Esillä olevista kirjoista ja vihkoista päätellen Inkerillä ja Jussilla oli ollut saksantunti. Se oli ilmeisesti häiriytynyt, koskapa vihkot olivat epäjärjestyksessä, kuin äkisti kirjojen päälle singottuina. Mutta mitään muuta outoa huoneessa ei ollut.

Sitä sekasortoisempi näky kohtasi Raudan silmiä, kun hän tempasi auki keittiön oven. Tukeva pöytäkin oli kumossa, kaikki tuolit samoin. Joku oli kiskaissut kasarihyllyn toista päätä kiinnipitävän naulan seinästä: kymmenkunta kupari- ja aluminikasaria oli lattialla sinkoutuneina eri tahoille. Korkkimatto oli jalanjälkiä täynnä: millaisina ja soraisina ne erottuivat selvästi. Keittiössä oli ollut jäljistä päättäen useita miehiä. Eräät jäljet kulkivat suoraan ulko-ovelta sisähuoneisiin. Säpsähtäen Rauta jäi tuijottamaan keskilattialla olevaa punaista tahraa. Se ei ollut suuri, mutta selvästi se oli verta. Inkerinkö? Taistelu oli ehkä ollut lyhyt, mutta raju se ainakin oli ollut. Ja melko äsken se oli suoritettu; sen voi nähdä sekä veren että jalanjälkien tuoreudesta.

Rauta oli räjähtämäisillään raivosta. Kasvot olivat kalpeat ja vääristyneet, suuret kourat puristuneet nyrkkiin. Hän ei vaivautunut tutkimaan kamppailun jälkiä tarkemmin. Hän ei ollut nyt rikoksen tutkija. Hän oli mies, jota poltti ainoastaan kysymys, missä hänen vaimonsa oli, ja hallitsi yksi ainoa päätös: pelastaa hänet maksoi mitä maksoi!

Hän pakottautui kuitenkin kurkistamaan vielä palvelijan huoneeseen. Koneellisesti hän huomioi, että peiton päällä oli maattu. Mari oli ilmeisesti heittäytynyt vuoteelle pitkäkseen odotellessaan isäntää palaavaksi. Tohvelit, joissa hän aina sisällä liikkui, olivat vuoteen jalkopäässä. Jokin oli säikähdyttänyt hänet liikkeelle, koskei hän ollut muistanut tohveleitaan.

Rauta palasi keittiöön. Silloin pisti hänen silmiinsä sisähuoneisiin johtavan oven yläpielen piirustusnastalla kiinnitetty paperi. Siihen oli kiireisesti töherretty huonolla käsialalla:

 "Herra! Siihen, mitä tänä iltana on täällä tapahtunut, olette te itse
 syypää. Me annoimme teille kolme varoitusta, joiden piti osoittaa,
 että teidän on perheinenne häivyttävä täältä. Joko tyhmyydessänne tai
 itsepäisyydessänne ette ottanut käsittääksenne noilla varoituksilla
 tarkoitettavan täyttä totta. Nyt kai sen sentään vihdoinkin älyätte!
 Me emme himoitse vaimonne emmekä vanhan piikanne verta. Mutta me
 vaadimme teitä vielä tänä yönä poistumaan paikkakunnalta. Jos sen
 teette, tuodaan vaimonne ja piikanne kolmen päivän kuluttua Vaasaan,
 jossa löydätte heidät kello kaksikymmentäneljä aseman ratapihalla
 viimeisenä seisovan tavaravaunun lavalta. Mutta ellette noudata
 käskyämme tai jos turvaudutte poliisin apuun, niin ette näe vaimoanne
 enää milloinkaan! Seuratkaa ystävällistä neuvoa: etsikää jokin toinen
 paikka ja kaukana täältä parannellaksenne risaisia hermojanne."

Murahtaen Rauta työnsi tämän omalaatuisen asiapaperin taskuunsa. Siis nahkatakkiset! Jotakin tämäntapaista rajua loppurynnäkköä Rantamaan huvilaa vastaan hän oli aavistellut tulevaksi. Mutta huonosti hän oli kyennyt turvaamaan vaimonsa. Hän oli lyönyt laimin riittävät suojatoimenpiteet seuratessaan itsepäisen vainukoiran tavoin Elisabeth-rouvan murhasta joka taholle lähteviä ja ristiin rastiin kulkevia jälkiä. Inkeri oli moneen otteeseen pyytänyt häntä kohdistamaan huomionsa nahkatakkisiin. Mutta hän oli vain — kuvitellen vaistoaan erehtymättömäksi! — kohautellut olkapäitään näiden salamyhkäisille puuhailuille. Hän oli pitänyt niitä jonakin, mikä ei loppujen lopuksi liikuttanut häntä. Tässä oli nyt tulos!

Rauta totesi keittiön oven pihamaalle olevan raollaan. Nahkatakkiset eivät olleet viitsineet edes salailla, mitä tietä he olivat huvilasta vankeineen poistuneet. No, he eivät voineet olla vielä kaukana. Ja jos olisivatkin, niin hän seuraisi heitä, vaikka maailman ääriin asti!

Pihamaalle tultuaan hän sytytti voimakkaan sähkölamppunsa välittämättä sen valokeilan näkymisestä kauas. Ylipäänsä hän halusikin kiihkeästi päästä mahdollisimman pian tulitaisteluun tai käsirysyyn ryöstäjien kanssa. Hän tunsi tukehtuvansa vihaan ja itsesyytöksiin; ellei pääsisi tänä yönä näyttämään nyrkkiensä todella pystyvän heilumaan moukareina.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun valokeila osui polun poskessa makaavaan mieheen. Liikkumattomana ja kokoon käpristyneenä makasi siinä Jussi Saarinen. Rauta polvistui hänen viereensä ja suoritti nopean tarkastuksen. Poika eli, hänet oli vain isketty tajuttomaksi. Suusta ja nenästä tihkui verta.

Rauta olisi kärsimättömästi tahtonut jatkaa takaa-ajoa. Hän käsitti kuitenkin, että sitä ennen hänen oli kannettava Jussi sisälle. Poika oli saatava tajuihinsa ja häneltä tiedot, mitä huvilassa oli tapahtunut. Nuorukaisen vieressä hän huomasi tutun pistoolin. Siitä oli ammuttu kolme laukausta. Rantamaalla oli siis ollut laukaustenvaihtoa. Se ei ollut saattanut herättää huomiota kylällä, kun navakka tuuli kävi sieltä päin.

Vierashuoneen vuoteella nuori Saarinen avasi pian silmänsä. Odotuksen minuutit tuntuivat Raudasta kuitenkin loppumattomilta. Pojan kädet pyrkivät kasvoille, mutta Rauta otti ne omiin kouriinsa. Harhaileva sininen katse tavoitti harmaat silmät. Kuka... kuka oli tuo tuikeailmeinen mies? Sitten tunteminen värähdytti haavoittuneita kasvoja.

— Mitä... mitä on tapahtunut?

— Kas niin, Jussi. Juokaahan tämä. Sitten yritämme vähän puhella.

Rauta koetti tehdä äänensä pehmeäksi, mutta tunsi itsekin epäonnistuvansa surkeasti. Hänen mieltään poltti koko ajan tuskallinen tunne kalliiden minuuttien menettämisestä.

Poika nielaisi hänen valmistamansa juoman ja irvisti. Lääke kuitenkin virkisti. Huoahtaen hän laski päänsä jälleen pielukselle.

— Minäkin tahtoisin tietää, mitä täällä on tapahtunut, Jussi. Tullessani takaisin talo oli tyhjä.

— Tyhjä?

Hitaasti nuorukaisen tajuntaan syöpyi tietoisuus tämän tosiasian merkityksestä.

— Tyhjä! Sehän on mahdotonta! He jäivät tänne molemmat! Tyhjä? Sanokaa, ettei se ole totta, tuomari!

Rauta kaatoi lasiin jälleen kelpo kulauksen väkevää juomaa ja ojensi sen pojalle.

— Juokaa, Jussi; se vahvistaa. Inkeri ja Mari on ryöstetty. Teidät löysin puutarhasta polun vierestä. Te olette ampunut kolme laukausta. Sitten teidät on tyrmätty. Siinä ovat minun tietoni. Koettakaa te muistella, mitä tapahtui. Mutta kertokaa lyhyesti! Minulla on kiire.

Nuori Saarinen nyökkäsi. Hitaasti ja vaivalloisesti hän aloitti:

— Minä alan muistaa.

Päivällisen jälkeen rouva oli tullut kuulustelemaan päivällä antamaansa läksyä. Sitten hän oli ruvennut valmistelemaan uutta niin valaisevasta ja innoittavasti, että Jussi oli täysin sydämin tempautunut mukaan.

— Hän... hän on ihmeellinen opettaja.

Havaitessaan hermostuneen värähdyksen Raudan kasvoissa poika jätti enemmät ylistelyt ja kiirehti luettelemaan vain tosiasioita.

Kesken kaiken oli ulkoa kajahtanut laukaus. Se oli ammuttu puutarhassa. He olivat molemmat hypähtäneet pystyyn. Jussi oli siepannut pistoolin ja rynnännyt keittiöön, jonne Marikin oli ilmestynyt kesken uniaan heränneenä. "Ette saa mennä ulos", rouva oli kieltänyt. "Oh, tämä on vain entisen peloittelun jatkamista", Jussi oli vastannut, "ja minä annan kyllä niille sellaisen lähdön, etteivät vuosisataan palaa näille tienoille!" Rouva ja Mari olivat jääneet keittiöön, kun hän oli rientänyt ulos. Oli ollut jo melko pimeää, mutta vasemmalla, omenapuiden suunnalla, hän oli erottanut pari epämääräistä hahmoa. Hän oli siekailematta ampunut siihen suuntaan. Aivan oikein, kolme laukausta. Joku oli karjaissut, ja toinen hahmoista oli lyyhistynyt maahan. Innostuneena hän oli juossut sinne. Hän oli osunut! Kumarassa oli siellä ollut mies, joka vasemmalla kourallaan oli koettanut tukkia verenvuotoa luodin lävistämästä oikeasta käsivarrestaan. Jussi oli yrittänyt tarttua mieheen. Samassa hän oli kuullut takaansa karjahduksen. Taskulampun valo oli häikäissyt hänen silmänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli tullut loppu. Hän oli tajunnut vain kasvojensa repeävän ja vaipunut pohjattomaan pimeyteen.

Synkkänä Rauta seurasi nuorukaisen vaivalloisesti ja katkonaisesti esittämää selostusta. Jussi oli tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen juostessaan noin suinpäin ulos. Jos hän olisi jäänyt naisten luo ottamaan vastaan hyökkäystä, se olisi ehkä jäänyt tulematta. Suljettujen ovien ja ikkunanluukkujen suojaamaan taloon vihollisten ei olisi missään tapauksessa ollut helppo päästä tunkeutumaan. Sitä lainkaan ajattelematta poika oli rynnännyt ulos ammuskelemaan. Tietenkin hän oli vielä kaiken kukkuraksi jättänyt keittiön ulko-oven auki.

Rauta pidättäytyi kuitenkin lausumasta näitä ajatuksiaan julki. Olisi ollut sydämetöntä syyttää poikaa, joka oli yrittänyt parhaansa. Lisäksi hän tuli muistaneeksi jotakin, mikä riisti häneltä kaiken oikeuden moitteisiin. Juuri samalla tavoinhan hän itsekin oli menetellyt Rantamaalla olonsa toisena iltana: rientänyt ulos pistooleineen! Hänellä oli vain ollut parempi onni kuin Jussilla. Sillä kertaa nahkatakkiset olivat livistäneet jättäen huvilan lähettyville ainoastaan "huuhkaja"-Pekan.

Nahkatakkiset olivat suunnitelleet hyökkäyksensä hyvin. Heillä oli tietenkin ollut vakoojansa ennakkoon tutustumassa Rantamaan tilanteeseen. He olivat laskeneet, että huvilaan lisäturvaksi hankittu nuorukainen ryntäisi laukauksen houkuttelemana ulos. Pari miestä oli järjestetty houkuttelemaan hänen huomionsa omenapuutarhaan päin. Pääjoukko oli arvattavasti ollut ovien lähettyvillä, luultavimmin aivan seinän vieressä kasvavien pensaiden peitossa, valmiina ensimmäisen tilaisuuden tullen ryntäämään huvilaan. Raudan poissaolo ja viipyminen kylällä oli vielä helpottanut roistojen suunnitelman onnistumista. Tai... oliko loppujen lopuksi niin? Jos hän olisi ollut siellä ja nahkatakkiset siitä huolimatta ryhtyneet hyökkäykseen, niin tilanne ei nyt olisi ainakaan parempi. Roistojen ylivoima oli niin suuri, että Rauta olisi tuskin voinut muuttaa kamppailun lopputulosta, vaikka olisi ollut paikalla. Nyt hän toki oli vahingoittumaton ja kykeni takaa-ajoon.

Suorittaessaan nopeasti nämä arviointinsa hän työnsi nuorukaisen pistooliin uuden täyden makasiinin.

— Hyvä on, Jussi. Jos joku vielä yrittää tunkeutua tänne, niin ampukaa jälleen häikäilemättä. Ja nyt: näkemiin!

— Minne te lähdette, tuomari?

— Pelastamaan vaimoni ja Marin noiden ryövärien kynsistä. Ja kun tavoitan lurjukset, nyrkkini maksavat korkojen kanssa takaisin myös teidän kasvojenne pahoinpitelyn.

— Enkö minä saa tulla mukaan?

Poika kohottautui kyynärpäidensä varaan. Tuska sai hänet irvistämään.

Rauta naurahti ensimmäisen kerran kotiin tulonsa jälkeen.

— Ette, Jussi. Saatte luvan maata kiltisti paikoillanne. Valitettavasti en nyt ehdi paremmin hoidella vammojanne. Mutta palatessani tuon mukanani vaimoni ja Marin lääkitsemään teitä.

Jussi laski päänsä takaisin pielukselle. Tietenkin tuomari oli oikeassa. Hänestä ei nyt ollut mihinkään. Sekä kasvoissa että takaraivossa oli hirvittävä särky.

Ovella Rauta vielä pysähtyi.

— Ellen aamuun kello yhdeksään mennessä ole saapunut takaisin, soittakaa veljellenne ja hälyttäkää myös vaasalaiset poliisivoimat. Mutta aikaisemmin ette saa kenellekään kertoa, mitä täällä on tapahtunut.

Seuraavassa hetkessä ulko-ovi pamahti kiinni. Nuori Saarinen tajusi olevansa yksin huvilassa. Kauhu iskeytyi häneen.

"Ellen... ole saapunut takaisin", tuomari oli sanonut. Hän ei siis ollut varma vaimonsa takaisin saamisesta! Ja miten hän olisi voinutkaan olla? Roistot olivat ryöstäneet rouva Raudan ja murhaisivat hänet varmaan. Ja se oli hänen syytään! Tuomari ei kyllä ollut sanonut hänelle ainoaakaan moitteen sanaa. Mutta hän oli lukenut harmaiden silmien katseesta, että tuomari paheksui hänen päätöntä ulos ryntäämistään. Mieheltä, joka oli ollut kaksi vuotta rintamalla, olisi voinut odottaa parempaa harkintaa. Mutta hän? Päätäpahkaa hän oli juossut ansaan kuin jäniksenpoikanen. Ja se hänen virheensä oli maksava rouva Raudan hengen!

Hänen silmiensä eteen kohosi kuva vaaleasta, tyttömäisestä olennosta kauniine, säteilevine sinisilmineen ja hienopiirteisine kasvoineen, sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt ensimmäisen kerran pappilan kuusikujalla. Ja nyt raa'at kädet raahasivat häntä kohti kuolemaa. Hänen, Jussin, kykenemättä nostamaan sormeakaan hänen suojakseen! Ei, tänne hän ei voinut jäädä makaamaan, suuttukoon tuomari miten tahansa määräyksensä rikkomisesta!

Hampaat irvissä nuorukainen vyöryttäytyi alas vuoteelta. Jokainen liike tuotti julmaa tuskaa. Se ei haitannut, ei, se oli ihan oikein hänelle! Hän ponnistautui polvilleen ja siitä viimein tuolin avulla seisaalleen. Päätä huimasi, eivätkä jalat tuntuneet kannattavan. Mutta hänen oli päästävä liikkeelle. Hän tavoitti pistoolia ja sai sen käteensä. Nyt vain ulos! Se oli kuitenkin turha yritys. Huone alkoi pyöriä hänen silmissään kuin karuselli. Pari askelta ovea kohden päästyään hän lysähti lattialle. Haavoittuneilta huulilta pääsi tuskaisa nyyhkytys:

— Minun satukirjani enkeli...

Sitten hän menetti jälleen tajuntansa.

Ulos tultuaan Rauta oli rientänyt sinne, mistä hän oli Jussin löytänyt. Hän ei enää kiehunut raivosta. Pakottamalla hän pakottautui tyyneksi. Hän tajusi ainoaksi mahdollisuudekseen koettaa suhtautua tapahtuneeseen niin kuin muihinkin tutkittavikseni! joutuneisiin rikoksiin.

Kamppailun kulku oli helposti luettavissa maasta. Poika oli ollut parin askelen päässä haavoittuneesta roistosta. Tämän paikkaa ilmaisivat syvään painuneet jalanjäljet ja maahan valunut veri. Toinen roisto näytti etsineen itselleen suojaa Jussiin luodeilta hieman kauempana olevien puunrunkojen takaa. Sieltä hän oli juossut pojan selkäpuolelle, karjaisullaan saanut hänet kääntymään ja iskenyt häntä kasvoihin. Isku oli ollut voimakas, sillä Jussi oli lentänyt polun toiselle puolelle.

Nahkatakkiset viholliset eivät olleet ainoastaan häikäilemättömiä, vaan myös voimakkaita. Se ei huolestuttanut Rautaa vähääkään. Päinvastoin tämä toteamus tuotti hänelle eräänlaista mielihyvää. Sittenpä ei nyt, kuten taannoin Pekka Peltosalon tapauksessa, tarvinnut tuhlata tyrmäyksiään puolikasvuisiin!

Jalanjäljet johtivat rantaan. Mielessä vilahti ilkeä epäilys: entäpä jos nahkatakkisilla oli ollut vene? Helpotuksekseen hän havaitsi jälkien rannan lähettyvillä kääntyvän oikealle. Hän peitti sähkölampun kämmenellään, niin että vain kapea valojuova pääsi tunkeutumaan sormien lomitse maahan. Se riitti valaisemaan jalanjälkiä, jotka näkyivät selvästi rantahiekassa. Miehiä oli ollut kuusi.

Rauta eteni ripeästi. Hän oli kulkenut autiota rantaa puolisentoista kilometriä, kun hän äkisti pysähtyi. Hän tiesi olevansa tulossa pieneen lahdenpoukamaan, jossa kalastajat säilyttivät veneitään. Joku istua kyyhötti parinkymmenen metrin päässä hänestä rantakivellä! Hänen pimeään tottuneet silmänsä olivat erottaneet tuon hämärästi merta vastaan piirtyvän olennon. Näytti siltä, että hän oli saapunut maaliinsa.

Jälkien seuraamisesta ei enää ollut väliä. Hän kaarsi varovaisesti, kuulumattomin askelin, kauemmas oikealle. Hänen näkemänsä hahmo oli kaiketi vartiomies. Pääasia oli saada tietää, missä muut nahkatakkiset olivat. Hän tutki tarkkaan ympäristön, mutta vastoin odotuksiaan hän ei löytänyt mitään. Rannassa, vartiomiehen toisella puolen, ei liioin enää näkynyt hänelle jo tutuiksi käyneitä jalanjälkiä. Hänen pelkonsa oli toteutunut: ryöstäjillä oli ollut vene tässä poukamassa, ja he olivat häipyneet merelle!

Tuokion Rauta tuijotti lamaantuneena pimeälle merenulapalle. Sitten hän päättäväisesti pyyhkäisi toivottomuuden mielestään. Nahkatakkisethan olivat jättäneet jälkeensä oppaan! Sellaiseksi tuota rantakivellä istujaa ei tietenkään ollut tarkoitettu, mutta oppaana hän saisi luvan toimia. Olipa mies miten pahasisuinen tahansa, niin hetken kuluttua hänellä olisi vain kaksi vaihtoehtoa valittavanaan. Joko hän ilmaisisi minne roistot olivat saaliineen häipyneet, taikka joutuisi hakkelukseksi möyhennettynä itkemään sitä, että oli ylipäänsä syntynyt tähän tuskan ja murheen laaksoon.

Mutta miksi ihmeessä nahkatakkiset olivat jättäneet yhden joukostaan rannalle? Vartiomieheksi. Niinhän hän oli äsken otaksunut. Ja kuitenkin, sehän olisi ollut heiltä järjetöntä. Vain se oli varmaa, että tässä kohden lurjukset olivat nousseet veneeseen. Eikä tuo keskellä yötä rantakivellä kyyhöttävä olento voinut sattumalta olla siihen asettunut. Mies tiesi jotakin!

Rauta ei välittänyt enää varoa askeliaan kuulumasta. Hän työnsi pistooliin ja sähkölampun taskuunsa. Niitä ei nyt tarvittu. Nyrkit saivat riittää. Kun hän oli muutaman askelen päässä kivellä istujasta, jokin kuiva oksa taittui rasahtaen hänen jalkansa alla. Olento hypähti seisomaan ja huudahti säikähtäneenä:

— Kuka siellä?

Rauta oli jännittynyt ratkaisevaan syöksyyn. Mutta nuo kaksi sanaa pysähdyttivät hänet. Hän oli tuntenut äänen.

— Kas, Pekka Peltosalo. Älä pelkää. Minä olen sinun 'Pyörremyrskysi'.

— Oi, te herra. Vihdoinkin!

— Vihdoinkin? Et kai tarkoita istuvasi täällä odottamassa minua?

— Juuri teitä minä odotin, herra.

Ajatus oli niin hupsu, että se sai Raudan naurahtamaan. Hän oli vain kerran aikaisemmin käynyt täällä, ja nyt istuu tuo hontelo nahkurinpoika oudolla, pimeällä rannalla katsellen merelle ja sanoo odottaneensa häntä!

— Miten saatoit kuvitella minun tulevan tänne?

— Tiesin teidän tulevan, herra. Nahkatakkisethan ryöstivät teidän huvilanne. Tiesin teidän löytävän niiden jäljet ja seuraavan niitä tänne. Minä jäin tähän odottamaan teitä, koska niiden jälkiä ei näy tästä eteenpäin.

Raudan mieli lämpeni.

— Jouduitko kauankin odottamaan?

— Tulin heti niiden jäljessä. En tiedä, kuinka kauan olen ollut täällä. Ehkä tunnin, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Väliin minun tuli niin vilu, että piti vähän hypellä. Mutta sitten löysin tuon kiven. Sen suojassa tuuli ei niin tunnu.

Rauta ojensi kätensä tunnustelemaan Pekan varusteita. Pojalla oli vain viheliäisen ohut pumpulipusero. Kummako sitten, että pojan hampaat kalisivat kylmästä! Hän kiskoi päällystakin yltään, ja estelyistään huolimatta Pekan oli vedettävä se päälleen.

— Kerro nyt, miten päädyit tänne.

— Töistä lähdettyäni olin käväissyt Kylänpään takaisissa metsissä, poika aloitti.

Mitähän hänellä siellä mahtoi olla tekemistä? välähti Raudan mielessä. Pekka ei vaikuttanut sellaiselta nuorukaiselta, joka ilman muuta käyskentelee metsässä. Ehkäpä hän oli käynyt tarkastamassa ansoja, omiaan tai muiden. Se ei kuitenkaan liikuta minua, hän päätteli, kaikkein vähiten tällä hetkellä.

— Sieltä palaillessani näin sen arpiposkisen nahkatakkimiehen tulevan eräästä talosta.

— Mistä talosta?

— Paremmin sitä voisi mökiksi sentään sanoa, poika oikaisi. — Sundin lesken mökistä.

Sundin lesken? Missä ihmeen yhteydessä olen kuullut tuon nimen? Rauta mietti. Samassa hän muisti. Inkeri oli kertonut Kurt Bergin asuvan kirkonkylän laidassa leskirouva Sundin luona. Arpiposkinen oli siis tullut tuosta mökistä, kenties kamreeri Bergin luota! Kuuluiko ehkä nuori herra Kurtkin nahkatakkisiin? Ajatus tuntui ensi hetkessä mielettömältä. Mutta oliko se lopultakaan niin mieletön? Pankinjohtajan rouvahan oli valittanut kamreerin epäsäännöllisyyttä työssä. Salaperäiset puuhailut nahkatakkijoukossa, jonka liikkeellä olo tuntui tapahtuvan vain öisin, tekisivät ymmärrettäviksi Bergin toistuvat poissaolot pankista. Kun Pekka Peltosalo oli ensimmäisen kerran ollut tekemisissä nahkatakkisten kanssa, näitä oli ollut kolme. Kaikki he olivat rotevia miehiä, ja Bergissä oli kyllin mittaa vaikuttaakseen rotevalta.

— Entä sitten? Rauta kysyi.

— Sitten minä seurasin sitä arpiposkista. Muistin kyllä, herra, teidän käskeneen minun tulla viivana ilmoittamaan teille, jos sattuisin sen kanssa vielä yksiin. Arvelin kuitenkin parhaaksi ensin katsoa, mihin se menisi ja mitä puuhaisi. Oliko se kovin pahasti, herra?

— Ei, vaan aivan oikein. Jatka!

— Se tuli tänne, herra. Minä perässä, mutta ei se nähnyt minua. Katselin kauempaa, kun se istui tuolla samalla kivellä, jolla minä äsken. Lopulta tuli moottorivene, oikea pikakiitäjä. Pelkäsin sen nousevan siihen ja häipyvän sen tien. Mutta sieltä hyppäsikin kolme miestä rantaveteen ja kahlasi sen luo. Neljäs jäi veneeseen, kai vartioimaan sitä. Se arpiposkinen ja kolme muuta menivät tuonne vajaan. Minä koetin hivuttautua lähelle. En kuitenkaan kuullut mitään; ne kai vain kuiskailivat. Sitten minä säikähdin aivan hirveästi, kun Rantamaalta päin tuli juosten taas uusi nahkatakkinen. Sillä oli kuitenkin niin kiire ja oli jo niin hämäräkin, ettei se huomannut minua. Latoon päästyään se huohotti: "Nyt se herra lähti kylälle!" "Missä Leo on?" tiuskaisi joku. "Sinne se jäi vartioimaan taloa," äskentullut vastasi. "Entä jos se herra ehtii tulla takaisin?" kysyi kolmas ääni. "Antaa ehtiä," se tiuskivaääninen ärähti, "mokomakin risahermoinen pääkaupunkilaisherra!" Herra, ketähän se sillä tarkoitti?

Rauta hymähti. Nahkatakkiset eivät tuntuneet kunnioittavan häntä. Pekka taas ei omakohtaisten kokemustensa vuoksi voinut kuvitella, että joku uskaltaisi väheksiä häntä vastustajana.

— Jatka vain, poika.

— Ne kuiskailivat pitkään. Vasta pimeän tultua ne lähtivät liikkeelle. Minä tietenkin perässä. Mutta herra, sitten minä melkein lyyhistyin säikähdyksestä. Ne suuntasivat kulkunsa teidän huvilaanne! Pelkäsin niiden tappavan teidät. Siellä ammuttiinkin. Mietin, pitikö minun pinkaista hakemaan kylältä apua. Käsitin kuitenkin sen olevan myöhäistä. Eikä kestänytkään kauan, kun ne tulivat takaisin rantahietikolle. Yhdellä oli jokin pussi sylissä, ja kaksi raahasi oikein suurta säkkiä välissään. Miehiä oli nyt kuusi. Katsoin, mihin suuntaan ne menivät. Sitten juoksin huvilaan. Keittiön ovi oli auki, ja siellä vasta siivo oli. Olin varma, että löytäisin jostakin huoneesta teidän ruumiinne, herra. Minua hirvitti kurkistaessani nurkkiin ja vuoteiden alle. Mutta koko huvila oli tyhjä! Silloin käsitin, ettei ketään ollutkaan kotona ja että nuo nahkatakkiset olivat ryöstäneet teidän kalleutenne. Luin kerran kirjan, jossa rosvot tekivät juuri niin... Livistin takaisin rannalle, eivätkä ne olleet saaliineen ehtineet vielä pitkällekään. Tässä ne nousivat veneeseensä, se arpiposkinen myös, kaikki kuusi pusseineen ja säkkeineen. Ja sitten ne lähtivät!

Rauta oli jännittyneenä seurannut pojan eloisaa kuvausta. Kun tämä lopetti, hänellä oli samanlainen puoleksi hämmentävä, puoleksi katkera tunne kuvauksen katkeamisesta juuri ratkaisevalla kohdalla kuin kuultuaan muutama päivä sitten loppuun Martta Rintapellon kuvauksen murha-illan tapauksista Vaaran talossa.

— Eikä sinulla tietysti ole aavistustakaan siitä, minne he kulkunsa suuntasivat! hän huudahti kiivaasti tuijottaen öiselle merelle. Musta ulappa sai hänet tuntemaan itsensä raivostuttavan voimattomaksi. Hän säpsähti kuullessaan Pekan sanat. Ei, sehän oli mahdotonta! Hänen oli täytynyt kuulla väärin.

— Mitä! Mitä sinä puhut, poika?

— Sanoin vain tietäväni, missä ne ovat.

Rauta tarttui hänen käsivarteensa. Hän hellitti kuitenkin heti otteensa. Sehän vielä puuttuisi, että hän puristaisi pojan käsivarren mäsäksi.

— Pekka, hän virkahti käheästi, jos se on totta, niin palkitsen sinua ruhtinaallisesti. Missä he ovat? Luojan tähden, puhu!

Poika vetäytyi varovaisesti hiukan kauemmas. Hän käsitti kyllä, ettei äskeinen ote ollut pahasti tarkoitettu. Mutta käsivartta kirveli.

— En minä mitään palkitsemista tarvitse, herra... Tuolla ensimmäisellä luodoilla ne ovat. Minä näin niiden viilettävän sinne. Veneen valonheittäjä halkoi pimeyttä niiden edellä. Ne laskivat luodon rantaan. Ja siitä minä ihmettelin. Jos minulla olisi tuollainen pikakiitäjä, niin tottakin nauttisin merimatkasta pitempään.

Tämä oli melkein liian hyvää ollakseen totta.

— Oletko ollut tuolla luodolla, Pekka?

Poika hymähti.

— Olen monestikin. Siellä on pieni mökki. Sinne kai ne kantoivat saaliinsa, koska näin valojen välkkyvän mökillä päin. Minulla on tässä ollut aikaa tarkkailla niiden hommia.

— Kuinka pitkä matka sinne on täältä?

— Toista kilometriä, luulisin.

— Minä soudan sinne!

— Ei se käy, herra.

— On kai täällä jokin vene?

— On useitakin, herra. Niissä ei kuitenkaan ole airoja, ja ne ovat lukittuja. Mutta vaikkei niin olisikaan, niin veneellä sinne ei pääse.

— Miksei?

— Niiden vene kiertelee saarta. Se on kuin mikäkin vartioalus. Olen nähnyt sen valonheittäjän pyyhkivän merta, milloin luodon keskiosan kohdalta, milloin vasemmalta tai oikealta. Silloin ne ovat kai olleet kuulevinaan täältä maan puolelta jotakin epäilyttävää. Ne keksisivät teidät, herra, paljon ennen kuin ehtisitte luodolle. Ja ne ampuisivat veneenne upoksiin. Iltapäivällä näin pikakiitäjässä konekiväärin.

Rauta kirosi hiljaa. Nahkatakkiset merirosvot olivat siis aseistautuneet. Sen huomioon ottaen pojan vastalause oli hyvin perusteltu.

— Entä... Pekka aloitti epävarmana.

— Mitä? Anna kuulua!

— Ajattelin vain, herra, että kylältä saisi kai apuvoimia.

Nimismiehen ja poliiseja. Silloin voisi yrittää kokonaisella laivastolla.

— Ei vetele, poika. Heillähän on pikakiitäjä. Heti havaittuaan veneiden olevan lähestymässä rosvot nousisivat omaansa ja häipyisivät saaliineen meidän voimatta muuta kuin nuolla näppejämme. Ja minä tahdon saada omani takaisin!

Pekan ääni oli murheellinen hänen myöntäessään:

— Ymmärrän, herra. Sitten en tiedä mitään neuvoa.

Rauta mietti hetkisen.

— Yksi keino sentään on, poika! Minä uin luodolle.

Pekasta ajatus oli aivan mahdoton. Kiihkeästi hän ryhtyi selittämään:

— Ei, ei! Vesi on kylmää. Ja matka on pitkä. Vaikka pääsisittekin perille, niin ne ampuvat teidät. Niitä on monta, ja niillä on kaksi konepistooliakin. Ei, herra, älkää yrittäkö sinne yksin.

Kun Rauta välittämättä hänen vastalauseistaan kumartui aukomaan kengännauhojaan, Pekka uskaltautui kysymään:

— Anteeksi, herra, että utelen sellaista. Onko se, mitä ne ryöstivät teiltä, hyvin arvokasta?

— On, poika! Se on arvokkaampaa minulle kuin oma henkeni.

— No sitten. En kyllä käsitä, mikä voi niin arvokasta olla. Mutta itsehän tiedätte, herra.

Pekan äänestä kuuli, ettei itku ollut hänellä kaukana. Sen jälkeen kun Rauta oli kerran peitonnut hänet, hän oli kiintynyt tähän palvovan ihailun ja kiitollisuuden ehdottomuudella. Ja nyt heidän piti erota — iäksi.

— Kuule, poika. Minulla on sinullekin puuhaa siksi ajaksi, kun minä olen tällä matkalla. Sinun on hankittava avain ja airot johonkin täällä olevaan veneeseen. Se ei kai ole mahdotonta.

— Ei, mutta en ymmärrä...

— Suoritettuani tuolla luodolla urakkani loppuun sytytän nuotion merkiksi. Silloin sinun on noudettava minut veneellä. Missään tapauksessa et saa lähteä vesille ennen tuota merkinantoa. Lupaatko?

— Tietysti lupaan, herra.

Poika mietti mielessään, ettei tuota merkkitulta kyllä milloinkaan sytytettäisi. Silti hän tarvitsisi veneen noutaakseen luodolta ihailemansa miehen ruumiin.

Rauta ojensi kätensä hänelle hyvästiksi. Pekka tarrautui siihen lujasti kuin tahtoen pidättää häntä.

— Kas niin, poika. Ala suoria järjestämään omaa osuuttasi, Rauta hymähti rohkaisevasti. — Näkemiin, nuori ystäväni!

Vesi oli todella kylmää. Se ei kuitenkaan huolettanut Rautaa niinikään paljon kuin kysymys siitä, miten osaisi säilyttää suunnan luotoa kohden. Kaiken kukkuraksi tähdetkin olivat kadonneet näkyvistä, pilviverho oli nyt yhtenäinen. Tuulen suunta auttoi jonkinverran, mutta siihen ei ollut paljon luottamista.

Edessä oleva yritys oli kieltämättä hullunrohkea. Vaikkapa hän saavuttaisikin luodon, niin aseettoman miehen mahdollisuudet seitsemää pistoolein ja konepistoolein varustettua roikaletta vastaan olivat melko pienet. Sitä ei kuitenkaan kannattanut vielä murehtia. Kunhan hän vain pääsisi luodolle Inkerin lähettyville, niin kaipa aika antaisi neuvon!

Hän ui pitkin, rauhallisin vedoin. Loppujen lopuksi vesi ei ollut sentään niin kylmää kuin ensi hetkessä oli tuntunut.

Äkkiä välähti etuviistoon oikealta kirkas valo, joka alkoi pyyhkiä merta. Pikakiitäjän valonheittäjä! Ei ollut juuri pelkoa, että veneestä olisi voitu vielä erottaa hänen päätään. Varmuuden vuoksi hän sukelsi kuitenkin pinnan alle. Valokiilan ehdittyä hänen ohitseen hän silmäsi jännittyneenä pikakiitäjää kohden. Sen valot oli sytytetty kuin kuullen hänen hiljaista rukoustaan. Tuon majakan näkeminen oli totisesti ollut tarpeen, sillä kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän oli suuntautunut liiaksi vasemmalle. Hän korjasi heti suuntaansa ja lisäsi vauhtia. Ennen hän ei voisi olla rauhallinen kuin ehtisi niin lähelle luotoa, että moottorin hyrräys kantautui korviin.

Tähän asti hänellä oli ollut onnea. Ihan uskomattoman paljon onnea hänelle oli tuottanut se, että Pekka Peltosalo oli jostakin käsittämättömästä syystä kiintynyt häneen. Luontaisesta pelkuruudestaan huolimatta poika oli uhmannut tänä iltana hänen tähtensä sekä kylmää että kiinni joutumisen vaaraa. Jos minä joskus pääsen palaamaan ihmisten ilmoille, hän päätti, ei tuolla pojalla saa enää olla mitään puutetta.

Ennen pitkää hänen korviinsa kantautui moottorin säkätys. Hän jäi kuuntelemaan tarkoin. Ääni läheni ja alkoi sitten jälleen loitota. Kummassakin tapauksessa se kuului oikealta. Hän oli siis jälleen uinut liiaksi vasemmalle. Korjatessaan suuntaa hän totesi saapuneensa jo lähelle luotoa. Se olikin hyvä: jäsenet alkoivat kangistua.

Vihdoinkin! Hän erotti edessään luodon ääriviivat. Mitään majakkaa hän ei enää tarvinnut. Mutta samassa välähti valo oikealta. Moottorivene oli jälleen kiertänyt luodon ja puski kärjen takaa esiin täysin valoin. Kylläpä ne nyt yhtäkkiä ovat innostuneet valoihinsa! hän hymähti. Hetkeksi hän pysähtyi katsomaan valokeilan tanssia aalloilla manteren suuntaan. Näky oli itse asiassa kaunis. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin unohti kaikki esteettiset mietteet. Sehän vielä puuttuisi, että hänet nyt, lähellä rantaa, keksittäisiin! Hän sukelsi nopeasti ja pitkään. Kun hän jälleen tuli pinnalle, vene oli sivuuttanut hänet. Hetkistä myöhemmin hän oli jo aivan rantavedessä. Muutamin vedoin hän ui tyynen puolelle. Sillä kohtaa jalat eivät tavanneet pohjaa, ja käsivoimin hän ponnistautui laakealle rantakalliolle. Onneksi täällä ei tuullut. Mutta sittenkin yö tuntui jäätävän kylmältä. Väsymyksestään huolimatta hän ryhtyi voimakkaasti hieromaan kangistuneita jalkojaan.

— Joka tapauksessa olen nyt täällä, hän mutisi.

Vähän myöhemmin hän harppasi lähellä olevan pikku pensaikon suojaan. Moottorivene lähestyi jälleen. Tällä kertaa se ei aikonutkaan jatkaa matkaansa, vaan laski rantaan vähän matkan päähän hänen piilopaikastaan. Hän kuuli joka sanan veneessä olevien kahden miehen keskustelusta.

— Painu mökille ja sano niille piruille, että nyt saa toinen pari tulla meidän tilallemme! On totisesti aika meidänkin päästä takkatulen ääreen!

— Hyvä on, toinen vastasi, kompuroiden rannalle.

— Ja muistakin, ettet viivy kauan!

— Minä helvetin koirana sinä oikein pidät minua! Tulen niiden toisten mukana takaisin, jottei sinun tarvitse olla ulkona sen kauempaa kuin minäkin olen. Hei!

— Hei, hei!

Tässä olisi tilaisuus! välähti Raudan mielessä. Ei varmaankaan olisi mahdotonta yllättää pikakiitäjään jäänyttä. Siten hän saisi valtaansa nahkatakkisten ainoan kulkuvälineen konekivääreineen. Silloin hän hallitsisi luodon ympäristöä ja voisi estää miesten paon. Mutta Inkeri ja Mari jäisivät roistojen käsiin! Eikä ollut takeita, mitä heille tapahtuisi. Hän ei voisi estää miehiä, ryhtyivätpä nämä mihin konnantekoihin tahansa. Ennen muuta hänen oli päästävä selville tilanteesta mökissä. Nopeasti oli Raudan päätös tehty. Joustavin, kuulumattomin askelin hän riensi mökille lähteneen miehen perään. Tämän seuraaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia; mies ei yrittänytkään liikkua hiljaa.

Nousu oli jyrkkä. Pian kuitenkin oltiin pienen, matalan rakennuksen luona. Venemies katosi ovesta sisään.

Muutamien askelten päässä oli tuvan ikkuna. Rauta hiipi lähemmäksi ja kurkisti sisään. Ensimmäiseksi hän näki Inkerin. Hänet oli käsistä ja jaloista köytetty kiinni tukevaan tuoliin. Mutta hänen kasvojensa tyyni ilme sai kouristuksen Raudan sydämessä helpottumaan. Valppain, kirkkain silmin Inkeri seurasi kohtausta miesten kesken. Kolme pitkää roikaletta istui pöydän ääressä selkä ikkunaan päin. Kaksi muuta, joista toinen jäntevä ja toinen hintelä, oli ilmeisesti makaillut vastapäisellä seinänvieruspenkillä venemiehen tullessa sisään ja oli nyt kohonnut kyynärpäänsä varaan. Kaikki olivat samalla tavoin pukeutuneita.

Nuo nahkatakit herättivät Raudassa tällä hetkellä kirvelevää kateutta. Lokakuisen yön tuuli vihloi ilkeästi hänen paljasta ihoaan rinnassa ja säärissä. Ollapa tuollainen takki, joka noilla sisällä olijoilta oli pelkkää turhuutta! Tuvan avotakassa räiskyi näet iloinen pystyvalkea. Eikä miesten tarvinnut säästellä puitakaan; takan lähettyvillä oli suuri pino koivuhalkoja.

Sisään katsoja sai aiheen muistaa, että hänen oli nälkäkin. Toista oli noiden! Pöydällä oli säilykepurkkeja, lautasia ja pulloja. Miehet olivat ilmeisesti syöneet tukevan aterian ja ottaneet hyvät naukut palanpaineeksi.

Raudan katse kiersi tupaa. Hämärimmästä nurkasta hän keksi Marin. Hänet oli sidottu samoin kuin emäntänsäkin, mutta lisäksi hänellä oli suukapula. Vanha palvelijatar ei kaiketi ollut suostunut pitämään suutaan kiinni edes täällä; hänen silmänsä pyörivät päässä syösten miehiin vihan salamoita.

Nahkatakkisten näytti olevan vaikea päästä ratkaisuun, ketkä lähtisivät ulos vartiotehtävää suorittamaan. Viimein eräs pöydän ääressä istuvista viittasi molempia makuulla olleita nousemaan. Hintelän huulilta purkautui vastalauseiden myrsky. Mies viittasi vasemmalla kädellä kiivaasti oikeaan käsivarteensa, josta takinhiha oli leikattu halki jättäen näkyviin verisen siteen. Hän oli ilmeisesti se, jonka Jussi Saarisen luoti oli tavoittanut. Loppujen lopuksi sisällä näyttivät sopivan. Haavoittunut laskeutui tyytyväisenä jälleen makuulle. Muuan ikkunan luona istuneista oli taipunut lähtemään hänen sijastaan ja nousi paikoiltaan. Kun hän hetkeksi käännähti ikkunaan, Rauta havaitsi, ettei hänenkään kasvoissaan ollut arpea. Arpiposkinen oli siis toinen pöydän ääreen istumaan jääneistä. Lähtijät kumartuivat ottamaan lähellä ovea olevalta tuolilta aseensa. Tyydytyksekseen Rauta huomasi, että tuolille jäivät vielä molemmat konepistoolit ja yksi pistooli... Nopeasti hän vetäytyi kauemmaksi, ennen kuin mökin ovi avautui.

Kolme miestä astui ulos. Vartioon lähtevät eivät olleet lainkaan ihastuneita saamaansa tehtävään. Toinen kiroili itsekseen. Toinen murisi:

— Emme osaa edes käyttää sitä rukkia! Valonheittäjästä puhumattakaan!

— Kyllä me näytämme, noutamassa ollut mies sanoi sopuisasti. — Muutamassa minuutissa osaatte kaiken, mikä on tarpeen.

Askelet loittonivat alas rantaan. Rauta kuulosti miesten etääntymistä. "Muutamassa minuutissa", tuo lurjus oli sanonut. Raudan taistelusuunnitelma kypsyi samassa. Näin suotuisaa hetkeä tuskin tulisi toista koko yönä.

Hän riensi mökin ovelle, riuhtaisi sen auki ja syöksähti sisään. Yhdellä harppauksella hän oli tuolin luona, jolla aseet olivat. Toinen pöydän ääressä istuneista rotevista miehistä oli kuitenkin heti tilanteesta selvillä. Sekuntiakaan hukkaamatta hän hypähti karjaisten paikaltaan tavoittamaan hänkin tuolilla olevia aseita. Hänen jäntevä kätensä kosketti jo pistoolin perää, kun samassa Raudan nyrkki hirvittävällä voimalla osui hänen leukaansa. Punatukkainen pää retkahti taapäin, pienet, sameat silmät katsoivat silmänräpäyksen ajan hämmästyneinä lyöjään. Sitten iso ruho lennähti taapäin ja putosi lattialle jääden siihen liikkumattomana makaamaan. Seuraavassa hetkessä konepistooli oli Raudan kädessä.

Inkerin huolilta pääsi riemun huudahdus:

— Kaarlo! Minä tiesin sinun tulevan!

Rauta loi häneen pikaisen hyväilevän silmäyksen. Mutta jo samassa hänen katseensa pureutui onnettomuutta ennustavana molempiin jäljelle jääneihin nahkatakkisiin, jotka tuijottivat häneen kuin aaveeseen.

— Kädet ylös, lurjukset, ja nopeasti!

Penkillä maannut oli päässyt istumaan ja suu ammollaan noudatti käskyä. Roteva mies sen sijaan ei tehnyt liikettäkään nostaakseen kätensä. Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, vaan ainoastaan ääretöntä hämmästystä. Mistä tuo vaalea, puolialaston jättiläinen oli tuohon lennähtänyt? Aavekaan se ei voinut olla. Siitä varmistuakseen hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista elottomana lattialla viruvaa Isoa-Arttua; aaveet eivät tyrmää ihmisiä mestarinyrkkeilijän varmuudella! "Kaarlo!" pikku rouva oli huutanut. Mistähän se tuon jättiläisen tunsi?

Rautakin puolestaan katsoi tarkkaan vastustajaansa. Arpiposkinen nahkatakkimies! Aivan niin, miehen oikean posken ylitse kulki vaaleana loistava ruma arpi. Rauta et ollut ehtinyt tarkemmin huomioida tyrmäämänsä nahkatakkisen kasvoja. Tilanteen älyämisen ja liikkeiden nopeus oli kuitenkin jo osoittanut tämän nuoreksi mieheksi. Pöydän ääressä istuva oli huomattavasti vanhempi; niinpä niin, neljäkymmentäneljävuotias. Muutkin Loviisan poliisilaitoksen ilmoittamat tuntomerkit sopivat tuohon pitkään, kuivan jäntevään hahmoon. Mikään kaunis mies Oskar Lundström ei ollut, mutta turhaan Rauta etsi hänen kasvoistaan paatuneen rikollisen leimaa. Ja kuitenkin...!

Konepistoolin suu suuntautui hetkeksi hintelään.

— Irroita naisten siteet. Nopeasti!

Mies vilkaisi neuvottomana arpiposkiseen.

Raudan ääni koveni:

— Etkö kuullut? Vai haluatko minun poraavan reiän vasempaankin käsivarteesi?

Mies hätkähti. Arpiposkinen katsahti häneen halveksivasti. Hän komensi levollisesti:

— Tee niin kuin käsketään, Leo. Vapisethan niin, että ilkeää tekee.

Rauta hymähti. Vai Leo! Jalopeuraa ei tuossa hintelässä ollut nimestään huolimatta alkuunkaan; pikemminkin hän muistutti hyenaa.

Mies livahti Inkerin tuolin luo ja alkoi hennolla taskuveitsellä katkoa siteitä. Mutta kierrettyään tuolin toiselle puolelle, kauemmaksi Raudasta, hän äkkiä suoristautui, ja veitsi välähti iskuun nuoren naisen rintaa kohden. Rauta oli kutienkin nytkin nopeampi. Hintelä lurjus ei ollut huomannut hänen vielä liikahtavankaan, kun teräksinen koura jo puristui hänen ranteeseensa. Veitsi kirposi hänen kädestään, ja surkea ulvahdus pääsi huulilta. Täten täydellisesti yllätettynä hän pyörähti Raudan ulottuvilta. Silloin hän joutui kuitenkin tekemisiin aivan odottamattoman vastustajan kanssa. Arpiposkinen oli noussut seisomaan tuulenpuremilla kasvoinaan syvän inhon ilme. Kun Leo käännähti häneen suojaa etsien, roteva mies potkaisi häntä lujasti vatsanpohjaan. Parkaisten hintelä tuupertui tyrmätyn toverinsa päälle ja jäi siihen. Sitten arpiposkinen asteli tyynesti Inkerin luo, päästi hänet siteistä ja siirtyi sitten vapauttamaan Maria.

Rauta oli kummastellen seurannut päävastustajansa puuhia. Tämä huomasi hänen ihmettelynsä ja murahti jurosti:

— Minä en siedä luihuja salamurhaajia.

Rauta rypisti kulmiaan. Mitä tuo oli olevinaan? Miehen ääni kuulosti vilpittömältä. Mutta vaikka hänen äskeinen odottamaton tekonsa vahvisti sanoja, niin totta ne eivät toki voineet olla. Oskar Lundström ei muka sietänyt luihuja salamurhaajia! Mikä hän sitten itse kuvitteli olevansa? Häntä vastaan puhuvien tosiasioiden ketjuhan oli aukoton sekä Elisabeth-rouvan murhan että Martta Rintapeltoa vastaan tehdyn murhayrityksen osalta! Vai näyttikö vain siitä? Olisiko hänkin noihin rikoksiin syytön? Se tuntui uskomattomatta. Sitten Rauta muisti vielä jotakin ja virkahti ivallisesti:

— Tuota teidän inhoanne ei juuri todistanut minulle jättämänne kirje. Siinä uhkasitte tappaa molemmat valtaanne joutuneet naiset, vaimoni ja palvelijattaremme.

Arpiposkinen silmäsi häneen puuhailustaan. Tuo jättiläinen oli siis Rantamaan vuokralainen! Kuka piru oli uskaltanut valehdella hänelle, ettei miehestä ollut mitään vastusta?

— Sehän oli pelkkä uhkaus, hän torjui jurosti. — Toivoin sen tehoavan teihin.

Molempien naisten siteet olivat olleet tiukat. Vaikka heidän jalkansa nyt olivat vapaat, kumpikaan ei kyennyt nousemaan. Sensijaan Mari puuskahti heti, kun oli päässyt irti suukapulastaan, kiukkuisesti:

— Sen minä totisesti sanon, että...

Rauta keskeytti hänet käskevästi:

— Mari saa säästää sanottavansa toiseen kertaan!

Vanha palvelijatar ei ollut kuullut tuomarin milloinkaan käyttävän tuollaista sävyä. Hän hämmästyi, mutta periksi hän ei antanut. Rypyt suupielissä tiukkenivat, ja hän ärähti vastaan:

— Vai saan minä? Mutta minä kun en säästä, komensipa tuomari miten tahansa! Sanon, että synti ja häpeä on, kun tuomarilla ei tällaisella syksysäällä ole edes takkia yllä!

Raudan täytyi naurahtaa. Vanha, kultainen Mari!

Molempien naisten katse kiersi huoneen seiniä etsivänä, mutta kaikki naulat olivat tyhjiä.

Arpiposkinen havaitsi Inkerin silmien kiintyneen lattialla makaaviin miehiin. Äreänä hän potkaisi Leoksi nimittämänsä syrjään ja kumartui riisumaan nahkatakkia toisien tajuttoman yltä. Sitä tehdessään hän murahti Raudalle:

— Teen tämän säästyäkseni siltä nöyryytykseltä, että komentaisitte minua konepistoolein niin kuin tuota Leo-räähkää.

Hän veti mieheltä vielä saappaatkin jaloista.

— Ison-Artun jalkineiden pitäisi sopia teille, nyrkkiherra.

Rauta piti miestä tarkoin silmällä pukeutuessaan uusiin varusteisiinsa. Arpiposkinen ei kuitenkaan tehnyt elettäkään, joka olisi ilmaissut halua yrittää yllätystä. Hän vaikutti aivan välinpitämättömältä. Pitkävartiset saappaat olivat kuin tehdyt uudelle kantajalleen, ja nahkatakki tuntui suloisen lämpimältä.

— Kyllä minun nyt kelpaa, Rauta virkahti. — Mutta, Pienokainen, minulla olisi sinulle tärkeä tehtävä.

Inkeri nousi horjuen. 'Melkein arasti hän tuli miehensä luo. Kaarlossa oli jotakin oudon rajua, miltei yliluonnollista. Silmät olivat kovat ja hymyttömät.

Rauta otti tuolilta pistoolin, työnsi varmistimen päältä ja antoi aseen vaimonsa käteen.

Tarttuessaan pistooliin Inkeri punastui.

— Se ase, jonka Rantamaalla annoit minulle... hän aloitti.

— Tiedän. Se unohtui sinulta arkihuoneen pöydälle. Näin sen siellä. Pidä tästä parempaa huolta. Sinun on asetuttava tähän ovelle. Jos joku miehistä käy levottomaksi, ammu heti. Minun täytyy pistäytyä tarkastamassa tilannetta ulkona.

Inkeri nyökkäsi. Hän tiesi kamppailun jatkuvan. Neljä joukkion jäsentä oli vielä lannistamatta. Hän ei uskaltanut sanoa miehelleen mitään, mutta tuska kouristi hänen sydäntään.

Arpiposkinen oli istahtanut tuolille pöydän yläpäähän. Hän katsoi miltei ystävällisesti nuorta naista, joka seisoi ovenpielessä pistooli valmiina ja silmissään tiukka katse. Kumpikaan ei puhunut. Marikin oli jännittynyt kuuntelemaan ääniä ulkoa.

Rauta palasi hetken kuluttua.

— Ne ovat tulossa takaisin koematkaltaan, hän virkahti Inkerille. — Pidä sinä huoli näistä. Minä koetan selviytyä toisista.

Samassa mies, jota arpiposkinen oli nimittänyt Isoksi-Artuksi, liikahti levottomasti lattialla.

Rauta meni hänen luokseen.

— Tämä voisi tuottaa sinulle pian vaikeuksia, Inkeri. Siksi otan hänet mukaani.

Hän työnsi konepistoolin riippumaan hihnasta selkäänsä ja nosti lattialta miehen. Arpiposkinen totesi hämmästyneenä; miten kevyesti hän kantoi raskaan taakkansa ulos.

Yö ei ollut enää niin sysimusta kuin aikaisemmin. Mökin ympärillä olevien kivenjärkäleiden ja kitukasvuisten, myrskyn tuivertamien puiden ääriviivat saattoi jo hämärästi erottaa. Rantaan tulleen moottoriveneen valonheittäjä oli sammuksissa. Äänistä saattoi kuitenkin päätellä vartionvaihdon lopullisesti jo tapahtuneen. Aikaisemmat venemiehet heittivät jonkin kompasanan jälkeensä ja alkoivat kavuta mökkiä kohden. Rauta nosti taakkansa jälleen käsivarsilleen ja eteni varovaisesti kohti polun jyrkintä osaa. Hänen oli otettava huomioon tulijoiden pistoolit. Hänkin olisi voinut turvautua tuliaseeseen ja ampua miehet väijytyksestä, mutta hän halusi välttää verenvuodatusta viimeiseen saakka.

Nahkatakkiset astelivat ripeästi rinnakkain. Heillä oli kummallakin kiire takkatulen ja ruuan ääreen.

Nyt! Rauta sinkosi kantamuksensa rajusti tulijoita vastaan. Yllätys oli täydellinen. Kirous kuoli miesten huulille. He menettivät tasapainonsa, ja kaikki kolme vyöryivät rinnettä alas. Kuului, miten eräs heistä — arvattavasti pökertynyt mies — pudota mäiskähti veteen. Se oli hänelle kuitenkin vain onneksi: kylmä kylpy herätti hänet tajuihinsa. Pärskyen ja vettä piesten hän pääsi loputta kapuamaan rannalle.

Rauta kuunteli hetken miesten tulikivenkatkuista hämmästelyä, jossa kaikki kirosanojen huippuluokat olivat edustettuina. Tämä hurja meluaminen kantautui poistumassa olleeseen moottoriveneeseenkin. Jyrkästi se kaarsi takaisin rantaa kohden. Koneet pysäytettiin, sitten kajahti vesiltä:

— Mitä pirua te siellä rannalla mekastatte?

— Laittautukaa avuksi! huudettiin rannalta. — Mökki on vihollisten hallussa! Luodon koko yläosa samaten!

Karkea sadattelu oli vastauksena. Vene solui rantaan.

— En minä nähnyt tuolla ylhäällä kuin yhden miehen! joku möyrysi. — Se oli sellainen melkein alaston jättiläinen.

Rauta päästi raikuvan naurun, joka vaiensi äänet rannalla.

— Vai on meitä vain yksi! hän hohotti. — Pojat, päästäkää pari pientä sarjaa noiden lurjusten niskaan!

Hän ampui konepistoolista lyhyen sarjan, juoksi, sitten sivummalle ja antoi jälleen paukkua. Luodit iskivät veteen.

— Riittää, pojat! Rauta karjui. — Älkää paljastako roistoille kaikkia asemianne.

Alhaalla rannassa oli hetkisen aivan äänetöntä. Sitten miehet alkoivat kiihkeästi väitellä. He puhuivat kuitenkin nyt niin hiljaa, ettei sanoja kuulunut. Neuvottelun tulos ilmeni hetken kuluttua, kun veneen valonheittäjä äkisti syttyi, ja valokeila alkoi pyyhkiä luodon lakea.

— Sammuttakaa valo! Rauta huusi rämeästi. Antaakseen pontta sanoilleen hän ampui suoraan valonheittäjää kohden.

Vastaukseksi tuli taaskin sarja kirouksia. Ilmeisesti luotituisku oli kuitenkin osunut ilkeän lähelle, koska käskyä noudatettiin. Sen jälkeen pimeys vaikutti jälleen kammottavan syvältä.

— Minä suon teille viisi minuuttia! Rauta ärjyi. — Ellette siinä ajassa laittaudu joka sorkka veneeseenne ja poistu luodon lähettyviltä, niin annan käskyn ampua jok'ainoan teistä seulaksi. Pelinne on menetetty! Luoto on meidän käsissämme!

Kiivas väittely alkoi jälleen alhaalla. Yli muiden äänien kuului matala basso:

— Emmehän voi jättää päällikköä!

— Päällikköänne? Rauta ilkkui. — Hän on ollut köysissä jo neljännestunnin! Hän joutuu salakuljetuksesta ja muista ilkitöistään vuosiksi rautoihin. Mutta ne teistä, jotka eivät nyt livistä, pääsevät lahoamiseensa asti lautoihin! Pitäkää kiirettä! Rajansa on meidän poliisienkin kärsivällisyydellä.

Poliisi-sana tuntui tepsivän. Se toistui monesti rannalla käydyissä neuvotteluissa.

— Oletteko poliiseja? joku huusi alhaalta. — Ettekä jonkin kilpailevan sakin miehiä?

— Sanoin jo, keitä olemme! Rauta ärjäsi vastaan. Hänen jalkansa olivat tavanneet pari muhkeaa kiveä, jotka tuntuivat irtonaisilta. Siitä hän sai ajatuksen ja päätti heti toteuttaa sen. — Kas niin, pojat! Olemme jo kyllin kuunnelleet noiden lurjusten, pitkää parlamenttia. Annetaan niille vähän kiirettä. Heittäkää ensimmäiset järkäleet niiden niskaan ja sitten suolatkaa niitä lyijyllä!

Hän potkaisi kivet liikkeelle. Kumisten ne lähtivät vyörymään kohti rantaa. Konepistoolin rätinä hukkui niiden aiheuttamaan jyrinään. Se tehosi. Karjuen ja sadatellen mies toisensa jälkeen hyppäsi veneeseen, jota ruvettiin kiireesti työntämään ulomma. Viimeiseksi jäänyt ei loikatessaan emää tavoittanut venettä, vaan polskahti veteen samanaikaisesti kivenjärkäleiden kanssa. Alkoi uusi kiroilu, jota jatkui, kunnes mies oli kiskottu veneeseen. Moottori alkoi käydä, ja hitaasti pikakiitäjä vetäytyi loitommalle. Siellä valonheittäjä sytytettiin jälleen ja suunnattiin luotoon. Kivien suojassa ryömien Rauta siirtyili eri kohtiin ampuen lyhyin sarjoin veneen ohitse. Tämäkin harhauttamisyritys onnistui. Pikakiitäjä kääntyi avomerta kohden ja kovaa vauhtia puskien loittoni täysin valoin yhä kauemmas.

Antamalla valonheittäjän palaa ne haluavat näyttää todella poistuvansa. Rauta mietti.

Hän tunsi olevansa uupunut. Mutta työ ei ollut vielä loppuun suoritettu. Raskain askelin hän suuntasi kulkunsa taas mökkiä kohden.

Hän oli jo aivan lähellä, kun kuului särkyvän lasin helinää. Heti sen jälkeen kajahti mökin sisältä laukaus.

Arpiposkinen on pakenemassa! välähti hänen mielessään. Tuo tietoisuus pyyhkäisi väsymyksen hänen jäsenistään, ja hän ryntäsi pakenijan jälkeen.

Hitaasti leviävässä aamuhämärässä hän erotti juoksevan miehen hahmon. Tältä ei ollut enempää kuin parikymmentä metriä etumatkaa. Mies pinkoi luodon toista kärkeä kohden. Hänen vauhtinsa oli luja, mutta juoksu vaikutti jollakin tavoin rujolta. Se ei voinut olla Lundström. Kun mies samalla näkyi selvemmin suoraan merta vastaan, hän tulisikin pakenijan. Se oli hintelä Leo.

— Seis tai minä ammun!

Edellä juokseva ei pysähtynyt. Hän luotti kai hämärän suojaan. Rauta ei aikonutkaan ampua. Miehen karkaamisyritys oli alun perin toivoton. Mutta tämä ei kai tiennyt toveriensa jo poistuneen.

Välimatka juoksijain välillä lyheni metri metriltä. He olivat jo lähellä niemen ulointa kärkeä.

— Pysähdy! Älä ole hullu!

Hintelä nahkatakkinen oli saavuttanut jyrkänteen reunan. Hän silmäsi vielä kerran taakseen. Sitten hän hyppäsi.

Rauta kumartui katsomaan alas. Hän erotti merenpinnan neljä tai viisi metriä suoraan alapuolellaan. Aallot iskivät kiviin, joiden terävät särmät kohosivat esiin syvyydestä. Mitään muuta ei näkynyt. Hyrskyjen kohu ja tuulen vihellys olivat ainoat kuuluvissa olevat äänet.

Palattuaan mökille hän pysähtyi yllättyneenä ovelle, Arpiposkinen makasi pitkin pituuttaan lattialla. Molemmat naiset olivat viimeistelemässä hänen selässään olevan haavan sitomista vaatesuikaleilla.

Rauta ei tiennyt itsekään tarkoin, mitä hän oli kuvitellut mökissä tapahtuneen. Äskeisen ajojahdin päätyttyä hänen mieleensä oli iskenyt kalvava huoli Inkeristä. Miten tämän oli käynyt siinä kohtauksessa, joka oli päättynyt ikkunan särkymiseen ja laukaukseen? Hän oli lähtenyt takaisin mökille niin nopeasti kuin jalat kantoivat. Mutta mitään pikavauhtia hän ei ollut tullut. Hän ei yksinkertaisesti enää ollut jaksanut juosta. Nähdessään nyt vaimonsa vahingoittumattomana hän hymyili väsyneesti ja vaipui istumaan penkille.

Inkeri katsahti häneen työstään.

— Saitko hänet kiinni?

— En. Meri sai hänet.

— Entä muut?

— He ovat menneet, veneineen.

Vastatessaan hän ajatteli: kunpa saisin nukkua; nälkäkin minun on, mutta söisin vasta nukuttuani.

— Kultaseni, tulisitko auttamaan meitä, niin nostamme haavoittuneen penkille?

Rauta pudisti päätään.

— En jaksa, Pienokainen. Ja miksi hänet pitäisi nostaa? Hänen on siinä hyvä maata.

Mari tuli touhuissaan hänen luokseen. Hän oli saanut takaisin entisen topakkuutensa.

— Ja sen minä sanon, että toista sellaista miestä kuin meidän tuomari ei ole koko maailmassa. Ihan minun...

Rauta viittasi häntä vaikenemaan.

— Mari kiltti, annetaan olla... Marin pitäisi kantaa nuo halot manteren puoleiselle rannalle ja sytyttää niistä nuotio..

Vanhus katsoi isäntäänsä ällistyneenä. Tuomari oli mennyt kai sekaisin. Eipä silti, kyliä hän olisi käsittänyt sen. Tällaisen yön ja kaiken sen jälkeen, mitä tuomari oli ypöyksin tehnyt! Äreästi hän kuitenkin torjui:

— Hullun töihin minä en rupea!

Rauta nousi vaivalloisesti pystyyn.

— Sitten kai minun itseni täytyy.

Mari paino! hänet takaisin istumaan.

— Tuomari ei lähde minnekään! Minä luulin tuota halkojuttua pilaksi. Mutta jos täällä nyt jotakin vielä tehdä täytyy, niin kyllä minä! Voisi nyt tuomari sentään vanhalle ihmiselle sanoa, mitä varten sinne rantaan pitäisi roihu sytyttää.

— Merkkituleksi, Mari. Jotta tulevat veneellä hakemaan. Emme kai tänne koko loppuiäksi aio jäädä.

Sen Marikin hyväksyi, ja kantamuksineen hän painui ulos, vaikkakin muristen.

Inkeri seisoi miehensä edessä ja painoi hänen päänsä poveaan vasten. Hyväilevin sormin hän siveli vaaleaa, sotkuista tukkaa. Hän tajusi miehen tarvitsevan kipeästi hetken hiljaisuutta ja lepoa. Tämä yö oli käynyt sekä hermoille että ruumiinvoimille. Mutta millainen mies, millainen ihmeellinen mies! Inkeri tunsi sydämensä paisuvan onnesta.

— Sanohan, Pienokainen, Rauta virkahti viimein kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, mutta nostamatta päätään. — Mitä täällä äsken oikein tapahtui?

Inkeri alkoi hiljaisesti kertoa.

He olivat pysyneet samoilla paikoilla, mihin Rauta oli heidät jättänyt. Jännittyneinä he olivat koettaneet seurata tapahtumia ulkona. He olivat kuulleet laukauksia ja huutoja ja nähneet valonheittäjän syttyvän ja sammuvan. Tähän kaikkeen syventyneinä he eivät olleet huomanneet lattialla retkottavan hintelän nahkatakkisen tulleen tajuihinsa. He olivat älynneet vaaran vasta sitten, kun sen torjuminen oli ollut jo myöhäistä. Leo oli äkisti hypähtänyt pystyyn, siepannut puukon Lundströmin vyöltä ja iskenyt sen hänen selkäänsä karjaisten: 'Tästä saat takaisin korkojen kera!' Kaikki oli tapahtunut yhdessä tuokiossa. Vasta kun verityön tekijä oli hyppäämässä ikkunasta ulos, Inkeri oli havahtunut toimintaan ja ampunut pakenijan perään.

— En tiedä, osuiko häneen, hän lopetti värähtäen.

Rauta nosti päätään ja katsoi häneen.

— Ei. Parempi olikin niin.

Inkeri nyökkäsi.

— Sillä hetkellä minä kuitenkin toivoin osuvani. Hänen tekonsa oli... niin katala.

Lattialla makaava mies äännähti tuskaisesti. Molemmat riensivät hänen luokseen.

Haavoittunut katsoi heihin kummissaan. Sitten hänen muistinsa palasi. Hän hymyili vaisusti.

— Nostaisitteko minut istumaan?

— Luuletteko jaksavanne istua?

Arpiposkinen nyökkäsi Raudalle.

— En kyllä ole niin nuori enkä niin vahva kuin te. Mutta sitkeä minä olen. Ja minä tahdon puhua kanssanne.

Rauta auttoi hänet istumaan pöydän ääreen.

— Antakaahan kulaus konjakkia.

Inkeri kiirehti täyttämään hänen pyyntönsä. Mies joi ahneesti. Sitten hän sanoi:

— Minä sain joukkioltani sen lopputervehdyksen, minkä ansaitsin. Leo tietää, mihin hän iskee — selkäpuolelta. Seuraavaa yötä en näe, tiedän sen. Eikä ole väliäkään sen jälkeen, kun olen selvittänyt välini teidän kanssanne.

Hänen oli vaikea puhua, mutta hän muovasi lauseensa tarkoin, vaikka hitaasti.

— Eiköhän teillä ole muitakin välejä selvittämättä, Oskar Lundström?

Arpiposkinen jäi tuijottamaan Rautaan.

— Vai tiedätte te jo minun nimenikin! No, kun teistä on kysymys, en ihmettele enää mitään. Silloin kun löitte Ison-Artun lattiaan ja hän lysähti kokoon kuin pistetty härkä, minä tiesin jo pelin menetetyksi. Sillä hetkellä luovuin enemmän vastarinnan ajatuksestakin... Mutta mitä tarkoitatte muilla väleillä, joita minulla olisi vielä selvittämättä? Niin, perheeni kanssa tietenkin...

Taas hiipi Raudan mieleen tunto miehen puheen vilpittömyydestä. Mutta sehän oli mahdotonta.

— Unohdatte Elisabeth Vaaran! hän säväytti suoraan.

— Elisabethin? Vaimoni sisaren? Muitta hänhän on kuollut!

— Niin! Entä, miten hän kuoli?

Lundströmin hämmästys kasvoi yhä. Taikka hän jatkoi näyttelemistään yhä paremmin, Rauta lisäsi hiljaisessa mielessään.

— Miten hän kuoli? arpiposkinen kertasi. — Sitä en tiedä. Väitetään jonkun murhanneen hänet. Hänen miehensä on kai vangittu murhaajaksi epäiltynä. Enempää en tiedä. Enkä välitäkään. Se ei kuulu minuun.

Sitten jokin ajatus iskeytyi hänen mieleensä. Se sai hänet henkäisemään tuskaisesti.

— Ettehän vain kuvittele, että minä olisin...?

Rauta ei vastannut heti. Ja kun hän sitten puhui, hänen äänensävynsä oli toinen; mitään hyökkäävää siinä ei enää ollut.

— Sanokaahan, Lundström, mitä asiaa teillä oli elokuussa Elisabeth-rouvalle?

— Senkin siis tiedätte. No niin Menin pyytämään häneltä rahaa. Hänellä sitä on. Se oli nöyryyttävä käynti. Tiesin sen etukäteen. Mutta Kerstinin ja lasten takia... En saanut penniäkään, tietenkään. Käly sanoi minulle tarkalleen, mikä olen: lurjus. Paljon muutakin hän sanoi. Kaikki ei ollut tottakaan. Lopuksi hän julisti, etten minä eikä perheeni milloinkaan saisi penniäkään hänellä, ei hänen kuoltuaankaan. Siitä hän sanoi testamentissaan pitäneensä jo huolen. Hän ajoi minut ulos talostaan kuin kapisen koiran.

— Tuo, mitä kerrotte Elisabeth-rouvan sanoneen testamentistaan, on tärkeää! Sitä ette voi kai sentään todistaa?

— En. Miten voisinkaan? Kälynihän on kuollut. Mutta... jäi kai häneltä testamentti. Siitähän se näkyy!

— Elisabeth-rouvalta jäi testamentti, siinä olette oikeassa, Lundström. Mutta siinä on määrätty hänen omaisuutensa jaettavaksi tasan Kurt Bergin ja Kerstin Lundströmin kesken!

Arpiposkisen silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän tarvitsi hetken tajutakseen, mitä kuulemansa merkitsi.

— Se... sehän on suurenmoista!

— Teidän omalta kannaltanne, Lundström, se ei ole lainkaan suurenmoista. Teidän käyntinne Elisabeth-rouvan luona juuri sinä iltana joutuu testamentin kautta vaaralliseen valoon.

— Juuri sinä iltana... Miksi te korostitte erityisesti niitä sanoja? Ettehän voine tarkoittaa...?

— Että vain vuorokautta myöhemmin Elisabeth-rouva murhattiin. Sitä minä tarkoitin! Ja murhan jälkeisenä aamuna te suinpäin livistitte täkäläisestä matkustajakodista ja koko paikkakunnalta. Kuin paeten!

Lundström tuijotti häneen hellittämättä. Vähitellen hänelle valkeni, mitä kaikki nämä tosiasiat merkitsivät hänen kohdallaan.

— Minä en ole murhannut kälyäni! hän huudahti kiivaasti.

Rauta siirtyi nopeasti toiseen asiaan:

— Mitä teitte eilisiltaisessa tai nyttemmin jo toissailtaisessa rankkasateessa ulkona? Tulitte maantiesillan ylitse ja lähditte painelemaan jokivartta pikku siltaa kohden. Minne olitte matkalla?

-— Kurt Bergin asunnolle.

— Mitä tekemistä teillä siellä oli?

— Mitä tekemistä? Minähän asun siellä.

Raudasta tuntui yllättäviä käänteitä tulevan tämän yön osalle jo liikaa.

— Asutte siellä! Kamreeri Berghän ei siedä ketään vieraita asunnossaan. Ette kai yritä uskotella minulle hänen ottaneen teidät avosylin vastaan?

Arpiposkinen hymähti.

— En. Mieluiten hän olisi ajanut minut pellolle. Hän ei kuitenkaan voinut.

— Ei voinut! Miksi ei?

233

Lundström vaikutti vaivautuneelta. Hetken epäröityään hän päätti vastata suoraan.

— Minä uhkasin ilmiantaa hänet poliisille, ellei hän sallisi minun asua luonaan. Minä tarvitsin syrjäisen kämpän.

Rauta tunsi nyt saaneensa tuntuman johonkin arvokkaaseen salaisuuteen.

— Te tiesitte hänestä siis jotakin, millä saatoitte kiristää Bergiä. Mitä se oli?

Arpiposkinen vastasi jyrkästi:

— Sitä minä en sano. Se on Kurt Bergin salaisuus eikä minun. Minä lupasin vaieta siitä, jos saan asunnon. Hän taipui, ja siksi minä vaikenen. Mutta mitä varten te kyselette tätä tällaista?

Rauta tajusi turhaksi yrittää suostutella Lundströmiä. Sitä paitsi hänen kieltäytymisensä perustelu oli täysin hyväksyttävä.

— Kyselen, koska toissailtana, juuri samoihin aikoihin sillalta heitettiin koskeen nimismies Vaaran entinen palvelijatar.

Arpiposkinen pudisti kummissaan päätään.

— Ette kai sentään niin hassuja ajattele, että minä olisin hänet heittänyt? Jos hän kerran oli Vaaran entinen palvelijatar, niin minä en ole häntä nähnytkään!

— Ehkä te ette heittänyt. Mutta kun juuri, siihen aikaan liikuitte siellä päin, olisitte voinut ainakin nähdä tuon tapauksen. Teidän olisi pitänyt nähdä sillalla seisova tyttö ja sitten pariskunta, joka tuli myöhemmin ja sivuutti tytön sillalla. Jos te ette hiipinyt heidän jäljissään sillalle, niin sen teki joku toinen. Koettakaahan muistella! Teille itsellenne olisi tärkeää, jos voisitte muistaa nähneenne jonkun vielä menevän sillalle.

— Kyllä minä koetan.

Arpiposkinen kääntyi Inkeriin.

— Pikku rouva, tahtoisitteko olla niin kiltti, että kaataisitte vielä tilkan konjakkia minulle?

Hän sai täyden lasin, maisteli sitä hetken ja sanoi sitten:

— Satoi rankasti, niin että oli vaikea nähdä. Sitä paitsi en voinut kuvitella joutuvani tällaisiin kysymyksiin vastaamaan. Vaikka näkisikin yhtä ja toista, niin kaikki ei tartu muistiin... Odottakaas! Näin todeltakin liikettä pikku sillalla. Mutta eivät nuo ihmiset tulleet siinä järjestyksessä kuin te mainitsitte. Ensin kulki joku pariskunta: pitkä ja lyhyt. Näin heidät kauempaa. Olin jo aivan sillan korvan lähettyvillä, kun tyttö tuli.

— Erehdytte, Lundström! Tai... kuulkaahan, tulitteko katsoneeksi keskisillalle? Ehkäpä minun tarkoittamani tyttö olikin jo siellä ennen noita teidän mainitsemianne. Silloin teidän näkemänne tyttö olisi voinut olla... No, miten on? Näittekö keskisillalla ketään seisomassa kaiteeseen nojaten?

— En nähnyt. Mutta en tullut erikoisemmin katsoneeksikaan. Sitä paitsi satoi rankasti.

— Vielä eräs tuota kävelyretkeänne koskeva kysymys, Lundström. Oliko Kurt Berg kotosalla, kun te saavuitte Sundin taloon?

— Ei, ei ollut. Se harmitti minua, koska olimme sopineet tapaamisajasta. Hän myöhästyi ainakin neljännestunnin.

Miehet vaikenivat pitkään. Sitten arpiposkinen äkisti huudahti:

— Minä näen, ettette te usko minua! Mutta minä vannon teille olevani syytön sekä kälyni murhaan että tuon tytön koskeen keittämiseen! Ja minä sanon teille tämän tietäen olevani pian poissa. Teidän täytyy uskoa; kuoleman edessä ei valehdella!

Rauta ojensi hänelle kätensä yli pöydän.

— Minä uskon, Lundström! Vaikka...

— Vaikka mitä?

— Vaikka sitten en ymmärrä lainkaan teidän Rantamaahan kohdistamianne vehkeilyjä.

— Eihän niillä ole mitään tekemistä kaiken tuon muun kanssa!

Ryppy Raudan silmäkulmien välissä syveni äkkiä uhkaavaksi.

— Haluatteko väittää ryhtyneenne kaikkiin siivottomiin peloituspuuhiinne lainkaan tietämättä, kuka minä olen?

— En tiennyt silloin enkä tiedä vielä nytkään, kuka olette.

— Minä olen tuomari Rauta. Tulin tänne selvittämään Elisabeth-rouvan murhan arvoitusta.

Lundström ryyppäsi pitkän kulauksen konjakkia. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle hän virkahti:

— No, nyt minä ymmärrän. Te siis luulette minun siksi halunneen karkoittaa teidät näiltä main! No, voi sun...! Ihan toisista syistähän te olitte minun tielläni.

— Mistä syistä muka? Niiden täytyi olla hyvin painavat. Muuten ette olisi mennyt niin pitkälle yrityksissänne pakottaa minut poistumaan paikkakunnalta. Pelissä ei teidän puoleltanne voinut olla muu kuin vapautenne tai...

— ... suuret rahat, Lundström täydensi ja vahvisti sitten huokaisten: — Niin, tuomari Rauta, suuret rahat olivat minulla pelissä.

Inkeri puuttui miesten keskusteluun.

— Nyt minä en käsitä lainkaan! Eihän meillä voinut olla mitään tekemistä teidän rahojenne kanssa. Tänne tullessamme emme tienneet edes teidän olemassa otostanne!

Arpiposkinen hymähti alakuloisesti.

— Ette tietysti tienneet, pikku rouva. Mutta te tulitte minun ja noiden rahojen väliin. Katsokaas, Rantamaan huvila oli siihen asti hyvä etappipaikka. Eikä lähettyvillä ole toista sopivaa. Siksi teidät täytyi saada lähtemään.

— Te olette siis salakuljettaja, Rauta totesi. — Niin, johan teillä etelässäkin oli jotakin sellaisia puuhia. Täällä näytte ryhtyneen oikein salakuljettajakoplan päälliköksi. Sitä vain en vieläkään käsitä, mitä teitte niin suurella varastolla kuin kokonaisella huvilalla.

— Oh, ihmisiä oli paljon.

— Ihmisiä!

— Niin. Joskus ei päässyt veneillä lähtemään, kun myrsky ei helpottanut yöksi. Silloin niiden täytyi odottaa vuorokausi ja joskus parikin rannikolla. Taivasalle niitä ei sopinut jättää juoksentelemaan. Siksi tarvitsimme huvilan. Rantamaa sopi tarkoituksiimme hyvin: se oli kyllin tilava ja riittävän syrjässä. Kun iltapimeällä toimme lastin kuorma-autoilla rannalle, se ei herättänyt kylässä mitään huomiota. Kukapa olisi syyspimeällä vaivautunut niin kauas kuin Rantamaalle! Kaikki sujui laskelmien mukaan. Mutta sitten tulitte te!

— Mitä ihmisiä ne olivat, Lundström?

— No, niitä, jotka pakenevat Ruotsiin.

Rauta naurahti. Ratkaisu oli niin ällistyttävä ja samalla niin luonnollinen. Olisihan hänen pitänyt tulla ajatelleeksi sitä jo aikaisemmin!

Arpiposkinen hymyili. Hänen hymynsä oli kuitenkin haikea, sillä tuo kaikki oli hänen osaltaan nyt ohitse:

— Kertokaa lähemmin, herra Lundström, Inkeri pyysi. — Oliko teillä paljonkin liikettä?

— Meillä oli vain neljä venettä. Viides oli pikakiitäjä, jota käytimme tiedusteluun. Enemmän niitä olisi saanut olla. Matkalle haluavia olisi heti välirauhan päivästä alkaen ollut vaikka kuinka paljon. Niin monethan tahtovat nyt lähteä maasta salaa, kun eivät muuten pääse. Minä ehdin tähän puuhaan vasta syyskuun lopussa. Veneiden siirto ja uusien hankkiminen vei näet aikansa. Mutta minä ansaitsin hyvin. Otin kyllä ainoastaan viisituhatta hengeltä yliviennistä... Te hymyilette, tuomari. Ajattelette kai, ettei se ollut vähän. Riski oli kuitenkin suuri ja veneet kalliit. Eräät toiset sakit etelämpänä ottavat kaksikin kertaa niin paljon. Sitten tulitte te ja katkaisitte koko liikenteen. Parisensataa ihmistä on joutunut kauempana odottelemaan reitin avautumista. Sääli heitä...

Rauta hymähti. Mahtoiko Lundström sittenkään sääliä noita pakoon pyrkiviä, joiden oli nyt etsittävä itselleen uusi salareitti taikka jäätävä kotimaahan? Eiköhän hän pikemminkin ajatellut vain sivu suun menneitä suuria summia? Kaksisataa kuljetettavaa ja "vain" viisituhatta markkaa kultakin, siitähän olisi kertynyt huimaava summa! Ja lisää tarjokkaita olisi tullut. Rauta alkoi ymmärtää sitä häikäilemättömyyttä, jolla nahkatakkiset olivat pyrkineet raivaamaan hänen aiheuttamansa liikennesulun pois.

— Sanokaapa, Lundström, hän virkahti, mitä varten asetitte pikakiitäjän patrulloimaan luodon ympärillä? Sanoistanne päätellen ette pelännyt mitään vaaraa minun puoleltani.

Arpiposkinen irvisti. Kipu selässä repi häntä. Hän pakottautui kuitenkin vastaamaan:

— Olin saanut teistä vääriä tietoja. Siksi en pelännyt teitä henkilökohtaisesti. Oli kuitenkin olemassa se mahdollisuus, että te varoituksestani huolimatta olisitte usuttanut poliisit peräämme. Heidän vuokseen järjestin tuon vartioinnin.

— Ja mitä naisille silloin olisi tapahtunut? Rauta tiukkasi.

— Tapahtunut...? Oh, yhäkö te ajattelette tuota uhkaustani? Ei minun toki olisi ollut tarpeenkaan ryhtyä veritekoihin. Kaikki valtithan olivat minun kädessäni.

— Kaikki valtit?

— Niin. Jos poliisit olisivat yrittäneet luodolle, olisimme saaliinemme häipyneet pikakiitäjällä. Minulla on turvapaikka Pohjanlahden toisellakin rannalla. Olisin vienyt vaimonne sinne, ja teidän olisi loppujen lopuksi täytynyt antaa periksi. Iso-Arttu vaatikin, että olisimme ajaneet sinne suoraan. Mutta minä kuvittelin selviävämme teistä helpommalla...

Lundström oli puhunut yhä vaivalloisemmin. Äkisti hän retkahti pöytää vastaan. Inkeri kiirehti hänen luokseen ja tuki häntä huomatessaan miehen haluavan vielä puhua.

— Kiitos, pikku rouva. Ei teidän tarvitse pelätä minun tähän kuolevan... Minä olen sitkeä. Pitkälti minulla ei kuitenkaan ole enää aikaa... Ja minun olisi paljon helpompi... lähteä, jos te voisitte antaa minulle... vanhalle syntisäkille... anteeksi...

Inkeri ja Rauta ojensivat hänelle kätensä. Heitä liikutti miehen pyyntö. Kysymyksessähän oli kuoleva. Ja Lundströmissä oli hyvääkin.

— Kaikki on sitten hyvin, arpiposkinen huoahti. — Tai melkein kaikki... Olisin mielelläni pyytänyt vielä vaimoltanikin anteeksi... Hänen, raukan, elämä ei totisesti ole ollut helppoa... tällaisen miehen rinnalla. Itse hän on aina ollut kunnon ihminen... Mutta häntä en enää saa tavata...

— Saattepa, herra Lundström! Inkeri huudahti. — Teidän vaimonne tulee huomenna taikka, niin, tänään tänne.

Mieheni on kutsunut hänet. Kun vain jaksatte odottaa muutaman tunnin, niin hän on luonanne.

Arpiposkinen hapuili hänen kapean, valkoisen kätensä kouraansa ja painoi kasvonsa sitä vastaan. Inkeri tunsi kätensä kostuvan.

Katsoessaan tuota odottamatonta kohtausta Rauta tuli ajatelleeksi, miten kummallisesti kaikki oli kääntynyt. Hän oli pyytänyt viranomaisia lähettämään Kerstin Lundströmin tänne saadakseen häneltä tietoja karkuteillä olevasta miehestä. Ei ollut enempää kuin puolisen vuorokautta siitä, kun hän oli rouvalle lähettänyt sanan, että hänen miehensä tila on vakava ja että hänen on pidettävä kiirettä. Se oli silloin ollut hänen, Raudan, puolelta hätävalhe. Mutta nyt se oli totisinta totta.

Samassa Mari aukaisi mökin oven ja tulla touhusi sisään. Jo naamasta näkyi, että hänellä oli hyviä uutisia.

— Vene tulee, vene tulee! Sellainen hassunkurinen pähkinänkuori vain. Mutta sen minä sanon, että kultapurje ei olisi vanhaa sydäntäni niin sykähdyttänyt!

Yhdeksäs luku.

NUOREN HERRA KURTIN KORTIT.

Lokakuisen keskipäivän aurinko koetti itsepäisesti päästä paistamaan pilvien lomista, mutta sen yrityksillä ei ollut onnea. Valoläikät lattialla kuolivat yhtä nopeaan kuin olivat syntyneetkin. Itätuuli jatkui edelleen voimakkaana. Sen irtiraastamia värikkäitä lehtiä lensi ikkunan ohitse vinhaa vauhtia. Nuoret männyt kumarsivat kunnioittavasti tuulen voimalle, ja vanha lipputanko huojui arveluttavasti.

Rauta katseli tätä maatessaan kyljellään vuoteessa. Siihen hänet oli tuomittu kotiuduttuaan vasta aamulla kylältä. "Minulla ei ollut yöllä minkäänlaista sananvaltaa", Inkeri oli sanonut, "mutta kultaseni, älä kuvittelekaan sen jatkuvan. Nyt otan vahingon takaisin, ja ensi töikseni määrään sinut lakanoiden väliin!" Kun vaimo puhui siinä äänensävyssä, häntä oli parasta totella. Itse asiassa Rauta oli mielihyvin taipunutkin tuohon järjestelyyn. Eikä hänellä ollut syytä valittaa. Vuoteen viereen kannettu ruokatarjotin oli ollut ruhtinaallinen. Vaikka miehellä oli sudennälkä, niin eräs raja hänen ahmimisellaan oli ollut: kesken syönnin hän oli vaipunut uneen. Neljä tuntia myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli herännyt ja soittanut kahvia.

Inkeri tulikin jo uusine tarjottimineen.

— Onko Mari kuollut vai karannut? Rauta kysyi. — En ole nähnyt hänestä vilahdustakaan koko aamuna.

— Kyllä hän jalkeilla on, vaimo hymähti. — Hän hoivailee Jussia. Meille muille hänellä ei ole nyt silmiä eikä korvia. Saamme kai pian nostaa ison ruokapöydän vierashuoneeseen, jotta Mari voi johonkin sijoittaa kaikki sinne kantamansa siteet, rohdot ja herkut.

Raudan ajatukset olivat jo toisaalla.

— Pyysin tohtori Lehtoa, tarkastettuaan Lundströmin haavan, pistäytymään katsomassa Jussia. Kävikö hän täällä?

Inkeri nyökkäsi.

— Siinä vasta omalaatuinen herra! hän huudahti. —Tohtori ei ottanut uskoakseen minua talon rouvaksi. 'Valehtelet, pikku tyttö’ hän säväytti minulle vasten naamaa. Sitten hän kirosi perusteellisesti koko tämän 'villiksi länneksi' muuttuneen paikkakunnan ja erityisesti sellaiset 'idiootit', jotka antautuvat pahoinpideltäviksi näin pitkien taipaleiden takana. Minä en uskaltanut sanoa mitään enkä olisi kerinnytkään, kun tohtori pauhasi koko ajan. Siitä huolimatta hän jatkoi saman tien: 'En minä ole tullut lavertelemaan sinun kanssasi, tyttö! Vie minut potilaan luo!' Luotuaan ensimmäisen katseen Jussiin hän hörähti iloisesti: 'Kas vain, poikaseni, onpa naamataulusi rikki kuin Eurooppa Versaillesin jäljiltä!' Sitten hän komensi: 'Hameväki ulos!' Oi, kultaseni, olisitpa sillä hetkellä nähnyt Marin kasvot! Vasta pois lähtiessään hän suvaitsi kiinnittää meihin naisiin hieman huomiota. Hän kätteli Maria ja sanoi: 'Jaha, te olette rouva Rauta. Te sovittekin tuomarille.' Hän osoitti minua sormellaan ja murisi: 'Kasvattakaa tuo tyttöletukka paremmin. Setien narraaminen on ruma tapa.' Niine hyvineen hän meni... Kaarlo, yritäpäs nyt nauraa, niin rangaistukseksi saat...!

Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, mitä mies saisi, sillä tämä nauroi jo uhmaten kaikkia mahdollisia seurauksia.

— No, minne sinä nyt? Rauta kysyi, kun Inkeri pyörsi ovelle.

— Jussin luo, minäkin. Hän on tottelevaisempi potilas kuin sinä!

Yksin jäätyään mies hotkaisi ensimmäisen kupillisen kahvia tulikuumana. Sitten hän sytytti savukkeen. Vuoteessa poltteleminen on kyllä huono tapa, hän myönsi itselleen, mutta niin on myös aikamiehen makuulta pitäminen vielä puolen päivän aikaan.

Auringonsäteet tanssivat hetken vuoteen jalkopäässä. Hän ei kuitenkaan enää huomannut niiden lyhyeen päättyvää ilottelua. Hän oli syventynyt käymään uudelleen lävitse aamun tapahtumia.

Pekka Peltosalo oli ollut liikuttava ehdittyään veneineen luodolle. Samalla kertaa hän sekä nauroi että itki päästessään puristamaan Raudan kättä. 'Mutta missäs se teidän aarteenne on, jonka nahkatakkiset Rantamaalta ryöstivät?' hän hätääntyi paluumatkalle lähdettäessä. Pojan naama venähti pitkäksi, kun Rauta osoitti molempia naisia. Pekka kantoi kuitenkin miehuullisesti pettymyksensä, irvistyksensäkin hänen onnistui puolittain peittää.

Manterelle päästyä Rauta oli lähettänyt pojan hankkimaan hevosta ja rattaita tajuttomaksi menneen Lundströmin kuljettamista varten. Sitten hän kertoi naisille, miten suurta osaa Pekka oli näytellyt heidän pelastumisessaan. Lopuksi hän mainitsi päätöksestään ryhtyä huolehtimaan pojasta. Mari tiuskaisi: "Mitä se tuomari nyt hupsuttelee? Huolehtimaan tuosta näppylänaamaisesta pojanlorvista? Kaikkea kanssa!" Huomautukseen, etteihän hänellä ollut mitään muistuttamista talon ensimmäistäkään holhottia vastaan, vanha palvelijatar vastasi kiivaasti: "Ettäs tuomari ei häpeä! Verrata nyt kultaista Jussi-herraa tuohon... tuohon huuhkajaan!"

Rauta oli katsonut parhaaksi siirtää puheen Jussi Saariseen. Hän kertoi, missä kunnossa oli pojan löytänyt. Se vaikutti järkyttävästi molempiin naisiin. Mari suuttui pahanpäiväisesti: "Ja siihen tilaan, tuomari siis sen kultapojan jätti? Ihan yksin! Se raukka olisi voinut vaikka kuolla. Pian, rouva, mennään pian! Jussi-herra tarvitsee meitä!" Mutta sillä kertaa Inkeri ei ottanut totellakseen vanhaa hoitajatartaan. "On itse asiassa vahinko", hän kirpeästi huomautti, "että nahkatakkisten Marille panema suukapula jäi luodon mökkiin." Loukkautuneena vanhus silloin vetäytyi heistä erilleen ja istahti murjottamaan rantakivelle.

Rauta oli vihdoinkin saanut tilaisuuden kuulla Inkerin kokemuksista ennen pelastuksen tuloa. Kuvaus kahakasta keittiössä oli varsin eloisa. Inkeri myönsi, että hänen vangitsemisensa ei ollut tuottanut nahkatakkisille suurtakaan vaivaa. Kun aseistetut miehet olivat syöksyneet keittiöön, hän oli aivan lamaantunut. Toista oli ollut Marin. Hän oli ärjynyt: "Ja minä kun en pihtaa tuon taivaallista teidän pyssyistänne! Ampukaa, jos uskallatte!" Miehet eivät olleet ampuneet. Nauraen he olivat aloittaneet kamppailun, mutta nauru oli ennen pitkää vaihtunut sadatteluksi, sillä Mari oli riehunut kuin raivotar. Kun siinä mylläkässä kasarihylly oli retkahtanut irti, vanhus oli siepannut suuren kuparikattilan käteensä ja läimäyttänyt sillä erästä miestä vasten kasvoja, niin että veri oli roiskahtanut nenästä. Mutta loppujen lopuksi Marikin oli joutunut masennetuksi ja sidotuksi. Inkeri tunnusti pelänneensä hirveästi. Luodolla hän oli sitten kuitenkin kuullut arpiposkisen käskevän miehiään kohtelemaan panttivankeja hyvin. Mökissä heidät oli vapautettu inhottavista suukapuloista. Silloin Mari oli heti aloittanut sellaisen sättimisen, että nahkatakkiset olivat jälleen sulkeneet hänen suunsa. Inkeri sanoi ymmärtävänsä tuon teon ja antaneensa sille hiljaisen siunauksensakin. Vanhan palvelijattaren sanatulva oli ollut hirveä.

Vihdoinkin Pekka oli tullut ajopeleilleen. Yhteisvoimin he nostivat Lundströmin lavakärreille. Lähetettyään naiset Rantamaalle Rauta vei haavoittuneen lääkärin asunnolle. Tohtori Lehto oli juuri mennyt nukkumaan ja ylös ajettuna kiukuissaan räjähteli kuin kokonainen rakettikimppu. Hän lähetti heidät karkein kirouksin evästettyinä edelleen kunnantalolle. Saavuttuaan sinne sitten itsekin hän karskisti komensi Martta Rintapellon luovuttamaan paikkansa sairastuvassa Lundströmille ja painumaan itse kotiinsa "laiskottelemaan". Taitavasti ja nopeasti hän tarkasti ja sitoi uudelleen haavoittuneen. Samalla hän kuitenkin ärjyi Raudalle: "Miksette vienyt häntä suoraan ruumishuoneelle? On pelkkä luonnonoikku, ettei mies ole jo vainaja. Sitä paitsi, perhanan turha oikku! Auringonlaskua hän ei enää missään tapauksessa näe."

Rauta oli lähettänyt Pekan Sundin lesken mökille hakemaan Kurt Bergiä kuolevan lankonsa luo. Kun Lundström palasi tajuihinsa, hän mainitsi tälle siitä. Potilas rypisti vain kulmiaan sanomatta mitään. "Luuletteko, että vaimoni ehtii tulla ajoissa?" hän hetken kuluttua kuiskasi. Se oli ainoa, mikä tässä elämässä enää kiinnosti häntä. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän huoahtaen sulki silmänsä.

Pekka oli sitten palannut juosten, yksin. Raudalle poika selitti, ettei ollut löytänyt kamreeria mistään. Mutta suuria uutisia hänellä oli. Sundin lesken mökki oli tulessa! "Kun minä ehdin sinne", Pekka kertoi, "mökki oli jo kattoa myöten yhtenä roihuna. Kamreeria ei siellä ollut. Eikä Sundin akkaa liioin."

Raudalle oli tullut kiire. Lujaa vauhtia hän paineli Vaaran taloa kohden. Kurt Berg oli estettävä poistumasta paikkakunnalta, vaikkapa turvautumalla vt. nimismiehen virka-apuun! Sundin lesken talon palo ei saata olla pelkkä sattuma, hän päätteli. Sellaiseksi se osui liian hyvin yksiin sen ajankohdan kanssa, jolloin kamreerin jalkojen alla maa alkoi pahasti polttaa. Ehkäpä nuori herra Kurt oli huomannut, ettei hänellä enää ollut aikaa viedä pois sitä salaisuuttaan — mikä se sitten liekin —, jonka kanssa hän oli yksinäisessä asunnossaan puuhaillut, ja siksi sytyttänyt koko roskan palamaan. Mutta entä, jos Berg olikin jo pudistanut paikkakunnan pölyt jaloistaan? Tuo mieleen iskeytynyt epäilys teki Raudan hyviin levottomaksi. Hän rauhoittui kuitenkin pian. Kamreeri ei pääsisi kauas joutumatta kiinni, ja sitten hänen olisi kahta vaikeampi selittää menettelyään viranomaisille.

Ehdittyään näin pitkälle aamuisten puuhiensa muistelemisessa Rauta irvisti happamesti. Hänen täytyi myöntää itselleen aliarvioineensa nuorta herra Kurtia vastustajana. Tuo kylmäverinen herra ei hairahtunut ottamaan harha-askelta.

Varhaisesta hetkestä huolimatta Elias Saarinen oli ollut täysissä pukimissa avatessaan oven. "Vilkas aamu", hän vain naurahti viitaten vierasta käymään virkahuoneeseen. Rauta pysähtyi melko ällistyneenä kynnykselle, sillä huoneessa oli istunut — Kurt Berg. "Oikein, tuomari Rauta", tämä hymyili tervehdykseksi, "aamukävelyt ovat hyvä hermolääke." Saman tien kamreeri kertoi tulleensa nimismiehelle ilmoittamaan asuntonsa palosta. "Tulipalossa ei ole mitään yliluonnollista", hän selitti. "Siinä suhteessa en voi lainkaan kilpailla teidän kanssanne, tuomari Rauta. Palo alkoi minun huoneestani, enkä valitettavasti voi esittää sen sytyttäjiksi mitään salamyhkäisiä nahkatakkisia. Valvoin yöllä pitkään romaania lukien. Minun on täytynyt sitten unissani töytäistä palamaan jäänyt kynttilä tuolilta lattialle, jolloin palo syttyi." Hän kertoi tulleensa nimismiehen luo saadakseen selvyyden siihenkin, maksaisiko palovakuutusyhtiö tällaisessa tapauksessa vahingon vai olisiko hänen korvattava se rouva Sundille. "Mitä te, tuomari Rauta, arvelette siitä? Asianajajana te olette kai perillä tällaisista kysymyksistä", hän lopuksi virkkoi. Rauta vastasi samassa puolittain kohteliaassa, puolittain ivallisessa sävyssä, ettei hän ollut vakuutusjutuissa asiantuntija. Hän lisäsi kuitenkin: "Teidän sijassanne minä kaiken varalta maksaisin Sundin leskelle. Rahojahan ei teiltä tule puuttumaan." Berg kiitti nauraen "hyvästä neuvosta". Sitten hän oli ilmoittanut lähtevänsä pankinjohtaja Kannolle aamukahville. "Tulenpa nyt kerrankin ajoissa pankkiin", hän virkahti hyvästellessään.

Kun tuomarit olivat jääneet kahden, Rauta oli selittänyt asian, jonka vuoksi oli tullut. Elias Saarinen suhtautui esitykseen epäilevästi. "Entä jos kamreeri Berg haluaa lähteä täältä?" hän tiukkasi. "Ette kai vaatine minua pidättämään häntä, vaikka olettekin saanut päähänne, etteivät hänen paperinsa ole puhtaat?" Rauta vastasi terävästi: "Teidän on pidettävä huoli Bergin pysymisestä tällä paikkakunnalla iltaan asti. Siinä ajassa pääsen kyllä kurkistamaan nuoren herra Kurtin kortteihin. Sitä iloa ette minulta kieltäne?" Saarinen oli pudistellut päätään, mutta luvannut täyttää hänen pyyntönsä.

Rauta kaatoi kuppinsa jälleen täyteen. Nautiskelijan ilmein hän haisteli väkevän kahvin hienoa tuoksua ja otti varovaisen kulauksen. Inkeri oli suurenmoinen emäntä, sekä varastoimis- että keittotaidossa!

Tämä päivä oli siis omistettava Kurt Bergille. Kun ilta joutuisi, "kauniin ystävän" mustanruskeissa silmissä olisi toinen ilme kuin aamulla. Niin, siinä sitä oltiin! Ruskeat silmät...

— Pienokainen, hoi!

Inkeri ilmestyi ovelle.

— No? Joko sinä kadut äskeistä uppiniskaista käytöstäsi?

— Kadun mitä hyvänsä, kunhan sinä puolestasi lupaat auttaa minua. Vakavasti puhuen, tarvitsen apuasi. Sinä vedit eilen esiin kysymyksen Bergin sisarusten sinisistä ja ruskeista silmistä. Enkä minä ole sen koommin päässyt siitä irti. Se saattaa olla naurettavaa, mutta minä haluan saada selville, minkä väriset heidän vanhempiensa silmät olivat. Ehkäpä ruustinna Saarinen porvoolaisena...

— Tarkoitat siis...?

— ... että pistäytyisit pappilassa. Aivan niin.

Inkeri nauroi.

— Tarpeetonta, kultaseni. Ruustinna soitti äsken tulevansa tuossa tuokiossa rovastin kanssa tänne. Olisiko tohtori Lehto laverrellut viimeöisistä tapauksista täällä Rantamaalla?

— Mahdotonta!

— Niinpä joku on kunnantalolla sivusta kuullut sinun selostavan asiaa tohtorille. Ainakin pappilalaiset tietävät, että täällä on tapeltu. Ruustinna haluaa tulla toteamaan, ettei minulle ole tapahtunut mitään hirveitä. Kas, sellaisia ystäviä minulla on! Ja rovasti tahtoo nähdä Jussin.

Rauta hypähti vuoteesta ja alkoi kiireesti pukeutua.

— Kultaseni, noinko sinä pelkäät ruustinnaa?

Mies naurahti.

— Vaikkapa niin. Minun on päästävä lähtemään, ennen kuin he sitovat minut isännän velvollisuuksiin. Pistäydyn apteekkarilassa. Ota sinä sillä aikaa selvä, mitä Augusta-rouva tietää Bergien perheestä ja Kurtista erityisesti. Soita sitä paitsi tuolle nuorelle herralle pankkiin. Sinun viehätysvoimasi riittänee houkuttelemaan hänet tänne iltapäiväkahville.

— Jos muusta ei ole kysymys, niin tarvitaan vain puoli sanaa minulta, Inkeri pilaili. — Minun kutsustani hän juoksee tänne vaikkapa kesken pankkiaikaa.

— Oletpa sinä itsevarma, Pienokainen! Mutta miksi heikensit viehätysvoimasi rajattomuuden julistusta noilla onnettomilla sanoilla: 'kesken pankkiaikaa'? Tuota aikaa omalaatuinen kamreerimme viskelee näet ympärilleen varsin kevytmielisesti... Muista, että puhuin iltapäivästä. Haluan olla läsnä. Vaikkapa ei muun vuoksi, niin nähdäkseni kerran kaksi aurinkoa samalla kertaa!

— Mutta, rakas vanha kuu-parkani, oletko kokonaan unohtanut Kerstin Lundströmin?

Rauta oli valmiiksi pukeutunut ja suuteli vaimoaan hyvästiksi. Ovelta hän kääntyi sanomaan:

— En. En ole unohtanut. Pekka on vartiossa matkustajakodin luona. Kun auto saapuu, hän ohjaa Kerstin-rouvan sairastuvalle.

Rauta valitsi kiertotien, jottei sattuisi yksiin pappilan väen kanssa. Itse asiassa hänellä oli varsin vähän kyseltävää apteekkarilaisilta, oikeastaan vain pari sivuseikkaa. Hän halusi ennen kaikkea olla yksin ajatuksineen ja rauhassa ruustinnan tyhjänaikaisilta päivittelyiltä.

Keskikylälle saavuttuaan Rauta joutui vastakkain Elias Saarisen kanssa. Nuori virkaveli oli katkeroitunut.

— Miksi hitossa ette aamulla sanonut minulle sanaakaan siitä henkihieveriin isketystä miehestä, jonka otitte juuri vienyt sairastuvalle? Kuka hän on? Missä oloissa jouduitte hänet löytämään? Tiedättekö, kuka puukottaja oli? Miksi miestä lyötiin ja missä?

Elias Saarinenkin oli matkalla apteekkiin päin. Siksi Rauta muutti omaa suunnitelmaansa.

— Odottakaa, hän murahti, — Saatte pian tietää kaiken yksityiskohtaisesti. Nyt minulla ei ole aikaa selityksiin.

Niine hyvineen hän jätti vt. nimismiehen ja alkoi harppoa pikku sillalle päin. Kaipa edes siellä saisi rauhassa syventyä mietteisiinsä!

Keskisillalle tultuaan hän nojautui kaiteeseen tuijottaen kosken kuohuihin. Tässä Martta Rintapelto seisoi toissa iltana, kun hänet heitettiin yli kaiteen, hän totesi. Se oli varmaan ollut erittäin epämieluisa kokemus. Kurt Berg oli nyt ainoa jäljelle jäänyt niistä, joiden tiedettiin olleen ulkosalla murhayrityksen tapahtumisen aikoihin. Nuorella herralla oli paljon muutakin, mihin nähden hänen piti kyetä antamaan täysin tyydyttävä selitys. Muuten hän saattaisi joutua vaihtamaan paikkaa Matti Vaaran kanssa. Ja kuitenkin... Niin epäilyttäviä kuin kamreerin puuhat olivatkin, hän ei ottanut sopiakseen murhaajan osaan...

Rauta huomasi, ettei hän enää ollut yksin. Hänen viereensä oli ilmestynyt viisi-kuusitoistavuotias, huolimattomasti pukeutunut poika. Johan nyt on ihan kirottua, ettei missään saa olla rauhassa! Rauta noitui mielessään. Mutta ääneen hän kysäisi:

— Kuka sinä olet?

— Räätäli Liukkosen poika. Olli.

Ahaa, siis Pekan toveri, jonka luo tämä oli ollut matkalla tavatessaan sateessa arpiposkisen nahkatakkimiehen! Poika oli siis tavallaan tuttua väkeä.

— Ja mitä tahdot?

— En mitään. Te olette kai se Rantamaan herra?

— Siksihän minua voinee sanoa.

— Te annoitte Peltosalon Pekalle satasen. Eikö teillä olisi puuhaa minullehan?

— Ei ole, valitettavasti.

Poika huokasi raskaasti. Hän ei kuitenkaan lähtenyt tiehensä, vaan alkoi hänkin tuijottaa jokeen. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän kysyi:

— Mitä te katselette?

Rauta naurahti.

— Tuota koskea. Se kiinnostaa minua.

— Niin... Minä olen katsellut sitä monta vuotta. Kaikkina vuodenaikoina ja kaikilla ilmoilla. Tiedättekös, viime keväänä löin erään kaverin kanssa vetoa, että tuolta rannempaa lasketan alas koskesta. Minä voitin siltä kympin. Siellä ei ole vaarallisia kiviä. Käännyin huiskuttamaan sille kaverille kättä ja nauroin sen säikähtynyttä naamaa. Minulla ei ollut mitään hätää. Pyörteet veivät minut, kuin kantaen, tuonne lähirantaan.

Rauta oli äkisti kiinnostunut pojan juttuun.

— Uskaltaisitko hypätä tästä, keskijokeen?

— Jaa, se on toinen juttu. Tässä on pahoja kiviä ja pyörteet vallan kirottuja. Ei toivoakaan päästä vähällä rantaan. Mutta... Minä olen kasvanut tässä joen rannalla ja tunnen kosken. Kuhmuja saa kyllä. Ja pyörre voi imaista pohjakuiluihin... Riski on pahuksen suuri. Mutta jos maksatte tuhatlappusen, niin tuollaisen suuren voiton vuoksi kannattaa yrittää. Antakaa rahat äitimuorille, ellei minua sattuisi kuulumaan takaisin.

Olli tarttui jo takkireuhkaansa vetääkseen sen päältään. Rauta pidätti häntä.

— Älä hulluttele, poika. Tästä saat satasen ja ala laputtaa.

Rauta kääntyi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Vai sellainen oli pikku sillan koski! Murhayrityksen tekijälle oli ollut onneksi, että Martta Rinta-pelto oli seisonut keskisillalla. Rannempana olisi tytön jokeen heittäminen ollut järjetön yritys. Vaikka koski kuohui hurjan näköisenä laidasta laitaan, niin siellä pyörteet olisivat — Liukkosen pojan väittämän mukaan — kantaneet uhrin turvallisesti rantaan.

Nuori herra Kurt! Niinpä niin. Edessä oleva kamppailu hänen kanssaan pyrki työntämään kaiken muun syrjään Raudan ajatuksista. Taistelu ei tulisi olemaan helppo. Se olisi päinvastoin koko tämän jutun vaikein. Hevillä hän ei kuitenkaan päästäisi otettaan kirpoamaan. Ja hänellä oli kädessään eräitä valtteja, joiden yli kamreerin oli oleva vaikea päästä!

Katajistolla hänet otettiin vastaan kuin vanha ystävä. Sekä apteekkari että Elli-rouva olisivat välttämättä halunneet häntä istumaan. Harmikseen hän totesi täälläkin jo tiedettävän Rantamaan viimeöisistä tapahtumista.

— Diakonissa kävi apteekissa ja hän kertoi, apteekkari selitti.

Vai sieltä uutinen oli levinnyt! Rauta muisti valkohapsisen naisen pyörineen kunnantalolla hänen lähettyvillään, kun hän oli lääkärille kertonut Oskar Lundströmin ja Jussi Saarisen haavoittumisesta.

Kohteliaasti hän kieltäytyi astumasta peremmälle. Hän halusi vain kysyä erästä Vaaran rapukesteihin liittyvää sivuseikkaa. Muistivatko he, millainen puku Elisabeth-rouvalla oli tuona iltana ollut yllään?

— Valkoinen, lyhythihainen pusero ja valkoinen laskostettu hame, apteekkari vastasi arvelematta.

Rouva naurahti kuivasti.

— Sinullapa on hyvä muisti, Alfred. Joskus... Jos kysyttäisiin, mitä minulla oli samana iltana päälläni, niin lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, ettei sinulla olisi aavistustakaan. No no, ystäväiseni, minä ymmärrän... Nythän olikin kysymys hänestä.

Apteekkarin punaiset kasvot olivat lehahtaneet vieläkin punaisemmiksi. Liian myöhään hän huomasi olleensa varomaton.

Pieni, lyllerömäinen rouva nautti isokokoisen miehensä hämmingistä. Sitten hän kääntyi vieraan puoleen:

— Mitä Elisabethin pukuun tuona iltana tulee, niin mieheni oli aivan oikeassa. Elisabeth rakasti muutenkin erityisesti valkoista väriä. Eikä kumma. Se sopi hyvin hänen tukkaansa ja ihoonsa. Rapukesteissä hänellä oli punainen ruusu mustassa tukassaan ja rinnassa hevosenkengän muotoinen kultasolki, johon oli upotettu kolme briljanttia. Puku oli yksinkertainen, mutta hyvin hieno. Jos puku kiinnostaa teitä, niin löydätte sen varmaan jostakin hänen kaapistaan. Etsikää valkoinen raakasilkkipuku, jonka yläosa on somistettu sini-punakirjailuin.

Rauta katsoi hämmästyneenä häneen.

— Miten tuo puku...?

Rouva hymähti.

— Ihmettelette, miten tuo murhailtana Elisabethin yllä ollut puku voi nyt olla vaatekaapissa. Eikä se tietysti olekaan. Elisabeth vain teetätti valkoisia kesäpukujaan aina parittain, samalla kertaa kaksi samanlaista. Se oli hänen oikkujaan. Minun päähäni ei kyliä pälkähtäisi neulottaa kahta samanlaista pukua. Mutta hänhän olikin — Elisabeth!

Rauta siirtyi, toiseen asiaan:

— Eilen te, parahin rouva, ette voinut varmasti sanoa, näittekö pikku sillalla sateessa jonkun seisomassa kaiteeseen nojaten vai ettekö. Tuo seikka olisi kuitenkin tärkeä. Olisiko se ehkä tällä välin palautunut mieleenne?

— Olen koettanut muistella sitä. Turhaan! Voi olla, että siellä oli joku, mutta yhtä hyvin, ettei ketään ollut.

— Entä te, apteekkari?

Katajisto pudisti vaieten päätään. Harmissaan hän pureskeli huuliaan. Hän oli päättänyt vastedes muistaa, että vaikeneminen on kultaa.

Tällä kertaa Raudan tietosaalis jäi siis apteekkarilan osalta vähäiseksi. Silti hänellä oli yllin kyllin pohtimista harppoessaan kuraista kylätietä Rantamaalle päin.

Perille saavuttuaan hän totesi, että eräässä suhteessa hänellä oli ollut onnea: vieraat olivat jo lähteneet.

Kun hän pistäytyi vierashuoneessa, Mari oli hoivailemassa potilasta. Vanhus tahtoi ottaa takaisin sen vahingon, minkä rovastin vierailu oli aiheuttanut karkoittamalla hänet pitkäksi aikaa sairasvuoteen äärestä.

— Puhuvat ja puhuvat, hän murisi puoliääneen, — Ikään kuin sanat voisivat haavoja ja kuhmuja parantaa. Ei, paremmat konstit tässä tarvitaan.

Marin "konstit" olivat selvästi näkyvissä. Rauta hymyili vilkaistessaan vanhan palvelijattaren sairaanhoitovälineihin.

Suotta ei Inkeri ollut arvioinut täällä tarvittavan lisää säilytystiloja! Mutta Jussi Saarinen oli tyytyväinen. Ja hänellä oli uutinenkin kerrottavana:

— Sain kerrankin puhua isän kanssa kahden. Kerroin hänelle, mitä te, tuomari, arvelitte opinnoistani. Hän hyväksyi ajatuksen! Arvelipa vielä lisäksi voivansa kustantaa lukuni ainakin ylioppilastutkintoon asti.

Tieto ilahdutti Rautaa. Isän hyväksyminen oli Jussille tietenkin tärkeä. Sitä paitsi se osoitti rovastin olevan ryhdistäytymässä. Kun otti huomioon Augusta-rouvan persoonallisuuden, se ei ollut mikään pikku juttu.

Hän löysi vaimonsa arkihuoneesta. Inkeri istui tupakkapöydän ääressä tutkimassa kabinettikokoa olevaa valokuvaa.

— Tervetuloa kotiin, kultaseni. Sanehan, onko sinulla särkyä ohimoissa tai takaraivossa. Jonkinlaista alinomaista hermonipistelyä?

— Mitä sinä nyt kujeilet?

— Ruustinna vain oli huolissaan sinun terveydentilastasi. Sinun itsepäinen seuran karttamisesi ja alinomaiset yksinäiset kävelysi ovat kuulemma vaarallisia merkkejä. Jos nuo muut oireet vielä ilmaantuvat, niin kysymyksessä saattaa olla alkava mielenvikaisuus. Niin ruustinna selitti kehottaen minua tutkituttamaan sinut spesialistilla aivan ensi tilassa.

Rauta naurahti kuivasti ja istahti vastapäiseen tuoliin.

— Mikäs kuva tuo on?

Inkeri ojensi valokuvan hänelle.

— Ruustinna toi sen minulle. Ystävyytemme merkiksi. 'Meitä olisi nyt kolme, jos Elisabeth vielä eläisi', hän vakuutti. Ja sitten ystävyytemme sai oikein virallisen vahvistuksen. Olisitpa vain ollut kuulemassa, miten tässä huoneessa lentelivät 'kära Augusta' ja 'kära Inge' sekä siinä välissä pelkästään 'kära du'.

Rauta oli syventynyt tutkimaan Elisabeth-rouvan kuvaa. Se oli pääkaupungin hienoimman valokuvaamon valmistama ja kunniaksi sekä kuvaajalle että kuvattavalle. Harvinaisen kaunis nainen! Rauta totesi vieläkin kerran.

— Ruustinna, ai niin, Augusta lupasi lähettää minulle ensi tilassa kuvan itsestään ja Maj-Lisistä, kunhan hän vain ehtii käydä Vaasassa, Inkeri kertoili edelleen. — Minä vakuutin toimittavani hänelle heti Helsinkiin tultuani valokuvan itsestäni ja Martinista.

Rauta silmäsi pikaisesti vaimoonsa,

— Mitä hullua! Itsestäsi ja kenestä?

— Martinista, esikoisestani, Inkeri vastasi viattomin ilmein.

Vasta silloin mies muisti vaimonsa hupsun sotajuonen, jolla tämä oli murtanut itselleen tien ruustinnan "aatetoveruuteen". Hän naurahti:

— Ette tainneet muuta ehtiäkään kuin hassutella?'

— Kyllä sentään. Borgien koko suvussa ei liene milloinkaan tapahtunut mitään, mikä nyt ei olisi tiedossani. Voit huoleti kysyä mitä tahansa!

— No, minkä väriset vanhan herra Bergin ja hänen lyypekkiläisrouvansa silmät olivat?

— Vanhan herran silmät olivat siniset, mutta hänen rouvansa ruskeat.

Rauta oli odottanut aivan toisenlaista vastausta.

— Oliko ruustinna varma siitä?

— Oli. Kaatoiko tämä tieto jonkin kauniin rakennelmasi?

— Ei haittaa, Pienokainen. Siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä heitit esiin kysymyksen nuoren herra Kurtin mustanruskeista silmistä, tuo juttu on ilkeän itsepintaisesti vainonnut minua. Kesken paljon tärkeämpien mietteiden olen tavannut itseni pohtimassa, miksi hänen silmänsä ovat ruskeat, vaikka molemmilla sisarilla oli siniset. Lopulta tuosta painajaisesta kasvoi mielessäni kuvitelma, ettei kamreeri olekaan Elisabeth-rouvan veli.

Inkeri nauroi.

— Kultaseni, kumarru vähän, jotta saan koettaa, onko pääsi hyvin kuuma. Viimeöisen uintiretkesi jälkeen ei olisi ihme, vaikka olisit korkeassa kuumeessa... Ennen kuvittelin sinun aivojasi ensimmäisen luokan hotelliksi, jossa kaikki on mallikelpoisessa järjestyksessä ja johon vain hienoimmilla vierailla on pääsy. Mutta nyt siitä on tainnut tulla pelastusarmeijan yömaja, jossa kummallisimmatkin tyypit käyvät vapaasti sisään ja ulos... Tietenkin Kurt on Elisabeth-rouvan veli! Johan tuomari Vaara mainitsi hänestä ensimmäistä kertaa tavatessamme.

Rauta ei yhtynyt hänen ilotteluunsa. Hän sytytti savukkeen ja poltteli hetken ääneti. Sitten hän virkkoi:

— Mahtoiko Vaara tunteakaan toisen vaimonsa veljeä, ennen kuin tämä Elisabeth-rouvan turvin tuli tänne viime kesäkuussa? Niin olen mietiskellyt. Hänen antamansa tiedot näistä uusista sukulaisistaan olivat puutteelliset. Hän ei maininnut mitään esimerkiksi Kerstin-rouvasta.

Inkeri otti asian kevyesti.

— Mitä syytä Elisabeth-rouvalla olisi voinut olla esittää kamreeri veljenään, ellei tämä olisi sitä ollut?

— En tiedä, vielä. Se ei kuitenkaan vielä todista, ettei tuollaista syytä olisi ollut. Ainahan saattaa runoilla...

— Kaarlo! Inkeri kauhistui. — Sääli toki Suomen lukuhaluista kansaa. Minä tiedän sinut monitaituriksi. Silti rukoilen sinua: älä rupea tekemään runoja! Ja usko minua: päästäessäsi! aivoihisi sellaisen ajatuksen, ettei Kurt olisikaan Elisabeth-rouvan veli, avasit oven arvottomalle yövieraalle. Ruustinnahan — tarkoitan tietenkin: Augusta — tunsi Kurt Bergin jo Porvoossa!

Rauta nyökkäsi.

— Se on jo toista kuin muiden täkäläisten tuntemus. Mutta liekö hän tavannut Kurtia moniin vuosiin?

— Ei, Inkeri myönsi hieman vastahakoisesti. — Augusta sanoi nähdessään nyt Kurtin ihmetelleensä, että kalpeanaamaisesta ja kapeaharteisesta pojanruipelosta on kehittynyt niin muhkea mies. Mutta viisitoista vuotta tekee ihmeitä. Sitä paitsi, Kurtin musta tukka ja mamma Bergin ruskeat silmät olivat entisensä.

— Niin, nuo mamma Bergin ruskeat silmät. Ne ovat minulle nyt todellinen vapahdus painajaisesta.

— Sitä minä en ymmärrä. Miksi sinua olisi järkyttänyt, vaikkei kamreeri olisi ollutkaan Elisabeth-rouvan veli?

— Kamreeri ei vaikuta mieheltä, joka suuren perinnönkään toivossa saattaisi murhata oman sisarensa. Mutta ellei hän olisi ollut Elisabethin veli, niin...

Rauta jätti lauseen kesken. Inkeri katsoi häneen tutkivasti. Hän ei hymyillyt enää.

— Sinä luulit... Oi, Kaarlo! Sitä ajatellen sinä siis ... Et menetellyt kauniisti minua kohtaan käskiessäsi minun soittaa...

— Seis, Pienokainen! Rauta keskeytti hänet vakavasti. — Ei ollut silloin eikä ole nytkään kysymys muusta kuin siitä, että nuori herra Kurt on yhteiskunnalle velkaa erinäisiä selityksiä. Sylvi Holm ja hänen Iisakkinsa, Oskar Lundström ja Katajisto-puolisot, jotka ovat jo olleet samanlaisella tilinteolla, voinevat todistaa minun antaneen heille jokaiselle täyden mahdollisuuden puhdistautua kaikista epäilyksistä.

Inkeri meni hänen luokseen ja hyväili hänen vaaleita hiuksiaan.

— Suo anteeksi, kultaseni. Tiedänhän minä, että sinä olet oikeudenmukaisuus itse... kaikkia kohtaan. Älä välitä minun äskeisestä lapsellisesta purkauksestani.

Hetkisen oli huoneessa hiljaista. Sitten vaimo virkahti: — Eräs suuri uutinen Kurt Bergistä Augustalla oli kerrottavana. Kamreeri lähtee pankista! Vieläpä heti. Augusta melkein itki puhuessaan siitä. Sellainen tappio ja aivan odottamatta! Ja kiire Bergillä on poistua paikkakunnalta, koska läksiäisiksi ehditään järjestää vain iltapäiväkahvit pankinjohtaja Kannolla tänään. Tämä tieto ei kuitenkaan näytä hämmästyttävän sinua.

— Ei, se ei hämmästytä minua. Ihmettelen vain sitä, että lähdöstä tuli näin julkinen.

— Sinä siis aavistit hänen äkkilähtönsä?

— Minä tiesin sen.

— Tiesit! Miten ihmeessä?

— Koska Berg poltti tänä aamuna sen talon, missä on täällä asunut.

Rauta ryhtyi selostamaan vaimolleen, mitä aamulla oli tapahtunut. Inkeri kuunteli häntä silmät pyöreinä.

— Ja minä luulin ymmärtäväni Kurt Bergin äkkilähdön! hän huokasi. — Arvelin hänen vain saaneen Elisabeth-rouvan asianajajalta tiedon perinnönjaosta. Siksi — tuumin — hän nyt kiirehtii jättämään tämän kolkon muiston myrkyttämän paikkakunnan. Mutta mitä järkeä oli asunnon polttamisessa? Tämäpä on sekavaa ja salamyhkäistä!

Rauta hymyili hänelle.

— Sanopa muuta. Kaikista tämän jutun henkilöistä hän on tuottanut minulle useimmat yllätykset. Tuorein niistä on se, että sen jälkeen kun minä olen pannut vt. nimismiehen estämään hänen häipymisensä paikkakunnalta, hän tekee lähdöstään julkisen kahvikutsuineen kaikkineen. No, Pienokainen, hommasitko rakkaan Augustasi kautta meille tälläkin kertaa kutsun noihin kekkereihin?

— En. Minunhan on laitettava pöytä koreaksi Kurt Bergin vierailua varten.

— Mutta ehkei hän ehdi meille näin viimeisenä iltanaan?

— Kyllä vain. Kello yhdeksältätoista minä hänet kutsuin. Ja hän sanoi ilomielin tulevansa.

Samassa soi puhelin. Inkeri meni vastaamaan, ja puhelu olikin hänelle. Laskettuaan kuulotorven paikoilleen hän virkahti:

— Se oli Berg. Hän tiedusteli, saisiko saapua tuntia myöhemmin. 'Eräs ikävä velvollisuus on tullut väliin', hän sanoi, 'mutta olen teidän luonanne täsmälleen kello kaksikymmentä.'

Rauta meni keittiöön puhuttelemaan Pekka Peltosaloa, joka tyytyväisenä kyyhötti nurkassa. Poika hypähti heti pystyyn ja sotilaallisuutta tavoitellen ilmoitti saattaneensa rouva Lundströmin kunnantalolle. Lääkärikin oli ollut siellä ja arvellut mahdolliseksi, että haavoittunut eläisi huomisaamuun. Rouvalle oli saatu järjestetyksi makuusija miehensä sairashuoneeseen, ja hän oli luvannut ottaa yhteyden tuomariin ennen paikkakunnalta poistumistaan. Pekka sai tunnustuksen hyvin suoritetusta tehtävästä.

— Minulla on vielä hiukan puuhaa sinulle täksi illaksi, nuori ystävä, Rauta jatkoi. — Nyt iltapäivällä ovat kestit pankinjohtaja Kannolla. Kamreeri Berg on siellä myös läsnä. Jos hän lähtee sieltä jonnekin muualle kuin tänne, on sinun heti puhelimitse hälytettävä minut. Ymmärrätkö? Muuten seuraat häntä vain Rantamaan ovelle ja painut kotiisi. Huomisaamuna tulet sitten taas tänne.

Poika oli kuunnellut tarkkaavaisesti. Kyllä, kyllä hän ymmärsi.

Inkeri kävi ripeästi kutsujensa järjestelyyn. Hänellä ei nyt ollut aikaa miestään varten. Hän pistäytyi vain sanomassa arkihuoneen ovelta:

— Kaarlo, aion tarjota pikku illallisen. Siksi ei päivällistä ehditä laittaa. Voit pistäytyä Jussin luona. Mari on varmaan kyllin laajasydäminen salliakseen sinunkin nauttia vierashuoneeseen kannettuja herkkuja. Juuri äsken hän vei sinne entisten lisäksi lihalientä piirakoiden kera ja paahtopaistia.

Nuori Saarinen oli — Marin vastalauseita uhmaten — neljäntenä, kun illallispöytään istuttiin vähän yli kello kahdenkymmenen. Hän oli seurueen jäsenistä ainoa, joka ei osannut antaa arvoa pöydän antimille. Raudalla oli jälleen kerran tilaisuus todeta, miten suurenmoinen emäntä hänen vaimonsa oli. Ruokasali oli viehättävästi somistettu ja illallinen kevyt, mutta herkullinen hyvin valikoituine ruokineen ja juomineen. Inkeri itse oli uudenuutukaisessa, vaaleansinisessä silkkipuvussaan hurmaava. Kolme silmäparia suitsutti hänelle kohteliaisuuksia, jotka saivat hänet sädehtimään. Kamreeri Berg ei kitsastellut ilmaistessaan hänelle sanoinkin ihastustaan. Katsoessaan heitä molempia Rauta mietiskeli, ettei tuo pilaksi tarkoitettu vertaus — kaksi aurinkoa — ollut hullumpi. Sillä myös nuori herra Kurt esiintyi tänä iltana kaikkein edullisimmassa valaistuksessa. Hän osoittautui loistavaksi seuramieheksi, olipa hetkittäin suorastaan säkenöivä. Keskustelu oli vilkasta ja sydämellistä. Kaikki hyväksyivät lämpimästi Inkerin ehdotuksen, että kahvi juotaisiin vielä ruokasalissa. Tuntui vallan haikealta, kun emäntä viimein antoi merkin pöydästä nousemiseen.

— Grogit odottavat herroja viereisessä huoneessa.

Hetkistä myöhemmin Rauta ja Kurt Berg istuivat kahden arkihuoneen nojatuoleissa poltellen ja hitaasti maistellen juomaansa. Ihastuttavan illallisen jälkeen heidän oli vaikea päästä jälleen puheen alkuun.

— Te kai tiedätte minun matkustavan pois, Berg virkahti lopettaakseen vaitiolon. — Ilman liioittelua voin sanoa tätä iltaa mieluisimmaksi muistoiksi, minkä vien muassani.

Rauta katsoi hänen nuoria, kauniita kasvojaan ja tummanruskeita silmiä, joissa saattoi erottaa hivenen viinin kimmellystä. Huulien ympärillä ei ollut nyt tavallista ylimielistä hymynvärettä, eivätkä pienet, mustat viikset vaikuttaneet niin ärsyttäviltä kuin ennen.

— Sanon jotakin teille, Berg. Vaimoni tahtoi järjestää nämä pikku illallisensa, koska mekin lähdemme pian takaisin Helsinkiin. Miksi hän kutsui juuri teidät vieraaksemme, ei kuulu minuun. Minä puolestani suostuin siihen mielihyvin, koska siten vaivattomimmin sain tilaisuuden puhua kanssanne. Näin kahden jäätyämme haluan esittää teille eräitä kysymyksiä.

Hänen vakava sävynsä sai Bergin varuilleen. Herrasmiehen huolettomuus katosi hänen olemuksestaan. Hän jännittyi. Mutta äänessä oli ivallista hyväntahtoisuutta, kun hän vastasi:

— Olen käytettävissänne. Pelkään vain, etten osaa antaa mitään huomionarvoisia neuvoja liikarasittuneisuuden hoitoa varten.

Rauta naurahti kuivasti.

— Naamiaisten aika on ohitse, Berg. Minä olen täällä tutkimassa sisarenne, Elisabeth-rouvan murhaa.

Hän seurasi tahkoin kamreerin ilmeitä. Hänen ilmoituksensa ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään vaikutusta vastapäätä istujaan.

— Tiedättekö? Tuo oli uutta, vieras virkahti levollisesti. — Mutta tietenkin se selittää paljon. Nytkö haluatte kuulia minun käsitykseni murhan yleispiirteistä?

— En. Nuo piirteet tiedän. Tahdon kuulla teistä itsestänne ja toimistanne tällä paikkakunnalla.

Berg punnitsi hetken, hänen sanojaan. Sitten hän hymyili.

— Te epäilette siis minua murhaajaksi?

Rauta väisti kylmästi:

— Jokainen murhailtana Vaaran talossa tai sen lähettyvillä ollut on joutunut tekemään selkoa puuhistaan. Nyt on teidän vuoronne, Berg, laskea korttinne pöydälle.

— Ja ellen minä suostu...?

Rauta kohautti olkapäitään.

— Silloin saatte syyttää itseänne.

Kamreeri nousi. Hänen isäntänsä seurasi heti esimerkkiä. Hymähtäen vieras pani sen merkille.

— Olkaa rauhassa, en minä yritä karata. Ainoa voimainmittely, mihin minä uskallan teidän kanssanne antautua, käydään älyn aseilla. Mutta jos sallitte, suljen oven. Mielestäni on tarpeetonta suloisen vaimonne joutua kuulemaan sitä keskustelua, joka nyt seuraa.

Hän veti oven kiinni ja palasi sitten paikoilleen. Hetkinen vaiettiin jälleen. Sitten Berg lausahti:

— Vaara todettiin siis syyttömäksi. Ehkäpä se tiedettiin alun perinkin, ja hänen pidätyksensä oli vain teatteria. Epäilin heti jotakin erikoista olevan takana, kun viranomaiset äkisti antoivat periksi kiihkomielisen ruustinnamme 'verenjanolle'... Suokaa anteeksi, tuomari. Tehän ette halunnut kuulla mitään yleisiä mietelmiä. Kysykää siis, niin katsomme, missä kohdin voin tyydyttää tiedonjanoanne.

Tästä muodostuu oiva miekkailumittely, Rauta tuumi, toivonpa vain, ettei minun säiläni ole heikompaa terästä kuin hänen!

— Miksi tulitte tälle paikkakunnalle viime kesäkuussa? hän kysyi alkajaisiksi.

— Mitä ihmettelemistä siinä on? Elisabeth asui täällä. Sisarusrakkaus on voimakas vietti.

— Kuulkaa, Berg. Naamioiden riisumisen aika on tullut. Teidänkin on turha syöttää minulle enää tuollaisia selityksiä tänne tuloonne. Satun näet tietämään teidät taitavaksi ja alanne tuntevaksi pankkimieheksi. Sellaiselle miehelle ovat avoinna aivan toisenlaiset paikat kuin syrjäpitäjän pienen haarakonttorin konttoristin virka, vaikka tuo virka silattaisiinkin turhanaikaisella kamreerin tittelillä.

— Kiitän kohteliaisuudesta. Voitteko te puolestanne esittää jonkin uskottavamman syyn tänne tulooni?

Rauta vastasi samalla mitalla hänen ironiseen hymyynsä. Sitten hän virkahti:

— Sellainen voisi olla esimerkiksi halu varmistaa itselleen huomattava perintö. Elisabeth-rouvahan oli tunnetusti varsin rikas.

— Onnittelun. Te olette ainakin löytänyt ensiluokkaisen murhamotiivin. Minä tapoin siis Elisabethin päästäkseni käsiksi rahoihin.

Mustanruskeissa silmissä oli kylmä ja pistävä katse.

— Paljon pienempienkin perintöjen toivossa on murhia tehty, Rauta iski nopeasti vastaan. — Muistelkaapa tuota rapukesti-iltaa! Isäntäväen jälkeen poistui pöydästä apteekkari Katajisto. Häntä seurasi pian kapteeni Kortkampf. Te jäitte vielä hetkeksi istumaan rouva Katajiston kanssa, Sitten tekin lähditte ja menitte kumpikin omaan suuntaanne. Seuraavan tunnin kuluessa murhattiin Elisabeth-rouva lyömällä häntä vesurilla takaraivoon, minkä jälkeen ruumis heitettiin jokeen. Missä te, Berg, olitte tuon ratkaisevan tunnin? Miettikää tarkoin! Sanon teille etukäteen, että ellette voi antaa tyydyttävää selitystä ja näyttää sitä myös toteen, olette tuossa tuokiossa matkalla Vaasaan — pidätettynä jatkokuulusteluja varten. Sellainen menettely on kyllä minulle tämäniltaisena isäntänänne sangen tuskallinen. Mutta te itse pakotatte minut siihen.

Kurt Berg oli säpsähtänyt kuullessaan pidätysuhkauksen. Kas vain, 'kaunis ystävä', Rauta totesi, sinunkaan panssarisi ei ole aivan saumaton! Tällä hetkellä sinua ei näy hymyilyttävän!

Hetken äänettömyyden jälkeen kamreeri sanoi huolestuneella äänellä:

— Kuulkaahan, Rauta. Minulla on tuohon tuntiin nähden täysin hyväksyttävä alibi. Herrasmiehenä en kuitenkaan haluaisi sitä vetää esiin. Siihen liittyvä salaisuus ei näet ole minun, vaan erään naisen. Toivon teidän voivan hyväksyä tämän selityksen?

— Valitan, Berg, se ei käy. Tavallisissa oloissa pitäisin selitystänne riittävänä. Nyt on kuitenkin kysymys murhasta. Ja mitä salaisuuksiin tulee — omiin ja toisten —, niin voin sanoa teille niitä pursuneen näissäkin tutkimuksissa esiin joka puolelta. Teidänkään ei kannata olla turhantarkka. Puhumattakaan siitä, ettei teillä ole siihen nyt varaa.

Berg mietti vielä hetken. Sitten hän puuskahti:

— En voi hyväksyä tuota kantaa! Minulla ei kuiteinkaan ole aikaa eikä halua tuohon Vaasan-matkaan. Te pakotatte minut kertomaan. Olkoon! Erehdyitte saneessanne rouva Katajiston ja minun lähteneen kestipöydästä kumpikin omaan suuntaamme. Rouva oli äärimmäisen hermostunut, tietenkin taaskin miehensä katoamisesta. Kävelytin häntä ensin puutarhassa. Sitten saatoin hänet kotiinsa. Mutta hän muuttui aivan hysteeriseksi, kun aioin hyvästellä. Hän pyysi minua juomaan kanssaan vielä lasillisen selittäen, ettei voinut ajatellakaan makuulle menoa. Epäröin, sillä ymmärsin, mitä seuraisi, jos öinen vierailuni tulisi tiedoksi. Nyt tietenkin minulla on täysi syy kiittää rouva Katajiston hysteriaa ja itsepäistä seuran kaipuuta. Niiden ansiosta minulla on näet nyt alibi, jonka täytyy kestää.

Rauta oli hämmästynyt ja samalla itselleen katkera. Hienotunteisuus ja murhatutkimus soveltuvat huonosti yhteen, hän mietti. Jos hän olisi edellisenä päivänä vaatinut rouva Katajistolta selvän vastauksen, niissä tämä oli ollut tuon tärkeän tunnin, niin hänen ei olisi nyt tarvinnut todeta pistehäviötään nuorta herra Kurtia vastaan tässä erässä... Mutta häntä oli sanottu itsepäiseksi mieheksi, ja itsepäinen ja perusteellinen hän tahtoikin olla.

— Mihin aikaan lähditte rouva Katajiston luota?

— Vähän yli puolenyön.

Rauta meni puhelimeen. Kamreeri yritti panna vastaan: — hyvänen aika, tuomari! Kello on kohta kaksikymmentäkolme. Ette kai aio soittaa rouvalle?

Rauta hymyili hänelle kylmästi.

— Teillä on huono muisti, Berg. Sanoin jo äsken, että nyt on kysymys murhasta.

Kamreeri kohautti olkapäitään.

Apteekkari tuli unisena vastaamaan puhelimeen. Kuultuaan Raudan nimen hän kuitenkin lopetti murisemisensa ja lupasi herättää vaimonsa, koska asia kerran oli kiireellinen.

Rouva Katajiston ääni oli hätäytynyt ja hermostunut, kun hän viimein tuli vastaamaan.

— Kuulkaa nyt, hyvä rouva. Teidän ei tarvitse sanoa muuta kuin 'kyllä' tai 'ei', ja miehellenne voitte kertoa minun tiedustelleen teiltä vaikkapa edelleenkin tuosta Elisabeth-rouvan valkoisesta silkkipuvusta... Me: jätimme eilen yhteisymmärryksessä erään kohdan auki siitä, mitä teitte sinä iltana, jolloin Elisabeth-rouva katosi. Nyt minun valitettavasti täytyy saada tietää se. Saattoiko kamreeri Berg teidät kotiinne?... Hyvä on. Ja te kutsuitte hänet sitten vielä sisään, juomaan lasillisen, niinkö?... Hyvä on. Yksi numero teidän täytyy vielä sanoa. Mihin aikaan kamreeri lähti luotanne?... Kiitos. Älkää välittäkö näistä minun kysymyksistäni. Minä en kuvittele yhtään mitään. Katsokaas, kaikki vain lopulta tulee ilmi. Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne. Hyvää yötä, rouva!

Kun hän palasi äskeiselle paikalleen, Berg virkahti:

— Ottakaa vastaan kunnioitukseni ilmaus. Tuota saattoi sanoa hienotunteiseksi tiedusteluksi. Minun täytynee ruveta tarkistamaan käsityksiäni rikollisten metsästäjistä. No, miten minun kävi?

— Rouva Katajisto vahvisti kaikki antamanne tiedot. Se asia on siis selvä. Älkää kuitenkaan kuvitelko jutun olevan sillä teidän kohdaltanne lopussa. On näet olemassa se mahdollisuus, että murha suoritettiin vasta paljon puolenyön jälkeen.

— Minä olen siis edelleen epäilyksen alainen?

Mutta tätä sanoessaan kamreeri hymyili jälleen suruttomasti. Iloinen välke silmissä hän kysyi:

— Millä minä olen oikein vetänyt teidän epäluulonne päälleni? Lukuunottamatta tietenkin sitä, että minulla — kuten vihjasitte — oli himo sisarmurhan kautta päästä rahoihin käsiksi.

— Niin ihminen makaa kuin hän vuoteensa laittaa, Rauta sutkautti takaisin. — Jos olette se, miltä haluatte näyttää — nimittäin viaton pankkivirkailija Kurt Berg, —, olette kietonut ympärillenne aivan liian paljon salamyhkäisyyttä voidaksenne välttyä epäilyksiltä.

Kamreerin otsa synkkeni tuokioksi. Sitten hän nauroi,

— Jos olen se... Niinhän sanoitte. Epäilettekö siis, etten olisi?

— Kyllä! Ensinnäkään ette asettunut tänne tultuanne asumaan sisarenne ja lankonne luo. Siihen voitte tietenkin vastata, että suurellisen Elisabeth-rouvan mielestä hänellä oli muutenkin liian ahtaat tilat. Mutta sisarenne otti sitten pian Kortkampfin taloonsa. Toisekseen te hylkäsitte myös rouva Kannon huonetarjouksen. Te etsitte itsellenne asunnon mahdollisimman kaukaisesta ja syrjäisestä talosta, johon ei ollut asiaa muilla kuin teillä ja puoli-kuurolla emännällänne. Siellä te puuhasitte jotakin salamyhkäistä yökaudet, niin että monesti jäitte väsymiksenne takia koko aamupäiväksi pois pankista.

— Entä vielä?

— Sanokaapa, Berg, minne teillä oli niin hirmuinen kiire toissailtana kello yhdeksäntoista maissa pankinjohtaja Kannolta. Ehtimättä odottaa iltauutisia te silloin ryntäsitte rankkasateeseen!

Kamreeri rypisti kulmiaan. Hän pakottautui kuitenkin selittämään rauhallisesti:

— Olin sopinut tapaamisesta erään henkilön kanssa. Sitä paitsi, minähän en ole sokerista.

— Tiedän. Halusitte tavata lankonne Oskar Lundströmin.

Se isku osui. Berg hermostui, vaikka yritti peittää hämminkinsä hymyyn.

— Vai olette tavannut tuonkin lankoni? Rohkenenko kysyä, missä?

— Lundström makaa tällä hetkellä henkitoreissa kunnantalon sairastuvassa.

Kamreeri oli tovin ääneti. Sitten hän sanoi:

— Te olette hämmästyttävä mies, Rauta. Teidän tietovarastonne on ilmeisesti rajaton. Vai on Oskar kuolemaisillaan? No, hänen poismenonsa on yhteiskunnalle vain voitoksi. Sanokaahan, tekö olette hänen kohdallaan oikeutettu saamaan tapporahan?

Rautaa suututti Bergin, läheisen sukulaisen, kyynillinen suhtautuminen Lundströmiin. Hän vastasi jyrkästi:

— En! Mutta kertokaa te, Berg, miksi myöhästyitte tuosta sovitusta kohtauksesta kokonaisen neljännestunnin!

Kamreeri hymyili ylimielisesti,

— En minä myöhästynyt. Päinvastoin olin asunnollani ennen Lundströmiä. Olin vain toisessa huoneessa. Minulla oli siellä kiireellistä puuhaa. Kuulin miehen kyllä tulevan, mutta ajattelin hänen joutavan odottaa. Vasta kun olin valmis, pujahdin ulos ja palasin sitten kuin vasta kotiin tulleena.

— Mitä te puuhasitte tuossa toisessa huoneessa, Berg?

— Sitä en sano!

— Sanotte kyllä!

— Mitä merkitystä sillä muka olisi?

— Sillä on paljonkin merkitystä — teille, Berg. Sillä juuri siihen aikaan tehtiin pikku sillalla murhayritys Vaaran kesteissä tarjoilemassa ollutta tyttöä vastaan. Elisabeth-rouvan murhaaja näyttää halunneen raivata hänet pois. Tämä uusi ilkityö suoritettiin sen jälkeen, kun te olitte lähtenyt Kannolta, imutta ennenkuin myöhästyneenä ilmestyitte tapaamaan Lundströmiä. Ymmärrättekö? Ehkä nyt haluatte vastata äskeiseen kysymykseeni?

— En!

— No, entä mitä Lundström tiesi sellaista, jolla hän saattoi pakottaa teidät antamaan hänelle piilopaikan asunnossanne? Tunteistanne häntä kohtaan olette jo antanut riittävän selvän kuvan. Mutta hän uhkasi ilmiantaa teidän puuhanne poliisille. Silloin te heti suostuitte ottamaan hänet suojiinne. Mitä Lundström siis tiesi?

Bergin kasvonilmeet olivat vaihdelleet nopeasti. Kun Rauta aloitti viime rynnäkkönsä, hän oli ilmeisesti pelännyt. Nyt hän kuitenkin naurahti entiseen ylimieliseen tapaansa.

— Kysykää ystävältänne Lundströmiltä?

— Minä kysyn teiltä, Berg!

— Minä en vastaa! Onko teillä vielä jotakin sanottavana?

— Ei enää paljon. Äsken te koetitte antaa sen kuvan kuin ette olisi tiennyt lankonne Lundströmin joutuneen virkavallan kanssa tekemisiin. Luonnollisesti te kuitenkin tiesitte. Peläten hänen paljastuksiaan te panitte Sundin lesken mökin tuleen hävittääksenne kaikki todistuskappaleet. Lisäksi aloitte tuntea maan polttavan täällä jalkojenne alla ja päätitte poistua paikkakunnalta. Kun nämä seikat lisätään niihin, joihin nähden olette kieltäytynyt antamasta tyydyttävää selvitystä, niin summa muodostuu aivan liian suureksi.

Miehet tuijottivat toisiaan silmiin. Kamreeri tälläkin kertaa katkaisi lopulta äänettömyyden:

— Aiotte siis pidättää minut?

— Kyllä, jatkokuulusteluja varten.

— Milloin on tarkoituksenne viedä minut Vaasaan?

— Huomisaamuna.

— Oh, kiitos. Silloin minulla ei kuitenkaan ole enää aikaa eikä tilaisuutta seurata teitä.

Rauta kuumeni. Mitä hullua! Ilvehtikö tuo mies hänen kustannuksellaan? Hän pakottautui kuitenkin vastaamaan hymyyn hymyllä.

— Vai ei aikaa eikä tilaisuutta? Saanko ehkä kysyä, miksei?

— Saatte toki, olkaa hyvä vain. Katsokaas, ensinnäkin...

Hänen vastauksensa keskeytti kiivas ovikellon soitto. Tulijalla oli ilmeinen kiire.

Rauta viittasi vierastaan jäämään paikoilleen ja lähti eteiseen. Saatuaan ulko-oven auki hän koki varsin epämiellyttävän yllätyksen. Hän ei ollut etukäteen miettinyt, kuka myöhäinen tulija saattaisi olla. Mutta missään tapauksessa hän ei ollut odottanut mitään tällaista. Oviaukossa seisoi pitkä mies pistooli kädessä ja hänen takanaan vielä kaksi, joilla oli konepistoolit ampumavalmiina.

— Kädet ylös!

Rauta kuuli samanaikaisesti hälinää keittiöstä päin. Siellä olivat Inkeri, Mari ja Jussi joutuneet ilmeisesti myös yllätetyiksi. No, tässä tilanteessa ei ollut valinnan varaa. Happamesti irvistäen hän nosti kätensä.

Hänen äskeinen vieraansa oli uteliaana tullut arkihuoneen ovelle.

— Hei, Hans! Tulithan sentään lopuksi!

— Älä nurise, Rudi. Haimme sinua ensin toisesta paikasta. Siellä saimme tietää sinun tulleen tänne. Olipa tänne tarpomista!

Miehet puhuivat keskenään saksaa. Rauta katseli heitä synkkänä ja mietteliäänä, kun he sydämellisesti puristivat toistensa käsiä. Hänelle alkoi selvitä yhtä ja toista. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä tämä yllättävä käänne uusine aseellisine hyökkäyksineen Rantamaata vastaan oli tuova mukanaan huvilan asukkaille. Murhaajan näköisiä miehet eivät olleet. Mutta aiottiinko heidät pakottaa mukaan? Siinä ei kuitenkaan olisi mitään järkeä. Mitä siis...? Jännittyneenä ja valmiina silmänräpäykselliseen toimintaan hän odotti miesten seuraavia sanoja.

— Tullikin aivan oikealla hetkellä, Hans. Tuo mies ehti jo julistaa minut pidätetyksi.

Puhuja naurahti huolettomasti. Silmäyksessä, jonka hän heitti Rautaan, ei ollut mitään vihamielistä.

Äsken tullut kääntyi tuimasti huvilan isäntään. Miehet, jotka olivat molemmat pitkiä ja voimakkaita, mittelivät toisiaan katseilla. Sitten vieras lausui murtaen pahasti suomea!

— Teillä on pistooli. Antakaa se tänne!

Kun talon isäntä viivytteli, hän jatkoi:

— Tuon herran pidätys... siitä ei tule mitään. Olkaa järkevä, niin teille ei tapahdu mitään.

Rauta ymmärsi. Rauhallisesti hän otti aseen takataskustaan ja ojensi sen vieraalle.

Tämä kääntyi toisen seuralaisensa puoleen:

— Max, tarkastakaa talo ja tuokaa kaikki löytämänne aseet minulle!

— Käskystä, herra kapteeni! mies vastasi ja lähti suorittamaan saamaansa tehtävää.

Rauta kuunteli jännittyneenä erottaakseen ääniä keittiöstä. Sieltä ei kuitenkaan kantautunut hiiskaustakaan arkihuoneeseen. Hän virkahti kapteeniksi mainitulle saksaksi:

— Olen huolissani vaimostani.

Kamreeri yhtyi vakavasti:

— Hans, eihän vain kukaan miehistäsi sanallakaan loukkaa tämän taion rouvaa. Hän on ihastuttavin nainen ja suurenmoisin emäntä, mitä ajatella saattaa. Minulla oli kunnia juuri äsken päättää hänen seurassaan herkullinen ateria.

Äsken tullut naurahti hieman katkerasti.

— Rudi, älä puhu ruuasta! Maksaisin tällä hetkellä paljonkin yhdestä ainoasta voileivästä... Rouvaan nähden voitte molemmat olla huoleti. Kenellekään ei tässä talossa tapahdu mitään, kunhan vain saamme varmistetuksi rauhallisen poistumisemme. Majatalosta hankkimistani tiedoista aioin arvella sinun, Rudi, olevan täällä pulassa. Siksi kävin hakemassa miehet avukseni. Ja niin valtasimme tämän loukun äkkiyllätyksellä.

Hän kääntyi Rautaan:

— Lupaatteko olla yrittämättä mitään kepposta? Silloin mekin voisimme luopua aseiden vilkuttelusta.

Rauta katsoi vastustajansa avoimia, miehekkäitä kasvoja. Hänen saksansa oli virheetöntä ja sujuvaa, kun hän vastasi:

— Ymmärtääkseni minä perheineni olen nyt tosiasiallisesti teidän vankejanne. Te voitte siis sanella välirauhamme ehdot. Minä lupaan olla yrittämättä mitään kepposta — sitä sanaahan käytitte, kapteeni — niin kauan kuin teidän puoleltanne tyydytään vain varmistamaan äsken tulleiden rauhallinen poistuminen.

Saksalainen harkitsi hänen sanojaan. "Äsken tulleiden poistuminen", tuo mies oli sanonut. Hän rypisti kulmiaan siihen sisältyvälle rajoitukselle.

Hänen toverinsa arvasi, mitä hänen mielessään liikkui. Hän naurahti huolettomaan tapaansa.

— Ehdollinen antautumisenne, tuomari Rauta, on näissä oloissa aika omalaatuinen. Itsehän totesitte olevanne vanki. Hans, hän tarkoittaa, ettei hän sitoudu tyynesti katsomaan minun poistumistani. Voit kuitenkin ottaa asian rauhallisesti. Kunhan saan vaihtaa vielä muutamia sanoja hänen kanssaan, hän toivottaa minullekin sydämellisesti hauskaa matkaa.

Rauta murahti:

— Älkää olko siitä niin varma, Berg!

Mutta näillä ehdoilla "välirauha" tehtiin. Kaikki kolme lähtivät yhdessä keittiöön. Eteiseen vievän oven kynnyksellä seisoi siellä kaksi konepistoolimiestä. Valppain silmin he vartioivat kolmea vankiaan. Inkeri seisoi palvelijanhuoneen ovella, kalpeana, imutta tyynenä. Jussi Saarinen oli hänen vieressään purren voimattomassa raivossa hampaitaan. Mari oli itkien vaipunut läheiselle tuolille. Toinen perättäinen yöllinen hyökkäys oli ollut liikaa vanhan naisen hermoille.

— Inkeri, Rauta virkahti, salli minun esittää sinulle kapteeni Hans Kortkampf.

Saksalaiset toverukset katsoivat häneen kummastuneina. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna hämmästykseen, joka kuvastui nuoren rouvan kasvoilla.

Esitelty suuteli kunnioittavasti hänen kättään. Sitten hän kysyi Raudalta:

— Mistä kummasta tiedätte nimeni? Mehän emme ole tavanneet ennen. Eikä äskenkään nimeäni mainittu.

Rauta hymähti.

— Teitä mainittiin kapteeniksi ja Hansiksi. Minä olen näinä päivinä joutunut hengessä seurustelemaan paljonkin erään kapteeni Hans Kortkampfin kanssa. Pelkkää arvailua siis, joka olisi voinut osua vikaankin. Mutta se, mitä en uskalla lähteä edes arvailemaan, on teidän toverinne oikea nimi. Tiedän vain, että hän ei ole kamreeri Kurt Berg.

— Oi, senkö vain? mustatukkainen valitti hymyillen. — Sallikaa minun siis esittäytyä: kapteeni Rudolf Weissmann.

Maxiksi nimitetty mies palasi tarkastusmatkaltaan. Hänellä oli mukanaan viisi pistoolia ja konepistooli.

— Tämähän on aseistukseltaan oikea pikku linnoitus, kapteeni Kortkampf hymähti. — Oli onni meille, että äkkiyllätyksemme onnistui.

Upseerien viittauksesta konepistoolit olivat kadonneet myös eteisen ovella seisovien miesten käsistä. Rauta virkahti vaimolleen:

— Unohda äskeinen, välikohtaus. Se oli vain valitettava erehdys. Toivottavasti sinä ja Mari pystytte Jussin avulla loihtimaan myöhäisiä vieraitamme varten jotakin pöydälle! He ovat nälissään, ja heillä on hetken kuluttua taas matka edessä.

Inkeri oli nopeasti toipunut pelästyksestään. Hymyillen hän torjui Kortkampfin selittelyt, että heille riittäisi pari voileipää.

— Jättäkää minun asiakseni tutkia, mitä talo pystyy näin odottamatta tarjoamaan.

Kortkampf kumarsi.

— Olette aivan liian ystävällinen, armollinen rouva.

Kun Rauta oli saksalaisten kapteenien perässä poistumassa keittiöstä, Inkeri kuiskasi hänelle:

— Toinenkin vuori tuli siis Muhammedin luo. Kultaseni, sinulla on peloittavan hyvä onni!

Hyvä onni? Rauta hymyili happamesti. Sitä hänen vaimonsa ei kuitenkaan huomannut, sillä hän oli jo käynyt käsiksi keittopuuhiin. Hän oli todennut miehensä ja kapteenien tulevan hyvin toimeen keskenään ja otti täydestä vakuutuksen, että äskeinen välikohtaus oli ollut vain erehdys — Luojan kiitos!

Kun herrat olivat arkihuoneessa päässeet istumaan ja sytyttäneet savukkeensa, Kortkampf kääntyi toverinsa puoleen:

— Mainitsit jotakin, että sinut on julistettu pidätetyksi. Mistä hyvästä?

— Ajattele, Hans. Tuomari Rauta epäilee minua Elisabeth Vaaran murhaajaksi.

Vaaleatukkainen kapteeni hätkähti.

— Elisabeth Vaaran murhaajaksi! Mitä sinä puhut, Rudi? Onko Elisabeth kuollut? Taivaan vallat, milloin?

— Hän katosi samana iltana, jolloin Vaaran talossa olivat teidän läksiäisiksenne järjestetyt rapuillalliset, Rauta vastasi. — Eikä hän palannut milloinkaan. Puolitoista kuukautta myöhemmin todettiin, että hänet oli tuona yönä raa’asti murhattu.

Se oli uutinen Kortkampfille, yllättävyydessään sangen kipeä uutinen. Hän jäi synkkänä tuijottamaan eteensä.

— Kuulkaahan, Berg, Rauta sanoi. — Oh, anteeksi, kapteeni Weissmann. Te väititte äsken voivanne muutamin sanoin häivyttää minun epäluuloni teitä kohtaan.

Nuoren miehen tummista kasvoista oli kadonnut aikaisempi ylimielisyys. Hänen hymynsä oli nyt lämmin ja sovinnollinen.

— Niin, mitä tulee Elisabeth-rouvan murhaan. Sen voinkin, koska näissä muuttuneissa olosuhteissa saatan laskea korttini pöydälle. Sitähän ilmoititte toivovanne. No, mitä sanotte tästä?

Hän kaivoi taskustaan sanomalehden. Se oli "Karjalaisen" keskiviikon numero. Epäluuloisena Rauta ryhtyi lukemaan hänen osoittamaansa uutista. Äkisti hän kävi tarkkaavaiseksi. Uutisessa kerrottiin, että edellisenä päivänä oli Joensuun lähellä tapahtunut auto-onnettomuus, jossa muuan 30-vuotias mies oli saanut vakavia vammoja. Vahingoittunut oli otettu hoidettavaksi Joensuun sairaalaan ja todettu herra Kurt Bergiksi, kotoisin Porvoosta. Rauta silmäsi lehden päiväystä. Ei ollut epäilystäkään. Lehti oli toissapäiväinen.

— Kun sain eilen tuon lehden käsiini, Weissmann sanoi, minulle tuli kiire. Tuo uutinen auto-onnettomuudesta tuhosi minun siihen asti täällä Elisabethin ansiosta nauttimani täydellisen turvallisuuden kamreeri Bergin nimen suojissa. En voinut syyttää Kurtia. Poika-parka, hän ei ollut rikkonut sisarensa käskyjä. Koko ajan hän oli pysytellyt kiltisti Itä-Suomessa yrittämättäkään ottaa yhteyttä tänne. Tuo auto-onnettomuus oli hänelle varmasti vielä ikävämpi yllätys kuin minulle.

— Minkä verran oikea Kurt Berg tiesi teistä?

— Jos tarkoitatte minun toimiani täällä, Rauta, niin — ei mitään. Hänelle riitti sisarensa käsky siihen liitetyn pyöreähkön rahasumman kera.

Rauta nyökkäsi. Tuo tuntui uskottavalta. Hetken vaiettuaan hän virkahti:

— Kertokaa jotakin itsestänne, Weissmann.

Kapteeni hymyili.

— Minä pidän teistä, Rauta. Siksi saatte kuulla. Olen syntynyt täällä Suomessa ja täällä tullut ylioppilaaksi, tarkemmin sanoen Turussa. Antauduin pankkialalle ja toimin sillä alalla ensin täällä, sitten Saksassa. Suomeen tulin takaisin 63. divisioonan mukana. Viime maaliskuussa minut siirrettiin "erikoistehtäviin". Se tapahtui silloin, kun meikäläiset ensimmäisen kerran alkoivat vakavasti pelätä Suomen irroittautuvan sodasta. Sillä kertaa vaara meni ohi. Epäilys jäi kuitenkin elämään meikäläisissä, ja siksi valmisteluja jatkettiin. Minun tehtäväni oli yksinkertainen. Sitä helpotti erityisesti se, että olin jälleen tavannut Elisabethin. Jo Turun-aikanani olin ystävystynyt hänen kanssaan. Nyt jälleen tavattuamme hän oli valmis auttamaan minua. Viime kevätkesällähän jokainen suomalainen patriootti uskoi vielä aseveljeytemme säilymiseen. Sitä paitsi Elisabethin äiti oli saksalainen ja hän itse minun ystäväni. Kuten näette, kaikki järjestyi helposti minun kohdallani.

— Se, mitä sijoititte Sundin lesken mökkiin, mitä niin tarkoin vartioitte sivullisten silmiltä ja minkä perille Oskar Lundströmin kuitenkin onnistui päästä kiristäen teitä sitten sillä, oli siis...

Kapteenin tummanruskeissa silmissä oli humoristinen välke.

— Niin, sanokaapa te itse, Rauta, mitä se oli.

— Arvattavasti salainen radioasema, jolla lähetitte tilannetiedoituksia täältä Saksaan.

— Onnittelen, Rauta. Arvasitte aivan oikein.

— Lähetittäkö paljonkin sanomia?

Silliä kohdalla kapteeni kuitenkin pudisti päätään ja hymyili.

— Se on minun salaisuuteni. Joka tapauksessa viimeisen sanomani lähetin viime yönä ja kaksi tuntia myöhemmin sain luvan lopettaa toimintani täällä. Samalla ilmoitettiin Kortkampfin tulevan tänä iltana noutamaan minut pois. Sitten minulla ei ollutkaan muuta tehtävää kuin sytyttää talo, maksaa rouva Sundille vahingonkorvaus ja jäädä odottamaan.

— Tiesikö Lundström, että te ette ole Kurt Berg?

— Ei. Hän ei ole milloinkaan tavannut lankoaan.

— Mutta ruustinna Saarinen on tavannut Kurt Bergin. Hän olisi voinut ruveta epäilemään teitä.

— Se vaara oli tietenkin olemassa. Mutta se ei ollut suuri.

— Oletteko te ja olkea Kurt Berg sitten niin toistenne näköisiä?

— Emme toki! Hän on heikkorakenteinen ja hintelä. Meissä ei ole muuta samanlaista kuin hiukset ja silmät.

Raudan täytyi nauraa. Hänen mieleensä oli muistunut, miten paljon aikaa hän oli uhrannut kysymykselle Kurt Bergin ruskeista silmistä. Ja nyt paljastui, että nuo hänen aavistamansa kaksi miestä olivat koko ruumiinrakenteeltaan aivan eri tyyppiä. Juuri silmät vain sattuivat — hiusten lisäksi — olemaan samanlaiset!

— Niin ollen ruustinna...

— Oh, ruustinna! kapteeni keskeytti yliolkaisesti. — Elisabeth oli hänen epäjumalansa. Kun Elisabeth kerran sanoi, että minä olin hänen veljensä, niin minä olin sitä sitten ruustinnalle aivan vuorenvarmasti... Onko teillä vielä jotakin kysyttävää minulta, Rauta?

Päänpudistus oli vastauksena.

Samassa Inkeri ilmestyi ovelle ilmoittamiaan, että pöytä oli katettu. Kapteeni Kortkampf katsoi silmiään räpytellen "illallisihmettä", joksi hän emännän aikaansaannosta kiitti.

— Mutta...

Inkeri ymmärsi väärin hänen tarkoituksensa ja kiirehti selittämään:

— Miehenne ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa tule ruokasaliin syömään. Niin meidän oli katettava heille keittiöön.

Kortkampf näytti hämmästyneeltä.

— Armollinen rouva, päähäni ei olisi pälkähtänytkään, että he aterioisivat täällä meidän kanssamme. Aioin sanoa vain, että on suorastaan sääli käydä käsiksi näin ihastuttavaan pöytään.

Hän oli kuitenkin helposti houkuteltavissa syömään. Vaikka toiset vain muodon vuoksi tekivät hänelle seuraa, leikkelelautanen toisensa jälkeen tyhjeni ja metsästäjänpihvi teki suurenmoisesti kauppansa. Mutta kaikesta huolimatta Inkeri tunsi tunnelmassa olevan jotakin, mitä hän ei voinut ymmärtää eikä karkoittaa. Herrat olivat oudon vaiteliaita.

Arkihuoneen kahvipöydän ääressä mieliala sentään nousi. Weissmann kertoili hupaisia juttuja. Ne saivat Inkerin nauramaan ja houkuttelivat Raudankin kasvoille hymyn. Vain Kortkampf istui edelleen vaiteliaana, kuin kovan iskun huumaamana. Vihdoin hän riistäytyi irti alakuloisuudestaan.

— Suokaa anteeksi, armollinen rouva. Teistä käytökseni on varmaan aivan käsittämätön. Mutta tieto Elisabeth-rouvan traagillisesta kuolemasta koski minuun syvästi.

Inkeri nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Vaikka hän itse oli saanut kaikkea muuta kuin miellyttävän kuvan Elisabeth-rouvasta, vieraan upseerin kiintymys tähän liikutti häntä.

Kun emäntä pistäytyi hetkiseksi keittiöön tarkastamaan tarjoilua siellä, Weissmann virkahti:

— Elisabeth oli kaunis, komea ja älykäs nainen. Mutta haaveilun kohteeksi hänestä ei totisesti ollut. Jo silloin kun sinä, Hans, olit häneen täällä niin rakastunut, minä koetin saattaa sinut järkiisi.

— Koetitko, Rudi? En todellakaan muista...

Weissmann nauroi häikäilemättä.

— Vai et muista? Ikäsi sanoit muistavasi sen sähkösanomaonnittelun, jonka rykmenttitovereilta syntymäpäivänäsi sait tänne.

Kortkampfin kasvot värähtivät.

— Tarkoitatko...?

— Tarkoitan, että kannoit turhaan kaunaa siinä olleista alkusanoista rykmenttitovereille. Ennen kuin toin sähkösanoman sinulle, korjasin sitä hieman. Liitin siihen alkuun nuo varoittavat sanat: 'Luther, kymmenes käsky!'

Kortkampf tuijotti häneen hetken silmissään raivoa. Sitten katse kuitenkin kirkastui, ja lopulta hän naurahti sovinnollisesti.

Kun Inkeri oli palannut seuraan, Rauta virkahti:

— Kapteeni Kortkampf, tahtoisitteko vastata eräisiin tuota läksiäisiltaanne koskeviin kysymyksiin?

Saatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi:

— Tehän olitte sopinut Elisabeth-rouvan kanssa tapaamisesta myöhemmin illalla?

— Kyllä.

— Teidän piti tavata hänet jokirannassa olevan saunan kuistilla, eikö niin?

— Aivan.

— Mihin aikaan?

— Kello kaksikymmentäneljä.

— Tapasitteko ketään lähdettyänne illallispöydässä sattuneen kiusallisen kohtauksen jälkeen ulos?

— Kyllä. Tapasin puutarhassa tuomari Vaaran. Hän seisoi siellä erään puun juurella ja itki.

— Itki?

— Niin. Minä en ollut täysin käsittänyt, mitä illallispöydässä oli tapahtunut. Vasta nähdessäni tuomari Vaaran yksin puutarhassa ymmärsin häneen kohdistuneen loukkauksen syvyyden. Aioin mennä hänen ohitseen. Mutta hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi, käheästi: 'Tulkaa kävelemään kanssani.' Seurasin häntä, vaikka minulle oli kiusallista joutua kahden hänen kanssaan. Ymmärrättehän? Kävelimme maantietä poispäin kylästä. Hän ei puhunut mitään. Puolisen tuntia käveltyämme ilmoitin palaavani jo takaisin. Niin erosimme.

— Ja Vaara?

— Hänkö? Hän nyökäytti minulle ja jatkoi matkaansa yksin.

Huoneeseen tuli hiljaista.

— Saunan lähettyvillä tapasitte sitten apteekkari Katajiston, eikö niin?

— Teillä on tarkat tiedot, tuomari Rauta. Niin tapasin.

— Tuliko Elisabeth-rouva tapaamispaikalle?

— Ei. Odotin häntä puoli tuntia. Mutta hän ei tullut. Siiloin arvelin, että hänelle oli tullut jokin este tai että hän oli tuon välikohtauksen vuoksi muuttanut mieltään. Palasin taloon.

— Tapasitteko ketään?

— En. En oikeastaan. Lähdettyäni saunalta olin kuitenkin polulla erottavinani jonkun tulossa vastaani. Hänellä oli kädessään jokin kevyt esine; saattoi olla pesusoikko. Äkisti hän pysähtyi, hypähti pensaikkoon ja oli kadonnut.

— Ettekö voi sanoa, kuka se olisi voinut olla?

— En. Oli melko pimeä. Ehkäpä erehdyin tuon pesusoikonkin suhteen.

— Saitte kai sentään jonkinlaisen käsityksen siitä, oliko kysymyksessä nainen vai mies?

Kortkampf nyökkäsi.

— Kyllä. Tulija oli nainen. Nuori vaiko vanha, sitä en sen sijaan voinut erottaa.

Rauta sanoi sydämellisesti:

— Kiitän teitä, kapteeni. Olette auttanut minua suuresti.

— Luuletteko saavanne murhaajan kiinni? Kortkampf kysyi, ja hänen äänestään kuuli, että hän toivoi sitä hartaasti.

— Kyllä!

Hetkistä myöhemmin kapteenit nousivat hyvästelemään. He kiittelivät kaunopuheisesti emäntää. Weissmann virkahti sitten hymyillen isännälle:

— No, tuomari Rauta! Miten te nyt suhtaudutte minun lähtööni?

Rauta hymyili.

— Ensinnäkin, minä tiedän nyt, ettei teillä ole osaa eikä arpaa Elisabeth-rouvan kuolemassa. Ja toiseksi, kapteeni, teidät on tultu vapauttamaan minun kynsistäni neljän konepistoolin ja yhden pistoolin voimalla. Tuliylivoima on ratkaisevasti teidän puolellanne. Minä olen pakkotilan edessä.

Weissmann nauroi,

— Entä ellen olisi onnistunut haihduttamaan epäilystänne, että minä murhasin Elisabeth-rouvan? hän kysyi. — Meillä on kyllä suurempikin tuliylivoima kuin mainitsitte. Minulla on näet myös ase taskussa. Mutta olisitteko sittenkään tyytynyt kädet taskussa katsomaan lähtöäni?

Rauta hymähti.

— Jos sallitte, kapteeni, niin sen kysymyksen jätän vastaamatta.

Vastaus huvitti Weissmannia. Ojentaen kätensä hän sanoi:

— Minun korttini olivat lopultakin paljon paremmat kuin te olette viime päivinä uskonut. Eivätkö olleetkin?

— Sen myönnän, kapteeni. Teidän korttinne olivat paljon paremmat ja paljon puhtaammat.

Erotessaan kapteeni Kortkampf ilmoitti virallisen jäykästi:

— Minun täytyy pyytää, että lähtömme jälkeen te kaikki pysytte huvilassa vielä puoli tuntia. Sen jälkeen voitte noutaa rannasta konepistoolinne ja viisi pistoolianne. Meidän on pakko noudattaa varovaisuutta viimeiseen saakka. Valitettavasti emme ole enää aseveljiä.

Inkeri huudahti huolehtivaisesta

— Kapteeni Weissmann, missä teidän matkatavaranne ovat?

Puhuteltu näytti hymyillen pientä salkkua kainalossaan.

— Tässä, armollinen rouva..

— Mutta... mihin te lähdette näin keskellä yötä ja miten?

Kortkampfin ääni oli matala ja kohtelias, kun hän vastasi:

— Armollinen rouva, sekä teille että miehellenne on nykytilanteessa parempi, ettette sitä tiedä.

Hetkistä myöhemmin Rantamaan huvilassa oli taaskin vain neljä ihmistä.

Kymmenes luku.

"MINÄ SYYTÄN!"

Seuraavana yönä Inkeri heräsi usein levottomista unistaan, joissa selvitettävänä olevan murhenäytelmän eri henkilöt esiintyivät mitä peloittavimmin muunnelmin. Joka kerran havahtuessaan hän kuuli miehensä askelet arkihuoneesta; edestakaisin, nurkasta nurkkaan, väsymättä. Kaarlo-parka, hän ei tuntunut saavan tänäkään yönä minkäänlaista lepoa! Mutta vaikka Inkeri sääli häntä, niin miehen askelten kaiku soi hänelle turvallisuuden tunnun ja auttoi hänet jälleen uneen.

Äkkiä hän hätkähti taas hereille. Hänellä oli jäätävä tunne siitä, että joku oli kumartumassa hänen ylitseen. Sen täytyi olla luihu nahkatakkinen, jonka inhat kasvot olivat juuri vainonneet häntä unessa.

— Mutta, Pienokainen! Sinähän tuijotat minuun kuin pelkäisit minun aikovan vähintäänkin murhata sinut. Kas niin, olepa nyt kiitti tyttö ja anna 'hyvää huomenta’-suukko!

Helpotuksesta huudahtaen Inkeri kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.

— Miten sinä säikytitkään minua, Kaarlo! Aamuhämärässä sekoitin sinut Leoon, Lundströmin puukottajaan.

Rauta nauroi.

— Eilisiltana meidän pankinkamreerimme piti loukkauksena kysymystä, ovatko hän ja oikea Kurt Berg samannäköisiä. Mistä minä saatoin tietää, että pesunkestävä Kurt on heikkorakenteinen ja hintelä? Mutta jos minun erehdyksessäni oli jotakin loukkaavaa, niin mitä silloin onkaan sanottava sinun tahallisen ilkeämielisesti nyt minuun kohdistamastasi Leo-vertauksesta! Jalomielisesti tyydyn kuitenkin vain keräämään tulisia hiiliä sievän pääsi päälle. Katsohan, mitä olen tuonut sinulle!

Hän asetti tarjottimen vaimonsa vuoteelle.

— Koetatko uskotella minulle keittäneesi kahvit?

Rauta nyökkäsi.

— Kultaseni, sehän on ennenkuulumatonta!

Inkeri ajatteli kyllä hiljaisessa mielessään, että unijuoma olisi ollut paremmin paikallaan kaikkien näiden levottomien päivien ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Hän pidättäytyi kuitenkin sanomasta sitä. Tunsihan hän miehensä. Kaarlo itse saattoi juoda mihin vuorokauden aikaan tahansa väkevää kahvia sen häiritsemättä lainkaan hänen ruokahaluaan tai unenlahjojaan. Sitä paitsi mies ei vaivautunut milloinkaan keittopuuhiin, ellei ollut aivan erityisen hyvällä tuulella.

Inkeri koetti sopeutua varhaiseen herätykseen, pani paljon kermaa kuppiinsa ja maisteli juomaa varovaisesti. Rauta joi kahvinsa mustana. Tyhjennettyhän toisen kupillisen hän sanoi:

— Päivällä voit ruveta Marin kanssa panemaan matkalaukkuja kuntoon. Tilaan auton hakemaan meitä huomisaamuna varhain.

Valimo oli juuri viemässä kuppia huulilleen. Se pysähtyi nyt puolitiehen.

— Auton hakemaan meitä...?

— Sinä et näytä juuri innostuneelta, Rauta pilaili. — Taidat jo olla yhtä mieltä Augusta-ystäväsi kanssa, joka toivoo sinun viipyvän tällä paikkakunnalla kauan. Meillä on kuitenkin Helsingissä poika, jota kohtaan äidilläkin on velvollisuuksia.

Inkeri oli aivan liian yllättynyt kyetäkseen vastaamaan kiusoitteluun samalla mitalla. Hänen sydäntään oli monesti suorastaan polttanut koti-ikävä. Nyt lupaus pikaisesta pojan luo pääsemisestä hulmahti odottamattomana riemuna hänen ylitseen.

— Oi, kultaseni! Parempaa lahjaa et olisi voinut minulle keksiä.

Sitten hän kuitenkin kävi miettiväksi. Miten ihmeessä...? Eilisiltanahan Kurt Bergin ja kapteeni Kortkampfinkin nimet olivat pyyhkiytyneet epäilyksenalaisten listalta. Makuulle mennessään hän oli ollut varma siitä, että Kaarlon oli aloitettava tutkimuksensa taas alusta. Kuinka sitten nyt...?

— Onko sinulla uusi teoria arvoituksen selvittämiseksi? Sano!

Rauta kaatoi itselleen kolmannen kupillisen ja hotkaisi sen tyhjäksi. Ärsyttävän hitain liikkein hän nosti tarjottimen lähimmälle tuolille ja rupesi riisuutumaan.

Inkeri oli kohottautunut kyynärpäänsä varaan ja katseli hänen puuhailujaan.

— Kultaseni, sinun teatterisi on tällä hetkellä yhtä katsojanpaikkaa lukuun ottamatta ihan tyhjä. Sinun ei siis kannata panna lainkaan parastasi jännitysnäytelmän sankarina. Voit huoleti hypätä sen kohdan ylitse, jossa sankari kohottaakseen katsomossa jännitystä viivyttää ratkaisevan vuorosanan lausumista. Vai etkö kuullut, että kysyin, onko sinulla uusi teoria?

— Kyllä minä kuulin, Pienokainen. Odotin vain sinun vetävän jonkin toisen, paremmin sinun luontaista älykkyyttäsi vastaavan johtopäätöksen. Kun sinä kuitenkin tunnut tällä hetkellä olevan siihen liian uninen, täytynee minun sanoa, etten ole rajoittunut keksimään mitään uusia teorioja. Olen ratkaissut koko arvoituksen.

— Tarkoitatko, että sinä tiedät nyt...?

— Kyllä. Minä tiedän, kuka murhasi Elisabeth-rouvan.

Inkeri tarkasti miehensä hymyileviä kasvoja tämän vetäessä pyjaman takkia selkäänsä. Niiden ilme oli nyt toinen kuin tutkimusten pitkinä vuorokausina. Kaikki kireys ja jännittyneisyys, jotka olivat näinä päivinä tuntuneet hänen naurussaankin, olivat kadonneet. Helpotus ja varmuus olivat tulleet niiden tilalle. Inkeri huoahti keventyneenä.

— Nyt vasta minä uskon pääseväni pian Pikku Jättiläisen luo... Mutta... tuolla huoneessa kävellessäsikö sinä löysit todistukset...?

Rauta heittäytyi pitkäkseen ja veti peiton leukaansa asti. Haukotellen hän vastasi:

— En. Todistuksia minulla ei ylipäänsä vielä ole. Ole kuitenkin huoleti, hankin ne ennen iltaa. Tällä kertaa ei ole pienintäkään erehtymisen vaaraa. Jokainen yksityiskohta sopii yhteen... Hyvää yötä, Pienokainen!

Inkeri tarrasi kädellään hänen pörröiseen vaaleaan tukkaansa.

— Älä luulekaan saavasi nukkua, ellet kerro minulle mitään muuta!

— Muuta? Ai niin, illaksi meidän on järjestettävä tänne jonkinlaiset läksiäiset. Sellaisethan ovat täällä tapana. Voimme pyytää Martan auttamaan valmistuksissa sinua ja Maria. Hänestä on sekin apu, että hänen kauttaan saanette ruokatavaratäydennystä kirkonkylän isänniltä. Ei mitään suurta vierasjoukkoa. Muutamia läheisiä vain. Sinun ei tarvitse ottaa heidän kutsumistaan vaivoiksesi. Tällä kertaa minä kutsun heidät itse.

— Sinäkö, Kaarlo?

— Niin. Sillä... No niin, sinun täytyy kai saada tietää, että noilla kutsuilla on toinenkin tarkoitus kuin pelkkä hyvästijättö. Ennen kuin vieraamme lähtevät Rantamaalta, täällä pidätetään Elisabeth-rouvan murhaaja.

Inkeri oli usein kuvitellut, miten suunnattomalta helpotukselta oli tuntuva saada kuulla tuon pidätyksen pian tapahtuvan. Nyt hänen miehensä sanoi, että se suoritettaisiin seuraavana iltana ja täällä. Mitään helpotusta hän ei kuitenkaan tuntenut, pikemminkin vain kauhua.

— Keitä on läsnä? hän kysyi tukahtuneesti.

— Vieraita ei tule olemaan monta, Rauta vastasi. — Ensinnäkin Erkka Järvi. Tietysti olisi mieluisaa, jos hänen rouvansakin tulisi. En kuitenkaan usko Erkan ottavan häntä mukaan, koska hän joutuu suorittamaan murhaajan virallisen pidätyksen. Toiseksi Matti Vaara.

— Voiko tuomari Vaara tulla?

— Tietysti. Hänen täytyykin.

Tuo "täytyi" sai Inkerin vavahtamaan. Mutta hän karkoitti sen herättämät ajatukset mielestään. Kiireesti hän kysäisi:

— Entä edelleen?

— Kolmanneksi ja neljänneksi Katajistot. Hehän ovat tällä paikkakunnalla ainoat, jotka ovat älynneet kutsua meidät luokseen. Viidenneksi sinun 'aatetoverisi' ja ystävättäresi Augusta. Kun molemmat nuoret Saariset tulevat myös olemaan läsnä, on kahdeksanneksi kutsuttava itse herra rovasti.

— Entä sitten?

— Kerstin Lundström. Kun hänet nyt kerran kutsuttiin tälle paikkakunnalle, emme voi olla osoittamatta hänelle jonkinlaista vieraanvaraisuutta. Onhan hän sitä paitsi. Elisabeth-rouvan sisar. Lisäksi hän on piakkoin rikas, itsenäinen nainen, jollaisia tällaisen asianajajan ei sovi milloinkaan kohdella yliolkaisesti. Hän saa siis täyttää yhdeksännen paikan.

— Ja muut?

— Muita ei olekaan. En minä toki vaadi sinulta ihan mahdottomia. Näin yhtäkkiä kutsutuista yhdeksästä vieraasta on emännällä jo aika puuha.

Lämpimässä vuoteessaan Inkeri tunsi värisevässä. Yhdeksän vierasta! Ja hänen miehensä oli sanonut, että Elisabeth-rouvan murhaaja pidätettäisiin ennen tuon vierailun päättymistä. Kuka siis? Äkkiä hän tunsi, ettei millään ehdolla halunnut olla läsnä silloin, kun kauhea totuus paljastuu ja syyllinen vangitaan. Ei! Hän matkustaisi ennen iltaa vaikkapa Vaasaan odottamaan miestään.

— Kaarlo...!

Ei vastausta. Käännähtäessään kiivaasti mieheensä päin Inkeri huomasi tämän vaipuneen jo syvään uneen.

Hän nousi vuoteesta, heitti aamutakin hartioilleen ja lähti arkihuoneeseen. Aurinko oli nousemassa. Hän työnsi ikkunan auki ja hengitti syvään kirpeänkylmää syysilmaa.

Ei sittenkään, niin heikko hän ei saanut olla, että pakenisi. Miten tuskallinen murhaajan paljastamisen hetki olisikin, niin silloin tapahtuisi vain oikeus. Mitään sääliä hän ei olisi tunteva, sillä Elisabeth-rouvan murhaaja ei ollut ainoastaan raaka, vaan myös luihu ja raukkamainen — olipa hän kuka tahansa!

Keitä olisikaan läsnä todistamassa rikollisen paljastumista. Matti Vaaraa ja molempia Katajistoja oli syyttä epäilty; oli oikeus ja kohtuus, että he saisivat ainakin tällaisen hyvityksen. Poliisitarkastaja Järvi ja Elias Saarinen tarvittiin mukaan poliisimiehinä. Ruustinna ja rovasti edustaisivat pitäjää ja sen ojennusta kaipaavaa yleistä mielipidettä. Jussi Saarinen taas kuului itse asiassa Rantamaan väkeen. Ja Kerstin Lundström vihdoin oli murhatun sisarena tietysti oikeutettu olemaan läsnä.

Päästyään näin pitkälle ajatuksissaan Inkeri hätkähti. Joku olisi myös murhaaja! Kuka...? Ehkä Kerstin Lundström; hänestähän hän ei tiennyt mitään. Mutta ei! Kerstin oli Elisabethin sisar ja kaikin puolin kunnolliseksi mainittu. Eikä häntä yksinkertaisesti saanut sopimaan tämän murhan puitteisiin. Hänen miehestään Loviisan poliisilaitos oli tiennyt tämän matkustaneen kotipaikkakunnaltaan elokuussa. Kerstinin kohdalla se sen sijaan oli nimenomaan korostanut, että hän oli harvoin poissa kotoa. Sitä paitsi oli mahdotonta suorittaa täällä keskiviikkoiltainen murhayritys, mikä epäilemättä kuului Elisabeth-rouvan murhaajan tilille, ja olla jo seuraavana päivänä Loviisassa, kuten Kerstin varmasti oli ollut. Silloinhan hän oli kotonaan saanut viranomaisilta kehoituksen matkustaa tänne miehensä sairasvuoteen ääreen. Murhaaja saattoi olla miltei kuka muu tahansa, mutta ei Kerstin Lundström. Minä olen itsekäs raukka, Inkeri moitti itseään, saattaessani hetkeäkään ajatella hänestä moista. Päädyin häneen vain siksi, etten tunne häntä ja että hänen syylliseksi osoittautumisensa koskisi sen vuoksi minuun vähiten! Murhaaja oli joku toinen — joku hänen tuttavansa! Siitä tosiasiasta ei päässyt mihinkään.

Inkeri vetäisi ikkunan kiinni. Häntä kylmäsi.

Mitään illallisia hän ei yrittäisikään nyt järjestää. Sitä Kaarlon oli turha odottaa. Katajistoillakin oli ollut vain kahvia, Sen kummemmat kemut eivät olleet eilen pankinjohtaja Kannolla liioin olleet kamreerin läksiäiset.

Rauta nukkui aamulla pitkään. Vaiteliaana, mutta hyväntuulisena hän haukkasi nopeasti aamiaisensa. Sen jälkeen hän istahti puhelimen ääreen kutsumaan vieraita illaksi. Sekä Katajistot että Saariset selittivät mielihyvin saapuvansa. Puhelu Vaasaan tuli pian edellisten keskustelujen jälkeen. Tuomani Järvi innostui kuullessaan Raudan ratkaisseen jo arvoituksen. Hän hämmästeli hieman, miksi hänen piti ottaa mukaansa myös Vaara, mutta lupasi tehdä niin. Rauta ilmoitti haluavansa esittää kutsunsa rouva Järvelle henkilökohtaisesti.

— Luuletko sen tehoavan paremmin? poliisitarkastaja naurahti. — No, ehkäpä tehoaakin. Täällä käyntisi jälkeen vaimoni on puhunut sinusta epäilyttävän paljon. Kuule, Rauta, triangelidraama ei ole lainkaan minun makuuni. Se on nyt onneksi sinulle tai — minulle.

Hän lupasi kuitenkin kääntää puhelun kotiinsa.

Rouva Järvi kiitti kutsusta. Valitettavasti hän ei voinut seurata miestään. Nuorempi tytär oli kuumeessa. Ei, mitään vaaraa ei ollut — enää.

— Onko pikku Liisasta ollut teille paljon vaivaa? Rauta kysyi.

— Ei, ei toki. Hän on suloinen ja kiltti lapsi.

— Entä nyt, kun Matti Vaara tulee miehenne mukana tänne? Miten saatte pikku Liisan nukkumaan?

— Nyt en ymmärrä teitä, tuomari Rauta. Minusta on vain hauskaa, että Matti pääsee mukaan kekkereihinne. Pitäkää hänet siellä vaikka kauemminkin. Kyllä minä Liisasta huolehdin.

Rouva Järvi naurahti huvittuneena. Sitten hän jatkoi:

— Teidän puheistanne voisi luulla teidän epäilevän, etten minä osaa taittaa nukkumaan yhtä pikku tyttöä. Sellaisiin asioihin miesväki ei meidän talossamme ole ennenkään päässyt puuttumaan.

Inkeri oli ovelia kuunnellut viime keskustelua. Sen päätyttyä hän sanoi:

— Taisit saada hieman nenällesi, kultaseni. Sen ansaitsitkin. Täytyy olla mies keksiäkseen noin typeriä kysymyksiä. Mutta sinä vain hymyilet kuin voittaja ikään.

Rauta vangitsi hänet nauraen syleilyynsä.

— Tiedätkö, pikku rouva? Olet hurmaava tuossa suuressa talousesiliinassa! Melkein kuin aikuinen.

Inkeri pyristeli itsensä vapaaksi.

— Vai melkein? Sinä hupsu, joudu värväämään Martta tänne! Muuten ei kahvipöytään tule ainoaakaan täytekakkua.

Rauta lähti. Hänen ensimmäinen käyntinsä sujui hyvin. Martta Rintapelto oli helposti suostuteltavissa auttamaan Rautamaan naisväkeä.

Jo kunnantalon pihamaalla hän sai kuulla Oskar Lundströmin aamuyöllä kuolleen. Diakonissa lähti hakemaan hänen leskeään Raudan puheille.

Kerstin Lundström oli pitkä, laiha mainen. Kasvoissa oli jotakin väsynyttä ja katkeraa. Harmaa kävelypuku oli hyvin siisti, mutta yksinkertainen ja kaikkea muuta kuin uusi. Ensi näkemältä hän ei muistuttanut niitä kuvia, jotka Rauta oli nähnyt Elisabeth-rouvasta. Tarkemmin katsoen hän kuitenkin totesi sisaruksissa olevan paljon yhteistä. Ero oli sittenkin lähinnä vain ulkoasussa ja kasvojen ilmeessä. Ryhti oli molemmilla uljas. Kasvojen soikio oli sama, ja piirteissäkin oli paljon lyhteistä. Sitä ei vain ensi hetkessä voinut huomata, kun Kerstin-rouva ei osannut hymyillä. Tukka oli molemmilla musta, ja — niin — kummallakin oli siniset silmät.

Esittäydyttyään Rauta valitti surua. Rouva Lundström katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän virkahti töykeästi ja vierain korostuksin:

— Luullakseni minun ei tarvitse näytellä teille surun murtamaa leskeä. Mieheni kertoi minulle kaiken vehkeilystään teitä ja rouvaanne vastaan. Myös sen, että te annoitte hänelle anteeksi. Minäkin annoin hänelle anteeksi — kaiken. Ja nyt minun on hyvä olla, kun jaksoin tehdä sen. Muuten... mieheni mainitsi teidän väittäneen, että Elisabeth olisi testamentannut omaisuutensa minulle ja Kurtille. Sehän ei voi olla totta! Häh oli kai ymmärtänyt teidät väärin.

— Ei, rouva, hän ei ymmärtänyt väärin. Testamentin määräykset ovat selvät.

Kerstin valahti kalpeaksi. Ilmeisesti, hän oli työntänyt tuollaisen mahdollisuuden luotaan. Nyt hänen oli vaikea uskoa se sittenkin todeksi. Ääni vapisi voimakkaasta mielenliikutuksesta, kun hän sanoi:

— Koko yön olen vakuutellut itselleni, että sellaista ihmettä ei elämässä tapahdu. Koettakaa ymmärtää minua. Minulle itselleni on enemmän kuin riittävä lahja se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin vapaa. Mutta lasteni vuoksi iloitsen tietysti rahoista.

Rauta nyökkäsi. Hetken äänettömyyden jälkeen Kerstin-rouva jatkoi:

— Kaikkein viimeksi olisin kuvitellut saavani joskus jotakin Elisabethilta. Sellaisia sisaruksia me olimme! Vaikka Kurt asui niin lähellä kuin Porvoossa ja minä Loviisassa, niin naimisiin mentyäni en ole tavannut häntäkään.

Sitten hän keskeytti ja lausui kuivasti hymähtäen;

— Mitä hulluja minä teille, vieraalle, tällaisia puhelen! Teillä oli kai jotakin asiaa minulle.

Olihan Raudalla. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin hän sai Kerstin-rouvan suostumaan suunnitelmaansa. Yhdessä he lähtivät sitten apteekkarilaan. Rouva Katajisto oli hämmästynyt kuullessaan, mihin hänen apuaan tarvittiin. Lopulta Elli-rouva naurahtaen myöntyi:

— En käsitä tuon taivaallista siitä, mihin te pyritte, tuomari. Mielihyvin olen kuitenkin juonessa mukana.

Tuntia myöhemmin Rauta oli jälleen Rintapellon pientilalla. Hän sai kuulla Martan jo aikoja sitten lähteneen Rantamaalle. Kiirettä pitämättä hän haasteli vanhusten kanssa niistä monista vaikeuksista, joita vastaan pienviljelijät joutuvat kovina aikoina kamppailemaan. Siellä hän sai myös tietää, missä nahkuri Peltosalon mökki oli, ja suuntasi askelensa sinne. Perille päästyään hän joutui vastakkain sangen kiukkuisen ukonkääppänän kanssa. Harvoine pujopartoineen, punaisine nenineen ja kaljuine päineen nahkuri Peltosalo oli omalaatuinen tyyppi. Vaikkei hän ulottunut vierasta kainaloihinkaan, hän purki tähän pelottomasti suuttumuksensa:

— Vai niin, te nyt sitten olette se Rantamaan herra! Ettäs ette häpeä vietellä huonoille tavoille pojannulikoita! Sillä mitäs muuta kuin nulikka tuo meidän Pekka on? Miestä minä siitä jo odotin ja siksi panin sen sepän oppiin. Työtä se pajassa tekikin, sen minkä taisi. Mutta sitten tulitte te! Te houkuttelitte pojan lyömään laimin työnsä ja opetitte sen yöjuoksuihin! Menkää nyt tuonne takakamariin! Sieltä löydätte Pekan sellaisena, miksi te olette sen tehnyt! Kipeä se on! Niin kipeä, ettei vuoteesta ylös pääse! Olettekos nyt tyytyväinen?

Rauta yritti selittää ukolle olleensa levoton, kun Pekkaa ei ollut kuulunut Rantamaalle tänä aamuna. Siksi hän oli nyt tullut katsomaan, vaivasiko poikaa jokin. Tällaiset puheet eivät kuitenkaan rauhoittaneet nahkuria. Päinvastoin ne valoivat kuin öljyä tuleen. Kesken uuden ryöpyn Rauta meni katsomaan potilasta. Tämä oli tosiaan korkeassa kuumeessa ja houraili. Isän luo palattuaan hän lupasi toimittaa tohtori Lehdon katsomaan sairasta. Sitten hän käänsi keskustelun Pekan tulevaisuuteen. Sen jälkeen ei Peltosalon mökissä enää karjuttu. Nahkuri ei ollut uskoa korviaan kuullessaan vieraan tahtovan auttaa hänen poikaansa pääsemään elämässä eteenpäin. Vanha Peltosalo oli ollut tyhmä, hän ei vain hevillä tahtonut uskoa "herroista" mitään hyvää. Mutta kun asiat oli puhuttu selviksi, hänen kiitoksensa valuivat yhtä vuolaina kuin hetki sitten haukkumasanat.

Koska Pekka nyt oli poissa sen päivän pelistä, Raudan oli turvauduttava Olli Liukkoseen. Hänestä hän saikin innokkaan apulaisen. Poikasta kirveli vain se, ettei "Rantamaan herra" ilmaiseksikaan halunnut nähdä hänen laskettavan pikku sillan korvasta koskea alas. Sen sijaan tällä oli paljon mielenkiinnottomampia tehtäviä jokirannassa. Mutta vaikka Olli oli tästä kaikesta nyreissään, se unohtui, kun parin tunnin tyhjänpäiväisen möyrimisen palkaksi herra pisti hänen kouraansa kaksi satalappusta.

Rauta palasi huvilalle vasta kello kahdeksantoista aikaan. Kun hän keittiössä ilmoitti olevansa nälissään, Mari otti hänen tiedoituksensa vastaan loukatun keittiömestarin jäätävällä kylmyydellä. Tavallisesti se tehosi ja sai tuomarin nöyryytettynä peräytymään sisähuoneisiin. Mutta tällä kertaa Mari olisi mielellään uskonut näkevänsä vain pahaa unta, kun tuomari nauraen pyöräytti hänet ympäri ja komensi:

— Ruoat äkkiä uunista esiin! Tiedän niiden olevan siellä.

Mari vetäytyi varovasti muutaman askelen päähän. Sieltä hän uskaltautui murisemaan:

— Eivät ole!

Rauta katsoi häntä pää kallellaan.

— Eivätkö? No, tietääkö Mari, että rouva ja minä matkustamme huomenna Helsinkiin? Mutta elleivät ruoat ole kahdessa minuutissa ruokasalissa, niin Maria ei huolita mukaan Pikku Jättiläisen luo!

Vanhan palvelijattaren silmät revähtivät pyöreiksi.

— Siunatkoon! Pääsemmekö me kotiin? Tältä ryövärirannikolta? Vihdoinkin!... Niin että tahtooko tuomari ruokaa? Minä kun kuulin väärin. Ihan väärin! Että tuomari ei tahdo ruokaa. Heti, tuomari! Silmänräpäyksessä kaikki on pöydässä. Ja ihan tuomarin herkkuja! Kuinka sitä nyt saattaakin kuulla niin väärin? Vanhat korvat... Niin, niin, vanhuus ei ole mikään ilo...

Viime sanat Mari lausui ruokahuoneessa järjestellessään höyryäviä kulhoja Raudan eteen.

— Onko kaikki nyt hyvin, tuomari? Onhan, kiltti tuomari?

Raudalla oli jo suu täynnä ruokaa, ja hän tyytyi vain hyväntahtoisesti nyökkäämään. Vanha palvelijatar pyyhkäisi poskeltaan sille valahtaneen ilon kyynelen ja katosi keittiön puolelle. Mutta Inkeri sanoi:

— Kultaseni, ellen erehdy, sinä ylvästelit tänä aamuna jalomielisyydelläsi minua kohtaan. Minä en tahdo pitkään olla velassa. Siksi kiiruhdan nyt maksamaan jalomielisyytesi takaisin samalla mitalla. Sinä soit Marille äsken kaksi minuuttia aikaa. Minä annan sinulle kokonaista viisi. Niiden kuluttua sinun on sitten myös oltava poissa ruokahuoneesta! Kahden tunnin kuluttua vieraat ovat täällä, ja huoneet ovat vielä tässä kunnossa. Sitä paitsi minun on ehdittävä pukeutuakin.

Kahden suupalan välissä Rauta virkahti:

— Lisäksi sinun on ehdittävä kuulla eräitä ohjeita. Sinullakin on näet osa illan näytelmässä.

Jäljellä oleviksi tunneiksi Raudalla oli kyllin puuhaa. Se sai Marin taaskin murisemaan. Ensiksi tuomari sulkeutui Jussi Saarisen kanssa arkihuoneeseen järjestämään, kuten hän naisille ilmoitti, valaistusta. Ikään kuin siinä mitään järjestämistä olisi enää tarvittu — viimeisenä iltana! Tullessaan Martan kanssa tuomaan laseja ja pulloja arkihuoneeseen, joka oli määrätty herrojen puoleksi, vanha palvelijatar rypisti tuimasti kulmiaan. Hän paheksui syvästi miesten täyttämien kynttelikköjen määrää.

— Tuollaista kynttilöiden tuhlausta! hän nurisi. — Tällaisena aikana!

Martan ruskeissa silmissä oli myös synkkä, tuijottava katse. Hän muistaa eräitä toisia kynttilöin valaistuja kemuja, Rauta tuumi. Tyttö ei sanonut kuitenkaan mitään. Hänen luja suunsa puristui vain tiukemmin kiinni.

— Mikäs se on, tuo kirkas pallomainen vehje tuolla? Mari kysyi viitaten pikku pöydälle, joka oli sijoitettu ikkunan ääneen vastapäätä eteiseen vievää ovea.

Rauta nauroi.

— Kiltti Mari, ehkäpä se on nyt se tykki, jolla huvilaa ammuttiin täällä olomme toisena yönä.

Loukkaantuneena vanha palvelijatar purjehti huoneesta. Tämän pilanteon hän olisi kuitenkin voinut antaa tuomarille anteeksi. Tuomari kun nyt kertakaikkiaan oli sellainen! Paljon pahempaa oli, että sitten kun joku pojanlorvi oli tuonut vieraan matkalaukun tuomarille, tämä vei rouvan makuuhuoneeseen. Ja tietenkin rouvaa olisi juuri silloin tarvittu keittiössä ja ruokahuoneessa. Mutta miehillähän ei, Luoja paratkoon, ole aavistustakaan siitä, miten lukemattomista seikoista emäntäväen on kutsujen edellä huolehdittava. Niin, niin... Inkerin olisi toki pitänyt tietää, ettei kaikki ollut vielä lähestulkoonkaan valmista. Silti hän, kuin mikäkin tytönharakka, antoi kesken kiireiden narrata itsensä noin pitkiin puheisiin! Kaikkien harmien keskellä oli sentään siunattu asia, että tuomari oli älynnyt edes hommata Martan tänne avuksi. Hänet Mari hyväksyi. Martta ei ollut niitä nykyaikaisia heilakoita, joille piti ihan kädestä pitäen näyttää, mihin mikin kahvikuppi, pikkuleipäkori ja kakkuvati oli asetettava.

Samaan aikaan Inkeri kysyi makuuhuoneessa mieheltään: — Mitä varten kaikki tämä teatteri? Sinähän sanoit tietäväsi, kuka murhasi Elisabeth-rouvan.

— Niin minä tiedänkin. Tiedän senkin, missä ja miten murha tapahtui. Minun on kuitenkin pakotettava murhaaja itse tunnustamaan. Eikä se ole vähäinen urakka. Voi olla, että tätä 'teatteria' ei tarvita. Toivon sitä. Mutta minulla on vain tämä ainoa tilaisuus puristaa hänestä totuus esiin. Siksi valmistelujen täytyy olla perusteellisia.

Inkeri nyökkäsi. Hän tunsi, että mies oli nyt vakavissaan.

— Sinä saat minut värisemään, Kaarlo. Minulla on samanlainen tunne kuin joskus lapsena teatterissa, ennen murhenäytelmän viimeistä näytöstä.

— Viimeinen näytös alkaa nytkin kohta, Rauta sanoi. — Muistathan osasi? Kun minä ensimmäisien kerran lausun sanat: 'saadaanpa nähdä!', se on samaa kuin näyttämön puolella kolmas soitto: valmiit esitykseen! Ja kun sanon tuon sanan toisen kerran, merkitsee se: esirippu auki!

Vieraista saapuivat ensimmäisinä Järvi ja Vaara. Poliisitarkastaja ilmoitti ensimmäisiksi sanoikseen Raudalle olevansa "pirun jännittynyt". Hänen sävynsä muuttui kuitenkin heti, kun Inkeri ilmestyi arkihuoneen ovelle. Pienet, vihreät silmät pulleissa kasvoissa vilkuttivat ystävällisesti, että talon emäntä merenvihreässä iltapuvussaan oli hurmaava. Inkeri totesi Vaasassa olon tehneen hyvää Vaaralle. Hänen mustien silmiensä ilme ei ollut niin torjuva ja epäluuloinen kuin edellisellä Rantamaan käynniltä. Hän vastaili ystävällisesti, vaikka lyhyesti pikku Liisaa koskeviin kysymyksiin. Sillä aikaa Rauta vei Järven syrjään ryhtyen puoliääneen puhumaan hänelle. Poliisitarkastaja kuuntelu häntä hämmästyneenä.

— Kerrot kai tästä hänelle itselleenkin?

— En.

— Miksi et?

— Koska se vähentäisi kohtauksen uskottavuutta.

— No, miksi sitten puhut etukäteen minulle?

— Koska sinä muuten voisit pilata koko yrityksen keston kaiken puuttumalla asiaan korkeimpana poliisiviranomaisena.

Järven leveillä, hyväntahtoisilla kasvoilla oli huolestunut ilme. Sitten hän kuitenkin kohautti olkapäitään ja virkahti:

— Kunhan et vain liikaa urheilisi noilla lavastuksillasi ja kohtauksillasi. Sinä teatteriherra!

Heidän keskustelunsa keskeytti ovelta kuuluva huudahdus:

— Oi, tuomari!

Martta Rintapelto oli suorittanut loppuun puuhansa keittiön puolella ja oli matkalla eteiseen ottamaan vastaan saapuvia vieraita. Mustassa puvussaan valkeine esiliinoineen ja tummilla hiuksiltaan valkea pitsipäähine hän vaikutti hyvin sievältä. Hämmästyneenä hän oli seisahtunut kynnykselle ja tuijotti Matti Vaaraan. Äkillinen ilo oli pyyhkäissyt kasvoilta niiden tavallisen umpimielisyyden.

Hänen entinen isäntänsä meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.

— Päivää, Martta.

— Oi, ne ovat siis vihdoinkin laskeneet tuomarin kotiin! tyttö huudahti, ja ääretön helpotus kuvastui koko hänen olemuksessaan. Lujasti hän puristi isäntänsä kättä.

— Niin kuin näkyy, laskivathan ne.

— Miten pikku Liisa voi?

— Hyvin, Martta. Hänkin tulee pian kotiin.

Samassa ovikello soi. Tytön oli riennettävä avaamaan ovea. Tulija oli rouva Lundström. Hermostuneisuus, vastahakoisuus ja epämieluisa tunne vieraaseen seuraan joutumisesta saivat hänet näyttämään kaikkea muuta kuin viehättävältä. Tervehtiessään talon emäntää Kerstin-rouvan huomio kiintyi tämän villapukuun; hän vilkaisi omaa vanhaa kävelypukuaan ja punastui. Martta ei voinut olla hymyilemättä.

Samassa hän sai kuitenkin muuta ajattelemista. Katajistot saapuivat. Punakka, kaljupäinen apteekkari nauroi jo tullessaan ja näytti olevan taas hyvällä tuulella. Jos hän olisi muistanut eilisen viisautensa, että vaikeneminen on kultaa, hän olisi päätellyt hopean sittenkin sopivan paremmin hänen jalometallikseen. Hänen pieni, pönäkkä vaimonsa sipsutti sisään poskillaan tavallista helakampi puna ja terävissä silmissä odotuksen jännitystä. Hän ja Inkeri ottivat hoiviinsa yksinäisen rouva Lundströmin. Molemmat yrittivät parhaansa onnistumatta kuitenkaan murtamaan jäätä, joka oli edessä. Herrojen, puhelua vilkastutti Jussi Saarisen tulo seuraan. Nyrkkiraudan selvä jälki hänen kasvoissaan antoi aihetta moniin kyselyihin, mutta vastaukset pyrkivät jäämään yksitavuisiksi. Rauta vilkaisi tuon tuosta kelloaan. Pappilalaiset odotuttivat itseään, ja lisäksi Elias Saarinenkin oli vielä poissa.

Vihdoinkin! Tavallisuudesta poiketen kolme puuttuvaa Saarista saapui samalla kertaa. Kumara, valkohapsinen rovasti ja hänen hintelä esikoksensa peittyivät ruustinnan kookkaan, mustapukuisen olemuksen varjoon. He eivät saaneet suunvuoroa tämän myrskyisesti tervehtiessä "rakasta Ingeään", jonka huomista lähtöä hänen oli täytynyt jo kotona ennakkoon itkeä.

Arkihuoneessa ruustinnaa odotti yllätys. Tosin hän ei ensimmäisellä silmäyksellä tuntenut Kerstin Lundströmiä. Hän nyökäytti tälle ylhäisesti kuin vieraalle ikään. Silloin Inkeri virkahti:

— Mutta, Augusta! Etkö tunne Elisabethin sisarta?

Näiden sanojien vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Ruustinna pyörähti takaisin ikään kuin äkisti puhallettuna täyteen iloista hämmästystä.

— Kerstin! Sinäkö todella? Rakkahin! Miten iloinen olen!

Hänen täytyi saada syleillä odottamatta jälleen tapaamaansa nuoruuden ystävää. Sitten hän suuteli tätä molemmille poskille.

— Oi, Kerstin! Muistathan menneitä Porvoon aikoja!

Rouva Lundström irrottautui hänen syleilystään ja vastasi kuivasti:

— Kyllä, Augusta. Kyllä minä muistan. Ehkä paremminkin kuin sinä.

Martta oli pysähtynyt katsomaan Elisabeth-rouvan sisareksi mainittua naista. Tuo jäykkäilmeinen, köyhästi puettu ihminen ei juuri muistuta sisarvainajaansa, hän mietti poistuessaan omiin puuhiinsa. Siten hän säästyi näkemästä, miten ruustinna jäykistyi tuntiessaan vieraiden joukossa tuomari Vaaran. Hänen kasvojaan hallitseva pitkä kapea nenä näytti entisestään kasvavan ja kaartavan syvemmälle ankaran suun ylitse. Niskojaan nakaten hän astui jäykästi eteenpäin. Kun rovasti oli pysähtymäisillään tervehtimään tuomari Vaaraa, ruustinnan ohut, kärsiväsävyinen ääni leikkasi terävästi ilmaa:

— Tule pois, ystäväni! Siinä ei ole ketään — meille!

Vaara kumarsi hymähtäen rovastille, ikään kuin sanoakseen, että mitäpä tuosta, kyllä ruustinna tunnetaan. Sekään ei voinut kuitenkaan pyyhkäistä pois kiusallista välikohtausta. Inkeri yritti pelastaa tilanteen kehoittamalla vieraita käymään heti kahville.

Ruokasalissa emännän aikaansaannokset herättivät yksimielistä ihastusta. Osansa kiitosten vuolaudessa oli sillä, että puhumalla pyrittiin keventämään raskaaksi käynyttä tunnelmaa. Mutta erilaiset leivonnaiset olivat todella herkullisia. Rouvat jäivät kahvipöydän välittömään läheisyyteen. Herrat sen sijaan ottivat kuppinsa ja siirtyivät maaseudun ikimuistoisen tavan mukaan omalle puolelleen, arkihuoneeseen.

Keskustelu ei siellä tuntunut pääsevän alkuun. Apteekkari oli oikeastaan ainoa valopilkku. Hälisevällä puhelullaan hän täytti keskusteluun tuon tuosta syntyvät aukot. Rovasti olisi saattanut ryhtyä avustamaan häntä. Ruustinnahan oli onnellisesti kuulomatkan ulkopuolella. Mutta tyhjinäkin konjakkilasit herättivät hänessä paheksumista, jonka hän ilmaisi äänettömyydellä.

Viimein ruustinna ilmestyi arkihuoneen kynnykselle. Hän kaipasi tällä kertaa miesten seuraa. Kolme nojatuolia tupakkapöydän ympärillä oli rovastin, apteekkarin ja poliisitarkastajan hallussa. Elias oli vallannut oven vieressä olevan nojatuolin. Jussi istui kauimpana, eteisen ovea vastapäätä olevan ikkunan ääressä. Isäntä itse oli asettunut kirjoituspöytätuoliin, ja hänen vastassaan olevalla tuolilla ruustinna vastenmielisyydestä hätkähtäen näki Vaaran. Tuon miehen käsittämättömän täällä olon hän oli unohtanut. Hän aikoi jo vetäytyä takaisin. Silloin Rauta tuli katsahtaneeksi ovelle ja nousi heti ylös.

— Tulkaa toki, ruustinna, vilkastuttamaan meidän miehisen jäykkää seuraamme.

— Enpä tiedä, Augusta-rouva kursaili. — Tuolla toisella puolen tuli vain yksinäistä. Kerstin rupesi voimaan pahoin, ja Inge ja Elli lähtivät hoivailemaan häntä. Ei se mitään vakavaa voinut olla, koska minua ei siellä tarvittu. Kerstin-raukka on vain hieman poissa tolalta. Ymmärtäähän sen, kun mies on juuri kuollut.

— Oli mainiota, että te tulitte, ruustinna, Rauta ihasteli. — Sittenpä voitte kokeneena emäntänä sanoa, auttaisiko tunnelmaa, jos vaihtaisimme sähkövalon kynttilävalaistukseen.

Ruustinna hyväksyi ajatuksen, lämpimästi. Hän johti myös kynttelikköjen asettelua. Kirjoituspöytä sai niistä suurimman, oikean viisihaaraisen. Pienemmät asetettiin tupakkapöydälle ja molemmille kirjakaapeille.

— Täällä on heti helpompi puhua! apteekkari ihastui, kun valaistusta oli vaihdettu.

Viileästi hymyillen Elias Saarinen luovutti paikkansa äitipuolelleen siirtyen itse veljensä luo. Päästyään istumaan ruustinna ryhtyi heti johtelemaan keskustelua.

— Minä en oikein jaksa sulattaa niitä tappioita, jotka niin nopeassa tahdissa kohtaavat nyt pitäjämme hienostoa. Ensiksi murhattiin Elisabeth-ystäväni, salakähmäisesti ja petomaisesti. Ehdimme tuskin saada ikään kuin korvaukseksi, jos nyt Elisabethia joku voisi korvata, suloisen Inge-rouvan, kun hänet viedään jo pois. Siinä te, tuomari Rauta, ette tee kiltisti. Se on sitäkin julmempaa, kun olemme menettäneet myös Kurt Bergin.

— Onko Kurt Berg lähtenyt? pääsi Vaaralta.

Ruustinna synkkeni ja katsoi kylmästi hänen ohitseen.

— On, apteekkari vastasi hänen puolestaan. — Toissailtana tavatessamme hän ei vielä hiiskunut mistään lähtöaikeista. Eilen aamuvarhaisena paloi Sundin lesken mökki, jossa hän asui, ja muutamaa tuntia myöhemmin rouva Kanto soitti kutsuen meidät luokseen — Bergin läksiäisiin. Sitä minä sanon nopeaksi toiminnaksi. Ha-ha-haa!

Vaara kuunteli kummissaan.

— Berg lähtenyt... Sundin lesken mökki palanut... Mitä kaikkea täällä onkaan ehtinyt muutamassa päivässä tapahtua!

— Oh, siinä on vasta pieni osa! apteekkari kerskaili.

— Tuo sinun entinen palvelijasi, Martta vai mikä hänen nimensä lie, yritettiin murhata heittämällä hänet koskeen. Sitten täällä Rantamaalla suoritettiin jonkinlainen taistelu. Tuomari Rauta ei ole suostunut kertomaan yksityiskohtia siitä. Mutta jälkiä siitä näet ainakin Jussi Saarisen naamataulussa. Kaiken kukkuraksi sinun toinenkin lankosi, Oskar Lundström, putosi tänne kuin pilvistä ja otti vapauden heittää henkensä kunnantalomme sairastuvassa. Riittääkö jo?

Vaara tuskin uskoi korviaan.

— Riittää toki!

Järvi oli myös kuunnellut tarkkaavaisena. Hän tuijotti moittivasti Rautaan. Tämä ei ollut tuiskahtanut hänelle noista tapahtumista!

Ruustinna ei ollut vielä päässyt irti kärsimiensä tappioiden miettimisestä.

— Kuulkaahan, tuomari Rauta, Kurt Berghän oli eilen illalla täällä. Jäähyväisillekö hän tuli?

— Niin.

— Omituista, miten pian hänestä ja teistä tuli ystävykset. Meidän luonamme hän ei eilen vaivautunut käymään. Hän sanoi, ettei ehtinyt. Oliko hän kauankin täällä?

— Oh, hän viipyi vain niin kauan kuin hänen oli odotettava ajopeliään. Pelkään hänen pitkästyneen minun seuraani. Joka tapauksessa hän oli iloinen päästessään lähtemään.

Augusta-rouva huokasi raskaasti.

— Niin, tietysti hän oli iloinen. Tuo onnen poika! Hän kertoi minulle matkustavansa aluksi Turkuun ja asettuvansa sitten Helsinkiin.

Ruustinna ei yrittänyt salata kademieltään. Sitten hän puuskahti kiivaasti:

— Minäkin tahdon pois täältä! Täällä poltetaan, tapellaan ja murhataan... Sanokaa, poliisitarkastaja Järvi, ovatko viranomaiset aivan kykenemättömiä turvaamaan rauhallisia ihmisiä ja palauttamaan järjestyksen tälle onnettomalle paikkakunnalle!

Useat silmäparit suuntautuivat Järveen. Rovasti katsoi häneen luottavaisena, apteekkari puolittain ivallisesti, puolittain hyväntahtoisesti ja ruustinna koko loukatun yhteiskunnan katkeruuden ja vaatimusten ruumiillistumana.

Vastaus tuli kuitenkin toiselta taholta. Rauta virkahti äänellä, josta isännän kohtelias hyväntahtoisuus oli väistynet virallisuuden tieltä.

— Minä sanon teille, ruustinna!

Tätä odottamatonta ilmoitusta seurasi jännittynyt hiljaisuus. Hetken kuluttua Rauta jatkoi:

— Minä sanon, sillä noihin kysymyksiin vastaaminen on lähinnä minun velvollisuuteni. Sitä ennen haluan kuitenkin lausua muutaman selventävän sanan. Minä, joka saavuin tälle paikkakunnalle ratkaistakseni Elisabeth Vaaran murhan arvoituksen, olen tänään suorittanut tuon tehtävän loppuun.

Tällä kertaa Inkerikään ei voisi väittää, ettei minulla jännitysnäytelmän sankarina ole menestystä, Rauta hymähti itsekseen Juotuaan pikaisen silmäyksen kuulijoittensa kasvoihin. Kaikkien katseet olivat suorastaan nauliutuneet häneen. Hänen seuraavia sanojaan odotettiin hievahtamatta.

Rauta nousi painamaan sähkökelloa. Kun Martta ilmestyi ovelle, hän sanoi:

— Olkaa hyvä ja tuokaa ruustinnalle kupit ja kaatakaa muillekin kahvia.

Kun tyttö oli poistunut, ruustinna henkäisi tukahtuneesti:

— Voi, miten te saatatte, tuomari! Nyt!

Hänestä oli julmaa pilaa puhua tällaisella hetkellä kahvista. Hänen oli kuitenkin otettava kuppi vastaan, kun Martta sen hänelle toi. Eihän palvelusväen nähden sopinut paljastaa mielenliikutustaan!

Kun Martta oli täyttänyt muiden kupit ja kannuineen ja tarjottimineen siirtynyt molempien nuorten Saaristen luo, Raudan ääni leikkasi hiljaisuutta kovana:

— Olette aivan, oikeassa, ruustinna. Täällä ei ole kukaan turvassa, niin kauan kuin Elisabeth Vaaran murhaaja kulkee vapaana. Siksi on aika vihdoinkin tehdä loppu hänen pelistään... Minä pidätän murhaajana — sinut. Matti Vaara!

Pöydän toisella puolella istuva tuomari Vaara hypähti kalpeana seisomaan. Samassa hetkessä kaksi imuiltakin huoneessa olijaa reagoi paljastukseen välittömästi.

Ruustinna veti henkeä kuuluvasti, sitten hän huudahti kimeästi:

— Minä tiesin sen! Minä tiesin! Ensimmäisestä hetkestä alkaen!

Martta oli pysähtynyt jo Raudan ryhtyessä puhumaan. Viimeisten ratkaisevien sanojen kajahtaessa hänen jännittyneisyytensä äkisti laukesi. Hän valahti aivan kalpeaksi, ja kädet hervahtivat voimattomina alas. Kahvikannu ja tarjotin, jolla kerma- ja sokeriastiat olivat, putosivat rämisten lattialle. Sitten veri hulmahti hänen päähänsä, ja hän otti muutaman juoksuaskelen Rautaa kohden.

— Ei, ei, ei! hän huusi kimeästi. — Tehän itse sanoitte minulle, että meidän tuomari on syytön ja ettei häntä uhkaa mikään!

Rauta vastasi hänen intohimoiseen vetoomukseensa tyynesti:

— Minun velvollisuuteni oli saada kiinni murhaaja, olipa hän kuka hyvänsä.

— Ei, ei, ei! Te erehdytte! tyttö huusi sydäntäsärkevästi. — Meidän tuomari on syytön! Aivan syytön! Uskokaa minua'!

Rauta katsoi häneen kylmästi.

— Syytön? Pitäisikö minun uskoa teidän pelkkään sanaanne? Kun minä tiedän...!

Martta huohotti raskaasti. Veri oli syöksähtänyt poskipäille. Tuskaisesti hän silmäili vuoroin Vaaraa, vuoroin Rautaa.

Vaara kuivasi tuskan hikeä otsaltaan. Hänestä tuntui kuin kaikki ajatukset olisivat pysähtyneet ja kuin aivot eivät enää toimisi. Tytön huudot hän sentään kuuli, ja ne repivät sietämättömästi hänen hermojaan.

— Martta, hän sanoi käheästi, anna olla. Kaikki on hyödytöntä.

Viisi sivusta katsojaa tuijotti kuin lumoutuneina tuohon dramaattiseen kolmikkoon työpöydän luona. Jotakin ennenkuulumatonta oli tapahtunut. Mutta jotakin oli vielä tulossa, tuo varmuus sähköisti ilmaa. Kynttilänliekitkin näyttivät hievahtamatta odottavan.

Rauta puhui jälleen;

— Martta Rintapelto! Te vaaditte minua äsken uskomaan vakuutustanne, että tuomari Vaara on syytön Elisabeth-rouvan murhaan. Minä kysyn siis teiltä ja kehoitan teitä miettimään tarkoin, ennen kuin vastaatte. Tiedättekö te jotakin, mikä todistaa, että tuomari Vaara ei ole suorittanut tuota veritekoa?

Tyttö oli valahtanut jälleen kalpeaksi. Hän ei kestänyt kynttiläin valossa hehkuvien harmaiden silmien polttavaa katsetta, vaan kääntyi kyljittäin Rautaan.

— Hyvä Luoja, ruustinna ähkäisi, yrittääkö tuo mies pakottaa tyttöparan ottamaan niskoilleen isäntänsä rikoksen? Tämä... tämä on ennenkuulumatonta!

Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota hänen kiukkuiseen mutinaansa. Kaikki odottivat Martan vastausta.

Viimein tuli tytön huulilta melkein kuin nyyhkytyksenä:

-— En. En tiedä.

Raudan ilme koveni.

— Ettekö todellakaan?

Tällä kertaa vastaus tuli nopeammin ja varmempana:

— En.

Rauta odotti hetken.

— Minä kysyn vielä kerran! Tiedättekö, kuka murhasi Elisabeth Vaaran?

Tyttö nosti päänsä. Hänen kasvonsa olivat nyt saaneet tavallisen värinsä. Suun ympärillä oli kova ilme. Ja ruskeat silmät kohtasivat uhmaten harmaat.

— En! Johan teidän olisi pitänyt kuulla se! Minä en tiedä! Te sen sijaan sanotte tietävänne, että murhan suoritti tuomari Vaara. Miksi sitten enää minulta kyselette?

Raudan vastaus tuli nopeasti:

— Minä kysyin teiltä siksi, että tahdoin antaa teille tilaisuuden murhaajan ilmoittamiseen... Rakastavaa naista täytyy, olipa hän muuten millainen tahansa, kunnioittaa, ja hän voi odottaa tulevansa kohdelluksi sen mukaan. Mutta on eräs inha teko, johon ainoaakaan rakastavaa naissydäntä ei ole voitu maailman alusta alkaen pakottamallakaan pakottaa. Tuollainen teko suoritettiin juuri äsken tässä huoneessa. Siksi oikeus vyöryy nyt säälimättömänä ylitsenne... Minä sanon teille, Martta Rintapelto, että te olette valehtelija. Te tiedätte varsin hyvin, kuka murhasi Elisabeth-rouvan. Sillä murhaaja olitte te!

Humahdus kävi läpi huoneen. Ovelta kuului tukahdutettu huudahdus. Silmätessään sinne Rauta näki vaimonsa seisovan siellä rouva Katajiston rinnalla kuuntelemassa. Inkerin silmät kuvastivat yllätystä ja kauhua.

Raudan säälimätön isku oli osunut maaliinsa. Hänen sanansa sattuivat kuin piiska Martan kasvoihin. Hän horjahti ja olisi kaatunut, ellei Vaara olisi saanut tartutuksi hänen käsivarteensa ja auttanut häntä istumaan. Sitten Vaara suuntasi leimuavan katseen Rautaan, astui pari askelta häntä kohden ja huusi silmittömässä vihassa:

— Ja sinua pidetään etevänä rikosten tutkijana! Mitään näin inhottavan julmaa en ole milloinkaan nähnyt! Ensiksi sinä heität vanhan akkojen juorun minulle vasten kasvoja muka todistettuna ja julistat minut pidätetyksi murhaajana. Mutta älyttyäsi, ettet voi ikinä näyttää toteen syytöstäsi, sinkoat saman solvauksen turvatonta tyttöä vastaan. Sinä... sinä roisto!

Hänen nyrkkinsä nousi uhkaavasti. Mutta samassa oli Järvi jalkeilla. Kovakouraisesti hän kiskaisi Vaaran taapäin ja vei hänet huoneen kauimmaiseen nurkkaan.

Tämä välikohtaus oli antanut Martalle aikaa tointua. Kauhu oli jälleen poissa hänen kasvoiltaan; ne olivat taaskin umpimieliset ja kovat.

Rauta totesi sen istahtaessaan takaisiin tuoliinsa. Tyynesti hän kuitenkin kysyi:

— Martta Rintapelto, tunnustatteko murhanneenne Elisabeth-rouvan tuona elokuun yönä?

— En.

— Miksi te yhä yritätte kieltää? Minä tiedän, että te suorititte murhan!

Tytön silmissä välkkyi iva hänen sinkauttaessaan vastaan:

— Vai tiedätte te?

— Kyllä.

— Mitä syytä minulla olisi muka ollut tuohon tekoon?

— Syytä? Ensi hetkestä alkaen olen aavistanut teidän kuuluvan niihin tämän murhenäytelmän henkilöihin, joilla oli mitä selvin motiivi. Te vihasitte Elisabeth-rouvaa, vihasitte intohimoisesti. Koska hän oli vallannut sen paikan, joka oli kuulunut teidän Anna-serkullenne ja jota sitten olitte toivonut ja vielä tähän iltaan asti toivoitte itsellenne. Koska Elisabeth-rouva ei ollut kiltti teidän jumaloimallenne Liisa-tyttöselle. Koska hän esiintyi julmasti miestään vastaan, potki hänen kotinsa kunnian jalkojensa alle ja karkoitti teidät sieltä. Oh, Martta Rintapelto, teillä oli paljon polttopuita vihanne roviota varten!

— Tehän noine selityksinenne teette tuon. Elisabethin tappamisen minulle suorastaan houkuttelevan hyväksyttäväksi! Martta pilkkasi ilkeästi naurahtaen.

— Tuo huomautus sopisi paremmin paatuneen rikollisien kuin sellaisen viattoman nuoren naisen suuhun, jota te olette yrittänyt näytellä, Rauta vastasi kuivasti. — Mutta te olettekin valehdellut minulle ja muille alusta asti.

— Olenko?

— Kyllä. Ensimmäinen suoranainen valheenne minulle oli se, että Vaaran silloisten palvelustyttöjen, tuona elokuun yönä palattua nurkkatansseistaan te lähditte itse suoraan kotiin.

— Enkö sitten muka lähtenyt? tyttö kysyi kevyesti.

— Ette! Te tulitte kotiin vasta aamuyöllä. Vanhempanne kuulivat tulonne. Seuraavana päivänä te tulipunaisena raivosta vaaditte heitä uskomaan teidän kotiutuneen ennen puolta yhtä. He tiesivät teidän valehtelevan ja tekivät siitä omat johtopäätöksensä. Tuon röyhkeää esiintymisenne vuoksi vanhempanne eivät halunneet teidän enää jäävän kotiin, vaikka he uuden raivonpurkauksenne välttämiseksi selittävätkin syyksi veljenne naimisiin menon.

Martan katse menetti jotakin varmuudestaan ja ylimielisyydestään. Mutta purevasti hän huomautti:

— Vai olette te urkkinut asioitani noiltakin vanhuudenhöperöiltä ihmisiltä!

Se oli liikaa rovastille. Hän suoristautui tuolissaan, ja hänen äänensä oli luja ja juhlallinen, kun hän varoitti:

— Tyttö, muista Jumalan käskyä: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä'!

Tyttö nauroi hänelle vasten kasvoja.

— Minä en kuulu teidän laumaanne, rovasti! Enkä minä asettele sanojani teidän Jumalanne käskyjen mukaan!

Välittämättä purkauksensa nostattamasta paheksunnasta Martta käännähti jälleen Rautaan.

— Mitä sitten, vaikka tulinkin vasta aamuyöstä kotiin? Päivä oli Vaaralla ollut hyvin rasittava. Siksi lähdin sieltä päästyäni kävelemään. Yö oli lämmin. Istuin tuntikausia metsässä yksin.

— Tuota ette voi todistaa.

— Ehkä en. Mutta ette tekään sitä, etten ollut metsässä. Vai voitteko?

— Minä voin paljon enemmän kuin luulettekaan, Martta.

Tyttö nauroi jälleen kovaa, ilkeää naurua.

— Mitä sitten kuvittelette minun tehneen tuona aikana! Rauta katsoi häneen tuimasti.

— Minä tiedän, mitä teitte! Te kerroitte minulle ensimmäistä kertaa tavatessamme Elisabeth-rouvan jatkaneen keittiöstä matkaansa eteiseen ja sen tien ulos. Eteiseen hän menikin. Mutta te kuulitte hänen sieltä laskeutuvan portaita alas kutomahuoneeseen. Te kuulitte myös hänen tulevan aikanaan sieltä jälleen ylös. Eteisessä te tapasitte hänet, ja hän kysyi teiltä... Muistattehan, mitä hän kysyi?

Martan silmäluomet värähtivät hieman. Muuten hän hillitsi itsensä hyvin.

— En tavannut häntä. Eikä hän siis voinut kysyä minulta mitään!

— Kyllä. Hän kysyi teiltä, tiesittekö, missä tuomari Vaara oli.

Tyttö hallitsi ihmeteltävästi hermonsa ja kasvonilmeensä. Raudan tarkka katse huomasi kuitenkin jälteen vähäisen värähdyksen.

— Tiedän senkin, mitä vastasitte. Teillä ei tosin ollut aavistustakaan, missä tuomari oli. Mutta te valehtelitte hänen menneen saunarantaan. Sillä kohdalla teillä oli ansaitsemattoman hyvä onni. Ensinnäkin Elisabeth-rouva siiloin tahtoi todella tavata miehensä mahdollisimman pian. Ja toisekseen hän oli sopinut erään henkilön kanssa kohtauksesta juuri saunalla. Siksi hän enempää arvelematta lähti hermostuneena rientämään rantaan. Se sopi teille suurenmoisesti, koska te puolestanne olitte etukäteen valinnut saunarannan murhapaikaksi.

— Oh, ihanko etukäteen? Martta hymähti ylimielisesti.

— Kyllä, sillä te otitte päättänyt suorittaa murhan juuri sinä iltana ja tehnyt sitä varten valmistelunne. Te valitsitte tuon päivän toiminta-ajaksi, koska silloin tulisi taloon useita henkilöitä, joiden etujen mukaista saattoi otaksua Elisabeth-rouvan kuoleman olevan ja joiden niskaan uskoitte epäilysten lankeavan. Te olisitte sen vuoksi toteuttanut suunnitelmanne sinä iltana, vaikka teidän olisi koko illan täytynyt väijyä Elisabeth-rouvaa talon ympäristössä. Te säästyitte tuosta väijymisvaivasta, koska Vaaran palvelustytöt halusivat sinä iltana mennä juhliin. Siten teon suorittaminen kävi teille paljon helpommaksi. Te riensitte Elisabeth-rouvan jälkeen. Nähtyänne kosken vettä vasten hänet seisomassa rannalla sieppasitte saunan luo piilottamanne vesurin, hiivitte hänen taakseen ja iskitte häntä takaraivoon. Viha antoi teille voimia, ja yksi ainoa isku riitti. Elisabeth-rouva vaipui ääntä päästämättä maahan.

Kuuntelijat olivat hiiskumatta seuranneet kuvausta kammottavasta näytelmästä hiljaisessa, öisessä jokirannassa. Vain Martta kuunteli sitä välinpitämättömän näköisenä. Hän jopa hymyinkin vaisusti.

— Tuohan on oikein jännittävää. Teinkö ehkä vielä muutakin sinä yönä?

— Kyllä, paljonkin. Sillä kohtaa ei joessa ole juuri nimeksikään virtaa. Sen vuoksi työnsitte ruumiin veteen ja kiskoitte sitä perässänne jonkin matkaa jokivartta ylöspäin. Te olette tämän kosken partaalla syntynyt, Martta, ja tunnette sen juoksun kuin viisi sormeanne. Pysähdyitte vasta siellä, mistä tiesitte pyörteen ottavan haltuunsa jokaisen lastunkin ja kiidättävän sen keskelle jokea. Siinä työnsitte vihaamanne naisen ruumiin rannasta jättäen kosken tehtäväksi huolehtia lopusta. Voisin vaikka näyttää paikan, jossa sen teitte.

— Voisitteko todellakin? tyttö ivasi.

— Kyllä. Sillä löysin sieltä matalasta vedestä kahden kiven välistä Elisabeth-rouvan hevosenkengän muotoisen kultaisen rintaneulan. Se oli repeytynyt irti teidän asetellessanne ruumista sopivaa asentoon ulos rannasta työnnettäväksi.

Kauhu kuvastui muiden kuulijoiden kasvoilla. Ainoastaan Martta pysyi yhä edelleen jäätävän kylmänä.

— Kuvitteletteko sitä hyväksikin todistuskappaleeksi minua vastaan? hän sinkautti. — Kun kerran Elisabeth-rouvan ruumis löydettiin joesta, niin kai joku sen oli sinne työntänyt. Suotta nuuskitte selville, mistä tuo veteen työntäminen tapahtui. Ette voi kuitenkaan todistaa, että minä olisin tehnyt tuon kaiken. Minulle ei kultaista rintaneulaa ole milloinkaan ollut!

Hänen puolustusrintamansa ei osoittanut mitään luhistumisen merkkejä. Päinvastoin. Raudan täytyi todeta tytön pitävän puoliaan röyhkeän itsetietoisesti, mutta myös taitavasti. Hän ei ollut osannut kuvitella tuossa hennossa tytössä olevan niin paljon sisua.

— Haluatteko kuulta edelleen? hän kysyi,

— Enpä tiedä. Teidän satunne alkaa väsyttää minua.

— Olemme kohta lopussa. Murhapaikalle palattuanne piilotitte vesurin. Luulitte löytäneenne sille hyvänkin kätköpaikan. Minä kaivoin sen kuitenkin tänään esiin. Vesurin terässä on vieläkin verta.

— Saattaa olla, Martta vastasi välinpitämättömästi. — Ehkäpä se on Elisabeth-rouvan verta. Mutta mitä sekään minua liikuttaa? Entä sormenjäljet vesurissa? Kai niitä löysitte? Mutta varmasti ette minun! Minä en esiinny lainkaan teidän sadussanne.

Rauta hymyili hänelle kylmästi.

— Kyliä. Tiedätte itsekin, että teidät nähtiin! Ei tosin jokirannassa. Siellä te selvisitte kammottavista puuhistanne nopeasti. Palasitte sitten Vaaran, taloon, edelleenkin kenenkään näkemättä. Totesitte talon tyhjäksi ja jäitte levollisesti odottamaan palvelustyttöjä palaaviksi. Kun nämä sitten tulivat, ilmoititte lähtevänne kotiin. Mutta teillä olikin aivan muuta mielessä. Pesusoikko kädessä riensitte puoli yhden maissa takaisin jokirantaan pestäksenne pois uhrinne veren rantakiviltä. Sillä kertaa teillä ei kuitenkaan ollut enää onnea. Eräs rapukestien osanottajista ei ollut vielä yöpuulla. Hän tuli teitä vastaan polulla. Te hyppäsitte kyllä pensaikkoon, mutta ette kyllin nopeasti. Teidät tunnettiin.

Yllätys ei kuitenkaan onnistunut. Taistelunhaluisena Martta silmäsi ympärilleen.

— Kuka minut muka näki ja tunsi? Jos hän on tässä huoneessa, niin astukoon esiin!

Kukaan ei liikahtanut.

Tyttö nauroi.

— Siinäpä se! Teillä ei ole tuota todistajaa! Yhtä vähän kuin näkijää sille, kuinka minä muka pesin saunarannan kivet puhtaiksi murhatun verestä. Te olette tänään puhunut paljon minun onnestani. Nyt totean minä vuorostani, että teillä ei ole onnea, tuomari Rauta!

Vastaus oli tyyni, mutta ankara:

— Luulette ehkä olevanne hyvinkin sukkela, Martta Rintapelto. Teidän asianne on kuitenkin auttamattomasti menetetty. Se on ollut sitä itse asiassa jo kolme päivää. Nyt on lauantai. Viime keskiviikkona te itse jo paljastitte itsenne minulle, vaikka silloisten sanojenne merkitys selvisikin minulle kaikessa kantavuudessaan vasta viime yönä.

Kaikki huoneessa olijat saattoivat tällä kertaa huomata Martan hätkähtävän. Hän koetti turhaan saada ääntään yhtä purevan pilkalliseksi kuin aikaisemmin torjuessaan:

— Minä itse? Nyt te houritte jo!

— Muistatte varmaan, miten tultuanne ilmoittamaan minulle tuomari Vaaran pidätyksestä murehditte myös pikku Liisan menetystä. Silloin lausumanne sanat eivät kenties olleet lainkaan tarkoitetut minun kuultavikseni. Joka tapauksessa nuo sanat olivat teille kohtalokkaat. Te valititte, ettei Liisa enää salli teidän riisua eikä pukea häntä. 'Älä koske minuun käsinesi!' niinhän kerroitte hänen huutaneen teille. Sitten säikähditte hirveästi. Te huomasitte minun tajuavan, mitä tuollaiseen huutoon saattoi sisältyä. Mutta silloin minulla ei ollut vielä mitään todistuksia teitä vastaan, ei edes vakavia epäilyksiäkään. Siksi koetin puhua teille kaikenlaista hölynpölyä pienten tyttöjen sielunelämästä.

Rauta katsoi hellittämättä tyttöön. Hänen oli kuitenkin todettava tämän pysyvän jäykän levollisena. Umpimielisillä kasvoilla oli kuin läpinäkymätön naamari.

— Te ette kuitenkaan antanut tuon kömpelöhkön yritykseni tuudittaa itseänne pettävään turvallisuuden tunteeseen, Rauta jatkoi. — Älysitte varomattomien sanojenne yht'äkkiä työntäneen teidät murhatutkimuksissa suoraan etulinjaan. Silloin te päätitte toimia nopeasti, ja te olette rivakkaotteinen nuori nainen. Samana iltana te lavastitte reippaasti murhayrityksen itseänne vastaan!

Hämmästyksen äännähdys pääsi neljiltä huulilta. Raudan ei tarvinnut silmätä ympärilleen tietääkseen, keille tämä paljastus oli vielä tässä vaiheessa ollut yllättävä. Ne olivat tietenkin molemmat Katajistot ja Saaris-puolisot. Hän odotti hetken jotakin välihuomautusta Martan taholta, mutta sitä ei kuulunut.

— Te laskitte ainakin siten pääsevänne turvaan. Kaikki otaksuivat Elisabeth-rouvan murhaajan yrittäneen raivata teidät vaarallisena todistajana pois tieltään. Ja te laskitte oikein. Minäkin erehdyin luulemaan niin. Hyväksyin mielessäni tuon selityksen sitäkin halukkaammin, kun minulle samaan aikaan suorastaan työntämällä työnnettiin muita jälkiä seurattaviksi. Teidän ei kuitenkaan onnistunut tuolla tempulla pettää minua pitkäksi aikaa. Tosin teillä oli paljon etuja puolellanne. Ensinnäkin 'murhayrityksen' aikaan satoi kuin saavista kaataen, joten rannoilta oli vaikea huomata, mitä sillalla tapahtui. Toisekseen teillä oli myötätuulta myös lähtiessänne toteuttamaan suunnitelmaanne. Näitte näet ennen sillalle menoanne apteekkari Katajiston ja hänen rouvansa olevan juuri matkalla sinne. Te vetäydyitte syrjään ja annoitte heidän mennä edellänne. Sitten pälkähti päähänne, että hekin olivat olleet Vaaralla tuona kohtalokkaana iltana ja että nyt teidän sopi kohdistaa epäluulot murhasta heihin. Teidän ei tarvinnut nähdä paljonkaan vaivaa onnistuaksenne katalassa suunnitelmassanne. Kertomuksessanne murhayrityksestä vaihdoitte vain teidän kolmen sillalle tulon järjestystä ja esititte epämääräisen, mutta vaikuttavan tarinan naisen rukoilevasta huudosta miehen paiskatessa teidät yli kaiteen — ja kuva oli teidän puolestanne valmis. Määrättömiin ei teidän laisenne paatunut rikollinen pääse kuitenkaan pilkkaamaan totuutta. Loppujen lopuksi minä tapasin erään ulkopuolisen, joka myös oli oikut liikkeellä rankkasateessa. Hän näki teidän menevän sillalle vasta Katajistojen jälkeen.

— Mahdotonta! tyttö huudahti kiivaasti. — Kuka se olisi voinut olla?

— Oskar Lundström.

Martalta pääsi nauru.

— Lundström on kuollut! Uskokaa nyt jo, tuomari, te ette saa minua kiinni mistään!

Rauta vastasi rauhallisesti:

— Saadaanpa nähdä!

Tyydytyksekseen hän havaitsi Inkerin tajuavan merkin. Tämä häipyi oviaukosta.

— Kukaan ei ole uskova teitä, tuomari, jos väitätte, että joku heittäytyisi ehdoin tahdoin keskisillalta koskeen, Martta väitti jälleen varmana turvallisuudestaan. — Jokainen täällä tietää koskessa olevan syvänteitä, joihin pyörteet vetävät. Sinne heittäytyminen olisi samaa kuin itsemurha!

Karkki Saariset, molemmat Katajistot ja Vaara nyökkäsivät. Paikkakuntalaisina he tunsivat petollisen kosken maineen. Siksi Rauta kiirehti iskemään oman valttinsa pöytään:

— Minäpä tapasin toisen asiantuntijan, joka puhui aivan toista ja — huomatkaa! — joka ei ole kuollut. Hän tuntee yhtä hyvin kuin te koskenne sekä kuilut että pyörteet. Kukaan ei ole nähnyt, mistä te koskeen hyppäsitte. Jos se tapahtui rannempana, ei teillä ollut mitään vaaraa. Tuo toinen asiantuntija tarjoutui ilmaiseksi tekemään saman. Itse te väitätte joutuneenne veteen keskisillalta. Olkoon vaikka niinkin. Tuo toinen oli valmis hyppäämään keskivirtaan 'suuren voiton vuoksi', kuten hänen sanansa sattuivat. Hänelle tuota 'suurta voittoa' merkitsi tuhannen markkaa. Teillä, Martta, oli koskeen hypätessänne tavoitteena vielä paljon arvokkaampi 'voitto', nimittäin kunnianne ja vapautenne pelastaminen. Te tiesitte sitä paitsi yhtä hyvin kuin tuo toinenkin, ettei kosken tuntijalta vaara ole lainkaan niin suuri kuin ihmiset yleensä uskovat... Muuta minulla ei olekaan koskenlaskustanne sanottavana.

Tyttö etsi sanoja, vastatakseen, ja suu jo aukeni lausuakseen ne, mutta ääntä ei kuulunut. Ruskeiden silmien katse oli käynyt pälyileväksi, ja huulet vapisivat hieman. Hänen itsehillintänsä näytti olevan murtumassa. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Puhukaa miten paljon tahansa, niin minua ette onnistu todistamaan syylliseksi mihinkään.

— Te ette ole siis vieläkään valmis tunnustamaan? Martan silmissä välähti hurja katse.

— En! Minä en tunnusta milloinkaan! Eikä kukaan voi tuomita minua!

Rauta katsoi häntä. Ääni oli matala, mutta karmiva, kun hän sitten iski vastaan:

— Te olette jo tuomittu, Martta Rintapelto. Lapsi on tuominnut teidät! Pikku Liisa, jolla ei tänäkään iltana ollut mitään sitä vastaan, että aivan vieras täti, poliisitarkastaja Järven rouva, riisui hänet ja pani vuoteeseen. Mutta kun te, joka olette rakastanut häntä syntymästä asti kuin omaa lastanne, olette viime viikkoina ojentanut kaipaavat käsivartenne häntä kohden, hän huusi: 'Älä koske minuun käsilläsi!' Noissa lapsen sanoissa oli tuomionne, Martta! Miksi tuon suloisen tytön rakkaus teitä kohtaan niin äkisti vaihtui kammoksi ja inhoksi? Siksi, että hänen erehtymätön lapsen vaistonsa paljasti hänelle heti tuon hirveän yön jälkeen sen, minkä me muut tiedämme vasta tänään. Sen, että teidän kätenne ovat veressä! Että ne ovat murhaajan kädet!

Enempää Martta ei kestänyt. Kauhusta huudahtaen hän työnsi molemmat kätensä kasvojen korkeudelle ja jäi tuijottamaan niihin. Hänen silmänsä paloivat, ja kasvot olivat vääristyneet hurjiksi. Käheästi hän mutisi:

— Veressä... Murhaajan kädet... Lapsi on tuominnut...

Mutta siten tapahtui jotakin, mitä kukaan läsnä olijoista ei voinut kuvitella enää mahdolliseksi. Suunnattomalla tahdonponnistuksella tyttö vapautui lumouksesta. Hän hypähti pystyyn. Raaka nauru täytti huoneen, ja sitten hän raivoten kirkui Raudalle:

— Sinä paholainen ja piru! Sinä et saa minua! Minä nauran sinun verkoillesi! Kuuletko, miten minä nauran?... Veressä? Minun käteni? Niinhän sinä sanoit! Mutta sinä et voi todistaa mitään! Et mitään! Et mitään! Jos sinulla on näkijä tai todistaja, niin kutsu hänet esiin, sinä piru!

Hudeilleen hän purskahti nauruun, joka jähmetytti kuulijat.

Rautakin nousi seisomaan. Hänen nyrkkinsä pamahti pöytään. Hän huusi niin, että se kaikui yli kaamean naurun:

— Saadaanpa nähdä!

Ovi eteiseen avautui. Miten, sitä ei kukaan huoneessa huomannut. He havaitsivat sen vasta silloin, kun tuuli puhalsi sisään sammuttaen useimmat kynttilät. Samassa välähti esiin kirkas valokeila läpi huoneen kohti avautunutta ovea.

Viimeisten rajujen vuorosanojen lumouksen särki äkisti ruustinnan kimeä kirkaisu:

— Elisabeth! Elisabeth!

Kaikki hypähtivät pystyyn. Mahdoton oli muuttunut mahdolliseksi! Martta oli manannut esiin murhan todistajaa, ja todistaja oli tullut. Oviaukossa seisoi Elisabeth-rouva pitkänä, solakkana ja hurmaavana. Kukaan, joka oli ennen nähnyt hänet, ei voinut erehtyä hänestä. Hänellä oli yllään sama valkoinen silkkipuku kuin tuona kohtalokkaana elokuun iltana. Punainen ruusu hehkui mustassa tukassa nytkin. Valo välkehti kultaisen rintasoljen briljanteissa. Kulmakarvojen viivat oli vedetty samoin kuin silloin. Ja hänen punatuilla huulillaan leikki sama ylimielinen, alentuva hymy, jonka useimmat huoneessa olijat niin hyvin muistivat ja tunsivat ylpeän Elisabeth-rouvan hymyksi. Vaara oli kalvennut. Katajisto tunsi silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan. Rovasti vapisi. Ja ruustinnan sydämessä taistelivat kauhu ja riemu. Martta tuijotti ovella seisovaan olentoon uskomatta silmiään ja kuitenkin pakotettuna uskomaan.

— Pelisi on lopussa, Martta! Sillä nyt syytän sinua minä! Kuuletko: minä syytän! Ja minua vastaan sinä olet voimaton... sinä murhaaja!

Ääni oli Elisabethin ääni. Murhattu puhui!

Martan käsi tavoitti pöydältä pitkän, teräksisen paperiveitsen. Hän syöksyi ovea kohden mielettömästi huutaen:

— Minä tapoin sinut kerran! Minä tapan sinut uudelleen!

Mutta samassa valokeila sammui. Äskeisen kirkkauden jälkeen muutamien palamaan jääneiden kynttilöiden valo vaikutti miltei pimeydeltä. Martan kädessä oleva terävä ase iski räsähtäen suljettuun oveen, kerran, kahdesti, kolmesti. Parahtava itku pääsi hänen huuliltaan, jalat pettivät, ja hän lyyhistyi hitaasti ovea vasten lattialle. Hän jatkoi kulteinkin yhä oven takomista veitsellä. Huoneen hämärää leikkasi kimeänä ja kammottavana hänen huutonsa:

— Minä tapan sinut vaikka kymmenen kertaa! Kuuletko, Elisabeth! Tapan... tapan... tapan!

Kaikki seisoivat liikkumatta paikoillaan. He uskoivat näkevänsä painajaisunta, josta ei heräämistä ole.

Viimein Rauta astui seinäkoskettimen luo ja sytytti sähkön. Sitten Järvi lähti liikkeelle. Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat ja järkyttyneet, mutta tyynin askelin hän meni Martta Rintapellon luo.

— Nouskaa ylös! hän käski rauhallisesti.

Tyttö totteli tahdottomana, lopullisesti murrettuna. Hänen niskansa oli taipunut, eikä hän katsonut kehenkään.

— Minä pidätän teidät, Martta Rintapelto, poliisitarkastaja sanoi asiallisesti. — Teidät asetetaan syytteeseen rouva Elisabeth Vaaran murhasta.

— Niin, tyttö virkahti kaiuttomasti, minä murhasin hänet. Enkä minä kadu sitä...

Vihdoinkin vieraat olivat lähteneet huvilasta. Myös Jussi Saarinen oli poistunut. Ruustinna itse oli pyytänyt häntä tulemaan yöksi pappilaan, koska hän ei muuten voisi kuvitellakaan saavansa unta. Rantamaan vierashuoneessa makasi nyt Kerstin Lundström, joka illan järkytyksen jälkeen ei ollut pystynyt lähtemään talosta. Elisabethin näytteleminen oli ollut liikaa hänen hermoilleen.

Inkeri palasi juuri hänen luotaan arkihuoneeseen. Rauta istui siellä ainaisen kahvikuppinsa ääressä. Vaimo hiveli miehen polttavaa päätä ja kaivautui sitten hänen syliinsä.

— Kultaseni, en saa rauhaa missään muualla kuun tässä, hän valitti väristen. — En milloinkaan pääse irti tämän illan muistosta! Se on niin hirvittävä.

Rauta painos huulensa hänen pehmeille, tuoksuville hiuksilleen.

— Kyllä sinä pääset irti, Pienokainen. Pikku Jättiläinen auttaa sinut unohtamaan kaikki ihmishirviöt. Ylihuomenna hän opettaa jo sinut taas nauramaan.

Mari ilmestyi arkihuoneen ovelle leveänä ja tuimana.

— Ja sen minä sanon, että nyt on tässä talossa huudettu ja mekastettu ihan tarpeeksi yhden päivän osalle. Yörauha on tänne saatava! Rouva laittautuu nyt nopeasti vuoteeseen ja vie tuomarin mukanaan! Vai pitääkö minun Helsingissä kertoa vanhalle rouvalle...?