[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHYx7zQXz3556KZPZXNFN5hyecnKalRaKT-sGU8Hb2tE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3448,"Rauhato rannikko","Helanen, Vilho",1899,1952,"3448-helanen-vilho-rauhaton-rannikko","3448__Helanen_Vilho__Rauhaton_rannikko","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",1947,null,63193,406909,true,[],[],[],"Salapoliisiromaani, jossa esiintyy Helasen teosten vakiohahmo Kaarlo Rauta. Rauhallinen koti-ilta keskeytyy ja käynnistää rannikolle sijoittuvan rikostutkimuksen.","","RAUHATON RANNIKKO\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1947.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\"KERRANKIN RAUHALLINEN ILTA...\"\n\n\n— Hyvää yötä, isi!\n\n— Hyvää yötä, Pikku Jättiläinen!\n\nYöpukuinen poikanen puristautui vielä kerran lujasti Kaario Raudan\nrintaa vasten. Sitten hän ojensi käsivartensa äitiä kohden, joka oli\npysähtynyt miehensä työhuoneen ovelle.\n\nInkeri-rouva katsoi hymyillen noita kahta suuressa nojatuolissa\nistuvaa: molemmilla oli vaalea tukka ja harmaat silmät, mutta toinen\noli hyvin kookas ja leveäharteinen, toinen pieni ja pyöreä. Mutta\nvarttuessaan Martista kasvaisi kyllä yhtä iso ja voimakas kuin isä oli,\nolihan hän nytkin paljon vankempi kuin nelivuotiaat yleensä. Ja miten\npainava hän jo oli! Sen pieni, tyttömäisen hento äiti sai taas tuta\nnostaessaan hänet syliinsä.\n\nKun Inkeri palasi yläkerran makuuhuoneista miehensä luo, tämä oli\nsyventynyt lukemaan iltalehtiä.\n\n— Ehdit kai juoda kahvia ennen lähtöäsi? Tytöillä on se kohta valmiina.\nKäskin kattaa ruokasaliin. Mutta... Mitä kummaa sinä tuijotat?\n\nRauta oli työntänyt lehdet luotaan ja katsoi hymyillen kynnyksellä\nseisovaa sinipukuista olentoa.\n\n— En minä tuijota, Pienokainen. Muistelen vain, miten arvioin sinua\nnähtyäni sinut ensimmäisen kerran. 'Hyvin sievä, hyvin solakka, hyvin\nvaalea.' Myöhemmin minulla oli syytä lisätä: 'hyvin uljas'.\n\nSiniset silmät kohtasivat sädehtivinä harmaiden katseen.\n\n— Entä nyt?\n\n— Sinä olet näiden vuosien mittaan vain kaunistunut.\n\nInkeri nauroi. Se oli onnellista, helmeilevää naurua, jota Rauta\nrakasti.\n\n— Mutta, Kaarlo! Tuohan kuulostaa melkein peloittavalta. Se on\nkuin pehmentävä esipuhe johonkin järkyttävään, mikä sinulla on\nilmoitettavana.\n\n— Minulla onkin jotain ilmoitettavana, mies sanoi. — Olet niin\nsuloinen', että olen päättänyt tuottaa sinulle yllätyksen. Olen koko\nillan kotona.\n\n— Eihän! Sehän on ennenkuulumatonta!\n\n— Aivan totta. Olen kieltäytynyt kaikista kokouksista ja neuvotteluista\ntänä iltana. Sorttipa kuka tahansa, niin päätökseni pysyy. Meillä\nkahdella on nyt kerrankin rauhallinen ilta, ihan vain meitä itseämme\nvarten.\n\nKuin haasteeksi hänelle puhelin työpöydällä pärähti samassa soimaan.\nInkeri riensi vastaamaan.\n\n— Älä vaivaudu... mies yritti estellä.\n\n— Täytyy toki.\n\nInkerin ääneen tuli ilkamoiva sävy hänen jatkaessaan:\n\n— Sittenpä nähdään, pysyykö herrani ja mieheni sanassaan. — — — Halloo.\n— — — Kyllä, pyydän häntä heti puhelimeen.\n\nRaudan ääni oli melko epäystävällinen hänen sanoessaan:\n\n— Tuomari Rauta puhelimessa. Kuka puhuu? — — — Kuka? — — —\nPoliisitarkastaja Järvi Vaasasta? Minä en todellakaan... Oh, sinä,\nErkka! Hyvänen aika, siitähän on kokonainen iäisyys, kai toista\nvuosikymmentä, kun viimeksi kuulin äänesi. Kummako sitten...? — — —\nNiinpä niin, hyvä veli, paljonhan välillä on tapahtunut, ja nyt eletään\nvaikeita aikoja. Mutta ei huolita puhua niistä näin puhelimessa. — —\n— Mitä? Tänä iltanako? Onko se todella niin tärkeää ja kiireellistä?\n— — — Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että tulet tänne. Luullakseni\nvaimoni voi tarjota sinullekin kupin kahvia.— — — Niin, kahvia. — — —\nNo, hyvä. Näkemiin!\n\nRauta kääntyi vaimoonsa syyllisen näköisenä.\n\n— Valitan. Mutta en todellakaan voinut olla kutsumatta häntä.\n\nInkeri naurahti. Hän kurottautui suutelemaan miestään.\n\n— Etpä tietenkään, kultaseni. Tuolle herralle, kuka hän sitten liekin,\ntäytyy olla tähdellistä tavata sinut, koska hän taipui tulemaan. Sinun\nkutsusi ei ollut kovin ihastunut. Olit niin vastahakoinen, että se\nhipoi melkein epäkohteliaisuutta.\n\n— Olisin niin mielelläni kerrankin ollut kahden sinun kanssasi. Mutta\nen voinut kieltäytyä ottamasta Erkki Järveä vastaan. Hän on vanha\nopiskelutoverini. En olisi muistanut koko miestä, ellei hän olisi\nmuistuttanut ajoista, jolloin yhdessä painiskelimme lainopin kanssa\nyliopistossa. Hän sanoi varta vasten matkustaneensa tapaamaan minua ja\nettä hänen on pakko palata huomisaamuna.\n\n— Riittää, riittää. Kyllä minä vähemmälläkin antaudun ja lupaan tarjota\nterille molemmille hyvät kahvit.\n\nInkerillä oli taito karkoittaa pilvet miehensä otsalta. Nytkin hän sai\nhänet unohtamaan mielipahansa siitä, että mies, jonka koko olemassaolon\nhän oli unohtanut, tuli häiritsemään heidän kotoista rauhaansa.\n\nYksin jäätyään Rauta sytytti savukkeen. Poliisitarkastaja... Vai\noli Järvestä tullut sellainen korkea viskaali. Tietysti Rauta oli\naikoinaan lukenut uutisen tuosta nimityksestä. Mutta Vaasa on kaukana\nHelsingistä, eikä heillä ollut toistensa kanssa ollut mitään tekemistä.\nTärkeää ja kiireellistä asiaa, Erkka oli sanonut. No, toivottavasti\nei sentään mitään todella vakavaa. Ihmiset yleensä liioittelevat\nhelposti...\n\nPuolisen tuntia myöhemmin he istuivat kolmisin kahvipöydän ääressä.\nVerkkaiseen tapaansa vieras oli kiitellyt kaunista, hienolla mauilla\njärjestettyä kotia ja pöydän runsaita antimia sekä ihmetellyt, että\nsellaisia harvinaisuuksia vielä löytyi kuin korvikkeetonta kahvia ja\noikeata konjakkia.\n\n— Meidän maassamme on sentään vielä yhtä ja toista hyvää, Rauta\nhymähti. — Meikäläisen käsiin sitä saattaa valua kiitollisilta\nasiakkailta.\n\n— Niin, olen kuullut toimistosi menestyvän mainiosti, Järvi virkahti.\n\n— Ei moittimista, veli hyvä. Sen jälkeen kun otin lusikan koreaan\nkäteen ja alistuin tavalliseen asianajoon vaatimatta sen enempää.\n\n— No, tavalliseksi asianajajaksi sinua ei toki voi sanoa. Sinähän\nkuulut olevan asiakkaillesi valinnassa tarkempi kuin hienoin muotiliike.\n\nTalon rouva puuttui puheeseen:\n\n— Teitä taas, tuomari Järvi, ei mitenkään voisi luulla poliisimieheksi.\n\n— Miksikä ei? Hyvä rouva, tehän ihan säikäytätte minut.\n\n— Ei. Te olette iso, rauhallinen ja turvallinen. Ihan kuin rusthollari\nparasta lajia.\n\n— Vaimoni tuntee oikeastaan vain yhden poliisipäällikön, Rauta sanoi\nnaurahtaen. — Pääkaupunkimme rikospoliisin päällikön, tuomari Korpelan.\nKorpela on, kuten tiedät, pieni, kapeaharteinen, hermostunut...\n\n— Ja musta!\n\n— Kuten vaimoni äänestäkin kuulet. Korpela ei ole hänen suosikkejaan.\nJoten sinun, hyvä veli, ei kannata olla, pahoillasi siitä, ettet sinä\nhänen mielestään sovi Korpelan edustamaan korkeiden poliisiupseerien\nkastiin.\n\nJärvi purskahti kovaääniseen nauruun.\n\n— Luulenpa melkein, vanha veikko, että sinä kuvittelet minun\npahastuneen rouvasi arvostelusta. Suuri erehdys! Oma vaimoni sanoo\nottaneensa minut vain sen takia, että minä hänen mielestään muistutan\nhyvänahkaista bernhardilaiskoiraa.\n\nHe puhkivat kuin vanhat ystävykset. Järvi oli kotiutunut nopeasti eikä\npyrkinytkään salaamaan, miten ihastuttava talon rouva hänen mielestään\noli.\n\n— Me pidimme tätä Kaarloa ihan menneenä miehenä, kun hän opintonsa\npäätettyään painui ulkomaille kuluttamaan sedältään perimiään rahoja.\nKuulimme tietenkin huhuja siitä, että sinä annoit siellä palttua\njuridiikalle ja vietit aikasi teattereissa ja nyrkkeilysaleissa.\nOlimme ihan varmat, että jos joskus palaisit, toisit mukanasi jonkun\nranskalaisen tai unkarilaisen operettiprimadonnan. Mutta oli sinulla\nsentään järkeä olla menemättä sellaisten kanssa naimisiin. Ja kyllä\nsinun kannattikin odottaa kotimaahan asti.\n\n— Kuunnellessani sinua, hyvä veli, Rauta hymähti, osaan antaa entistä\nenemmän arvoa vaimolleni. Kun me tutustuimme, hän puhui paljon\nkauniimmin ulkomailla viettämistäni vuosista kuin sinä nyt. Hän sanoi\nminun uhranneen siellä kahdelle poikavuosieni suurelle unelmalle:\nnäyttelijän- ja nyrkkeilijänuralle.\n\nJärvi vilkaisi kelloonsa.\n\n— Onpa aika rientänyt! Sellaista se on, kun ihminen viihtyy oikein\nhyvin. Mutta luulenpa... Jos arvoisa rouva sallii...\n\nHän aikoi nousta.\n\n— Ajattelet ehkä meidän nyt poistuvan minun huoneeseeni puhuaksemme\nkahden kesken siitä tärkeästä, joka pakotti sinua etsimään tien minun\nluokseni, Rauta virkahti. — Mutta mukavampi meidän on jutella tässä.\nVaimoni kuuntelee sinua varmasti yhtä mielellään kuin minä. Hän oli\ntoimistoni ensimmäinen apulainen ja hyvä olikin. Myöhemminkin, milloin\nminulla on ollut kiperät paikat, olen monesti turvautunut hänen hyvään\nvaistoonsa.\n\nJärvi katsoi emäntäänsä entistäkin suuremmalla kunnioituksella.\n\n— Hyvä rouva, sallikaa minun kysyä, onko olemassa sellaista ansiota tai\nhyvettä, jota teillä ei olisi.\n\nInkeri heristi hänelle leikkisän moittivasti sormea.\n\n— Mutta, tuomari Järvi! Minä kuvittelin teitä juroksi pohjalaiseksi,\nja nyt te latelette minulle kohteliaisuuden toisensa jälkeen\nkuin hienostunein ranskalainen keikari. Totta puhuen minä uskon\nhuomattavimman ansioni nyt olevan sen, että voin vielä tarjota teille\nkahvia.\n\nJärvi ojensi hänelle kuppinsa täytettäväksi. Sekoittaessaan sokeria hän\naloitti vakavasti:\n\n— Tämä on ollut niin lumoava ilta, että on synti rikkoa ihastuttavaa\ntunnelmaa. Mutta ei auta. Asiani on valitettavan kiireellinen. Olin\naikonut päivällä tulla toimistoosi, Rauta. Mutta minulla oli junan\ntulosta pitkälle iltapäivään asioita sisäasiainministeriössä, ja ne\noli saatava selviksi. Juttu, joka pakottaa minut turvautumaan sinun\napuusi, on kirotun vakava. Muistatko Matti Vaaran? Hän oli minun\nosakuntatoverini ja oli ainakin siviilin tutkinnossa samalla kertaa\nkuin sinäkin.\n\nRauta koetti muistella.\n\n— Odotahan. Matti Vaara? Eikö hän ollut sellainen lyhyt, vanttera,\nmustatukkainen poika? Ei mikään erikoinen kynttilä, ellen erehdy.\n\nJärvi nyökkäsi.\n\n— Aivan oikein. Hän reputti sitten kahdesti rikoksessa ja jäi jälkeen\nminustakin, sinusta puhumattakaan. Hän luki oikeustutkintoaan vielä\nvuoden sen jälkeen, kun sinä olit loistavasti suorittanut molempien\noikeuksien kandidaatin. Mutta kelpo mies hän silti on, ja erinomainen\nnimismies hänestä kotipitäjäänsä tuli.\n\n— Muistan pitäneeni hänestä opiskeluaikana, Rauta sanoi. — Hänellä oli\nsydän oikealla paikalla. Vai tuli hänestä nimismies... Varmasti hän on\ntunnollinen virkamies.\n\nJärvi nyökkäsi jälleen vakavasti.\n\n— Hän on todella hyvä mies. Pian viran saatuaan hän meni naimisiin\nentisen osakuntatoverinsa kanssa. Vaimo kuitenkin kuoli pari vuotta\nmyöhemmin jättäen hänelle väin pienen tytön. Kaksi vuotta sitten hän\notti itselleen uuden vaimon, kai lähinnä saadakseen pikku tyttärelleen\nuuden äidin. Hänen toinen rouvansa oli aivan toisenlainen kuin\nensimmäinen, voisipa sanoa, että hän oli suuren maailman nainen.\nSanotaan, että he kuitenkin kaikitenkin tulivat hyvin toimeen\nkeskenään, ja rouva oli varsin suosittu pitäjän herrasväen keskuudessa.\nKaikki sujui hyvin viime elokuuhun asti, niin, luulenpa, että tuosta\nmuutoksesta on nyt päivälleen kaksi kuukautta.\n\nKun hän keskeytti; Rauta kysyi:\n\n— Mitä silloin tapahtui?\n\n— Sitä ei tarkalleen tiedetä. Hänellä ali tuona iltana vieraita.\nRapukestit, eilen erehdy. Kesken kaiken rouva katosi — jäljettömiin.\n\n— Jäljettömiin?\n\n— Niin. Väitetään, ettei kukaan häntä ole nähnyt sen koommin, kun\nhän poistui seurasta pistäytyäkseen keittiössä. Katoaminen herätti\npaikkakunnalla ennen pitkää tavatonta huomiota. Juoruille antoi\ntavatonta vauhtia se, ettei Vaara ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin\nlöytääkseen rouvansa. Alettiin väittää, ettei rouva enää ollutkaan\nelävien kirjoissa ja että nimismies tiesi sen.\n\n— Tuohan on järjetöntä!\n\n— Niin minäkin sanoin, kun ensimmäinen ilmiantokirje noine\nvihjauksilleen saapui lääninhallitukseen, Järvi yhtyi. — En ole\nkuitenkaan vielä kertonut kaikkea. Viikko sitten Elisabeth Vaara\nlöydettiin kotinsa ohitse virtaamasta: joesta, kosken alapuolelta. 'Hän\non ilmeisesti hukuttautunut', tuomari Vaara oli sanoa urahtanut sille,\njoka oli tullut ilmoittamaan löydöstä. Se olisikin yksinkertaisin\nselitys. Mutta ruumiilla oli ammottava haava takaraivossa, ja\nlääkärinlausunnon mukaan se ei ole kosken kivien iskemä. Synkkä\ntosiasia on, että rouva Vaara on murhattu ja ruumis sitten heitetty\njokeen kosken yläpuolella.\n\nHetken vallitsi huoneessa raskas äänettömyys. Kun Rauta ei kysynyt\nmitään, Järvi jatkoi:\n\n— Ei ole mitään tietoa siitä, kuka murhaaja on. Mutta menettelyllään\n— ensin katoamisen ja nyt ruumiin löytämisen jälkeen — Matti Vaara\non saanut koko pitäjän vastaansa. Murhan motiivistakin ollaan muka\ntäysin selvillä. Viitataan siihen, että Vaaralla on aina ollut velkoja\nja että Elisabeth-rouva oli rikas. Kävin Matin luona muutamia päiviä\nsitten. Hän on aivan lyöty mies ja täysin apaattinen. Oli suorastaan\nkammottavaa kuulla hänen sanovan: 'Jos joku on tosiaan murhannut\nElisan, niin kaipa teon tekijällä oli siihen aihetta. Sanon sinulle,\nErkka, ettei hän ollut mikään enkeli, kaukana siitä, niin suuri synti\nkuin liekin puhua pahaa vainajasta.' Sitten hän virkkoi: 'Jos sinä\ntullut olet vangitsemaan minut murhaajana, niin sille en voi mitään.\nKaipa veljeni ottaa hoitaakseen pikku Liisan.' Mitään muuta en saanut\nhänestä irti. Nyt Vaara on pidätetty virantoimituksesta, ja ylihuomenna\naloitetaan murhatutkimukset.\n\nKun hän oli lopettanut, Rauta virkahti:\n\n— Olipa se kammottava kertomus. Otetaanpa vielä kulaus huuhtoaksemme\nsen alas.\n\nJärvi seurasi kehoitusta, mutta hänen äänensä oli synkkä hänen\nsanoessaan:\n\n— Kunpa muuta ei tarvittaisi siitä irti pääsemiseksi!\n\nInkeri oli äänettömänä seurannut keskustelua, mutta hänen sinisissä\nsilmissään oli tarkkaavainen ja punnitseva katse. Nyt hän kysäisi:\n\n— Millainen ihminen Elisabeth-rouva oli?\n\nPoliisitarkastaja pudisti päätään.\n\n— En tiedä. Vaaran kotoa ei ole Vaasaan monta peninkulmaa. Mutta\nkummallista kyllä, en milloinkaan tavannut toista rouva Vaaraa.\nYlipäänsä en tiedä koko jutusta enempää kuin tässä tulin kertoneeksi.\n\nMiehet polttelivat hetken ääneti. Sitten Rauta kysäisi:\n\n— Ja nyt...?\n\nJärvi vilkaisi häneen nopeasti sivusta. Sitten hän näytti syventyvän\ntutkimaan vastapäisellä seinällä riippuvaa Pekka Halosen hienoa\ntalvimaisemaa. Katse siihen kohdistuneena hän alkoi puhua hitaasti ja\nkuin jokaista sanaansa erikseen punniten.\n\n— Tarkoitat kai, että miksi olen tullut kertomaan sinulle tämän synkän\ntarinan. Siksi, hyvä veli, että tämä on kirotun vaikea juttu. Sen tekee\nmeille kaksin verroin kiusalliseksi se, että Vaara on nimismies. Me\nhänen toverinsa olemme vakuuttuneita hänen syyttömyydestään. Mutta\ntässä vaiheessa se ei auta mitään. Koko paikkakunta on kuin myrkytetty.\nJotakin täytyy tehdä ja tehdä pian. Mutta minulla on tuntu, etteivät\ntavalliset rikosetsivät saa totuutta selville ja ilmaa puhdistetuksi.\nPuhuin sinusta ja erinäisistä menestyksistäsi maaherralle, ja nyt\nolen täällä pyytääkseni sinua omistautumaan tämän jutun tutkimiseen.\nNoin epävirallisesti. Tiedän, ettei sinun ole helppo irroittautua\ntäältä Helsingistä ja töistäsi. Mutta on Vaara sinunkin vanha\nopiskelutoverisi, ja siksi ajattelin...\n\nRauta rypisti kulmiaan. Ehdotus oli hänelle kaikkea muuta kuin\nmieluinen.\n\n— Eikö voitaisi ajatella, että olet liikarasittunut ja tarvitset\nhiukan rauhaa ja meri-ilmaa? Järvi jatkoi. — Nyt on tosin jo lokakuu\neikä Pohjanlahden ranta erityisesti houkuttele. Mutta luulisin, ettei\npaikkakunnalle tulosi herättäisi mitään turhaa kohua. Siellä on eräs\nhyvä huvila aivan lähellä kirkonkylää. Sen omistaa muuan leskirouva.\nSiinä voisit mukavasti asua. Totta puhuen, minä vuokrasinkin tuon\nhuvilan jo sinulle kuukaudeksi.\n\nRauta naurahti kuivasti.\n\n— Olitpa sinä varma minun avustani.\n\nPienet, vihreät silmät Järven pulleissa kasvoissa kohtasivat\nrauhallisesti Raudan närkästyneen katseen.\n\n— En ollut lainkaan varma avustasi, veli hyvä. Siksi minä tuon huvilan\netukäteen vuokrasinkin. Pahimmassakaan tapauksessa en siinä paljoa\nmenetä, pienen etumaksun vain. Mutta minä olisin sinulle todella\näärettömän kiitollinen, jos...\n\n— Joka tapauksessa olet osannut tehdä jutun kiintoisaksi, Rauta\nmyönsi happamesti. — Elisabeth-rouvan katoamisen esitit tosiaan\nhoukuttelevan salaperäiseksi. Lisäksi puheesi siitä, että koko\npaikkakunta on myrkytetty, oli hyvä veto puoleltasi. Kaikella sillä\nsait mielenkiintoni jännitetyksi. Minun tekisi melkein mieleni hyväksyä\ntarjouksesi, ellei...\n\nTällä kohdalla Inkeri puuttui jälleen puheeseen:\n\n— Mutta Kaarlo, sinähän _olet_ liikarasittunut. Sitä paitsi Helsingin\nilmapiiri on nyt niin täyteen ahdettu sairasta jännitystä, että minäkin\nsuorastaan ikävöin päästä hengittämään Pohjanlahden meri-ilmaa.\n\nRauta kääntyi hämmästyneenä vaimoonsa.\n\n— Mitä? Et kai sinä kuvittele, että minä ottaisin sinutkin mukaani\nJärven hulluuksissaan vuokraamaan huvilaan?\n\nInkeri nauroi iloisesti.\n\n— Kyllä, kultaseni. Ensinnäkin sinun on mahdotonta jättää vanhaa\ntoveriasi, tuomari Vaaraa, pulaan. Toisekseen sinä tulit tuomari\nJärvelle kiittäneeksi minua hyväksi apulaiseksi ja minun hyvän\nvaistoni auttaneen sinua eräiden asioiden selvittelyssä. Minä lähden\nkanssasi jo senkin vuoksi, että vaimon mukanaolo miehen tullessa\nlepuuttamaan hermojaan on aivan luonnollista. Mari saa myös laittautua\nmatkaan, jotta ruokapuoli olisi turvattu. Martti-pojan voimme siksi\naikaa lähettää vanhempieni luo; he ottavat hänet ihastuksella\nvastaan. Pikku Jättiläiselle voi olla hyväksi olla vähän aikaa Marin\nhemmottelua vailla. Kaikki on siis kunnossa. Voimme matkustaa vaikka jo\nhuomisiltana.\n\nJärvi huoahti helpotuksesta.\n\n— Te olette todella suurenmoisin nainen, minkä olen kohdannut! Ette voi\nkuvitella, miten raskaan taakan vyörytätte sydämeltäni. Olen teille\nsyvästi kiitollinen.\n\nRauta hymähti.\n\n— Siinä näet, hyvä veli, kuka meillä määrää. Miten oikeassa se\nyliopistomme teologian professori olikaan, joka sanoi tässä maassa\nolevan vain kaksi vaimonsa ylivallasta vapaata miestä: hän itse ja\nmuuan lahtari Tampereella!\n\nVakavasti hän jatkoi:\n\n— Sinä sanoit, että murhatutkimukset aloitetaan ylihuomenna. Saattaa\nolla, että paikkakunnan mielialojen rauhoittamiseksi miestenne\ntulo sinne on hyväksi. Mutta minä suostun penkomaan juttua vain\nsillä edellytyksellä, etteivät he ryhdy mihinkään ratkaiseviin\ntoimenpiteisiin ilman minun suostumustani.\n\n— Se on helposti järjestetty, Järvi sanoi. — Miehet ovat minun\nalaisiani. Sitä paitsi voit ottaa yhteyden minuun puhelimitse\nmilloin tahansa. Eikä matka autolla Vaasaan ole pitkä, joten\nkaupunkihuvituksetkin ovat ulottuvillasi, jos maalla kävisi liian\nyksitoikkoiseksi. Sinä olet suurenmoinen toveri, Rauta!\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nELOKUISTEN RAPUKESTIEN PUITTEET.\n\n\nMari helisytti tahallaan kuppeja kattaessaan iltapäiväkahvia\narkihuoneeseen. Inkeri, joka sivummalla keinutuolissa kutoi pientä\nvillapaitaa, silmäsi häneen huvittuneena. Ei epäilystäkään, Mari oli\nyhä huonoilla tuulella. Hänen pulleilla kasvoillaan, joita harmaantunut\nja harventunut karhea tukka kehysti, oli harmistunut ilme. Hellyys\nhiipi nuoren rouvan mieleen hänen katsoessaan vanhaa, lapsuutensa\naikaista hoitajatarta, jonka rotevaan, lihavaan olemukseen eivät\nhyvät eivätkä huonot vuodet olleet jättäneet jälkeä. Hän oli ollut\nsamanlainen niin kauan kuin Inkeri muisti ajassa taapäin. Samanlaisena\nhänen luonteessakin oli pysynyt: äksy ja suorapuheinen hän oli, mutta\nhänen sydämensä oli kultaisen uskollinen.\n\nJärjestellessään kahvipöytää Mari mutisi puoliääneen, mutta niin, että\nse ilmeisesti oli tarkoitettu nuoren emännän kuultavaksi, jotakin\n\"hupsusta päähänpistosta\".\n\n— Mitä Mari sanoo?\n\n— Jassoo, vai kuuli rouva minun jotakin puhuvan. No, saatan minä sen\nääneenkin sanoa. Minä kun en pelkää. Hupsu päähänpisto se oli. Jättää\nnyt keskellä syksyä valaistu kaupunki ja muuttaa toisten nurkkiin\nkeskelle villiä rannikkoa. Niin että nyt rouva tietää, mitä minä tästä\najattelen...\n\nInkeri hymähti.\n\n— Ei kai voi sanoa meidän muuttaneen toisten nurkkiin, kun\nkäytettävissämme on kokonainen huvila. Vai puuttuuko Marilta jotakin?\n\nVanha palvelijatar tuhautti nenäänsä.\n\n— Sen minä vain sanon, että toista se oli, herrasväen oma talo\nHelsingissä! Ei ohut veden eikä polttopuiden raahaamista.\n\n— Hyvänen aika. Eikö tuomari olekaan pitänyt lupaustaan veden ja puiden\nkeittiöön tuomisesta?\n\nMari huitaisi vihaisesti lihavalla kädellään,\n\n— Jos rouva luulee, etten minä luule rouvan nyt vain ilveilevän vanhan\nihmisen kustannuksella, niin rouva erehtyy. Kyllä me molemmat tiedämme,\nettei tuomari milloinkaan lupaa sellaista, mitä hän ei täytä. Mutta sen\nminä vain sanon, että vaivoja ne ovat herrankin vaivat.\n\n— Tuomari tekee sen kaiken mielellään. Se on eduksi hänen\nterveydelleen. Siksihän me tulimmekin tänne, että hän on\nliikarasittunut konttorissa istumisesta ja piristyäkseen tarvitsee\nmeri-ilmaa.\n\n— Tuota juttua rouva saa syöttää jollekin muulle, muttei minulle.\nMeidän tuomari on riski kuin härkä eikä häntä vaivaa mikään. Sitä\nminä en käsitä, mitä tekemistä meillä on täällä Jumalan hylkäämällä\nrannikolla. Mutta sen tiedän, ettei sillä ole mitään tekemistä yhtä\nvähän tuomarin kuin rouvankaan terveyden kanssa.\n\nInkeri alkoi huolestua.\n\n— Mutta, Mari kiltti! Jos Mari todella niin kaipaa Helsinkiin, niin\npääseehän sinne vaikka huomispäivänä. Puhun siitä tuomarille.\n\nPuna kohosi vanhan palvelijattaren poskipäille. Kädet puuskassa hän\nkäännähti nuoreen emäntäänsä.\n\n— Ja sen rouva jättää kauniisti tekemättä! Minä kun en rouvaa jätä.\nVaaksan mittaisesta olen rouvasta huolehtinut. Ja tännekö, tällaiselle\nryövärirannikolle, minä rouvan jättäisin hoivatta? En minä itseäni\najattele. Mutta... mutta... kun on niin ikävä Martti-pojuakin.\nOsannevatko ne häntä kunnolla hoitaa siellä Helsingissä?\n\nEukon ääni oli painunut karheaksi. Kyynelet eivät olleet kaukana.\nInkeri nousi ja syleili iäkästä palvelijatarta.\n\n— Sinä kultainen, oma Marini! Vai uskallat sinä epäillä, etteivät\nmummi ja ukki osaisi hoitaa Pikku Jättiläistä!... Kas vain, miten\nherkullisia pikkuleipiä olet taas leiponut. Sinä olet aarre! Saanko\nottaa maistiaisia?... Oi, nämähän aivan sulavat suussa!\n\nMarin kasvoille ilmestyi leveä hymy. Hän oli jälleen kokonaan voitettu.\nMutta sitten hän kääntyi ikkunaan, ja hänen katseensa synkkeni taas.\n\n— Jospa tuonne merelle olisi edes pitempi matka, hän mutisi. — Mutta\nse on niin kammottavan lähellä. Ja kuka tietää, mitä ne öisin siellä\npuuhaavat?\n\n— Öisin puuhaavat? Ketkä? Mitä Mari oikein höpsii?\n\n— Vai höpsin minä, — vanha nainen kiukustui taas. — On onni, että\ntuomari sulkeen ikkunanluukut iltaisin. Muuten tässä huoneessa olisikin\ntänään kylmä. Puoliyön maissa heräsin paukahdukseen. Elleivät rouva\nja tuomari nukkuisi toisessa päässä taloa, olisivat ne pelästyttäneet\nteidätkin valveille. Minä tuolta omasta pesästäni tulin tänne\nkatsomaan, mitä oli oikein tekeillä. Silloin kuulin selvästi, että\ntähän ikkunanluukkuun rämähti uudelleen kivi, ja iso sen täytyi\nollakin. Ihan sydän oli seisahtua, niin minä säikähdin. Mutta sitten\nrohkaisin itseni ja päätin ottaa selvän, ketkä ne sellaista peliä\nharjoittavat. Heitin huivin hartioilleni, sujautin töppöset jalkoihini\nja lähdin ulos.\n\n— Hyvänen aika, Mari! Keskellä yötä!\n\nPalvelijatar naurahti ilottomasti.\n\n— Niin, nähkääs, rouva. Minä kun en pelkää, kunhan saan vain\nhengähdysaikaa. Ulos päästyäni oli kuin pimeys olisi nielaissut minut.\nYö oli ihan äänetön. Mutta puiden alla olin erottavinani joitakin\nhahmoja. Seisoessani liikkumatta kuulin käheän kuiskauksen: 'Kyllä me\npian karkoitamme ne pirut näiltä mailta'. Sitten kuului loittonevia\naskeleita. Ja hetken päästä olin näkevinäni kauempaa vasemmalta,\nrannan suunnalta, sähkölamppujen väikettä. Sitten jokin moottori alkoi\nsätkättää. Seisoin ulkona kai puolisen tuntia. Mitään ei kuitenkaan\nenää kuulunut... Rupesi kylmäämään, ja minä tulin sisään... Rouva\nrakas, ne 'pirut', jotka aiotaan pian karkoittaa, olemme me. Kai rouva\nsen ymmärtää?\n\nInkeri hermostui vanhan naisen kertomuksesta paljon enemmän kuin halusi\ntälle näyttää.\n\n— Kas niin, Mari. Tuollaisiin uhkauksiin ei kannata kiinnittää\nhuomiota. Joidenkin pahantapaisten poikaviikarien kujeita — ei muuta.\nTuomari kyllä pitää huolen siitä, ettei moinen pääse uusiutumaan.\n\n— Ei kai rouvalla sentään ole mitään sitä vastaan, että käyn jo nyt\nsulkemassa ikkunanluukut. Niin, varma on aina varmaa. Ja onhan tässä\nröttelössä toki sähkövalo, jottei pimeässä tarvitse istua.\n\nInkeri nyökkäsi. Tuntuisi todella turvallisemmalta istua suljettujen\nikkunaluukkujen takana. 'Missä Kaarlokin mahtoi viipyä?' Hän oli\naikonut palata pian. Marin lähdettyä sulkemaan luukkuja Inkeri kävi\ntarkastamassa, että eteisen ovi oli lukossa. Sitten hän hymähti. Vai\ntällainen raukka minusta on jo tullut! hän pilkkasi! itseään. Vain\nkolme päivää sitten hän oli pitänyt hyvänään miehensä hänelle suoman\nkiitoksen: hyvin uljas. Mutta Marin äskeisen kertomuksien jälkeen\nyksinäisyys tuntui pelottavalta.\n\nInkeri asteli rauhattomana huoneessa. Ei, tämä ei käy, hän päätteli,\nnäin hermostun vain entistä enemmän. Hän istahti ja tarttui kirjaan,\njonka hän aamiaisen jälkeen oli löytänyt taion kirjakaapista. Se oli\nruotsinmaalainen romaani \"Ta hand om Ulla\". Hän muisti näyttäneensä\nsitä nauraen miehelleen. \"Katsopas, miten naisellista!\" hän oli\nsanonut, \"Me hennot, turvattomat naiset, joista jonkun aina pitää\nhuolehtia!\" Nyt häntä ei naurattanut lainkaan. Edessä outo, pimenevä\nranta hämäräperäisine hiipijöineen, takana vieras kirkonkyliä\ntuntemattomine asukkaineen ja murhan myrkyttämme ilmapiireineen ja\nkaiken yllä meren ja kosken toisiinsa oudosti yhtyvä kohina. Koko\ntunnelma huokui epämääräistä uhkaa. Huolehdi Inkeristä! tuollaisessa\nkehotuksessa ei nyt tuntunut olevan mitään naurettavaa. Miksi hän\nolikin pakottanut miehensä suostumaan tuomari Järven ehdotukseen? Mitä\nheitä liikutti kysymys siitä, kuka oli murhannut nimismies Vaaran\ntoisen rouvan?\n\nVihdoinkin! Inkeri oli erottanut miehensä askeleet kuistilta ja juoksi\nhäntä vastaan eteiseen.\n\n— Joko Pienokainen kyllästyi odottamiseen? Jouduin viipymään kauemmin\nkuin tarkoitukseni oli.\n\nTuntiessaan lujat käsivarret ympärillään Inkeri häpesi äskeistä\nheikkouttaan.\n\n— Oh, minä olin huolissani vain kahvin jäähtymisestä. Ja Mari on\nleiponut niin maukkaita pikkuleipiä, että tuskin jaksoin pitää sormiani\nerillään niistä.\n\nKun ensimmäiset kupilliset oli juotu, Rauta virkahti:\n\n— Saat koettaa Marin kanssa loihtia vielä tänään esiin jonkinlaisen\nillallisen. Lähetin näet Vaaralle sanan, että hän illan pimettyä tulisi\ntänne.\n\n— Sepä hyvä. Sittenhän Mari saa iltatöitä, jotka auttavat häntä\nunohtamaan yön kauhut.\n\nRauta katsoi hämmästyneenä vaimoonsa. Kuultuaan, mitä vanha\npalvelijatar oli edellisenä yönä kokenut, hän vihelsi.\n\n— Jos niillä, jotka aiotaan täältä karkoittaa, todella tarkoitettiin\nmeitä, niin tämä juttu on kokonaan toisenlainen kuin olen kuvitellut.\n\nInkerin silmissä välähti.\n\n— Onko sinulla sitten jo jonkinlainen teoria Elisabeth Vaaran murhasta?\n\n— Ei vähäisintäkään, Rauta naurahti. — En ole vielä keskustellut\nkenenkään näytelmämme henkilön kanssa. Olen vain kävellyt tutustumassa\nlähimpään ympäristöömme ja kirkonkylän ulkomuotoon. Ainoat ihmiset,\njotka täällä olen tavannut, ovat postineiti ja puhelinkeskuksen tytöt.\nHarvinaista kyllä, täällä on toiveita saada yhteys ulkomaailmaan\ntarvitsematta pelätä tiedon heti leviävän koko kylälle... Mutta\njokaisella murhalla on oma tyyppinsä. Eikä siihen tyyppiin, johon\narvioin Elisabeth Vaaran murhan kuuluvan, sovi kokonainen liiga\npeloitusyrityksineen. Saattaa kuitenkin olla, että erehdyn. Tässä\nvaiheessa se olisi sangen ymmärrettävää. Sitä paitsi minulla on\ntunne, että saamme kokea moniakin yllätyksiä, ennen kuin tämä juttu\non selvitetty. Mutta telenkään tällä paikkakunnalla ei toki pitäisi\nvielä tietää meidän osastamme murhatutkimuksissa. Kummallista!\nJoka tapauksessa kiellän Maria jyrkästi vastedes omin nokkineen\nsuorittamasta minkäänlaisia vastavetoja.\n\n— Minä aioin jo huomauttaa siitä hänelle, Inkeri sanoi. — Mutta sitten\najattelin, että sinun sanasi tehoaa häneen paremmin. Minua hän pitää\nyhä pikkutyttönä, vaikka onkin opetellut jyrkästi rouvittelemaan minua.\nSinun tahtoosi hän taipuu, vaikka ehkä muriseekin.\n\nInkeri ei ollut vastaanottamassa tuomari Vaaraa tämän tullessa.\nHänellä oli silloin juuri munakas paistumassa. Niin taitava keittäjä\nkuin Mari olikin, hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt valmistamasta\nsitä siten kuin tuomari sen tahtoi. Hän oli näet koko pitkän ikänsä\ntottunut paistamaan munakkaat toisin. \"Tässä yhdessä ainoassa kohdassa\nminä en voi noudattaa tuomarin tahtoa,\" hän oli sanonut, \"en, sillä se\nsotii yksinkertaisesti minun omaatuntoani vastaan.\" Siitä johtui, että\nmilloin munakasta haluttiin pöytään, Inkerin itsensä oli valmistettava\nse. Lisäksi hänen oli katettava pöytä, ja vasta sen jälkeen hän ehti\narkihuoneeseen.\n\nVieras, joka nousi tervehtimään, sai hänet säpsähtämään. Tämä oli\nlyhyt, vanttera mies, jonka koko olemuksessa oli jotakin poissaolevaa.\nKasvot olivat uurteiset ja hyvin tummissa silmissä oli torjuva, miltei\nepäystävällinen katse.\n\n— Hyvä rouva, minä koetin saada miehenne käsittämään, että näette aivan\nturhaa vaivaa vuokseni. Niin, suokaa anteeksi, mutta minä en halua\nillallista.\n\nHänen matala äänensä oli miellyttävän täyteläinen, niin tahallisen\nepäkohtelias kuin hänen sävynsä olikin. Mies parka, Inkeri ajatteli\ntuntien vaistomaista sympatiaa häntä kohtaan. Hän soi vieraalleen\nhurmaavimman hymynsä virkkaessaan:\n\n— Mutta ette toki kieltäytyne istuutumasta pöytään meidän kanssamme,\ntuomari Vaara? Miehelläni ja minulla on tapana syödä aina näihin\naikoihin illallista.\n\nRauta silmäsi vaimoonsa kiitollisena. Miten viehättävän uskottavasti\nhän narrasikaan! Vaaran ei auttanut muu kuin kumartaa myöntävästi,\nInkeri puolestaan luki miehensä kasvoista, ettei tämä toistaiseksi\nollut päässyt pitkälle keskustelussa.\n\nPöytään istuuduttua emännän onnistui houkutella vieraansa kaikesta\nhuolimatta syömään. Vieläpä tämä lausui muutaman kiittävän sanan\nteestäkin; sen veroista hän ei ollut vuosikausiin, saanut. Mutta kun\nRauta johti keskustelun kohtalokkaaseen rapuiltaan elokuussa, Vaaran\nkasvot synkkenivät ja hän vetäytyi umpimielisyyden suojamuurien taa.\n\n— Oli edesvastuutonta Järveltä houkutella sinut ja vaimosi tänne, hän\nmurahti. — Ymmärrän hyvän tarkoituksesi, Rauta. Mutta et sinä eikä\nylipäänsä kukaan voi auttaa minua. Minun kohtaloni on jo kauan ollut\nsinetöity.\n\n— Roskaa! Rauta huudahti. — Ethän sinä tappanut häntä!\n\nVaara tuijotti lautaseensa.\n\n— En, hän hetken kuluttua myönsi kaiuttomasti. — Mutta kun hän katosi,\nen surrut sitä hitustakaan. Suoraan sanoen, olin iloinen siitä.\n\n— Sinulla oli kai syysi olla surematta. En halua udella niitä. Mutta\nhuomautan, että nuo tunteesi eivät missään tapauksessa ole lain edessä\nrikos.\n\n— Sen tiedän. Mutta tiedän myös, miksi olin iloinen. Iloitsin hänen\nkatoamisestaan, koska se pelasti minut eräältä mielihalulta, jonka\nkammottavaa kasvua sydämessäni en ollut onnistunut estämään.\n\nVaara silmäsi Inkeriin, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät hänen\njatkaessaan:\n\n— Minä häpeän teidän ystävällisten silmienne edessä paljastaa\npahuuttani. Mutta miehenne pakottaa minut puhumaan. Totuus on, että\nellei Elisa olisi kadonnut tuona iltana, minä olisin ennemmin tai\nmyöhemmin surmannut hänet.\n\nInkeri tunsi palan nousevan kurkkuunsa, järkähtämättömässä\ntyyneydessään tunnustus oli kammottava. Ja kuitenkin hän tunsi vain\nsyvää sääliä miestä kohtaan. Särkyneessä katseessa ja uurteisissa\nkasvoissa kuvastui pitkällinen ahdistus ja piina. Poliisitarkastaja\nJärvi oli kertonut Vaaran tulleen hyvin toimeen toisen vaimonsa kanssa,\nmutta se tieto oli ilmeisesti väärä.\n\n— En välitä siitä, mitä äsken sanoit, Rauta virkahti hetken kuluttua.\n— Pidän kiinni vain tosiasioista ja teoista. Ajatuksilla, jotka ovat\njääneetkin ajatuksiksi, ei ole mitään tekemistä lakituvassa.\n\nHän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja sävy jyrkkeni yhä hänen jatkaessaan:\n\n— Minä aion selvittää, kuka tappoi toisen vaimosi. Ja sinun\nvelvollisuutesi on auttaa minua alkuun.\n\nVaara pudisti päätään. Tuo sanaton vastarinta sai Raudan kivahtamaan:\n\n— Älä ole mieletön! Et toki antane tuomita itseäsi rikoksesta, jota et\nole tehnyt!\n\nKun vetoomus ei näyttänyt vaikuttavan vähääkään, hän muutti taktiikkaa\nja kysäisi kylmästi:\n\n— Mitä aiot vastata silloin, kun sinua suorastaan syytetään vaimosi\nmurhasta?\n\n— En myönnä enkä kiellä. Ymmärrän, että lain on saatava joku\ntuomittavakseen. Minä voin olla tuo joku, yhtä hyvin kuin kuka tahansa\ntoinenkin. Minun omatuntoni sanoo, ettei ole suurta eroa, vaikka jonkun\nkäsi ehti ennen minua.\n\nRauta katsahti vaimoonsa olkapäitä kohauttaen. Inkeri vastasi\npäänpudistuksella. Hän ei tiennyt, miten auttaa miestään siitä\numpikujasta, johon keskustelu oli ajautunut. Siksipä Rauta yritti vielä:\n\n— Sanopa, keitä vieraita talossasi oli tuona kohtalokkaana elokuun\niltana.\n\nVaara jymähti.\n\n— Sinä olet itsepäinen mies, Kaarlo. Mutta usko minua: sinä et voi\nauttaa minua. Noudatin kutsuasi tänä iltana vain sanoakseni sinulle,\nettä tuhlaat kallista aikaasi jäämällä tänne. Tämä on kaikkea muuta\nkuin sopiva paikka nuorelle vaimollesi, etenkin näin syysmyrskyjen\nalkaessa. Vie hänet pois täältä aivan ensi tilassa. Se onkin ainoa,\nmitä voit tehdä, sillä minä en aio vastata ainoaankaan tuota murhaa\nkoskevaan kysymykseesi.\n\nRauta vaikeni. Hän oli harmissaan ja pettynyt. Mutta Inkeri puuttui nyt\nkeskusteluun.\n\n— Miten vanha teidän tyttärenne on, tuomari Vaara?\n\nMiehen kasvot värähtivät. Kysymys oli sattunut kohtaan, jota\nvälinpitämättömyyden panssari ei peittänyt.\n\n— Hän täytti kesäkuussa kuusi vuotta... Liisa parka...\n\n— Siispä hän on suloisimmillaan, Inkeri jatkoi iloisesti välittämättä\nsiitä, teittä tiesi tuottavansa tuskaa. — Meidän esikoisemme, Martti,\ntäytti tammikuussa neljä. Mieheni kutsuu häntä Pikku Jättiläiseksi.\nIkävä, ettei hän ole täällä mukanamme. Te ja Liisa pitäisitte varmasti\nhänestä.\n\n— Teidän poikanne on onnellinen, vieras sanoi käheästi. — Hänellä on\nsekä äiti että isä. Hyvä rouva, minä arvaan, mihin tähtäätte. Haluatte\nsanoa, että minun täytyy ajatella Liisaa ja hänen tulevaisuuttaan.\nÄlkää vaivautuko. Tyttö on ollut minun kaikkeni, sen jälkeen kun\nhänen hyvä äitinsä kuoli. Mutta veljeni perheessä hänestä pidetään\nparempaa huolta kuin minä osaan. Kaiken, mitä yksin jäätyäni otan hänen\nhyväkseen yrittänyt tehdä, olen suorittanut aivan hassusti...\n\nInkeri keskeytti hänen katkerat itsesyytöksensä:\n\n— Aivan yksinkö te hoiditte pikku Liisaa, ennen kuin menitte uusiin\nnaimisiin? Entä nyt elokuun jälkeen?\n\n— On Liisalla toki ollut parempikin hoitaja kuin minä, nimismies\nvirkahti. — Martta Rintapelto. Muuan vaimoni serkku. Hän on käynyt\nvain kansakoulun, mutta taitava taloudenhoitaja hän on. Kun menimme\nnaimisiin, ei Anna — vaimoni — ymmärtänyt paljoakaan taloudesta,\nja niin Martta tuli meille. Hän jäikin sitten taloon. Mutta kun\nhulluudessani yritin hankkia Liisalle uuden äidin, niin Elisan\nensimmäisiä toimenpiteitä oli erottaa Martta. Hän ei, nähkääs, ollut\nrouvalle kyllin hieno apulainen. Liisa itki ja Martta itki, mutta\nmikään ei auttanut. Vain lauantaisiivouksiin Martta sen jälkeen\nElisalle kelpasi. Nyt hän on jälleen meillä.\n\nInkeri nyökkäsi.\n\n— Hän on varmasti hyvä ihminen, tuo Martta.\n\nKeskustelu katkesi. Vaara nousi äkisti pöydästä, eikä Inkeri miehensä\nkummastukseksi koettanut enää viivyttää häntä.\n\nHyvästellessään Rauta kysäisi:\n\n— Toinen vaimosi oli kai sangen varakas?\n\nVaara naurahti katkerasti.\n\n— Kylläpä sinä jaksat kysellä. Sinunkin korviisi ovat siis kantautuneet\npuheet siitä, että minä olisin tappanut hänet päästäkseni käsiksi hänen\nrahoihinsa. Siinä suhteessa voin rauhoittaa sinua. Vasta naimisiin\nmentyämme pääsin selville hänen varakkuudestaan, ja silloin laadimme\navioehdon. Kun meillä ai ollut lapsia, onneksi, en hyödy penniäkään\nhänen rahoistaan, vaan ne menevät hänen sukulaisilleen.\n\n— Keitä he ovat?\n\n— Tietääkseni hänellä on vain yksi veli.\n\n— Kuka?\n\nNimismies kääntyi menemään.\n\n— Se on kysymys, johon en vastaa.\n\n'Ovelia hän käännähti kumartamaan talon emännälle.\n\n— Kiitos vieraanvaraisuudestanne, rouva. Hyvästi!\n\nNiine hyvineen Vaara lähti.\n\nRauta oli vihainen ja tyytymätön itseensä.\n\n— Kokonainen päivä hukkaan! Olisin toki halunnut tänään päästä selville\nedes noista kirotuista rapukesteistä.\n\nInkeri hymyili hänelle rauhoittavasti ja meni puhelimeen.\n\n— Saanko tuomari Vaaralle? — — — Kiitos.\n\nRauta tarttui häntä käsivarteen.\n\n— Mitä nyt?\n\n— Odota, kultaseni, ja muistele, mitä juuri äsken sanoit.\n\nVihdoinkin puhelimessa vastattiin.\n\n— Onko neiti Rintapelto? — — — Täällä rouva Rauta. Tuomari Vaara lähti\njuuri meiltä, täältä Rantamaan huvilasta. Hän on pian kotona. Haluaisin\npuhua teidän kanssanne eräästä asiasta, joka koskee Liisa-tyttösen\ntulevaisuutta. Voisitteko tulla tänne? — — — Niin, vielä tänä iltana,\njos teille sopii. Asia on tärkeä, mutta tuomarille ei kannata mainita\nsiitä. — — — Kiitos. Siis Rantamaan huvila, te kai tiedätte? — — —\nHyvä. Näkemiin, neiti.\n\nKun Inkeri oli soittanut poikki, Rauta koppasi hänet syliinsä.\n\n— Sinä olet suurenmoinen, Pienokainen! Siksi sinä siis utelit Vaaralta\nhänen tyttönsä hoitajaa. Minä en sillä kohdalla päässyt lainkaan\njyvälle.\n\n— Hupsu mies, laske minut heti lattialle. Minä olen nyt sinun\napulaisesi. Sinähän sanoit haluavasi vielä tänään päästä selville\nnoista rapu-kesteistä. No, jos niistä joku nyt tavoitettavissamme\noleva joitakin tietää, niin Martta Rintapellon täytyy olla se. Karille\najautunut aluksenne on jälleen selvillä vesillä, herra tuomari, olkaa\nhyvä ja jatkakaa!\n\nPäästyään taas istumaan Inkeri jatkoi vakavammin:\n\n— Yhdessä asiassa minä, näetkös, tiedän Vaaran osuneen äsken oikeaan.\nNimittäin siinä, että sinä olet itsepäinen mies. Sitä paitsi olen\nkanssasi yhtä mielitä: Vaaraa on autettava, vaikkei hän tahdokaan sitä.\nTai vaikka hän nyt kuvittelee, ettei tahdo. Hän on liian hyvä mies\ntuhoutuakseen tähän kurimukseen.\n\nOli jo myöhä, kun Martta Rintapelto soitti huvilan ovikelloa. Hän oli\nyksinkertaisesti, mutta siististi pukeutunut, pitkä ja hoikka tyttö.\nIältään hän näytti olevan lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä. Hänen\nmustan, päälaelta jakaukselle kammatun tukan ympäröimä! kasvonsa olivat\njuoksusta punaiset, ja hän hengitti kiivaasti. Kasvoja ei voinut samoa\nkauniiksi, mutta jotakin hyvin puoleensavetävää ja lujaa niissä oli.\nRuskeissa silmissä oli hätäytynyt ilme.\n\n— Suokaa anteeksi, että ehdin näin myöhään. Mutta tuomari tuli vasta\näsken kotiin, enkä päässyt sittenkään heti lähtemään. Rouvahan antoi\nminun ymmärtää, ettei hänelle pitänyt kertoa tänne tulostani. Vaikka en\nkäsitä...\n\nInkeri sijoitti hänet istumaan mukavaan tuoliin. Hän tunsi tarttuessaan\ntytön käteen, että se oli kylmä ja vapisi.\n\n— Mieheni on tuomari Vaaran opiskelutovereita, hän sanoi, — Me\ntahtoisimme auttaa häntä, mutta hän on niin lamautunut, ettei halua\nkertoa mitään. Pyysimme teitä tänne saadaksemme teiltä eräitä tietoja,\njotka ovat lähtökohdaksi välttämättömiä, jotta mieheni voisi suojella\ntuomari Vaaraa.\n\nTyttö katsoi tarkkaavasti heitä kumpaakin, ikään kuin punniten heitä.\nSitten hän kääntyi Rautaan:\n\n— Ettehän usko, herra, häntä syylliseksi siihen kauheaan?\n\n— En. Olen täysin vakuuttunut tuomari Vaaran syyttömyydestä\nElisabeth-rouvan tappoon.\n\nKas vain, Inkeri ajatteli, jälleen hän tietoisesti välttää murha-sanaa.\n\nVastaus nostatti kyynelet Martan silmiin. Tukahtuneella äänellä hän\nsanoi:\n\n— Tämä aika on ohut niin hirvittävä. Kaikki täällä ovat olleet\ninhottavia tuomaria kohtaan... sen jälkeen. Onneksi tutut isännät eivät\nole kehdanneet olla myymättä minulle ruokatarpeita. Muuten tuomari ja\nLiisa-tyttönen olisivat saaneet kuolla nälkään.\n\n— Te kai olette hyvin kiintynyt pikku Liisaan? Inkeri kysyi.\n\nTyttö silmäsi häneen nopeasti.\n\n— Kyllä, hän vastasi, mutta kääntyi sitten jälleen puhumaan Raudalle: —\nHänen äitinsä oli serkkuni. Anna oli ihana nainen; niin oppinut, mutta\nei kuitenkaan hitustakaan ylpeä. Sanokaa, eihän tuomaria voida tuomita\nsen naisen murhasta?\n\n— Sanoinhan jo olevani vakuuttunut tuomari Vaaran syyttömyydestä. Aion\nmyös todistaa sen. Eikä syytöntä miestä tuomita syylliseksi. Voitte\nsiis olla aivan rauhallinen.\n\nMartta huoahti kuuluvasti. Hän kysyi kuitenkin vielä:\n\n— Entä ellei oikeaa murhaajaa löydetä?\n\nRauta hymähti.\n\n— Tuomari Vaaraa ei sittenkään uhkaa mikään. Silloin juttu siirtyy\nselvittämättömien joukkoon ja aikanaan unohtuu.\n\n— Olen teille kiitollinen, herra. Suokaa anteeksi kysymykseni, mutta\noletteko te poliisi?\n\n— En. Olen asianajaja, varatuomari niin kuin isäntännekin. Olen täällä\neräiden hänen ystäviensä pyynnöstä tutkimassa asiaa. Mutta kyläläisten\non tarpeetonta tietää sitä. Ymmärrättehän?\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Voitte luottaa minuun, tuomari. Minä en yleensä lavertele.\n\nRauta katsoi hänen lujapiirteistä suutaan ja silmiä, jotka nyt olivat\nrauhalliset ja kirkkaat, ja uskoi, ettei Martta todellakaan lavertelisi.\n\n— Sanoitte olevanne minulle kiitollinen, neiti. Niinpä kai\nvastapalvelukseksi annatte minulle eräiltä tietoja, joihin vaimoni jo\nviittasi?\n\n— Mikäli vain suinkin voin, tuomari.\n\nInkeri oli jäänyt kokonaan sivuun keskustelusta. Hän tarkkaili tyttöä.\nTämä oli ilmeisesti hyvin kiintynyt Vaaran perheeseen, mikäli siihen\nei lueta Elisabeth-rouvaa, Inkeri päätteli. Olisikin liikaa vaadittu,\nettä hän pitäisi vielä tästäkin, huomioon ottaen, miten uusi emäntä oli\nhäntä kohdellut. Martassa oli jotakin varuillaan olevaa. Häneltä ei\nvarmaan vahingossakaan lipsahtaisi huulilta yhtään sanaa, joka olisi\nepäeduksi hänen isännälleen. No, sitä lajia kertyisi Järven kertoman\nmukaan kylliksi kylältä.\n\n— Tiedättekö mitään elokuisista rapukesteistä, joiden yhteydessä\nElisabeth-rouvan katoaminen tapahtui? Rauta kysyi.\n\nHänen helpotuksekseen Martta nyökkäsi vakaasti.\n\n— Kyllä tiedän. Ne olivat eräänä lauantai-iltana. Minä olin ollut\nVaaralla aamusta alkaen siivoamassa. Rouvan harmiksi molemmat\npalvelustytöt — keittäjä ja sisäkkö — olivat vaatineet illaksi vapaata\nmennäkseen nuorisoseuran talolle juhlimaan. Rouva oli siitä vihainen.\nKun muutakaan neuvoa ei ollut, hän käski minun jäädä illaksi taloon.\nHän oli kutsunut vieraita saunaan, ja kylvyn jälkeen piti syötämän\nillallista ja rapuja.\n\n— Olivatko ne hienotkin illalliset? Inkeri kysäisi.\n\n— Rouvan illalliset olivat aina hienoja, Martta vastasi happamesti. —\nKukkia, kynttilöitä, monenlaisia juomia ja herkkuja, vaikka olisi ollut\nvain yksi vieras.\n\n— Mitä tuomari piti siitä?\n\nTyttö kohautti hermostuneesti olkapäitään. Hänestä Inkerin kysymykset\nolivat turhanaikaisia. Hän pakottautui kuitenkin vastaamaan:\n\n— Tuomari ei pitänyt siitä. Kerran satuin kuulemaan rouvan kivahtavan\nhänelle: 'Osaisit edes olla kiitollinen, kun minä järjestän sinun\nvieraillesi omilla rahoillani edustavia illallisia!' Tuomari naurahti\nkatkerasti: 'Vai minun vierailleni.' Sellaista heidän elämänsä oli.\n\nRauta puuttui puheeseen:\n\n— Muistatteko, keitä vieraita tuona lauantai-iltana oli talossa?\n\nMartta nyökkäsi. Hän otti sormet avukseen pitääkseen luvun selvillä.\n\n— Ensinnäkin rouvan veli, tietysti. Ainahan hän maleksi talossa.\n\nRauta oli ottanut esille paperia ja kynän muistiinpanoja varten.\n\n— Kuka hän on?\n\n— Kurt Berg, nuori tyhjäntoimittaja, jolle tuomarin oli rouvansa\npainostuksesta pitänyt hankkia jonkinlainen toimi täällä pankin\nkonttorissa.\n\n— Onko hän vielä paikkakunnalla?\n\n— Kyllä, hänet tapaa pankilta, ainakin joskus.\n\nRauta jätti hetkeksi rapukestit ja kysäisi:\n\n— Tiedättekö sattumalta, mistä nämä Bergit, Elisabeth ja Kurt, olivat\nperäisin?\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n— En. Eikä rouvan nimi ollut Berg enää silloin, kun meidän tuomari\ntutustui häneen. Hän oli Sandman, ja kerrottiin hänen ensimmäisen\nmiehensä olleen joku rikas turkulainen kauppias, joka oli hukkunut\njollakin purjehdusmatkalla. Onnekseen.\n\n— Mutta missä tuomari Vaara sitten tutustui häneen? Turussako?\n\n— Ei, vaan täällä. Rouva Sandmanilla on täällä oikein nuoruuden\nystävätär, rovastimme uusi rouva. Hän vietti kerran kesää rovastilassa,\nja rouvat olivat muka kiinnostuneita pienten orpojen kohtalosta,\nsellaistenkin kuin meidän Liisa. Kaipa rouva Sandman näytteli osansa\nhyvin, koska hän lopulta sai meidän tuomarin pään pyörälle...\nIhmettelette varmaan, miksi sellainen rikas leskirouva iski katseensa\nmeidän tuomariin. No, hän ei ollut enää mikään nuori ihminen, ja hänen\nkehuttu kauneutensakin oli jo noin niinkuin eilispäiväistä.\n\nInkeri hymähti. Martta Rantapelto ei tosiaan välittänyt salailla\nvastenmielisyyttään siitä naista kohtaan, joka oli vallannut hänen\nserkkunsa paikan ja karkoittanut hänet tiehensä talosta.\n\n— Palatkaamme noihin rapukesteihin, Rauta virkahti hieman\nvaivautuneena. — Keitä muilta vieraita oli? Ehkä rovasti ja ruustinna?\n\n— Ei rovasti Saarinen sellaisissa kesteissä käy, tyttö vastasi\nnärkästyneenä. — Vaikka hän muutan onkin uuden rouvansa tohvelin alla,\nvanhus parka. Ja rouvan oli suureksi surukseen täytynyt juuri siksi\npäiväksi lähteä rovastin mukana Vaasaan. Mutta apteekkari Katajisto\nrouvineen oli läsnä. Eikä sitten ollutkaan muita kuin se saksalainen\nkapteeni. Vieraskirjaan hän oli kirjoittanut nimekseen Hans Kortkampf.\n\nRauta vihelsi.\n\n— Mistäs hän sitten seuraan eksyi?\n\n— Ei hän mistään eksynyt. Hän oli ollut talossa jo pari kolme viikkoa.\nHän oli niitä Lapin rintaman saksalaisia, joita oli useita täälläkin\npäin eri taloissa lomaansa viettämässä. Oli kyllä ollut rouvan päätös,\nettä Vaaralle otettaisiin sellainen lomalainen. Mutta miellyttävä\nherra hän oli. Oli opetellut suomeakin sen verran, että saattoi\npuhella vähän joskus minunkin kanssani. Eikä hän ylenkatsonut jutella\nsiivoojatytönkään kanssa. Hän kertoi olevansa siviilissä insinööri ja\nkotinsa olevan Pommerissa. Sellainen nuori, hyvin pitkä ja vaalea herra\nhän oli.\n\n— Milloin hän lähti täältä?\n\n— Jo seuraavana päivänä. Rapuillalliset olivat hänen\njäähyväiskekkerinsä. Muuten kai rouva olisi lykännyt ne, jotta rovastin\nuusi rouvakin olisi päässyt mukaan.\n\nRauta katsoi lyhyttä luetteloaan. Vain neljä vierasta. Ja viimeinen\nniistä oli saksalainen upseeri, joka nyt — kun maa oli solminut\nvälirauhan itäisen naapurinsa kanssa — arvattavasti taisteli Lapissa\nSaksan peräytyvien joukkojen riveissä suomalaisia vastaan. Rauta\nrypisti kulmiaan, Martta oli kyllä kehunut Kortkampfia miellyttäväksi\nherraksi; Mutta se ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että\nhänellä olisi ollut sormet mukana Elisabeth-rouvan kuolemassa. Jutun\nselviämiselle se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä mahdollisuus. Miten\nsanottiinkaan pikku poikina: \"ota hiirtä hännästä kiinni!\"\n\nKulmiaan rypistäen hän ryhtyi jatkamaan tiedustelujaan:\n\n— Molemmat palvelustytöt olivat siis tuona iltana juhlimassa\nnuorisoseuran talolla. Onko tuo talo kaukana Vaaran kotoa?\n\n— Toisella puolella jokea. Lähellä on silta. Matkaa on vajaa kilometri.\n\n— Milloin tytöt tulivat kotiin?\n\n— Vasta puolenyön jälkeen. Talolla oli ollut paljon väkeä. Ohjelman\nloputtua ja poliisin poistuttua nuoret olivat jääneet tanssimaan.\nKiellettyähän se on, mutta...\n\nRautaa eivät kiinnostaneet hänen mietelmänsä kieltojen julkaisemisen ja\nnoudattamisen erosta. Siksi hän kysyi:\n\n— Mitkä noiden tyttöjen nimet ovat ja missä he nyt ovat?\n\n— Keittäjätär oli Katri Salmi ja sisäkkö Sylvi Holm. He ovat molemmat\nVaasassa, olen kuullut. Katri on jossakin hotellissa ja Sylvi missä lie\nkahvilassa.\n\nRauta kirjoitti molempien naisten nimet listaansa ja lisäsi siihen\nvielä Matti Vaaran ja Martta Rintapellon nimet. Arvostelevasti hän\nkatsoi listaansa. Kahdeksan nimeä. Jokin niistä saattoi kuulua\nmurhaajalle. Varmaa se ei kuitenkaan ollut. Joku toistaiseksi\nnimeämätönkin oli ehkä syypää Elisabeth-rouvan väkivaltaiseen\nkuolemaan. Rauta luki vielä kerran listansa lävitse. Hän pysähtyi\nVaaran nimen kohdalle ja tarttui jo kynään pyyhkiäkseen sen pois, mutta\nmuutti sitten mieltään ja jätti sen paikoilleen.\n\n— Minulle on kerrottu, että Elisabeth-rouva kesken illallisen poistui\npöydästä keittiöön palaamatta enää milloinkaan. Muistatteko, tapahtuiko\nse illallisten alkupuolelta?\n\nMartain suun ympärille ilmestyi kova ilme.\n\n— Muistan tuon illan hyvin. Ensiksi apteekerska ja rouva kävivät\nsaunassa. Sitten kaikki herrat lähtivät sinne. Illallinen päästiin\naloittamaan vasta kello kaksikymmentäyksi. Sitä ennen rouva kävi\nkeittiössä laskemassa kaikki erilaiset pullonsa; hän kai pelkäsi minun\nvarastavan niistä joitakin. Koktailinsa hän sekoitti samalla itse.\nVäkeviä ryyppyjä piti tarjota sekä voileipäpöydän että rapujen aikana\nja lopuksi kahvin kanssa konjakkia ja jotakin ulkolaista likööriä.\nNiin..., että milloin rouva tuli keittiöön? Minä olin aikaisemmin\nvienyt ravutkin pöytään, jolloin useimpien kasvot jo punoittivat\nmonista ryypyistä. Kuullakseni kello oli noin kaksikymmentäkolme rouvan\ntullessa keittiöön. Kysyin häneltä, joko kahvin sai viedä sisälle. Hän\nei vastannut mitään, vaan jatkoi matkaansa eteiseen ja sen tien ulos.\n\n— Hän ei sanonut teille siis mitään?\n\n— Ei halaistua sanaa.\n\n— Oliko hän joillakin tavoin outo, kiihtynyt tai muuta sellaista?\n\n— En huomannut muuta kuin että hän oli kasvoiltaan hyvin punainen.\nMutta se kai johtui liiasta alkoholista. Hän oli hillitön — siinäkin\nsuhteessa.\n\nRauta mietti hetken, sitten hän kysäisi:\n\n— Milloin te veitte sitten kahvin sisään?\n\n— Odotin, että rouva olisi tullut takaisin taikka tuomari soittanut\nsisältä. Mutta mitään ei kuulunut. Puolisen tuntia annoin mennä\nniin, sitten vein kuitenkin kahvin, konjakin ja liköörin sisälle.\nAjattelin, että minunkin täytyy päästä levolle. Kahvipöytä oli katettu\ntuomarin työhuoneeseen, mutta ei siellä eikä ruokasalissa liioin ollut\nainuttakaan ihmistä.\n\n— Ei ketään! Rauta hämmästyi.\n\n— Ei. Ihmettelin sitä vähän. Mutta sitten arvelin kaikkien menneen\npuutarhaan. Ehkäpä rouva oli palannut pääovesta ja houkutellut koko\nseurueen ulos. Häneltä saattoi odottaa mitä tahansa!\n\n— No, milloin he palasivat, tuomari ja vieraat?\n\n— Sitä en tiedä. Palvelustytöt tulivat kotiin puolenyön jälkeen, kuten\njo sanoin. Kerroin heille vieneeni kahvin jo sisään ja lähdin kotiin.\nMinuahan ei enää tarvittu.\n\nÄänettömyys seurasi näitä sanoja. Rauta naputti tyytymättömänä kynällä\npöytään. Esirippu oli laskeutunut oudon äkisti kesken murhenäytelmän.\nHän katsoi tutkivasti Marttaan.\n\n— Muutako teillä ei ole kerrottavana?\n\n— Ei.\n\nRauta mietti hetken, sitten hän sanoi:\n\n— Kiitän teitä, neiti Rintapelto. Olette auttanut minut alkuun. Eräistä\ntämän murhenäytelmän henkilöistä olen kauttanne saanut jo kuvan.\n\nMartta nousi seisomaan.\n\n— Onkin jo kovin myöhä. Hyvää yötä, tuomari. Hyvästi, rouva.\n\nTytön lähdettyä Rauta käveli kauan huoneen nurkasta nurkkaan.\nSilmäkulmien välissä oli syvä ryppy. Inkeri ei häirinnyt häntä\npuhelulla. Hiljaa hän livahti keittiöön ja palasi sieltä hetken\nkuluttua kahvitarjottimen kera. Hän tiesi vanhastaan, että tällaisena\nyönä mies valvoisi pitkään.\n\n— Kuppi kahvia, kultaseni?\n\nRauta kumartui suutelemaan häntä otsalle.\n\n— Olet kultainen.\n\nTyhjennettyään ensimmäisen, kupillisen hän virkahti:\n\n— Ihmettelenpä, millainen otus Kurt Berg on.\n\n— Arvelinkin ajatustesi pysähtyneen juuri häneen. Pojan ei kuitenkaan\ntarvitse olla mikään 'otus'. Muista, että hän on Elisabeth-rouvan veli\nja sellaisena jo predestinoitu Martta Rintapellon vastenmielisyyden\nkohteeksi.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Ajattelin lähinnä sitä, mitä Vaara sanoi. Elisabeth-rouvan rahat\nmenevät hänen sukulaisilleen, ja hänellä lienee vain yksi veli. Siis\nKurt Berg.\n\n— Minusta näin ennakkoon eräs toinen vieraista on vielä kiintoisampi,\nInkeri sanoi. — Kapteeni Hans Kortkampf. Jo nimessä on romantiikkaa.\n\nRauta nauroi. Mutta äkkiä molemmat hätkähtivät. Ulkoa kuului voimakas\nräjähdys. Seuraavassa silmänräpäyksessä sinkoutui talon ulkoseinää\nvasten kiviä ja soraa.\n\nTuulispäänä Mari ryntäsi huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat\nkalmankalpeat.\n\n— Herra Jumala! hän huusi. — Nyt ne ampuvat meitä jo tykillä!\n\nSe murti lumouksen.\n\n— Tyhmyyksiä, Mari! Rauta nauroi. Sitten hän kuitenkin vakavoitui\njälleen. — Kirotun hävytöntä tämä on! Se oli ilmeisesti käsikranaatti,\nja se heitettiin suoraan kuistimme eteen.\n\nHän vetäisi kirjoituspöydän laatikon auki ja sieppasi pistoolinsa.\nMutta Inkeri oli vielä nopeampi käänteissään kuin hän. Unohtaen\nkokonaan aikaisemman pelkonsa hän oli juossut ulko-ovelle ja siitä\nportaille. Siunaillen Mari oli seurannut hauen kantapäillään. Raudan\nkäännähtäessä molemmat naiset seisoivat huoneen valokeilassa, mainiona\nmaalitauluna ulkona oleville. Rauta tukahdutti kirouksen ja oli parilla\nharppauksella seinäkoskettimen luona sammuttaen valon. Sitten hän\njuoksi ulos.\n\nYö oli sysimusta. Rannalta kantautui aaltojen kumea hyrske. Muuten\noli hiljaista. Äskeisen räjähdyksen jälkeen äänettömyys tuntui hyvin\nsyvältä. Mutta sitten se särkyi jälleen. Kajahti sarja laukauksia.\nVälähdykset näkyivät rannan suunnalta. Luodit eivät kuitenkaan\nIskeytyneet talon seiniin. Peloituspaukkuja, Rauta ajatteli. Silti\nhän ampui pistoolillaan pari kertaa rantaan päin osoittaakseen, että\nvastausta vaille ei tällaista häiriötä jätetty. Laukaukset räiskähtivät\nkummasti. Sitten seurasi taas hiljaisuus.\n\nRauta vei naiset sisään.\n\n— Te pysytte nyt kauniisti täällä, hän käski jyrkästi. Otettuaan\nsähkölampun käteensä hän lähti itse ulos.\n\n— Hyvä luoja, Mari hätäili surkeana. — Siellä saattaa olla kokonainen\nliuta miehiä. Ne voivat ampua tuomarin seulaksi.\n\nInkeri vapisi. Muitta hän pakotti äänensä rauhalliseksi.\n\n— Ole vaiti, Mari. Tuomari tietää, mitä tekele.\n\n— Tietää, tietää, vanha nainen valitti. — Mitä siinä tietäminen auttaa,\njos toiset ampuvat? Rakas, kiltti rouva, kai me huomenna jätämme tämän\nkauhean talon?\n\nInkeri ei vastannut. Hän ei halunnut sanoa kauhistuneelle\npalvelijattarille, että tämän jälkeen hänen miestään ei mikään maailman\nmahti saisi lähtemään paikkakunnalta, ennen kuin arvoitus oli ratkaistu.\n\nRauta kiehui vihasta tullessaan ulos. Ensi työkseen hän tarkasti\nsähkölampun valossa kuistin edustan. Hän oli ollut oikeassa. Siihen\noli heitetty voimakas käsikranaatti. Melkoinen kuoppa oli osoittamassa\nräjähdyspaikkaa. Vai sillä lailla! Eräät voimat halusivat siis\nkiihkeästi karkoittaa hänet huvilasta. Ne eivät siekailleet valitessaan\nkeinoja peloittaakseen hänet pois.\n\n— Hyvä on, herrat, hän mutisi synkän päättäväisesti. — Katsotaanpa,\nkuka täältä perääntymään joutuu!\n\nRipein askelin Rauta käveli rantaa kohden. Hän kulki äänettömästi,\nsormi varmistamattoman pistoolin liipaisimella. Mutta minne hän\nkatsoikin, kaikkialla oli hiljaista ja elotonta. Rauhanhäiritsijät\nnäyttivät tällä kertaa katsoneen parhaaksi vetäytyä kauemmas.\n\nHän kääntyi takaisin ja oli jo huvilan puutarhassa, kun hän äkkiä\npysähtyi. Yön äänettömyyden oli halkaissut huuhkajan kaamea huuto. Se\nkuului aivan läheltä. Onni, että naiset olivat sisällä. Mutta mistä\nkummasta...?\n\nSamassa hänen mieleensä patoutunut raivo purkautui väkivaltaisesti.\nHän hypähti lähellä kasvavan puun alle ja harasi kiinni sen rungosta\nväkevine kourineen. Puu natisi ja huojui. Mitään lintua ei lehahtanut\nsen latvasta taitoon. Sen sijaan kuului käheä huudahdus ihmishuulilta.\nSeuraavassa hetkessä joku heittäytyi ylhäältä hänen päälleen. Rauta\nvapautui helposti otteesta ja lennätti hyökkääjän nyrkiniskulla parin\naskelen päähän, jonne tämä jäi liikkumatta makaamaan.\n\n— Vasen koukku leukaan, Rauta mutisi tyytyväisenä. Äskeinen raivo\noli poissa, se oli päässyt purkautumaan. Hän suuntasi sähkölampun\nmakaavaan. Se oli pitkä, hontelo roikale. Kasvot olivat tyyten\ntuntemattomat. — Kehtaavatkin lähettää puolikasvuisia poikia minua\nvastaan, hän sähähti katuen jo sitä, että oli tullut lyöneeksi niin\nlujasti.\n\nHän tarttui poikaan ja kantoi hänet sisälle. Mari kirkaisi nähdessään\ntajuttoman nuorukaisen. Inkeri kysyi:\n\n— Kuulitko huuhkajan huudon? Se sai melkein veren hyytymään.\n\nRauta naurahti.\n\n— Tässä se huuhkaja on!\n\nHän kantoi pojan keittiöön ja laski hänet lattialle.\n\n— Ämpärillinen kylmää vettä! hän käski lyhyesti.\n\nMari ojensi hänelle sangon, ja muitta mutkitta hän heitti sen\nsisällön vasten nuorukaisen kasvoja. Se vaikutti heti. Pärskyen poika\nkohottautui istumaan. Silmät pyörivät ällistyneissä kasvoissa, mutta\nkäsi tapaili vaistomaisesti leukaa, joka oli pahasti ajetuksissa.\n\n— Tekö olitte se pyörremyrsky, joka tarttui puuhun? hän vaivalloisesti\nkysyi Raudalta.\n\n— Minä, ja minä myös tyrmäsin sinut, mikäli haluat senkin tietää. Mutta\nnyt kysyn minä. Ja neuvon sinua vastaamaan kieräilemättä ja nopeasti!\n\nNuorukainen tuijotti häneen kuin lumoutuneena, yrittämättäkään kömpiä\njaloilleen.\n\n— Nimesi?\n\n— Pekka Peltosalo. Olen nahkuri Peltosalon poika Kylänpäästä.\n\n— Sinäkö heitit käsikranaatin?\n\n— En. Sen ne tekivät itse.\n\n— Ketkä itse?\n\n— Ne kolme miestä, jotka minut tähän leikkiin narrasivat. Silloin ne\neivät puhuneet mistään käsikranaatista. Kun se räjähti, pelästyin niin,\nettä olin pudota suin päin puusta.\n\nOli ilmeistä, että nuorukainen puhui totta. Mutta vaikka Rauta olikin\nsiitä vakuuttunut, hän sanoi uhkaavasti:\n\n— Mistä tiedän, ettet valehtele?\n\nPoika pyyhki vettä kasvoiltaan ja tukastaan.\n\n— En minä valehtele, herra. Ampuivatkinhan ne sieltä rannalta.\nSellaisestakaan ei ollut etukäteen mitään puheitta. Ne tulivat vain\naamulla pajaan, jossa olen työssä, ja halusivat puhua kanssani. Menin\nniiden kanssa ulos. Ne sanoivat kuulleensa, että minä osaan matkia\nhuuhkajaa, ja kysyivät, halusinko helpolla ansaita viiskymppisen.\nTietysti halusin, ellei mistään pahanteosta ollut kysymys. Silloin ne\nnauraen kertoivat, että Rantamaan huvilaan oli juuri muuttanut joitakin\nniiden ystäviä. Näille oli tarkoitus järjestää pieni viaton kuje. Minun\npiti puolenyön aikaan kiivetä tuohon puuhun ja, kun niiden ystävät\ntulisivat ulos huvilasta, päästää oikein karmaiseva huuhkajan huuto.\nMinä suostuin. Enhän tiennyt kaikesta tuosta muusta mitään. Kuuliin\nteidän kyllä tulevan portaille, rouvat näkyivät hetken ihan selvästi.\nEn kuitenkaan kyennyt silloin päästämään ääntäkään, sillä räjähdys ja\nlaukaukset olivat pelästyttäneet minut. Sitten kuitenkin ajattelin,\nettä kai kaikki oli ollutkin vain kujeilua, ja huuhkaisin kerran. Lopun\nte tiedättekin, herra.\n\nRauta hymähti.\n\n— No, olkoon. Teit tyhmästi ryhtyessäsi mokomaan peliin. Mutta siitä\ntyhmyydestä olet saanut jo rangaistuksen. Sano, keitä ne miehet olivat,\nniin saat livistää kotiin hautomaan leukaasi.\n\n— Herra, minä en tiedä niistä mitään. En ole ikinä nähnyt niitä.\nVannon, herra, että ne olivat minulle aivan tuntemattomia.\n\n— Minkä näköisiä ne sitten olivat? Tottahan sentään näit heidät!\n\n— Näin kyllä, herra. Ne olivat sellaisia rotevia miehiä, kasvot tuulen\npuremat, ja kaikilla ruskeat nahkatakit ja yli polven ulottuvat ruskeat\nsaappaat. Muuta en osaa sanoa.\n\nRauta auttoi nuorukaisen seisomaan ja tarjosi hänelle lasin vettä,\njonka hän ahnaasti joi.\n\n— Jos tapaat heidät vielä tai kuulet heistä, niin lupaatko tuilla kertomaan\nminulle?\n\nPoika siveli leukapieltään, mutta silmissä oli ihaileva katse.\n\n— Kyllä, herra. Oikein mielelläni, herra!\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nKIRKONKYLÄLLÄ ON PUHEENVUORO.\n\n\nSinä yönä Rantamaan huvilassa nukuttiin vähän. Nuoren Peltosalon\nlähdettyä Rauta ryhtyi jälleen mittailemaan arkihuonetta, yhä uudelleen\nnurkasta nurkkaan. Ryppy hänen silmäkulmiensa välissä oli tavallista\nsyvempi.\n\nKeitä olivat nuo nahkatakkimiehet? Kuvauksesta olisi voinut pääteillä\nheidät merimiehiksi. Taikka salakuljettajiksi. Mutta olivatpa he\nkumpia tahansa, niin mitä osaa he esittivät? Oliko ajateltavissa,\nettä Elisabeth-rouvan murhaaja oli heidän joukossaan? Kysymyksiä,\nkysymyksiä, jotka toistaiseksi jäivät auttamattomasti vastausta vaille.\nVain yksi seikka oli noiden miesten kohdalla nyt jo varma: syystä tai\ntoisesta he kiihkeästi halusivat karkoittaa Rantamaan huvilan uudet\nasukkaat eivätkä siihen päästäkseen kaihtaneet turvautua väkivaltaisiin\nkeinoihin.\n\nRauta ajatteli illalla laatimaansa nimilistaa, johon merkityistä\nuseimmat olivat hänelle vielä tuiki tuntemattomia.\n\nNoissa kahdeksassa hänellä olisi toistaiseksi ollut kyllin pohdittavaa,\nilman tätä väkivaltaista kolmikkoakin. Mutta niinhän on aina jokaisen\njutun alkuvaiheessa, hän lohduttautui. Aikanaan kaikki selviäisi ja\nkukin asettuisi oikealle palikalleen; niin sopi ainakin toivoa.\n\nHän meni keittiöön, jossa talon naiset pesivät ja pyyhkivät astioita.\nInkeri hymyili miehelleen.\n\n— Kultaseni, haluatko vielä kahvia?\n\n— Enhän toki. Luullakseni pannu on vielä puolillaan. Minulla on jotakin\nmuuta mielessä.\n\nRaudan ääni oli huolestunut.\n\n— Niin, Pienokainen. Pelkään, että tämä juttu voi jatkuakin\nväkivaltaisena.\n\nInkeri silmäsi varoittavasti vanhaan palvelijattareen.\n\n— Ei haittaa, vaikka Mari kuuleekin, mies virkahti. — Sanottavani\nkoskee myös häntä. Tämäniltainen ilkityö tuskin jää viimeiseksi. Siksi\ntäältä on parasta lähteä.\n\nMari pani kätensä ristiin ja huoahti syvään:\n\n— Jumalalle kiitos!\n\nNuoren rouvan kasvot ilmaisivat samalla kertaa suurta huojennusta ja\npettymystä.\n\n— Sinä luovut siis tutkimuksista?\n\nRauta hämmästyi.\n\n— Minä? Ei tule mieleenkään! Tarkoitin tietenkin, että teidän kahden\non parasta lähteä täältä. Teidän paikkanne on Helsingissä. Voin paljon\nparemmin jatkaa tutkimuksiani, kun minun ei tarvitse kaiken muun kiusan\nlisäksi olla huolissani teidän turvallisuudestanne.\n\nÄänettömyys seurasi hänen sanojaan. Sitten Mari puuskahti puhumaan\nhellyttävästä:\n\n— Rakas rouva, tuomani on ihan oikeassa. Minä en kyllä tiedä, mitä\njuttua tuomarin täytyy täällä penkoa. Ei silti, että olisin alkuunkaan\nuskonut tätä miksikään virkistysmatkaksi. Mutta sen minä sanon, että\nnaisten paikka tämä kauhujen talo ei ainakaan ole. Rouva kiltti,\npalataan Helsinkiin. Täällä me olemme vain tiellä.\n\nInkerin katse oli synkentynyt, ja suupieliin ilmestyivät Raudalle tutut\npienet, tarmokkaat rypyt.\n\n— Olenko minäkin vain tiellä?\n\nKun mies ei vastannut, hän jatkoi:\n\n— Tämä kysymys oli toki jo lopullisesti ratkaistu ennen kuin lähdimme\nHelsingistä. Sitä paitsi en ole tietääkseni ollut täällä yksinomaan\ntiellä. Lisäksi minulla olisi nytkin, jos vain ehtisit kuuntelemaan,\njokunen vihje siitä, miten pääsisimme eteenpäin. Mutta ellei kaikki\ntämä vielä tehoa sinuun, Kaarlo, niin muistutan eräästä vuosia sitten\nkäymästämme keskustelusta. Silloinkin sinä koetit lähettää minut\nturvaan ja estää minua auttamasta tutkimuksiasi. Silläkin kerralla\nsinä kärsit tappion minun itsepäisyyttäni vastaan, vaikka olinkin vain\nsinun toimistoapulaisesi. Nyt olen vaimosi, enkä varmastikaan vähemmän\nitsepäinen kuin silloin. Ja — lopuksi — ellei tämäkään saa sinua\nluopumaan aikeesta lähettää minut kotiin, ilmoitan järkähtämättömästi\npäättäneeni pysyä täällä, niin kauan kuin sinäkin täällä viivyt.\n\nRauta sulki hänet nauraen syleilyynsä ja suuteli häntä.\n\n— Riittää! Vähempikin olisi riittänyt. Niinpä emme enää puhu sinun\nkotiin matkustamisestasi. Kas niin, hymyile nyt jo, Pienokainen.\n\nInkeri soi hänelle iloisen, hellän hymyn.\n\n— Mari voi kyllä matkustaa, hän sanoi. — Ehkä olisi Pikku Jättiläisen\nkannalta sittenkin parempi, että Mari olisi hänen luonaan.\n\nVanha palvelijatar oli kääntänyt heille selkänsä. Nyt hän pyörähti\nemäntäänsä.\n\n— Vai voin minä? hän sähisi. — Tahtoisin kyllä, mutta en voi! Rouva\nsaattaa kyillä olla itsepäinen ja mitä vain. Mutta huonomuistinen rouva\nainakin on, sen minä tiedän. Minä sanoin muutama tunti sitten, että\ntälle ryövärirannikolle en rouvaa yksin jätä. Ne sanat pysyvät. Vaikka\nLuoja tietäköön, että tyhmänä minä rouvan itsepäisyyttä pidän!\n\nHän rupesi kalisuttelemaan astioita pesusoikossa muristen hiljaa\nitsekseen. Inkeri tiesi vanhastaan, että kun Mari oli tuolla tuulella,\noli parasta jättää hänet yksikseen. Siksi hän tarttui miehensä\nkäsivarteen, ja he livahtivat arkihuoneeseen.\n\nRauta meni puhelimeen. Hän väänsi kerran, toisen ja kolmannenkin, mutta\nei saanut vastausta. Inkeri oli huvittuneena todennut hänen kasvavan\nkärsimättömyytensä.\n\n— Etkö voisi keksiä mitään muuta keinoa käsilihastesi treenaamiseen?\nMehän olemme maalla. Puhelinkeskus on kiinni.\n\nHymähtäen Rauta laski kuulokkeen paikalleen.\n\n— Jälleen uusi todistus siitä, miten kipeästi minä tarvitsen apulaista.\n\nHe nauroivat molemmat. Mutta vakavaksi käyden Rauta jatkoi sitten:\n\n— Minun on siis patikoitava kylään.\n\n— Mutta nythän on jo aamuyö!\n\n— Ei auta. Minun on tavoitettava viipymättä Järven lähettämät miehet.\nOnneksi tiedän, mikä huone heillä on matkustajakodissa. Sinun on\nkoetettava nukkua hieman. Huomenissa meillä on monenlaista puuhaa,\nminunkin suunnitelmieni mukaan. Sano Marille, että ulko-ovia ei missään\ntapauksessa saa avata, tapahtuipa mitä tahansa. Minulla on avain. Ja\nsitten vielä eräs asia. Kerran, vuosia sitten, kehuit osaavasi ampua.\nTämä pistooli on tosin kovin suuri. Mutta pienempääkään minulla ei ole\nsinun varallesi. Koetahan, pysyykö tämä tarpeen tullen kädessäsi.\n\nIso Walther vaikutti todella peloittavalta. Inkeri tarttui siihen\nvastenmielisyyttä tuntien. Mutta hän hymyili miehelleen urheasti.\n\nSulkiessaan takanaan puutarhan veräjän Rauta jäi katsomaan huvilaa.\nHänen mielensä oli raskas. Hän oli vakavasti huolissaan Inkeristä.\nEtukäteen hän kyllä oli ollut vakuuttunut, ettei saisi vaimoaan\nainakaan helpolla lähtemään paikkakunnalta. Ja tietysti Inkeristä oli\napua, hänen vaistonsa osui usein hämmästyttävästi oikeaan. Mutta... No,\noli turha pohtia sellaista, mitä ei voinut muuttaa.\n\nYö ei enää vaikuttanut niin säkkipimeältä kuin aikaisemmin. Raskaat\npilviverhot olivat repeytyneet ja antoivat yhä enemmän tilaa\ntähtimiljoonille lokakuisella taivaalla.\n\nHän asteli rivakasti jyrkkää ylämäkeä kohti kirkonkylää. Monien vuosien\ntiukan sotapimennyksen jälkeeni kirkonkylän vaatimattomat valot —\njoitakin harvoja ulkolamppuja — vaikuttivat meikeinpä juhlavilta.\n\nPäästyään keskikylälle hän löysi helposti matkustajakodin ja koputti\nmuitta mutkitta lujasti erääseen ikkunanruutuun. Kesti kuitenkin melko\nkauan, ennen kuin ikkunaan ilmestyi uninen ja ärtyinen miehennaama.\nIkkuna aukeni.\n\n— Mitä lempoa...?\n\n— Huomenta, komissario Salo! Olen tuomari Rauta. Poliisitarkastaja\nJärvi on kai maininnut minusta teille. Tulkaahan päästämään minut\nsisään. Minun täytyy viipymättä saada puhella kanssanne.\n\nRautaa huvitti miehen kasvojen ilmeen nopea vaihtuminen. Kiukku katosi\nkuin poispyyhkäistynä ja vaihtui kohteliaaksi, anteeksipyytäväksi\nhymyiksi.\n\n— Hetkinen vain, tuomari.\n\nKun he tulivat huoneeseen, komissario esitti toverinsa:\n\n— Etsiväkonstaapeli Pekansuo.\n\nMolemmat etsivät olivat miellyttäviä nuoria miehiä, Salo kaiketi\nparisen vuotta toveriaan vanhempi. Kumpikin oli kiireesti\nvetäissyt housut jalkaan, sukaissut tukkaansa ja pistänyt jalkansa\nnauhoittamattomiin kenkiin, ehtimättä muuta.\n\n— Suokaa anteeksi, tuomari, että olemme näin...\n\n— Mitä turhia!\n\nRauta tutki Salon vaaleata, rehtejä kasvoja. Ne vaikuttivat hänestä\ntutuilta.\n\n— Kuulkaahan, komissario, ettekö te ollut toissa talvena Syvärillä?\nLuutnantti Salo, ellen erehdy.\n\n— Aivan niin, herra kapteeni. Kyllä minä muistan teidät 'Kylmän Kallen'\ndivisioonasta, vaikka olimmekin eri rykmenteissä. Konstaapeli Pekansuo\noli samassa pataljoonassa kanssani, ylikersanttina.\n\nMiehet löivät vielä kerran kättä — taisteluveljeyden muistoksi. Sitten\nhe vaikenivat, kukin pysähtyi hetkeksi miettimään kaikkea sitä vakavaa\nja raskasta, mitä sen jälkeen oli koettu.\n\nSalo rikkoi hiljaisuuden:\n\n— Kaikesta päättäen tuomari ei ole tänä yönä ehtinyt lainkaan\nvuoteeseen.\n\n— En. Rantamaalla oli hieman vilkkaanlaista.\n\nRauta kertoi lyhyesti ilkitöistä, mitkä molempina öinä oli kohdistettu\nhuvilaan. Miehet olivat yllättyneitä.\n\n— Luulen noiden nahkatakkisten jatkavan peloitusyrityksiään, hän\nsanoi sitten. — Kun poliisitarkastaja Järven kanssa sovittiin, että\nmurhatutkimusten naamioimiseksi ottaisin tänne mukaan vaimoni ja\niäkkään palvelijattaremme, olisi minulla nyt tehtävänä teille eräs\nehdotus. Muuttakaa te molemmat toistaiseksi Rantamaan saunaan. Avaraan\nsaunakamariin saamme hyvin mahtumaan vuoteet. Ja Mari pitää teidät\nvarmasti paremmassa ruoassa kuin tämä hotelli. Minä puolestani voisin\nliikkua omilla teilläni paljon turvallisemmin mietin tietäessäni,\netteivät naiset olisi suojatta.\n\nEtsivät hyväksyivät ehdotuksen mielihyvin. Ajatus paremmalle muonalle\npääsemisestä oli enemmän kuin houkutteleva, he myönsivät rintamamiehen\nmaterialistisella suorasukaisuudella. Sovittiin, että he muuttaisivat\nheti aamulla.\n\nKun tämä asia oli selvä, Rauta kysyi:\n\n— Kuinka pitkälle olette päässeet Elisabeth Vaaran murhan tutkimuksissa?\n\n— Emme juuri mihinkään, Salo vastasi. — Olemme olleet täällä vasta\nkaksi päivää tähän erään.\n\n— Tähän erään? Rauta tiedusti. — Tarkoitatteko...?\n\n— ... sitä, että silloin kuu rouva Vaaran ruumis löydettiin joesta,\nminut komennettiin tänne suorittamaan tutkimuksia, Salo täydensi. —\nJuuri sitä tarkoitan.\n\n— Sepä mainiota! Kertokaahan.\n\n— Siinä on vähän kerrottavaa. Juttuun on kirotun vaikeata saada\notetta. Rouvan katoamisesta siihen päivään, jolloin ruumis löydettiin,\noli kulunut puolisentoista kuukautta. Kaikki jäljet murhapaikalla,\nmikäli niitä oli ollut, olivat tietenkin väliaikana hävinneet. Tuntuu\nkummalliselta, että ruumis pysyi näkymättömissä niin kauan, kun se ei\nkumminkaan loppujen lopuksi ollut ajautunut kuin kilometrin verran\nalaspäin. Mutta tässä joessa on kuulemma paikoitellen kuilumaisia\nsyvänteitä, joihin voi hautautua mitä tahansa. Jos murhaajalla olisi\nollut oikein hyvä onni, olisi voinut käydä niinkin, että ruumis olisi\nhuuhtoutunut suoraan mereen löytymättä milloinkaan.\n\n— Näitte tietysti ruumiin, Rauta virkahti. — Millaisella aseella murha\noli suoritettu?\n\n— Teräase sen on täytynyt olla. Lääkärin kanssa päädyin siihen, että se\nluultavimmin oli ollut vesuri; tiedättehän sellainen, jota käytetään\nkerppujen ja hakojen hakkuussa.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Löytyikö ase?\n\n— Ei. Eikä mistään tämän puolen talosta ole tiettävästi vesuria\nkadonnut. Nuo kielteiset vastaukset eivät kyllä todista mitään. Liekö\ntaloissa niin selvillä jokainen vesuri?\n\nSalo pudisti huolestuneena päätään.\n\n— Tämä juttu on merkillinen. Koko arvoitus on joko olematon tai\nsitten se on kirotun hämärä. Pitäjäläiset ovat yksimielisiä siitä,\nettä Vaara on murhaaja. He pitävät käsittämättömänä vain pidätyksen\nviipymistä. Sen selitykseksi sanotaan pilkallisesti: 'Ei korppi korpin\nsilmää puhkaise'. Viranomaiset olisivat muka jo ajat sitten panneet\nVaaralle hilut kinttuihin, ellei hän olisi virkamies. Teoriaa Vaaran\nsyyllisyydestä voidaankin monin tavoin perustella. Kuulisittepa vain\nkirkon kyläläisten puheita! Mutta jos taas lähtee siitä — niinkuin\npoliisitarkastajamme, joka tuntee tuomari Vaaran — ettei nimismies ole\nvoinut murhaa tehdä, niin silloin juttu muuttuu peijakkaanmoiseksi\nlabyrintiksi. Ihan pääni sekoaa, kun ajattelun, ketkä kaikki olisivat\nvoineet murhan tehdä.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Te kai kuulustelitte kaikkia niitä, jotka olivat Vaaran talossa\nrouvan katoamishetkellä?\n\n— Tietysti. Vaarallahan oli sinä iltana neljä vierasta. Jonkinlaiset\nrapukestit. Tietenkään en voinut kuulustella sitä saksalaista\nkapteenia, jonka läksiäisiksi illatsu oli järjestetty. Luoja ties,\nmissä mies nyt lie... Lisäksi haravoin tietoja koko pitäjältä. Mutta\nminun on tunnustettava, ettei noissa kuulusteluissa ilmennyt miltään\noikein valaisevaa. Voitte tutustua perin pohjin pöytäkirjoihin,\npoliisitarkastajan määräyksestä otin jäljennökset niistä mukaan teitä\nvarten. Pekansuo, otapa pöytäkirjat esiin. Joko te, tuomari, olette\nselvillä siitä, keitä noissa illatsuissa oli läsnä?\n\nKun Rauta myönsi, komissario jatkoi:\n\n— Harvoin olen tavannut niin vaikeasti lypsettävää kuin se\nMartta Rintapelto, joka sinä iltana vikarioi juhliin painuneita\npalvelustyttöjä. Hänen kanssaan en päässyt puusta pitkään. Hän vastasi\nvain joko 'ei' taikka 'kyllä' eikä enempää, ihan Pyhän Kirjan käskyjen\nmukaan.\n\nRauta oli saanut Martasta melko lailla toisen käsityksen. Hän piti\nkuitenkin tarpeettomana mainita sitä.\n\n— Illatsujen neljä täällä vielä olevaa osanottajaa taas olivat hyvin\nselväpuheisia. He olivat niin yksimielisiä kaikkiin yksityiskohtiin\nnähden, että se pani epäilemään heidän yhteisesti sopineen, mitä\nkuulusteluissa kertoisivat. Tulinkin ajatelleeksi, että kuka tahansa\nheistä voi olla murhaaja, vaikka he väittävätkin tuskin kiinnittäneensä\nhuomiota rouva Vaaran poistumiseen. He selittivät ruvenneensa\nihmettelemään vasta sitten, kun emäntää ei vielä tunninkaan kuluttua\nkuulunut takaisin tulevaksi.\n\n— Missä he kertoivat tuon tärkeän tunnin viettäneensä?\n\n— He sanoivat olleensa kaikki yhdessä, ensiksi ruokasalissa\nlopettelemassa rapujen syöntiä ja sitten siirtyneensä nimismiehen\ntyöhuoneeseen juomaan kahvia.\n\nSe oli Raudalle tärkeä tieto. Martta Rintapelto oli maininnut hänelle\nvieneensä kahvin sisälle puolisen tuntia Elisabeth-rouvan lähdön\njälkeen. Silloin ei ollut kummassakaan mainituista huoneista ollut\nketään. Johtopäätös oli selvä: joko Martta valehteli taikka sitten\nvalehtelijoita olivat Vaara ja hänen kolme vierastaan yksissä tuumiin.\nSillä, joka valehteli, oli siihen painavat syynsä, kaikesta päättäen\njotakin salattavaa. Jo yksistään tämän paljastuksen kautta Rauta tunsi\nsaaneensa täyden korvauksen tästä öisestä kävelyretkestään. Yksi hyvä\nlähtökohta lisää!\n\n— Nimismiehestä itsestään en saanut mitään irti, komissario jatkoi.\n— Hän ei yrittänytkään puolustautua pitäjän yksimielistä tuomiota\nvastaan. 'Niin, ehkäpä he ovat oikeassa', hän mutisi vain. Mutta enpä\nihmettele, että minä epäonnistuin koettaessani puhuttaa häntä. Eihän\nitse poliisitarkastaja, joka varta vasten matkusti hänen luokseen ja\nkeskusteli hänen kanssaan vanhana ystävänä, onnistunut sen paremmin.\n\nRauta nousi hyvästelemään. Mutta Salo pidätti häntä.\n\n— Muutama sana vielä, tuomari. Tällä kertaa emme ole juuri\nyrittäneetkään setviä juttua. Poliisitarkastaja sanoi, että meidän\ntuli saapua tänne lähinnä vain rauhoittamaan mieliä. Sen vuoksi\nolemme etupäässä vain ahkerasti kierrelleet ja näyttäneet tärkeiltä.\nMutta haravamme sattui kuitenkin eräs tieto, joka saattaa osoittautua\ntärkeäksi. Tehän tiedätte nuo Vaaran kaksi palvelijatarta?\n\n— Katri Salmi ja Sylvi Holm. Tiedän.\n\n— Katrista emme ole kuulleet muuta kuin hyvää, Salo jatkoi. —\nKelpo keittäjätär, joka lähti Vaaralta saatuaan hyvän toimen\nVaasan 'Central’issa'. Mutta Sylvi-neiti on kaikesta päättäen aika\nhepsankeikka. Sievä tyttö kyllä ja osaa käyttäytyäkin hyvin, koska\napteekin väki oli yrittänyt pestata häntä palvelukseen. Mutta Sylvi\nei ollut suostunut jäämään enää tälle paikkakunnalle hinnalla, eikä\nmillään. Hänkin lähti Vaasaan, vaikkei hänellä ollut siellä paikasta\ntietoa. Vasta äskettäin hän kuuluu päässeen tarjoilijattareksi johonkin\npikku kuppilaan.\n\n— ’Kultainen kaupunki' vetää puoleensa.\n\n— Aivan niin minäkin ajattelin, tuomari. Mutta tänään kuulin jotakin,\nmikä sai minut miettiväksi. Te olette kai kuullut noista nuorisoseuran\ntalon juhlista murhailtana, jotka päättyivät nurkkatansseihin? Sylvi\noli tanssinut niissä innokkaasti Jaakonahon talon nuorimman pojan\nkanssa, jonka muuten sanotaan ruvenneen juopottelemaan palattuaan\nviime keväänä sotasairaalasta; keuhko puhki, kerrotaan. Useat olivat\npanneet merkille tämän arvon parin. He olivat lähteneet tanssipaikalta\nmaantiesillan suuntaan kello kahdenkymmenenkolmen maissa ja palanneet\nkuumissaan vasta vähän ennen tanssin päättymistä puolenyön tienoissa.\nJuhlapaikalta he olivat lähteneet ison sillan suuntaan, ja se silta\nvie muun muassa Vaaran talolle. He olivat siis poissa juuri sen\ntunnin, jonka aikana rouva Vaara murhattiin. Tämän valossa Sylvin\nilmeinen vastenmielisyys paikkakunnalle jäämistä kohtaan alkaa näyttää\nmerkittävältä. Kaiken kukkuraksi sain ongituksi tietooni, että Iisakki\nJaakonaho poistui kotoaan samana päivänä, jolloin rouva Vaaran ruumis\nlöydettiin joesta. Sen koommin häntä ei ole täällä nähty. Tuota paria\nsietäisi kai tarkastella hieman lähemmin.\n\n— Siinä olette aivan oikeassa, Rauta sanoi vakavasti ja liitti jo\nmielessään Iisakki Jaakonahon nimen yhdeksänneksi luetteloonsa. —\nKiitokset teille, komissario, kiintoisasta keskustelusta! Ja koettakaa\nnyt jatkaa minun katkaisemaani unta, te molemmat.\n\nIdän taivas oli jo vaalenemassa, kun Rauta harppoi takaisin Rantamaan\nhuvilalle kainalossaan pöytäkirjakäärö.\n\nPerille tultuaan hän totesi Inkerin nukkuvan rauhallisesti. Hän palasi\narkihuoneeseen, kaatoi kylmää kahvia kuppiinsa, tyhjensi sen ja sytytti\nsavukkeen. Molemmat etsivät tulisivat kai jo parin tunnin kuluttua.\nSitä ennen hän halusi lukea kuulustelupöytäkirjat siltä varalta, että\nilmaantuisi jotakin, josta olisi lähemmin kysyttävä komissariolta.\n\nSalo oli tehnyt kelpo työn. Siihen erään hän ei todellakaan ollut\njoutanut \"vain ahkerasti kiertelemään ja näyttämään tärkeältä\",\nkuten hän tämänkertaista täälläoloaan oli kuvannut. Hän oli\nkuulustellut varsin monia ihmisiä. Pöytäkirjoja lukiessaan Rauta\ntunsi kunnioituksensa nuorta komissariota kohtaan kasvavan; työ oli\nhuolellista. Mutta mitään varsinaisesti uutta pöytäkirjat eivät\npaljastaneet. Raudankin huomio kiintyi ennen kaikkea siihen seikkaan,\njoka oli herättänyt Salossa epäilyksiä: Vaaran, apteekkari Katajiston\nja hänen vaimonsa sekä Kurt Bergin kuvausten yhdenmukaisuuteen\nrapukesteistä. Yhdenmukaisuus oli suorastaan silmäänpistävä, siitä\nhuolimatta, että Vaara oli ollut peräti lyhytpuheinen, kun taas\napteekkari Katajisto ja kamreeri Berg olivat menestyksellisesti\nkilpailleet keskenään vuolassanaisuudessa. Kamreeri — sitä arvonimeä\nnuori herra Kurt siis käytti. Lausuntojen yhtäläisyys oli esitetyissä\ntosiasioissa ja ajanmäärittelyissä; niihin nähden kuulusteltavat olivat\nolleet tarkalleen yhtä mieltä. Jäljelle jääneet osanottajat tuntuivat\ntosiaan keskenään sopineen, mitä poliisikuulusteluissa sanoisivat.\nTuo sopimus oli kaiketi tehty välittömästi Elisabeth-rouvan ruumiin\nlöytymisten jälkeen.\n\nRauta löysi Salon papereista muutakin mielenkiintoista. Siellä oli\nnäet piirustuksia tuomari Vaaran tontista ja talosta. Puutarha,\njosta oli tonttikarttaan merkitty: \"paikkakunnan parhain\", näytti\nolevan melko laaja. Rauta ei kuitenkaan tähän erään kiinnittänyt\nsiihen eikä ulkohuonerakennuksiin erityisempää huomiota. Häntä\nkiinnostivat ennen kaikkea asuinrakennuksen piirustukset, jotka olivat\nhyvä osoitus komissario Salon perusteellisuudesta ja tarkkuudesta.\nTalo oli itä-länsi suuntaan rakennettu suorakaide, jonka julkisivu\noli etelään, joelle päin. Pääoven ja keittiönpuolen ovien edessä\noli pohjoisella pihanpuolella kuistit; \"herrasväen puolen\" kuisti\njatkui myös talon itäiselle päätysivulle sen koko mitalta. Pääovesta\ntultiin eteiseen, josta päästiin oikealle nimismiehen virkahuoneeseen\nja suoraan eteenpäin herrainhuoneeseen, mikä työntöovin muodosti\ntavallaan yhden kokonaisuuden salin kanssa. Salin vieressä olivat\netelän puolella rivissä ruokasali, makuuhuone ja läntisessä päädyssä\ntyttären huone. Talon keskitse kulki käytävä, jonka toisella puolella\nolivat virkahuoneen lisäksi pesuhuone ja keittiö. Viimeksimainitusta\ntultiin suoraan ulos mentäessä ensin välikköön, jossa oli ruokakaappeja\nja vasemmalla ovi talon päädyssä olevaan palvelijain huoneeseen.\nVasta tästä väliköstä päästiin eteiseen ja sieltä keittiön kuistille.\nEteisestä johtivat portaat myös kellarikerrokseen. Kellaritila oli\nhyvin käytetty. Paitsi keskuslämmityslaitteita ja halkovajaa sekä\nerinäisiä suojia perunoita, juurikkaita ja säilykkeitä yms. varten,\nsinne oli saatu sijoitetuksi autovaja, jonka ovet olivat etelään\npäin. Lisäksi oli läntisessä päässä tyttären huoneen ja palvelijain\nhuoneen alla avara tila, jonka kohdalle oli merkitty: \"entinen isännän\nveistosali, sittemmin emännän kutoma- ja kehruuhuone\".\n\nRauta vihelsi. Martta Rintapelto oli kyllä sanonut, että\nElisabeth-rouva oli tuona kohtalokkaana iltana tultuaan sisähuoneista\nkeittiöön jatkanut matkaansa eteiseen ja saman tien ulos. Mutta tyttö\noli tuskin nähnyt hänen todella menevän ulos. Entäpä, jos rouva\neteisestä laskeutuikin kellarikerrokseen? Silloin teoria, että hän oli\ntavannut kohtalonsa kello kahdenkymmenenkolmen ja -neljän välillä,\nmenetti kaiken varmuutensa. Murha oli voinnit tapahtua huomattavasti\nmyöhemmin. Mutta miksi hän olisi lähtenyt kesken kestien kellariin,\nvaikkapa vain tuohon \"kutoma- ja kehruuhuoneeseensa\"? Oliko hän kenties\nsopinut tapaamisesta siellä jonkun kanssa? Ja jos niin oli, oliko tuo\njoku myös mukana kesteissä?\n\nRauta tarkasti uudelleen piirroksia. Vasta nyt hän tuli kiinnittäneeksi\nhuomiota siihen, että myös \"herrasväen puolen\" eteisestä päästiin\nsuoraan alas kellarikerrokseen. Kenen tahansa kekkereissä mukana olleen\noli siis ollut helppo päästä sitä tietä Elisabeth-rouvan perään. Se oli\nvoinut tapahtua sitäkin huomaamattomammin, kun seurue oli saattanut\nhajaantua pian talon rouvan lähdön jälkeen, vaikka asianomaiset\nväittivätkin odottaneensa häntä tunnin.\n\nTyytyväisyydestä huoahtaen Rauta työnsi piirustukset luotaan. Hän\nei kuvitellut lähestyvänsä jo Elisabeth-rouvan murhan arvoituksen\nratkaisua. Mutta joka tapauksessa hän oli tänä yönä saanut useita\nlähtökohtia tutkimuksilleen. Ja kun hän pääsisi käsiksi Kurt Bergiin ja\nKatajisto-puolisoihin, nämä saisivat luvan puhua hänelle aivan toisessa\näänensävyssä kuin ollessaan Salon kuulusteltavina.\n\nAamulla sekä Inkeri että Mari ilmaisivat tyytyväisyytensä Raudan uuteen\njärjestelyyn, Inkeri iloisesti, kun taas Mari tapansa mukaan murisi\nitsekseen. Se ei kuitenkaan estänyt vanhusta ryhtymästä innokkaasti\njärjestämään saunakamaria mahdollisimman mukavaksi asuinpaikaksi,\nnuorille poliisimiehille.\n\nAamiaispöydässä Rauta virkahti vaimolleen:\n\n— Kuulehan, Pienokainen. Ellei muistini petä, niin viime yönä sinä\nsanoit varastoineesi joitakin vihjeitä siitä, miten pääsemme tässä\njutussa eteenpäin. Onko sinulla todella jotakin varastossa vai kuuluiko\nlausumasi vain pikku nivelenä painostuskoneistoosi?\n\nInkeri laski veitsen ja haarukan käsistään ja loi häneen ankaran\nkatseen, joka kuitenkin pian pehmeni enkelimäisen lempeäksi.\n\n— Sinä paha ja ilkeä mies! Mutta minä olen anteeksiantavainen luonne.\nYmmärtäväisyyteni on suorastaan rajaton. Juostuasi päivät ja yöt ulkona\nsinä raukka olet tietenkin joutunut sellaisen harhamuiston valtaan,\nettä olet naimisissa petollisten ja vehkeilevien naisten kastiin\nkuuluvan tytön kanssa. Kultaseni, herää toki painajaisunestasi! Hyvät\nhaltijattaret ovat säästäneet sinut ansaitsemaltasi kohtalolta ja\nsuoneet sinulle vaimon, jonka sielu on kristallinkirkas ja jonka kieli\npuhuu vain totuuden sanoja.\n\nRauta nauroi.\n\n— Huomaan sinun nukkuneen mainiosti. Väsynyt ihminen ei ikinä kykenisi\nlavertelemaan noin. Armahda nyt kuitenkin, sinä kristallinkirkas,\nväsynyttä miestäsi ja vastaa kiertelemättä kysymykseeni.\n\nInkeri halusi kuitenkin ensin kuulla, mitä kaikkea oli yöllä selvinnyt.\nRauta selosti, minne asti hän oli päässyt. Nuori rouva kuunteli\njännittyneenä. Sitten hän sanoi nöyrästi:\n\n— Hyvänen aika! Sinulla on käsissäsi lankoja jo enemmän kuin tähän\nerään ehdit keriä. Ja minä kun kuvittelin, ettet vielä oikein tiedä,\nmistä aloittaa. Kaikkea tuota vastaan minun pikku vihjeeni on aivan\narvoton.\n\nMies nyökkäsi hänelle rohkaisevasti.\n\n— Älähän sano. Totta puhuen minä en tällä hetkellä tiedä, mäistä\naloittaa. Syynä ei kyllä ole 'lankojen' puuttuminen. Mutta asemani\nnäissä tutkimuksissa on min vaikea, että tuskin uskallan liikahtaa.\nKoko ajan minun on pelättävä säikähdyttäväni murhaajan karkuteille.\nJollakin tavoin murhaaja olisi saatava tuuditetuksi turvallisuuden\ntunteeseen; sitten vasta pääsisin vapaammin liikkumaan. Mutta miten?\nPaljon riippuu tietysti siitä, kumpaan ryhmään murhaaja kuuluu.\n\n— Sinä olet siis jakanut heidät kahteen ryhmään.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Ensimmäiseen, lähinnä epäiltyihin, kuuluvat ne kuusi, jotka jäivät\nVaaran taloon Elisabeth-rouvan kadottua.\n\n— Kuusi lähinnä epäiltyä! Inkeri huudahti. — Kuusi? Et kai toki voi\nepäillä tuomari Vaaraa tai Marttaa!\n\n— Hekin olivat talossa. Ja ainakin teoreettisesti heillä oli yhtä\nsuuret mahdollisuudet teon suorittamiseen kuin muilla neljällä.\n\nInkeri ei kuitenkaan niin vain ollut valmis antamaan perään.\n\n— Mutta ajattele toki Vaaraa! Hänhän ei edes yritä torjua\nmurhasyytöstä, joka koko kirkonkylän voimalla on suunnattu häneen.\nHänhän suorastaan tarjoutuu syylliseksi.\n\n— Minä uskon Vaaran syyttömyyteen. Pidä se mielessäsi, Rauta selitti\nkärsivällisesti. — Mutta se ei saa minua sulkemaan silmiäni siltä\nmahdollisuudelta, että hän kenties kaikesta huolimatta sittenkin teki\ntuon teon. Paljon puhuttua motiivia häneltä ei, Luoja paratkoon, näytä\npuuttuneen — ei edes tappohalua. Ja jos hän olisi murhaaja, niin\nnäissä oloissa hän tuskin voisi löytää parempaa suojautumiskeinoa kuin\nnykyisen apaattisuutensa ja tarjoutumisensa sijaiskärsijäksi.\n\nInkeri katsoi mieheensä säikähtynein silmin.\n\n— Se... se on totta. Sinun logiikassasi on jotakin kammottavaa,\n\n— Minä koetan vain pitää mielessä kaikki mahdollisuudet.\n\n— Entä toinen ryhmä epäilyksenalaisia? nuori rouva kiirehti kysymään.\n\n— Se on edellistä paljon epämääräisempi. Siihen kuuluvat meidän\nnahkatakkiset ystävämme, Sylvi Holm ja hänen Iisakkiinsa, Katri Salmi,\nja Luoja ties keitä vielä. Olemme vasta vaivalloisen tiemme alussa.\nMutta sanohan jo, mitä suunnitelmia sinulla oli mielessäsi.\n\nInkeri näytti vaivautuneelta.\n\n— Oh, minun mieleeni tuli vain, että tiedämme toistaiseksi kovin vähän\nsiitä, kuka Elisabeth Berg = Sandman = Vaara oikein oli ja mistä hän\ntuli. Ehkä hänen menneisyytensä ja henkilöllisyytensä tunteminen voisi\nauttaa sinua eteenpäin. Marttahan mainitsi, että ruustinna on hänen\nnuoruudenystävänsä. Siksi ajattelin ehdottaa, että minä lähtisin\nhaastelemaan rouva Saarisen kanssa.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Tuo on hyvä ajatus. Ellei ruustinna itse johda keskustelua\nElisabeth-rouvaan, niin sinä voit luontevasti tehdä sen, kun koko\npaikkakunta ei kuulemma muusta puhu kuin tuosta murhasta. Mutta,\nrakkaani, eräs pyyntö minulla sinulle on.\n\n— Mikä?\n\n— Ettet kotiin tullessasi tuo kokonaista kassillista tuon arvon rouvan\nmenneisyydestä poimittuja uusia murhaajaehdokkaita.\n\nInkeri närkästyi.\n\n— Ellei ehdotukseni mielestäsi ole muun kuin pilkan arvoinen, niin\nmielelläni luovun siitä.\n\n— Mutta Pienokainen! Mihin sinun uskollinen seuralaisesi, huumorin\ntaju, nyt lennähti? Tuo loppuhuomautuksenihan oli vain leikkiä.\n\nNuorta rouvaa itseäänkin jo hieman nolotti, mutta hän turvautui vanhaan\nsananparteen:\n\n— ’Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli'.\n\nRauta nauroi.\n\n— No, puolikas totta siinä olikin, hän sanoi, — Nimittäin niin paljon,\nettä tässä jutussa on jo nyt liian paljon murhaajaehdokkaita. Joka\nkäänteessä heitä tulee lisää, niin että miesparkasi pää on vallan\npyörällä.\n\nHe olivat jo aikoja lopettaneet aterioinnin: olivat sitten vain\nunohtuneet istumaan pöydän ääneen. Nuori rouva kiersi nyt miehensä luo\nja kumartui hänen puoleensa.\n\n— Inkeri oli äsken tuhma tyttö, hän vihersi katuvana. — Inkeri\nansaitsee tukkapöllyn.\n\nRauta otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.\n\nHetken kuluttua he ryhtyivät suunnittelemaan päiväohjelmaansa. Inkerin\ntiedusteluretkestä he olivat yhtä mieltä. Mutta omasta osuudestaan\nRauta oli epävarma.\n\n— Saadakseni liikkumatilaa olen tuumaillut jo sitäkin, että\ntyydyttäisin näiden ihastuttavien kirkonkyläläisten 'verenjanoa' ja\nantaisin pidättää Vaaran.\n\n— Voi, ei!\n\n— Älä toki säikähdä. Pidättäminen kuulusteluja varten on aivan toista\nkuin syytteeseen pano murhasta. Sitä paitsi minun olisi kai saatava\ntuohon pidätykseen Järven suostumus.\n\nInkerin silmissä välähti. Hän uskoi keksineensä keinon, millä\nkarkoittaa tuon ajatuksen miehensä päästä. Poliisitarkastaja Järvi ei\nsuostuisi Vaaran pidättämiseen, siitä hän oli vakuuttunut.\n\n— Mutta kultaseni, sinähän voitkin mainiosti matkustaa täksi päiväksi\nVaasaan Järven luo. Samalla voit ottaa selvää Vaaran molemmista\npalvelustytöistä ja ehkäpä saat käsiisi Iisakki Jaakonahonkin.\n\n— Jälleen täysosuma sinulta, Pienokainen, Rauta ihastui.\n\n— Juuri niin teen. Kun etsivät ovat täällä turvanasi, voin hyvin\npistäytyä Vaasassa. Viimeistään huomisaamuna tulen takaisin. Soitan\nheti Järvelle ja tilaan häneltä auton hakemaan minut täältä. Sitten\npistäydyn vain kunnanlääkärin pakinoilla. En usko saavani häneltä\nmitään olennaista uutta selville. Mutta järjestyksen vuoksi minun on\nhaastateltava häntä, koskapa hän piirilääkärin kanssa toimitti ruumiin\noikeuslääketieteellisen tutkimuksen.\n\nPuolenpäivän jälkeen he lähtivät yhdessä kylälle. Rauta saattoi\nvaimonsa rovastilaan johtavan kuusikujan alkuun. Itse hän jatkoi\nmatkaansa lääkärin keltaiseksi maalattua taloa kohden.\n\nSisälle tultuaan hän totesi odotushuoneen olevan täynnä. Ainoatakaan\nistuinta ei ollut vapaana. Miehet, naiset ja lapset katsoivat häneen\nyhtä peittelemättömän uteliaina, aikaihmiset lisäksi avoimen karsaasti.\nHe toteavat minut vain vieraaksi, Rauta tuumi levollisesti ja jäi\nikkunan pieleen seisomaan.\n\nPuoli tuntia kului, ilman että mitään tapahtui. Joku uusi potilas tosin\nsaapui. Sen sijaan kukaan odottajista ei päässyt vastaanottohuoneeseen.\nSisähuoneista ei liioin kuulunut mitään liikettä. Rauta alkoi\nhermostua. Näytti siltä kutu auto ehtisi tulla häntä hakemaan, ennen\nkuin hän saisi tilaisuuden vaihtaa sanaakaan lääkärin kanssa. Hän astui\nvastaanottohuoneen ovelle ja koputti. Ei vastausta. Ovi oli ja pysyi\nkiinni ja lukossa. Hän meni toiselle ovelle koputtamaan. Vastausta ei\nkuulunut sielläkään, mutta hän totesi, ettei ovi ollut lukossa.\n\n— Tuollaisia ne herrat ovat, hän kuuli takanaan jonkun miehen\nmurahtavan. — Ei niiden sovi vuoroaan odottaa.\n\nHän kääntyi ja sanoi rauhallisesti:\n\n— En ole potilas.\n\n— Niin ne aina sanovat, naisääni marisi. — Ja sitten niitä tutkitaan ja\ntropitaan tuntikausia. Köyhä kansa saa vain odottaa ja vaikka kuollakin\nvaivoihinsa. Mitäpä herrat meistä!\n\nKiivas vastaus pyöri Raudan huulilla, mutta hän hillitsi mielensä.\nEi kannattanut antautua suukopuun. Sitä paitsi hän oli itsekin jo\nkatkerana todennut tämän lääkärin vastaanotossa olevan jotakin nurjaa.\nOlkapäitään kohauttaen hän astui viereiseen huoneeseen. Se oli tyhjä.\nVasta seuraavasta hän löysi puoiikasvuisen tytön. Tämä lupasi mennä\nhakemaan isää. Kesti kuitenkin pitkän tovin, ennen kuin lääkäri\nilmestyi, unisena ja huonotuulisena. Hän oli vielä melko nuori mies,\ntuskin yli neljänkymmenen, lihavanlainen ja tummapintainen. Hän huomasi\nRaudan vilkaisevan rannekelloonsa.\n\n— Kello viideltä makuulle menneeltä ei voi vaatia, että hän tähän\naikaan olisi pirteä, hän virkahti epäystävällisesti.\n\n— Teillä taitaa olla paljon öisiä sairasmatkoja.\n\n— On niitäkin, silloin tällöin, lääkäri sanoa töksäytti. — Ja ellei\nole, on muuta puuhaa. Minä valvon aina myöhään.\n\nKun Rauta katsahti häneen kummastuneena, lääkäri ärähti:\n\n— Sitä paitsi, mitä hittoa teihin kuuluu, millainen päiväjärjestys\nminulla on? Oletteko muka lääkintähallituksesta?\n\nVieras esittäytyi ja sanoi haluavansa puhua rouva Vaaran\nkuolemantapauksesta.\n\n— Murhasta, tohtori Lehto oikaisi. — Mutta piru minut periköön, jos\nsuostun siitä puhumaan! Eikö riitä, että koko pitäjä tahtoo nähdä\nnimismiehen roikkuvan hirressä tai ainakin pääsevän eliniäkseen\ntiilenpäitä lukemaan? Tarvitaanko tähän hullunmyllyyn vielä\nvieraspaikkalaisiakin myllyrengeiksi? Painukaa helvettiin!\n\nRauta arvioi lääkärin mieheksi, joka — niin vastenmielinen kuin hän\nmuuten olikin — ei lavertelisi mistään, mikä olisi yhteydessä Vaaran\njuttuun. Siksipä hän esittikin hänelle poliisitarkastaja Järven antaman\nerikoisvaltakirjansa. Lehto luki sen lävitse, hymähti halveksivasti ja\ntokaisi:\n\n— Mitä te sitten haluatte kuulla?\n\n— Kaiken, mitä tiedätte murhasta ja siihen jollakin tavoin liittyvistä\nseikoista.\n\nLääkäri hymyili ivallisesti.\n\n— Tällä kertaa saatte laihan nuotanperän.\n\nSitten hän alkoi — kehoittamatta vieläkään vierastaan istuutumaan —\nyksitoikkoisesti selostaa toimiaan siitä hetkestä alkaen, jolloin\nhänelle oli ilmoitettu rouva Vaaran ruumiin löytymisestä. Rauta ei\nsaanut tietää mitään uutta. Lehdon lopetettua hän kysäisi:\n\n— Ja muutako ette tiedä?\n\nSuuttumus värjäsi tohtori Lehdon kasvot melkein mustanpuhuviksi.\n\n— Saakeli soikoon! Jos haluatte kerätä tämän jutun liepeiltä juoruja,\nniin kääntykää kenen muun kirkonkyläläisen puoleen tahansa. Tuossa\ntuokiossa olette kurkkua myöten täynnä. Mutta jos tarkoitatte\ntosiasioita, niin muuta en tiedä.\n\nLääkäri viittasi autoon, joka juuri pysähtyi taion edustalle.\n\n— Onko tuo teitä varten?\n\nKun Rauta myönsi, hän jatkoi:\n\n— Lähtekää sitten, niin minäkin pääsen takaisin vuoteeseen!\n\n— Mutta odotushuonehan on täynnä ihmisiä!\n\nSe ei kuitenkaan tehonnut. Haukotellen Lehto vastasi:\n\n— Tiedän. Ne ovat sitä siirtoväkeä. Istuvat siellä, kun ei ole\nmuutakaan tekemistä. Saavat olla kiitollisia, kun minä suon lämmitetyn\njuttutuvan. Oman pitäjän ihmiset tietävät vanhastaan, että minä otan\nvastaan vasta iltapäivällä. Painakaa tekin mieleenne: jos sairastutte\ntäällä, niin pitäkää huoli, että se tapahtuu yöaikaan. Silloin voitte\nluottaa minun apuuni. Muuten ette!\n\nNiine hyvineen lääkäri katosi. Rauta ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa.\nOdotushuoneeseen palatessaan hän mutisi:\n\n— On tämäkin pitäjä.\n\nHuoneen täyteinen odottajien joukko ei enää näkynyt olevan katkera\nhänelle. Kun hän oli poistumassa, joku virkahti:\n\n— Eipä saanut apua. Vaikka on sellainen herra, että auto on odottamassa.\n\nKun auto huristi läpi kirkonkylän, Rauta mietti, mahtaako\nlääkintähallitus olla voimaton moisten lääkärien suhteen. Mutta sitten\nhän unohti koko jutun syventyen omien ongelmiensa pohtimiseen.\n\nInkeri oli tällä välin jatkanut ripeästi matkaansa kuusikujaa\npitkin. Sitten hänen askelensa hidastuivat. Hän totesi tehtävänsä\npaljon vaikeammaksi kuin ennakkoon oli kuvitellut. Hän käveli niin\najatuksiinsa vaipuneena, ettei huomannut tiessä olevaa kuoppaa, vaan\nkompastui ja suistui suulleen. Hänen mieleensä juolahti, miten Kaarlo\nilvehtisi, jos nyt näkisi hänet. Hänen täytyi itsensäkin naurahtaa.\n\n— Mitäs hauskaa te sieltä löysitte?\n\nKuusien välissä seisoi pitkä, laiha nuorukainen, jonka kasvot olivat\nhyvin miellyttävät ja totiset. Nolona Inkeri yritti nousta. Poika\nharppasi hänen luokseen, nosti hänet pystyyn ja alkoi rapsia takista\nsiihen tarttuneita roskia.\n\n— Oi, älkää vaivautuko.\n\n— On tässä työtä meille molemmille.\n\nSen nuorukainen sanoi hymyn väreenkään ilmestymättä huulille tai\nsinisiin, surullisiin silmiin. Inkeri tunsi pitävänsä hänestä.\n\n— Kuljin tuolla kuusiaidan toisella puolen ja näin teidän kompastuvan.\n\n— Tiehän on tässä eikä sieltä.\n\nPoika katsot häntä tutkivasti silmiin. Kaipa näkemänsä tyydytti häntä,\nkoska hän alakuloisesti hymähtäen virkkoi:\n\n— Tiedän sen. Mutta kuljin siellä, jotta en kohtaisi pappilalaisia.\n\n— Ovatko he sitten niin peloittavia?\n\n— Jos te, neiti, olette matkalla tapaamaan ruustinnaa, niin en kadehdi\nteitä. Isä sen sijaan ei ole lainkaan vaarallinen.\n\n— Isä? Te olette siis rovasti Saarisen poika.\n\nNuorukaisen äänessä väreili itseiva, kun hän kumartaen esittäytyi:\n\n— Olen Saarisen hulttiopoika. Teidän, neiti, täytyy olla vieras tässä\npitäjässä, ellette ole sellaisesta kuullut puhuttavan.\n\nVälittömästi Inkeri sulki pojan kouran käsiensä väliin ja katsoi häneen\nsydämellisesti hymyillen. Nuorukainen oli päätä pitempi, mutta se ei\nhaitannut, hän tunsi tarvetta rohkaista. Sillä äänestä kuuli, ettei\nnuori Saarinen pilaillut, vaan hänen kohdallaan oli tosi kysymyksessä.\n\n— Ette saa sanoa noin. Ette leikillännekään. Te olette hyvä ja pystyvä\nmies, jolla on tulevaisuus edessä.\n\nNuorukainen punastui. Sitten hän alkoi miltei kiihkeästi puhua:\n\n— Te ehkä nauratte minulle sydämessänne, neiti. Tai ette sentään.\nTe olette aivan kuin satukirjasta esiin lehahtanut enkeli. Niin\nkummallista kuin se onkin, niin minä en naura itselleni, vaikka\nsanonkin teille, mitä minulla on. Minulla on takanani kaksi vuotta\nrintamalla, Kannaksella. Sitä ennen olin koulussa. Mutta tulevaisuutta\nminulla ei ole. Sen ylellisyyden arvoisa äitipuoleni on kieltänyt\nminulta. Hän on saanut isäukonkin uskomaan, että olen sellainen\nhulttiomainen laiskuri, jota ei kannata kouluttaa pitemmälle.\n\n— Ja mitä te itse haluaisitte?\n\n— Oh, minäkö? Tahtoisin suorittaa ylioppilastutkinnon, tietysti.\nJa sitten tahtoisin juristiksi... Mutta miksi häiritsenkään omilla\nturhilla haaveillani teitä, neiti?\n\nInkeri katsoi nuoria, alakuloisia kasvoja ja silmiä, joissa kuvastui\nhätä.\n\n— Ensinnäkään haaveenne eivät ole turhia. Saattepa nähdä! Ja\ntoisekseen minä en ole mikään neiti. Olen rouva Rauta. Mieheni on\nvaratuomari. Ja me olemme kuukaudeksi vuokranneet Rantamaan huvilan.\nTulkaa jonakin päivänä tervehtimään meitä. Miehenikin varmasti olisi\niloinen vierailustanne. Häneltä voisitte saada hyviä neuvojakin. Siis:\ntervetuloa!\n\nNuorukainen oli nolostunut. Hän katsoi itsepäisesti maahan. Sitten hän\nsilmäsi ylös ja huulille ilmestyi arka hymy.\n\n— Saanko todella tulla?\n\n— Tietysti. Olen suorastaan vihainen teille, ellette tule. Tulkaa\nhuomenna iltapäiväkahville. Näkemiin, herra Saarinen!\n\n— Näkemiin, rouva Rauta.\n\nIloisesti nyökäten Inkeri lähti jatkamaan matkaansa. Mutta tuokiota\nmyöhemmin nuorukainen tavoitti hänet jälleen.\n\n— Täytyykö teidän todellakin mennä ruustinnan puheille, rouva Rauta?\n\n— Pelkäänpä, että minun täytyy.\n\n— Haluatteko häneltä jotakin?\n\n— Tietoja. En muuta.\n\n— Osaatteko sujuvasti ruotsia?\n\n— Luulisinpä osaavani.\n\n— Puhukaa sitä sitten, rouva. Se on hänen kohdallaan 'sesam-aukene'.\n\nInkeri palkitsi hänet sydämellisellä hymyllä.\n\n— Kiitos arvokkaasta vihjeestä. Otan sen varteen.\n\nJatkaessaan matkaansa hän tunsi pitävänsä rouva Saarisesta entistä\nvähemmän. Hän tarvitsi kuitenkin tietoja, ja siksi oli parasta sysätä\ntoistaiseksi syrjään kaikki arvostelut tavasta, millä ruustinna täytti\nvelvollisuutensa äitipuolena. Minun on keskityttävä tehtävääni, hän\nmietti. Nyt hän saattoikin käydä käsiksi siihen luottavaisin mielin.\nHän oli haparoiden etsinyt oikeaa asennetta. Nuori Saarinen oli\nneuvonut sen hänelle.\n\nHieman myöhemmin hän oli jo innokkaassa keskustelussa rouva Saarisen\nkanssa. Tämä oli viisissäkymmenissä oleva, kookas nainen, jonka\nkasvoissa huomio kiintyi ennen kaikkea pitkään, kapeaan nenään ja\ntarmokkaaseen suuhun ja jonka mustassa tukassa näkyi vain vähän\nharmaata. Itse asiassa ruustinna oli komea ilmestys mustassa puvussaan,\njonka ankaruutta lieventämässä oli vain pieni kultainen rintaneula.\nInkeriä hätkähdyttivät emännän ensimmäiset sanat; odottamansa\ntäyteläisen alton asemesta häntä tervehti ohut, kärsivä ääni.\n\nVastaanotto oli aivan alussa ollut viileä. Mutta kun vieras oli\naloittanut keskustelun ruustinnan äidinkielellä, jää oli heti sulanut.\nPalvelijatar oli saanut määräyksen kattaa kahvipöydän.\n\n— Vaikka tietenkin voin tarjota vain korviketta ja voileipiä, ruustinna\nhuokasi. — Toista oli ennen, vanhempieni kodissa. Oi, ne olivat ihania\naikoja! Kyllähän nytkin ne, jotka uivat rahassa, voivat kustantaa\nitselleen oikeaa kahvia ja monenlaisia pikkuleipiä. Mutta papin palkka\non pieni, tiedättehän. Eikä mieheni ole milloinkaan osannut säästää.\nOn surkeaa olla köyhä! Mieheni on sitä paitsi jo yli kuudenkymmenen.\nKuinka kauan hän, raukka, enää kestänee? Monesti minua ihan kouristaa,\nkun ajattelen, mihin minä pienen tyttäreni kera sitten joudun, kun\nmiehestäni aika jättää.\n\nInkeri ehätti sanomaan väliin:\n\n— Teillä on siis tytär?\n\n— On, Jumalan kiitos. Hän onkin minun elämäni ainoa valonsäde. Maj-Lis\non nyt viiden vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen. Mutta kertokaa nyt\nte, rouva Rauta, jotakin itsestänne!\n\nInkeri teki työtä käskettyä. Hän kertoi miehestään, asianajajasta,\njoka oli niin liikarasittunut, että heidän oli nyt, keskellä syksyä,\nollut tultava tänne meri-ilmaan ja vieraalle paikkakunnalle, jotta\nmies pääsisi toipumaan. Hän kuvasi melko synkin värein Rantamaan\nhuvilan puutteellisuuksia ja yksinäisyyttä ja omaa kaipuutaan\nlapsensa luo, joka oli jäänyt vieraiden hoitoon. Hän väänsi Pikku\nJättiläisen nimen Martiniksi, sillä mikäpä Martti Rauta olisi\nkuulostanut Maj-Lis Saarisen rinnalla? Näin tuli vähällä vaivalla\nkorostetuksi rouvien keskeistä samanmielisyyttä. Mahtoiko johtua tästä\nnimenväännöksestä vaiko niistä monista huokauksista, joilla hän höysti\nkärsimyshistoriaansa; joka tapauksessa hän havaitsi olevansa hyvällä\ntiellä ystävystymistä kohden emäntänsä kanssa.\n\n— Pikku rouva, ymmärrän hyvin teidän kaipauksenne takaisin Helsinkiin!\nruustinna huudahti. — Kukapa sinne ei kaipaisi, etenkin teidän\nasemassanne! Mutta jokainen ihminen on itseäkös, ja — Jumala sen\nminulle anteeksi antakoon — niin olen minäkin. Minun täytyy myöntää\ntoivovani teidän viipyvän tällä paikkakunnalla kauan. Sillä tunnen,\nettä me kaksi ymmärrämme toisiamme, ja minä kaipaan niin kipeästi\nymmärtämystä. Minulla ei ole täällä ollut ainoatakaan ystävää —\nei ainoatakaan, uskokaa minua — sen jälkeen kun hyvä, läheinen\nystävättäreni Elisabeth Vaara sai niin traagillisella tavalta surmansa.\nTe olette tietysti jo kuullut siitä?\n\nInkerin oli vaikea hillitä intoaan. Ruustinna oli itse päättynyt siihen\nkeskustelun aiheeseen, johon hän niin kiihkeästi halusi päästä käsiksi.\nHän pakottautui kuitenkin näyttämään vain kohteliaisuudesta emäntäänsä\nkohtaan asiaan kiinnostuneelta. Syvään huoaten hän virkahti:\n\n— Olen kuullut. Kaikkihan tällä paikkakunnalla puhuvat tuosta hirveästä\nmurhasta. Kerrotaan, että rouva Vaara oli hyvin ihastuttava ihminen. Te\nsiis tunsitte hänet läheisesti! Millainen hän oikein oli? Tiedättehän,\nhenkilö, josta puhutaan paljon, saa uppo-oudonkin toivomaan, että olisi\ntuntenut hänet.\n\nRuustinna oli niin innostunut, että eksyi pois kärsivästä\näänensävystään.\n\n— Oli todellakin vahinko, ettette te, pikku rouva, tuntenut\nElisabethia! Olisitte varmasti rakastanut häntä, niin kuin\nminäkin häntä rakastin. Oi, on vähän sanottu, kun häntä mainitaan\nihastuttavaksi ihmiseksi. Hän oli hurmaavin nainen mitä ajatella\nsaattaa! Olisittepa nähnyt hänet nuorena tyttönä meidän yhteisessä\nsyntymäkaupungissamme! Kauniimpaa neitoa ei ole kasvanut Porvoossa,\ntuskin koko Suomessakaan. Sitä paitsi hänellä oli temperamenttia, ah,\nmillainen temperamentti! Hänellä oli monenlaista verta suonissaan, ja\nse näkyi myös. Äiti oli saksalainen, Lyypekistä kotoisin. Isä taas\noli kelpo ruotsalainen, jolla äitinsä puolelta oli myös kasakkaverta.\nKaikessa levottomuudessaan ihastuttava sekoitus, kuten mustatukkainen\nElisabethimme todisti.\n\nInkeri keskeytti hänen ylistelynsä tiedustelemalla:\n\n— Olitteko te ja rouva Vaara ikätovereita?\n\n— Oh, emme. Elisabeth oli minua tuntuvasti nuorempi. Siksihän minä\nvoinkin aivan puolueettomasti ja ilman kateutta antaa hänelle\nsen arvon, mikä hänelle kiistämättä kuului. Mutta hänelläkin oli\ntragiikkansa, niin kuin jokaisella meistä. Hänen äitinsä, joka oli\nvarakasta lyypekkiläistä kauppiassukua, kuoli varhain. Eikä kai isä\nvoinut mitään tuhlailevalle luonteelleen, joka ennen pitkää syöksi\nperheen köyhyyteen. Lopullisen romahduksen sattuessa Elisabeth\noli vasta kahdeksantoistavuotias, hänen ainoa sisarensa Kerstin\nkuudentoista ja pikku Kurt kymmenen.\n\nJotakin uutta toki! kuuntelija ilahtui. Nimismies oli maininnut vain\ntoisen vaimonsa veljen. Mutta tällä oli siis sisarkin.\n\n— Olen kuullut, Inkeri sanoi, että Kurt Berg on täällä pankin\nkamreerina. Mahtaneeko Kerstin Berg vielä olla elossa?\n\n— Tietääkseni on, ruustinna vastasi. — Kerstin ei ollut niin kaunis\nkuin Elisabeth, vaikka sisarukset muistuttivatkin ulkonäöltään\nsuuresti toisiaan. Luonteeltaan hän sen sijaan oli aivan toisenlainen,\numpimielinen ja melkein töykeä. Hän joutui köyhiin naimisiin jonkun\nloviisalaisen rakennusmestari Lundströmin kanssa. Sen koommin en\nole häntä nähnyt. Elisabeth sen sijaan ei tahtonut köyhyyttä, eikä\nköyhyys hänelle sopinutkaan. Hän valikoi tarkkaan ja kauan, ennen\nkuin hyväksyi ketään monista kosijoistaan. Lopulta hän meni naimisiin\nrikkaan turkulaisen tehtailija Sandmanin kanssa. Sanotaan, että\nSandmanin intohimona oli jalokivien kokoaminen, ja Elisabethissa hän\nsai varmasti kokoelmiensa säihkyvimmän kiven. Pahat kielet väittivät,\nettä hän oli Sandmanin kokoelmien kallein ja kovin kivi, mutta se oli\npelkkää kadehtijoiden panettelua. Muutamia vuosia myöhemmin tehtailija\nSandman hukkui jollakin purjehdusmatkalla, ja Elisabethille jäi hänen\nsuuri omaisuutensa. Seuraavat vuodet Elisabeth vietti ulkomailla,\nPariisissa, Nizzassa, Venetsiassa ja — ajatelkaahan miten romanttista!\n— Palestiinassa. Kotiin palattuaan hän alkoi jälleen kirjoittaa\nminulle, ja vanha ystävyytemme solmiutui ennalleen. Sitten kerran hän\nhämmästytti minua tiedustelemalla, saisiko hän tulla tänne meille\nviettämään kesää. Elisabeth Sandman tänne laakealle, alastomalle\nrannalle, jossa minäkin olin nääntyä ikävään — tuo ajatus aivan\nhuimasi minua. Mutta tietenkin vastasin, että hän oli sydämellisesti\ntervetullut, jos hän vain tyytyi vaatimattomiin oloihimme. Se oli suuri\npäivä, jolloin hän saapui.\n\nRuustinnan täytyi vetää henkeä sanatulvansa lomassa. Tuokiota myöhemmin\nhän oli kuitenkin taas valmis jatkamaan:\n\n— Mieheni oli saada halvauksen nähdessään Elisabethin matkalaukkujen\nvuoren. Ystävättäreni oli suuren maailman nainen, ja se nähtiin myös\nkaikessa. Mutta kuitenkin tuon kesän lopussa tapahtui se, mitä en\nikipäivinä olisi edes osannut pelätä mahdolliseksi: Elisabeth Sandman\nvastasi myöntävästi tämän syrjäpitäjän perin vaatimattoman ja velkaisen\nnimismiehen hullunrohkeaan kosintaan. Minä sanoin kyllä suoraan hänelle\nkäsitykseni tuosta epäsäätyisestä avioliitosta. Mutta — Jumala olkoon\nhänen sielulleen armollinen! — Elisabeth vastasi minulle niin, että\nmenin mykäksi.\n\n— Kertokaa toki, Inkeri pyysi, kun ruustinna epäröi jatkaa.\n\n— En ole kertonut sitä kenellekään, rouva Saarinen kotvan emmittyään\nlausui. — Mieheltänikin minun on pitänyt salata se. Mutta tehän\nkuulutte meihin, pikku rouva, Elisabethin ja minun luokkaani. Te\nymmärrätte ehkä paremminkin kuin minä. No niin, hän katsoi minuun\nkovin ja katkerin silmin. Ja hän nauroi.'Augusta', hän sanoi, 'minä\notan hänet sittenkin. Sinä näyt unohtaneen, että minä olen nyt\nkolmekymmentäkuusivuotias. Minä olen väsynyt kaikkeen ja ennen kaikkea\nsiihen, että on monia miehiä. Nyt minä tahdon itselleni vain rauhaa ja\nyhden miehen ja lapsen, ennen kaikkea lapsen.'\n\n'Ruustinna kertoi niin elävästi, että Inkeri oli näkevinään edessään\nkomean, rikkaan, kauneudestaan kuulun naisen, joka tunsi aikansa\nalkavan olla ohitse, ja kuulevinaan hänen ylpeästi sinkoavan suustaan\nnuo sanat, jotka paljastivat niin paljon. Hän havahtui, kun rouva\nSaarinen lisäsi traagillisella äänellä:\n\n— Lasta Elisabeth-rukka ei milloinkaan saanut. Hän sai vain miehen,\njoka murhasi hänet päästäkseen kiinni hänen rahoihinsa!\n\nSyytös oli niin raju, että se nostatti Inkerin vastarintaan.\n\n— Tuomari Vaara ei hyödy penniäkään vaimovainajansa rahoista! Olen\nkuullut sen varmalta taholta.\n\nRuustinna silmäsi häneen hämmästyneenä. Hetken äänettömyyden jälkeen\nhän sanoi jyrkästi:\n\n— Jos tuo tietonne on oikea, niin se on kova isku nimismies Vaaralle.\nSiitä minä olen varma. Ainakin hän uskoi tulevansa rikkaaksi, tuo köyhä\npiruparka, kun hän murhasi vaimonsa. Sillä hän on murhaaja, saatte sen\nuskoa, pilkku rouva. Näin saneessani minä tiedän, mitä puhun. Mutta\nhän on myös saava rangaistuksensa. Elisabeth oli minun ystäväni. Hän\noli koko tämän paikkakunnan henkisen elämän keskus. Eikä täällä liioin\nole ainoatakaan köyhää majaa, joka ei olisi saanut tuta hänen auttavaa\nkättään. Siksi me kaikki täkäläiset olemme velvolliset pitämään huolen\nsiitä, ettei hänen murhaajansa vältä ansaitsemaansa kohtaloa. Nimismies\nVaara on jo tuomittu mies, se on yhtä varma kuin että minä istun tässä!\n\nRuustinnan sanat putoilivat kuin koston jumalattaren huulilta. Sillä\nhetkellä olisi ollut pelkkää samojen tuhlausta muistuttaa hänelle\nkristillisestä rakkaudesta. Inkeri vaikeni, hän voi miltei pahoin.\n\nKun hän nousi hyvästelläkseen, ruustinna kohteliaasti esteli, mutta\nhänen sävynsä ei ollut enää niin sydämellinen kuin keskustelun\nalkupuolella. Hän lähetti palvelijattaren etsimään nuorta herraa. Tyttö\npalasi hetken kuluttua ilmoittaen, ettei tämä ollut kotosalla.\n\n— Missä se hulttio taas lorvailee? ruustinna kivahti. Kun palvelijatar\npudisti päätään merkiksi, ettei hän ainakaan tiedä, talon emäntä lausui\nvieraaseen: — Poikapuoleni on oikea Jumalan minulle kannettavaksi\nantama risti, aivan lahjaton ja laiska, vaikka on jo iso mies.\nKärsivällisesti olemme, minä ja mieheni, koettaneet häntä vähistä\nvaroistamme kouluttaa, mutta mahdoton on mahdoton. Niin, niin, tiedän,\nettei ristinsä alla saisi nurista. Joskus vain joutuu aivan epätoivoon.\nEttei hän nytkään ole kotona, se hulttio! Olisin lähettänyt hänet\nsaattamaan teidät kotiin.\n\nInkerin sisässä kiehui, mutta hän tyytyi sanomaan:\n\n— Voi, ei toki. Selviän mainiosti yksin. Ulkonahan on vasta hieman\nhämärä.\n\nRuustinna oli kuitenkin toista mieltä.\n\n— Yksinäisen on nyt vaarallista kulkea täällä hämärissä. Ei tiedä,\nmilloin Vaara murhanhimossaan käy jo jonkun toisenkin naisen kimppuun.\nOn kammottavaa, kun paikkakunnalla liikkuu tuollainen roisto. Että\nviranomaiset sallivatkin hänen yhä olla vapaalla jalalla! Mutta kyllä\nheidän motiivinsa tiedetään. Siitä pelistä tulee kuitenkin pian loppu.\nEllei Vaaraa vangita parin päivän kuluessa, niin minä lähetän mieheni\nHelsinkiin. Hänellä on siellä hyviä suhteita korkeihin, voinpa sanoa\nkorkeimpiin piireihin, ja hän on hankkiva vangitsemismääräyksen\nVaaralle. Se on minun tahtoni! Ja tässä asiassa tiedän yksimielisen\nkirkonkylän seisovan minun takanani.\n\nInkeri ei jaksanut enää. Hän nyökkäsi hyvästiksi ja pujahti ulos.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\"KANSANTAHTO\" SAA UHRIN.\n\n\nOsoittautui, että Inkeri oli laskenut oikein suositellessaan miehelleen\nVaasan-matkaa. Poliisitarkastaja Järvi oli kuunnellut kiinnostuneena,\nkun Rauta oli ylimalkaisesti selostanut havaintojaan ja kokemuksiaan.\nSalaperäisten nahkatakkisten miesten näyttämölle ilmestyminen ei\nhänen mielestään ollut ainoastaan hämmästyttävää, vaan myös avasi\nodottamattomia mahdollisuuksia murha-arvoituksen selviämiseen. Mutta\nkun Rauta sitten ehdotti, että Vaara pidätettäisiin kuulusteluja\nvarten, jotta oikea murhaaja harhautettaisiin uskomaan olevansa\nturvassa, Järvi kieltäytyi.\n\n— Se olisi meitä viranomaisia alentava toimenpide, hän sanoi. — Ihmisen\npidättäminen vaikkapa vain kuulusteluja varten edellyttää todisteita\ntai ainakin perusteltuja epäilyksiä hänen syyllisyydestään. Mutta\nVaaraan nähden niitä ei ole enempää kuin ketä vastaan tahansa noiden\nrapukestien muista osanottajista. Vaikka jättäisinkin syrjään kaikki\nhenkilökohtaiset vaikuttimet, minun on otettava huomioon, että Vaara\non virkamies, jota jo yleisistä syistä ei sovi ilman painavia syitä\nmennä pidättämään. Ei, hyvä veli, en voi suostua pyytämääsi uhriin tuon\nkirotun paikkakunnan 'kansan tahdolle'.\n\n— Se olisi keventänyt tuntuvasti minun toimintaani, Rauta virkahti. —\nMutta kun ei, niin ei.\n\nJärvi huoahti helpotuksesta. Hän oli pelännyt toverinsa puolelta\npaljon jyrkempää esiintymistä tässä asiassa. Haudatakseen tämän\nkeskustelunaiheen hän kiirehti kysymään:\n\n— Entäs ne tänne livistäneet naiset, joista kaupunkiin saavuttuasi\nsoitit minulle? Katri Salmi ja Sylvi Holm. Mitä lintuja he ovat?\n\n— Vaaran entisiä palvelijattaria. He jättivät paikkansa heti\nElisabeth-rouvan katoamisen jälkeen.\n\n— Ja Katriko heistä on sinun tutkimustesi kannalta tärkeämpi tekijä,\nkoska heti kiiruhdit häntä henkilökohtaisesti tavoittamaan?\n\n— Päinvastoin. Sinä, hyvä veli, et tunnu tietävän, miten mukavuutta\nrakastava mies minä olen. Minun oli helppo löytää hänet hotelli\n'Central'ista', kun taas Sylvi-tytön kohdalla oli etsintävaikeuksia.\nSäästääkseni itseäni työnsin nuo vaivat virkavallan harteille. Sillä\naikaa kun poliisit suorittavat etsiskelyjään, täytyi toki minunkin\ntehdä jotakin, ja niin lähdin neitsyt Salmen pakeille.\n\n— No, löysitkö hänet neitsyenä? Järvi kysäisi kevyesti.\n\n— Sylvin kohdalla se saattaisi olla kyseenalaista, mutta Katriin nähden\nse on hyvin todennäköistä, Rauta vastasi samaan sävyyn. — Neiti Salmi\non keski-ikäinen, rehti ihminen. Elisabeth-rouvalla on ollut suuret\nvaatimukset. Sen voi päätellä jo siitä, että hän palkkasi talouteensa\nkeittäjättären eräästä turkulaisesta ensimmäisen luokan ravintolasta.\n\nKelpo ihmisen hän saitkin, mutta hyvin hänen piti myös maksaa. Neiti\nSalmi vastasi asiallisesti kysymyksiini eikä hänellä mitään salattavaa\nilmeisesti olekaan. Mutta kun yritin johtaa keskustelun hänen entiseen\nemäntäänsä, hän muuttui umpimieliseksi. Kysymykseeni, eivätkö Vaara\nja Elisabeth-rouva vaikuttaneet hänestä epäsuhtaiselta parilta, hän\nvastasi: 'Minulla ei ole tapana arvostella isäntäväkeäni'. Ja sen hän\nsanoi äänensävyllä, joka osoitti kaikki sen suuntaiset kysymykset\nturhiksi. Hänestä en saanut miltään irti. Mutta ei haittaa, hänestä en\nenempää odottanutkaan.\n\nPuhelin poliisitarkastajan pöydällä soi. Lyhyen keskustelun päätyttyä\nJärvi ilmoitti:\n\n— Puhelu oli poliisilaitokselta. Sylvi Holm ja Iisakki Jaakonaho on\nlöydetty. He odottavat sinua etsivässä osastossa. Luuletko hyötyväsi\nheistä enemmän kuin Katrista?\n\n— Ainakin toivon.\n\nKun Rauta nousi lähteäkseen, Järvi virkkoi:\n\n— Päästyäsi irti heistä tule kotiini. Olen ilmoittanut vaimolleni,\nettä saamme sinut päivälliselle luoksemme. Autokyytiä takaisin en voi\nsinulle järjestää ennen kuin huomisaamuna. Mutta toivottavasti viihdyt\ntämän illan kanssamme. Yösijasi on myös valmiina.\n\nPoliisilaitoksella Rauta sai kuulla Sylvi Holmin löytyneen helposti.\nHän oli tarjoilijattarena eräässä pikku kahvilassa Rantakadun\nvarrella. Iisakki Jaakonahoa sen sijaan ei ollut ilmoitettu kaupunkiin\nsaapuneeksi. Sylvikin oli aluksi kieltänyt tietävänsä, missä hän oli.\nHänen punastumisensa ja säikähtynyt ilmeensä olivat kuitenkin puhuneet\nvallan muuta. Lopulta nuoren miehen osoite olikin saatu häneltä.\nPoliisien tullessa Iisakki oli ollut parantelemassa päätään eilispäivän\njuopottelun jäljiltä. Hän oli kiroillut kauheasti ja vasta kiivaan\nsananvaihdon jälkeen oli taipunut lähtemään poliisilaitokselle.\n\nRauta sai erään huoneen käytettäväkseen ja pyysi tuomaan molemmat\nsamalla kertaa sinne.\n\nSylvi Holm oli pitkä ja vaalea, sievä tyttö, kahdenkymmenen maissa.\nHäntä olisi voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän vielä vähän\ntottumattomin käsin olisi yrittänyt parannella luonnon antimia\nkaunistuskeinoin, joiden jälki täten sai hänet ensi silmäyksellä\nnäyttämään hieman turmeltuneelta. Iisakki Jaakonaho oli puolivälissä\nkolmeakymmentä oleva, tummatukkainen hongankolistaja, jonka silmät\nverestivät ja koko olemus löyhkäsi kippurahännältä. Sylvin valta\nhäneen näytti olevan suuri, koskapa hän vaikutti nyt melko lauhkealta.\nMolemmat olivat hyvin hermostuneita.\n\nKehoitettuaan heitä istuutumaan Rauta tarkasteli edelleen kumpaakin\nvaieten. Hän pitkitti tahallaan äänettömyyttä. Iisakki oli retkahtanut\ntuolille painuen kumaraan tuijottamaan isoja kyntäjänkouriaan. Sylvi\ntaas mitteli tuomaria pähkinänruskeissa silmissään taistelunhaluinen\nilme. Mutta sormet, jotka puristivat käsilaukkua, vapisivat hieman.\nLopulta hän ei kestänyt enää hiljaisuutta, vaan äännähti:\n\n— No?\n\nRauta ei piitannut hänestä, vaan puhutteli nuorta miestä:\n\n— Jaakonaho, haluatteko savukkeen?\n\nIisakki katsoi häneen hämmentyneenä, kiitti käheästi ja horjui pöydän\nluo.\n\n— Ihan oikeaa, vanhaa 'Työmiestä', hän ihasteli.\n\nMiehet sytyttivät savukkeensa ja polttelivat hetken ääneti. Nuori mies\nyritti jopa hymyilläkin tuomarille. Kumpikin näytti unohtaneen Sylvin\nläsnäolon.\n\n— No niin, Jaakonaho, saitteko morsiameltanne tarkatkin ohjeet siitä,\nmitä teidän sopii sanoa minulle ja mitä ei? Niin, tarkoitan niitä\nneuvoja, jotka hän antoi teille tuolta odotushuoneessa.\n\nNuori mies haukkoi ilmaa. Hän oli ymmällä. Hehän olivat varmistautuneet\nsiitä, ettei ketään ollut kuulemassa heidän keskusteluaan. Mistä sitten\ntuo pöydän takana istuva mies, joka vaikutti muuten niin sopuisalta,\nsaattoi tietää? Varminta oli olla vastaamatta. Niinhän oli sovittu,\nettä jos puhuttava oli, niin Sylvi hoitaisi sen puolen. Hän silmäsi\napua anovasti tyttöön.\n\n— Mitä te jaarittelette? Sylvi tiuskaisisin jo. — Ette te ollut\nnäkemässä ettekä kuulemassa meitä!\n\nRauta nyökkäsi hänelle ystävällisesti.\n\n— En ollutkaan. Mutta arvaan teidän käyttäneen yhdessäoloanne\nselittääksenne, miten sulhasenne tulee käyttäytyä tässä kuulustelussa.\n\n— Ei hän ole minun sulhaseni!\n\n— Eikö? No, sanotaan sitten: tanssitoverinne.\n\nSylvi ehkä kuvitteli olevansa hyvinkin hillitty maailmannainen\nelokuvissa näkemiensä ihanteiden malliin. Mutta hän oli sittenkin\nvielä pikku tyttö. Raudan viime sana säikähdytti häntä. Pelko, mitä\nhän viimeiseen saakka oli toivonut turhaksi, pyrki lamauttamaan hänet.\nHän yritti kuitenkin vielä pelastautua häikäilemättömyyden avulla. Hän\nnousi seisomaan.\n\n— Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin me voinemme lähteä.\n\n— Voi ei, neiti hyvä, ette te voi lähteä. Minulla on teille molemmille\nvielä paljonkin sanottavaa. Istukaa toki, seisominen käy pitkän päälle\nväsyttäväksi, pelkään.\n\nNiskojaan nakaten Sylvi istahti entiselle paikalleen. Vihaisesti hän\nsähähti:\n\n— Meillä ei ole mitään salattavaa! Siksi meillä ei ollut mitään\nsovittavaakaan, kuten kuvittelette!\n\n— Miksi suin päin pakenitte Vaasaan?\n\n— En minä paennut! Mitäpä minä olisin paennut? Sain paikan täällä,\nsiinä kaikki!\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Ettepä saanut. Olitte täällä monta viikkoa työttömänä. Apteekkari\nKatajistolla teille tarjottiin hyvää paikkaa. Mutta te hylkäsitte\ntarjouksen. Ette tahtonut millään ehdolla jäädä paikkakunnaille. Miksi?\n\nTyttö vaikeni. Hänen ilmeensä sanoi: sitä en sinulle sano!\n\n— Entä te, Jaakonaho, miksi te häivyitte kotoa? Ilmoittamatta\nkenellekään, minne aioitte.\n\nIisakki silmäsi Sylviin. Mutta siltä taholta ei nyt ollut apua\nsaatavissa. Epävarmana ja hermostuneena nuorukainen nuoleksi huuliaan.\n\n— Te karkasitte siksi, Jaakonaho, että sinä päivänä oli löydetty rouva\nVaaran ruumis.\n\nMolemmat kuulusteltavat hätkähtivät rajusti.\n\nRauta jatkoi ystävällisesti:\n\n— Kuulkaahan nyt, lapset. Ainoa järkevä, mitä voitte tehdä, on puhua\nsuoraan ja peittelemättä. Tahdon kuulla kaiken, mitä tiedätte rouva\nVaaran katoamisesta.\n\nKun Sylvi aukaisi suunsa kiivaaseen vastalauseeseen, Rauta viittasi\nhäntä vaikenemaan.\n\n— Odottakaa, neiti. Minä kerron ensiksi teille, mitä poliisi tietää\nteidän kahden puuhista eräänä kohtalokkaana iltana. Mutta sitä ennen\nhaluan vielä huomauttaa, että ellette puhu minulle selvää totuutta,\njoudutte poliisin kuulusteltaviksi. Siinä kuulustelussa tulee olemaan\naivan toinen sävy kuin tässä meidän keskustelussamme.\n\n— Pollarihan tekin olette!\n\n— Erehdytte, neiti. Olen muuten vain asiasta kiinnostunut. No niin,\nmuistatte varmasti kumpikin ne nuorisoseuran talolla pidetyt juhlat,\njotka lopuksi muuttuivat nurkkatansseiksi. Te lähditte kahden\njuhlapaikalta kello kahdenkymmenenkolmen maissa ja palasitte vasta\npuolenyön aikaan.\n\nSylvi ei ollut vieläkään valmis puhumaan. Uhmaten hän huomautti:\n\n— Onko se muka rikos?\n\nRaudan kasvot kävivät äkkiä tuimiksi.\n\n— Ei. Mutta kummallista, että en minä, vaan te itse, neiti, tässä\nyhteydessä tulitte maininneeksi sanan 'rikos'. En halua väittää\nrikokseksi sitäkään, että suuntasitte kulkunne maantiesillalle, vaikka\nsitä tietä mennäänkin nimismiehen talolle. Te olitte kuitenkin poissa\ntansseista juuri sen tunnin, jonka kuluessa rouva Vaara murhattiin!\n\nNuoren miehen suu loksahti auki.\n\n— Elossa hän oli... hyvinkin elävä... hik... kun me hänet näimme!\n\nTätä purkausta seurasi äänettömyys. Sitten Rauta sanoi;\n\n— Te näitte hänet. Sen vuoksi olitte siis tanssipaikalle palatessanne\nniin poissa tolaltanne?\n\n— Minä puhun! Sylvi puuskahti. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan\nkalpeaksi, ja hänen huulensa vapisivat. — Älkää kysykö Iisakilta;\nhän sotkee vain. Kerron teille kaikki suoraan, tulkoon sitten mitä\ntulee. Kun kerran olette saanut meistäkin selville kaiken tuon, niin\ntietänette, että rouvan murhasi joku toinen, mutta emme me. Sillä\nJumala on todistajamme, että siihen me olemme syyttömät.\n\nTyttö oli itkuun purskahtamaisillaan. Rauta ojensi häntä kohden\nsavukelaatikkoaan, mutta sai päänpudistuksen vastaukseksi.\n\n— Voitte kyllä panna minut syytteeseen varkaudesta, Sylvi sanoi hiljaa.\n— Varas näet olen.\n\n— Kertokaahan alusta, Rauta kehoitti tyynesti.\n\n— Lähdimme tansseista pois, kun Iisakki ilmoitti haluavansa juotavaa.\n\n— Sanoin, etten tanssisi kanssasi yhtään kierrosta, ennen kuin saisin\nviinaa, nuori mies oikaisi.\n\n— Sehän on sama asia. Äläkä sinä keskeytä! Minä tahdoin tanssia vielä,\nja siksi lähdimme palveluspaikkaani. Tiesin kekkerien siellä kestävän\nkauan; niin rouva oli päivällä sanonut. Pääsimme kenenkään huomaamatta\nkellariin, jonka eräässä komerossa rouva säilytti hillottuja marjojaan\nja alkoholejaan. Minulla oli avain siihen komeroon. Kuten näette, en\nyritä salailla teiltä mitään.\n\n— Olitte siis aikaisemminkin verottanut rouvan alkoholivarastoa?\nMuutenhan ette olisi vaivautunut hankkimaan omaa avainta.\n\nTyttö nyökkäsi. Nuori mies virkahti:\n\n— Se oli minun syyni. Minulla on aina jano.\n\n— Ole vaiti, Iisakki! Sylvi kivahti. — Sinulta ei ole mitään kysytty...\nNo niin, kun olin avaamassa komeroa, rouvan askelet alkoivat kuulua\nportailta. Hän tuli alas! Kiinni joutumisemme tuntui varmalta. Mitään\npakotietä ei ollut. Sydän tuntui ihan pysähtyvän. Mutta askelet\nmenivätkin ohi! Rouva oli matkalla kutomahuoneeseen. Sieppasin\nkiireesti komerosta ensimmäisen käteeni osuneen pullon, ja niin\nlivistimme. Vasta myöhemmin huomasin, että olin ottanut koko pullon\n'Martell'ia'.\n\n— Pirun hyvää konjakkia se olikin... hik... Jaakonaho pisti väliin\nmaiskauttaen suuta mieluisalle muistolle.\n\nRauta hymähti. Hänen mieleensä oli muistunut Martta Rintapellon\nloukkaantunut äänensävy tämän kertoessa, että rouva oli ennen\nrapukestejään käynyt keittiössä laskemassa 'monet pullonsa'.\nElisabeth-rouvalla oli ohut syytäkin epäillä jonkun verottavan hänen\nalkoholivarastojaan, vaikka epäilys oli suotta kohdistunut Marttaan.\n\nSylvi jatkoi kertomustaan:\n\n— Minä olisin tahtonut heti kiiruhtaa pois talon lähettyviltä. Mutta\ntuo Iisakki oli aivan mahdoton. Hän halusi välttämättä kurkistaa\nkutomahuoneen pikku ikkunasta sisään nähdäkseen, mitä rouvalla oli\nkesken kutsujensa tekemistä kellarissa. Hän kävelee vain edestakaisin',\nIisakki kuiskasi hetken kuluttua, hän kai odottaa jotakuta tulevaksi.\nMinäkin kumarruin katsomaan. Silloin huoneen toinen ovi avautui.\nMinä hämmästyin niin, että piti painaa käsi suulleni, jotten olisi\nhuudahtanut. Tulija oli apteekkari.\n\nRautakin yllättyi. Tällaista käännettä hän ei ollut osannut odottaa.\nSylvi Holmin haastattelu oli muodostunut paljon antoisammaksi kuin hän\noli rohjennut etukäteen toivoa.\n\n— Oletteko varma? Oliko tulija todellakin apteekkari Katajisto? hän\nkysyi.\n\n— Varmasti oli, tyttö vahvisti. — Tottahan minä apteekkarin tunsin.\n\nRauta mietti tuokion. Sitten hän jatkoi kuulustelua:\n\n— Sanoitte hämmästyneenne kovin, kun näitte apteekkarin. Ehkä ette\nolisi hämmästynyt lainkaan, jos tulija olisi ollut joku toinen. Kuka\ntoinen?\n\nJokin pidätti tyttöä. Hän yritti väistää:\n\n— Onko sillä väliä?\n\n— Te lupasitte kertoa kaiken avoimesti.\n\nSe vaikutti.\n\n— No, olkoon. Se saksalainen kapteeni, joka meillä asui.\n\n— Kapteeni Kortkampf. Hänellä oli siis suhde rouvaan?\n\n— En minä tiedä, mitä heillä oli. Mutta näin heidän suutelevan, kun\nnimismies ei ollut kotosalla. Muusta en tiedä.\n\n— Hyvä on. Kertokaa nyt, mitä näitte kutomahuoneessa tapahtuvan.\nRiitelivätkö nuo kaksi? Vai keskustelivatko he aivan rauhallisesti?\n\nSylvi naurahti.\n\n— Eivät kumpaakaan. Rouva ihan juoksi apteekkarin luo, ja sitten hekin\nsuutelivat.\n\nRauta sytytti nopeasti uuden savukkeen. Tytön kertomus tuntui tuottavan\nyhä uusia yllätyksiä. Elisabeth-rouva näytti jakaneen suosiotaan\nmonelle tahoille. Inkeri oli ollut oikeassa: oli täysi syy hankkia\nlähempiä tietoja tästä arvon rouvasta.\n\n— Entä sitten?\n\n— Sitten minä tahdoin lähteä pois. Mutta tuo Iisakki ei suostunut. Hän\nsanoi: 'Tämä on jännittävää.' Minusta toisten ihmisten suutelemisen\nkatsominen ei ole lainkaan jännittävää, paitsi joskus elokuvissa.\n'Sitten saat olla ilman tätäkin', sähähdin heilauttaen pulloa ja\nlähdin. Päästyäni tontilta aloin juosta. Silloin Iisakille tuli hätä,\nhän pinkaisi perääni. Vasta nuorisoseuran talon lähellä hän sai minut\nkiinni. Suostuin antamaan hänelle vain yhden kulauksen konjakkia ennen\ntanssia. Pullon piilotimme ojaan ja lähdimme talolle. Jos joku väittää\nmeidän sinne tullessamme olleen tolalta poissa, niin hän valehtelee.\nOlimme vain juoksusta kuumissamme, siinä kaikki. Mitäpä syytä meillä\nolisi silloin ollut pelkoon? Kaikkihan oli meidän kohdallamme käynyt\nhyvin.\n\nRauta nyökkäsi. Tytön kertomus oli johdonmukainen ja uskottava.\n\n— Mutta miksi ette suostunut jäämään paikkakunnalle?\n\nVastaus tuli empimättä:\n\n— Eihän minua muualle pyydettykään kuin apteekkarilaan. Ja sinne en\nhalunnut. Apteekkari ei voi pitää näppejään irti palvelijattarista\neikä apteekkineideistä, jos he ovat jonkin näköisiä. Enkä minä siedä\nsellaista lääppimistä. Muuta syytä minulla ei lähtööni ollut. Silloin\nei vielä ollut liikkeellä huhujakaan siitä, että rouva olisi murhattu.\nMinä puolestani uskoin hänen karanneen sen saksalaisen kapteenin\nmukana. Täällä Vaasassa minä olisin vaikka heti saanut paikan, mutta\nen halunnut. Minulla oli vähän säästöjä, ja tahdoin kerrankin käydä\nkyllikseni elokuvissa ja istua kahviloissa. Vasta kun rahat loppuivat,\notin toimen.\n\nRauta nyökkäsi jälleen. Tytön selitys oli tyydyttävä. Niin\nyksinkertainen totuus oli siis hänen kohdallaan.\n\n— Entä te, Jaakonaho? Miksi te pakenitte paikkakunnalta?\n\nSylvi vastasi hänenkin puolestaan:\n\n— Minä kehotin häntä siihen. Kun alettiin huhuilla rouvan murhasta,\nminä säikähdin. Näin kerran sellaisen dekkarifilmin, jossa kuvattiin,\nmiten murhan tapahduttua pollarit saavat ilmi kaikkien ihmisten, ihan\nviattomienkin, menemiset ja tulemiset murhan aikana. Kutsuin Iisakin\nkäymään Vaasassa. Selitin hänelle, että joku on saattanut nähdä meidän\nhiipivän yöllä Vaaran taloon, jolloin meidät ehkä pidätetään ja pannaan\nsyytteeseen murhasta. Ja vaikka sitten selviäisikin apteekkarin\nmurhanneen rouvan, niin ainakin alkoholivarkauteni tulisivat ilmi ja\nminut tuomittaisiin. Enkä minä tahtonut vankilaan. Kehotin Iisakkia\nmuuttamaan Vaasaan, jottei hän ainakaan yksin joutuisi pollarien\ntutkittavaksi ja sotkisi silloin kaikkia asioita. Mutta hän ei halunnut\njättää kotiaan. Riitelimme hirveästi. Lopulta sovimme, että jos rouvan\nruumis löytyisi, niin Iisakki lähtisi kotoaan.\n\n— Ettekö ottanut huomioon, että rouvan karkaamisen ja murhan lisäksi\noli olemassa kolmaskin mahdollisuus: itsemurha?\n\nSylvi pudisti päätään tarmokkaasti.\n\n— En. Rouva ei ollut sellainen ihminen, jonka voisi kuvitella ottavan\nhengen itseltään. Hän oli niin elämää täynnä!\n\n— Entä tuomari Vaara? Hän on hyvä ihminen ja arvattavasti myös hyvä\nisäntä. Kun huhut leimasivat hänet syylliseksi, olisi velvollisuutenne\ntoki ollut kertoa viranomaisille, mitä näitte kutomahuoneen ikkunasta?\n\nTyttö pudisti tarmokkaasti päätään. Oli ilmeistä, ettei hänen\nmieleensäkään johtuisi lähteä oma-aloitteisesti poliisille jotakin\nkertomaan.\n\n— Hyvä isäntähän tuomari oli, hän myönsi. — Mutta tottapa hän osaa\nsyyttömyytensä todistaa meidän sekautumatta asiaan. Niin minä ajattelin.\n\n— Sanokaahan vielä, neiti, mitä piditte rouvasta?\n\nSylvi oli valmis heti vastaamaan.\n\n— Joskus minua harmitti, että hän oli niin ilkeä kiltille tuomarille.\nKun tuomari tarjoutui auttamaan häntä jossakin pienessä, rouva saattoi\nminunkin kuulteni kivahtaa hänelle: 'Mene tiehesi, vätys! Miten sinä\ntässä voisit auttaa, kun et kykene yksinkertaisempaankaan!' Se ei ollut\nminusta oikeudenmukaista, sillä nimismies oli hyvin taitava käsistään.\nEikä rouva ollut hyvä pikku Liisallekaan, vaikka puhui niin kauniisti\nlapsista ruustinnan, apteekerskan ja kirkonkylän muiden rouvien kanssa.\nEi hän ollut tytölle suorastaan paha, mutta hän näytti selvästi, ettei\nsietänyt Liisaa. Muuten minä kyllä pidin rouvasta, niin, ihailinkin\nhäntä. Hän ei surkeillut rahoja, ja hän oli niin hieno ja jännittävä,\nihan kuin joku filmitähti.\n\nRauta jäi mietteisiinsä. Eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä. Miksei?\nEihän haitannut harjoittaa vähän hakuammuntaakin.\n\n— Kuulkaapa, Jaakonaho. Mutta nyt vastaatte te itse! Miten tulitte\ntoimeen, kun neiti Holm oli lähtenyt paikkakunnalta? Tehän olitte\nkotosalla vielä viikkokausia sen jälkeen. Tarkoitan, mistä saitte\nviinaa, kun ette enää päässyt verottamaan rouva Vaaran varastoja!\n\n— Vaikeata se olikin... hik... Sain sentään ostetuksi korpirojua... hik.\n\n— Muistelkaa tarkemmin! Rauta ärähti. — Tehän kävitte apteekkarilta\nkiristämässä!\n\nSylvi katsahti pelästyneenä miehestä mieheen. Hän ei nyt näytellyt\nsäikähtänyttä, hän oli sitä.\n\n— Voi ei, hän valitti, — ethän tehnyt sitä, Iisakki!\n\nNuori mies ei kuullut hänen sanojaan. Hän tuijotti suu auki Rautaan.\nKun hän sitten alkoi puhua, ääni vapisi ja nikottelu oli jäänyt pois.\n\n— Mistä pirusta te senkin tiedätte! No niin. Minä menin kerran\napteekkiin. En ollut viikkoon saanut väkeviä, ja minulla oli perhanan\njano. Silloin muistin, että apteekissahan myydään spriitä. Lähdin\nostamaan. Siellä olivat molemmat, apteekkari ja apteekkineiti. Pyysin\nspriitä. Apteekkari karjui, että pitää olla lääkärin reseptit ja jos\nmitkä ja ettei sellaisia minunlaiselleni juopporentulle kukaan anna...\nSilloin kun kouraani sotasairaalassa työnnettiin vapaudenmitali, se\nkorkea upseeri sanoi isänmaan kiitollisin mielin muistavan aina, että\nolin vuodattanut vertani sen puolesta.\n\nJaakonaho naurahti katkerasti.\n\n— Roskaa! Tuossa nyt se samainen isänmaa apteekkarin suulla ärjyi\nminulle, että olen juopporenttu! Suutuin niin, että näin vain punaista.\nSanoin haluavani puhua hänen kanssaan kahden. Kai hän silmistäni näki,\nettä hänen oli parasta suostua. Hän viittasi tytön poistumaan. Mutta\nitse hän pysytteli kaukana tiskin takana. Taisi pelätä minun tarttuvan\nnäine kourineni hänen kurkkuunsa. Sanoin haluavani viinaa, tuli mitä\ntuli ja maksoi mitä maksoi. Se piru vain ilkkui, ettei tipu. Silloin\nkysyin, muistiko apteekkari, mitä tapahtui Vaaran taion kellarissa sinä\niltana, jolloin rouva katosi viimeiselle tielleen... Se oli rumasti\ntehty. Sitä sinun, Sylvi, et tarvitse minulle selittää. Tiedän sen\nilmankin. Ja itsehän äsken sanoit, että nyt on puhuttava kaikki. Ja...\nminulla oli niin kova jano.\n\nKärsimättömänä Rauta kiirehti häntä jatkamaan:\n\n— Ja apteekkari Katajisto? Mitä hän teki? Jaakonaho naurahti taaskin.\n\n— Naamaltaan valkeaksi hän meni. Mutta kolmesataa grammaa spriitä minä\nsain. Minä tahdoin maksaa, mutta rahojani ei huolittu.\n\n— Uusitteko useinkin kiristyksenne?\n\n— En! Jaakonaho huudahti. — Se oli ainoa kerta. Voin vaikka vannoa sen.\nSeuraavana päivänä minua kadutti jo perhanasti. Mutta tehty ei sillä\ntullut tekemättömäksi.\n\nHuoneeseen tuli hiljaista. Lopulta Sylvi uskaltautui vapisevin äänin\nkysymään:\n\n— Vangitaanko meidät nyt?\n\nRauta pysytteli vakavana. Painokkaasti hän virkkoi:\n\n— Ei. Ellette ole valehdelleet minulle tai salanneet joltakin\ntietojanne, ei teillä ole vaaraa. Mutta muistakaa, että tällaisen\njutun yhteydessä kaikki tulee lopulta ilmi. Ja minä autan teitä vain,\njos te puolestanne olette täysin rehellisiä minua kohtaan. No, onko\njommallakummalla teistä tämän huomioon ottaen vielä jotakin kerrottavaa?\n\nKumpikin pudisti päätään. Hetken emmittyään tyttö tiedusteli arasti:\n\n— Kai minut sentään pannaan kiinni varkaudesta?\n\n— En tiedä. Minä selvittelen vain rouva Vaaran murhaa. Tietenkin\nvelvollisuuteni on ilmoittaa tuomari Vaaralle näpistelyistänne. Hänen\nasiansa on sitten päättää, nostaako hän siitä juttua. Mutta en usko\nsitä.\n\nSylvi huoahti syvään. Hän tuskin jaksoi uskoa mahdolliseksi, että\npääsisi viikkokausia kantamastaan pelosta ja piinasta. Mutta täytyihän\ntuon herran jotakin tietää, ja hän oli sanonut... Jos hän vain\npelastuisi nyt joutumasta vankilaan, niin ikinä hän ei sormenpäälläkään\nkoskisi mihinkään vieraan omaan. — Se on ihan, ihan varmaa! hän\nkuiskasi itsekseen.\n\n— Kaksi asiaa tahdon vielä sanoa teille molemmille, Rauta lausui\nvakavasti. — Ensinnäkin teidän täytyy pysyä täällä Vaasassa. Tai\nJaakonaho voi palata kotiinsa. Pääasia on, että olette tavattavissa,\njos teitä tarvitaan. Toisekseen ette saa hiiskahtaa kenellekään\ntästä keskustelustamme. Tieto siitä, että minä tutkin murhajuttua,\nvaikeuttaisi syyllisen pikaista kiinnisaamista, joka on teidänkin\netujenne kannalta tärkeää. Lupaatteko totella näitä määräyksiä?\n\nMolemmat lupasivat vakavasti.\n\n— Sitten erikseen te, Jaakonaho. Teille minun tekisi entisenä\nrintamamiehenä mieli antaa oikein hyvä selkäsauna, niin keuhkon läpi\nammuttu kuin olettekin. Katsokaas näitä nyrkkejä! Eräät, jotka ovat\njoutuneet maistamaan niitä, ovat sanoneet niitä moukareiksi. No, ne\npystyisivät kyllä pehmittämään teidätkin, uskokaa pois! Olkoon nyt\nkuitenkin vielä tältä kertaa. Mutta ellette te rintamamieskunnianne ja\nneiti Holmin vuoksi jätä ainaista juopotteluanne, niin eräänä kauniina\npäivänä minä moukaroin viinanhimot ruumiistanne. Uppoaako tämä uhkaus\nsameisiin aivoihinne?\n\nNuori mies nyökkäsi hymyillen jurosti,\n\n— Ja nyt, Rauta lopetti, — alkakaa laputtaa, molemmat.\n\nKun he kättelivät hyvästiksi, Jaakonaho koetti katsoa Rautaa vakaasti\nsilmiin onnistumatta siinä kuitenkaan täysin, mutta Sylvi virkahti\nmatalasti:\n\n— Kiitokset teille.\n\nUlos tultua nuori mies sanoi tytölle:\n\n— Se sitten oli konstikas herra. Mutta komeat käpälät sillä oli. Ei se\nkuitenkaan ollut lainkaan niin peloittava kuin sinä etukäteen sanoit.\nNiin että et sinäkään aina oikeassa ole... hik.\n\nKun Rauta tuli Järven asunnolle, isäntä oli häntä vastaanottamassa.\n\n— Kylläpä sinä viivyit, vanha veikko! Pelkäsin jo, että kuha kiehuu\nvallan pilalle, ennen kuin saavut.\n\nRauta pyysi emännältä anteeksi viipymistään. Hymyillen tämä vastasi:\n\n— Oi, ei mitään. Vastikään sain pöydän katetuksi. Ette siis lainkaan\nmyöhästynyt. Erkki vain on niin touhuissaan, että tuskin tunnen\nmiestäni. Tavallisesti hän on itse rauhallisuus, niinkuin isot, lihavat\nmiehet yleensä. Eikä hänestä ole mitään, jos hän viipyy virkapöytänsä\nääressä tunnin tai pari päivällisajan ohitse. Mutta katsokaas, kuha on\ntänään harvinaisuuden vuoksi hänen hankkimansa. Siitä tämä outo touhu\nja tärkeys.\n\nRouva Järvi oli tumma, lempeäkasvoinen nainen, ilmeisesti miehensä\nkanssa samaa ikäluokkaa, puolivälissä neljättäkymmentä.\n\nPäivälliseen osallistuivat myös Järven tyttäret, kahdeksanvuotias Marja\nja kaksi vuotta nuorempi Annikki, joilla molemmilla oli äitinsä ruskea,\nkihara tukka ja siniset silmät.\n\n— No, pääsitkö puusta pitkään Sylvi-neitokaisen ja hänen sulhasensa\nkanssa? isäntä kysyi.\n\n— Olen tyytyväinen tapaamiseen.\n\nTalon emäntä puuttui keskusteluun:\n\n— Voi, älkää nyt vain alkako puhella virka-asioista! Ne ovat niin\nhirveitä ja kuivia.\n\nJärvi naurahti hyväntahtoiseen tapaansa.\n\n— Niin, vanha veikko, taitaa olla niin, ettei vaimoni anna siihen\nmeille tänään paljonkaan tilaisuutta. Kun soitin hänelle ja ilmoitin\ntulostasi, hän ihastuneena sanoi...\n\nVaimo keskeytti hänet harmistuneena:\n\n— Sinä olet tänään ihan mahdoton! Etkö voi pitää mitään omina\ntietoinasi?\n\n— Katsokaa, tytöt, mies kiusoitteli, — äiti vallan punastuu!\n\nPikku tytöillä oli hauskaa. Tirskuen he nyökkäsivät.\n\n— Vai vedät sinä lapsetkin mukaan hassutuksiisi, Erkki! No, sinun on\nkai saatava kertoa, mitä minä sanoin.\n\n— Valkoinen lippu siis, Järvi myhäili. — Piiritys on päättynyt.\nAntautuminen ehdoitta, kuten nykyaikainen sanonta kuuluu. Niinpä niin.\nKuullessaan sinun tulevan meille vaimoni henkäisi langan toisesta\npäästä: 'Siispä minäkin vihdoin saan tutustua tuohon Rautaan, josta\nylioppilasaikana puhuttiin niin paljon!'\n\nKaikki kolme nauroivat. Pikku tytöt katsoivat kummissaan aikaihmisiä.\nMitähän hauskaa tuossa nyt oli olevinaan?\n\n— Vanha veikko, minä en ole lainkaan mustasukkainen. Vaikka nyt\nselviääkin, että vaimoni kuului myös aikoinaan niihin tyttölapsiin,\njotka ihastuneina katsoivat jälkeesi Helsingin kaduilla. Mutta älä\ntule ylpeäksi, hyvä veli. Sinun komeutesi ei ollut niinkään syynä\nheidän mielenkiintoonsa. Romanttisuuden sädekehän antoi sinulle ennen\nkaikkea rikkaan setäsi testamentti. Ei, eivät suinkaan rahat yksin,\nvaan myös kaikki se, mikä asetettiin niiden saamisen ehdoksi. Puhuttiin\npaljon siitä, että vanha konsuli Järn oli määrännyt sinut jatkamaan\nlukuja molempien oikeuksien kandidaattiin asti. Tiedettiin myös\nhänen käskeneen sinun sitten painua runsain matkarahoin varustettuna\nvuosikausiksi ulkomaille. Mutta arvoasi ei suinkaan vähentänyt liioin\nse, että kotimaahan palattuasi saisit haltuusi suuren omaisuuden.\nKaiken tämän tiesi luullakseni jokainen tyttö ylioppilaskunnassa ja\nkaiketi laajalti sen ulkopuolellakin.\n\n— Mutta hyvänen aika, Erkki, hänen vaimonsa huokasi. — Millainen\nlavertelija sinusta on vanhoilla päivilläsi tulemassa! Aivanhan sinä\nitsekin unohdat kuhan, josta etukäteen pidit niin suurta hälyä.\n\nRouvan onnistui kääntää keskustelu sinne, minne hän oli halunnutkin sen\njohtaa: Euroopan suuriin sivistyskeskuksiin ja niiden nähtävyyksiin.\nHän uskoi Raudalle, että hän oli aina tahtonut päästä ulkomaille. Se\noli hänen suuri, täyttymätön unelmansa. Ensin olivat esteenä luvut.\nSitten tulivat lapset. Ja nyt kun tytöt olivat jo niin suuria, että\nvoisi matkustaa, sota riehui yli maailman. Toinen toisensa jälkeen\nkatosivat Euroopan suuret taidekaupungit maan pinnalta pommitusten\nhävittäminä tai tykkitulen runtelemina. Hän oli lukenut paljon siitä,\nmillaisia ne olivat kerran olleet; ja olihan sekin jotakin. Mutta\nvielä hauskempaa oli kuulla sellaisen puhuvan, joka ne oli nähnyt. Ja\nRautahan oli ennen sotia ollut vuosikausia ulkomailla.\n\nJärvi jäi keskustelusta syrjään. Vain joskus hän heitti jonkin\nleikkisän huomautuksen vaimonsa ja toverinsa juttelun sekaan. Samaa\naihetta käsiteltiin vielä, kun noustiin ruokapöydästä ja siirryttiin\njuomaan korviketta. Järvi soi mielellään tämän puhelun tuottaman ilon\nvaimolleen. Mutta itse hän ei piitannut siitä, minkä aikakauden tyyliä\njokin kirkko tai palatsi oli taikka millaisia maalauksia ja veistoksia\noli Dresdenissä, Münchenissä, Pariisissa, Firenzessä ja mistä kaikista\nkaupungeista lie ollutkaan puhe. Myhäillen hän lähti panemaan lapsia\nnukkumaan. Se oli hänestä paljon kiintoisampaa. Kun hän palasi\nkahvipöytään, Rauta virkahti juuri:\n\n— Teillähän on aivan hämmästyttävän laajat ja hyvät tiedot tästä\nkaikesta, rouva Järvi. Luulisi teidän matkustaneen paljon ja nähneen\ntämän kaiken.\n\n— Olen matkustanut, emäntä myönsi hieman surumielisesti, — mutta vain\nmielikuvituksessa.\n\n— Vaimollani se on kuin veressä, Järvi hymähti. — Mutta perinnöllistä\nse ei ole. Hänen isänsä, jämerä kurikkalainen isäntämies, oli\nkauhuissaan kuullessaan ainoan tyttärensä lukevan yliopistossa vain\ntaidehistoriaa ja estetiikkaa ja sen semmoista. Mennessäni häneltä\npyytämään kihlautumislupaa sain vastaukseksi: 'Jaa, meidän tytön\nkanssa? Mikäpä siinä? Mutta älä tule jälkeenpäin valittamaan. Sanon sen\netukäteen, että niin paljon kouluja kuin on käytettykin, niin ei hän\nmitään hyödyllistä osaa. Tuli eukolta ja minulta erehdys, kun panimme\ntytölle nimeksi Martta. Olisi pitänyt ristiä edes Mariaksi.'\n\nRouva nauroi heleästi.\n\n— Et ole sentään tainnut käydä Punkarissa valittamassa!\n\n— Ei ole ollut menemistä. Kun tuli sillä kertaa isällesi luvattua, että\npidän hyvänäni.\n\nKeskustelu siirtyi ylioppilasaikaan. Iltatunnit kuluivat nopeasti.\nLopulta miehet päätyivät sotamuistoihinsa. Järvi oli ollut Karhumäen\nsuunnassa ja Rauta Syvärillä, eivätkä he olleet sattumaltakaan\njoutuneet yksiin.\n\n— Hyvänen aika! talon emäntä huudahti äkisti. — Puoliyö on käsissä.\nKylläpä aika tänään on lentänyt!\n\n— Naiset sitten ovat kummallisia! Järvi murahti puolittain vakavissaan.\n— Niin monien rintamatoverien kotona kuin olenkin käynyt, niin rouvat\nalkavat haukotella tai katsoa kelloa, niin pian kun miehet pääsevät\nkäsiksi sotamuistelmiin. En ymmärrä, mikä tuo parhaimmillakin vaimoilla\noleva vika oikein on. Kaiketi se on jonkinlaista kateutta. Heitä\nharmittaa, kun heillä ei siinä kaikessa ole ollut osaa eikä arpaa.\n\nJärvi olisi varmaan saanut sanan sanasta, ellei puhelin olisi samassa\npärähtänyt soimaan. Rouva meni vastaamaan. Tulossa oli ulkolinjapuhelu,\nja kesti melko kauan, ennen kuin linjat olivat selvät.\n\n— Tuomari Rauta, teitä kysytään.\n\n— Minua? Kuka ihmeessä voi minua täältä kysyä?... Halloo, Rauta\npuhelimessa... Komissaario Salo, tekö? Sepä yllätys! Mistä kummasta\nsoitatte?... No, mitä kuuluu? -... Mitä? Murhapoltto! Kirottua, miten\nhuonosti kuuluu! Puhukaa selvemmin ja hitaammin!... Rantamaan sauna\npoltettu! Rauniot kytevät vielä, niinkö sanoitte?... Entä vaimoni?...\nNo, Luojan kiitos! Kertokaa nyt kaikki perusteellisesti.\n\nRauta kuunteli kauan. Isäntäväki katseli huolestuneena hänen tuimia\nkasvojaan ja tiukasti yhteen puristuneita huulia. Pari kertaa puhelu\nyritettiin katkaista, mutta molemminpuolisten jyrkkien vastalauseiden\nansiosta selostus pääsi jatkumaan.\n\nViimein Rauta puolestaan lausui:\n\n— Jääkää sinne, komisario!... Niin juuri, puhelinkeskukseen.\nNeuvottelen ensin poliisitarkastajan kanssa, ja soitamme teille sitten\nohjeet. Kuulemiin!\n\nJärveen kääntyen hän virkahti:\n\n— Nahkatakkiset ovat jälleen olleet tihutöissä. He ovat polttaneet\nhuvilan saunan. Vaimoni ja iäkäs palvelijattaremme pääsivät vielä\ntällä kertaa säikähdyksellä. Suuremmassa vaarassa olivat molemmat\npoliisimiehet, jotka tänä aamuna siirtyivät asumaan saunaan. He\npelastuivat palavasta rakennuksesta vain hyppäämällä ikkunasta. Nuo\nroistot menevät yhä pitemmälle! Tuloiltanamme he tervehtivät meitä\nheittelemällä kiviä ikkunoihin. Toisena iltana he huvittelivat\nviskaamalla huvilan porraspäähän käsikranaatin ja ampumalla\ntaloa rannalta. Nyt kolmantena iltana he ovat uhranneet saunan\nilotulitushalunsa tyydyttämiseksi. Huomisiltana taitaa olla jo huvilan\nitsensä vuoro!\n\n— Mitä Salo kertoi tämäniltaisesta hyökkäyksestä? poliisitarkastaja\nkysyi.\n\n— Paikoitellen minun oli vaikea kuulia. Mutta pääasioista pääsin\nkyllä selville. Salo ja Pekansuo olivat olleet huvilassa viimeksi\nillallisella, kahdenkymmenenyhden maissa. He olivat kuunnelleet vaimoni\nkanssa vielä myöhäisuutiset ja lähteneet sitten rannalla olevaan\nsaunaan. Kaikki oli silloin vielä ollut ympäristössä hiljaista ja\nrauhallista, ei ollut yhtään ihmishahmoa ollut näkösällä. He olivat\nnukahtaneet heti, mutta heränneet jo kahdenkymmenenkolmen aikaan.\nHerätys oli ollut väkivaltainen. Joku oli takonut saunan ovea, ja\nvieras miehenääni oli huutanut: 'Jos siellä sisällä on joku, niin\npitäkää kiirettä! Koko hökötys on tulessa.' He olivat siepanneet\nvaatteensa ja rynnänneet ovelle, joka johti saunan eteiseen,\nmutta sieltä löivät jo liekit heitä vastaan. He olivat sulkeneet\njälleen oven ja avanneet saunakamarin ikkunan. Malttinsa he olivat\nsäilyttäneet hyvin, koskapa olivat ottaneet mukaansa vaimoni antamat\nmakuuvaatteetkin.\n\n— Mistä Salo päätteli, että noiden salaperäisten nahkatakkisten sormet\nolivat jälleen mukana pelissä? poliisitarkastaja kysäisi.\n\n— Kun komisario oli rynnännyt eteiseen vievälle ovelle, Pekansuo oli\ntullut vilkaisseeksi ulos ikkunasta tulen loimoa. Hän oli myöhemmin\ntunnustanut olleensa vielä unenpöpperössä, mutta voivansa silti ottaa\nvaikka valalleen, että oli nähnyt liekkien valossa nahkatakkisen,\npitkäsaappaisen miehenhahmon, joka seuraavassa silmänräpäyksessä\noli kadonnut pimeyteen. Heidän päästyään ulos ranta oli ollut autio\nja tyhjä. He olivat havainneet turhaksi yrittää saada paloa enää\nsammumaan. Kun sitten kirkonkylältä oli saapunut joitakin ihmisiä\nkatsomaan, mikä oli hätänä, he olivat ajaneet heidät pois voidakseen\naamun sarastaessa tarkastaa, olivatko tihutyöntekijät jättäneet\njoitakin jälkiä.\n\nJärvi ei ollut tyytyväinen.\n\n— Salon olisi toki pitänyt käsittää, ettei kaikkea sovi jättää\ntällaisessa tapauksessa aamuun. Jalanjälkiä siellä ainakin olisi nyt\nollut, mutta ne voidaan hävittää tai saattavat huuhtoutua pois. Kas,\nkun et puhelimessa huomauttanut siitä hänelle.\n\n— En viitsinyt. Onko sinua milloinkaan herätetty huudolla: \"Talo\npalaa!?\" No, ei minuakaan. Mutta arvaan moisen havahtumisen vievän\nkeneltä tahansa konseptit sekaisin. Muista sitä paitsi, hyvä veli,\nheidän pelastamiaan vuodevaatteita! Se oli heiltä hieno veto.\n\nRauta naurahti kuivasti. Sitten hän jatkoi:\n\n— Jalanjäljistä ei ole väliä. Olen näet vakuuttunut siitä, että samat\nmiehet ovat olleet liikkeellä nyt kuin aikaisemminkin. Ja niiltä\nkäynneiltä minulla on tarkka kuva noiden veitikoiden jalkineiden\njättämistä jäljistä. Lisäksi olemme nyt niin pitkällä, että minä luovun\njutun enemmästä tutkimisesta.\n\nJärvi hämmästyi sanattomaksi. Sitten hän aloitti:\n\n— Mitä hei...?\n\nVaimon moittiva katse sai hänet muuttamaan nopeasti sanamuotoa:\n\n— Mitä turkasta sinä tarkoitat? Aiot luopua! Sinäkö aiot paeta muutamia\nnahkatakkisia lurjuksia? Annat heidän savustaa itsesi kuin rotan\npakosalle! Vaikka on yhä ilmeisempää, että rouva Vaaran murhaaja\non tuossa joukossa. Sillä ellei niin olisi, niin heille ei olisi\ntärkeää karkoittaa sinua paikkakunnalta. Mitään niin hullua kuin tässä\nvaiheessa luopumispäätöksesi en ole pitkään aikaan kuullut!\n\nPoliisitarkastaja oli todella kuohuksissaan. Hänen vaimonsakin katseli\nkummissaan Rautaa.\n\n— Jos olisin yhtä varma kuin sinä siitä, että Elisabeth-rouvan murhaaja\non löydettävissä nahkatakkisten joukosta, niin katsoisin jutun miltei\npäättyneeksi, Rauta sanoi hyvin vakavasti. — Tosin minäkään en ole\nvielä tähän mennessä nähnyt silmästä silmään ainoatakaan heistä.\nMutta he ovat palanneet joka ilta Rantamaan lähettyville, eikä ole\nsyytä epäillä, etteivätkö he lähitulevaisuudessakin harrastaisi\nsamoja tienoita. Voit antaa komissaari Salolle määräyksen järjestää\nseuraaviksi öiksi väijytyksen tuolle rannikolle ja siepata miehet\nkiinni. Minua ei siihen tarvita.\n\nJärvi puhalteli vihaisia savupilviä piipustaan.\n\n— Ehkäpä sinun sijassasi olisinkin jo järjestänyt tuon väijytyksen.\nSanopa, miksi sinä et ole sitä tehnyt.\n\n— Ensinnäkin siksi, että ennen tätä saunan polttoa en ole pitänyt\nmiesten puuhailua kovinkaan vaarallisena, ja toisekseen siksi, että\nolen seuraillut muita jälkiä. Minulla on sellainen vaistomainen\nkäsitys, että noiden nahkatakkisten hommat ovat jotakin, millä ei ole\nmitään tekemistä Elisabeth-rouvan murhan kanssa. Siitä ajatuksesta\nlähtien en ole perustanut heistä, sillä eihän minun asiani ole\nratkoa kaikkia tämän maakunnan hämäriä arvoituksia. Muuten kai\nsaisin jäädä tänne loppuiäkseni. Viimeksi tänään iltapäivällä tulin\njo melkein vakuuttuneeksi siitä, että Elisabeth-rouvan murhaaja on\nlöydettävissä aivan toiselta taholta. Mutta tämä murhapoltto panee\ntaas kaikki sekaisin päässäni. Minulla olisi ennestään viisi tai\nkuusi murhaajakandidaattia, joiden puuhia noihin aikoihin olisi\nkiireellisesti tutkittava. Nyt kuitenkin olisi pureuduttava noiden\nnahkatakkisten jätkiin. Ja samaan aikaan saisin joka hetki pelätä\nmurhaajan livistävän paikkakunnalta. Eikä se vielä ole pahinta, vaan\nse, että loitotessani muutaman askelen asunnostani jonkun lurjuksen\npäähän saattaa pälkähtää murhata vaimoni.\n\n— Lähetä vaimosi turvaan, Järvi esitti.\n\n— Lähetä! Ja tuon sanot sinä, joka tutustuit häneen muutama päivä\nsitten Helsingissä. Sinun olisi pitänyt huomata, että niin pieni ja\nhento kuin hän kasvultaan onkin, häntä ei lähetetä minnekään, ellei\nhän itse tahdo. Viimeksi eilen hän julisti minulle poistuvansa tuolta\nkirotulta paikkakunnalta vain minun kanssani yhdessä. Ja sen hän\ntiedoitti sellaisessa äänensävyssä, ettei minun tee mieleni uusia\ntuota keskustelua. Sitä paitsi sanoin sinulle juuri äsken, että sinun\nasettaminasi ehdoilla en voi työskennellä pelkäämättä murhaajan\nlivistävän milloin tahansa minun kätteni ulottuvilta.\n\n— Minun asettamillani ehdoilla? Nyt en taaskaan ymmärrä sinua!\n\n— No, sinähän sanoit virkahuoneessasi, ettet voi suostua Vaaran\npidättämiseen.\n\nToverukset katsoivat toisiaan pitkän aikaa silmiin. Järvi huomasi, että\ntämä oli totisinta totta Raudan puolelta. Varmuuden vuoksi hän kysyi\nkuitenkin:\n\n— Tarkoitatko, että jos Vaara pidätetään, suostut jatkamaan tutkimuksia?\n\n— Kyllä.\n\nJärvi huokasi:\n\n— Olkoon menneeksi sitten! Vankka raskaalla mielellä minä tässä asiassa\nannan sinulle periksi. Mutta vielä suurempana onnettomuutena pitäisin\nsinun luopumistasi jutun selvittelyssä. Tiedän, että rouva Vaaran murha\non kirotun sekava tutkittava.\n\nPoliisitarkastaja tilasi puhelun komisario Salolle.\n\nMartta-rouva huokasi. Hänkään ei pitänyt tuosta päätöksestä, johon\nhänen miehensä oli pakotettu alistumaan. Hän tunsi Matti Vaaran jo\nosakunta-ajoilta ja piti hänestä.\n\nRauta vaistosi, mitä he molemmat ajattelivat, ja ryhtyi sen vuoksi\nselittämään:\n\n— Sanon vieläkin kerran olevani yhtä vakuuttunut kuin tekin Vaaran\nsyyttömyydestä. Taikka ainakin melkein yhtä vakuuttunut. Siitä ei\nsiis ole kysymys. Mutta tutkimuksilleni on välttämätöntä, että\npaikkakunnan elämä lakkaa pyörimästä yksinomaan tuon murhan ympärillä.\nVaaran julkinen pidättäminen ei tuota lisävaurioita hänen maineelleen\npitäjässä, koska kaikki ovat siellä varmoja hänen syyllisyydestään.\nSen sijaan tuo pidätys rauhoittaa paikkakunnan ja antaa lisäksi\nmurhaajalle turvallisuuden tunteen. Minulle se suo mahdollisuuden\ntutkia juttua ihmisten näkemättä minussa mitään muuta kuin sen, jonka\nosaa olen ottanut esittääkseni: lepoa ja raikasta meri-ilmaa kaipaavan\nherrasmiehen. Tietysti ne, jotka minulla jo ovat epäilyksenalaisten\nlistalla tai jotka sille tulevat, pääsevät selville todellisesta\nosastani. Mutta se tapahtuu vasta sitten, kun olen heistä kuhunkin jo\niskenyt kynteni. Ja sen osaan tehdä niin, ettei heillä sen jälkeen ensi\nhätään ole halua ryhtyä paljastamaan minua.\n\nJärvi nyökkäsi.\n\n— Uskon sen. Sitä paitsi voit olla oikeassa siinä, ettei Vaaran asemaa\npitäjässään tällä hetkellä voi nykyistä huonommaksi tehdä. Tuo ajatus\ntekee minulle paljon helpommaksi antaa komisario Salolle haluamasi\npidätysmääräyksen.\n\n— Ja kehoita häntä toimittamaan pidätys niin, että mahdollisimman monet\nkirkonkyläläiset saavat sen tietoonsa. Kun tuo näytös on esitetty\nsiellä kaikella mahdollisella julkisuudella, niin sittenhän Salo\nja Pekansuo voivat tuoda hänet Vaaran autolla vaikka tänne teidän\nluoksenne, jos te voitte ottaa hänet vastaan.\n\nMartta-rouva hymyili pitkästä aikaa.\n\n— Voi, Erkki, tehdään se!\n\nHänen miehensä nyökkäsi.\n\n— Melkeinpä kadehdin Matti Vaaraa, Rauta virkahti. — Täällä hän saa\nseurustella teidän kanssanne tai lueskella kaikessa rauhassa. Sillä\naikaa minun on aherrettava ja pelattava teatteria tuossa kirotussa\nloukossa. Mutta ne terveiset voitte välittää minulta hänelle, että teen\nkaikkeni, jottei tätä epäoikeudenmukaista onnen lahjojen jakautumista\nkestä kauan. Parhaassa tapauksessa vain päivän, pahimmassa viikon.\n\n— Mainiota, vanha veikko! Ne terveiset esitämme hänelle mielellämme.\n\n— Mutta sitten on vielä eräitä asioita, Rauta sanoi. — Ensinnäkin pikku\nneiti Vaara. Lavastuksemme ei vaikuta aidolta, jos hänet jätetään\npaikkakunnalle tai jos hän saisi seurata pidätettyä isäänsä. Joku\ntoinen olisi saatava noutamaan hänet myöhemmin päivällä.\n\nJärvi naurahti.\n\n— Sinä, Martta! Sinähän olet joskus valittanut, etten voi järjestää\nsinulle edes pientä automatkaa. Huomenna siihen on tilaisuus. Voit\nottaa Marjan ja Annikin mukaan ajelulle.\n\nHänen vaimonsa suostui ehdotukseen ilomielin.\n\n— Muista antaa vaimosi käytettäväksi jokin sellainen auto, joka ei\nviime aikoina ole käynyt tuolla paikkakunnalla, Rauta huomautti.\n— Tämä meidän yhteinen ammattimme vaatii ennen kaikkea aivotyötä,\nyksityisten tosiasioiden keräämistä ja niiden kärsivällistä sijoittelua\nkokonaisuudeksi. Minun erikoisalaltani saattavat joskus nyrkitkin\npäästä puhumaan, vaikka minun makuni mukaan liian harvoin. Useammin sen\nsijaan tarvitaan teatteritottumusta. Lavastuksen yksityiskohtaiseen\naitouteen ei milloinkaan uhrata liiaksi aikaa ja huomiota.\nVähäpätöisinkin erehdys siinä suhteessa voi pistää rikollisten silmiin\nja pilata koko pelin.\n\n— Onpa onni, ettei minun virkan! edellytä moista monipuolisuutta, Järvi\nnaurahti.\n\n— Muuten taitaisikin meidän perheeltämme leipä pian loppua, rouva yhtyi\nleikinlaskuun. — Erkki on niin hidas, että pienikin mies ehtisi hänet\ntyrmätä, ennen kuin hän huomaisi toden olevan edessä. Ja teatterissa\nhän kelpaa vain katsomoon.\n\n— Elämän teatteriin minä katsojanakin tyydyn, poliisitarkastaja\ntäydensi hyväntahtoisesti hymyillen.\n\nRauta palasi edessä oleviin valmisteluihin:\n\n— Sitten on kysymys Vaaran sijaisesta. Pitäjässä on paljon nuristu\nsitä, ettei sijaista ole lähetetty, vaikka nimismies silmänlumeeksi\n— kuten sanotaan — on pidätetty viran toimituksesta. Eikö\nlääninhallituksen käytettävissä ole ketään nuorta juristia, mieluiten\nsellaista, joka vanhastaan jonkin verran tuntee paikkakunnan?\n\n— Odotahan... Onhan meillä hovioikeudenauskultantti Saarinen. Hän on\nsieltä kotoisinkin.\n\n— Onko hän sukua rovasti Saariselle?\n\n— Rovastin vanhin poika.\n\n— No, yritä saada hänet heti käsiisi. Otan hänet mukaan huomisaamuna.\nJa sitten, hyvä veli, arvannet minun haluavan päästä vaimoni luo\nmahdollisimman pian. Hanki minulle auto niin varhaiseksi kuin suinkin.\n\nJärvi hymähti.\n\n— On sentään hyvä, ettet käy täällä Vaasassa joka päivä. Muuten saisin\nviettää kaiket yöt valveilla täyttämässä sinun antamiasi määräyksiä.\nOliko sinulla vielä jotakin?\n\n— Ei muuta kuin että hommaat tarpeelliset paperit, jotka nuori Saarinen\nsaa viedä Salolle. Ja tietenkin paperit myös Saarista itseään varten.\n\nPoliisitarkastaja nauroi.\n\n— Kuule, vanha veikko! Jos ne joskus aikovat tehdä sinusta maaherran\ntähän lääniin, niin vihjaa hiukkasta aikaisemmin minulle siitä. Haen\nsilloin heti muualle. Sinä olisit varmasti perin rasittava esimies!\n\n— Ilmeisesti te kaksi aiotte valvoa koko yön, emäntä virkahti. —\nTaitaa olla paras minun mennä keittämään uudet korvikkeet. Tämän illan\nkunniaksi pistän sekaan viimeiset kahvijauhoni. No, Erkki, käytä nyt\nhyväksesi minun poissaoloani: jännittävimmät sotamuistot esiin!\n\nJärvi irvisti. Mutta hän sai muuta ajattelemista. Puhelin soi. Hänen\ntilaamansa puhelu tuli. Hän antoi hämmästelevälle komisariolle\nsuullisen käskyn pidättää huomenissa tuomari Vaara ja ilmoitti\nkirjallisen määräyksen saapuvan vt. nimismieheksi määrätyn tuomari\nSaarisen mukana.\n\nSuljettuaan puhelimen hän virkahti Raudalle:\n\n— Sinä sait siis sittenkin minut kantamaan uhrin tuon kirotun\npaikkakunnan 'kansantahdolle'. Mutta muista sanasi: korkeintaan\nviikoksi!\n\n\n\n\nViides luku.\n\nRUUSTINNAN TRIUMFIN PÄIVÄ.\n\n\nKello näytti yhdeksää, kun Rauta ja nuori tuomari Saarinen\nseuraavana aamuna miellyttävän matkan jälkeen saapuivat kirkonkylän\nmatkustajakodin eteen. Auton jarruttaessa Saarinen hymähti:\n\n— Kas vain, ensimmäiset täällä tapaamani ovat isäukko ja pikkusisko.\n\nRautakin oli kiinnittänyt huomiota lähestyvään vanhaan mieheen, jonka\nasu oli aivan ilmeisen papillinen, ja hänen rinnallaan tepastelevaan\nnukkemaiseen tyttöseen. Rovasti Saarinen oli kuusissakymmenissä ja jo\nhieman kumaraan painunut. Mustan, leveälierisen hatun alta näkyvät\nvitivalkoiset hiukset korostivat hänen olemuksestaan henkivää lempeyttä.\n\n— Esittäkää minut isällenne.\n\nNuori tuomari oli siihen perin halukas.\n\nRovasti oli poikansa nähdessään pysähtynyt keskelle maantietä. Sitten\nhän muutamin nykivin juoksuaskelin riensi luo.\n\n— Kah, Elias. Olipa tämä yllätys!\n\nKun isä ja poika kättelivät, Rauta pani merkille, että molemmat olivat\nkeskimittaisia ja laihoja, kasvonpiirteissäkin oli paljon samaa.\n\n— Isä, salli minun esittää sinulle tuomari Rauta.\n\nPuristaessaan kookkaan vieraan kättä rovasti virkahti ystävällisellä,\ntäyteläisellä äänellä, jossa vielä ei tuntunut vanhuuden ruostetta.\n\n— Te olette siis Rantamaan uusi asukas. Vaimoni kertoi rouvanne eilen\ntehneen meille vierailun. Valitettavasti minä en ollut siiloin kotona.\nVaimoni sanoi, että rouvanne on hyvin viehättävä.\n\nSitten hän kääntyi jälleen poikaansa.\n\n— Mikä tuuli lennättää esikoisen! tänne kotipitäjään?\n\nNuoren tuomarin ääni värähti mielihyvästä ja hienoisesta ylpeydestä\nhänen vastatessaan:\n\n— Minut on määrätty tänne vt. nimismieheksi. Virkamääräys on taskussani.\n\nViime lause oli taistelunhaluinen vastaus isän epäilevään ilmeeseen,\n\n— Poikanne oli kyllin ystävällinen ottaakseen minut autoon mukaansa.\nHalusin tietysti mahdollisimman nopeasti päästä tänne takaisin.\n\nRovasti nyökkäsi Raudalle myötätuntoisesti.\n\n— Ymmärrän kiireenne. Koko kylä puhuu tuosta viimeöisestä\nmurhapoltosta. Herra meitä armahtakoon! Millaiseksi hirveiden rikosten\nnäyttämöksi rauhallinen pitäjämme onkaan tänä onnettomana syksynä\nmuuttunut!\n\n— Niin, Rauta yhtyi, — ensin rouva Vaaran murha. Olen tietysti kuullut\nsilitä paljon puhuttavan, vaikka olemme vasta tulleet paikkakunnaille.\nMutta nythän arvoitus alkaa olla jo ratkaistu.\n\nVanhus katsoi Rautaan kysyvästi. Tämä virkahti välittämättä nuoren\nSaarisen varoittavasta silmäyksestä:\n\n— Ah, niin, ette voikaan vielä tietää sitä, rovasti. Poikanne\nensimmäisenä virkatehtävänä tulee olemaan tuomari Vaaran pidättäminen.\nÄlkää olko noin tyytymättömän näköinen, tuomari Saarinen. Kun kerran\nmatkalla kerroitte sen minullekin, niin tottahan isänne voi saada\ntietää tuon uutisen.\n\nIlmoituksella oli toivottu vaikutus. Vanhus haukkoi ilmaa.\n\n— Onko se totta, Elias? Tuo, että sinä pidätät Vaaran?\n\n— En minä pidätä, isä, nuori mies taipui vastahakoisesti vastaamaan. —\nTuomari Raudan on täytynyt käsittää väärin.\n\n— Se on mahdollista. Minähän olen pelkkä kaupunkilaisasianajaja enkä\nole selvillä, miten kaikki täällä maalla oikein tapahtuu. Mutta itse\npääasiaa ette kieltäne: Vaaran pidättämistä?\n\nNuori Saarinen ei käsittänyt Raudan peliä lainkaan. Mies oli tunnettu\nrikosten selvittelijä ja automatkalla vaikuttanut hyvinkin asialliselta\nja pidättyväiseltä. Miksi hän nyt heittäytyi noin löyhäsuiseksi?\n\n— Pidättäminen tulee tapahtumaan pian, se on totta, hän sanoi. — Mutta\nsen suorittavat läänin rikosetsivät, en minä. Minulla on tuotavana vain\nkirjallinen pidätysmääräys.\n\n— Vai niin, vanha mies huokasi. — Siis sittenkin. Augusta oli jälleen\noikeassa. Hän sanoo, että minä olen naivi kieltäytyessäni uskomasta\npahaa lähimmäisistäni. Niin, niinpä kai...\n\nHän oli vaipunut puhelemaan itsekseen. Hän oli hyvin pettynyt ja\npahoillaan. Sitten hän silmäsi poikaansa.\n\n— Tulet kai asumaan kotiini, Elias?\n\n— En. Lääninhallituksessa arveltiin parhaaksi, että asetun nimismiehen\ntaloon. Ihmiset ovat tottuneet käymään siellä.\n\n— Otetaanko miesparalta kotikin?\n\n— Ei. Minä asun vain virkahuoneessa.\n\n— Vai niin. Täytynee mennä kertomaan uutinen vaimolleni. Hänelle tämä\non ilon päivä.\n\nNyt vasta hän muisti pikku tyttärensä. Pelästyneenä hän katsoi\nympärilleen. Mitään hätää ei kuitenkaan ollut. Tosin lähitaloista oli\ntullut poikasia katsomaan autoa ja vieraita herroja. Mutta pieni neiti\noli jäätävin katsein saanut heidät pysyttelemään riittävän välimatkan\npäässä. Hän seisoi siinä, mihin isä oli hänet jättänyt, liikkumatta ja\nhienona.\n\n— Maj-Lis, tulehan tänne.\n\n— Miten herttainen tytär teillä on, rovasti! Rauta kiitti. — Päivää,\nMaj-Lis!\n\nTyttönen katsoi ison, vieraan miehen kouraa, joka ojentui häntä kohden.\nHän vetäytyi askelen taapäin ja pani omat kätensä selän taa.\n\n— No, pikku neiti. Anna kättä.\n\n— Maj-Lis får int'. Mamma ha' förbjudit.\n\nRauta naurahti hämillisesti. Mutta vielä paljon nolompia olivat\nmolemmat Saariset. Rovasti yritti selittää:\n\n— Vaimoni pelkää niin, että tyttö saa tartunnan. Siksi hän on päntännyt\nlapsen päähän, ettei saa kätellä ketään...\n\nRauta kiirehti myöntämään, että niinkin saattoi ajatella. Hyvästeltiin\nnopeasti molemminpuolisin toivotuksin pikaisesta jälleennäkemisestä.\n\nJäätyään Raudan kanssa kahden nuori Saarinen virkahti puolittain\nsäälivästi, puolittain ivallisesti:\n\n— Isäukko parka, hänellä ei enää ole paljon sanottavaa kotona.\nMaija-tyllerön kohdalla hänen suurin saavutuksensa on, kun saa joskus\narmon lähteä kävelylle neidin kanssa.\n\nRovastilan nuorison vanhemman ja nuoremman painoksen välillä ei\ntuntunut vallitsevan kovin suurta sydämellisyyttä. Rauta oli pannut\nmerkille, että nuori tuomari ja Maj-Lis eivät olleet tehneet elettäkään\ntervehtiäkseen toisiaan. Hänen myötätuntonsa oli kokonaan 'vanhemman\npainoksen' puolella. Nenäkäs, ansarimainen pikku tyttö herätti hänessä\nvain sääliä; hänen elämänsä mahtoi olla peräti ikävää.\n\n— Sanokaahan, tuomari, nuori mies vaihtoi puheenaihetta, miksi ihmeessä\nkerroitte isälleni Vaaran pidättämisestä? Heti kun uutinen ehtii\nruustinnan korviin, puhelinlinjat alkavat punoittaa kiidättäessään\ntietoa ympäri kylää. Lipsahtiko tuo maininta teiltä?\n\nRauta naurahti kuivasti.\n\n— Halusinkin tiedon leviävän. Mitä pikemmin ja mitä laajemmalle,\nsen parempi. Juuri äitipuoltanne ajatellen minä sitä paitsi kerroin\nteidän suorittavan pidätyksen. Vaikka en ole häntä vielä tavannut,\nolen muodostanut hänestä eräänlaisen kuvan. Jos isänne kertoo hänelle\nmolemmat variaatiot edessä olevasta pidätyksestä — sekä teidän että\nminun esittämäni —, niin minun esittämäni löytää varmasti armon\nruustinnan edessä. No, yhdentekevää. Minä joskus vain huvittelen\ntällaisilla pienillä psykologisilla kokeilla.\n\nNuori Saarinen katsoi häneen epävarmana. Tuosta miehestä ei tiennyt,\nmilloin hän oli tosissaan, milloin pilaili. Vanhemman virkaveljen\nseuraavat sanat eivät kuitenkaan jättäneet mitään sijaa epäilylle.\nNiihin sisältyvä selvä näpsäytys nostatti punan Saarisen poskille.\n\n— Täällä saattaa lähipäivinä tapahtua paljonkin sellaista, mikä panee\nteidät alkuun ihmettelemään. Mutta, olkaa huoleti, murhajutun ollessa\nkäsillä minulta ei lipsahda mitään.\n\nRauta halusi lieventää sanoihinsa sisältyvää moitetta. Siksi hän lisäsi:\n\n— Meillä juodaan iltapäiväkahvit kello yhdeksältätoista. Onko teillä\naikaa ja halua tulla silloin vieraaksemme?\n\nNuori mies oli hyvinkin halukas tulemaan. Miehet lähtivät kumpikin\nomalle taholleen.\n\nHarppoessaan kohti Rantamaata Rauta ei kiinnittänyt huomiota siihen,\nettä valtamaantien molemmilla puolilla olevien talojen ikkunoista monet\nuteliaat silmäparit tähysivät hänen menoaan. Häneltä meni sivu suun\nmahdollisuus hyvään nauruun, kun ei päässyt kuulemaan, mitä kaikkea\npaikkakuntalaisilla oli sanottavana kaupunkilaisten epäterveestä\nelämästä ja huonoista hermoista. Hän mietiskeli vain, ettei rovasti\nsentään kokonaan ollut toisen vaimonsa tahtoon alistunut, kun hän —\nvaikkapa vain hiljaisessa mielessään — oli rohjennut uskoa Vaaran\nsyyttömyyteen. Se oli jo toinen itsenäisyyden näyte rovastissa; Martta\nRintapeltohan oli maininnut, ettei hän ollut taipunut osallistumaan\nvaimonsa mukana Elisabeth-rouvan rapukestien tapaisiin tilaisuuksiin...\n\nMiten Inkerin vierailu ruustinnan luona lie sujunut? Ilmeisesti hyvin,\nkoska rovastille oli sanottu Inkeriä \"hyvin viehättäväksi\". Rauta\nnaurahti. Minkälaista osaa pikku veikistelijätär lie ruustinnalle\nesittänyt kun näytti päässeen hänen suosioonsa? Sitä täytyy kysyä heti\nensimmäiseksi, hän päätteli.\n\nMutta Rauta unohti sen päästessään sulkemaan Inkerin syleilyynsä.\nKumpikaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Sitten nuori rouva pujahti\nirti ja juoksi peilin eteen järjestämään vaaleita kiharoitaan. Hän\nnauroi onnellisena, mutta sinkautti sitten olkansa yli:\n\n— Huh-huh! Hengitys ei vieläkään oikein kulje. Ehkäpä minun olisi\nkuitenkin kaikitenkin pitänyt ottaa varteen isäni varoitus. Muistat\nkai, että hän kihloihin mentyämme kysyi minulta: 'Miten sinä uskallat?\nTuo iso mieshän voi katkoa sinulta kylkiluut luullessaan vain hellästi\npainavansa sinut rintaansa vasten.'\n\nKahvipöytään istuuduttua Inkeri oli se, joka asetti kysymykset,\nja Raudan oli tyydyttävä vastaajan osaan. Nähdessään vaimonsa\nvahingoittumattomana ja hyväntuulisena hän olisikin taipunut\nmihin tahansa. Perusteellisesti hän teki selkoa kaupunkimatkansa\ntuloksista. Tyydytyksellä hän pani merkille, että Sylvi Holmin kuvaus\nkohtauksesta kutomahuoneessa tuotti Inkerille yhtä suuren yllätyksen\nkuin hänelle itselleen eilen. Mutta kun hän lopulta päätyi Vaaran\npidätykseen, siniset silmät synkkenivät. Inkerin täytyi hiljaisessa\nmielessään myöntää tilanteen eilisestä kärjistyneen. Vaaralla ja hänen\ntyttärellään saattaisi nyt poliisitarkastaja Järven kotona olla paljon\nparempi olla kuin täällä. Häntä jäi kuitenkin kaivelemaan, ettei ollut\ntällä kohdalla saanut lävitse omaa tahtoaan.\n\n— Luuletko noiden nahkatakkisten välittävän tuon taivaallista siitä,\npidätetäänkö Vaara vai ei?\n\nRauta hymyili. Hän tiesi hyvin, mistä kenkä puristi.\n\n— Juuri sen minäkin olen kiinnostunut näkemään. Se on heidän kohdallaan\nsuorastaan ratkaisevaa. Järvi uskoo Elisabeth-rouvan murhaajan olevan\nlöydettävissä heidän joukostaan. Jos niin on ja heidän vihansa meitä\nkohtaan pulppuaa siis pelon lähteestä, niin rauhoittuneina he jättävät\nnyt Rantamaan liikarasittuneen herran naisineen nauttimaan tyyntä\nlepoa. Odotan siitä syystä ensi yötä jännittyneenä. Jos taas meihin\nsuunnatut karkoitusyritykset jatkuvat yhä, niin uskon vaistoni osuneen\noikeaan vakuutellessaan, että tämä nahkatakkisten puuhailu on erillinen\njuttu.\n\n— Mikä se sitten olisi?\n\nInkerin äänessä soi epäilys. Hän ei tässä tapauksessa antanut\nsuurtakaan arvoa miehensä arveluille. Hän oli saanut päähänsä saman\najatuksen kuin poliisitarkastaja Järvi. Tapahtumat Rantamaan huvilan\nympärillä viime öinä tukivatkin heidän käsitystään. Tyydytyksekseen\nhän totesi miehensä pudistavan päätään. Kaarlokaan ei siis osannut\nantaa nahkatakkisten tihutöille muuta selitystä. Mutta sitten oli tuon\ntarjoilijattaren ja hänen heilansa kertomus, jonka merkityksen Inkeri\nhyvin tajusi. Hän virkahti:\n\n— Nuo nahkatakkiset voivat olla apteekkarin rikostovereita.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Tietenkin voivat. _Jos_ apteekkari on syyllinen.\n\n— Mutta Sylvi ja hänen Iisakkinsahan näkivät...\n\n— Niin, he näkivät Elisabeth-rouvan ja apteekkarin kohtauksen\nkutomahuoneessa. Mutta vielä emme tiedä, oliko Katajisto edes ainoa\nja viimeinen, joka tuohon huoneeseen tuli; murhaillan myöhemmistä\nvaiheista puhumattakaan. Valitettavasti Jaakonaho ei saanut tahtoaan\nläpi. Jos hän olisi pysynyt pikku ikkunan luona vähän kauemmin,\ntietäisimme ehkä paljon enemmän. Mutta sellaisia naiset ovat! Sylvi oli\noikea Eeva: hän ei halunnut pitempään katsella toisten suutelemista,\nvaan itse tulla suudelluksi.\n\nInkeri näytti hänelle kielennipukkaa ja iski empimättä vastaan:\n\n— Tuo nyt ei ollut osuvimpia vertauksiasi, kultaseni. Kantaäidistämme\nen ole kuullut, että hän olisi olisit erityisen perso sellaisille\nturhuuksille kuin miehen suuteloille. Pikemminkin voisi sanoa, että\ntuo Iisakki oli oikea yksinkertainen, helposti narrattava, vain\nhieman nykyaikaistunut Aatami. Heikkoluonteista kantaisäämme, johon\nvalitettavasti kaikki miehet ovat tulleet, narrattiin omenalla,\nIisakkia taas — konjakkipulloilla.\n\nNauraen Rauta otti hänet syliinsä ja vastusteluista huolimatta suuteli\nhäntä.\n\n— Milloinkahan mekin järkiinnymme? Inkeri huokasi vapaaksi päästyään.\n— Olisi varmasti jo aika! Kerro nyt kerrottavasi loppuun. Niin\npaljon nainen minäkin olen, että pian räjähdän, ellen vähitellen saa\nsananvuoroa purkaukseni omaa elämyslastiani.\n\n— Minulla onkin enää vain vähän lisättävää, Rauta sanoi. Hän kertoi\nautomatkastaan nuoren tuomari Saarisen kanssa ja tutustumisestaan\nrovastiin.\n\n— Olin unohtaa mainita erään seikan pikku emännälle, hän virkahti\nsitten. — Kutsuin nuoren Saarisen meille iltapäiväkahville tänään.\n\n— Mainiota! Niin minäkin.\n\nKun mies katsahti häneen kummastuneena, Inkeri selitti:\n\n— Sinä olet kutsunut vanhemman veljen, minä nuoremman. Mutta minun\nSaariseni kuuluu osana eilispäivän elämyksiini, joten hänestä ei tässä\nyhteydessä sen enempää.\n\nRauta lopetteli omaa selostustaan:\n\n— Järvi määräsi Salon odottamaan tuomari Saarista matkustajakodissa.\nPysähtyessämme sen edustalle ihmettelin, ettei Salo tullut näkyville.\nEhkei hän ollutkaan siellä.\n\n— Kyllä hän oli. Mutta hän ei kehdannut tulla näkyviisi.\n\n— Ei kehdannut! Miksei?\n\nInkeri naureskeli.\n\n— Komisario oli aamukahvilla aivan masentunut. Hän sanoi minulle:\n'Hyvä rouva, ikinä en kehtaa enää näyttää silmiäni teidän miehellenne.\nEttä minulle sattuikin sellainen aasialainen haksahdus!' Hän ei yöllä\ntutkinut jälkiä saunan raunioiden ympärillä, vaan jätti sen aamuksi.\nKun hän sitten auringon noustessa painui rannalle, jäljet olivat\nkadonneet. Ihan kaikki! Jopa hänen ja Pekansuon jalanjäljetkin olivat\nyön aikana kadonneet. 'Raunioiden ympäristö oli haravoiden siistitty\naivan kuin parhaatkin puutarhakäytävät!' hän valitti.\n\nRauta hymähti.\n\n— Kas vain. Nahkatakkiset ystävämme arvioivat heillä olevan varaa\nilvehtiäkin kanssamme. No, katsotaanpa! Mutta nyt on vihdoinkin sinun\nvuorosi. Alahan kertoa, ja ihan pienimpiä yksityiskohtia myöten.\n\nInkeri huoahti helpotuksesta:\n\n— Kyllä minä sainkin odottaa!\n\nHän selosti ensiksi illan elämykset, joissa Raudalle ei ollut mitään\nolennaisesti uutta. Mutta sitä kiintoisampi oli Inkerin käynti\nrovastilassa. Kuvaus rouvien keskustelusta ruustinnan äidinkielellä ja\n'Martin'-pojasta sai Raudan sydämellisesti nauramaan.\n\n— Tuo minun täytyy kertoa Pikku jättiläiselle, kun hän kasvaa vähän\nsuuremmaksi. Hänen on hyvä tietää, millainen vierailla höyhenillä\nkoreilija hänen äitinsä on päästyään vapaasti lentelemään!\n\n— Uskallapas vain! Inkeri hymyili, mutta syventyi sitten jälleen\nselostukseensa.\n\nVoimakkaimman vaikutuksen Rautaan teki maininta Elisabeth-rouvan\nnuoremmasta sisaresta Kerstinistä. Hän meni heti puhelimeen ja tilasi\npuhelun Vaasaan.\n\n— Miten kiittämätön kuuntelija sinä oletkaan! Inkeri pilaili. — Minun\nkertomukseni on vähintään yhtä kiintoisa kuin sinun äskeisesti. Mutta\nkesken kaiken sinä muistat ihan muita asioita.\n\nRauta pysyi totisena.\n\n— Etkö ymmärrä äsken mainitsemasi seikan merkitystä? Olemme luulleet,\nettä Elisabeth-rouvalta jäi vain yksi sukulainen; nuori herra Kurt, Ja\nhänellä olikin myös sisar, köyhiin naimisiin joutunut Kerstin. Tilasin\npuhelun pyytääkseni Järveä tiedustelemaan Loviisasta kiireellisesti,\nmitä siellä tiedetään rakennusmestari Lundströmin perheestä.\n\n— Mutta kultaseni! Itsehän eilen sanoit, etten saa tulla rovastilasta\ntakaisin kassissani uusia murhaajakandidaatteja. Ja nyt käyt käsiksi\nensimmäiseen uuteen nimeen vallan tulenpalavalla innolla. Kuinka\nherrani ja mieheni sen selittää?\n\nHymähtäen Rauta ryhtyi selittämään.\n\n— Jos lähdetään siitä, että Vaara on syytön, niin Elisabethin\nomaisuuden perijöillä on painavin motiivi toivoa rouvan kuolemaa. Askel\ntuollaisesta toivosta murhaan on monesti osoittautunut surkuteltavan\nlyhyeksi. Joka tapauksessa Lundströmin perheen näyttämölle astuminen\nkuuluu tämän päivän jymyuutisiin. Mutta jatkahan, ole hyvä!\n\nInkeri oli siihen peräti halukas. Hän arvasi miestään kiinnostavan\nainakin niiden sanojen, joilla Elisabeth-rouva oli ruustinnalle\nperustellut naimisiin menoaan. Niin kävikin. Rauta viittasi häntä\nkeskeyttämään ja vaipui mietteisiinsä. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n— Aivan niin. Luulenpa nyt saaneeni kuvan Vaaran perheen\ntragiikasta. Tuo tunnustus tekee ymmärrettäväksi senkin, mitä\nSylvi Holm kertoi aviopuolisoiden väleistä: 'Vätys — — — et kykene\nyksinkertaisempaankaan!' Elisabeth-rouva oli mennyt naimisiin ennen\nkaikkea saadakseen lapsen. Hän oli elämässään tottunut saamaan kaiken\nhaluamansa. Mutta tämän myöhään heränneen lapsitoiveen kohdalla hän\nkoki järkyttävän pettymyksen. Hänen ylpeä, omahyväinen mielensä sulki\ntietenkin pois sellaisen ajatuksen, että hän itse varhaisempine\nkirjavine vaiheineen oli luultavimmin syypää tuohon pettymykseen.\nEi, hän syytti kaikesta vain Matti-parkaa. Hän ei kaihtanut miehensä\nloukkaamista ja nöyryyttämistä edes palvelijoiden kuullen.\n\nHän sytytti savukkeen ja vetäisi pari syvää henkisauhua. Vasta sitten\nhän jatkoi:\n\n— Elisabeth-rouva on noissa sanoissaan ruustinnalle antanut sielustaan\ntodella hyvin rehellisen ja paljastavan kuvan. Eikä hänen raju\nlapsenkaipuunsa tukehtunut edes vihaan miestään kohtaan. Kapteeni\nKortkampf ja apteekkari Katajisto saattavat olla pari nimeä hänen\nlistaltaan. Ja Vaara oli varmaan tietoinen kaikesta tästä. Sen\ntäytyi olla hirveää ankaran moraaliselle miehelle. Lisäksi tulivat\nElisabeth-rouvan ainaiset loukkaukset. Kaiken kukkuraksi nainen, josta\nhän oli toivonut hoivaa pikku Liisalle, ei pyrkinyt edes salaamaan\ntyttöä kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä. Vaaran talon on lopulta\ntäytynyt olla ladattu täyteen noiden kahden keskinäistä vihaa ja\nhalveksuntaa, räjähdysvalmis kuin ruutitynnyri. Sääli — noita molempia!\n\nInkeri nyökkäsi vakavana. Hiljaisena hän kertoi loppuun käyntinsä\npappilassa.\n\n— Juuri tuollaiseksi, säälimättömäksi kostonjumalattareksi, olen\nkuvitellutkin ruustinnan, Rauta virkahti. — No niin, tänään hänellä\nsitten on triumfin päivä.\n\nVaasan-puhelu tuli. Poliisitarkastaja lupasi heti lähettää Raudan\ntoivoman tiedustelun. Tuskin tämä puhelu oli päättynyt, kun puhelin soi\njälleen. Tällä kertaa naisen ääni kysyi rouvaa.\n\nKummastuneena Inkeri tarttui kuulotorveen.\n\nPuhelun päätyttyä hän virkahti miehelleen silmissä humoristinen välke:\n\n— Se oli ruustinna. Sinähän äsken sanoit, että tämä on hänen triumfinsa\npäivä. Itse hän ainakin tuntee sen siksi. Olisitpa vain kuullut hänen\näänensävynsä! Oli hänellä sentään oikeaa asiaakin. Tätä päivää pitää\nkuulemma juhlia. Ruustinna ja apteekerska ovat, päättäneet niin.\nKatajistolla on kahvikutsut. Kirkonkylän koko noblessi tulee sinne.\n\n— Keitä?\n\n— Katajistojen sekä ruustinnan ja rovastin lisäksi uusi nimismies,\nlääkärin rouva — lääkäri itse on, sain tietää, mahdoton ihminen, joka\nei liiku missään —, pankinjohtaja Kanto rouvineen ja kamreeri Berg.\n\nRauta vihelsi.\n\n— Sepäs on kiintoisa seurakunta! Vahinko, ettemme me kuulu kirkonkylän\nnoblessiin.\n\n— Mepä kuulumme, ainakin tässä tapauksessa! Inkeri riemuitsi. —\nRuustinna ilmoitti sanoneensa apteekerskalle, että viehättävä rouva\nRauta miehineen pitää myös kutsua. Hän ihmetteli, ettei apteekerska\nvielä ollut soittanut minulle. No, mitäs nyt sanot?\n\n— Sinä olet todellinen helmi! Olet minulle, hidasliikkeiselle karhulle,\nsuorastaan korvaamaton apulainen. Eräästä seikasta ruustinna ja minä\nnäytämme olevan yhtä mieltä. Sinä olet viehättävä. Mutta pedagogiselta\nkannalta oli tietysti erehdys lausua se julki. Alinomainen ylistely voi\nnousta sinulle päähän.\n\n— Oh, sitä vaaraa ei ole. Minunhan on joka päivä seurusteltava sinun\nkanssasi, Inkeri pilaili.\n\nOdotettu puhelu tuli pian. Kyllä, he tulisivat mielellään molemmat.\nKello neljältätoista siis. Näkemiin!\n\nInkeri oli pukeutumassa kutsuihin, kun Mari tuli ilmoittamaan\ntuomarille vieraan. Martta Rintapelto pyysi saada puhutella häntä.\n\nRauta huoahti. Vierailu ei tulisi olemaan helppo. Mutta olihan hän\ntiennyt, ettei sitä voinut välttää. Hän nyökkäsi.\n\nMartta Oli tälläkin kertaa ilmeisesti juossut. Hän oli punainen ja\nhengästynyt. Ruskeat silmät olivat itkettyneet. Hän ei näyttänyt\nhuomaavan kehoitusta istuutua, vaan jäi seisomaan.\n\n— Ne ovat vieneet meidän tuomarin! hän huudahti tuskaisesti. — Te\nlupasitte, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Te te...!\n\nTyttö väänteli käsiään.\n\n— Rauhoittukaa, neiti, Rauta sanoi levollisesti. — Tuomari Vaara on\nviety Vaasaan. Sen tiedän. Mutta mitään muuta hänelle ei tapahdu. Hän\non turvassa, eikä mikään uhkaa häntä. Voitte luottaa siihen.\n\nMartta tuijotti häneen tiukasti. Hän koetti käsittää kuulemiensa\nsanojen todellisen merkityksen. Sitten hän lyyhistyi lähimmälle\ntuolille ja purskahti itkuun.\n\nRauta antoi hänen olla. Tytölle teki varmasti hyvää saada purkaa\njärkytyksensä kyyneliin. Inkeri tuli sisään tummansinisessä\nvierailupuvussa, joka korosti hänen tyttömäistä solakkuuttaan. Hän\npysähtyi hämmästyneenä huomatessaan Martan ja istahti sitten ääneti\noven luona olevaan nojatuoliin.\n\nVihdoin vieras kuivasi kyynelensä ja mutisi jotakin anteeksipyynnön\ntapaista.\n\n— Pelkään olevani teidän mielestänne hassu, hän sanoi sitten. — Mutta\nsäikähdin miltei järjiltäni poliisien tullessa pidättämään tuomaria.\nKaiken kukkuraksi heillä oli mukanaan Saarisen poika! Eikö riitä,\nettä rouva Saarinen on myrkyttänyt meidän tuomarin elämän, mikäli\nsiinä vielä oli myrkyttämistä? Tarvitsiko niiden vielä lähettää poika\nSaarinen muka nimismiehen sijaiseksi? Minä en ainakaan hänen piiakseen\njää!\n\nRauta katsoi tytön kiihkeitä kasvoja. Musta tukka vaikutti entistä\nkireämmin päälaelta jakaukselle kammatulta ja huulet entistä tiukemmin\nyhteen puristuvilta. Hän piti tarpeettomana vastata purkaukseen\nsanallakaan.\n\n— Suokaa anteeksi, Martta jatkoi rauhallisemmin. — Sanoitteko te äsken,\nettä meidän tuomari on turvassa? Vai kuvittelinko minä vain?\n\n— Sanoin kyllä. Tuomari Vaara saa Vaasassa asua erään ystävänsä\nperheessä.\n\nÄäretön helpotus kuvastui tytön koko olemuksessa. Sitten hän kuitenkin\nvielä varmuuden vuoksi kysyi:\n\n— Mitä varten hänet sitten pidätettiin? Koko kylä puhuu siitä. Sitä\nvain puuttuu, ettei rovastin uusi rouva hengenheimolaisineen suorastaan\nliputa riemussaan!\n\n— Pidätys oli välttämätön minun tutkimusten! kannalta.\n\n— Tiedättekö jo, kuka murhaaja on?\n\n— En. Mutta saatte olla, varma siitä, että ennen pitkää saan hänet\nkiinni.\n\n— Kiitos!\n\nSen sanottuaan Martta vaikeni hetken. Sitten hän huudahti:\n\n— Onko totta se, mitä rovastin poika, se viransijainen, sanoi? Se, että\npikku Liisakin viedään minulta tänään pois?\n\n— On. Hänet noutaa muuan vaasalainen rouva. Kirkonkyläläiset eivät\nkuitenkaan saa millään ehdolla tietää, että Liisa pääsee yhteen isänsä\nkanssa.\n\nRauta odotti kiivasta purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Tyttö jäi\nmietteissään katsomaan eteensä.\n\n— Niin, hän kuiskasi, ehkäpä niin on parempi. Liisa on viime aikoina\nollut niin kummallinen. Tuomarin on pitänyt pukea hänet ja riisua. Oli\njulmaa kuulla hänen sanovan minulle, joka rakastan häntä kuin omaa\nlastani: 'Älä koske minuun käsilläsi!' Oli kuin puukolla olisi pistetty\nrintaani.\n\nSitten hän ikään kuin havahtui.\n\n— Mitä höpsinkään! Te pidätte kai minua nyt ihan hassuna ja typerän\nhentomielisenä?\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— En lainkaan, neiti. Teinä en kuitenkaan kiinnittäisi noihin lapsen\nsanoihin mitään huomiota. Minulla itselläni ei tosin ole vielä\nainoaakaan tytärtä. Mutta olen kuullut tyttöjen varhaisvuosinaan saavan\nkummallisia päähänpistoja. Heidän sanotaan joskus joutuvan aivan\nodottamattomien ja perusteettomien antipatiojen valtaan. Hellimmät\näiditkään eivät säästy moisten oikkujen aiheuttamilta kyyneliltä.\n\nMartta kiitti päännyökkäyksellä ja hymyntapaisella. Kun hän oli\nrauhoittuneena poistunut, Inkeri sanoi:\n\n— Ihan tekee mieleni kiittää sinua siitä hienotunteisuudesta, millä\ntyttöä kohtelit. Oikeastaan sinusta olisi pitänyt tulla lääkäri. Mutta\nmitä sanoitkaan hänelle itsestäsi? Ettei sinulla _vielä_ ole ainoaakaan\ntytärtä. Et kai tosissasi kuvittele sinulla joskus olevan tyttäriä\nuseampiakin?\n\n— Toivon sitä, Rauta hymähti, — Tietenkin siinä uskossa, että heistä\njoskus kasvaa joillekin onnenmyyrille yhtä viehättävät rouvat kuin\näidistään.\n\n— Mutta eikö riski ole liian suuri? Voisihan sattua, että he tulisivat\nisäänsä!... Mutta kiirehtikäämme, kultaseni. Myöhästymme muuten 'voiton\njuhlista'.\n\nKun he lähenivät apteekkitaloa, kello oli neljätoista ja\nkaksikymmentäviisi. Rauta vakuutti tuntevansa maaseudun tavat ja\nheidän saapuvan kutsuihin ensimmäisinä. Hän ei kuitenkaan ollut\nottanut huomioon päivän erikoista merkitystä. Harvinaisuuden vuoksi\nkirkonkyläläiset olivat olleet täsmällisiä. He olivat viimeiset\nvieraat. Mutta heitä oli kohteliaasti odotettu käymättä käsiksi\nkahvipöytään. Vieläpä ei ennen heidän tuloaan ollut jakauduttu\ntavanmukaisesti naisten ja miesten puolelle.\n\n— Minä jo pelkäsin, ettei herrasväki pääsisi tulemaan! rouva Katajisto\nvisersi.\n\nHän oli pienikokoinen, lyllerömäinen nelikymmenvuotias, joka käveli\nlyhyin, sipsuttavin askelin ja jossa kaikki oli pientä ja pyöreää.\nRaskaiden silmäluomien lomasta vihreinä välkkyvät silmät lisäsivät\nkissamaista vaikutusta. Hänen rinnallaan punakka, kaljupäinen\napteekkari, joka oli vaimoaan päätä pitempi, välkkyvine silmineen ja\nhohottavine nauruineen tuntui suoraviivaisemmalta kuin olikaan.\n\nEsittely muille vieraille vei tavallista pitemmän ajan, sillä\näskentulleet joutuivat aluksi ruustinnan ja pankinjohtajan rouvan\nkäsiteltäviksi. Rouva Saarinen suoritti perusteellisen kuulustelun\nRaudan liikarasittuneisuuden ilmiöistä ja siitä, tunsiko hän meri-ilman\njo vaikuttaneen hyvää.\n\nSillä aikaa rouva Kanto ihasteli ilmeisen kateellisena Inkerin uutta\nvierailupukua, jonka pääkaupunkilainen leikkaus saavutti hänen täyden\nhyväksymisensä. Kesken pukumietteitään hän loi mieheensä sellaisen\nkatseen, että se antoi aavistaa Kannolla vielä tänään keskusteltavan\nperinpohjaisesti siitä, miten toiset miehet käsittävät vaimonsa\npyrkimyksen pukeutua perheen yhteiskunnallisen aseman mukaan. Rouva\nKanto oli pitkä, kuiva nainen, joka puhui kovalla ja katkeralla äänellä\nja joka viisikymmenvuotiaanakin taisteli vielä itsepäisesti, mutta\nheikohkolla menestyksellä tumman tukkansa harmaantumista vastaan.\nPankinjohtaja itse oli pieni, kalpea, arka mies. Hän ei näyttänyt\nuskaltavan avata suutaan vilkaisematta ensin vaimoonsa ikään kuin\nkysyäkseen lupaa.\n\nTohtorinna Lehto tuotti Raudalle yllätyksen. Tätä nuorta,\nhauskannäköistä, eloisaa tummaverikköä, joka nauroi helposti ja\nväliajat hymyili kanssaihmisilleen ja koko elämälle iloisesti, oli\nvaikea uskoa katkeran ja töykeän lääkärin vaimoksi. Onpa hyvä, Rauta\najatteli, ettei minulla ole eilisen jälkeen ollut aikaa usuttaa ketään\nviranomaista tuon omituisen lääkärin kimppuun; miehessä, jonka vaimo\npuolivälissä neljättäkymmentä oli tuon näköinen, täytyi olla paljon\nhyvääkin.\n\nVierasjoukosta Rauta vanhastaan tunsi molemmat Saariset, isän ja pojan.\nRuustinnasta taas hän oli saanut hyvän ja — kuten hän nyt totesi —\nmelko täydellisen kuvan vaimonsa kertomuksesta.\n\nKamreeri Berg oli seurueen kiintoisin jäsen. Hän oli pitkä, Raudan\nmittainen, mutta vaikutti hoikkuudessaan pitemmältäkin. Inkerin\nkertoman mukaan hänen piti olla kolmenkymmenen ikäinen; sitä oli\nkuitenkin vaikea uskoa, niin nuorelta hän näytti. Tuuheina aaltoilevat\nmustat hiukset, mustanruskeat silmät, pienet, keikarimaiset viikset\nja pitkä, vähän kyömy nenä antoivat kasvoille vierasmaalaisen leiman.\nTätä vaikutelmaa korosti vielä se, että hän puhui suomea hienokseltaan\nmurtaen. Hänen ivallisessa hymyssään, joka paljasti terveet, valkeat\nhammasrivit, oli häikäilemättömyyttä, jopa julmuuttakin. Tyypillinen\nkaunis ystävä, Rauta arvioi, mutta vastustajana varmaan kaikkea muuta\nkuin väheksittävä.\n\nKun esittely oli päättynyt ja vieraat saaneet kahvikuppinsa ja\nensimmäiset annokset runsaista vehnäs- ja pikkuleipäkoreista, herrat\nvetäytyivät omalle puolelleen. Ollessaan ovella menossa Rauta kuuli\nruustinnan kuuluvasti kuiskaavan hänen vaimolleen:\n\n— Tästä talosta ei puutu mitään! Ellin korvikkeessa on aina puolet\noikeaa kahvia, tänään ehkä enemmänkin.\n\nKutsujen alku tuntui kaikkea muuta kuin lupaavalta. Herrat eivät olleet\ninnostuneet päivän 'suuresta' tapauksesta. Ainoa, joka olisi ollut\nhalukas käsittelemään sitä perusteellisesti, oli pankinjohtaja, mutta\nhän tiesikin siitä varsin vähän. Toiset vastailivat hänen kysymyksiinsä\nlyhyesti ja haluttomasti. Tuomari Vaaran syyllisyys ei herättänyt enää\nmitään väittelyä, kun rovastikaan — ilmeisesti kotona masennettuna — ei\nesittänyt eriävää mielipidettä.\n\nRuustinna ilmestyi sitten ovelle kookkaana ja mustana. Äänellä,\njonka kärsivää sävyä voitonriemu tänään lievensi, hän kutsui nuorta\ntuomaria naisten puolelle. Sieltä kuului pian, miten hän pöyhisteli\n'meidän Eliaksen' tarmokkuudella, joka heti oli johtanut pitäjässä\nhäpeällisesti sorrettuna olleen oikeuden voittoon. Nuori mies pakeni\nmiesten puolelle, niin pian kuin oli saanut annetuksi välttämättömän\nkuvauksen Vaaran pidätystilaisuudesta. Sen jälkeen hän istui paikallaan\näänettömänä.\n\nVahinko, Rauta mietti, etten tullut etukäteen antaneeksi Elias\nSaariselle vihjeitä keskustelun ohjaamisesta tiettyyn suuntaan. Hänen\noma asemansa teki moisen johtelun mahdottomaksi. Nimenomaan tässä\nseurassa hänen oli pysyteltävä vain ulkokohtaisen kiinnostuneena\nElisabeth-rouvan murhasta. Harmistuneena hän pani merkille rovastin\nyrittävän saada poliittista keskustelua käyntiin. Väittely\npysähtyi kuitenkin muutamiin ylimalkaisiin lausuntoihin. Ulko- ja\nsisäpoliittisen tilanteen epävarmuus hillitsi itsekutakin päästämästä\ntunteitaan valloilleen. Kun taaskin päädyttiin äänettömyyteen, nuori\ntuomari hätkähdytti seuruetta virkkamalla:\n\n— Kuulkaapas, apteekkari ja kamreeri, tehän olitte läsnä noissa Vaaran\nrapukesteissä. Kertokaahan, mitä pöydässä tapahtui sellaista, joka\nsai emännän jättämään vieraat oman onnensa nojaan. Olen lukenut asiaa\nkoskevat kuulustelupöytäkirjat, mutta niissä ei ole sanaakaan siitä.\nJa kuitenkin, jotakin täytyi tapahtua. Nyt sen saatatte toki jo sanoa.\nKuulustelutkin ovat tässä pitäjässä päättyneet. Molemmat lääninetsivät\novat lähteneet täältä. Minulla taas ei ole mitään tuon asian kanssa\ntekemistä. Ette sitä paitsi voi puhumalla enää vahingoittaa silloista\nisäntäväkeänne; emäntä on iäksi poistunut ja isäntä pidätetty vaimonsa\nmurhasta syytettynä. Mitä siis tapahtui?\n\nMolemmat puhutellut olivat alussa säpsähtäneet. Nuoren miehen kysymys\noli heille ilmeisen epämieluisa. He reagoivat siihen aivan eri tavoin.\nApteekkarin punakalle naamalle levisi outo harmaus, Bergin kasvot\ntaas lehahtivat punaisiksi. He rauhoittuivat kuitenkin nopeasti. Kun\ntuomari Saarinen lopuksi toisti kysymyksensä, kamreeri katsoi kysyvästi\nKatajistoon. Tämä epäröi tovin, mutta — ilmeisesti arvioiden, että\nkielto olisi tässä seurassa vaikuttanut loukkaavalta — nyökkäsi sitten.\nBerg aloitti hiljaisella ääneltä, jotteivät sanat kantaisi naisten\npuolelle:\n\n— Sivuutimme tämän kysymyksen kuulusteluissa tarkoituksellisesti.\n\n— Suokaa anteeksi ihan sivullisen miehen kysymys, Rauta puuttui\npuheeseen, — Tuon sivuuttamisen onnistumiseksi oli kai teidän kaikkien\nläsnä olleiden sovittava siitä yhteisesti.\n\n— Juuri tuollaisia juristit ovat! apteekkari hörähti. — Minä tunnen\ntyypin. Vaikkeivät he tiedä tuon taivaallista jutusta, josta kuulevat\npuhuttavan, niin he pelkästä ammattinsa kasvattamasta pikkutarkkuudesta\neivät voi olla pyytämättä lisävalaistusta. Kuulkaahan, Rauta, minä voin\ntällä kohdalla tyydyttää uteliaisuutenne! Tietenkin me kesteissä mukana\nolleet sovimme yhteisesti, mitä kuulustelussa kertoisimme. Kokouksemme\npidettiin samana iltana, jolloin ruumis löytyi, täällä minun kotonani.\nJa jottei teidän tällä kohdalla tarvitsisi enää keskeyttää kamreeri\nBergiä lisäkysymyksillä, ilmoitan aloitteen neuvotteluumme lähteneen\nminusta.\n\nRauta oli pitävillään läksytyksen hyvänään ja mutisi:\n\n— Oh, suokaa anteeksi. Mutta, kuten sanoitte, me juristit olemme\ntottuneet tarkkuuteen yksityiskohdissa. Lupaan olla enää keskeyttämättä.\n\nBerg ei ollut yhtä ihastunut Katajiston hälisevään, monisanaiseen\nojennukseen kuin tämä itse. Otsa rypyssä hän yritti parantaa:\n\n— Me sivuutimme vain yhden ainoan välikohtauksen. Teimme sen\nhienotunteisuudesta perhettä kohtaan, jonka vieraanvaraisuutta olimme\nnauttineet. Emme tietenkään olisi vaienneet, jos tuolla seikalla olisi\nollut jotakin merkitystä itse asiaan nähden. Mutta tämä oli pelkkä\nkiusallinen perhekohtaus, joka kuulustelupöytäkirjoihin saneltuna olisi\nvoinut valua kylälle. Ja se taas olisi ollut hyvin noloa — kaikitenkin\npitäjän säätyläisperheiden vuoksi. Siksi apteekkarin ehdotus oli\nminustakin hyvä. Nyt onneton sisareni on poissa ja herra Vaara joutunut\njättämään paikkakunnan. Heitä emme, kuten uusi nimismiehemme sanoi,\nenää vahingoita. Ja tämä on suljettu herrasmiesseura, joka itse\nkäsittää, että nyt kertomani on luottamuksellista. Sisarestani ja hänen\navioliitostaan on puhuttu jo liiankin paljon. Sen, että tuo avioliitto\noli kaikkea muuta kuin onnellinen, me silloiset vieraat jouduimme mitä\nkiusallisimmin toteamaan... Niin, rovasti saa suoda anteeksi, mutta\nnoissa kesteissä kallistettiin toinenkin ryyppy. Eivätkä ne jääneet\nvaikutusta vaille. Kaikki läsnäolijat olivat äänekkäitä ja hieman\nriehaantuneita. Yksinpä isäntämmekin, joka alkutilan oli katsellut\nmeitä peittelemättömän karsaasti ikään kuin emme olisi olleetkaan hänen\nvieraitaan, naureskeli ja kertoi jonkin kaskunkin.\n\nKamreeri vaikeni. Hänen näytti olevan vaikea päästä lupaamansa\nkuvauksen alkuun. Hän pureskeli viiksiään hermostuneesti. Mustanruskeat\nsilmät tutkivat seuruetta, joka odotti äänettömänä. Viimein hän\nkatkaisi pitkäksi venyneen hiljaisuuden:\n\n— Illan dramaattinen käännekohta tuli äkkiä ja odottamatta. Tahdon\nuskoa, ettei Vaara tarkoittanut mitään ilkeää huudahtaessaan möyryävään\ntapaansa: 'Antakaa minulle tyttörapu! Eikö kukaan tämän moskan keskellä\nvoi lahjoittaa minulle herkullista tyttöä?’ Sisarparkani oli myös\nottanut useita ryyppyjä. Niiden vuoksi kai hänen reaktionsa muodostui\nväkivaltaiseksi. Hän jäykistyi ensin, silmäsi sitten vatiin, sieppasi\nsieltä kaksi pientä rapua ja heitti ne miehensä eteen, niin että vesi\nroiskui. 'Kas siinä!' hän huusi raivosta kähein äänin. 'Siinä sinulle\nkaksikin tyttöä. Jos niille osaat antaa arvoa, niin niillä lie sitten\nainoat naiselliset sulot, joista kykenet nauttimaan. Sinä eunukki!'\nVaara ryntäsi pystyyn silmissään ilme, joka ennusti murhaa. Mutta\nsitten hän pyyhkäisi kasvoiltaan niille roiskuneet vesipisarat ja sanaa\nsanomatta jätti huoneen. Sisareni taisteli itkua vastaan, nousi sitten\nhänkin ääneti ja poistui keittiöön. Toista heistä emme nähneet enää\nsinä iltana, toista emme elävänä milloinkaan.\n\nKamreeri lopetti. Kaikki istuivat hiljaa. Kuvaus oli järkyttänyt\nheitä. Rauta mietti kuulemaansa. Sen valossa, mitä hän tiesi Vaaran ja\nhänen toisen vaimonsa luonteista ja väleistä, Bergin kertomus tuntui\nuskottavalta.\n\n— Me vieraat odotimme sitten aikamme isäntäväkeä palaavaksi, apteekkari\nlisäsi. — Mutta turhaan. Ymmärsimme, että heillä saattoi tapahtuneen\njälkeen olla pitkätkin keskinäiset selvittelyt. Siksi lopulta päätimme\nlähteä hyvästelemättä.\n\nTähän lisäykseen nähden Raudalla olisi ollut paljonkin kysymyksiä\nesitettävänä, mutta hän pidättäytyi. Muutkin vaikenivat. Rovasti\nviimein virkahti huokaisten:\n\n— Niin. Se viina. Se onneton viina!\n\nHaluamatta käsitellä asiaa pitemmälti herrat siirtyivät naisten\npuolelle. Sielläkin oli jo onnellisesti päästy irti Vaaran\npidättämisjutusta. Muut näyttivät tuntevan helpotusta selviydyttyään\nkäsittelemään palvelijatarpulmiaan, korttiannosten riittämättömyyttä\nja 'vapaan huollon' muihin paikkakuntiin verrattuna suorastaan surkeaa\nkyvyttömyyttä täällä. Ruustinna yksin vaikutti tyytymättömältä\nkeskustelun aiheen muuttumiseen. Rovastin ilmestyttyä ovelle hän\nviittasi tälle, että oli aika lähteä.\n\nInkerin ja Raudan päästyä ulos satoi taivaan täydeltä. Koko maisema\noli harmaa. Heidän korvissaan kaikuivat vielä rouva Kannon katkerat\nsanat miehelleen apteekkarin eteisessä: 'Katso nyt rouva Rautaa, niin\nkerrankin näet, millaisen sadetakin ja millaiset päällyskengät jokainen\nkunnon mies hankkii vaimolleen. Jos minullakin olisi tuollainen asu,\nsäästyisin jokasyksyiseltä hirveällä nuhakuumeeltani. Mutta siitähän\nsinä et välitä!'\n\nMari ei ollut yhtä ihastunut Inkerin varusteisiin, kun he ehtivät\nRantamaan huvilalle. Hän katseli tuiman arvostelevasti nuorta\nemäntäänsä ja julisti sitten:\n\n— Se on sillä tavalla, että rouva menee nyt ensin vaihtamaan kuivaa\npäälleen. Päivällinen on kyllä ajat jo ollut valmiina. Mutta palaakaan\nen tuo pöytään, ennen kuin rouvalla on toiset vaatteet! Mitä vanha\nrouva sanoisikaan, jos antaisin rouvan vielä vilustuakin tällä\nryövärirannikolla! Eikä tuomarin laita ole yhtään parempi. Sen minä\nsanon, että herrasväki on ihan kuin merestä nostetut rakkikoirat!\n\nRauta yritti pyytää vähän lievempää arvostelua:\n\n— Eikö Mari nyt sentään voisi sanoa: spanielit?\n\nVanha palvelijatar heitti häneen oudoksuvan silmäyksen.\n\n— Spa...? Mitäs tuomari nyt...? En minä mistään espanjalaisista puhunut!\n\nJa niine hyvineen hän purjehti takaisin keittiöön paiskaten vielä\nvarmemmaksi vakuudeksi oven perässään kiinni.\n\nInkeri tarttui miehensä käteen.\n\n— Tule, meidän on paras tehdä hänen tahtonsa mukaan. Muuten jäämme\npäivällisettä.\n\nVasta lopetettuaan ateriansa he ryhtyivät vertailemaan kokemuksiaan\n'voiton juhlista'. Inkeri oli pettynyt. Rouvien puolella ei ollut\ntapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Hän oli ihastunut rouva\nLehdon luonnollisuuteen ja iloisuuteen ja sanoi tätä ainoaksi iloiseksi\nyllätyksekseen.\n\n— Pitäisit häntä vieläkin ihailtavampana, Pienokainen, jos olisit\ntutustunut hänen mieheensä!\n\nJa Rauta antoi käynnistään tohtori Lehdon luona kuvauksen, joka sai\nInkerin nauramaan. Sitten Rauta selosti, mitä apteekkari ja \"kaunis\nystävä\" olivat kertoneet Vaaran rapukesteistä. Kun hän päätyi\naviopuolisoiden väliseen dramaattiseen purkaukseen, hymy kuoli Inkerin\nkasvoilta.\n\n— Hirveätä! hän kuiskasi tukahtuneesti. — Voi, miten hän saattoi!\n\n— Älä ota sitä noin raskaasti. Lopputuloksen tiesimme jo alun perin. Ja\nse tässä jutussa sittenkin on traagillisin.\n\nPöydästä noustua Inkeri lähti auttamaan Maria keittiöpuuhissa. Rauta\ntaas vetäytyi arkihuoneeseen. Istahtaen mukavimpaan nojatuoliin hän\nsyventyi \"puzzleensa\", kuten hänellä oli tapana sanoa. Savuke toisensa\njälkeen katosi rasiasta, mutta rypyt hänen otsallaan eivät silinneet.\nInkeri totesi sen huolestuneena tullessaan kattamaan kahvipöytää. Mies\nei näyttänyt huomaavankaan hänen tulemistaan eikä menemisiään.\n\nMuutamaa minuuttia ennen yhdeksäätoista Rauta havahtui mietteistään.\nHermostuneena hän painoi puoleksipoltetun savukkeen tuhkakuppiin ja\nnousi vääntämään auki radion. Uutisten päätyttyä hän murahti:\n\n— Saarisen veljekset eivät tunnu olevan erityisen täsmällisiä.\n\nInkeri sipaisi hellästi hänen kasvojaan ja naurahti.\n\n— Voit sanoa, ettei sinun löytämäsi ole täsmällinen. Minä näet en\ntullut sanoneeksi, mihin aikaan juomme iltapäiväkahvit. Mutta minun\nsuojattini tulee varmasti pian.\n\nHänen arvelunsa osoittautui oikeaksi, sillä samassa ovikello soi.\n\nRaudan kävi aivan samoin kuin hänen vaimonsa edellisenä päivänä.\nEnsimmäisellä silmäyksellä hän mieltyi poikaan. Vaikea vain oli uskoa\ntätä Elias Saarisen veljeksi, niin erilaisia he olivat. Nuoremmalta\npuuttui vanhemman veljen ylimielinen tärkeys ja itsetietoisuus, ehkä\nliiankin tyyten. Ruumiillisestikin hän oli aivan toista tyyppiä kuin\nElias: huomattavasti pitempi ja solakampi. Isän piirteitä pojassa oli\nvähän. Ehkäpä rovastin toisen vaimon erityisen voimakas vastenmielisyys\njohtuikin siitä, että tämä poikapuoli muistutti hänen edeltäjäänsä.\n\nTulija katsoi hämillään isäntää.\n\n— Minä olen rovasti Saarisen poika.\n\nRauta puristi sydämellisesti hänen kättään.\n\n— Tervetuloa! Vaimoni on kertonut teistä.\n\nPuna lennähti vakaville pojankasvoille.\n\n— Senkö myös, että erehdyin kutsumaan häntä neidiksi? Rauta naurahti.\n\n— Ette kai kuvittele sillä loukanneenne vaimoani? Jostakin syystä\nneiti-titteli imartelee nuoria rouvia. He iloitsevat siitä yhtä paljon\nkuin nuoremmat ja vanhemmat tytöt siitä, että heitä puhutellaan\nrouviksi. Mutta sanokaahan, mikä teidän nimenne on? Teitä Saarisia on\nniin monta. Rovasti ja ruustinna. Sitten Elias, tuomariveljenne. Ja te.\n\n— Jussi minä olen. Tietysti isärovasti kastoi minut Johannekseksi.\nVieläpä Leevi Johannekseksi. Eikö se ole hassua?\n\nMutta silläkin hetkellä siniset silmät pysyivät surullisina, eikä hän\nedes hymähtänyt.\n\nKahvipöydässä Rauta pani merkille, miten ihailevin, miltei palvovin\nsilmin Jussi seurasi Inkerin jokaista kädenliikettäkin. Hänelle ei\nvarmaan kukaan ollut pitkään aikaan ollut hyvä. Poika oli liikuttava.\n\nVähitellen nuori Saarinen pääsi irti raskasmielisyydestään. Ennen\npitkää hän kertoili jo vapaasti rintamakokemuksiaan ja hymyilikin\njoskus. Sitten Rauta sai hänet puhumaan tulevaisuuden suunnitelmistaan,\nensin arasti, mutta lopulta avoimesti.\n\n— Tietysti te jatkatte lukujanne, Rauta sanoi päättäväisesti. — Ensin\nylioppilastutkintoon ja sitten yliopistossa. Nythän järjestetään\nerikoiskurssit rintamalla olleille koululaisille. Niihin teidän on\nosallistuttava. Puhun siitä isänne kanssa, ellette itse tahdo tehdä\nsitä. Ja ellei hän voi tai ei saa antaa teille varoja opiskeluun,\nminä teen sen, vaikkapa vain osoittaaksemme äitipuolenne erehtyneen\nteidän suhteenne. Ei teidän kannata olla noin kauhistuneen näköinen.\nOlen tottunut sijoittamaan sekä omiani että toisten ihmisten varoja.\nVaistoni sanoo, mikä sijoitus kannattaa, mikä ei. Teidän opintonne,\nJussi Saarinen, kuuluvat turvallisiin sijoituksiin. Olen päättänyt\nauttaa teitä. Sillä, katsokaas, me molemmat, vaimoni ja minä, pidämme\nteistä ja luotamme teihin.\n\nKyynelet syöksähtivät nuorukaisen silmiin. Mitään tällaista hän ei\nollut ennen kokenut eikä uskonut mahdolliseksikaan.\n\nAntaakseen hänelle aikaa voittaa mielenliikutuksensa Rauta jatkoi\nasiallisesti:\n\n— Teidän on paras tarttua lukuihin heti. On tosin epätietoista, kauanko\nme viivymme tällä paikkakunnalla. Mutta niin kauan kuin olemme, vaimoni\nvoi auttaa teitä kielissä ja minä matematiikoissa. Jottei ruustinna\ntarpeettoman aikaisin kiinnitä asiaan huomiota, saatatte muuttaa tänne\nvieraskamariin. Kotiväellenne sanomme minun pyytäneen teitä asettumaan\ntänne, vaimoni turvaksi minun ollessani poissa. Sitä paitsi me\nsaatammekin lähipäivinä tarvita kipeästi apua. Osaatteko ampua hyvin?\n\nPojan kasvot loistivat innostuksesta.\n\n— Se on ainoa, mitä kunnolla osaan. Olin pataljoonamme parhaita\nkonepistoolimiehiä.\n\nRauta hymähti.\n\n— Konepistoolia minulla ei ole teille annettavana. Mutta hyvä pistooli\nkyllä.\n\n— Luuletteko täällä tosiaan saattavan paukkua?\n\n— Ehkä piankin.\n\nInkeri seurasi ihaillen, miten hänen miehensä osasi haihduttaa\nnuorukaisen epäilykset. Poika innostui ja kuumeni kuullessaan, mitä\nkaikkea huvilan ympärillä oli jo tähän mennessä tapahtunut.\n\nPuhelin soi.\n\n— Rauta. Kuka puhuu? — — — Tekö, tuomari Saarinen? Olemme jo kauan\nodotelleet teitä kahville. Veljennekin on täällä. — — — Ettekö jouda?\nHyvä mies, virkatehtäviä tuollaisessa kaatosateessa! — — — Mitä? Mitä\nhullua te puhutte?\n\nRaudan ääni oli äkisti muuttanut sävyään. Hämmästyneenä hän kuunteli\nselostusta. Sitten hän kysyi kireästi:\n\n— Missä sanoittekaan sen tapahtuneen? Siis pikku sillalla kosken\nniskassa! — — — Mihin aikaan? — — —\n\nEikä tekijöistä tietoakaan. — — — Mitä lääkäri sanoo?\n\n— — — Mitään hengenvaaraa ei siis enää ote? — — — Minulle sopii kyllä.\nTapaamme huomisaamuna kello kahdeksan kunnantalon sairastuvalla. Hyvää\nyötä!\n\nVaimonsa puoleen kääntyen hän sanoi:\n\n— Martta Rintapeltoa vastaan on äsken tehty murhayritys. Tyttö\nheitettiin yksinkertaisesti koskeen. Jokirannan talon väki kuuli hänen\nhätähuutonsa ja onki hänet rannalle. Hän on kolhiutunut vähän kosken\nkivissä, mutta ei muuta ... Mitä kirottua tämä nyt on? Kuka tahtoi\nottaa Martan hengiltä ja miksi? Ymmärrätkö sinä tätä uutta käännettä?\n\nJärkyttyneenä Inkeri tuijotti mieheensä. Hänen tavallinen rohkeutensa\nja hilpeytensä olivat tipo tiessään.\n\n— Minä... minä... tunnen, että ne saavat käsiinsä vielä minutkin.\n\n— Älä hupsuttele, Pienokainen. Sinuun mitkään roistot eivät pääse\nkäsiksi! Siitä pidämme minä ja nuori Saarinen huolen. Emmekö pidäkin,\nJussi?\n\nNuorukainen punastui, mutta yhtyi innokkaasti:\n\n— Varmasti!\n\nSaatuaan vaimonsa rauhoittumaan Rauta aikoi mitellä huonetta nurkasta\nnurkkaan. Kävellessään hän mutisi itsekseen:\n\n— Murhaaja ei siis antanutkaan Vaaran pidättämisen pettää itseään.\nMiksi hän tahtoi raivata juuri Martan tieltään? Luuliko hän tytön\ntietävän jotakin? Kysymyksiä, aina vain kysymyksiä!\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nAPTEEKKARI EI ENÄÄ NAURA.\n\n\nSeuraava yö kului Rantamaan huvilan ympärillä rauhallisesti. Edellisten\nöiden levottomuuden jälkeen se tuntui miltei oudolta. Rauta ja Jussi\nSaarinen olivat valvoneet yhdessä aamutunneille asti suorittaen silloin\ntällöin kierroksen huvilan ympärillä. Puolenyön maissa sade oli\nlakannut ja kuunsirppi päässyt näkyviin kovan tuulen repimien pilvien\nraosta. Hallitsevana äänenä oli aaltojen kumea pauhu niiden murtuessa\nrantakiviä vastaan. Kosken kohina erottui vain kuin kaukainen,\nvaimennettu taustamusiikki. Ainoaakaan asiaankuulumatonta olentoa ei\nilmestynyt vilahdukseltakaan näkyviin.\n\nNuori Saarinen oli pettynyt. Hän oli toivonut pääsevänsä näyttämään,\nmihin pystyi. Kun Rauta kahden maissa ehdotti makuulle menoa, hän sanoi\nvielä jäävänsä joksikin aikaa vartioon. Hän tunsi, ettei kuitenkaan\nsaisi unta kaiken sen uuden jälkeen, minkä edellinen ilta oli tuonut\nhänen elämäänsä. Yksin jäätyään hän kävi sen mielessään uudelleen\nlävitse, ja harvinainen hymy nousi nuorille kasvoille. Häntä ei\nharmittanut enää edes äitipuolen letkautus, kun Rauta oli soittanut\npappilaan pyytäen lupaa Jussin jäämiseen huvilalle. \"Olettepa te,\ntuomari, todellinen keksijä\", Augusta-rouva oli sanonut, \"jos löydätte\njotakin, missä se poika voi olla avuksi.\" Rouva Rauta oli nauranut koko\njutulle, ja tuo iloinen nauru oli värittänyt äitipuolen loukkauksen\nJussinkin mielessä koomilliseksi.\n\nTullessaan suorittamaan aamusiivousta arkihuoneeseen Mari pysähtyi\nhätkähtäen. Sähkövalo paloi huoneessa, ja pöydän ääressä istui,\npää käsivarren varaan vaipuneena, nuori mies syvässä unessa.\nSiunatkoon! Sitten hän muisti Inkerin edellisenä iltana ilmoittaneen,\nettä vierashuone oli pantava kuntoon nuorta Saarista varten, joka\ntoistaiseksi jäisi heidän turvakseen huvilaan. Tämä kai se nyt sitten\noli. Kaunis turva tosiaan! Nukkuu kuin tukki.\n\nMari tuhahti halveksivasti. No, kyllä minä hänet herätän! hän päätti.\nMutta ollessaan juuri tarttumaisillaan kovakouraisesti nuorukaiseen\nhän tuli vilkaisseeksi tämän kasvoihin, joille suortuva pehmeää\nruskeaa tukkaa oli valahtanut. Poika nukkui syvää, rauhallista unta,\nja onnellinen hymy väreili huulilla. Tuimuus suli vanhuksen lihavilta\nkasvoilta. Rauta olisi varmasti hämmästynyt, jos olisi nähnyt äksyn\npalvelijattaren ilmeen tämän nostaessa kätensä hellästi hivelemään\nnukkujan kiharaista tukkaa. Sitten hän lähti varpaisillaan, sammutti\nsähkön ja poistui toisiin huoneisiin siivoustaan suorittamaan.\n\nKello seitsemältä Inkeri toi tarjottimen makuuhuoneeseen ja herätti\nmiehensä kahville.\n\n— Kultaseni, nahkatakkisten ystäviemme kohtalo on ratkaistu.\n\nRauta ei ollut vielä täysin hereillä. Ensimmäinen kahvikulaus oli mennä\nväärään kurkkuun.\n\n— Mitä!\n\nInkeri nauroi hänen unenpöpperöiselle, hämmästyneelle naamalleen.\n\n— Itsehän sanoit tämän yön olevan heidän kohdallaan ratkaisevan. Pyydän\nilmoittaa herralleni ja miehelleni, että yö on päättynyt, eivätkä\nnahkatakkiset ole häirinneet Rantamaan liikarasittuneen herran lepoa.\nSiten on todistettu poliisitarkastaja Järven ja minun olleen oikeassa:\nElisabeth-rouvan murhaaja on löydettävissä samaisten herrojen joukosta.\n\nRauta ei tällä kertaa yhtynyt hänen iloisuuteensa. Hän oli nyt täysin\nvalveilla, mutta sangen vakava.\n\n— Sinä pilailet minun eilisen varmuuteni kustannuksella, Pienokainen.\nAinakin siihen olisi aihetta. Hetkittäin kuvittelin eilen olevan!\nhyvinkin lähellä arvoituksen ratkaisua. Sitten tuli kuitenkin tuo\nmurhayritys Martta Rintapeltoa vastaan, ja se sotki kaiken. En tiedä\nitse pääasiasta juuri enempää kuin silloin, kun Järvi tuli luoksemme\nensimmäisen kerran puhumaan koko jutusta.\n\nInkeri katsoi tutkivasti mieheensä. Sitten hän meni avaamaan ikkunan.\n\n— Kaarlo, minä tiedän erään miehen, joka nyt tekee vääryyttä itselleen.\nSinä olet vasta kolme päivää täällä tutkinut juttua ja sinä aikana\nolet päässyt pitkälle tutkimuksissasi. Järvelle Vaasassa antamastasi\nmääräajasta on jäljellä kuusi päivää. Tyytyväinen sinun pitäisi olla\neikä murjottaa. Ulkona on aurinkoinen ja kirpeän kirkas syysilma.\nSuosittaen sitä sinulle. Se antanee sinulle uskoa, että ennen iltaa\nolet saattanut ratkaista arvoituksen kokonaisuudessaan.\n\nRaudan täytyi hymyillä tälle läksytykselle.\n\n— Epäilen sitä. Tässä jutussa on liian paljon ihmisiä, joilla on\nollut sekä motiivi että tilaisuus murhata Elisabeth-rouva. Ja\nlisäksi on joukko vielä vain hämärinä haamuina näköpiirimme rajoilla\nleijailevia, joilla on saattanut olla kaksi vertaa parempi motiivi ja\njotka sen vuoksi ovat voineet hankkia itselleen myös tilaisuuden teon\nsuorittamiseen. Jos todella aiomme keriä kaikki ne salamyhkäisyyden\nlangat, joiden päät tässä omalaatuisessa pitäjässä pistävät silmiimme,\nniin saamme kai välillä käydä Helsingissä viemässä Pikku Jättiläisen\nkouluun ja juhlimassa hänen ylioppilaaksi tuloaankin.\n\nHänen äänessään oli kuitenkin jo toinen sointi. Siksipä Inkerikin\nmuutti sävyään.\n\n— Minäpä tiedän, mikä sinua vaivaa, kultaseni. Sinä olet näiden\ntutkimustesi kestäessä ollut vain kerran tyytyväinen. Nimittäin sinä\niltana, jolloin leikit pyörremyrskyä Pekka Peltosalon elämässä.\nMutta suhteellisen syytön puu ja keskenkasvuinen poika eivät olleet\nkyllin arvokkaita kohteita jättiläisvoimillesi. Täyden tyydytyksen\nsaat ilmeisesti vain, jos pääset moukarinyrkeilläsi pehmittämään\npuoltatusinaa parkkiintuneita ryöväreitä. Vai mitä itse arvelet?\n\nRauta nauroi.\n\n— Ehkäpä et ole niinkään väärässä. Mutta nyt minun on ihan arkisesti\npainuttava kuuntelemaan, mitä Martalla on kerrottavaa koskenlaskustaan.\nJa sitten päiväohjelmassani ei olekaan muuta kuin käynti apteekkarissa.\nSitä voidaan kyllä pitää liian pian uusittuna vierailuna. Minulla on\nkuitenkin vastustamaton halu nähdä, vieläkö apteekkari nauraa.\n\n— Sinun päiväohjelmassasi? Tarkoitatko, ettei minulla ole mitään\ntekemistä tänään?\n\n— En toki. Sinun päiväohjelmassasi on sekä ruotsin- että saksantunti\nnuorelle suojatillemme. Kas niin, älä lainkaan nyrpistä pientä sievää\nnenääsi. Lupaus on lupaus!\n\n— Tulet kai sentään aamiaiselle? Inkeri kysyi vielä hieman nyreänä.\n\n— Riippuu siitä, onko sinulla tarjottavana mitään sellaista, minkä\nvuoksi kannattaa vaivautua näin kauas!\n\nKäynti Martta Rintapellon sairasvuoteen ääressä tuotti molemmille\ntuomareille pettymyksen. Tyttö, joka edellisen illan järkyttävän\nseikkailun seurauksena oli saanut korkean kuumeen, ei voinut kertoa\nheille paljonkaan asiaa valaisevaa. Hän oli illansuussa pistäytynyt\nvanhempiensa luona ja lähtenyt rankkasateesta piittaamatta kello\nyhdeksäntoista maissa palailemaan Vaaran taloon kiertäen pikku sillan\nkautta. \"Isoa maantiesiltaa käyttäen tie olisi kyllä ollut vähän\nlyhyempi. Mutta minä en ole koskaan pelännyt sadetta. Ja minulla oli\npaljon miettimistä\", Martta oli sanonut. \"Vaaran tyhjässä talossa\nminulla ei ole enää mitään tehtävää. Ja vanhempani olivat juuri\nantaneet minun ymmärtää, että veljeni mentyä naimisiin ei kannattanut\najatella kotiinkaan jäämistä. Minne mennä ja mihin ryhtyä?\" Molemmat\nkuuntelijat ajattelivat, että nuo mietteet olivat tässä tapauksessa\nolleet onneksi tytölle, sillä jos hänet olisi heitetty jokeen korkealta\nmaantiesillalta, niin hän luultavimmin olisi murskautunut pohjakiviin.\nPikku sillan kohdalla joki oli kapeampi ja koski huomattavasti\nvuolaampi, mutta silta itse oli vain noin metrin korkeudella vedestä...\n\nMartta oli kulkenut ajatuksissaan eikä ollut huomannut kenenkään\ntulevan vastaansa. Harvapa sellaisessa koiranilmassa ulos lähtikään!\nHän oli pysähtynyt keskisillalle katsomaan virranjuoksua. Siinä\nseisoessaan hän oli kuullut tulosuunnastaan askeleita ja katsahtaessaan\nsinnepäin havainnut kaksi hahmoa. Toinen oli ollut isokokoinen\nja toinen pieni, mutta molemmat olivat vaikuttaneet lihavilta.\nSateen lävitse hän ei ollut nähnyt heitä tarkemmin eikä ollut siitä\nvälittänytkään. Hän oli otaksunut heidät joiksikin rauhallisiksi\nkirkonkyläläisiksi. Hän oli kääntynyt jälleen tuijottamaan virtaan.\nSitten hän oli äkisti tuntenut jonkun käyvän käsiksi. Hyökkäys oli\ntullut niin odottamatta, ettei hän ollut oikein älynnyt, mitä oli\ntekeillä, ennen kuin oli jo lentänyt kaiteen yli. Siitä hän oli varma,\nettä takaa hänen kimppuunsa oli käynyt vain yksi ihminen, mutta\nhirmuiset voimat tällä oli. Hänelle oli jäänyt hämärä muistikuva\nkuulleensa tuona hirveänä hetkenä jonkun vaikeroivan: \"Voi, et saa!\"\nNaisääneltä se oli tuntunut. Mutta tyttö myönsi sen voivan Olla vain\nkuvittelua; tuo huuto oli saattanut kajahtaa hänen omasta sisimmästään.\nHän oli yrittänyt epätoivoisesti taistella jäätävän kylmässä\nvedessä. Mitään muuta kuin pärskeitä hän ei ollut nähnyt. Hän tiesi\nhuutaneensa apua. Sitten hän oli menettänyt tajuntansa ja havahtunut\nvasta Jokirannan tuvan sängyssä. \"Siinä oli hyvä ja lämmin maata, ja\njostakin kuului laulua. Luulin olevani kuollut, ja minua aivan itketti,\nkun havaitsin, missä olin, ja tajusin, että niiltä oli vain jäänyt\nradio auki\", Martta oli lopettanut kuvauksensa. Molemmat tuomarit\nolivat esittäneet hänelle lukuisia kysymyksiä. Mitään uutta ei ollut\nkuitenkaan ilmennyt.\n\nHe lähtivät kunnantalolta hiljaisina. Rauta keskeytti sitten\näänettömyyden:\n\n— Eilen illalla mainitsitte puhelimessa joistakin virkatehtävistä,\njotka teidän oli hoidettava ennen yön tuloa. Ne koskivat kai\nmurhayritystä?\n\nElias Saarinen nyökkäsi.\n\n— Soitin teille Jokirannasta haastateltuani sen isäntäväkeä. Hätähuudot\noli siellä kuultu heti kello yhdeksäntoista kolmenkymmenen jälkeen.\nNeiti Rintapelto oli ollut tajuton, kun isäntä ja hänen poikansa\nolivat saaneet hänet kiskotuksi rannalle. Tupaan tuotuna tyttöparka\noli houraillut vanhemmistaan ja taivaasta. Tohtori Lehto oli hälytetty\npaikalle, ja hän oli määrännyt potilaan vietäväksi sairastupaan.\nJokirannasta menin tapahtumapaikalle. Sade oli kuitenkin huuhtonut\nsillalta kaikki mahdolliset jäljet pois. Pistäysin kunnanlääkärin luo.\nHän ei ollut lainkaan vihainen myöhäisestä vierailustani.\n\nRauta hymähti. Mutta olisitpa mennyt päivällä, hän mietti, niin toinen\nääni olisi silloin ollut kellossa!\n\n— Lehto ei tuntunut olevan kovin kiinnostunut asiasta, nimismiehen\nsijainen jatkoi. — Hän murisi vain: 'Muualla ne rakentavat jokiinsa\nlohipatoja. Meidän kai pitää ruveta ajattelemaan naispatojen\nrakentamista. Muuten seilaa pian koskipahasestamme alas koko\nhameväkemme suoraan helvettiin.’ Omalaatuinen herra, tuo lääkäri.\nMitään murhayritystä valaisevaa en häneltä saanut kuulla. Sitten\nkävin vielä neiti Rintapellon vanhempien kotona. He eivät olleet\nvielä kuulleet mitään illan tapahtumasta ja kauhistuivat tietenkin.\nSain tietää heiltä, että tytär oli lähtenyt heidän luotaan kello\nyhdeksäntoista maissa. 'Lapsi parka', muori valitti, 'eihän hänellä\npitäisi olla vihamiehiä.'\n\nHe olivat tulleet siihen kohtaan tiestä, mistä oikopolku Rantamaalle\nerkani.\n\n— Olittepa te toimelias, Rauta virkahti. — Vieläkö muuta?\n\nHänellä oli tunne, että nuorella miehellä oli vielä jotakin\nkerrottavaa, jotakin yllättävää, jonka paljastamisesta tämä jo\netukäteen nautti. Eikä hän erehtynytkään.\n\n— Suorittelin vielä eräitä kyselyjä, Elias Saarinen rupesi innokkaasti\nkertomaan. — Ajattelin, että pikku sillan lähettyvillä olevista\ntaloista saattaisin kuulla jotakin asiaan vaikuttavaa. Olisihan\njoku voinut nähdä neiti Rintapellon ja ehkä jonkun hänen jälkeensä\nrientäneen. Ja minulla oli onnea! Koskenkorvan nuoren emännän\nolisi pitänyt mennä naapuriin, ja hän oli tullut yhdeksäntoista\nkolmenkymmenen aikaan kuistille katsomaan, oliko toiveita sateen\nlakkaamisesta. Silloin hän oli nähnyt jonkun tulevan tietä pitkin\nmäentörmää alas pikku sillalle päin ja jonkun toisen juoksevan hänen\nperässään ja saavuttavan hänet puolivälissä mäkeä. Sade oli niin tiuha,\nettä vaikka he olivatkin melko lähellä, hän ei ollut erottanut heistä\npaljonkaan. Mutta kun nuo hahmot olivat tavanneet toisensa, heidän\nvälillään oli syntynyt kiivassävyinen sanaharkka, ja nuori emäntä oli\ntuntenut äänet. Neiti Rintapellon äskeisestä, tosin epämääräisestä\nkuvauksesta teidän pitäisi arvata, keitä he olivat. Toinen pieni,\ntoinen iso, mutta lihavia kumpikin.\n\nElias Saarinen heitti vanhempaan virkaveljeensä riemuitsevan katseen.\nRauta ei pannut pahakseen toverinsa itsetietoista, hiukkasen alentuvaa\nsävyä. Pienemmätkin menestykset kuin tämä nousevat nuorilla miehillä\npäähän. Hän tyytyi sanomaan:\n\n— Vai pitäisi minun arvata. Kuvaus ei ole kovinkaan tarkka, siinä\nolette oikeassa. Se voisi varmaan sopia moniinkin tällä paikkakunnalla.\nEsimerkiksi apteekkariin ja hänen rouvaansa.\n\n— Tepä sen sanoitte! Koskenkorvan nuori emäntä vannoo tunteneensa\nheidän äänensä. Heidän vaihtamiaan sanoja hän ei sen sijaan\nollut kuullut, ei ainoaakaan... Tahdoin kertoa teille tämän,\nkoska murhayritys neiti Rintapeltoa vastaan liittyy joten kuten\nElisabeth-rouvan murhaan. Ja ennen tänne lähtöäni minulle tehtiin\nselväksi, että tuon murhan tutkiminen kuulun kokonaan teille, ei\nlainkaan minulle.\n\nRauta ojensi hänelle kätensä.\n\n— Olen teille kiitollinen avusta. Enkä unohda mainita sitä\nesimiehillenne. Olin jo muutenkin päättänyt tänään käydä Katajistoja\nhaastattelemassa. Nyt minulla on siihen kaksinkertainen syy.\n\nSyviin mietteisiin vaipuneena Rauta lähti astelemaan Rantamaan\nhuvilaa kohden. Vai niin, vai oli apteekkarin väellä ollut asiaa\npikku sillalle? Rankkasateessa! Sinne ei juostu ilman painavaa syytä.\nAlkaisiko todistusketju jo kiertyä syyllisen ympärille?\n\nEhdittyään puutarhan veräjälle hän kuuli nimeään huudettavan takaapäin.\nTulijalla oli kiire. Hänen ehdittyään lähemmä Rauta tunsi hontelon\njuoksijan Pekka Peltosaloksi.\n\n— Mikä nyt on hätänä, nuori ystävä?\n\n— Olen nähnyt hänet!\n\n— Kenet?\n\nNuorukainen katsoi häneen vetisissä silmissään paheksuva katse.\n\n— Eikö herra muista? Tehän sanoitte, että minun pitäisi tulla kertomaan\nteille, jos näkisin tai kuulisin noista nahkatakkisista.\n\nRauta muuttui heti tarkkaavaiseksi.\n\n— Oletko nyt sitten nähnyt? Kerro!\n\n— Näin minä, mutta vain yhden. Eilen illalla. Olin menossa räätäli\nLiukkosen pojan luo, joka asuu maantiesillan korvassa joen toisella\npuolella. Siiloin tapasin sen. Melkein törmäsimme toisiimme. Se ei\nkai tuntenut minua sateessa, kirosi vain ja jatkoi vinhaa vauhtia\nmatkaansa. Se kääntyi sillalta joen vartta alaspäin.\n\n— Mihin aikaan?\n\n— En osaa tarkkaan sanoa. Olin matkalla Ollin luo kuuntelemaan\niltauutisia, hänellä kun on radio. Minä myöhästyin. Uutiset olivat\njuuri päättyneet, kun ehdin perille.\n\n— Miksi et heti tullut minulle ilmoittamaan? Heti illalla!\n\n— Eilenkö? Siinä sateessa!\n\n— No, olkoon. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Mutta kuule, Pekka,\nsovitaan, että jos vielä kerran satut niiden vekkulien kanssa yksiin,\ntulet ilmoittamaan minulle. Oli yö tai päivä ja vaikka taivaalta\nsataisi pieniä puukkoja, niin viivana tulet. Onko selvä?\n\n— Selvä on, herra.\n\n— Oliko tuo nahkatakkinen lyhyt?\n\n— Ei, herra. Kaikki kolme ovat rotevia miehiä.\n\n— Oliko hän lihava?\n\n— Ei, herra. Pikemminkin laiha.\n\n— Etkö tälläkään kerralla nähnyt hänen kasvojaan?\n\n— Vain vähän, herra. Hän häipyi niin nopeasti. Mutta erotin selvästi\nhänen punakassa naamassaan oikean posken poikki ulottuvan valkoisen\narven. Muuta en huomannut.\n\n— Sehän olikin jo paljon. Sinä olet kelpo poika, Pekka. Mutta muista:\nei sanaakaan näistä asioista kenellekään. Tästä saat hieman vaivoistasi.\n\n— Oh, en minä mitään halua, herra.\n\nMutta samalla nuori Peltosalo tuli vilkaisseeksi kouraansa pistettyä\nseteliä. Ällistyksekseen hän havaitsi sen satamarkkaseksi. Nopeasti hän\nsujautti sen taskuunsa ja pinkaisi juoksuun ehtimättä hyvästellä tai\nkiittää.\n\nHetken Rauta katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Sitten hänen kasvonsa\nsynkkenivät.\n\nPojan tuomat tiedot olivat ensiluokkaisen tärkeitä. Ne osoittivat,\nettä tämän draaman henkilöistä Katajistot eivät olleet ainoat, jotka\nolivat olleet liikkeellä pikku sillalla päin samaan aikaan kuin\nMarttaan kohdistettu murhayritys oli tehty. Nahkatakkimies oli kyllä,\nPekan kertoman mukaan, laiha, ja Martan kimppuun käynyt taas oli ollut\nlihava. Mutta tyttö oli vain kauempaa ja vilaukselta nähnyt tulijat\nvälittämättäkään heistä sen enempää, joten tämä seikka ei ollut\nmitenkään ratkaiseva. Muistaen Inkerin arvelun, että nahkatakkiset\nolivat ehkä apteekkarin apureita, hän oli kysynyt Pekalta, oliko\nhänen tapaamansa mies lyhyt. Martan näkemiä hahmojahan oli ollut\nkaksi; pitkä, joksi apteekkari sopisi, mutta lisäksi myös joku lyhyt.\nPoika oli kuitenkin sanonut nahkatakkimiestä rotevaksi. Lisäksi tuli\nKoskenkorvan nuoren emännän vakuutus, että hän oli tuntenut nimenomaan\nmyös apteekkarin rouvan äänen. Katajisto-puolisoiden olo pikku sillan\nlähettyvillä näytti siis melko varmalta. Kukaan ei kuitenkaan ollut\nnähnyt heidän menevän sillalle, vielä vähemmän heidän käyvän Martan\nkimppuun. Oli ajateltavissa, että he olivat sivuuttaneet rauhallisesti\ntytön tämän huomaamatta tai kääntyneet menemättä lainkaan sillalle.\nSilloin nahkatakkimies oli voinut tulla joen rantaa maantiesillalta\npäin. Vaikkapa yksinkin, Marttahan oli sanonut, että hänen kuulemansa\nnaisen huudahdus saattoi olla hänen omaa kuvitteluaan ja että\nhyökkäyksen oli joka tapauksessa suorittanut vain yksi henkilö.\n\nRauta vihelsi. Hänellä ei kylläkään ollut tällä hetkellä erityistä\nhalua viheltelyyn. Hän teki niin kuitenkin, jottei olisi kironnut. Hän\noli näet tullut ajatelleeksi, että jos hänellä olisi nyt tilaisuus\nkuulustella kamreeri Bergiä, niin ehkäpä selviäisi tämänkin olleen\nsamaan aikaan liikkeellä. Eilisessä koiranilmassa ei olisi luullut\nkenenkään pistävän nokkaansa ulos. Silti nämä hänen \"paimennettavansa\"\nolivat joukolla laukanneet ulkosalla... Avoimia kysymyksiä oli vallan\nvilisemällä. Mistä esim. murhayrityksen tekijä oli osunut tavoittamaan\nMartan pikku sillalla? Oliko tuo tapaaminen ollut pelkkä sattuma, jota\nmies oli häikäilemättä käyttänyt hyväkseen? Se ei tuntunut oikein\nuskottavalta. Oliko hän siis vakoillut tyttöä? Ja kuka kumma oli\narpiposkinen nahkatakkimies?\n\nKaiken kaikkiaan, ajatellessaan edessä olevaa käyntiä apteekkarilassa,\nRauta ei ollut enää lainkaan niin varma vahvasta asemastaan kuin\nhetkeä aikaisemmin. Hän tuumi, että samanlaiselta saattoi tuntua\nkorttipelurista, joka ratkaisevaan kierrokseen käytäessä on ollut\nnäkevinään kourassaan valttimaan yläpään ja pelin alettua joutuukin\ntoteamaan erehtyneensä väristä. Mutta joka tapauksessa apteekin väki\nsaisi tuta joutuneensa kovan paikan eteen. Selitettävä heidän oli\npaljonkin, jos halusivat ja kykenivät välttämään pahimman, niin rouva\nkuin herrakin!\n\nAamiaisella Rauta oli vaitelias. Inkeri tunsi miestään kyllin\nvaroakseen hänen häiritsemistään kysymyksillä. Hän piti yllä\nkaksinpuhelua Jussi Saarisen kanssa kieliopinnoista, joihin he olivat\njo käyneet käsiksi. Pojan silmät säteilivät. Mutta sitäkään Rauta ei\nhuomannut. Hänen ajatuksensa olivat muualla.\n\n— Eikö Järvi ole ilmoittanut mitään uusista loviisalaisista\nystävistämme? hän kysyi pöydästä noustaessa.\n\nInkeri vastasi päänpudistuksella. Hän lähetti nuorukaisen hakemaan\npappilasta koulukirjoja ja istahti itse käsitöineen keinutuoliin. Hän\nei halunnut vieläkään kysyä mitään mieheltään.\n\nRauta mitteli rauhattomana huonetta nurkasta nurkkaan. Mutta ajatukset\neivät ottaneet selvitäkseen. Lopulta hän istahti nojatuoliin, sytytti\nsavukkeen ja ryhtyi selostamaan vaimolleen aamuista tietosaalistaan.\nInkeri oli hyvin innostunut.\n\n— Saatpa nähdä, että koko arvoitus selviää ennen iltaa, kuten sinulle\nvihjaisin. Kultaseni, siiloin voimme ylihuomenna olla jo kotona!\n\nRauta silmäsi häneen tutkivasti. Aivan niin, ei ollut epäilystäkään:\nInkeri kaipasi kotiin.\n\n— Onko sinulla kovin ikävä Pikku Jättiläistä?\n\nPäännyökkäys oli vastauksena.\n\n— Minun täytynee sitten lisätä höyryä päästäksemme nopeammin jutun\nperille.\n\nInkeri hymyili hänelle kiitollisena.\n\n— Lisätään molemmat höyryä, hän esitti. — Se, mitä sanoit tuumineesi\nKurt Bergistä, oli kiintoisaa. Minähän voin säästää sinun vaivojasi\nkoettamalla ottaa selville, oliko hän mahdollisesti ulkosalla eilen\nillalla. Minä menen pankkiin sinun lähtiessäsi apteekkarilaan.\nSaattaisinhan ostaa vaikka postilähetysvekselin ja samalla yrittää\njututtaa Bergiä.\n\nRauta nyökkäsi. Ajatus oli hyvä. Kujeillen hän kuitenkin ryhtyi\ntorjumaan:\n\n— Voi sinua, Pienokainen! Eikö Jussi siis enää riitä sinulle? Pitääkö\nsinun päästä yrittämään lumousvoimaasi nuoreen herra Kurtiinkin?\n\n— Hyi, miten ilkeä sinä olet, iso mies! Kamreeri Berg ei ole lainkaan\nminun miestyyppiäni.\n\n— Eikö? Miksei, jos saan luvan kysyä?\n\n— Älä kuvittele minun vastaavan, ettei hän ole ihanteeni, koska hän\nmonessa suhteessa poikkeaa sinusta! Hän on vain ihan liian kaunis\nmieheksi.\n\n— Vai liian kaunis? Ymmärrän, rouvaseni. Aurinko näkee mieluummin\nrinnallaan kuun, joka pystyy vain heijastelemaan sen loistoa... Mutta,\naurinkoni, alahan joutua mukaan, jos todella aiot käydä pankissa.\n\nRouva Katajisto otti Raudan vastaan arkihuoneessaan yrittämättäkään\npeittää hämmästystään. Hänen vaaleat, harvat kulmakarvansa olivat\nhullunkurisesti koholla. Silmien ympärillä oli mustat renkaat,\nilmeisesti valvomisesta, Koko lyllerömäinen olemus osoitti tulijalle,\nettei vierailu ollut ainoastaan odottamaton, vaan myös epämieluisa.\n\n— Sallinette minun kiittää eilisestä, parahin rouva. Pyydän anteeksi\ntunkeutumistani luoksenne. Minun täytyy kuitenkin valitettavasti saada\nkeskustella teidän ja miehenne kanssa.\n\n— Mieheni on apteekissa. Hänellä on kiirettä. Ja minäkin...\n\nRauta keskeytti selityksen, jossa jokainen sana oli tarkoitettu\nsangolliseksi kylmää vettä, ilmoittamalla jyrkästi:\n\n— Asiani on tärkeä ja kiireellinen.\n\nSe tehosi. Pullealla kätösellään rouva viittasi itsepäistä vierasta\nistuutumaan ja lähti lyhyin, sipsuttavin askelin hakemaan miestään.\n\nKesti pitkän tovin, ennen kuin aviopuolisot saapuivat huoneeseen. Rouva\nvaikutti kerältä, joka pyöri miehen ison, hälisevän olemuksen perässä\nsisään.\n\n— Päivää, Rauta, päivää! apteekkari touhusi, mutta punaisten\nkasvojen keskellä välkkyvissä, miltei värittömissä silmissä ei nyt\nollut naurua, vaan selvästi vihamielinen ilme. — Te taidatte kuulua\ngentlemannien uuteen lahkoon, joka yrittää herättää jälleen eloon\nvanhat, ammoin unohdetut seurustelutavat, sellaisetkin kuin 'kiitos\nviimeisestä'-vierailut.\n\nHän piti letkautustaan sukkelana ja purskahti nauruun. Nenän puna kävi\nentistä tummemmaksi, ja kalju päälakikin purppuroitui. Meluavasti hän\njatkoi:\n\n— Ei teidän sittenkään olisi kannattanut vaivautua näin kauas.\nNykymaailman aikaan voi tuollaiset muodollisuudet suorittaa\npuhelimitse, jos niistä haluaa pitää kiinni. Vai oletteko tullut\nhenkilökohtaisesti kutsumaan meitä vastavierailulle Rantamaalle?\n\nRaudalla oli jo selvä kuva edessään teutaroivasta miehestä: pursuavaa\nelinvoimaa, keskinkertainen äly, häikäilemätön luonne.\n\n— Valitettavasti kumpikaan olettamuksenne ei osunut oikeaan, hän sanoi\nviileästi. — Minun täytyy saada puhua vakavasti teidän molempien kanssa.\n\nKatajiston punaisten kasvojen ylitse lennähti kuin varjo. Mutta hän\nyritti nauraa.\n\n— Tämähän on jännittävää! Te puhutte niin haudanvakavalla äänellä,\nettä minua vallan peloittaisi, ellen tietäisi sen kuuluvan teidän\njuristien niin sanoakseni virkapukuun. Nahkansa luominen ei ole\nälyperäisemmissäkään ammateissa helppoa. Istu nyt toki, mamma, niin\npääsemme kuulemaan, mitä 'vakavaa' hänellä on sanottavana.\n\nRouva Katajisto istahti nojatuoliin vastahakoisesti ja happamena.\nRauta totesi, että hän hyvinkin täytti tuolin istuimen, mutta jalat\njäivät paksuina ja pulleina riippumaan korkealle lattiasta. Naisen\nvihertävissä silmissä oli valpas katse. Hän on ilmeisesti miestään\nhuomattavasti älykkäämpi, tarkkailija päätteli.\n\n— Asiani on todella tärkeä. Haluan kuulla, mitä sekä te että rouvanne\ntiedätte Elisabeth Vaaran murhasta!\n\nRauta antoi tahallisesti sanojensa iskeä. Tyydytyksekseen hän huomasi\nmolempien hätkähtävän. Seuraavassa hetkessä rouvan kylmä naamio\noli jälleen aukoton. Apteekkari taas yritti peittää hämmennyksensä\nhohotukseen.\n\n— Voi voi! Ja tuota hän sanoo tärkeäksi asiaksi! hän pärskyi. —\nLiikarasittunut te totisesti olette. Teidän olisi vain pitänyt valita\nlepopaikaksenne jokin rauhallisempi tienoo. Voin hyvin ymmärtää, miten\nolette päätynyt tuohon. Paikkakunnalta vallinnut kiihtymys on käynyt\nvanhastaan rikkiraastetuille hermoillenne ja herättänyt lopullisesti\nteissä suuruudenhullun kuvitelman, että olette uusi Sherlock Holmes.\nHah-hah-haa! Muita ystävä, turvautukaa toki lääkäriin. Kysymyksessä\nvoi olla delirium-tapaus, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä.\nHoh-hoh-hoo!\n\nVieras antoi isännän sekä hahattaa että hohottaa loppuun. Sitten hän\nsanoi jäätävän kylmästi:\n\n— Jos nyt olette nauranut jo kylliksi, ilmoitan tulleeni tälle\npaikkakunnalle varta vasten selvittämään Elisabeth-rouvan murhan\narvoitusta. Levon tarve oli minulle pelkkä sumuverho, kunnes olisin\nvalmis iskemään kiinni syyllisiin.\n\nRouvan ääni oli äärimmäisen hillitty hänen kysyessään: — Ja nytkö\nolette valmis iskemään?\n\n— Nyt!\n\nApteekkari tuhahti halveksivasti:\n\n— Kerskailija! Elli, älä usko sanaakaan tuon miehen puheista. Minä\ntunnen tyypin.\n\n— Te tunnette minut, apteekkari, vasta sitten, kun tämä keskustelu on\nlopussa. Mutta voin nyt sanoa selvittäneeni monta rikosjuttua, jotka\novat olleet sotkuisempiakin kuin tämä. Enkä ote milloinkaan jäänyt\npuolitiehen. Siksi neuvon teitä molempia puhumaan avoimesti sekä\nmuistamaan paljon enemmän ja vaikenemaan paljon vähemmän kuin komisario\nSalon suorittamassa kuulustelussa. Toivon teidän ymmärtävän!\n\nApteekkarin kasvot olivat vakavoituneet ja menettäneet hiukkasen\npunakkuudestaan.\n\n— Minä ymmärrän, mitä tahdon. Teillä ei ole mitään oikeutta esittää\nmeille hävyttömiä vihjailuja!\n\n— Erehdytte, apteekkari. Minulla on kaikki valtuudet tässä asiassa.\nHaluatteko nähdä valtakirjani?\n\nRouva nyökkäsi innokkaasti. Tarkkaan hän luki lävitse paperiin, jonka\nojensi sitten miehelleen.\n\n— Mutta, hän sanoi epävarmasti, — murhan tutkimuksethan ovat päättyneet\nja nimismies vangittu syyllisenä.\n\n— Hyvä rouva, äsken lukemanne valtakirja osoittaa, ettei niin ole.\n\nApteekkari heitti valtakirjan pöydälle. Raivo liekehti hänen silmissään.\n\n— Vai niin, herra Rauta! Te olette siis tavallinen poliisikyttä!\nValheverhon suojin ja vaimoanne houkutuslintuna käyttäen te tunkeudutte\nmeidän keskuuteemme ja tietämätöntä pässinpäätä näytellen luikertelette\nseurapiireihimme. Te... te... inhottava nuuskija!\n\n— Alfred, älä Luojan tähden!\n\nMutta mies ei välittänyt vaimonsa varoituksesta.\n\n— Vielä tänä päivänä koko pitäjä saa tietää, mikä te olette! hän ärjyi.\n— Minä pidän siitä huolen, minä itse! Katsotaan sitten, kauanko teitä\ntäällä kärsitään!\n\nRauta antoi miehen raivota rauhassa. Mutta paisuneet ohimosuonet\nolisivat vakavasti varoittaneet jokaista, joka hänet tunsi.\n\n— Te jätätte kyllä kauniisti kertomatta, kuka tai mikä minä olen, hän\nsanoi kylmästi.\n\n— Piru minut periköön, jos sen teen!\n\n— Kyllä teette. Sillä ellen tämän keskustelun päättyessä ole täysin\nvarma ehdottomasta vaikenemisestanne, sen pahempi teille. Silloin minun\ntäytyy ryhtyä jyrkkiin toimenpiteisiin teitä ja vaimoanne vastaan,\nvaikka olisitte miten syyttömiä tahansa.\n\nRouvan huulet alkoivat vavista.\n\n— Mitä tarkoitatte, tuomari?\n\n— Ellei muu auta, teidät pidätetään ja lähetetään Vaasaan.\n\nRouvan silmät laajenivat kauhusta, ja huulilta pääsi hiljainen\nvaikerrus. Apteekkari sen sijaan yritti nauraa. Mitään naurua siitä ei\nkuitenkaan tullut, vaan ainoastaan kaiuton hörähdys.\n\n— Pidättää meidät? Sitä ette ikinä uskalla tehdä!\n\n—Kyllä vain, apteekkari! Tuomari Vaara pidätettiin, vaikka häntä\nvastaan oli tässä murhajutussa paljon vähemmän todisteita kuin teitä\nvastaan.\n\n— Ei, ei, ei! rouva kirkaisi. — Mehän emme ole murhanneet Elisabeth\nVaaraa!\n\nRaudan kävi häntä sääli. Tuo pyöreä nainen oli tajunnut heidän\ntilanteensa vaarallisuuden paljon paremmin kuin korskahteleva,\nsuuriääninen miehensä.\n\n— Uskoisin sen mielelläni, hyvä rouva. Mutta erinäiset tosiasiat\npuhuvat raskaasti etenkin miestänne vastaan. Ellen minä nyt saa teiltä\nkummaltakin rehellistä ja avointa selvitystä osuudestanne juttuun, niin\nraskas velvollisuuteni on...\n\nApteekkari teki vielä sisukkaan yrityksen torjuakseen häneen suunnatun\niskun. Hänen hillitön raivonsa oli kyllä murtunut Raudan kylmään\ntyyneyteen. Hän ei kuitenkaan vielä käsittänyt peliään menetetyksi.\nHänen kätensä vapisi, kun hän sytytti itselleen uuden sikarin, mutta\näänensä hän yritti saada kuulumaan varmalta sanoessaan:\n\n— Tyhjiä uhkauksia! Akkaväen paloittelussa ne saattavat tehota.\nMinuun eivät! Mitä te oikein jaarittelette todisteista ja raskaista\ntosiasioista minua vastaan? Juristien vanhoja tuttuja metkuja!\n\n— Vai niin, apteekkari. Te ette siis vieläkään ole valmis puhumaan.\n\nRauta pudisti huolestuneesti päätään. Kun hän sitten jatkoi, hänen\nharmaat silmänsä eivät hetkeksikään hellittäneet Katajistosta.\n\n— Kun minä mainitsin tosiasioista, jotka puhuvat teitä vastaan, niin\nteidän olisi ollut paras uskoa minulla niitä myös olevan. Mutta jotta\nkäsittäisitte, missä asemassa olette, voin mainita muutamia niitä. Sen\ntehtyäni vaadin teiltä arvelematonta ja nopeaa selvitystä. Ellen sitä\nsaa, pidätän teidät virallisia kuulusteluja varten. Oletteko ymmärtänyt?\n\nApteekkari nyökkäisi. Hämminki ja epäily vaihtelivat hänen kasvoillaan.\nRaudan kylmä asiallisuus oli loppujen lopuksi tehnyt vaikutuksen häneen.\n\n— Mainitsen teille kolme raskauttavaa tosiasiaa, joista minulla on\ntäydelliset todistukset. Ensimmäinen koskee sekä teitä että vaimoanne.\nTe valehtelitte molemmat poliisikuulustelussa väittäessänne, että\nnoiden surullisenkuuluisien rapukestien vieraat istuivat emännän\npoistuttua vielä yhdessä isännän kanssa ruokasalissa lopettelemassa\nrapujen syöntiä ja siirryitte sitten nimismiehen työhuoneeseen\nkahville. Eilen te, apteekkari, myönsitte täällä useiden henkilöiden\nläsnä ollessa, että teidän aloitteestanne sovittiin tällaisesta\ntotuudenvastaisesta selityksestä.\n\nRauta huomasi rouvan heittävän mieheensä halveksivan katseen. Siksi hän\npiti tarpeellisena huomauttaa:\n\n— Hyvä rouva, teidän ei kannata moittia miestänne tuosta eilisestä\navomielisyyden puuskasta. Paljon sitä ennen minä tiesin valheeksi koko\ntuon jutun kahvin juonnista ja sen sellaisesta. Eilen kamreeri Berg\nesitti tuolle valehtelemiselle perustelun, jonka minäkin herrasmiehenä\nolen valmis hyväksymään. Rapukestien loppu muuttui samalla\nsellaiseksi, että tuomari Vaara poistui pöydästä ja ilmeisesti myös\nkotoaan ensimmäisenä, ja vasta sitten Elisabeth-rouva. Mutta Bergin\nselostukseen te, apteekkari, lisäsitte, että kestivieraat odottivat\naikansa isäntäväkeä palaavaksi, mutta lopulta kyllästyneinä enempään\nodottamiseen poistuivat yhdessä. Se oli teiltä uusi valhe, eikä teidän\nkannata enää väittää sitä minulle todeksi.\n\nHän odotti hetken, mutta apteekkari kätkeytyi savupilviensä taa eikä\nsanonut mitään.\n\n— Toinen tosiasia koskee teidän puuhianne, apteekkari, sen jälkeen kun\nvierasseurue oli hajonnut.\n\nKatajistolta putosi sikari sormien välistä, ja hän sai rajun\nyskänkohtauksen.\n\nRouvan ääni kuului hiljaisena, mutta terävänä:\n\n— Taasko jokin naisjuttu, Alfred?\n\nRauta tunsi maksaneensa apteekkarin äsken vasten hänen kasvojaan\nsinkoamat hävyttömyydet ja oli valmis jo kuittaamaan velan. Tottahan\nKatajistolle täytyi tuon vihjauksen riittää. Niin tyhmä mies ei voinut\nolla, että vaimonsa kuullen haluaisi pitempään käsitellä tätä aihetta.\nMutta Rauta ei tuntenut apteekkaria.\n\nTämän onnistui jälleen saavuttaa odottamattoman iskun järkyttämä\ntasapainonsa. Miten hän olikin äsken antanut tyhjän säikähdyttää\nitseään! Oli suorastaan mahdotonta tuon kirotuin kytän tietää mitään\nkohtauksesta kutomahuoneessa. Hän sai äänensä miltei vakuuttavan\nloukkaantuneeksi murahtaessaan:\n\n— Elli, mitä sinä nyt hourit?\n\nRauta ei ollut uskoa korviaan. Mieshän oli pähkähullu!\n\n— Kuulkaahan, Katajisto. Nyt ei enää ole aika leikkiä sokkosilla\noloa!... Aluksi minäkin hairahduin uskomaan Elisabeth-rouvan poistuneen\nruokapöydästä noustuaan keittiön kautta ulos. Sitten sain kuitenkin\nselville hänen laskeutuneen keittiön eteisestä kellarikerroksessa\nolevaan kehruu- ja kutomahuoneeseen. Pitääkö minun jatkaa, apteekkari,\nvai luovutteko jo itsepäisestä uhmailustanne?\n\nKatajisto käsitti väärin Raudan hienotunteisuuden. Hän piti toisen\npidättyväisyyttä selvänä osoituksena, ettei tämä tiennytkään mitään.\nVihjaus hänen puuhiinsa seurueen hajaannuttua oli ilmeisesti ollut vain\nkoepallo, juristien tavallisia metkuja! Mutta hänpä olikin liian viisas\nmennäkseen sellaiseen loukkuun!\n\n— Jatkakaa vain, jos kuvittelette jotakin jatkamista vielä olevan.\n\nSilloin Rauta iski:\n\n— No, hyvä. Elisabeth-rouva ei ollut huoneessa kauan yksin. Sillä pian\nhänen jälkeensä saavuitte sinne te, Katajisto.\n\n— Mitä per...!\n\n— Älkää kirotko, apteekkari. Kaksikin henkilöä näki kohtauksenne\nsyleilyineen ja suuteluineen. En käsitä, miksi pakotitte minut\nsanomaan tämän. Itsekin tiedätte, että teidät nähtiin. Muuten ette\nikinä olisi suostunut antamaan Iisakki Jaakonaholle spriitä, kun hän\nviinanhimossaan hairahtui kiristyksen tielle. Te lahjoitte hänet\nvaikenemaan tuosta näkemästään. Teillä ei kuitenkaan ollut onnea.\nNäkijöitä oli ollut kaksi. Ja Iisakinkin oli pakko avata lopulta suunsa\ntorjuakseen häneen kohdistuneen epäilyksen osallisuudesta murhaan. No,\nKatajisto, yritättekö yhä vielä kieltää?\n\nApteekkari ei vastannut. Hän ei enää halunnut jatkaa taistelua. Tuolla\nmiehellä oli kaikki valtit käsissään. Äskeistä rajua vastarintaa\nseurasi nyt raskas turtumus. Vai niin, kaikki oli siis tullut ilmi...\nMasentuneena ja väsyneenä hän jäi tuijottamaan eteensä.\n\nPunaiset täplät olivat kohonneet rouva Katajiston poskipäille. Muita\nkiihtymyksen merkkejä hänessä ei ollutkaan näkyvissä. Äänikään ei\nkohonnut tavallista korkeammalle hänen virkahtaessaan:\n\n— Elisabethkin oli siis rakastajattaresi. Sinä alat siirtyä korkeampiin\npiireihin, Alfred. Sanopa, oliko hänet vaikea vietellä.\n\nApteekkari hymähti ilottomasti:\n\n— Sinä et sitä tietenkään usko, mutta jos tällä kertaa yleensä oli\nviettelijää, niin se en ollut minä.\n\nRouvan silmissä välähti vaarallisesti vihreällä. Rauta ehätti kuitenkin\nhänen edelleen.\n\n— Hyvä rouva, tämä puoli ei tietenkään kuulu minulle — miten miehenne\nnyt sanoikaan? — poliisikyttänä ja nuuskijana. Tutkimusten yhteydessä\nkuitenkin Elisabeth-rouvan elämästä ja luonteesta esiin tulleet\ntosiasiat tekevät miehenne väitteen todennäköiseksi. Herrasmiehen\nsuuhun tällainen lausunto sopii kyllä huononlaisesti. Mutta elävilläkin\non oikeutensa.\n\nRouva vaikeni. Katajisto puolestaan heitti Rautaan kummastuneen\nsilmäyksen. Hetken äänettömyyden jälkeen tämä jatkoi:\n\n— Kolmas mainitsemistani tosiasioista koskee taas teitä molempia,\ntarkemmin sanoen liikkeitänne eilisiltana. Huolimatta rankkasateesta te\nlähditte molemmat eilen ulos. Teidät nähtiin jokitörmässä laskeutumassa\npikku sillalle yhdeksäntoista kolmenkymmenen maissa. Muutamaa minuuttia\nmyöhemmin tehtiin sillalla murhayritys Martta Rintapeltoa vastaan.\nHänet yksinkertaisesti heitettiin koskeen.\n\nKuuntelijat jäivät kauhistuneina tuijottamaan kertojaan. Tälläkin\nkertaa rouva ensimmäisenä tajusi, mihin Rauta tähtäsi.\n\n— Voi ei! hän huudahti. — Emme me ole yrittäneet tappaa neiti\nRintapeltoa!\n\n— Sitä en ole väittänytkään, hyvä rouva. Lupasin vain mainita teille\nkolme tosiasiaa saadakseni teidät käsittämään, että teidän on nyt\npuhuttava minulle avoimesti.\n\n— Kuka kumma on Martta Rintapelto? apteekkari hämmästeli.\n\n— Alfred, älä tekeydy tyhmemmäksi kuin oletkaan! Ikään kuin et\nmuistaisi nimismiehen ensimmäisen vaimon serkkua. Hänhän oli aikoinaan\nhoitamassa heidän talouttaan. Mutta taloon tultuaan Elisabeth korvasi\nhänet kouliutuneemmilla voimilla. Siitä puhuttiin silloin paljon.\nMartta oli sitä paitsi tarjoilemassa noissa onnettomissa rapukesteissä.\n\n— Ah, sekö? Mistä kirotusta minä muistaisin kaikkien piikojen nimet! Ja\nmitä syytä kenelläkään saattoi olla yrittää ottaa hänet hengiltä?\n\nApteekkarin ihmettely vaikutti aidolta. Rauta ei kuitenkaan antanut\ntälle seikalle suurtakaan merkitystä. Mies saattoi olla taas toipumassa\ntai ylipäänsä parempi näyttelijä kuin miltä näytti.\n\n— Elisabeth-rouvan murhaajan on täytynyt luulla tytön tietävän jotakin.\nTuon hänelle komprometoivan hän on halunnut vaikkapa uuden murhan\nhinnalla estää tulemasta ilmi.\n\n— Elisabeth-rouvan murhaajan... Katajisto toisti. —\n\nUskotteko te tosissanne murhaajan istuvan nyt tässä huoneessa?\n\nHän ei enää ollut ylimielinen eikä röyhkeä. Hän oli vakavasti\nhuolestunut. Hiljaisesti hän jatkoi:\n\n— Mitä syytä meillä olisi ollut murhata Elisabeth? Muistelen kuulleeni,\nettä murhaan halutaan aina löytää motiivikin.\n\nRauta katsoi mieheen rauhallisesti.\n\n— Ensinnäkin teillä kummallakin oli yhtä hyvä tilaisuus kuin kenellä\nmuulla tahansa teon suorittamiseen. Te, Katajisto, olette siinä\nsuhteessa vielä erikoisasemassa. Toistaiseksi ei tiedetä, poistuiko\nElisabeth—rouva kellarikerroksesta — elävänä. Mitä taas motiiviin\ntulee, niin sellaista ei ole lainkaan vaikea keksiä vaikkapa teidän\nkummankin kohdalta. Teillä, Katajisto, murhanhalun voi otaksua\nsyntyneen mustasukkaisuudesta taikka halusta päästä irti taakaksi\nkäyneestä rakastajattaresta. Kaksi vaihtoehtoa, joista molemmatkin ovat\nusein johtaneet murhiin. Teille, hyvä rouva, syyksi voisi taas runoilla\nvaikkapa vihan miehenne lemmittyä kohtaan.\n\nRouva Katajistolta pääsi nauru. Se oli lyhyt, kukertava naurahdus.\nKeskellä raskasta tunnelmaa se välittömyydessään tuntui melkein\nvirkistävältä.\n\n— Voi ei, tuomari! Tietenkin noin voi runoilla. Ehkäpä tuollainen\nmotiivi saattaisi oikeuden edessä tuntua uskottavaltakin. Mutta\nminä en ole lainkaan verenhimoinen nainen. Muutenhan minä olisin\njoutunut naimisissa oloni puolentoista vuosikymmenen aikana suorastaan\nkylvämään kuolemaa ympärilleni. Mieheni on kerta kaikkiaan sellainen.\nSe on hänellä sairaus, niinkuin kleptomania on toisilla. Joskus olen\najatellut haikaran, jonka kuljetettavaksi Alfred-poju kerran uskottiin,\nlukeneen väärin osoitteen. Se luki Turku, vaikka tietenkin lähetys oli\ntarkoitettu Turkkiin.\n\nIva ei näyttänyt pystyvän apteekkariin. Joko nuo pistopuheet olivat\nhänelle tuttuja tai hän ei kuullut vaimon sanoja. Hän istui nojaten\nkyynärpäillään tupakkapöytään pää käsien välissä.\n\nRouva Katajistoon kääntyen Rauta aloitti kyselynsä;\n\n— Miten seurue lopullisesti hajaantui noilta rapukesteiltä?\n\nRouva empi vielä tuokion. Sitten hän huokasi raskaasti ja rupesi\nkertomaan:\n\n— Ensin lähti Vaara, senhän jo tiedätte. Hän ryntäsi työhuoneensa\nkautta ulos. Elisabeth poistui toisena. Kolmantena lähti minun mieheni.\nEn perustanut hänen lähdöstään sen enempää. Ennen tätä päiväähän en\nollut tietoinen hänen suhteestaan Elisabethiin. Martta taas ei ole\nniitä tyttöjä, jotka laskevat herrat liian lähelle. Kapteeni Kortkampf\nnousi neljäntenä pöydästä. Kuulin hänen kävelevän hermostuneesti\nviereisessä huoneessa ja sitten poistuvan ulos. Kamreeri Berg ja minä\nsöimme vielä muutamia rapuja ja juttelimme. Sitten lähdimme etsimään\ntoisia.\n\n— Keitä heistä löysitte?\n\n— Emme ainoaakaan. Puutarhakin oli aivan tyhjä.\n\n— Minne menitte sitten?\n\nRouvan vastaukset olivat tulleet nopeasti. Mutta tällä kohdalla hän\nei saanut sanaakaan suustaan. Poskipäät lehahtivat jälleen hehkumaan.\nHermostuminen nostatti myös kaulalle punaiset täplät. Tavallisesti\nvihreinä välkkyviin silmiin tuli hätääntynyt, rukoileva ilme.\n\nRauta virkahti nopeasti:\n\n— Katajisto, nyt haluan kuulla teidän kertomuksenne. Ja varoitan teitä\nmillään kohdalla poikkeamasta totuudesta!\n\nApteekkari nyökkäsi. Hän vetäytyi tuolissaan mukavampaan asentoon ja\nristi kädet vatsalleen. Hyvän totisena ja nöyränä hän alkoi puhua:\n\n— Ymmärrän, tuomari. Minun ei kannata enää kieräillä eikä salailla.\nOikeastaan minulle on helpotus saada keventää mieltäni.\n\nSiitä tuli pitkä kertomus.\n\nHän myönsi ihailleensa Elisabethia siitä alkaen, kun tämä saapui\npappilaan kesää viettämään. Muuta kuin ihailua se ei ollut ennen\nviime heinäkuuta, hän vakuutti. Eräänä lauantai-iltana hän oli sitten\ntavannut jokirannassa sattumalta Elisabethin. Tämä oli kutsunut\nhänet kahville kotiinsa. Hän oli tietenkin riemastunut kutsusta.\nSitäkin enemmän, kun hän oli tiennyt Vaaran tyttärineen lähteneen\nnaapuripitäjään sukulaisvierailulle. Sisäkkö oli tuonut kahvia\nja konjakkia. Elisabeth oli ollut ystävällisempi ja hurmaavampi\nkuin milloinkaan ennen. Hän oli kertonut monenlaista kiintoisaa ja\njännittävääkin elämästään. Äkkiä Elisabeth oli kysäissyt: \"Alfred, mitä\narvelet? Olenko minä jo liian vanha, jotta mies voisi haluta minua?\"\nApteekkari oli protestoinut mitä innokkaimmin. Elisabeth — hänhän\nnäytti korkeintaan kaksikymmenviisivuotiaalta! Oudosti hänen mieltään\noli kuitenkin vihlaissut, kun hänen ihailemansa nainen oli sanonut\ntyynesti kumman hymyn leikkiessä huulilla: \"Tiedätkö, Alfred? Minä\nhaluan lapsen sinulta.\" Moinen häikäilemätön avomielisyys oli tuntunut\nloukkaavalta, mutta... Sen jälkeen he olivat olleet monesti yhdessä,\ntavallisimmin soutaneet erääseen läheiseen merensaareen.\n\n— Muistan tuon ajan, rouva Katajisto lausahti. — En vain voinut\nkuvitella, että Elisabeth oli kysymyksessä. Ihmettelin, kauanko\njaksaisit olla innostunut tuosta puhelinkeskuksen pellavapäisestä\nKirstistä.\n\nApteekkari katsahti hymähtäen vaimoonsa ja ryhtyi sitten jatkamaan\nrippiään.\n\nKaikki oli sujunut hyvin muutamien viikkojen ajan. Sitten Vaaralle\noli tullut saksalainen lomanviettäjä, nuori, uljas, vaalea kapteeni.\nKortkampfin saavuttua Elisabethilla oli ollut yhä vähemmän aikaa\nKatajistoa varten.\n\n— Teillä oli siis aihetta mustasukkaisuuteen?\n\nApteekkari nyökkäsi.\n\n— Te olette nuori ja komea mies minuun verrattuna, tuomari. Mutta\nteillekin Kortkampf olisi ollut vaarallinen kilpailija. Ja kuitenkin\nerehdytte, jos te tuolla 'aihetta mustasukkaisuuteen' tarkoitatte,\nettä siinä oli minulle murhan motiivi. Minun tyyppiseni mies ei pysty\nmurhaamaan.\n\n— Sitä ette saa minua uskomaan, Rauta torjui. — Äsken raivositte\nminulle. Silloin tulin juuri ajatelleeksi, että tuon tyyppinen mies\nvoisi vihapäissään pystyä millaiseen veritekoon tahansa.\n\nKatajisto huokasi.\n\n— Missään tapauksessa minä en murhannut Elisabethia.\n\n— Kertokaahan edelleen, Rauta kehoitti lyhyesti.\n\nPäivää ennen Vaaran rapukestejä Elisabethilla ja apteekkarilla oli\nollut kiihkeä kohtaus. Hän oli vaatinut saada tavata Elisabethia\nkahden kesken seuraavana iltana. Nainen oli nauraen kieltänyt. \"Sehän\non Hansin viimeinen ilta,\" hän oli lopulta taipunut selittämään,\nApteekkari puolestaan ei ollut antanut periksi. Hän oli ollut\nitsepäinen juuri siksi, että tiesi tuon illan Kortkampfin viimeiseksi\nennen lähtöä — kuten hän toivoi — iäksi. Kesken riidan he olivat\nkuulleet Vaaran palaavan ulkoa. \"Kun mäet minun huomisiltana poistuvan,\nniin tule pääeteisen kautta kutomahuoneeseen perässäni\", rouva oli\nkuiskannut.\n\nRapukesteissä Elisabeth oli koko illan vaikuttanut hermostuneelta, ja\nsiitä toiset olivat otaksuneet hänen silmittömän sisunpurkauksensa\nVaaralle johtuneenkin. Muutamaa minuuttia hänen lähtönsä jälkeen\nKatajisto oli pujahtanut kellarikerrokseen. Hänellä olisi ollut\npaljon puhuttavaa Elisabethille. Se kaikki jäi kuitenkin sanomatta,\nsillä heidän kohtauksensa oli katkennut lyhyeen. \"Minun täytyy lähteä\netsimään Mattia\", Elisabeth oli sanonut, \"toivon sinun käsittävän sen.\nMinun täytyy, jo yksistään vieraiden takia.\" Apteekkarin oli ollut\npakko myöntää Elisabethin olevan oikeassa ja päästää hänet menemään.\n\"Tapaamme huomenna,\" Elisabeth oli kuiskannut ja livahtanut ulos.\n\n— Kohtauksemme ei kestänyt kymmentä minuuttia, apteekkari vakuutti,\nenkä häntä sen koommin elävänä nähnyt. Se on totinen tosi!\n\n— Oletteko aivan varma, että Elisabeth-rouva sanoi lähtevänsä etsimään\nmiestään? Ymmärrätte kai itsekin tämän seikan merkityksen?\n\nApteekkari nyökkäsi.\n\n— Muistan nuo sanat tarkalleen. Minulla oli aikaa miettiä niitä moneen\nkertaan sinä yönä. Toinen asia on, olivatko ne totta vai valhetta.\nSillä hetkellä ne kyllä tuntuivat tosilta ja luonnollisiltakin. Mutta\nhiukan myöhemmin tulin ajatelleeksi, että ne saattoivat Elisabethin\npuolelta kuulua vain siihen peliin, minkä hän oli rakentanut itselleen\nsiksi illaksi, Hän oli tietoisesti saattanut näytellä hermostunutta ja\nsingota etukäteen tekemänsä suunnitelman mukaisesti loukkauksen vasten\nmiehensä kasvoja. Miksi? ihmettelette ehkä. Päästäkseen irti miehestään\nja luikerrellakseen Matin varjolla itsensä vapaaksi minustakin. Ehkäpä\nhän oli laskenut siten saavansa olla rauhassa Kortkampfinsa kanssa.\nElisabeth oli sellainen luonne, jota huvitti piinata toisia. Ennen\nkaikkea niitä, jotka hän tavalla tai toisella oli saanut kytketyiksi\nitseensä.\n\nKatajisto oli hautonut näitä tuskallisia ajatuksia kävellen jokirantaa\nalaspäin, kauas ohi pikku sillan. Oli ohut lämmin ja kaunis yö, vaikka\nkuutonta ja pimeää. Hän oli vimmoissaan muistellut niitä monia kertoja,\njolloin Elisabeth oli kiusannut häntä kertomalla miehistä, jotka olivat\nmerkinneet jotakin hänen elämässään.\n\n— Ettekö nähnyt ketään liikkeellä?\n\n— Kyllä. Paluumatkalla, sivuutettuani juuri Vaaran jokirannassa olevan\nsaunan, Kortkampf tuli vastaani. Hän poltteli sikariaan ja tunnettuaan\nminut ojensi kätensä sanoen: 'Morgen früh werde ich abfahren. Besten\nDank für alles und — auf Wiedersehen!' Ensi hetkessä mieleni teki käydä\nkiinni hänen kurkkuunsa. Sitten toki älysin änkyttää hänelle hyvästit.\nKun jäin katsomaan hänen peräänsä, hän kapusi saunan parvekkeelle ja\nistahti sinne levollisesti odottamaan. Arvasin, ketä hän odotti. Mutta\nen enää vihannut häntä. Äkkiä tunsin hänet kohtalotoverikseni. Molemmat\nolimme joutuneet tuon vaarallisen hurmaavan naisen pauloihin, joka ei\nvarmaan rakastanut meistä kumpaakaan. Sillä hetkellä tajusin, että\nElisabeth rakasti ja saattoi rakastaa ainoastaan itseään. Lähdin kotiin.\n\n— Elisabeth-rouva ei tullut vastaanne?\n\n— Ei.\n\n— Ehkäpä hän oli jo odottamassa Kortkampfia saunan parvekkeella tai\nsaunassa?\n\nApteekkari pudisti päätään.\n\n— Ei ollut. Kun käännähdin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni\nsillä kohdalla, missä polku tekee mutkan, Kortkampfin sikarin hehku\nerottui edelleen pimeästä. Hän odotti silloin vielä. Miten kauan ja\nlopullisestiko turhaan, sitä en osaa sanoa.\n\n— Kuinka kauan arvelette kävelynne kestäneen siitä hetkestä, jolloin\nElisabeth-rouva jätti kutoma huone en, siihen, kun tapasitte kapteenin?\n\n— Ehkä tunnin. Ehkä vain kolme neljännestä. Kun tulin kotiin, kello oli\nyksi.\n\nRauta kääntyi rouva Katajiston puoleen.\n\n— Kuulitteko te miehenne tulevan kotiin?\n\n— En. Minä nukuin jo silloin. Ja meillä on jo vuosikausia ollut eri\nmakuuhuoneet.\n\n— Muuta minulla ei ole tuosta illasta ja yöstä sanottavana, apteekkari\nvirkahti. Sitten hän hymähti alakuloisesti ja lisäsi: — Olen nyt\nkertonut kaiken teille perusteellisesti. Saatte vapaasti hirttää minut,\njos löydätte yhdenkään salaamani seikan.\n\nRauta hymyili hänelle.\n\n— Tuo lupaus on hyvä painaa mieleen. Vastaisen varalle. Kertokaa nyt\neilisillasta.\n\n— Vaimoni taitaa olla paras tehdä se. Hän eilen näytteli pääosaa.\n\nRauta nyökkäsi rouva Katajistolle.\n\nTämä alkoi kertoa. Iltapäivällä hän oli ruvennut tenttaamaan miestään\nsiitä, mitä päivällä oli miesten puolella tapahtunut. Hän oli näet\nhuomannut herrojen tullessaan sieltä naisten luo vaikuttavan ikään\nkuin kiusaantuneilta. Lopulta hän oli saanutkin miehensä kertomaan\nnuoren Saarisen kysymyksestä ja hänen saamistaan vastauksista.\nSilloin hän oli suuttunut. \"Te narrit!\" hän oli pauhannut. \"Annatte\ntuollaisen nulikan, jolla ei vielä ole korvantaustatkaan kuivat,\nhoukutella itsenne tekemään tuollaisia paljastuksia!\" Hän ei ollut\nottanut alkuunkaan uskoakseen, ettei uudelta nimismiehellä ollut\nmitään tekemistä Elisabethin murhajutussa. Sillä jos niin olisi, niin\npoika ei olisi heittänyt esiin tuollaista tahditonta kysymystä. \"Nyt\nte olette paljastaneet, että me yhteisesti sovimme, mitä murhaillasta\npoliisikuulusteluissa kertoisimme ja mitä salaisimme. Tietysti hän\ntekee siitä ilmoituksen. Ja koko kidutus alkaa uudelleen. Hyvä, jos\npääsemme ilman rangaistusta! Kyllä te miehet sitten olette löyhäsuisia,\nkuin pahimmat juoruakat! Kakaroita te olette ja kakaroina pysytte!\"\n\nSamaan tapaan hän oli jatkanut, kunnes apteekkari oli hermostunut\nja alkanut hänkin pelätä puheliaisuutensa seurauksia. Yhtäkkiä hän\noli hypähtänyt pystyyn ja rientänyt eteiseen. Vaimo oli tavoittanut\nhänet sieltä vetämässä sadetakkia ylleen. \"Mihinkä nyt?\" hän oli\ntiukannut. Mies oli ollut punainen kuin taistelunhaluinen kukko ja\närjynyt: \"Painun sen nimismiespenikan luo! Sanon hänelle, että jos\nhän hiiskahtaakaan ylöspäin siitä, mistä päivällä oli puhe, niin\nminä ammun hänet kuin kapisen koiran!\" Saatuaan sen suustaan hän oli\npyörtänyt ulos sateeseen. Vaimo oli hätääntynyt ja päättänyt rientää\nhänen peräänsä estääkseen häntä tekemästä uutta ja entistä suurempaa\ntyhmyyttä. Kun hän oli saanut kumisaappaat vedetyiksi jalkaan, Tyyne,\npalvelustyttö, oli tulla touhunnut eteiseen. \"Rouva, taaskin te\nunohditte iltauutiset\", hän oli sanonut. \"Minä sain radion auki juuri,\nkun kuuluttaja sanoi, että tähän päättyvät uutiset.\" Hän oli jättänyt\ntytön ihmettelemään, minne hänellä oli kiire, ja juossut miehensä\njälkeen.\n\nApteekkari oli kuitenkin kulkenut lujaa. Vaimo oli saavuttanut hänet\nvasta rantatörmällä. Siellä hän oli koettanut puhua miehelle järkeä\nja saada hänet palaamaan kotiin. Mutta tämä oli ollut yhä niin\ntuohduksissaan, ettei ollut suostunut mihinkään. Lopuksi rouva oli\njulistanut lähtevänsä mukaan nimismiehen luo. Vihoissaan he olivat\njatkaneet matkaa rinnakkain sillalle. Rouva ei ollut pannut merkille,\nettä kukaan olisi seisonut sillan kaiteeseen nojaten. Silti tyttö oli\nsaattanut ollakin siellä. Sateessa ja omien huoliensa painamana rouva\nei ollut kiinnittänyt mihinkään ulkopuoliseen huomiota. He olivat\npäässeet sillan ylitse ja suunnistaneet Vaaran taloa kohden, yhä vain\näkäisesti vaieten. Rouvan helpotukseksi talo oli kuitenkin ollut tyhjä;\nApteekkarin oli ollut pakko taipua palaamaan kotiin, ja illalla hän oli\nsitten ollut siitä jo hyvilläänkin.\n\nRauta nyökkäsi. Kertomus tuntui uskottavalta. Juuri noin oli saattanut\ntapahtua.\n\n— Kävikö miehenne eilen kahvikutsujen jälkeen ulkosalla ennen tuota\nyhteistä kävelyänne?\n\n— Ei.\n\n— Tapasitteko kävelyretkenne aikana ketään?\n\n— Emme, tietääkseni. Vasta paluumatkalla huomasin maantiesillalla\nJokirannan isännän tulevan kärreillä vastaamme.\n\nRauta mietti tuokion. Sitten hän virkahti:\n\n— Haluan vielä vaihtaa muutaman sanan tuon palvelustyttönne Tyynen\nkanssa.\n\nRouva suostui siihen auliisti. Hän lyllersi Raudan edellä keittiöön.\nTyttö oli nuori, joitakin vuosia yli kahdenkymmenen. Hän oli\nitsetietoisen näköinen vaaleaverikkö. Tervehtiessään häntä Rauta tuli\nmuistaneeksi Sylvi Holmin sanoja apteekkarista, ettei tämä voi pitää\nnäppejään irti palvelijattarista, jos he ovat jonkin näköisiä. Tyyne\noli sievä. Eikä hän ilmeisesti ollut sellainen kuin Sylvi, joka ei\nsietänyt \"sellaista lääpimistä\". Tytön käytös rouvaa kohtaan oli hieman\nliian varmaa ja jonkin verran yliolkaista.\n\nMutta hän kertoi aivan samoin kuin tämä rouvan lähdöstä ulos\neilisiltana. Hän vahvisti senkin, ettei apteekkari ollut kahvikutsujen\njälkeen ollut poissa kotoa. Rauta nyökkäsi. Apteekkarilla ei siis ollut\nyksinkertaisesti ollut aikaa seurata Martta Rintapellon liikkeitä\niltapäivällä yhyttääkseen hänet sitten sillalla.\n\nArkihuoneeseen palattuaan Rauta sanoi vakavasti:\n\n— Minä otan nyt täydestä kaiken teidän kertomanne, teidän kummankin.\nMinulla ei näet ole mitään perusteltua syytä epäillä sanojanne, ei\nainakaan vielä. Jos tuo syy myöhemmin ilmenee, niin lain koura on\ntarttuva teihin kaikella kovuudellaan. Sitä paitsi te ette saa poistua\npaikkakunnalta ennen tämän jutun lopullista selviämistä.\n\nRouva hymyili taas pitkästä aikaa. Raskaiden luomien alta vihreät\nsilmät katsoivat vieraaseen melkeinpä lämpimästi.\n\n— Kyllä me sen ymmärrämme, mieheni ja minä. Sen ja paljon muutakin.\n\n— Aivan on kuin ilma olisi puhdistunut teidän käyntinne ansiosta,\nRauta, apteekkari puhkesi puhumaan. — Antakaa minulle anteeksi\nepäystävällisyyteni ja sopimattomat sanani tämän keskustelumme alussa.\nMinulla on vain niin kirotun kiivas luonne.\n\n— Ja korkea verenpaine, rouva lisäsi.\n\nRauta nousi hyvästelemään.\n\n— Minä uskon, että te selvitätte tämän sotkuisen vyyhden, rouva visersi\nojentaessaan Raudalle pullean, pehmeän kätensä. — Kun te olette saanut\nkiinni oikean murhaajan, niin se on ilonpäivä minullekin. Elisabethin\nruumiin löydyttyä olen monena yönä nähnyt kauhu-unia julmista\nveritöistä. Se on käynyt vallan hermoilleni.\n\n— Hyvä rouva, toivottavasti tuo kaikki on jo lähipäivinä ohitse.\n\nKatajisto tuli saattamaan Rautaa eteiseen.\n\n— Sanokaapa, apteekkari, mitä ajattelitte, kun todettiin\nElisabeth-rouvan kadonneen.\n\nPuhuteltu meni hämilleen.\n\n— Se... se oli minulle... kova isku. Uskoin hänen karanneen sen\nsaksalaisen kanssa. Mitäpä muutakaan olisin osannut kuvitella? On\ntietysti hirveää tunnustaa tällaista, mutta kun hänen ruumiinsa sitten\nlöydettiin joesta, oli ensimmäinen tunteeni helpotus.\n\n— No niin, Rauta tyytyi sanomaan. — Vielä eräs kysymys. Onko teillä\nvalokuvaa Elisabeth-rouvasta? Olen nyt painiskellut yöt ja päivät hänen\nkuolemansa arvoituksen kanssa. Olisi jo aika saada edes aavistus siitä,\nmiltä hän näytti.\n\nKatajisto nyökkäsi. Hän alkoi kaivella lompakkoaan ja lopulta\nlöysi amatööri-valokuvan, jonka hän ojensi Raudalle. Kuva oli\nvalokuvauksellisesti erinomaisen onnistunut. Se esitti merta vasten\nseisovaa uimapukuista, uljasryhtistä kaunotarta.\n\n— Viime heinäkuulta, apteekkari virkahti.\n\nRauta katsoi kuvaa. Vai niin, Elisabeth-rouva\nkolmekymmentäkahdeksanvuotiaana. Niinpä ruustinna Saarinen ei ollut\nInkerille liioitellut väittäessään, että Elisabeth oli nuorena\nollut Porvoon kaunein neito. Vaarallisen kaunis hän oli ollut vielä\nkeski-ikää lähestyessäänkin. Kasvonpiirteet olivat klassillisen\npuhtaat ja vartalo hoikka. Mutta... Niin, tämäkin kuva todisti-, että\nElisabeth-rouva oli ollut liiankin tietoinen omasta virheettömästä\nkauneudestaan. Hänen hymynsä oli ylpeä ja alentuva.\n\n— Kuva on minun ottamani, Katajisto lausui hiljaa, ja hänen äänensä\nvärähti. — Meidän saarellamme.\n\nRouva kuului tulevan keittiön puolelta takaisin arkihuoneeseen.\nApteekkari silmäsi sinnepäin hätääntyneenä. Kas vain, Rauta mietti,\nkaikesta huolimatta hän yhä arkailee vaimoaan!\n\nKatajisto oli ojentanut kätensä valokuvaa kohden, mutta sitten hän\nmuuttokin mieltään.\n\n— Kuva on _unicum_. Mutta pitäkää se, tuomari! En halua enää nähdä sitä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nARPIPOSKINEN NAHKATAKKIMIES.\n\n\nMatkalla pankkiin Inkeri huomasi erään punaisen tönön seinässä\nkilven \"Kukkakauppa\" vaikkei kaupan ulkomuoto luvannut paljoa, hän\npistäytyi sisään. Pieni, valkohapsinen, ryppyinen eukko, joka sopi\nhyvin mökin sekä kokoon että ulkomuotoon, katsahti häneen kukkiensa\nkeskeltä ystävällinen tuike vanhoissa silmissään. Inkeri oli iloisesti\nyllättynyt. Ikkunanlaudoilla ja hyllyillä oli runsaasti annansilmiä,\nsyklaameja, jopa ruukkuruusujakin.\n\n— Onko teillä irtokukkia?\n\n— On toki, vanha nainen hymyili. — Mitä neiti haluaisi? Astereita,\nkrysanteemeja, orvokkeja, neilikoita?\n\n— Antakaa minulle muutamia punaisia krysanteemeja.\n\nKun kaupat oli tehty, eukko virkahti:\n\n— Hetkinen vielä, neiti.\n\nHän pistäytyi jälleen takahuoneeseen. Palatessaan sieltä hänellä oli\nmukanaan kimppu orvokkeja.\n\n— Suokaa vanhalle naiselle se ilo, että pistätte nämä takin rintaanne.\nNe sointuvat yhteen hyvien sinisten silmienne kanssa.\n\nInkeri kiitti liikuttuneena odottamattomasta lahjasta. Iloisin mielin\nhän lähti jatkamaan matkaansa. Poissa oli epävarmuus, joka oli\nvallannut hänet Kaarlon jätettyä hänet mennäkseen apteekkarilaan. Eukko\noli antanut hänelle suuremman lahjan kuin tiesikään. Ja sitten sanotaan\npohjalaisia jäykiksi ja luotaan työntäviksi!\n\nPankille saavuttuaan hän ei mennyt pääovesta sisälle, vaan kiersi pihan\npuolelle. Kymmenvuotias tyttö tuli avaamaan ovea. Kyllä, äiti oli\nkotona.\n\nHetken kuluttua rouva Kanto tuli eteiseen. Mustassa, nilkkoihin asti\nulottuvassa siivoustakissaan hän näytti entistäkin pitemmältä ja\nkuivettuneemmalta. Hänen kova ilmeensä ei muuttunut, kun hän tunsi\nvieraan.\n\n— Kas vain, rouva Rauta. Tervetuloa.\n\nInkeri ojensi hänelle krysanteemit ja selitti pistäytyneensä tuokioksi\npuhelemaan rouvan kanssa, ellei pahasti häirinnyt.\n\nRouva Kanto otti hämmästyneenä vastaan kukat. Jotakin liikutuksen\ntapaista ailahti hänen mielessään. Hän tuli ajatelleeksi, miten kauan\nsiitä oli, kun joku oli yllättänyt hänet, kukilla. Merkkipäivät\nolivat tietysti luku sinään! Silloin Pekka, hänen miehensä, ei\nyksinkertaisesti uskaltanut unohtaa kukkatervehdystä. Hänen äänensä oli\ntavallista vähemmän kova ja katkera hänen sanoessaan:\n\n— Käykää toki sisään. Kohta meillä on kahviaika. Mieheni ja kamreeri\npistäytyvät silloin korvikkeelle.\n\nInkeri kiitti sydämellisesti. Hiljaisessa mielessään hän riemuitsi\nhyvästä onnestaan. Käynti tuntui luonnistuvan paremmin kuin hän oli\nuskaltanut toivoa.\n\nPankinjohtajan koti todisti rouvan järjestysvaistoa ja siistimisintoa.\nKaikki kiilsi puhtauttaan. Jokainen esine oli ankaran säännönmukaisesti\npaikoillaan. Siitä huolimatta koti teki kylmän ja epäviihtyisän\nvaikutuksen. Huonekalut olivat jäykkiä ja epämukavia. Pöydillä ei\nnäkynyt koruompeluksia eikä seinillä ryijyjä. Valokuvasuurennukset\nvanhemmista ja isovanhemmista sekä kehystetyt joukkokuvat joidenkin\nkokousten osanottajista saivat korvata taulujen puutteen. Ikkunanlaudat\nolivat tyhjät; talon emäntä ei ilmeisesti välittänyt kukkien ja kasvien\nhoidosta. Inkeri huokasi. Hänen tuomansa krysanteemit näyttivät\nkorkeassa kristallimaljassa keskellä häikäisevän valkoisen liinan\npeittämää ruokapöytää murheellisen yksinäisiltä, jotenkin eksyneiltä.\n\nVieras sai kuulla pankinjohtajalla olevan viisi lasta. Nuorin heistä\noli Alli, jonka hän oli jo nähnyt. Lapsiaihe oli kuitenkin pian\nkäsitelty loppuun. Sen jälkeen rouvien keskustelu pyrki väkisinkin\ntyrehtymään. Inkeri antoi sille uutta vauhtia huomauttamalla:\n\n— Minun Martti-poikani on vielä pieni, mutta jo nyt hänen\nvaatettamisensa tuottaa tällaisena säännöstelyaikana vaikeuksia.\nOlen monesti ihmetellyt, miten suurten perheiden äidit kykenevät\nselviytymään lasten pukupulmasta.\n\nRouva Kanto innostui. Hän piti itseään nimenomaan tällä alalla\nasiantuntijana. Kuunneltuaan häntä neljännestunnin Inkerikin oli täysin\nvakuuttunut emäntänsä kokemusvaraston laajuudesta ja järkyttävyydestä.\nTästä aiheesta rouva Kanto pääsi siirtymään ruokavaikeuksiin. Lopuksi\nhän huokasi:\n\n— Ymmärrätte, miten minä kaiken tämän huomioon ottaen säikähdin,\nkun kamreeri Berg pyysi saada syödä meillä. Ajatelkaa, ruokavieras\ntällaisena aikana!\n\nInkeri ilahtui päästessään luontevasti käsittelemään Bergin\nhenkilöllisyyttä.\n\n— Asuuko kamreeri teillä?\n\nRouva Kannon isot, arkipäiväiset kasvot synkkenivät entisestään.\n\n— Ei. Meillä olisi ollut yliskamari häntä varten. Mutta hän ei\ntahtonut. Tullessaan viime kesäkuussa tänne hän vuokrasi kaksi\nhuonetta leskirouva Sundin talosta. Ajatelkaa: Kylänpään viimeisestä\ntalopahasesta jokirannassa! Minä kyllä sanoin, että sehän on liian\nkaukana, melkein kirkonkylän ulkopuolella, ja ihan yksinään. Kamreeri\nkuitenkin väitti mieltyneensä paikkaan. On siinäkin mieltymys:\npuolikuuron akan mökki, jossa ei vieraita käy! No, omapa on asiansa...\nMinä en sitten myöskään halunnut häntä vakinaiseksi ruokavieraaksi.\nNiinpä hän nyt käy meillä vain päiväkorvikkeella.\n\nInkeri virkahti näennäisesti vain kohteliaisuudesta jatkaakseen\nkeskustelua:\n\n— Kamreeri? Sitä titteliähän Bergistä käytetään. Tarvitaanko\ntällaisessa pankin haarakonttorissa erikseen kamreeria? Minä en\nsellaisesta mitään ymmärrä. Muistan vain mieheni eilen kummastelleen\nsitä.\n\nRouva Kanto rypisti kulmiaan.\n\n— Kahden pankkineidin kanssa mieheni onkin ennen asiat hoitanut.\nMutta koko viime talven ja kevään hän sairasteli ja oli poissa työstä\nviikkomäärin. Silloin pankin johto päätti, että hän saisi toistaiseksi\nottaa jonkun miehen avukseen. Joksikinhan Bergiä piti sanoa.\nLuullakseni tuo \"kamreeri\" oli Elisabethin keksintö. Hän se veljeään\nmiehelleni suosittelikin. Ja kun Elisabeth oli saanut jotakin päähänsä,\nniin hän vei myös tahtonsa perille. Eipä silti, huonommankin apulaisen\nmieheni olisi voinut saada.\n\n— Ja minä kun ajattelin, Inkeri huudahti tahallisen naivisti, ettei\nkamreeri Berg muuhun pystyisi kuin näyttelemään komeaa olemustaan!\nMinusta hän vaikutti aivan liian kauniilta mieheltä viitsiäkseen tehdä\nmitään työtä.\n\nRouva Kanto loi häneen ankaran katseen.\n\n— Täytyy olla varma ja tottunut silmä, jotta olisi oikeutettu\nsuorittamaan ihmisten luokittelua. Teidän iässänne on paras pidättyä\nsiitä... Kamreeri on taitava pankkimies ja osaa ammattinsa kuin viisi\nsormeaan. Viimeksi eilen iltapäivällä, kun hän tuli mieheni kanssa\nselvittelemään joitakin sotkuja, minä ihmettelin hänen varmuuttaan\nja asiantuntemustaan. Ennen naimisiin menoani minä olin vuosikausia\neräässä pääkaupunkilaispankissa. Niinpä tiedän, mitä puhun. Monesti\nminä olen kummastellut, miksi sellainen pätevä mies kuin Berg ei ole\npankkialalla päässyt pitemmälle. Hänen laisensa ei tarvitsisi tyytyä\nvähäpätöiseen paikkaan tällaisessa syrjäpitäjässä. Mutta ehkä se johtuu\nhänen epäsäännöllisyydestään. Hän ei kyllä tietääkseni juo. Ainakaan\nminä en ole nähnyt häntä milloinkaan päihtyneenä. Silti hän saattaa\njoskus olla koko aamupäivän poissa pankista. Sellainen ei tietysti käy\n— suuremmissa paikoissa.\n\nInkerin mielessä pyöri joukko kamreeri Bergiä koskevia kysymyksiä.\nHän ei kuitenkaan uskaltanut esittää niitä, jottei hänen käyntinsä\ntarkoitus olisi paljastunut rouva Kannon teräville, koville silmille.\nTalon emäntä puolestaan katsoi jo kyllin kertoneensa vieraalle pankin\nsisäisistä asioista. Hän siirtyi käsittelemään Rantamaan huvilan\nomistajatarta, joka ei vähääkään kiinnostanut Inkeriä.\n\nSäteilevin hymyin hän tervehti korvikkeelle saapuvia herroja. Nämä\npuolestaan olivat miellyttävästi yllättyneitä tavatessaan vieraan.\nKurt Berg ilmaisi mielihyvänsä suoraan, jopa ylenmäärin kohteliain\nsanankääntein. Pankinjohtajan ihastus pukeutui kömpelöihin,\nhullunkurisen arasti lausuttuihin sanoihin, joissa selvästi kuvastui\npelko vaimoa kohtaan. Kamreeri johteli keskustelua vaivattomasti ja\ntottuneesti tavanmukaiseen seurustelusävyyn. Kun nuo kaksi miestä\nistuivat vierekkäin, tämän parivaljakon epäsuhtaisuus pisti räikeästi\nsilmiin: toinen pieni, vanha ja masennettu, toinen kookas, nuori ja\nitsetietoinen.\n\nLiian kaunis mieheksi, Inkeri totesi vieläkin kerran Bergistä. Hän oli\nkuitenkin kyllin rehellinen itselleen lisätäkseen: miehessä on jotakin\nlumoavaa ja salaperäistä. Rouva Kantokin oli sanonut ihmettelevänsä,\nmiksi kamreeri tyytyi jäämään tänne. Niin kauan kuin Elisabeth-rouva\noli elänyt, se oli ollut vielä ymmärrettävää. Mutta veli oli yhä\ntäällä, eikä rouva Kanto ollut maininnut mitään hänen lähtöaikeistaan.\n\n— Minä olen niin halunnut päästä tutustumaan täkäläisiin ihmisiin,\nInkeri puheli. — Siksi minulle oli suuri ilo, kun rouva Katajisto\nkutsui eilen meidätkin mukaan.\n\n— Ilo oli kokonaan meidän kirkonkyläläisten puolella! pankinjohtaja\ninnostui. Vaimonsa rankaiseva katse sai hänet samassa tajuamaan\nhairahduksensa, ja hän punastui surkeasti.\n\nInkeri riensi hänen avukseen.\n\n— Kaikki täällä ovat olleet meille ihanan kilttejä ja ystävällisiä.\nMinulla oli jo eilen iltapäivällä kova halu tulla tervehtimään teitä,\nrouva Kanto.\n\nEmäntä tyytyi nyökkäämään hänelle tavoitellen jonkinlaista ystävällistä\nhymyä. Mutta kamreeri Berg virkahti:\n\n— Mikä vahinko, ettette tullut eilen, rouva Rauta. Silloin minäkin\nolisin saanut nauttia teidän viehättävästä seurastanne pitempään kuin\nnyt tämän lyhyen kahvitauon. Minä näet olin myös eilen iltapäivällä\ntäällä.\n\n— Oi, niinikö? Inkeri ihasteli. — Silloinhan minun ei olisi\ntarvinnutkaan pelätä yksinäistä kotimatkaa. Mieheni oli näet\nhuonovointinen eikä voinut tulia mukaani. Hän sitä paitsi sanoi minulle\nalunperin, etten pääsisi sateen vuoksi lähtemään. Mutta minä väitin\nsään kyllä kirkastuvan ajoissa. Luonto näyttää kuitenkin pitävän\nmiesten puolta: kello yhdeksäntoista jälkeen satoi yhä kuin saavista\nkaataen...\n\nBerg hymyili hänelle välkkyviin hampain.\n\n— Ah, te aioittekin tulla niin myöhään! Siispä minulla ei olisi missään\ntapauksessa ollut eilen onnea saada edes tervetuliaisiksi puristaa\nkaunista, valkeaa kättänne.\n\n— Niin, pankinjohtaja lisäsi, sinähän lähdit yhdeksältätoista.\nEt iltauutisiakaan jäänyt kuuntelemaan, vaikka minä yritin sinua\npidätellä. Syytit vain kiireitäsi ja katosit sateeseen.\n\nSiinä se oli! Inkerin oli vaikea pitää ilmeensä kurissa. Hän\noli puhelullaan saanut selville sen, mitä oli tahtonut. Hän oli\npelännyt lavertelunsa eilisistä vierailuaikeistaan vaikuttavan liian\ntarkoitukselliselta. Nyt hän tiesi! Kurt Bergillä ei liioin ollut\nalibia siksi ajankohdaksi, jolloin murhayritys Marttaa vastaan oli\ntehty. Hänkin oli ollut ulkona.\n\nTalon emäntä rykäisi ja katsahti merkitsevästi kelloon. Rouva Raudan\nläsnä olo ei hänestä ollut mikään hyväksyttävä syy herrojen pitkittää\nkahvi taukoaan yli tavallisen määrän.\n\nHyvästellessään kamreeri Berg loi mustanruskeista silmistään ihailevan,\nkaipaavan katseen Inkeriin. Jäätyään kahden kesken rouva Kannon seuraan\nInkeri huoahti helpotuksesta. Ja hän oli iloinen voidessaan hetkistä\nmyöhemmin lähteä talosta.\n\nEhdittyään takaisin huvilalle hän määräsi Marin keittämään hyvät\nkahvit, vaikkei Kaarlo ollut vielä palannut. Hän tunsi tarvetta juhlia\nsaavutustaan. Naurulla hän kuittasi vanhan palvelijattaren happamen\nvastalauseen:\n\n— Rouva on sitten aivan yhtä suuri tuhlari kuin tuomarikin. Kahvia\ntähän aikaan päivästä! Pian saatte paikata uuden piian yksinomaan\nleipomaan ja paistamaan teille kahvileipiä.\n\n— Mutta Mari kiltti, enhän minä toki vaatinutkaan kahvileipää.\n\nVanhus pyörähti ovelta häneen.\n\n— No, koskas minä olen rouvan paljaalle kahville jättänyt? Sen minä\nrouvalle sanon, että on toki minullakin kunniakäsitteeni!\n\nSen sanottuaan hän purjehti huoneesta. Hetken kuluttua hän palasi\nkattamaan pöytää.\n\n— Kolmelle? Inkeri ihmetteli.\n\n— No, keittiössäkö Jussi-herran sitten pitäisi kahvinsa juoda? vanha\npalvelijatar kivahti. — On tämäkin talo! Ensin kutsutaan kyllä\nhövelisti vieras. Mutta sitten juoksevat niin emäntä kuin isäntäkin\nulos. Eikä rouva, vihdoin kotiin tultuaan, edes muista nuoren herran\nolemassa oloa. Siellä se raukka vain istuu vieraskamarissa ikävissään.\nEikä nyt edes kahvillekaan huolittaisi!\n\nInkeriä hävetti itseäänkin. Hän oli tosiaan unohtanut Jussi Saarisen.\nNopeasti hän jätti Marin purkamaan kiukkuaan arkihuoneeseen ja lähti\nnuorukaisen luo.\n\nJussilla ei kuitenkaan ollut mitään hätää. Hän istui valoisan\nvierashuoneen pöydän ääressä lukien. Käden ulottuvilla oli\nkahvitarjotin, jonka leipälautasella vehnäset ja herkulliset\nlusikkaleivät olivat runsaudessaan vallan valua reunojen ylitse.\nPoika oli niin syventynyt lukemiseen, ettei kuullut tulijan keveitä\naskeleita. Inkeri hymähti. Hän oli varma siitä, ettei Jussi ollut\npyytänyt kahvia; se oli tietenkin Marin oma-aloitteisuutta. Lisäksi\nInkerin huomio kiintyi huoneeseen kannettuun keinutuoliin. Ennen se oli\nollut arkihuoneessa. Mari oli monesti nähnyt emäntänsä istuvan siinä,\nmutta hän oli kai arvellut Jussin paremmin tarvitsevan sitä.\n\nHän kumartui katsomaan, mitä poika luki. Saksan kielioppia. Samassa\nJussi silmäsi olkapäänsä ylitse ja hypähti pystyyn.\n\n— Oh, te rouva!\n\nInkeri istahti pöydän kulmalle ja haukkasi puolet lusikkaleivästä.\nTietenkin! Pikkuleivät olivat ihan tuoreita.\n\n— Ottakaa tekin, Jussi! Nämä ovat Marin erikoisuus, silloin kun hän on\nhyvällä tuulella.\n\n— Minä maistoin jo, poika sanoi. — Ne sulavat ihan suussa.\n\n— Jos aiotte säilyttää Marin suosion, niin maistaminen ei riitä. Teidän\non oikein syötävä näitä.\n\nNuorukainen katsoi häneen kostein sinisin silmin.\n\n— Kaikki ovat minulle täällä liian hyviä, hän kuiskasi. — Minä en ole\ntottunut sellaiseen.\n\nInkeri hymyili hänelle sydämellisesti.\n\n— Mieheni ei ole vielä tullut kotiin. Kun hän saapuu, juomme kolmisin\nkahvia työhuoneessa.\n\n— Minähän olen juuri saanut kahvia, poika torjui. — Jos tahtoisitte\nmäärätä minulle läksyn, koettaisin saada sen illaksi selväksi.\nOpiskelulla on nyt kiire.\n\nInkeri nyökkäsi. He sopivat läksystä. Sitten hän jätti nuorukaisen\nkirjojen pariin ja palasi itse arkihuoneeseen.\n\nKun Mari tuli pannuineen ja leipälautasineen, nuori emäntä kiusoitteli\nhäntä:\n\n— Minä olin ihan haljeta uteliaisuudesta, annatko muillekin kuin\nnuorelle Saariselle tämänpäiväisiä herkullisia leivonnaisiasi. Sinun\nsydämesi on sentään hyvä, Mari. Uuden suosikin takia et ole kokonaan\nunohtanut vanhaa lemmikkiäsi.\n\nVanhus punastui, kun hänen uusi heikkoutensa näin armottomasti\nvedettiin päivänvaloon.\n\n— Saan huomauttaa rouvalle, että rouvalla on nelivuotias poika, hän\nsanoi äreästi. — Muut naiset saavat äitiyden mukana olemukseensa\nvakavuutta ja arvokkuutta.\n\nInkeri nauroi.\n\n— Tahtoisinpa tietää, jäätkö sinä milloinkaan vastausta vaille, Mari.\n\n— Kyllä, rouva. Sitten kun minulla on suu sammalta täynnä. Ja sen minä\nvielä rouvalle sanon, että siihen päästään piankin, jos meidän on vielä\nkauan viivyttävä tällä ryövärirannikolla.\n\nHän lähti onnellisen tietämättömänä siitä, että oli viime sanoillaan\nsaanut nuoren emäntänsä säikkymään.\n\nInkeri ei voinut sille mitään. Hän ajatteli päivä päivältä kasvavalla\nkauhulla illan pimenemistä huvilan ympärillä, jolloin kaikki pahat\nvoimat 'tuntuivat' pääsevän irti. Näin päiväsaikaan, syysauringon\npaistaessa sisään ikkunasta, tuntui heti ilkeältä, kun vain muisti\niltaa.\n\nPuhelimen soitto katkaisi hänen mietteensä. Hän ilahtui tuntiessaan\npoliisitarkastaja Järven äänen.\n\n— Ei, Kaarlo ei valitettavasti ole kotona. En edes tiedä, milloin hän\ntulee. — — — Tiedot Loviisasta, todellako?\n\nTehän saitte ne suurenmoisen pian. — — — Odottakaa hetkinen, tuomari.\nHaen vain kynän ja paperia. Sitten voitte sanella. Merkitsen\npikakirjoituksella tiedot paperille. Sopiiko? — — — Kas niin, antakaa\ntulla.\n\nInkerin kynä lensi paperilla. Tiedonannon päätyttyä hän sanoi:\n\n— Tuhannet kiitokset, tuomari! — — — Oi, ei se ollut lainkaan liian\nnopeata. Kaarlon sanelua on joskus paljon vaikeampi pika kirjoittaa. —\n— — Tännekö? Hyvää tänne vain kuuluu. Voitte odottaa pian hyviä uutisia\ntäältä. — — — Kiitos, sanon hänelle kyllä. Tervehtikää te puolestanne\nvaimoanne ja vierastanne. — — — Näkemiin!\n\nLaskettuaan kuulotorven paikoilleen hän ryhtyi innoissaan ja kiireesti\nkirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan:\n\n _”Loviisan poliisilaitoksen klo 14,45 puhelimitse antamat tiedot\n Kerstin Lundströmistä, o.s. Berg, ja hänen perheestään._\n\n _Kerstin Berg_, syntynyt Porvoossa 12.6.1908, käynyt 5 lk Porvoon\n ruotsalaista yhteiskoulua. Vihitty avioliittoon 1.5.1927 allamainitun\n rakennusmestari Lundströmin kanssa ja muuttanut Loviisaan, missä\n edelleen asuu Kirkkokadun 5:ssä. Tuntomerkit: pituus 169 cm, hiusten\n väri musta, silmien väri sininen, kasvojen muoto soikea, erityisiä\n tuntomerkkejä ei ole. Paikkakunnalla tunnetaan erittäin tunnolliseksi\n ja hiljaiseksi naiseksi, joka harvoin on matkustanut minnekään. Viime\n vuosina on ompelu- ja kutomatöillä koettanut tukea perheen horjuvaa\n taloutta. Nyt kerrotaan paikkakunnalla, että hän saisi suuren perinnön\n jonkun rikkaan sukulaisen kuoltua, mutta itse sanoo olevansa siitä\n tietämätön eikä sellaisesta välittävänsäkään.\n\n _Oskar Lundström_, rakennusmestari, syntynyt Loviisassa 27.9.1900,\n suorittanut Helsingin ruotsalaisen teollisuuskoulun kurssin v. 1926,\n jolloin palannut synnyinkaupunkiinsa. Tuntomerkit: pituus 188 cm,\n hiusten väri ruskea, harmaantunut, silmien väri ruskea, kasvojen muoto\n pyöreä, erityisiä tuntomerkkejä: oikean posken yli ulottuva puukon\n haavan jättämä arpi. Aikaisemmin tuli paikkakunnalla tunnetuksi hyvin\n toimeentulevana ja pystyvänä ammattimiehenä. Viime vuosina alkanut\n viettää epäsäännöllistä elämää, hoitanut huonosti saamansa tehtävät,\n ja työt senvuoksi vähentyneet. Epäillään osallistuneen viinan\n salakuljetukseen, vaikkei ole joutunut kiinni. Viime elokuussa poistui\n Loviisasta ja on vaimonsa ilmoituksen mukaan vain kerran syyskuun\n lopussa käynyt kotona. Nykyinen olinpaikka tuntematon.\n\n Avioliitosta on lapset: Birgitta, syntynyt 3.12.1927 ja Björn,\n syntynyt 18.4.1930, molemmat elossa ja terveitä.'\n\nInkeri luki lävitse tiedot ja huoahti tyytyväisenä. Ellei Kaarlo kotiin\ntultuaan suorastaan ryntäisi tämän paperin kimppuun, niin sitten hän ei\ntodellakaan tuntenut miestään.\n\nKävi juuri niin kuin hän oli aavistanut. Kun hän vilautti paperia\neteisessä miehelleen tämän juuri astuessa sisään ja huusi iloisesti:\n\"Terveisiä Loviisasta\", Rauta sieppasi paperin ehtimättä ottaa edes\npäällystakkia yltään ja lukaisi sen lävitse.\n\n— Hyvänen aika, tyttöseni, olipas sinulla uutisia!\n\n— Siinä on vasta osa minun uutisistani. Kun nyt olet kiltti poika ja\notat takin päältäsi, niin saat kuulla lisää.\n\nKaataessaan kahvia Inkeri kysyi:\n\n— Miten kävi Katajistolla?\n\n— Jos tarkoitat sitä, löysinkö sieltä murhaajan, niin vastaus on\nkielteinen. Mutta muuten käynti oli kiintoisa. Minun täytyy kuitenkin\nnyt jättää sen kertominen toiseen kertaan. Sinä mainitsit jotakin\nmuista uutisistasi. Annahan kuulua.\n\nInkeri näki miehensä katseen suuntautuvan nälkäisenä Järven välittämiin\ntietoihin. Siksi hän rajoittui kertomaan vain oleelliset kohdat\nKannolle tekemänsä vierailun tuloksista. Tyydytyksekseen hän havaitsi\nniiden suuresti kiinnostavan kuuntelijaa.\n\n— Olet tehnyt hyvää työtä, Pienokainen, Rauta kiitti hänen\nlopetettuaan. — Vai niin, nuori herra Kurt oli siis myös ulkosalla\ntuona dramaattisena ajankohtana. Toisin sanoen hänkin on saattanut\ntehdä murhayrityksen Marttaa vastaan. Se on tärkeä muistaa.\nYlipäänsäkin tuo \"kaunis ystävä\", kuvauksestasi päättäen, ansaitsee\nlähempää tarkkailua. Silti hänen lankonsa kiinnostaa minua tällä\nhetkellä vielä paljon enemmän.\n\nHän luki Oskar Lundströmiä koskevat tiedot jälleen huolellisesti\nlävitse.\n\n— Eräs nahkatakkisista \"ystävistämme\" on siis astunut yön hämäristä\nnäköpiiriimme, jopa saanut nimenkin, hän mutisi. — Oskar Lundström,\nneljäkymmentäneljävuotias loviisalainen rakennusmestari. Sillä\nilmeisesti juuri hän on se arpiposkinen nahkatakkimies, jonka Pekka\nPeltosalo eilisillan sateessa tunsi erääksi \"huuhkajamme\" pestaajista.\n\"Nykyinen olinpaikka tuntematon\" — niinpä niin. Me voimme nyt siinä\nsuhteessa valistaa Loviisan poliisilaitosta. Kun Elisabeth-rouvan\nrappiolle mennyt lanko täten on paljastunut yhdeksi nahkatakkiseksi,\nalan ymmärtää tuon liigan vihan meitä vastaan paremmin. Murhaaja voi\nolla etsittävissä tuosta joukkiosta.\n\nInkeri oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehensä päätelmiä. Nyt hän\nhuudahti pettyneenä:\n\n— Voi olla! Etkö siis vieläkään ole siitä varma.\n\nRauta katsahti häneen ja hymähti.\n\n— En, Inkeri. Varma en ole. Sinä pidät kai nyt minua tyhmän\nitsepäisenä. Mutta se ei ole sitä, ei ainakaan ainoastaan sitä.\nOskar Lundström sopii kyllä etsimämme murhaajan osaan. Hänellä oli\nmitä parhain motiivi murhaan: halu päästä käsiksi rikkaan kälynsä\nrahoihin. Nykyisten tietojemme mukaan häneltä puuttuu alibi. Voipa\nosoittautua hänen olleen jo murhan aikaan juuri tällä paikkakunnalla.\nLisäksi tiedämme hänen olleen liikkeellä pikku sillalla päin juuri\nsinä ajankohtana, jolloin murhayritys Marttaa vastaan tehtiin. Hän on\nkookas, joten hän sopi Martan saamaan sumukuvaan hyökkääjästä. Mutta\nsitten tulee se hämäännyttävä tosiasia, että hän kuuluu nahkatakkisiin\nrauhanhäiritsijöihimme.\n\n— Sehän vain lisää varmuutta hänen syyllisyydestään, Inkeri väitti. —\nKenellä muulla kuin Elisabeth-rouvan murhaajalla saattaa olla syytä\nyrittää hinnalla millä tahansa saada sinut karkoitetuksi näiltä main?\nJos minä olisin rikollinen ja tietäisin sinun olevan kannoillani,\nniin harkitsisin miten epätoivoisia keinoja hyvänsä estääkseni sinua\nsuorittamasta loppuun tutkimuksiasi.\n\n— Kiitos kohteliaisuudesta. Mutta itsekin sanoit, että jos tietäisit\nminun olevan kannoillasi. Siinäpä juuri tuo suuri 'mutta' onkin:\nnahkatakkiset eivät voineet tietää minun tutkivan Elisabeth-rouvan\nmurhaa, silloin kun tähän huvilaan kohdistetut peloitusyritykset\nalkoivat.\n\nInkeri ei kuitenkaan antanut periksi.\n\n— Voi sinua, rakas itsepäinen mies! Tiesivätkö he vai eivät, siitä et\nvoi olla varma. Poliisitarkastaja kävi puhumassa meille tästä jutusta\nperjantaina. Lauantai-iltana me lähdimme matkalle ja sunnuntain\niltapuolella olimme täällä perillä. Maanantain vastaisena yönä tapahtui\nensimmäinen hyökkäys, jonka voimme otaksua nahkatakkisten tekemäksi.\nMurhaajalla on saattanut olla lauantain ja sunnuntain kuluessa\nmontakin tilaisuutta saada tieto sinun puuttumisestasi asioihin. Se on\njossakin yhteydessä voinut lipsahtaa tuomari Järveltä taikka vuotaa\nlääninhallituksesta. Tuollainen sattuma näyttelee usein ratkaisevaa\nosaa.\n\nRauta nauroi.\n\n— Hyvä, hyvä, Pienokainen! Näkee totisesti, että sinä olet juristin\nvainio. Sinulla on sitä paitsi syntymästäsi saakka ollut enemmän älyä\nkuin tuollaiseen pieneen, sievään päähän oikeastaan mahtuisi. Tietenkin\ntuo kaikki, mitä sanoit, voi olla totta.\n\n— Sinä vain et usko siihen?\n\n— Aivan niin. Saat kuitenkin olla huoleti. Minä käyn nyt kaikkine\nvoimineni tuon arpiposkisen kimppuun ja unohdan kaikki muut.\n\nRauta meni puhelimeen ja tilasi puhelun Järvelle Vaasaan.\n\n— Mitä sinä hänestä taas? Kuullessaan äänesi hän heti uskoo sinun jo\nratkaisseen koko arvoituksen.\n\n— Minulla on tässä jutussa ollut paljon käänteitä ja pettymyksiä.\nLainkaan ei haittaa, vaikka Järvikin pääsee niistä hieman osalliseksi.\nAion pyytää hänen välityksellään Loviisan poliisilaitosta lähettämään\nKerstin Lundströmin tänne.\n\nInkeri jäi sanattomaksi hämmästyksestä. Rauta katsoi tarpeelliseksi\nselittää:\n\n— Etkö käsitä? Kerstin on ainoa ihminen, joka voi antaa minulle\ntarpeellisia tietoja miehestään. Siksi haluan aivan ensi tilassa\npuhella hänen kanssaan.\n\n— Kultaseni, Inkeri esteli, — Kerstin-rouva on perheenäiti, joka ei\nvoi tuossa tuokiossa irroittautua velvollisuuksistaan. Eivät kaakki\nrouvat ole niin tottuneita sinun tulenpalavaan kiireeseesi kuin minä.\nKäsittääkseni häntä ei liioin voida pakottaa matkustamaan tänne.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Siinä olet oikeassa. Pakottaa häntä ei voida. Siksi pyydänkin\nilmoittamaan hänelle, että Oskar Lundström on täällä pahasti sairaana\nja haluaa puhua vaimonsa kanssa.\n\nInkeri ei hyväksynyt suunnitelmaa. Hän protestoi kiivaasti:\n\n— Mutta sehän ei ole totta!\n\n— Ei. Ja siitä olen vilpittömästi pahoillani. Sillä jos se olisi totta,\nniin minä puristaisin pian totuuden esiin tuosta miehestä. Nyt minun on\nsaatava puhua tuon naisen kanssa. Minä en voi kuvitella matkustavani\ntällä hetkellä hänen luokseen. Kun Muhammed ei saata mennä vuoren luo,\non vuoren tultava Muhammedin luo.\n\nRauta otti taskustaan listan, johon hän oli merkinnyt\n\"murhaajakandidaattien\" nimet. Hän kirjoitti siihen viimeiseksi Oskar\nLundströmin nimen. Sitten hän syventyi listaan kokonaisuudessaan.\n\nInkeri aikoi jatkaa vastalauseittansa esittämistä.\n\n— Kaarlo rakas... Mutta sitten hän muutti mieltään. Pitihän hänen\ntuntea kylliksi miestään tietääkseen, ettei mikään saisi häntä\nluopumaan välttämättömäksi katsomastaan toimenpiteestä. Ja kutsu rouva\nLundströmille oli nyt ilmeisesti tällainen toimenpide. Huokaisten hän\nistahti miehensä tuolin käsinojalle tarkatakseen hänen puuhailuaan.\nListassa oli nyt kymmenen nimeä. Miten tutuiksi ne olivatkaan näinä\npäivinä muuttuneet!\n\nRauta veti ensimmäiseksi ylitse Katri Salmen nimen. Sylvi Holm ja\nIisakki Jaakonaho saivat tehdä seuraa. Sitten hän pyyhkäisi pois vielä\napteekkari Katajiston ja hänen rouvansa. Otsa rypyssä hän tutki listaa\nperusteellisesti. Kortkampfin nimen perään hän piirsi kysymysmerkin.\nSen jälkeen hän alleviivasi listan ensimmäisen ja viimeisen nimen: Kurt\nBerg ja Oskar Lundström. Silleen jäivät vain Matti Vaara ja Martta\nRintapelto.\n\n— Kultaseni, sinä ainakin suoritat tarkkuustyötä, Inkeri hymähti. —\nSinä uskot tuomari Vaaran syyttömyyteen. Martta taas yksinkertaisesti\nei voi olla murhaaja. Sen me molemmat olemme tienneet alun perin ja\nerityisesti sen jälkeen, kun murhaaja yritti raivata hänetkin pois\ntieltään. Mutta sinä et halua poistaa heitä listaltasi, koska et ole\nvielä päässyt selvittämään heidän jokaista askeltaan ja ajatustaan\nmurhailtana. Alleviivauksesi taas kai merkitsevät, että murhaaja on\njompikumpi heistä.\n\n— Ei juuri sitä. Ainoastaan sitä, että nuo kaksi herraa ovat\nensimmäisinä työohjelmassani, Rauta hymähtäen oikaisi.\n\nInkeri upotti sormensa miehensä tuuheaan, vaaleaan tukkaan ja tukisti\nhäntä.\n\n— Äsken sinä soit minulle ansaitsemattoman kunnian miltei kuulua\nteidän juristien suureen perheeseen. Nyt tunnen kuitenkin ihan\nvoittamatonta halua yhtyä apteekkari Katajiston lausuntoon lakimiesten\npikkutarkkuudesta.\n\nRauta naurahti.\n\n— Apteekkari on jo muuttanut käsitystään. Me erosimme melkein ystävinä.\nKatsopas, millaisen muistolahjan hän antoi minulle.\n\nHän otti taskustaan Elisabeth-rouvaa esittävän valokuvan. Inkeri\ntarkasti sitä kauan.\n\n— Hän on ollut kaunis nainen. Jospa minulla olisi vielä\nkolmenkymmenenkahdeksan vuoden iässä tuollainen vartalo ja ryhti!...\nHe ovat olleet komea sisarussarja: Elisabeth, Kurt ja Kerstin...\nMinkähänväriset silmät Elisabeth-rouvalla lie ollut?\n\n— Miksi niin?\n\n— Tulin vain ajatelleeksi sitä. Kurt Bergillä on mustanruskeat, mutta\nloviisalaisten tietojen mukaan Kerstin Lundström on sinisilmäinen, ja\nkuitenkin kaikilla kolmella on musta tukka. No, se on kai yhdentekevää.\nMutta sanopa, mitä varten säilytät tuossa listassa yhä Hans Kortkampfin\nnimeä.\n\n— Hän oli eräs Vaaran rapukestien osanottajista. Hänellä oli myös\ntilaisuus murhan suorittamiseen. Katajistolla sain lisäksi kuulla\nkapteeni Kortkampfin istuneen — tai ainakin hänen väitetään istuneen —\nmurhayönä pitkään Vaaran saunan kuistilla. Hän oli siellä odottamassa\nElisabeth-rouvaa kohtaukseen, niin sanotaan.\n\nInkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä. Mitä kaikkea apteekkarilassa oli\nmahtanutkaan selvitä!\n\n— Et kai suunnittele matkaa Lapin rintamalle ja marssimista valkoisen\nlipun suojissa saksalaisten linjoille pyytämään pientä keskustelua\nkapteeni Kortkampfin kanssa? Vai kuvitteletko tässäkin tapauksessa\nvuoren tulevan Muhammedin luo?\n\n— Kukapa tietää! Minua vaivaa nyt erityisesti se, mitä kerroit\nkamreerista. Nuori herra Kurt — taitava pankkimies — mitä ihmettä hän\ntodellakin yhä maleksii täällä? Miksi hän elää kuin erakko puolikuuron\nakan kanssa syrjäisessä mökissä? Mitä kiirettä hänellä saattoi olla\neilen tuon kirotun kellonlyönnin jälkeen? Ja miksi kummassa sinä\näsken vedit esiin tuon hupsun kysymyksen mustanruskeista ja sinisistä\nsilmistä? Pitääkö meidän kenties vielä syventyä kysymykseen, olisiko\nlyypekkiläissyntyinen vanha rouva Berg viimeisessä vaiheessaan\nkatsonut luvattoman syvälle joihinkin asiaankuulumattomiin ruskeisiin\nmiehensilmiin?\n\n— Kultaseni, älä hermostu mitättömästä pikku seikasta! Inkeri huudahti\npahoillaan, sillä miehensä äänestä hän kuuli tämän olevan vakavissaan.\n— Valitan, että tulin sinulle maininneeksi tuosta ajatuksestani. Se on\nvarmasti ihan merkityksetön.\n\nVaasan puhelu tuli. Kun Rauta lähti keskustelemaan Järven kanssa, hänen\nvaimonsa istahti tyhjäksi jääneeseen tuoliin ja unohtui katsomaan\nlistaan jääneitä nimiä. Hän havahtui kuulemaan vasta miehensä viimeiset\nsanat:\n\n— Ei, ei tänne mitään erityisempää kuulu, vielä. Kandidaattieni luku\nvain hupenee kuin lumikinos kevätauringossa. Mutta kuulehan, veli. Pidä\nhuoli siitä, että loviisalaiset lähettävät Kerstin-rouvan matkaan vielä\ntänä iltana. Toimita hänet sitten Vaasasta heti autolla minun luokseni.\n— — — Kyllä, hänen miehensä tila on todella vakava. — — — Kiitos taas\nvaivoistasi. Kuulemiin!\n\nNähdessään kynän vaimonsa kädessä hän kysäisi terävästi:\n\n— Mitäs nyt?\n\nInkeri nauroi hänen rypistyneille kulmilleen.\n\n— En minä ole pyyhkinyt listastasi ainoaakaan nimeä, vaikka sormiani\ntietenkin kovasti syyhytti. Katsopas, mitä olen tehnyt!\n\nHän nousi näyttämään paperia miehelleen. Oskar Lundströmin nimen alle\noli vedetty toinenkin viiva.\n\n— Tämä merkitsee sitä, että herrani ja mieheni on paras keskittyä\nkokonaan tähän arpiposkiseen nahkatakkimieheen. Nuorta herra Kurtia\nkoskevat kysymyksesi voit työntää sivuun. Minulla on myös ehdotus\nsiitä, mitä voisit nyt viipymättä tehdä. Sinä sanoit itse Lundströmin\nvoineen olla täällä Elisabeth-rouvan murhan arkoihin. Häntähän ei\nole kotiseudullaan nähty elokuun alun jälkeen. Miksi et kysyisi\nMartalta, muistaako hän nähneensä sinä lauantaina tuollaisen tyypin\nkäyneen talossa tai sen lähettyvillä? Tai ehkäpä matkustajakodissa tai\nmajatalossa voisivat kertoa jotakin.\n\nRauta koppasi hänet syliinsä ja heitti hänet kuin lapsen ilmaan.\n\n— Sinä olet aarre, Pienokainen! Kerta kaikkiaan sanon, ettei tässä\nmaassa ole enää minkäänlaista järjestystä, ellei sinulle anneta\njuhlallisesti poliisien ansioristiä! Olin kyllä ajatellutkin lähteä\nnuuskimaan Oskar Lundströmin jälkiä kylältä, mutta Martta Rintapelto ei\ntässä yhteydessä juolahtanut mieleeni.\n\nPäästyään takaisin lattialle Inkeri vetäytyi varovaisesti huoneen\ntoiseen päähän.\n\n— Luulenpa, että jos minulla vielä joskus eläessäni on tilaisuus antaa\nsinulle jokin vihje, niin teen sen suojaavan rautaristikon takaa.\nMinulla oli äsken ihan sellainen tunne kuin joskus pikku tyttönä\nunessa, jolloin olin putoavinani Korkeasaaressa jääkarhujen häkkiin.\n\nRauta ei kuunnellut häntä enää. Hän oli jo eteisessä vetämässä takkia\npäälleen.\n\nSamassa Mari ilmestyi ovelle.\n\n— Päivällinen on katettu.\n\nSyyllisen näköisenä isäntä pisti päänsä ovenraosta näkyviin.\n\n— Mari kiltti, minä en nyt joutaisi syömään. Saan kai palatessani\nhaukata jonkin palan?\n\nVanha palvelijatar murahti uhkaavasti.\n\n— On tämäkin talo! Sanon sen nyt toisen kerran tänään. Väärään pyttyyn\nminä tähän taloon tullessani hyppäsin. Se on ainakin tosi sana!\n\nHattu kädessä Rauta tuli hänen luokseen.\n\n— Marin ei pidä tuomita. Eikö Mari muista, mitä Sanassa lausutaan\nsiitä? Minun on toimitettava eräs asia kylällä. Lähden heti ehtiäkseni\nhämärän ajaksi takaisin. Vai onko Marin mielestä parempi, että syön\nensiksi ja joudun sitten kotiin kenties vasta puolenyön jälkeen?\n\nVanha palvelijatar kalpeni.\n\n— Ei, eihän toki, hyvä tuomari! Tuomari menee nyt vain. Menee\noikein kiireesti, jotta ehtii pian takaisin. Minä saan varmasti\nsydänhalvauksen, ellei tuomari ole kotona pimeän tullen! Jos ne\nryövärit tulevat, niin tuomari on ainoa turvamme!\n\nRauta taputti häntä rauhoittavasti olkapäälle.\n\n— No no, Mari. Ei pidä liioitella. Täällähän on nyt nuori Saarinenkin,\nja hän oli rintamalla pataljoonansa paras konepistoolimies.\n\nMutta vanhus ei ottanut rauhoittuakseen.\n\n— Kiltti tuomari ei nyt enää tuhlaisi aikaa puhumiseen. Nopeaan nyt\nvain. Kyllä minä pidän päivällisen lämpimänä tuomarille!\n\nRauta suuteli vaimoaan hyvästiksi ja alkoi harppoa kohti kunnantaloa.\n\nMartta Rintapelto makasi vielä sairastuvassa. Kuume oli kyllä\nnopeasti laskenut. Hänen \"koskenlaskussa\" saamansa vammat olivat myös\nosoittautuneet lievemmiksi kuin ensi hetkessä oli luultu. Kunnanlääkäri\noli ollut katsomassa potilasta ja sanonut hänen pääsevän kenties jo\nhuomenissa kotiinsa lepäämään. Hoitajatar kuitenkin varoitti Rautaa\nviipymästä kauan sairaan luoma, tämä kun oli vielä kovin heikko ja\nkiihtyi helposti.\n\nNähdessään Martan Rauta tuli ajatelleeksi, ettei tohtori Lehto\ntotisesti hellitellyt potilaitaan, jos oli määrännyt tytön huomenissa\nlähtemään sairastuvasta. Ruskeat silmät katsoivat häneen kuumeisina.\nYstävällisesti hän kysyi tytön vointia ja ilmoitti sitten haluavansa\nkysyä vain erästä tuohon traagilliseen lauantaihin liittyvää\nsivuseikkaa.\n\n— Muistatteko jonkun pitkän ja oudon, arpiposkisen miehen käyneen sinä\npäivänä Vaaran talossa?\n\nTyttö toisti hitaasti:\n\n— Pitkän... oudon... arpiposkisen...\n\n— Niin, miehen, jolla on puukonhaavan jättämä arpi oikeassa poskessa.\nOtaksun hänen käyneen tavoittamassa Elisabeth-rouvaa tai muuten\nliikkuneen talon lähettyvillä.\n\nRaudan suureksi pettymykseksi Martta pudisti päätään.\n\n— Ei, ketään sellaista en nähnyt. En silloin enkä muulloinkaan.\n\nNäitä sanoja seurasi hiljaisuus. Hetken hankittuaan Rauta päätti hieman\npaljastaa korttejaan.\n\n— Eikö tuomari Vaara tai Elisabeth-rouva milloinkaan teidän kuultenne\nsattunut mainitsemaan sellaista nimeä kuin Lundström tai Oskar-lanko?\n\nTytön silmissä välähti. Ilmeisesti hän muisti jotakin. Mutta hän\nviivytteli vastaustaan. Kysyjä ehti miettiä, mistä epäröiminen mahtoi\njohtua. Tahtoiko Martta vain varmistua asiasta? Vai harkitsiko hän,\nvahingoittaisiko isäntäänsä kertomalla? Viimein tyttö sanoi:\n\n— Kyllä. Kuulin rouvan kahvipöydässä sähähtävän tuomarille: 'Nyt\nse Lundström-lurjus on taas täällä.' 'Milloin näit hänet?' tuomari\nkysyi. 'Eilen illalla, sinun ollessasi poissa, hän tunkeutui tänne,'\nrouva vastasi. Sitten tuomari kysyi välinpitämättömästi: 'Mitä hän\ntahtoi?' 'Rouva puuskahti: 'Se sinun pitäisi kirkonrottana tietää!\nRahaa tietysti — sitähän te kaikki kärkytte!' Se oli rouvalta noita\ntavallisia häpeämättömiä valheita. Tuosta Lundströmistä en tosin muuta\ntiedä kuin että hänen käyntinsä oli ollut turha. Mutta valhetta oli,\nettä meidän tuomari olisi milloinkaan pyytänyt Elisabeth-rouvalta\npenniäkään! Hän...\n\n— Muistatteko, milloin tuo keskustelu tapahtui?\n\n— Tottahan toki, tyttö vastasi huolettomasti. — Muutamaa tuntia ennen\nniitä rapukestejä.\n\nRauta oli tyytyväinen. Oskar Lundström oli siis ollut murhan aikoihin\npaikkakunnalla, tarkemmin sanoen ainakin edellisenä päivänä.\n\nHän kiitti Marttaa tiedosta ja toivotti hänelle pikaista toipumista.\nOvella hän muisti vielä jotakin ja kysäisi:\n\n— Sanokaapa vielä, olivatko Elisabeth-rouvan mustanruskeat silmät\nteistä kauniit.\n\nTyttö katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n— Kuka teitä lie nyt yrittänyt pettää, tuomari? Sillä naisella oli\nkovat, siniset silmät!\n\nUlos tultuaan Rauta ei voinut olla ajattelematta viimeksi saamaansa\nvastausta. Bergin sisaruksista oli molemmilla tyttärillä siniset\nsilmät, vain Kurt oli ruskeasilmäinen. Kummallista! Tai oliko se\nkummallista? Ehkäpä heidän vanhemmillaankin oli ollut eriväriset\nsilmät. Se tuntui hyvinkin mahdolliselta. Sitä paitsi Inkeri oli aivan\noikeassa: nyt hänen oli keskityttävä arpiposkiseen nahkatakkimieheen ja\nheitettävä syrjään kaikki Kurt Bergiä koskevat kysymykset.\n\nHän suuntasi askelensa kirkonkylän majataloa kohden. Turhan huomion\nvälttämiseksi hänen oli siellä asetettava kysymyksensä sangen\nvarovaisesti. Mutta niinpä hänen käyntinsä siellä veikin paljon enemmän\naikaa kuin hän oli laskenut. Vielä harmillisempaa oli, että hän sai\nsieltä saaliikseen vain kirkkaan vesiperän: hänen tavoittamaansa miestä\nei ilmeisesti ollut milloinkaan nähty majatalossa.\n\nKeskellä kylää olevassa matkustajakodissa hän oli jo ennestään tuttu.\nSen emäntä, punakka ja touhukas viisikymmenvuotias, joka lihavuudestaan\nhuolimatta liikkui ketterästi, oli hyvinkin halukas pakinoimaan hänen\nkanssaan. Kuultuaan vieraan luvanneen komisario Salolle ottaa selvää,\nolisiko joku Oskar Lundström majaillut talossa viime elokuussa, hän oli\nheti valmis auttamaan.\n\n— Minä kun muistan sen komisarion niin hyvin. Oikein mukava, riuska\npoika. Eikä sitten lainkaan turhantarkka. Saloko sen nimi oli? Niin\ntaisi olla. Ettäkö tietoja jostakin Oskar Lundströmistä elokuulta?\nVahinko, ettei Hilja, se viimekesäinen siivoojatyttö, ole enää\ntalossa. Hän ehkä muistaisi. Mutta onhan meillä vieraskirja! Minä käyn\ntutkimassa sitä.\n\nEmäntä viipyi poissa pitkään. Huolestuneena Rauta pani merkille\nulkona pimenevän jo uhkaavaa vauhtia. Hän ajatteli Mari-paran kauhua\niltaa kohtaan. Eikä Inkerikään tainnut olla niin rohkea kuin miltä\nhalusi näyttää. Olihan heidän suojanaan kyllä Jussi Saarinen. Mutta\nharmillista oli, ettei hän ehtinyt jo kotiin.\n\nVihdoin emäntä palasi.\n\n— Minä hain tarkalleen koko elo-, jopa syyskuunkin. Mutta ei siellä\nmitään Lundströmin nimeä ollut. Ei se mies siis ole meillä yöpynyt.\nMinä olen tarkka siitä, että jokainen vieras kirjoittaa nimensä siihen\nkirjaan.\n\nRauta ei kuitenkaan hellittänyt.\n\n— Antakaahan minunkin katsoa. Komisario Salo oli niin varma asiasta.\nKielteinen vastaus olisi hänelle suuri pettymys.\n\nEmäntä naurahti hyväntahtoisesti vieraan epäuskolle. Hän ei\nkuitenkaan pannut vastaan. Hetken kuluttua hän toi nähtäväksi pahasti\nnuhraantuneen vieraskirjan.\n\n— Sopiihan herran katsoa. Ei tässä mitään valtiosalaisuuksia ole!\n\nRauta silmäsi nopeasti lävitse niiden päivien merkinnät, jotka olivat\nolleet lähinnä ennen Elisabeth-rouvan katoamista. Emäntä oli aivan\noikeassa, mitään Lundströmiä ei nimien joukossa ollut. Mutta mikä\ntuo oli? Hän oli äsken tavannut noista harakanvarpaista kokoon:\nA. Sandström. Tarkemmin katsoen sen saattoi kuitenkin lukea yhtä hyvin\nO. Lundströmiksi.\n\nIloinen vihellys pääsi häneltä. Mutta ei, nimestä ei voinut\nsittenkään mennä valalle, oliko se O. Lundström vaiko A. Sandström.\nMutta syntymäaika! Se oli selvästi sama: 27.9.1900. Vieras ei ollut,\nsota-aikaisia tarkastuksia peläten, uskaltautunut peittelyhalussaan\npitemmälle kuin nimensä huolimattomaan kirjoittamiseen.\n\n— Muistatteko tästä herrasta mitään? Rauta kysyi osoittaen sormellaan\nnimeä.\n\nEmäntä purskahti nauruun.\n\n— Ai, tuo Sandström. Kyllä minä muistan. Hiljan kanssa yhdessä\npilailimme, että Ärrström sen nimen olisi pitänyt olla. Sillä kun oli\nsellainen iso arpi toisessa poskessaan, ihan kuin mikäkin valkea virta\nruskean aavikon keskellä. Ja vähän sellainen ärrinpurri oli koko mies!\n\nRauta huoahti helpotuksesta. Nyt asia oli varma: Oskar Lundström,\narpiposkinen nahkatakkimies, oli ollut paikkakunnalla sinä päivänä,\njolloin Elisabeth-rouva murhattiin. Matkustajakodin vieraskirjan mukaan\nhän oli saapunut kaksi päivää ennen ja poistunut murhan jälkeisenä\npäivänä.\n\n— Vinhaa vauhtia se lähtikin, emäntä myhäillen muisteli. — Aivan\nkaistapäiseltä se pois pötkiessään näytti.\n\nRauta kiitti emäntää avusta ja lupasi viedä hänen terveisensä perille\nkomisario Salolle.\n\nIlta oli jo täysin pimennyt, kun hän aloitti tiukkatahtisen marssinsa\nRantamaan huvilaa kohden.\n\n— Niinpä niin, arpiposkinen nahkatakkimies! hän mutisi itsekseen. —\nJäljellä on vain sinun tavoittamisesi. Piileksitpä missä tahansa, minä\nsaan sinut käsiini!\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nÖINEN KAMPPAILU.\n\n\nAurinkoista päivää oli seurannut tuulinen ilta. Oli jo pilkkosen\npimeää, kun Rauta lähestyi Rantamaan huvilaa. Taivaalla vinhasti\najelehtivia pilviröykkiöitäkään ei erottanut muusta kuin tähtien\nkatoamisesta ja jälteen näkyviin vilahtamisesta.\n\nOmituinen levottomuus sai hänet yhä kiirehtimään askeliaan. Illan\nsaavutukset tuntuivat hänestä äkkiä aivan arvottomilta. Pääasia —\noikeastaan ainoa, millä oli merkitystä — oli päästä nopeasti huvilalle\nja nähdä Inkerin kirkkaat silmät. Riuhtaistessaan puutarhan veräjän\nauki hän oudoksui tuon liikkeensä rajuutta. Mikä kumma minun on?\nvälähti hänen mielessään. Sitten hän muisti, ettei ollut syönyt\naamiaisen jälkeen, ja hymähti. Nälkä; tietenkin hermostuneisuus johtui\nyksinomaan nälästä. Kylläpä Inkeri saa tästä oivan pilailuaiheen! hän\nnaurahti harppoessaan portaat huvilan pääovelle. Hänellä oli avain jo\nvalmiina kädessä, ja seuraavassa hetkessä hän oli eteisessä.\n\nValot paloivat. Outo, jollakin tavoin jäätävä tyhjyys löi häntä\nvastaan. Ketään ei ollut näkyvissä, eikä ääntäkään kuulunut koko\ntalosta. Siinä ei vielä ollut mitään järkyttävää. Mutta arkihuoneen\nkynnyksellä seisoessaan Rauta jo tiesi onnettomuuden tapahtuneen.\nTätä siis hänen äskeinen levottomuutensa oli merkinnyt. Hänen kylällä\nviipyessään viholliset olivat päässeet iskemään hänen arimpaan\nkohtaansa. Katkerat itsesyytökset tulvahtivat hänen ylitseen. Miksi...?\nMiksi...? Miksi...?\n\nHänen Inkerille antamansa ase oli työpöydällä, unohdettuna niin kuin\nainakin rauhaisassa talossa tarpeeton väline! Arkihuoneessa huonekalut\nolivat tavallisilla paikoillaan. Näytti siltä kuin talon väki olisi\nmennyt levolle ja valot jätetty palamaan vain toivottamaan myöhästyneen\nisännän tervetulleeksi kotiin. Jospa niin olikin!\n\nHän tiesi tuon toivon turhaksi. Mutta sittenkin se havahdutti hänet\nirti jähmettyneisyydestä. Ensi töikseen hän riensi kauimpana olevaan\nmakuuhuoneeseen. Siellä oli pimeää, ja vuoteet olivat koskemattomat.\nRuokahuone oli niin ikään pimeä. Pöytään oli katettu yhdelle, hänelle\ntietenkin. Nälkä, hän mietti, äskenhän olin nälissäni! Nyt pelkkä ruuan\najatteleminen etoi häntä. Vierashuoneessa paloivat sekä pöytä- että\nkattolamput. Esillä olevista kirjoista ja vihkoista päätellen Inkerillä\nja Jussilla oli ollut saksantunti. Se oli ilmeisesti häiriytynyt,\nkoskapa vihkot olivat epäjärjestyksessä, kuin äkisti kirjojen päälle\nsingottuina. Mutta mitään muuta outoa huoneessa ei ollut.\n\nSitä sekasortoisempi näky kohtasi Raudan silmiä, kun hän tempasi auki\nkeittiön oven. Tukeva pöytäkin oli kumossa, kaikki tuolit samoin. Joku\noli kiskaissut kasarihyllyn toista päätä kiinnipitävän naulan seinästä:\nkymmenkunta kupari- ja aluminikasaria oli lattialla sinkoutuneina eri\ntahoille. Korkkimatto oli jalanjälkiä täynnä: millaisina ja soraisina\nne erottuivat selvästi. Keittiössä oli ollut jäljistä päättäen useita\nmiehiä. Eräät jäljet kulkivat suoraan ulko-ovelta sisähuoneisiin.\nSäpsähtäen Rauta jäi tuijottamaan keskilattialla olevaa punaista\ntahraa. Se ei ollut suuri, mutta selvästi se oli verta. Inkerinkö?\nTaistelu oli ehkä ollut lyhyt, mutta raju se ainakin oli ollut.\nJa melko äsken se oli suoritettu; sen voi nähdä sekä veren että\njalanjälkien tuoreudesta.\n\nRauta oli räjähtämäisillään raivosta. Kasvot olivat kalpeat ja\nvääristyneet, suuret kourat puristuneet nyrkkiin. Hän ei vaivautunut\ntutkimaan kamppailun jälkiä tarkemmin. Hän ei ollut nyt rikoksen\ntutkija. Hän oli mies, jota poltti ainoastaan kysymys, missä hänen\nvaimonsa oli, ja hallitsi yksi ainoa päätös: pelastaa hänet maksoi mitä\nmaksoi!\n\nHän pakottautui kuitenkin kurkistamaan vielä palvelijan huoneeseen.\nKoneellisesti hän huomioi, että peiton päällä oli maattu. Mari oli\nilmeisesti heittäytynyt vuoteelle pitkäkseen odotellessaan isäntää\npalaavaksi. Tohvelit, joissa hän aina sisällä liikkui, olivat vuoteen\njalkopäässä. Jokin oli säikähdyttänyt hänet liikkeelle, koskei hän\nollut muistanut tohveleitaan.\n\nRauta palasi keittiöön. Silloin pisti hänen silmiinsä sisähuoneisiin\njohtavan oven yläpielen piirustusnastalla kiinnitetty paperi. Siihen\noli kiireisesti töherretty huonolla käsialalla:\n\n \"Herra! Siihen, mitä tänä iltana on täällä tapahtunut, olette te itse\n syypää. Me annoimme teille kolme varoitusta, joiden piti osoittaa,\n että teidän on perheinenne häivyttävä täältä. Joko tyhmyydessänne tai\n itsepäisyydessänne ette ottanut käsittääksenne noilla varoituksilla\n tarkoitettavan täyttä totta. Nyt kai sen sentään vihdoinkin älyätte!\n Me emme himoitse vaimonne emmekä vanhan piikanne verta. Mutta me\n vaadimme teitä vielä tänä yönä poistumaan paikkakunnalta. Jos sen\n teette, tuodaan vaimonne ja piikanne kolmen päivän kuluttua Vaasaan,\n jossa löydätte heidät kello kaksikymmentäneljä aseman ratapihalla\n viimeisenä seisovan tavaravaunun lavalta. Mutta ellette noudata\n käskyämme tai jos turvaudutte poliisin apuun, niin ette näe vaimoanne\n enää milloinkaan! Seuratkaa ystävällistä neuvoa: etsikää jokin toinen\n paikka ja kaukana täältä parannellaksenne risaisia hermojanne.\"\n\nMurahtaen Rauta työnsi tämän omalaatuisen asiapaperin taskuunsa.\nSiis nahkatakkiset! Jotakin tämäntapaista rajua loppurynnäkköä\nRantamaan huvilaa vastaan hän oli aavistellut tulevaksi. Mutta\nhuonosti hän oli kyennyt turvaamaan vaimonsa. Hän oli lyönyt laimin\nriittävät suojatoimenpiteet seuratessaan itsepäisen vainukoiran\ntavoin Elisabeth-rouvan murhasta joka taholle lähteviä ja ristiin\nrastiin kulkevia jälkiä. Inkeri oli moneen otteeseen pyytänyt\nhäntä kohdistamaan huomionsa nahkatakkisiin. Mutta hän oli vain —\nkuvitellen vaistoaan erehtymättömäksi! — kohautellut olkapäitään näiden\nsalamyhkäisille puuhailuille. Hän oli pitänyt niitä jonakin, mikä ei\nloppujen lopuksi liikuttanut häntä. Tässä oli nyt tulos!\n\nRauta totesi keittiön oven pihamaalle olevan raollaan. Nahkatakkiset\neivät olleet viitsineet edes salailla, mitä tietä he olivat huvilasta\nvankeineen poistuneet. No, he eivät voineet olla vielä kaukana. Ja jos\nolisivatkin, niin hän seuraisi heitä, vaikka maailman ääriin asti!\n\nPihamaalle tultuaan hän sytytti voimakkaan sähkölamppunsa välittämättä\nsen valokeilan näkymisestä kauas. Ylipäänsä hän halusikin kiihkeästi\npäästä mahdollisimman pian tulitaisteluun tai käsirysyyn ryöstäjien\nkanssa. Hän tunsi tukehtuvansa vihaan ja itsesyytöksiin; ellei pääsisi\ntänä yönä näyttämään nyrkkiensä todella pystyvän heilumaan moukareina.\n\nHän ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun valokeila osui polun poskessa\nmakaavaan mieheen. Liikkumattomana ja kokoon käpristyneenä makasi siinä\nJussi Saarinen. Rauta polvistui hänen viereensä ja suoritti nopean\ntarkastuksen. Poika eli, hänet oli vain isketty tajuttomaksi. Suusta ja\nnenästä tihkui verta.\n\nRauta olisi kärsimättömästi tahtonut jatkaa takaa-ajoa. Hän käsitti\nkuitenkin, että sitä ennen hänen oli kannettava Jussi sisälle.\nPoika oli saatava tajuihinsa ja häneltä tiedot, mitä huvilassa oli\ntapahtunut. Nuorukaisen vieressä hän huomasi tutun pistoolin. Siitä oli\nammuttu kolme laukausta. Rantamaalla oli siis ollut laukaustenvaihtoa.\nSe ei ollut saattanut herättää huomiota kylällä, kun navakka tuuli kävi\nsieltä päin.\n\nVierashuoneen vuoteella nuori Saarinen avasi pian silmänsä.\nOdotuksen minuutit tuntuivat Raudasta kuitenkin loppumattomilta.\nPojan kädet pyrkivät kasvoille, mutta Rauta otti ne omiin kouriinsa.\nHarhaileva sininen katse tavoitti harmaat silmät. Kuka... kuka oli\ntuo tuikeailmeinen mies? Sitten tunteminen värähdytti haavoittuneita\nkasvoja.\n\n— Mitä... mitä on tapahtunut?\n\n— Kas niin, Jussi. Juokaahan tämä. Sitten yritämme vähän puhella.\n\nRauta koetti tehdä äänensä pehmeäksi, mutta tunsi itsekin\nepäonnistuvansa surkeasti. Hänen mieltään poltti koko ajan tuskallinen\ntunne kalliiden minuuttien menettämisestä.\n\nPoika nielaisi hänen valmistamansa juoman ja irvisti. Lääke kuitenkin\nvirkisti. Huoahtaen hän laski päänsä jälleen pielukselle.\n\n— Minäkin tahtoisin tietää, mitä täällä on tapahtunut, Jussi.\nTullessani takaisin talo oli tyhjä.\n\n— Tyhjä?\n\nHitaasti nuorukaisen tajuntaan syöpyi tietoisuus tämän tosiasian\nmerkityksestä.\n\n— Tyhjä! Sehän on mahdotonta! He jäivät tänne molemmat! Tyhjä? Sanokaa,\nettei se ole totta, tuomari!\n\nRauta kaatoi lasiin jälleen kelpo kulauksen väkevää juomaa ja ojensi\nsen pojalle.\n\n— Juokaa, Jussi; se vahvistaa. Inkeri ja Mari on ryöstetty. Teidät\nlöysin puutarhasta polun vierestä. Te olette ampunut kolme laukausta.\nSitten teidät on tyrmätty. Siinä ovat minun tietoni. Koettakaa te\nmuistella, mitä tapahtui. Mutta kertokaa lyhyesti! Minulla on kiire.\n\nNuori Saarinen nyökkäsi. Hitaasti ja vaivalloisesti hän aloitti:\n\n— Minä alan muistaa.\n\nPäivällisen jälkeen rouva oli tullut kuulustelemaan päivällä antamaansa\nläksyä. Sitten hän oli ruvennut valmistelemaan uutta niin valaisevasta\nja innoittavasti, että Jussi oli täysin sydämin tempautunut mukaan.\n\n— Hän... hän on ihmeellinen opettaja.\n\nHavaitessaan hermostuneen värähdyksen Raudan kasvoissa poika jätti\nenemmät ylistelyt ja kiirehti luettelemaan vain tosiasioita.\n\nKesken kaiken oli ulkoa kajahtanut laukaus. Se oli ammuttu puutarhassa.\nHe olivat molemmat hypähtäneet pystyyn. Jussi oli siepannut pistoolin\nja rynnännyt keittiöön, jonne Marikin oli ilmestynyt kesken uniaan\nheränneenä. \"Ette saa mennä ulos\", rouva oli kieltänyt. \"Oh, tämä\non vain entisen peloittelun jatkamista\", Jussi oli vastannut, \"ja\nminä annan kyllä niille sellaisen lähdön, etteivät vuosisataan palaa\nnäille tienoille!\" Rouva ja Mari olivat jääneet keittiöön, kun hän\noli rientänyt ulos. Oli ollut jo melko pimeää, mutta vasemmalla,\nomenapuiden suunnalla, hän oli erottanut pari epämääräistä hahmoa.\nHän oli siekailematta ampunut siihen suuntaan. Aivan oikein, kolme\nlaukausta. Joku oli karjaissut, ja toinen hahmoista oli lyyhistynyt\nmaahan. Innostuneena hän oli juossut sinne. Hän oli osunut! Kumarassa\noli siellä ollut mies, joka vasemmalla kourallaan oli koettanut\ntukkia verenvuotoa luodin lävistämästä oikeasta käsivarrestaan. Jussi\noli yrittänyt tarttua mieheen. Samassa hän oli kuullut takaansa\nkarjahduksen. Taskulampun valo oli häikäissyt hänen silmänsä, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä oli tullut loppu. Hän oli tajunnut vain\nkasvojensa repeävän ja vaipunut pohjattomaan pimeyteen.\n\nSynkkänä Rauta seurasi nuorukaisen vaivalloisesti ja katkonaisesti\nesittämää selostusta. Jussi oli tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen\njuostessaan noin suinpäin ulos. Jos hän olisi jäänyt naisten luo\nottamaan vastaan hyökkäystä, se olisi ehkä jäänyt tulematta.\nSuljettujen ovien ja ikkunanluukkujen suojaamaan taloon vihollisten\nei olisi missään tapauksessa ollut helppo päästä tunkeutumaan. Sitä\nlainkaan ajattelematta poika oli rynnännyt ulos ammuskelemaan.\nTietenkin hän oli vielä kaiken kukkuraksi jättänyt keittiön ulko-oven\nauki.\n\nRauta pidättäytyi kuitenkin lausumasta näitä ajatuksiaan julki. Olisi\nollut sydämetöntä syyttää poikaa, joka oli yrittänyt parhaansa. Lisäksi\nhän tuli muistaneeksi jotakin, mikä riisti häneltä kaiken oikeuden\nmoitteisiin. Juuri samalla tavoinhan hän itsekin oli menetellyt\nRantamaalla olonsa toisena iltana: rientänyt ulos pistooleineen!\nHänellä oli vain ollut parempi onni kuin Jussilla. Sillä kertaa\nnahkatakkiset olivat livistäneet jättäen huvilan lähettyville\nainoastaan \"huuhkaja\"-Pekan.\n\nNahkatakkiset olivat suunnitelleet hyökkäyksensä hyvin. Heillä\noli tietenkin ollut vakoojansa ennakkoon tutustumassa Rantamaan\ntilanteeseen. He olivat laskeneet, että huvilaan lisäturvaksi hankittu\nnuorukainen ryntäisi laukauksen houkuttelemana ulos. Pari miestä oli\njärjestetty houkuttelemaan hänen huomionsa omenapuutarhaan päin.\nPääjoukko oli arvattavasti ollut ovien lähettyvillä, luultavimmin aivan\nseinän vieressä kasvavien pensaiden peitossa, valmiina ensimmäisen\ntilaisuuden tullen ryntäämään huvilaan. Raudan poissaolo ja viipyminen\nkylällä oli vielä helpottanut roistojen suunnitelman onnistumista.\nTai... oliko loppujen lopuksi niin? Jos hän olisi ollut siellä ja\nnahkatakkiset siitä huolimatta ryhtyneet hyökkäykseen, niin tilanne ei\nnyt olisi ainakaan parempi. Roistojen ylivoima oli niin suuri, että\nRauta olisi tuskin voinut muuttaa kamppailun lopputulosta, vaikka olisi\nollut paikalla. Nyt hän toki oli vahingoittumaton ja kykeni takaa-ajoon.\n\nSuorittaessaan nopeasti nämä arviointinsa hän työnsi nuorukaisen\npistooliin uuden täyden makasiinin.\n\n— Hyvä on, Jussi. Jos joku vielä yrittää tunkeutua tänne, niin ampukaa\njälleen häikäilemättä. Ja nyt: näkemiin!\n\n— Minne te lähdette, tuomari?\n\n— Pelastamaan vaimoni ja Marin noiden ryövärien kynsistä. Ja kun\ntavoitan lurjukset, nyrkkini maksavat korkojen kanssa takaisin myös\nteidän kasvojenne pahoinpitelyn.\n\n— Enkö minä saa tulla mukaan?\n\nPoika kohottautui kyynärpäidensä varaan. Tuska sai hänet irvistämään.\n\nRauta naurahti ensimmäisen kerran kotiin tulonsa jälkeen.\n\n— Ette, Jussi. Saatte luvan maata kiltisti paikoillanne. Valitettavasti\nen nyt ehdi paremmin hoidella vammojanne. Mutta palatessani tuon\nmukanani vaimoni ja Marin lääkitsemään teitä.\n\nJussi laski päänsä takaisin pielukselle. Tietenkin tuomari oli\noikeassa. Hänestä ei nyt ollut mihinkään. Sekä kasvoissa että\ntakaraivossa oli hirvittävä särky.\n\nOvella Rauta vielä pysähtyi.\n\n— Ellen aamuun kello yhdeksään mennessä ole saapunut takaisin,\nsoittakaa veljellenne ja hälyttäkää myös vaasalaiset poliisivoimat.\nMutta aikaisemmin ette saa kenellekään kertoa, mitä täällä on\ntapahtunut.\n\nSeuraavassa hetkessä ulko-ovi pamahti kiinni. Nuori Saarinen tajusi\nolevansa yksin huvilassa. Kauhu iskeytyi häneen.\n\n\"Ellen... ole saapunut takaisin\", tuomari oli sanonut. Hän ei siis\nollut varma vaimonsa takaisin saamisesta! Ja miten hän olisi voinutkaan\nolla? Roistot olivat ryöstäneet rouva Raudan ja murhaisivat hänet\nvarmaan. Ja se oli hänen syytään! Tuomari ei kyllä ollut sanonut\nhänelle ainoaakaan moitteen sanaa. Mutta hän oli lukenut harmaiden\nsilmien katseesta, että tuomari paheksui hänen päätöntä ulos\nryntäämistään. Mieheltä, joka oli ollut kaksi vuotta rintamalla, olisi\nvoinut odottaa parempaa harkintaa. Mutta hän? Päätäpahkaa hän oli\njuossut ansaan kuin jäniksenpoikanen. Ja se hänen virheensä oli maksava\nrouva Raudan hengen!\n\nHänen silmiensä eteen kohosi kuva vaaleasta, tyttömäisestä olennosta\nkauniine, säteilevine sinisilmineen ja hienopiirteisine kasvoineen,\nsellaisena kuin hän oli hänet nähnyt ensimmäisen kerran pappilan\nkuusikujalla. Ja nyt raa'at kädet raahasivat häntä kohti kuolemaa.\nHänen, Jussin, kykenemättä nostamaan sormeakaan hänen suojakseen! Ei,\ntänne hän ei voinut jäädä makaamaan, suuttukoon tuomari miten tahansa\nmääräyksensä rikkomisesta!\n\nHampaat irvissä nuorukainen vyöryttäytyi alas vuoteelta. Jokainen liike\ntuotti julmaa tuskaa. Se ei haitannut, ei, se oli ihan oikein hänelle!\nHän ponnistautui polvilleen ja siitä viimein tuolin avulla seisaalleen.\nPäätä huimasi, eivätkä jalat tuntuneet kannattavan. Mutta hänen oli\npäästävä liikkeelle. Hän tavoitti pistoolia ja sai sen käteensä. Nyt\nvain ulos! Se oli kuitenkin turha yritys. Huone alkoi pyöriä hänen\nsilmissään kuin karuselli. Pari askelta ovea kohden päästyään hän\nlysähti lattialle. Haavoittuneilta huulilta pääsi tuskaisa nyyhkytys:\n\n— Minun satukirjani enkeli...\n\nSitten hän menetti jälleen tajuntansa.\n\nUlos tultuaan Rauta oli rientänyt sinne, mistä hän oli Jussin löytänyt.\nHän ei enää kiehunut raivosta. Pakottamalla hän pakottautui tyyneksi.\nHän tajusi ainoaksi mahdollisuudekseen koettaa suhtautua tapahtuneeseen\nniin kuin muihinkin tutkittavikseni! joutuneisiin rikoksiin.\n\nKamppailun kulku oli helposti luettavissa maasta. Poika oli ollut parin\naskelen päässä haavoittuneesta roistosta. Tämän paikkaa ilmaisivat\nsyvään painuneet jalanjäljet ja maahan valunut veri. Toinen roisto\nnäytti etsineen itselleen suojaa Jussiin luodeilta hieman kauempana\nolevien puunrunkojen takaa. Sieltä hän oli juossut pojan selkäpuolelle,\nkarjaisullaan saanut hänet kääntymään ja iskenyt häntä kasvoihin. Isku\noli ollut voimakas, sillä Jussi oli lentänyt polun toiselle puolelle.\n\nNahkatakkiset viholliset eivät olleet ainoastaan häikäilemättömiä, vaan\nmyös voimakkaita. Se ei huolestuttanut Rautaa vähääkään. Päinvastoin\ntämä toteamus tuotti hänelle eräänlaista mielihyvää. Sittenpä ei\nnyt, kuten taannoin Pekka Peltosalon tapauksessa, tarvinnut tuhlata\ntyrmäyksiään puolikasvuisiin!\n\nJalanjäljet johtivat rantaan. Mielessä vilahti ilkeä epäilys: entäpä\njos nahkatakkisilla oli ollut vene? Helpotuksekseen hän havaitsi\njälkien rannan lähettyvillä kääntyvän oikealle. Hän peitti sähkölampun\nkämmenellään, niin että vain kapea valojuova pääsi tunkeutumaan sormien\nlomitse maahan. Se riitti valaisemaan jalanjälkiä, jotka näkyivät\nselvästi rantahiekassa. Miehiä oli ollut kuusi.\n\nRauta eteni ripeästi. Hän oli kulkenut autiota rantaa puolisentoista\nkilometriä, kun hän äkisti pysähtyi. Hän tiesi olevansa tulossa\npieneen lahdenpoukamaan, jossa kalastajat säilyttivät veneitään. Joku\nistua kyyhötti parinkymmenen metrin päässä hänestä rantakivellä!\nHänen pimeään tottuneet silmänsä olivat erottaneet tuon hämärästi\nmerta vastaan piirtyvän olennon. Näytti siltä, että hän oli saapunut\nmaaliinsa.\n\nJälkien seuraamisesta ei enää ollut väliä. Hän kaarsi varovaisesti,\nkuulumattomin askelin, kauemmas oikealle. Hänen näkemänsä hahmo oli\nkaiketi vartiomies. Pääasia oli saada tietää, missä muut nahkatakkiset\nolivat. Hän tutki tarkkaan ympäristön, mutta vastoin odotuksiaan hän ei\nlöytänyt mitään. Rannassa, vartiomiehen toisella puolen, ei liioin enää\nnäkynyt hänelle jo tutuiksi käyneitä jalanjälkiä. Hänen pelkonsa oli\ntoteutunut: ryöstäjillä oli ollut vene tässä poukamassa, ja he olivat\nhäipyneet merelle!\n\nTuokion Rauta tuijotti lamaantuneena pimeälle merenulapalle. Sitten hän\npäättäväisesti pyyhkäisi toivottomuuden mielestään. Nahkatakkisethan\nolivat jättäneet jälkeensä oppaan! Sellaiseksi tuota rantakivellä\nistujaa ei tietenkään ollut tarkoitettu, mutta oppaana hän saisi\nluvan toimia. Olipa mies miten pahasisuinen tahansa, niin hetken\nkuluttua hänellä olisi vain kaksi vaihtoehtoa valittavanaan. Joko hän\nilmaisisi minne roistot olivat saaliineen häipyneet, taikka joutuisi\nhakkelukseksi möyhennettynä itkemään sitä, että oli ylipäänsä syntynyt\ntähän tuskan ja murheen laaksoon.\n\nMutta miksi ihmeessä nahkatakkiset olivat jättäneet yhden joukostaan\nrannalle? Vartiomieheksi. Niinhän hän oli äsken otaksunut. Ja\nkuitenkin, sehän olisi ollut heiltä järjetöntä. Vain se oli varmaa,\nettä tässä kohden lurjukset olivat nousseet veneeseen. Eikä tuo\nkeskellä yötä rantakivellä kyyhöttävä olento voinut sattumalta olla\nsiihen asettunut. Mies tiesi jotakin!\n\nRauta ei välittänyt enää varoa askeliaan kuulumasta. Hän työnsi\npistooliin ja sähkölampun taskuunsa. Niitä ei nyt tarvittu. Nyrkit\nsaivat riittää. Kun hän oli muutaman askelen päässä kivellä istujasta,\njokin kuiva oksa taittui rasahtaen hänen jalkansa alla. Olento hypähti\nseisomaan ja huudahti säikähtäneenä:\n\n— Kuka siellä?\n\nRauta oli jännittynyt ratkaisevaan syöksyyn. Mutta nuo kaksi sanaa\npysähdyttivät hänet. Hän oli tuntenut äänen.\n\n— Kas, Pekka Peltosalo. Älä pelkää. Minä olen sinun 'Pyörremyrskysi'.\n\n— Oi, te herra. Vihdoinkin!\n\n— Vihdoinkin? Et kai tarkoita istuvasi täällä odottamassa minua?\n\n— Juuri teitä minä odotin, herra.\n\nAjatus oli niin hupsu, että se sai Raudan naurahtamaan. Hän oli\nvain kerran aikaisemmin käynyt täällä, ja nyt istuu tuo hontelo\nnahkurinpoika oudolla, pimeällä rannalla katsellen merelle ja sanoo\nodottaneensa häntä!\n\n— Miten saatoit kuvitella minun tulevan tänne?\n\n— Tiesin teidän tulevan, herra. Nahkatakkisethan ryöstivät teidän\nhuvilanne. Tiesin teidän löytävän niiden jäljet ja seuraavan niitä\ntänne. Minä jäin tähän odottamaan teitä, koska niiden jälkiä ei näy\ntästä eteenpäin.\n\nRaudan mieli lämpeni.\n\n— Jouduitko kauankin odottamaan?\n\n— Tulin heti niiden jäljessä. En tiedä, kuinka kauan olen ollut täällä.\nEhkä tunnin, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Väliin minun tuli niin vilu,\nettä piti vähän hypellä. Mutta sitten löysin tuon kiven. Sen suojassa\ntuuli ei niin tunnu.\n\nRauta ojensi kätensä tunnustelemaan Pekan varusteita. Pojalla oli vain\nviheliäisen ohut pumpulipusero. Kummako sitten, että pojan hampaat\nkalisivat kylmästä! Hän kiskoi päällystakin yltään, ja estelyistään\nhuolimatta Pekan oli vedettävä se päälleen.\n\n— Kerro nyt, miten päädyit tänne.\n\n— Töistä lähdettyäni olin käväissyt Kylänpään takaisissa metsissä,\npoika aloitti.\n\nMitähän hänellä siellä mahtoi olla tekemistä? välähti Raudan mielessä.\nPekka ei vaikuttanut sellaiselta nuorukaiselta, joka ilman muuta\nkäyskentelee metsässä. Ehkäpä hän oli käynyt tarkastamassa ansoja,\nomiaan tai muiden. Se ei kuitenkaan liikuta minua, hän päätteli,\nkaikkein vähiten tällä hetkellä.\n\n— Sieltä palaillessani näin sen arpiposkisen nahkatakkimiehen tulevan\neräästä talosta.\n\n— Mistä talosta?\n\n— Paremmin sitä voisi mökiksi sentään sanoa, poika oikaisi. — Sundin\nlesken mökistä.\n\nSundin lesken? Missä ihmeen yhteydessä olen kuullut tuon nimen? Rauta\nmietti. Samassa hän muisti. Inkeri oli kertonut Kurt Bergin asuvan\nkirkonkylän laidassa leskirouva Sundin luona. Arpiposkinen oli siis\ntullut tuosta mökistä, kenties kamreeri Bergin luota! Kuuluiko ehkä\nnuori herra Kurtkin nahkatakkisiin? Ajatus tuntui ensi hetkessä\nmielettömältä. Mutta oliko se lopultakaan niin mieletön? Pankinjohtajan\nrouvahan oli valittanut kamreerin epäsäännöllisyyttä työssä.\nSalaperäiset puuhailut nahkatakkijoukossa, jonka liikkeellä olo tuntui\ntapahtuvan vain öisin, tekisivät ymmärrettäviksi Bergin toistuvat\npoissaolot pankista. Kun Pekka Peltosalo oli ensimmäisen kerran ollut\ntekemisissä nahkatakkisten kanssa, näitä oli ollut kolme. Kaikki he\nolivat rotevia miehiä, ja Bergissä oli kyllin mittaa vaikuttaakseen\nrotevalta.\n\n— Entä sitten? Rauta kysyi.\n\n— Sitten minä seurasin sitä arpiposkista. Muistin kyllä, herra, teidän\nkäskeneen minun tulla viivana ilmoittamaan teille, jos sattuisin sen\nkanssa vielä yksiin. Arvelin kuitenkin parhaaksi ensin katsoa, mihin se\nmenisi ja mitä puuhaisi. Oliko se kovin pahasti, herra?\n\n— Ei, vaan aivan oikein. Jatka!\n\n— Se tuli tänne, herra. Minä perässä, mutta ei se nähnyt minua.\nKatselin kauempaa, kun se istui tuolla samalla kivellä, jolla minä\näsken. Lopulta tuli moottorivene, oikea pikakiitäjä. Pelkäsin sen\nnousevan siihen ja häipyvän sen tien. Mutta sieltä hyppäsikin kolme\nmiestä rantaveteen ja kahlasi sen luo. Neljäs jäi veneeseen, kai\nvartioimaan sitä. Se arpiposkinen ja kolme muuta menivät tuonne vajaan.\nMinä koetin hivuttautua lähelle. En kuitenkaan kuullut mitään; ne\nkai vain kuiskailivat. Sitten minä säikähdin aivan hirveästi, kun\nRantamaalta päin tuli juosten taas uusi nahkatakkinen. Sillä oli\nkuitenkin niin kiire ja oli jo niin hämäräkin, ettei se huomannut\nminua. Latoon päästyään se huohotti: \"Nyt se herra lähti kylälle!\"\n\"Missä Leo on?\" tiuskaisi joku. \"Sinne se jäi vartioimaan taloa,\"\näskentullut vastasi. \"Entä jos se herra ehtii tulla takaisin?\" kysyi\nkolmas ääni. \"Antaa ehtiä,\" se tiuskivaääninen ärähti, \"mokomakin\nrisahermoinen pääkaupunkilaisherra!\" Herra, ketähän se sillä tarkoitti?\n\nRauta hymähti. Nahkatakkiset eivät tuntuneet kunnioittavan häntä. Pekka\ntaas ei omakohtaisten kokemustensa vuoksi voinut kuvitella, että joku\nuskaltaisi väheksiä häntä vastustajana.\n\n— Jatka vain, poika.\n\n— Ne kuiskailivat pitkään. Vasta pimeän tultua ne lähtivät liikkeelle.\nMinä tietenkin perässä. Mutta herra, sitten minä melkein lyyhistyin\nsäikähdyksestä. Ne suuntasivat kulkunsa teidän huvilaanne! Pelkäsin\nniiden tappavan teidät. Siellä ammuttiinkin. Mietin, pitikö minun\npinkaista hakemaan kylältä apua. Käsitin kuitenkin sen olevan\nmyöhäistä. Eikä kestänytkään kauan, kun ne tulivat takaisin\nrantahietikolle. Yhdellä oli jokin pussi sylissä, ja kaksi raahasi\noikein suurta säkkiä välissään. Miehiä oli nyt kuusi. Katsoin, mihin\nsuuntaan ne menivät. Sitten juoksin huvilaan. Keittiön ovi oli auki, ja\nsiellä vasta siivo oli. Olin varma, että löytäisin jostakin huoneesta\nteidän ruumiinne, herra. Minua hirvitti kurkistaessani nurkkiin ja\nvuoteiden alle. Mutta koko huvila oli tyhjä! Silloin käsitin, ettei\nketään ollutkaan kotona ja että nuo nahkatakkiset olivat ryöstäneet\nteidän kalleutenne. Luin kerran kirjan, jossa rosvot tekivät juuri\nniin... Livistin takaisin rannalle, eivätkä ne olleet saaliineen\nehtineet vielä pitkällekään. Tässä ne nousivat veneeseensä, se\narpiposkinen myös, kaikki kuusi pusseineen ja säkkeineen. Ja sitten ne\nlähtivät!\n\nRauta oli jännittyneenä seurannut pojan eloisaa kuvausta. Kun tämä\nlopetti, hänellä oli samanlainen puoleksi hämmentävä, puoleksi katkera\ntunne kuvauksen katkeamisesta juuri ratkaisevalla kohdalla kuin\nkuultuaan muutama päivä sitten loppuun Martta Rintapellon kuvauksen\nmurha-illan tapauksista Vaaran talossa.\n\n— Eikä sinulla tietysti ole aavistustakaan siitä, minne he kulkunsa\nsuuntasivat! hän huudahti kiivaasti tuijottaen öiselle merelle. Musta\nulappa sai hänet tuntemaan itsensä raivostuttavan voimattomaksi. Hän\nsäpsähti kuullessaan Pekan sanat. Ei, sehän oli mahdotonta! Hänen oli\ntäytynyt kuulla väärin.\n\n— Mitä! Mitä sinä puhut, poika?\n\n— Sanoin vain tietäväni, missä ne ovat.\n\nRauta tarttui hänen käsivarteensa. Hän hellitti kuitenkin heti\notteensa. Sehän vielä puuttuisi, että hän puristaisi pojan käsivarren\nmäsäksi.\n\n— Pekka, hän virkahti käheästi, jos se on totta, niin palkitsen sinua\nruhtinaallisesti. Missä he ovat? Luojan tähden, puhu!\n\nPoika vetäytyi varovaisesti hiukan kauemmas. Hän käsitti kyllä, ettei\näskeinen ote ollut pahasti tarkoitettu. Mutta käsivartta kirveli.\n\n— En minä mitään palkitsemista tarvitse, herra... Tuolla ensimmäisellä\nluodoilla ne ovat. Minä näin niiden viilettävän sinne. Veneen\nvalonheittäjä halkoi pimeyttä niiden edellä. Ne laskivat luodon\nrantaan. Ja siitä minä ihmettelin. Jos minulla olisi tuollainen\npikakiitäjä, niin tottakin nauttisin merimatkasta pitempään.\n\nTämä oli melkein liian hyvää ollakseen totta.\n\n— Oletko ollut tuolla luodolla, Pekka?\n\nPoika hymähti.\n\n— Olen monestikin. Siellä on pieni mökki. Sinne kai ne kantoivat\nsaaliinsa, koska näin valojen välkkyvän mökillä päin. Minulla on tässä\nollut aikaa tarkkailla niiden hommia.\n\n— Kuinka pitkä matka sinne on täältä?\n\n— Toista kilometriä, luulisin.\n\n— Minä soudan sinne!\n\n— Ei se käy, herra.\n\n— On kai täällä jokin vene?\n\n— On useitakin, herra. Niissä ei kuitenkaan ole airoja, ja ne ovat\nlukittuja. Mutta vaikkei niin olisikaan, niin veneellä sinne ei pääse.\n\n— Miksei?\n\n— Niiden vene kiertelee saarta. Se on kuin mikäkin vartioalus. Olen\nnähnyt sen valonheittäjän pyyhkivän merta, milloin luodon keskiosan\nkohdalta, milloin vasemmalta tai oikealta. Silloin ne ovat kai olleet\nkuulevinaan täältä maan puolelta jotakin epäilyttävää. Ne keksisivät\nteidät, herra, paljon ennen kuin ehtisitte luodolle. Ja ne ampuisivat\nveneenne upoksiin. Iltapäivällä näin pikakiitäjässä konekiväärin.\n\nRauta kirosi hiljaa. Nahkatakkiset merirosvot olivat siis\naseistautuneet. Sen huomioon ottaen pojan vastalause oli hyvin\nperusteltu.\n\n— Entä... Pekka aloitti epävarmana.\n\n— Mitä? Anna kuulua!\n\n— Ajattelin vain, herra, että kylältä saisi kai apuvoimia.\n\nNimismiehen ja poliiseja. Silloin voisi yrittää kokonaisella\nlaivastolla.\n\n— Ei vetele, poika. Heillähän on pikakiitäjä. Heti havaittuaan veneiden\nolevan lähestymässä rosvot nousisivat omaansa ja häipyisivät saaliineen\nmeidän voimatta muuta kuin nuolla näppejämme. Ja minä tahdon saada\nomani takaisin!\n\nPekan ääni oli murheellinen hänen myöntäessään:\n\n— Ymmärrän, herra. Sitten en tiedä mitään neuvoa.\n\nRauta mietti hetkisen.\n\n— Yksi keino sentään on, poika! Minä uin luodolle.\n\nPekasta ajatus oli aivan mahdoton. Kiihkeästi hän ryhtyi selittämään:\n\n— Ei, ei! Vesi on kylmää. Ja matka on pitkä. Vaikka pääsisittekin\nperille, niin ne ampuvat teidät. Niitä on monta, ja niillä on kaksi\nkonepistooliakin. Ei, herra, älkää yrittäkö sinne yksin.\n\nKun Rauta välittämättä hänen vastalauseistaan kumartui aukomaan\nkengännauhojaan, Pekka uskaltautui kysymään:\n\n— Anteeksi, herra, että utelen sellaista. Onko se, mitä ne ryöstivät\nteiltä, hyvin arvokasta?\n\n— On, poika! Se on arvokkaampaa minulle kuin oma henkeni.\n\n— No sitten. En kyllä käsitä, mikä voi niin arvokasta olla. Mutta\nitsehän tiedätte, herra.\n\nPekan äänestä kuuli, ettei itku ollut hänellä kaukana. Sen jälkeen kun\nRauta oli kerran peitonnut hänet, hän oli kiintynyt tähän palvovan\nihailun ja kiitollisuuden ehdottomuudella. Ja nyt heidän piti erota —\niäksi.\n\n— Kuule, poika. Minulla on sinullekin puuhaa siksi ajaksi, kun minä\nolen tällä matkalla. Sinun on hankittava avain ja airot johonkin täällä\nolevaan veneeseen. Se ei kai ole mahdotonta.\n\n— Ei, mutta en ymmärrä...\n\n— Suoritettuani tuolla luodolla urakkani loppuun sytytän nuotion\nmerkiksi. Silloin sinun on noudettava minut veneellä. Missään\ntapauksessa et saa lähteä vesille ennen tuota merkinantoa. Lupaatko?\n\n— Tietysti lupaan, herra.\n\nPoika mietti mielessään, ettei tuota merkkitulta kyllä milloinkaan\nsytytettäisi. Silti hän tarvitsisi veneen noutaakseen luodolta\nihailemansa miehen ruumiin.\n\nRauta ojensi kätensä hänelle hyvästiksi. Pekka tarrautui siihen lujasti\nkuin tahtoen pidättää häntä.\n\n— Kas niin, poika. Ala suoria järjestämään omaa osuuttasi, Rauta\nhymähti rohkaisevasti. — Näkemiin, nuori ystäväni!\n\nVesi oli todella kylmää. Se ei kuitenkaan huolettanut Rautaa niinikään\npaljon kuin kysymys siitä, miten osaisi säilyttää suunnan luotoa\nkohden. Kaiken kukkuraksi tähdetkin olivat kadonneet näkyvistä,\npilviverho oli nyt yhtenäinen. Tuulen suunta auttoi jonkinverran, mutta\nsiihen ei ollut paljon luottamista.\n\nEdessä oleva yritys oli kieltämättä hullunrohkea. Vaikkapa hän\nsaavuttaisikin luodon, niin aseettoman miehen mahdollisuudet seitsemää\npistoolein ja konepistoolein varustettua roikaletta vastaan olivat\nmelko pienet. Sitä ei kuitenkaan kannattanut vielä murehtia. Kunhan hän\nvain pääsisi luodolle Inkerin lähettyville, niin kaipa aika antaisi\nneuvon!\n\nHän ui pitkin, rauhallisin vedoin. Loppujen lopuksi vesi ei ollut\nsentään niin kylmää kuin ensi hetkessä oli tuntunut.\n\nÄkkiä välähti etuviistoon oikealta kirkas valo, joka alkoi pyyhkiä\nmerta. Pikakiitäjän valonheittäjä! Ei ollut juuri pelkoa, että veneestä\nolisi voitu vielä erottaa hänen päätään. Varmuuden vuoksi hän sukelsi\nkuitenkin pinnan alle. Valokiilan ehdittyä hänen ohitseen hän silmäsi\njännittyneenä pikakiitäjää kohden. Sen valot oli sytytetty kuin kuullen\nhänen hiljaista rukoustaan. Tuon majakan näkeminen oli totisesti\nollut tarpeen, sillä kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän oli\nsuuntautunut liiaksi vasemmalle. Hän korjasi heti suuntaansa ja lisäsi\nvauhtia. Ennen hän ei voisi olla rauhallinen kuin ehtisi niin lähelle\nluotoa, että moottorin hyrräys kantautui korviin.\n\nTähän asti hänellä oli ollut onnea. Ihan uskomattoman paljon\nonnea hänelle oli tuottanut se, että Pekka Peltosalo oli jostakin\nkäsittämättömästä syystä kiintynyt häneen. Luontaisesta pelkuruudestaan\nhuolimatta poika oli uhmannut tänä iltana hänen tähtensä sekä kylmää\nettä kiinni joutumisen vaaraa. Jos minä joskus pääsen palaamaan\nihmisten ilmoille, hän päätti, ei tuolla pojalla saa enää olla mitään\npuutetta.\n\nEnnen pitkää hänen korviinsa kantautui moottorin säkätys. Hän jäi\nkuuntelemaan tarkoin. Ääni läheni ja alkoi sitten jälleen loitota.\nKummassakin tapauksessa se kuului oikealta. Hän oli siis jälleen uinut\nliiaksi vasemmalle. Korjatessaan suuntaa hän totesi saapuneensa jo\nlähelle luotoa. Se olikin hyvä: jäsenet alkoivat kangistua.\n\nVihdoinkin! Hän erotti edessään luodon ääriviivat. Mitään majakkaa hän\nei enää tarvinnut. Mutta samassa välähti valo oikealta. Moottorivene\noli jälleen kiertänyt luodon ja puski kärjen takaa esiin täysin valoin.\nKylläpä ne nyt yhtäkkiä ovat innostuneet valoihinsa! hän hymähti.\nHetkeksi hän pysähtyi katsomaan valokeilan tanssia aalloilla manteren\nsuuntaan. Näky oli itse asiassa kaunis. Seuraavassa hetkessä hän\nkuitenkin unohti kaikki esteettiset mietteet. Sehän vielä puuttuisi,\nettä hänet nyt, lähellä rantaa, keksittäisiin! Hän sukelsi nopeasti ja\npitkään. Kun hän jälleen tuli pinnalle, vene oli sivuuttanut hänet.\nHetkistä myöhemmin hän oli jo aivan rantavedessä. Muutamin vedoin hän\nui tyynen puolelle. Sillä kohtaa jalat eivät tavanneet pohjaa, ja\nkäsivoimin hän ponnistautui laakealle rantakalliolle. Onneksi täällä ei\ntuullut. Mutta sittenkin yö tuntui jäätävän kylmältä. Väsymyksestään\nhuolimatta hän ryhtyi voimakkaasti hieromaan kangistuneita jalkojaan.\n\n— Joka tapauksessa olen nyt täällä, hän mutisi.\n\nVähän myöhemmin hän harppasi lähellä olevan pikku pensaikon suojaan.\nMoottorivene lähestyi jälleen. Tällä kertaa se ei aikonutkaan\njatkaa matkaansa, vaan laski rantaan vähän matkan päähän hänen\npiilopaikastaan. Hän kuuli joka sanan veneessä olevien kahden miehen\nkeskustelusta.\n\n— Painu mökille ja sano niille piruille, että nyt saa toinen pari tulla\nmeidän tilallemme! On totisesti aika meidänkin päästä takkatulen ääreen!\n\n— Hyvä on, toinen vastasi, kompuroiden rannalle.\n\n— Ja muistakin, ettet viivy kauan!\n\n— Minä helvetin koirana sinä oikein pidät minua! Tulen niiden toisten\nmukana takaisin, jottei sinun tarvitse olla ulkona sen kauempaa kuin\nminäkin olen. Hei!\n\n— Hei, hei!\n\nTässä olisi tilaisuus! välähti Raudan mielessä. Ei varmaankaan olisi\nmahdotonta yllättää pikakiitäjään jäänyttä. Siten hän saisi valtaansa\nnahkatakkisten ainoan kulkuvälineen konekivääreineen. Silloin hän\nhallitsisi luodon ympäristöä ja voisi estää miesten paon. Mutta\nInkeri ja Mari jäisivät roistojen käsiin! Eikä ollut takeita, mitä\nheille tapahtuisi. Hän ei voisi estää miehiä, ryhtyivätpä nämä mihin\nkonnantekoihin tahansa. Ennen muuta hänen oli päästävä selville\ntilanteesta mökissä. Nopeasti oli Raudan päätös tehty. Joustavin,\nkuulumattomin askelin hän riensi mökille lähteneen miehen perään. Tämän\nseuraaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia; mies ei yrittänytkään\nliikkua hiljaa.\n\nNousu oli jyrkkä. Pian kuitenkin oltiin pienen, matalan rakennuksen\nluona. Venemies katosi ovesta sisään.\n\nMuutamien askelten päässä oli tuvan ikkuna. Rauta hiipi lähemmäksi ja\nkurkisti sisään. Ensimmäiseksi hän näki Inkerin. Hänet oli käsistä ja\njaloista köytetty kiinni tukevaan tuoliin. Mutta hänen kasvojensa tyyni\nilme sai kouristuksen Raudan sydämessä helpottumaan. Valppain, kirkkain\nsilmin Inkeri seurasi kohtausta miesten kesken. Kolme pitkää roikaletta\nistui pöydän ääressä selkä ikkunaan päin. Kaksi muuta, joista toinen\njäntevä ja toinen hintelä, oli ilmeisesti makaillut vastapäisellä\nseinänvieruspenkillä venemiehen tullessa sisään ja oli nyt kohonnut\nkyynärpäänsä varaan. Kaikki olivat samalla tavoin pukeutuneita.\n\nNuo nahkatakit herättivät Raudassa tällä hetkellä kirvelevää kateutta.\nLokakuisen yön tuuli vihloi ilkeästi hänen paljasta ihoaan rinnassa ja\nsäärissä. Ollapa tuollainen takki, joka noilla sisällä olijoilta oli\npelkkää turhuutta! Tuvan avotakassa räiskyi näet iloinen pystyvalkea.\nEikä miesten tarvinnut säästellä puitakaan; takan lähettyvillä oli\nsuuri pino koivuhalkoja.\n\nSisään katsoja sai aiheen muistaa, että hänen oli nälkäkin. Toista\noli noiden! Pöydällä oli säilykepurkkeja, lautasia ja pulloja. Miehet\nolivat ilmeisesti syöneet tukevan aterian ja ottaneet hyvät naukut\npalanpaineeksi.\n\nRaudan katse kiersi tupaa. Hämärimmästä nurkasta hän keksi Marin.\nHänet oli sidottu samoin kuin emäntänsäkin, mutta lisäksi hänellä oli\nsuukapula. Vanha palvelijatar ei kaiketi ollut suostunut pitämään\nsuutaan kiinni edes täällä; hänen silmänsä pyörivät päässä syösten\nmiehiin vihan salamoita.\n\nNahkatakkisten näytti olevan vaikea päästä ratkaisuun, ketkä lähtisivät\nulos vartiotehtävää suorittamaan. Viimein eräs pöydän ääressä istuvista\nviittasi molempia makuulla olleita nousemaan. Hintelän huulilta\npurkautui vastalauseiden myrsky. Mies viittasi vasemmalla kädellä\nkiivaasti oikeaan käsivarteensa, josta takinhiha oli leikattu halki\njättäen näkyviin verisen siteen. Hän oli ilmeisesti se, jonka Jussi\nSaarisen luoti oli tavoittanut. Loppujen lopuksi sisällä näyttivät\nsopivan. Haavoittunut laskeutui tyytyväisenä jälleen makuulle. Muuan\nikkunan luona istuneista oli taipunut lähtemään hänen sijastaan ja\nnousi paikoiltaan. Kun hän hetkeksi käännähti ikkunaan, Rauta havaitsi,\nettei hänenkään kasvoissaan ollut arpea. Arpiposkinen oli siis toinen\npöydän ääreen istumaan jääneistä. Lähtijät kumartuivat ottamaan lähellä\novea olevalta tuolilta aseensa. Tyydytyksekseen Rauta huomasi, että\ntuolille jäivät vielä molemmat konepistoolit ja yksi pistooli...\nNopeasti hän vetäytyi kauemmaksi, ennen kuin mökin ovi avautui.\n\nKolme miestä astui ulos. Vartioon lähtevät eivät olleet lainkaan\nihastuneita saamaansa tehtävään. Toinen kiroili itsekseen. Toinen\nmurisi:\n\n— Emme osaa edes käyttää sitä rukkia! Valonheittäjästä puhumattakaan!\n\n— Kyllä me näytämme, noutamassa ollut mies sanoi sopuisasti. —\nMuutamassa minuutissa osaatte kaiken, mikä on tarpeen.\n\nAskelet loittonivat alas rantaan. Rauta kuulosti miesten\netääntymistä. \"Muutamassa minuutissa\", tuo lurjus oli sanonut. Raudan\ntaistelusuunnitelma kypsyi samassa. Näin suotuisaa hetkeä tuskin tulisi\ntoista koko yönä.\n\nHän riensi mökin ovelle, riuhtaisi sen auki ja syöksähti sisään.\nYhdellä harppauksella hän oli tuolin luona, jolla aseet olivat.\nToinen pöydän ääressä istuneista rotevista miehistä oli kuitenkin\nheti tilanteesta selvillä. Sekuntiakaan hukkaamatta hän hypähti\nkarjaisten paikaltaan tavoittamaan hänkin tuolilla olevia aseita.\nHänen jäntevä kätensä kosketti jo pistoolin perää, kun samassa Raudan\nnyrkki hirvittävällä voimalla osui hänen leukaansa. Punatukkainen pää\nretkahti taapäin, pienet, sameat silmät katsoivat silmänräpäyksen ajan\nhämmästyneinä lyöjään. Sitten iso ruho lennähti taapäin ja putosi\nlattialle jääden siihen liikkumattomana makaamaan. Seuraavassa hetkessä\nkonepistooli oli Raudan kädessä.\n\nInkerin huolilta pääsi riemun huudahdus:\n\n— Kaarlo! Minä tiesin sinun tulevan!\n\nRauta loi häneen pikaisen hyväilevän silmäyksen. Mutta jo samassa\nhänen katseensa pureutui onnettomuutta ennustavana molempiin jäljelle\njääneihin nahkatakkisiin, jotka tuijottivat häneen kuin aaveeseen.\n\n— Kädet ylös, lurjukset, ja nopeasti!\n\nPenkillä maannut oli päässyt istumaan ja suu ammollaan noudatti\nkäskyä. Roteva mies sen sijaan ei tehnyt liikettäkään nostaakseen\nkätensä. Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, vaan ainoastaan ääretöntä\nhämmästystä. Mistä tuo vaalea, puolialaston jättiläinen oli tuohon\nlennähtänyt? Aavekaan se ei voinut olla. Siitä varmistuakseen hänen\nei tarvinnut muuta kuin vilkaista elottomana lattialla viruvaa\nIsoa-Arttua; aaveet eivät tyrmää ihmisiä mestarinyrkkeilijän\nvarmuudella! \"Kaarlo!\" pikku rouva oli huutanut. Mistähän se tuon\njättiläisen tunsi?\n\nRautakin puolestaan katsoi tarkkaan vastustajaansa. Arpiposkinen\nnahkatakkimies! Aivan niin, miehen oikean posken ylitse kulki\nvaaleana loistava ruma arpi. Rauta et ollut ehtinyt tarkemmin\nhuomioida tyrmäämänsä nahkatakkisen kasvoja. Tilanteen älyämisen\nja liikkeiden nopeus oli kuitenkin jo osoittanut tämän nuoreksi\nmieheksi. Pöydän ääressä istuva oli huomattavasti vanhempi; niinpä\nniin, neljäkymmentäneljävuotias. Muutkin Loviisan poliisilaitoksen\nilmoittamat tuntomerkit sopivat tuohon pitkään, kuivan jäntevään\nhahmoon. Mikään kaunis mies Oskar Lundström ei ollut, mutta turhaan\nRauta etsi hänen kasvoistaan paatuneen rikollisen leimaa. Ja\nkuitenkin...!\n\nKonepistoolin suu suuntautui hetkeksi hintelään.\n\n— Irroita naisten siteet. Nopeasti!\n\nMies vilkaisi neuvottomana arpiposkiseen.\n\nRaudan ääni koveni:\n\n— Etkö kuullut? Vai haluatko minun poraavan reiän vasempaankin\nkäsivarteesi?\n\nMies hätkähti. Arpiposkinen katsahti häneen halveksivasti. Hän komensi\nlevollisesti:\n\n— Tee niin kuin käsketään, Leo. Vapisethan niin, että ilkeää tekee.\n\nRauta hymähti. Vai Leo! Jalopeuraa ei tuossa hintelässä ollut nimestään\nhuolimatta alkuunkaan; pikemminkin hän muistutti hyenaa.\n\nMies livahti Inkerin tuolin luo ja alkoi hennolla taskuveitsellä katkoa\nsiteitä. Mutta kierrettyään tuolin toiselle puolelle, kauemmaksi\nRaudasta, hän äkkiä suoristautui, ja veitsi välähti iskuun nuoren\nnaisen rintaa kohden. Rauta oli kutienkin nytkin nopeampi. Hintelä\nlurjus ei ollut huomannut hänen vielä liikahtavankaan, kun teräksinen\nkoura jo puristui hänen ranteeseensa. Veitsi kirposi hänen kädestään,\nja surkea ulvahdus pääsi huulilta. Täten täydellisesti yllätettynä hän\npyörähti Raudan ulottuvilta. Silloin hän joutui kuitenkin tekemisiin\naivan odottamattoman vastustajan kanssa. Arpiposkinen oli noussut\nseisomaan tuulenpuremilla kasvoinaan syvän inhon ilme. Kun Leo\nkäännähti häneen suojaa etsien, roteva mies potkaisi häntä lujasti\nvatsanpohjaan. Parkaisten hintelä tuupertui tyrmätyn toverinsa päälle\nja jäi siihen. Sitten arpiposkinen asteli tyynesti Inkerin luo, päästi\nhänet siteistä ja siirtyi sitten vapauttamaan Maria.\n\nRauta oli kummastellen seurannut päävastustajansa puuhia. Tämä huomasi\nhänen ihmettelynsä ja murahti jurosti:\n\n— Minä en siedä luihuja salamurhaajia.\n\nRauta rypisti kulmiaan. Mitä tuo oli olevinaan? Miehen ääni kuulosti\nvilpittömältä. Mutta vaikka hänen äskeinen odottamaton tekonsa vahvisti\nsanoja, niin totta ne eivät toki voineet olla. Oskar Lundström ei\nmuka sietänyt luihuja salamurhaajia! Mikä hän sitten itse kuvitteli\nolevansa? Häntä vastaan puhuvien tosiasioiden ketjuhan oli aukoton\nsekä Elisabeth-rouvan murhan että Martta Rintapeltoa vastaan tehdyn\nmurhayrityksen osalta! Vai näyttikö vain siitä? Olisiko hänkin noihin\nrikoksiin syytön? Se tuntui uskomattomatta. Sitten Rauta muisti vielä\njotakin ja virkahti ivallisesti:\n\n— Tuota teidän inhoanne ei juuri todistanut minulle jättämänne kirje.\nSiinä uhkasitte tappaa molemmat valtaanne joutuneet naiset, vaimoni ja\npalvelijattaremme.\n\nArpiposkinen silmäsi häneen puuhailustaan. Tuo jättiläinen oli siis\nRantamaan vuokralainen! Kuka piru oli uskaltanut valehdella hänelle,\nettei miehestä ollut mitään vastusta?\n\n— Sehän oli pelkkä uhkaus, hän torjui jurosti. — Toivoin sen tehoavan\nteihin.\n\nMolempien naisten siteet olivat olleet tiukat. Vaikka heidän jalkansa\nnyt olivat vapaat, kumpikaan ei kyennyt nousemaan. Sensijaan Mari\npuuskahti heti, kun oli päässyt irti suukapulastaan, kiukkuisesti:\n\n— Sen minä totisesti sanon, että...\n\nRauta keskeytti hänet käskevästi:\n\n— Mari saa säästää sanottavansa toiseen kertaan!\n\nVanha palvelijatar ei ollut kuullut tuomarin milloinkaan käyttävän\ntuollaista sävyä. Hän hämmästyi, mutta periksi hän ei antanut. Rypyt\nsuupielissä tiukkenivat, ja hän ärähti vastaan:\n\n— Vai saan minä? Mutta minä kun en säästä, komensipa tuomari miten\ntahansa! Sanon, että synti ja häpeä on, kun tuomarilla ei tällaisella\nsyksysäällä ole edes takkia yllä!\n\nRaudan täytyi naurahtaa. Vanha, kultainen Mari!\n\nMolempien naisten katse kiersi huoneen seiniä etsivänä, mutta kaikki\nnaulat olivat tyhjiä.\n\nArpiposkinen havaitsi Inkerin silmien kiintyneen lattialla makaaviin\nmiehiin. Äreänä hän potkaisi Leoksi nimittämänsä syrjään ja kumartui\nriisumaan nahkatakkia toisien tajuttoman yltä. Sitä tehdessään hän\nmurahti Raudalle:\n\n— Teen tämän säästyäkseni siltä nöyryytykseltä, että komentaisitte\nminua konepistoolein niin kuin tuota Leo-räähkää.\n\nHän veti mieheltä vielä saappaatkin jaloista.\n\n— Ison-Artun jalkineiden pitäisi sopia teille, nyrkkiherra.\n\nRauta piti miestä tarkoin silmällä pukeutuessaan uusiin varusteisiinsa.\nArpiposkinen ei kuitenkaan tehnyt elettäkään, joka olisi ilmaissut\nhalua yrittää yllätystä. Hän vaikutti aivan välinpitämättömältä.\nPitkävartiset saappaat olivat kuin tehdyt uudelle kantajalleen, ja\nnahkatakki tuntui suloisen lämpimältä.\n\n— Kyllä minun nyt kelpaa, Rauta virkahti. — Mutta, Pienokainen, minulla\nolisi sinulle tärkeä tehtävä.\n\nInkeri nousi horjuen. 'Melkein arasti hän tuli miehensä luo. Kaarlossa\noli jotakin oudon rajua, miltei yliluonnollista. Silmät olivat kovat ja\nhymyttömät.\n\nRauta otti tuolilta pistoolin, työnsi varmistimen päältä ja antoi aseen\nvaimonsa käteen.\n\nTarttuessaan pistooliin Inkeri punastui.\n\n— Se ase, jonka Rantamaalla annoit minulle... hän aloitti.\n\n— Tiedän. Se unohtui sinulta arkihuoneen pöydälle. Näin sen siellä.\nPidä tästä parempaa huolta. Sinun on asetuttava tähän ovelle. Jos\njoku miehistä käy levottomaksi, ammu heti. Minun täytyy pistäytyä\ntarkastamassa tilannetta ulkona.\n\nInkeri nyökkäsi. Hän tiesi kamppailun jatkuvan. Neljä joukkion jäsentä\noli vielä lannistamatta. Hän ei uskaltanut sanoa miehelleen mitään,\nmutta tuska kouristi hänen sydäntään.\n\nArpiposkinen oli istahtanut tuolille pöydän yläpäähän. Hän katsoi\nmiltei ystävällisesti nuorta naista, joka seisoi ovenpielessä pistooli\nvalmiina ja silmissään tiukka katse. Kumpikaan ei puhunut. Marikin oli\njännittynyt kuuntelemaan ääniä ulkoa.\n\nRauta palasi hetken kuluttua.\n\n— Ne ovat tulossa takaisin koematkaltaan, hän virkahti Inkerille. —\nPidä sinä huoli näistä. Minä koetan selviytyä toisista.\n\nSamassa mies, jota arpiposkinen oli nimittänyt Isoksi-Artuksi, liikahti\nlevottomasti lattialla.\n\nRauta meni hänen luokseen.\n\n— Tämä voisi tuottaa sinulle pian vaikeuksia, Inkeri. Siksi otan hänet\nmukaani.\n\nHän työnsi konepistoolin riippumaan hihnasta selkäänsä ja nosti\nlattialta miehen. Arpiposkinen totesi hämmästyneenä; miten kevyesti hän\nkantoi raskaan taakkansa ulos.\n\nYö ei ollut enää niin sysimusta kuin aikaisemmin. Mökin ympärillä\nolevien kivenjärkäleiden ja kitukasvuisten, myrskyn tuivertamien puiden\nääriviivat saattoi jo hämärästi erottaa. Rantaan tulleen moottoriveneen\nvalonheittäjä oli sammuksissa. Äänistä saattoi kuitenkin päätellä\nvartionvaihdon lopullisesti jo tapahtuneen. Aikaisemmat venemiehet\nheittivät jonkin kompasanan jälkeensä ja alkoivat kavuta mökkiä kohden.\nRauta nosti taakkansa jälleen käsivarsilleen ja eteni varovaisesti\nkohti polun jyrkintä osaa. Hänen oli otettava huomioon tulijoiden\npistoolit. Hänkin olisi voinut turvautua tuliaseeseen ja ampua miehet\nväijytyksestä, mutta hän halusi välttää verenvuodatusta viimeiseen\nsaakka.\n\nNahkatakkiset astelivat ripeästi rinnakkain. Heillä oli kummallakin\nkiire takkatulen ja ruuan ääreen.\n\nNyt! Rauta sinkosi kantamuksensa rajusti tulijoita vastaan. Yllätys oli\ntäydellinen. Kirous kuoli miesten huulille. He menettivät tasapainonsa,\nja kaikki kolme vyöryivät rinnettä alas. Kuului, miten eräs heistä —\narvattavasti pökertynyt mies — pudota mäiskähti veteen. Se oli hänelle\nkuitenkin vain onneksi: kylmä kylpy herätti hänet tajuihinsa. Pärskyen\nja vettä piesten hän pääsi loputta kapuamaan rannalle.\n\nRauta kuunteli hetken miesten tulikivenkatkuista hämmästelyä, jossa\nkaikki kirosanojen huippuluokat olivat edustettuina. Tämä hurja\nmeluaminen kantautui poistumassa olleeseen moottoriveneeseenkin.\nJyrkästi se kaarsi takaisin rantaa kohden. Koneet pysäytettiin, sitten\nkajahti vesiltä:\n\n— Mitä pirua te siellä rannalla mekastatte?\n\n— Laittautukaa avuksi! huudettiin rannalta. — Mökki on vihollisten\nhallussa! Luodon koko yläosa samaten!\n\nKarkea sadattelu oli vastauksena. Vene solui rantaan.\n\n— En minä nähnyt tuolla ylhäällä kuin yhden miehen! joku möyrysi. — Se\noli sellainen melkein alaston jättiläinen.\n\nRauta päästi raikuvan naurun, joka vaiensi äänet rannalla.\n\n— Vai on meitä vain yksi! hän hohotti. — Pojat, päästäkää pari pientä\nsarjaa noiden lurjusten niskaan!\n\nHän ampui konepistoolista lyhyen sarjan, juoksi, sitten sivummalle ja\nantoi jälleen paukkua. Luodit iskivät veteen.\n\n— Riittää, pojat! Rauta karjui. — Älkää paljastako roistoille kaikkia\nasemianne.\n\nAlhaalla rannassa oli hetkisen aivan äänetöntä. Sitten miehet alkoivat\nkiihkeästi väitellä. He puhuivat kuitenkin nyt niin hiljaa, ettei\nsanoja kuulunut. Neuvottelun tulos ilmeni hetken kuluttua, kun veneen\nvalonheittäjä äkisti syttyi, ja valokeila alkoi pyyhkiä luodon lakea.\n\n— Sammuttakaa valo! Rauta huusi rämeästi. Antaakseen pontta sanoilleen\nhän ampui suoraan valonheittäjää kohden.\n\nVastaukseksi tuli taaskin sarja kirouksia. Ilmeisesti luotituisku oli\nkuitenkin osunut ilkeän lähelle, koska käskyä noudatettiin. Sen jälkeen\npimeys vaikutti jälleen kammottavan syvältä.\n\n— Minä suon teille viisi minuuttia! Rauta ärjyi. — Ellette siinä ajassa\nlaittaudu joka sorkka veneeseenne ja poistu luodon lähettyviltä, niin\nannan käskyn ampua jok'ainoan teistä seulaksi. Pelinne on menetetty!\nLuoto on meidän käsissämme!\n\nKiivas väittely alkoi jälleen alhaalla. Yli muiden äänien kuului matala\nbasso:\n\n— Emmehän voi jättää päällikköä!\n\n— Päällikköänne? Rauta ilkkui. — Hän on ollut köysissä jo\nneljännestunnin! Hän joutuu salakuljetuksesta ja muista ilkitöistään\nvuosiksi rautoihin. Mutta ne teistä, jotka eivät nyt livistä, pääsevät\nlahoamiseensa asti lautoihin! Pitäkää kiirettä! Rajansa on meidän\npoliisienkin kärsivällisyydellä.\n\nPoliisi-sana tuntui tepsivän. Se toistui monesti rannalla käydyissä\nneuvotteluissa.\n\n— Oletteko poliiseja? joku huusi alhaalta. — Ettekä jonkin kilpailevan\nsakin miehiä?\n\n— Sanoin jo, keitä olemme! Rauta ärjäsi vastaan. Hänen jalkansa olivat\ntavanneet pari muhkeaa kiveä, jotka tuntuivat irtonaisilta. Siitä hän\nsai ajatuksen ja päätti heti toteuttaa sen. — Kas niin, pojat! Olemme\njo kyllin kuunnelleet noiden lurjusten, pitkää parlamenttia. Annetaan\nniille vähän kiirettä. Heittäkää ensimmäiset järkäleet niiden niskaan\nja sitten suolatkaa niitä lyijyllä!\n\nHän potkaisi kivet liikkeelle. Kumisten ne lähtivät vyörymään kohti\nrantaa. Konepistoolin rätinä hukkui niiden aiheuttamaan jyrinään.\nSe tehosi. Karjuen ja sadatellen mies toisensa jälkeen hyppäsi\nveneeseen, jota ruvettiin kiireesti työntämään ulomma. Viimeiseksi\njäänyt ei loikatessaan emää tavoittanut venettä, vaan polskahti veteen\nsamanaikaisesti kivenjärkäleiden kanssa. Alkoi uusi kiroilu, jota\njatkui, kunnes mies oli kiskottu veneeseen. Moottori alkoi käydä,\nja hitaasti pikakiitäjä vetäytyi loitommalle. Siellä valonheittäjä\nsytytettiin jälleen ja suunnattiin luotoon. Kivien suojassa ryömien\nRauta siirtyili eri kohtiin ampuen lyhyin sarjoin veneen ohitse.\nTämäkin harhauttamisyritys onnistui. Pikakiitäjä kääntyi avomerta\nkohden ja kovaa vauhtia puskien loittoni täysin valoin yhä kauemmas.\n\nAntamalla valonheittäjän palaa ne haluavat näyttää todella poistuvansa.\nRauta mietti.\n\nHän tunsi olevansa uupunut. Mutta työ ei ollut vielä loppuun\nsuoritettu. Raskain askelin hän suuntasi kulkunsa taas mökkiä kohden.\n\nHän oli jo aivan lähellä, kun kuului särkyvän lasin helinää. Heti sen\njälkeen kajahti mökin sisältä laukaus.\n\nArpiposkinen on pakenemassa! välähti hänen mielessään. Tuo tietoisuus\npyyhkäisi väsymyksen hänen jäsenistään, ja hän ryntäsi pakenijan\njälkeen.\n\nHitaasti leviävässä aamuhämärässä hän erotti juoksevan miehen hahmon.\nTältä ei ollut enempää kuin parikymmentä metriä etumatkaa. Mies pinkoi\nluodon toista kärkeä kohden. Hänen vauhtinsa oli luja, mutta juoksu\nvaikutti jollakin tavoin rujolta. Se ei voinut olla Lundström. Kun mies\nsamalla näkyi selvemmin suoraan merta vastaan, hän tulisikin pakenijan.\nSe oli hintelä Leo.\n\n— Seis tai minä ammun!\n\nEdellä juokseva ei pysähtynyt. Hän luotti kai hämärän suojaan. Rauta\nei aikonutkaan ampua. Miehen karkaamisyritys oli alun perin toivoton.\nMutta tämä ei kai tiennyt toveriensa jo poistuneen.\n\nVälimatka juoksijain välillä lyheni metri metriltä. He olivat jo\nlähellä niemen ulointa kärkeä.\n\n— Pysähdy! Älä ole hullu!\n\nHintelä nahkatakkinen oli saavuttanut jyrkänteen reunan. Hän silmäsi\nvielä kerran taakseen. Sitten hän hyppäsi.\n\nRauta kumartui katsomaan alas. Hän erotti merenpinnan neljä tai viisi\nmetriä suoraan alapuolellaan. Aallot iskivät kiviin, joiden terävät\nsärmät kohosivat esiin syvyydestä. Mitään muuta ei näkynyt. Hyrskyjen\nkohu ja tuulen vihellys olivat ainoat kuuluvissa olevat äänet.\n\nPalattuaan mökille hän pysähtyi yllättyneenä ovelle, Arpiposkinen\nmakasi pitkin pituuttaan lattialla. Molemmat naiset olivat\nviimeistelemässä hänen selässään olevan haavan sitomista\nvaatesuikaleilla.\n\nRauta ei tiennyt itsekään tarkoin, mitä hän oli kuvitellut mökissä\ntapahtuneen. Äskeisen ajojahdin päätyttyä hänen mieleensä oli iskenyt\nkalvava huoli Inkeristä. Miten tämän oli käynyt siinä kohtauksessa,\njoka oli päättynyt ikkunan särkymiseen ja laukaukseen? Hän oli lähtenyt\ntakaisin mökille niin nopeasti kuin jalat kantoivat. Mutta mitään\npikavauhtia hän ei ollut tullut. Hän ei yksinkertaisesti enää ollut\njaksanut juosta. Nähdessään nyt vaimonsa vahingoittumattomana hän\nhymyili väsyneesti ja vaipui istumaan penkille.\n\nInkeri katsahti häneen työstään.\n\n— Saitko hänet kiinni?\n\n— En. Meri sai hänet.\n\n— Entä muut?\n\n— He ovat menneet, veneineen.\n\nVastatessaan hän ajatteli: kunpa saisin nukkua; nälkäkin minun on,\nmutta söisin vasta nukuttuani.\n\n— Kultaseni, tulisitko auttamaan meitä, niin nostamme haavoittuneen\npenkille?\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— En jaksa, Pienokainen. Ja miksi hänet pitäisi nostaa? Hänen on siinä\nhyvä maata.\n\nMari tuli touhuissaan hänen luokseen. Hän oli saanut takaisin entisen\ntopakkuutensa.\n\n— Ja sen minä sanon, että toista sellaista miestä kuin meidän tuomari\nei ole koko maailmassa. Ihan minun...\n\nRauta viittasi häntä vaikenemaan.\n\n— Mari kiltti, annetaan olla... Marin pitäisi kantaa nuo halot manteren\npuoleiselle rannalle ja sytyttää niistä nuotio..\n\nVanhus katsoi isäntäänsä ällistyneenä. Tuomari oli mennyt kai sekaisin.\nEipä silti, kyliä hän olisi käsittänyt sen. Tällaisen yön ja kaiken sen\njälkeen, mitä tuomari oli ypöyksin tehnyt! Äreästi hän kuitenkin torjui:\n\n— Hullun töihin minä en rupea!\n\nRauta nousi vaivalloisesti pystyyn.\n\n— Sitten kai minun itseni täytyy.\n\nMari paino! hänet takaisin istumaan.\n\n— Tuomari ei lähde minnekään! Minä luulin tuota halkojuttua pilaksi.\nMutta jos täällä nyt jotakin vielä tehdä täytyy, niin kyllä minä! Voisi\nnyt tuomari sentään vanhalle ihmiselle sanoa, mitä varten sinne rantaan\npitäisi roihu sytyttää.\n\n— Merkkituleksi, Mari. Jotta tulevat veneellä hakemaan. Emme kai tänne\nkoko loppuiäksi aio jäädä.\n\nSen Marikin hyväksyi, ja kantamuksineen hän painui ulos, vaikkakin\nmuristen.\n\nInkeri seisoi miehensä edessä ja painoi hänen päänsä poveaan vasten.\nHyväilevin sormin hän siveli vaaleaa, sotkuista tukkaa. Hän tajusi\nmiehen tarvitsevan kipeästi hetken hiljaisuutta ja lepoa. Tämä yö oli\nkäynyt sekä hermoille että ruumiinvoimille. Mutta millainen mies,\nmillainen ihmeellinen mies! Inkeri tunsi sydämensä paisuvan onnesta.\n\n— Sanohan, Pienokainen, Rauta virkahti viimein kietoen käsivartensa\nhänen ympärilleen, mutta nostamatta päätään. — Mitä täällä äsken oikein\ntapahtui?\n\nInkeri alkoi hiljaisesti kertoa.\n\nHe olivat pysyneet samoilla paikoilla, mihin Rauta oli heidät jättänyt.\nJännittyneinä he olivat koettaneet seurata tapahtumia ulkona. He olivat\nkuulleet laukauksia ja huutoja ja nähneet valonheittäjän syttyvän\nja sammuvan. Tähän kaikkeen syventyneinä he eivät olleet huomanneet\nlattialla retkottavan hintelän nahkatakkisen tulleen tajuihinsa. He\nolivat älynneet vaaran vasta sitten, kun sen torjuminen oli ollut\njo myöhäistä. Leo oli äkisti hypähtänyt pystyyn, siepannut puukon\nLundströmin vyöltä ja iskenyt sen hänen selkäänsä karjaisten: 'Tästä\nsaat takaisin korkojen kera!' Kaikki oli tapahtunut yhdessä tuokiossa.\nVasta kun verityön tekijä oli hyppäämässä ikkunasta ulos, Inkeri oli\nhavahtunut toimintaan ja ampunut pakenijan perään.\n\n— En tiedä, osuiko häneen, hän lopetti värähtäen.\n\nRauta nosti päätään ja katsoi häneen.\n\n— Ei. Parempi olikin niin.\n\nInkeri nyökkäsi.\n\n— Sillä hetkellä minä kuitenkin toivoin osuvani. Hänen tekonsa oli...\nniin katala.\n\nLattialla makaava mies äännähti tuskaisesti. Molemmat riensivät hänen\nluokseen.\n\nHaavoittunut katsoi heihin kummissaan. Sitten hänen muistinsa palasi.\nHän hymyili vaisusti.\n\n— Nostaisitteko minut istumaan?\n\n— Luuletteko jaksavanne istua?\n\nArpiposkinen nyökkäsi Raudalle.\n\n— En kyllä ole niin nuori enkä niin vahva kuin te. Mutta sitkeä minä\nolen. Ja minä tahdon puhua kanssanne.\n\nRauta auttoi hänet istumaan pöydän ääreen.\n\n— Antakaahan kulaus konjakkia.\n\nInkeri kiirehti täyttämään hänen pyyntönsä. Mies joi ahneesti. Sitten\nhän sanoi:\n\n— Minä sain joukkioltani sen lopputervehdyksen, minkä ansaitsin. Leo\ntietää, mihin hän iskee — selkäpuolelta. Seuraavaa yötä en näe, tiedän\nsen. Eikä ole väliäkään sen jälkeen, kun olen selvittänyt välini teidän\nkanssanne.\n\nHänen oli vaikea puhua, mutta hän muovasi lauseensa tarkoin, vaikka\nhitaasti.\n\n— Eiköhän teillä ole muitakin välejä selvittämättä, Oskar Lundström?\n\nArpiposkinen jäi tuijottamaan Rautaan.\n\n— Vai tiedätte te jo minun nimenikin! No, kun teistä on kysymys, en\nihmettele enää mitään. Silloin kun löitte Ison-Artun lattiaan ja hän\nlysähti kokoon kuin pistetty härkä, minä tiesin jo pelin menetetyksi.\nSillä hetkellä luovuin enemmän vastarinnan ajatuksestakin... Mutta mitä\ntarkoitatte muilla väleillä, joita minulla olisi vielä selvittämättä?\nNiin, perheeni kanssa tietenkin...\n\nTaas hiipi Raudan mieleen tunto miehen puheen vilpittömyydestä. Mutta\nsehän oli mahdotonta.\n\n— Unohdatte Elisabeth Vaaran! hän säväytti suoraan.\n\n— Elisabethin? Vaimoni sisaren? Muitta hänhän on kuollut!\n\n— Niin! Entä, miten hän kuoli?\n\nLundströmin hämmästys kasvoi yhä. Taikka hän jatkoi näyttelemistään yhä\nparemmin, Rauta lisäsi hiljaisessa mielessään.\n\n— Miten hän kuoli? arpiposkinen kertasi. — Sitä en tiedä. Väitetään\njonkun murhanneen hänet. Hänen miehensä on kai vangittu murhaajaksi\nepäiltynä. Enempää en tiedä. Enkä välitäkään. Se ei kuulu minuun.\n\nSitten jokin ajatus iskeytyi hänen mieleensä. Se sai hänet henkäisemään\ntuskaisesti.\n\n— Ettehän vain kuvittele, että minä olisin...?\n\nRauta ei vastannut heti. Ja kun hän sitten puhui, hänen äänensävynsä\noli toinen; mitään hyökkäävää siinä ei enää ollut.\n\n— Sanokaahan, Lundström, mitä asiaa teillä oli elokuussa\nElisabeth-rouvalle?\n\n— Senkin siis tiedätte. No niin Menin pyytämään häneltä rahaa. Hänellä\nsitä on. Se oli nöyryyttävä käynti. Tiesin sen etukäteen. Mutta\nKerstinin ja lasten takia... En saanut penniäkään, tietenkään. Käly\nsanoi minulle tarkalleen, mikä olen: lurjus. Paljon muutakin hän\nsanoi. Kaikki ei ollut tottakaan. Lopuksi hän julisti, etten minä eikä\nperheeni milloinkaan saisi penniäkään hänellä, ei hänen kuoltuaankaan.\nSiitä hän sanoi testamentissaan pitäneensä jo huolen. Hän ajoi minut\nulos talostaan kuin kapisen koiran.\n\n— Tuo, mitä kerrotte Elisabeth-rouvan sanoneen testamentistaan, on\ntärkeää! Sitä ette voi kai sentään todistaa?\n\n— En. Miten voisinkaan? Kälynihän on kuollut. Mutta... jäi kai häneltä\ntestamentti. Siitähän se näkyy!\n\n— Elisabeth-rouvalta jäi testamentti, siinä olette oikeassa, Lundström.\nMutta siinä on määrätty hänen omaisuutensa jaettavaksi tasan Kurt\nBergin ja Kerstin Lundströmin kesken!\n\nArpiposkisen silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän tarvitsi hetken\ntajutakseen, mitä kuulemansa merkitsi.\n\n— Se... sehän on suurenmoista!\n\n— Teidän omalta kannaltanne, Lundström, se ei ole lainkaan\nsuurenmoista. Teidän käyntinne Elisabeth-rouvan luona juuri sinä iltana\njoutuu testamentin kautta vaaralliseen valoon.\n\n— Juuri sinä iltana... Miksi te korostitte erityisesti niitä sanoja?\nEttehän voine tarkoittaa...?\n\n— Että vain vuorokautta myöhemmin Elisabeth-rouva murhattiin. Sitä\nminä tarkoitin! Ja murhan jälkeisenä aamuna te suinpäin livistitte\ntäkäläisestä matkustajakodista ja koko paikkakunnalta. Kuin paeten!\n\nLundström tuijotti häneen hellittämättä. Vähitellen hänelle valkeni,\nmitä kaikki nämä tosiasiat merkitsivät hänen kohdallaan.\n\n— Minä en ole murhannut kälyäni! hän huudahti kiivaasti.\n\nRauta siirtyi nopeasti toiseen asiaan:\n\n— Mitä teitte eilisiltaisessa tai nyttemmin jo toissailtaisessa\nrankkasateessa ulkona? Tulitte maantiesillan ylitse ja lähditte\npainelemaan jokivartta pikku siltaa kohden. Minne olitte matkalla?\n\n-— Kurt Bergin asunnolle.\n\n— Mitä tekemistä teillä siellä oli?\n\n— Mitä tekemistä? Minähän asun siellä.\n\nRaudasta tuntui yllättäviä käänteitä tulevan tämän yön osalle jo liikaa.\n\n— Asutte siellä! Kamreeri Berghän ei siedä ketään vieraita asunnossaan.\nEtte kai yritä uskotella minulle hänen ottaneen teidät avosylin vastaan?\n\nArpiposkinen hymähti.\n\n— En. Mieluiten hän olisi ajanut minut pellolle. Hän ei kuitenkaan\nvoinut.\n\n— Ei voinut! Miksi ei?\n\n233\n\nLundström vaikutti vaivautuneelta. Hetken epäröityään hän päätti\nvastata suoraan.\n\n— Minä uhkasin ilmiantaa hänet poliisille, ellei hän sallisi minun asua\nluonaan. Minä tarvitsin syrjäisen kämpän.\n\nRauta tunsi nyt saaneensa tuntuman johonkin arvokkaaseen salaisuuteen.\n\n— Te tiesitte hänestä siis jotakin, millä saatoitte kiristää Bergiä.\nMitä se oli?\n\nArpiposkinen vastasi jyrkästi:\n\n— Sitä minä en sano. Se on Kurt Bergin salaisuus eikä minun. Minä\nlupasin vaieta siitä, jos saan asunnon. Hän taipui, ja siksi minä\nvaikenen. Mutta mitä varten te kyselette tätä tällaista?\n\nRauta tajusi turhaksi yrittää suostutella Lundströmiä. Sitä paitsi\nhänen kieltäytymisensä perustelu oli täysin hyväksyttävä.\n\n— Kyselen, koska toissailtana, juuri samoihin aikoihin sillalta\nheitettiin koskeen nimismies Vaaran entinen palvelijatar.\n\nArpiposkinen pudisti kummissaan päätään.\n\n— Ette kai sentään niin hassuja ajattele, että minä olisin hänet\nheittänyt? Jos hän kerran oli Vaaran entinen palvelijatar, niin minä en\nole häntä nähnytkään!\n\n— Ehkä te ette heittänyt. Mutta kun juuri, siihen aikaan liikuitte\nsiellä päin, olisitte voinut ainakin nähdä tuon tapauksen. Teidän\nolisi pitänyt nähdä sillalla seisova tyttö ja sitten pariskunta, joka\ntuli myöhemmin ja sivuutti tytön sillalla. Jos te ette hiipinyt heidän\njäljissään sillalle, niin sen teki joku toinen. Koettakaahan muistella!\nTeille itsellenne olisi tärkeää, jos voisitte muistaa nähneenne jonkun\nvielä menevän sillalle.\n\n— Kyllä minä koetan.\n\nArpiposkinen kääntyi Inkeriin.\n\n— Pikku rouva, tahtoisitteko olla niin kiltti, että kaataisitte vielä\ntilkan konjakkia minulle?\n\nHän sai täyden lasin, maisteli sitä hetken ja sanoi sitten:\n\n— Satoi rankasti, niin että oli vaikea nähdä. Sitä paitsi en voinut\nkuvitella joutuvani tällaisiin kysymyksiin vastaamaan. Vaikka näkisikin\nyhtä ja toista, niin kaikki ei tartu muistiin... Odottakaas! Näin\ntodeltakin liikettä pikku sillalla. Mutta eivät nuo ihmiset tulleet\nsiinä järjestyksessä kuin te mainitsitte. Ensin kulki joku pariskunta:\npitkä ja lyhyt. Näin heidät kauempaa. Olin jo aivan sillan korvan\nlähettyvillä, kun tyttö tuli.\n\n— Erehdytte, Lundström! Tai... kuulkaahan, tulitteko katsoneeksi\nkeskisillalle? Ehkäpä minun tarkoittamani tyttö olikin jo siellä ennen\nnoita teidän mainitsemianne. Silloin teidän näkemänne tyttö olisi\nvoinut olla... No, miten on? Näittekö keskisillalla ketään seisomassa\nkaiteeseen nojaten?\n\n— En nähnyt. Mutta en tullut erikoisemmin katsoneeksikaan. Sitä paitsi\nsatoi rankasti.\n\n— Vielä eräs tuota kävelyretkeänne koskeva kysymys, Lundström. Oliko\nKurt Berg kotosalla, kun te saavuitte Sundin taloon?\n\n— Ei, ei ollut. Se harmitti minua, koska olimme sopineet\ntapaamisajasta. Hän myöhästyi ainakin neljännestunnin.\n\nMiehet vaikenivat pitkään. Sitten arpiposkinen äkisti huudahti:\n\n— Minä näen, ettette te usko minua! Mutta minä vannon teille olevani\nsyytön sekä kälyni murhaan että tuon tytön koskeen keittämiseen! Ja\nminä sanon teille tämän tietäen olevani pian poissa. Teidän täytyy\nuskoa; kuoleman edessä ei valehdella!\n\nRauta ojensi hänelle kätensä yli pöydän.\n\n— Minä uskon, Lundström! Vaikka...\n\n— Vaikka mitä?\n\n— Vaikka sitten en ymmärrä lainkaan teidän Rantamaahan kohdistamianne\nvehkeilyjä.\n\n— Eihän niillä ole mitään tekemistä kaiken tuon muun kanssa!\n\nRyppy Raudan silmäkulmien välissä syveni äkkiä uhkaavaksi.\n\n— Haluatteko väittää ryhtyneenne kaikkiin siivottomiin\npeloituspuuhiinne lainkaan tietämättä, kuka minä olen?\n\n— En tiennyt silloin enkä tiedä vielä nytkään, kuka olette.\n\n— Minä olen tuomari Rauta. Tulin tänne selvittämään Elisabeth-rouvan\nmurhan arvoitusta.\n\nLundström ryyppäsi pitkän kulauksen konjakkia. Laskettuaan lasin\ntakaisin pöydälle hän virkahti:\n\n— No, nyt minä ymmärrän. Te siis luulette minun siksi halunneen\nkarkoittaa teidät näiltä main! No, voi sun...! Ihan toisista syistähän\nte olitte minun tielläni.\n\n— Mistä syistä muka? Niiden täytyi olla hyvin painavat. Muuten ette\nolisi mennyt niin pitkälle yrityksissänne pakottaa minut poistumaan\npaikkakunnalta. Pelissä ei teidän puoleltanne voinut olla muu kuin\nvapautenne tai...\n\n— ... suuret rahat, Lundström täydensi ja vahvisti sitten huokaisten: —\nNiin, tuomari Rauta, suuret rahat olivat minulla pelissä.\n\nInkeri puuttui miesten keskusteluun.\n\n— Nyt minä en käsitä lainkaan! Eihän meillä voinut olla mitään\ntekemistä teidän rahojenne kanssa. Tänne tullessamme emme tienneet edes\nteidän olemassa otostanne!\n\nArpiposkinen hymähti alakuloisesti.\n\n— Ette tietysti tienneet, pikku rouva. Mutta te tulitte minun ja noiden\nrahojen väliin. Katsokaas, Rantamaan huvila oli siihen asti hyvä\netappipaikka. Eikä lähettyvillä ole toista sopivaa. Siksi teidät täytyi\nsaada lähtemään.\n\n— Te olette siis salakuljettaja, Rauta totesi. — Niin, johan teillä\netelässäkin oli jotakin sellaisia puuhia. Täällä näytte ryhtyneen\noikein salakuljettajakoplan päälliköksi. Sitä vain en vieläkään käsitä,\nmitä teitte niin suurella varastolla kuin kokonaisella huvilalla.\n\n— Oh, ihmisiä oli paljon.\n\n— Ihmisiä!\n\n— Niin. Joskus ei päässyt veneillä lähtemään, kun myrsky ei helpottanut\nyöksi. Silloin niiden täytyi odottaa vuorokausi ja joskus parikin\nrannikolla. Taivasalle niitä ei sopinut jättää juoksentelemaan. Siksi\ntarvitsimme huvilan. Rantamaa sopi tarkoituksiimme hyvin: se oli\nkyllin tilava ja riittävän syrjässä. Kun iltapimeällä toimme lastin\nkuorma-autoilla rannalle, se ei herättänyt kylässä mitään huomiota.\nKukapa olisi syyspimeällä vaivautunut niin kauas kuin Rantamaalle!\nKaikki sujui laskelmien mukaan. Mutta sitten tulitte te!\n\n— Mitä ihmisiä ne olivat, Lundström?\n\n— No, niitä, jotka pakenevat Ruotsiin.\n\nRauta naurahti. Ratkaisu oli niin ällistyttävä ja samalla niin\nluonnollinen. Olisihan hänen pitänyt tulla ajatelleeksi sitä jo\naikaisemmin!\n\nArpiposkinen hymyili. Hänen hymynsä oli kuitenkin haikea, sillä tuo\nkaikki oli hänen osaltaan nyt ohitse:\n\n— Kertokaa lähemmin, herra Lundström, Inkeri pyysi. — Oliko teillä\npaljonkin liikettä?\n\n— Meillä oli vain neljä venettä. Viides oli pikakiitäjä, jota käytimme\ntiedusteluun. Enemmän niitä olisi saanut olla. Matkalle haluavia olisi\nheti välirauhan päivästä alkaen ollut vaikka kuinka paljon. Niin\nmonethan tahtovat nyt lähteä maasta salaa, kun eivät muuten pääse.\nMinä ehdin tähän puuhaan vasta syyskuun lopussa. Veneiden siirto ja\nuusien hankkiminen vei näet aikansa. Mutta minä ansaitsin hyvin. Otin\nkyllä ainoastaan viisituhatta hengeltä yliviennistä... Te hymyilette,\ntuomari. Ajattelette kai, ettei se ollut vähän. Riski oli kuitenkin\nsuuri ja veneet kalliit. Eräät toiset sakit etelämpänä ottavat kaksikin\nkertaa niin paljon. Sitten tulitte te ja katkaisitte koko liikenteen.\nParisensataa ihmistä on joutunut kauempana odottelemaan reitin\navautumista. Sääli heitä...\n\nRauta hymähti. Mahtoiko Lundström sittenkään sääliä noita pakoon\npyrkiviä, joiden oli nyt etsittävä itselleen uusi salareitti taikka\njäätävä kotimaahan? Eiköhän hän pikemminkin ajatellut vain sivu\nsuun menneitä suuria summia? Kaksisataa kuljetettavaa ja \"vain\"\nviisituhatta markkaa kultakin, siitähän olisi kertynyt huimaava\nsumma! Ja lisää tarjokkaita olisi tullut. Rauta alkoi ymmärtää sitä\nhäikäilemättömyyttä, jolla nahkatakkiset olivat pyrkineet raivaamaan\nhänen aiheuttamansa liikennesulun pois.\n\n— Sanokaapa, Lundström, hän virkahti, mitä varten asetitte pikakiitäjän\npatrulloimaan luodon ympärillä? Sanoistanne päätellen ette pelännyt\nmitään vaaraa minun puoleltani.\n\nArpiposkinen irvisti. Kipu selässä repi häntä. Hän pakottautui\nkuitenkin vastaamaan:\n\n— Olin saanut teistä vääriä tietoja. Siksi en pelännyt teitä\nhenkilökohtaisesti. Oli kuitenkin olemassa se mahdollisuus, että te\nvaroituksestani huolimatta olisitte usuttanut poliisit peräämme. Heidän\nvuokseen järjestin tuon vartioinnin.\n\n— Ja mitä naisille silloin olisi tapahtunut? Rauta tiukkasi.\n\n— Tapahtunut...? Oh, yhäkö te ajattelette tuota uhkaustani? Ei minun\ntoki olisi ollut tarpeenkaan ryhtyä veritekoihin. Kaikki valtithan\nolivat minun kädessäni.\n\n— Kaikki valtit?\n\n— Niin. Jos poliisit olisivat yrittäneet luodolle, olisimme saaliinemme\nhäipyneet pikakiitäjällä. Minulla on turvapaikka Pohjanlahden\ntoisellakin rannalla. Olisin vienyt vaimonne sinne, ja teidän olisi\nloppujen lopuksi täytynyt antaa periksi. Iso-Arttu vaatikin, että\nolisimme ajaneet sinne suoraan. Mutta minä kuvittelin selviävämme\nteistä helpommalla...\n\nLundström oli puhunut yhä vaivalloisemmin. Äkisti hän retkahti pöytää\nvastaan. Inkeri kiirehti hänen luokseen ja tuki häntä huomatessaan\nmiehen haluavan vielä puhua.\n\n— Kiitos, pikku rouva. Ei teidän tarvitse pelätä minun tähän\nkuolevan... Minä olen sitkeä. Pitkälti minulla ei kuitenkaan ole enää\naikaa... Ja minun olisi paljon helpompi... lähteä, jos te voisitte\nantaa minulle... vanhalle syntisäkille... anteeksi...\n\nInkeri ja Rauta ojensivat hänelle kätensä. Heitä liikutti miehen\npyyntö. Kysymyksessähän oli kuoleva. Ja Lundströmissä oli hyvääkin.\n\n— Kaikki on sitten hyvin, arpiposkinen huoahti. — Tai melkein kaikki...\nOlisin mielelläni pyytänyt vielä vaimoltanikin anteeksi... Hänen,\nraukan, elämä ei totisesti ole ollut helppoa... tällaisen miehen\nrinnalla. Itse hän on aina ollut kunnon ihminen... Mutta häntä en enää\nsaa tavata...\n\n— Saattepa, herra Lundström! Inkeri huudahti. — Teidän vaimonne tulee\nhuomenna taikka, niin, tänään tänne.\n\nMieheni on kutsunut hänet. Kun vain jaksatte odottaa muutaman tunnin,\nniin hän on luonanne.\n\nArpiposkinen hapuili hänen kapean, valkoisen kätensä kouraansa ja\npainoi kasvonsa sitä vastaan. Inkeri tunsi kätensä kostuvan.\n\nKatsoessaan tuota odottamatonta kohtausta Rauta tuli ajatelleeksi,\nmiten kummallisesti kaikki oli kääntynyt. Hän oli pyytänyt viranomaisia\nlähettämään Kerstin Lundströmin tänne saadakseen häneltä tietoja\nkarkuteillä olevasta miehestä. Ei ollut enempää kuin puolisen\nvuorokautta siitä, kun hän oli rouvalle lähettänyt sanan, että hänen\nmiehensä tila on vakava ja että hänen on pidettävä kiirettä. Se oli\nsilloin ollut hänen, Raudan, puolelta hätävalhe. Mutta nyt se oli\ntotisinta totta.\n\nSamassa Mari aukaisi mökin oven ja tulla touhusi sisään. Jo naamasta\nnäkyi, että hänellä oli hyviä uutisia.\n\n— Vene tulee, vene tulee! Sellainen hassunkurinen pähkinänkuori vain.\nMutta sen minä sanon, että kultapurje ei olisi vanhaa sydäntäni niin\nsykähdyttänyt!\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nNUOREN HERRA KURTIN KORTIT.\n\n\nLokakuisen keskipäivän aurinko koetti itsepäisesti päästä paistamaan\npilvien lomista, mutta sen yrityksillä ei ollut onnea. Valoläikät\nlattialla kuolivat yhtä nopeaan kuin olivat syntyneetkin. Itätuuli\njatkui edelleen voimakkaana. Sen irtiraastamia värikkäitä lehtiä lensi\nikkunan ohitse vinhaa vauhtia. Nuoret männyt kumarsivat kunnioittavasti\ntuulen voimalle, ja vanha lipputanko huojui arveluttavasti.\n\nRauta katseli tätä maatessaan kyljellään vuoteessa. Siihen hänet oli\ntuomittu kotiuduttuaan vasta aamulla kylältä. \"Minulla ei ollut yöllä\nminkäänlaista sananvaltaa\", Inkeri oli sanonut, \"mutta kultaseni,\nälä kuvittelekaan sen jatkuvan. Nyt otan vahingon takaisin, ja\nensi töikseni määrään sinut lakanoiden väliin!\" Kun vaimo puhui\nsiinä äänensävyssä, häntä oli parasta totella. Itse asiassa Rauta\noli mielihyvin taipunutkin tuohon järjestelyyn. Eikä hänellä ollut\nsyytä valittaa. Vuoteen viereen kannettu ruokatarjotin oli ollut\nruhtinaallinen. Vaikka miehellä oli sudennälkä, niin eräs raja hänen\nahmimisellaan oli ollut: kesken syönnin hän oli vaipunut uneen. Neljä\ntuntia myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli herännyt ja soittanut kahvia.\n\nInkeri tulikin jo uusine tarjottimineen.\n\n— Onko Mari kuollut vai karannut? Rauta kysyi. — En ole nähnyt hänestä\nvilahdustakaan koko aamuna.\n\n— Kyllä hän jalkeilla on, vaimo hymähti. — Hän hoivailee Jussia. Meille\nmuille hänellä ei ole nyt silmiä eikä korvia. Saamme kai pian nostaa\nison ruokapöydän vierashuoneeseen, jotta Mari voi johonkin sijoittaa\nkaikki sinne kantamansa siteet, rohdot ja herkut.\n\nRaudan ajatukset olivat jo toisaalla.\n\n— Pyysin tohtori Lehtoa, tarkastettuaan Lundströmin haavan,\npistäytymään katsomassa Jussia. Kävikö hän täällä?\n\nInkeri nyökkäsi.\n\n— Siinä vasta omalaatuinen herra! hän huudahti. —Tohtori ei ottanut\nuskoakseen minua talon rouvaksi. 'Valehtelet, pikku tyttö’ hän\nsäväytti minulle vasten naamaa. Sitten hän kirosi perusteellisesti\nkoko tämän 'villiksi länneksi' muuttuneen paikkakunnan ja erityisesti\nsellaiset 'idiootit', jotka antautuvat pahoinpideltäviksi näin pitkien\ntaipaleiden takana. Minä en uskaltanut sanoa mitään enkä olisi\nkerinnytkään, kun tohtori pauhasi koko ajan. Siitä huolimatta hän\njatkoi saman tien: 'En minä ole tullut lavertelemaan sinun kanssasi,\ntyttö! Vie minut potilaan luo!' Luotuaan ensimmäisen katseen Jussiin\nhän hörähti iloisesti: 'Kas vain, poikaseni, onpa naamataulusi rikki\nkuin Eurooppa Versaillesin jäljiltä!' Sitten hän komensi: 'Hameväki\nulos!' Oi, kultaseni, olisitpa sillä hetkellä nähnyt Marin kasvot!\nVasta pois lähtiessään hän suvaitsi kiinnittää meihin naisiin hieman\nhuomiota. Hän kätteli Maria ja sanoi: 'Jaha, te olette rouva Rauta.\nTe sovittekin tuomarille.' Hän osoitti minua sormellaan ja murisi:\n'Kasvattakaa tuo tyttöletukka paremmin. Setien narraaminen on ruma\ntapa.' Niine hyvineen hän meni... Kaarlo, yritäpäs nyt nauraa, niin\nrangaistukseksi saat...!\n\nHän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, mitä mies saisi, sillä tämä nauroi jo\nuhmaten kaikkia mahdollisia seurauksia.\n\n— No, minne sinä nyt? Rauta kysyi, kun Inkeri pyörsi ovelle.\n\n— Jussin luo, minäkin. Hän on tottelevaisempi potilas kuin sinä!\n\nYksin jäätyään mies hotkaisi ensimmäisen kupillisen kahvia tulikuumana.\nSitten hän sytytti savukkeen. Vuoteessa poltteleminen on kyllä huono\ntapa, hän myönsi itselleen, mutta niin on myös aikamiehen makuulta\npitäminen vielä puolen päivän aikaan.\n\nAuringonsäteet tanssivat hetken vuoteen jalkopäässä. Hän ei kuitenkaan\nenää huomannut niiden lyhyeen päättyvää ilottelua. Hän oli syventynyt\nkäymään uudelleen lävitse aamun tapahtumia.\n\nPekka Peltosalo oli ollut liikuttava ehdittyään veneineen luodolle.\nSamalla kertaa hän sekä nauroi että itki päästessään puristamaan Raudan\nkättä. 'Mutta missäs se teidän aarteenne on, jonka nahkatakkiset\nRantamaalta ryöstivät?' hän hätääntyi paluumatkalle lähdettäessä. Pojan\nnaama venähti pitkäksi, kun Rauta osoitti molempia naisia. Pekka kantoi\nkuitenkin miehuullisesti pettymyksensä, irvistyksensäkin hänen onnistui\npuolittain peittää.\n\nManterelle päästyä Rauta oli lähettänyt pojan hankkimaan hevosta\nja rattaita tajuttomaksi menneen Lundströmin kuljettamista varten.\nSitten hän kertoi naisille, miten suurta osaa Pekka oli näytellyt\nheidän pelastumisessaan. Lopuksi hän mainitsi päätöksestään ryhtyä\nhuolehtimaan pojasta. Mari tiuskaisi: \"Mitä se tuomari nyt hupsuttelee?\nHuolehtimaan tuosta näppylänaamaisesta pojanlorvista? Kaikkea\nkanssa!\" Huomautukseen, etteihän hänellä ollut mitään muistuttamista\ntalon ensimmäistäkään holhottia vastaan, vanha palvelijatar vastasi\nkiivaasti: \"Ettäs tuomari ei häpeä! Verrata nyt kultaista Jussi-herraa\ntuohon... tuohon huuhkajaan!\"\n\nRauta oli katsonut parhaaksi siirtää puheen Jussi Saariseen. Hän\nkertoi, missä kunnossa oli pojan löytänyt. Se vaikutti järkyttävästi\nmolempiin naisiin. Mari suuttui pahanpäiväisesti: \"Ja siihen tilaan,\ntuomari siis sen kultapojan jätti? Ihan yksin! Se raukka olisi voinut\nvaikka kuolla. Pian, rouva, mennään pian! Jussi-herra tarvitsee\nmeitä!\" Mutta sillä kertaa Inkeri ei ottanut totellakseen vanhaa\nhoitajatartaan. \"On itse asiassa vahinko\", hän kirpeästi huomautti,\n\"että nahkatakkisten Marille panema suukapula jäi luodon mökkiin.\"\nLoukkautuneena vanhus silloin vetäytyi heistä erilleen ja istahti\nmurjottamaan rantakivelle.\n\nRauta oli vihdoinkin saanut tilaisuuden kuulla Inkerin kokemuksista\nennen pelastuksen tuloa. Kuvaus kahakasta keittiössä oli varsin\neloisa. Inkeri myönsi, että hänen vangitsemisensa ei ollut tuottanut\nnahkatakkisille suurtakaan vaivaa. Kun aseistetut miehet olivat\nsyöksyneet keittiöön, hän oli aivan lamaantunut. Toista oli ollut\nMarin. Hän oli ärjynyt: \"Ja minä kun en pihtaa tuon taivaallista teidän\npyssyistänne! Ampukaa, jos uskallatte!\" Miehet eivät olleet ampuneet.\nNauraen he olivat aloittaneet kamppailun, mutta nauru oli ennen\npitkää vaihtunut sadatteluksi, sillä Mari oli riehunut kuin raivotar.\nKun siinä mylläkässä kasarihylly oli retkahtanut irti, vanhus oli\nsiepannut suuren kuparikattilan käteensä ja läimäyttänyt sillä erästä\nmiestä vasten kasvoja, niin että veri oli roiskahtanut nenästä. Mutta\nloppujen lopuksi Marikin oli joutunut masennetuksi ja sidotuksi. Inkeri\ntunnusti pelänneensä hirveästi. Luodolla hän oli sitten kuitenkin\nkuullut arpiposkisen käskevän miehiään kohtelemaan panttivankeja hyvin.\nMökissä heidät oli vapautettu inhottavista suukapuloista. Silloin Mari\noli heti aloittanut sellaisen sättimisen, että nahkatakkiset olivat\njälleen sulkeneet hänen suunsa. Inkeri sanoi ymmärtävänsä tuon teon\nja antaneensa sille hiljaisen siunauksensakin. Vanhan palvelijattaren\nsanatulva oli ollut hirveä.\n\nVihdoinkin Pekka oli tullut ajopeleilleen. Yhteisvoimin he nostivat\nLundströmin lavakärreille. Lähetettyään naiset Rantamaalle Rauta vei\nhaavoittuneen lääkärin asunnolle. Tohtori Lehto oli juuri mennyt\nnukkumaan ja ylös ajettuna kiukuissaan räjähteli kuin kokonainen\nrakettikimppu. Hän lähetti heidät karkein kirouksin evästettyinä\nedelleen kunnantalolle. Saavuttuaan sinne sitten itsekin hän karskisti\nkomensi Martta Rintapellon luovuttamaan paikkansa sairastuvassa\nLundströmille ja painumaan itse kotiinsa \"laiskottelemaan\". Taitavasti\nja nopeasti hän tarkasti ja sitoi uudelleen haavoittuneen. Samalla\nhän kuitenkin ärjyi Raudalle: \"Miksette vienyt häntä suoraan\nruumishuoneelle? On pelkkä luonnonoikku, ettei mies ole jo vainaja.\nSitä paitsi, perhanan turha oikku! Auringonlaskua hän ei enää missään\ntapauksessa näe.\"\n\nRauta oli lähettänyt Pekan Sundin lesken mökille hakemaan Kurt\nBergiä kuolevan lankonsa luo. Kun Lundström palasi tajuihinsa, hän\nmainitsi tälle siitä. Potilas rypisti vain kulmiaan sanomatta mitään.\n\"Luuletteko, että vaimoni ehtii tulla ajoissa?\" hän hetken kuluttua\nkuiskasi. Se oli ainoa, mikä tässä elämässä enää kiinnosti häntä.\nSaatuaan rauhoittavan vastauksen hän huoahtaen sulki silmänsä.\n\nPekka oli sitten palannut juosten, yksin. Raudalle poika selitti, ettei\nollut löytänyt kamreeria mistään. Mutta suuria uutisia hänellä oli.\nSundin lesken mökki oli tulessa! \"Kun minä ehdin sinne\", Pekka kertoi,\n\"mökki oli jo kattoa myöten yhtenä roihuna. Kamreeria ei siellä ollut.\nEikä Sundin akkaa liioin.\"\n\nRaudalle oli tullut kiire. Lujaa vauhtia hän paineli Vaaran taloa\nkohden. Kurt Berg oli estettävä poistumasta paikkakunnalta, vaikkapa\nturvautumalla vt. nimismiehen virka-apuun! Sundin lesken talon palo\nei saata olla pelkkä sattuma, hän päätteli. Sellaiseksi se osui liian\nhyvin yksiin sen ajankohdan kanssa, jolloin kamreerin jalkojen alla maa\nalkoi pahasti polttaa. Ehkäpä nuori herra Kurt oli huomannut, ettei\nhänellä enää ollut aikaa viedä pois sitä salaisuuttaan — mikä se sitten\nliekin —, jonka kanssa hän oli yksinäisessä asunnossaan puuhaillut,\nja siksi sytyttänyt koko roskan palamaan. Mutta entä, jos Berg olikin\njo pudistanut paikkakunnan pölyt jaloistaan? Tuo mieleen iskeytynyt\nepäilys teki Raudan hyviin levottomaksi. Hän rauhoittui kuitenkin pian.\nKamreeri ei pääsisi kauas joutumatta kiinni, ja sitten hänen olisi\nkahta vaikeampi selittää menettelyään viranomaisille.\n\nEhdittyään näin pitkälle aamuisten puuhiensa muistelemisessa Rauta\nirvisti happamesti. Hänen täytyi myöntää itselleen aliarvioineensa\nnuorta herra Kurtia vastustajana. Tuo kylmäverinen herra ei hairahtunut\nottamaan harha-askelta.\n\nVarhaisesta hetkestä huolimatta Elias Saarinen oli ollut täysissä\npukimissa avatessaan oven. \"Vilkas aamu\", hän vain naurahti\nviitaten vierasta käymään virkahuoneeseen. Rauta pysähtyi melko\nällistyneenä kynnykselle, sillä huoneessa oli istunut — Kurt Berg.\n\"Oikein, tuomari Rauta\", tämä hymyili tervehdykseksi, \"aamukävelyt\novat hyvä hermolääke.\" Saman tien kamreeri kertoi tulleensa\nnimismiehelle ilmoittamaan asuntonsa palosta. \"Tulipalossa ei ole\nmitään yliluonnollista\", hän selitti. \"Siinä suhteessa en voi\nlainkaan kilpailla teidän kanssanne, tuomari Rauta. Palo alkoi\nminun huoneestani, enkä valitettavasti voi esittää sen sytyttäjiksi\nmitään salamyhkäisiä nahkatakkisia. Valvoin yöllä pitkään romaania\nlukien. Minun on täytynyt sitten unissani töytäistä palamaan jäänyt\nkynttilä tuolilta lattialle, jolloin palo syttyi.\" Hän kertoi\ntulleensa nimismiehen luo saadakseen selvyyden siihenkin, maksaisiko\npalovakuutusyhtiö tällaisessa tapauksessa vahingon vai olisiko hänen\nkorvattava se rouva Sundille. \"Mitä te, tuomari Rauta, arvelette\nsiitä? Asianajajana te olette kai perillä tällaisista kysymyksistä\",\nhän lopuksi virkkoi. Rauta vastasi samassa puolittain kohteliaassa,\npuolittain ivallisessa sävyssä, ettei hän ollut vakuutusjutuissa\nasiantuntija. Hän lisäsi kuitenkin: \"Teidän sijassanne minä kaiken\nvaralta maksaisin Sundin leskelle. Rahojahan ei teiltä tule\npuuttumaan.\" Berg kiitti nauraen \"hyvästä neuvosta\". Sitten hän oli\nilmoittanut lähtevänsä pankinjohtaja Kannolle aamukahville. \"Tulenpa\nnyt kerrankin ajoissa pankkiin\", hän virkahti hyvästellessään.\n\nKun tuomarit olivat jääneet kahden, Rauta oli selittänyt asian, jonka\nvuoksi oli tullut. Elias Saarinen suhtautui esitykseen epäilevästi.\n\"Entä jos kamreeri Berg haluaa lähteä täältä?\" hän tiukkasi. \"Ette kai\nvaatine minua pidättämään häntä, vaikka olettekin saanut päähänne,\netteivät hänen paperinsa ole puhtaat?\" Rauta vastasi terävästi: \"Teidän\non pidettävä huoli Bergin pysymisestä tällä paikkakunnalla iltaan asti.\nSiinä ajassa pääsen kyllä kurkistamaan nuoren herra Kurtin kortteihin.\nSitä iloa ette minulta kieltäne?\" Saarinen oli pudistellut päätään,\nmutta luvannut täyttää hänen pyyntönsä.\n\nRauta kaatoi kuppinsa jälleen täyteen. Nautiskelijan ilmein hän\nhaisteli väkevän kahvin hienoa tuoksua ja otti varovaisen kulauksen.\nInkeri oli suurenmoinen emäntä, sekä varastoimis- että keittotaidossa!\n\nTämä päivä oli siis omistettava Kurt Bergille. Kun ilta joutuisi,\n\"kauniin ystävän\" mustanruskeissa silmissä olisi toinen ilme kuin\naamulla. Niin, siinä sitä oltiin! Ruskeat silmät...\n\n— Pienokainen, hoi!\n\nInkeri ilmestyi ovelle.\n\n— No? Joko sinä kadut äskeistä uppiniskaista käytöstäsi?\n\n— Kadun mitä hyvänsä, kunhan sinä puolestasi lupaat auttaa minua.\nVakavasti puhuen, tarvitsen apuasi. Sinä vedit eilen esiin kysymyksen\nBergin sisarusten sinisistä ja ruskeista silmistä. Enkä minä ole sen\nkoommin päässyt siitä irti. Se saattaa olla naurettavaa, mutta minä\nhaluan saada selville, minkä väriset heidän vanhempiensa silmät olivat.\nEhkäpä ruustinna Saarinen porvoolaisena...\n\n— Tarkoitat siis...?\n\n— ... että pistäytyisit pappilassa. Aivan niin.\n\nInkeri nauroi.\n\n— Tarpeetonta, kultaseni. Ruustinna soitti äsken tulevansa tuossa\ntuokiossa rovastin kanssa tänne. Olisiko tohtori Lehto laverrellut\nviimeöisistä tapauksista täällä Rantamaalla?\n\n— Mahdotonta!\n\n— Niinpä joku on kunnantalolla sivusta kuullut sinun selostavan asiaa\ntohtorille. Ainakin pappilalaiset tietävät, että täällä on tapeltu.\nRuustinna haluaa tulla toteamaan, ettei minulle ole tapahtunut mitään\nhirveitä. Kas, sellaisia ystäviä minulla on! Ja rovasti tahtoo nähdä\nJussin.\n\nRauta hypähti vuoteesta ja alkoi kiireesti pukeutua.\n\n— Kultaseni, noinko sinä pelkäät ruustinnaa?\n\nMies naurahti.\n\n— Vaikkapa niin. Minun on päästävä lähtemään, ennen kuin he sitovat\nminut isännän velvollisuuksiin. Pistäydyn apteekkarilassa. Ota sinä\nsillä aikaa selvä, mitä Augusta-rouva tietää Bergien perheestä ja\nKurtista erityisesti. Soita sitä paitsi tuolle nuorelle herralle\npankkiin. Sinun viehätysvoimasi riittänee houkuttelemaan hänet tänne\niltapäiväkahville.\n\n— Jos muusta ei ole kysymys, niin tarvitaan vain puoli sanaa minulta,\nInkeri pilaili. — Minun kutsustani hän juoksee tänne vaikkapa kesken\npankkiaikaa.\n\n— Oletpa sinä itsevarma, Pienokainen! Mutta miksi heikensit\nviehätysvoimasi rajattomuuden julistusta noilla onnettomilla sanoilla:\n'kesken pankkiaikaa'? Tuota aikaa omalaatuinen kamreerimme viskelee\nnäet ympärilleen varsin kevytmielisesti... Muista, että puhuin\niltapäivästä. Haluan olla läsnä. Vaikkapa ei muun vuoksi, niin\nnähdäkseni kerran kaksi aurinkoa samalla kertaa!\n\n— Mutta, rakas vanha kuu-parkani, oletko kokonaan unohtanut Kerstin\nLundströmin?\n\nRauta oli valmiiksi pukeutunut ja suuteli vaimoaan hyvästiksi. Ovelta\nhän kääntyi sanomaan:\n\n— En. En ole unohtanut. Pekka on vartiossa matkustajakodin luona. Kun\nauto saapuu, hän ohjaa Kerstin-rouvan sairastuvalle.\n\nRauta valitsi kiertotien, jottei sattuisi yksiin pappilan väen kanssa.\nItse asiassa hänellä oli varsin vähän kyseltävää apteekkarilaisilta,\noikeastaan vain pari sivuseikkaa. Hän halusi ennen kaikkea olla yksin\najatuksineen ja rauhassa ruustinnan tyhjänaikaisilta päivittelyiltä.\n\nKeskikylälle saavuttuaan Rauta joutui vastakkain Elias Saarisen kanssa.\nNuori virkaveli oli katkeroitunut.\n\n— Miksi hitossa ette aamulla sanonut minulle sanaakaan siitä\nhenkihieveriin isketystä miehestä, jonka otitte juuri vienyt\nsairastuvalle? Kuka hän on? Missä oloissa jouduitte hänet löytämään?\nTiedättekö, kuka puukottaja oli? Miksi miestä lyötiin ja missä?\n\nElias Saarinenkin oli matkalla apteekkiin päin. Siksi Rauta muutti omaa\nsuunnitelmaansa.\n\n— Odottakaa, hän murahti, — Saatte pian tietää kaiken\nyksityiskohtaisesti. Nyt minulla ei ole aikaa selityksiin.\n\nNiine hyvineen hän jätti vt. nimismiehen ja alkoi harppoa pikku\nsillalle päin. Kaipa edes siellä saisi rauhassa syventyä mietteisiinsä!\n\nKeskisillalle tultuaan hän nojautui kaiteeseen tuijottaen kosken\nkuohuihin. Tässä Martta Rintapelto seisoi toissa iltana, kun hänet\nheitettiin yli kaiteen, hän totesi. Se oli varmaan ollut erittäin\nepämieluisa kokemus. Kurt Berg oli nyt ainoa jäljelle jäänyt niistä,\njoiden tiedettiin olleen ulkosalla murhayrityksen tapahtumisen\naikoihin. Nuorella herralla oli paljon muutakin, mihin nähden hänen\npiti kyetä antamaan täysin tyydyttävä selitys. Muuten hän saattaisi\njoutua vaihtamaan paikkaa Matti Vaaran kanssa. Ja kuitenkin... Niin\nepäilyttäviä kuin kamreerin puuhat olivatkin, hän ei ottanut sopiakseen\nmurhaajan osaan...\n\nRauta huomasi, ettei hän enää ollut yksin. Hänen viereensä oli\nilmestynyt viisi-kuusitoistavuotias, huolimattomasti pukeutunut poika.\nJohan nyt on ihan kirottua, ettei missään saa olla rauhassa! Rauta\nnoitui mielessään. Mutta ääneen hän kysäisi:\n\n— Kuka sinä olet?\n\n— Räätäli Liukkosen poika. Olli.\n\nAhaa, siis Pekan toveri, jonka luo tämä oli ollut matkalla tavatessaan\nsateessa arpiposkisen nahkatakkimiehen! Poika oli siis tavallaan tuttua\nväkeä.\n\n— Ja mitä tahdot?\n\n— En mitään. Te olette kai se Rantamaan herra?\n\n— Siksihän minua voinee sanoa.\n\n— Te annoitte Peltosalon Pekalle satasen. Eikö teillä olisi puuhaa\nminullehan?\n\n— Ei ole, valitettavasti.\n\nPoika huokasi raskaasti. Hän ei kuitenkaan lähtenyt tiehensä, vaan\nalkoi hänkin tuijottaa jokeen. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän kysyi:\n\n— Mitä te katselette?\n\nRauta naurahti.\n\n— Tuota koskea. Se kiinnostaa minua.\n\n— Niin... Minä olen katsellut sitä monta vuotta. Kaikkina vuodenaikoina\nja kaikilla ilmoilla. Tiedättekös, viime keväänä löin erään kaverin\nkanssa vetoa, että tuolta rannempaa lasketan alas koskesta. Minä voitin\nsiltä kympin. Siellä ei ole vaarallisia kiviä. Käännyin huiskuttamaan\nsille kaverille kättä ja nauroin sen säikähtynyttä naamaa. Minulla\nei ollut mitään hätää. Pyörteet veivät minut, kuin kantaen, tuonne\nlähirantaan.\n\nRauta oli äkisti kiinnostunut pojan juttuun.\n\n— Uskaltaisitko hypätä tästä, keskijokeen?\n\n— Jaa, se on toinen juttu. Tässä on pahoja kiviä ja pyörteet vallan\nkirottuja. Ei toivoakaan päästä vähällä rantaan. Mutta... Minä olen\nkasvanut tässä joen rannalla ja tunnen kosken. Kuhmuja saa kyllä. Ja\npyörre voi imaista pohjakuiluihin... Riski on pahuksen suuri. Mutta jos\nmaksatte tuhatlappusen, niin tuollaisen suuren voiton vuoksi kannattaa\nyrittää. Antakaa rahat äitimuorille, ellei minua sattuisi kuulumaan\ntakaisin.\n\nOlli tarttui jo takkireuhkaansa vetääkseen sen päältään. Rauta pidätti\nhäntä.\n\n— Älä hulluttele, poika. Tästä saat satasen ja ala laputtaa.\n\nRauta kääntyi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nVai sellainen oli pikku sillan koski! Murhayrityksen tekijälle oli\nollut onneksi, että Martta Rinta-pelto oli seisonut keskisillalla.\nRannempana olisi tytön jokeen heittäminen ollut järjetön yritys.\nVaikka koski kuohui hurjan näköisenä laidasta laitaan, niin siellä\npyörteet olisivat — Liukkosen pojan väittämän mukaan — kantaneet uhrin\nturvallisesti rantaan.\n\nNuori herra Kurt! Niinpä niin. Edessä oleva kamppailu hänen kanssaan\npyrki työntämään kaiken muun syrjään Raudan ajatuksista. Taistelu ei\ntulisi olemaan helppo. Se olisi päinvastoin koko tämän jutun vaikein.\nHevillä hän ei kuitenkaan päästäisi otettaan kirpoamaan. Ja hänellä oli\nkädessään eräitä valtteja, joiden yli kamreerin oli oleva vaikea päästä!\n\nKatajistolla hänet otettiin vastaan kuin vanha ystävä. Sekä apteekkari\nettä Elli-rouva olisivat välttämättä halunneet häntä istumaan.\nHarmikseen hän totesi täälläkin jo tiedettävän Rantamaan viimeöisistä\ntapahtumista.\n\n— Diakonissa kävi apteekissa ja hän kertoi, apteekkari selitti.\n\nVai sieltä uutinen oli levinnyt! Rauta muisti valkohapsisen naisen\npyörineen kunnantalolla hänen lähettyvillään, kun hän oli lääkärille\nkertonut Oskar Lundströmin ja Jussi Saarisen haavoittumisesta.\n\nKohteliaasti hän kieltäytyi astumasta peremmälle. Hän halusi vain kysyä\nerästä Vaaran rapukesteihin liittyvää sivuseikkaa. Muistivatko he,\nmillainen puku Elisabeth-rouvalla oli tuona iltana ollut yllään?\n\n— Valkoinen, lyhythihainen pusero ja valkoinen laskostettu hame,\napteekkari vastasi arvelematta.\n\nRouva naurahti kuivasti.\n\n— Sinullapa on hyvä muisti, Alfred. Joskus... Jos kysyttäisiin, mitä\nminulla oli samana iltana päälläni, niin lyönpä vetoa kymmenen yhtä\nvastaan, ettei sinulla olisi aavistustakaan. No no, ystäväiseni, minä\nymmärrän... Nythän olikin kysymys _hänestä_.\n\nApteekkarin punaiset kasvot olivat lehahtaneet vieläkin punaisemmiksi.\nLiian myöhään hän huomasi olleensa varomaton.\n\nPieni, lyllerömäinen rouva nautti isokokoisen miehensä hämmingistä.\nSitten hän kääntyi vieraan puoleen:\n\n— Mitä Elisabethin pukuun tuona iltana tulee, niin mieheni oli aivan\noikeassa. Elisabeth rakasti muutenkin erityisesti valkoista väriä.\nEikä kumma. Se sopi hyvin hänen tukkaansa ja ihoonsa. Rapukesteissä\nhänellä oli punainen ruusu mustassa tukassaan ja rinnassa hevosenkengän\nmuotoinen kultasolki, johon oli upotettu kolme briljanttia. Puku oli\nyksinkertainen, mutta hyvin hieno. Jos puku kiinnostaa teitä, niin\nlöydätte sen varmaan jostakin hänen kaapistaan. Etsikää valkoinen\nraakasilkkipuku, jonka yläosa on somistettu sini-punakirjailuin.\n\nRauta katsoi hämmästyneenä häneen.\n\n— Miten tuo puku...?\n\nRouva hymähti.\n\n— Ihmettelette, miten tuo murhailtana Elisabethin yllä ollut puku\nvoi nyt olla vaatekaapissa. Eikä se tietysti olekaan. Elisabeth vain\nteetätti valkoisia kesäpukujaan aina parittain, samalla kertaa kaksi\nsamanlaista. Se oli hänen oikkujaan. Minun päähäni ei kyliä pälkähtäisi\nneulottaa kahta samanlaista pukua. Mutta hänhän olikin — Elisabeth!\n\nRauta siirtyi, toiseen asiaan:\n\n— Eilen te, parahin rouva, ette voinut varmasti sanoa, näittekö pikku\nsillalla sateessa jonkun seisomassa kaiteeseen nojaten vai ettekö. Tuo\nseikka olisi kuitenkin tärkeä. Olisiko se ehkä tällä välin palautunut\nmieleenne?\n\n— Olen koettanut muistella sitä. Turhaan! Voi olla, että siellä oli\njoku, mutta yhtä hyvin, ettei ketään ollut.\n\n— Entä te, apteekkari?\n\nKatajisto pudisti vaieten päätään. Harmissaan hän pureskeli huuliaan.\nHän oli päättänyt vastedes muistaa, että vaikeneminen on kultaa.\n\nTällä kertaa Raudan tietosaalis jäi siis apteekkarilan osalta\nvähäiseksi. Silti hänellä oli yllin kyllin pohtimista harppoessaan\nkuraista kylätietä Rantamaalle päin.\n\nPerille saavuttuaan hän totesi, että eräässä suhteessa hänellä oli\nollut onnea: vieraat olivat jo lähteneet.\n\nKun hän pistäytyi vierashuoneessa, Mari oli hoivailemassa potilasta.\nVanhus tahtoi ottaa takaisin sen vahingon, minkä rovastin vierailu oli\naiheuttanut karkoittamalla hänet pitkäksi aikaa sairasvuoteen äärestä.\n\n— Puhuvat ja puhuvat, hän murisi puoliääneen, — Ikään kuin sanat\nvoisivat haavoja ja kuhmuja parantaa. Ei, paremmat konstit tässä\ntarvitaan.\n\nMarin \"konstit\" olivat selvästi näkyvissä. Rauta hymyili vilkaistessaan\nvanhan palvelijattaren sairaanhoitovälineihin.\n\nSuotta ei Inkeri ollut arvioinut täällä tarvittavan lisää\nsäilytystiloja! Mutta Jussi Saarinen oli tyytyväinen. Ja hänellä oli\nuutinenkin kerrottavana:\n\n— Sain kerrankin puhua isän kanssa kahden. Kerroin hänelle, mitä te,\ntuomari, arvelitte opinnoistani. Hän hyväksyi ajatuksen! Arvelipa vielä\nlisäksi voivansa kustantaa lukuni ainakin ylioppilastutkintoon asti.\n\nTieto ilahdutti Rautaa. Isän hyväksyminen oli Jussille tietenkin\ntärkeä. Sitä paitsi se osoitti rovastin olevan ryhdistäytymässä. Kun\notti huomioon Augusta-rouvan persoonallisuuden, se ei ollut mikään\npikku juttu.\n\nHän löysi vaimonsa arkihuoneesta. Inkeri istui tupakkapöydän ääressä\ntutkimassa kabinettikokoa olevaa valokuvaa.\n\n— Tervetuloa kotiin, kultaseni. Sanehan, onko sinulla särkyä ohimoissa\ntai takaraivossa. Jonkinlaista alinomaista hermonipistelyä?\n\n— Mitä sinä nyt kujeilet?\n\n— Ruustinna vain oli huolissaan sinun terveydentilastasi. Sinun\nitsepäinen seuran karttamisesi ja alinomaiset yksinäiset kävelysi ovat\nkuulemma vaarallisia merkkejä. Jos nuo muut oireet vielä ilmaantuvat,\nniin kysymyksessä saattaa olla alkava mielenvikaisuus. Niin ruustinna\nselitti kehottaen minua tutkituttamaan sinut spesialistilla aivan ensi\ntilassa.\n\nRauta naurahti kuivasti ja istahti vastapäiseen tuoliin.\n\n— Mikäs kuva tuo on?\n\nInkeri ojensi valokuvan hänelle.\n\n— Ruustinna toi sen minulle. Ystävyytemme merkiksi. 'Meitä olisi\nnyt kolme, jos Elisabeth vielä eläisi', hän vakuutti. Ja sitten\nystävyytemme sai oikein virallisen vahvistuksen. Olisitpa vain ollut\nkuulemassa, miten tässä huoneessa lentelivät 'kära Augusta' ja 'kära\nInge' sekä siinä välissä pelkästään 'kära du'.\n\nRauta oli syventynyt tutkimaan Elisabeth-rouvan kuvaa. Se oli\npääkaupungin hienoimman valokuvaamon valmistama ja kunniaksi sekä\nkuvaajalle että kuvattavalle. Harvinaisen kaunis nainen! Rauta totesi\nvieläkin kerran.\n\n— Ruustinna, ai niin, Augusta lupasi lähettää minulle ensi tilassa\nkuvan itsestään ja Maj-Lisistä, kunhan hän vain ehtii käydä Vaasassa,\nInkeri kertoili edelleen. — Minä vakuutin toimittavani hänelle heti\nHelsinkiin tultuani valokuvan itsestäni ja Martinista.\n\nRauta silmäsi pikaisesti vaimoonsa,\n\n— Mitä hullua! Itsestäsi ja kenestä?\n\n— Martinista, esikoisestani, Inkeri vastasi viattomin ilmein.\n\nVasta silloin mies muisti vaimonsa hupsun sotajuonen, jolla tämä oli\nmurtanut itselleen tien ruustinnan \"aatetoveruuteen\". Hän naurahti:\n\n— Ette tainneet muuta ehtiäkään kuin hassutella?'\n\n— Kyllä sentään. Borgien koko suvussa ei liene milloinkaan tapahtunut\nmitään, mikä nyt ei olisi tiedossani. Voit huoleti kysyä mitä tahansa!\n\n— No, minkä väriset vanhan herra Bergin ja hänen lyypekkiläisrouvansa\nsilmät olivat?\n\n— Vanhan herran silmät olivat siniset, mutta hänen rouvansa ruskeat.\n\nRauta oli odottanut aivan toisenlaista vastausta.\n\n— Oliko ruustinna varma siitä?\n\n— Oli. Kaatoiko tämä tieto jonkin kauniin rakennelmasi?\n\n— Ei haittaa, Pienokainen. Siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä\nheitit esiin kysymyksen nuoren herra Kurtin mustanruskeista silmistä,\ntuo juttu on ilkeän itsepintaisesti vainonnut minua. Kesken paljon\ntärkeämpien mietteiden olen tavannut itseni pohtimassa, miksi hänen\nsilmänsä ovat ruskeat, vaikka molemmilla sisarilla oli siniset. Lopulta\ntuosta painajaisesta kasvoi mielessäni kuvitelma, ettei kamreeri\nolekaan Elisabeth-rouvan veli.\n\nInkeri nauroi.\n\n— Kultaseni, kumarru vähän, jotta saan koettaa, onko pääsi hyvin\nkuuma. Viimeöisen uintiretkesi jälkeen ei olisi ihme, vaikka olisit\nkorkeassa kuumeessa... Ennen kuvittelin sinun aivojasi ensimmäisen\nluokan hotelliksi, jossa kaikki on mallikelpoisessa järjestyksessä ja\njohon vain hienoimmilla vierailla on pääsy. Mutta nyt siitä on tainnut\ntulla pelastusarmeijan yömaja, jossa kummallisimmatkin tyypit käyvät\nvapaasti sisään ja ulos... Tietenkin Kurt on Elisabeth-rouvan veli!\nJohan tuomari Vaara mainitsi hänestä ensimmäistä kertaa tavatessamme.\n\nRauta ei yhtynyt hänen ilotteluunsa. Hän sytytti savukkeen ja poltteli\nhetken ääneti. Sitten hän virkkoi:\n\n— Mahtoiko Vaara tunteakaan toisen vaimonsa veljeä, ennen kuin tämä\nElisabeth-rouvan turvin tuli tänne viime kesäkuussa? Niin olen\nmietiskellyt. Hänen antamansa tiedot näistä uusista sukulaisistaan\nolivat puutteelliset. Hän ei maininnut mitään esimerkiksi\nKerstin-rouvasta.\n\nInkeri otti asian kevyesti.\n\n— Mitä syytä Elisabeth-rouvalla olisi voinut olla esittää kamreeri\nveljenään, ellei tämä olisi sitä ollut?\n\n— En tiedä, vielä. Se ei kuitenkaan vielä todista, ettei tuollaista\nsyytä olisi ollut. Ainahan saattaa runoilla...\n\n— Kaarlo! Inkeri kauhistui. — Sääli toki Suomen lukuhaluista kansaa.\nMinä tiedän sinut monitaituriksi. Silti rukoilen sinua: älä rupea\ntekemään runoja! Ja usko minua: päästäessäsi! aivoihisi sellaisen\najatuksen, ettei Kurt olisikaan Elisabeth-rouvan veli, avasit oven\narvottomalle yövieraalle. Ruustinnahan — tarkoitan tietenkin: Augusta —\ntunsi Kurt Bergin jo Porvoossa!\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Se on jo toista kuin muiden täkäläisten tuntemus. Mutta liekö hän\ntavannut Kurtia moniin vuosiin?\n\n— Ei, Inkeri myönsi hieman vastahakoisesti. — Augusta sanoi nähdessään\nnyt Kurtin ihmetelleensä, että kalpeanaamaisesta ja kapeaharteisesta\npojanruipelosta on kehittynyt niin muhkea mies. Mutta viisitoista\nvuotta tekee ihmeitä. Sitä paitsi, Kurtin musta tukka ja mamma Bergin\nruskeat silmät olivat entisensä.\n\n— Niin, nuo mamma Bergin ruskeat silmät. Ne ovat minulle nyt todellinen\nvapahdus painajaisesta.\n\n— Sitä minä en ymmärrä. Miksi sinua olisi järkyttänyt, vaikkei kamreeri\nolisi ollutkaan Elisabeth-rouvan veli?\n\n— Kamreeri ei vaikuta mieheltä, joka suuren perinnönkään toivossa\nsaattaisi murhata oman sisarensa. Mutta ellei hän olisi ollut\nElisabethin veli, niin...\n\nRauta jätti lauseen kesken. Inkeri katsoi häneen tutkivasti. Hän ei\nhymyillyt enää.\n\n— Sinä luulit... Oi, Kaarlo! Sitä ajatellen sinä siis ... Et menetellyt\nkauniisti minua kohtaan käskiessäsi minun soittaa...\n\n— Seis, Pienokainen! Rauta keskeytti hänet vakavasti. — Ei ollut\nsilloin eikä ole nytkään kysymys muusta kuin siitä, että nuori herra\nKurt on yhteiskunnalle velkaa erinäisiä selityksiä. Sylvi Holm ja hänen\nIisakkinsa, Oskar Lundström ja Katajisto-puolisot, jotka ovat jo olleet\nsamanlaisella tilinteolla, voinevat todistaa minun antaneen heille\njokaiselle täyden mahdollisuuden puhdistautua kaikista epäilyksistä.\n\nInkeri meni hänen luokseen ja hyväili hänen vaaleita hiuksiaan.\n\n— Suo anteeksi, kultaseni. Tiedänhän minä, että sinä olet\noikeudenmukaisuus itse... kaikkia kohtaan. Älä välitä minun äskeisestä\nlapsellisesta purkauksestani.\n\nHetkisen oli huoneessa hiljaista. Sitten vaimo virkahti: — Eräs\nsuuri uutinen Kurt Bergistä Augustalla oli kerrottavana. Kamreeri\nlähtee pankista! Vieläpä heti. Augusta melkein itki puhuessaan\nsiitä. Sellainen tappio ja aivan odottamatta! Ja kiire Bergillä on\npoistua paikkakunnalta, koska läksiäisiksi ehditään järjestää vain\niltapäiväkahvit pankinjohtaja Kannolla tänään. Tämä tieto ei kuitenkaan\nnäytä hämmästyttävän sinua.\n\n— Ei, se ei hämmästytä minua. Ihmettelen vain sitä, että lähdöstä tuli\nnäin julkinen.\n\n— Sinä siis aavistit hänen äkkilähtönsä?\n\n— Minä tiesin sen.\n\n— Tiesit! Miten ihmeessä?\n\n— Koska Berg poltti tänä aamuna sen talon, missä on täällä asunut.\n\nRauta ryhtyi selostamaan vaimolleen, mitä aamulla oli tapahtunut.\nInkeri kuunteli häntä silmät pyöreinä.\n\n— Ja minä luulin ymmärtäväni Kurt Bergin äkkilähdön! hän huokasi.\n— Arvelin hänen vain saaneen Elisabeth-rouvan asianajajalta tiedon\nperinnönjaosta. Siksi — tuumin — hän nyt kiirehtii jättämään tämän\nkolkon muiston myrkyttämän paikkakunnan. Mutta mitä järkeä oli asunnon\npolttamisessa? Tämäpä on sekavaa ja salamyhkäistä!\n\nRauta hymyili hänelle.\n\n— Sanopa muuta. Kaikista tämän jutun henkilöistä hän on tuottanut\nminulle useimmat yllätykset. Tuorein niistä on se, että sen jälkeen\nkun minä olen pannut vt. nimismiehen estämään hänen häipymisensä\npaikkakunnalta, hän tekee lähdöstään julkisen kahvikutsuineen\nkaikkineen. No, Pienokainen, hommasitko rakkaan Augustasi kautta\nmeille tälläkin kertaa kutsun noihin kekkereihin?\n\n— En. Minunhan on laitettava pöytä koreaksi Kurt Bergin vierailua\nvarten.\n\n— Mutta ehkei hän ehdi meille näin viimeisenä iltanaan?\n\n— Kyllä vain. Kello yhdeksältätoista minä hänet kutsuin. Ja hän sanoi\nilomielin tulevansa.\n\nSamassa soi puhelin. Inkeri meni vastaamaan, ja puhelu olikin hänelle.\nLaskettuaan kuulotorven paikoilleen hän virkahti:\n\n— Se oli Berg. Hän tiedusteli, saisiko saapua tuntia myöhemmin. 'Eräs\nikävä velvollisuus on tullut väliin', hän sanoi, 'mutta olen teidän\nluonanne täsmälleen kello kaksikymmentä.'\n\nRauta meni keittiöön puhuttelemaan Pekka Peltosaloa, joka tyytyväisenä\nkyyhötti nurkassa. Poika hypähti heti pystyyn ja sotilaallisuutta\ntavoitellen ilmoitti saattaneensa rouva Lundströmin kunnantalolle.\nLääkärikin oli ollut siellä ja arvellut mahdolliseksi, että\nhaavoittunut eläisi huomisaamuun. Rouvalle oli saatu järjestetyksi\nmakuusija miehensä sairashuoneeseen, ja hän oli luvannut ottaa yhteyden\ntuomariin ennen paikkakunnalta poistumistaan. Pekka sai tunnustuksen\nhyvin suoritetusta tehtävästä.\n\n— Minulla on vielä hiukan puuhaa sinulle täksi illaksi, nuori ystävä,\nRauta jatkoi. — Nyt iltapäivällä ovat kestit pankinjohtaja Kannolla.\nKamreeri Berg on siellä myös läsnä. Jos hän lähtee sieltä jonnekin\nmuualle kuin tänne, on sinun heti puhelimitse hälytettävä minut.\nYmmärrätkö? Muuten seuraat häntä vain Rantamaan ovelle ja painut\nkotiisi. Huomisaamuna tulet sitten taas tänne.\n\nPoika oli kuunnellut tarkkaavaisesti. Kyllä, kyllä hän ymmärsi.\n\nInkeri kävi ripeästi kutsujensa järjestelyyn. Hänellä ei nyt ollut\naikaa miestään varten. Hän pistäytyi vain sanomassa arkihuoneen ovelta:\n\n— Kaarlo, aion tarjota pikku illallisen. Siksi ei päivällistä\nehditä laittaa. Voit pistäytyä Jussin luona. Mari on varmaan kyllin\nlaajasydäminen salliakseen sinunkin nauttia vierashuoneeseen kannettuja\nherkkuja. Juuri äsken hän vei sinne entisten lisäksi lihalientä\npiirakoiden kera ja paahtopaistia.\n\nNuori Saarinen oli — Marin vastalauseita uhmaten — neljäntenä, kun\nillallispöytään istuttiin vähän yli kello kahdenkymmenen. Hän oli\nseurueen jäsenistä ainoa, joka ei osannut antaa arvoa pöydän antimille.\nRaudalla oli jälleen kerran tilaisuus todeta, miten suurenmoinen\nemäntä hänen vaimonsa oli. Ruokasali oli viehättävästi somistettu\nja illallinen kevyt, mutta herkullinen hyvin valikoituine ruokineen\nja juomineen. Inkeri itse oli uudenuutukaisessa, vaaleansinisessä\nsilkkipuvussaan hurmaava. Kolme silmäparia suitsutti hänelle\nkohteliaisuuksia, jotka saivat hänet sädehtimään. Kamreeri Berg ei\nkitsastellut ilmaistessaan hänelle sanoinkin ihastustaan. Katsoessaan\nheitä molempia Rauta mietiskeli, ettei tuo pilaksi tarkoitettu vertaus\n— kaksi aurinkoa — ollut hullumpi. Sillä myös nuori herra Kurt esiintyi\ntänä iltana kaikkein edullisimmassa valaistuksessa. Hän osoittautui\nloistavaksi seuramieheksi, olipa hetkittäin suorastaan säkenöivä.\nKeskustelu oli vilkasta ja sydämellistä. Kaikki hyväksyivät lämpimästi\nInkerin ehdotuksen, että kahvi juotaisiin vielä ruokasalissa. Tuntui\nvallan haikealta, kun emäntä viimein antoi merkin pöydästä nousemiseen.\n\n— Grogit odottavat herroja viereisessä huoneessa.\n\nHetkistä myöhemmin Rauta ja Kurt Berg istuivat kahden arkihuoneen\nnojatuoleissa poltellen ja hitaasti maistellen juomaansa. Ihastuttavan\nillallisen jälkeen heidän oli vaikea päästä jälleen puheen alkuun.\n\n— Te kai tiedätte minun matkustavan pois, Berg virkahti lopettaakseen\nvaitiolon. — Ilman liioittelua voin sanoa tätä iltaa mieluisimmaksi\nmuistoiksi, minkä vien muassani.\n\nRauta katsoi hänen nuoria, kauniita kasvojaan ja tummanruskeita silmiä,\njoissa saattoi erottaa hivenen viinin kimmellystä. Huulien ympärillä ei\nollut nyt tavallista ylimielistä hymynvärettä, eivätkä pienet, mustat\nviikset vaikuttaneet niin ärsyttäviltä kuin ennen.\n\n— Sanon jotakin teille, Berg. Vaimoni tahtoi järjestää nämä pikku\nillallisensa, koska mekin lähdemme pian takaisin Helsinkiin. Miksi hän\nkutsui juuri teidät vieraaksemme, ei kuulu minuun. Minä puolestani\nsuostuin siihen mielihyvin, koska siten vaivattomimmin sain tilaisuuden\npuhua kanssanne. Näin kahden jäätyämme haluan esittää teille eräitä\nkysymyksiä.\n\nHänen vakava sävynsä sai Bergin varuilleen. Herrasmiehen huolettomuus\nkatosi hänen olemuksestaan. Hän jännittyi. Mutta äänessä oli ivallista\nhyväntahtoisuutta, kun hän vastasi:\n\n— Olen käytettävissänne. Pelkään vain, etten osaa antaa mitään\nhuomionarvoisia neuvoja liikarasittuneisuuden hoitoa varten.\n\nRauta naurahti kuivasti.\n\n— Naamiaisten aika on ohitse, Berg. Minä olen täällä tutkimassa\nsisarenne, Elisabeth-rouvan murhaa.\n\nHän seurasi tahkoin kamreerin ilmeitä. Hänen ilmoituksensa ei näyttänyt\nkuitenkaan tekevän mitään vaikutusta vastapäätä istujaan.\n\n— Tiedättekö? Tuo oli uutta, vieras virkahti levollisesti. — Mutta\ntietenkin se selittää paljon. Nytkö haluatte kuulia minun käsitykseni\nmurhan yleispiirteistä?\n\n— En. Nuo piirteet tiedän. Tahdon kuulla teistä itsestänne ja\ntoimistanne tällä paikkakunnalla.\n\nBerg punnitsi hetken, hänen sanojaan. Sitten hän hymyili.\n\n— Te epäilette siis minua murhaajaksi?\n\nRauta väisti kylmästi:\n\n— Jokainen murhailtana Vaaran talossa tai sen lähettyvillä ollut on\njoutunut tekemään selkoa puuhistaan. Nyt on teidän vuoronne, Berg,\nlaskea korttinne pöydälle.\n\n— Ja ellen minä suostu...?\n\nRauta kohautti olkapäitään.\n\n— Silloin saatte syyttää itseänne.\n\nKamreeri nousi. Hänen isäntänsä seurasi heti esimerkkiä. Hymähtäen\nvieras pani sen merkille.\n\n— Olkaa rauhassa, en minä yritä karata. Ainoa voimainmittely, mihin\nminä uskallan teidän kanssanne antautua, käydään älyn aseilla. Mutta\njos sallitte, suljen oven. Mielestäni on tarpeetonta suloisen vaimonne\njoutua kuulemaan sitä keskustelua, joka nyt seuraa.\n\nHän veti oven kiinni ja palasi sitten paikoilleen. Hetkinen vaiettiin\njälleen. Sitten Berg lausahti:\n\n— Vaara todettiin siis syyttömäksi. Ehkäpä se tiedettiin alun perinkin,\nja hänen pidätyksensä oli vain teatteria. Epäilin heti jotakin\nerikoista olevan takana, kun viranomaiset äkisti antoivat periksi\nkiihkomielisen ruustinnamme 'verenjanolle'... Suokaa anteeksi, tuomari.\nTehän ette halunnut kuulla mitään yleisiä mietelmiä. Kysykää siis, niin\nkatsomme, missä kohdin voin tyydyttää tiedonjanoanne.\n\nTästä muodostuu oiva miekkailumittely, Rauta tuumi, toivonpa vain,\nettei minun säiläni ole heikompaa terästä kuin hänen!\n\n— Miksi tulitte tälle paikkakunnalle viime kesäkuussa? hän kysyi\nalkajaisiksi.\n\n— Mitä ihmettelemistä siinä on? Elisabeth asui täällä. Sisarusrakkaus\non voimakas vietti.\n\n— Kuulkaa, Berg. Naamioiden riisumisen aika on tullut. Teidänkin on\nturha syöttää minulle enää tuollaisia selityksiä tänne tuloonne. Satun\nnäet tietämään teidät taitavaksi ja alanne tuntevaksi pankkimieheksi.\nSellaiselle miehelle ovat avoinna aivan toisenlaiset paikat kuin\nsyrjäpitäjän pienen haarakonttorin konttoristin virka, vaikka tuo virka\nsilattaisiinkin turhanaikaisella kamreerin tittelillä.\n\n— Kiitän kohteliaisuudesta. Voitteko te puolestanne esittää jonkin\nuskottavamman syyn tänne tulooni?\n\nRauta vastasi samalla mitalla hänen ironiseen hymyynsä. Sitten hän\nvirkahti:\n\n— Sellainen voisi olla esimerkiksi halu varmistaa itselleen huomattava\nperintö. Elisabeth-rouvahan oli tunnetusti varsin rikas.\n\n— Onnittelun. Te olette ainakin löytänyt ensiluokkaisen murhamotiivin.\nMinä tapoin siis Elisabethin päästäkseni käsiksi rahoihin.\n\nMustanruskeissa silmissä oli kylmä ja pistävä katse.\n\n— Paljon pienempienkin perintöjen toivossa on murhia tehty, Rauta iski\nnopeasti vastaan. — Muistelkaapa tuota rapukesti-iltaa! Isäntäväen\njälkeen poistui pöydästä apteekkari Katajisto. Häntä seurasi pian\nkapteeni Kortkampf. Te jäitte vielä hetkeksi istumaan rouva Katajiston\nkanssa, Sitten tekin lähditte ja menitte kumpikin omaan suuntaanne.\nSeuraavan tunnin kuluessa murhattiin Elisabeth-rouva lyömällä häntä\nvesurilla takaraivoon, minkä jälkeen ruumis heitettiin jokeen. Missä\nte, Berg, olitte tuon ratkaisevan tunnin? Miettikää tarkoin! Sanon\nteille etukäteen, että ellette voi antaa tyydyttävää selitystä ja\nnäyttää sitä myös toteen, olette tuossa tuokiossa matkalla Vaasaan —\npidätettynä jatkokuulusteluja varten. Sellainen menettely on kyllä\nminulle tämäniltaisena isäntänänne sangen tuskallinen. Mutta te itse\npakotatte minut siihen.\n\nKurt Berg oli säpsähtänyt kuullessaan pidätysuhkauksen. Kas vain,\n'kaunis ystävä', Rauta totesi, sinunkaan panssarisi ei ole aivan\nsaumaton! Tällä hetkellä sinua ei näy hymyilyttävän!\n\nHetken äänettömyyden jälkeen kamreeri sanoi huolestuneella äänellä:\n\n— Kuulkaahan, Rauta. Minulla on tuohon tuntiin nähden täysin\nhyväksyttävä alibi. Herrasmiehenä en kuitenkaan haluaisi sitä vetää\nesiin. Siihen liittyvä salaisuus ei näet ole minun, vaan erään naisen.\nToivon teidän voivan hyväksyä tämän selityksen?\n\n— Valitan, Berg, se ei käy. Tavallisissa oloissa pitäisin selitystänne\nriittävänä. Nyt on kuitenkin kysymys murhasta. Ja mitä salaisuuksiin\ntulee — omiin ja toisten —, niin voin sanoa teille niitä pursuneen\nnäissäkin tutkimuksissa esiin joka puolelta. Teidänkään ei kannata olla\nturhantarkka. Puhumattakaan siitä, ettei teillä ole siihen nyt varaa.\n\nBerg mietti vielä hetken. Sitten hän puuskahti:\n\n— En voi hyväksyä tuota kantaa! Minulla ei kuiteinkaan ole aikaa\neikä halua tuohon Vaasan-matkaan. Te pakotatte minut kertomaan.\nOlkoon! Erehdyitte saneessanne rouva Katajiston ja minun lähteneen\nkestipöydästä kumpikin omaan suuntaamme. Rouva oli äärimmäisen\nhermostunut, tietenkin taaskin miehensä katoamisesta. Kävelytin häntä\nensin puutarhassa. Sitten saatoin hänet kotiinsa. Mutta hän muuttui\naivan hysteeriseksi, kun aioin hyvästellä. Hän pyysi minua juomaan\nkanssaan vielä lasillisen selittäen, ettei voinut ajatellakaan makuulle\nmenoa. Epäröin, sillä ymmärsin, mitä seuraisi, jos öinen vierailuni\ntulisi tiedoksi. Nyt tietenkin minulla on täysi syy kiittää rouva\nKatajiston hysteriaa ja itsepäistä seuran kaipuuta. Niiden ansiosta\nminulla on näet nyt alibi, jonka täytyy kestää.\n\nRauta oli hämmästynyt ja samalla itselleen katkera. Hienotunteisuus ja\nmurhatutkimus soveltuvat huonosti yhteen, hän mietti. Jos hän olisi\nedellisenä päivänä vaatinut rouva Katajistolta selvän vastauksen,\nniissä tämä oli ollut tuon tärkeän tunnin, niin hänen ei olisi nyt\ntarvinnut todeta pistehäviötään nuorta herra Kurtia vastaan tässä\nerässä... Mutta häntä oli sanottu itsepäiseksi mieheksi, ja itsepäinen\nja perusteellinen hän tahtoikin olla.\n\n— Mihin aikaan lähditte rouva Katajiston luota?\n\n— Vähän yli puolenyön.\n\nRauta meni puhelimeen. Kamreeri yritti panna vastaan: — hyvänen aika,\ntuomari! Kello on kohta kaksikymmentäkolme. Ette kai aio soittaa\nrouvalle?\n\nRauta hymyili hänelle kylmästi.\n\n— Teillä on huono muisti, Berg. Sanoin jo äsken, että nyt on kysymys\nmurhasta.\n\nKamreeri kohautti olkapäitään.\n\nApteekkari tuli unisena vastaamaan puhelimeen. Kuultuaan Raudan nimen\nhän kuitenkin lopetti murisemisensa ja lupasi herättää vaimonsa, koska\nasia kerran oli kiireellinen.\n\nRouva Katajiston ääni oli hätäytynyt ja hermostunut, kun hän viimein\ntuli vastaamaan.\n\n— Kuulkaa nyt, hyvä rouva. Teidän ei tarvitse sanoa muuta kuin\n'kyllä' tai 'ei', ja miehellenne voitte kertoa minun tiedustelleen\nteiltä vaikkapa edelleenkin tuosta Elisabeth-rouvan valkoisesta\nsilkkipuvusta... Me: jätimme eilen yhteisymmärryksessä erään kohdan\nauki siitä, mitä teitte sinä iltana, jolloin Elisabeth-rouva katosi.\nNyt minun valitettavasti täytyy saada tietää se. Saattoiko kamreeri\nBerg teidät kotiinne?... Hyvä on. Ja te kutsuitte hänet sitten vielä\nsisään, juomaan lasillisen, niinkö?... Hyvä on. Yksi numero teidän\ntäytyy vielä sanoa. Mihin aikaan kamreeri lähti luotanne?... Kiitos.\nÄlkää välittäkö näistä minun kysymyksistäni. Minä en kuvittele yhtään\nmitään. Katsokaas, kaikki vain lopulta tulee ilmi. Teidän ei tarvitse\nolla lainkaan huolissanne. Hyvää yötä, rouva!\n\nKun hän palasi äskeiselle paikalleen, Berg virkahti:\n\n— Ottakaa vastaan kunnioitukseni ilmaus. Tuota saattoi sanoa\nhienotunteiseksi tiedusteluksi. Minun täytynee ruveta tarkistamaan\nkäsityksiäni rikollisten metsästäjistä. No, miten minun kävi?\n\n— Rouva Katajisto vahvisti kaikki antamanne tiedot. Se asia on siis\nselvä. Älkää kuitenkaan kuvitelko jutun olevan sillä teidän kohdaltanne\nlopussa. On näet olemassa se mahdollisuus, että murha suoritettiin\nvasta paljon puolenyön jälkeen.\n\n— Minä olen siis edelleen epäilyksen alainen?\n\nMutta tätä sanoessaan kamreeri hymyili jälleen suruttomasti. Iloinen\nvälke silmissä hän kysyi:\n\n— Millä minä olen oikein vetänyt teidän epäluulonne päälleni?\nLukuunottamatta tietenkin sitä, että minulla — kuten vihjasitte — oli\nhimo sisarmurhan kautta päästä rahoihin käsiksi.\n\n— Niin ihminen makaa kuin hän vuoteensa laittaa, Rauta sutkautti\ntakaisin. — Jos olette se, miltä haluatte näyttää — nimittäin viaton\npankkivirkailija Kurt Berg, —, olette kietonut ympärillenne aivan liian\npaljon salamyhkäisyyttä voidaksenne välttyä epäilyksiltä.\n\nKamreerin otsa synkkeni tuokioksi. Sitten hän nauroi,\n\n— Jos olen se... Niinhän sanoitte. Epäilettekö siis, etten olisi?\n\n— Kyllä! Ensinnäkään ette asettunut tänne tultuanne asumaan sisarenne\nja lankonne luo. Siihen voitte tietenkin vastata, että suurellisen\nElisabeth-rouvan mielestä hänellä oli muutenkin liian ahtaat tilat.\nMutta sisarenne otti sitten pian Kortkampfin taloonsa. Toisekseen te\nhylkäsitte myös rouva Kannon huonetarjouksen. Te etsitte itsellenne\nasunnon mahdollisimman kaukaisesta ja syrjäisestä talosta, johon ei\nollut asiaa muilla kuin teillä ja puoli-kuurolla emännällänne. Siellä\nte puuhasitte jotakin salamyhkäistä yökaudet, niin että monesti jäitte\nväsymiksenne takia koko aamupäiväksi pois pankista.\n\n— Entä vielä?\n\n— Sanokaapa, Berg, minne teillä oli niin hirmuinen kiire toissailtana\nkello yhdeksäntoista maissa pankinjohtaja Kannolta. Ehtimättä odottaa\niltauutisia te silloin ryntäsitte rankkasateeseen!\n\nKamreeri rypisti kulmiaan. Hän pakottautui kuitenkin selittämään\nrauhallisesti:\n\n— Olin sopinut tapaamisesta erään henkilön kanssa. Sitä paitsi, minähän\nen ole sokerista.\n\n— Tiedän. Halusitte tavata lankonne Oskar Lundströmin.\n\nSe isku osui. Berg hermostui, vaikka yritti peittää hämminkinsä hymyyn.\n\n— Vai olette tavannut tuonkin lankoni? Rohkenenko kysyä, missä?\n\n— Lundström makaa tällä hetkellä henkitoreissa kunnantalon\nsairastuvassa.\n\nKamreeri oli tovin ääneti. Sitten hän sanoi:\n\n— Te olette hämmästyttävä mies, Rauta. Teidän tietovarastonne on\nilmeisesti rajaton. Vai on Oskar kuolemaisillaan? No, hänen poismenonsa\non yhteiskunnalle vain voitoksi. Sanokaahan, tekö olette hänen\nkohdallaan oikeutettu saamaan tapporahan?\n\nRautaa suututti Bergin, läheisen sukulaisen, kyynillinen suhtautuminen\nLundströmiin. Hän vastasi jyrkästi:\n\n— En! Mutta kertokaa te, Berg, miksi myöhästyitte tuosta sovitusta\nkohtauksesta kokonaisen neljännestunnin!\n\nKamreeri hymyili ylimielisesti,\n\n— En minä myöhästynyt. Päinvastoin olin asunnollani ennen Lundströmiä.\nOlin vain toisessa huoneessa. Minulla oli siellä kiireellistä puuhaa.\nKuulin miehen kyllä tulevan, mutta ajattelin hänen joutavan odottaa.\nVasta kun olin valmis, pujahdin ulos ja palasin sitten kuin vasta\nkotiin tulleena.\n\n— Mitä te puuhasitte tuossa toisessa huoneessa, Berg?\n\n— Sitä en sano!\n\n— Sanotte kyllä!\n\n— Mitä merkitystä sillä muka olisi?\n\n— Sillä on paljonkin merkitystä — teille, Berg. Sillä juuri\nsiihen aikaan tehtiin pikku sillalla murhayritys Vaaran kesteissä\ntarjoilemassa ollutta tyttöä vastaan. Elisabeth-rouvan murhaaja\nnäyttää halunneen raivata hänet pois. Tämä uusi ilkityö suoritettiin\nsen jälkeen, kun te olitte lähtenyt Kannolta, imutta ennenkuin\nmyöhästyneenä ilmestyitte tapaamaan Lundströmiä. Ymmärrättekö? Ehkä nyt\nhaluatte vastata äskeiseen kysymykseeni?\n\n— En!\n\n— No, entä mitä Lundström tiesi sellaista, jolla hän saattoi pakottaa\nteidät antamaan hänelle piilopaikan asunnossanne? Tunteistanne häntä\nkohtaan olette jo antanut riittävän selvän kuvan. Mutta hän uhkasi\nilmiantaa teidän puuhanne poliisille. Silloin te heti suostuitte\nottamaan hänet suojiinne. Mitä Lundström siis tiesi?\n\nBergin kasvonilmeet olivat vaihdelleet nopeasti. Kun Rauta aloitti\nviime rynnäkkönsä, hän oli ilmeisesti pelännyt. Nyt hän kuitenkin\nnaurahti entiseen ylimieliseen tapaansa.\n\n— Kysykää ystävältänne Lundströmiltä?\n\n— Minä kysyn teiltä, Berg!\n\n— Minä en vastaa! Onko teillä vielä jotakin sanottavana?\n\n— Ei enää paljon. Äsken te koetitte antaa sen kuvan kuin ette\nolisi tiennyt lankonne Lundströmin joutuneen virkavallan kanssa\ntekemisiin. Luonnollisesti te kuitenkin tiesitte. Peläten hänen\npaljastuksiaan te panitte Sundin lesken mökin tuleen hävittääksenne\nkaikki todistuskappaleet. Lisäksi aloitte tuntea maan polttavan\ntäällä jalkojenne alla ja päätitte poistua paikkakunnalta. Kun nämä\nseikat lisätään niihin, joihin nähden olette kieltäytynyt antamasta\ntyydyttävää selvitystä, niin summa muodostuu aivan liian suureksi.\n\nMiehet tuijottivat toisiaan silmiin. Kamreeri tälläkin kertaa katkaisi\nlopulta äänettömyyden:\n\n— Aiotte siis pidättää minut?\n\n— Kyllä, jatkokuulusteluja varten.\n\n— Milloin on tarkoituksenne viedä minut Vaasaan?\n\n— Huomisaamuna.\n\n— Oh, kiitos. Silloin minulla ei kuitenkaan ole enää aikaa eikä\ntilaisuutta seurata teitä.\n\nRauta kuumeni. Mitä hullua! Ilvehtikö tuo mies hänen kustannuksellaan?\nHän pakottautui kuitenkin vastaamaan hymyyn hymyllä.\n\n— Vai ei aikaa eikä tilaisuutta? Saanko ehkä kysyä, miksei?\n\n— Saatte toki, olkaa hyvä vain. Katsokaas, ensinnäkin...\n\nHänen vastauksensa keskeytti kiivas ovikellon soitto. Tulijalla oli\nilmeinen kiire.\n\nRauta viittasi vierastaan jäämään paikoilleen ja lähti eteiseen.\nSaatuaan ulko-oven auki hän koki varsin epämiellyttävän yllätyksen. Hän\nei ollut etukäteen miettinyt, kuka myöhäinen tulija saattaisi olla.\nMutta missään tapauksessa hän ei ollut odottanut mitään tällaista.\nOviaukossa seisoi pitkä mies pistooli kädessä ja hänen takanaan vielä\nkaksi, joilla oli konepistoolit ampumavalmiina.\n\n— Kädet ylös!\n\nRauta kuuli samanaikaisesti hälinää keittiöstä päin. Siellä olivat\nInkeri, Mari ja Jussi joutuneet ilmeisesti myös yllätetyiksi. No, tässä\ntilanteessa ei ollut valinnan varaa. Happamesti irvistäen hän nosti\nkätensä.\n\nHänen äskeinen vieraansa oli uteliaana tullut arkihuoneen ovelle.\n\n— Hei, Hans! Tulithan sentään lopuksi!\n\n— Älä nurise, Rudi. Haimme sinua ensin toisesta paikasta. Siellä saimme\ntietää sinun tulleen tänne. Olipa tänne tarpomista!\n\nMiehet puhuivat keskenään saksaa. Rauta katseli heitä synkkänä ja\nmietteliäänä, kun he sydämellisesti puristivat toistensa käsiä. Hänelle\nalkoi selvitä yhtä ja toista. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan tiennyt,\nmitä tämä yllättävä käänne uusine aseellisine hyökkäyksineen Rantamaata\nvastaan oli tuova mukanaan huvilan asukkaille. Murhaajan näköisiä\nmiehet eivät olleet. Mutta aiottiinko heidät pakottaa mukaan? Siinä ei\nkuitenkaan olisi mitään järkeä. Mitä siis...? Jännittyneenä ja valmiina\nsilmänräpäykselliseen toimintaan hän odotti miesten seuraavia sanoja.\n\n— Tullikin aivan oikealla hetkellä, Hans. Tuo mies ehti jo julistaa\nminut pidätetyksi.\n\nPuhuja naurahti huolettomasti. Silmäyksessä, jonka hän heitti Rautaan,\nei ollut mitään vihamielistä.\n\nÄsken tullut kääntyi tuimasti huvilan isäntään. Miehet, jotka olivat\nmolemmat pitkiä ja voimakkaita, mittelivät toisiaan katseilla. Sitten\nvieras lausui murtaen pahasti suomea!\n\n— Teillä on pistooli. Antakaa se tänne!\n\nKun talon isäntä viivytteli, hän jatkoi:\n\n— Tuon herran pidätys... siitä ei tule mitään. Olkaa järkevä, niin\nteille ei tapahdu mitään.\n\nRauta ymmärsi. Rauhallisesti hän otti aseen takataskustaan ja ojensi\nsen vieraalle.\n\nTämä kääntyi toisen seuralaisensa puoleen:\n\n— Max, tarkastakaa talo ja tuokaa kaikki löytämänne aseet minulle!\n\n— Käskystä, herra kapteeni! mies vastasi ja lähti suorittamaan\nsaamaansa tehtävää.\n\nRauta kuunteli jännittyneenä erottaakseen ääniä keittiöstä. Sieltä ei\nkuitenkaan kantautunut hiiskaustakaan arkihuoneeseen. Hän virkahti\nkapteeniksi mainitulle saksaksi:\n\n— Olen huolissani vaimostani.\n\nKamreeri yhtyi vakavasti:\n\n— Hans, eihän vain kukaan miehistäsi sanallakaan loukkaa tämän\ntaion rouvaa. Hän on ihastuttavin nainen ja suurenmoisin emäntä,\nmitä ajatella saattaa. Minulla oli kunnia juuri äsken päättää hänen\nseurassaan herkullinen ateria.\n\nÄsken tullut naurahti hieman katkerasti.\n\n— Rudi, älä puhu ruuasta! Maksaisin tällä hetkellä paljonkin yhdestä\nainoasta voileivästä... Rouvaan nähden voitte molemmat olla huoleti.\nKenellekään ei tässä talossa tapahdu mitään, kunhan vain saamme\nvarmistetuksi rauhallisen poistumisemme. Majatalosta hankkimistani\ntiedoista aioin arvella sinun, Rudi, olevan täällä pulassa. Siksi\nkävin hakemassa miehet avukseni. Ja niin valtasimme tämän loukun\näkkiyllätyksellä.\n\nHän kääntyi Rautaan:\n\n— Lupaatteko olla yrittämättä mitään kepposta? Silloin mekin voisimme\nluopua aseiden vilkuttelusta.\n\nRauta katsoi vastustajansa avoimia, miehekkäitä kasvoja. Hänen saksansa\noli virheetöntä ja sujuvaa, kun hän vastasi:\n\n— Ymmärtääkseni minä perheineni olen nyt tosiasiallisesti teidän\nvankejanne. Te voitte siis sanella välirauhamme ehdot. Minä lupaan\nolla yrittämättä mitään kepposta — sitä sanaahan käytitte, kapteeni —\nniin kauan kuin teidän puoleltanne tyydytään vain varmistamaan äsken\ntulleiden rauhallinen poistuminen.\n\nSaksalainen harkitsi hänen sanojaan. \"Äsken tulleiden poistuminen\",\ntuo mies oli sanonut. Hän rypisti kulmiaan siihen sisältyvälle\nrajoitukselle.\n\nHänen toverinsa arvasi, mitä hänen mielessään liikkui. Hän naurahti\nhuolettomaan tapaansa.\n\n— Ehdollinen antautumisenne, tuomari Rauta, on näissä oloissa aika\nomalaatuinen. Itsehän totesitte olevanne vanki. Hans, hän tarkoittaa,\nettei hän sitoudu tyynesti katsomaan minun poistumistani. Voit\nkuitenkin ottaa asian rauhallisesti. Kunhan saan vaihtaa vielä muutamia\nsanoja hänen kanssaan, hän toivottaa minullekin sydämellisesti hauskaa\nmatkaa.\n\nRauta murahti:\n\n— Älkää olko siitä niin varma, Berg!\n\nMutta näillä ehdoilla \"välirauha\" tehtiin. Kaikki kolme lähtivät\nyhdessä keittiöön. Eteiseen vievän oven kynnyksellä seisoi siellä kaksi\nkonepistoolimiestä. Valppain silmin he vartioivat kolmea vankiaan.\nInkeri seisoi palvelijanhuoneen ovella, kalpeana, imutta tyynenä. Jussi\nSaarinen oli hänen vieressään purren voimattomassa raivossa hampaitaan.\nMari oli itkien vaipunut läheiselle tuolille. Toinen perättäinen\nyöllinen hyökkäys oli ollut liikaa vanhan naisen hermoille.\n\n— Inkeri, Rauta virkahti, salli minun esittää sinulle kapteeni Hans\nKortkampf.\n\nSaksalaiset toverukset katsoivat häneen kummastuneina. Se ei kuitenkaan\nollut mitään verrattuna hämmästykseen, joka kuvastui nuoren rouvan\nkasvoilla.\n\nEsitelty suuteli kunnioittavasti hänen kättään. Sitten hän kysyi\nRaudalta:\n\n— Mistä kummasta tiedätte nimeni? Mehän emme ole tavanneet ennen. Eikä\näskenkään nimeäni mainittu.\n\nRauta hymähti.\n\n— Teitä mainittiin kapteeniksi ja Hansiksi. Minä olen näinä päivinä\njoutunut hengessä seurustelemaan paljonkin erään kapteeni Hans\nKortkampfin kanssa. Pelkkää arvailua siis, joka olisi voinut osua\nvikaankin. Mutta se, mitä en uskalla lähteä edes arvailemaan, on teidän\ntoverinne oikea nimi. Tiedän vain, että hän ei ole kamreeri Kurt Berg.\n\n— Oi, senkö vain? mustatukkainen valitti hymyillen. — Sallikaa minun\nsiis esittäytyä: kapteeni Rudolf Weissmann.\n\nMaxiksi nimitetty mies palasi tarkastusmatkaltaan. Hänellä oli mukanaan\nviisi pistoolia ja konepistooli.\n\n— Tämähän on aseistukseltaan oikea pikku linnoitus, kapteeni Kortkampf\nhymähti. — Oli onni meille, että äkkiyllätyksemme onnistui.\n\nUpseerien viittauksesta konepistoolit olivat kadonneet myös eteisen\novella seisovien miesten käsistä. Rauta virkahti vaimolleen:\n\n— Unohda äskeinen, välikohtaus. Se oli vain valitettava erehdys.\nToivottavasti sinä ja Mari pystytte Jussin avulla loihtimaan myöhäisiä\nvieraitamme varten jotakin pöydälle! He ovat nälissään, ja heillä on\nhetken kuluttua taas matka edessä.\n\nInkeri oli nopeasti toipunut pelästyksestään. Hymyillen hän torjui\nKortkampfin selittelyt, että heille riittäisi pari voileipää.\n\n— Jättäkää minun asiakseni tutkia, mitä talo pystyy näin odottamatta\ntarjoamaan.\n\nKortkampf kumarsi.\n\n— Olette aivan liian ystävällinen, armollinen rouva.\n\nKun Rauta oli saksalaisten kapteenien perässä poistumassa keittiöstä,\nInkeri kuiskasi hänelle:\n\n— Toinenkin vuori tuli siis Muhammedin luo. Kultaseni, sinulla on\npeloittavan hyvä onni!\n\nHyvä onni? Rauta hymyili happamesti. Sitä hänen vaimonsa ei kuitenkaan\nhuomannut, sillä hän oli jo käynyt käsiksi keittopuuhiin. Hän oli\ntodennut miehensä ja kapteenien tulevan hyvin toimeen keskenään ja otti\ntäydestä vakuutuksen, että äskeinen välikohtaus oli ollut vain erehdys\n— Luojan kiitos!\n\nKun herrat olivat arkihuoneessa päässeet istumaan ja sytyttäneet\nsavukkeensa, Kortkampf kääntyi toverinsa puoleen:\n\n— Mainitsit jotakin, että sinut on julistettu pidätetyksi. Mistä\nhyvästä?\n\n— Ajattele, Hans. Tuomari Rauta epäilee minua Elisabeth Vaaran\nmurhaajaksi.\n\nVaaleatukkainen kapteeni hätkähti.\n\n— Elisabeth Vaaran murhaajaksi! Mitä sinä puhut, Rudi? Onko Elisabeth\nkuollut? Taivaan vallat, milloin?\n\n— Hän katosi samana iltana, jolloin Vaaran talossa olivat teidän\nläksiäisiksenne järjestetyt rapuillalliset, Rauta vastasi. — Eikä hän\npalannut milloinkaan. Puolitoista kuukautta myöhemmin todettiin, että\nhänet oli tuona yönä raa’asti murhattu.\n\nSe oli uutinen Kortkampfille, yllättävyydessään sangen kipeä uutinen.\nHän jäi synkkänä tuijottamaan eteensä.\n\n— Kuulkaahan, Berg, Rauta sanoi. — Oh, anteeksi, kapteeni Weissmann.\nTe väititte äsken voivanne muutamin sanoin häivyttää minun epäluuloni\nteitä kohtaan.\n\nNuoren miehen tummista kasvoista oli kadonnut aikaisempi ylimielisyys.\nHänen hymynsä oli nyt lämmin ja sovinnollinen.\n\n— Niin, mitä tulee Elisabeth-rouvan murhaan. Sen voinkin, koska näissä\nmuuttuneissa olosuhteissa saatan laskea korttini pöydälle. Sitähän\nilmoititte toivovanne. No, mitä sanotte tästä?\n\nHän kaivoi taskustaan sanomalehden. Se oli \"Karjalaisen\" keskiviikon\nnumero. Epäluuloisena Rauta ryhtyi lukemaan hänen osoittamaansa\nuutista. Äkisti hän kävi tarkkaavaiseksi. Uutisessa kerrottiin, että\nedellisenä päivänä oli Joensuun lähellä tapahtunut auto-onnettomuus,\njossa muuan 30-vuotias mies oli saanut vakavia vammoja. Vahingoittunut\noli otettu hoidettavaksi Joensuun sairaalaan ja todettu herra Kurt\nBergiksi, kotoisin Porvoosta. Rauta silmäsi lehden päiväystä. Ei ollut\nepäilystäkään. Lehti oli toissapäiväinen.\n\n— Kun sain eilen tuon lehden käsiini, Weissmann sanoi, minulle tuli\nkiire. Tuo uutinen auto-onnettomuudesta tuhosi minun siihen asti täällä\nElisabethin ansiosta nauttimani täydellisen turvallisuuden kamreeri\nBergin nimen suojissa. En voinut syyttää Kurtia. Poika-parka, hän ei\nollut rikkonut sisarensa käskyjä. Koko ajan hän oli pysytellyt kiltisti\nItä-Suomessa yrittämättäkään ottaa yhteyttä tänne. Tuo auto-onnettomuus\noli hänelle varmasti vielä ikävämpi yllätys kuin minulle.\n\n— Minkä verran oikea Kurt Berg tiesi teistä?\n\n— Jos tarkoitatte minun toimiani täällä, Rauta, niin — ei mitään.\nHänelle riitti sisarensa käsky siihen liitetyn pyöreähkön rahasumman\nkera.\n\nRauta nyökkäsi. Tuo tuntui uskottavalta. Hetken vaiettuaan hän virkahti:\n\n— Kertokaa jotakin itsestänne, Weissmann.\n\nKapteeni hymyili.\n\n— Minä pidän teistä, Rauta. Siksi saatte kuulla. Olen syntynyt täällä\nSuomessa ja täällä tullut ylioppilaaksi, tarkemmin sanoen Turussa.\nAntauduin pankkialalle ja toimin sillä alalla ensin täällä, sitten\nSaksassa. Suomeen tulin takaisin 63. divisioonan mukana. Viime\nmaaliskuussa minut siirrettiin \"erikoistehtäviin\". Se tapahtui silloin,\nkun meikäläiset ensimmäisen kerran alkoivat vakavasti pelätä Suomen\nirroittautuvan sodasta. Sillä kertaa vaara meni ohi. Epäilys jäi\nkuitenkin elämään meikäläisissä, ja siksi valmisteluja jatkettiin.\nMinun tehtäväni oli yksinkertainen. Sitä helpotti erityisesti se, että\nolin jälleen tavannut Elisabethin. Jo Turun-aikanani olin ystävystynyt\nhänen kanssaan. Nyt jälleen tavattuamme hän oli valmis auttamaan\nminua. Viime kevätkesällähän jokainen suomalainen patriootti uskoi\nvielä aseveljeytemme säilymiseen. Sitä paitsi Elisabethin äiti oli\nsaksalainen ja hän itse minun ystäväni. Kuten näette, kaikki järjestyi\nhelposti minun kohdallani.\n\n— Se, mitä sijoititte Sundin lesken mökkiin, mitä niin tarkoin\nvartioitte sivullisten silmiltä ja minkä perille Oskar Lundströmin\nkuitenkin onnistui päästä kiristäen teitä sitten sillä, oli siis...\n\nKapteenin tummanruskeissa silmissä oli humoristinen välke.\n\n— Niin, sanokaapa te itse, Rauta, mitä se oli.\n\n— Arvattavasti salainen radioasema, jolla lähetitte tilannetiedoituksia\ntäältä Saksaan.\n\n— Onnittelen, Rauta. Arvasitte aivan oikein.\n\n— Lähetittäkö paljonkin sanomia?\n\nSilliä kohdalla kapteeni kuitenkin pudisti päätään ja hymyili.\n\n— Se on minun salaisuuteni. Joka tapauksessa viimeisen sanomani lähetin\nviime yönä ja kaksi tuntia myöhemmin sain luvan lopettaa toimintani\ntäällä. Samalla ilmoitettiin Kortkampfin tulevan tänä iltana noutamaan\nminut pois. Sitten minulla ei ollutkaan muuta tehtävää kuin sytyttää\ntalo, maksaa rouva Sundille vahingonkorvaus ja jäädä odottamaan.\n\n— Tiesikö Lundström, että te ette ole Kurt Berg?\n\n— Ei. Hän ei ole milloinkaan tavannut lankoaan.\n\n— Mutta ruustinna Saarinen on tavannut Kurt Bergin. Hän olisi voinut\nruveta epäilemään teitä.\n\n— Se vaara oli tietenkin olemassa. Mutta se ei ollut suuri.\n\n— Oletteko te ja olkea Kurt Berg sitten niin toistenne näköisiä?\n\n— Emme toki! Hän on heikkorakenteinen ja hintelä. Meissä ei ole muuta\nsamanlaista kuin hiukset ja silmät.\n\nRaudan täytyi nauraa. Hänen mieleensä oli muistunut, miten paljon\naikaa hän oli uhrannut kysymykselle Kurt Bergin ruskeista silmistä. Ja\nnyt paljastui, että nuo hänen aavistamansa kaksi miestä olivat koko\nruumiinrakenteeltaan aivan eri tyyppiä. Juuri silmät vain sattuivat —\nhiusten lisäksi — olemaan samanlaiset!\n\n— Niin ollen ruustinna...\n\n— Oh, ruustinna! kapteeni keskeytti yliolkaisesti. — Elisabeth oli\nhänen epäjumalansa. Kun Elisabeth kerran sanoi, että minä olin\nhänen veljensä, niin minä olin sitä sitten ruustinnalle aivan\nvuorenvarmasti... Onko teillä vielä jotakin kysyttävää minulta, Rauta?\n\nPäänpudistus oli vastauksena.\n\nSamassa Inkeri ilmestyi ovelle ilmoittamiaan, että pöytä oli katettu.\nKapteeni Kortkampf katsoi silmiään räpytellen \"illallisihmettä\", joksi\nhän emännän aikaansaannosta kiitti.\n\n— Mutta...\n\nInkeri ymmärsi väärin hänen tarkoituksensa ja kiirehti selittämään:\n\n— Miehenne ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa tule\nruokasaliin syömään. Niin meidän oli katettava heille keittiöön.\n\nKortkampf näytti hämmästyneeltä.\n\n— Armollinen rouva, päähäni ei olisi pälkähtänytkään, että he\naterioisivat täällä meidän kanssamme. Aioin sanoa vain, että on\nsuorastaan sääli käydä käsiksi näin ihastuttavaan pöytään.\n\nHän oli kuitenkin helposti houkuteltavissa syömään. Vaikka toiset vain\nmuodon vuoksi tekivät hänelle seuraa, leikkelelautanen toisensa jälkeen\ntyhjeni ja metsästäjänpihvi teki suurenmoisesti kauppansa. Mutta\nkaikesta huolimatta Inkeri tunsi tunnelmassa olevan jotakin, mitä hän\nei voinut ymmärtää eikä karkoittaa. Herrat olivat oudon vaiteliaita.\n\nArkihuoneen kahvipöydän ääressä mieliala sentään nousi. Weissmann\nkertoili hupaisia juttuja. Ne saivat Inkerin nauramaan ja\nhoukuttelivat Raudankin kasvoille hymyn. Vain Kortkampf istui edelleen\nvaiteliaana, kuin kovan iskun huumaamana. Vihdoin hän riistäytyi irti\nalakuloisuudestaan.\n\n— Suokaa anteeksi, armollinen rouva. Teistä käytökseni on varmaan aivan\nkäsittämätön. Mutta tieto Elisabeth-rouvan traagillisesta kuolemasta\nkoski minuun syvästi.\n\nInkeri nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Vaikka hän itse oli saanut\nkaikkea muuta kuin miellyttävän kuvan Elisabeth-rouvasta, vieraan\nupseerin kiintymys tähän liikutti häntä.\n\nKun emäntä pistäytyi hetkiseksi keittiöön tarkastamaan tarjoilua\nsiellä, Weissmann virkahti:\n\n— Elisabeth oli kaunis, komea ja älykäs nainen. Mutta haaveilun\nkohteeksi hänestä ei totisesti ollut. Jo silloin kun sinä, Hans, olit\nhäneen täällä niin rakastunut, minä koetin saattaa sinut järkiisi.\n\n— Koetitko, Rudi? En todellakaan muista...\n\nWeissmann nauroi häikäilemättä.\n\n— Vai et muista? Ikäsi sanoit muistavasi sen sähkösanomaonnittelun,\njonka rykmenttitovereilta syntymäpäivänäsi sait tänne.\n\nKortkampfin kasvot värähtivät.\n\n— Tarkoitatko...?\n\n— Tarkoitan, että kannoit turhaan kaunaa siinä olleista alkusanoista\nrykmenttitovereille. Ennen kuin toin sähkösanoman sinulle, korjasin\nsitä hieman. Liitin siihen alkuun nuo varoittavat sanat: 'Luther,\nkymmenes käsky!'\n\nKortkampf tuijotti häneen hetken silmissään raivoa. Sitten katse\nkuitenkin kirkastui, ja lopulta hän naurahti sovinnollisesti.\n\nKun Inkeri oli palannut seuraan, Rauta virkahti:\n\n— Kapteeni Kortkampf, tahtoisitteko vastata eräisiin tuota\nläksiäisiltaanne koskeviin kysymyksiin?\n\nSaatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi:\n\n— Tehän olitte sopinut Elisabeth-rouvan kanssa tapaamisesta myöhemmin\nillalla?\n\n— Kyllä.\n\n— Teidän piti tavata hänet jokirannassa olevan saunan kuistilla, eikö\nniin?\n\n— Aivan.\n\n— Mihin aikaan?\n\n— Kello kaksikymmentäneljä.\n\n— Tapasitteko ketään lähdettyänne illallispöydässä sattuneen\nkiusallisen kohtauksen jälkeen ulos?\n\n— Kyllä. Tapasin puutarhassa tuomari Vaaran. Hän seisoi siellä erään\npuun juurella ja itki.\n\n— Itki?\n\n— Niin. Minä en ollut täysin käsittänyt, mitä illallispöydässä\noli tapahtunut. Vasta nähdessäni tuomari Vaaran yksin puutarhassa\nymmärsin häneen kohdistuneen loukkauksen syvyyden. Aioin mennä hänen\nohitseen. Mutta hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi, käheästi: 'Tulkaa\nkävelemään kanssani.' Seurasin häntä, vaikka minulle oli kiusallista\njoutua kahden hänen kanssaan. Ymmärrättehän? Kävelimme maantietä\npoispäin kylästä. Hän ei puhunut mitään. Puolisen tuntia käveltyämme\nilmoitin palaavani jo takaisin. Niin erosimme.\n\n— Ja Vaara?\n\n— Hänkö? Hän nyökäytti minulle ja jatkoi matkaansa yksin.\n\nHuoneeseen tuli hiljaista.\n\n— Saunan lähettyvillä tapasitte sitten apteekkari Katajiston, eikö niin?\n\n— Teillä on tarkat tiedot, tuomari Rauta. Niin tapasin.\n\n— Tuliko Elisabeth-rouva tapaamispaikalle?\n\n— Ei. Odotin häntä puoli tuntia. Mutta hän ei tullut. Siiloin arvelin,\nettä hänelle oli tullut jokin este tai että hän oli tuon välikohtauksen\nvuoksi muuttanut mieltään. Palasin taloon.\n\n— Tapasitteko ketään?\n\n— En. En oikeastaan. Lähdettyäni saunalta olin kuitenkin polulla\nerottavinani jonkun tulossa vastaani. Hänellä oli kädessään jokin\nkevyt esine; saattoi olla pesusoikko. Äkisti hän pysähtyi, hypähti\npensaikkoon ja oli kadonnut.\n\n— Ettekö voi sanoa, kuka se olisi voinut olla?\n\n— En. Oli melko pimeä. Ehkäpä erehdyin tuon pesusoikonkin suhteen.\n\n— Saitte kai sentään jonkinlaisen käsityksen siitä, oliko kysymyksessä\nnainen vai mies?\n\nKortkampf nyökkäsi.\n\n— Kyllä. Tulija oli nainen. Nuori vaiko vanha, sitä en sen sijaan\nvoinut erottaa.\n\nRauta sanoi sydämellisesti:\n\n— Kiitän teitä, kapteeni. Olette auttanut minua suuresti.\n\n— Luuletteko saavanne murhaajan kiinni? Kortkampf kysyi, ja hänen\näänestään kuuli, että hän toivoi sitä hartaasti.\n\n— Kyllä!\n\nHetkistä myöhemmin kapteenit nousivat hyvästelemään. He kiittelivät\nkaunopuheisesti emäntää. Weissmann virkahti sitten hymyillen isännälle:\n\n— No, tuomari Rauta! Miten te nyt suhtaudutte minun lähtööni?\n\nRauta hymyili.\n\n— Ensinnäkin, minä tiedän nyt, ettei teillä ole osaa eikä arpaa\nElisabeth-rouvan kuolemassa. Ja toiseksi, kapteeni, teidät on tultu\nvapauttamaan minun kynsistäni neljän konepistoolin ja yhden pistoolin\nvoimalla. Tuliylivoima on ratkaisevasti teidän puolellanne. Minä olen\npakkotilan edessä.\n\nWeissmann nauroi,\n\n— Entä ellen olisi onnistunut haihduttamaan epäilystänne, että minä\nmurhasin Elisabeth-rouvan? hän kysyi. — Meillä on kyllä suurempikin\ntuliylivoima kuin mainitsitte. Minulla on näet myös ase taskussa. Mutta\nolisitteko sittenkään tyytynyt kädet taskussa katsomaan lähtöäni?\n\nRauta hymähti.\n\n— Jos sallitte, kapteeni, niin sen kysymyksen jätän vastaamatta.\n\nVastaus huvitti Weissmannia. Ojentaen kätensä hän sanoi:\n\n— Minun korttini olivat lopultakin paljon paremmat kuin te olette viime\npäivinä uskonut. Eivätkö olleetkin?\n\n— Sen myönnän, kapteeni. Teidän korttinne olivat paljon paremmat ja\npaljon puhtaammat.\n\nErotessaan kapteeni Kortkampf ilmoitti virallisen jäykästi:\n\n— Minun täytyy pyytää, että lähtömme jälkeen te kaikki pysytte\nhuvilassa vielä puoli tuntia. Sen jälkeen voitte noutaa rannasta\nkonepistoolinne ja viisi pistoolianne. Meidän on pakko noudattaa\nvarovaisuutta viimeiseen saakka. Valitettavasti emme ole enää aseveljiä.\n\nInkeri huudahti huolehtivaisesta\n\n— Kapteeni Weissmann, missä teidän matkatavaranne ovat?\n\nPuhuteltu näytti hymyillen pientä salkkua kainalossaan.\n\n— Tässä, armollinen rouva..\n\n— Mutta... mihin te lähdette näin keskellä yötä ja miten?\n\nKortkampfin ääni oli matala ja kohtelias, kun hän vastasi:\n\n— Armollinen rouva, sekä teille että miehellenne on nykytilanteessa\nparempi, ettette sitä tiedä.\n\nHetkistä myöhemmin Rantamaan huvilassa oli taaskin vain neljä ihmistä.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\"MINÄ SYYTÄN!\"\n\n\nSeuraavana yönä Inkeri heräsi usein levottomista unistaan, joissa\nselvitettävänä olevan murhenäytelmän eri henkilöt esiintyivät mitä\npeloittavimmin muunnelmin. Joka kerran havahtuessaan hän kuuli miehensä\naskelet arkihuoneesta; edestakaisin, nurkasta nurkkaan, väsymättä.\nKaarlo-parka, hän ei tuntunut saavan tänäkään yönä minkäänlaista lepoa!\nMutta vaikka Inkeri sääli häntä, niin miehen askelten kaiku soi hänelle\nturvallisuuden tunnun ja auttoi hänet jälleen uneen.\n\nÄkkiä hän hätkähti taas hereille. Hänellä oli jäätävä tunne siitä,\nettä joku oli kumartumassa hänen ylitseen. Sen täytyi olla luihu\nnahkatakkinen, jonka inhat kasvot olivat juuri vainonneet häntä unessa.\n\n— Mutta, Pienokainen! Sinähän tuijotat minuun kuin pelkäisit minun\naikovan vähintäänkin murhata sinut. Kas niin, olepa nyt kiitti tyttö ja\nanna 'hyvää huomenta’-suukko!\n\nHelpotuksesta huudahtaen Inkeri kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.\n\n— Miten sinä säikytitkään minua, Kaarlo! Aamuhämärässä sekoitin sinut\nLeoon, Lundströmin puukottajaan.\n\nRauta nauroi.\n\n— Eilisiltana meidän pankinkamreerimme piti loukkauksena kysymystä,\novatko hän ja oikea Kurt Berg samannäköisiä. Mistä minä saatoin tietää,\nettä pesunkestävä Kurt on heikkorakenteinen ja hintelä? Mutta jos\nminun erehdyksessäni oli jotakin loukkaavaa, niin mitä silloin onkaan\nsanottava sinun tahallisen ilkeämielisesti nyt minuun kohdistamastasi\nLeo-vertauksesta! Jalomielisesti tyydyn kuitenkin vain keräämään\ntulisia hiiliä sievän pääsi päälle. Katsohan, mitä olen tuonut sinulle!\n\nHän asetti tarjottimen vaimonsa vuoteelle.\n\n— Koetatko uskotella minulle keittäneesi kahvit?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Kultaseni, sehän on ennenkuulumatonta!\n\nInkeri ajatteli kyllä hiljaisessa mielessään, että unijuoma olisi ollut\nparemmin paikallaan kaikkien näiden levottomien päivien ja huonosti\nnukuttujen öiden jälkeen. Hän pidättäytyi kuitenkin sanomasta sitä.\nTunsihan hän miehensä. Kaarlo itse saattoi juoda mihin vuorokauden\naikaan tahansa väkevää kahvia sen häiritsemättä lainkaan hänen\nruokahaluaan tai unenlahjojaan. Sitä paitsi mies ei vaivautunut\nmilloinkaan keittopuuhiin, ellei ollut aivan erityisen hyvällä tuulella.\n\nInkeri koetti sopeutua varhaiseen herätykseen, pani paljon kermaa\nkuppiinsa ja maisteli juomaa varovaisesti. Rauta joi kahvinsa mustana.\nTyhjennettyhän toisen kupillisen hän sanoi:\n\n— Päivällä voit ruveta Marin kanssa panemaan matkalaukkuja kuntoon.\nTilaan auton hakemaan meitä huomisaamuna varhain.\n\nValimo oli juuri viemässä kuppia huulilleen. Se pysähtyi nyt\npuolitiehen.\n\n— Auton hakemaan meitä...?\n\n— Sinä et näytä juuri innostuneelta, Rauta pilaili. — Taidat jo olla\nyhtä mieltä Augusta-ystäväsi kanssa, joka toivoo sinun viipyvän tällä\npaikkakunnalla kauan. Meillä on kuitenkin Helsingissä poika, jota\nkohtaan äidilläkin on velvollisuuksia.\n\nInkeri oli aivan liian yllättynyt kyetäkseen vastaamaan kiusoitteluun\nsamalla mitalla. Hänen sydäntään oli monesti suorastaan polttanut\nkoti-ikävä. Nyt lupaus pikaisesta pojan luo pääsemisestä hulmahti\nodottamattomana riemuna hänen ylitseen.\n\n— Oi, kultaseni! Parempaa lahjaa et olisi voinut minulle keksiä.\n\nSitten hän kuitenkin kävi miettiväksi. Miten ihmeessä...?\nEilisiltanahan Kurt Bergin ja kapteeni Kortkampfinkin nimet olivat\npyyhkiytyneet epäilyksenalaisten listalta. Makuulle mennessään hän oli\nollut varma siitä, että Kaarlon oli aloitettava tutkimuksensa taas\nalusta. Kuinka sitten nyt...?\n\n— Onko sinulla uusi teoria arvoituksen selvittämiseksi? Sano!\n\nRauta kaatoi itselleen kolmannen kupillisen ja hotkaisi sen tyhjäksi.\nÄrsyttävän hitain liikkein hän nosti tarjottimen lähimmälle tuolille ja\nrupesi riisuutumaan.\n\nInkeri oli kohottautunut kyynärpäänsä varaan ja katseli hänen\npuuhailujaan.\n\n— Kultaseni, sinun teatterisi on tällä hetkellä yhtä katsojanpaikkaa\nlukuun ottamatta ihan tyhjä. Sinun ei siis kannata panna lainkaan\nparastasi jännitysnäytelmän sankarina. Voit huoleti hypätä sen kohdan\nylitse, jossa sankari kohottaakseen katsomossa jännitystä viivyttää\nratkaisevan vuorosanan lausumista. Vai etkö kuullut, että kysyin, onko\nsinulla uusi teoria?\n\n— Kyllä minä kuulin, Pienokainen. Odotin vain sinun vetävän\njonkin toisen, paremmin sinun luontaista älykkyyttäsi vastaavan\njohtopäätöksen. Kun sinä kuitenkin tunnut tällä hetkellä olevan siihen\nliian uninen, täytynee minun sanoa, etten ole rajoittunut keksimään\nmitään uusia teorioja. Olen ratkaissut koko arvoituksen.\n\n— Tarkoitatko, että sinä tiedät nyt...?\n\n— Kyllä. Minä tiedän, kuka murhasi Elisabeth-rouvan.\n\nInkeri tarkasti miehensä hymyileviä kasvoja tämän vetäessä pyjaman\ntakkia selkäänsä. Niiden ilme oli nyt toinen kuin tutkimusten pitkinä\nvuorokausina. Kaikki kireys ja jännittyneisyys, jotka olivat näinä\npäivinä tuntuneet hänen naurussaankin, olivat kadonneet. Helpotus ja\nvarmuus olivat tulleet niiden tilalle. Inkeri huoahti keventyneenä.\n\n— Nyt vasta minä uskon pääseväni pian Pikku Jättiläisen luo... Mutta...\ntuolla huoneessa kävellessäsikö sinä löysit todistukset...?\n\nRauta heittäytyi pitkäkseen ja veti peiton leukaansa asti. Haukotellen\nhän vastasi:\n\n— En. Todistuksia minulla ei ylipäänsä vielä ole. Ole kuitenkin\nhuoleti, hankin ne ennen iltaa. Tällä kertaa ei ole pienintäkään\nerehtymisen vaaraa. Jokainen yksityiskohta sopii yhteen... Hyvää yötä,\nPienokainen!\n\nInkeri tarrasi kädellään hänen pörröiseen vaaleaan tukkaansa.\n\n— Älä luulekaan saavasi nukkua, ellet kerro minulle mitään muuta!\n\n— Muuta? Ai niin, illaksi meidän on järjestettävä tänne jonkinlaiset\nläksiäiset. Sellaisethan ovat täällä tapana. Voimme pyytää Martan\nauttamaan valmistuksissa sinua ja Maria. Hänestä on sekin apu, että\nhänen kauttaan saanette ruokatavaratäydennystä kirkonkylän isänniltä.\nEi mitään suurta vierasjoukkoa. Muutamia läheisiä vain. Sinun ei\ntarvitse ottaa heidän kutsumistaan vaivoiksesi. Tällä kertaa minä\nkutsun heidät itse.\n\n— Sinäkö, Kaarlo?\n\n— Niin. Sillä... No niin, sinun täytyy kai saada tietää, että noilla\nkutsuilla on toinenkin tarkoitus kuin pelkkä hyvästijättö. Ennen kuin\nvieraamme lähtevät Rantamaalta, täällä pidätetään Elisabeth-rouvan\nmurhaaja.\n\nInkeri oli usein kuvitellut, miten suunnattomalta helpotukselta oli\ntuntuva saada kuulla tuon pidätyksen pian tapahtuvan. Nyt hänen\nmiehensä sanoi, että se suoritettaisiin seuraavana iltana ja täällä.\nMitään helpotusta hän ei kuitenkaan tuntenut, pikemminkin vain kauhua.\n\n— Keitä on läsnä? hän kysyi tukahtuneesti.\n\n— Vieraita ei tule olemaan monta, Rauta vastasi. — Ensinnäkin Erkka\nJärvi. Tietysti olisi mieluisaa, jos hänen rouvansakin tulisi.\nEn kuitenkaan usko Erkan ottavan häntä mukaan, koska hän joutuu\nsuorittamaan murhaajan virallisen pidätyksen. Toiseksi Matti Vaara.\n\n— Voiko tuomari Vaara tulla?\n\n— Tietysti. Hänen täytyykin.\n\nTuo \"täytyi\" sai Inkerin vavahtamaan. Mutta hän karkoitti sen\nherättämät ajatukset mielestään. Kiireesti hän kysäisi:\n\n— Entä edelleen?\n\n— Kolmanneksi ja neljänneksi Katajistot. Hehän ovat tällä\npaikkakunnalla ainoat, jotka ovat älynneet kutsua meidät luokseen.\nViidenneksi sinun 'aatetoverisi' ja ystävättäresi Augusta. Kun\nmolemmat nuoret Saariset tulevat myös olemaan läsnä, on kahdeksanneksi\nkutsuttava itse herra rovasti.\n\n— Entä sitten?\n\n— Kerstin Lundström. Kun hänet nyt kerran kutsuttiin tälle\npaikkakunnalle, emme voi olla osoittamatta hänelle jonkinlaista\nvieraanvaraisuutta. Onhan hän sitä paitsi. Elisabeth-rouvan sisar.\nLisäksi hän on piakkoin rikas, itsenäinen nainen, jollaisia tällaisen\nasianajajan ei sovi milloinkaan kohdella yliolkaisesti. Hän saa siis\ntäyttää yhdeksännen paikan.\n\n— Ja muut?\n\n— Muita ei olekaan. En minä toki vaadi sinulta ihan mahdottomia. Näin\nyhtäkkiä kutsutuista yhdeksästä vieraasta on emännällä jo aika puuha.\n\nLämpimässä vuoteessaan Inkeri tunsi värisevässä. Yhdeksän vierasta!\nJa hänen miehensä oli sanonut, että Elisabeth-rouvan murhaaja\npidätettäisiin ennen tuon vierailun päättymistä. Kuka siis? Äkkiä hän\ntunsi, ettei millään ehdolla halunnut olla läsnä silloin, kun kauhea\ntotuus paljastuu ja syyllinen vangitaan. Ei! Hän matkustaisi ennen\niltaa vaikkapa Vaasaan odottamaan miestään.\n\n— Kaarlo...!\n\nEi vastausta. Käännähtäessään kiivaasti mieheensä päin Inkeri huomasi\ntämän vaipuneen jo syvään uneen.\n\nHän nousi vuoteesta, heitti aamutakin hartioilleen ja lähti\narkihuoneeseen. Aurinko oli nousemassa. Hän työnsi ikkunan auki ja\nhengitti syvään kirpeänkylmää syysilmaa.\n\nEi sittenkään, niin heikko hän ei saanut olla, että pakenisi. Miten\ntuskallinen murhaajan paljastamisen hetki olisikin, niin silloin\ntapahtuisi vain oikeus. Mitään sääliä hän ei olisi tunteva, sillä\nElisabeth-rouvan murhaaja ei ollut ainoastaan raaka, vaan myös luihu ja\nraukkamainen — olipa hän kuka tahansa!\n\nKeitä olisikaan läsnä todistamassa rikollisen paljastumista.\nMatti Vaaraa ja molempia Katajistoja oli syyttä epäilty; oli\noikeus ja kohtuus, että he saisivat ainakin tällaisen hyvityksen.\nPoliisitarkastaja Järvi ja Elias Saarinen tarvittiin mukaan\npoliisimiehinä. Ruustinna ja rovasti edustaisivat pitäjää ja sen\nojennusta kaipaavaa yleistä mielipidettä. Jussi Saarinen taas kuului\nitse asiassa Rantamaan väkeen. Ja Kerstin Lundström vihdoin oli\nmurhatun sisarena tietysti oikeutettu olemaan läsnä.\n\nPäästyään näin pitkälle ajatuksissaan Inkeri hätkähti. Joku olisi myös\nmurhaaja! Kuka...? Ehkä Kerstin Lundström; hänestähän hän ei tiennyt\nmitään. Mutta ei! Kerstin oli Elisabethin sisar ja kaikin puolin\nkunnolliseksi mainittu. Eikä häntä yksinkertaisesti saanut sopimaan\ntämän murhan puitteisiin. Hänen miehestään Loviisan poliisilaitos\noli tiennyt tämän matkustaneen kotipaikkakunnaltaan elokuussa.\nKerstinin kohdalla se sen sijaan oli nimenomaan korostanut, että\nhän oli harvoin poissa kotoa. Sitä paitsi oli mahdotonta suorittaa\ntäällä keskiviikkoiltainen murhayritys, mikä epäilemättä kuului\nElisabeth-rouvan murhaajan tilille, ja olla jo seuraavana päivänä\nLoviisassa, kuten Kerstin varmasti oli ollut. Silloinhan hän oli\nkotonaan saanut viranomaisilta kehoituksen matkustaa tänne miehensä\nsairasvuoteen ääreen. Murhaaja saattoi olla miltei kuka muu tahansa,\nmutta ei Kerstin Lundström. Minä olen itsekäs raukka, Inkeri moitti\nitseään, saattaessani hetkeäkään ajatella hänestä moista. Päädyin\nhäneen vain siksi, etten tunne häntä ja että hänen syylliseksi\nosoittautumisensa koskisi sen vuoksi minuun vähiten! Murhaaja oli joku\ntoinen — joku hänen tuttavansa! Siitä tosiasiasta ei päässyt mihinkään.\n\nInkeri vetäisi ikkunan kiinni. Häntä kylmäsi.\n\nMitään illallisia hän ei yrittäisikään nyt järjestää. Sitä Kaarlon oli\nturha odottaa. Katajistoillakin oli ollut vain kahvia, Sen kummemmat\nkemut eivät olleet eilen pankinjohtaja Kannolla liioin olleet kamreerin\nläksiäiset.\n\nRauta nukkui aamulla pitkään. Vaiteliaana, mutta hyväntuulisena hän\nhaukkasi nopeasti aamiaisensa. Sen jälkeen hän istahti puhelimen\nääreen kutsumaan vieraita illaksi. Sekä Katajistot että Saariset\nselittivät mielihyvin saapuvansa. Puhelu Vaasaan tuli pian edellisten\nkeskustelujen jälkeen. Tuomani Järvi innostui kuullessaan Raudan\nratkaisseen jo arvoituksen. Hän hämmästeli hieman, miksi hänen piti\nottaa mukaansa myös Vaara, mutta lupasi tehdä niin. Rauta ilmoitti\nhaluavansa esittää kutsunsa rouva Järvelle henkilökohtaisesti.\n\n— Luuletko sen tehoavan paremmin? poliisitarkastaja naurahti. — No,\nehkäpä tehoaakin. Täällä käyntisi jälkeen vaimoni on puhunut sinusta\nepäilyttävän paljon. Kuule, Rauta, triangelidraama ei ole lainkaan minun\nmakuuni. Se on nyt onneksi sinulle tai — minulle.\n\nHän lupasi kuitenkin kääntää puhelun kotiinsa.\n\nRouva Järvi kiitti kutsusta. Valitettavasti hän ei voinut seurata\nmiestään. Nuorempi tytär oli kuumeessa. Ei, mitään vaaraa ei ollut —\nenää.\n\n— Onko pikku Liisasta ollut teille paljon vaivaa? Rauta kysyi.\n\n— Ei, ei toki. Hän on suloinen ja kiltti lapsi.\n\n— Entä nyt, kun Matti Vaara tulee miehenne mukana tänne? Miten saatte\npikku Liisan nukkumaan?\n\n— Nyt en ymmärrä teitä, tuomari Rauta. Minusta on vain hauskaa,\nettä Matti pääsee mukaan kekkereihinne. Pitäkää hänet siellä vaikka\nkauemminkin. Kyllä minä Liisasta huolehdin.\n\nRouva Järvi naurahti huvittuneena. Sitten hän jatkoi:\n\n— Teidän puheistanne voisi luulla teidän epäilevän, etten minä osaa\ntaittaa nukkumaan yhtä pikku tyttöä. Sellaisiin asioihin miesväki ei\nmeidän talossamme ole ennenkään päässyt puuttumaan.\n\nInkeri oli ovelia kuunnellut viime keskustelua. Sen päätyttyä hän sanoi:\n\n— Taisit saada hieman nenällesi, kultaseni. Sen ansaitsitkin. Täytyy\nolla mies keksiäkseen noin typeriä kysymyksiä. Mutta sinä vain hymyilet\nkuin voittaja ikään.\n\nRauta vangitsi hänet nauraen syleilyynsä.\n\n— Tiedätkö, pikku rouva? Olet hurmaava tuossa suuressa\ntalousesiliinassa! Melkein kuin aikuinen.\n\nInkeri pyristeli itsensä vapaaksi.\n\n— Vai melkein? Sinä hupsu, joudu värväämään Martta tänne! Muuten ei\nkahvipöytään tule ainoaakaan täytekakkua.\n\nRauta lähti. Hänen ensimmäinen käyntinsä sujui hyvin. Martta Rintapelto\noli helposti suostuteltavissa auttamaan Rautamaan naisväkeä.\n\nJo kunnantalon pihamaalla hän sai kuulla Oskar Lundströmin aamuyöllä\nkuolleen. Diakonissa lähti hakemaan hänen leskeään Raudan puheille.\n\nKerstin Lundström oli pitkä, laiha mainen. Kasvoissa oli jotakin\nväsynyttä ja katkeraa. Harmaa kävelypuku oli hyvin siisti, mutta\nyksinkertainen ja kaikkea muuta kuin uusi. Ensi näkemältä hän ei\nmuistuttanut niitä kuvia, jotka Rauta oli nähnyt Elisabeth-rouvasta.\nTarkemmin katsoen hän kuitenkin totesi sisaruksissa olevan paljon\nyhteistä. Ero oli sittenkin lähinnä vain ulkoasussa ja kasvojen\nilmeessä. Ryhti oli molemmilla uljas. Kasvojen soikio oli sama, ja\npiirteissäkin oli paljon lyhteistä. Sitä ei vain ensi hetkessä voinut\nhuomata, kun Kerstin-rouva ei osannut hymyillä. Tukka oli molemmilla\nmusta, ja — niin — kummallakin oli siniset silmät.\n\nEsittäydyttyään Rauta valitti surua. Rouva Lundström katsoi häneen\ntutkivasti. Sitten hän virkahti töykeästi ja vierain korostuksin:\n\n— Luullakseni minun ei tarvitse näytellä teille surun murtamaa leskeä.\nMieheni kertoi minulle kaiken vehkeilystään teitä ja rouvaanne vastaan.\nMyös sen, että te annoitte hänelle anteeksi. Minäkin annoin hänelle\nanteeksi — kaiken. Ja nyt minun on hyvä olla, kun jaksoin tehdä sen.\nMuuten... mieheni mainitsi teidän väittäneen, että Elisabeth olisi\ntestamentannut omaisuutensa minulle ja Kurtille. Sehän ei voi olla\ntotta! Häh oli kai ymmärtänyt teidät väärin.\n\n— Ei, rouva, hän ei ymmärtänyt väärin. Testamentin määräykset ovat\nselvät.\n\nKerstin valahti kalpeaksi. Ilmeisesti, hän oli työntänyt tuollaisen\nmahdollisuuden luotaan. Nyt hänen oli vaikea uskoa se sittenkin\ntodeksi. Ääni vapisi voimakkaasta mielenliikutuksesta, kun hän sanoi:\n\n— Koko yön olen vakuutellut itselleni, että sellaista ihmettä ei\nelämässä tapahdu. Koettakaa ymmärtää minua. Minulle itselleni on\nenemmän kuin riittävä lahja se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen\nolen vihdoinkin vapaa. Mutta lasteni vuoksi iloitsen tietysti rahoista.\n\nRauta nyökkäsi. Hetken äänettömyyden jälkeen Kerstin-rouva jatkoi:\n\n— Kaikkein viimeksi olisin kuvitellut saavani joskus jotakin\nElisabethilta. Sellaisia sisaruksia me olimme! Vaikka Kurt asui niin\nlähellä kuin Porvoossa ja minä Loviisassa, niin naimisiin mentyäni en\nole tavannut häntäkään.\n\nSitten hän keskeytti ja lausui kuivasti hymähtäen;\n\n— Mitä hulluja minä teille, vieraalle, tällaisia puhelen! Teillä oli\nkai jotakin asiaa minulle.\n\nOlihan Raudalla. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin hän sai\nKerstin-rouvan suostumaan suunnitelmaansa. Yhdessä he lähtivät sitten\napteekkarilaan. Rouva Katajisto oli hämmästynyt kuullessaan, mihin\nhänen apuaan tarvittiin. Lopulta Elli-rouva naurahtaen myöntyi:\n\n— En käsitä tuon taivaallista siitä, mihin te pyritte, tuomari.\nMielihyvin olen kuitenkin juonessa mukana.\n\nTuntia myöhemmin Rauta oli jälleen Rintapellon pientilalla. Hän\nsai kuulla Martan jo aikoja sitten lähteneen Rantamaalle. Kiirettä\npitämättä hän haasteli vanhusten kanssa niistä monista vaikeuksista,\njoita vastaan pienviljelijät joutuvat kovina aikoina kamppailemaan.\nSiellä hän sai myös tietää, missä nahkuri Peltosalon mökki oli, ja\nsuuntasi askelensa sinne. Perille päästyään hän joutui vastakkain\nsangen kiukkuisen ukonkääppänän kanssa. Harvoine pujopartoineen,\npunaisine nenineen ja kaljuine päineen nahkuri Peltosalo oli\nomalaatuinen tyyppi. Vaikkei hän ulottunut vierasta kainaloihinkaan,\nhän purki tähän pelottomasti suuttumuksensa:\n\n— Vai niin, te nyt sitten olette se Rantamaan herra! Ettäs ette häpeä\nvietellä huonoille tavoille pojannulikoita! Sillä mitäs muuta kuin\nnulikka tuo meidän Pekka on? Miestä minä siitä jo odotin ja siksi\npanin sen sepän oppiin. Työtä se pajassa tekikin, sen minkä taisi.\nMutta sitten tulitte te! Te houkuttelitte pojan lyömään laimin työnsä\nja opetitte sen yöjuoksuihin! Menkää nyt tuonne takakamariin! Sieltä\nlöydätte Pekan sellaisena, miksi te olette sen tehnyt! Kipeä se on!\nNiin kipeä, ettei vuoteesta ylös pääse! Olettekos nyt tyytyväinen?\n\nRauta yritti selittää ukolle olleensa levoton, kun Pekkaa ei ollut\nkuulunut Rantamaalle tänä aamuna. Siksi hän oli nyt tullut katsomaan,\nvaivasiko poikaa jokin. Tällaiset puheet eivät kuitenkaan rauhoittaneet\nnahkuria. Päinvastoin ne valoivat kuin öljyä tuleen. Kesken uuden\nryöpyn Rauta meni katsomaan potilasta. Tämä oli tosiaan korkeassa\nkuumeessa ja houraili. Isän luo palattuaan hän lupasi toimittaa\ntohtori Lehdon katsomaan sairasta. Sitten hän käänsi keskustelun Pekan\ntulevaisuuteen. Sen jälkeen ei Peltosalon mökissä enää karjuttu.\nNahkuri ei ollut uskoa korviaan kuullessaan vieraan tahtovan auttaa\nhänen poikaansa pääsemään elämässä eteenpäin. Vanha Peltosalo oli ollut\ntyhmä, hän ei vain hevillä tahtonut uskoa \"herroista\" mitään hyvää.\nMutta kun asiat oli puhuttu selviksi, hänen kiitoksensa valuivat yhtä\nvuolaina kuin hetki sitten haukkumasanat.\n\nKoska Pekka nyt oli poissa sen päivän pelistä, Raudan oli turvauduttava\nOlli Liukkoseen. Hänestä hän saikin innokkaan apulaisen. Poikasta\nkirveli vain se, ettei \"Rantamaan herra\" ilmaiseksikaan halunnut nähdä\nhänen laskettavan pikku sillan korvasta koskea alas. Sen sijaan tällä\noli paljon mielenkiinnottomampia tehtäviä jokirannassa. Mutta vaikka\nOlli oli tästä kaikesta nyreissään, se unohtui, kun parin tunnin\ntyhjänpäiväisen möyrimisen palkaksi herra pisti hänen kouraansa kaksi\nsatalappusta.\n\nRauta palasi huvilalle vasta kello kahdeksantoista aikaan. Kun hän\nkeittiössä ilmoitti olevansa nälissään, Mari otti hänen tiedoituksensa\nvastaan loukatun keittiömestarin jäätävällä kylmyydellä. Tavallisesti\nse tehosi ja sai tuomarin nöyryytettynä peräytymään sisähuoneisiin.\nMutta tällä kertaa Mari olisi mielellään uskonut näkevänsä vain pahaa\nunta, kun tuomari nauraen pyöräytti hänet ympäri ja komensi:\n\n— Ruoat äkkiä uunista esiin! Tiedän niiden olevan siellä.\n\nMari vetäytyi varovasti muutaman askelen päähän. Sieltä hän uskaltautui\nmurisemaan:\n\n— Eivät ole!\n\nRauta katsoi häntä pää kallellaan.\n\n— Eivätkö? No, tietääkö Mari, että rouva ja minä matkustamme huomenna\nHelsinkiin? Mutta elleivät ruoat ole kahdessa minuutissa ruokasalissa,\nniin Maria ei huolita mukaan Pikku Jättiläisen luo!\n\nVanhan palvelijattaren silmät revähtivät pyöreiksi.\n\n— Siunatkoon! Pääsemmekö me kotiin? Tältä ryövärirannikolta?\nVihdoinkin!... Niin että tahtooko tuomari ruokaa? Minä kun kuulin\nväärin. Ihan väärin! Että tuomari ei tahdo ruokaa. Heti, tuomari!\nSilmänräpäyksessä kaikki on pöydässä. Ja ihan tuomarin herkkuja! Kuinka\nsitä nyt saattaakin kuulla niin väärin? Vanhat korvat... Niin, niin,\nvanhuus ei ole mikään ilo...\n\nViime sanat Mari lausui ruokahuoneessa järjestellessään höyryäviä\nkulhoja Raudan eteen.\n\n— Onko kaikki nyt hyvin, tuomari? Onhan, kiltti tuomari?\n\nRaudalla oli jo suu täynnä ruokaa, ja hän tyytyi vain hyväntahtoisesti\nnyökkäämään. Vanha palvelijatar pyyhkäisi poskeltaan sille valahtaneen\nilon kyynelen ja katosi keittiön puolelle. Mutta Inkeri sanoi:\n\n— Kultaseni, ellen erehdy, sinä ylvästelit tänä aamuna\njalomielisyydelläsi minua kohtaan. Minä en tahdo pitkään olla velassa.\nSiksi kiiruhdan nyt maksamaan jalomielisyytesi takaisin samalla\nmitalla. Sinä soit Marille äsken kaksi minuuttia aikaa. Minä annan\nsinulle kokonaista viisi. Niiden kuluttua sinun on sitten myös oltava\npoissa ruokahuoneesta! Kahden tunnin kuluttua vieraat ovat täällä,\nja huoneet ovat vielä tässä kunnossa. Sitä paitsi minun on ehdittävä\npukeutuakin.\n\nKahden suupalan välissä Rauta virkahti:\n\n— Lisäksi sinun on ehdittävä kuulla eräitä ohjeita. Sinullakin on näet\nosa illan näytelmässä.\n\nJäljellä oleviksi tunneiksi Raudalla oli kyllin puuhaa. Se sai\nMarin taaskin murisemaan. Ensiksi tuomari sulkeutui Jussi Saarisen\nkanssa arkihuoneeseen järjestämään, kuten hän naisille ilmoitti,\nvalaistusta. Ikään kuin siinä mitään järjestämistä olisi enää tarvittu\n— viimeisenä iltana! Tullessaan Martan kanssa tuomaan laseja ja pulloja\narkihuoneeseen, joka oli määrätty herrojen puoleksi, vanha palvelijatar\nrypisti tuimasti kulmiaan. Hän paheksui syvästi miesten täyttämien\nkynttelikköjen määrää.\n\n— Tuollaista kynttilöiden tuhlausta! hän nurisi. — Tällaisena aikana!\n\nMartan ruskeissa silmissä oli myös synkkä, tuijottava katse. Hän\nmuistaa eräitä toisia kynttilöin valaistuja kemuja, Rauta tuumi. Tyttö\nei sanonut kuitenkaan mitään. Hänen luja suunsa puristui vain tiukemmin\nkiinni.\n\n— Mikäs se on, tuo kirkas pallomainen vehje tuolla? Mari kysyi viitaten\npikku pöydälle, joka oli sijoitettu ikkunan ääneen vastapäätä eteiseen\nvievää ovea.\n\nRauta nauroi.\n\n— Kiltti Mari, ehkäpä se on nyt se tykki, jolla huvilaa ammuttiin\ntäällä olomme toisena yönä.\n\nLoukkaantuneena vanha palvelijatar purjehti huoneesta. Tämän pilanteon\nhän olisi kuitenkin voinut antaa tuomarille anteeksi. Tuomari kun nyt\nkertakaikkiaan oli sellainen! Paljon pahempaa oli, että sitten kun joku\npojanlorvi oli tuonut vieraan matkalaukun tuomarille, tämä vei rouvan\nmakuuhuoneeseen. Ja tietenkin rouvaa olisi juuri silloin tarvittu\nkeittiössä ja ruokahuoneessa. Mutta miehillähän ei, Luoja paratkoon,\nole aavistustakaan siitä, miten lukemattomista seikoista emäntäväen on\nkutsujen edellä huolehdittava. Niin, niin... Inkerin olisi toki pitänyt\ntietää, ettei kaikki ollut vielä lähestulkoonkaan valmista. Silti hän,\nkuin mikäkin tytönharakka, antoi kesken kiireiden narrata itsensä noin\npitkiin puheisiin! Kaikkien harmien keskellä oli sentään siunattu asia,\nettä tuomari oli älynnyt edes hommata Martan tänne avuksi. Hänet Mari\nhyväksyi. Martta ei ollut niitä nykyaikaisia heilakoita, joille piti\nihan kädestä pitäen näyttää, mihin mikin kahvikuppi, pikkuleipäkori ja\nkakkuvati oli asetettava.\n\nSamaan aikaan Inkeri kysyi makuuhuoneessa mieheltään: — Mitä varten\nkaikki tämä teatteri? Sinähän sanoit tietäväsi, kuka murhasi\nElisabeth-rouvan.\n\n— Niin minä tiedänkin. Tiedän senkin, missä ja miten murha tapahtui.\nMinun on kuitenkin pakotettava murhaaja itse tunnustamaan. Eikä se ole\nvähäinen urakka. Voi olla, että tätä 'teatteria' ei tarvita. Toivon\nsitä. Mutta minulla on vain tämä ainoa tilaisuus puristaa hänestä\ntotuus esiin. Siksi valmistelujen täytyy olla perusteellisia.\n\nInkeri nyökkäsi. Hän tunsi, että mies oli nyt vakavissaan.\n\n— Sinä saat minut värisemään, Kaarlo. Minulla on samanlainen tunne kuin\njoskus lapsena teatterissa, ennen murhenäytelmän viimeistä näytöstä.\n\n— Viimeinen näytös alkaa nytkin kohta, Rauta sanoi. — Muistathan osasi?\nKun minä ensimmäisien kerran lausun sanat: 'saadaanpa nähdä!', se on\nsamaa kuin näyttämön puolella kolmas soitto: valmiit esitykseen! Ja kun\nsanon tuon sanan toisen kerran, merkitsee se: esirippu auki!\n\nVieraista saapuivat ensimmäisinä Järvi ja Vaara. Poliisitarkastaja\nilmoitti ensimmäisiksi sanoikseen Raudalle olevansa \"pirun\njännittynyt\". Hänen sävynsä muuttui kuitenkin heti, kun Inkeri\nilmestyi arkihuoneen ovelle. Pienet, vihreät silmät pulleissa\nkasvoissa vilkuttivat ystävällisesti, että talon emäntä merenvihreässä\niltapuvussaan oli hurmaava. Inkeri totesi Vaasassa olon tehneen\nhyvää Vaaralle. Hänen mustien silmiensä ilme ei ollut niin torjuva\nja epäluuloinen kuin edellisellä Rantamaan käynniltä. Hän vastaili\nystävällisesti, vaikka lyhyesti pikku Liisaa koskeviin kysymyksiin.\nSillä aikaa Rauta vei Järven syrjään ryhtyen puoliääneen puhumaan\nhänelle. Poliisitarkastaja kuuntelu häntä hämmästyneenä.\n\n— Kerrot kai tästä hänelle itselleenkin?\n\n— En.\n\n— Miksi et?\n\n— Koska se vähentäisi kohtauksen uskottavuutta.\n\n— No, miksi sitten puhut etukäteen minulle?\n\n— Koska sinä muuten voisit pilata koko yrityksen keston kaiken\npuuttumalla asiaan korkeimpana poliisiviranomaisena.\n\nJärven leveillä, hyväntahtoisilla kasvoilla oli huolestunut ilme.\nSitten hän kuitenkin kohautti olkapäitään ja virkahti:\n\n— Kunhan et vain liikaa urheilisi noilla lavastuksillasi ja\nkohtauksillasi. Sinä teatteriherra!\n\nHeidän keskustelunsa keskeytti ovelta kuuluva huudahdus:\n\n— Oi, tuomari!\n\nMartta Rintapelto oli suorittanut loppuun puuhansa keittiön puolella\nja oli matkalla eteiseen ottamaan vastaan saapuvia vieraita. Mustassa\npuvussaan valkeine esiliinoineen ja tummilla hiuksiltaan valkea\npitsipäähine hän vaikutti hyvin sievältä. Hämmästyneenä hän oli\nseisahtunut kynnykselle ja tuijotti Matti Vaaraan. Äkillinen ilo oli\npyyhkäissyt kasvoilta niiden tavallisen umpimielisyyden.\n\nHänen entinen isäntänsä meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.\n\n— Päivää, Martta.\n\n— Oi, ne ovat siis vihdoinkin laskeneet tuomarin kotiin! tyttö\nhuudahti, ja ääretön helpotus kuvastui koko hänen olemuksessaan.\nLujasti hän puristi isäntänsä kättä.\n\n— Niin kuin näkyy, laskivathan ne.\n\n— Miten pikku Liisa voi?\n\n— Hyvin, Martta. Hänkin tulee pian kotiin.\n\nSamassa ovikello soi. Tytön oli riennettävä avaamaan ovea. Tulija oli\nrouva Lundström. Hermostuneisuus, vastahakoisuus ja epämieluisa tunne\nvieraaseen seuraan joutumisesta saivat hänet näyttämään kaikkea muuta\nkuin viehättävältä. Tervehtiessään talon emäntää Kerstin-rouvan huomio\nkiintyi tämän villapukuun; hän vilkaisi omaa vanhaa kävelypukuaan ja\npunastui. Martta ei voinut olla hymyilemättä.\n\nSamassa hän sai kuitenkin muuta ajattelemista. Katajistot saapuivat.\nPunakka, kaljupäinen apteekkari nauroi jo tullessaan ja näytti olevan\ntaas hyvällä tuulella. Jos hän olisi muistanut eilisen viisautensa,\nettä vaikeneminen on kultaa, hän olisi päätellyt hopean sittenkin\nsopivan paremmin hänen jalometallikseen. Hänen pieni, pönäkkä vaimonsa\nsipsutti sisään poskillaan tavallista helakampi puna ja terävissä\nsilmissä odotuksen jännitystä. Hän ja Inkeri ottivat hoiviinsa\nyksinäisen rouva Lundströmin. Molemmat yrittivät parhaansa onnistumatta\nkuitenkaan murtamaan jäätä, joka oli edessä. Herrojen, puhelua\nvilkastutti Jussi Saarisen tulo seuraan. Nyrkkiraudan selvä jälki\nhänen kasvoissaan antoi aihetta moniin kyselyihin, mutta vastaukset\npyrkivät jäämään yksitavuisiksi. Rauta vilkaisi tuon tuosta kelloaan.\nPappilalaiset odotuttivat itseään, ja lisäksi Elias Saarinenkin oli\nvielä poissa.\n\nVihdoinkin! Tavallisuudesta poiketen kolme puuttuvaa Saarista saapui\nsamalla kertaa. Kumara, valkohapsinen rovasti ja hänen hintelä\nesikoksensa peittyivät ruustinnan kookkaan, mustapukuisen olemuksen\nvarjoon. He eivät saaneet suunvuoroa tämän myrskyisesti tervehtiessä\n\"rakasta Ingeään\", jonka huomista lähtöä hänen oli täytynyt jo kotona\nennakkoon itkeä.\n\nArkihuoneessa ruustinnaa odotti yllätys. Tosin hän ei ensimmäisellä\nsilmäyksellä tuntenut Kerstin Lundströmiä. Hän nyökäytti tälle\nylhäisesti kuin vieraalle ikään. Silloin Inkeri virkahti:\n\n— Mutta, Augusta! Etkö tunne Elisabethin sisarta?\n\nNäiden sanojien vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Ruustinna pyörähti\ntakaisin ikään kuin äkisti puhallettuna täyteen iloista hämmästystä.\n\n— Kerstin! Sinäkö todella? Rakkahin! Miten iloinen olen!\n\nHänen täytyi saada syleillä odottamatta jälleen tapaamaansa nuoruuden\nystävää. Sitten hän suuteli tätä molemmille poskille.\n\n— Oi, Kerstin! Muistathan menneitä Porvoon aikoja!\n\nRouva Lundström irrottautui hänen syleilystään ja vastasi kuivasti:\n\n— Kyllä, Augusta. Kyllä minä muistan. Ehkä paremminkin kuin sinä.\n\nMartta oli pysähtynyt katsomaan Elisabeth-rouvan sisareksi mainittua\nnaista. Tuo jäykkäilmeinen, köyhästi puettu ihminen ei juuri muistuta\nsisarvainajaansa, hän mietti poistuessaan omiin puuhiinsa. Siten hän\nsäästyi näkemästä, miten ruustinna jäykistyi tuntiessaan vieraiden\njoukossa tuomari Vaaran. Hänen kasvojaan hallitseva pitkä kapea nenä\nnäytti entisestään kasvavan ja kaartavan syvemmälle ankaran suun\nylitse. Niskojaan nakaten hän astui jäykästi eteenpäin. Kun rovasti\noli pysähtymäisillään tervehtimään tuomari Vaaraa, ruustinnan ohut,\nkärsiväsävyinen ääni leikkasi terävästi ilmaa:\n\n— Tule pois, ystäväni! Siinä ei ole ketään — meille!\n\nVaara kumarsi hymähtäen rovastille, ikään kuin sanoakseen, että\nmitäpä tuosta, kyllä ruustinna tunnetaan. Sekään ei voinut kuitenkaan\npyyhkäistä pois kiusallista välikohtausta. Inkeri yritti pelastaa\ntilanteen kehoittamalla vieraita käymään heti kahville.\n\nRuokasalissa emännän aikaansaannokset herättivät yksimielistä\nihastusta. Osansa kiitosten vuolaudessa oli sillä, että puhumalla\npyrittiin keventämään raskaaksi käynyttä tunnelmaa. Mutta erilaiset\nleivonnaiset olivat todella herkullisia. Rouvat jäivät kahvipöydän\nvälittömään läheisyyteen. Herrat sen sijaan ottivat kuppinsa ja\nsiirtyivät maaseudun ikimuistoisen tavan mukaan omalle puolelleen,\narkihuoneeseen.\n\nKeskustelu ei siellä tuntunut pääsevän alkuun. Apteekkari oli\noikeastaan ainoa valopilkku. Hälisevällä puhelullaan hän täytti\nkeskusteluun tuon tuosta syntyvät aukot. Rovasti olisi saattanut\nryhtyä avustamaan häntä. Ruustinnahan oli onnellisesti kuulomatkan\nulkopuolella. Mutta tyhjinäkin konjakkilasit herättivät hänessä\npaheksumista, jonka hän ilmaisi äänettömyydellä.\n\nViimein ruustinna ilmestyi arkihuoneen kynnykselle. Hän kaipasi tällä\nkertaa miesten seuraa. Kolme nojatuolia tupakkapöydän ympärillä oli\nrovastin, apteekkarin ja poliisitarkastajan hallussa. Elias oli\nvallannut oven vieressä olevan nojatuolin. Jussi istui kauimpana,\neteisen ovea vastapäätä olevan ikkunan ääressä. Isäntä itse oli\nasettunut kirjoituspöytätuoliin, ja hänen vastassaan olevalla tuolilla\nruustinna vastenmielisyydestä hätkähtäen näki Vaaran. Tuon miehen\nkäsittämättömän täällä olon hän oli unohtanut. Hän aikoi jo vetäytyä\ntakaisin. Silloin Rauta tuli katsahtaneeksi ovelle ja nousi heti ylös.\n\n— Tulkaa toki, ruustinna, vilkastuttamaan meidän miehisen jäykkää\nseuraamme.\n\n— Enpä tiedä, Augusta-rouva kursaili. — Tuolla toisella puolen tuli\nvain yksinäistä. Kerstin rupesi voimaan pahoin, ja Inge ja Elli\nlähtivät hoivailemaan häntä. Ei se mitään vakavaa voinut olla, koska\nminua ei siellä tarvittu. Kerstin-raukka on vain hieman poissa tolalta.\nYmmärtäähän sen, kun mies on juuri kuollut.\n\n— Oli mainiota, että te tulitte, ruustinna, Rauta ihasteli. — Sittenpä\nvoitte kokeneena emäntänä sanoa, auttaisiko tunnelmaa, jos vaihtaisimme\nsähkövalon kynttilävalaistukseen.\n\nRuustinna hyväksyi ajatuksen, lämpimästi. Hän johti myös kynttelikköjen\nasettelua. Kirjoituspöytä sai niistä suurimman, oikean viisihaaraisen.\nPienemmät asetettiin tupakkapöydälle ja molemmille kirjakaapeille.\n\n— Täällä on heti helpompi puhua! apteekkari ihastui, kun valaistusta\noli vaihdettu.\n\nViileästi hymyillen Elias Saarinen luovutti paikkansa äitipuolelleen\nsiirtyen itse veljensä luo. Päästyään istumaan ruustinna ryhtyi heti\njohtelemaan keskustelua.\n\n— Minä en oikein jaksa sulattaa niitä tappioita, jotka niin nopeassa\ntahdissa kohtaavat nyt pitäjämme hienostoa. Ensiksi murhattiin\nElisabeth-ystäväni, salakähmäisesti ja petomaisesti. Ehdimme tuskin\nsaada ikään kuin korvaukseksi, jos nyt Elisabethia joku voisi\nkorvata, suloisen Inge-rouvan, kun hänet viedään jo pois. Siinä te,\ntuomari Rauta, ette tee kiltisti. Se on sitäkin julmempaa, kun olemme\nmenettäneet myös Kurt Bergin.\n\n— Onko Kurt Berg lähtenyt? pääsi Vaaralta.\n\nRuustinna synkkeni ja katsoi kylmästi hänen ohitseen.\n\n— On, apteekkari vastasi hänen puolestaan. — Toissailtana tavatessamme\nhän ei vielä hiiskunut mistään lähtöaikeista. Eilen aamuvarhaisena\npaloi Sundin lesken mökki, jossa hän asui, ja muutamaa tuntia myöhemmin\nrouva Kanto soitti kutsuen meidät luokseen — Bergin läksiäisiin. Sitä\nminä sanon nopeaksi toiminnaksi. Ha-ha-haa!\n\nVaara kuunteli kummissaan.\n\n— Berg lähtenyt... Sundin lesken mökki palanut... Mitä kaikkea täällä\nonkaan ehtinyt muutamassa päivässä tapahtua!\n\n— Oh, siinä on vasta pieni osa! apteekkari kerskaili.\n\n— Tuo sinun entinen palvelijasi, Martta vai mikä hänen nimensä lie,\nyritettiin murhata heittämällä hänet koskeen. Sitten täällä Rantamaalla\nsuoritettiin jonkinlainen taistelu. Tuomari Rauta ei ole suostunut\nkertomaan yksityiskohtia siitä. Mutta jälkiä siitä näet ainakin Jussi\nSaarisen naamataulussa. Kaiken kukkuraksi sinun toinenkin lankosi,\nOskar Lundström, putosi tänne kuin pilvistä ja otti vapauden heittää\nhenkensä kunnantalomme sairastuvassa. Riittääkö jo?\n\nVaara tuskin uskoi korviaan.\n\n— Riittää toki!\n\nJärvi oli myös kuunnellut tarkkaavaisena. Hän tuijotti moittivasti\nRautaan. Tämä ei ollut tuiskahtanut hänelle noista tapahtumista!\n\nRuustinna ei ollut vielä päässyt irti kärsimiensä tappioiden\nmiettimisestä.\n\n— Kuulkaahan, tuomari Rauta, Kurt Berghän oli eilen illalla täällä.\nJäähyväisillekö hän tuli?\n\n— Niin.\n\n— Omituista, miten pian hänestä ja teistä tuli ystävykset. Meidän\nluonamme hän ei eilen vaivautunut käymään. Hän sanoi, ettei ehtinyt.\nOliko hän kauankin täällä?\n\n— Oh, hän viipyi vain niin kauan kuin hänen oli odotettava ajopeliään.\nPelkään hänen pitkästyneen minun seuraani. Joka tapauksessa hän oli\niloinen päästessään lähtemään.\n\nAugusta-rouva huokasi raskaasti.\n\n— Niin, tietysti hän oli iloinen. Tuo onnen poika! Hän kertoi minulle\nmatkustavansa aluksi Turkuun ja asettuvansa sitten Helsinkiin.\n\nRuustinna ei yrittänyt salata kademieltään. Sitten hän puuskahti\nkiivaasti:\n\n— Minäkin tahdon pois täältä! Täällä poltetaan, tapellaan ja\nmurhataan... Sanokaa, poliisitarkastaja Järvi, ovatko viranomaiset\naivan kykenemättömiä turvaamaan rauhallisia ihmisiä ja palauttamaan\njärjestyksen tälle onnettomalle paikkakunnalle!\n\nUseat silmäparit suuntautuivat Järveen. Rovasti katsoi häneen\nluottavaisena, apteekkari puolittain ivallisesti, puolittain\nhyväntahtoisesti ja ruustinna koko loukatun yhteiskunnan katkeruuden ja\nvaatimusten ruumiillistumana.\n\nVastaus tuli kuitenkin toiselta taholta. Rauta virkahti äänellä, josta\nisännän kohtelias hyväntahtoisuus oli väistynet virallisuuden tieltä.\n\n— Minä sanon teille, ruustinna!\n\nTätä odottamatonta ilmoitusta seurasi jännittynyt hiljaisuus. Hetken\nkuluttua Rauta jatkoi:\n\n— Minä sanon, sillä noihin kysymyksiin vastaaminen on lähinnä\nminun velvollisuuteni. Sitä ennen haluan kuitenkin lausua muutaman\nselventävän sanan. Minä, joka saavuin tälle paikkakunnalle\nratkaistakseni Elisabeth Vaaran murhan arvoituksen, olen tänään\nsuorittanut tuon tehtävän loppuun.\n\nTällä kertaa Inkerikään ei voisi väittää, ettei minulla\njännitysnäytelmän sankarina ole menestystä, Rauta hymähti itsekseen\nJuotuaan pikaisen silmäyksen kuulijoittensa kasvoihin. Kaikkien katseet\nolivat suorastaan nauliutuneet häneen. Hänen seuraavia sanojaan\nodotettiin hievahtamatta.\n\nRauta nousi painamaan sähkökelloa. Kun Martta ilmestyi ovelle, hän\nsanoi:\n\n— Olkaa hyvä ja tuokaa ruustinnalle kupit ja kaatakaa muillekin kahvia.\n\nKun tyttö oli poistunut, ruustinna henkäisi tukahtuneesti:\n\n— Voi, miten te saatatte, tuomari! Nyt!\n\nHänestä oli julmaa pilaa puhua tällaisella hetkellä kahvista. Hänen oli\nkuitenkin otettava kuppi vastaan, kun Martta sen hänelle toi. Eihän\npalvelusväen nähden sopinut paljastaa mielenliikutustaan!\n\nKun Martta oli täyttänyt muiden kupit ja kannuineen ja tarjottimineen\nsiirtynyt molempien nuorten Saaristen luo, Raudan ääni leikkasi\nhiljaisuutta kovana:\n\n— Olette aivan, oikeassa, ruustinna. Täällä ei ole kukaan turvassa,\nniin kauan kuin Elisabeth Vaaran murhaaja kulkee vapaana. Siksi on aika\nvihdoinkin tehdä loppu hänen pelistään... Minä pidätän murhaajana —\nsinut. Matti Vaara!\n\nPöydän toisella puolella istuva tuomari Vaara hypähti kalpeana\nseisomaan. Samassa hetkessä kaksi imuiltakin huoneessa olijaa reagoi\npaljastukseen välittömästi.\n\nRuustinna veti henkeä kuuluvasti, sitten hän huudahti kimeästi:\n\n— Minä tiesin sen! Minä tiesin! Ensimmäisestä hetkestä alkaen!\n\nMartta oli pysähtynyt jo Raudan ryhtyessä puhumaan. Viimeisten\nratkaisevien sanojen kajahtaessa hänen jännittyneisyytensä äkisti\nlaukesi. Hän valahti aivan kalpeaksi, ja kädet hervahtivat voimattomina\nalas. Kahvikannu ja tarjotin, jolla kerma- ja sokeriastiat olivat,\nputosivat rämisten lattialle. Sitten veri hulmahti hänen päähänsä, ja\nhän otti muutaman juoksuaskelen Rautaa kohden.\n\n— Ei, ei, ei! hän huusi kimeästi. — Tehän itse sanoitte minulle, että\nmeidän tuomari on syytön ja ettei häntä uhkaa mikään!\n\nRauta vastasi hänen intohimoiseen vetoomukseensa tyynesti:\n\n— Minun velvollisuuteni oli saada kiinni murhaaja, olipa hän kuka\nhyvänsä.\n\n— Ei, ei, ei! Te erehdytte! tyttö huusi sydäntäsärkevästi. — Meidän\ntuomari on syytön! Aivan syytön! Uskokaa minua'!\n\nRauta katsoi häneen kylmästi.\n\n— Syytön? Pitäisikö minun uskoa teidän pelkkään sanaanne? Kun minä\ntiedän...!\n\nMartta huohotti raskaasti. Veri oli syöksähtänyt poskipäille.\nTuskaisesti hän silmäili vuoroin Vaaraa, vuoroin Rautaa.\n\nVaara kuivasi tuskan hikeä otsaltaan. Hänestä tuntui kuin kaikki\najatukset olisivat pysähtyneet ja kuin aivot eivät enää toimisi. Tytön\nhuudot hän sentään kuuli, ja ne repivät sietämättömästi hänen hermojaan.\n\n— Martta, hän sanoi käheästi, anna olla. Kaikki on hyödytöntä.\n\nViisi sivusta katsojaa tuijotti kuin lumoutuneina tuohon dramaattiseen\nkolmikkoon työpöydän luona. Jotakin ennenkuulumatonta oli tapahtunut.\nMutta jotakin oli vielä tulossa, tuo varmuus sähköisti ilmaa.\nKynttilänliekitkin näyttivät hievahtamatta odottavan.\n\nRauta puhui jälleen;\n\n— Martta Rintapelto! Te vaaditte minua äsken uskomaan vakuutustanne,\nettä tuomari Vaara on syytön Elisabeth-rouvan murhaan. Minä kysyn siis\nteiltä ja kehoitan teitä miettimään tarkoin, ennen kuin vastaatte.\nTiedättekö te jotakin, mikä todistaa, että tuomari Vaara ei ole\nsuorittanut tuota veritekoa?\n\nTyttö oli valahtanut jälleen kalpeaksi. Hän ei kestänyt kynttiläin\nvalossa hehkuvien harmaiden silmien polttavaa katsetta, vaan kääntyi\nkyljittäin Rautaan.\n\n— Hyvä Luoja, ruustinna ähkäisi, yrittääkö tuo mies pakottaa\ntyttöparan ottamaan niskoilleen isäntänsä rikoksen? Tämä... tämä on\nennenkuulumatonta!\n\nKukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota hänen kiukkuiseen\nmutinaansa. Kaikki odottivat Martan vastausta.\n\nViimein tuli tytön huulilta melkein kuin nyyhkytyksenä:\n\n-— En. En tiedä.\n\nRaudan ilme koveni.\n\n— Ettekö todellakaan?\n\nTällä kertaa vastaus tuli nopeammin ja varmempana:\n\n— En.\n\nRauta odotti hetken.\n\n— Minä kysyn vielä kerran! Tiedättekö, kuka murhasi Elisabeth Vaaran?\n\nTyttö nosti päänsä. Hänen kasvonsa olivat nyt saaneet tavallisen\nvärinsä. Suun ympärillä oli kova ilme. Ja ruskeat silmät kohtasivat\nuhmaten harmaat.\n\n— En! Johan teidän olisi pitänyt kuulla se! Minä en tiedä! Te sen\nsijaan sanotte tietävänne, että murhan suoritti tuomari Vaara. Miksi\nsitten enää minulta kyselette?\n\nRaudan vastaus tuli nopeasti:\n\n— Minä kysyin teiltä siksi, että tahdoin antaa teille tilaisuuden\nmurhaajan ilmoittamiseen... Rakastavaa naista täytyy, olipa hän\nmuuten millainen tahansa, kunnioittaa, ja hän voi odottaa tulevansa\nkohdelluksi sen mukaan. Mutta on eräs inha teko, johon ainoaakaan\nrakastavaa naissydäntä ei ole voitu maailman alusta alkaen\npakottamallakaan pakottaa. Tuollainen teko suoritettiin juuri äsken\ntässä huoneessa. Siksi oikeus vyöryy nyt säälimättömänä ylitsenne...\nMinä sanon teille, Martta Rintapelto, että te olette valehtelija. Te\ntiedätte varsin hyvin, kuka murhasi Elisabeth-rouvan. Sillä murhaaja\nolitte te!\n\nHumahdus kävi läpi huoneen. Ovelta kuului tukahdutettu huudahdus.\nSilmätessään sinne Rauta näki vaimonsa seisovan siellä rouva Katajiston\nrinnalla kuuntelemassa. Inkerin silmät kuvastivat yllätystä ja kauhua.\n\nRaudan säälimätön isku oli osunut maaliinsa. Hänen sanansa sattuivat\nkuin piiska Martan kasvoihin. Hän horjahti ja olisi kaatunut, ellei\nVaara olisi saanut tartutuksi hänen käsivarteensa ja auttanut häntä\nistumaan. Sitten Vaara suuntasi leimuavan katseen Rautaan, astui pari\naskelta häntä kohden ja huusi silmittömässä vihassa:\n\n— Ja sinua pidetään etevänä rikosten tutkijana! Mitään näin inhottavan\njulmaa en ole milloinkaan nähnyt! Ensiksi sinä heität vanhan akkojen\njuorun minulle vasten kasvoja muka todistettuna ja julistat minut\npidätetyksi murhaajana. Mutta älyttyäsi, ettet voi ikinä näyttää toteen\nsyytöstäsi, sinkoat saman solvauksen turvatonta tyttöä vastaan. Sinä...\nsinä roisto!\n\nHänen nyrkkinsä nousi uhkaavasti. Mutta samassa oli Järvi jalkeilla.\nKovakouraisesti hän kiskaisi Vaaran taapäin ja vei hänet huoneen\nkauimmaiseen nurkkaan.\n\nTämä välikohtaus oli antanut Martalle aikaa tointua. Kauhu oli jälleen\npoissa hänen kasvoiltaan; ne olivat taaskin umpimieliset ja kovat.\n\nRauta totesi sen istahtaessaan takaisiin tuoliinsa. Tyynesti hän\nkuitenkin kysyi:\n\n— Martta Rintapelto, tunnustatteko murhanneenne Elisabeth-rouvan tuona\nelokuun yönä?\n\n— En.\n\n— Miksi te yhä yritätte kieltää? Minä tiedän, että te suorititte murhan!\n\nTytön silmissä välkkyi iva hänen sinkauttaessaan vastaan:\n\n— Vai tiedätte te?\n\n— Kyllä.\n\n— Mitä syytä minulla olisi muka ollut tuohon tekoon?\n\n— Syytä? Ensi hetkestä alkaen olen aavistanut teidän kuuluvan niihin\ntämän murhenäytelmän henkilöihin, joilla oli mitä selvin motiivi. Te\nvihasitte Elisabeth-rouvaa, vihasitte intohimoisesti. Koska hän oli\nvallannut sen paikan, joka oli kuulunut teidän Anna-serkullenne ja jota\nsitten olitte toivonut ja vielä tähän iltaan asti toivoitte itsellenne.\nKoska Elisabeth-rouva ei ollut kiltti teidän jumaloimallenne\nLiisa-tyttöselle. Koska hän esiintyi julmasti miestään vastaan, potki\nhänen kotinsa kunnian jalkojensa alle ja karkoitti teidät sieltä. Oh,\nMartta Rintapelto, teillä oli paljon polttopuita vihanne roviota varten!\n\n— Tehän noine selityksinenne teette tuon. Elisabethin tappamisen\nminulle suorastaan houkuttelevan hyväksyttäväksi! Martta pilkkasi\nilkeästi naurahtaen.\n\n— Tuo huomautus sopisi paremmin paatuneen rikollisien kuin sellaisen\nviattoman nuoren naisen suuhun, jota te olette yrittänyt näytellä,\nRauta vastasi kuivasti. — Mutta te olettekin valehdellut minulle ja\nmuille alusta asti.\n\n— Olenko?\n\n— Kyllä. Ensimmäinen suoranainen valheenne minulle oli se, että\nVaaran silloisten palvelustyttöjen, tuona elokuun yönä palattua\nnurkkatansseistaan te lähditte itse suoraan kotiin.\n\n— Enkö sitten muka lähtenyt? tyttö kysyi kevyesti.\n\n— Ette! Te tulitte kotiin vasta aamuyöllä. Vanhempanne kuulivat\ntulonne. Seuraavana päivänä te tulipunaisena raivosta vaaditte heitä\nuskomaan teidän kotiutuneen ennen puolta yhtä. He tiesivät teidän\nvalehtelevan ja tekivät siitä omat johtopäätöksensä. Tuon röyhkeää\nesiintymisenne vuoksi vanhempanne eivät halunneet teidän enää jäävän\nkotiin, vaikka he uuden raivonpurkauksenne välttämiseksi selittävätkin\nsyyksi veljenne naimisiin menon.\n\nMartan katse menetti jotakin varmuudestaan ja ylimielisyydestään. Mutta\npurevasti hän huomautti:\n\n— Vai olette te urkkinut asioitani noiltakin vanhuudenhöperöiltä\nihmisiltä!\n\nSe oli liikaa rovastille. Hän suoristautui tuolissaan, ja hänen äänensä\noli luja ja juhlallinen, kun hän varoitti:\n\n— Tyttö, muista Jumalan käskyä: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että\nmenestyisit ja kauan eläisit maan päällä'!\n\nTyttö nauroi hänelle vasten kasvoja.\n\n— Minä en kuulu teidän laumaanne, rovasti! Enkä minä asettele sanojani\nteidän Jumalanne käskyjen mukaan!\n\nVälittämättä purkauksensa nostattamasta paheksunnasta Martta käännähti\njälleen Rautaan.\n\n— Mitä sitten, vaikka tulinkin vasta aamuyöstä kotiin? Päivä oli\nVaaralla ollut hyvin rasittava. Siksi lähdin sieltä päästyäni\nkävelemään. Yö oli lämmin. Istuin tuntikausia metsässä yksin.\n\n— Tuota ette voi todistaa.\n\n— Ehkä en. Mutta ette tekään sitä, etten ollut metsässä. Vai voitteko?\n\n— Minä voin paljon enemmän kuin luulettekaan, Martta.\n\nTyttö nauroi jälleen kovaa, ilkeää naurua.\n\n— Mitä sitten kuvittelette minun tehneen tuona aikana! Rauta katsoi\nhäneen tuimasti.\n\n— Minä tiedän, mitä teitte! Te kerroitte minulle ensimmäistä kertaa\ntavatessamme Elisabeth-rouvan jatkaneen keittiöstä matkaansa eteiseen\nja sen tien ulos. Eteiseen hän menikin. Mutta te kuulitte hänen sieltä\nlaskeutuvan portaita alas kutomahuoneeseen. Te kuulitte myös hänen\ntulevan aikanaan sieltä jälleen ylös. Eteisessä te tapasitte hänet, ja\nhän kysyi teiltä... Muistattehan, mitä hän kysyi?\n\nMartan silmäluomet värähtivät hieman. Muuten hän hillitsi itsensä hyvin.\n\n— En tavannut häntä. Eikä hän siis voinut kysyä minulta mitään!\n\n— Kyllä. Hän kysyi teiltä, tiesittekö, missä tuomari Vaara oli.\n\nTyttö hallitsi ihmeteltävästi hermonsa ja kasvonilmeensä. Raudan tarkka\nkatse huomasi kuitenkin jälteen vähäisen värähdyksen.\n\n— Tiedän senkin, mitä vastasitte. Teillä ei tosin ollut aavistustakaan,\nmissä tuomari oli. Mutta te valehtelitte hänen menneen saunarantaan.\nSillä kohdalla teillä oli ansaitsemattoman hyvä onni. Ensinnäkin\nElisabeth-rouva siiloin tahtoi todella tavata miehensä mahdollisimman\npian. Ja toisekseen hän oli sopinut erään henkilön kanssa kohtauksesta\njuuri saunalla. Siksi hän enempää arvelematta lähti hermostuneena\nrientämään rantaan. Se sopi teille suurenmoisesti, koska te puolestanne\nolitte etukäteen valinnut saunarannan murhapaikaksi.\n\n— Oh, ihanko etukäteen? Martta hymähti ylimielisesti.\n\n— Kyllä, sillä te otitte päättänyt suorittaa murhan juuri sinä iltana\nja tehnyt sitä varten valmistelunne. Te valitsitte tuon päivän\ntoiminta-ajaksi, koska silloin tulisi taloon useita henkilöitä,\njoiden etujen mukaista saattoi otaksua Elisabeth-rouvan kuoleman\nolevan ja joiden niskaan uskoitte epäilysten lankeavan. Te olisitte\nsen vuoksi toteuttanut suunnitelmanne sinä iltana, vaikka teidän\nolisi koko illan täytynyt väijyä Elisabeth-rouvaa talon ympäristössä.\nTe säästyitte tuosta väijymisvaivasta, koska Vaaran palvelustytöt\nhalusivat sinä iltana mennä juhliin. Siten teon suorittaminen kävi\nteille paljon helpommaksi. Te riensitte Elisabeth-rouvan jälkeen.\nNähtyänne kosken vettä vasten hänet seisomassa rannalla sieppasitte\nsaunan luo piilottamanne vesurin, hiivitte hänen taakseen ja iskitte\nhäntä takaraivoon. Viha antoi teille voimia, ja yksi ainoa isku riitti.\nElisabeth-rouva vaipui ääntä päästämättä maahan.\n\nKuuntelijat olivat hiiskumatta seuranneet kuvausta kammottavasta\nnäytelmästä hiljaisessa, öisessä jokirannassa. Vain Martta kuunteli\nsitä välinpitämättömän näköisenä. Hän jopa hymyinkin vaisusti.\n\n— Tuohan on oikein jännittävää. Teinkö ehkä vielä muutakin sinä yönä?\n\n— Kyllä, paljonkin. Sillä kohtaa ei joessa ole juuri nimeksikään\nvirtaa. Sen vuoksi työnsitte ruumiin veteen ja kiskoitte sitä\nperässänne jonkin matkaa jokivartta ylöspäin. Te olette tämän kosken\npartaalla syntynyt, Martta, ja tunnette sen juoksun kuin viisi\nsormeanne. Pysähdyitte vasta siellä, mistä tiesitte pyörteen ottavan\nhaltuunsa jokaisen lastunkin ja kiidättävän sen keskelle jokea. Siinä\ntyönsitte vihaamanne naisen ruumiin rannasta jättäen kosken tehtäväksi\nhuolehtia lopusta. Voisin vaikka näyttää paikan, jossa sen teitte.\n\n— Voisitteko todellakin? tyttö ivasi.\n\n— Kyllä. Sillä löysin sieltä matalasta vedestä kahden kiven välistä\nElisabeth-rouvan hevosenkengän muotoisen kultaisen rintaneulan. Se oli\nrepeytynyt irti teidän asetellessanne ruumista sopivaa asentoon ulos\nrannasta työnnettäväksi.\n\nKauhu kuvastui muiden kuulijoiden kasvoilla. Ainoastaan Martta pysyi\nyhä edelleen jäätävän kylmänä.\n\n— Kuvitteletteko sitä hyväksikin todistuskappaleeksi minua vastaan?\nhän sinkautti. — Kun kerran Elisabeth-rouvan ruumis löydettiin joesta,\nniin kai joku sen oli sinne työntänyt. Suotta nuuskitte selville, mistä\ntuo veteen työntäminen tapahtui. Ette voi kuitenkaan todistaa, että\nminä olisin tehnyt tuon kaiken. Minulle ei kultaista rintaneulaa ole\nmilloinkaan ollut!\n\nHänen puolustusrintamansa ei osoittanut mitään luhistumisen merkkejä.\nPäinvastoin. Raudan täytyi todeta tytön pitävän puoliaan röyhkeän\nitsetietoisesti, mutta myös taitavasti. Hän ei ollut osannut kuvitella\ntuossa hennossa tytössä olevan niin paljon sisua.\n\n— Haluatteko kuulta edelleen? hän kysyi,\n\n— Enpä tiedä. Teidän satunne alkaa väsyttää minua.\n\n— Olemme kohta lopussa. Murhapaikalle palattuanne piilotitte vesurin.\nLuulitte löytäneenne sille hyvänkin kätköpaikan. Minä kaivoin sen\nkuitenkin tänään esiin. Vesurin terässä on vieläkin verta.\n\n— Saattaa olla, Martta vastasi välinpitämättömästi. — Ehkäpä se on\nElisabeth-rouvan verta. Mutta mitä sekään minua liikuttaa? Entä\nsormenjäljet vesurissa? Kai niitä löysitte? Mutta varmasti ette minun!\nMinä en esiinny lainkaan teidän sadussanne.\n\nRauta hymyili hänelle kylmästi.\n\n— Kyliä. Tiedätte itsekin, että teidät nähtiin! Ei tosin jokirannassa.\nSiellä te selvisitte kammottavista puuhistanne nopeasti. Palasitte\nsitten Vaaran, taloon, edelleenkin kenenkään näkemättä. Totesitte\ntalon tyhjäksi ja jäitte levollisesti odottamaan palvelustyttöjä\npalaaviksi. Kun nämä sitten tulivat, ilmoititte lähtevänne kotiin.\nMutta teillä olikin aivan muuta mielessä. Pesusoikko kädessä riensitte\npuoli yhden maissa takaisin jokirantaan pestäksenne pois uhrinne veren\nrantakiviltä. Sillä kertaa teillä ei kuitenkaan ollut enää onnea. Eräs\nrapukestien osanottajista ei ollut vielä yöpuulla. Hän tuli teitä\nvastaan polulla. Te hyppäsitte kyllä pensaikkoon, mutta ette kyllin\nnopeasti. Teidät tunnettiin.\n\nYllätys ei kuitenkaan onnistunut. Taistelunhaluisena Martta silmäsi\nympärilleen.\n\n— Kuka minut muka näki ja tunsi? Jos hän on tässä huoneessa, niin\nastukoon esiin!\n\nKukaan ei liikahtanut.\n\nTyttö nauroi.\n\n— Siinäpä se! Teillä ei ole tuota todistajaa! Yhtä vähän kuin näkijää\nsille, kuinka minä muka pesin saunarannan kivet puhtaiksi murhatun\nverestä. Te olette tänään puhunut paljon minun onnestani. Nyt totean\nminä vuorostani, että teillä ei ole onnea, tuomari Rauta!\n\nVastaus oli tyyni, mutta ankara:\n\n— Luulette ehkä olevanne hyvinkin sukkela, Martta Rintapelto. Teidän\nasianne on kuitenkin auttamattomasti menetetty. Se on ollut sitä itse\nasiassa jo kolme päivää. Nyt on lauantai. Viime keskiviikkona te itse\njo paljastitte itsenne minulle, vaikka silloisten sanojenne merkitys\nselvisikin minulle kaikessa kantavuudessaan vasta viime yönä.\n\nKaikki huoneessa olijat saattoivat tällä kertaa huomata Martan\nhätkähtävän. Hän koetti turhaan saada ääntään yhtä purevan\npilkalliseksi kuin aikaisemmin torjuessaan:\n\n— Minä itse? Nyt te houritte jo!\n\n— Muistatte varmaan, miten tultuanne ilmoittamaan minulle tuomari\nVaaran pidätyksestä murehditte myös pikku Liisan menetystä. Silloin\nlausumanne sanat eivät kenties olleet lainkaan tarkoitetut minun\nkuultavikseni. Joka tapauksessa nuo sanat olivat teille kohtalokkaat.\nTe valititte, ettei Liisa enää salli teidän riisua eikä pukea häntä.\n'Älä koske minuun käsinesi!' niinhän kerroitte hänen huutaneen teille.\nSitten säikähditte hirveästi. Te huomasitte minun tajuavan, mitä\ntuollaiseen huutoon saattoi sisältyä. Mutta silloin minulla ei ollut\nvielä mitään todistuksia teitä vastaan, ei edes vakavia epäilyksiäkään.\nSiksi koetin puhua teille kaikenlaista hölynpölyä pienten tyttöjen\nsielunelämästä.\n\nRauta katsoi hellittämättä tyttöön. Hänen oli kuitenkin todettava\ntämän pysyvän jäykän levollisena. Umpimielisillä kasvoilla oli kuin\nläpinäkymätön naamari.\n\n— Te ette kuitenkaan antanut tuon kömpelöhkön yritykseni tuudittaa\nitseänne pettävään turvallisuuden tunteeseen, Rauta jatkoi. — Älysitte\nvaromattomien sanojenne yht'äkkiä työntäneen teidät murhatutkimuksissa\nsuoraan etulinjaan. Silloin te päätitte toimia nopeasti, ja te olette\nrivakkaotteinen nuori nainen. Samana iltana te lavastitte reippaasti\nmurhayrityksen itseänne vastaan!\n\nHämmästyksen äännähdys pääsi neljiltä huulilta. Raudan ei tarvinnut\nsilmätä ympärilleen tietääkseen, keille tämä paljastus oli vielä tässä\nvaiheessa ollut yllättävä. Ne olivat tietenkin molemmat Katajistot\nja Saaris-puolisot. Hän odotti hetken jotakin välihuomautusta Martan\ntaholta, mutta sitä ei kuulunut.\n\n— Te laskitte ainakin siten pääsevänne turvaan. Kaikki otaksuivat\nElisabeth-rouvan murhaajan yrittäneen raivata teidät vaarallisena\ntodistajana pois tieltään. Ja te laskitte oikein. Minäkin erehdyin\nluulemaan niin. Hyväksyin mielessäni tuon selityksen sitäkin\nhalukkaammin, kun minulle samaan aikaan suorastaan työntämällä\ntyönnettiin muita jälkiä seurattaviksi. Teidän ei kuitenkaan onnistunut\ntuolla tempulla pettää minua pitkäksi aikaa. Tosin teillä oli paljon\netuja puolellanne. Ensinnäkin 'murhayrityksen' aikaan satoi kuin\nsaavista kaataen, joten rannoilta oli vaikea huomata, mitä sillalla\ntapahtui. Toisekseen teillä oli myötätuulta myös lähtiessänne\ntoteuttamaan suunnitelmaanne. Näitte näet ennen sillalle menoanne\napteekkari Katajiston ja hänen rouvansa olevan juuri matkalla sinne. Te\nvetäydyitte syrjään ja annoitte heidän mennä edellänne. Sitten pälkähti\npäähänne, että hekin olivat olleet Vaaralla tuona kohtalokkaana\niltana ja että nyt teidän sopi kohdistaa epäluulot murhasta heihin.\nTeidän ei tarvinnut nähdä paljonkaan vaivaa onnistuaksenne katalassa\nsuunnitelmassanne. Kertomuksessanne murhayrityksestä vaihdoitte vain\nteidän kolmen sillalle tulon järjestystä ja esititte epämääräisen,\nmutta vaikuttavan tarinan naisen rukoilevasta huudosta miehen\npaiskatessa teidät yli kaiteen — ja kuva oli teidän puolestanne valmis.\nMäärättömiin ei teidän laisenne paatunut rikollinen pääse kuitenkaan\npilkkaamaan totuutta. Loppujen lopuksi minä tapasin erään ulkopuolisen,\njoka myös oli oikut liikkeellä rankkasateessa. Hän näki teidän menevän\nsillalle vasta Katajistojen jälkeen.\n\n— Mahdotonta! tyttö huudahti kiivaasti. — Kuka se olisi voinut olla?\n\n— Oskar Lundström.\n\nMartalta pääsi nauru.\n\n— Lundström on kuollut! Uskokaa nyt jo, tuomari, te ette saa minua\nkiinni mistään!\n\nRauta vastasi rauhallisesti:\n\n— Saadaanpa nähdä!\n\nTyydytyksekseen hän havaitsi Inkerin tajuavan merkin. Tämä häipyi\noviaukosta.\n\n— Kukaan ei ole uskova teitä, tuomari, jos väitätte, että joku\nheittäytyisi ehdoin tahdoin keskisillalta koskeen, Martta väitti\njälleen varmana turvallisuudestaan. — Jokainen täällä tietää koskessa\nolevan syvänteitä, joihin pyörteet vetävät. Sinne heittäytyminen olisi\nsamaa kuin itsemurha!\n\nKarkki Saariset, molemmat Katajistot ja Vaara nyökkäsivät.\nPaikkakuntalaisina he tunsivat petollisen kosken maineen. Siksi Rauta\nkiirehti iskemään oman valttinsa pöytään:\n\n— Minäpä tapasin toisen asiantuntijan, joka puhui aivan toista ja\n— huomatkaa! — joka ei ole kuollut. Hän tuntee yhtä hyvin kuin te\nkoskenne sekä kuilut että pyörteet. Kukaan ei ole nähnyt, mistä te\nkoskeen hyppäsitte. Jos se tapahtui rannempana, ei teillä ollut mitään\nvaaraa. Tuo toinen asiantuntija tarjoutui ilmaiseksi tekemään saman.\nItse te väitätte joutuneenne veteen keskisillalta. Olkoon vaikka\nniinkin. Tuo toinen oli valmis hyppäämään keskivirtaan 'suuren voiton\nvuoksi', kuten hänen sanansa sattuivat. Hänelle tuota 'suurta voittoa'\nmerkitsi tuhannen markkaa. Teillä, Martta, oli koskeen hypätessänne\ntavoitteena vielä paljon arvokkaampi 'voitto', nimittäin kunnianne ja\nvapautenne pelastaminen. Te tiesitte sitä paitsi yhtä hyvin kuin tuo\ntoinenkin, ettei kosken tuntijalta vaara ole lainkaan niin suuri kuin\nihmiset yleensä uskovat... Muuta minulla ei olekaan koskenlaskustanne\nsanottavana.\n\nTyttö etsi sanoja, vastatakseen, ja suu jo aukeni lausuakseen ne, mutta\nääntä ei kuulunut. Ruskeiden silmien katse oli käynyt pälyileväksi,\nja huulet vapisivat hieman. Hänen itsehillintänsä näytti olevan\nmurtumassa. Lopulta hän sai sanotuksi:\n\n— Puhukaa miten paljon tahansa, niin minua ette onnistu todistamaan\nsyylliseksi mihinkään.\n\n— Te ette ole siis vieläkään valmis tunnustamaan? Martan silmissä\nvälähti hurja katse.\n\n— En! Minä en tunnusta milloinkaan! Eikä kukaan voi tuomita minua!\n\nRauta katsoi häntä. Ääni oli matala, mutta karmiva, kun hän sitten iski\nvastaan:\n\n— Te olette jo tuomittu, Martta Rintapelto. Lapsi on tuominnut teidät!\nPikku Liisa, jolla ei tänäkään iltana ollut mitään sitä vastaan, että\naivan vieras täti, poliisitarkastaja Järven rouva, riisui hänet ja\npani vuoteeseen. Mutta kun te, joka olette rakastanut häntä syntymästä\nasti kuin omaa lastanne, olette viime viikkoina ojentanut kaipaavat\nkäsivartenne häntä kohden, hän huusi: 'Älä koske minuun käsilläsi!'\nNoissa lapsen sanoissa oli tuomionne, Martta! Miksi tuon suloisen tytön\nrakkaus teitä kohtaan niin äkisti vaihtui kammoksi ja inhoksi? Siksi,\nettä hänen erehtymätön lapsen vaistonsa paljasti hänelle heti tuon\nhirveän yön jälkeen sen, minkä me muut tiedämme vasta tänään. Sen, että\nteidän kätenne ovat veressä! Että ne ovat murhaajan kädet!\n\nEnempää Martta ei kestänyt. Kauhusta huudahtaen hän työnsi molemmat\nkätensä kasvojen korkeudelle ja jäi tuijottamaan niihin. Hänen silmänsä\npaloivat, ja kasvot olivat vääristyneet hurjiksi. Käheästi hän mutisi:\n\n— Veressä... Murhaajan kädet... Lapsi on tuominnut...\n\nMutta siten tapahtui jotakin, mitä kukaan läsnä olijoista ei voinut\nkuvitella enää mahdolliseksi. Suunnattomalla tahdonponnistuksella tyttö\nvapautui lumouksesta. Hän hypähti pystyyn. Raaka nauru täytti huoneen,\nja sitten hän raivoten kirkui Raudalle:\n\n— Sinä paholainen ja piru! Sinä et saa minua! Minä nauran sinun\nverkoillesi! Kuuletko, miten minä nauran?... Veressä? Minun käteni?\nNiinhän sinä sanoit! Mutta sinä et voi todistaa mitään! Et mitään! Et\nmitään! Jos sinulla on näkijä tai todistaja, niin kutsu hänet esiin,\nsinä piru!\n\nHudeilleen hän purskahti nauruun, joka jähmetytti kuulijat.\n\nRautakin nousi seisomaan. Hänen nyrkkinsä pamahti pöytään. Hän huusi\nniin, että se kaikui yli kaamean naurun:\n\n— Saadaanpa nähdä!\n\nOvi eteiseen avautui. Miten, sitä ei kukaan huoneessa huomannut. He\nhavaitsivat sen vasta silloin, kun tuuli puhalsi sisään sammuttaen\nuseimmat kynttilät. Samassa välähti esiin kirkas valokeila läpi huoneen\nkohti avautunutta ovea.\n\nViimeisten rajujen vuorosanojen lumouksen särki äkisti ruustinnan kimeä\nkirkaisu:\n\n— Elisabeth! Elisabeth!\n\nKaikki hypähtivät pystyyn. Mahdoton oli muuttunut mahdolliseksi!\nMartta oli manannut esiin murhan todistajaa, ja todistaja oli tullut.\nOviaukossa seisoi Elisabeth-rouva pitkänä, solakkana ja hurmaavana.\nKukaan, joka oli ennen nähnyt hänet, ei voinut erehtyä hänestä.\nHänellä oli yllään sama valkoinen silkkipuku kuin tuona kohtalokkaana\nelokuun iltana. Punainen ruusu hehkui mustassa tukassa nytkin. Valo\nvälkehti kultaisen rintasoljen briljanteissa. Kulmakarvojen viivat oli\nvedetty samoin kuin silloin. Ja hänen punatuilla huulillaan leikki\nsama ylimielinen, alentuva hymy, jonka useimmat huoneessa olijat niin\nhyvin muistivat ja tunsivat ylpeän Elisabeth-rouvan hymyksi. Vaara\noli kalvennut. Katajisto tunsi silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan.\nRovasti vapisi. Ja ruustinnan sydämessä taistelivat kauhu ja riemu.\nMartta tuijotti ovella seisovaan olentoon uskomatta silmiään ja\nkuitenkin pakotettuna uskomaan.\n\n— Pelisi on lopussa, Martta! Sillä nyt syytän sinua minä! Kuuletko:\nminä syytän! Ja minua vastaan sinä olet voimaton... sinä murhaaja!\n\nÄäni oli Elisabethin ääni. Murhattu puhui!\n\nMartan käsi tavoitti pöydältä pitkän, teräksisen paperiveitsen. Hän\nsyöksyi ovea kohden mielettömästi huutaen:\n\n— Minä tapoin sinut kerran! Minä tapan sinut uudelleen!\n\nMutta samassa valokeila sammui. Äskeisen kirkkauden jälkeen muutamien\npalamaan jääneiden kynttilöiden valo vaikutti miltei pimeydeltä. Martan\nkädessä oleva terävä ase iski räsähtäen suljettuun oveen, kerran,\nkahdesti, kolmesti. Parahtava itku pääsi hänen huuliltaan, jalat\npettivät, ja hän lyyhistyi hitaasti ovea vasten lattialle. Hän jatkoi\nkulteinkin yhä oven takomista veitsellä. Huoneen hämärää leikkasi\nkimeänä ja kammottavana hänen huutonsa:\n\n— Minä tapan sinut vaikka kymmenen kertaa! Kuuletko, Elisabeth!\nTapan... tapan... tapan!\n\nKaikki seisoivat liikkumatta paikoillaan. He uskoivat näkevänsä\npainajaisunta, josta ei heräämistä ole.\n\nViimein Rauta astui seinäkoskettimen luo ja sytytti sähkön. Sitten\nJärvi lähti liikkeelle. Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat ja\njärkyttyneet, mutta tyynin askelin hän meni Martta Rintapellon luo.\n\n— Nouskaa ylös! hän käski rauhallisesti.\n\nTyttö totteli tahdottomana, lopullisesti murrettuna. Hänen niskansa oli\ntaipunut, eikä hän katsonut kehenkään.\n\n— Minä pidätän teidät, Martta Rintapelto, poliisitarkastaja sanoi\nasiallisesti. — Teidät asetetaan syytteeseen rouva Elisabeth Vaaran\nmurhasta.\n\n— Niin, tyttö virkahti kaiuttomasti, minä murhasin hänet. Enkä minä\nkadu sitä...\n\nVihdoinkin vieraat olivat lähteneet huvilasta. Myös Jussi Saarinen oli\npoistunut. Ruustinna itse oli pyytänyt häntä tulemaan yöksi pappilaan,\nkoska hän ei muuten voisi kuvitellakaan saavansa unta. Rantamaan\nvierashuoneessa makasi nyt Kerstin Lundström, joka illan järkytyksen\njälkeen ei ollut pystynyt lähtemään talosta. Elisabethin näytteleminen\noli ollut liikaa hänen hermoilleen.\n\nInkeri palasi juuri hänen luotaan arkihuoneeseen. Rauta istui siellä\nainaisen kahvikuppinsa ääressä. Vaimo hiveli miehen polttavaa päätä ja\nkaivautui sitten hänen syliinsä.\n\n— Kultaseni, en saa rauhaa missään muualla kuun tässä, hän valitti\nväristen. — En milloinkaan pääse irti tämän illan muistosta! Se on niin\nhirvittävä.\n\nRauta painos huulensa hänen pehmeille, tuoksuville hiuksilleen.\n\n— Kyllä sinä pääset irti, Pienokainen. Pikku Jättiläinen auttaa sinut\nunohtamaan kaikki ihmishirviöt. Ylihuomenna hän opettaa jo sinut taas\nnauramaan.\n\nMari ilmestyi arkihuoneen ovelle leveänä ja tuimana.\n\n— Ja sen minä sanon, että nyt on tässä talossa huudettu ja mekastettu\nihan tarpeeksi yhden päivän osalle. Yörauha on tänne saatava! Rouva\nlaittautuu nyt nopeasti vuoteeseen ja vie tuomarin mukanaan! Vai\npitääkö minun Helsingissä kertoa vanhalle rouvalle...?\n\n\n\n"]