[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbAw26mLDmH3uqwKA5XrAPQICEtyCsBMRm7Zv7LLdaEE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3449,"Fredrika Bremer","Hagman, Lucina",1853,1946,"3449-hagman-lucina-fredrika-bremer","3449__Hagman_Lucina__Fredrika_Bremer","Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta","muistelmat",[],[],"fi",1886,null,43825,300071,false,76001,[23,24],"Authors, Swedish -- 19th century -- Biography","Bremer, Fredrika, 1801-1865",[26,27,28],"Biographies","Gender & Sexuality Studies","History - Modern (1750+)","\"Fredrika Bremer: Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta\" by Lucina Hagman is a biographical and historical account written in the late 19th century. The work explores the life of Fredrika Bremer, a notable literary figure, focusing on her formative years, family background, and the social constraints placed on women in her era. The likely topic of the book is an in-depth portrayal of Bremer’s upbringing and personal development, with special emphasis on the challenges she faced as a woman of intellect and ambition in early 19th-century society.  The opening of the book vividly details Fredrika Bremer’s childhood, beginning with her birth into a prominent family near Turku and the subsequent relocation to Sweden. The narrative describes strict family routines, an emotionally distant household, and Fredrika’s spirited but often misunderstood nature. Her early intellectual curiosity, sense of justice, and creative talents emerged despite rigid expectations and limited freedoms for girls. Accounts of her mischievous acts, emotional struggles, hunger for learning, and yearning for independence are interwoven with observations about the restrictive education and societal roles allotted to daughters versus sons. The section concludes with Fredrika’s adolescent attempts at writing, her questioning of religious and social teachings, and her growing compassion for the disadvantaged—traits that would later define her literary contributions and advocacy. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Hagmanin kirjoittama elämäkerta kuvaa ruotsalais-suomalaisen kirjailijan ja naisasianaisen Fredrika Bremerin elämänvaiheita lapsuudesta Turun lähellä aina kansainvälisiin matkoihin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen asti.","Lucina Hagmanin 'Fredrika Bremer' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3449.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","FREDRIKA BREMER\n\nKuvaus vuosisatamme alkupuolelta\n\n\nKirj.\n\nLUCINA HAGMAN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström\n1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n   I. Lapsuuden aika.\n  II. Ensimäiset kyhäelmät. Ensimäinen nuoruus.\n III. Kehitystä vastaiseen vaikutukseen.\n        Kirjallinen vaikutus. \"Presidentens döttrar.\"\n        Kirjallinen vaikutus. Tuntomerkkiä\n        Kirjallinen vaikutus. \"Nina\".\n        Kirjallinen vaikutus. \"Grannarne.\"\n  IV. Jatkuvaa kehitystä. Ulkonainen elämä.\n        Kirjallinen vaikutus \"Hemmet\", \"En dagbok\" y.m.\n        Kirjallinen vaikutus. Tendenssi. Arvostelua.\n        Julkisia kunnianosoituksia. Yksityinen elämä.\n        Yhteiskunnallinen vaikutus.\n        Kirjallinen vaikutus \"Morgonväkter\".\n        Kirjallinen vaikutus \"Syskonlif\" y.m.\n   V. Amerikassa. Matkan syyt ja tarkoitus\n        Amerikassa. Vastaanotto ja kohtelu siellä.\n        Amerikassa. Siveelliset perikuvat.\n        Amerikassa. Uskonnolliset olot.\n        Amerikassa. Kvääkarit.\n        Amerikassa. Naiset tila ja asema.\n        Amerikassa. Waldo Emerson.\n        Amerikassa. Theodor Parker.\n        Amerikassa. Vertailevia mietteitä.\n        Amerikassa. Orjalaitos.\n        Amerikassa. Hyljätty aikomus.\n        Amerikassa. Loppusana.\n VI. \"Hertha\"\n        Meteliä.\nVII. Itämainen matka. Brüssel'in kongressi.\n        Itämainen matka. Schweiz'issä\n        Itämainen matka. Waldolaiset, vapautusliikkeistä.\n        Itämainen matka. Cavour'en luona\n        Itämainen matka. Välimeren yli\n        Itämainen matka. Palestinassa.\n        Itämaalainen sivistysmatka. Naisen tila ja asema.\n        Itämainen matka. Turkissa ja Kreikassa.\n        Itämainen matka. Spitalisten luona\n        Itämainen matka. Jäähyväiset Kreikalle.\n        \"Fader och dotter\"\nVIII. Loppu.\n\n\n\n\nI. LAPSUUDEN AIKA\n\n\nFredrika Bremer syntyi elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan kartanossa\nlähellä Turkua. Hänen isän-isänsä Jakob Bremer oli Ruotsista muuttanut\nSuomeen, täällä kaupalla ja taitavasti hoidetulla tehdasliikkeellä\nkoonnut itselleen varallisuutta, ja auttavaisuudestansa sekä\naimollisesta käytöksestänsä voittanut kunnioitetun nimen. Hän\noli kahdesti nainut; ensimäisestä avioliitosta syntyi yksitoista\nlasta, joista kuitenkin ainoastaan viisi ehti täysi-ikäiseksi;\ntoisen vaimonsa nimi oli Salonius, suomalaista kotoperää, ja hänen\nkanssaan oli Bremerillä kaksi lasta, Karl Fredrik ja Agatha, joista\nensimainittu sitten tuli maineekkaan kirjailijan isäksi. Hänen äitinsä\noli suomalainen, Brigitta Charlotta Hällström. Tähän aikaan alkoi\nisänmaatamme lähestyvä kohtalo jo ruveta monelle ruotsalaiselle ja\nsuomalaiselle näkymään, ja mainittu asianlaita lienee ollut syynä\nsiihen, että Karl Fredrik Bremer, myytyänsä yhden maatiloistaan, muutti\nperheillensä Ruotsiin. Tämä tapahtui vuonna 1804, jolloin Fredrika,\ntoinen kuudesta sisaruksesta, vasta oli täyttänyt kolme vuotta.\nVarsinaisia muistoja ei niin pienellä lapsella voinut olla, mutta ilman\nperintöä ei synnyinmaa kuitenkaan liene jättänyt tytärtänsä. Itse\nhän myöhemmin viittaa siihen, kun sanoo hänessä juoksevan omituisen\nsuomalaisen suonen, jonka voimasta hän notkealla kestävyydellä saattaa\npäätökseen, mitä kerta on pannut alkuun. Ja hänen arvostelijansa\novat samaten huomauttaneet, että se sitkeä, usein itsepintaisuuteen\nmenevä kestävyys, jolla hän pitkitti pyrinnöitänsä ja vielä vanhanakin\nkesti ruumiillisesti rasittavia matkustuksia, on katsottava kalliiksi\nlahjaksi hänen syntymämaaltaan. Ja antoipa se hänelle vielä muutakin\nperintöä: kautta koko hänen elämänsä kestäneen, Suomen vaiheihin\nosallistuvan sydämen, jonka osotteita tapaamme monessa kohden hänen\nkirjallisissa teoksissaan.\n\nBremer asettui ensin Tukholmaan, mutta osti jo seuraavana vuonna\nÅrstan ison maatilan Öster-Hanningen pitäjässä Itämeren rannalla,\nkolme penikulmaa eteläpuolella pääkaupunkia. Paikka oli alkujaan ollut\nBjelkenstjernojen hallussa, siihen oli yhdistynyt joukko historiallisia\nmuistoja, ja tila oli niin suuri, että se nyt Bremerille joutuessaan\nkäsitti yli kaksikymmentä talon-alaa. Päärakennus, joka vielä seisoo\ntäydessä kunnossa entisellään, on suuri kivestä tehty linnanmuotoinen\nkaksikerta, etupuolessa torni, jonka juuresta sisäänkäytävä johtaa.\nSuuresta korkeasta etehisestä, jossa vahvat pyöreät kivipylväät\nmahtavina kohtaavat tulijan silmää, viepi alikertaan monta ovea ja\nylikertaan kahdet vastakkaat leveät kiviportaat. V. 1806 meni koko\nperhe Juhannukseksi Årstaan ja senjälkeen asuttiin kesät siellä ja\ntalvet kaupungissa.\n\nPerheessä vallitsi yleensä ankara säännöllisyys ja sen ohessa jäykkyys\nkanssakäymisessä vanhempain ja lasten välillä. Ensi talvina vanhemmat\nusein ottivat osaa seuraelämään, joten heidän lapsensa ainoastaan\nharvoin saivat olla heidän seurassaan, ja silloinkin vaadittiin\nolemaan aivan hiljaa ja suorittamaan määrätyitä kunnianosotuksia.\nPuettuna piti lasten oleman kl. 8 aamulla ja sitten mennä tervehtimään.\nÄiti silloin tavallisesti istui kahvipöydässä ja tarkasteli visusti\ntyttäriensä astuntaa, kun tulivat hänen eteensä niiaamaan ja kättä\nsuutelemaan; jollei heidän liikkeensä häntä täysin tyydyttäneet,\ntäytyi heidän uudistaa temppunsa, kunnes onnistuivat. Vanhempi sisar,\nCharlotta, suoriutui siinä jotenkuinkin, mutta Fredrika parka ei\nmelkein milloinkaan osannut täsmälleen astua eikä niiata, senvuoksi\nhän joutuikin pulasta pulaan ja sai alinomaa nuhteita. Kun sitten\ntultiin isän kammariin, kumarrettiin hänelle ja saatiin väliin vähän\naikaa seisoa katsomassa, kuinka parturi kammasi ja pani palmikkoon isän\nhiukset ja sitten kylvi tukkajauhoihin hänen päänsä. Tämä heistä oli\nverrattoman hauskaa.\n\nTervehdittyään näin isää ja äitiä pääsivät he aamiaiselle, jossa\nkuitenkaan eivät suuresti virvoittuneet, sillä rouva Bremerillä oli\nperiaatteena pitää lapsensa laihalla ruualla, ja syynä siihen oli\nensinnäkin se luulo hänessä, että heistä tulisi kankeaoppisia lapsia,\njos söisivät paljon, ja toiseksi se, että ko'okkaat ja isot naiset\nolivat hänelle vastenmieliset. Senaikainen kaunokirjallisuus ylipäänsä\nei suonut naissankareillensa paljon lihaa ja verta eikä myöskään\ntukevuutta luurakennuksessa; hyvän ja rakastettavan naisen täytyi\nehdottomasti olla pienen ja heikkovartaloisen, ja sopinee pitää totena\nFredrikan sisaren erästä lausumaa, että rouva Bremer, joka luki paljon\nromania, oli sitä tietä hankkinut mielipiteensä asiassa. Ja hänelle\nonnistuikin täydelleen saada tyttärensä mallinmukaisiksi, sillä etenkin\nFredrika tuli ruumiin rakennukseltaan pieneksi ja solakaksi. Lapset\nsaivat siis aamiaiseksi ainoastaan pikku mitallisen maitoa ja määrältä\nkovaa leipää. Enempää eivät uskaltaneet pyytää myöhemmin päivälläkään,\nvaikka nälkä kyllä kävi muistuttamassa heidän pienissä vatsoissaan.\nHeidän hoitajansa, vanha Leena, joka oli Suomesta tuotu mukaan, antoi\njoskus heille salaa leipää, mutta sai kovia nuhteita, kun asia tuli\nilmi.\n\nPäivällispöydässä koitti kuitenkin aina onnen aurinko, sillä silloin\nsaatiin syödä kylläisesti, jos kohta viidestä ruokalajista lasten\noli lupa syödä ainoastaan kolmesta. Kello 11 päivällä valmistettiin\nväliin isälle erityinen aamiaispöytä, ja kun tämä seisoi juuri sen oven\nsuussa, josta lasten piti kulkea, mennessään opettajan luo lukemaan,\nnoukkivat he usein sivumennen pöydältä makupaloja suuhunsa; ja vaikka\nomatunto kovasti soimasi, ei ollut mahdollista pidättää haluansa\ntoisellakaan kerralla. Opettajalle kuitenkin tämä pahateko tavallisesti\ntunnustettiin. Päivällispöydästä siirtyi perhe toiseen huoneesen\nkahville, jossa lastenkin piti olla muassa, hyvän järjestyksen vuoksi\n— vaikka ilman kahvia, — sitten saivat mennä pitkittämään aamupäivällä\nalkaneita opintojansa. Kun vanhemmat istuivat ehtoollispöytään kl. 9,\nolivat lapset jo tuntia ennen syöneet maitoa leipää, ja hyvää-yötä\nsanottuansa vetäytyneet yösijoilleen.\n\nLukea ja oppia tahtoi Fredrika mielellään, ja aivojen täytettä\nhenkisesti hän saikin monta vertaa runsaammalla kädellä kuin\nruumiillista ravintoa. Mutta jälkimäistä hänen luontonsa kuitenkin\nennen kaikkea vaati, sillä hän sanoo myöhemmin, että ruokahalu ja\nmakeisten himo hänessä oli niin suuri, että sitä taisi verrata\nainoastaan siihen kiihkoon, johon suuret omituiset työt ja sankariteot\nsytyttivät hänen mielensä. Ennen hänen viidettä ikävuottansa opetettiin\nhänelle jo äidinkielen sisälukua, ja kaksi vuotta myöhemmin luki ja\npuhui hän jo ranskaa. Opetusta johdatti eräs ranskalainen opettajatar,\njoka pani heille ranskankielisiä näytelmiä ulkoaluettaviksi. Kyllästyen\nFredrikaan, joka istuessa ja seisoessa lakkaamatta luki ääneensä\nkokonaisia näytöksiä, sanoi hän usein: \"Tuo Fredrika on oikein\nsuututtava ja ilkeä läksyissään, eihän niistä koskaan tule loppua.\"\nKun Fredrika oli seitsemän vuotta, ruvettiin hänelle antamaan tuntia\nsoitannossa ja piirustuksessa, ja näiden rinnalla alkoi myöhemmin käydä\nopetus saksan- ja englanninkielessä sekä historiassa ja maantiedossa.\nJälkimäistä opittiin sillä tavalla, että Charlotta, Fredrikan vanhempi\nsisar, ja Fredrika opettajalta saivat kumpikin määrätyn maan omakseen,\nja kuta enemmän vuoria, virtoja, kaupunkeja he silloin osasivat kukin\nmaassaan, sitä parempi. Tästä syntyi tyttösten välillä huvittava\nkilpailu.\n\nFranzén, joka nuoruudessaan oli Karl Bremerin kanssa tehnyt pitkän\nulkomaamatkan silloin kun kumpasenkin vanhemmat vielä asuivat Suomessa,\noli tähän aikaan kirkkoherrana Claran seurakunnassa Tukholmassa ja\nkävi usein perheessä, johon vanha tuttavuus ja kiitollisuuskin sitoi\nhäntä. Etenkin seurusteli hän paljon Fredrikan kanssa ja pani hänen\nusein tutkintoon. Silloin Fredrikan piti kaikissa aineissa näyttää,\nmitä hän oli oppinut, ja kuulustelu päättyi tavallisesti tutkijan\nmielihyväksi ja tutkittavan iloksi. Lasten isoäiti asui myös talossa ja\nlienee elänyt vuoteen 1807. Hän oli tyttärensä lapsia kohtaan erittäin\nhellä ja piti heitä usein huoneessaan seurustelemassa. Häntäkin huvitti\nlasten edistyminen opissa, ja he saivat usein lukea hänelle ääneen.\nSilloin isoäidin makeispussi riippui sängyntolpassa, valmiina avaamaan\nheille avaran suunsa, josta kaikellaisia herkkuja vuosi heille kädet\ntäyteen.\n\nMyöskin piirustukseen osotti Fredrika erityistä taipumusta, mutta\nkäsitöissä ei hän sitä vastoin onnistunut laisinkaan. Kun hän pantiin\nneulomaan, käänsi hän kaikki nurin tahi ylösalasin, ja kun toinen\njärjesti hänelle eteen, ei hän sittenkään saanut sormiansa sovitetuksi\nniin, että työstä olisi tullut kelvollista. Itseään tämä häntä harmitti\nja suretti. — Sukankutimessaan pudotteli hän silmät vartailta eikä\ntahtonut milloinkaan niitä noukkia ylös, vaan lennätti koko kutimen\nnuolena tuolin alle, jolla istui, ja juoksi ulos huoneesta. Opettajaa\nnämä Fredrikan temput usein huvittivat, vaikka hänen kyllä täytyi häntä\nniistä nuhdella.\n\nJo pienenä rupesi Fredrika osottamaan kaikenmoisia muitakin\nodottamattomia kujeita ja tepposia. Vanhempainsa seurassa lasten oli\nmäärä noudattaa vaitioloa ja hiljaista käytöstä, ja ulkopuolella\nhuoneuksia he varsin harvoin saivat liikkua. Etenkin kaupungissa\njälkimäinen määräys oli tarkkaan seurattava, Årstassa sallittiin\nsen verta vapautta, että lapset uskalsivat väliin oleskella pihalla\nja puutarhassa, joskus yrittivät jonkun sylen maantiellekin. Sen\nvuoksi kesän tulo ja muuttoajan lähestyminen toikin aina pienokaisten\nsydämiin uuden elon toiveita. Fredrikassa elävä tiedon halu ja tekoihin\npyrkivä luonto ei tahtonut ollenkaan taipua tuon kodissa hallitsevan\npainon alle. Illalla kun mentiin makuuhuoneesen, jossa Leenamuori\noli ottamassa heitä vastaan, puhkesi Fredrikan into tavallisesti\nvaltoihinsa, riisumisen sijasta rupesi hän hyppimään ja tanssimaan\nympäri huonetta, hypittäen ja tanssittaen Leena parkaa muassaan, niin\nettä tämä viimein suuttui ja rupesi tuolle vallattomalle tytölle\nsaarnaamaan kuria ja komentoa. Aamulla taas kun piti silmät pestämän ja\npää suittaman, luiskahti tyttö Leenan käsistä milloin minnekin muihin\ntoimiin. Silloin Leenamuorin kärsivällisyys väliin loppui ja hän päätyi\npelottavaan ennustukseen: \"Entä tuota, mahtanee siitä kalu tulla, kun\nisoksi kasvaa, sillä sepä nyt on varma, että kuta vanhemmaksi ihminen\nelää, sitä pahemmaksi hän tulee.\"\n\nUsein heitti Fredrika tuleen, mitä sai käsiinsä; siten katosi monta\nliinaa, pienempäin siskojen myssyjä, sukkia ja muuta. Kun häntä sitten\nsyytettiin ja äiti otti hänet tutkintoon, ei hän muulla taitanut\nselittää käytöstään, kuin että oli niin hauskaa katsoa, kuinka tuli\nleimahteli. Ei hän milloinkaan kieltänyt, mitä oli tehnyt, mutta\nei voinut kuitenkaan toista kertaa pidättää itseänsä uudistamasta\npahankuriaan, vaikka häntä ankarat nuhteet yhä kohtasi. Missä hän\nnäki sakset, otti hän ne ja pakeni yksinäisyyteen. Hän leikkasi\nsilloin monikulmaisia tilkkuja irti akkunanverhoista, matoista, omasta\nhameestaan, ja pahastui hyvin, jos joku tuli häntä häiritsemään.\n\nKerta katosi tyttö vieraskammariin, ja kun häntä ei isoon aikaan\nmissään nähty, arvasi Leenamuori olevan taas jotain tekeillä, meni\nvieraskammarin ovelle ja kolkutti, käskien sisällä olijan oitis\navaamaan. \"Paikalla\", kuului Fredrikan ääni sisältä, mutta vasta hetken\nperästä päästettiin Leena sisään. Hän rupesi hakemaan pahantekijän\njälkiä ja näki silloin, että yhteen nojatuoleista, keskelle istuinta\noli tullut outomainen koristus: Fredrika oli siniseen silkkipäällykseen\nleikannut suuren läven ja sovittanut sen sijalle toisen tilkun, jonka\noli leikannut omasta hameestaan. Väliin taas hän teki tutkimuksiaan\ntoisella tavalla. Vasta saamaa nukkeansa leikkasi hän käsivarsiin ja\njalkoihin ja taittoi toiselta pään. Kun Leenamuori sitten haki tytön\ntuhotöitä, kulki tämä sanaa puhumatta hänen vieressään ja pysähtyi\nhyvin totisena kuuntelemaan, kun Leena torui. Väliin kun ei hoitaja\nheti löytänyt pahantekijän jälkiä, tuskastui tämä ja viittasi äänetönnä\nsormellaan, mihin suuntaan olisi mentävä. Kun Charlotta ja Fredrika\neräältä perheen ystävältä olivat saaneet lahjaksi kauniin poslinikalun\nkumpikin, ja esine sekä aines oli Fredrikasta jotain ihka uutta, heitti\nhän omansa muurinpesän alle kiviin ja sisarensa oman särki hän puihin,\njotka oli laskettu uunin eteen. Toiste kun hän oli rikkonut karafinin\nja kolme juomalasia, juoksi hän katuvaisena äitinsä luokse ja tarjosi\nkolme killinkiä, ainoat säästörahansa, korvaukseksi.\n\nMutta kun ei tälläkään tavalla onnistunut oikein asiain perille päästä,\nkäytti tyttö uusia keinoja. Kuin tuuliaispää lensi hän toisesta\ntoiseen, kysyen ja tiedustaen kaikesta ja ihmettelijä harmistui,\nkun hänelle ei annettu tyydyttäviä vastauksia. Leenamuorikin, joka\nkuitenkin oli hänen paras tietolähteensä, väsyi häneen ja käski\nnirppanenän olla vaiti. Väliin Fredrika oli hyvin arka ja itki\nkatkerasti, kun sai nuhteita, — ja niitä hän saikin alinomaa — toiste\ntaas ei häneen näkynyt ollenkaan koskevan. Årstassa, jossa saatiin\nkulkea vähän ulkona, pudotti hän usein nenäliinat, sukkanauhat ja\nkadotti hansikkaansa. Vähä väliä repi hän vaatteensa ja myöhästyi\npäivällisistä, joten vanhempain tyytymättömyys häneen yhä kasvoi. Itse\nhän usein suri käytöstään ja onnistumatonta olentoansa ja koetti kyllä\nkaikin voiminsa parantaa itseänsä ja olla isälle ja äidille mieliksi,\nmutta kun hän huomasi, kuinka mahdoton hän oli ja kuinka vanhempien\nsuosio yhä enemmän kääntyi hänestä, kävi hänen mielensä vähitellen\nsynkäksi. Kaunista ja hienotapaista äitiänsä hän ihaili ja rakasti\npalavasti, ja äitinsä vastarakkaus oli onni, jonka saavuttamiseksi\nFredrika koki panna kaiken taitonsa. Väliin kun hän sai äidiltänsä\njonkun hyväksyvän sanan, luuli hän jo onnistuneensa, mutta pian hän\ntaas huomasi, ettei äiti häntä suosinut. Ulkomuodoltaan lienee Fredrika\nollut vähemmän sievä kuin sisarensa; tämä häntä myös hyvin suretti,\nkoska hän arveli senkin kautta vieroittavansa vanhempansa luotaan.\nIsoa nenäänsä, joka hänen mielestään oli anastanut itselleen liian\netevän sijan hänen kasvoissaan, koetti hän painaltaa pienemmäksi,\nmutta siitä rupesi se yhä paisumaan ja pian punottamaankin. Kun äidin\nmielestä hänellä oli liian matala otsa, leikkasi hän tukun hiuksia\npois otsanlaesta ja riemastui sitten sanomattomasti, kun äiti, joka ei\nmitään tiennyt tästä, eräänä päivänä sanoi: \"Kah, eihän otsasi sentään\nolekkaan niin matala.\" Pian rupesivat kuitenkin hiukset kasvamaan\nuudestaan, seisoen kuin harjakset pystyssä, silloin Fredrika pienillä\npihdillä nykäisi ne juurineen ylös.\n\nMyöhemmin keksi hänen myllertämisen halunsa uusia esineitä. Fredrikan\nnuorempaa veljeä varten oli talossa kotiopettaja, suopealuontoinen\nja lapsirakas mies, joka hiljaisuudessa viritti Fredrikan intoa.\nKun molemmat kotiopettajat illoin istuivat pitkät ajat kiistämässä\npäättyneen shakkipelinsä jälkeen, käytti Fredrika tilaisuutta hyväkseen.\n\nKerta kun nuoriherra seisoi opettajattaren edessä kiivaasti selittäen\njotakin, hiipi Fredrika hänen selkänsä taakse ja pudotti painavan\nsantapussin, jonka hän oli siepannut äitinsä ompelupöydältä, maisterin\ntakataskuun, niin että takki venähtyi väärään. Mutta kun opettaja\nei liikahtanutkaan, arveli Fredrika, ettei hän ollutkaan huomannut\nmitään. Ja siinä luulossaan hän yhä enemmän vahvistui, kun ei maisteri\nseuraavana aamunakaan mitään virkkanut. Vaan samassa hän pelästyi, kun\nnäki takin jälleen suorana, ja ajatteli että nyt on äidin tarpeellinen\nompelukalu vissiin pudonnut ja joutunut hukkaan. Ei auttanut muu\nkuin kysyä sitä maisterilta, ja kun tämä vaan tietämätönnä vastasi:\n\"Santapussiko? Mikä santapussi?\" täytyi tunnustaa kaikki tyyni. Vielä\nkauan jälkeenpäin se Fredrikaa kummastutti, ettei opettaja ollut\ntuntenut pussin painavan taskussa, ja luuli yhä, että oli mahtanut olla\nreikä takissa, josta pussi putosi. Toisella kerralla taas kun istuttiin\npäättyneen shakkipelin jälkijutuissa, veti Fredrika pitkän langan\npäähän solmun ja pisti sen neulalla kiinni maisterin takinhelmaan.\nOikeen rupesikin langan toisessa päässä oleva kerä pyörimään, kun\nmaisteri nousi liikkeelle, mutta Fredrika ei käsittänyt, mitä varten\ntämä kävi piirissä Fredrikan ympäri, ennenkuin lanka oli kietoutunut\nhänen jalkoihinsa ja hän huomasi olevansa petetty tepposessaan. Näitä\nja samallaisia seikkoja omasta lapsuudestaan käyttää kirjailija\nsittemmin aineksina kuvatessaan Petreaa \"Hemmet\" nimisessä romanissaan.\n\nKaikellaisia kysymyksiä elämän moninaisuudesta heräsi nyt heräämistään\nFredrikan sielussa. Itse ei hän osannut niihin vastata, toiset taas\nkyllästyivät häneen ja tuomitsivat hänen kysymyksensä turhiksi ja\njoutaviksi tuumiksi, joka häntä syvästi loukkasi. Lapsen omituinen\nja poikkeava luonto tuotti hänelle monta surun syytä, hän itki usein\nkatkeria kyyneleitä yksinäisyydessä.\n\nPienimmissäkin virheissä ja erehdyksissä aavistettiin huonoja\ntaipumuksia, ja parhaimmatkin tarkoituksensa käsitettiin väärin. Isä\noli vanhempana raskasmielinen ja luulevainen ja vaati perheeltään\npatriarkallista kuuliaisuutta, jonka alle Fredrikan vapaa, itsenäinen\nluonto ei tahtonut taipua. Isä oli tyytymätön, rettelöitä rupesi\ntulemaan heidän välillään, ja tuo kasvoi vähitellen häiritseväksi\nepäsovuksi. Näiden aikain muistot sitten myöhemminkin vaikuttivat\nkirjailijan käsitystapaan ja tulevat näkyviin hänen kirjoituksissaan.\n\"Lapsuutta ylistetään niin onnelliseksi ja autuaaksi\", kirjoittaa\nhän, \"mutta kuinka paljon vuodatetaankaan lapsuudessa kyyneleitä?\nSamat tunteet ja intohimot kuin täysikasvaneessakin ne ovat, jotka\npuristavat itkun lapsenkin silmästä: kaipaus, maltittomuus, viha,\nhäpy, kateus, epätoivo! Väärin tekevät usein aika-ihmiset, kun\nlasten suruja ja vastoinkäymisiä katsovat mitättömiksi ja halpana\npitävät.\" Ja kertomuksessaan \"Grannarne\" antaa hän Fransiska-rouvan\nsanoa: \"Lapsuutemme on meille täysikasvaneena kuin maisema, jonka\nkaukaisuudessa näemme; se on niin kaunis vaan sentähden että se on\nmeistä niin etäällä.\"\n\nVanhemmat kannattivat sitä periaatetta, että tyttäret perheessä\novat kasvatettavat siten, etteivät mitään saa tietää pahasta ja\nmoitittavasta tässä maailmassa, sillä sitä tietä, arvelivat vanhemmat,\nsäilyvät he viattomina ja tulevat onnellisiksi. Tämä katsantotapa\nei ollut herra ja rouva Bremerille omituinen, vaan yleinen koko\naikakaudelle, eikä ole harvinainen meidän päivinämmekään. Kun\nnyt tahtoivat tämän periaatteensa panna käytäntöön, huomasivat\nhe siihen olevan tarpeellista salata lapsiltaan todellinen elämä\nkokonaisuudessaan, semmoisena kuin se maailmassa oli. Niinpä\ntahtoivatkin tehdä, ja senvuoksi ensinnäkin piti kieltää tyttöjä\nolemasta salissa, kun siellä oli vieraita, ja toiseksi liikkumasta\nkotirajain ulkopuolella, olletikkin kaupungissa; niinpä myös oli\nheille sanottu etteivät saa palkollisten kanssa mitään puhua,\nainoastaan Leenamuorin kanssa oli se luvallista, mutta hän taas oli\nankarasti kielletty mitään heille kertomasta. Täten kasvoivat tyttäret\njonkimmoisessa erikoismaailmassa, josta luonnollinen tosielämä\nkoetettiin karkottaa. Kun nyt sen ajan kaunokirjallisuuskin, jota\ntytöt lukivat, yleensä piti todellisen, olevan elämän salattuna,\nväärentäen sitä mielin määrin, on helppo arvata kuinka väärät ja\nerehdyttävät ne mielen kuvaukset elämästä olivat, jotka siten nuoreen\ntyttöön kasvoivat; ja mikä kova ja kipeä murtotila häntä uhkasi,\nkun sitten tosielämä vuorineen laaksoineen alkoi näyttäytymään\nhänelle. Mielikuvastimensa oli päässyt hänessä rakentamaan maailman,\njoka todellisen elämän tulvan tullessa oli hajoova ja murentuva\npirstaleiksi. Ja haavat, jotka siinä saadaan, eivät pian kiinni kasva.\nKertomuksessaan \"Den ensamma\" on Fredrika Bremer varmaan lausunut\noman kokemuksensa päähenkilönsä sanoissa: \"Jos olisin kasvattaja niin\nminä puolestani koettaisin varjella kasvattini kaikesta semmoisesta,\nmikä kiihoittaa ja tulistaa heidän mielikuvitustaan. Tahtoisin, estää\nheitä mielikuvituksellaan koristamasta tulevaisuuttaan sellaisilla\nkukkasilla, joita todellinen elämä kuitenkaan ei kasva; silloin he\nosaisivat noukkia siitä ne harvat, joita se todella antaa.\"\n\nTämä on realismia, joka silloin kun se kirjoitettiin, päälle\nviisikymmentä vuotta sitten, pelotti monta; eikä nykyisestä\nsukupolvestakaan taitaisi kaikki sen alle puumerkkiänsä panna.\n\nKotiopettaja, joka rupesi huomaamaan kuinka Fredrika ja Charlotta\ntämmöisessä supistuneessa elämässä kaipasivat suunnallista työntekoa,\njoka olisi vienyt johonkin määrättyyn tarkoitukseen, ja kuinka he\nyhä enemmän oloonsa ikävystyivät, opetti heitä valmistamaan pieniä\nsieviä pahviesineitä: koria, neulakoteloita, rasioita y.m. Nämä\nsitten myytiin, ja ostettiin rahoilla liinakangasta, josta Fredrika\nsisarensa kanssa neuloi vaatteita joululahjoiksi köyhille lapsille.\nTämä oli Fredrikasta hauskaa ja hankki jonkimmoista tyydytystä hänen\nauttavaiselle sydämelleen. Sitä vaan tytöt ihmettelivät, että heidän\nvähäpätöisillä pahvikaluillaan oli niin hyvä menekki; sittemmin saivat\ntietää, että se olikin heidän äitinsä ja opettajatar, jotka olivat ne\nostaneet.\n\nSekin oli taas vaihtelua yksitoikkoisuudessa, kun kolmena talvena\nsaivat käydä tanssikoulua, kotona tietysti. Fredrika tosin oli siihen\naikaan niin heikko, että oli monta kertaa kaatua, kun määrätyt\ntanssikeikat oli tehtävät, mutta asia huvitti häntä. Kahdesti viikossa\ntuli vielä teatterista naistanssija opettamaan heille jotain hienompaa\nlajia ja toi muassaan vanhan viulunsoittajan tahdin ylläpitämiseksi.\nUkko soitti voimainsa takaa, mutta ei tahtonut tanssijattarien jalat\njoutua oikeaan aikaan; väliin heidän kömpelyytensä ukkoa suututti ja\nhän mutisi itsekseen: hiisi vieköön. Jopa tuo oli heistä kovin raakaa\nja loukkaavaa, mutta varovaisinta kuitenkin oli heidän mielestään olla\ntästä asiasta isälle ja äidille mitään puhumatta. Tanssikoulun jälkeen\noli heidän elämänsä taas vailla kaikellaista liikuntoa. Yhtä vaikeaa\nkuin tämä, oli se että raitista ilmaa ani harvoin saivat hengittää.\nJoskus Bremer vei heidät parihevosillaan ulos ajelemaan, mutta siitä\neivät tytöt paljoakaan välittäneet, kun piti istua katetussa reessä\nsuorana kuin nukke eikä saanut tuulenpuuskaakaan kasvoilleen.\n\nÅrstassa, jossa saatiin olla vähän vapaampina, viihtyivät lapset\nparemmin, vaikkei sielläkään minkäänlaista vaihtelua ollut saatavissa.\nKaikellainen vieraankäynti täällä maalla vaivasi Bremeriä;\npitäjän kirkkoherra ja kappalainen kutsuttiin pari kertaa kesässä\npäivällisille, siinä kaikki. Mitä laatua muu vaihtelu siellä saattoi\nolla, kuvaa paraiten seuraava tapaus: Bremer, joka nuoruudessaan oli\ntottunut liikkuvaiseen elämään, halusi siis kuitenkin jonkinmoista\nvaihtelua ja lähti silloin kaupunkiin muutamiksi päiviksi, joilta\nmatkoiltaan hän kuitenkin usein palasi missään käymättä ja kenenkään\nkanssa seurustelematta. Tultuansa kotiin kyseli hän aina, mitä, uutta\noli tapahtunut, mutta koska ei Årstassa milloinkaan mitään tapahtunut,\nniin ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Kerran kuitenkin oli todella\njotain tapahtunut Bremerin kaupungissa ollessa. Joukko härkiä, jotka\noli laskettu irti juomaan eräästä lammikosta, juoksivat sieltä takaisin\ntullessaan pienen puistokentän läpi ja syttyivät toinen toisensa\nperästä semmoiseen kiihkoon, että rupesivat kaikki kiivaasti hyppäämään\nja sätkyttelivät takajaloillaan kuin olisivat olleet suunniltaan. Tämä\noli Årstassa merkillinen tapaus ja herätti lasten huomion. Kun isä\nkotiin tultuaan ehtoolla ensimäiseltä, jonka hän tapasi, kysyi niinkuin\nennenkin, kertoi tämä päivän ihmeellisen tapauksen. Senjälkeen tuli\ntoinen ja kolmas lapsista kertoen samaa asiaa ja viimeksi Fredrika,\njoka alkoi niinikään: \"Tiedättekö, isä... härät...\" Nyt Bremer suuttui\nkoko asiaan, eikä sinä iltana puhuttu enään mitään mistään.\n\nFredrikan vanhempi sisar oli kerta nimipäiväkseen saanut pienen\nmaanpalstan puiston syrjässä, isä oli siihen teettänyt pienen sohvan,\nja paikka vihittiin juhlallisesti virvoituksia tarjoomalla ja puheella,\njossa isä sanoi antaneensa tämän paikan tyttärellensä kokonaan omaksi.\nSitten arveltiin sisarusten kesken, että kai Fredrikakin saapi\nsamallaisen seuraavana kesänä, kun hän täyttää 10 vuotta. Hän saikin\npienen lohkon mäkirinteessä, mutta ei saanut sohvaa eikä puhetta eikä\nvihkiäisjuhlaa, — josta Fredrika silloin päätti, ettei hän mahtanutkaan\nolla isällensä niin rakas. Mutta tuohon pieneen maapalukkaansa istutti\nhän sitten kolme pientä tammentaimea ja hoiti niitä huolellisesti. Kun\npari vuotta sitten kävin Årstassa, Fredrika Bremerin nuoruuden kodissa,\nseisoivat tammet siellä nyt korkeina tuuheina puina ihanimmassa\nkesäpuvussaan, vakavina todistajina istuttajansa onnistuneesta työstä.\n\nKesällä 1813 sattui Årstassa poikkeus, joka etenkin virkeämpää elämää\nkaipaavalle Fredrikalle tuotti suurta hauskuutta. Erään sotarykmentin,\njoka oli määrätty Saksaan lähetettäväksi, piti astua laivoihin\nDalarö'ssä likellä Årstaa, ja nyt tultiin pyytämään päällikkyydelle\nasuntoa Årstassa, johon Bremer myöntyi. Samassa olikin siellä koko\npäällikköjoukko sekä rykmentin soittokunta, ja 1000 miestä majoitettiin\nlikisiin torppiin ja kyliin. Nyt sai Fredrika nähdä ja kuulla paljon\nerinomaista. Kahdesti viikossa tuli nyt postikin Årstaan, ja Fredrika\nkuunteli suurimmalla ihmetyksellä, kun isä ehtoollisen jälkeen luki\nuutiset sotatantereelta. Napoleon oli paraikaa paluumatkalla Venäjältä,\njossa hänen oli niin huonosti käynyt, ja Euroopan vallat laittoivat\nsotajoukkonsa häntä vastaan. Osa Ruotsin armeijaa oli perintöprinssin,\nKarl Johan'in johdolla mennyt Saksaan. Fredrikassa syntyi nyt\nvastustamaton halu mennä taistelemaan Napoleonia vastaan. Itse onneton\nja katkerassa vastarinnassa kaikkea sortavaa ylivaltaa vastaan tunsi\nhän sorrettuja ja onnettomia kohtaan syvää sääliä ja olisi tahtonut\nheitä auttaa. Kaksi kertaa lähti hän kotoa siinä vahvassa aikomuksessa,\nettei enää palata, vaan jonkun matkustajan hevosella päästä Tukholmaan\nja sieltä perintöprinssin riveihin sotimaan. Mutta kummallakin kerralla\nkävi huonosti: ei näkynyt ketään tiellä ottamassa häntä hevoseensa ja\nhänen täytyi surumielin palata takaisin kotiin. Nämä sotaiset tuumat\nhaihtuivat sitten jonkun ajan perästä itsestään.\n\nFredrikan vilkasta ja tulista luontoa kuvaa sattuvasti pieni seikka,\njonka kirjailija on solminnut Fransiska-rouvan kertomukseen \"Grannarne\"\nnimisessä, romanissaan ja joka perustuu tosi-tapaukseen Fredrikan\nnuoruudessa. Sankari siinä on Fredrika itse.\n\n\"Seuraa minua voimisteluun sankariseikkailuksiini\", puhuu Fredrika,\n\"seuraappa minua siihen aikaan, jolloin vielä olin vallan nuori,\njolloin ei vielä veri näin hiljalleen vierinyt, aikaan, jolloin olin\nniin perin kyllästynyt näkemään aina samaa aurinkoa ja yksiä kasvoja,\njolloin mieleni paloi seikkailuksiin vaikka millä kaupalla, jolloin\ntulipalo taikka joku muu melske minulle oli terve virkistys ja 'Pragin\ntappelu' ja 'Fleuryn tappelu' olivat mieluisempia soittokappaleitani,\njolloin itkin, kun en ollut mies ja päässyt sotaan, jolloin niin\nhalusin hullutuksia, että join viisi kuppia hupeloista teetä kamreri\nArbell'issä jossa rouva oli joutunut semmoiseen tarjoomisen kiihkoon,\nettä tahtoi pakottaa minua vielä kuudettakin kuppia juomaan. Olin\nsilloin kuudentoista vanha, ja avuksi levottomalle mielelleni\nrupesi toinen hartioistani kasvamaan väärään. Voimistelu oli siihen\naikaan muodissa, sillä haettiin apua kaikennäköisiin vikavuuksiin,\nja vanhempani päättivät panna minutkin voimistelemaan. Puettuna\nleveihin housuihin ja viheriäverkaiseen nuttuun, päässä harsomyssy\nruusunkarvaisilla nauhoilla, astuin eräänä päivänä toisten tyttöjen\njoukkoon, jotka melkein samallaisessa pukemisessa kuin minäkin jo\nhyppelivät köysien, tikapuitten ja salkojen välitse suuressa salissa.\nTuo näytti kummalliselta ja vähän kamalalta. Ensi päivänä pysyin\nhiljaisena ja sain opettajattarelta selkätaivutusta ja käden ja jalan\nojennuksia. Toisena päivänä jo sinuttelin muutamia tyttöjä, kolmantena\nkilpailin heidän kanssaan köysi- ja tikapuuharjotuksessa, ja ennen\ntoisen viikon loppua johdatin kolmatta linjaa ja aloin sitä halustuttaa\nkaikellaisiin temppuihin.\n\n\"Siihen aikaan luin Kreikan historiaa, ja sen sankarit ja urhotyöt\nrupesivat voimistelussa näyttäytymään mielikuvituksessani. Ehdottelin\njoukkiolleni, että ottaisimme muinaisaikuisia mies-nimiä emmekä\nvoimistelussa milloinkaan nimittäisi toisiamme muilla kuin semmoisilla,\nniinkuin esim. Agamemnon, Epaminondas, Pelopidas. Itselleni otin nimen\nOreste ja parasta ystävääni kutsuin Pyladeeksi. Eräs pitkä laiha\ntyttö, joka murti suomeksi ja joka minua ei ollenkaan miellyttänyt,\nsyystä että hän harmittavalla huolimattomuudella kohteli minua sekä\nuusia aatteitani, otti pilkkaa tehdäkseen meidän nimimuutoksistamme\nja puhutteli naureskellen minua sekä ystävääni — pienet kuin olimme —\nnimellä Orre [Teeri] ja Pylle. Tämä pisti minua vihaksi, etenkin kun\nhuomasin kuinka sen kautta joukostani hävisi se kreikkalainen henki,\njota siihen tahdoin juurruttaa.\n\n\"Pitkä vihamieheni ei sanonut tahtovansa koskaan muusta nimestä tietää\nkuin Brita Kaisasta, minä kuitenkaan en herjennyt nimittämästä häntä\nDarius'eksi. Toisia eripuraisuuden aiheita tuli lisäksi. Vaikka olin\npäätäni myöten mieltynyt Kreikan historiaan, suosittelin Ruotsin\nhistoriaa puolueellisesti. Kaarle XII oli epäjumalani, usein huvitin\nystäviäni osastossamme juttelemalla hänen urotöitään, ja jouduin\nsilloin itse palavimpaan sankari-intoon. Eräänä päivänä astui Darius\neteeni, väittäen että tsari Pietari I oli suurempi mies kuin Kaarle\nXII, aate joka tuntui kuin olisi saavillinen vettä kaadettu päähäni.\nMinä tartuin kiivaasti ja sisällisessä vimmastuksessa asiaan kiinni.\nVastustajani toi kylmästi ja varmasti esiin moniaita tositapauksia\nväitteensä perustukseksi, ja kun minä välittämättäni niistä tahdoin\nylentää oman sankarini pilviin, heitettiin minulle aina Pultava ja\nBender eteen. Pultava, Pultava, onpa monta kyynelkarpaloa vierinyt\nveriselle tappotantereellesi, mutta ei ainoatakaan niin katkeraa\nkuin ne, jotka minä vuodatin kun — niinkuin ennen Kaarle XII —\njouduin siellä tappiolle. Siinä oli kipu, jota en nyt enään käsitä.\nVastustajaani rupesin vihaamaan yhtä paljon kuin itse Pietari tsaria ja\nsitä kansaa, jonka herra hän oli.\n\n\"Kolmas kipinä vielä tarvittiin, niin tuli leimahti. Pieni suloinen\nontuva tyttö, jonka naisellista ja kainoa olentoa miespuku ei voinut\nvähentää, voitti kokonaan suosioni, ja minä ilmoitin itseni hänen —\nritarikseen. Eräänä päivänä kun hänelle deklamoitsin runoja Racine'lta,\nseisahtui tuo pahanilkinen Darius odottamatta viereeni ja sanoi\nkorskeasti: 'Tässä näet kilpailijasi.\" Minä painoin kilpailijaani\nmasentavan katseen ja sanoin ylenkatseellisesti: \"Brita Kaisa, pysy\nsinä neulassasi vaan.' Tuo pisti Brita Kaisaa, hän punastui samassa\nkuin minun puolueeni puhkesi kaikuvaan nauruun.\n\n\"Vähän aikaa sen jälkeen, kun istuin köysitikapuilla katsellen liehuvaa\nseuraa allani, tunsin yht'äkkiä väkevän käden käyvän kiinni jalkaani,\nja näin pitkän vihamieheni seisovan käsi ojennettuna ja pitäen minua\nkiinni, sanoen ivallisesti: 'Hoi sinua siellä yläällä! Auta nyt\nitseäsi, jos Oreste olet, taikka istu puolapuullasi teerenä ja kujerra\nmeille!' Mitä Oreste olisi tehnyt minun tilassani, en tiedä, mutta\nvarmaan vihani, huutoni ja liikenteeni paremmin muistuttivat ansaan\ntarttunutta lintua kuin vangittua sotasankaria, sillä suunnattoman\nsuuri nauru nousi yltympärilläni ja se minut vasta pani täyteen\nvimmaan. Kovalla äänellä huusin Pyladesta avukseni. Pylades näytti\npelkurilta, koetti puhutella vihamiestäni, mutta ilman pontta\nsanoissaan.\n\n\"Minä vaadin sinua miekkailuun, minä tahdon hyvitystä!\" huusin\nDarius'elle, joka vaan naureskeli ja sanoi: \"Hei, Teeri, hei! katsohan,\njuuri näin tsari Pietari piteli Kaarle XII:sta Bender'issä.\"\n\n\"Olin juuri tekemälläni hurjan työn, kun yksi opettajattarista tuli,\nlopetti metelin ja vapautti minut. Mutta sydämessäni kiehui harmi,\nmenin Pyladeen luo ja sanoin: 'Olet käyttäytynyt kuin raukka, Pylades!\nTule paikalla kanssani, minä vaadin kaksintaisteluun tuon suurisuisen\nylpeilijän, sinun pitää olla todistajani.' Pylades pelkäsi kuin jänes,\nmutta ei uskaltanut kieltää.\n\n\"Menin nyt hakemaan Darius'ta; harmittavan tyyneenä seisoi hän selkä\nnojassa seinää vasten ja hyräili. Silmäkulmat rypyssä astuin hänen\neteensä ja sanoin: \"Mitä tarkoitit äsken?\" Brita Kaisa heitti minuun\nylpeän silmäyksen ja vastasi huolettomasti: \"Mitäkö tarkoitin? sitä\njuuri, mitä sanoinkin.\" \"Sitten mulla on sinulle sana sanottava\",\nhuusin vimmastuneena. \"Olet sopimattomalla tavalla loukannut minua\nja minä vaadin, että julkisesti koko osastomme edessä pyydät minulta\nanteeksi ja myönnät että Kaarle XII oli suurempi kuin tsari Pietari;\ntaikka sinun täytyy tapella kanssani, jos sinussa kunnian tuntoa on\nja jollet ole pelkuri.\" Brita Kaisa punastui, mutta sanoi suututtavan\nkylmästi: \"Vai anteeksi? Ei, sitä en huoli tehdä. Tapellakko? No,\nkyllä! mutta missä ja millä, nuppineuloillako vai?...\"\n\n\"Miekalla, jollet pelkää, ja täällä. Voimme tulla tänne puolta tuntia\nennen toisia. Aseet minä tuon mukaani. Pylades on minun todistajani,\nvalitse sinä itsellesi toinen.\" Tämän sanoin mainion ylpeästi.\n\n\"En minä todistajasta välitä\", sanoi taas Brita Kaisa ilkeässä\nylimielisyydessä, \"minussa on kylläksi teitä molempia vastaan\". —\n\"Mutta sulla täytyy olla todistaja\", huusin minä ja löin jalkaani\npermantoon. \"Se kuuluu sääntöihin.\" — \"No, olkoon menneeksi! —\nGrönvall, tules tänne vähän.\"\n\nGrönvall, jota kutsuttiin Nestoriksi, tuli ja kun hänelle oli asia\nselitetty, suostui hän olemaan vastustajani todistaja.\n\n\"Huomenna kl. 9\", sanoin ja erosin heistä.\n\n\"Kl. 9\", toisti Brita Kaisa ivallisesti naurahtaen.\n\nKotimatkalla sain vihdoin viimein Pyladeen suostumaan; turhaan\nkoetettuaan minua saattaa järkeeni, lupasi hän, kyyneleet silmissä,\nolla vaiti ja pysyä minulle uskollisena kuolemaan asti.\n\nVeri kuohui minussa, mutta illalla kun makasin vuoteellani ja kaikki\noli hiljaa huoneessa, rupesi minua kammoittamaan teko, johon olin\npäättänyt käydä.\n\nMutta peräytyä ja siten pistää Kaarle XII pulaan, jättää häväistykseni\nkostamatta ja antaa pilkkaamisen syytä viholliselleni, ei, sitä en\nsaattanut! Ennemmin sitten kuolema. Nyt johtui mieleeni Jumalan\nkymmenet käskyt ja vanhempani, joille kuolemallani saattaisin syvän\nsurun.\n\nVastustajani kuvastui eteeni vahvana ja väkevänä kuin tsari Pietari,\nja minä taas — sen hyvin tunsin — en ollut mikään Kaarle XII.\nAjatellessani, kuinka vanhempani itkisivät, rupesin minäkin itkemään ja\nnukuin, ja kun heräsin oli kl. 1/2 9.\n\nJopa oli koko kaksintaistelu melkein murennut mereen, mutta silmiäni\nhieroessani oli kuin pasuunalla olisi soitettu korviini: kl. 9!\nHyppäsin ylös ja yhtäkkiä selveni asia mielessäni. Viidessä minuutissa\nolin valmiina ja tempasin käteeni kaksi pientä miekkaa, jotka iltaa\nennen olin ottanut veljeni huoneesta. Olin juuri menossa, mutta samassa\ntuli taas vanhempani mieleeni ja että minun toki pitäisi heille\nkirjoittaa, jos kuolisin tappelussa. Pienelle paperikaistaleelle\nkirjoitin lyijykynällä: \"Rakkaat vanhempani, kun nämä rivit tulevat\nsilmiinne!\" — — — kuulkaa! kello lyö neljännestä vaille 9! nyt\nmyöhästyisin, jos en kohta menisi. Heitin alkamani kirjelipun\nlaatikkoon, heittäysin Cesar'in tavoin onneni helmoihin ja kiiruhdin,\nmiekat päällysnuttuni alla, voimisteluun.\n\nEtt'ei minulla ollut rahtuakaan aavistusta miekan käyttämisestä,\non tiettyä, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Tullessani\npaikalle oli vastustajani jo siellä todistajansa kanssa. Pyladesta\nei näkynyt. Darius ja minä tervehdimme toisiamme kopeasti. Annoin\nhänen valita miekoista toisen. Hän piteli sitä kädessään niin\nharjaantuneesti ja sujuvasti, kuin olisi ollut siihen vallan tottunut.\nMielikuvituksessani näin jo itseni lävistetyksi. Nyt tuli Pylades,\nvaaleana, kauhistuneena. Minä iskin häneen vihastuneen katseen ja\nväänsin oven lukkoon.\n\n\"Herran tähden, älkää murhatko toisianne\", huusi nyt Pylades. \"Se on\nhulluutta.\"\n\n\"Vaiti\", huusin vihastuneena, ja kääntyen päin Darius'ta: \"Sinä siis\nvieläkään et tunnusta vääryyttäsi etkä pyydä minulta anteeksi?\"\n\n\"En\", sanoi Darius, verrattoman tyyneesti taivutellen miekkaansa\nlaattiaan. — \"Tsari Pietari oli suuri mies.\"\n\n\"Kuolema hänelle! Eläköön Kaarle XII!\" lausuin tulisesti ja tein\nasentoa. Darius teki samoin.\n\n\"Vartokaa, vartokaa!\" huusi Pylades. \"Vartokaa!\"\n\n\"Minä en varro!\" huusin minä, \"kuole, ryssänystävä, minä luen kolmeen,\nja me tapellaan! Yks, kaks, kolme!\" — Miekkamme kalskahtivat toisiinsa,\n— ja samassa makasin aseetonna maassa. Darius seisoi minun ylitseni, ja\nluulin nyt viimeisen hetkeni tulleeksi. Mutta kuinka hämmästyinkään,\nkun hän heittää miekkansa maahan, tarttuu minua käteen ja nostaa minut\nylös iloisesti virkkaen: \"Noh, tuossa oli sulle hyvitystä! Ruvetaanpa\nnyt ystäviksi. Olethan sinä urhoollinen ihminen.\"\n\nPylades makasi polvillaan tainnoksiin menossa. Nestor istui tikapuilla\nhillittömässä itkussa. Minä olin suunniltani ja tuijotin entiseen\nviholliseen!, jonka kaulasta vuoti verta. \"Sinä olet haavoitettu\",\nhuudahdin sitten, \"minä olen sinut murhannut\". — \"Vielä vaan! Pieni\nnaarmahan tuo vaan on. Muuten tahdon sanoa sinulle, että en minä pidä\nvenäläisistä enemmän kuin sinäkään, olin vaan pitävinäni, saadakseni\" —\n— — Hän vaaleni ja täytyi istua.\n\n\"Mitä minä onneton olenkaan tehnyt\", valitin tuskissani, kiertelin\nlaattialla ja voivotin: \"anna, anna toki anteeksi!\" Samassa kuului\njyskettä ovella, Pylades juoksi avaamaanpa sisään syöksi miekkailuksen\nopettaja ja kolme opettajatarta. Minä menin tainnoksiin.\n\nVasta viikkoja jälkeenpäin sain tietää, että Pylades oli pettänyt\nminun ja kirjoittanut yhdelle opettajattarista, pyytäen häntä estämään\nonnettomuutta. Piletti myöhästyi, ja opettajatar tuli saapuville kun\nasia jo oli saatettu loppuun.\n\nBrita Kaisa parani pian, mutta minä jouduin vuoteen omaksi isoksi\naikaa. Tämä tauti teki minulle hyvää ja jäähdytti tulista luontoani.\nKun paranin, sain kuulla Brita Kaisan menneen vanhempainsa keralla\nSuomeen ja että hän usein oli käynyt minua tervehtimässä sairaana\nollessani, sekä ollut kovin pahoillaan siitä että hän minua oli\nkiusotellut ja että hänen täytyi lähteä Ruotsista, ennenkuin tulin\nterveeksi ja saimme tehdä täydellisen sovinnon. Samaten olin minäkin\npahoillani, kun en saanut sanoa vastustajalleni ystävällistä\njäähyväissanaa, mutta toinnuttuani taudistani jouduin niin monellaisien\nvaikutuksien alaiseksi, että vastamenneet tapaukset haihtuivat\nmielestäni.\"\n\n\n\n\nII. ENSIMÄISET KYHÄELMÄT. ENSIMÄINEN NUORUUS.\n\n\nKahdeksanvuotisena kirjoitti Fredrika ensimäisen sepityksensä,\nse oli laulu kuulle, ranskankielellä, ja alkoi: \"O corps céleste\nde la nature\", ja pari vuotta myöhemmin tuli uusi kyhäys, jonka\nesineenä oli pikku Melani Elvaskólastin linnassa, sekä heti sen\nperästä alku suureen runoelmaan \"maailman luomisesta\", — joka\npäättyi kesken. Sitten kirjoitti Fredrika vähä väliä runonpätkiä\nkaikenmoisista aineista, useammasti onnentoivotuksia perheen nimi- ja\nsyntymäpäiviksi. 12 vanhana sepitti hän operan, joka soitettiin ja\nnäytettiin kotona Årstassa yläkerran isossa salissa. Vaikka kaikki\nkävi hyvin, loukkaantui tekijä kipeästi vanhempain vait'olosta ja pani\nepätoivoissaan maata illalla. Mutta yhtäkkiä pisti hänelle mieleen,\nettä tottakai vanhemmat kuitenkin jotain sanovat hänen operastaan,\nja vaikka vakava ääni hänen sydämessään kielsi menemästä oven taakse\nkuuntelemaan, ei ollut mahdollista pidättää itseänsä, ja samassa\nhän seisoi ovenraossa, vaikka ilkeältä se tuntui. Hän kuuli äitinsä\nsanovan: \"En ole koskaan nähnyt niin kummallista lasta kuin tuo meidän\nFredrika on, saadaan nähdä, niin tulee hänestä jotakin merkillistä\",\neikä olisi voitu parempaa sanoa, joka kerrassaan pienen tytön sydämestä\npoisti monen salaisen surun muistot.\n\nFredrikan lahjat rupesikin tulemaan ilmi ja veti vanhempain huomion\npuoleensa, pian näki hän että hän pääsi heidän suosioonsa sitä myöten\nkuin osasi osottaa etevyyttä. Isä oli innostunut, kun tyttärensä\npieniä kyhäelmiä luettiin taikka näytettiin, ja kirjoitti usein itse\nnäytelmäkappalten osat puhtaiksi. Mutta pysyväistä tyytyväisyyttä\nhänessä ei se voinut vaikuttaa. Sillä tuo Fredrikan ainainen\nlevottomuus, uutukaiset tuumat ja ennen kaikkea tuo hänen mietteissään\nja pyrinnöissään ilmituleva taipumus itsenäisyyteen ja vapaasen työhön,\noli isälle vastenmielistä.\n\nKotiopettajan valinnan mukaan saivat Charlotta ja Fredrika nyt illoin\nlukea ääneensä romania. Tämä heitä sanomattomasti huvitti. Kuten arvata\nsopii, sisälsivät kirjat enimmiten pilventakaisia seikkailuksia ilman\nluonnollista pohjaa ja esittivät henkilöitä, joiden mallit eivät olleet\nmaasta eikä taivaasta kotosin. Tyttöjen päät ja sydämet tulivat täyteen\nkaikellaisia unelmia ja haaveiluksia, ja he rupesivat levottomasti\nodottamaan aikaa, jolloin kodin ovet avattaisiin ja he luostarillisesta\nyksinäisyydestään saisivat astua ulos maailmaan sankarittareiksi\nihmeellisiin seikkailuksiin ja ilon pyörteihin. Fredrika odotti yöt\npäivät suurten merkillisten asiain tapahtumista. Charlotta taikka hän\nitse oli väkivaltaisuudella pois vietävä, sen hän tiesi varmaan, se oli\ntapahtuva keskellä päivää, kun he sunnuntai-aamuna ajoivat vaunuissa\nkirkolle opettajattaren kanssa. Joka kerta istui Fredrika koko matkan\nlevottomasti odottaen, käännellen päätään joka suunnalle, katsoaksensa\neikö pian hyökkäisi metsästä ratsastajajoukko esille. Mutta kun ei\nmilloinkaan mitään kuulunut, alkoi asia häntä epäilyttää. Hän rupesi\narvostelemaan itseänsä: ulkonäköänsä, pukuansa, liikkeitänsä, ja tuli\nsiihen päätökseen, ettei hän mahdakkaan täyttää samoja vaatimuksia,\nkuin ryökkinät romaneissa. Nehän syntyestä olivat jo hyviä ja\ntäydellisiä, hänessä sitä vastoin oli kaikellaisia virheitä ja\nvikavuuksia hengen sekä ruumiin puolesta, ettei hän suinkaan ollutkaan\nkelvollinen hyväksi ja rakastettavaksi neidoksi. Näin Fredrikan omakin\narvostelu nyt, riippuen samoista perikuvista kuin rouva Bremerin, tuli\nsamaan päätökseen.\n\nÄitihän jo kauan oli ollut pahoillaan Fredrikan omituisesta\nkäytöstavasta, joka kokonaan puuttui suunnitelmaa: kun olisi pitänyt\nolla kaarimaisia ja pehmeitä liikkeitä, teki Fredrika kankeita ja\nkulmikkaita j.n.e. eikä osannut milloinkaan \"pitää ruumista eikä sielua\nrauhassa\", niinkuin hän itse myöhemmin kirjoittaa. Kun sitten tytöt\npääsivät vanhempainsa kanssa seuraelämään, kärsi äiti usein, kun näki\nkuinka poikkeava Fredrika oli muista ja kuinka oudosti hän käyttäytyi.\nTämä taas Fredrikaa kovin suretti ja teki hänen entistä kömpelömmäksi,\nkun koetti parastaan panna.\n\nTehdäkseen vanhemmillensa mieliksi pakoitti Fredrika itseään\nottamaan osaa talousaskareihin, joissa hän onnistuikin paremmin kuin\ntanssisalissa. Pianon soitossa hän myös oli ahkera, nousten usein kl.\n4 aamulla soittamaan. Raittiin ilman ja riittävän liikunnon puute\nkuitenkin yhä talvisin kaupungissa rasitti, Charlotta ja Fredrika\npäättivät viimein pitkän neuvottelun perästä esitellä äidillensä\nkuinka tärkeätä raitis ilma ja liikunto on ihmiselle ja pyytää häneltä\nluvan edes pari kertaa viikossa käydä kävelemässä. Tähän vastasi äiti\nvaan ettei semmoinen ole sopivaa eikä hän pidä siitä että nuoret\ntytöt käyvät yksin kadulla. Raitista ilmaa oli kyllä kotosella, ja\njos liikuntoa tarvitsivat, saivat hyppiä tasajaloin tuolin takana,\npitäen selkäpuitteesta kiinni. Fredrika tuli alakuloiseksi, kiellossa\noli jotain salaista, jota ei hän taitanut käsittää. Mitä varten,\najatteli hän, se ei ollut sopivaa että nuoret tytöt käyvät yksin\nkadulla ja miksei äiti pitänyt siitä? Jäähyväiset sanottuaan illalla\nkoettivat tytöt kuitenkin seurata äidin neuvoa: Charlotta hyppäsi\ntuolin takana kaksisataa kertaa, mutta Fredrika ei ollut ehtinyt\npuoliväliin kun heitti kokeen sikseen, purskahti katkeraan itkuun ja\nheittäysi vuoteelleen, johon viimein nukkui. — Jälkeenpäin koettivat he\narvostella tätä omituista voimistelutemppua romanielämän kannalta ja\ntulivat siihen päätökseen, ettei mikään romaninkirjoittaja olisi pannut\nsankareitansa tuolien taakse hyppäämään, varmaan hän olisi jonkun\nparemman keinon keksinyt hankkiaksensa liikuntoa suosikeillensa.\n\nYhä enemmän alkoi uusia ajatuksia nousemaan Fredrikassa. Hän kysyi,\nmitä varten ei hän ja hänen sisarensa saaneet liikkua ulkopuolella\nkotia, töissä ja toimissa, niinkuin hänen veljensä, mikseivät he\npäässeet ulos maailmaan oppimaan ja avaran luonnon töitä ja tuotteita\nihantelemaan, sanalla sanoen, miksei heidän sallittu vapaina olla, vaan\npidettiin aina kytkettyinä kodin ahdistavaan piiriin?\n\nSaivathan he tosin aina jotain toimittaa: lukea, soittaa, piirustaa,\nmaalata, virkata pitsiä ja mitä milloinkin, mutta kaikessa tuossa\nilmaantui jotakin niin suunnatonta, niin joutavaa, jolla ei ollut\nmitään tarkoitusta. He saivat tehdä sitä taikka olla tekemättä, ei\nkukaan heiltä kysynyt, kuinka pitkälle he olivat tulleet. Vanhemmat\nolivat iloisia kun heidän tyttärensä osottivat edistymistä, varsinkin\njos sen hedelmät tulivat näkyviin seuraelämässä ja tuottivat heille\nkiitosta muilta, mutta minkäänlaisen tarkoituksen saavuttamisesta\nei ollut milloinkaan puhetta. Fredrikasta tuntui niinkuin hänen\nkirjallista taipumustaankin olisi katsottu vaan jonkinlaiseksi\nkorukaluksi. Hän halusi päästä totisempiin opintoihin, hän olisi\ntahtonut neuvoja ja ohjeita elämäänsä, mutta hänen tuumansa otettiin\nvastaan välinpitämättömyydellä ja ivalla. Että vanhemmilla oli varoja\nriittävästi ja ettei rahaa suinkaan muuten tarkalla pidetty, huomasi\nhän aikaiseen, mutta ei tullut kysymykseenkään milloinkaan mitään\ntyttärien käytettäväksi antaa. Heitä vaan oletettiin.\n\nJa sama oli laita muissakin perheissä. Fredrika huomasi, kuinka\ntyttäriä pidettiin vaan kuin jonkinmoisia tarvekaluja, yleisen\nhauskuuden ja mukavuuden ylläpitämiseksi. Hänen sielunsa asettui yhä\nkiivaammasti vastarintaan ja taisteli usein vastakkaita tunteita ja\naikomuksia vastaan. Semmoiset sanat kuin totuus, vapaus, kunnia,\nkuolemattomuus sytyttivät hänessä rakkauden kaikkeen suureen ja hyvään,\nmutta hän tunsi olevansa suljettuna kaikesta totisesta toiminnasta.\nTästä sai hän sydämeensä kalvavan tuskan, joka hänen mielensä käänsi\nkaikkien onnettomien puoleen. Ja kaikkialla, minne hän silmänsä käänsi,\nnäki hän kärsimystä, sortoa ja surua. Häntä rupesi epäilyttämään, tokko\nse onkaan oikeus ja totuus, joka ihmisen elämän ohjaa. Aikaisesta\nlapsuudestaan oli hän oppinut, että Jumala oli kaiken hyvän tekijä ja\nsuosija, että hän oli kaiken rakkauden lähde ja että hän rakkaudesta\noli luonut maailman. Mutta se tuska ja onnettomuus, jonka hän näki\nympärillään, ei hänestä todistanutkaan hyvää ja rakastavaa luojaa.\nMissä löytäisi hän tuon oikean Jumalan? kysyi hän.\n\nMaailma on langennut syntiin, vastattiin hänelle, eikä siis enään voi\nolla luojansa oikea kuva, mutta Jumalan sanassa, raamatussa, oli hän\nlöytävä täydellisyyden Jumalan. Hän rupesi siis lukemaan raamattua;\nmutta eipä sekään herra, joka siellä ilmestyi, vastannut hänen oikeuden\nkäsitettänsä ja sitä ihannetta, jonka hänen sielunsa oli Jumalasta\nluonut. Mitä raamatussa hänelle ankaran sanan nojalla opetettiin\nehdottomana totuutena, ei hän saattanut uskoa. Hän etsi järjellisyyttä;\nmutta kun Jumala toisessa paikassa esitettiin ijankaikkisena oikeutena,\nhyvyytenä ja ehdottomana järkenä, luki Fredrika toisessa paikassa\nsemmoisista Jumalan antamista käskyistä ja töistä, jotka todistivat\nkokonaan toista. Kuinka taitaisi hän oikeuteen sovittaa esim. semmoisia\nasioita kuin Jumalan käskyt Israelin kansalle ottaa egyptiläisiltä\nheidän kultansa ja hopeansa ja säälimättä tappaa ja hävittää\nkananealaisen kansan? Sama Jumala, joka kymmenissä käskyissä opettaa:\nei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä tappaman, käskee raamatun\nhistoriassa Moseksen sekä varastaa että tappaa. Vanhassa testamentissa\nFredrika tapasi Jumalan kovana, vallanhimoisena ja oikullisena\nhallitsijana, jonka lapseksi ei hän tahtonut alistua. Uuden testamentin\naate oli hänelle selvempi. Jesus oli hänestä suurempi ja korkeampi,\nkuin v.t:n herra, joka vaati uhria ja verta ensimäisten ihmisten synnin\nsovitukseksi. Oliko tämän synnin rikollisuus niin äärettömän suuri,\nettä sen kautta kaikellainen epätila ja onnettomuus olisi tullut\nmaailmaan? Sitä ei Fredrika voinut käsittää. Omassa sydämessään tunsi\nhän rakkautta hyvään, eikä voinut itsessään löytää muuta sukulaisuutta\nAdamin ja Evan syntiin, kuin tuon hillimättömän halun ottamaan hänkin\ntiedon puusta, josta hän ynnä koko sukupuolensa kanssa tiesi olevansa\nestettynä.\n\nKun hän pantiin valmistettavaksi Herran ehtoolliselle, luuli Fredrika\nviimein saavansa selitystä moniin epäilyksiinsä, mutta yhtä pimeä ja\nkolkko oli hänen sielunsa sieltä tullessa kuin sinne mennessä. Hän\npyysi valoa ymmärrykseensä, mutta sitä ei hänelle annettu; hädässään\nrupesi hän kyselemään papilta, par'aikaa kun tämä selitteli erästä\nkohtaa lunastusopista, mutta kiivaasti ja nuhtelevalla äänellä\nkielsi pappi häntä kyselemästä, sanoen: \"Ei oppilaan sovi niin kysyä\nopettajalta, ihmisen tulee uskoa, mitä ei hän taida ymmärtää.\" Tämä\nvastaus hävitti hänessä kaiken toivon, sillä oppi, jonka tunnustukseen\nhäntä nyt vietiin, soti hänen ymmärrystänsä vastaan; ja samoin\nkuin Jumala luojana ja ylläpitäjänä, oli hänelle lunastustyökin\nkäsittämätön. Onnettomana ja kapinallisessa mielessä meni hän\nHerran-ehtoollispöytään. Valoa pimeään sieluunsa ei hän siitä löytänyt\neikä lohdutusta sydämellensä, mutta pysyväisen pääsylipun seuraelämään\nsai hän sen kautta.\n\nJulkiset huvitukset hurmauttivatkin häntä ensin, hän löysi niissä yhtä\ntoista nautittavaa ja antautui huvien intoon kuin muutkin. Vähitellen\noli hänen onnistunut jotenkuten parantaa ulkonaista käytöstään,\nhankkia välttävä taito seurustelemaan ihmisten kanssa, olipa myös\nalkanut ilmi panna huomattavaa vilkkautta ja sukkeluutta puheessaan.\nJa samassa kuin hän oppi antamaan jälkeen ja taipui mukautumaan,\notettiin hänen hyvä päänsä ja älynsä armoihin, hän sai vastaanottaa\nkiitosta ja suosionosotuksia — ja koki tukehduttaa kaikki epäilyksensä.\nMutta pian heräsivät uudelleen tuskat ja kilvoitukset, joita ei\nseuraelämän viehätys voinut enään tukehduttaa. Vuonna 1821 matkusti\nkoko perhe etelä-Ranskaan asumaan talveksi. Kaksissa vaunuissa,\nvaljastettuina kummatkin neljällä hevosella, lähdettiin ensin Ruotsin\netelärannikolle, sieltä laivalla yli Stralsund'iin ja taas maamatkaa\neteenpäin, useasti kuusi hevosta vaunujen edessä ja kaksi ratsastajaa\njohtamassa. Kun päästiin Darmstadt'iin, sairastui Fredrika, joka\njo kauan oli ollut heikkona, ja matka täytyi katkaista useammaksi\nviikoksi. Voisi ajatella, että matkustus kaunisten seutujen läpi olisi\nkaikille tuottanut nautintoa, mutta ne harmit ja rettelöt, jotka\nsyntyivät siitä, että perheenisän ankarat määräykset lähtöajan suhteen\nlevähdyspaikoista eivät aina tulleet säntilleen seuratuiksi, painoivat\nkoko seurueen alakuloiselle mielelle.\n\nAikomus oli Geneve'stä jatkaa matka Marseilleen ja siellä asettua\ntalvimajoille, mutta tiellä saatiin kuulla, että Marseillensa kävi\ntarttuva kuumetauti, jonka vuoksi palattiin takaisin ja asetuttiin\nParis'iin, senjälkeen kuin Bremer Geneve'ssä oli nuorimman poikansa,\nKlaus'en, toimittanut erään professorin luo opintoja tekemään.\nParis'issa piti Charlottan, Fredrikan ja Heddan taas ruveta soittamaan,\nmaalaamaan, laulamaan, ja hyvät sekä kalliit opettajat hankittiin\nheille. Parhaat teatterit, joissa sen ajan etevimmät näyttelijät,\nTalmaa, neiti Mars y.m. näyttelivät, piti heidän myös nähdä ja tämä\nhuvitus heitä hyvin miellytti. Yhtäpaljon kuin Talmaa'n mahdottoman\nsuuri maine, herätti heissä suurta kummastusta se seikka, että kuta\nparemmin hän osasi heiluttaa ja tutistuttaa ilmaan koroitettuja\nkäsivarsiansa, sitä kiivaammasti ihastunut yleisö taputti käsiinsä.\nMuseoissa, maalausgallerioissa ja muissa taidekokoelmissa he usein\nkävivät, ja koska vanhemmat olivat tehneet tuttavuutta muutamissa\netevimmissä ranskalaisissa perheissä, saivat tytöt olla muassa näiden\ntanssihuveissa. Mutta Fredrikalle tuotti tämä matka vaan uusia\nkärsimyksiä, uutta taistelua. Hän näki ja kuuli paljon uutta, mutta\nkuta enemmän pitkälle kehittyneen luonnon ja sivistyksen ihmeet\nlaventivat hänen näköpiiriään, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa\ntietoon ja sitä onnettomammaksi hän tuli.\n\nVuoden perästä Tukholmaan palattua alkoi perhe vetääntyä enemmän\nyksinäisyyteen kuin ennen. Eikä Fredrika puolestaan seuraelämää enään\npyytänyt, se oli käynyt hänelle yhä tyhjemmäksi ja mitättömämmäksi.\nEntiset haaveiluksensa ja unelmansa olivat murenneet pirstaleiksi;\nne ruusut ja kukkaset, joita mielikuvastin oli maalannut hänen\neteensä, tapasi hän tosielämässä joutavina koristeina taikka pistävinä\nokasina. Hän etsi totisempaa sisällystä elämällensä, mutta ei voinut\nlöytää tietä siihen. Hän ei päässyt ryhtymään tarkoitukselliseen,\nsuunniteltuun työntekoon, vaan missä hän siihen yritti, tapasi hän ovet\nsuljettuna, ja hänen täytyi taantua. Hän näki rohkeuden ja elämän-innon\nloistavan miehen silmässä, hän näki hänen pelkäämättä ja vapauden\noikeudella julkituovan tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaa arpaansa\nei hän löytänyt vapaitten uurnasta. Omansa ja koko sukupuolensa\nkohtalo näyttäytyi hänelle katalana ja käsittämättömänä. Hänkin tunsi\nvoivansa siivillänsä lentää, mutta missä hän niitä koetti nostaa, niin\nne katkaistiin. Kun ei hänen halunsa ja pyrintönsä löytänyt missään\nosanottoa, puuttui hän vanhempain ihmisten ohjausta samaten kuin isän\nrahallista apuakin. Sillä vaikka perheen varallisuus avasi pojille\ntilaisuuden vapaihin opintoihin ja itsenäisen ja tuetun tulevaisuuden\nsaavuttamiseen, jätti se sitävastoin tyttäret paikoilleen. Jos\nFredrika olisi ollut varattomasta kodista, olisi hän ehkä jo aikaiseen\nomistanut sen väen ja voiman, jonka jokapäiväisen leivän pakollinen\nhankkiminen antaa ihmiselle, ja joka taitaa läpi kantojen ja kivien\nitsellensä tien raivata. Mutta nyt hän puuttui sitäkin. Hän tarttui\ntaas romaneihin, mutta ne vaan kiihoittivat häntä semmoisen onnen ja\nrakkauden ikävöitsemiseen, jota todellinen elämä ei valmista; hän luki\nsaarnoja, jotka eivät hänestä parempaa eikä onnellisempaa ihmistä\nsaaneet; hän soitti, neuloi, puuhasi, mutta yhä enemmän selveni\nhänelle, kuinka mitätön ja joutava olento hän oli, jota ei kukaan\ntarvinnut ja josta ei kenelläkään hyötyä ollut. Vuosien vieriessä\nhänen onnettomuutensa yhä häntä sorti ja murti. Sopii otaksua, että\nhän on ajatellut omaa nuoruuttansa, kun hän _Herthan_ kasvatukseen,\nsamannimisessä kirjassaan, sovittaa Lutheruksen sanat: \"Ihmisen sydän\non kuin myllynkivet: jos kaadat hyviä jyviä kiven silmään, jauhavat ne\ntasaisesti ja tekevät hyviä jauhoja, mutta jos et mitään pane heille\njauhettavaksi, jauhavat he itseänsä.\"\n\nFredrikan sisaret, jotka olivat todistajina hänen taisteluunsa ja\ntuskaansa, ottivat sydämellisesti osaa hänen onnettomuuteensa, ja sen\nkautta sisarten kesken rakentui hellä ja uskollinen rakkaus toisiinsa,\njoka Fredrikalle valmisti pysyväisimmän ilon läpi elämän. Samassa kuin\nomat tuskansa enenivät, heltyi hänen mielensä yhä enemmän kaikkia\nonnettomia kohtaan koko luonnossa. Eräässä kirjeessään Franzénille\nv. 1842 puhuu kirjailija tästä. Mainittuaan kuinka se murtotila,\njossa hän eli, olisi voinut hänen vietellä suuriin vaaroihin ja\nerehdyksiin, jatkaa hän: \"Asianhaarat varjelivat minua ja saattoivat\nminun kehitykseen, joka oli katkera, mutta terveellinen. Se johti minua\nsyvemmälle kärsimyksiin, sillä pitkän ajan elämästäni olin sangen\nonneton ja elämä painoi minua raskaana taakkana. Ilman vaihtelua,\nilman virvoitusta kuin elin pitkät vuodet, näkyi minulle yhä selvemmin\nmaailman onnettomuus. Tulin likemmäksi luontoa, ja näin siinä samat\nristiriidat kuin ihmiselämässäkin. Näin rajut luonnonvietit valtaavan\neläimissä ja näin toiselta puolen, kuinka heidän täytyi kärsiä paljon\nsortoa ihmisiltä. Ja kun en uskonut eläimille toisen paremman elämän\nkoittavan eikä heidän siis oikeutta saavan kuolemankaan jälkeen, oli\nminusta kärsivien luontokappalten kova kohtalo vieläkin kipeämpi\ntodistus hyvää luojaa vastaan. Niin kovalta tuntui tämä minulle, että\nminusta päivänkoittokin oli kuin pilkantekoa onnettomasta maailmasta,\njoka kaikkialla osotti pelkkää viheliäisyyttä. Nyt oli luonto astunut\nluojan ja minun väliini samaten kuin raamattukin, ei yhdistämään, vaan\neroittamaan meitä?\"\n\nKuitenkin tässä murheen tilassa on tavattavana valoisampiakin kohtia.\nSääli toisia kärsiväisiä kohtaan johti Fredrikan köyhäin ja sairaitten\nluo antamaan heille sekä aineellista apua että neuvoja ja opetusta\nmonissa asioissa. Ja Årstan suurella alueella oli tarvitsevaisia\nkylläksi, jotka kiitollisesti ottivat vastaan avun, mikä heille\ntarjottiin. Kasvikunnan moninaisuus ja kauneus oli Fredrikaa\nlapsuudesta asti ihmetyttänyt, hän oli kirjain ja ahkerain kokeiden\navulla oppinut tuntemaan monien yrttien käytännön haavain parantamiseen\nja lääkkeenäkin. Missä joku oli saanut käärmeen piston, lyönyt haavan,\nvilustunut, siellä oli Fredrika tarjoomassa hoitoaan, ja hän paransi\nmonta, jotka ymmärtämättömän, kaikkea tietoperustusta puuttuvan hoidon\nkäsissä olisivat jääneet makaamaan sairasvuoteelle tai kuolleet.\nMissä köyhyys ja puute ajoi lapset käymään ryysyissä ja nälkäisinä,\ntaikka vanha tahi työhön kykenemätön kärsi puutetta, saatiin usein\nFredrikalta apua. Vanhoista vaatteista, joita ei kotona enään käytetty,\nneuloi hän paitoja, hameita, nuttuja lapsille, usein säästi hän omasta\nruokaosastaan taikka oli kokonaan syömättä, voidakseen valmistaa\nnälkäiselle ikävöidyn suupalan. Fredrika tuli täten tervetulleeksi\nja rakastetuksi vieraaksi köyhäin, ja antaman lääkeapunsa tähden\nvarakkaittenkin asunnossa. Hänen apuansa ruvettiin hakemaan yhä\nkauemmas, ja kun eivät ainekset enään voineet hänelle riittää, rupesi\nhän vakavasti miettimään jotakin keinoa, millä hän taitaisi ansaita\nrahaa, voidakseen sydämensä käskyä panna käytäntöön edelleenkin.\n\nHänen taipumuksensa piirustukseen tuli hänelle nyt avuksi. Hän oli jo\nennenkin koettanut käyttää värejä ja pensseliä; nyt hän ryhtyi siihen\nuudella innolla, maalasi pieniä muotokuvia Napoleonista, joka oli\npäivän sankari, kuninkaasta, perintöprinssistä ja muista tunnetuista\nhenkilöistä, möi ne hiljaisuudessa ja sai vuoden kuluessa 200 riksiä,\njotka käytti köyhäin hyväksi. Sama tarkoitus sittemmin herätti hänessä\npäätöksen kirjoittaa yleisöä varten, ja kun hän lähetti ensimäisen\nkäsikirjoituksensa kustantajalle, ajatteli hän enemmän sitä, kuinka\nhän nyt voisi pelastaa lähimmäisiänsä ruumiillisesta nälästä, kuin\nsitä, mitä kohtaloa vastaan hänen kirjoituksensa meni. On luonnollista,\nettä näissä nuoren tytön ahkeroissa hyväntekeväisyyden toimissa\noli määrältään haaveiluakin, niinkuin kirjailija itse myöhemmin\nsanoo olleen, mutta se seikka ei voinut estää niiden jalostuttavaa\nvaikutusta hänen omaan kehitykseensä. Toiselta puolen taas ei voi\nitsekieltäväisyyden ja onnettomain lähimmäisten hyväksi uhrattu työ\nmilloinkaan jäädä merkityksettä, jos kohta siinä muassa on ollut\nvaikuttamassa alempiarvoisiakin aineksia.\n\nMutta pysyväisempää mielen tyydytystä ei tämäkään vielä Fredrikalle\ntuottanut. Yksin ja osanottoa vailla kuin oli, ei valjennut hänelle\nvielä se vakaa työsuunta, jota hän lakkaamatta etsi. Miltei ainoa\nkohta, missä hän tuli yhteyteen muun sivistyneen maailman kanssa, oli\nseuraelämä, ja se häntä, niinkuin tiedämme, miellytti yhtä vähän kuin\nhän niitä ihmisiä, joiden tuttavuuteen hän sen kautta joutui.\n\nTähän aikaan, kesällä 1824, oli rouva Bremer Heddan ja Klaus'en\nkanssa saattamassa perheen nuorinta tytärtä, Agathaa, erääsen\nsairasvoimistelulaitokseen Paris'issa, johon jättivät potilaan kahdeksi\nvuodeksi parannuksille. Samaan aikaan Bremer joutui pitkälliseen\nkivuloisuuteen, joten perheenjäsenten tarkkuus ja huoli nyt kääntyi\nhäneen. Tauti oli kestävää luuvaloa, joka kesäaikoina antautui vähän\nparemmaksi, mutta piti talvet sairaan vuoteella. Se raskasmielisyys\njoka perheenisää oli vaivannut, väheni taudin tultua, hän tuli\nhilpeämmäksi ja tyytyi pienempiin vaatimuksiin kuin ennen. Omaiset\nkoettivat nyt kaikki paraimman mukaan helpoittaa hänen vaivojaan ja\nlyhentää häneltä ajan pituutta. Kun kipu myönsi, luettiin sairaalle\nmatkakertomuksia ja muuta raitista kirjallisuutta, joka häntä huvitti,\ntoiste taas otettiin shakkipeli esille. Bremer oli aina ollut tähän\najanviettoon innostunut, mutta suuttui ja harmistui aina, kun joutui\ntappiolle. Koska Hedda ei vielä osannut pelata, olivat Charlotta ja\nFredrika vuorottain isän vastapelaajina. Mutta jälkimäistä shakkipeli\nei ollenkaan huvittanut, ja häntä kummastutti aina, että isä, joka\nhyvin suuttui, kun itse tappasi, makeasti nauroi heitä, kun kävi samoin\nheille. Väliin kun Fredrika ei voinut pidättää itkua, lähetti isä hänen\npois ja tuotatti Charlottan jatkamaan, joka otti asian tyynesti ja\npelasi niin, että joka ilta voitti jonkun pelin; mutta viimeisen kerran\nvoitti aina isä, ja silloin oli lopputarkoitus, virkistystä sairaalle,\nvoitettu. Charlotta kehoitti Fredrikaakin ottamaan seikan sellaisena,\nmutta siihen ei tämä saanut mieltänsä taipumaan, vaikka kyllä koetti.\nKun kesä tuli ja päästiin maalle, tarjoutui heille taas vapaampi olo ja\nelämä.\n\nKahden vuoden perästä oli Agatha niin parantunut että pääsi kotiin,\njosta tällä kertaa Charlotta ja Klaus rouva Bremerin kanssa lähtivät\nParis'iin häntä hakemaan. Hänen parantamistansa oli kuitenkin vielä\njatkettava Paris'ista tuotujen koneitten avulla, ja kun tämä katsottiin\nparaiten voivan tapahtua Årstassa, päätettiin että Fredrika ja Hedda\njäisivät häntä hoitamaan ja perheen muut jäsenet muuttaisivat niinkuin\nennenkin talveksi kaupunkiin. Tosin heidän toiveensa eivät olleet\nsuuret Fredrikan kyvystä voimistelukoneiden käyttämisessä, mutta koska\nBremer ennemmin otti Charlottan seuraksi itselleen kaupunkiin, ja\nFredrika puolestaan ei parempaa halunnut kuin jäädä maalle pääkaupungin\ntyhjänpäiväistä seuraelämää pakoon, ei voinut paremmallakaan\ntavalla asiasta suoriutua. \"Hyvä Hedda\" se olikin, jonka huoleksi\nsairaan hoito oikeastaan uskottiin, Fredrika sai jäädä auttelemaan,\nmissä taisi. Hänelle itselleen ei näytetty mitään epäilyksiä hänen\nkykeneväisyydestään, ja jos hän tunsikin semmoisten liikkuvan ilmassa,\notti hän ilolla perheneuvoston päätöksen vastaan. Rakkaan sisarensa\nhoitamiseen tahtoi hän sydämestään ottaa osaa, siinä yksi asia, ja\nkaupungin elämää tahtoi hän paeta, siinä toinen asia, joka painoi muut\ntunteet hänessä vaikenemaan.\n\nYksinäinen olo maalla virkisti Fredrikaa: hän sai nyt esteettä ja\nilman ympäristönsä epäluuloista tarkastelua liikkua ulkona ja vapaasti\nkäyttää aikaansa. Kahtena seuraavanakin vuonna sai Fredrika asua\nÅrstassa talven yli. Ulkonainen hiljaisuus vaikutti häneen hyvästi,\naikoja alkoi tulla, jolloin aaltojen pauhu hänen sydämessään hiljentyi\nja tyyntymisen merkkejä rupesi yhä ilmestymään. Hän neuloi vaatteita\nköyhille, keitti lääkityksiä, hoiti sairaita, maalasi, luki paljon,\nkirjoitti lyhempiä ja pitempiä runoja ja muita kyhäyksiä. Näitä hän ei\nitse milloinkaan lähettänyt painoon, mutta hänen sisarensa Charlotta\nBremer on julkaissut muutamia niistä, yhteydessä pienen elämäkerran\nynnä muutamien kirjailijan kirjeiden kanssa, jotka yhdistettyinä\ntulivat painosta v. 1868, kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.\n\nKun nuo maalauksista saadut 200 riksiä oli lopussa, etsi Fredrika\nkyllä sepityksiensä joukossa jotain julkaistavaksi, mutta kun hänestä\nniissä ei ollut sopivia, rupesi hän todenteolla kirjoittamaan\nuutta. Niinpä valmistuikin ennen pitkää neljä kertoelmaa, joille\nhän yhteiseksi sarjanimeksi pani \"Teckningar ur hvardagslifvet\"\n(Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), tuo päällekirjoitus, jota\nhän sittemmin käytti kertomuksillensa ja jonka lukeva yleisö\nvähän ajan kuluessa omisti tuttavakseen. Näitä oli \"Axel och Anna\neller en brefvexling mellan tvenne våningar\" (Aksel ja Anna eli\nkirjevaihto kahden huonekerran välillä), sukkela kuvaus ensimäisen\nlemmen juoksusta nuoren tytön ja nuorukaisen sydämissä. Aksel asuu\nsetänsä luona yläkerrassa ja Anna tätinsä luona alakerrassa. Palava,\nvoittamaton rakkaus uhkaa heitä perikadolla, elleivät toisiansa saa,\nmutta koska asianomaiset isäntähenkilöt rakastavien mielestä pitävät\nheitä sydämettömän tarkalla silmällä eivätkä milloinkaan saata heitä\ntilaisuuteen seurustelemaan toistensa kanssa, purkavat he hehkuvat\ntunteensa pienille kirjelipuille, joita nopeajalkainen salaposti, Janne\nnimisen pojan muodossa, lennättää edestakaisin toisesta huonekerrasta\ntoiseen. Monta harmia ja vastoinkäymistä sattuu rakastaville, ja kun he\nvihoviimein, kaikki lemmentuskat kärsittyään, ilmoittavat rakkautensa\nholhoojilleen, pyytäen heiltä naimalupaa, niin nämä kovasydämiset\nihmiset kieltävät sen ja käskevät heidän olla asiasta sen kovemmin\nhiiskumatta. \"Ja minulla on 300 riksiä vuosituloa, sanoo nuori herra,\nemmekös me kaksi henkeä nyt sillä toimeen tulisi kuolemaamme saakka?\nMitähän sen enemmällä tekisimmekään?\" Epätoivoissaan lähetti hän\nnyt kirjeen Annalle, jossa sanoo päättäneensä heidän karata pois\nnoiden ankarain sukulaisten luota ja käskee Annan laittamaan itsensä\nvalmiiksi. Mutta kun tämä vastauksessaan ilmoittaa ei voivansakaan\nsuostua niin sopimattomiin hankkeisin, menee Aksel pelaamaan, menettää\nkaikki rahansa ja velkautuu. Tästä taas ahkeraa kirjevaihtoa: Anna\nnuhtelee häntä, itse hän kiroo itsensä ja kärsii katkeraa katumusta,\nsanoo ikuiset jäähyväiset lemmityllensä ja ilmoittaa päättäneensä\npaeta ulkomaille. Mutta — juuri kun lähdön hetki lyö ja tuskat ovat\nylimmällään, tulee sydänkäpyseltä pieni lippu, joka kertoo että\nrakastetun velat ovat maksetut ja että asianomaiset ovat luvanneet\nheille laittaa oman kodin ja suostuvat heidän naimiseen! Jonkun ajan\nkuluttua vietetään heille häät ja he astuvat ikuiseen onnelaan. Kuvaus\nloppuu pienessä kirjeessä Jannelta Ulla-sisarelleen, jossa Janne\nvalittaa kuinka hänen tuottava postivirkansa nyt on loppunut, kun herra\nja neiti menivät naimiseen. \"Mutta\", lisää hän iloisesti, \"olenhan\ntoimellani ansainnut 30 riksiä, nyt juoksen kotiin ja ostan niillä\näidille — talon.\" — Viimeisessä kertomuksessa, \"Bref från Stockholms\nsoaréer\" tehdään tosiolojen mukainen kuva Tukholman iltaseuroista,\njossa jotenkin paljaasti esiintyy se joutavuus ja aikaa, varoja ja\nvoimia tuhlaava elämä, joka on niiden tuntomerkkinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhempainsa tähden tahtoi Fredrika tarkasti karttaa kaikkea\njulkisuutta ja lähetti senvuoksi käsikirjoituksensa veljellensä\nAugustille, joka oli Upsalan yliopistossa ja oli luvannut kaupita\nFredrikan kertomuksia kirjain kustantajille siellä. Tämä onnistuikin,\ntekijä sai palkkioksi 100 riksiä, ja kirja ilmestyi julkisuuteen\nlopulla vuotta 1828. Se tuli heti huomatuksi sanomalehtien\narvosteluissa, saavutti paljon lukijoita ja pysyi kauan aikaa\nkeskustelualueena julkisissa ja yksityisissä seuroissa. Kun tekijä oli\nkaikille tuntematon, puhuttiin Bremerilläkin kirjasesta, niin että\nFredrika sai kuulla sekä moitteet että kiitokset. Eräs arvostelijoista\noli lausunut sen ennustuksen, että jahka tekijän kirjailijataito nousee\nkehitykseensä, antaa se tulevaisuudessa syytä suurempaan kiitokseen.\nPaperikaistale, jolle Fredrika kopioitsi nuo sanat, kirjoitti hän:\n\"Niin, hyvä ystävä, se on Jumalan kädessä.\"\n\nKesällä 1829 kirjoitti Fredrika toisen osan \"Kuvauksiaan\", mutta sai\nrepposet kustantajalta, jolle hän ne tarjosi. Tämä masennutti ensin\nFredrikan toiveet kirjakyvystään, mutta sitten hän kysyi ensimäisen\nkirjansa kustantajalta ja tämä painatti ja julkaisi hänen uudet\nkyhäyksensä syksyllä 1830. Niitä oli kolme pienempää kertomusta: \"Den\nensamma\" (Yksinäinen), \"Tröstarinnan\" (Lohduttaja), sekä lyhempi romani\n\"Familjen H.\" \"Den ensamma\" on turvaton orpotyttö, joka kylmäkiskoisten\nihmisten palveluksessa kärsii paljon ja etsii haparoiden elämän\nonnea ja sydämensä rauhaa ulkoapäin ihmisten suosiosta, eikä omasta\nsydämestään, jossa hän kuitenkin sitten uskoo elämän oikian sisällyksen\nja todellisen rikkauden olevan piiloitetun. Kappale kuvastaa paljon\npsykologista totuutta ja viehättää lukijaa sekä sillä että runollisella\nmuodollaan, joka sille on omituinen. Jutelmassa tapaamme osaksi\nkirjailijan omia elämänkokemuksia kuvailtuna.\n\nNäinä vuosina tuli Fredrikan kodissa tapauksia, jotka tekivät\nmuutoksen perheen yleisessä järjestyksessä. Fredrikan vanhempi sisar\nCharlotta sai, kotiin tultuansa pitemmältä matkalta sukulaistensa\nluota, vanhempainsa suostumuksen mennä naimiseen lakitieteen tutkija\nQviding'in kanssa. Perheenisän terveys oli yhä huonountunut, niin ettei\nkeväällä 1830 muutettukaan enään Årstaan, vaan vuokrattiin kesäasunto\nlikellä Tukholmaa, jotta tarvittaissa pikemmin saataisiin lääkärin\napua. Tauti kiihtyi kuitenkin kesällä kiihtymistään ja Bremer kuoli\nperheensä keskellä heinäkuussa samana vuonna. \"Tuntui niin hyvältä\",\nkirjoittaa Fredrika jonkun aikaa sen jälkeen, \"kun näin isäni nyt\nrauhallisena lepäävän, pelastettuna levottomasta elämästä; kun sain\nhänen puutuneelle kädelleen ja kylmälle otsallensa vuodattaa sovituksen\nkyyneleitä\". Lopuksi kesää muutettiin vielä Årstaan, jossa Charlotan\nhäät vietettiin, mutta talveksi asettuivat toiset jälleen kaupunkiin.\n\n\"Kuvauksien\" toisen osan ilmestyttyä kirjakaupassa kiirehti lukeva\nyleisö lukemaan ja sanomalehdet tarkastamaan sitä. Kirjan arvo\nhuomattiin olevan merkille pantava ja nyt ruvettiin ahkerasti\ntiedustelemaan sen tekijää. Franzén oli ensimäinen ulkopuolella\nperheenpiiriä, joka sai sen tietää. Hän oli aina pitänyt Fredrikaa\nrakkaana ja iloitsi nyt sydämestään, kun kuuli että nuori suosikkinsa\noli noiden kertomusten kirjoittaja. Kirjan maine levisi yhä\nlaajemmalle, arvelut sen tekijästä liikkuivat sinne tänne kauan\naikaa, mutta rupesivat sitten yhä likenemään oikeaa henkilöä, ja\nodottamatta sai Fredrika Bremer _Ruotsin Akademialta_ vastaan ottaa\nkunniakirjoituksen ja Yhdistyksen pienemmän kultarahan. Samassa\nhän rupesi saamaan tuttavia Tukholman kirjallisissa piireissä ja\nhäntä onniteltiin nyt kaikilta tahoilta; mutta ei tämä kunnioitus\nvoinutkaan Fredrikalle tuottaa sitä mielihyvää, josta hän aikaisimmassa\nnuoruudessaan oli uneksinut. Vähää ennen \"Kuvauksien\" toisen osan\nilmestymistä kirjoitti hän vielä sisarelleen, ettei hän suinkaan\naio kirjailemista valita varsinaiseksi toimekseen, vaan että se\nainoastaan on häntä huvittanut muun paremman työn puutteessa. Viimeksi\nulostulleesta osasta täytyi kuitenkin pian toimittaa uusi painos; ja\nkun yleisössä uteliaasti odotettiin jatkoa viimeiseen perhekuvaukseen,\nrupesi Fredrika uudestaan kirjoittamaan, niin että ennen vuoden loppua\njulkaistiin kolmas osa \"Kuvauksia\", sisältäen vaan yhden kertomuksen,\n\"Familjen H.\", jatkona samannimiseen edellisessä vihossa. Tässä on\nseuraava sisältö: Eversti H:n tytär, 26-vuotinen Emilia, on kihloissa\nAlgernon S:n kanssa, mutta vaikka he kyllä aluksi rakastavat toisiansa\nniinkuin pitää, alkaa Emiliaan tulla kaikenmoisia epäilyksiä, joita\nkertomus alussa yksinomaan pitää näkymöllä, niin että lukija pian\nvoipi luulla, ettei muuta tulekkaan; yhtäkkiä kuitenkin tulee häät ja\nnuori pari katoaa näkyvistä. Heidän sijaansa astuu silloin everstin\nnuorempi tytär, Julia sulhasineen, Kaarle kornetti, professori L. ja\neverstin veljentytär, sokea, intohimoinen Elisabeth, ja nyt kehitetään\nrakkauden lankaa vuorottain. Julia huomaa kihlauksensa puuttuvan\noikeaa perustusta ja niinmuodoin takeita tulevasta onnesta, purkaa\nliittonsa ja menee vaimoksi ylevämieliselle, uskolliselle ystävällensä,\nprofessori L:lle, joka on häntä toisen verran vanhempi. Elisabethin\nkovan elämänkohtalon katkaisee viimein kuolema tervetulleena\npelastajana, mutta rakastettava Kaarle kornetti saapi lemmittynsä\nomakseen.\n\nKertomuksen juoni on siksi hajallinen, että se voisi täysin tyydyttää\nmeidän aikamme arvosteluvaatimuksia, jotka kysyvät suurempaa\nyksinkertaisuutta ja keskitystä, mutta esittelyn yksityiskohdissa sen\nsijaan ilmestyy selvä ja makusa muoto, raitis hilpeys ja tuo lysteilevä\nhumori, joka läpi kertomuksen pitää lukijan mieltyneenä, silloinkin kun\nse satirin hienolla tutkaimella pistää.\n\nVaikka Fredrikan tähänastisilla kynätuotteilla oli ollut harvinainen\nmenestys, ei hän vieläkään ollut tajunnut kutsumustaan kirjailijana\neikä myöskään löytänyt sitä rauhaa, jota sielunsa etsi. Hän oli nähnyt,\nsanoo hän \"Tröstarinnan\" nimisessä jutelmassa, kuinka luonnossa\nkevät seurasi talvea, kuinka päivänpaiste tuli myrskyn ja raju-ilman\nperästä, ja hän ajatteli silloin, että mela saattaisi kääntyä hänenkin\nelämässään; mutta samassa näki hän taas, kuinka alati ihmisiltä monet\ntuhannet toivomukset tyhjään raukesivat ja kuinka elämänkuorma raskaana\npainoi tuhansien hartioilla, ja se vaivutti hänen jälleen epätoivoon.\nMielikuvastimessa oli hän nähnyt tulevaisuuden sijoitettuna onnelan\ntupiin, \"mutta todellisuus rakentaa linnansa tuhasta ja ryysyistä ja\njokaisen täytyy antaa siihen roponsa\", niinkuin kirjailija itse sanoo.\nJa Fredrika oli pannut roponsa. Ensimäisen nuoruutensa hän oli uhrannut\nvastauksen etsimiseen niihin moninaisiin kysymyksiin, joita elämän\nristiriidat olivat herättäneet, ja tämä etsiminen oli muodostunut\nkipeäksi kamppailukseksi, jossa monta kyynelkarpaloa oli vuodatettu.\nMutta tämänlaatuinen kamppailu, niin ankara ja kipeä kuin se olikin,\nkypsenti hedelmiä, joita hän itse ja monet tuhannet muut saivat\nniittää. Monelle nuorelle sielulle, joka haparoitsi elämän okaisella\ntiellä, oli Fredrika Bremerin kova kokemus ohjaavaksi valoksi. Sen\nvuoksi, uskoo hän itse, täytyi hänen itkien etsiä pimeydessä, epäillä\nja toivottomuudessa kulkea, että hän oikein käsittäisi nuorempain\nsisartensa olevan aseman ja ymmärtäisi, mitä heidän oli tarpeen.\nMutta nyt se käännekohta, jonka tuloa ei hän enään uskonut, oli häntä\nlikellä. Hänen vastainen elämänsuuntansa oli katsottuna.\n\n\n\n\nIII. KEHITYSTÄ VASTAISEEN VAIKUTUKSEEN.\n\n\nKysytään kenties, eikö Fredrikan nuori sydän kehoittanut häntä\navioliiton elämänalalla etsimään tyydytystä. Tähän löytyy ainoastaan\nse yksinkertainen vastaus, ettei Fredrika rakastanut ketään niistä\nhenkilöistä, jotka hänelle olivat tehneet naimaehdotuksensa. Sillä\nmuuta lakia kuin sydämen ei Fredrika saattanut totella. Itse hän kertoo\nkuinka hän kerta aikaisemmassa nuoruudessaan yhtäkkiä rakastui nuoreen\nmieheen eräissä iltahuveissa, mutta kuinka jo ennen maata pantua tuo\ntunne niin tyynesti ja laiskasti pulputti sydämessä, ettei kannattanut\nruveta sen haltuun heittäytymään.\n\nSamaan aikaan kuin \"Kuvauksien\" kolmas osa ilmestyi, pääsi Fredrika\nerään etevän sukulaisen tuttavuuteen, joka ei ainoastaan viitannut\nhänelle tietä hyödylliseen kirjallisuuteen, vaan myöskin osotti\nhänelle, kuinka hän sen mukaan kuin taitaisi omistaa itsellensä\nperusteellisia ja suunniteltuja tietoja ja voisi järkeensä tuottaa\nselkeyttä ja valoa, kokoaisi välikappaleita hyödylliseen ja siunausta\ntuottavaan vaikutukseen lähimmäistensä kesken. Paitsi tätä naista,\nelähytti monien muiden jalojen ja nerokkaiden henkilöiden tuttavuus\nFredrikan masentunutta mieltä, uusi, määrällisempään suuntaan valittu\nlukeminen toi muassaan uusia rauhoittavia aineksia, ja toinen\nväljempi maailma alkoi näkyä hänelle, ensin kaukaisuudessa, sitten\nlähempänä. Astuttavansa tie selveni hänelle ja toi muassaan uusia\ntoiveita ja uutta uskallusta. Niitä tyyntymisen merkkejä, joita jo\naikaisemmin oli joskus näyttäytynyt, uudistui yhä, ja rauhattomuuden\naallot alenivat alenemistaan. Kesällä 1831, Fredrika oli silloin 30\nvuotta, tuli hän sisarensa rouva Qviding'in luo Kristianstad'iin\netelä-Ruotsissa, johon hän asettui pitemmäksi aikaa. Oli luonnollista,\nettä etevimmät seurapiirit heti tahtoivat ottaa hänet helmoihinsa,\nja se herätti kummastusta, kun vastatullut vieras kieltäytyi\nuseammista kutsumuksista. Mutta hänellä oli siihen syytä, joita eivät\ntuntemattomat voineet arvata: se viihdyttävä rauha, jota hän nyt ensi\nkerran elämässään sai nauttia, käski häntä elämään hiljaisuudessa,\neroitettuna ulkoelämän häiritsevästä moninaisuudesta.\n\nAinoastaan kun oli Qviding'illä vieraita, oli Fredrika muassa,\nja kerrotaan, että hänen vaatimaton, hiljainen esiintymisensä\nyhdistyksessä nerokkaan humorillisen sananvaihdon kanssa voitti\nhänelle todellisia ystäviä. Yksi näistä oli silloinen koulurehtori\nKristianstad'issa, P. Böklin, filosofisesti sivistynyt mies ja\nkristillismielinen. Hän käsitti Fredrikan sieluntaistelun ja oivalsi\nsitä merkitystä, johon nuoren kirjailijan alkava kyky oli nouseva.\nBöklin tarjoutui Fredrikalle opettajaksi, ja tämä pääsi nyt vapaasti\nammentamaan muinaisuuden rikkaista tietolähteistä, jossa häntä\nBöklin johti aarteesta toiseen, esitellen hänelle mitä parasta oli\nklassillisessa kirjallisuudessa. Tämän kautta säteili taas uutta\nvaloa ja selitystä noihin elämän arvoituksiin, jotka pimentävistä\npilkuista olivat kasvaneet mustiksi varjoiksi ja uhanneet häntä kautta\nensimäisen nuoruutensa ajan. Sovinnollinen rauhanmieli kehoitti häntä\nnyt ahkeraan työhön kaiken oikean ja hyvän puolesta, ja se ajatus alkoi\nvakaantua hänessä, että hänen kirjailijakykynsä oli se välikappale,\njota hänen tuli käyttää. Ja todellisena ystävänä osallistui Böklin\nnyt ja sittemmin Fredrikan sekä kirjalliseen että käytännölliseen\nvaikutukseen. Lavea ja epäilemättä valaiseva kirjevaihto Fredrika\nBremerin ja Böklin'in välillä on vielä tallella jälkimäisen\nsukulaisilla, mutta kun se on paraikaa annettu toisen henkilön\nkäytettäväksi kirjalliseen tarkoitukseen, en ole voinut sitä saada\nläpikäytäväkseni.\n\nTällä ajalla kehoitti eräs yksinäinen leskirouva joka omisti suuren\nherraskartanon Norjassa, Fredrikaa tulemaan luoksensa, tarjoten\nhänelle täydellisen vapauden järjestää elämänsä omain vaatimustensa\nmukaan. Fredrika suostui kiitollisesti, meni Norjaan elokuussa 1833\nja oleskeli siellä yhtämittaa kaksi vuotta. Emäntänsä seura häntä\nmiellytti ja Fredrika sitoontui häneen uskollisella ystävyydellä. 1835\nasui hän taas jonkun kuukauden kotona Årstassa, kesäisin kuitenkin\noleskellen kylpylaitoksissa äitinsä ja sisartensa kera, mutta vielä\nneljänä seuraavana talvena oli hän jälleen ystävänsä luona Norjassa.\nTäälläkin Fredrika eli suurimmassa hiljaisuudessa, pannen kaiken\naikansa kirjallisiin töihin. Hän luki nyt Norjan historiaa, tutustuen\nsen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Uudessa maassa, uusissa oloissa,\nsuuremmoisen luonnon ja omaperäisten ihmisluonteiden parissa heräsi\nhänessä monta uutta tunnetta, monta tähän saakka hänelle tuntematonta\najatusta. Se kuolluus, jonka hän tapasi kirkollisella alalla,\nesimerkiksi järkeä ja sivistyksen valoa puuttuvat saarnat ja raa'an\nvirrenveisuun, hämmästytti häntä, mutta kansassa näki hän sen sijaan\ntoisaalla ennustavia hengellisen kehityksen oireita, jotka olivat\nomiansa takaamaan parempaa tulevaisuutta. Koko tämä aika muodostui\nFredrikalle luonnolliseksi, jatkoksi siihen varsinaiseen opintekoon,\njota hän Kristianstad'issa oli alkanut. Itse sanoo hän kirjeissänsä\ntältä ajalta, että nyt vasta hänen nuoruutensa alkoi, ja tämä uusi\nsielunelämä kuvastuu kauttaaltansa hänen teoksissaan.\n\nSuruakin täytyi kuitenkin Fredrikan tällä ajalla kokea. Hedda Bremer,\näitinsä ja siskojensa lemmitty, kuoli pitkällisen kivuloisuuden\nperästä v. 1837. Fredrika oli silloin kotona, ja hän kirjoittaa\nCharlotalle sisarensa kuolemasta, sanoen: \"Hänen katseensa, hänen\nkyyneleensä, hänen nöyryytensä ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan ovat\nainiaaksi painuneet mieleeni; hänen kuolonkylmä kätensä, jolla hän\ntautivuoteellansa minua hyväili, ei ole turhaan levännyt otsallani.\nJumalalle kiitos että hän nyt on levossa! Kaikista vähin olen minä\ntehnyt hänen hyväksensä, mutta paljon minä häntä rakastin, ja hänen\nvaikutuksensa minuun ei milloinkaan voi hälventyä. — Mitä voin, tahdon\nsydämestäni tehdä äidin ja Agathan hyväksi, mutta Heddaa ei minusta\nkuitenkaan koskaan tule\", lisää hän viimein alakuloisesti.\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. \"PRESIDENTENS DÖTTRAR.\"\n\n\nKolmen vuoden loma-ajan jälkeen tuli nyt v. 1834 painosta uusi\nkirjateos: \"Nya teckningar ur hvardagslifvet\" (Uusia kuvauksia\njokapäiväisestä elämästä), sisältäen kertomuksen: \"Presidentens\ndöttrar, en guvernants berättelse\" (Presidentin tyttäret). Ennenkuin\nkerromme tämän kertomuksen pääjuonteen, on ehkä toistettava muistutus,\njohon tuonnempana viitattiin ja joka osaksi koskee seuraaviakin\nFredrika Bremerin kirjatuotelmia, ettei ulkonainen rakenne niissä\nvoi vastata meidänaikuisia käsityksiä muodosta; ja lisätä sopii\nsamassa, etteivät ne, kokonaisuudessaan katsottuina, siinä kohdassa\ntyydyttäneet kaikkia senkään ajan arvostelijoita. Fredrika Bremerin\nteosten suurin voima ei ollut sommittelussa eikä, ylimalkaan otettuna,\nluonteenkuvauksessakaan, vaan pääasiallisesti siinä aaterikkaudessa,\njoka ynnä hienon, mieltä kiinnittävän ja usein nerollisen esitystavan\nkanssa ilmaantuu yksityiskohtain kuvaamisessa ja siinä puhtaassa,\ntotuuden tarkassa maailmankatsannossa, mikä joka lehdeltä puhuu.\n\nOtamme tähän ylempänä mainitun romanin pääpiirteet lyhimmässä\nsupistuksessa.\n\nIso, pulska, ulkomuotoansa huolellisesti hoitava presidentti on\nleskimies ja viiden tyttären isä. Presidentti muistelee kaipauksella\nvaimoansa, jonka periaatteita kasvatuksessa hän suuresti ihailee\nja koettaa käytäntöön panna. Lapsiansa pitää hän myös kalliina ja\nkatsoo heidän etuaan nykyisyyden ja tulevaisuuden varalle. Neiti\nRönnqvist'in on hän ottanut kotiopettajaksi, mutta opetus sekä kasvatus\non kumminkin tapahtuva hänen omain silmäinsä alla ja niin paljon kuin\nsuinkin hänen ohjeittensa mukaan. Presidentin tarkoituksena näet on\ntyttäristään valmistaa yksinkertaisia, ymmärtäväisiä naisia, hyviä\naviovaimoja ja kelpo äitejä, eikä ensinkään minkäänlaisia erinomaisia,\ntarkkaälyisiä taikka kopeita henkilöitä. Talangeja sopii heillä kyllä\nolla, jotta voivat niiden avulla huvitella muita ja häntä itseänsä,\nmutta sen pitemmälle ei tarvinnut pyrkiä. On katsottava, etteivät hänen\ntyttärensä saa aikaansa tuhlata lukemiseen, muuta kuin sen verran että\nosaavat jotenkin sujuvalla kielellä ja makuisasti kannattaa puhetta\nsemmoisissa keskusteluissa, joita yleisessä seuraelämässä tulee\nesille. Kaikellainen oppineisuus ja taiteellisuus on vahingollinen\nja vieroittaa heitä siltä alalta, jolla yksinomaan heidän tulee elää\nja yhteiskuntaa hyödyttää. Hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa\nperiaatteissa ilmaantui tosin jonkimmoista jälkeen-antamista aikakauden\noikullisille vaatimuksille, myönsi presidentti, mutta pääasiassa ne\nkuitenkaan eivät sallineet poikkeuksia.\n\nLuoja itse oli näet naisen vaikutusmuodot kaavoitellut ja määrännyt,\nja niiden välttämättöminä merkkeinä ja ehtoina olivat: hiljainen\nkodillisuus, lempeys, järjestys, mukautuvaisuus muiden mieliin,\nankaruus itseänsä kohtaan, ahkeruus ja yleinen miellyttämisen taito\nkodissa ja seuroissa. Näissä kohden oli tarkasti valvottava, ettei\nlaiminlyömiselle avattaisi tilaa. Rouva-vainaja hylkäsi kaikellaisen\nisostelemisen ja komeilun, kaikellaisen rohkean esiintymisen yleisön\nedessä, joka kuitenkin, Herra paratkoon, jo alkoi tulla naisissa\nnäkyviin; hän päätti että nainen voi tulla onnelliseksi, otolliseksi\nluojalleen ja hyödylliseksi kanssa-ihmisilleen ainoastaan jos hän\nsulkeutuu perhepiirin varjeleviin rajoihin, hyvänä tyttärenä, hellänä\naviovaimona ja äitinä. Ja mitä vainaja oli hylännyt, sen presidenttikin\nhylkäsi, niinkuin vainaja oli päättänyt, niin päätti presidenttikin.\nMissä määrässä presidentin aatteet hänen kahdessa nuorimmassa\ntyttäressä toteutuivat, sitä ei saada vielä tietää, mutta mitä tulee\nEdlaan ja Adelaide'een, niin ei kuitenkaan ensimainittu vastannut\ntarkoitukseen.\n\n17-vuotinen Adelaide on luonnon suosikki. Hän on saanut sorean, notkean\nvartalon ja kauniit kasvot; hänen suloiset, pehmeät liikkeensä, hänen\ntyyni varmuutensa puheessa ja työssä, sanalla sanoen, hänen miellyttävä\nolentonsa viehättää kaikkia ihmisiä. Tekijä varustaa hänet kaikilla\nhyvillä ominaisuuksilla ja avuilla, kaikella mikä parasta ja korkeinta\non luonnon antimissa. Olisipa siis ollut ihme, ellei Adelaide niin\nkauniina, niin suloisena, aina tietäen miellyttävänsä ja onnistuvansa,\naina saaneensa ja saavansa rakkautta, hyväilyä ja imartelua, olisipa\nollut ihme, ellei hän olisi tullut ylimieliseksi. Ja hän tulikin,\nmutta sekin oli hänessä miellyttävää. Niin hyvä, niin vaatimattoman\nyksinkertainen, niin auttavainen ja halukas kaikille saattamaan iloa ja\nonnea oli hän, ettei hänen ylimielisyytensä milloinkaan harmittanut.\nLuonnon suosikki oli ihmistenkin suosikki: kaikki ihmettelivät häntä,\nkaikki rakastivat häntä, kaikki tahtoivat hänen elämäänsä suloistuttaa.\n\nYhtä suuressa määrässä kuin luonto oli tuhlaavainen Adelaide'a\nkohtaan, oli se tarkka ja saita vanhempaa sisarta kohtaan. Ja luonnon\npuolueelliseen kohteluun yhtyivät vielä ihmiset ja asianhaaratkin.\nKahdeksanvuotisena oli Edla lähetetty kasvatuslaitokseen, josta\nhän palasi vasta vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Kaikennäköistä\nkauneutta vailla kuin oli, meni hän Adelaide'n rinnalla mitättömäksi.\nKatkeramielisyytensä, hiljaisuutensa ja sulkeutunut olentonsa vieroitti\nhäntä muista. \"Olen hänen luontoansa tarkoin katsellut\", sanoo kertoja,\n\"ja huomannut hänessä syvän ja kipeästi loukatun tunteenvoiman. Hänen\nsanansa ilmaisee usein vakuutusta ja harmia, väittäen että osajako\nihmisille on vääryydellä tehty; ja syvä tunne asuu hänessä ihmisen\nvoimattomuudesta välttämään kärsimystä ja onnetonta kohtaloa. Semmoinen\nonneton kohtalo on pantu hänelle, eikä hän tahdo eikä taida sen alle\nalistua. Tarkalla silmällä keksii hän kaikki elämän epäkohdat; miettien\nniitä ja tuntien oman osattomuutensa on hänen katsantonsa kivuloistunut\nja sydämensä haavoittunut. Ja kun ei hän taida toivoa parannusta\nlöytyvän, sulkeutuu hän koko maailmalta.\" Tosin ei hänen silmissänsä\nnähty kyyneliä, eikä valituksia hänen huuliltansa kuultu, mutta koko\nhänen olentonsa ja elämänsä oli äänetöntä, katkeraa napinaa. Hän omisti\nkuitenkin paljon todellista voimaa, tunnetta, totuuden rakkautta ja\nhyvän mutta laiminlyödyn ymmärryksen.\n\nAdelaide'a presidentti rakasti ja suositteli. Edlan ja hänen välillä\noli kylmyys ja kankeus. Kummallakin oli vaatimuksia, mutta kun ei\nrakkautta ollut, ei niitä täytetty kummaltakaan puolen. \"Minä annoin\nsinulle hengen\", sanoo isä, \"annoin sinulle hoitoa lapsuudessasi, nyt\nsyöt leipääni ja asut kattoni alla, ja minä tarjoon sinulle ijällesi\nsopivaa vapautta ja huvituksia, joihin muut tyytyvät. Ole kiitollinen,\ntottele tahtoani, huomaa ja täytä toivomukseni, niin saatat minulle\niloa\".\n\n\"Saata sinä iloa minulle\", vastaa tytär, \"valmista minulle onnea, jota\nsieluni kaipaa, muuten en taida iloittaa sinua. Henkeä en sinulta\npyytänyt, mutta henki, jonka olet minulle antanut, se pyytää onnea.\nEllet anna minulle sitä, niin ensimäinen lahjasi on vaan kova kuorma,\njoka minua rasittaa\". Tämmöisiin presidentin ja Edlan sananvaihdot\npäättyivät.\n\nKun ei oltu muualla kemuloissa eikä vietetty kestejä kotona,\nkulutettiin ilta perheellisessä piirissä. Likisempiä tuttavia ja\ntalossa-kävijöitä olivat nuori, vilkas vapaaherra Otto, tyttärien\nserkku ja rakastunut Adelaide'een, sekä omasta mielestään puolimatkassa\nsulhanen; ja vakava, kokenut, totismielinen Alarik kreivi, jonka tekijä\nottaa suosikikseen ja joka pääsee ohjaajaksi kaikkeen hyvään. Tämä mies\npyrkii aina ytimeen ja arvostelee sen mukaan asioita ja henkilöitä,\nkaikellainen ulkonainen ansio ja etuisuus on hänelle vähemmästä arvosta\nkuin hengen lahjat ja siveelliset hyveet. Huomaten sen epäsuhteen,\nmikä presidentin ja hänen vanhemman tyttärensä kesken vallitsee, astuu\nhän sovittajana esille ja koettaa taivuttaa tyttären mieltä isäänsä,\nsamassa kuin hän hankkii hänelle hyödyttävää ja henkeä kehittävää\nlukemista, saattaen siten häntä tilaisuuteen tyydyttämään hartainta\nmielihaluansa. Kun Edla huomaa kreivin tarkoittavan hänelle taipumuksen\nmukaista edistymistä, herättää tämä hänessä luottamusta mieheen.\nEräänä päivänä isä ja tytär kompastuvat toinen toisiinsa taas: kovia,\nankaroita, isällistä rakkautta puuttuvia sanoja isältä, katkeria,\npahoja, loukatun mielen vastauksia tyttäreltä. Kun kreivi silloin\nkiittää kodin lahjoittamaa onnea, verraten sitä taivaasen, kääntyy isä\npäin tytärtänsä ja sanoo terävästi ja nuhteellisesti: \"Niin, etenkin\nkun siinä on rakastettava tytär, joka kaikissa koettaa olla isällensä\nmieliksi ja pitää hänen mukavuudestansa ja hauskuudestansa hellää\nhuolta.\"\n\nEdla punastuu. \"Olette verranneet kotia taivaasen, tiedättekö minkä\nvertainen se myös taitaa olla?\" vastaa hän kreiville, ja kun tämä\nsiihen ei sano mitään, lisää hän: \"kuritushuoneen\". Neiti Rönnqvist\nkauhistuu, presidentiltä läikkyy teevesi kupista, ja Alarik tarkastaa\ntotisena ja nuhtelevasti Edlaa. Tämä jatkaa vertailuaan: kuinka\nkodissakin on vangit ja päällikkö. Viimemainittu pakoittaa vankeja\ntyöhön ja rankaisee heitä, jos tehtävänsä laiminlyövät. Velvollisuuden\ntäyttämisen hän vaatii, mutta ei hän tarjoo sitä rakkautta, joka\nvelvollisuuden huojentaa. \"Mutta\" lisää hän, \"mitä varten siitä\nvalitan? Supistuneemmassa kehässä jälitellään, mitä laveammassa\ntapahtuu: koti vaan on kuva maailman järjestyksestä\",\n\nPresidentti on sanonut että hän on vähävaativa mies, hän ei pyydä\nelämällensä muuta, kuin että hän itse ja hänen omansa saavat mitä\ntarvitsevat; hän suuttuu nyt, mutta hillitsee itsensä ja ihmettelee\nainoastaan kreiville, miten ihminen usein taitaa katkeruuttaa elämänsä\nja sitten valittaa kärsimyksiä, joita hän itse on itselleen hankkinut.\nHänen vaimovainajansa oli hänestä tehnyt onnellisimman aviomiehen maan\npäällä, ja jos hän olisi saanut vielä elää, olisi hän hänestä tehnyt\nyhtä onnellisen isän, sillä hän olisi osannut istuttaa tyttäriinsä\nsitä suloa ja mukautuvaisuutta, joka yksin voipi rakkautta saavuttaa,\nhän olisi opettanut heitä ansaitsemaan isän hellyyden, isän, joka\nei parempaa toivo kuin saada nähdä omaisensa onnellisina ja heidät\nsyliinsä sulkea. \"Rakkaus ainoastaan saapi rakkautta vastineeksi\",\nmuistuttaa Edla, \"isällä, joka antoi lapselleen hengen, mutta ei sille\nhellyyttä ja iloa lahjoittanut, ei ole vaatimisen oikeutta.\"\n\n\"Vai ei olisi oikeutta\", sanoo isä kiivastuen, \"eikö olisi oikeutta?\nVaan sinä, sinä tietysti et milloinkaan voi olla väärässä, sinulla on\naina oikeus puolellasi. Mutta ellei minulla olisikaan oikeutta vaatia\ntottelemista ja mukautumista, niin mahtanee minulla kuitenkin oikeus\nolla puhdistamaan taloni ikävästä ja rauhattomuudesta. Et ole minulle\nkolmeen vuoteen valmistanut ainoatakaan ilon päivää, suoraan olet\nosottanut ylenkatsovasi isäsi neuvoa, etkä viihdy hänen talossaan;\njollei vasta tule parempaa, kuin mitä on ollut, niin on parasta että\neroomme.\" — — Alarik koettaa sovittaa; hän saapi Edlan pyytämään\nanteeksi, ja jonkimmoinen sovinto rakennetaan.\n\nSamana päivänä pääsee valkea irti pikkutyttöjen leikkihuoneessa, Edla\nosottaa suurta tointa ja rohkeutta sen sammuttaessa ja saapi pahoja\npalohaavoja. Siitä seuraavana taudin aikana Alarik kreivi ja neiti\nRönnqvist ottavat ystävällistä osaa sairaan hoitoon ja koettavat johtaa\nhänen mieltään rauhaan ja tyytyväisyyteen. He hankkivat hänelle sopivia\nkirjoja, joita lukiessa hän saapi lohdutusta ja uskallusta elämään.\nPresidentti ensin levottomuudella ja epäilevällä silmällä katselee\ntyttärensä uutta työuraa, varoittaa neiti Rönnqvist'iä saattamasta\nhäntä oppineihin lukuihin ja huomauttaa, mimmoiseen suureen vaaraan\nja erehdykseen ne naisen johtavat. Mutta kun hän sitten näkee, kuinka\naikaa voittain Edlan katkera ja kova muoto lieventyy ja hänen silmiinsä\nsyntyy uusi kirkkaus, kuinka hänen käytöksensä muuttuu ja saapi\nraittiimman sävyn, rupeaa hän hiljalleen myöntymään ja tunnustamaan\ntuon uuden tuuman hedelmiä. Kun sitten presidentin on tehtävä pitkä ja\nhuolestuttava matka yksin, astuu Edla hänen luoksensa, käärii kätensä\nhänen kaulaansa ja kysyy eikö isä huolisi häntä mukaansa seuraksi. Tämä\ntarjoomus isää liikuttaa, hän sulkee lapsensa syliinsä ja heistä tulee\nystävät.\n\nPresidentin hartaimpia toivomuksia oli ollut avioliitolla yhdistää\nensiksikin tyttärensä Augustan ja Alarik kreivin ja toiseksi\nAdelaid'en ja hänen serkkunsa Otton; mutta kohtalo ja asianomaisten\ntaipumus määrää toisin. Adelaid'en kauneus ja suloisuus yhtenä hänen\navomielisyytensä, viehättävän hellätuntoisuutensa ja iloisuutensa\nkanssa valloittaa vakavan Alarikin sydämen, ja neito vastaa hänen\ntuntoihinsa samalla laatua. Ottosta hän kyllä pitää ystävänä, mutta\nei taida sydäntänsä taivuttaa antamaan hänelle sitä rakkautta, jota\ntämä palavasti pyytää. Kun siis Alarik ilmoittaa rakkautensa ja he\nkihlautuvat, niin raukeavat sekä presidentin ohjelmat että rakastuneen\nOtton elämän-unelmat tyhjiksi. Presidentti kuitenkin ennen pitkää\nmukautuu, mutta Ottolle on se vaikeampaa.\n\nAdelaid'en ja Alarikin väli ei kuitenkaan tahdo rakentua ihan\nrauhalliseksi. Morsian ei voi iloon ja huvituksiin tottunutta mieltänsä\nja tähänastisia tapojaan muuttaa, vaan antautuu kuin ennenkin hartaalla\nhalulla seuraelämään pyörteihin, tanssii, nauraa, mieltelee ja liikkuu\niloisena kuin ilman lintu, puusta puuhun, oksalta oksalle. Mutta\ntämäpä vapaus ei olekkaan sulhaselle mieleen, hän ei saata kärsiä,\nettä hänen kihlattu morsiamensa huvitteleikse entisten ystäväinsä ja\ntuttavainsa seurassa, hän moittii häntä, rupeaa vahtimaan häntä, ja\nmustasukkaisuuden kaikki oikut syttyvät. Tästä seuraa, että hyvä sopu\nrikotaan kerta toisensa perästä, rakennetaan suudelmilla jälleen, ja\nrikotaan taas. Viimein tullaan ratkaisevaan kohtaan, joka uhkaa ijäksi\nheidät eroittaa. Kreivin poissa ollessa Adelaide monien pyyntöjen\nperästä suostuu menemään mukaan seuranäytelmään, näyttelee siinä nuoren\ntytön osaa ja on saanut vastanäyttelijäkseen Otton, jolla tietysti on\nrakastajan tehtävä osanaan. Kutsumatta, odottamatta, ilmestyy Alarik\nkatsojain joukossa, näkee kihlattunsa näyttämöllä ja vastanäyttelijän\nlemmenosotusten esineenä, hyppää sivuovesta näyttämölle, tempaisee\nAdelaid'en käsiinsä, pakoittaa hänen pois ja vie hänen kotiin. Sulhanen\non loukattu: Adelaide on kevytmielinen, velvollisuutensa rikkonut\nhulivili; semmoisenko hän vaimokseen ottaisi? Morsian on huoneessaan,\nAlarik ei tahdo häntä tavata.\n\nNyt kietoutuvat asiat aina pahemmin toisiinsa ja tuosta yksinkertaisen\nluonnonlaatuisen elämän kertomuksesta takerrutaan pilventakaisiin\nseikkoihin. Augusta kreivinna, joka kauan on ollut mieltynyt Alarikiin,\nsaapi vastamenneestä tapahtumasta syytä ruveta puhumaan hänelle\nAdelaid'en huolimattomuudesta kaikkiin totisempiin elämänsiteihin\nnähden, hänen kevytmielisyydestään, kuinka hän mielistelee Otton\nedessä; sanalla sanoen, kuinka kelvoton hän olisi Alarikille vaimoksi.\nTämän tehtyänsä menee Augusta sisarensa luokse selittämään ja\ntoteennäyttämään, kuinka Alarikin rakkaus häneen on ollut pelkkää\nmielikuvituksen haaveilua, erehdystä kaikki tyyni, ja kuinka hän itse\non ja on oleva se nainen, jota varten Alarikin todellinen rakkaus on\naiottu. Saatuansa vihdoin kiihoitetuksi sisarensa epätoivoon lupaa tämä\nkihlauksensa rikkoa. Vielä osaa Augusta rouva laittaa niin, että Alarik\ntapaa kihlattunsa puutarhassa kahdenkesken Otto paronin kanssa, joka\nhänelle paraikaa purkaa rakkautensa. Hiljaisesti ja vakaasti vastaa\nAdelaide, ettei hän taida sydäntänsä kellenkään muulle antaa kuin\nAlarikille, jota ainoastaan hän rakastaa. Mutta sitä ei kuule Alarik,\nvaan heittää vimmastuen erosanansa morsiamelleen ja lähtee talosta.\nAdelaidekin pakenee ja löydetään metsässä verensylkyyn vaipuneena,\nkannetaan kotiin ja pannaan sairasvuoteelle. Lääkäri tuomitsee hänen\nkuolemaan, jota hän itsekin odottaa. Mutta viimein kuitenkin kaikki\nselviää. Neiti Rönnqvist saa tietää, miten asiat todenteossa ovat, hän\nkirjoittaa Alarikille kaikki ja kertoo samassa Adelaid'en toivottomasta\ntilasta. Alarik, huomattuaan rakastettunsa syyttömäksi, kiirehtii\nkatuvaisena hänen luokseen; anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan,\nmorsian paranee — ja häät vietetään.\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. TUNTOMERKKIÄ.\n\n\nUlkonaisessa rakenteessa osottaa kertomus monta heikkoa kohtaa.\nEnsinnäkin tuo häiritsevä esitteleminen alussa, kun yhtähaavaa\nnäyttämölle tuodaan parikymmentä henkeä, joiden esiintyminen ja\nsatunnainen toimiskelu on aivan arvoton kokonaisuuteen nähden: toiset\nheistä ainoastaan näyttäytyvät, toiset ensin ilmestyvät painavina\nosanottajina toiminnassa, mutta sitten katoovat tietämättömiin. Myöskin\nliittää Fredrika Bremer, senaikuisten kirjailijain tapaan, tähän\nkertomukseensa pitkiä lisälehtiä, joiden sisältö luonnollisemmin olisi\ntullut lukijan tietoon esiintyvien henkilöiden toiminnassa.\n\nMyöskin huomaa pian, että luonteenkuvauksessa on jälkiä sen ajan\nkaunokirjallisista käsitteistä, eikä olekkaan muuta kuin luonnollista\nettä niin on. Intoileva, ihanteellinen maailmankatsanto, joka kauniin\naatemaailmansa vuoksi joskus unohtaa todellisuuden, viettelee\ntekijää vaaralliseen omavaltaisuuteen, niin ettei lukija tapaa aina\nluonnontekemää pohjaa luonteiden kehityksessä. Kynä on silloin tällöin\nluiskahtanut kuvauksesta sepitykseen ja joutunut liian aavalle\nalalle, jolta ei ole ollut aina helppo palata takaisin alkuperäiseen\nrajoitettuun uraan. Fredrika Bremer oli hänkin aikansa lapsi, helposti\nkuin muutkin saattaa hän varustaa suosikkinsa kaikilla niillä\nruumiillisilla ja henkisillä ominaisuuksilla, jotka houkuttelevat\nlukijan huomion puoleensa ja tekevät heistä täydellisyyden esikuvia,\nsamalla kuin ei säästä väritystä silloinkaan, kun vetää käsille\nniitä, jotka ovat määrätyt taulun taustalla seisomaan ja jotka usein\nsaavat pitää hyvänään kaikki ne puutteet ja paheet, mitkä suurimmalla\ntarkkuudella ovat pois karsitut heidän onnellisemmista lähimmäisistään.\n\nMutta mikä tässä asettaa Fredrika Bremerin kokonansa omalle\nperustalle ja painaa hänen kirjatuotelmilleen omituisen merkkinsä,\non tuo uusi, vakaa aatesuunta, joka hänen kynäänsä johtaa. Niin\nmuodoin hän ensinnäkin luonteiden valinnassa poikkeaa siitä, mikä\nsiihen asti oli ollut tavallista. Oli esimerkiksi yleensä totuttu\nkaikessa kaunokirjallisuudessa tapaamaan naisluonteina kirjoittajan\nvallattomasta mielikuvituksesta syntyneitä joko enkeleitä taikka\npiruja, joista tavallisesti edelliset tarvittiin lopulliseksi\npalkinnoksi etevälle, suurelliselle romanin sankarille, jälkimäiset\ntaas juonillansa kietomaan kertomuksen lankoja ja muodostamaan sen\nmustaa taustaa.\n\nKun nyt Fredrika Bremerin \"Kuvauksissa\" äkkiarvaamatta esitellään\nyksinkertaisia, verrattain jokapäiväisiä, mutta tarkoituksessaan\nitsenäisiä vaimoja toimivina kertomuksen etulaiteella, herätti se\noutomaista huomiota ja uteliaisuutta lukevassa yleisössä. Odottamatta\nhuomasi lukija olevansa tutussa seurassa, \"elämän proosassa\". Olihan\njoskus liioittelua kuvauksessa tässäkin — meidän aikamme arvostuksen\nsilmissä paljonkin — mutta kaikki henkilöt tunsi lukija kuitenkin\nihmisiksi, semmoisiksi kuin hän itse.\n\nToiseksi huomattiin kohta se eroitus, että näissä uusissa\nkirjatuotteissa pantiin inhimilliset hyveet ja paheet tavallansa\ntoisellaiseen arvosteluun, kuin tähän asti oli elämää tarkasteltu,\nja tuo matkaansaattoi lukijoissa paljon häiriötä ja hämmästystä.\nTähän asti pieniksi, mitättömiksi katsottuja virheitä osotettiin\nnäissä sillä tavalla, että ne esiintyivät todellisina paheina;\noikeutettuja ominaisuuksia ihmisissä, jopa hyvinä katsottuja\ntapojakin kuvattiin niin uudella lailla, että niiden vanha laatu\nhaihtui ja niissä alkoi ilmaantua ikäänkuin jotain vastenmielistä ja\npoistettavaa. Toiset ominaisuudet ja asiat taas, joista ylimalkain\nei oltu pidetty lukuakaan, veti tämä uusi kirjailija-tulokas uuden\npäivän valoon. Samalla kuin tuo vaikutti vähän häiritsevästi, niin\nse virkisteli. Olihan tosin harmittavaa monelle pienelle viattomalle\nkaunottarelle, kun hänen kaikkein naisellisempia ominaisuuksiansa\nei saatettu suurempaankaan arvoon; olihan harmittavaa monelle\nnuorelle herrasmiehelle lukea suurisukuisista seikoistaan: miten hän\nosasi tarvittaissa lasia kilistää, lyödä korttia ja elää öisissä\nhurjistuksissa, ilman että mitään puhuttiin hänen miesarvostansa ja\nvapaasta asemastansa, jolle tuommoiset asiat oikeutena kuuluivat.\nSe oli ilkeän harmittavaa, mutta ei ollut haitallista. Vaan\npahemmalta tuntui, kun vakaantuneiden, arvokkaiden perheenisäin\ntaattuja etuoikeuksia, ja armollisten rouvain yleisesti hyväksyttyjä\naatteita ja menetystapaa lastenkasvatuksessa saatettiin niin usein\nkuvauksen esineeksi ja monasti kosketeltiin puuttuvalla pyhyydellä\nja kunnioituksella. Mutta havaittiin pian, että kaiken tuon kanssa\noli noissa kertomuksissa suuri, rakastava sydän kätkettynä, levittäen\nlämpimyyttä ja virvoittavaa, puhdasta henkeä, joka vastustamattomasti\nvirtasi lukijankin sydämeen ja herätti siinä uusia tunteita, uusia\najatuksia.\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. \"NINA\"\n\n\nAinoastaan yhdestä Fredrika Bremerin teoksista on sanottu, ettei\nse tyydyttävästi vastaa sitä selvyyttä, sitä kirkasta puhtautta\nsiveellisessä arvostelussa, mikä muuten on läpikäyvänä voimana hänen\nkirjallisessa vaikutuksessaan. Tämä kirja, ₙNina\", tuli painosta 1835,\nvuotta jälkeen \"Presidentens döttrar\" ja jatkona siihen. Lukijakunta\nihastui kertomuksen eri kohtiin, tuohon tunteenrikkauteen, joka\nsiinä tulvana juoksi, mutta se moitti päähenkilöä, Ninaa, ja oli\ntyytymätön tekijän kantaan, jota ei se tässä saanut täysin selville.\n\"Nina\" oli presidentin nuorin tytär, ihastuttava, lemmellinen ja\nkaikkien mielikki. Ludvig kreivi — toinen Alarik — ilmoittihe muiden\nmuassa kosijaksi, mutta Nina ei rakastanut häntä. Vaan sitten kun Don\nJuan tulee, syttyy neidossa rakkaus ilmituleen, ja ellei ulkonaisia\npelasteita olisi varalla ollut, olisi tuo valtava tunteenhehku\nvietellyt hänet siveelliseen erehdykseen. Sydänaallot kuitenkin pian\njälleen laskeutuvat, ja nyt saavat tytön omaiset hänen myöntymään\njonkinmoisiin puolikihloihin Ludvigin kanssa. Mutta jonkun ajan\nkuluttua joutuu Nina oleskelemaan äitipuolensa kanssa toisessa\npaikkakunnassa, uusissa oloissa, joiden johtajana ja elähyttäjänä\nesitteleikse seurakunnan jaloinen pappi, Hervey, kaikkien suosikki.\nHervey'ssä vasta tapaa nyt Nina oikean osansa, ja Hervey Ninassa\nsamoin. Tämä vuorovaikutus muodostuu vakavaksi rakkaudeksi, jota ei\nkuitenkaan aviollinen yhdistys pääse vahvistamaan, sillä ilmi tulee,\nettä Hervey kantaa väärää nimeä ja että hänen maineensa on tahrattu.\nKuuluu näet että hän olisi vietellyt, poisvienyt ja viimein murhannut\nLudvig kreivin sisaren, eikä ollut voinut viattomuuttaan todistaa.\nAinoastaan Nina uskoo häntä, mutta nähdessään kuinka suurta surua\nhän saattaisi perheelleen, jos menisi Herveylle vaimoksi, luopuu hän\nhänestä ja ottaa Ludvig'in. Mutta rakkauttansa Herveyhin ei Nina voi\nsammuttaa, hän kuolee aikaiseen. Hänen rakastettunsa syyttömyys tulee\nviimein ilmi ja hän kohoaa korkeimman maineen kukkuloille, mutta\nrakastetullensa pysyy hän uskollisena loppuun asti.\n\nJos tekijä päähenkilönsä suhteen olisi joko astunut kokonaan\npuolueettomalle kannalle, pysyen vaan kuvaajana, taikka selvemmin\nesitellyt mielipiteensä, ei olisi yleinen arvostelu kirjasta päättynyt\nsiihen tyytymättömyyteen, kuin nyt oli laita. Semmoisena kuin\nluonteenkehitys ja toiminnan juoksu nyt esiintyi, jäi se epäselväksi\nja hämärti samassa lukijan omaa arvostusta. Yleisö oli kirjailijan\nedellisissä teoksissa tavannut uusia aatteita, jotka asettivat sen\neteen tähän asti tuntemattomia kysymyksiä, mutta Ninassa tapahtui\nhuomattava taka-askel vanhan vallattoman romantikin ja tunteen-elämän\nalalle takaisin. Ajan kaunokirjallisuudessa yleisesti Nina ei suinkaan\nmikään poikkeus ollut, mutta lukijakunta ja varsinkin se osa siitä,\njoka uusilla toiveilla oli \"Kuvauksien\" tekijässä luullut saavansa\ntervehtiä merkille pantavaa tienraivaajaa uusille aatteille, huomasi\npettyneensä toiveissaan ja kävi alakuloiseksi. Etenkin ensimäinen\ntarkastus oli kiivaasti moittiva ja se koski tekijään sitäkin enemmän,\nkoska hän itsekin oli tyytymätön työhönsä. Yksityisessä kirjeessä\ntältä ajalta sanoo hän siitä: \"Ninassa on monta virhettä, ja paljon\nantaisin, jos voisin karsia niitä vähemmäksi. — — Ei kukaan taida olla\ntyytymättömämpi häneen kuin minä.\" Ankaruus jolla tarkastus alkoi,\nasettui kuitenkin pian osaksi ja kirja otettiin viimein armoihin, mutta\nmuiden Fredrika Bremerin kirjateosten rinnalle ei se ole voinut täysin\nnousta.\n\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. \"GRANNARNE.\"\n\n\nKun sitten v. 1837 ilmoitettiin \"Grannarne\" (Naapurit), meni yleisö\nvähän epäillen kirjakauppaan, mutta se meni kumminkin ja luki kirjan.\n\"Grannarne\" on kaunokirjalliselta kannalta epäilemättä Fredrika\nBremerin etevin teos, ja syyllä on sanottu siitä, että se on \"Ruotsin\nparas romani\". Tapaus on maalla. Vanhapoika, pyöreäläntä tohtori Verner\non vasta tuonut kotiin nuoren vaimonsa, joka miehensä arvon ja hyvän\nmaineen kautta heti pääsee naapuriensa suosiolliseen tuttavuuteen.\nTekijä on pannut kertomuksen langat tämän, Fransiska rouvan käteen,\njoka ne kehittää lukijalle kirjeissä eräälle ystävällensä. Kertomuksen\nkeskuksena on tohtorin isäpuolivainajan kenrali Mansfelt'in leski,\nuljas ja ankara rouva, joka tietää pitää komentoa suuressa talossaan.\nNaimiseen mennessään oli hänen kasvatettavakseen joutunut miehensä\npoikapuoli Lars Anders Verner ja kaksi miehensä omaa poikaa Johan Jakob\nja Pehr, ja itse sai hän pojan, jolle annettiin nimeksi Bruno. Tämän\nmaailmaantulo oli ollut vähällä tempaista äidiltä hengen, mutta ehkäpä\njuuri senkin vuoksi piti hän tätä lasta kovin rakkaana. Yöt päivät\nistui hän hänen kehtonsa ääressä, eikä antanut muiden tuskin koskea\nhäneen. Lapsikin rakasti palavasti äitiänsä, mutta osotti jo aikaiseen\nrajua ja vallanhimoista luontoa. Äiti ja lapsi eivät saattaneet elää\nilman toisiansa, mutta jo varhain tunkeusi tähän rakkauteen jotain\nvihallista ja outoa. Yhdeksän kuukauden vanhana poika kiukussaan puri\näitiänsä rintaan, kun tämä hänelle tarjosi ravintoa, ja kun äiti\nkivusta kiivastuen tästä häntä lyödä pyräytti, ei lapsi sen perästä\nkertaakaan rintaa enään ottanut. Kahdeksanvuotisena hän äitiänsä löi,\nkun tämä hänelle antoi ansaittua rangaistusta.\n\nVaikka äiti häntä sanomattomasti rakasti, ei hän milloinkaan\nkohtelussaan suositellut häntä velipuolien rinnalla, vaan kasvatti\nheitä kaikkia vakavuudella ja hennottelematta. Kun isä kuoli,\njättämättä mitään varallisuutta lapsilleen, lupasi \"ma chère mère\" —\nniin puhuttelivat pojat äitiään — tasan maksaa vuotisen korkosumman\npojilleen ja rupesi itse hoitamaan velkaantunutta maatilaa. Mutta\nBrunolle eivät mitkään rahat riittäneet, hän kävi käsiksi kaikenmoisiin\nkeinoihin saadaksensa enemmän omaisuutta. Viimein hän äidiltänsä\nvarasti ison rahasumman, josta äiti niin sydäntyi, että hän kirosi\nlapsensa eikä luvannut hänen milloinkaan enään tulla nähtäviin. Brunon\npaettua kotoa, meni hän ensin tunnottomaksi ja vaipui sen jälkeen\nkolkkoon puhumattomuuteen, jota kesti kolme vuotta ja jolloin hän\nei ottanut osaa mihinkään toimiin. Kaikki tämä oli jo ohitse, kun\nFransiska rouva tulee seudulle. Bruno otaksuttiin kuolleeksi, äiti\nei milloinkaan sietänyt kuulla hänen nimeänsä mainituksi, mutta oli\nmuuten kuin ennen. — Kaikkea, mitä suuren talon hoitoon kysyttiin,\nymmärsi hän ja taisi itse toimittaa; sekaantumattansa kuitenkaan kunkin\npalvelijan tehtävään ja hääläämättä joka paikassa, niinkuin moni\ntalon-emäntä luulee pitävänsä tehdä. Hän vaan valvoi kaikkea ja piti\nohjakset käsissään. Tapahtuipa kyllä, että korvapuusti kajahti joskus,\nmutta niin oikeuden ja kohtuuden mukainen oli tämä emäntä palkollisten\nmielestä, että hän täysin oli voittanut heidän kunnioituksensa ja\nuskollisuutensa, johon myös vaikutti hänen ystävällinen huolenpitonsa\nkaikesta talonväestään. Väliin pyhä-iltoina kutsui hän väkensä kokoon,\nkäski heidän tanssia ja soitti itse heille viulullaan, jota hän\nnuoresta oli oppinut käyttämään.\n\nUsein otti hän vastaan vieraita kodissaan, vaikka itse kulki harvoin\nkylässä. Suora ja kursailematon, pani hän usein ihmisiä hämille, mutta\npahuudesta ei hän loukannut kenenkään mieltä. Alusta alkain pääsee\nFransiska rouva hänen suosioonsa, ja usein Verner ja hän maatilaltaan\nRosenvik'istä käyvät \"ma chère mère'n luona, johon tämän molemmat\npoikapuoletkin vaimoineen tulevat kesävietolle.\n\n\"Naapurien\" piiriin kuuluu iso joukko muitakin perheitä ja henkilöitä,\nmuiden muassa eräs seudulle vasta muuttanut vieras mies, joka on\nostanut rouva Mansfelt'in entisen talon, Ramm'in ja siellä asuu\nsynkässä yksinäisyydessä. Mitään ilmoittamatta alkuperästään ja\nsukusuhteistaan osottaa tämä mies suurta hyväntekeväisyyttä ja\nauttavaisuutta kaikille köyhille ja onnettomille koko tienoolla,\nja lukija pian arvaa kuka hän on. Bruno Mansfelt on tuottavilla,\nmutta ei aina kiitettävillä asialiikkeillään muilla mailla koonnut\nrikkautta, mutta kostava omatunto ja sovinnon halu on nyt vaatinut\nhäntä syntymätienoilleen rakkaan äitinsä likeisyyteen, jolle ei hän\nkuitenkaan uskalla ilmoittautua. Kun sitten velipuolensa tohtori Verner\nsattumuksesta tuntee hänen, lankee hän nöyrtyneenä hänen kaulaansa\nja pyytää häntä välittäjäksi äitinsä edessä. Salaisuus uskotaan nyt\nFransiskalle ja Brunosta tulee jokapäiväinen vieras Rosenvik'issä.\nTäällä näkee hän lapsuutensa lemmikin, suloisen Serenan, joka on\ntullut kesteilemään Fransiskan luo. Brunon lapsuuden tunne muuttuu\nrakkaudeksi, ja hämmästyen huomaa Fransiska kuinka ystävänsä sydän\ntaipuu tuohon villin luonnon oireita osottavaan ja rajumieliseen\nmieheen, johon ei hän saata täysin luottaa.\n\nKirjan toisessa osassa kuvaus seuraa Brunon sisällistä taistelua\nhänen suhteessaan Serenaan ja niitä tapauksia, joiden kehityksessä\nhän vihdoin voittaa äitinsä anteeksiannon ja pääsee sovintoon hänen\nkanssaan. Bruno tunnustaa tosin paljon rikkoneensa ei ainoastaan\nepärehellisyytensä kautta asioissa, vaan yhtä paljon irstaassa\nelämässä, mutta hänen rakkautensa Serenaan herättää hänessä kiivaimman\nhalun elämän autuutta ottamaan, ja hän panee kaiken kykynsä liikkeelle\nsaadaksensa tämän vastarakkauden. Eihän hän ole niin huono, miettii\nhän, ettei hän tuota onnea ansaitsisi, asuu hänessä paljon hyvääkin,\nja Serena, tuo puhdas, tuo jalo ja korkea olento on näet ainoa, joka\ntaitaa hänen uuteen ja parempaan elämään johtaa. Enkeli tarvitaan\nliikuttamaan sitä vettä, jossa hän on uudistettava, tuumaa hän. Jonkun\naikaa tuskallisessa epätiedossa elettyään, ilmoittaa hän Serenalle\nrakkautensa ja aikomuksensa, ja tapaakin hänessä hellän vastarakkauden.\nMutta kun silloin Bruno intohimojensa vallassa rupeaa tyhjäksi ja\nlapselliseksi arkuudeksi mainitsemaan kaikki Serenan epäykset ja\navioliiton esteet, peljästyy tämä ja vetäytyy pois hänestä, kun vielä\nlisäksi Bruno kehoittaa häntä lähtemään kanssansa pois maihin, joissa\neivät kaikellaiset ulkonaiset muodot ja tavat vangitse sydämiä heidän\ntaipumuksissaan. Semmoisessa onnessa ei taida rauhaa olla, vastaa\nsiihen Serena ja kieltäytyy kokonaan. Tästä Bruno vaipuu entiseen\nsynkkämielisyyteen ja onneton suhteensa äitiin yhä suurenee ja uhkaa\nhäntä viimein perikadolla.\n\nVerner ja Fransiska koettavat nyt mitä voivat, saadaksensa sovintoa\näidin ja Brunon välillä, mutta onnistumatta. Ensimäisestä sanasta,\nminkä puhuvat Brunosta, joutuu äiti vaaralliseen vimmantilaan,\npakenee huoneesensa ja vaipuu synkkyyteen. Bruno on kerran kutsuttuna\nvieraana hänen luonaan, mutta rouva Mansfelt ei tunne häntä. Useampia\nkertoja vielä saattavat sukulaiset Brunon puheeksi, mutta kun he\nnäkevät, kuinka onnettoman äidin kärsimykset yhä vaan suurenevat\nja hänen sisällinen taistelunsa halventaa hänen muotonsa ja hänen\nvaivuttaa syvään surumielisyyteen, täytyy heidän luopua yrityksestään.\nTämä rauetti Brunossa kaikki toiveet ja hänen mielentilansa alkoi\ntohtoria kovin huolestuttaa. Mutta käänne äidin ja pojan elämässä\noli kuitenkin likempänä, kuin taittiin aavistaa. Eräällä rouva\nMansfelt'in ja Fransiskan paluumatkalla kaupungista ehtii päivä\npimetä ennen kotiintuloa ja he ajavat eksyksiin tiellä. Luullen\nomalle pihalle tulevansa ajavat he Ramm'in kartanolle, jossa hevoset\nyhtäkkiä säikähtyvät salaman iskusta ja hyökkäävät järveenpäin.\nSamassa säntää hevosten eteen mies, joka kovan taistelun perästä saa\nhevoset pysähtymään ja suuren onnettomuuden estetyksi. Tämä mies on\nBruno; tapaturmaan joutuneet saatetaan sisään huoneisin, äiti ja\npoika seisovat toistensa edessä, ja nyt tuntee äiti lapsensa. Tämä\nlähestyy häntä ja pyytää anteeksi, ja äiti sulkee rakastetun poikansa\nsyliinsä. Mutta sydämen liikutus on liian suuri vuosikymmenien\nkärsimysten jälkeen, se panee rouva Mansfelt'in kovalle tautivuoteelle.\nTapaturmassa tulleista haavoista ja verenvuodatuksesta sairastaa\nBrunokin kauan aikaa heikkona. Äiti ja poika makaavat nyt viereisissä\nhuoneissa, kipeinä mutta onnellisina. Fransiskan ja hänen taitavan\ntohtorinsa uskollisella hoidolla sairaat parenevat ja uusi elämä alkaa\nnyt kaikille. Rouva Mansfelt tosin kadottaa näkönsä, mutta onneansa ei\nhän kadota enään milloinkaan. Brunon ja Serenan rakkauden suhde myös\nuudistuu ja saatuansa kasvattivanhempainsa suostumuksen, menee Serena\nBrunolle vaimoksi.\n\n\"Grannarne'ssa\", oli tavattavana ei ainoastaan luonteen kaavakuvia\n(tyyppejä), vaan todellisia, omaperäisiä individejä. Tuo uljas\nväkevätunteinen, taipumaton \"ma chère mèren\", tuo hyväsydäminen vaikka\nulkonäöltään karkea, kelpo tohtori Verner ovat aina oma itsensä eikä\nkukaan muu. Ja itse kertomuksen kertoja, Fransiska rouva, tuo aina\niloinen, aina auttava, mutta miettiväinen ystävä, on kuvattu niin\nhienosti, niin pienimmissäkin tosielämän mukaan, että lukija koko ajan\nluulee seurustelevansa jonkun likisimmän tuttavan kanssa. Yleinen\ntarkastelu onkin merkinnyt tämän luonteen parhaimpain joukkoon, mitä\nsiihen asti oli pohjoismaissa kynällä kuvailtu. On tullut tunnetuksi,\nettä kun kiitetyn \"Jane Eyre'n\" tekijä — Currer Bell — jonkun aikaa\njälkeenpäin julkaisi mainitun romaninsa, hän pelkäsi yleisön luulevan,\nettä hän Jane'a kuvatessaan oli käynyt Fransiskalta lainassa.\n\nPaitsi kirjan pääjuonnetta, tuo äidin ja hänen poikansa välillä\nhuomattava ankara taistelu, joka perustuu likeiseen yhtäläisyyteen\nheidän luonteissaan ja on siitä välttämättömästi kehittyvä seuraus,\nkutoutuu kertomuksen toimintaan monta sivullisempaa seikkaa, joissa\ntapaamme henkilöitä semmoisia kuin itsenäisyyteen ehtinyt neiti\nHellevi Husgafvel, joka kauniissa, sievässä kodissaan hilpeällä ja\ntyytyväisellä mielellään ja vierasvaraisuudellaan ilahuttaa kaikkia,\nja hänen ystävänsä, taiteen-ihailija, vaatimaton laamanni Hök; näiden\nkuvauksella Fredrika Bremer on luonut meille ystäviä, joita emme taida\nmilloinkaan unohtaa. Samaten kuin Dickens \"David Copperfield'issä\"\non Fredrika Bremer tässä seisonut inhimillisiä tunteita ja sydämen\nmoninaisia taipumuksia niin likellä, että hän on taitanut muodon antaa\nolennoille, joista tunnemme, että ne ovat lihaa meidän lihastamme ja\nverta meidän verestämme.\n\nJa että tämä teos otettiin mieltymyksellä vastaan, missä se\nkäännöksessäkin ilmestyi, oli luonnollista. Sitä luettiin lavealta\nRuotsissa ja muissa maissa ja luetaan vastakin, sillä eivät ne aarteet,\njoita se sisältää, voi pian vanheta. Tämä \"Ruotsin paras romani\" on\ntekijänsä koroittanut etevimpien riviin.\n\nTosin tässäkin tapausten kasoittelemisessa tavataan puutteita\nsiellä täällä, ja tekijän on täytynyt niissä paikoin keinotella\nyliluonnollisilla taikka kuitenkin tavallisesta järjestyksestä\npoikkeavilla kohtauksilla, jotka häiritsevät toiminnan tyyntä kulkua ja\ntekevät lukijaan hämmästyttävän vaikutuksen; mutta tämä puutteellisuus\nunohtuu pian tuon toden ja rikkaan elämän-käsityksen rinnalla, ja tuon\nuskollisen, tosiolonmukaisen piirteen rinnalla yksityis-kohdissa, joka\nisommasta pienempään taitavasti seuraten elämän risteileviä lankoja\nkertoo meille usein sen hienoimmat totuudet. \"Tuleehan\", kirjoittaa\nyksi arvostelijoista, \"niin paljon elämästä otetun totuuden keralla\nkärsiä pieniä jopa suurempiakin epätäydellisyyksiä, sillä meidän on\nmuistettava, ettei etevinkään nero sentään ole muuta kuin ihminen.\"\n\nJo ensimäisissä Fredrika Bremerin teoksissa oli huomattu ja mainittu\nse aivan omaperäinen kyky, jolla hän osasi lukijansa mielen ja\ninnon kiinnittää vaatimattoman jokapäiväisen elämän rajoihin.\n\"Grannarne'ssa\", tämä kyky esiintyi kehittyneenä taitona. Asken\nmainittu arvostelija sanoo siitä: \"Harvinaisella kyvyllä osaa Fr.\nBremer saattaa merkitystä ja arvoa siihen, mikä on näennäisesti\nmitätöntä ja vähäpätöistä, ja hän omistaa tälläistä kykyä suuremmassa\nmäärässä kuin kukaan muu ruotsalainen romanikirjoittaja.\" Tarkalla\nsilmällä hän tähtäsi ihanteesen ja tapasi sen pienimmissäkin\nelämänsuhteissa; tiesi sen lisäksi paremmin kuin muut itse väistyä\nsyrjälle näkymättömiin, antaen toiminnan henkilöt itsenäisinä ja\nvapaasti liikkua, jonka kautta kuvailukseen kasvoi enemmän dramallista\neloa ja luontoisuutta. Tämä oli sillä ajalla kirjallinen ansio, jota\nei taajassa tavattu ja joka oli sekin puolestansa omiansa asettamaan\n\"Grannarne'n\" tekijän silloisten kirjailijain etusijaan.\n\nEräässä kohdassa kuitenkin jotkut arvostelijat ovat tehneet\nmuistutuksia tätä teosta kohtaan; he näet väittivät tekijän väärin\nmenetelleen siinä, kun rikokselliselle ja ansaitsemattomalle henkilölle\nkuin Brunolle valmistaa puhtaan ja ylevämielisen Serenan rakkauden ja\nsen kanssa parhaimman elämän onnen. Fredrika on yksityisessä kirjeessä\nsanonut tästä, ettei ihminen jolla on Brunon entisyys ja luonne,\nkuitenkaan milloinkaan voi tulla onnelliseksi, koska moittivan ja\nrauhattoman omantunnon muistutukset eivät lakkaa seuraamasta häntä.\n— Tekijä olisi ehkä myöskin voinut vastata muistutukseen sillä, että\ntodellisessa elämässä monasti nähdään niin käyvän; kuvailija piirtää\nvaan muodon sille, mitä elämässä näkee.\n\n\n\n\nIV. JATKUVAA KEHITYSTÄ. ULKONAINEN ELÄMÄ.\n\n\nKirjailijan ulkonainen elämä näinä vuosina ei esiintuo suurta\nvaihtelua. Etenkin talvisin Tomb'issa seurusteli hän vaan emäntänsä ja\nystävänsä kanssa ainoastaan kun joskus kokoontui tämän luokse vieraita,\notti Fredrika osaa yleiseen illanviettoon ja istui silloin mielellään\npianon eteen soittamaan nuorelle kansalle tanssiin. Mutta jos hän kerta\njoutui keskusteluun, saattoi hän huomaamattansa niin innostua, että\nvilkastutti koko seuran ja veti mielet ja kielet hauskaan puhevaihtoon.\nTämmöiset illat olivat kuitenkin ainoastaan harvoja poikkeuksia näiden\nkahden naisen elämässä Tomb'in yksinäisyydessä. Sitä kyllin myöskin\ntodistavat nuo monet kiitetyt kirjatuotelmat, joita nyt vähillä\nväliajoilla täällä valmistui ja tuli kotimaassa ulos painosta.\n\nFredrikan yksityinen varallisuus sekä nuo kirjainsa hänelle tuottamat\nrunsaat palkkiot pitivät hänelle lisäksi aina tien auki kaikkeen\nkirjallisuuteen, niin että hän taisi luettavakseen hankkia kaikkia,\nmikä etevintä ja parasta oli maailman kirjamarkkinoilla. Tämäkin\noli etu, joka edisti hänen omaa kehitystään ja rikastutti hänen\nhenkistä näkymöään uusilla elämänkuvilla. Kuinka hyvin hän viihtyi\nja tunsi tämän hiljaisuuden lääkitsevän vaikutuksen itsessään, näkyy\nhänen kirjeistään, joissa hän omaisilleen ja ystävilleen paljastaa\nsisällisen elämäntilansa. Äidillensä kirjoittaa hän: \"Yksinäisyys,\nmissä ystäväni kanssa oleskelen, on minulle varsin erinomainen. Täällä\nrauhallisuudessa, uudessa maassa, uusien esineiden ympäröimänä, herää\nminussa monta puutunutta tunnetta, monta uinahtunutta harrastusta.\nOlen täällä nauttimassa henkistä lähdejuomaa, joka vahvistaa sieluni\nja ruumiini. Ja molemmat ne tarvitsevat vahvistetuiksi tulla. Norjan\nhistoriasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä, sen kirjallisuudesta\nnousee minuun monta ajatusta ja kysymyksiä, joita en koskaan ennen\nole tuntenut. Kehäpiirteitä uusiin kirjakuvauksiin alkaa syntyä,\najatus vapautuu ja nykyisen asemani huomaan tärkeäksi vastaiselle\nkehitykselleni. Se kevät-ilma, jonka minulle emäntäni sydämensä ja\nluonteensa ansiolla valmistaa hengitettäväksi, vaikuttaa paljon hyvää,\nmutta vielä enemmän vaikuttaa se, että saan niin rauhassa elää. Kuinka\nhyvältä tuntuu kun ei tarvitse käydä kylässä eikä ottaa vastaan\nvieraita. Tämänlainen arkuus lienee jonkinmoinen nykyään voittamaton\nkivuloisuus, jonka vuosien kuluessa toivon parantuvaksi. Mutta nyt kun\nistun äännettömässä huoneessani kirjaini ja papereini ääressä ja näen\navaran taivaan katsovan puoleeni, tunnen omistavani koko maailman,\netenkin kun edessäni tuossa on vastatullut kirje, joka tuopi hyviä\nuutisia omaisiltani ja todistaa että minua rakkaana pitävät. Silloin\nsykkii sydämeni kiitosta kaikkihyvälle isälle, silloin olen onnellinen\nja silloin parhaimman rakkauteni ja työni annan ihmisten hyväksi.\"\n\nToisessa kirjeessä vuodelta 1835 eräälle naineelle ystävälle, jonka\nkanssa hän usein vaihtoi kirjeitä, sanoo hän: \"Muistatko kun viime\ntalvena yhdessä luimme neiti Martinau'n erästä pientä kertomusta,\njossa hän — kumma kyllä niin valistuneelta ihmiseltä — sanoo, että\n_tieto_ olisi sivistyksen ja jokaisen ihmisen korkein tarkoitusperä\nja että hyve vaan on katsottava välikappaleena sen saavuttamiseksi,\nja kuinka me silloin yksissä äänin käänsimme lauseen päinvastoin?\nMutta kun nyt ollaan samaa mieltä tässä, niin mistä maailmallisesta\nme kiistettäisiin? olen itsekseni ajatellut; turhaa on käydä sotaa,\nkun kerta on rauha rakennettu kaikkein tärkeimmässä. Sillä tiedänhän\nmeidän samaa vakuutusta pitävän ei ainoastaan hyveen arvosta, vaan sen\nijankaikkisesta syntyperästä, tuosta lähteestä, mistä kaikki totuuden\nja voiman suonet alkunsa saavat. Kumpikin päätimme hyveen korkeimmaksi\nmaan päällä ja että sitä kokisimme toteuttaa kumpikin elämämme tiellä.\n\nSinun elämäsi näyttäytyy minulle kuin suudelma ja sydämellinen syleily,\njohon kutsut rakastettusi sulkeutumaan; minun ehkä käsittää laajemman\npiirin, mutta lienee vähemmän lämmittävä, vähemmän hellästävä. Todesti\ntuntuu minusta sinun osasi ihanammalta, ja usein muistan Byron'in\nsanoja, kun hän onnellisimmiksi ja jaloimmiksi runoilijoiksi kiittää\nniitä, jotka eivät sanalla ole julkituoneet sydämensä ja sielunsa\naarteita, vaan ne syvälle omaan poveensa kätkeneet. Näin ajatellessani\non minulle monasti tullut vaativa halu luopua tieltä, joka niin\nhelposti viekottelee ihmissydämen itsekkäisyyteen, kunnianhimoon ja\nmoneen heikkouteen, ja valita itselleni toinen ala, jonka yksinomaisena\ntarkoituksena olisi sielun puhdistaminen ja sydämen valmistus\nkärsivällisyyteen ja rakkauteen. Mutta vastustamaton voima on silloin\nkäskenyt minua toisaalle, se on pannut kirjan ja kynän käteeni ja\nsanonut: mene. Ja olenkin päättänyt mennä, mutta olen kutsunut\ntotisuuden ja rakkauden mukaani matkalleni johtamaan, tukemaan ja\nvalaisemaan minua. — — Yksi ainoastaan on tärkeä: että hyvä tapahtuu.\nSiihen tahdon minäkin puolestani vaikuttaa; jos en onnistu, niin panen\nturvani siihen että toiset onnistuvat paremmin; pääasia vaan on, että\nJumalan tahto ja ihmiskunnan onni pääsee toteutumaan. — — — Nyt vasta\non minun oikea työnaikani alkanut, mutta paljon on minulla oppimista ja\nsuuri on haluni siihen. _Ihminen_ on se aine, jota ennen kaikkea tahdon\nkäsitellä, ja ihmistä tulee minun siis ensisijassa oppia.\"\n\nMiten Fredrika paraiten ajattelee pääsevänsä viimeisen tarkoituksen\nperille, ilmoittaa hän vähän edempänä samassa kirjeessä: \"Ja ihmisen\ntuntemiseen antanevat minulle filosofia ja historia avaimen:\nfilosofia siten että se minulle selittää ihmisen yleisyydessään, eri\nainekset ja voimat, jotka hänessä vaikuttavat, sekä hänen suhteensa\ntaivaasen ja luontoon; historia taas näyttämällä ihmisen työssä ja\ntoiminnassa eri sivistyskansoissa, eri ilmanaloissa, kaikissa elämän\nvaihtelevissa oloissa. Ainoastaan näin tavoin luulen voivani oikein\narvostella nykyisyyden ihmistä sekä aikamme yleisen suunnan suhteen\nkuin individillisen laatunsa puolesta. Eihän ole ihminen eikä valtio\nvastasyntyneitä, tyhjästä tulleita lapsia: kumpaisenkin sisällinen\nelimistö juurtuu syvään muinaisuuteen, lähtien alkuansa siitä elämästä,\njoka on ajan ja muuttumisen vallasta vapaa. Ainoastaan tutkimalla\nihmistä ja valtioa niiden yhteydessä historialliseen menneisyyteen\nja yliluonnolliseen ijankaikkisuuteen taitaa niiden perille, s.o.\nniiden sydämeen, niiden sisimmäiseen, olennaiseen elämään tungeta;\nja ainoastaan semmoisella perusteella voimme siveyden oppaana jotain\nvaikuttaa ihmiskunnan hyväksi.\"\n\nMyöskin raamattua viljeli Fredrika tällä ajalla, etsien valonapua ja\nopastusta ihmiselämän tuntemiseen. Moni asia hänelle siinä selveni ja\nyhä enemmän löysi hän yhteyttä sen aattessa, vaikka yksityiskohdissa\npaljon jäi hämärään ja käsittämättömäksi. Ja vielä enemmän olisi siksi\njäänyt, ellei hän niin tarkoin olisi koettanut huomata ja eroittaa\nsisällössä asuvaa henkeä ulkonaisen muodon vaillinaisuuksista. Hänen\nonnistui rakentaa käsitteilleen jonkinmoinen kokonaisuus, ja etenkin\nJesuksen persona kuvastui hänelle niin täydellisen selvänä, niin\njohdonmukaisena ja aatetta vastaavana, että se ynnä hänen korkean\noppinsa kanssa kasvatti Fredrika Bremerissä uskon — \"järjellisen uskon\nnimittäin\", sanoo hän itse, — jota yksityiskohtain hämäryys ei voinut\nkumota.\n\nTällä ei hän vielä ollut löytänyt tyydyttävää vastausta kaikkiin\nsielussansa taisteleviin epäilyksiin, mutta hänellä oli nyt voimaa\nlaskea ne nöyrinä ja kärsivällisinä odottamaan, kunnes esirippua\nenemmän nostettaisiin ja pimeys yhä paremmin poistuisi. Nyt tahtoi hän\nmaallista elämää katsella kaikkivaltiaan ja hyvän isän kasvatusjaksona,\njoka ihmistä saattaa kehitykseen ja häntä valmistaa uuden kodin\nperilliseksi. Kristinopin nojassa tietää hän nyt jokaisen ihmisen\nvoivan lohdullisesti astua elämänsä polkua ja voimainsa mukaan edistää\ntotuuden voittoa. Saman opin perustamasta vapauden ja tasa-arvon\naatteesta näkee hän myös kasvaneen ne aikakautensa liikkeet, jotka\ntarkoittivat valtion kehittämistä perussäännölliseksi yhteiskunnaksi,\njossa kysytään jokaisen yksilön vaikutusta ja sanaa yhteisen hyvän\neteen. Hän kirjoittaa tästä:\n\n\"Kristus on oikean vapaamielisyyden ensimäinen alkaja. Hän teki\njumaluusopin kansantajuiseksi ja julisti samalla kaiken muunkin hyvän\nopin ja viisauden kaikkien oikeudeksi; sillä jos kaikki ihmiset\ntodella ovat saman isän lapsia, niin täytyy heidän kaikkien saada\nnauttia niitä hyviä töitä, joita inhimillinen nero tuottaa. Eikö tieto\ntästä totuudesta ole se voima, joka monta veristä taistelua otettuaan\nnyt tunkeutuu aikakauteemme ja pyytää yhteiskuntaamme järjestellä,\nrakentaa kouluja, opettaa köyhäin lapsia ja levittää kaikkiin\nluokkiin tieteentutkimusten päätulokset; sama voima se on joka puhuu\nkirjallisuudessa, joka lähentää isännät ja palvelijat, vanhemmat ja\nlapset kodissa toisiinsa, joka sammuttaa vihalliset ennakkoluulot\nja ihmistyttää maailman. — Eläköön siis kaikki kirjapainattimet,\nhöyrylaivat ja muut senkaltaiset keksinnöt, sillä nepä ovat aatteiden\npostimiehiä! Ja eläköön ennen kaikkea suuret, hyvät aatteet itse\naseinensa, ja kiitetty olkoon yli kaiken hän, joka ne lähettää!\"\n\"Tämähän oli nyt oikea, suuri syleily, pikku ystäväni\", päättää hän\nkirjeensä, \"mutta semmoistakin väliin tarvitsemme, voidaksemme taas\nparemmin toimia oman maailmamme pienessä piirissä. Katsellessaan tuota\nsuurta luojan laitosta, käsittää ihminen paremmin kutsumuksensa siinä\nja oivaltaa lapsiensakin tehtävän, olipa nuo sitten ihmisiä taikka;\nkirjoja.\"\n\nLoppuvuodella 1837 oleskellessaan Tukholmassa, ennenkuin hän taas\nsiirtyi talvimajoilleen Tomb'iin, sattui Fredrika tavallista\nuseimmin olemaan muassa pienemmissä kirjailijaseuroissa ja muualla,\nmissä pääkaupungin etevämpi sivistynyt maailma oli koolla. Niistä\nhenkilöistä, joiden tuttavuuteen hän näissä joutui, näkyy etenkin\nGeijer häneen tehneen hyvän ja pysyväisen vaikutuksen, varsinkin suuren\nsydämellisyytensä ja aina arvollisen ja sävyisän käytöstapansa kautta.\n\nKerta oli vähäinen seura koolla Bremerillä, kutsuttu Geijerin\nkunniaksi. Fredrika oli tilaisuutta varten kirjoittanut pienen\nnäytelmäkappaleen, joka leikillisellä tavalla, keskustelun muodossa,\nkäsitteli Geijerin runoilusta ja päättyi lyhyellä kunnialaululla\nhänelle. Agatha Bremer, eräs vieraista ja Fredrika näyttelivät sen,\nja viimemainittu lausui tuon loppurunon. Kun se oli päättynyt, meni\nGeijer Fredrikan luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli\nhäntä otsalle. Istui sitten pianon eteen soittamaan ja soitti muun\nmuassa säveleitä omille runoillensa, joita joku seurassa lauloi. Kun\njoku päivä sen jälkeen Ruotsin Akademia vietti juhlan uuden jäsenensä,\nluonnontutkija J.J. Berzelius'en vastaanottamiseksi, piti Geijer\nsäännöissä määrätyn tervehdyspuheen, jonka johdosta Fredrika kirjoitti:\n\"Suurimman nautinnon juhlassa sain Geijerin arvollisesta olennosta ja\nhänen voimakkaasta sanastaan.\" Ja alempana lisää hän: \"Sieluni on tämän\nsyksyn ollut kuin pilvinen päivä, mutta Geijer on siihen levittänyt\nkirkkaan, välähtävän juovan; ei moneen vuoteen ole kukaan painunut niin\nsyvälle mieleeni.\" Ja vielä monta vuotta jälkeenpäin puhuu Fredrika\nBremer siitä vapauttavasta vaikutuksesta, minkä tämän miehen pelkkä\nläsnäolo tuotti hänelle.\n\nFranzén, joka alusta erityisellä osanotolla oli seurannut ei\nainoastaan Fredrikan kirjallista kehitystä vaan myöskin hänen\nyksityistä elämänjuoksuaan lapsuudesta saakka, oli jo virittänyt\nlaulukanneltansakin hänen kunniakseen ja osotti hänelle isällisintä ja\nystävällisintä kohtelua. Usein olivat he vilkkaassa kirjevaihdossa,\njossa vapaasti käsittelivät väliin kirjallisia aineita ja ajan\nuskonnollisia kysymyksiä, väliin taas yksityiseen elämään sulkeutuvia\nasioita ja ilmiöitä. Franzén'in kuuluisaksi tullut käsiala teki\nFredrika Bremerille usein kovaa kiusaa, monasti jäi siinä monta riviä\nhäneltä ikuiseen salaisuuteen. Kun Andersen kerta eräässä kirjeessään\nFredrikalle sanoi toivovansa joskus saada vastaanottaa kirjoituksen\nFranzén'ilta, ja Fredrika juuri oli saanut erään, josta ei taas ollut\nhelppo saada selkoa, vastaa hän Andersenille: \"Franzén'in painetut\nteokset on hänen kansansa jokapäiväinen nautinto ja hengellinen leipä,\nmutta ainoastaan enkelit osaavat lukea hänen käsikirjoitustaan.\"\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. \"HEMMET\", \"EN DAGBOK\" Y.M.\n\n\nKahtena viimeisenä talvena Norjassa oloaan kirjoitti Fredrika laveimman\nromaninsa, \"Hemmet\" (Koti), joka painosta ilmestyi vuonna 1839 ja\nsaavutti yhtä suuren ellei suuremmankin lukijakunnan kuin \"Grannarne\".\nJo seuravana vuonna tuli \"Strid och Frid eller några scener från\nNorigea (Sotaa ja ja Rauhaa eli muutamia kohtauksia Norjasta), joka\nnimensä mukaan käsittelee tapoja ja ihmisluonteita Norjassa ja on tulos\nkirjailijan havannoista siellä. Sen jälkeen valmistui kaksi kertomusta\nyhtä haavaa: \"En Dagbok\" (Päiväkirja) ja \"Dalarne\" (Taalain maassa)\nvuonna 1843.\n\nNäissäkin kertomuksissa saattaa tekijä meitä keskiluokan ja korkeamman\nvirkasäädyn perheelliseen kotielämään, jossa hän seuraten sen\npienimpiäkin vaiheita esiintuo aikansa ajatustapoja ja siveellisiä\nkäsitteitä semmoisina, kuin ne ilmaantuivat avio- ja perhe-elämässä,\nlasten kasvatuksessa, seuraelämässä ja yhteiskunnallisen järjestyksen\neri aloilla.\n\nLaamanni Frank \"Hemmet'issä\" on kuvattu presidentin vastakohtana.\nViimemainittu perheenhaltija oli tuo omahyväinen ja erehtymätön,\nennakkoluuloihin, ikihyväin tapain mahtiin ja vaimo-vainajansa\nperiaatteihin sukeltunut mies, joka pelkää kaikkea mikä jollain tavalla\npoikkeaa yleisestä tavasta, joka rakastaa kauneutta, suloisuutta\nja loistoa ja vaatii aina nähdäkseen iloisia, herttaisia kasvoja\nympäristössään. Tyttäriensä tulee olla hänen elämäänsä hauskuttamassa\nja sitten mennä naimiseen, siinä heidän tehtävänsä. Laamanni Frank\nsitä vastoin pitää ahkeran työn ja toimen jokaisen ihmisen ensimäisenä\nvelvollisuutena ja oikeutena, sitä hän itse noudattaa ja sen\nkäsittämiseen kokee hän lapsensakin kasvattaa. Kotinsa tahtoo hän\ntehdä semmoiseksi, että hänen lapsensa siinä olisivat onnelliset ja\nviihtyisivät, kuta kauemmin sitä parempi. \"Tehkäämme koti lapsillemme\nniin miellyttäväksi\", sanoo hän vaimollensa, \"ettei muut kuin\ntodellisesti suuriarvoiset syyt heitä siitä luovuta\".\n\nJokaiselle tarjosi hän tilaisuutta kehittymään semmoiseen\nelämänkutsumukseen, mihin luonnollinen taipumus ja mieli häntä\nviittasi. \"Älköön mitkään pettävät haaveet so'aisko silmiänne näkemästä\nelämän todellista rikkautta, mitä hyvää ja jaloa sielunne pyytää, siinä\npitää teidän saada tyydytystä\", puhui hän lapsilleen. \"Teidän täytyy\noppia tuntemaan elämän todellisuutta, se on tuottava siunausta joka\npäivälle, intoa joka hetkelle, merkitystä ja arvoa joka työlle. Se on\nantava teille kestävyyttä ja tyyneyttä surussa sekä iloa elämässä kuin\nkuolemassa.\"\n\n\"Hemmet'issä\" on Fredrika Bremer yleensä kuvannut perhe-elämän\nsemmoisena, kuin hän on sen nähnyt parhaimmassa ilmestyksessään.\n\"Presidentens döttrar\" ja \"En dagbok\" sitä vastoin saattaa lukijaa\nulkokullatun seuraelämän tyhjänperäisiin pyörteihin, joihin moni\nainoastaan vääräsuuntaisen kasvatuksen ja vallitsevan tavan painosta\nusein vasten taipumustaan joutuu, ja jotka ajan pitkään, kun ei nuoren\nihmisen elämälle muuta totisempaa tarkoitusta aseteta, hänestä tekevät\njoutavan, hyödyttömän olennon. Tuntuu ikävältä ja vastenmieliseltä\nseurata presidentin perhettä sukulaisineen tuttavineen, ja\nleskimaaherratar Adelan'ia (Päiväkirjassa) tyttärineen seuroineen\npäivällisistä toisiin, tanssiaisista toisiin, huviretkille j.n.e.,\ntyöstä ja elämän totisemmista velvollisuuksista kaukana. Täytyy\najatella, että vallitsevat mielipiteet ja siveellinen käsityskanta\nsekä niihin perustuvat kasvatusaatteet, joiden varalla tässä kuvailtu\npintapuolinen ja arvoton elämä versoo, ovat löyhät ja todellista\ninhimillistä velvollisuuden tuntoa vailla. Selvänä kuvastuu myös\nnäissä teoksissa se suunta, mihin tyttöjen kasvatus Fredrika Bremerin\naikana ylehensä viittasi. Muuta määrää tuskin tunnettiin, kuin että\ntyttäret viehättävän ulkomuodon, talangien, säätyetujen ja kallisten\npukujen kautta voittaisivat yleisön huomion sekä suosion ja sitten\npääsisivät — vihille, kuta pikemmin sitä parempi. Muita kehitysmuotoja\nei tunnettu; mihinkään itsenäiseen työntekoon ei tytöillä ollut\ntilaisuutta valmistautua. Kasvattaa heitä ahkeroiksi, tunnollisiksi\nja vastuunalaisiksi ihmisiksi, se usein ei mahtunut ajan yleiseen\nkäsitykseen. Kuinka onnettomia niinmuodoin ne tytöt olivat, joille ei\nluonto ollut suonut kaunista ulkomuotoa taikka muita seuraelämässä\nesiin pistäviä etuja, oli kirjailija näyttänyt kuvailussaan Edlasta,\njonka nuoruus muodostui pelkäksi kärsimykseksi ja katkeruudeksi\nhänelle, kun ei hän taitanut onnistua siinä, minkä isä oli hänelle\ntarkoitukseksi määrännyt.\n\nValaisevan kuvauksen tyttökasvatuksen periaatteista antaa kirjailija\n\"Hemmet'issä\" Evelina tädin kertomuksella, joka muodostaa vastakohdan\nniille aatteille, joita Frank'in perheessä kannatettiin. Evelina kertoo\nsiinä, kuinka tosin tytöille aina opetettiin että kaikki tämän maailman\nkomeus on pelkkää turhuutta, ettei mikään muu ansaitse pyrkimisen\nesineeksi tulla kuin ainoastaan hyvät avut ja todellinen kelpoisuus;\nmutta kuinka kuitenkin jokapäiväinen elämä heidän hartaimmaksi\nhaluksensa ja toivoksensa kasvatti rikkauden, säätyarvon ja\nkaikellaisen ulkonaisen hyvän saavuttamisen. Sanottiin aina että tulee\nkaikessa totella Jumalan tahtoa, mutta joka asiassa johdettiin heitä\nsentään ihmispelvolla; sanottiin, ettei kauneudelle pidä arvoa antaa,\nmutta usein saivat tyttäret vanhempainsakin parissa kipeästi tuntea\nseuraukset sen puutteesta. Heille jaettiin kyllä monenmoista opetusta;\nmutta kun silmällä oli pidettävä että heistä tulisi naisellisia naisia,\nvarottiin tarkasti kaikellaista perinjuurisempaa ja suunniteltua oppia,\nkoska semmoisen omistaminen varmaan karkoittaisi tyttäristä heidän\nnaisellisuutensa. Seuraus oli että he luuloittelivat jotain osaavansa,\nmutta puuttuivat todenteossa kokonaan kaiken perusteellisen opin ydintä\nja sen kunnostavaa voimaa. Kun heitä totuutettiin elämänsä ainoana\nmääränä pitämään naimista, jonka merkityksestä ei heillä ollut muuta\nselvillä, kuin että sen kautta saisivat miehen, oppivat he katsomaan\nmiesten suosioa suurimpana onnena, mutta samalla salaisuutena, jonka\ntunnustaminen ei ollut paikallaan. Kun he siis pääsivät seuraelämään,\nkertoo Evelina, seurasivat vanhemmat levottomuudella heidän istumistaan\nja astumistaan, mutta kun he olivat kauneutta vailla ja heidän pukunsa\ntodisti köyhyyttä, ei heillä ollutkaan menestystä. Täytyi \"istua\"\ntanssiloissa ja jäädä unhotuksiin päivällisissä, mutta joukossa\nkoetettiin sentään pysyä. Vuosien edetessä etenivät tyttäret nuoruuden\nloppupuolta, ja yhä pienemmiksi supistuivat vanhempain ja heidän\nomat toiveensa naimisiin pääsöstä. Mitä nyt oli tehtävä? Vanhempain\nkoti ei heille tarjonnut mitään, eivätkä hekään mitään tehneet sen\nhauskuuttamiseksi, olivat vaan tyytymättömiä ja usein oikullisia,\nhaparoiden sinne tänne, tietämättä mitä eteensä ottaisivat.\n\nMuutamat henkilöt mukautuvat tahdottomina mihin tahansa, viettäen\nelämätänsä turhuudessa, ilman määrää, ilman edesvastauksen tuntoa\nvanhuuteen saakka. Mutta toiset, joihin työn ja toiminnan katoomaton\nsiemen kerta on kylvetty, eivät saata taipua. \"Minä heräsin ajoissa\nsiitä surkeasta tilasta, jossa olimme\", sanoo kertoja; — \"sanon\n_ajoissa_, sillä tuleepa semmoinenkin aika, jolloin on myöhäistä,\njolloin ihmisen sielukin pitkien, raskaitten vuosien painon alla\nsitkistyy eikä hän enään kykene nousemaan siitä suoperästä, johon häntä\nvajoitetaan. Tunsin huononevani, tunsin, miten työtön ja tarkoitukseton\nelämäni päivä päivältä teki uutta rikkaruohoa sieluni kesantopellossa.\nUteliaisuus, lörppöys, taipumus ilkeyteen ja panettelemiseen sekä yhä\nlisääntyvä epätasaisuus mielenlaadussa alkoi päästä minussa vallalle.\nKun ihminen kuljeskelee päivät päästänsä ilman tosi-tarkoitusta, ilman\ntyötä, — viettäen aikansa ulkopuolella käytännöllistä elämää, joka\nainoastaan taitaa meidät oikealla voimalla ja väellä varustaa; kun ei\nmikään todellinen harrastus, ei mikään vakaan ystävyyden side elämäämme\nohjaa, pääsee rauhattomuus ja tyytymättömyys pian kiertelemään\npovessamme, turmellen ruumiillista terveyttä, mielialaa, tunnon rauhaa\nja kaiken hyvän kasvua meissä. Kaikki pahan vaikuttimet pääsevät siten\nliikkeelle.\"\n\nKuinka kiivasta moitetta ne naiset vetivät puoleensa, jotka uskalsivat\nkiskoa itsensä irti piintyneestä katsantotavasta, on Fredrika\nBremer kuvannut kertomuksessaan \"I Dalarne\", kun hän eräässä kohden\npanee neiti Lotten'in seitsemän tätiä miehissä päivittelemään tämän\nsopimattomista työnaikeista. \"Hulluuttahan semmoinen on\", päättävät\ntädit, napsauttaen sormillaan nuuskarasiansa kanteen, \"miksei tyttö\nvoi pysyä istumassa asemoillaan niinkuin muutkin tytöt, neuloa,\nkehräellä ja käydä äitinsä taloudessa\", (jossa ei häntä laisinkaan\ntarvittu, äiti näet eli aivan supistuneissa varoissa). Eihän sovi\nsiirtyä elämänsuhteista, joihin on syntynyt; ja mitäs varten tarvitsee\nmennä heittäymään maailman selälle uusiin huoliin, kun kotopesässäkin\nhengissä pysytään. Ovat tässä muutkin hiljoilleen kituneet eteenpäin,\nmiksei Lotten'in kelpaa tehdä samaten kuin niiden?\" Ja kun sitten\nsanoma tulee tytön enoillekin, että heidän sisarentyttärensä on ottanut\ntalon arennille ja alkaa asioita hoitamaan, ennustavat nämä hänen\npian perikatoon joutuvan ja panevat ankaran vastalauseensa moisille\npäätöksille.\n\nEttä Fredrika Bremer tässä on muotoon pukenut omia elämiänsä ja\nhavaannoitansa, ei ole epäiltävää. Vallaton lapsuutensa ja myrskyilevä\nnuoruutensa oli aikaiseen näyttänyt hänelle monet epäkohdat ja paheet\nsekä perhe- ja seuraelämässä että yhteiskunnallisissa oloissakin.\nJa kuta enemmin hän katseli ympärilleen, kysyen ja etsien, sitä\navarammaksi aukeni näköala ja sitä laajemmalle huomasi hän varjojenkin\nulottuvan. Luonnollista oli siis, että kun hän rupesi jokapäiväisestä\nelämästä\" piirtelemään, tulivat varjopuoletkin kuvalle. Sillä Fredrika\nBremerin hengenlaatu oli siksi rehellinen ja totuudentarkka, että hän\nolisi antanut mistään syystä lahjoa itseänsä peittelemään kuvauksessa\nmitään, minkä hän todellisuudessa tapasi vaikuttamassa. Eikä hän\nkirjoittanut vaan huvittaaksensa, hän uskalsi vaikutuksessaan pyrkiä\nottamaan osaa kansansa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja\nedistymiseen, ja sen vuoksi hän pelkäämättä naputteli juuri niille\nsoittimille, joista epäsoinnut kaikuivat. Mutta hän ei osottanut\nkatkeruutta menettelössään. Moni kohta suretti häntä ja tulistutti\nhänen mielensä, mutta hän varoi eksymästänsä ahtaasen yksipuolisuuteen,\nantaen kuvauksestaan tihkuella elämän hyviäkin nesteitä, samassa\nkuin hän paljasti sen puutteet ja nurillisuudet. Fredrika Bremer\nei katsellut toivottomana tulevaisuuteen, hän näki puutteita ja\npaheita, mutta ei parantumattomia. Sen tähden eivät hänen piirtämänsä\nvaikuttaneet lukijaankaan masentavasti.\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. TENDENSSI. ARVOSTELUJA.\n\n\nNiinkuin näemme, oli Fredrika Bremerin tähänastisissa kirjateoksissa\njo alkanut näyttäytyä tarkoitus eli tendenssi, jota lukeva yleisö\nensi alussa ei ollut huomannut. Tiedämme että taide ja sen viralliset\nharrastajat usein ovat otaksuneet, että tarkoitus eli tendenssi\njollakin tavalla hämmentää ja estää taidetta sen omatakeisessa\nkehityksessä. Siitä syystä nytkin moni kirjantarkastaja ravisti\nlevottomana päätään. Tosin vaadittiin taiteelta, ettei se saanut\nloukata siveyttä, mutta siveyden tyydyttämiseksi kysyttiin\nainoastaan, että hyväksytty yleinen tapa tuli noudatetuksi. Jos\njoku alkaa uudella tavalla silmäillä asioita ja yrittää julkituoda\ntoisia tuumia, kuin mitä ennalta on vahvistettu, huudetaan pian\nettä \"tendenssikirjoitusta\" tehdään ja että siten tahdotaan _puhdas\ntaide_ karkoittaa valta-istuimeltaan. Tosilaita on kuitenkin usein\nse, että mikä tarkastuksessa vastamieltä ja harmia herättää, ei ole\ntendenssi semmoisenaan, vaan kirjailijan rohkea keksimys panna vanhojen\nihanteiden sijaan uusia. Niinkauan kuin kirjailija ujosti pysyy\nkaikkien heräävien aatteiden ulkopuolella, käy enimmäkseen kirjainsa\nkaupitus hyvin joka taholla, mutta niin pian kuin hän rupeaa kääntämään\nälyänsä ja kykyänsä uusien aatteiden puoleen, joutuu suuri osa yleisöä\nepäilykseen. Yleisö ylipäänsä ei suosi sitä että kirjailija osottaa\njärin paljon tarkastelevansa oman aikansa ihmisiä ja tuntevansa niitä.\n\nSyynä siihen, ettei Fredrika Bremerin kirjoitelmissa ilmaantuva\ntendenssi aluksi nostanut kapinaa eikä edes tullut yleisesti\nhuomatuksikaan oli, paitsi tuota miellyttävää tasapainoa ja\ntoiveellista mielisävyä, se, että se ylimalkain luonnokkaasti\nliittyi itse kertomuksen kutoukseen ja samaten sulautui varsinaiseen\nluonteenkuvaan. Kirjailija oli harvoilla poikkeuksilla tähän asti\nosannut hienolla aistilla kuvauksistaan pois karsia kaiken karkean,\nrunottoman oppimuodon. Eikä voinut kuitenkaan kukaan olla tietämättä\nhänen kirjatuotelmainsa merkityksestä, niin avomielisesti, niin\nhartaasti tämä uusi kirjailija piti todellisen sivistyksen, totuuden\nja vapauden puolta. Niin tosi-olojen mukaisena, niin täydellisesti\nomaperäisenä ja rakastettavana ei ollut ruotsalainen mieliala ja\nluonne vielä kenenkään kynästä puhjennut, ja paremmin kuin hänen\nteoksissaan ei oltu vielä ruotsalaisessa kirjallisuudessa osattu\nhenkisen ja siveellisen edistyksen aatetta kannattaa, todistivat hänen\narvostelijansa. Fredrika Bremer oli käsittänyt ja muotoon pukenut\nmitä aikakautensa hengessä liikkui ja eleille pyrki. Samalla kuin hän\n\"kuvauksissaan\" paljasti kaiken todellisesti huonon ja hyljättävän,\nylensi hän ansaitulle asemallensa mitä väärät oikeudenkäsitteet ja\nennakkoluulot olivat sysänneet syrjälle. Ja vaikka ei yleisön suuriluku\nkohta alkamalta tuota aprikoinut, tunsi se vaistomaisesti että tässä\noli jotain, joka nosti ihmistä ylemmäksi kehityksen tiellä ja johon\nkesti syvemmälle katsoa. Ja se mikä ensin näyttäytyi vaan aavistavana\nja epämääräisenä tunteena, selviytyi monessa pian vakavaksi käsitteeksi.\n\nTätä vaikutusta edistämään oli omiansa sekin, että Fredrika Bremer\nenemmän kuin kukaan muu aikansa kirjailijoista oli koko personansa ja\nluonteensa antanut kuvastua teoksissaan. Samassa kuin hän piirteli\nihmiselämän moninaisuutta, astui hänen oma sielunsa kehitys selvänä\nlukijan eteen. Fredrika Bremeristä ei ole voinut kukaan sanoa, että\nhänen personansa ja luonteensa olisi ollut jotain muuta kuin hänen\nteoksensa, tämä pahentava, mutta tosilaitaan perustettu muistutus, joka\non kohdannut niin monta etevää kirjailijaa ja vahingoittanut heidän\nrunotuotelmainsa arvoa ja merkitystä varsinkin nousevien sukupolvien\ntarkastuksessa. Mutta Fredrika Bremer, aina sama henkilö elämässänsä\nja teoissansa, kuin kirjallisissa tuotelmissansa, enensi ja vahvisti\nniinmuodoin näiden arvoa ja siveellistä vaikutusta yleisössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseimmat Fredrika Bremerin kirjoista olivat jo levinneet ulkomaihin ja\ntoiselle puolelle Atlantia: ne käännettiin englannin, saksan ja ranskan\nkieliin [suomalaiseen pukuun on tähän saakka toimitettu ainoastaan\nyksi: \"Familjen H.\", nimellä \"Perhe\", rouva Hahnsson'in suomentama]\nja valmistivat tekijällensä maineen, jonka vertaa tuskin oli tullut\nmonen ruotsalaisen kirjailijan osaksi, samalla kuin edistivät Ruotsin\nkirjallisuuden merkitystä vieraissa maissa. Luonnollista oli, että tämä\nmenestys taas vaikutti takaisin kirjailijan isänmaahan. Vuosijuhlassaan\n1844 osotti Ruotsin Akademia toisen kerran Fredrika Bremerille julkisen\nkunnioituksensa, antamalla hänelle Yhdistyksen suuremman kultametaljin\n— _För snille och smak_ — korkein palkinto, minkä se jakaa. Julkisessa\npuheessa lausuttiin samassa tilaisuudessa yleinen arvostelu Fr.\nBremerin siihenastisesta kirjallisesta vaikutuksesta. 13 vuotta\noli kulunut siitä, huomautti puhuja, kuin Akademia ensikerran oli\nosottanut julkisen kunnioituksensa nuorelle nerolle, jonka ensimäiset\nkokeet ennustivat harvinaista luonnon kykyä ja taitoa eräällä\nkaunokirjallisuuden alalla, jolla Ruotsissa vielä puututtiin kaavaa.\nFredrika Bremerin kirjatuotelmissa oli sitten yhä kehittyneemmässä\nmuodossa esiintynyt neron ja sydämen suuret ominaisuudet, kauneus\nkuvauksessa ja puhtaus ajatustavassa, ja tällä omituisella kyvyllänsä\noli hän piirtänyt kaikki nuo harvinaisen viehättävät kuvansa perhe- ja\nyhteiskuntaelämän hienoimmista vaiheista, jotka suuren yleisön silmältä\nenimmäkseen jäävät kätköön. \"Ruotsin Akademia tahtoi\", lausuttiin\nlopuksi, \"antamansa kunniamerkin kautta panna julki kiitollisuutensa\netevälle kirjailijalle, joka niin ansiollisesti oli ylentänyt\nruotsalaisen kaunokirjallisuuden mainetta vieraissa maissa\".\n\n\n\n\nJULKISIA KUNNIANOSOITUKSIA. YKSITYINEN ELÄMÄ.\n\n\nSyksyllä 1841 oli Fredrika jälleen palannut Årstaan ja asui sen jälkeen\nomaistensa kanssa milloin maalla, milloin Tukholmassa. Mutta kun hän\nvuonna 1845 odottamatta sai sanoman entisen emäntänsä sairastumisesta\nTomb'issa, matkusti hän sinne ja palasi vasta vuoden perästä,\nsaatettuaan uskollisen ystävänsä hautaan. Fredrika Bremerin nimi oli\nnyt levinnyt laajoihin piireihin, Tukholman kirjallinen maailma olisi\ntahtonut omistaa hänen kokonaan, ja kirjevaihtonsa kasvoi kasvamistaan.\nMutta yhtä vähän kuin Fredrika Bremerin vaikutus supistui pelkkään\nkirjalliseen toimeen, taisi häntä paljot seurustelemiset tyydyttää.\nElämässänsä niinkuin kirjoituksessansakin etsi hän käytännöllisen\nelämän moninaisuudessaan ja otti sen kehitykseen tehokkaasti osaa.\nLapsuutensa ja ensi nuoruutensa hartaileva mieli ja auttamisen\nhalu, jonka kehoituksesta hän oli kirjoittanut ja myynyt ensimäisen\nkertomuksensa, ei ollut hänessä muuttunut. Yhden vuosikymmenen ajalla\noli totta kirjailija nyt supistanut työnsä omiin opinnoihinsa ja\nkirjoittamiseen ja elänyt miltei kokonaan syrjällä ulkonaisen elämän\nriennoista, ja tämmöinen kehityskausi oli ollut hänelle tarpeellinen,\nmutta sen päätyttyä hän sydämensä käskystä ojentaa kätensä ja voimansa\nneuvoksi ja avuksi tarvitsevaisille lähimmäisilleen.\n\nKirjapalkkioistaan pani hän usein enemmän taikka vähemmän jonkun\npuutetta kärsivän käteen, monasti oli hän jo ennen teoksen valmistuttua\nluvannut määrätyitä summia poisannettavaksi, milloin yksityiselle\nhenkilölle, milloin johonkuhun laitokseen taikka muuhun hyvää työtä\ntarkoittavaan yritykseen. Niinpä kun \"Hemmet\" oli tekeillä, lainasi\nhän, kirjastansa saatavan palkkion varalla, 300 riksiä, voidaksensa\nsiten ottaa osaa erään perheenisän taloudelliseen pelastukseen, ja\ntoiset 300 hän lupaa kannatukseksi nuoren varattoman tytön terveyden\nhoitoon, jota varten häneltä oli apua pyydetty, ja kirjoittaa samassa\nkuin rahat lähettää: \"Kiitoksia, kun käännyitte tässä asiassa minun\npuoleeni.\" Samaten hän usein, lähettäessään kirjoituksia sanomalehtiin,\nantoi jonkun tuttavan periä toimitukselta palkkion ja jakaa sen\nvarattomille.\n\nItse hän tarvitsi aivan vähän. Sekä omassa puvussaan että huoneensa\nsisustuksessa oli hän niin vaatimaton, että hän hylkäsi kaikki\nmukavuudet ja koristukset, niin että kun perheen muista huoneista\nastui sisään Fredrikan kammariin, oli eroitus silmiin nähtävä. Mutta\nvaloa ja auringon paistetta hän rakasti, sentähden hän ei pitänyt\nverhojakaan akkunoissaan, joissa hän usein pitkät hetket seisoi\nkatsellen kauas ulos luonnon ja ihmisten yhteistä elämää. Kaikki mikä\nei ollut välttämättömän tarpeellista hänelle, saattoi hän iloisella\nsydämellä painaa lähimmäisensä käteen. Kerta kun yksi hänen läheisimpiä\nystäviään, kirjallisuuden ja taiteen suosija ja kokeilija paroni von\nBrinkman oli kehoittanut Fredrika Bremeriä lausumaan ajatuksensa\ntaiteen asemasta yksityisen ihmisen jokapäiväiseen elämään nähden,\nvastaa tämä muun muassa, että vaikka hän halusta tunnustaa ja tuntee\ntuon ylentävän vaikutuksen, minkä käynti Brinkman'in taidekokoelmassa\nherättää mielessä, ei hänestä kuitenkaan koskaan voisi taidekokeilijaa\ntulla. \"Sanon suoraan\", kuuluu hänen kirjeessään, \"ettei minun\nhuostassani tule kauan viihtymään mitään, millä vaan rahan arvo on — ei\nvainen Ruotsin Akademiasta kotoinen kultametaljikaan. Tarjokaa minulle\n50 riksiä mistä hyvään, paitsi lämpöisestä päällysnutustani, niin\npäästän sen paikalla menemään.\"\n\n\n\n\nYHTEISKUNNALLINEN VAIKUTUS.\n\n\nJa sitä mielipidettä toteutti hän koko elämässään. Hän antoi ja\nauttoi itse ja herätti muitakin samoin tekemään. Vuonna 1843 hän\njulkaisi kirjoituksen \"Aftonbladet'issa\", jossa hän, viitaten kaikkien\nkansalaisten velvollisuuteen yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä\nkohtaan, kehoitti yleisöä ryhtymään toimiin laimiinlyötyjen lapsien\nja turvattomien orpojen pelastukseksi aineellisesta ja siveellisestä\nperikadosta, joka uhkasi monia tuhansia. Tässä kirjoituksessa hän\nmyöskin opastaa omaa sukupuoltansa näkemään, kuinka sekin on osallinen\nyhteisessä edesvastauksessa ja kuinka väärin ja vahingollista on, että\nse välinpitämättömänä sysää luotaan velvollisuutensa. Kehoitus nosti\nuseampia vastakirjoituksia ja kauan aikaa kesti sekä julkista että\nyksityistä keskustelua, mutta loppui kuitenkin niin, että Fredrika\nBremerin ehdoitus turvakodin perustamisesta toteutettiin. Myöskin se\nsuunnitelma, jonka hän asian järjestämiseksi oli esitellyt, mutta joka\nensin hyljättiin, katsottiin vuosikymmenessä saadun kokemuksen perästä\nsopivimmaksi ja pantiin käytäntöön.\n\nVuonna 1853 kun Tukholmassa kävi kolera, oli Fredrika Bremer taas\nensimäisiä ajattelemaan turvaa orvoksi jääneille lapsille ja apua\nköyhille perheille, joista tauti oli tempaissut toisen vanhemmista.\nNaisyhdistys, jonka toimesta saatiinkin turvakoti ja apua aikaan,\nsyntyi hänen vaikutuksestaan, ja hänen valpas, ihmisen parhaimpia\ntunteita puhutteleva kynänsä sai matkaan yleisen rahakeräyksen, joka\ntuotti yli 26,000 riksiä yrityksen ylläpitämiseksi. Tällä tavalla\nkulkutaudin kovimmat seuraukset alhaisemmassa kansassa osaksi\npoistettiin; orvoiksi jääneet lapset piti yhdistys suojassaan, siksi\nkuin olivat ripillä käyneet ja pääsivät palvelukseen. Muutamia vuosia\nmyöhemmin kolkutti Fredrika vankihuoneidenkin oville ja alkoi, paitsi\nettä hän kävi tervehtimässä vangituita, ottamaan selkoa, miten valtio\nhoiti näitä onnettomia jäseniänsä. Köyhä ja alhainen kansa ja etenkin\nvangit olivat tästä kiitolliset, mutta hallituspiireissä se herätti\nankaraa moitetta ja hänelle lähetettiin varoituskirjeitä, joissa\nilmoitettiin hänelle, ettei se ollut hänen asiansa käydä nuuskimassa\nsellaisissa paikoissa.\n\nVäsymättä kävi hän tervehtimässä köyhäin ja kipeiden luona.\nVanhempana nähtiin hän usein kaupungin syrjäosissa kävelevän mökistä\nmökkiin, nahkalaukku käsivarrella, — ohitsemenijät tiesivät hyvin\nettä tuosta yksinkertaisesta lähteestä moni köyhä ja onneton oli\nsaanut tervetulleen rahalahjan, moni sairas ravitsevan kaakun taikka\nvirvoittavan hedelmän, ja lasten kalpeat kätyläiset olivat sen piilosta\nmonta herkkupalaa suuhunsa noukkineet. Kaikille siitä riitti, ja syystä\nsovitettiin sen omistajaan kertomus Sarpatin leskivaimosta, jolta ei\nloppunut jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.\n\nTämä puoli Fredrika Bremerin vaikutuksessa se oli, joka, samassa\nkuin se ylensi hänen merkitystänsä ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä\nyleensä, kantoi hänen nimensä niihinkin kansankerroksiin, joiden\ntietoon ylimalkain ei suoranaisesti tulekkaan sivistyneiden luokkain\nmainekkaat. Tämä puoli se myöskin oli, joka käski loppuarvostelun\ntodistamaan Fredrika Bremeristä, \"että niinkuin hänen julkinen elämänsä\noli uhraus aatteelle, oli hänen yksityinen elämänsä uhraus muille\nihmisille\". Ja kun hän viimein kirjansa \"Lifvet i gamla verlden\" (1860)\nalkulehdelle panee johtolauseeksi: \"Olen ihminen eikä mikään, mikä\ninhimillistä on, taida olla minulle arvotonta\" [Terentius'en mukaan],\nniin hän siinä itse tietämättänsä ainoastaan sanoilla toistaa, mitä\nkoko hänen elämänsä jo oli työssä toteuttanut.\n\nMutta tässä tulee meidän lykätä tuonnemmaksi kertominen hänen\nyksityisen elämänsä vaiheista ja jatkuvista töistä ja palata takaisin\nhänen kirjalliseen toimeensa.\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. \"MORGONVÄKTER.\"\n\n\nEräässä kirjeessä vuodelta 1836 oli Fredrika kirjoittanut: \"Voidaksensa\nmitään hyvää vaikuttaa, täytyy ihmisen jossakin määrätyssä suunnassa\nkartuttaa tietoansa ja kehittää taitoansa. Ja sitä varten tarvitsee\nhänen etupäässä tuntea luonnollisen lahjoituksensa. Luulen siinä\nnyt selvenneeni, ja arvelen sen vuoksi pitäväni kirjallisen työni\nsupistaa ainoastaan perheen ja yksityisen ihmisen käsittelemiseen.\nEsitellä mikä perheensiteet tekee vahvoiksi ja miellyttäviksi, mikä\nkaikissa oloissa yksityisen ihmisen kasvattaa vakaaksi ja hyväksi, sekä\nomituisten luonteiden ja erityisten olosuhteiden piirtäminen lienee\ntehtäväni, jossa minun tulee taitoani täydentää.\" Tämän jälkeen olikin,\nniinkuin tiedämme, yhtä jatkoa ilmestynyt perhekuvaus toisensa perästä.\nMutta aika näytti pian, että perhekuvausten tekijä oli ulotuttava\nharrastuksensa ja kykynsä muillekin aloille. Hänen luja vakuutuksensa\nKristuksen opin onnellisuuttavasta ja vapauttavasta voimasta toiselta,\nja hänen vastenmielisyytensä kaikkea umpioppisuutta ja dogmikuria\nkohtaan toiselta puolen kehoitti häntä julkaisemaan mielipiteensä\ntoisessakin muodossa, kuin minkä romani hänelle tarjosi.\n\nIsomman aikaa oli Fredrika Bremer jo miettinyt uskonnollisen\nkirjoituksen julkaisemista ja koonnut sitä varten aineksia. Hänen\nyksityiset kirjeensä näiltä vuosilta sisältävät paljon mietteitä ja\nehdoituksia siihen suuntaan. \"Uskonnolliset käsitteet\", sanoo hän\nniissä, \"ovat ihmiselle kaikista tärkeimmät, tiedollisesti taikka ei\nohjaa ihminen elämäänsä ja siveyttänsä niiden mukaan\". Mimmoiseksi\nihminen arvaa Jumalan, hänen tahtonsa ja vaikutuksensa, hänen suhteensa\nihmiskuntaan ja sen tarkoitukseen sekä tulevaan elämään, siitä\netupäässä riippuu ihmisen onnellisuus ja hyvyys. Uuden testamentin\nopissa on kätkettynä korkeimmat totuudet, mutta nämä totuudet ovat\nsuurimmalta osalta ihmisiä pimentäväin vaippain peitossa. Filosofia on\nkoettanut näitä vaippoja nostella, mutta se taas muotonsa kautta sulkee\nenemmistöltä tien aarteihinsa. Mutta niin ei pitäisi oleman. — \"Minua\non filosofia johdattanut näkemään yhteyttä elämän valtakunnissa ja\noivaltamaan, että yksi voima vaikuttaa kaikissa, jos kohta eri määrässä\nja eri tavalla. Etenkin historian filosofiasta olen käsittänyt että\ntämä ääni: 'Katso minä ilmoitan teille salaisuuden', joka kuuluu kautta\nkoko ihmiskunnan ja joka on kaikissa uskonnoissa ihmiselle puhunut\nkorkeammasta olennosta, elämästä kuoleman jälkeen, rangaistuksista ja\npalkinnoista, kuitenkin on puhtaimmasti kuulunut Jesuksen huulilta.\nKristinoppi on totuus kaikissa uskonnoissa: mitä Brahma, Buddha, Oden\nynnä muut parhaimmissa oppilauseissansa ovat ainoastaan vaillinaisesti\nja osalta esitelleet, se on kristinopissa ilmestynyt täydellisesti; ja\ntämän ilmestyksen, katseltuna yhteydessä muiden uskontojen kanssa ja\nsuhteessansa ihmisluontoon, tahtoisin minä kansantajuisesti esitellä,\nniinkuin olen sen käsittänyt.\" — \"Muista kuitenkin\", lisää hän heti\nystävällensä, \"etten siinä suinkaan lausu kumoomattomia perusoppia\n(axiomeja) muiden omistettavaksi, vaan ainoastaan oman mielipiteeni\".\n\nKuusi vuotta myöhemmin (1842) julkaisi hän väitöskirjan muodossa:\n\"Morgonvakter\" (Aamunkoitteita), likinnä siihen nyt kehoitettuna\nStraussin lausumista mietteistä \"Das Leben Jesu'ssa\", joka paraikaa\nkierteli Europassa. Tähän kirjaan pani Fredrika Bremer ensi kerran\nnimensä nimilehdelle. Sen alkulauseessa sanoo hän: \"Oppineisuutta\ntavallisessa merkityksessä ei minulla ole, mutta olen kärsinyt —\nja tuntenut paljon ja kokenut mitä syvimmällä elämässä liikkuu, ja\npaljon sitä miettinyt. Sillä valolla mikä minulle on suotu, astun\njulki, vaikka kohta vaan vastatulevan korkeamman ja täydellisemmän\nennustajana. Aamukoiton kutsumus onkin päivän edelläkävijänä ja\nennustajana olla ja luontoa sen vastaanottamiseen herätellä.\" Edelleen\nmuistuttaa hän siinä kuinka jokaisen, jolla on oma vakaantunut\nmielipiteensä, täytyy saada ja on velvollinenkin se esiintuomaan,\nuskonnollisissakin kysymyksissä. Samaten kuin Raamatun lukeminen\non oleva jokaisen oikeus, pitää myöskin jokaisen saada kysyä ja\nkäyttää omaa järkeänsä ja omaatuntoansa tämän kirjan käsittämiseen.\nOrthodoksian opin ehdottomasta eli puustavillisesta inspirationista\nsekä sen väitteet, ettei inhimillinen järki kykenisi käsittämään\nuskonnollisia asioita, kirjailija hylkää, samaten kuin kaiken\nkirkollisen pakon. \"Älköön mikään kirkko luulko voivansa määrätä\nja säätää, mikä on ohjaava kaikkia kaikkina aikoina \", lausuu hän.\nVastoin yleistä kirkko-oppia siis hyväksyen vapaan tutkimuksen ja\njulkisena keskustelun Raamatun käsityksestä, uskaltaa hänkin ilmoittaa\najatuksensa siitä.\n\nNe kohdat, joissa hän Strauss'ia vastustaa, koskevat etupäässä uskon\nja tiedon yhteyttä, Jesuksen jumaluutta ja ihmeitä. Strauss oli\nsanonut että usko ja järkeen perustuva tieto ovat ihmisessä kokonaan\ntoisistaan eroavia aloja: mikä on uskolla omistettava, siihen ei tieto\nsaa koskea, älköönkä taas toiselta puolen usko saako häiritä tietoa ja\nmitä sen omaksi kuuluu. Kristillisen uskon ydin on kokonaan lukittu\ntieteelliseltä tutkimukselta. Niinpä voivat Kristuksen yliluonnollinen\nsyntymä, hänen tekemänsä ihmeet, hänen ylösnousemisensa ja taivaasen\nastumisensa seisoa ijankaikkisina totuuksina, vaikka kuinkakin sopii\nniitä historiallisina tapahtumina epäillä. Mutta tällaiset väitteet\neivät tyydytä Fredrika Bremeriä. Usko ja tieto eivät saata olla niin\ntoisistansa eroitettavia. Järjetöntä uskoa ei Fredrika käsitä; usko ja\ntieto käsittävät tosin saman totuuden eri muodossa ja eri tavallaan,\nmutta perus, jolle kummankin käsitys nojautuu, ei voi olla muu kuin\nlogillinen johtopäätös. Kun Kristus käskee uskomaan häneen, puhuu hän\nyhtäpaljon inhimilliselle järjelle kuin pelkälle tunteelle, vaatien,\nettä hänen teoistansa muodostettaisiin johtopäätös hänen olennostansa\nja personastansa. Määrätyistä hedelmistä täytyy johtua määrättyihin\nsyihin ja perustuksiin, niin että siellä missä tavataan voimaa ja\nhengen korkeutta suuressa määrässä inhimillisen voiman ja korkeuden\nyli, siellä tulee otaksua jumalallista voimaa.\n\nStrauss'in väitökseen Jesuksen jumaluutta vastaan sanotaan kirjasessa\nedelleen tämä, jossa vielä näemme jälkiä Fredrikan nuoruuden\nepäilyksistä: \"Mutta jollei Jesus olisi ollut Jumala, kuinka sitten\ntaidamme käsittää, että Jumala itse istuu taivaassansa tyynenä, sydän\nkylmänä katsellen ihmiskuntansa syntejä ja onnettomuutta ja antaen\ntuon yhden ihmisraukan täällä kärsiä sanomattomat tuskat ja viimein\nhäpeällisen kuoleman, vapahtaaksensa syyllisiä? Tottahan Jesus sillä\ntavalla oli jotakin _parempaa ja korkeampaa_ kuin Jumala — jollei hän\nollut Jumala?\"\n\nOli outoa ja katsottiinhan se sopimattomaksi rohkeudeksi, että henkilö,\njoka ei voinut näyttää tieteellistä oppitodistusta ja päällepäätteeksi\noli nainen, julkaisi uskonnolliset mielipiteensä; mutta toiselta puolen\ntuollainen harvinainen tapaus, yhteydessä Fredrika Bremerin nimen\nkanssa, oli omiansa tuottamaan kirjaselle huomion, joka vuorostaan sai\naikaan kiivaan keskustelun ja ankaran tarkastuksen. Siinä hyökättiin\nsekä sisältöön että muotoon ja tekijä sai ensi aluksi pitää hyvänään\nlöylytyksiä oikealta ja vasemmalta. Sekä _että_ hän oli kirjoittanut,\nja _mitä_ hän oli kirjoittanut, moitittiin kovasti. Ettei tämä tullut\ntekijälle odottamatta, näkyy hänen kirjeestään Franzén'ille, jossa hän\nm.m. sanoo: \"Tiedän kyllä, etteivät monet ihmiset anna minulle anteeksi\nitsenäistä etsimistäni, mutta semmoiset ihmiset kuin sinä sen varmaan\ntekevät.\" Pitkä ja vilkas kirjeenvaihto seurasi nyt Franzén'in kanssa,\njossa kumpikin kehittää ajatuksensa raamatunsanan ehdottomuudesta\nojennusnuorana uskolliselle käsitykselle. Fredrikan kirjeistä selviää,\nettä Franzén oli kehoittanut Fredrikaa vastaamaan tarkastajilleen,\nmutta hän vastaa: \"En ole vielä milloinkaan vastannut tarkastajilleni,\nen sitä nytkään tee, ja tiedänpä hyvin, etten jäisi siinä pitämään\nviimeistä sanaa. \" Myöskin Tegnér ottaa intoa kiistasta, suuttuu noihin\nhyökkääviin arvosteluihin ja kirjoittaa itse tarkastuksen, jossa hän\nastuu \"Morgonväkter'in\" puolelle. Kirjoituksensa julkaisemisen suhteen\ntahtoo hän kuitenkin ensin kuulustaa Fredrikan mieltä, ja tämä pyytää\nvastauksessaan Tegnériä jättämään julkaisu sillä kertaa sikseen,\n\"koska\", arvaa hän, \"sen kautta vaan viimeiset puuskat yltyisivät\npahemmiksi kuin ensimäiset\". Niin jäikin kirjoitus painamatta.\n\nMyöhemmissä arvosteluissa Fredrika Bremerin kirjallisesta vaikutuksesta\nmainitaan \"Morgonväkter'istä\", että kuinka vähäpätöinen kirjanen\nolikin tekijän muiden teoksien rinnalla, ilmituli siinä paljon oppia\nja enemmän ajatuksen syvyyttä kuin Strauss'in väitelmissä, joita\nse vastusti. Göteborgin Tiede- ja Kirjallis-Yhdistyksen pitämässä\nsurujuhlassa Fredrika Bremerin muistoksi v. 1866, vuotta jälkeen hänen\nkuolemansa, sanotaan juhlapuheessa \"Morgonväkter'istä\" m.m., että\n\"mikä tohtorinhattu hyvään olisi syyllä voinut ylpeillä semmoisesta\nkirjoitelmasta\".\n\nSamaten kuin uskonnolliset kysymykset, olivat ne sisälliset\nvaltiolliset liikkeet, jotka tällä ajalla elivät hänen isänmaassaan,\nomiansa herättämään Fredrika Bremerin valvosan hengen uutteraan\nosallistumiseen. Edustusmuodon muuttaminen säätyjärjestelmän kannalta\nheräävän tasa-arvo-aatteen luonnollisemmalle perustukselle oli se\nsydänkohta, johon ajan uudistusmiehet ponnistivat voimansa; ja vaikka\nFredrika Bremer ei tosin voinut aina heidän käyttämiänsä välikappaleita\nja joskus liian rajua menettelöänsä hyväksyä, omisti hän heidän\npäätarkoituksensa omakseen. Kukaan ei voinut hartaammasti kuin Fredrika\nBremer toivoa muutosta, jonka kautta yhdenvertaisuuden aate saisi uuden\nvoiton valtiollisessa elämässä.\n\nJa kun samaan aikaan Ranskan kaunokirjallisuudessa oli ruvettu puheeksi\nottamaan yhteiskunnallisten ongelmani ratkaiseminen ja kehitys, ja\nsociali-romani 1840 luvulla tuotettiin sieltä Ruotsiin, pani se uutta\nvirikettä kirjailijan kynäsuoniin, joissa, niinkuin olemme nähneet,\noli jo ennenkin tavattu voittava taipumus vallitsevain olojen ja\nmielipiteiden tutkistukseen. Fredrika alkoi nyt kokoilla aineksia\nyhteiskunnalliselta alalta, matkusti 1846 Saksassa, silmäilläkseen\nelämätä ulompanakin kotomaastaan, ja kirjoitti vähän aikaa senjälkeen:\n\"Syskonlif\" (Sisaruselämää) sekä pienemmän matkamuistelman: \"Ett par\nblad från \"Rhenstranden\" ja v. 1849 \"Lif i Norden\".\n\n\n\n\nKIRJALLINEN VAIKUTUS. \"SYSKONLIF\" Y.M.\n\n\nEnsimainitussa teoksessa Fredrika Bremer nyt ensikerran varsinaisesti\nryhtyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka vuoksi \"Syskonlif\" onkin\narvosteluissa merkitty nimenomaan yhteiskunnalliseksi romaniksi. Se\nkuvastelee sisarusperhettä, jonka jäsenet vapaan itsensäkieltävän\nrakkauden vaikutuksesta elävät ja työtä tekevät toinen toiselleen ja\nliittyvät sen ohessa yhteiseen työhön ja vaikutukseen lähimmäistensä\nhyväksi. Kirjan voipi käsittää esikuvallisena luomana: koko ihmiskunnan\ntulisi vilpittömässä veljellisyydessä elää yhdeksi ainoaksi suureksi\nsisarusperheeksi, jossa kaikki tunnustavat toinen toisensa yhden isän\nyhdenvertaisiksi lapsiksi ja kaikki, ilman eroitusta, syntyneiksi yhden\nhyvän yhden onnen perillisiksi. Vaikka kokonaisuus kieltämättä lienee\nrohkein runoilus, tulee kertomuksen yksityiskohtiin ja erityisten\nluonteiden kehitelmään siinä määrässä tosielämän ainesta, etteivät ne\naatteet ja totuudet, joita tekijä siinä valoon saattaa, suinkaan siltä\nkokonaan murene mielikuvituksen maailmaan. Hän tahtoo näyttää meille,\nkuinka säätyeroituksen ja ylipäänsä kaikellaisen kastijärjestyksen\ntuottamat vääryydet ja pitkälle ulotettu uskon pakko on se i'es, joka\nmaahan painaa tuhansia ihmisiä ja ehkäisee kokonaisten kansanluokkain\nsekä aineellisen että henkisen kehityksen. Hän osottaa, kuinka toista\nyhteiskunnassa kovasti kohdellaan sentähden että hän on juutalainen,\ntoista sentähden että hän on palvelija, toista sentähden että hän on\nepäilijä kirkon uskonkappalten suhteen, ja miten elämässä monin kohden\ntoiselle ihmiselle luetaan anteeksi antamattomaksi rikokseksi samaa,\njota toisessa vait'ololla hyväksytään. Tämän sijaan asettaa kirjailija\nnyt uuden yhteiskunnan, jossa puhdas veljellisyys voittaa ja toimittaa\nkorkeimman rakkauden käskyä.\n\nKaunokirjallisena tuotelmana katsottuna on varsinkin myöhempi tarkastus\nkeksinyt kirjassa hämmentäviä puutteita, ei ainoastaan ulkonaisessa\nrakentelussa, jossa nuo monet, itsessään nerokkaat, ojennusta ja\nyhteiskunnallisia parannuksia tarkoittavat puheet ja ehdotukset\nvetivät puoleensa lukijan huomion ja viettelivät sen niin pois\nkertomuksen oman toiminnan kehityksestä, vaan myöskin päähenkilöiden\nluonteenkehityksessä, joka epäilemättä oli kärsinyt vahinkoa siitä,\nettä tekijä oli käyttänyt siinä liian suurta mielivaltaa — virhe, jota\nFredrika Bremer tähän asti oli enemmän kuin muut vakavasti torjunut.\nSillä samassa kuin täytyi ihmetellä tuota jaloa sisarusparia, joka\noman yksityisen onnensa uhraa kärsiväin lähimmäistensä edestä, ei\nvoinut olla kysymättä, tokko moiset ihmissankarit taitavat ollakkaan\nolevan elämän tekemiä. Kertomuksen sivuhenkilöt sen sijaan uskollisesti\nvastasivat todellisuuden kaavaan ja olivat kauttaaltansa kuvatut\ntämän kirjailijan tunnetulla taidolla. Muodolliset puutteet katosivat\nkuitenkin pieniksi niiden uusien aatteiden ja sen tunteen rikkauden\nrinnalla, joita tämäkin kertomus ilmoille lähetti ja joiden voimasta\nkirja siirtyi kädestä käteen.\n\nTämän sekä samaan aikaan ilmestyvän _Rhein-matkakuvauksen_ johdosta\ntuli nyt Fredrika Bremerille monelta taholta kirjeitä, joissa\nlikemmältä kyseltiin ja tutkittiin hänen ajatuskantaansa, ja\nvastauksessaan eräälle sen ajan mainehikkaimmalle valtiomiehelle\nja sanomakirjailijalle, vapaamielisten leiriä, jolle hän näkyy\nlähettäneen jälkimäisen näistä teoksista käsikirjoituksena, kirjoittaa\nhän: \"Tuntuupa siltä kuin olisitte käsikirjoitustani vaan sieltä\ntäältä silmäilleet ja siinä tavanneet polemillisen tarkoituksen niitä\nvaltiollisia oppia vastaan, joita te omaatte ja kannatatte. Uskokaa\nminua, semmoista en ole ajatellut, enkä ole voinut sitä tehdä, koska\nitse tunnustan samoja oppia siinä, niissä ne edistävät vapautta ja\nkansalle valmistavat laajempaa tilaa ja vaikutusta lainsäädännössä y.m.\nkohdissa. Kirjaseni ei ole muuta kuin kertomus omin silmin näkemistä\noloista ja tiloista, semmoisina kuin ne on — uskallanpa sanoa —\nrehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut mieli käsittänyt.\n\nOlen vaan muuttanut nimiä ja sivuseikkoja sen verran, ettei muutamia\nhenkilöitä tunnettaisi. Että tasavaltakiihkoisten toimet siinä\nkääntyvät heille itselleen vähemmän terveellisiksi, on ainoastaan\ntosiasia; esitellessäni sitä en ole aikonut mitään valtio-opillista\nviittausta tehdä. Mutta jos tahdottaisiin semmoista siitä johtaa, niin\nvoin sen siinä määrässä tunnustaa, että katson aina vaaralliseksi\nseurata äärimmäisen vasenpuolen väkeä ja umpikiihkoista tasavallan\nmiestä, niinpian kuin tämä kansanjohtajaksi asettuu. Tuo nuori ystäväni\nMarienberg'issä ei kuulunut maltillisten joukkoon, ja te olisitte\nitse ollut ensimäisenä johdattamassa häntä politilliseen järkeen.\nAsemani tässä on sama kuin \"Syskonlif'issä\", ja sitä edellisissä\nkirjoissanikin, ja yhä enemmän aion sitä samaa itsessäni vahvistaa.\nSe on oikeastaan ulkopuolella puolueita; tahtoisin kaikissa tunnustaa\ninhimillisesti hyvän ja puhtaan, niin kiihkoisimmassa tasavaltalaisessa\nkuin piintyneimmässä vanhakantalaisessakin, niin protestantissa kuin\nkatolilaisessa, olipa sitten edellinen vaikka Bruno Bauer'in ateismon\nja kommunismon tunnustaja taikka jälkimäinen paavillisen kaapun\npaatunein kumartaja, ja saakoot eri ajatussuunnat olla arvossansa,\nvaikka kohta itse puolestani järjen pakosta yhdyn johonkin niistä.\nParemmin kuin moni muu lienette te tunteneet semmoisen ajatuksenpakon,\nsenvuoksi mahtanette myös käsittää, kuinka sama voima toisenkin\nmielipidettä johtaa.\n\nTällä en suinkaan tahdo sanoa että näillä toisilla olisi oikeus\npuolellansa, mutta sanon vaan että he ovat oikeutetut pysymään\nuskossansa ja vakuutuksessansa, vaikkapa se yksipuolinenkin olisi,\nsiksi kunnes tämän yksipuolisuuden huomaavat ja voivat siitä\nvapaammalle, täydellisemmälle kannalle kohota. Ja semmoisen uskonkin\ntapahtuvan, sillä minä uskon ijankaikkista oikeutta ja järkeä ja luotan\nmyös siihen, että ihmiset sen joskus käsittävät ja sen avulla saavat\nsovitetuksi, jollei kaikkia riitoja niin kuitenkin kaiken katkeran\nriidan. Mikä paremmin taitaa meitä lopputarkoitukseen johdattaa\nkuin tällaisen puoluekiihkosta vapaan aseman säilyttäminen, jolloin\nkernaasti tunnustamme muiden oikeutetut syyt ja pyrinnöt, samalla\nkuin ymmärryksemme takaa koetamme kiistanalaisia kohtia valaista ja\ntotuuden voimalla taivuttaa vastustajiamme kääntymään siinä missä ovat\nväärässä. En tiedä voipiko sanomamies puolueen johtajana semmoista\nkantaa pitää, joka tunnustaa vastustajissaan oikean oikeaksi ja myöntää\nväärän vääräksi silloinkin, kuin se hänen omassa puolueessaan ilmestyy,\nmutta siitä olen varma, että hän siten paljon vähentäisi vastustuksen\nkatkeruutta ja edistyttäisi niitä harrastuksia, joiden puolesta hän\nvaikuttaa.\"\n\nFredrika Bremer niinmuodoin toivoi ja tahtoi tasa-arvolle voiton\nkaikilla aloilla, mutta hän hylkäsi kaikki maltittomat hyökkäykset ja\npelkästä puoluekiihkosta alkunsa saaneet äkkipikaiset muutospuuhat,\njotka usein eivät kestäneet tyynen tarkastuksen edessä, sanoi hän,\neivätkä tarkoitettuun päämaaliin vieneet, vaan sitä vastoin monasti\npysäyttivät asiat heidän luonnollisessa kehityksessään. Kirjeessään\nlisää hän vielä: \"Eivät kansanliikkeet sentään itsessään ole pahasta,\nvaan päinvastoin hyvästä; ne ovat tukehutettujen joukkojen välttämätön\nherääminen ja nouseminen kansalaisarvoon, ottamaan osaa niihin\noikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka ihmisen tekevät vastuunalaiseksi\nolennoksi ja kansanjäseneksi, ja jotka jokaiselle ihmiselle ovat\naiotut: ne ovat kristillisyyden esiintyminen valtiollisella alalla.\nMutta se raakalaisuus, se veren vuodatus ja sekasorto, jonka avulla\ntämmöisissä liikkeissä asuvat aatteet pyrkivät valtaan, se todentotta\nei kristillisyyden asiaan sovi. Järjettömällä ja väkinäisellä\nvastustuksella on tässä tosiaan paljon edesvastattavaa, mutta ei ole\nvähempi sekään edesvastaus, joka kansanjohtajain hartioille lankeaa.\"\n\n\n\n\nV. AMERIKASSA. MATKAN SYYT JA TARKOITUS.\n\n\nParemmin palvellakseen aatteitansa, tahtoi Fredrika Bremer katsella\nelämän moninaisuutta laajemmalta. Hän ei tyytynyt istumaan\nkammarissansa ja sieltä levittämään oman mielikuvastimensa luomia,\nhän tahtoi omin silmin olevasta elämästä etsiä kaavoja. Kuta enemmän\nhän kirjoitti, sitä kalliimmaksi rupesi hän arvostelemaan sitä\nperustusta työllensä ja vaikutuksellensa, jonka kirjailija taitaa\nvoittaa tarkalla ja uskollisella huomaamisella, miten ihmiselämä\neri kansoissa on muodostunut todellisuudessa. Kirjojen tarjoomissa\nkertomuksissa ja kuvauksissa ei ollut hänelle kylläksi, hän tahtoi\nitse astua keskelle ihmiselämän piiriä, ottamaan suoranaisesti vastaan\nniitä vaikutuksia, joita elämä eri muodoissaan saattaa sydämeen painaa.\nAikaisin kehittynyt silmä huomaamaan ja tarkastamaan oli nuoruudesta\nsaakka saattanut hänen eteensä ristiriidat, väärät ja surkeat kohdat\nmaailmassa. Hän oli nähnyt sanomattomain kärsimysten ja onnettomuuksien\nkäyvän säälimättöminä hävittäjinä elämän tiellä; hän oli nähnyt\nkovuutta luonnossa ja ihmisissä, väkevämpäin väkivaltaa, heikompain\nsortamista, syyttömien vangitsemista, — ihmiskunnan erehdyksiä ja\nväärintekoja kaikkialla. Tämä oli kolkkona voimana uhannut hänen\nluottamustansa hyvään ja kaikkivaltiaasen Jumalaan, voimatta kuitenkaan\nhäneltä paremmuuden toivoa pois riistää. Kokemukset elämän katkerista\nepäsoinnuista, sen pimeydestä ja luotujen huokauksista johdattivat\nhäntä tutkimaan Kristuksen elämänvaikutusta, jossa hän toivoi\nlöytävänsä takeet siitä, että maailman kärsimykset kerta olisivat\npoistettuina. Sillä ellei hän sellaisia takeita löytäisi, olisi hänen\nmahdotonta rakastaa Jumalaa, mahdotonta käsittää olemuksen suuria\narvoituksia. \"Sieluni rauhalle, maailmankatsannolleni on välttämätöntä,\nettä kaikkivaltias myös on kaikkihyvä\", kirjoittaa hän, ja ainoastaan\nKristuksen opissa ja personassa voipi hän Jumalan tavata sellaisena.\n\nSenvuoksi hän tämän opin käsittääpikin korkeimmaksi, kehittyneimmäksi\nkaikista uskonnoista. Mutta jokaiselle esikristilliselle uskonmuodolle\nmyöntää hän sen ohessa arvoa ja merkitystä siinä määrässä, kuin\nkukin niistä on opissansa ja vaikutuksessansa esiintynyt hyvän ja\narmollisen kaikkivallan ilmoittajana ja käskyläisenä sekä korkeimman\ntotuuden kannattajana. Siinä supistuneessa muodossa, kuin kristinoppi\nilmaantui valtiokirkossa, tuntui se Fredrika Bremerille liian\nahtaalta. Sillä valtiokirkko ei totuuden tuntemisen palavalle halulle\nsallinut sitä vapautta tutkimiseen ja arvostelemiseen, joka sille on\nvälttämätön. Protestanttinen kirkko niinmuodoin hänestä ei vastannut\nprotestanttisuuden aatetta. Se on ainoaksi ohjeekseen julistanut\nJumalan sanan Raamatussa, mutta se on ottanut itsellensä etuoikeuden\nyksin laatia sille selityksen, johon jokaisen kirkon jäsenen täytyy\nyhtyä ja jota hänen pitää tunnustaa. Fredrikaa ei tällainen kirkko\nvoinut tyydyttää; koko sielullansa etsi hän semmoista uskonnollista\ntunnustusta, jota yleisyydessään koko sivistynyt maailma voisi käsittää\nja omata — \"niinkuin aurinkoa ja evankeliumia.\" Niin yleinen ja\nkaikille valaiseva kuin aurinko ja evankeliumi, niin yleinen oli kirkko\noleva. Se ei saa luotansa lykkiä korkeampia tieteellisiä kysymyksiä,\nvaan suojella ja pyhittää niitä, eikä sulkea oveansa asioilta, jotka\ntosi-yleisen kirkon alalle kuuluvat. \"Kirkko johon minä luotan,\njota etsin ja jossa sieluni sisimmän elämänsä on jo löytänytkin,\non sellainen kirkko, jossa dogmilliset ja muodolliset erilaisuudet\neivät toisistaan eroita niitä, joita sama korkein rakkaus yhdistää\",\nkuuluvat hänen sanansa. \"Minun kirkkoni on se, jonka ylikuorissa\nFénélon, Channing, François de Sales ja Herman Francke, Hildebrand ja\nLuther, Washington ja Vinet, pyhä Brigitta ja Florence Nightingale\ntaitavat yhdessä rukoilla ja veisata kiitosvirsiä; niin, jonka\navaroista temppeleistä ei suljeta ketään, joka totisesti on etsinyt\nja rakastanut korkeinta hyvää; oli hän sitten Lao-tsen, Zoroaster,\nBuddha, Sokrates tahi Spinoza.\" Tällainen se kirkko oli oleva, jolle\nFredrika tulevaisuutta toivoi. Mutta taisiko hän maailman kansoissa\nlöytää perustusta tälle toivollensa? Olivatko olot ja oireet tavallisen\nelämän kehityksessä semmoisia, että niistä taitaisi moinen yleiskirkko\nkerta nousta? Tyydyttävää vastausta siihen ei ollut hän vielä löytänyt\nomassa, eikä naapurimaissaan; taitaisiko uuden mantereen kansa sen\nhänelle antaa?\n\nFredrika Bremer kysyi itseltänsä, eikö maa ja valtio, joka seitsemän\nvuosikymmenen ajalla oli jatkanut aineellista ja henkistä kehitystään\ninhimillisen vapauden ja itsenäisyyden perustalla, taitaisi hänelle,\nvanhan mantereen lapselle, osottaa paljon, joka täydentäisi hänen\ntoiveitansa onnellisemmasta tulevaisuudesta eri kansankerroksille\nihmiskunnassa? Hän ajatteli että olisi paljon nähtävää ja opittavaa\nkansassa, joka yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen\nperussäännöksi oli julistanut kaikille ihmisille, ilman eroitusta,\nsortamattoman oikeuden vapaasti etsiä onneansa. Tällä perustuksella oli\nyleinen tapa ja katsantokanta nuoressa yhteiskunnassa tuolla puolen\nvaltamerta kasvanut ja kehittynyt toisellaiseksi kuin meillä. Tälle\nperustukselle Amerikan kansa oli rakentanut menestyksensä. Vapauden\naate oli tässä kansassa niin luja, että se on voinut täydellisemmin\nkuin muualla missään itsensä toteuttaa uskonnossa, valtiomuodossa ja\nyhteiskunnallisessa järjestyksessä. Syytä siis kyllä vanhan mantereen\nasukkaalle mennä etsimään ja tutkimaan tuota salaisuutta, joka Amerikan\nkansan on niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehnyt. Ja syytä vielä\nsuuremmasti kirjailijalle ja ihmisystävälle semmoiselle kuin Fredrika\nBremer, jolle vakuutus uudistetusta tulevaisuudesta ihmiskunnalle oli\nensimäisenä elinehtona.\n\nJo kauan oli Fredrika puhunut omaisillensa matkatuumastaan, mutta\nnäihin saakka heidän oli onnistunut estää häntä aikeitaan käytäntöön\npanemasta. Eihän ollut sopiva, eikä edes mahdollista yksinäisen\nvaimo-ihmisen lähteä matkustamaan satoja penikulmia yli maiden ja\nmerten. Yksin kulkea rautateillä, ventovieraissa maissa, matkustaa\nja asua päiviä ja viikkoja laivoilla, siirtyä paikasta paikkaan,\nyötellä ja asua ravintoloissa, sanalla sanoen: liikkua kaikkialla,\nnähden ja kuullen kaikkea, ja kaikkea kokea, semmoinen ajatus heitä\nkovasti loukkasi alussa. Mutta kun Fredrika ei taipunut äitinsä ja\nsisarensa epäyksiin, lakkasivat he kieltämästä häntä, ja jonkinmoista\nlepytystä tuotti heille Fredrikan tekemä lupaus kirjoittaa sisarellensa\nAgathalle matkakirjeitä kaikista, mitä hän matkallansa huomattavaa\nlöytää ja kokee — lupaus, jonka kirjailija uskollisesti piti ja jonka\nseurauksena oli hänen sittemmin julkaisemansa lavea, kolmi-osainen\nmatkakertomuksensa \"Hemmen i nya Verlden\" (Uuden mantereen kodit).\nTässä teoksessa on kirjailija suuren taulun puitteihin koonnut\nhuomionsa ja ajatuksensa inhimillisen elämän oloista ja tavoista\nuudella mantereella, ja samaa teosta on osaksi käytetty lähteenä\nseuraaville, kirjailijan sanottua matkustusta koskeville piirteille.\n\nOmaistensa ja ystäväinsä onnentoivotusten seuraamana jätti Fredrika\nTukholman syksyllä vuonna 1849. Poikettuansa Köpenhaminassa\nluonnontukija ja filosofi H.C. Örsted'in luona, yksi niitä harvoja\nystäviä, jotka kehoituksillaan olivat hänen rohkeaa matkatuumaansa\nkannattaneet — sekä Lontoossa useampain kirjallisten heimolaisien\nluona, nousi hän laivaan Liverpoolissa, kääntäen samassa mielensä ja\nkaiken huomionsa uutta maailmaa kohti, jonka ihmisiä ja tapoja hän nyt\nmeni oppimaan.\n\n\n\n\nAMERIKASSA. VASTAANOTTO JA KOHTELU SIELLÄ.\n\n\nHänen nimensä oli ennättänyt valtameren yli ennen häntä, ja astuessaan\nmaalle New Yorkissa, oli häntä uusi manner tervehtimässä etevimpien\nmiestensä ja naistensa kautta, jotka olivat odottamassa hänen tuloansa.\nMonta kymmentä kättä ojennettiin hänelle tervetuliaisiksi ja kilvassa\npyydettiin häntä kesteilemään kodeissa ja perheissä. Mihin hän meni ja\nmatkusti, otettiin hän kuin kutsuttu vieras vastaan maan parhaimmissa\nhotelleissa; laivoilla ja rautateillä osotettiin hänelle ensimäiset\npaikat, ja kun hänen piti pilettinsä lunastaa, olivat ne aina ennakolta\nlunastetut, sanottiin hänelle. Kaikki tahtoivat nähdä ja osottaa\nkunnioitustansa tuolle nerolliselle naiselle, jonka viehättävät\nkirjaluomat olivat heille, valmistaneet niin monta herttaista hetkeä\nja joka nyt oli tullut katsomaan heidän maatansa. Arveltiin ehkä myös\nettä tämän kaukaisen vieraan käynnistä saattaisi vielä kirjateos\nsyntyä Yhdysvalloista; niinpä ei ollutkaan muuta kuin luonnollista,\njos tahdottiin esiintyä vieraanvaraisina isäntinä ja emäntinä.\nAamusta iltaan piti hänen ottaa vastaan tervehtijöitä, kutsumuksia,\nkukkaisvihkoja ja seisoa vastaamassa tietohaluisten lukemattomiin\nkysymyksiin: miten vanhassa maailmassa elettiin ja jaksettiin, miten\nonnistui matka tänne, miltä tuntuu meidän maamme? j.n.e., jonka\njohdosta kirjailija kotiintultuansa sanoi, kun häneltä kysyttiin kuinka\nhäntä uuden mantereen asukkaat miellyttivät: \"Paljon heistä pidin,\noikein paljon, mutta heidän loppumattomia kysymyksiänsä ei jaksa kukaan\nkestää.\"\n\nMonta kertaa täytyi hänen antaa ja useammasti vielä kieltää käsialansa\nsanomalehtiin pantavaksi; kirjoituksia pyydettiin häneltä — ja\nkerrotaanpa Longfellow'in tahtoneen kipsiin muodostaa hänen kätensä\nmuistoksi. Vähemmän tai pitemmän aikaa täytyi hänen asua ystäväinsä\nomissa kodeissa. Emerson'in, Washington Irwing'in, Longfellow'in,\nLowel'in ja useampain naiskirjailijain luona vieraili hän useampia\nkertoja ja monta päivää yhtä mittaa. Catherine Sedgewick, \"Reedwood\"\nja \"Hope Leslie\" kirjain maineekas tekijä voitti täydellisesti\nhänen sydämensä. Sekä kirjoituksiensa kautta että suusanallisesti\ntutustuttivat nämä ja muut etevät henkilöt vieraansa Amerikan\nvaltiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin, sen rientoihin ja\ntoivoihin. Kaikkialla hänen tuttavansa saattoivat häntä semmoisiin\npaikkoihin ja laitoksiin, jotka jollain tavoin olivat omiansa vieraalle\nkäsitystä luomaan uuden valtion rakennuksesta. Missä oli juhla\nvietettävä, yleinen kokous pidettävä, tultiin häntä sinne kutsumaan.\nTäten taisi Fredrika Bremer paremmin kuin moni muu matkustaja tutustua\nvieraan maan omituisuuksiin ja elämän muotoihin; hänen ei milloinkaan\ntarvinnut tuntea yksinäisyyden ikävyyttä eikä outona olla katselemassa\noutoja oloja ja ihmisiä, tuo mikä matkustajalle ventovieraassa maassa\nsaattaa tuntua niin perin kolkolta. Hän kirjoittaa siitä: \"En ole\ntäällä vieraana ollut, vaan niinkuin sisar veljiensä ja sisartensa\nkesken olen elänyt puhellen arvelematta heidän kanssansa kaikesta,\njuuri kuin luulen taivaassa voitavan puhella.\" Näin ollen hänen\nvierailemisensa Amerikassa suuntautui kokonaan toisin kuin matkustajain\nyleensä; sen vuoksi hänen kertomuksensa sieltä voittivatkin puoleensa\ntavallista suuremman huomion.\n\nNiinä kahtena vuonna, joina Fredrika Amerikassa oleskeli, matkusti\nhän läpi koko Yhdysvaltain, idästä länteen, pohjasta etelään, kooten\nhavaannoita kaikilta yhteiskunnan asteilta. Oltuansa syyspuolen New\nYork'issa ja useammilla käynneillä ulompana maaseuduilla, tuli hän\ntalveksi Boston'iin, jossa hän asui ruotsalaisen konsulin Benzon'in\nluona, ja käytyänsä jälleen keväällä New York'issa, kääntyi hän\neteläänpäin ja asettui Charleston'iin Etelä-Karolinassa. Oleskeltuaan\npitemmän aikaa myös Virginiassa ja Georgiassa — orjalaitokseen\ntutustuaksensa — (josta edempänä tulee kerrottavaksi), siirtyi hän\ntakaisin pohjoiseen, Pennsylvaniaan kvääkarein luoksi ja sieltä länteen\nIllinois'iin ja Wiscons'iin, asuen Chicago'ssa ja Millwaukie'ssä jonkun\naikaa. Vielä edempänä lännessä käytyänsä, laski hän jättiläisvirtaa\nalaspäin Mississippi-tasankojen läpi New Orleans'iin ja sieltä\nyli Kuban saarelle. Sinne tuli Fredrika ainoastaan muukalaisena,\ntuntemattomana naisena, mutta pian täälläkin kasvoi hänen ympärilleen\npiiri hyväntahtoisia ihmisiä, joita hän oppi rakastamaan ja joista hän\nerosi ystävän kaipauksella.\n\n\"Olen ihminen, eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle\narvotonta\", oli nytkin Fredrikan ohjelauseena, ja tämä häntä\nopasti kaikkialle, aina indianin ja vaatimattoman uudisasukkaan\nyksinkertaisesta töllistä mahtavain suurkaupunkien komeihin palatseihin\nsaakka. Ei ollut mitään, joka olisi jäänyt hänen intoilevan mielensä\nharrastusta ja osanottoa vaille. Hän tahtoo nähdä kaikkea, tutkia\nkaikkea. Tosin tuommoinen odottamattoman suuri vieraanvaraisuus,\nkestitseminen ja hyvänä pitäminen, jolla hän kaikkialla vastaanotettiin\nja kohdeltiin, olisi pian saattanut vietellä ja estää häntä huomaamasta\nyhteiskunnassa sen pimeitä puolia, mutta Fredrika Bremerillä oli\nsiksi avara silmä ja tarkka huomiokyky, että hän olisi antanut\nsellaisten ulkonaisten vaikutusten salata häneltä todellisuuden, ja\nsiksi syvä mieli, että hän olisi matkansa tarkoituksen unohtanut\nhuolettomain päiväin nautintoon. Olla alinomaisen kunnianosotuksen ja\nhuomion esineenä, voisihan se, jos mikään, pian saattaa viehätykseen\nja erehdyksiin arvosteluissa, mutta Fredrika Bremerille ei niin\nkäynyt. Se ei taitanut hurmauttaa häntä eikä hänelle mieleenkään\nollut. Päinvastoin valittaa hän sisarellensa, kuinka rasittavaksi\nja vastenmieliseksi käypi, kun pakoitetaan olemaan aamusta iltaan\nsuurissa seuroissa ja itseänsä joka paikassa näyttelemään. Hän\nvertaa itseänsä leijonaparkaan, jonka kesyttäjänsä orjana täytyy\nlyödä käpälää ja hännällänsä huiskia niin kauan kuin henki ruumiissa\npysyy, ja kirjoittaa sitten: \"Meni mieleni kateelliseksi, kun äsken\nnäin tienvieressä kanan tyytyväisenä makaavan auringonpaisteessa:\najattelinpa että parempi olisi olla kanana kuin leijonana.\"\n\nMutta tällainen vastaanotto, joka johti matkustajan suoraan\nuuden maailman kansan koteihin ja perheelliseen elämään ja avasi\nhänelle tien kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin,\nvalmisti sen sijaan kirjailijalle runsaita ja arvokkaita aineksia\nkuvauksiksi. Hänen matkakertomuksissaan esitelläänkin silloisen\nAmerikan yhteiskunnallista, valtiollista ja uskonnollista elämää eri\nmuodoissaan; maan korkeimman intelligenssin, sen kirjailijat, sen\ntiede- ja valtiomiehet, joiden hengentuotteita ja nimiä jo kauan oli\nkunnioituksella mainittu Europassakin, saat niissä tavata. Se henkinen\nelämä, joka \"Uuden mantereen kodeissa\" on kuvattuna, todistaa kyllin\nettei Yhdysvaltain nopea edistyminen suinkaan perustu pelkältään\naineellisiin syihin, vaan että sen juuret ovat etsittävät yhtä paljon\nja likinnä virkeässä ja mahtavassa kehityksessä henkisellä alalla.\n\nMe näemme näistä kertomuksista, joita hän itse vertaa muutamiin\nsilmänkantamattomalta vainiolta noukittuihin tähkäpäihin, kuinka hän\nkaikilla aloilla tahtoo tungeta asiain syvänteelle. Kaikessa etsii hän\nelon korkeinta tarkoitusperää, ja pienintäkin olokohtaa arvostelee\nhän sen mukaan, missä määrässä siinä elää ja ilmitulee pyrkimystä\ntäydellisyyteen. Hän oli lähtenyt Amerikaan hakemaan uusia toiveita\nihmiskunnan jalostumiseen; hän \"tahtoi nähdä uuden ihmisen ja hänen\nmaailmansa, uuden ihmiskunnan ja enteet sen tulevaisuudesta uudella\nmantereella\", ja tämä tarkoitus silmämääränä hän matkallansa kokoo\nhavaannoitansa.\n\n\n\n\nAMERIKASSA. SIVEELLISET PERIKUVAT.\n\n\nMitä on Fredrika Bremer uudella mantereella nähnyt? Onko hän löytänyt\nsitä uutta ihmistä, niitä enteitä uuden sukukunnan tulevaisuudesta,\njoita hän etsi? Tahdomme kuulla, mitä hän siitä puhuu.\n\nNe siveelliset perikuvat, joiden toteuttamista kohti kaikki kehitys\nAmerikan kansassa kulki, käsitti Fredrika monin tavoin eroaviksi\nsiitä, mitä hän Europassa oli nähnyt ja kokenut. Vapauden kunnioitus\nsanassa ja työssä oli se perusohje, jonka amerikalainen tunnusti\nkansan oikeaksi johtajaksi kaikissa sen elämänmuodoissa, yksityisen\nihmisen oikeus ja onni oli pyhänä pidettävä ja loukkaamaton. Jokaisen\ninhimillisen individin tulee suorastaan esiintyä omituisuudessaan,\nyksin Jumalan kasvojen edessä seisoa ja tältä sisimmältä kohdaltaan\nvaikuttaa ulospäin oman vakuutuksensa mukaan. Oikeus on oleva yksi\nkaikilla. Korkeimpaan luonnonlaatuiseen kehitykseen pitää kaikilla\nolla samallaiset tilaisuudet, onnen saavuttamiseen ei saa yhdeltäkään\ntietä sulkea. Sama vapaus, sama oikeus on oleva naisella kuin miehellä.\nOikeus sanoo: etsi onneasi kaikkialla; se on ainoastaan väkivaltaa,\njoka sanoo: tuolla alalla saat sinä onnea etsiä, mutta tuolle toiselle\nalalle et saa astua.\n\nJa työn kunnia sekä työn kunniallinen palkka on tuleva jokaiselle\nrehelliselle työntekijälle. Kaikellainen työ on itsessään kunniallinen\nja semmoisena arvosteltava. Yhteiskunnassa pitää vallitseman\ntasa-arvonliike, joka tasaa yläältä. Jokainen ihminen on tuleva\noikeutta tekeväksi ja hyväksi, oikeutta tekevän ja hyvän kohtelun\nkautta. Hyvä henki kutsuu hyvän hengen esille. — Kaikkea kaikille\non yhteiskunnan todellinen päämäärä. Sen mukaan kuin kukin kykenee\nvastaanottamaan, pitää hänen saada tulla osalliseksi kaikesta,\naineellisesta ja henkisestä hyvästä maan päällä. Kukaan ei ole siitä\nsuljettava, joka ei itse sulje itseään. Ja jokaisella pitää myös\ntilaisuutta oleman astua uudestaan sisään; senvuoksi on vankeus\noleva parannuslaitos ja toinen koulu niille, jotka sitä tarvitsevat.\nYhteiskunnan tulee niin järjestyä, _että kaikille on tie auki kaikkea\nsaavuttamaan, että kaikki voi tulla kaikille_.\n\nOnko Amerikan kansa nämä periaatteet toteuttanut? kysyy Fredrika\nBremer, ja vastaa: ei, mutta se likenee sitä. Ei Amerikakaan taida\nihmiskunnalle uutta paradisia luoda, sitä emme enää saa tämän maan\npäällä, mutta sen kansassa elää enemmän toivoa, enemmän uskallusta kuin\nvanhan mantereen asujamissa. Ja vaikka kovin paljon puuttuu, vaikka\nsuuria ja vaarallisia epäkohtia on päässyt valtaan, näkyy kuitenkin\nläpitseensä jälkiä näistä korkeista periaatteista siinä järjestelmässä,\njoka uuden maailman valtiollista ja yhteiskunnallista elämää kannattaa.\n\n\n\n\nAMERIKASSA. USKONNOLLISET OLOT.\n\n\nFredrika Bremer ei tavannut Yhdysvalloissa mitään erityistä\nvaltakirkkoa, kiinnitettynä valtioon ja sen erityiseen suojelukseen,\nvaan suuren luvun eri kirkkoja ja tunnustuksia, jotka olivat tottuneet\nkärsimään toinen toistansa ja vaikuttamaan kukin omalla sisällisellä\nvoimallansa ilman valtiollisia etuoikeuksia. Jokainen seurakunta on\nitse saanut järjestää ja ylläpitää jumalanpalveluksensa ja huolta\npitää uskonsa levittämisestä; jokaisen jäsenen on niinmuodoin täytynyt\nosaa ottaa seurakuntansa voimassa oloon ja sen kartuttamiseen. Ja\nkun hän siinä on saanut itse vapaasti vaikuttaa, on hänen puolestaan\nmyöskin ollut pakko kunnioittaa ja vapaata vaikutusta myöntää muiden\noikeuksille. Tästä on kasvanut toiselta puolen suuri hartaus, toiselta\npuolen suvaitsevaisuus eri uskontunnustuksien ja lahkojen kesken.\nMissä eri uskonmuodot käsitetään seurauksina erillaisesta henkisestä\nlahjoituksesta, siellä paremmin taidetaan yhdistyä työntekoon kaikkien\nkanssa, jotka kristityn nimeä kantavat. Vaikuttavaa henkeä on siellä\nenemmän kuin dogmeja.\n\nFredrika Bremeriä, joka itse ei suorastaan ollut sitoutunut\nrajoitettuun tunnustukseen, tämmöinen uskonelämän kehitys varsin\ntyydytti. Hän luuli näkevänsä täällä rakennettavan sitä näkymätöntä\ntempliä, ylitse kivestä ja puusta tehtyjen, jossa kaikki ihmiset,\njoilla hyvä tahto on, yhtyvät työhön Kristuksen nimessä. Tämänkaltainen\nyhteisvaikutus on tuottanut yhteyttä kaikilla aloilla: lähetystoimessa,\nköyhäinhoidossa, rikoslain parantamisessa, raittiuden ja siveellisyyden\nedistämisessä ja ehkä eniten kaikista koululaitoksessa. Kaikkialla\ntapaa Fredrika Bremer vaikutuksen, jonka päämaalina on niin paljon\nkuin suinkin torjua köyhyyttä ja puutetta ja, missä se on päässyt\nalkuun, estää sen levenemistä. Siellä jokaisen yksityisen uskonnollinen\ntunnustus ja tietoisuus vapaudesta velvoittaa häntä enemmän ja asettaa\nhänen suurempaan edesvastaukseen, senvuoksi kristillisen yhteiskunnan\nja valtion likisimmät johtajat tahtovat kaikkialla niin paljon\nkuin mahdollista tukea, vahvistaa ja kehittää yksityistä ihmistä.\nSiinä mielessä kansan rikkaimmat ja lahjakkaimmat henkilöt yhtyvät\nenentämään kouluja ja levittämään sivistystä laajalta yhteisen kansan\nriveihin, jotta kaikki kansanluokat pääsisivät kohoamaan siihen\nyhdenvertaisuuteen, johon kasvatus yksin johdattaa. \"Tasoitusta\nyläältä\" olivat suuret opettajat, semmoiset kuin Horace Mann, Barnard,\nChanning, Everett vaatineet ja se on ollut kaikkien niiden pyrintönä,\njotka ovat käsittäneet, että vapaassa maassa on uskonnolla ja valtiolla\nyhteinen asia saavutettavana, yhteinen tarkoitus voitettavana:\nyksityisen tilan parannus.\n\nEttä maassa missä yksityisen kunnioitus ja sen yhdistyksessä vapaus\non koko kansan tunnussanana, saapi esteettä syntyä ja voimassa olla\nsemmoiset ihmisten kesken muodostuneet liittokunnat kuin kvääkarien,\nmormonein, Uuden Libanonin shäkers'it y.m., ei voinut Fredrika Bremeriä\nihmetyttää. Hän näki näissä yhdistyksissä vapauden toteutettuna\nja käsitti ettei valtion tarvinnut niitä peljätä, sillä niin\nrajattomalla alueella kuin Yhdysvaltain ei moinen seurakuntalaisina\nja yhteisomaisuuden-liitot voineet muuta kuin poikkeuksina pysyä.\nKirjailija saattaa lukijan New Libanonin shäkersläisten ja erääsen\ntoiseen liki Bostonia asuvaan yhteiskuntaan, johon joukko kansalaisia,\nprotestanttista uskoa, on liittynyt elämään yhdessä, suostuttuin\nsääntöjen mukaan. Avioliitto on heillä kielletty, he tahtovat elää\nhenkisessä liitossa, ahkeralla kättensä työllä. Moni elämän kovuutta\nkokenut sydän ja maailman myrskyissä murtunut mieli on semmoisessa\nliittokunnassa löytänyt rauhan sijan ja ystäviä, joiden parissa\ntulevaisen elämän toivo on tuonut hänelle lohdutusta. Toisessa\npaikassa, New Jersey'ssä, viettää Fredrika monta päivää seurakunnassa,\njoka on syntynyt siten että miehiä ja naisia on yhtynyt, kukin on\npannut osan omaisuudestaan yhteiseksi toimeentuloksi, ja kukin\npanee myös työnsä siihen. He elävät ja toimivat valtakunnassaan\nveljellisessä rakkaudessa ja sovussa, elävät elämätä, \"joka ei suinkaan\nmaailmanparannusta toimeen saa\", sanoo Fredrika, mutta joka ei myöskään\nketään pahenna. Yhteiskunnan asukkaat ottavat suurimmalla ystävyydellä\nvieraansa vastaan, ja nuori kansa tanssii iloiten ja riemuten heidän\nseurahuoneessaan, jossa Fredrika Bremer seurakunnan pianolla soittaa\nheille ruotsalaista polskaa. Tämmöinen elämä saattaa ihmiselle tuntua\nsuloiselta, mutta syvempää tarkoitusta ei siinä löydy, sillä ei voi\nolla pysyväisyyttä. Että ihminen uhraa vapautensa aineellisten etujen\nvoittamiseksi, ei voi missään aatteena kestää, mutta se kadottaa kaiken\nkäytännöllisen merkityksensäkin sellaisessa maassa kuin Yhdysvalloissa,\njossa vapaus ehdottomasti tuottaa menestystä ja jossa on tilaa kylläksi\nauringon paisteessa jokaiselle. Semmoiset ovat mietteet, joihin näiden\nliittokuntain olo ja elämä matkustajamme saattaa.\n\n\n\n\nAMERIKASSA. KVÄÄKARIT.\n\n\nPennsylvaniassa oleskeli Fredrika Bremer paljon kvääkarien seurassa,\nhän tahtoi likeltä tutustua heidän maailmankatsantoonsa, luonteesen\nja tapoihin; tämän uskokunnan historia oli häntä nuoruudesta saakka\nviehättänyt, nyt oli hänellä tilaisuus muodostaa itsellensä näkemään\nperustunut käsitys sen kehityksestä. Filadelfiassa asuessaan hän usein\noli läsnä heidän kokouksissaan, kuuntelemassa heidän esitelmiään.\nHän huomasi kvääkarien vaikutusta kaikkialla yhteiskunnassa, etenkin\nhyväntekeväisyyden alalla, nämä \"sisällisen valkeuden\" saarnaajat\nesiintyivät hänelle ahkeroina ja uskollisina inhimillisen edistyksen\nkannattajina. \"Ruotsissa\", kirjoittaa hän, \"tunnemme kvääkarit\nainoastaan omituisena uskonlahkona, jotka sinuttelevat kaikkia\nihmisiä, käyttävät leveälaitaisia hattuja ja astuvat hattu päässä\nkeisarienkin eteen, täällä olen oppinut tuntemaan heidän merkityksensä\nihmiskunnassa\". Senjälkeen kuvailee meille kirjailija George Fox'in\nja William Penn'in vaikutusta ja työtä kvääkarikunnan perustuksessa,\nsen asettumista Delaware virran rannoille ja kuinka tämä uskonvainoa\npaennut joukko uudessa siirtomaassa kehittyy ja kasvaa vahvaksi\nseurakunnaksi, josta moni voipi paljon oppia.\n\nMikä taitaa enemmän innostuttaa, sanoo hän, kuin seurata tämmöistä\njumalallisesti hurmaantunutta miestä todistavana totuuden puolesta ja\nnähdä, kuinka hän julman pitelemisen käsistä, vankeudesta, kuoleman\nvaarasta astuu taas yhtä lujana, yhtä vakaana esille; nähdä kuinka\ntunnustajien joukko kasvaa hänen ympärillään, kuinka hän hengen\nvastustamattomalla voimalla panee valtiokirkon kivimuurit horjumaan ja\nsen palvelijat hämmästymään? Mikä taitaa enemmän ihmetyttää kuin nähdä\nnämä sisällisen valkeuden oppimattomat tunnustajat esiintyvän sisimmän\nelämän ilmoittajina ja tulkitsijoina? Päivämiehet ja palvelustytöt\ntulevat saarnaajiksi, kutsuen paavit ja sulttanit, puritanit,\nneekerit ja hindulaiset kuuntelemaan totuuden sanaa sisällisen äänen\ntuomio-istuimen edessä.\n\nTuo sisällinen ääni, joka käski heitä asettamaan hengen raamattujen\nyli, joka käski heitä sinuttelemaan kaikkia ihmisiä ja kieli ketäkään\nkumartamasta, joka ei voinut hyväksyä valan tekoa eikä ulkonaista\nhallitusmuotoa, käski sitävastoin jokaista sulkemaan kaikki ihmiset\nveljesrakkauden syliin ja kohtelemaan eläimiäkin hellyydellä.\nTullessaan uudelle mantereelle tämmöiset aatteet sydämessään,\ntervehtien indianeja veljen nimellä ja ystävän kohtelulla, ei ollut\nihme, että he kaikkialla voittivat lukuisasti seuraajia. Eikä ollut\nihme että seurakunta, joka jumalanpalveluksessaan katsoi niin vähän\nmuotoa, joka elämässään noudatti niin uskollisesti vapauden ja\ntasa-arvon oppia, herätti totisen kunnioituksen henkilössä sellaisessa\nkuin Fredrika Bremer. Missä kaikki ovat oikeutettuina samoihin etuihin\nja samaan asemaan, ilman sääty- tai sukupuolieroitusta, siellä täytyy\nlöytyä paraimmat aineellisen ja henkisen onnen toiveet. \"Ajatusvapauden\noikeus, perustuva Jumalan ääneen ihmisen sydämessä, on sama oppi,\njonka puolesta Sokrates kuoli ja Luther eli\", päättää kirjailija\nmietteensä kvääkareista ja lisää, viitaten myös heidän heikkouksiinsa:\n\"Totta on, että se pahan ota, joka jokaisen ihmisen sydämessä juuret\nlöytää, kvääkarikunnassakin näytteleikse, vaikkei se nuoruudessaan sitä\nnähnyt eikä sitä ehkä ollut alussa. Sillä ihanan aatteen into saattaa\nmuuttaa ihmissielun kevät-aamuksi, jonka ylitse selkeä taivas sinisenä\nsiintää, ja jonka puhtaan ilman kukkasten tuoksu ja lintujen viserrys\ntäyttää. Pilvet nousevat vasta myöhäisempään päivällä. Ensimäisessä\naamuraittiudessaan oli kvääkarisuus niinkuin kirkas, puhtaista\nlähteistä juokseva virta, joka totuuden puhdistavalla vedellä uudestaan\nkastoi maailman uskomaan ja tunnustamaan totuuden ääntä ja valtaa.\nTämä oli ja on vielä sen hyvä työ ihmiskunnassa, ja sen herätyssana on\npuhdistavalla voimalla tunkenut tuhansien ihmisten sydämiin.\"\n\n\n\n\nNAISEN TILA JA ASEMA.\n\n\nJohdonmukaisena seurauksena niistä kristillisistä aatteista, jotka\ninhimillisen oikeuden ja vapauden oppia levittivät, tapasi Fredrika\nBremer naisen tilan ja aseman Amerikassa osaksi jo paljon parannettuna\nja kaikkialla parannuksen esineenä. Sillä kuta enemmän todellisesti\nkristilliset aatteet voimaan pääsevät, sitä enemmän ihmisen siveellinen\narvo astuu määrääjäksi ja sitä mukaa naisen asemakin koroittuu; silloin\nkun ruumiillinen väkevyys lakkaa valtikkaa kantamasta, on nainen\nmiehen vertaisena, kuuluu Fredrika Bremerin ennustukset. Paljon siitä\nvielä puuttuu Amerikassakin, mutta suunta sekä valtiollisella että\nyhteiskunnallisella alalla on siellä selvä. Fredrika Bremer, joka oli\nnähnyt kuinka vaikeata tytön oli saada oppia, kuinka vaikeata hänen oli\nmaallisen elämän polulla eteenpäin päästä, kuinka paljon nöyryytystä\nmaailmassa, kuinka paljon esteitä kaikkialla, kodissa ja kylässä, hänen\neteensä oli pantu, näki Amerikassa naisen jo nauttivan vapauden lakia.\n\nTilaisuus korkeampaan kehitykseen oli hänelle suotu. Naisella pitää\nsiellä oleman sama oikeus hengenlahjain viljelykseen ja edistykseen\nkuin miehelläkin. Sama tie on oleva auki hänellä kuin miehelläkin\nvapauden ja onnellisuuden saavuttamiseen. Tämän periaatteen huomasi\nFredrika vaikuttavana voimana naisen kasvatuksessa, hänen asemassaan\nkodissa ja perheessä niinkuin sen ulkopuolellakin. Koulut olivat\nhänelle avoinna, hän sai tehdä opintoja korkeampia työ- ja tiedealoja\nvarten; Fredrika tapasi hänen lääkärinä, opettajana, esitelmänpitäjänä,\njohtajana sairashuoneissa, orpohuoneissa, koululaitoksissa ja\nosanottajana useammissa yhteiskunnan onnea ja menestystä koskevissa\ntoimissa. Nainen ei ollut Amerikassa niinkuin Europassa syrjälle\nsysätty kaikesta, häntä ei siellä niinkuin täällä kotona voitu pihdissä\npuristaa, ei perheessä eikä ulko-elämässä. Uuden mantereen perheet\novat kerrassaan julistaneet naisen haltijaksensa ja lainsäätäjäksensä;\nhän tietää sen ja sen vuoksi hän myöskin koettaa asemaansa ja\narvoansa niin hoitaa, että siitä koko hänen kansansa kasvaisi ja\nlujaksi tulisi. Edesvastauksen tunne velvoittaa amerikalaista naista\nsuurempaan itsenäisyyteen, hänen täytyy muodostaa itselleen ajatus ja\nmielipide kaikissa ihmiselämää koskevissa kysymyksissä; hän tietää\nettä kansan kehityksen juuret kasvavat ensimäistä alkuansa siitä\nkodista, jonka keskus ja haltija hän on. Aviovaimosta lelukaluna\ntaikka palvelijana ei tietänyt uuden mantereen asukas, senvuoksi\nmiehen ja vaimon välillä suurempi vuorovaikutus työssä, vertaisuus\nelämän taakkain ja velvollisuuksien kantamisessa. \"Ja avioliitto näkyy\nolevan amerikalaisen korkein onnellisuuden ihanne\", sanoo kirjailija,\n\"avioliitto ja koti ensimäisenä ja vaikutus kansalaisena toinen.\nOma puoliso, oma koti kaunistettavana, oma maantilkku viljeltävänä\nja sen lisäksi jotain toimittaa kunnan ja kaupungin hyväksi, siinä\nuseampien miesten elämäntarkoitus. Siihen tulee joskus vielä toivottuna\ntapauksena matka Europaan katselemaan _valmiita_ kaupunkeja ja\n_raunioita_.\"\n\nTiedämme kuinka korkealle juuri Fredrika Bremer asetti kodin arvon\nja vaikutuksen ihmiskunnan kehityksessä; kotielämän jalostuttaminen,\nylentäminen ja siihen tarkoitukseen naisen sivistyksen koroittaminen.\nSiinä se läpikäyvä aate hänen teoksissaan, jonka hän kotomaassaan\noli eloon kutsunut ja jota hän nyt merten toisella puolella etsi.\nFredrika oli ennen lähtöänsä lukenut kertomuksia Amerikasta ja sen\nkansasta ja maahan tullessaan tuonut muassaan valmiin aatekuvan uuden\nmaailman naisesta. Löysikö hän todellisuudessa tämän kuvan vastineen?\nOliko uuden maailman nainen itse sitä, mitä kirjailija oli ajatellut\nja toivonut? Ei täysin, mutta saattoi siksi tulla, nyt oli hän\nniinkuin kesken kasvantoa. Hän omisti paljon koulusivistystä, mutta ei\nriittävästi aina sitä sivistystä, jota kanssakäyminen jokapäiväisessä\nelämässä ihmiseltä kysyy. Hänen näköalansa ei ollut ennättänyt\ntäälläkään kyllin vielä laajentua. Hän tunsi sen merkityksen, joka\non kodin muodostumiselle annettava koko kansan kehitysjuoksussa,\nmutta hänen tietonsa kodin suhteesta yhteiskunnalliseen elämään\nja valtiollisiin kysymyksiin oli puuttuvainen. Hän ei ollut vielä\nsaavuttanut kykyä, \"millä voisi kasvattaa kelpo kansalaista, millä\nvoisi lapsen sydämessä sytyttää pyhän isänmaanrakkauden ja innon sen\noikeaan palvelukseen, miten voisi valaista hänen sydäntänsä niin,\nettä se yhteiskunnallisissa oloissa ja vakiokysymyksissä käsittäisi\nomantunnon puhtauden ja totuuden pyhyyden yhtä välttämättömäksi kuin\nkodinkin piirissä.\" Täydellisyyttä ei Fredrika siis löytänyt tässäkään,\nmutta pyrkimyksen sitä saavuttamaan näki hän kaikissa kansanluokissa.\n\n\n\n\nWALDO EMERSON.\n\n\nKaikista maan etevistä ja kuuluisista henkilöistä, joiden seuraan\nFredrika tuli matkallansa, näkyy Waldo Emerson jättäneen häneen\nsyvimmän ja pysyväisimmän vaikutuksen, voimatta kuitenkaan häntä\nlämmittää. Ensimäisessä hetkessä kun he tapasivat toisensa, huomasi\nFredrika tässä miehessä aatteen sankarin, joka täydellisyyttä\nja idealejansa tavoitellen ei milloinkaan opi, niinkuin tulisi,\nsoveltamaan vaatimuksiansa mahdollisuuden ja luonnollisten olojen\nrajoihin. Harmistuu alinomaa ihmisten pahuutta, keksii virheitä,\npaheita ja puolinaisuutta ylt'ympärillään, ja on itse siksi suuri ja\ntäydellinen, että voisi käsittää muiden heikkouksia ja kärsimyksiä.\nJonkinmoinen kylmyys ja halveksiva sävy hänen puheessaan asioista ja\nihmisistä, jotka Fredrikalle olivat kalliita, oudoksuttaa ja loukkaa\ntätä, mutta pitemmän aikaa vietettyään hänen luonansa katoaa osaksi\nse jäykkyys, joka ensin piti heitä loitommalla toisistaan. \"Jos sukua\nollaan, niin kyllä yhteen tullaan\", oli Emerson sanonut hänelle\nensi kerta kun hyvästi sanoivat, ja monet olivat ne hetket, jolloin\nsittemmin istuivat miettien ja keskustellen elämän suuria arvoituksia.\nFredrika Bremer kirjoittaa sisarellensa: \"Tälläinen kritillinen,\nkristallinkirkas, puhdas ja kylmä luonto voipi olla suuresti\nkunnioitettava, sangen terveellinen ja hyödyllinen sille, jonka se\non, ja myöskin toisille, jotka tahtovat sen tarkastuksen alaisiksi\nruveta, mutta — minulle Davidin sydän ja Davidin laulut\". Myöhemmin\nsanoo hän: \"Tosi nautinto se oli minulle tuo kotkanluonto, tuo luja\nhenki, mutta niin erillaiset ovat kuitenkin luontomme ja mielipiteemme,\nettä yhtymisemme jääpi vaillinaiseksi, ja minussa väliin suuren\nkunnioitukseni ohessa pääsee esille salainen vastustushaluni häntä\nkohtaan, ja silloin hänen alppiluontonsa kylmänä ja peloittavana karkaa\npystyyn. Kuitenkaan ei tämä puoli hänen luonnossaan ole alkuperäisintä\neikä hän itsekään siinä oikein viihdy, vaan heittää sen mielellään ja\nelää ennemmin vienommassa ilmassa, jossa olentonsa luonnollinen kauneus\npääsee näyttäytymään ja vaikuttamaan.\"\n\nKantansa filosofina on panteismo; siveellisessä opissaan puhdas, jalo\nja ankara, hän asettaa vaatimukset suuriksi itselleen ja muille, ei\nsäästä kovuutta sanoissa eikä jyrkkyyttä arvostelussaan. Mielelläni\nvaihdan hänen kanssaan ajatuksia, usein vie hän minut mukaan, mutta\nusein vastamäkeenkin käännyn. En tiedä syytä, vaan en keskustelua hänen\nkanssaan koskaan etsinyt; kun se tuli, niin hyvä oli, mutta kun ei se\ntullut, oli hyvä kanssa? Vaikka Emerson oli lempeä perheoloissaan,\nkaipasi Fredrika kuitenkin aina hänessä suurempaa osanottoa ja\nenemmän hartautta yhteiskunnallsiin kysymyksiin ihmisten onnesta ja\nmenestyksestä, surusta ja kärsimyksestä maan päällä. \"Mutta\", päättyy\nFredrikan kertomus Emerson'ista, \"mikä oikeus lähteen laineella, jota\npieninkin tuulen henki liikuttaa, on riidellä kivikalliota vastaan,\nettä se toisellaiseksi luotiin. Semmoisessa povessa lujia metallia\nkasvaa. Vaietkoon pieni lähde ja tyytyköön siihen, että saapi kalliota,\nkukkasia, taivaan kantta ja tähtösiä kuvastella, että saapi elää ja\nraittiutta itselleen ottaa samoista näkymättömistä lähteensuonista,\njoita korkeimmat vuorten ylänteetkin imevät. — Enpä tahtoisi tätä\nmahtavaa tähtien tulkitsijaa ollenkaan lähestyä, jollei olisi minulla\nmun oma taivaani aurinkoineen ja tähtineen, joiden ihannuutta hän\ntuskin taitaa aavistaa?\n\n\n\n\nTHEODOR PARKER.\n\n\nToisellaisen muiston painoi Fredrikaan Theodor Parker, \"mies joka\njättiläisen tavoin rohkeasti tahtoo filosofiasta laatia uskonnon ja\nkirkon\", joka pelkäämättä kaikissa paikoissa suoraan ja uskalluksella\nlausuu ajatuksensa ja vakuutuksensa, mutta jonka puheesta ja olennosta\nveljellinen sääliväisyys, rakastava sydän ja anteeksi antava mieli\nlähimmäistä tervehtii. Mitä Waldo Emerson'ilta puuttui, sen löysi\nFredrika siis Parker'issa ja myöskin samalla tuon ylevän, puhtaan ja\nvakaan siveellisen mielen, joka Emerson'inkin hänen arvostelussaan niin\nkorkealle kohoitti. Aikaisemmassa nuoruudessaan oli Fredrika Bremerkin\nomannut unitarien oppia, senvuoksi Parker'in esitelmät enemmän kuin\nmuiden puoleensa veti hänen huomionsa, ja liikutettuna ojensi hän\nhänelle kätensä, kiittäen tosisydämestä häntä hänen vakavasta ja\nsuorasta esitelmästään; mutta monessa kohdassa hän Parker'ia vastusti\nja etenkin tämän epäilykset ihmeitten suhteen antoi Fredrikalle\nsyytä muistutuksiin. \"Ystävällinen ja miellyttävä kuin hän oli\npuhuessaan\", kirjoittaa Fredrika heidän keskusteluistaan, \"kuunteli\nhän aina lempeänä ja totisena, mitä toinen sanoi, ja teki myönnytyksiä\nmuutamissa kohdissa. Vastustuksessaan kivettynyttä orthodoksiaa ja sen\nruhtinasta, kirkkoa, vastaan on hän tosi ja vakuuttava, mutta usein\nheikko oman jumaluusoppinsa järjestelmässä, ja tahtoisin\", lisää hän,\n\"sovittaa Parker'iin, mitä joskus on sanottu Luther'ista: 'Il a bien\ncritiqué, mais pauvrement doctriné.'\" — \"Minä pidin siitä miehestä\nkuuluu hänen viimeiset sanansa hänestä.\n\n\n\n\nAMERIKASSA. VERTAILEVIA MIETTEITÄ.\n\n\nEdellisestä voisi luulla että Fredrika Bremer Yhdysvalloissa\nseurusteli vaan maan etevimpäin kanssa, huomaten valtiollisesta\nja yhteiskunnallisesta elämästä ainoastaan sen, mitä korkeamman\nsivistyksen ja edistyksen portaalla liikkui. Ettei kuitenkaan niin\nollut laita, on jo aikaisemmin mainittu, ja käsityksemme Fredrika\nBremeristä jäisi hyvin vaillinaiseksi, jollemme seuraisi häntä\nhänen matkallaan indiani-alueitten ja osavaltioiden läpi. Hän tiesi\nkyllä jo maalle astuessaan että kalvava mato oli olemassa, joka söi\nYhdysvaltain elon ja onnen juuria, hän tiesi ja näki pian totena,\nettä tämä vapauden lippua kantava kansa salli parissaan järjestelmän\nvaikuttaa, jonka tunnussana kauheimmassa muodossa teki pilkkaa vapauden\naatteesta ja joka julmasti rikkoi, mitä uuden mantereen ihminen oli\nperusohjeekseen julistanut. Niin kauan kuin Fredrika Bremer matkusti\npohjoisvaltioissa ja niissä osissa maata, joista tämä julma järjestelmä\noli poistettu, ei sen luonto eikä sen vaaralliset vaikutukset päässeet\nvielä kaikessa vastenmielisessä alastomuudessaan hänessä oikeaan\nvaloonsa. Vasta toisena matkavuotena, kun hän oleskeli etelävaltioissa:\nKarolinassa ja Georgiassa, ja myöhemmin Kuban saarella, asuen\nrikkaiden orjan-omistajain perheissä, katsellen toiselta puolen\nheidän elämäänsä ja toiselta orjain elämää ja oloa suurten pumpuli-\nja sokeriviljelystilain työssä, vasta silloin hänelle selveni tämä\nepätila surkeudessaan. Mitä kirjailija miettii näistä asioista,\ntahdomme kuitenkin esiintuoda vasta sitten, kun ensin tuokion seuraamme\nhäntä hänen lauselmissaan sen johdosta, mitä hän indianisuvun elämässä\nja tavoissa tapasi matkallansa Mississippin varsilla. Saamme niissä\ntavata vertailuksia ja mietteitä, jotka ovat omiansa nekin puolestaan\nvalaisemaan kirjailijan luonnetta ja maailmankatsoa.\n\nAstuessaan wigwamista toiseen, huomaten kansaa heidän perhe-elämässään\nsekä ulkonaisissa oloissaan ja tavoissaan, työssä ja huvituksissa,\nesiintuo hän heidän omituisuuksiaan monessa suhteessa, etenkin\nindianivaimon kohtalo ja tila antaa hänelle syytä moniin mietteihin.\nSen sijaan kuin neekerin lämmin katse ja iloinen, hyvänsuopa muoto\nosotti rakastettavaa luonnetta, puhui indianin silmästä kylmäkiskoinen,\nälykäs, mutta terävä ja vieroittava luonteensävy, josta tunteen\nominaisuus puuttui. \"Suuri kuin taivaan avaruus on eroitus näiden ja\nneekeriväen silmäin välillä', kirjoittaa Fredrika Bremer, \"edelliset\novat kuin kylmä päivä, jälkimäiset kuin lämpöinen yö.\" — Vaimot\npidetään miesten kuormajuhtina, se näyttää heidän alennustaan ja\nsitä raakalaiskantaa, jolla kansa on. Edellä kulkee mies ylpeästi\nastuskellen, höyhenpuettu pää kopeasti taakseppäin heitettynä. Hän\nei kanna muuta kuin piippunsa ja mahdollisesti matkasauvansa. Mutta\nhänen jälessään tulee vaimo, pää alhaalla, selkä koukussa, kuormattuna\npainavalla taakalla, jota otsan ympäri johdettu kuormavyö kannattaa.\nSelän takaa kurkistelee myös hänen pieni lapsensa, melkein yksinomaan\naikojaan elellen kapalossa äitinsä hartioilla.\n\nSen jälkeen kertoo meille kirjailija kuinka moni indianivaimo on itse\nelämänsä lopettanut ennemmin, kuin olisi mennyt avioksi miehelle,\njoka hänelle on vastenmielinen taikka kuin olisi toisten kilpailijana\ntahtonut aviovaimona elää. \"Surkuteltava on heidän tilansa\", sanoo\nhän, \"ja heidän urhoollisuutensa ja siveellinen voimansa valita\nkuolema ennen kuin häpeällinen elämä alennuksessa osottaa, että nämä\nluonnon lapset ovat ylevämmän mieliset kuin monet naiset sivistyksen\nkukkuloilla. Metsän kaunottaret ovat väliin jalommat ja suurellisemmat\nkuin salonkien. Mutta — lisää hän — totta on, että heidän maailmansa\non ahdas eikä muuta heille tarjoo kuin heidän miehensä, jota heidän\ntäytyy palvella ja asunnon, jossa tämä yksin on isäntänä. Lieden\nääressä tuvassaan istuvat miehet ja vaimot, viimeiset puolimakaavassa\nasennossaan väliäpitämättöminä loikuen. He katsoivat minuun ja minä\nheihin. Ihmetellen ja säälillä katselin näitä olennolta, vaimoja kuin\nminäkin ja vaimon tunteita omistaen, ja kuitenkin niin toisellaiset\nelämäntarkoitukseltaan, jokapäiväisessä olossaan ja koko elämässään.\nNähdessäni indianivaimojen huoletonta olentoa yksinkertaisessa\nasunnossaan ajattelin tuota jäykkää, ummehtunutta kotielämää\nsivistyneessä maailmassa, ahdasmielisyyden hyytelöön kangistunutta\nkotoa ilman rakkautta, — jossa paraasta päästä huolta pidetään\nseurustelemisesta ja jossa tyttärien päävelvollisuutena on toisen\nsukupuolen miellyttäminen, kiellettynä kuin on heiltä kaikellainen\nitsenäinen toimi, vapaus, ilo.\"\n\nKuvaus saattaa monelle näkyä liioitetulta, mutta meidän tulee pitää\nmuistissa, että on liki neljäkymmentä vuotta sitten kuin tämä\nkirjoitettiin. Paljon nähnyt ja kokenut kulturikansain pettävää\npintapuolisuutta ja sitä häväistystä, joka kauniin kuoren alla versoo,\nkysyy Fredrika itseltään, eikö indianin asunto ja vaimon tila heillä\nollut maalliseksi elämäksi otollisempi kuin sivistyneitten olot.\nMieleensä palauttaen New York'in ja Boston'in loistavat juhlasalit,\njoissa ihmiset kuumasta ja puuhasta hikoillen panivat taitonsa\nja voimansa alttiiksi voidaksensa olla kohteliaita, miellyttäviä\nkeskustelussa ja kaikessa käytöksessään, näytti indianin puuttuva\nasumus hänen silmissään onnellisemman maailman. Siellä istuivat nuo\nmetsän tyttäret huolettomina kaikista miellytysmurheista, ilman mitään\nkohteliaisuuden vaivaa, ilman pakollisuutta, ilman — kureliiviä.\nHeitä ei vaivannut tuo alituinen hivutus, levottomuus, kyllästys ja\nkiusallinen väsymys, joka on hetkellisten kiihoitusten luopumaton\nseurakumppali; eikä moinen iletys ja kivutus, jonka synnyttää\nvähäpätöiset asiat, pienet pistot, jommoista ei kehtaa tunnustaa\ntuntevansa, mutta jonka kumminkin tuntee. Verrannollisesti tyyntä ja\nraitista indianivaimojen elämä on heidän köyhässä asunnossaan. Ja sen\nulkopuolella on heillä aukea avaruus, raikkaat tuulet ja humisevat\nhavumetsät. — Näitä ajatuksia risteilemään nousee taas toiset: \"Mutta\nsitten asetuin minä mielikuvituksessani indianivaimon asemalle ja\nhänen elämäänsä, joka ei muuta häneltä vaadi eikä muuta onnenmuotoa\nhänelle tarjoo kuin palvelusta ja käskynalaisuutta jonkun miehen\nnaituna vaimona, usein semmoisen, jota hän ei itse ole valinnut\nja joka häntä katsoo ainoastaan palkkalaisekseen taikka niinkuin\nkukko kanojansa. Näin aviovaimon ja äidin alennettuna ja häväistynä\ntoisten vaimojen kautta, joita mies kokosi ympärilleen asuntoonsa ja\njoihin hän rakkautensa käänti hänen silmäinsä edessä, samassa kodin\npiirissä, saman lieden ympärillä, joka oli valollansa tervehtinyt\nhäntä hänen hääpäivänään; näin hänen sen miehen hylkäämänä, joka\noli hänen koko maailmansa, — eikä ollut enää rauhaa indianipirtin\nkaton alla, ei aukeassa avaruudessa, ei humisevassa havumetsässä.\nViihdytystä semmoisen tuskan poltossa, pelastusta niin viheliäisestä\ntilasta löytyy ainoastaan alennuksessa, joka luontokappaleen\ntiedottomuuteen johdattaa, taikka kuolemassa. Ne monet vaimot, jotka\nvalitsevat kuoleman ennemmin kuin sellaisen elämän, todistavat kyllin\nindianivaimon tragillisesta elämänkohtalosta.\n\nJa taasen siirsin itseni sivistyneen maailman kotiin, tuommoisiin\nlemmellisiin koteihin, jommoisia on jo olemassa pohjolassa sekä\netelän maissa ja jommoisiksi ne yhä enemmän muodostuvat vapaissa\nkristillisissä kansoissa, koteihin, joissa vaimo elää ja toimii\nmiehen vertaisena, joissa hyvät vanhemmat tekevät tyttärillensäkin\ntilaa valmistaumaan itsenäiseen työhön ja onnen saavuttamiseen sekä\navarampaankin vaikutukseen, kuin kotiseinäin rajoissa on tarjolla.\nAjattelin että hänellä on mahdollisuus astumaan henkisen elämän\ntyöntekoon, jonka varjossa sivistyneen ihmisen suuret ja pienet\nvaivat ovat kuin pilvenhattarat selkeällä taivaalla; ajattelin omaa\nruotsalaista kotiani, hyvää äitiäni, sisarnupukkaani, hiljaista\nkammariani, rauhaani ja vapauttani sen helmassa ja laveaa näköalaa\nkauas pois kuni ijäisyyden avaruuteen. Kiitin Jumalaa osastani.\"\n\n\n\n\nAMERIKASSA. ORJALAITOS.\n\n\nFredrika Bremerin nimi oli ennen häntä ehtinyt eteläänkin ja hän\notettiin vastaan orjavaltioissa samalla vieraanvaraisuudella ja\nystävyydellä kuin pohjassa ja lännessä. Saattaisi kummastuttaa, ettei\nkirjailija seurustelussaan etelävaltioin sivistyneiden kanssa enemmän\nantautunut keskusteluun ja vastaväitteihin orjalaitoksesta, mutta ettei\nhän sitä tehnyt, oli kuitenkin luonnon- ja johdonmukaista, sillä me\ntiedämme, ettei Fredrika Bremer lähtenyt tänne parannussaarnaajana\nja reformatorina, vaan näkemään ja oppimaan ja siten huomioillaan\netelävaltioissa täydentääksensä käsitystään Amerikan maasta ja\nkansasta. Hän tuli hiljaisena tutkijana, joka ei muuta pyydä kuin saada\nesteettömästi tyydyttää tietohaluansa sekä näkemänsä ja kokemansa\nperusteelle valmistaa mielipiteensä ja päätelmänsä. Sen lisäksi tuli,\nettä valmistava uudistusriento, joka nyt jo hiljaisena virtana juoksi,\noli tilusten omistajissa ja orjalaitoksen puolustajissa herättänyt\njonkinmoista levottomuutta ja arkuutta, ja toiselta puolen antanut\nenemmän rohkeutta orjuutetuille ja samassa virittänyt tunteen heidän\nalennuksestaan elävämmäksi. Näin ollen täytyi Fredrika Bremerin\nesiintymisessään noudattaa vissiä varovaisuutta ja, voidakseen\ntarkoitustaan voittaa, ainoastaan säästäväisyydellä ja niin\nkohtuullisesti kuin suinkin asiaan koskettaa. Senvuoksi hän harvoin\nitse johti puheen siihen, mutta kun kysymys kerta oli luonnollisella\ntavalla nostettu, lausui hän ajatuksensa peittelemättä. Voipi kuitenkin\nhuomata hänen kirjeistään, että myöskin jonkinmoinen personallinen\ntunne — halu säilyttää sydämensä rauhaa — ensin ikäänkuin tahtoi koko\nasian lykätä loitommalle. Tämä heikkous häntä itseään myöhemmin hyvin\nharmittaa.\n\nMikä häntä alusta alkain enin hämmästytti oli se että useammat\neivät tätä asiaa tahtoneet katsoa suoraan silmiin. Samaa mitä\nyleisesti kaikissa vapautusriennoissa on nähty ja nähdään aina\nvielä meidänkin valistuneessa ajassa, huomasi Fredrika Bremer\nkaikkialla orjavaltioissa: luvattomilla ja luvallisilla keinoilla,\njohtopuutteisilla väitteillä koetettiin todeksi tehdä ja vakuuttaa,\nettä orjat olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä ja etteivät\nne suinkaan itse toivoneet päästä silloisesta tilastaan uusiin\noloihin, joiden paremmuudesta heillä ei voinut olla mitään takeita.\nKun Fredrikalta kysyttiin, oliko hän orjaemancipationin puolella,\nniinkuin oli hänestä kuulunut, ja hän siihen myöntäen vastasi ja\nlisäsi: \"Tottahan tekin sen puolella olette, sillä varma lienee, että\ntahdotte koko ihmiskunnan vapautta ja onnea\", niin vastattiin hänelle\nuseimmiten: \"Tietysti ollaan — — mutta\" — orjain lakkauttaminen ei\nkuulu siihen, se on mahdoton asia.\n\nLiikettä parempaan päin ei kuitenkaan oltu voitu kokonaan estää,\nmonissa sivistyneissä perheissä oli aljettu opettaa orjille lukua\nja kirjoitusta, ja lähetyssaarnaajia kulki kautta maan julistamassa\norjille kristinuskoa, joka tuli orjajärjestelmän vaarallisimmaksi\nvastustajaksi, kuten luonnollista oli. Katkerimmalla tavalla\nhämmästytti Fredrikaa, että naisetkin olivat umpisokeita orjaolojen\nsuhteen ja usein vielä suuremmassa määrässä kuin miehet. Niiden, jotka\nitse olivat äitejä, arveli hän, olisi kumminkin pitänyt käsittää,\nkuinka luonnotonta ja väärää on, kun lapset kylmäkiskoisesti riistetään\näideiltänsä ja sisarukset toisistaan eroitetaan. Semmoinen ei ole\nainoastaan mitä luonnottominta ja julminta järjestystä, vaan se\nturmelee siveellisesti koko rakkauden aatteen.\n\nKun hän orjakaupan puolustajille huomautti niistä kidutuksista ja\npahoinpitelemisistä, joita tavan takaa ilmaantui oikeuden edessä,\nvastattiin hänelle: \"Ovathan isännät ja emännät kaikissa maissa ja\nteidänkin maassanne joskus kovia palkollisilleen.\" \"Silloin voivat\npalvelijat muuttaa\", muistutti Fredrika, jolloin he vaikenivat.\nAsuessaan Etelä-Karolinassa erään tilusomistajan luona, jolla oli\nseitsemänkymmentä orjaa, pääsi kirjailija etenkin näkemään orjain\ntilaa ja elämää; hän kulki pitkillä kävelymatkoilla ympäristössä,\nkävi neekeriorjain kylissä ja asunnoissa, puhutteli heitä, kyseli\nheiltä ja kuunteli heidän elämänkertomuksiaan. Hän näki että oli\npaljon orjia, joilla oli hyvät ja oikeutta rakastavat isännät ja\njotka saivat ihmisellisen kohtelun, joilla oli ruokaa, vaatteita ja\nlepoaikaa. Mutta hän näki taas paljon semmoisia, joiden ulkomuoto jo\nilmoitti että he olivat julmuuden ruoskan alla. \"Eikä kelpaa paraskaan\nisäntä orjuuden puolustukseksi \", sanoo Fredrika, \"sillä paraskin\nisäntä kerran kuolee, ja silloin hänen orjansa myydään niinkuin karja\nenimmän maksavalle.\" Kaikkialla näki hän kuitenkin inhimillisen\nvapauden poljettuna, ja orjuuden vaaralliset seuraukset koko kansassa,\norjuuttajissa ja orjissa: oikeuden tunnon puutteen, sekavat käsitykset\nihmisen velvollisuuksista lähimmäistä kohtaan edellisissä; valhetta,\nsilmäin palvelemista ja katkeran mielen tuomat paheet jälkimäisissä. Ja\norjalaitos alentaa valko-ihoiset vielä enemmän kuin neekerit, päättää\nkirjailija, juuri sillä että se hämmentää oikeudentunnon ja pahentaa\narvostelukyvyn heissä ja heidän lapsissansa, joissa se yllyttää\nja antaa tukea kiivaudelle ja ihmisen raa'immille taipumuksille.\nYksityinen ja yhteinen siveellisyys kärsii sen varjossa.\n\nFredrika Bremerin tullessa Washington'iin oli orjakysymys siellä\npäivän polttavimpana. Monen viikon kuluessa hän istui senatissa\nahkerana kuuntelijana, useammat sen etevimmistä jäsenistä hän oppi\npersonallisesti tuntemaan, ja etevimmät miehet orjakysymyksen kahdessa\npääpuolueessa esittelee hän matkamuistelmissaan. Orjuuden puoltajilla\netelävaltioista oli juuri puheenvuoro, kun Fredrika ensikerran oli\nläsnä, vastapuolue istui mykkänä kuunnellen heidän pitkiä, inhoittavia\npuheitaan, ja Fredrikaa, joka ei tietänyt, että vapaudenharrastajat\nedellisinä päivinä olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, kummastutti ja\nharmitti heidän pitkällinen vaitolonsa, kunnes hänelle asian laita tuli\ntietyksi.\n\nPaluumatkallaan Kuban saarelta ja Floridasta vieraili hän jonkun aikaa\nVirginiassa ja kuuli siellä muun muassa Charlotteville'n yliopiston\npäätösjuhlassa puheen, jonka piti eräs opiston etevimpiä nuorukaisia ja\njonka sisältö alusta loppuun oli sokeaa orjavaltioiden kiittelemistä\nja vapautusliikkeen tuomitsemista ja kiroomista. Orjavapautus oli\nisänmaan ainoa ja suurin onnettomuus, sanoi hän. Hänen puheensa otti\nyleisö vastaan kiihkeimmillä mieltymyksen osotuksilla, mutta Fredrika\nBremeristä riisti se viimeisen toivonkipinän näiden valtioiden\nsiveellisestä kohoamisesta.\n\nMutta seuraavana päivänä puhujasijalle nousi ylioppilas, joka vasten\nedellistä, historiallisilla todistuksilla näytti miten kaikki kansat,\njotka inhimillisen vapauden aatteen ovat hyljänneet ja orjalaitosta\nylläpitäneet, ovat itse viimein sammuneet ja kadonneet. Samallaisen\nkohtalon ennusti hän heillekin, ellei Amerika käänny ja julista orjille\nvapautta. Fredrika Bremer käsitti tämän puheen ilmauksena siitä\nuudistusvirrasta, jonka hän oli jo aikaisemmin huomannut liikkuvan\nsyvänteellä, ja vaikka kyllä sen kannattajat vielä oli pieni joukko\nvaan, oli se väkevä ja uskalias ja ennusti kyllin, että tämän aatteen\nvoitto tulevaisuudessa oli varma.\n\n\n\n\nAMERIKASSA. HYLJÄTTY AIKOMUS.\n\n\nMonasti oli Fredrika Bremerissä herännyt halu kirjoittaa erityinen\nkirja Amerikasta, ja kuta edemmäksi aika kului, sitä enemmän tämä\naikomus suuntautui orjalaitokseen ja neekeriorjain vapauttamiseen.\nEtenkin olisi häntä viehättänyt kertomus jonkun neekeriperheen\nvapautuksesta, ja hän oli jo aiheessa koota aineksia semmoiseksi\nteokseksi. Mutta riittämättömät paikalliset tiedot ja puuttuvat tiedot\nniistä omituisista oloista, joiden vaikutuksen alaisina etelävaltiot\nolivat, synnytti hänessä epäilyksen yrityksensä menestyksestä; epäilys\njota sopiikin hyvin uskoa kirjailijasta, joka niinkuin Fredrika Bremer\naina asetti tositeollisen pohjan kertojan ensimäiseksi ehdoksi.\nKuitenkaan ei tämä aikomus täydelleen hellittänyt,ennenkuin sen jälkeen\nkuin Beecher Stowen mainio ja yli sivistyneen maailman tunnettu \"Setä\nTuomaan tupa\" ilmestyi ja tuli Fredrikan käsiin. Luettuansa tämän\nkertomuksen, joka kirjailijaa tyydytti enemmän kuin ehkä mikään toinen,\nheitti hän ijäksi aikomuksensa, jolla hänen mielestään nyt enään ei\nollut mitään merkitystä, kun ne aineet joita hän oli aikonut esitellä\nolivat jo löytäneet niin mainion tulkitsijan.\n\nMietteensä orjalaitoksesta lopettaa Fredrika seuraavilla sanoilla:\n\n\" Mutta kun vaadimme ja puolustamme orjuuden lakkaamista Amerikassa,\nniin älkäämme unhottako miten asian kanta vielä on Europassa ja\nomassa isänmaassamme, etenkin alemman työkansan suhteen. Eikö heidän\ntyöelämänsä useasti ole orjuuden kaltaista? Etenkin vaimojen? Onhan\nvaimojen työpalkat meillä maalla niin surkuteltavan pienet, että\nvaikka tekevät työtä joka päivä vuoden umpeen, voivat töintuskin pitää\nitsensä hengissä yhden tai kahden lapsen kanssa. Jos sitten kolmas\nlapsi tulee, niin tuopi se hädän muassaan. Onhan tavallista kuulla\nmuonavaimojemme haikiasti valittavan kuin Jumalan rangaistusta, jos\nlapsiparka on tulossa heille ja kiittävän Herran armoa, kun joku heiltä\nkuolee. Totta tosin että työväki meillä _voipi_ elpyä henkisesti ja\naineellisesti, että kukin meillä _voipi_ itse onnensa luoda. Ja onhan\nse etu. Mutta usein ovat asian haarat senkaltaiset, että tämä vapaus\nei paljon paranna. — Jätän Virginian kiitollisena siitä mitä se on\nminulle antanut luonnon kauniissa moninaisuudessa, mitä se on minulle\nantanut rakastettavien ja uskollisten ystävien kautta; kiitollisena\nsiitä ylevästä muistosta, jonka lahjoitti minulle tuo — miten tahdon\nuskoa suurempaa nuorukaisjoukkoa edustava — puhdasmielinen nuorukainen\n(Charlottewille'n yliopistossa), sillä hänen sielustaan näyttäytyy\nminulle uusi toivo Amerikan tulevaisuudesta?\n\n\n\n\nAMERIKASSA. LOPPUSANA.\n\n\nJa jos nyt vielä kysymme mikä oli kirjailijan loppupäätös uuden\nmantereen kansasta yleisyydessään, niin löydämme vastauksen siihen\nhänen kirjeessään Böklin'ille, jossa hän omaan kysymykseensä: Onko siis\nAmerikan kansa parempi kuin vanhan mantereen sivistyskansat? vastaa:\n\"Ei, mutta sillä on enemmän toivoa \".\n\n\"Enemmän toivoa\" uudistetusta, paremmasta tulevaisuudesta, tämä oli\nFredrika Bremerin löytö uuden mantereen kansassa, tämän toivon omisti\nhän itselleenkin ja tämän samaisen toivon toi hän sydämensä uusimpana\naarteena valtameren yli isänmaahansa.\n\n\n\n\nVI. \"HERTHA.\"\n\n\nSaatuansa kodistansa tiedon sisarensa Agathan sairastumisesta oli\nFredrika jouduttanut paluumatkaansa, mutta ennen tuloansa Tukholmaan\noli häntä vastassa äitinsä kirje, joka sisältää sanoman rakastetun\nsisaren kuolemasta. Tämä surusana riisti häneltä sen ilon, jolla hän\noli rientänyt kaivattua kotiansa kohti, ja kauan aikaa eli hän nyt\nhiljaisessa yksinäisyydessä surevan äitinsä kanssa. Agathan kuolemassa\noli Fredrika kadottanut ei ainoastaan rakastetun sisaren, vaan samassa\nuskollisen ystävän, joka aina tarkalla arvostelullansa ja viisailla\nneuvoillansa oli ohjaamassa Fredrikan tulistuneempaa mieltä. Kirjailija\nsanoi itse että Agathan tarkastus hänen kirjoistaan tähän asti oli\nollut se, johon hän enin luotti ja josta hänellä oli paras hyöty\nollut, ja harvoin oli tapahtunut ettei Fredrika käsikirjoituksistansa\nolisi pyyhkinyt semmoisia kohtia ja lauseita, joita vastaan sisar teki\nankaria muistutuksia. — Kaksi vuotta myöhemmin kuoli hänen äitinsä.\n\nKaikki kirjoittamat matkakirjeensä Agathalle kokosi Fredrika nyt\nkokoon ja toimitutti, huolellisen korjauksen jälkeen, painosta. Pari\nvuotta sen perästä valmistui hänessä tuuma ja päätös uuden romanin\nkyhäilemiseen, hän alkoi kokoilla aineksia siitä elämästä, joka liikkui\nhänen ympärillänsä, ja istui kirjoittamaan \"Hertha'n\", tuon kirjan,\njoka Ruotsissa herätti suurimman mullistuksen ihmisten mielissä ja\npahemman kahakan kynämaailmassa kuin harva kirjateos sitä ennen. Ja\nniinkuin edempänä nähdään, jätti \"Hertha\" jälkeensä näkyvät jäljet\nei ainoastaan mielipiteissä yleensä, vaan myöskin käytännöllisessä\nelämässä ja sen järjestämisessä. Isku jonka Fredrika Bremer tässä löi,\nkoski suoraan puolta määrää koko ihmiskunnasta, kuvauksella olevasta\nelämästä, näytettiin kirjassa kuinka onnettomat naista koskevien lakien\nseuraukset olivat Ruotsissa.\n\nLukiessamme \"Herthaa\" ajattelemme kenties ettei asiain laita niin ole,\nmiltä siinä kuuluu, mutta emme saa unohtaa, mitä kolme vuosikymmentä\nkestänyt, tosin hiljainen, mutta vakaa työ tekijän viittaamassa\nsuunnassa on matkaansaanut siitä, kuin kirja vuonna 1856 ilmestyi.\nNaisen vapaus oli silloin saarrettu joka alalla: hänellä ei ollut\ntäysikäisen oikeutta hallitsemaan omaa personaansa eikä omaisuuttansa\nnaimattomanakaan, hänen perintöoikeutensa oli supistettu miehen eduksi,\nja hän oli kokonaan suljettu ei ainoastaan useimmista elinkeinoista,\nvaan myöskin kaikesta korkeammasta opetuksesta, minkä valtio miehisille\nkansalaisille tarjosi. Kaikellainen äänen valta puuttui häneltä\nyhteiskunnallisella sekä valtiollisella alalla, ja ainoastaan hyvin\nharvassa oli vielä ilmestynyt eroavaisuutta mielipiteihin näissä\nasioissa. Viimemainitusta myöskin selviää, mitä varten Fredrika\nBremer tahtoi aatteensa pukea kertomuksen eli romanin muotoon. Kun\nkaunorakenteellinen puoli \"Hertha'ssa\" yleensä esiintyy heikompana\nkuin kirjailijan edellisissä teoksissa, osalta laimiinlyötynäkin,\njoutuu lukija pian, niinkuin kirjan ilmestyttyä myöhemmin tapahtuikin,\nkysymään, miksei tekijä ainestansa käsitellyt esitelmän eli\nväitöskirjan muodossa; mutta tarkemmasti ajateltua on kuitenkin\nhelposti huomattava, että tekijän valitsema muoto paremmin oli omiansa\nsaattamaan hänen aatteensa yleisemmästi tunnetuksi ja antamaan niille\nsen vahvistuksen, minkä ne yhdistettyinä elävään todellisuuteen\nsaattavat voittaa.\n\nHertha, eller en själs historia\" alkaa kuvauksella eräästä\nillanvietosta Kungsköpingin kaupungissa. Lukijan eteen astuu joukko\nhenkilöitä keskisäädystä, jotka olennolla ja sanalla ilmaisevat koko\njoukon vallitsevaa katsantotapaa; mutta samassa paljastuu uusia,\nvastakkaisiakin aatteita ja tuumia heidän keskustelussaan. Seura on\nkoolla perheessä, jonka vanhin tytär, Eva Dufva, on kihlattu rikkaalle\nruukinpatrona von Tackjern'ille ja varmaankin onnelliseksi tuleva,\nsillä sulhanen on kunnon mies ja omistaa talot ja ajopelit. Tosin\nmorsian ei näytä onnelliselta, ja äiti häntä väliin levottomuudella\nsilmäilee, mutta heitä on monta tytärtä varattomassa kodissa ja Eva\ntiesi suostumuksellaan tekevänsä vanhempansa ja siskonsa onnelliseksi.\nVirvoituksia tarjottaissa siirtyy puhe asiasta toiseen. Toimellinen\npapin rouva paraikaa kehoittaa miestään nyt, sopivassa hetkessä,\nehdoittamaan yhdistyksen perustamista köyhäin ja orpojen auttamiseksi,\njohon esitykseen hilpeämielinen ja aina lähimmäisensä apuun altis Mimmi\nSvanberg'kin yhtyy. Kun rouva Uggla tämän johdosta valittaa naisten\nnykyistä toimimisen halua ja surkuttelee että niin monta tyttöä rupeaa\njäämään \"liikeneväin listalle\", kehoittaa nuori neito tekemään elämää\nparemmaksi ja iloisemmaksi, ettei \"liikeneväin listaa\" enään olisikaan\nmaailmassa, vaan että työ ja toimi yleisen hyväksi käyttäisi kaikki\nvoimat. Pastorin rouva vielä lisää, että se on tyttöjen oma ja heidän\näitiensä syy, jos he turhina ajelehtavat, tuleehan ymmärtää hankkia\ntyötä jokaiselle joko kodissa taikka sen ulkopuolella. Rouva Uggla:\n\n\"Joutavia, joutavia! Tytön pitää mennä naimisiin, saada oma koti ja\ntalous hoidettavakseen. Niin olisi tyttärelleni Ingeborgillekin käynyt,\njollei olisi haaveillut hupsutuksissaan ja kieltänyt aviotarjousta,\nsenvuoksi muka ettei hän miestä rakastanut. Niinpä saakin nyt joka\ntilassa istua seiniä pukemassa, eikä tule hänestä milloinkaan muuta\nkuin vanhapiika. Semmoisia tuhmuuksia!\"\n\nTyttö jota sanat koskivat, istui vähän taaempana surullisen ja\nlevottoman näköisenä; etenkin silloin kun äitinsä tylymäinen silmä\ntarkasti häntä, koetti hän näyttää iloiselta, mutta se vaan teki\nhänen muotonsa teeskenteleväksi, jommoisen hänen sanottiinkin olevan.\n— Herrat toisella puolen salia tuumailivat, miten saisivat illan\nkulumaan, kun ei näkynyt pelipöytiä; toiset uhkasivat mennä klubiin\nsikaria polttamaan ja juomaan punssia, toiset arvelivat menisivätkö\nkeskustelemaan naisten kanssa. Johtuipa samassa puhe naima-asioihin,\nja enimmät päättivät että on paras antaa niiden tyttöjen kokonaan olla\nrauhassa, joilla ei ole rahoja; Tackjern'ille, joka oli saamaisillaan\nrikkaan, lausuttiin hartaita onnentoivotuksia.\n\n\"On morsiameni kiltti tyttö\", vastaa sulhanen, \"toivoakseni tulee\nhänestä hyvä aviovaimo, joka tekee minun onnelliseksi, olen aina\netsinyt vakaata lajia onnessa kuin elämässäkin\".\n\nToisella kulmalla salia niinikään puhutaan tuosta kihlauksesta ja\nsiellä tapaamme ensikerran kirjan päähenkilön, Herthan. Hän ei\nole enään nuoruuden kevät-ijässä, iho on harmaantunut, kasvojen\npiirteet epäsäännölliset, silmät kuin pilveen sukeltuneet. Ainoastaan\nkullankarvaiset hiuksensa ja jalosti muovoeltu vartalonsa kaunistaa\nulkomuotoa. Pian huomaa että Herthassa liikkuu yleisesti hyväksytystä\nmielipiteestä poikkeavia ajatuksia, jotka ovat hänen lykänneet muista\nsyrjälle ja herättäneet paljon moitetta. Nytkin kun muut tytöt\nihmettelivät että Eva Dufva oli mennyt kihloihin tuollaiselle ikävälle\nja tylymäiselle miehelle eikä ottanut kaunista ja hauskaa luutnanttia,\njoka tosin usein oli humalapäissä, mutta josta heti muistutettiin\nettä se asianlaita ei suinkaan häntä pahenna, niin Herthan mielestä\nsellainen elämä oli kurja, jossa ei kelpo tytöllä ollut muuta tekoa\nkuin mennä vaimoksi juomarille, taikka semmoiselle, joka ei hänestä\nvälitä. Monet tytöistä sydämessään ihmettelivät Herthaa, kun uskalsi\nnoin julki puhua, mutta rouvat harmistuivat semmoisesta rohkeudesta\nja sanoivat että tuleehan toki kysyä mitä ihmiset sellaisesta\nesiintymisestä voivat sanoa. Olihan Eva Dufva e.m. köyhä tyttö, joka\nnaimisella sai elatuksen. Eräs rouvista uskalsi kuitenkin mennä Herthan\npuolelle: hänenkin mielestä naisen ei pitäisi avioliittoon mennä\nainoastaan elatuksen takia; tiettiin miten tytöt useimmasti eivät\nmenneet avioliittoon sydänten ja sielujen kanssa, vaan rahakukkarojen\nkanssa.\n\n\"Ei, ei rahakukkarojen kanssa, vaan unelmien kanssa\", muistuttaa toinen\nnuori rouva. \"Silmä näkee tuossa rakastetussa pelkkää kaunista, sitä\nluulee hänessä tavanneensa kaikki unelmissa tekemät ihanteensa, kaiken\nsuuren ja hyvän maailmassa, — eikä tapaakkaan sitä, vaan —\" hän vaikeni.\n\nHerthasta päättävät toiset tytöt että hän varmaankaan ei tule\nnaiduksi, ja sitä luulee hän itsekin, mutta ei olekkaan vakuutettu\nolisiko korkein onni ehdottomasti avioliittoon kätketty. Kun hänelle\nmuistutetaan että ainakin _äidin_ kokemus on sitä laatua ettei se\nmilloinkaan tule naimattoman osaksi, vastaa hän etteivät kaikki\naviovaimot saa lapsia ja että lienee elämässä sellaisiakin tyydyttäviä\ntyöaloja ja kokemuksia, jotka eivät taida muuta kuin naimattoman\nomaksi tulla. Jos vaan ei tyttöjen kasvatus olisi niin rajoitettu ja\nkurja eikä heitä totutettaisi, kuten tehdään, turvautumaan toisten\nholhoukseen, vaan omaan voimaansa ja työhönsä ja annettaisiin heidän\nharjaantua sellaisessa, mihin kunkin taipumus ja luonnolliset lahjat\nviittaa, niin heistä tulisi hyviä ja onnellisia ihmisiä. Nyt kasvatus\nei muuta tarkoita kuin että heistä tulisi \"suloisia tyttöjä\", jotta\npääsisivät sen kautta naimiseen kuta pikemmin sitä parempi, ja saisivat\nturvatun toimeentulon. Sellainen ajatus Herthan mielestä alentaa\nsekä miehen että vaimon. Herthan täti, joka on vallan hätäytynyt\nsisarentyttärensä puolesta ja monta kertaa häntä varoittanut, käypi nyt\nviimeiseen keinoon, muistuttaen häntä että jos herrat nyt kuulisivat\nhänen puhettaan, eivät suinkaan enään koskaan häntä pyytäisi tanssimaan\nkanssaan, että hän tulee sanomalehtiin, että saapi vielä käräjäkäynnin\nniskoilleen, niinkuin tätikin oli saanut, sanalla sanoen, saattaa\ntuumillaan itsensä ja muut onnettomiksi.\n\nMutta eräs nuori mies joka on syrjältä kuunnellut keskustelua,\nosallistuu nyt siihen ja menee kaikkien ihmeeksi Herthan puolelle.\nTietysti kaikki nuoret tytöt hänen poismentyään nyt ovat suunnattomasti\nihastuneet häneen, ainoastaan Hertha on tyyni eikä mitään sano. Pastori\nehdottelee sitten rahain keräystä puhutun yhdistyksen kantavaraksi,\njohon muut lupaavatkin antaa, paitsi sihteeri N.B., joka ilmoittaa\nparaikaa kirjoittavansa kirjaa naisyhdistyksiä vastaan ja v. Tackjern,\njonka periaatteita vastaan sotii kaikellainen rahankeräys.\n\nSillaikaa kuin ennnenmainittu herra N.B. aatteistaan haeskelee uutta\nsanottavaa tuohon nimitettyyn kirjaansa, ja oppinut professori\nMethodius, Mimmi Svanberg'in isä, niinikään miettii järjestystä\ntekeillä olevaan kirjaansa \"yhteiskunnan parantamiseksi\", käypi\nhänen tyttärensä, pastori ja pastorin rouva sekä Hertha köyhäin ja\nonnettomain luona. Viimemainitun serkku, Amalia, on kovan kohtalon\nkautta joutunut köyhyyteen ja elää nyt pienen lapsensa kanssa maailman\nylenkatsomana ja hyljättynä syrjällä hyvämaineisten ihmisten seuraa.\nKun Hertha sanoo menevänsä hänen luokseen, varoittaa häntä Nella-täti,\nensinnäkin isän ankaralla kiellolla, jonka mukaan ei kukaan perheestä\nsaisi pitää Amalian kanssa minkäänlaista kanssakäymistä, ja toiseksi\nsitä suurta vaaraa, johon Herthan maine joutuisi paremmissa ihmisissä,\njos hän menee \"tuollaisten luo\", mutta tämä ei voi Herthaa estää\ntekemästä mitä sydän ja omatunto käskee.\n\nMe arvaamme tuon onnettoman vaimon elämän juoksun: nuori ja kaunis,\nehkä vaarallisilla taipumuksilla; kasvatettu huvituksissa ja\nkevytmielisessä seuraelämässä; rakastunut uskottomaan mieheen, ja\nerehtynyt.\n\nKiittäen Herthaa hänen pysyväisestä ystävyydestään, sanoo Amalia:\n\n\"Katkeraa on elää ylenkatsottuna, vielä enemmän kun tietää sen\nansainneensa; mielipuoleksi olen tulla, kun ajattelen mikä olin ja\nmimmoiseksi olisin voinut kehittyä.\" Hertha:\n\n\"Sinun syysi on vähempi kuin miehen, joka sinun vietteli ja petti,\nsillä sinä rakastit häntä, mutta hän ei rakastanut sinua. Mutta olethan\näitinä, nyt pitää sinun elää ja tehdä työtä lapsesi eteen.\"\n\n\"Lapsen tähden olenkin nähnyt nälkää ja tehnyt työtä\", vastaa hän, \"ja\nainoa lohdutukseni kurjuudessani on että seison Jumalan ja ihmisten\nedessä semmoisena kuin olen, etten ole mitään salannut, vaan koetan\nkantaa edesvastaukseni ja taakkani rehellisesti.\"\n\nHyvästi jätettyään Amalialle ja Nella-tädille joka on etehisessä\nodottanut, palaa Hertha kotiin.\n\nTirehtöri Falk, Herthan isä, on leskimies ja yksinvaltias talossaan.\nÄiti on aikaiseen tullut kivulloiseksi ja kuollut nuorimman tyttären\nsyntyessä. Silloin Falk oli ottanut sisarensa — Amalian äidin —, joka\noli leski, hoitamaan talouttaan ja neljää tytärtänsä. Mutta tämän\nvaimon vaikutus ei ollut onnellinen. Tirehtöri oli raskasmielinen,\nluulevainen ja itsekäs, sisarensa esitteleikse totuutta rakastavana\nja hurskasmielisenä, mutta puuttui rakkauden sovittavaa lahjaa:\npienimmätkin virheet ja puutteet etenkin Herthassa, jossa ilmaantuu\npaljon tavallisuudesta poikkeavaa ajatuksissa ja käytöksessä, piti\nhän ankarasti rangaistavana, koska hän niissä aavisti vaarallisia\nja huonoja taipumuksia. Hellätunteinen lapsi nähdessään olevansa\nepäluulon alaisena, hyvä tahtonsa usein väärennettynä ja kaikki\nmietteensä joutaviksi tuomittuina, tuli onnettomaksi eikä viimein\ntietänyt mikä oli oikea mikä väärä. Alussa hän oli ajatellut että\nkaikki muut mahtoivat olla oikeassa, hän yksin väärässä, mutta kun hän\nnäki hiljaista Alma-sisartansakin samaten kohdeltavan, heräsi hänessä\ntukehduttamaton oikeuden tunto, jolle hän myös uskoi saaneensa tukea\nJumalan sanasta, ja hän rupesi vaatimaan oikeampaa tuomiota kuin hänen\nholhojansa tekivät. Tästä kasvamistaan kasvoi epäsointua isän ja\ntyttären väliin.\n\nKertomuksen alkaessa on Hertha täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Kun\nhän nyt tulee kotiin kello vähän päälle kahdeksan, saapi hän ankarat\nnuhteet isältä, joka kivuloisuuden vuoksi ei voi paljon käyttää\njalkojansa eikä siis olla liikkeellä. Kun Hertha sanoo ei huomanneensa\najan niin pitkälle ehtineen, ilmenee isä vielä kovempiin sanoihin,\nsyyttäen tytärtänsä kiittämättömyydestä ja velvollisuuksiensa\nlaimiinlyömisestä.\n\n\"Et huomannut, onko semmoinen olevinaan selitystä? Onko se muka\nitsenäistä tuo kun unohtaa velvollisuutensa? Se on tiemmä sekin\nnoita uusia aatteita, joita omistat, se on kaiketi luettava naisen\nvapautukseen se kun vapaudutaan pannuista velvollisuuksista ja isän\nvallasta? Olet kai unohtanut olevani isäsi ja menettelet juuri kuin\nolisi sinulla oikeus mitään vaatia. Mutta niinkauan kuin olen herrana\ntalossani, vaadin minä kuuliaisuutta ja alistumista.\"\n\nJa kun tirehtörin veljenpoika Rudolf, joka hoitaa setänsä konttoria,\ntähän tahtoo vastata, uhataan hänelle toista lajia muistutuksiksi. —\nPysyköön Hertha rukissansa ja kyökkiaskareissansa, neuvoo vielä isä,\nmuita asioita ei hän eikä hänen sukupuolensa ymmärrä. Tirehtöri ei aio\npäästää ketään asioihinsa, niinkuin naiset tätä nykyä alkavat tahtoa;\nhe pistävät päänsä kaikellaisiin, ja sen vuoksi menee kaikki nurinpäin.\nEi kelpaa enään olla kyökissä, pitää pyrkiä ylemmäksi, olla kansalaisia\nja miksikä tuota kaikkea romua sanottaneen. On oikein iljettävää\najatellakkaan. Hänen tyttärensä eivät kumminkaan saa ihmisten pilkaksi\nasettua, niinkauan kuin hän päänä on. Hertha kalpenee, mutta ei mitään\nvastaa.\n\nSitten pöytään istuttaissa kutsuu isä pikkutytöt luokseen, näppii\nheitä leikillisesti nenälle ja antaa heille kaikellaisia nimiä ja\npuhutteluja, joista nämä punastuvat ja saavat kyyneleet silmiin. Mutta\ntuollaista tirehtöri ei nyt myöskään kärsi.\n\n\"On olevinaan liikuttavaa ja kaunista, kun ollaan tunteellisia,\nhuoataan, itketään ja ollaan tyytymättömiä koko maailmaan ja onnettomia\njos jonkin vuoksi. Min'en tahdo tietää semmoisesta, tyttäristäni pitää\ntulla kelpoja käytännöllisiä ihmisiä, eivät he saa elää unelmissa ja\ntyhmissä haaveiluksissa\", sanoo.\n\nEhtoolla korttipelin pois pantua kutsuu isä vielä Herthan luokseen,\npuhuen:\n\n\"Olet syyllinen isäsi edessä, eikö mielestäsi sinun tulisi pyytää\nanteeksi? — — — En minä muuta tarkoita kuin lasteni parasta. Minä\ntäytän velvollisuuteni heitä kohtaan ja pyydän ainoastaan, että he\ntekevät samoin isäänsä kohtaan, — osottavat minulle tottelevaisuutta ja\nkiitollisuutta.\"\n\nTirehtöri pitikin lapsensa rakkaina, hän vaan ei katsonut sopivaksi\nantaa tyttärillensä mitään vapautta. Heille on myös hyödyllisempi,\njos on ikävää, kuin jos on hauskaa, se opettaa heitä totisiksi,\nkodillisiksi, ahkeroiksi.\n\n\"Eivätkä he taida hoitaa itseänsä eikä tavaraansa\", sanoo isä; \"he\nhävittäisivät pian kaikki, jos saisivat jotain hoitoonsa. Ei tytöt\nole muuta kuin lapsia. Juuri sitä varten että tyttärilleni jäisi\njotain siksi kuin vanhoiksi tulevat, täytyy minun hoitaa heidän\nomaisuutensa heidän puolesta ja säästää heille. Ja vastoin heidän\nkiittämättömyyttäänkin sen teen, sillä kerta he kuitenkin minua siitä\nkiittävät.\n\nHertha olisi näet tahtonut käyttää osuuttansa omaisuudesta oppiin ja\njohonkuhun toimeen, sillä hänen mielestään ei hän itse eikä muut siitä\nhyötyneet, että heidän omaisuutensa kätkettiin elottomana aarteena,\neiväthän he sillä vanhoina edistymistänsä kartuttaisi. Mutta asiat\njäivät entiselleen. Eihän heiltä ruokaa eikä vaatteita puuttunut eikä\nhuvituksiakaan, mutta he olivat suljetut elämän raittiista ilmasta,\nvapaudesta, tulevaisuudesta, jota paitsi koko olemuksemme kuihtuu kuin\nkatala, ytimetön ruoko.\n\nTe olette naisia, ja siis holhouksen alaisia, sanoi isä, ja laki ja\noikeus oli siinä hänen puolellansa. Mutta tämmöistä maailmanjärjestystä\nja sitä Herraa, jonka tekemäksi sitä kiitetään, ei Hertha voinut\noikeaksi eikä hyväksi käsittää. Oli ollut aika, jolloin hän uskoi\nmitä ihmiset ja kirjat sääntönä piti, että perhe ja koti oli naisen\nainoa tarkoitusperä ja että hänen oli velvollisuus tukehduttaa ja\npolkea kaikki koittava halu muille ulkoileville työaloille; että\nkumoomaton, salainen voima oli säätänyt toisen puolen ihmiskuntaa\nvapauteen, toisen orjuuteen; mutta niin ei hän enään uskonut. Mitä\nuskonkappaleena tunnustettiin, tiesi ja tunsi hän nyt oikeuden ja\ntotuuden väärennykseksi. Hän pyysi nyt elää järjelliseksi, vapaaksi\nihmiseksi kansansa palveluksessa.\n\n\"Saattaa olla\", kuuluu hänen sanansa, \"etten minä sitä koskaan saavuta,\nvaan joudun poljetuksi ja hautaunnun siihen mitättömyyteen, joka on\nollut naisen osa maan päällä; mutta en milloinkaan mene sanomaan tätä\nhänen luonnolliseksi perinnökseen ja määräkseen, enkä milloinkaan\nlakkaa vaatimasta naiselle sitä asemaa ja elämänosuutta, jonka hän\ntaitaa saavuttaa ja omistaa, jos hänelle annetaan vapaus kehittyä\nluonnollisten lahjain ja taipumuksien mukaan.\"\n\nSeuraavana yönä antaa tekijä unennäössä kuvastua Herthalle koko hänen\nsukupuolensa tilan ja alennuksen. Unennäkijä tuntee olevansa vasta\nhenkeen herätetty sielu, joka nousee tervehtimään elämää ja sen\nvalkeutta, mutta joka kaikkialla, missä hän tahtoo ihmisten töihin ja\npyrinnöihin osallistua, sysätään takaisin sanoilla: \"olet nainen\". Hän\nnäkee elämän ja vapauden korkean puun, jonka varjossa lukemattomat\nihmiset viljelevät tieteitä, taiteita; hänkin tahtoo mennä mukaan, ja\nisällinen ääni taivaasta häntä siihen kehoittaa, mutta paikka onkin\nkovin etäällä ja kun hän viimein sitä lähenee, huomaa hän sen ympärillä\nlujan muurin monilla porteilla, jotka kaikki suljetaan hänen edessään.\nHän pyytää päästä sisään, mutta hänelle vastataan ettei hänen osansa\nole siellä; muutamat äänet, jotka ehdottavat hänen ottamistaan sinne,\ntukehtuvat pian enemmistön tuomioon. Jouduttuansa vuoren helmaan,\njossa tuhansittain vaimoja istuu kiinni kehräämässä ja jossa hänkin\nsamaan taipuu, kuulee hän onnettomain sisartensa lauluissa vapautusta\nennustavia sanoja ja lähtee uudelleen ulos — auringon nousua kohti.\nMutta kun hän sanoo olevansa vapautta etsivä sielu, ajetaan hän pois\nsillä selityksellä, että siinä maassa ei ole vaimoväellä sielua.\nKaukana pohjosessa tapaa hän myös sukupuolensa miesten orjana,\nainoastaan kun miehet ovat juopuneet taikka tappelevat keskenänsä, on\nnaisilla vapautta, ja kun hän kysyy heiltä siitä, vastaavat he:\n\n\"Onko se vapaus, jonkinlaista viinaa? Niin antakaa meille sitä, että\nsaamme juottaa sitä isillemme ja miehillemme, niin eivät _meitä_ lyö. —\nMutta onnellinen se, joka kuolee kolmantena yönä. Me olemme syntyneet\norjuuteen?\"\n\nNyt menee hän vallanpitäjien ja pappien ja oppineitten luokse.\nEnsimäiset vastaavat, että vapaus on naiselle vaarallinen ja\nvahingollinen ja käskevät hänen pyrkimään naimiseen, papit tahtovat\nhänen sulkea luostariin ja oppineista toisten pitää keskustella\n\"Thersiteen parrasta\", toisten tutkia vastatavatun rottalajin\nhäntämuodostusta, niin ettei heillä ole aikaa ajatella tuollaisia\nasioita kuin Herthan. Saksassa, jossa tämä tapahtuu, neuvovat häntä\nrouvat oppimaan kieliä, pianonsoittoa ja naisten käsitöitä ja\nsen lisäksi käymään kirkossa ja esitelmissä, henkisiä tarpeitaan\ntyydyttämässä. — John Bull käskee hänen mennä Roomaan; siellä korkeat\npappisherrat käyvät hakemaan raamatusta ohjetta ja sanovat hänelle:\n\"Näin on kirjoitettu: Sinun tahtos pitää sinun miehelles alamainen\noleman.\" Ainoastaan yksi häntä puolustaa.\n\nAinoat jotka tarjoovat hakevalle vapauden, on joukko seppelpäisiä,\nkirjavapukuisia naisia, jotka tanssien ja meluten tulevat häntä\nvastaan. Nähdessään hänen surullisena ja kuultuansa hänen itkevän\nsukupuolensa alennusta, nauravat he ja kehoittavat häntä yhtymään\nheihin.\n\n\"Me osaamme kietoa miehet verkkoihimme, me olemme vapaita, me syömme,\njuomme, iloitsemme, laulamme. Me synnytämme lapsiakin niinkuin muutkin\nvaimot, mutta me panemme ne lastenhuoneihin, sillä me olemme ja\ntahdomme olla vapaita.\"\n\nMutta inholla kääntyy heistä Hertha, sillä mitä he vapaudeksi kutsuvat,\non vaan orjuuden surkeinta lajia. Vielä toisen kerran hän ne tapaa,\n\"sillä he ovat kotonaan kaikkialla ja kaikkialla nauttivat he samaa\nvapautta\"; he kutsuvat häntä taas tulemaan, mutta hän sanoo:\n\n\"Te olette erehtyneet, teidän täytyy pelätä vanhuutta ja kuolemaa.\nMinä tunnen kärsivässä sydämessäni jotain suurempaa, mutta sitä en\nnäe teissä. Ennemmin kuin elän ja nautin teidän onneanne, kuolen minä\nonnettomana onnettomain kanssa.\" Silloin vastaa joukosta yksi:\n\n\"Olimme mekin kerran niinkuin sinä, etsimme valoa ja vapautta, mutta\nyhteiskunta salpasi meiltä tien elämän valistukseen. Silloin houkutteli\nmeitä tämä väärä valo, lupasi onnea, mutta antoi onnettomuuden.\nTiedämme olevamme langenneet ja se on salainen tuskamme. Olisimme\nsaattaneet olla toisellaisia, mutta nyt on myöhäistä, kuka huokauksemme\nenään kuulee? Juokaamme ja unohtakaamme, sillä elää meidän täytyy.\"\n\nSamana yönä pääsee valkea irti murhapolton kautta, ja koko talo on\nilmitulessa, kun Hertha herää, kun ei hän muiden omaistensa joukossa\npihalla löydä isäänsä ja muistaa ettei tämä pääse käymään, juoksee hän\nsisään huoneihin ja kantaa hänen oman henkensä vaaralla liekkien läpi\nulos. Nyt monta taloa palaa ja satoja ihmisiä joutuu kodittomiksi.\nSammutus käy huonosti, kunnes Yngve Nordin joutuu miestensä kanssa\nrautatietyöstä ja saapi tulen tukehtumaan. Koko ajan Herthankin tointa\ntarvitaan.\n\nMuutamia päiviä tulipalon jälkeen panevat kaupunkilaiset toimeen apua\nhätään joutuneille ihmisille; kaupungin lääkäri, jäykkämuotoinen,\nmutta kelpo tohtori, yhtyy myös siihen, ja Ingeborg Uggla'n ja\nHerthan hän määrää sairaiden hoitajiksi. Jonkun aikaa näiden\ntapausten jälkeen kuolee yksi Falk'in tyttäristä, ja siitä sekä\nmuista mielenliikutuksista tapahtuu isässä muutos. Hän kutsuu Herthan\nluokseen, tarjoo hänelle kiitollisuuden osotetta siitä, että hän on\npelastanut hänen henkensä, ja kun Hertha siis pyytää häneltä vapauden\nsekä perintöosansa äitivainajansa jälkeen, myöntyy isä siihen,\nselittäen samalla, miten hän on nyt huomannut Herthan sellaiseksi\nnaiseksi, joka taitaa tukea itsensä ja muitakin, ja miten hän ei ole\nennen uskonut semmoista olevan.\n\nHän sanoo sitten:\n\n\"Ole vapaa ja onnellinen kaukana siitä kodista ja isästä, jota et\nrakasta; en pyydä muuta kuin että ilmoitat, missä tahdot olla.\"\n\n\"Täällä, sinun luonasi, isäni, jos sen sallit\", vastaa tytär. \"Olet\nväärin käsittänyt minun ja vapauden, jota kaipaan ja pyydän.\"\n\nHän pyytää sitten isältä luottamusta ja ystävällistä kohtelua\nsisarilleen, joille hän tahtoo olla uskollisena äitinä. Isä sanoo:\n\n\"Olkoon niin, koetetaan alkaa uudestaan\".\n\nYngve Nordin oli tulipalossa vahingoittanut kätensä ja polvensa,\njoiden parantaminen vaati huolellista hoitoa. Kun tohtorilla oli kovin\npaljon sairaita, käskee hän Herthan ottaa osalleen Yngven haavat, ja\nsen kautta nämä kaksi nuorta henkilöä joutuvat tuttavuuteen, joka ei\njää merkityksettä heidän sisälliselle kehitykselleen ja joka vaikuttaa\npaljon heidän tulevaisuuteensa. Monissa asioissa heidän mielipiteensä\nsulavat yhteen, he löytävät toisissaan usein sen mitä sydämensä likinnä\npyytää. He lukevat ja keskustelevat, ja useimmiten tämä käsittää elämän\ntosiasioita. Molemmin puolin luottamus kasvaa pian ystävyydeksi, ja\ntämä taas vähitellen päättyy toiseen, uuteen muotoon, jonka nimeä ei\nkumpikaan pitkään aikaan mainitse, mutta jonka voimassa he löytävät\nennen tuntemattoman viihdytyksen. Heidän rakkauttansa kohtaa kuitenkin\nmonta kovaa loukkausta, joista yksi uhkaa sen kokonaan katkaista, ja\ntoisetkin kokoovat heille katkeria kärsimyksiä. Herthalle kerrotaan\nYngven olevan Amalian lapsen isän, ja semmoinen asia tekee Herthalle\nmahdottomaksi mennä avioliittoon hänen kanssaan. Ei hän siis nyt enään\ntaida Yngveenkään luottaa; keneenkä sitten? Hän kyllä tietää ettei\nyleisö laske niin tarkkaa lukua miehistä näissä asioissa, mutta Hertha\non nyt tuossakin toisellainen kuin muut. Mutta kun sitten todistetaan\nettä syytös on ollut väärä, rakentuu Herthan ja Yngven suhde uudelleen,\nvaikka vielä sen jälkeenkin edellisellä on monta epäilystä.\n\n\"Lapsuuteni ja ensi nuoruuteni on ollut iloton\", sanoo hän Yngvelle,\n\"kotini ja avioelämä on painanut minuun tuskallisen vaikutuksen, sillä\npaljon huomasin siinä epäsopua ja riitaa — ja kyyneleitä. Tuo minussa\njo aikaiseen kasvatti vastamieltä avioliittoa kohtaan, vanhempana\najattelin monasti etten tahtoisi synnyttää lasta maailmaan, maistamaan\ntuota katkerata hedelmää, jota elämäksi kutsutaan.\"\n\nTutustuttuansa Yngveen ja tavattuansa hänessä miehuullisen jalouden,\nheräsi hänessä uusi usko ihmiskuntaan. Mutta senkin jälkeen häntä\nvielä arveluttaa avioliitto Yngvenkin kanssa, sillä hän pelkää sen\nseurauksia: lapsien, ja etenkin tyttärien äidiksi tulla.\n\n\"Mistä tuleekaan se\", sanoo hän Yngvelle, \"kaikkialla ylistetään\nvaimoa tyttärenä, äitinä, sisarena, kasvattajana, lohduttajana, ja\nkumminkin otetaan tyttölapsen syntyminen välinpitämättömyydellä jopa\ntyytymättömyydelläkin vastaan, monasti sitä surkutellaankin? Eiköhän\nole niin, että tiedetään vaimon aseman maan päällä vielä olevan niin\nalistetun, etteivät kansain lait anna hänelle niinkuin miehelle itsensä\nmääräämisen oikeutta, onnellisuutensa vapaata etsimistä?\"\n\nSuunnitellun opin puute, johon sukupuolensa on ollut tuomittu ja\njoka esteellisimmällä tavalla on vaikuttanut suvun kehityksessä,\non jo kauan sitten Herthassa herättänyt halun ja aikomuksen, saada\npaikkakunnallansa aikaan koululaitoksen, jossa nuorille tytöille\nannettaisiin järjestettyä opetusta. Hän puhuu tästä Yngvelle, ja tämä\nlupaa ottaa osaa yrityksen toteuttamiseen. Asianhaarat kuitenkin\nkääntyvät niin, että tämä jääpi Herthan yksin tehtäväksi. Hänen isänsä,\njoka vähitellen on unohtanut entiset ahtaat ajat ja Herthalle antamat\nlupauksensa, ei annakkaan nyt suostumustansa tyttärensä naimiseen\nYngven kanssa, koska tämän taloudellinen asema hänen mielestänsä ei\nole tarpeeksi ta'attu, ja kieltää sen ohessa tyttäreltänsä hänen\nperintöosuutensa. Mutta sittenkin kun Yngve monta vuotta ulkomaalla\nansiollista työtä tehtyään on saavuttanut tuetun tulevaisuuden takeet,\nkieltää isä vielä. Hertha on tällä ajalla saanut toimeen koulunsa\nmonien vastusten ja ponnistusten jälkeen. Viimein kun hän Yngven\nkirjeistä huomaa tämän vaipuneen surumielisyyteen ja kivulloisuuteen,\nkehoittaa hän häntä tulemaan kotiin hänen luoksensa. Yngve lähteekin,\nmutta laiva jolla hän matkustaa Venner'in yli, syttyy tuleen, hän uipi\nuseampia kertoja maalle, pelastaen monta henkeä, mutta sairastuu sen\njälkeen keuhkotautiin. Pitkän keskustelun perästä, jossa isä ottaa\nHerthalta lupauksen tyytyä siihen tiliin, minkä hän tekee, antaa hän\nnyt suostumuksensa avioliittoon.\n\nMutta uuden onnen aika ei ole pitkä: Yngve kuolee, ja vähän sen jälkeen\nHerthan isä, jättäen talonsa ja tyttärensä ilman omaisuutta. Niinkuin\nHertha on aavistanut, oli Falk menettänyt kaikki erääsen riita-asiaan,\njonka oikean laadun hän itsepintaisesti oli salannut perheeltänsä\nkuolemaansa asti. Hertha seisoo nyt yksin ala-ikäisten sisariensa\nainoana tukena, ilman mitään muuta kuin minkä hän taitaa työllänsä\nansaita ja pienen rahamäärän, jonka Yngve oli jättänyt hänelle.\n\nSurun ja kaipauksen ohessa tuntee Hertha että elämänsä kovat kokemukset\novat heikentäneet hänen ruumiilliset voimansa ja ettei elämänsä\ntaida pitkäksi tulla, mutta korkeampaan voimaan turvautuen käypi\nhän uudelleen kouluunsa jatkamaan työtänsä. Katkerasti saapi hän\nkuitenkin aina kokea, kuinka opin ja tiedon puute on hänelle siinä\nesteenä, ja sitä hartaammin tekee hän työtä sen poistamiseksi niissä\nnuorissa tytöissä, jotka uuteen oppilaitokseen ovat kokoontuneet. Monta\nopinkäynyttä miestä on myöskin osallistunut Herthan yritykseen ja\nauttavat häntä.\n\nTähän loppuu kertomus. Parantumaton tauti kalvaa tämän ahkeran vaimon\nelinjuuria ja aikainen kuolema katkaisee hänen vaikutuksensa.\n\nMutta professori Methodius ei ole saanut valmiiksi teostaan\n\"Yhteiskunnan parantamisesta!, ja sihteeri N.B. on myös heittänyt\nkesken kirjoituksensa naisyhdistyksiä vastaan, sillä hän on päättänyt\nitse mennä yhdistykseen naisen kanssa ja tekeekin niin.\n\n\n\n\n\"HERTHA.\" METELIÄ.\n\n\nAmerikasta palatessaan Fredrika Bremer seisoi maineensa kukkulalla,\nmutta hän tiesi hyvin kantavansa myrskyn enteet omassa helmassaan,\nja nyt \"Herthan\" ilmestyttyä puhkesi se ilmiin. \"Olisinhan voinut\npuhumattakin olla\", kirjoittaa hän muutamia vuosia myöhemmin,\n\"mutta en saattanut; omatuntoni pakoitti minua tuomaan julki niitä\nloppupäätöksiä, joihin pitkä elämä oli minun johtanut. Tiesin kyllä\nettä panin arvalle — ja uhrasin — suuren yleisön suosion, ja se on\noleva iloni aina kuolemaani saakka, että sen tiesin ja kuitenkin\nsen tein.\" Viidenkymmenenneljän vuoden vanhana Fredrika Bremer nyt\ntähän kirjaan oli kirjoittanut osan omista näkemistään ja kokemistaan\nnaisen aseman suhteen todellisessa elämässä, ja mitä sanottiinkin tätä\nkertomusta vastaan, ei kuitenkaan kukaan voinut väittää sen sisältöä\nkypsymättömän hengen työksi.\n\nMutta sitä ankarampia pitikin oltaman. Tuskin oli kirja ehtinyt\npainosta, kun melske jo oli hyvässä alussa, ja kirja-arvostelijain\nsuuresta parvesta kuului ääniä, jotka koroitettiin varoitukseksi\nyleisölle olla tuohon myrkylliseen kirjaan tarttumatta. Että se taiteen\nkannalta olisi antanut syytä oikeutettuihin muistutuksiin, sitä ei\nensi hädässä kukaan hoksannut, niin sen ihka-uudet aatteet olivat\npyörälle panneet järjet ja mielet. \"Kuka olisi voinut uskoa lempeää\nFredrika Bremeriä niin tuhmanrohkeaksi, niin epänaiselliseksi, niin\neksyneeksi siveellisessä mielipiteessään?\" Astua esiin ja ruveta\ntarkastamaan perheenisäin valtaa tyttäriensä yli ja pyytää naiselle\ntäysi-ikäisen oikeutta hallita omaisuuttansa; uskaltaa moittia\nvuosisatojen hyväksymiä tapoja ja asetuksia ja vaatia kouluja ja\nitsenäistä vaikutusta vaimoväellen, sehän toki oli liikaa. — Mutta\nkiistassa ilmaantui toisiakin ääniä, jotka antoivat vastaansanomattoman\ntodistuksen siitä, että Fredrika Bremer vaan oli muotoon pukenut mitä\nmonen ihmisen mielessä liikkui.\n\n\"Svenska Tidningen'issä\" esiintyi Herman Bjursten salamerkillä Ernst\nLudvig \"kirjeissä ystävälleen maaseuduilla\" [\"Svenska Tidningen\",\nMarrask. 25 p. 1856] puolustamaan ja suojelemaan naista ja ennen\nkaikkea naisellisuutta, jonka päätuntomerkkinä oli joku helposti\nhaihtuva hienon-hieno kukkaislemu ja joka oli häviöön tuomittu, jos\navattaisiin naiselle tie oppiin ja vapaasen työhön yhteiskunnassa.\n\n\"Uskotteko todellakin\", kysyy hän, \"että päätarkoitus tuon suloisen\nnaisen esiintymisellä maan päällä on filantropillinen toimiminen nais-\nja hyväätekeväisyyden-yhdistyksissä, taikka mikään syvempi tutkimus\nluonnon ja tieteiden alalla? Ettekö tahdo myöntää, että hiljainen ja\nlauha kasvatus sivistyneen ja jalon perheen suojassa ynnä sen lisäksi\npuolisolle ja perheenemännälle välttämätöntä opetusta hyödyllisissä\nkäsitöissä ja kaunotieteissä — kielissä, soitannossa ja maalauksessa\n— on aivan kylläksi nuoren tytön näköpiirille? Tietäkää, että meille\nmiehille Hertha tuntuu niin inhoittavalta, että minä puolestani\nantaisin ennemmin lyödä itseni kuoliaaksi, ennenkuin hänen kanssansa\nmenisin kristilliseen avioliittoon. — — — Ja jos naiset tulevat\nsemmoisiksi kuin Hertha, niin _ei yksikään heistä pääse naimisiin_\n[kaikki harvennukset ovat arvostelijan omat], ei ainakaan järjellisen\nmiehen kanssa. Voitteko ajatella, että mies, joka haluaa itsellensä\nkumppania elämän tiellä, kelpo talon emäntää, uskollista hoitajaa\npyhälle tulelle kodin alttarilla, voitteko luuloitella itseänne — kysyn\nminä, että hän valitsisi puolison, jolla olisi pää täynnä filosofiaa\nja kreikkaa, taivaankappalten kulkua, luonnonoppia, yhteiskunta- ja\nvaltio-oppia, matematikiä ja fysikiä, ja joka vielä tahtoisi elää ei\nainoastaan itsensä vaan isänmaansakin eteen. Toden totta, semmoiseen\nkoetustyöhön en minä uskaltaisi mennä.\"\n\nSamassa lehdessä kirjoittaa sama nimimerkki toisen kerran: [\"Svenska\nTidn.\", Marrask. 6 p. 1856] \"Hän (Fr. Br.) tahtoo kääntää luonnon\nylösalaisin. Minnekkä joutuisimmekaan, jos hänen hyväntahtoiset, mutta\ntyperät ehdotuksensa toteutuisivat?\" Herthan lausumista toiveista\npäästä oppimaan ja sitten muillekin jakamaan sitä hyvää mitä on\nlöytänyt, huudahtaa Ernst Ludvig: \"Lukijani! Semmoinen tulisi siis,\nneiti Bremerin mukaan, naisen määränä olla, yhtähyvin ja samalla\noikeudella kuin miehenkin. Luonnonoppi näkyy tälle kirjailijalle nyt\nolevan sulettu kirjoitus. — — Ei mikään vaimo naimiseen mennessään\najattele sen kautta erittäin vaikuttavansa valon ja vapauden\nedistykseksi, kuten Hertha Yngvelle ehdottaa. Paras keino, ja _ainoa_,\nmillä nainut vaimo voipi siihen tarkoitukseen vaikuttaa, on uskollinen\nja _hiljainen_, huomatkaa neiti Bremer — _hiljainen_ velvollisuuksiensa\ntäyttäminen kodin rajoissa, puolisona, äitinä, ennen kaikkea omain\nlastensa kasvattajana. _Niitähän_ tullee hänen ensikädessä hoitaa,\nennenkuin hän heittäytyy tuolle arveluttavalle uralle vaikuttamaan\nkoko ihmiskunnan eteen. — — — Hertha toivoo voidaksensa elää kansansa\neteen, ihmiskunnan eteen ja viho viimein Jumalalle. Viimemainittu\nnäyttää kummalliselta, ei suinkaan itsessään, mutta sovittelussa.\nKieltääkö siis neiti Bremer, että Jumala, hyvyyden ja rakkauden lähde,\non luonnon alusta aikain määrännyt erillaisen vaikutuspiirin niille\nolennoille, jotka hän on elämään kutsunut? Hän antoi miehelle — emme\npuhu nyt poikkeuksista — voiman, itsenäisyyden, rohkeuden, ruumiillisen\nväkevyyden ja sielun mahtavuuden terävyydessä, kestävyydessä, —\n_järjen_; hän antoi vaimolle lempeyden, suloisuuden, miellyttävyyden,\n— _tunteen_. Mitä varten Hertha luojan järjestystä ylösalaisin kääntää\nja väittää silloin elävänsä ihmiskunnan eteen ja Jumalalle? Entäs\nkainous, tuo naisellisen armauden kaikista hienoin kaunistus, minnekkä\nse joutuisi, jos neiti Bremer saisi hallita? Totisesti: opilliset,\njärkeilevät, 'perusteellisesti oppineet' naiset — sellaisia on ollut\nennen ja on vieläkin, neiti Br, — eivät milloinkaan ole olleet\nonnellisia itse eivätkä voineet ympäristöönsä onnellisuutta luoda.\nSitä todistaa nykyaikana rouva Staël, Fr. Br:n edelläkävijä, joka on\nkirjoittanut \"Delfine'nsa\" jotenkin samalla tarkoituksella, mutta\näärettömän paljon suuremmalla taidolla kuin Fr. Br. \"Hertha'nsa.\"\n\nSenjälkeen tekijä — samaten kuin nimimerkki \"Dagny\" meillä\nkolmekymmentä vuotta myöhemmin — perhekuvassa näyttää, mimmoiseksi\nmaailma mullistuu, jos naiset lasketaan tiedon puulle: — \"Mies tulee\nkotiin, pyytää ruokaa, niin sanoo rouva: kyökkipiika lukee historiaa,\nemännöitsijä kirjoittaa vertailua nykyisestä ja kreikkalaisesta\nmurhenäytelmästä, itse luen algebrata j.n.e. Auta minua, ystäväni,\nsyöminen on sivuseikka, mitä varten _minua_ vaadit hoitamaan\nruoka-asioita, lahjoitukseni ovat korkeampia varten.\"\n\nJa sitten tuo sopimaton kohta, kun Fredrika Bremer antaa Herthan hoitaa\nhaavaa nuoren miehen polvessa. — \"Jos olisi ollut puhe _jalasta_, en\nolisi niin paljon huolinut siitä, mutta _polvi!_ Totisesti on siinä\nmenty liian pitkälle!\" huudahtaa tämä arvostelija loukatun kainouden\npuolesta. — Yhtä hirveätä on hänestä avata naiselle anatomiasalit ja\nmuut oppipaikat. \"Kun isän toinen tytär sanoo: tahdon lukea lääkäriksi,\nniin anatomiasaliin hänen kanssansa, alastomain, leikeltyjen,\ninhoittavien ihmisruumisten eteen; ja kun toinen pyytää teologiaa,\npitää valtiolla olla yhteisopistot, jossa nuoret miehet ja naiset\nsaavat perusteellista oppia. Yhdessä koulussa nuorukaisten kanssa\ntulisi heidän oppia tuntemaan toinen toistansa valon ja kauneuden\npalveluksessa! Ei siis tanssiloissa, iltahuveissa, halpamaisissa\ntilaisuuksissa salongien hiestävässä ilmassa, vaan _Iduna_-salissa,\nkreikkalaisten ja roomalaisten, totuuden ja vapauden jalojen\nihmisolentojen parissa! Silloin tietysti kaunissieluinen nuorukainen\nlöytää 'sisarten' joukossa vastaavan sielun, jonka kanssa hän tekee\n_hengen_ avioliiton, ja sitten ruumiillisenkin, — sen parempi.\nJälkimäinen on kuitenkin sivuasia, — ja ennen kaikkea on aistillisuuden\nrikkatunkio pois perattava.\" Näin ivailee arvostelija ja jatkaa: \"Tämä\non paljasta haaveilua; missä ovat Fransiska, ma chère mère, rouva Frank\n\"Hemmet'istä\"? — _Se_ tupa kävi neiti B:lle liian ahtaaksi!\" huudahtaa\nErnst Ludvig lopuksi.\n\nFr. Bremer oli syntiinlankeemushistorian johdosta antanut Herthan\nmuistuttaa, ettei esiäidissämme Evassa kaikki liene ollut pahasta,\nsillä hän halusi tietoa, siis jotain hyvää, \"hänessä oli kuitenkin\nvoimallinen henki.\" Tästä kohdasta saapi Ernst Ludvig uutta aihetta,\nkääntyen ivallisesti sitä vastaan: \"Siinähän se on! Vaimo se siis\nparadisista saakka kuitenkin on ollut meistä enin tiedonhaluinen. Hän\nse siis olikin ensimäinen ojentamassa kätensä tiedonpuuhun, ja kuinka\nväärin onkaan sitten sulkea häneltä oppisalien ovet? Mikä se nyt estää\nnaisleirin onnea? Valtio, joka ei tee kouluja, laki, joka estää naisen\nvapaata kehitystä ja kahlehtii siis sielut luonnottomilla kahleilla!\nOttakaahan kurenuorat auki, niin saatte nähdä Aspasioja — ilman\naistihimoa — Sapphoja, oppineita pönkkähameissa, professoreja leninki\npäällä ja myssypäisiä saarnaajia!\"\n\nMiks'ei, oli Fredrika Bremer sanonut.\n\nViimeksi tahtoo arvostelija omalla kokemuksella vahvistaa väitteensä,\nvakuuttamalla ettei hän, opettajana ollen, kolmenkymmenen tytön\njoukossa ollut tavannut ainoatakaan, joka olisi osottanut vähintäkään\ntaipumusta tieteellisiin opinnoihin.\n\nAinoastaan taiteiden harjoitus olkoon naiselle sallittu, sanoo\narvostelija. Se on \"comme il faut\".\n\nLopuksi lohduttaa hän sillä, että \"suuret lahjat\" kyllä aina tiensä\nraivaavat, ja keskinkertaisille on tyydytystä kyllin yksityisessä\ntyttöpensionissa.\n\nEi liene vaikea löytää sitä peruskuntaa, miltä Ernst Ludvig kysymystä\nkäsittelee: naisen kasvatuksen ohjaajana ja hänen tilansa ja asemansa\nmäärääjänä on ainoastaan oleva miehen aistillinen maku ja minkä mies\nitselleen edullisimmaksi katsoo; sentähden että nainen on miehelle\nviehättävämpi ja mukavampi tiedottomana, tahdottomana olentona, niin\nsuljettakoon häneltä kaikki ne tiet, mitkä inhimillisen olennon\ntietoon, tahtoon, itsenäisyyteen saattavat. Ja avukseen Ernst Ludvig,\nkuten moni muu ennen ja jälkeen häntä, on ottanut Jumalan ja luonnon,\nvakuuttaen, että nämä kaksi vahvasti seisovat hänen puolellansa. Ja\nyhtä varma kuin hän on tässä, on hän myös siinä, että käsitykset hänen\nsukupuolessansa siitä, millä kehityksen kannalla ja missä asemassa\nnainen parhaiten vastaisi miehen tarpeihin, ovat muuttumattomat.\n\nErnst Ludvig'ille vastaa nimimerkki Lars Johan \"Aftonbladeteissa\" [27\np. Marrask. 1856], joka vastoin \"Svenska Tidningen'ia\" siihen aikaan\n(niinkuin jälleen nyt) oli valtiollisten vapaamielisten äänenkannattaja\nja joka myös johdonmukaisesti, kuten pian saamme nähdä, itse puolusti\nniitä aatteita, joiden tulkiksi \"Herthan\" tekijä oli astunut.\n\n\"Kirjoittaessasi minulle Fr. Bremerin \"Herthasta\", alkaa Lars Johan,\n\"et varmaankaan voinut aavistaa, että kirjeesi tapasi minun yhtä\nraajarikkona kuin tuo siivo Yngve siinä kirjassa, jonka sinun ivallinen\nkynäsi on ottanut ruoskittavaksensa.\n\nNiinkuin tiedät täytyi minun matkustaa asioissani Kungsköping'iin,\nja olin jo ajanut 5 penik. kotoa, kun vanhat keltaiset kiesini\nyhtäkkiä räsähtävät rikki alamäessä, hevoset karkaavat tiehensä ja\nminä paiskataan tunnottomaksi maantielle, jossa viimein kova tuska\npolvessani herättää minun jälleen tuntooni. Ensi ajatukseni oli huutaa\napua, varsinkin kun samassa näin kolme nuorta tyttöä kävelevän,\ntaikka jos niin tahdot, \"liitelevän\" sinne päin, missä makasin.\nHuusin siis voimani takaa, mutta tuskin olivat nämä kainot olentoiset\nennättäneet vilkaista minuun ja rikkirevittyyn pukuuni, ennenkuin\nkimakasti huutaen: \"Herran jee, verinen polvi! Mies!\" pakenivat\npoispäin metsänlaitaan, josta minua sitten kurkistelivat puunrunkojen\nsuojelevasta piilopaikasta. Ethän kummastu että silloin mutisin\nitsekseni: 'tuommoisia perhanan hepsanoita', taikka jotakin semmoista,\nsillä minun pitää sanoa sinulle, hyvä veli, että kokonaan toista se on\nistua lämpimässä kammarissaan mietiskelemässä \"kainoutta, naisellisen\narmauden hienointa kaunistusta\", kuin maata maantien vieressä ja\nnähdä tuo ominaisuus täydessä kehityksessä noin omalla kaupallaan.\nEn minä puolestani olisi pitänyt sitä yhtään sopimattomana, jos joku\nheistä olisi tullut luokseni ja sitonut 'hänelle tuntemattonaan\nnuoren miehen haavat' (E. L:n sanoja), ja minusta on ihmeellistä,\nettet sinä, joka niin perinpohjin tunnet naisten heikkoudet, kykene\neroittamaan sitä kainoutta, joka uskaltaa hoitaa _jalkaa_ mutta ei\nrohkene koskea _polveen_, siitä kainoudesta, jonka suojassa nuoret\ntytötkin saattaisivat täyttää ihmisrakkauden käskyn, menettämättä siltä\nvähääkään nais-arvostansa.\"\n\n\"Olet aivan oikeassa siinä, että naisen tulee tehdä velvollisuutensa\nkodissa hiljaisuudessa, s.o. ettei hän pidä melua siitä eikä liioin\nitsestänsä\", kirjoittaa L. edelleen. \"Niinpä muistan, kun mennä vuonna\nkävin Tukholmassa, mimmoisella pyhällä kunnioituksella odotin sitä\nhetkeä jolloin saisin astua sinun seurapiiriisi ja nähdä nuo \"kainouden\nhienoon huntuun\" kätketyt kodin haltijattaret, joita toivoin siellä\ntapaavani; mutta tiedäthän, ettei ole niin helppo päästä heidän\nrauhoitettuun valtakuntaansa. Aamupäivällä sanottiin: armollinen rouva\non ulkona kävelemässä — Armollinen rouva on mennyt kylään — Armollinen\nrouva on soitannollisissa aamuhuveissa. Ehtoopäivällä kuului samalla\nlailla: toinen laulajaisissa, toinen pukeutuu baaliloihin, kolmas\nkesteissä, ja ainoastaan parvi lapsia kurkisteli kuin kurenpoikaset\nnoista tyhjistä salongeista, sillaikaa kun palvelustytöt ottivat\nvastaan vieraitansa taikka lueskelivat \"Qvinnan i sin fullkomlighet\"\nnimistä romania. Herra luonnollisesti oli joko rouvan keralla, taikka\n\"Isossa Seurassa\", taikka — — — luona, siellä on paljon rattoisampi\nkuin kotosella; ja jos hänen mahdollisesti tekisi mieli mennä kotiin\nteetä juomaan, on hyvin epätietoista tokko hän tapaisi rouvansa\nruokakonttorin niin järjestyksessä kuin se mies huomaa vaimonsa\ntalletuspaikat, joka elää 'Fr. Bremerin emansipationi-aikakaudessa'.\nSillä lihamakkara ja sinkku on nykyaikana kallista tavaraa, menot\nsuuret, rouvalla tarvitsee olla uusi muotihattu Paris'ista, oma\nloge'nsa ensi rivissä ja käydä kaikissa konserteissa. — Mennä\nvuonna niin teki haluni nähdä nuo sinun rakastettavat \"kodikkaat,\noppimattomat\" naiset; niin oppimattomat, sillä uskallanpa panna\nvetoa, että monet heistä ei osaa eroittaa valkojuurikasta lantusta\neikä tiedä, minkänäköinen herneenpalko on, ennenkuin se uipi heidän\nsoppatalrikissaan.\n\nKatsotaanpa, etkö ole takertunut ennakkoluuloihin. Heitetäänpä nämä\nnyt hetkeksi pois, ei huolita olla nyt noita seuraelämän leijonia,\nnoita illallispöytä-herroja, vaan muistellaanpa nuoruutemme raitista\nmielialaa! Emmekös silloin tavoitelleet totuutta, jaloutta, emmekös\nkunnioittaneet kaikkea hyvää hyvän tähden, emmekös mekin silloin\npyytäneet elää \"maamme, ihmiskunnan eteen ja Jumalalle?\" Sinä vastaat\ntietysti että se on ainoastaan miehen asia. Mutta sanoppa, mistä\nvoisi mies, joka omaa sellaisen elämän-aatteen ja joka sanasi mukaan\nei suinkaan pidä vaimoa \"sivukaluna\", mistä voisi hän löytää oikean\nvaimon, ellei tämä ottaisi osaa hänen elämänsä korkeihin pyrinnöihin?\nMilloinka äiti paremmin kasvattaa lapsiansa, kuin silloin kun hän\nkorkeamman voiman nojalla etsii opetuksensa omasta sielustansa ja\nesimerkillänsä osottaa pojallensa hänen velvollisuutensa elämään\nJumalalle ja ihmiskunnalle. Muista että Hertha on nuori, älykäs,\ninnollinen nainen, jonka luonnoton pakko on nostanut kapinaan maailmaa\nja niitä oloja vastaan, jotka estävät häntä siitä henkisestä ja\najallisesta vapaudesta, minkä hän kehitykseksensä tarvitsee. Hänellä\nei ole äitiä, ei mitään tuetta, ei ketään joka tahtoisi näitä tunteita\njohdattaa ja niiden kovaa polttoa asetella. Sinulla ei ole hyvä\nsydän, kun pilkkaat sen sijaan että surkuttelisit tämmöistä jaloa\nihmisluonnetta. Ei Hertha pyydä huvituksia, vaan työtä, voidaksensa\nelää muidenkin hyväksi. Tässä ei ole mitään kummasteltavaa. — — Jos\nisänmaanrakkaus kristinopin valossa kohosi ihmisrakkaudeksi, en\nvoi ymmärtää, miksei naisen sydän voisi tykyttää saman ihmiskunnan\npuolesta, jonka eteen hänen puolisonsa, lapsensa, veljensä, sanalla\nsanoen kaikki joita hän enin rakastaa, ovat kutsutut vaikuttamaan. Tämä\nei ole Jumalan määräämän vaikutuspiirin kieltämistä, vaan se on Jumalan\nkäskyn tottelemista.\n\nSinä myös tahdot kieltää Herthalta oikeuden elää Jumalalle. Sitä en\nvielä tähän asti ole kuullut kenenkään meidän sukupuolestamme tekevän,\npäinvastoin kaikista kevytmielisinkin mies tavallisesti toivoo että\nhänen vaimonsa, kuten sanotaan, vaeltaisi Jumalan edessä\". Myöskin\npilkkaat Herthaa hänen sanoistansa: \"avioliitto on minusta sivuasia,\njollei se saata minua korkeampaan kehitykseen\". Mutta jos pysyt omissa\nsanoissasi, että Jumala naiselle on antanut \"tunteen\" korvaukseksi\nkaikista niistä hyvistä lahjoista, joita hän on jaellut meille, niin\non asia minusta sangen yksinkertainen. Hertha sanoo avioliiton olevan\nhänelle sivuseikan, senvuoksi ettei hän _rakasta_. Huomannethan tuosta\npienestä: _jos_, ettei hänen sanansa ole ehdottomia. Ja ajatteleppas,\nkun romaninsankaritar huudahtaisi: \"Oi, minä tahdon paikalla mennä\nnaimaan!\" — \"Hyi sentään\", vastaisit siihen sinä, joka olet hieno\nsivistynyt mies, — \"semmoinen tyttö ei saisi miestä\", — niin vaikea on\nmeitä nuoria poikia tyydyttää.\"\n\nErnst Ludvigia vastaan, että koulunkäyneet vaimot rupeaisivat kodissa\n\"mietiskelemään\", komentamaan opillansa, sanoo Lars Johan: \"Oppia\nsaanut ja taitava nainen, joka juuri sen kautta tietäisi kuinka paljoa\nhänen tietonsa vielä puuttuvat, komentaisi opillansa monta kertaa\nvähemmän, kuin tuollaiset hirveässä kiireessä ja hämmingissä luetetut\nolennot, jotka usein tahtovat loistaa lainakalulla ja juuri sen kautta\ntulevat naurettaviksi. Kysymys josko oppineet naiset tekevät itsensä\ntaikka muut onnellisiksi koskee yhtä hyvin oppineisuutta yleensä kuin\noppineita naisia erittäin. Mitä \"Corinne'n\" tekijään tulee, niin kertoo\nChateaubriand hänestä että hänen miehensä kuoli surusta muutamia\nkuukausia hänen jälkeensä.\n\nNaurat syyllä isälle, joka tytöltänsä kysyy: tahdotko ruveta\ntheologiksi j.n.e. Mutta mitäs jos isä puhuisi näin: \"Kuulkaa lapseni,\nte olette köyhiä tyttöjä, meidän täytyy antaa teidän kehittyä kunkin\nsiinä mihin hän sopii, että voisitte ansaita jokapäiväisen leipänne.\nOnhan meillä suuri elatuslaitos, jota sanotaan avioliitoksi, mutta että\nmennä naimisiin rahain vuoksi on liian miehekästä vaimo-ihmiselle;\nkorkeammat pitää vaikuttimet olla ennenkuin niin tärkeä askel\nastutaan.\" — En minä tiedä olisiko tukholmalainen pappa, joka niin\npuhuisi, naurettava, mutta sen tiedän että minä, mitätön maanmoukka,\nmielelläni ottaisin hänet appivaarikseni.\n\nJos alkaisi polveni huonontua, täytyy minun pyytää sinua neuvottelemaan\nsiitä rouva Åhrberg'in kanssa, vaikka hän on naislääkäri!\"\n\nSama nimimerkki jatkaa toisessa numerossa kysymystä naisen\nkasvatuksesta ja huomauttaa siinä Er. L:lle, kuinka naisen vaikutus\nperheessä samassa on vaikutusta ihmiskunnassa ja kuinka oikeata sen\njohdosta on vaatia naiselle korkeampaa hengen kehitystä. \"Naisen\nmielipide ja sivistyskanta on vaikuttavana voimana koko sukukunnan\nkehityksessä\", kirjoittaa hän siinä. \"Mutta nyt on niin, että naisen,\nvaikutus semmoisissa tärkeissä asioissa kuin kasvatus ja seuraelämä\non hänelle uskottu sillä hiljaisella välipuheella, että hän olkoon\nsiihen niin kykenemätön kuin mahdollista. Sen sijaan kuin pitäisi\nkehoittaa häntä totisiin ja todellisiin asioihin, tahdotaan suunnata\nhänen ajatustansa vähäpätöisiin ja joutaviin seikkoihin. Vakuutetaan\nhänelle että paras keino miellyttää ja päästä miesten suosioon on\nnäkyä tykkänään vieraaksi kaikelle totisemmalle ajattelemiselle, olla\nniin ajattelematon kuin suinkin. Tyttö tulee siten vähäpätöiseksi\nja mitättömäksi naiseksi ilman mitään vakavuutta, ja sellaista\nsieluntilaa miesten ennakkoluulot, jotka naisen ymmärryksen totista ja\nperusteellisempaa kehitystä pelkäävät, tahtovatkin hänessä säilyttää,\nsamalla kuin nämä miehet naisen näin tahallisesti heikonnetuista\nsielunominaisuuksista odottavat oman ymmärryksensä ensimäistä\nkehitystä.\"\n\nJos sen sijaan naiset oppisivat niin paljon itsekkäistä\nvaltioviisautta, että käyttäisivät sielunsa ja kykynsä siveelliseen ja\nälylliseen edistykseen, niin heidän asemansa paljon muuttuisi.\n\n\"On mahdollista\", päättää hän lopuksi, \"etteivät naiset, varustettuina\nsillä kasvatuksella, jota minä tarkoitan, tulisi naimisiin, mutta josko\ntämä olisi pidettävä todistuksena miesten järjellisyydestä, siitä tulee\ntoinen kysymys.\"\n\nNäiden kahden jälkeen ilmaantui taas \"Svenska Tidningen'issä\" uusi\narvostelija samaan suuntaan kuin Ernst Ludvig, mutta uskonnon suojassa\nja tarkastaen asiaa naisen omalta kannalta. Hän ottaa sekä Jumalan\nsanan että luonnon todistamaan, että nainen ijankaikkisuudesta on\nmäärätty alamaisuuteen. Hertha on siis sekä ylpeä että kaikin puolin\nmoitittava olento, joka asettuu Jumalaa ja luontoa vastaan. Että\n\"Herthan\" ilmoille tuomat aatteet siis ovat kokonaan hyljättävät,\ntodistaa tämä arvostelija kolmella lailla:\n\n1) \"Todistaakseni Jumalan sanasta, niin sanoo hän: \"Vaimon pitää\nmiehelle alamainen oleman.\"\n\n2) \"Ottaaksemme todistusta todellisuudesta, niin on meillä tuhansia\ntodistuksia naisen kykenemättömyydestä ajatuksensa jännittämiseen ja\nkestävään sieluntyöhön miehen rinnalla.\"\n\n3) \"Ottaaksemme todistusta luonnosta, niin on meillä tuo naiseen\nkylvetty halu eli taipumus olemaan vallanalaisuudessa.\"\n\nNäin ollen katsoo arvostelija sitä yritystä jommoiseksi\nlainmuutokseksi, joka samaan aikaan oli nostettu Ruotsin säädyissä\nnaisen täysi-ikäisyydestä, syrjäaskeleeksi oikeasta suunnasta. Hän\ntoivoo ettei ehdotusta vahvisteta, mutta ennustaa samassa naiselle\nmonellaisia ikäviä selkkauksia, jos se todella laiksi tehtäisiin.\n\"Sielläkin missä hän saa itse hallita itseänsä, tuntuu sielun puolesta\nvielä terveelle ja pilaantumattomalle naiselle suloiselta antautua\nmiehen tahdon alle\", väittää hän, mutta lisää kumminkin pienen\nehdon: \"niin pian kuin tämä tietysti on kohtuullisuuden ja hellyyden\njalostama. Tempaiskaa vaan nainen kodin turvasta ja vallanalaisuuden\nsuojelevasta pakosta, niin tempaisette häneltä hänen elinehtonsa\nja todellisen hupaisuutensa; laskekaa hän 25 vuoden vanhana ulos\nyhteiskunnalliseen elämään kaupustelijain ja petollisten ihmisten\nkilpailuun, niin seisoo hän siinä pian petettynä hupsukkana taikka\nnaisellisuutensa menettäneenä kummituksena.\"\n\nViimeksi kääntyy hän nuorten tyttöjen puoleen, huomauttaen heille,\nkuinka ilkeä olisi tuommoinen virallinen julkaistus heidän\nviidennestäkolmatta ikävuodestaan.\n\nMyöskin Suomesta pantiin ankara vastalause \"Herthan\" vapautus-aatteita\nvastaan. Itse Juhana Vilhelm Snellman tarttui kynäänsä, löylytteli\nFredrika Bremeriä ja hänen mietteitänsä isällisellä kädellä ja neuvoi\nsen ohessa, millä lailla naissuvun oli meneteltävä voidaksensa\nrakastettava olla ja miessuvun suosiossa pysyä — sama kanta kuin\nHerman Bjursten'illä, ja jolta vastustajain suuriluku silloin ylehensä\nasiaa tarkasteli. Koska jokaiselle suomalaiselle lienee hauskaa ja\nhyödyllistä tuntea Snellmanin ajatustapaa kaikilla aloilla, otamme\ntähän hänen arvostelunsa pääkohdissaan [\"Litteraturbladet\", Syysk.\n1856]. Siinä sanotaan:\n\n\"Pääsumma hänen (Fr. Br:n) teorioissaan on että naiselle, samalla\nlailla kuin miehellekin, valmistettaisiin tilaisuutta kaiken sen\nsivistyksen hankkimiseen, mitä hän toivoo ja itsellensä vaatii,\nja että hänelle annettaisiin täysi vapaus itse päättää tulevasta\nvaikutuksestaan ja tilastaan. Tästä olisi seurauksena enemmän\ntasa-arvolle, tietoisuudelle ja vakuutukselle perustettu suhde miehen\nja naisen välillä, jota suhdetta tukisi se asianlaita, ettei nainen\nenään olisi pakoitettuna turvan ja toimeentulon saavuttamiseksi mennä\nvaimoksi ensimäiselle miehelle, joka hänelle kätensä kurottaisi.\"\n\nTämän jälkeen Snellman tarkastaa tekijän menettelöä romanissaan,\nmoittien sitä, että tekijä on tuon vapautetun naisen kuvaillut\nvapauttamattomassa ympäristössä, yhteiskunnassa, jossa kaikki sotii\nhäntä ja hänen pyrinnöitänsä vastaan. Arvostelija nähtävästi ei\nolisi tahtonut nähdä Herthaa eli vallanalaisuudesta pyrkivää naista\ntaistelevana sitä yhteiskuntaa ja niitä lakia vastaan, jotka häntä\nkiinni pitävät — se liikutti arvostelijaa vastamielisellä tavalla —,\nvaan tekijän olisi pitänyt lukijalle osottaa ihanteitansa vastaava\nyhteiskunta, jossa hänen mietteensä olivat jo toteutetut; sillä tapaa\nluulee arvostelija hänen voineensa hankkija aatteilleen joitakuita\nuskovaisia, \"jota vastoin on sangen epäiltävä, voipiko Herthan romani\nkääntää ainoatakaan uskotonta\".\n\nHerthan sekaantumista sairashoitoon arvostelija myöskään ei hyväksy,\nja samaten kuin Bjursten'iä ja monia muita suututtaa häntä ei\nainoastaan tuo \"polven-hoito\", vaan vielä enemmän se että Fr. Br.\ntuon itsenäisen sankarittarensa naittaa. \"Hän (Hertha) on koitautinen\nja kuolee naimattomana — sillä hänen naimisensa Yngven kanssa ei ole\nmuuta kuin ulkonainen meno, joka oikeuttaa häntä tuota kuolemaan\ntuomittua keuhkosairasta hoitamaan. Hän jääpi siis vaan vapautetuksi\nkotiopettajaksi eli kouluttajattareksi. Tehtäköön nyt sankarittaren\npuolesta mitä hyvään, ja neiti Bremer on varmaankin tehnyt mitä\ntehdä voipi, niin voidaan semmoisesta naisesta korkeintaan saada\nkunnioitettava ja arvollinen ihminen, mutta rakastettavaksi miehen\nsilmissä ei hän milloinkaan tule. Se on tämä, jota ei neiti Bremer\nymmärrä eivätkä vapautuksen puolustajat ymmärrä, sanoo arvostelija.\n\n\"Hertha on suora mielipiteissään, niinkuin vapautetun tulee olla,\njos hän voipi yhdenvertaisena olla miehensä rinnalla. Se on sangen\nkunnioitettavaa. Hän istuu levollisesti kauniin nuoren miehen kipeää\npolvea hoitamassa. Sekin käypi laatuun kunnioitettavalle naiselle. — —\nHän matkustaa pitkät matkat omin neuvoinsa. Sekin on kunnioitettavalle\nkernaasti suotu vapaus. Hän asettuu omavaraiselle taloudelliselle\nkannalle. Se on kaikki kunnioitettavaa. Mutta rakastettavaa ei se ole\nmiehen silmissä. — Emme sano, ettei kaikessa tässä — paitsi ei noissa\nmielipiteiden suorassa esiintymisessä eikä tuossa polvenhoidossa — voi\nilmaantua jonkimmoista rakastettavaa, mutta itsessään ei se mitään\nrakastettavaa sisällä\", — siinä Snellmanin mietteitä.\n\n\"Sillä naisen rakastettavuus perustuu pääasiallisesti siihen, että\nhän on turvaa tarvitseva, ja että hän miehen turvaa pyytää. Mies ei\nkoskaan, sanoo ei koskaan, rakasta itsenäistä taikka itseensä turvaavaa\n(sjelftillräcklig) naista. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei\nsellainen nainen pyydä hänen rakkauttaan — taikka jos pyytää, ei ole\nenään itseensä turvaava.\"\n\n\"Sangen kunnioitettavia avioliittoja voidaan rakentaa. Vanha\nkunnioitettava mies voipi naida kunnioitettavan vaimon, ja liitto\nvoi olla onnellinen, mutta sangen vissi on, että vaimon puolella\nsilloin paitsi kunnioitettavuutta myös on rakastettavuutta. Tämä ei\nriipu vissistä ijästä. Iso-äitikin nojatuolissaan voipi vielä olla\nrakastettava. Mutta perus on aina siinä, että nainen tarvitsee turvaa\nja pyytää sitä. Tämä kutsutaan ja tämä on naisellisuus. Ja tämä se\non, jonka nainen kadottaa sen mukaan, kuin hän pyrkii miehen asemaa\nyhteiskunnassa täyttämään.\"\n\nEttä tekijä \"ei ole tyytynyt tekemään Herthasta pelkkää kunnioitettavaa\nnaista, vaan on samalla tahtonut hänestä tehdä rakastettavan ja antaa\nhänelle nuoren rakastajan — se ei ole soveltunut yhteen\". — Siinä on\narvostelijan mielestä kirjan päävika.\n\n\"Sopivaisuutta vastaavaa on ainoastaan se, ettei vapautunut nainen\nmilloinkaan tule perheen äidiksi. Muutenkin perheesen jo syntyy\npaljon onnettomuutta sen kautta, kun niin monet vaimot eivät ymmärrä\nhallita rakastettavuudellansa, vaan koettavat sitä tehdä järjellä\nja todistavaisesti — taikka mitä he sellaisena pitävät. Vapautunut\nnainen, kasvatuksen saanut kuin mieskin kouluissa ja yliopistoissa ja\ntottunut miehen-omaisiin toimiin, lääkärinä, opettajana taikka muuna\nvirantekijänä, astuisi arvattavasti perheenelämään miehelle kuuluvilla\nvaatimuksillakin. Ja ettei sellainen kannata, sitä ei tarvitse\ntodistaa.\"\n\nJotain nurillista myöntää arvostelija kuitenkin olevan naisen\nyhteiskunnallisessa asemassa. Hätätiloihin nähden, missä nainen ei\nvoi avioliiton kautta päästä turvattuun asemaan, pitäisi lakien ja\ntapain helpoittaa hänelle toimeentulonsa hankkiminen, eikä häntä siinä\nestää, kuten arv. myöntää useimmissa maissa tehtävän. \"Mutta jos\nnaisen kasvatus, niinkuin miehen on järjestetty, suoraan johdattaisi\nja valmistaisi häntä hänen kutsumukseensa, niin semmoisien hätätilojen\nluku pian vähenisi — ja silloin ei neiti Bremerin vapautustuumia\nsyntyisikään\", lopettaa suuri valtioviisaamme.\n\nToisin kuului taas toisaalta. Ruvettiin viittaamaan auktoriteteihin\nmolemmin puolin, ja jonkimmoista tasaannutta mielipiteissä lie\nvaikuttunut m.m. moniaat prof. _Agardh'in_ teoksista otetut ja\njulkaistut lauselmat, jotka olivat omiansa antamaan vapautus-ystäville\nkannatusta, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa järjestyksessä\nja tavoissa ylipäänsä puuttui kaikkia niitä aineksia, jotka\nnaisessa tunnustetaan vaikuttaviksi\", oli Agardh kirjoittanut.\nNaisen luonnossa on hienotunteisuutta, hellyyttä, oikeuden tuntoa,\njärkeä; mutta luonnottoman kasvatuksen kautta, joka vieroittaa hänen\nkaikesta totisesta, suunnitetusta, ja johdattaa häntä pelkkiin\nvähäpätöisyyksiin, tukehutetaan hänessä luonnollinen kehitys. Niinkuin\nHerodiaan tytär pannaan hän tanssillansa huvittelemaan toisia, ja\nkun hän on heidän vaatimuksensa täyttänyt, julistetaan hän sielun ja\nruumiin puolesta miestä alemmaksi olennoksi. Että nainen olisi aiottu\nainoastaan aliarvoisten töitten suorittamiseen ja mies yksistään\nkaikkiin niihin toimiin, joihin kysytään päätösvoimaa ja itsenäisyyttä,\nniinkuin usein oli väitetty, se on aivan väärä käsitys. Mikä naiselta\npuuttuu ruumiillisessa väkevyydessä, sen korvaa hänen kestävyytensä.\nMies pikemmin nääntyy vastuksissa kuin hän, eikä ainoastaan henkisesti,\nvaan ruumiillisesti. Hän on jo elämänsä alusta vähemmän kuolevainen\nkuin mies, ja kestää paremmin taudissa ja vaivassa. Luoja oli hänen\nvoimansa mitannut, kun määräsi hänen osakseen kovimman kaikista\ntuskista, mutta lahjoitti hänelle samalla suurimman kaikesta onnesta,\näidin-onnen.\"\n\nViitattiin kokemukseen, joka osottaa että nainen totisimmissa\nelämänkohdissa samaten kuin painavimmissa toimissa on ilmiin pannut\nneroa ja järkähtämättömyyttä usein enemmän kuin mies. Kun mieheltä\non rohkeus ja toivo paennut, on nainen hänelle antanut omastansa.\n\"Sen vuoksi luomishistoriassa sanotaan, että vaimo luotiin miehen\navuksi\", oli Agardh kirjoittanut. Kreikan Aspasia, Corinna, Sappho\novat mainitut maansa etevimpinä, samaten Spartan naiset kestävyydessä,\nisänmaanrakkaudessa. Mainittiin roomalaisissa Veturian uhri, Porcia,\nCato'n tytär, joka kuoli tasavallan voitoksi, Cornelia y.m. ja\nsamallaisia esimerkkiä nykyisemmistä ajoista.\n\nPerheellisessä elämässä hän samalla lailla voipi miehen rinnalle astua.\nHän se on, joka useasti talon voimassa pitää, ojentaa, säästää ja\nkorjaa siellä, missä miehen huolettomuus hävittää. Samaten monet niistä\nharvoista naisista, joille valtakuntain hoito oli uskottu, olivat\nkiitettävästi kutsumuksensa suorittaneet. Väärin on siis väittää,\nettei luonto olisi varustanut naista semmoisiin toimituksiin, joissa\ntarvitaan järjestystä, huolenpitoa, älyä ja järkähtämättömyyttä,\nsillä tosiasiat näyttävät hänellä niihin kykyä olevan, vaikka hän on\nyhteiskunnassa niistä suljettu ja mies on ne itsellensä etuoikeutena\nsäilyttänyt.\n\nMutta jos on totta, että nainen on osottanut itsensä väkeväksi\nsellaistenkin olojen vallitessa, jotka pitkin aikoja ovat häntä\npakoittaneet pysymään vaan vähäpätöisillä aloilla, niin vaikuttavampana\nvielä ilmestyy hän silloin, kun lakien ja tapain panemat esteet\npoistuvat hänen kehityksensä tieltä ja hän, niinkuin tähän asti mies,\nsaapi vapaasti viljellä lahjojansa, muistutettiin.\n\nVastakohtana sille tarkastelulle ja valtioviisaudelle, jolla J.V.\nSnellman punnitsi Fredrika Bremerin herättämiä aatteita sukupuolensa\nvapautuksesta orjuuttavien lakien ja tapain alta, on se kirjoitus,\njonka \"Aftonbladet\" [1 p. Lokak. 1856] toimituksen nimessä julkaisi\n\"Herthan\" ilmestymisen johdosta. Lars Johan Hjertan valtiollinen kanta\noli kyllin tunnettu, eikä siis ollut mitään odottamatonta tavata\nnaisvapautus-asian vakaata puoltoa lehdessä, joka kolmattakymmentä\nvuotta oli ollut mainitun valtiomiehen johdon alla ja käynyt\nvapaamielisen valtiosuunnan eturivissä.\n\n\"Tämän kertomuksen (\"Herthan\") johtava aate ja se tarkoitus, johon sen\ntekijä silminnähtävästi tähtää, on ehdottomasti yksi niitä likisimmän\ntulevaisuutemme tärkeimpiä kysymyksiä, jonka ratkaisemista ei, ilman\nvaaraa yhteiskunnalle, voi lykätä: naisen vapauttaminen niistä\nkahleista, jotka sitovat hänen kasvatuksensa, hänen itsetoimintansa,\nhänen taipumuksensa\" — sanoo \"Aftonbladet\". Muistutettuansa kuinka\nsoveliasta oli, että se nainen, joka oli niin monta hyvää siementä\nkylvänyt ruotsalaisten sydämiin ja joka oli alkuun pannut järjestetyn\nrakkaudentyön oman sukupuolensa puolelta, nyt myöskin näiden\nsisartensa nimessä ja heidän eduksensa julkilausui parannuksen naisen\nasemassa välttämättömäksi tarpeeksi ja paljasti ne ilmeiset vääryydet\nlainsäädännössä, jotka tätä asiaa koskevat, jatkaa lehti: \"Samaten on\npaikallansa, että Ruotsin miehet kuuntelevat tätä sanaa, ja kehoitusta\nseuraten poistavat lakisäädännöstänsä kaikki, mikä siinä on naiselle\nalentavaa ja siis miehellekin loukkaavaista. Tosiaankin on kummallisia\nepäsäännöksiä olemassa nykyisessä suhteessa miehen ja naisen välillä.\nTuo niin sanottu väkevämpi pitää hyvänänsä maailmaan tulla tuon\nniinsanotun heikomman suurimpain tuskain ja vaivain kautta, häneltä\nvastaan ottaa hoitonsa ja kasvatuksensa ja hänen kauttansa valmistautua\ninhimillisyyden korkeimpaan etuoikeuteen, rakastamaan ja rakkautta\nnauttimaan, ottaaksensa vihdoin tauti- ja kuolinvuoteellansa vastaan\napunsa ja hoitonsa hänen kädestänsä. Näissä juhlallisissa tiloissa\nelämän vaelluksella saapi nainen ei ainoastaan olla muassa, vaan\nvieläpä pääosan niissä toimittaa, sillä sangen huonosti tulisi mies\nsemmoisissa toimeen ilman häntä.\n\nMutta noilla pitkillä väliajoilla, koko elämän aikana muuten, pitää\nmies oikeana ja kohtuullisena sekä hyvään järjestykseen sopivana\nasiana, että toinen puoli ihmiskunnasta yksinomaan elää ja toimii\ntoisen nukkena, keittäjinä, pesijinä, vaatteidenpaikkaajina.\nTämän tarkoituksen voittamiseksi on tavallisesti naisen kasvatus\nniin järjestetty, ettei mitään opeteta hänelle, joka valmistaisi\nhäntä itsenäiseen toimitukseen, eikä missään aineessa mitään\nperusteellisuutta noudateta. Samaten on häneltä tie suljettu\nuseampiin ammatteihin ja elatuskeinoihin, varmaankin senvuoksi että\nmuussa tapauksessa ei olisi niin helppoa saada halpoja apulaisia\ntaloudenhoitoon. Mutta kun ei nämäkään keinot olleet kyllin riittäviä,\nvaan oli joitakuita ammatteja, joihin häntä täytyi laskea, keksittiin\nuusi tehokas keino: kiellettiin häneltä oikeus itse hallita ja\nkäyttää tavaraansa ja riistettiin senkautta häneltä mahdollisuus\nammatin hoitamiseen. Ilman arvelua, mutta ei suinkaan ilman palkkioa\notti toinen sukupuoli kaikki hänen asiansa toimittaakseen, ei naisen\nvapaasta anomuksesta, vaan sillä perusteella että katsottiin oltavansa\njonkimmoisia holhoojia, syntyneitä johtamaan naisia, hallitsemaan heitä\nja ennen kaikkea hoitamaan heidän rahojansa. Mutta kun ei tällainen\nyksinvaltius aineellisella alalla ollut vielä täydellisesti tyydyttävä,\nulotettiin valta myöskin sydämen asioihin ja ruvettiin naima-isännyyden\nnimellä harjoittamaan uutta tyrannisuutta, joka on pahempi kaikkia\nmuita. Ja kun vihdoin nainen, kaikilla aloilla karkoitettuna suoralta\ntieltä, alkoi käyttämään viekkautta ja juonia sortajiansa vastaan, niin\nnämä yksinkertaisuudessaan sitä suuresti kummastelivat ja huomasivat\nsiinä syytä kiristämään nuorat entistä lujemmalle.\"\n\nSen jälkeen mainitsee kirjoittaja että vaikka tosin ne ajat ovat\nmenneet, jolloin nainen pidettiin ainoastaan huonekalun vertaisena,\nniin tämä esi-isäin katsantotapa vielä vallitsee naimis- ja\nperintö-kaareissa; aviovaimo niinkuin tytärkin ovat kokonansa\nholhouksen alaisia, ainoastaan leskivaimo saapi itsenäisesti hallita\nitsensä ja tavaransa. Semmoinen tila on hänestä väärä.\n\n\"Seuraelämässä suodaan naiselle kaikellaisia pieniä etu-oikeuksia\",\njatkaa hän, \"annetaan hänen esim. ensiksi astua ovesta sisään,\nmutta niin pian kuin kysymys tulee siitä portista, joka eroittaa\ntäysi-ikäiset ala-ikäisistä, silloin astuu yhdenkolmatta vanha\nnuorukainen kursailematta kynnyksen yli, sanoen naiselle: Jää\nulkopuolelle, sinun paikkasi on alaikäisten ja mielettömien seassa.\nSanotaanpa vielä että tuo holhonalaisuus se onkin todellisen\nnaisellisuuden välttämätön ehto ja että se menisi häviöön jos nainen\nlaskettaisiin holhouksen alta irti ja päästettäisiin itsetoimintaan.\nMeidän vakuutuksemme mukaan tuo on aivan perätöntä pelkoa, uskomme\npäinvastoin sen pikemmin voivan tapahtua jäykän pakollisuuden tilassa\nkuin vapaassa työssä. Pyrkimys vissiin tarkoitukseen, taatun aseman\nvoittamiseen tulevaisuudessa ja tieto voimainsa oikeasta käyttämisestä\nantaa ihmiselle mielen jäntevyyden, jota ei voi kyllin korkealle\narvostella?\"\n\nKehoitettuansa Ruotsin yleisöä lukemaan Fredrika Bremerin puheena\nolevaa kirjaa, päättää tekijä lausumalla sen toivon, että jalon naisen\nsanat pääsisivät vaikuttamaan miesten sydämissä ja niin välillisesti\nennen pitkää matkaansaattaisivat parannuksen Ruotsin naisen\noikeussuhteissa.\n\nSen oli vastaisuus osottava.\n\nNiinkuin aina kun mielet nousevat kiihkoonsa, iskettiin tässäkin\nkahakassa monta kertaa syrjälle asiasta. Muutamassa kirjoituksessa\ntuomittiin Fredrika Bremerin koko siihenastinenkin kirjallinen\nvaikutus arvottomaksi, eikä sitäkään ainoastaan, vaan vielä vedettiin\nhän ihmisenäkin tarkastus-istuimen eteen, jossa pilkkaa ja soimausta\nei säästetty. Kutsuttiin muun muassa kirjailijaa kunnianhimoiseksi\nmaineenpyytäjäksi, joka on kulkenut ulkomailla vaan hankkiakseen\nitselleen \"puhvia\" ja jonka matka Amerikaankin sai alkunsa paraasta\npäästä vaan maineen himosta.\n\nMutta kaiken tämän kestäessä alkoi moni ihminen lainaamaan huomiotansa\nasioille, jotka näihin saakka olivat olleet häneltä kokonaan hämärässä\ntaikka vaan kaukaisina varjoina haamoitelleet hänen mielessään, ja hän\npahoitettiin kyselemään järkeänsä avuksi kiistanalaisten kysymysten\nselvittämiseksi. Siten Fredrika Bremerin julkituomat aatteet pääsivät\nleviämään yhä laajemmalle, ja kaikessa hiljaisuudessa ilmi kävi monen\nihmisen sydämessä, että Fredrika Bremer toki oli osannut sanoa vaan,\nmitä itsekin olivat usein tunteneet. Sen mukaan mimmoisiksi asiat siis\nselvenivät kunkin käsityksessä, halkesivat mielipiteet erilleen, kunnes\nluokkautuivat kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toinen, pienempi,\nliittyi Fredrika Bremeriin, toinen taas suurena enemmistönä yhtyi\npysymään kiinni tähänastisessa asiaintilassa.\n\nKaikesta tästä, suusanallisista ja kirjallisista kiistoista ja\notteluista, soimauksista, ei kuitenkaan kirjailija itse tietänyt\nmitään. Ennustaen pahaa melskettä tulevaksi oli hän, saatuansa\nkäsikirjoituksensa valmiiksi, lähettänyt sen kaiken kiireen\nkustantajallensa, puristanut lähimpäin ystäväinsä käsiä jäähyväisiksi\nja lähtenyt Tukholmasta matkalle, jonka hän jo aikaisemmin oli\npäättänyt tehdä ja joka tällä kertaa oli aiottu kauas itäänpäin,\nvanhain kansain muistettaviin maihin. Mekin tahdomme jättää\nHertha-liikkeen likisimmät vaikutukset toistaiseksi, seurataksemme\nFredrika Bremeriä hänen pitkälle itämaiselle matkallensa.\n\n\n\n\nVII. ITÄMAINEN MATKA. BRÜSSEL'IN KONGRESSI.\n\n\nTotuuden tuntemisen palava halu se oli, joka nytkin käski kirjailijan\nvaihtamaan rauhallisen kotinsa tuntemattomiin asuntoihin vieraissa\nmaissa ja kansoissa kaukana isänmaastansa. Aleksander Vinet'n uskontoa\nkäsittelevät teokset ja viimeiseksi hänen: \"Discours Evangeliques\",\njonka Vinet'n' leski oli lähettänyt Fredrikalle, suuntasivat hänen\nmatkansa alkua Schweiziin, päästäksensä elämässä tutustumaan niihin\nvapaa-oppisempiin liikkeihin, joissa tämä suuri opettaja oli\nvaikuttanut. \"Vinet'n suuri henki kutsui minut Schweiz'iin\", kirjoittaa\nhän siitä itse.\n\nSateessa ja rumassa ilmassa matkusti hän alkukesästä 1856 Tukholmasta\nmeritse, \"mutta ystäväin sydämellisyys oli pannut niin paljon kukkasia\nsydämeeni ja käsiini, ettei paha ilma minua ensinkään häirinnyt, ja\nminä sain elää rauhassa sisällisen kukkaistarhani päiväpaisteessa\",\nkirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä. Heti tultuansa Schweiz'iin\nrupeaa hän tekemään matkaltansa muistiinpanoja, jotka sitten nimellä\n\"Lifvet i gamla verlden\" (Elämää vanhassa maailmassa) kotimaassa\nannettiin painosta kolmessa osassa, sitä myöten kuin ne tekijänsä\nkädestä valmistuivat. Tässä kirjassa avataan lukijalle suuri osa\nEuropaa: luonnonkuvauksia, kertomuksia maiden ja paikkakuntain sekä\nkansain silloisista ja sen edellisistä oloista, elämäntavoista,\nhenkisistä liikkeistä eri aloilla.\n\nSaamme näissä kuvauksissa ensin seurata kirjailijaa hänen matkallansa\nSchweiz'issä. Bern'istä ja sen seutuvilta, hiljaisista laaksoista\nkorkeine vuorikukkuloilleen ja siintävine järviselkineen Lausanne'n\nkaupunkiin ja eteenpäin vuorelta vuorelle, toisesta alppilaaksosta\ntoiseen saamme kertojan kanssa siirtyä, käydä hänen kanssansa täällä\nniinkuin Amerikassakin monissa yhteiskunnallisissa laitoksissa,\nkirkoissa, kokouksissa, kansanjuhlissa. Schwüz'in kantonassa\nmatkaellessaan kuulustelee kirjailija siellä otaksutun ruotsalaisen\nasutuksen jälkijä, ja luuleekin semmoisia tapaavansa. Muistoista\nWilhelm Tell'in ajoilta ja monellaisia taruja vapautussodasta\nkerrotaan lukijalle. Schwüz'in kaupungista matka johtaa Lucern'een\nja Rhigivuorelle, josta tekijä viehättävällä tavallaan opastaa\nmeitä ihantelemaan suuremmoista luonnon näytelmää; ja sieltä taas\nZürich'iin, jossa käydään useissa armeliaisuuden laitoksissa ja\neräässä munkkiluostarissa pakinoimassa pyhäin veljien kanssa heidän\nuskonnollisesta tunnustuksestaan.\n\nMutta kun syyspuoleksi valmistettiin kansainvälistä kokousta\nBrüssel'iin, jonka kokouksen tarkoituksena oli keskusteleminen\napukeinoista yhä lisääntyvän köyhyyden estämiseksi ja torjumiseksi, ja\njohon Fredrika Bremer jo aikaisemmin oli saanut kutsumuksen saapua,\npalasi hän jälleen takaisin pohjoiseen, kutsumusta ja omaa haluansa\nnoudattaen. 300:sta kokouksen osanottajasta on hän ainoa nainen, eikä\nsiis ole ihmeellistä, jos häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella\njo senkin vuoksi; mutta se asianlaita että hän oli saanut sinne\nkutsumuksen, todistaa kuinka arvossa hänen nimeänsä ja merkitystänsä\npidettiin.\n\nErityisestä pyynnöstä kirjoitti hän esitelmän, jossa hän huomauttaa\nkokousta miten tarpeellista olisi vaikuttaa siihen suuntaan, että\nköyhempien kansankerrosten tyttärille valmistettaisiin parempi opetus,\netupäässä ammatillinen, sillä senkautta työväen perheelle karttuisi\nsuuri aineellinen apuvoima, jota paitsi ei se voi tulla toimeen. Näemme\nsiis ettei Fredrika Bremerin vapautus-aatteet suinkaan supistuneet\nsäätyläisnaisiin, vaan että hän piti silmällä koko sukupuolta, eikä\ntehnyt sitä vaan naissuvun, vaan koko sukukunnan tilan kohoittamiseksi.\nTämä esitelmä luettiin kokouksessa ja voitti suurta kannatusta.\n\n\"Aftonbladet'iin\" lähetti Fredrika Brüssel'istä useampia kirjoituksia,\njoissa hän kertoo kongressin istunnoista, sen toimitushallinnosta,\nsen näyttelystä ja viimein sen etevimmistä jäsenistä, etenkin niistä,\njotka ilmaisivat tiedonantoja asiain kehkeymisestä heidän isänmaassaan.\nLuonnollista oli että Fredrika Bremer, joka oli käyttänyt suuren osan\nelämästään lähimmäisensä palveluksessa, tahtoi koko sydämellänsä\nosallistua siihen työhön, jota varten kokous oli toimitettu. Olihan\ntämä kirjailija jo kymmenen vuotta sitten romanissa \"Syskonlif\"\nihanteena kuvaillut semmoista yhteiskuntaa, josta köyhyyden kärsimykset\novat poistetut yhteisen huolenpidon avulla. Sanalla ja työllä hän oli,\nniinkuin olemme nähneet, isänmaassaan kehoittanut kansalaisiaan ja\nerittäin omaa sukupuoltaan ryhtymään toimenpiteihin puutetta vastaan,\nja viimeksi oli hän tehnyt sitä \"Herthassa\". Täytyihän hänen siis\niloita, kun nyt näki koossa nerollisia tiede- ja valtiomiehiä melkein\nkaikista Europan maista, joiden mieli ja aikomus oli etsiä ratkaistusta\nkysymyksille, jotka enin painavat Europan kansoja ja uhkaavat sen\ntulevaisuutta, kysymykset köyhyyden vastustamisesta ja poistamisesta.\n\n\"Kiitän Jumalaa kaikesta, mitä olen täällä nähnyt ja kuullut ja siitä\ntulevaisuuden toivosta, jonka tämä kokous on antanut minulle ja\nmonelle\", päättää hän kirjoituksensa kongressista.\n\nKäytyänsä kirjailijan kera kutsutussa keskustelussa kuningas Leopold:in\nluona siirretään lukija Genfiin tutustumaan pitsivalmistuksiin ja\nsieltä Antverpen'in kautta lyhemmäksi aikaa Paris'in kirjavaan elämään,\njosta Fredrika tekee sen muistutuksen, että sen suurin kurjuus nyt on\nkorjattu pois näkyvistä paremmin kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen,\njolloin Fredrika asui siellä vanhempainsa kanssa, jättäen kuitenkin\npäättämättä, oliko muutos parempaan päin vai ei. Lontoossa oli Fredrika\nnähnyt kuinka koetettiin kaupungin halvempia osia kuntoon panna ja sen\nasukkaille toimittaa raitista ilmaa ja tilavuutta, mutta Parisissa\nnäki hän vaan sen keskus-osia, jossa rikkaat ja mahtavat asuivat,\nkaunistettavan, mutta köyhäin ja onnettomain asuntopiirit kaupungin\nperällä saivat vartoa, kunnes heidän vuoronsa tulisi.\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. SCHWEIZ'ISSÄ.\n\n\nKesäkauden 1857 asuu kirjailija Genève'ssä ja tutustuu siellä\nhistorioitsijan Merle d'Aubigné'n kanssa, joka silloin paraikaa\nvalmisteli Ranskan uskonpuhdistuksen-historiaa. Elävästi kuvailee\nFredrika meille seudun suuremmeistä luontoa, kertoo Genève'n\ntaskukellojen valmistuksesta, sen menneestä ja silloisesta henkisestä\nelämästä, etevistä miehistä ja naisista, jotka siellä ovat eläneet:\nRousseau'sta, Pestalozzi'sta, rouva Staël'ista, Père Gérand'esta.\nCalvin'in teos: \"Institution Chretienne\", jonka kirjailija täällä lukee\ntaikka niinkuin hän sanoo, paremmin \"taistelee\" läpi, antaa hänelle\naihetta mietteihin, jotka osottavat, ettei suuren uskonpuhdistajan\nkova oppi ennakkomääräyksestä (prédestinationista) häntä ollenkaan\ntyydyttänyt. Hän kiittää tekijän pontevuutta ja terävää kirjoitustapaa\nvieraiden tunnustuksien kumoomisessa sekä oman oppinsa puolustuksessa,\nmutta surkuttelee että niin suuri henki kuin Calvin'in on saattanut\nmakealla mielihyvällä kuvailla niiden sielujen ijankaikkista tuskaa,\njotka ennakkomääräyksen mielivallasta ovat tuomitut kadotukseen.\nSemmoinen oppi oli Fredrika Bremerille inhoittava. \"Syystä ja toisesta\nvoin antaa anteeksi, jos joku määrätyssä aineessa pitää typeriä\nmielipiteitä, mutta kuka saattaa iloita semmoisesta opista, joka tekee\nJumalan väärintekijäksi ja ihmiset hänen sokeiksi ja sydämettömiksi\nkäskyläisikseen, hänelle en voi anteeksi antaa\", kuuluu kirjailijan\nmuistiinpanoissa.\n\nMatkustettuansa Neuchatel-järven ympärillä, St. Pierre'n saarelle\nkatsomaan Rousseau'n asuntoa, St. Bernhardille, Mont Blanc'in\ntienoille, ja palattuansa vielä Genève'hen sekä tehtyään lukijalle\nloppukuvauksen maasta, jossa hän nyt enemmän kuin vuoden oli elänyt,\nsanoo kirjailija Schweiz'ille kiitolliset hyvästit ja ohjaa matkansa\nItaliaan.\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. WALD0LAISET. VAPAUTUSLIIKKEISTÄ.\n\n\nKunnioittaen kaikkia liikkeitä, jotka ovat johtuneet totisesta\ntotuuden halusta, tahtoo Fredrika nyt päästä näkemään mimmoisiksi\nhistoriassa tunnettujen Waldolaisten uskonnolliset käsitykset ja\nelämä ovat muodostuneet, ja oleskelee senvuoksi isomman ajan heidän\numpilaaksoissaan Poo-virran lähteillä ja sitten Piemont'in tasangoilla,\ntutustuen heidän tapoihinsa ja heidän etevimpien johtajainsa kanssa.\nOma tietohalunsa käskee hänen herättämään samaa halua muissakin, ja\nsanoen lukijalle: \"Siksi sinulle asiasta vähän kerron, että tahtoisit\noppia siitä muualta enemmän\", antaa hän taitavan kynänsä nytkin\npiirrellä kuvauksia Waldolaisten menneistä elämänvaiheista, heidän\nkovista kärsimyksistään pakolaisina, heidän urhoollisista vaikka\nusein onnistumattomista vapauden yrityksistään, heidän uskostaan,\nlujuudestaan, sitkeydestään ja vihdoin heidän vapautuksestaan. Yhtä\nsuurella innolla tutkii hän taas, Turin'iin tultuansa, Italian\nvapautusliikettä vuosisadan alkupuolella. Mimmoisiksi hän käsittää\nnäiden suurien liikkeiden syyt ja tarkoitukset, kirjoittaa hän eräässä\nmuistiinpanossaan seuraavaa:\n\n\"Mitä on inhimillinen sivistys? Siinä kysymys. Korukasviko semmoinen,\njommoiseksi monet Itämaiden valtioista, Kreikan ja myöhemmin Italian\ntasavallat ovat sen kasvattaneet? Jos niin on, ei ole meillä paljon\ntoivottavaa tulevaisuudessa. Sillä loistavampia ilmiöitä, suurempia\nmiehiä: sotilaita, valtiomiehiä, taideniekkoja, jalompia töissään ja\nmainiompia taidetuotteissaan kuin he, ei meistä synny. Ja kuitenkin\novat kaikki ne kansat ja valtiot, joiden povesta he nousivat, hajonneet\npirstaleiksi tai vajonneet voimattomuuteen. Mitä olemme me? minnekkä\npyrimme, mitä parempaa me etsimme? me, jotka ylistämme taideteoksia,\njoiden vertoja emme voi luoda: Pyramideja, Parthenon'ia, Odyssé'aa,\nPantheon'ia, Divina Comedia'a sekä Rafael'in ja Michael-Angelon luomia.\nMutta, sanokaamme se nöyrästi iloiten — sillä vaan osaksi on ansio\nmeidän — meillä on ja me pyydämme jotain suurempaa, korkeampaa Mitä se\non, saapi Piemont'in ja nuoren Italian henki vastata.\"\n\nJa kirjailija viittaa ensin Silvio Pellico'n \"Prighione'een\" ja\nSpielberg'in vankien sydäntä särkeviin kertomuksiin, \"joita ei\nsävyisinkään sydän saata lukea vihaan syttymättä Itävaltaa vastaan\", ja\njatkaa: \"Kun vankihuoneet vihdoin avattiin, osotti vankien tunnustukset\nsitä pyhää maansa vapauden ja itsenäisyyden tulta, joka poltti Italian\nnuorison povessa. — Ne osottivat että mitä nuoret isänmaanrakastajat\ntahtoivat, ei ollut ainoastaan Italian vapauttamista muukalaisten\nvallasta, vaan koko maan yhteyttä ja uutta, uusia ihanteita toteuttavaa\nelämää.\" Nämä ihanteet antoi maanpakolaisuudestaan Gioberti, joka\nopetti kansallensa että korkein inhimillinen siveys, kauneus ja\njärjestys piti oleman uuden valtion tuntomerkki, jonka mukaan sitten\nmuutkin kansat voisivat valtionsa muodostaa. Tämmöisen hengen\njohdatuksella Italian miehet taistelivat itsenäisyyden ja vapauden\npuolesta, sanoo Fredrika, ja se osottaa hänelle että ihmiset todella\novat menneet eteenpäin.\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. CAVOUR'EN LUONA.\n\n\nFredrika kävi myöskin Piemont'in valtioministerin, kreivi Cavour'in\nluona, jonka ystävällinen ja tasainen olento voitti kirjailijan\nmieltymyksen yhtä suuressa määrässä kuin sitä ennen hänen nerokas,\nponteva valtiohoitonsa oli tehnyt. Ennenkuin Fredrika erosi hänestä,\nkehoitti hän häntä toimittamaan valtakunnan perintölakiin muutoksen,\njoka naiselle sallisi saman perintöoikeuden kuin miehelle, johon Cavour\nlie vastannut, että mainittu muutos olikin oikeuden vaatimus. Neljä\nvuotta myöhemmin, kun Fredrika Bremer palasi takaisin Palestinasta ja\nKreikasta, oli tämä etevä valtiomies päivää ennen kuollut, kansansa\nkaipaamana.\n\nGenuasta meni Fredrika Pisa'han, jonka kaltevaa tornia hän vertaa\nkadulla kompastuneesen ihmiseen, joka paraikaa nousee ylös, ja\njossa hän jonkun aikaa seurustelee erään naiskirjailijan kanssa,\ntunnettu isänmaallisesta mielestään ja kansanvapautta harrastavista\nkirjoituksistaan. Oleskeltuaan vielä Florenz'issa asettuu hän joulun\naikaan Roomaan. Kirjailijan ikä ja tännekin levinnyt maine avasi\nhänelle täälläkin ovet kaikkiin paikkoihin, kaikkiin tilaisuuksiin,\ntiedemiesten, runolijain ja valtiomiesten luoksi.\n\nValtavan vaikutuksen häneen näkyy tehneen Rooman katakombit ja\nvieläkin enemmän tuo katholisen kirkon rohkea ja kaikkiin oloihin\nsekä yksityisten ihmisten koko maailmankatsantoon ulottuva valta ja\nvoima. Minne hän menee, missä liikkuu: kadulla, perheissä, huveissa,\nkansanjuhlissa, kokouksissa, niin joka taholta tulee hänelle vastaan\nkatholisuutta. Ja katholinen uskontunnustus ei Fredrika Bremeriä\nmiellytä, etenkään ei sen välitys-aatteet ja niistä seuraavat\nerehdykset ja paheet.\n\nMutta katholisen kirkon isännät, paavista alkaen, tekevät ahkeraa\ntyötä saadakseen häntä kääntymään. Fredrika kyllä antautuukin pitkiin\nväitteihin heidän kanssaan, mutta ilman tyydyttäviä seurauksia\npaavilaisuudelle. Hän saapi luvan käydä Pio Nono'nkin [Pius IX]\npuheilla, saapi kunnian ensin kolmasti niiata hänen edessään ja sitten\nsuudella häntä kädelle, mutta ei sekään vaikuta. Laimiinlyömättä mitään\ntilaisuutta, missä kath. kirkon opinperusteet taitaisivat hänelle\nparemmin selvetä, menee hän kuuntelemaan, miten vastakääntyneitä\notetaan sen yhteyteen ja kuinka nuoria naisia vihitään nunniksi ja\nkiinnitetään luostarielämän palvelukseen. Antaapa itsensä sulkea\nerääsen nunnaluostariin oikein opetettavaksi, jolloin kaikki hänen\nkatholiset ystävänsä yhtyvät ennustamaan hänelle perinpohjaista\nkääntymystä, sillä \"Sacré Coeur\" -kunnan helmasta ei ole vielä kukaan\nprotestanttina palannut. Aamusta iltaan häntä pidetäänkin tutkinnoissa\nja saarnoissa, joille ei varmaankaan \"tuli- eikä vedenkoetus voisi\nvetää vertoja, mutta\", kirjoittaa Fredrika, \"pahempana protestanttina\nsieltä tulin, kuin olin sinne mennessäni.\"\n\nToukokuussa v. 1858 jättää kirjailija Rooman ja tulee Neapeliin.\nVesuviolla on silloin paraikaa mahtava purkaus, joka antaa\nkirjailijalle syytä synkkiin ajatuksiin ja kysymyksiin. Nähtyänsä\nSchweiz'issä Goldau-laakson hävityksen jäljet [jossa liki 5000 ihmistä\noli menettänyt henkensä] oli hän kirjoittanut: \"Laakso vuorilohkoineen\nja maavanukkeineen on plastillinen saarna niille luonnonpalvelijoille,\njoille luonto on pelkkää sopusointua ja korkeimpana ilmauksena luojan\nhyvyydestä ja viisaudesta. — — Ja jollei tämän laakson toisella\npuolen olisi toista ihanampaa, niin ei meillä olisikaan hyvä luoja ja\nisällinen Jumala. Mutta mitä _luonto_ meille ilmoittaa tuosta toisesta\nGoldausta?\" Sokean luonnonvoiman näkee hän nyt jälleen sankarina ja\nihmiset sivuseikkoina, kun hän katselee tuota hävittävää tulensyöksyä,\njoka niin monelta tuhannelta on hengen temmaissut.\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. VÄLIMEREN YLI.\n\n\nNeapelista käydään Ischia'n saarella, sitten Sorrento'ssa ja myöhemmin\nsalmen yli Siciliaan. Jo Genua'ssa oli kirjailijan pariin yhtynyt eräs\nnuori, taiteen opinnoita harjoittava nainen, joka kaipasi matkatoveria\nja jonka Fredrika otti suojaansa; Neapelissa liittyi heihin\nsaksalainen neitonen ja vähä myöhemmin taas itävaltalainen matkustaja\nväkevämpää sukupuolta. Nämä kaksi jälkimäistä kutovat nyt kirjailijan\nmatkakuvauksiin pitkän romanilangan, joka sitten päättyy avioliiton\naukaisemattomassa solmussa. — Siciliasta, jossa Fredrika asemoitsee\nuseissa paikoissa ja kertoo paitsi monia kohtia sen historiasta,\nasukkaiden elinkeinoista ja sivistyksestä, matkustaa hän Maltalle.\nTäällä on aikomus viipyä ainoastaan muutamia päiviä, mutta päivät\nmuuttuvat viikoiksi, niin hyvin viihtyy Fredrika saarella. Hän tapaakin\nsiellä useampia pohjoismaalaisia, ja vaikka hän tulee sinne outona\nmatkustajana, huomaa hän pian ympärillänsä ystävällisiä ihmisiä, joiden\nvieraanvaraisuus ja seura lämmittää hänen sydäntään. Myötätuulessa,\nmutta kovassa merenkuohussa astuu hän täältä Egyptiä ja Palestinaa\nkohti purjehtivaan höyrylaivaan. Hän kirjoittaa muutamia tuntia sitä\nennen:\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. PALESTINASSA.\n\n\n\"En aio sanoa sinulle, lukijani, mitä oikeastaan lähden Egyptissä ja\nPalestinassa katsoakseni, taikka mikä minua oikeastaan houkuttelee\nkoettelemaan niin suuria vaikeuksia ja vaaroja, joita minun kaltaiseni\nyksinäisen matkustajan eteen täytyy tulla seuduilla, joilla en\ntunne tapoja enkä kieltä; en voi sitä sanoa, sillä en sitä itsekään\ntarkoin tiedä; sen vaan tiedän — että sinne minun täytyy. — — Meri\nkuohuu ja syöksee peloittavana, mutta minä lähden. Jumalanpelvolla ja\ntyhmänrohkeudella tässä maailmassa kuitenkin pääsee eteenpäin. Tottahan\nPyramidien ja Palestinan tähden pitää uskaltaa kamppailus uskottomain\nkanssa!\"\n\nMatka kävikin hyvin, mutta Aleksandrian satamaan tullessa tapahtui\nkuitenkin jotain, joka ei täysin vastannut kirjailijan viimeistä\nvakuutusta. Ilmoitettiin näet laivalle että polttorutto kävi\nkaupungissa, jonka vuoksi päällikkyyden, sääntöjä noudattaen, täytyi\nkieltää maalle astuminen ja matkustaa eteenpäin. Koko päivän viettää\nFredrika laivan yläkannella, katsellen, kartta kädessä, Egyptin\nmuistorikkaita rannikoita Välimeren siintävän taivaan alla, pahoilla\nmielin ettei saanut maalle astua.\n\nVaan kuta likemmäksi he ehtivät Palestinan rantoja, sitä enemmän nuo\npettyneet toiveet poistuvat uusien, vielä voimakkaimpien tieltä.\nLaiva laskee Jaffa'n -satamaan, jossa matkustajat nousevat maalle,\nja erään venäläisen ruhtinattaren ja hänen seurueensa sekä muuan\ntiedemiehen parissa matkustaa kirjailija ratsastaen Jerusalemiin,\nensin Saron'in tasangon yli ja sitten ylämaata nousten palmupuistoihin\nkätkettyjen pienten kyläin läpi, kunnes pysähtyvät pyhään kaupunkiin,\n3000 jalkaa ylempänä meren pintaa. Lukijalle annetaan nyt kuvaus ei\nainoastaan nykyisen kaupungin rakennuksista, sen pimeistä, kapeista\nja epätasaisista kaduista, joilla kirjava ihmisjoukko kömpelöine\nkameleinensa ja laiskoine aaseinensa hitaasti liikkuu, vaan myöskin\nitämaalaisten kodeista ja perhe-elämästä. Europalaisten lähettiläiden\ntoimesta tulee kirjailija näet esitellyksi useille eteville suuren\nprofetan uskolaisille ja joutuu sen kautta kanssakäyntiin heidän\ntaloissaan. Hän kutsutaan pitoihin heidän haremiin, joissa hän istuu\nkorkeain rouvain parissa tuttavallisesti puhellen ja nauttien heidän\nlihaherkkujaan, joita naiset sormillaan, irroittivat paistista ja\nsamalla välikappaleella kantavat hänen eteensä.\n\nKaikki pyhät paikat Jerusalemissa katsotaan: Zion'in vuorelta,\njossa on matkustajille rakennettu asunnoita ja ravintoloita, Morian\nkummulle, muinoin Salomonin temppelin, mutta nykyaikana turkkilaisten\nmoskéan sijalle, Kedron'in kuivaneen puron poikki Gethsemane'hen ja\nylös Öljymäelle, josta katsojan silmälle aukeaa Kedron'in, Gehennan\nja Jehosaphat'in laaksot, kauniita olivipuistoja, ja etelässä Judean\nerämaa etäälle Kuollut mereen saakka, jonka pinta kaukaa siintää. —\nKäynti Jordanilla ja Kuollut meren rannoilla muutamien europalaisten\nseurassa antaa kirjailijalle mitä rikkaimpia kertoma-aiheita.\nKatsastaen vireällä arabialaisella juoksijalla alimaiden,\nvuoririnteiden, notkojen ja salojen kapeita polkuja, väliin palmujen\nviileässä varjossa, väliin kukkaisilla ruohopenkerillä, ihantelee\nmatkustaja luonnon rikkautta, muistellen kaikkia niitä ihmeellisiä\ntapauksia, joita muinaisuuden historia näille tienoille sijoittelee.\nPyhiinvaeltajia menee ja tulee, eikä paljon puutu, ettei Fredrikakin\nheidän kanssansa anna itseänsä kastaa pyhään virtaan. Mutta sen sijaan\nnoukkii hän sen rannoilta maan omituisia kukkasia talteen pantaviksi ja\nmaistelee Kuollutmeren katkeraa, pahanmakuista vettä.\n\nKesäkuussa palaa hän takaisin Jaffaan, mutta tekee sieltä vaarallisen\nmatkan Nazaret iin, Tiberiaan ja muihin pyhiin paikkoihin Genezaret'in\nympärillä. Vasten niiden varoituksia ja neuvoja, jotka tunsivat seudun\nluotettamattomuuden ja beduinijoukkojen rosvoukset, ratsasti Fredrika\npäiväkausia asumattomien tienoitten läpi ainoastaan yhden kuljettajan\nseurassa. Hän sai kyllä kärsiä vilua ja kuumuutta vuorottain, sadetta,\nmyrskyjä ja ukkosenilmoja; maata siistittömissä huoneissa, jotka\nvilisivät kaikenmoisia itikoita, ja tyytyä sopimattomaan ruokaan, mutta\nei se häntä lannistanut. Hän tahtoi nähdä ne seudut ja paikat, joissa\nJesus oli asunut ja opettanut, ja hän näki ne.\n\n\n\n\nITÄMAALAINEN SIVISTYSKANTA. NAISEN TILA JA ASEMA.\n\n\nKaikkialla missä hän matkustaa, koettaa hän tutustua itämaalaisten\nkansain oloihin, heidän sivistyskantaansa ja käsityksiinsä,\nPalestinassa samaten kuin sitten matkallansa Vähässä Aasiassa ja\ntoisella puolen salmea, europanpuolisessa Turkissa. Senvuoksi hän\nnytkin käypi kaikissa jumalanpalveluksissa, juhlamenoissa, julkisissa\nlaitoksissa ja haremeissa. Suurimman esteen näiden kansain nousemiseen\ntapaa Fredrika Bremer heidän uskonnollisissa käsitteissään, vaimon\nalennustilassa ja pappien vaikutuksessa. Haremeissa puheli hän usein\nnaisien kanssa heidän tilastaan, kysellen heidän mieltään siitä\nja muista asioista. Syvästi kävi heidän tilansa Fredrika Bremeriä\nsydämelle, eikä voinutkaan muuta. Nähdä oma sukupuolensa, järjellä ja\ninhimillisillä tunteilla lahjoitettuja olennoita suljettuina häkkiin\nkuin luontokappaleet, ilman mahdollisuutta mihinkään oppiin, ilman\nmahdollisuutta pääsemään muun maailman yhteyteen, pidettyinä ainoastaan\nleikkikaluina ja ihmiskunnan lisäyttämisen välikappaleina, täytyi\nmurtaa hänen mieltään. Hän sanoo itämaan naisesta:\n\n\"Jos heitä kasvatettaisiin vapauteen ja kristinuskoon, nousisivat\nhe Europan sivistyneimpäin naisten rinnalle. Sitä suurempi synti\nkun heitä pakoitetaan koristeltuun alennukseen, häväistykseen ja\nhenkiseen vankeuteen, ja sitä oikeampi ja paremmin ansaittu on se\nrangaistus, mikä kohtaa kansaa sellaista, joka ei ymmärrä kunnioittaa\nnaista, ihmiskunnan äitiä. Ja mikä on rangaistus? Se on se, että\nsellainen kansa kokonaisuudessaan auttamatta alentuu häväistykseen\nja tappioon. Sillä kuinka voisivat nämä vaimot, nämä ihmismadot,\nkasvattaa vapaata, itsetietoista, korkeampaan tarkoitukseen pyrkivää\nkansaa? Missä perhe taipuu väkivallan alle ja perheenisä yksinvaltiaana\nhallitsee, ja missä vaimo alentuu miehensä palvelijana hänen hyötyänsä\nja huvitustansa ylläpitämään, siellä pian koko kansa saapi kumartua\nyksinvaltaisuuden alle ja siten orjuuteen ja kuolemaan — jollei se\nkykene kahlehtivaa koteloansa särkemään. Ja ensimäinen askel tälle\ntielle olisi naisen vapauttaminen ja perhe-elämän koroittaminen. Siinä\nkaikkien itämaalaisten kansojen hengen kysymys.\" Kaksikymmentä vuotta\nsen jälkeen kuin nämä sanat kirjoitettiin, saamme lukea saman ajatuksen\nalennetun vaimon kostosta Carl Snoilskyn runossa, \"Österländskan\",\njossa hän antaa alennukseen pakotetun vaimon sanoa itämaan miehelle:\n\n    \"Du dåre, som förbjöd oss\n    Att också äga själar,\n    Till straff vi frie männer\n    Ej föda mer, men trälar.\"\n\n\"Mutta naisen oma sielukin elää vielä ummessa\", jatkaa Fredrika\ntoisessa paikassa, \"ja jos kohta monet heistä, niinkuin etenkin\nKonstantinopolissa on laita, huokailevat pois haremista europalaisen\nnaisen asemalle, niin on tuo heidän halunsa vielä lapsen mielen\nkaltainen, joka pyytää vedessä kimaltelevaa kuun kuvaa omakseen.\nHe tahtovat kuulla soittoa ja seurustella europalaisten herrain\nkanssa, siinä kaikki, tunnustavat lapsellisesti monet heistä. Naisen\nvapautta jalommassa merkityksessä käsittävät he yhtä vähän kuin heidän\nisäntänsä. Ainoa keino naisen ja koko kansan nousemiseen on siinä,\nettä he kääntyvät kristinuskoon. Monivaimoisuus tosin asiain pakosta\nvähentyy, ja yksi toinen ylimys panee myös tyttärensä oppimaan vähä\nranskaa ja soittamaan pianoa, mutta siihen kaikki päättyy. Turkkilaisen\nuskon mukaan tulee naisen aina \"jäädä peiton alle\", tuntemattomaksi.\nAinoastaan tietämättömyyden ja pakonalaisuuden turvissa naista pitäen\nluulee Turkin mies voivansa varjella häntä ja itseänsä häpeästä.\"\n\nPalattuaan suurilta päivällisiltä, jotka korkeasukuinen, sivistynyt\nturkkilainen oli pannut toimeen haremissaan kuudellekymmenelle naiselle\nja joissa Fredrika Bremer oli kutsuttuna vieraana, sanoo hän taas:\n\n\"Sitä seuraa, sitä virvoittavaa kumppania, sitä ystävää, jonka mies\nkotonaan tarvitsisi, sitä puolisoa, joka tekisi hänelle kotinsa\nrakkaimmaksi paikaksi maan päällä, joka voisi osallistua hänen\nyrityksiinsä ja vahvistaa häntä hänen lepohetkillään, sitä ei hänellä\nole eikä hän milloinkaan saa, yhtä vähän kuin mikään mahometilainen.\nKenen on syy? Hyviä taipumuksia ei näiltä vaimoilta puutu, sen tiedän.\nMutta valoa, vapautta, kasvattavaa hoitoa, jalompia tarkoituksia kuin\nmaalliset nautinnot ja Muhammedin paradisi — sitä he puuttuvat, siinä\non syy.\"\n\nKirjailija muistuttaa sen ohessa kuinka juuri itämaiden suuret\nja viisaat miehet, luokitusjärjestyksensä kautta, jota he kaikki\nharvoilla poikkeuksilla ovat ylläpitäneet, ovat estäneet vapauden ja\nitsenäisyyden aatteen kehittymisen, joten ei nainen itsekään huomaa\nkahleitansa. Kiinalla on ollut monta etevää ja mainiota naista,\nsanoo hän, mutta kuitenkin ovat tyttölasten murhat ja monivaimoisuus\njulkisia ja jokapäiväisiä tapoja. Osottaakseen kuinka ahdasmielisiä ja\nkaikkia korkeampia aatteita vailla eteväinkin naisten mietteet itämaan\nkansoissa ovat, kertoo Fredrika Bremer, mitä oppinut kiinalainen\nnainen sanoo eräässä teoksessaan, joka oli aiottu keisarin vastaiselle\npuolisolle:\n\n\"Meille kuuluu ihmiskunnassa kaikista äärimmäinen tila, määrätty\nnöyrimpiä askareita varten\", sanotaan siinä. \" Ennen muinoin kun\nsyntyi tyttölapsi, pantiin se alas maahan ja sai maata niin siinä\nkolme vuorokautta ilman kenenkään siihen koskematta. Vasta kolmantena\npäivänä sai se hoitoa. Silloin otti isä sen käsivarsilleen ja piti sitä\nhiljaa ja ääneti esi-isäin kuvien alla, siten lapsensa heille omistaen.\nSen vuoksi tulee nuorten tyttöjen muistaa, mihin he ovat luodut, eikä\nylpeillä, vaan pysyä kuuliaisina asemallaan, vakuutettuina etteivät\nmihinkään kykene ilman apua, ja tehdä tehtävänsä pitämättä mitään\nniistä raskaana.\"\n\n\"Ainoastaan varjona ja kaikuna olkoon nainen taloudessa. Ja niinkuin\nei varjolla ole mitään omaa muotoa eikä kaiulla omaa ääntä, ei pidä\nvaimollakaan oleman, ainoastaan sokea tottelevaisuus miestä ja hänen\nomaisiansa kohtaan voipi suojella häntä nuhteista.\" — Kumpiko sitten\nnäistä kahdesta on surkuteltavampi, vaimoko, josta tehdään nolla, vai\nmies, joka sen nollan saapi? kysyy kirjailija, mutta sillä tavalla\nopetettiin idässä samaan aikaan, kuin kristinoppi lännessä levitti\nyhdenvertaisuuden uutta oppia ihmisille.\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. TURKISSA JA KREIKASSA.\n\n\nOltuansa Rhodolla, Smyrnassa, Mythiléne'llä oli Fredrika Dardanellien\nja Marmorameren yli saapunut Konstantinopeliin, josta hän, jonkun aikaa\nsen seutuvilla kuljettuaan, ohjaa matkansa \"siihen maahan, jonka kansa\nensin toteutti vapaan kansalaisen ja vapaan valtion aatteen, — ei\nkorkeimmassa merkityksessään, mutta kuitenkin oikeaan päin — maahan,\njoka on synnyttänyt Solonin, Lykurgon, Sokrateen, Perikleen.\"\n\nOltuansa jonkun aikaa Athenassa ja maan saaristossa kirjoittaa hän:\n\n\"Vaikutus, jonka elämä ja esineet täällä herättävät minussa, peloittaa\nminua tänne pitemmältä jäämästä; pelkäänpä että tämän kirkkaan\nolympo-taivaan alla ja niissä herkullisissa nautinnoissa, joita\ntäällä aisteille tarjotaan, voisin, jollen unhoittaa, kuitenkin\nheikommin tuntea sen tarkoituksen ja sen mielen elämästä, jonka eteen\njumalihminen eli, kuoli ja kuolleista nousi. Jotka eivät kärsi väkeviä\nviinejä, heidän ei pidä niitä käyttää. Sen vuoksi Kreikan pian jätän\nja palajan pohjoiseen kotiini, jonka pilvinen taivas ja pitkät talvet\neivät viettele liiaksi hurmaavan kauniina pitämään tätä maallista\nelämää. \"Ja vähä sen jälkeen: \"Sinua kiitän taivaallinen isäni, tänä\n58 syntymäpäivänäni, kun tunnen sieluni ja mieleni nuoremmaksi ja\ntoiveellisemmaksi kuin nuoruuteni päivinä.\"\n\nMutta tuo Kreikan taivas ja luonto oli voimallisempi kuin kirjailijan\naikomus. Jo syyskuun alussa piti hänen alkaa kotimatkaansa Ruotsiin,\nmutta hän viipyi Kreikassa — liki kaksi vuotta. Kuningattaren\nhovisaarnaajan Hansen'in ja hänen rouvansa tarjoomuksesta ja seurassa\nmatkustaa Fredrika Naupliassa, samannimisen lahdekkeen perällä.\nKorinthossa, Arkadiassa ja muinaisessa Spartassa. Vanhat muistomerkit,\nluonto ja maan nykytila olivat matkueen tarkoituksena. Suurin osa tietä\ntehdään ratsastaen, usein vaivalla ja vaaralla, mutta hevosen seljässä\nistuminen on Fredrikalle aivan mieleen, ja hän sanoo itse nauraen,\nettä siihenpä hän lieneekin luotu. Palattuaan takaisin Athenaan lähtee\nhän jonkun ajan perästä uudelle matkalle ja nyt Arkipelagin saarille:\nEubea, Paros, Naxos, Delos, suuremmat ja pienemmät, muistoinensa,\ntaruinensa. Taas Athenaan ja uudelleen ulos länteen ja etelään päin,\nmantereella. Kuningas Otto ja hänen kuningattarensa Amalia osottivat\nFredrikalle suosiotansa monella tavalla: hän oli useampia kertoja\nkutsuttu hoviin, ja hänen matkaansa varten Arkipelagin saaristossa\nmääräsi kuningas hänelle oman huvilaivansa, joka useamman viikon\nkuluessa vei häntä saarelta saarelle, hauskassa seurassa kaupungin\netevimpien miesten ja naisten kanssa.\n\nMuinainen ja nykyinen Kreikka oli hänen edessään. Muinainen Kreikka\nmuistomerkkiensä, tarujensa ja historiansa kautta, nykyinen Kreikka\nkansansa tapojen, yhteiskunnallisen järjestyksensä ja laitostensa\nkautta. Kumpaiseenkin hän matkakertomuksissaan saattaa lukijan.\nNiinkuin hän koko sielullansa ja mielellänsä ottaa osaa tämän maan ja\nkansan elämään, sen muinaiseen kunniaan ja sen nykyiseen taisteluun,\nniin hän kuvauksessaankin panee koko sielunsa ja mielensä lukijan\neteen. Ei mikään niin vähäpätöistä, ettei se hänen huomiotansa herätä,\nei mikään niin korkeaa, ei mikään niin alhaista, ettei se hänen\nsydäntänsä koskisi. Ihmiselämä moninaisuudessaan, semmoisena kuin\nmatkustaja sen on todellisuudessa käsittänyt, sen nousu ja lasku, sen\nmyrskyt ja sen tyveneet tulee meitä hänen matkakertomuksissaan vastaan.\nMutta niitä täytyy itse lukea, voidakseen niistä ottaa tyydyttävää\ntietoa ja vaikutusta. Ainoastaan muutamasta kohdasta tahdomme lainata\nkirjailijan sanoja ja ajatuksia.\n\nVaikkei Fredrika Bremer, niinkuin tiedämme, suosinut katholista kirkkoa\nsen opissa eikä voinut hyväksyä sen pintapuolisia menoja, kiittää hän\nusein tämän kirkon vaikutuksessa sitä puolta, jolla se on kääntynyt\nyhteiskunnan köyhien ja turvattomien avuksi. Kreikassakin niinkuin\nennen Italiassa tapaa hän melkein kaikki armeliaisuuden laitokset:\nlasten ja vanhain hoitohuoneet, köyhäinhuoneet, sairashuoneet\nkatholisuuden helmassa, sen varoilla perustettuina ja sen voimasta\nvaikuttavina. Ja hän siunaa tätä vaikutusta, huomauttaen kuinka paljon\nprotestanttisilla kirkkokunnilla olisi tässä kohden katholisuudelta\nopittavaa.\n\nKreikan maa ja kansa muuten saavuttaa Fredrikan mieltymyksen, etenkin\nheidän jäntevä vapauden taistelunsa Turkkia vastaan. Hän kiittää heidän\nlujaa kansallistunnettaan, heidän kauppaneroansa, heidän kunnioitusta\nperhettä kohtaan ja maakansan ahkeruutta, josta jälkimäisestä hän\nsanoo, että se ei ole hädän pakosta syntynyttä, vaan luonnollista\ntyöhalua. Mutta vielä tärkeämpänä perustuksena kansalliselle hyveelle\nja onnelle mainitsee hän Kreikassa perheen pyhyyden. \"En ole tavannut\nyhtäkään Kreikassa pitemmän aikaa asunutta muukalaista, joka ei\nperhe-elämästä täällä antaisi sitä todistusta, että se on suuressa\nmäärässä siveellistä ja paraimmassa merkityksessä patriarkallista.\nVaikka lain mukaan aviopuolisolla on sangen helppo saada ero, tapaa\nKreikassa ani harvoin eroitettuja puolisoja, taikka laittomia\nyhdistyksiä. Aviollinen yhteiselämä näkyy kansalle olevan luonnollinen\ntila, sen vuoksi harvassa löytyy vanhempia naimattomia naisia.\nNaimattomat pojat ja veljet sen sijaan pitävät kiitettävää huolta\näideistänsä ja ala-ikäisistä siskoistansa, jos perheen-isä kuolee.\nUskonnollinen ja kansallinen tapa häntä käskee siihen. Naineet miehet\ntaas pitäisi oleman mitä parhaita aviopuolisoja.\"\n\nNaisista uudessa Kreikassa arvelee kirjailija, että niillä olisi paljon\noppimista saksalaisilta, englantilaisilta, ranskalaisilta sisariltaan,\netenkin mitä koskee naisen kehitystä tyttärenä ja äitinä. Hänen\nasemansa on vielä ylehensä joutavan asema, ja kasvatus on laimiinlyöty.\nSuurin osa ylimysten, korkeain virkamiesten ja keskisäädyn tyttäristä\nviettävät aikansa työttömyydessä, ja laiskuudessa isänsä kodissa\nsiihen asti kuin omaistensa toimesta joutuvat naimisiin. Siinä että\ntyytymättömyyttä on alkanut herätä ja kuulua julkisuudessakin, luulee\nFredrika Bremer voivansa löytää takeita siitä että asiat parempaan päin\nkäyvät. Julkiset opetus- ja kasvatuslaitokset kyllä olivat järjestetyt\nlänsimaalaiseen malliin — ja me tiedämme, mimmoisia ne olivat. Että\ntyttöjen kasvatus ylipäänsä käsitetään kokonaan pintapuolisesti, on\nFredrikalle selvä, mutta myös se, että \"Kreikan miehet ja naiset\nyhä selvemmin alkavat käsittämään perusteellisemman ja vankemman\nnaissivistyksen tarvetta\".\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. SPITALISTEN LUONA.\n\n\nMutta täälläkin tahtoi Fredrika etsiä myös elämän pimentopuolet ja\nyhteiskunnan onnettomimmat. Ne olivat spitalitautiset yksinäisissä\nkätköissään. Santorinon saarella Arkipelagissa oli vuoriseinämiä\nvasten rakennettu matalat mökit noita onnettomia varten, jotka olivat\nankarasti kielletyt muiden ihmisten yhteydestä. Mutta Fredrikaa ei\nvoinut kukaan estää mennä heidän luoksensa. Hän kertoo käynnistään\nsiellä. \"Me katsoimme sisään erääsen asuntoon, johon ovet olivat\nauki. Huoneet tulivat kosteilta, mutta olivat siistit ja valkoisiin\nlakanoihin puetuilla sängyillä varustetut. Siellä oli yksi huone,\njohon minua varoitettiin astumasta, mutta sinne juuri meninkin ja aina\nperälle asti, sillä siellä makasi spitalinen mies taudin viimeisillä\nasteilla. Tuskin hirveämpää voi ajatella. Silmistä, nenästä, huulista\nei ollut mitään jälellä. Kun huomasin tämän onnettoman eläväksi ja\nhengittävän, käskin lääkärin (joka oli pysähtynyt ovelle) huutamaan\nhänelle: Jesus Kristus on sinun herättävä uuteen elämään ja antaa\nsinulle uuden ruumiin. Silloin näin hänen nostavan surkastuneet,\nveriset käsivartensa ylös ja taas laskevan ne hiljalleen alas ristiin\nrinnan yli; se oli hänen vastauksensa, puhua hän ei voinut. Kun\nhuomasin hänen kuulonsa olevan hyvän, käskin lääkärin kysyä häneltä,\nvoisinko lähettää hänelle jotain, sai hän suurella vaikeudella\nkuiskatuksi sanan: lukumi. Lupasin sitä hänelle lähettää ja kysyin sen\njälkeen muilta spitalisilta hänen mielenlaatuaan ja hänen tilaansa,\njohon he kaikki vastasivat kiittämällä hänen hurskauttaan ja hänen\nsuurta nöyryyttään. Kaikki myös kohtelivat häntä kunnioituksella\nja pitivät häntä seurattavana esimerkkinä. Kuitenkin näytti hänen\nhuoneensa tyhjemmältä ja köyhemmältä kuin muiden, ja ainoastaan\nvesipullo seisoi virvoituksena hänen vuoteensa ääressä. Lääkäri sanoi\nhänen voivan elää vielä vuoden taikka enemmän. Niistä neljästätoista\nsairaasta, jotka olivat tänne sijoitetut, ei ollut tauti muita vielä\npahaksi ajanut, ainoastaan kädet olivat jo niin runneltuneet, etteivät\nkyenneet työntekoon. Muutamat olivat vielä nuoruudessaan eikä ollut\nmuuta odotettavana kuin vähitellen muuttua tuon onnettoman luurangon\nkaltaiseksi, jonka luota viimeksi olin lähtenyt. He olivat kuitenkin\ntyyneellä miel'alalla, ei kukaan valittanut onnettomuuttaan; mutta\nsitä vaillinaista hoitoa ja huolenpitoa, joka tuli heidän osakseen,\nvalittivat he. Väliin saavat ainoastaan leipää, väliin he kokonaan\njäävät unhotukseen, niinkuin esim. edellisenä talvena, jolloin nähtiin\ntuon pienen siirtokunnan tulevan kaupunkiin puolikuolleena nälästä ja\nvilusta. Kun heidän elämänsä on kokonaan satunnaisen armeliaisuuden\nvarassa, saavat raukat usein nähdä suurta puutetta. Lääkärikin oli\npahoillaan siitä, ettei yhteiskunta pidä heistä järjestetympää huolta.\n\"Jos minä olisin yksi heistä\", sanoo kirjailija, \"ja minun täytyisi\nelää tuomittuna tänne vuoren loukkoihin ja kuunnella yöt päivät\naaltojen raskaita ja yhä takaisin temmattuja ponnistuksia vuorenseiniä\nvastaan, kyllä tiedän, mihin tekoon ne minun kutsuisivat.\"\n\n\n\n\nITÄMAINEN MATKA. JÄÄHYVÄISET KREIKALLE.\n\n\n\"Katkeria kyyneliä vuodattaen — ensimäiset kuin olen Kreikassa itkenyt\n— jätin tämän paikan. Sitä Lazarusta, jonka täällä näin, en saata\nunhottaa koskaan, sen tunnen, enkä tahtoisikaan sitä tehdä. Vaan itkien\ntahtoisin laskea hänen rikkaiden ovien eteen, noiden kreikkalaisten\nisänmaallisten kynnyksille, jotka Wien'istä, Taganrog'ista, Lontoosta\nja Parisista lähettävät rikkaita lahjoja isänmaahansa yliopistojen\nja koulujen rakentamiseksi; tahtoisin heidät kantaa kuninkaan ja\nkuningattaren eteen kysyen, eivätkö voisi kerran vuodessa suuret\njuhlakemunsa muuttaa — spitalisten leiväksi ja hoidoksi? Tahtoisin\nkolkuttaa rikkaiden luostarien oville ja kysyä, eikö heillä olisi\nkylläksi tavaraa antaaksensa enemmän spitalisille köyhille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä kyyneleet eivät voineet kuitenkaan poistaa Fredrikasta sitä\nvaltavaa ilon ja toiveen tunnetta, jonka Kreikan maa ja kansa hänessä\nherätti. Mielialaansa selittää paraiten hänen jäähyväissanansa:\n\n\"Voi hyvin, ihana Hellas! saartesi seppelöimällä — jommoisena sinua\nvastakin tahdon katsella —, ja sinä vapautta rakastava, tiedonhaluinen,\nahkera kansa, jalona ja jalostuttavana siteenä Lännen ja Idän välillä.\nMuinoin kannoit sinä Europalle, mitä Aasia sinulle oli antanut ja sinä\nitsenäisesti olit muodostellut. Nyt on vuorosi Europan täysikypsät\nhedelmät jakaa Aasialle. Se klassillinen sivistys, se kauneus ja\nmonipuolinen viljelys, jonka sinä muinoin maailmalle annoit korkeimpana\nlahjanasi, sen voitat sinä itsellesi nyt uudestaan, mutta ei enään\n_korkeimpana_ aarteena, vaan välikappaleena korkeampaan, yleisempään,\ninhimillisempään tarkoitukseen.\"\n\n\n\n\n\"FADER OCH D0TTER.\"\n\n\nRoomassa ollessaan valmisti Fredrika Bremer viimeisen romaninsa, \"Fader\noch dotter\" (Isä ja tytär) joka tuli painosta v. 1858. Tekijä oli\nvalmistanut kirjan alkulauseella, jossa hän sanoo:\n\n\"Olen väsynyt tuohon vanhaan veisuun rakastavien huokauksista,\ntoiveista, tuskista, riidoista, sovuista, riemuista ja autuudesta,\ntaikka epätoivoista; olen väsynyt kirjoittamaan siitä asiasta,\njuurikuin ei elämässä olisi ainoatakaan muuta kauniimpaa ja korkeampaa\nkuvattavaa. Onhan se totta kyllä kaunis salaperäisessä maaperässään\ntuo lemmen säteilevä kukkanen, kun se ihmeen lailla ihmisien sydämessä\npuhkeaa ja houkuttelee heitä täällä maan päällä matkimaan Adamin ja\nEvan lyhyttä paradisillista lemmentarinaa. Mutta sitä on kiitetty ja\nkaunistettu enemmän kuin se ansaitsee. Sen ihaninta elinkautta kestää\nainoastaan muutamia hetkiä elämässä, korkeintaan jonkun auringonkukin\najan. Useimpien ihmisten elämässä se ei ole pääasiana, ja se mikä\nsyvimmällä määrää heidän onnensa taikka onnettomuutensa, ei se tule\nsiitä yksistään.\" Jo kertomuksen nimilehdestä ja näistä sanoista\nselvenee, että kirjan pääsisältönä ilmaantuu jotain muuta kuin rakkaus\ntavallisena sukurakkautena käsitettynä. Se kuvaa ihmiselämää, jossa\ntämä suhde alistuu muiden korkeain taipumusten ja kutsumusten alle,\ntässä itsensä kieltävän tyttärellisen rakkauden alle. Kuvauksessa\ntulee ilmi, että luonto voipi ihmistä käyttää ja hänen sieluansa ja\nsydäntänsä tyydyttää muullakin tavalla kuin aviollisella onnella.\nLuonto on rikas, se tallettaa kalliita helmiä kaikkialla povessaan, ja\nniin ei tarvitse kenenkään jäädä ilman.\n\nRosa, kertomuksen päähenkilö, on aikaiseen kadottanut äitinsä ja saapi\nkasvatuksensa ja opetuksensa yksinomaan isältänsä. Oppinut lehtori\nNorrby on tirehtöri Falk'in, Herthan isän, suora vastakohta. Hän ei\nole niitä miehiä, joiden mielestä korkea, jalostuttava oppi ja tieto\nvoipi olla turha ja haitallinen toiselle ihmiselle, jos se kerta on\nhyödyllinen toiselle. Mistä hän itse on löytänyt sisällystä ja iloa\nelämällensä, siitä tahtoo hän tyttärellensäkin tarjota. Onhan heidän\nruumiillinen ravintonsa sama, miksei siis henkinenkin olisi? Senvuoksi\nantaa hän Rosalle perusteellista oppia niissä aineissa, joissa hän\nitse on perehtynyt ja joissa hän on niin paljon totuutta ja nautintoa\ntavannut, etenkin klassillisessa kirjallisuudessa; ilman että tyttären\nkäytännöllinen kasvatus siltä laiminlyödään. Ja kaikessa tahtoo isä\nhäntä kehittää vastuunalaiseksi, itsenäiseksi olennoksi; niinpian\nkuin Rosa tulee täysikasvaneeksi, luopuu isä holhooja-asemastaan ja\nantaa laillisen vakuutuskirjan voimalla tyttärellensä hänen yksityisen\nperintönsä, erään maakartanon. \"En ole koskaan\", sanoo hän Rosalle,\n\"muiden isäin lailla pitänyt tytärtäni nukkena, leikkikalunani, enkä\nole häntä täysikasvaneenakaan käyttänyt oman hauskuuteni palvelijaksi.\nOlen sinua rakastanut ja kasvattanut itsesi tähden.\"\n\nTämän isän ja tämän tyttären välillä kasvaa täydellinen sopusointu.\nRakkaudesta isäänsä, joka tulee sokeaksi, kieltää Rosa itseltänsä\naviollisen onnen ja jääpi isänsä ja heikkolahjaisen veljensä kanssa\nelämään.\n\nKuvaus kaikesta tästä on tehty kirjailijan tunnetulla taidolla, ja\nvarsinkin kiinnittää lukijan mieltä ne kohdat kertomuksessa, jotka\nkuvaavat tämän nuoren naisen taistelua, kun hänen tulee valita isänsä\nja rakastettunsa välillä. Ilman vähintäkään vaikutusta ulkoapäin, on\nvalinta tässä ainoastaan oman sydämen tehtävä. Ja sydän sanoo: luovu\nrakastetustasi, joka sinulle tarjoo avio-onnen, ja jää tuon toisen\nrakkaasi, isäsi luoksi, siinä on sinun paikkasi nyt, ja siinä löydät\nsinä onnesi.\n\nSitä saattaa epäillä, josko luonto todella antaa suostumuksensa\ntällaiseen luopumiseen. Tekijä ei sitä epäillyt, ja sen vuoksi on hän\ntaitanut niin mieltä kiinnittävän, niin uskottavan kuvan siitä luoda.\nItse sanoo hän että hänellä on ollut siinä tosi-tapaus mallina.\n\n\n\n\nVIII. LOPPU.\n\n\nVasta kesäkuussa 1861 palasi Fredrika Bremer Italian, Itävallan ja\nSaksan läpi takaisin isänmaahansa nelivuotisen poissaolon jälkeen. Se\nmyrsky, joka heti jälkeen hänen lähtöänsä Tukholmasta oli noussut hänen\nja hänen kirjansa yli, oli nyt asettunut. Ja hän itse oli tietänyt\nsiitä aivan vähän. Ainoastaan muutamia sanomalehtinumeroita, joissa\npahimmat hyökkäykset kirjoitettiin, olivat ystävät panneet menemään\nhänelle, eivätkä nämä kirjoitukset, kuten sopiikin arvata, tulleet\nhänelle odottamatta eikä häntä kummastuttaneet. Saatuansa yhden niistä\nGenève'hen, kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä eräälle ystävällensä\nTukholmassa: — — \"Odottamaton sitä vastoin on se ilon tunne, jonka\nminulle noiden hyökkäysten lukeminen tuotti; en ole semmoista\nennen kokenutkaan. Onpa kuin näkymätön käsi olisi taluttanut minua\nnäkymättömiin piireihin, — joissa, mutta en huoli puhua siitä enempää,\nvaan ehkä teen sen joskus. En tahtoisi mihinkään muuhun vaihtaa tätä\nkokemusta. Tieto siitä etten ole kirjoittanut miellyttääkseni ihmisiä,\nvaan että päinvastoin useampia heistä suututtaisin; tietäen vetäneeni\npäälleni katkeruutta ja hävyttömyyttä, ja tietäen noudattaneeni\nvahvan sisällisen käskyn ääntä, selittää osaksi, mutta ei kokonaan,\nilontunteeni.\n\n\"Ei niin käsitettävä, että olisin \"Herthaan\" tyytyväinen, kaukana\nsiitä; tiedänhän hyvin että sitä pilaa moniaat liiallisuudet ja\ntuntuvat muodolliset virheet. — — Käytännölliset toimet sitä tehdessäni\nusein myös häiritsivät työtäni, senvuoksi se tuli semmoiseksi kuin\ntaisi, eikä sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt tulla. Pait sitä usein\nsisällinen tuska kalvoi minua. Mutta \"Hertha\" oli ensimäinen, eikä\nviimeinen sanani tässä asiassa\" — ennustus jonka toteuttamisen kuoleman\nkalpa tuli katkaisemaan.\n\n\"Kiitos tai moite ei minuun tästedes enään isosti voi koskea\", lisää\nhän samassa kirjeessä, \"ainoastaan olla uskollinen sisälliselle\nkäskylle, se antaa minulle rangaistuksen tai palkinnon.\"\n\nNyt kun Fredrika Bremer palasi, oli ilma siis jo tyyntynyt ja\nuskollinen isänmaa tervehti häntä jälleen rakastettuna tyttärenä.\nEi mitään herjauksia, ei yhtään pilkallista naurua enään. Aika ja\ntyyneempi punnitseminen oli tuonut selvälle ettei tuossa soimatussa\nkirjassa tainnut sentään mitään pahaa eikä vaarallista ollakkaan, ja\nseuraukset alkoivat osottaa koko melskeen olleen enemmän hämmästyksestä\nkuin vihollisuudesta syntyneen. Sitä vastoin yhä useammat saivat\nhuomatuksi \"Herthassa\" monta tähdelle pantavaa sanaa sanotuksi,\nolivatpa sen aatteet jo käytännöllisiksi kysymyksikin tulleet, niin\nettä kun tekijä tuli kotiin, hän jo näki kylvämänsä siemenet itämässä.\n\nMuutamat rohkeat henkilöt, miehiä ja naisia, jotka Fredrika Bremerin\nkanssa eivät hyväksyneet niitä Ruotsin vanhoja lakia, jotka\nala-ikäisyydessä ja opin puutteessa pitivät koko naissukua, olivat,\n\"Herthasta\" intoa ottaen, liittyneet yhteen ja panneet Tukholmassa\ntoimeen yksityisen oppikurssin, jossa nuorille tytöille annettiin\nsuunniteltua opetusta n.s. tieteellisissä aineissa. Yritys saavutti\nkannatusta monissa vanhemmissa niinkuin nais-nuorisossakin, niin että\nilmoittihe oitis iso määrä oppilaita. Toiselta puolen ei puuttunut\nmoitetta ja vastusta, niinkuin luonnollista täytyi olla aikana, jolloin\nsyvän syvälle oli juurtunut semmoinen katsantotapa, jonka mukaan nainen\nei muuta ollut kuin nukki, korukalu, luotuna pukeutumaan kauniisti\nja suloisuudellansa viehättämään ympäristöänsä. Mutta tuo vähäinen\njoukko pysyi vakavana yrityksissään; vastoin enemmistön vastaanpanoa\nsuunniteltiin tuon lukujakson tehtävä yhä varmemmasti, ja se kehittyi\nvähitellen järjestetyksi oppilaitokseksi. Isoon aikaan ei hallitus\npuuttunut asiaan laisinkaan, mutta jonkun vuoden perästä oli aate\nvoittanut niin paljon puoltoa yleisössä, että säädyt hallituksen\nehdotuksesta myönsivät varoja korkeamman oppilaitoksen perustamiseen\ntyttöjä varten. Tuo yksityinen koulu nyt annettiin valtion haltuun\nja tuli järjestetyksi opettaja-seminariksi. Tosin se semmoisena ei\nsuoraan vastannut alkuunpanijain ajatusta, joka tarkoitti opistoa\nlaveammalla ohjelmalla; mutta kaikki tunnustivat että tärkeä askel\noli otettu naiskasvatuksen parantamiseksi tälläkin lailla. Ensimäinen\nkorkeampi oppilaitos tytöille oli siis nyt perustettu Ruotsissa. Ja\nettä se oli Fredrika Bremerin henki, josta se nousi ja tuli todeksi,\nei voineet hänen ankarimmat vastustajansakaan kieltää. Fredrika\nBremerin vaikutusta huomattiin siinäkin, että Tukholman Teknilliseen\nkouluun (perust. 1846) otettiin sen silloisen johtajan B. Cronstrand'in\ntoimesta ensi kerta tyttöjä v. 1858, kaksi vuotta \"Herthan\"\nilmestymisen jälkeen. 1860 muutettiin opiston säännöt niin, että se\n\"ottaa vastaan poikia ja tyttöjä.\"\n\nMyöskin lainsäädännön alalla oli käyty korjauksiin. Jo vuonna 1850 oli\ntosin säädyissä hyväksytty jonkimmoinen kaikellaisilla supistuksilla\nsidottu ehdotus naisen laskemisesta täysi-ikäisyyden oikeutta\nnauttimaan, mutta se ei voittanut hallituksen vahvistusta. Hertha-jutun\nperästä asia sai aivan uuden vauhdin, joutui julkisen harkinnon ja\nkeskustelun alaiseksi ja pääsi voitolle siinä määrässä, että v. 1863.\nkaksi vuotta Fredrika Bremerin kotiintulon jälkeen, Ruotsin nainen\njulistettiin oikeutetuksi pääsemään viidenkolmatta vanhana hallitsemaan\ntavaraansa, siinä tapauksessa että hän tahtonsa ilmoitti asianomaiselle\noikeuslautakunnalle. Tämäkin oli askel vapauteen päin; pieni,\nriittämätön askel tosin, mutta merkille pantava sentään.\n\nFredrika asettui ensin asumaan Tukholmaan vanhaan kotiinsa, jossa hän\nnyt eli yksin, sittenkuin rouva Bremer jo ennen Fredrikan viimeistä\nmatkaa oli kuollut. Vanhat ystävät saivat häntä nyt tervehtiä;\nja tee-illat hänen luonansa kerta viikossa ilmoitettiin jälleen\nalkaviksi. De Greer, Lars Hjerta, suomalainen majori Myhrberg,\nprofessori Bergfalk, hänen uskollinen nuoruuden ystävänsä, jonka\nkanssa hän Amerikamatkallansa oli entistä lujemmin tutustunut, Emilia\nFlygare-Carlén ja joukko nuorempia henkilöitä valtiollisista ja\nkirjallisista piireistä olivat nyt usein hänen vierainansa. Itse hän\nani harvoin enään kävi kylässä, iltaseuroista täytyi hänen terveytensä\nvuoksi kokonaan kieltäytyä. Joka aamupäivä hän sen sijaan teki\npitemmän kävelymatkan kaupungin syrjä-osiin. Silloin nähtiin hän, tuo\ntuttu nahkalaukku käsivarrella ja tavallisesti joku nuorempi ystävä\nparissaan, milloin seisahtuvan puhuttelemaan vastaantulevaa köyhää,\njoista moni oli hänelle ehkä ennestä tunnettu, milloin astuvan sisään\npuutteenalaisten, sairasten ja surevien huoneisin. Kotonaan täytyi\nhänen ottaa vastaan ihmisiä kaikista kansanluokista, jotka tulivat\nkirjailijalta ja ihmisystävältä neuvoa ja apua pyytämään. Milloin\noli se joku köyhä onneton, joka vasta oli laskettu vankeudesta eikä\ntiennyt millä uutta elämätänsä alkaisi, milloin nuori varaton nainen\ntaikka nuorukainen, jonka piti itselleen valita elatuskeinoa, milloin\ntaloudelliseen ahdistukseen joutunut perheen-isä, joka tarvitsi hyvän\nneuvon ja ennen kaikkea osaa-ottavan sydämen.\n\nMutta elämä kaupungissa vähitellen alkoi tuntua Fredrikalle\nvaivaloiselta. Hänelle tuli halu vetääntyä syrjemmälle, ja tehtyänsä\nvielä matkan Saksaan ja Tanskaan, vieraili hän kesällä 1864 Årstassa,\noli taas talven Tukholmassa, mutta muutti 1865, kesän alussa, kokonaan\nÅrstaan, jättäen itselleen ainoastaan pari huonetta Tukholmassa\nkaupungin kortteriksi. Årsta oli jo kauan ollut vieraiden hallussa,\nja v. 1856 oli maanviljelijä Saxenberg ostanut sen sitä edelliseltä\nomistajalta. Saxenberg ja hänen perheensä käytti ainoastaan alikertaa,\njoka Bremerin aikana oli seisonut asumatta; sen kautta Fredrika nyt sai\nasuttavakseen koko yläkerran, mutta valitsi itselleen ainoastaan ne\nhuoneet rakennuksen toisessa päässä, jotka hänen nuoruudessaan olivat\nolleet tyttärien käytössä.\n\nTäällä hänellä nyt oli hyvä olla, keskellä lapsuutensa ja nuoruutensa\nmuistoja. \"Minulla on nyt vanhuuden oikeus levätä ja etäämmältä\nkatsella asiain kehitystä\", sanoo hän itse kirjeessä kaupunkiin.\nTäällä hän myöskin aikoi päättää viimeisen kirjallisen teoksensa —\n\"Testamenttini Ruotsin naisille\" oli hän nimittänyt sitä eräälle\nystävälle, joka häntä kävi Årstassa tervehtimässä. Täällä hän myös\nparemmin, sanoi hän, taisi valmistautua toiseen elämään. Paremmin\noli hänelle myöskin mahdollista Årstassa auttaa köyhiä, jota vastoin\nTukholmassa tarvitsevain tungos oli käynyt niin suureksi, että hänen\nnyt rajoitettu varallisuutensa monasti kielsi häntä menettelemästä\nsydämensä käskyn mukaan.\n\nIson, valoisan salin otti hän arkihuoneekseen, 3 akkunaa itään pihan\nja puutarhan yli ja yhtä monta etelään isomman puiston puolelle.\nKeskellä laattiaa seisoi iso pöytä, jonka päällä pidettiin suurempia\nkuvateoksia, albumeita, uudempaa kirjallisuutta ja kukkasia laseissa,\nmetsästä ja niityltä. Pöydän ympärillä pieniä sohvia, nojatuolia,\njoihin perhe alikerrasta usein illoin kokoontui istumaan kirjailijan\nseuraan. Akkunain välisillä valkoisilla marmoripöydillä taas nähtiin\nkaikellaisia pienempiä kaluja: taide- ja luonnon-tuotteita, simpukan\nkuoria, koralleja, höyheniä, rukousnauhoja y.m., kaikki muassa tuotuja\nmuistoja kirjailijan matkoilta. Pöytien allakin oli kivennäisiä,\nmerikasveja, järjestetty pieniin kokoelmiin. Tämän ison salin takana\noli pienempi huone, johon Fredrika oli asettanut kirjoituspöytänsä\nakkunan alle, lavean näköalan eteen viljeltyjä peltoja ja metsiä.\nTäällä valmisti kirjailija nyt viimeisen osan matkakertomuksiaan ja\npani sen jälkeen alkua uudeksi teokseksi, jonka piti oleman jatkona\n\"Herthalle\", mutta joka ei ehtinyt valmistua ja johon käsikirjoitus\nvalitettavasti, erään sukulaisen toimesta, hävitettiin tekijän kuoleman\njälkeen ynnä muiden jälelle jääneiden paperien kanssa.\n\nKello viideltä aamulla nousi Fredrika ylös ja meni aina kesäaikana\nkävelemään vainioille taikka likelle olevaan metsikköön ja tuli\ntakaisin silloin, kun muu talonväki meni aamiaiselle. Viimeisenä\ntalvena antoi hän tehdä itselleen rukin, käyttäen kaikki illat ahkeraan\nkehräämisen emäntänsä rouva Saxenbergin seurassa, joka myöskin halulla\nja taidolla käytti rukkia. \"Äitisi ja minä oikein innoissamme täällä\nkehräämme väliin myöhäiseen iltaan saakka, ja kiittelemme kilvan työmme\nsuloisuutta\", sanoo kirjailija eräässä kirjeessä neiti S:lle, joka asui\nkaupungissa. Ja taas toisella kertaa vanhemmalle ystävälleen: \"Valkea\ntakassa viepi ajatukseni iltain hauskuuteen täällä maalla. Sillä kun\nhämärän tullessa sytytetään tuli pesässä, istun minä salinnurkkaani,\nkehrätä pyörittelen rukinratastani ja lämmittelen siten sydäntäni ja\njalkojani, ja annan ajatukseni luistaa rinnan langan kanssa, joka\nsormieni lomitse hiljalleen juoksee rullalle. Näenpä jo aaveissani\nvalmiin liinakankaani keväällä nurmella valkaistumassa auringon\npaisteessa.\"\n\nViimeisissä kirjeissään samalle ystävälleen sanoo hän ennustavaisesti:\n\"Nyt on syksy, mutta ei tämä vuodenaika milloinkaan ennen ole näyttänyt\nniin ihanalta, enkä ole sitä koskaan niin hyvin käsittänyt kuin nyt.\nKullahtavana ja niin tumman vihantana syleilee metsä nuoria orapeltoja.\nToisaalla taas aura lävistää syviä uria maahan, valmistellen sitä\nvastatapahtuvalle kevätkylvölle. Akkunani alla tuossa seisoo totisena\nsaarnipuuni, saman vuoden lapsia kuin minä; luopuen kesäpuvustansa on\nse pudottanut maahan lehtensä, mutta sen siemenpalut kupusissaan, nuo\n'uinahtavat silmänsä', valmistelevat uutta vuotta varten, uutta kevättä\nvastaan ottamaan, sitä kevättä, jolle se on nesteitänsä kokoillut. Nyt\nsyysauringon valossa ne minulle yhä selvemmin kuvastuvat ja kertovat\nminulle, mikä syksyllä on meidän kaikkien tehtävä. — Ystäväni, kuinka\nhyvältä tuntuukaan vanhana olla, nyt kun lapsuuden, nuoruuden ja\nkeski-ijän levottomat päivät kaikki ovat takanani; kuinka hyvältä\nkun tunnen itseni velvoitetuksi ja oikeutetuksi olemaan hiljaa ja\nrauhallisena, kokoomaan ajatukseni ja 'toimittamaan taloni', ja sitten\nsaada istua takkavalkean ääressä — kehräämässä.\"\n\nMutta tämä ei estänyt maalaiselämän rauhaan paennutta työntekijää taas\nnuoruutensa väkevällä tunteella ja koko sielunsa voimalla osallistumaan\nasiain kulkuun kotona ja muualla. Melkein yhtä vaikuttavasti kuin\norjavapautuksen lopullinen julistus Pohjois-Amerikassa vähää ennen,\nsattui nyt Fredrikaan edustusmuutos Ruotsissa; niin suuren merkityksen\nisänmaansa valtiollisessa kehkeytymisessä ja eri kansakerrosten\nkohottamisessa oikeuksiinsa omistaa kirjailija tälle tapaukselle.\nLuuleepa hän vastajulistetussa asiaa koskevassa ehdotuksessa tapaavansa\nperusaatteessa myönnettynä naisellekin vaalioikeus yhteiskunnallisissa\nasioissa; vaikka, sanoo hän, on huolellisesti vältetty noista erittäin\nmainita (ja syystä, tällä hetkellä, arvelee hän). \"Mutta aikanaan\npyrkii kyllä esille se merkitys, jonka tämä ehdotus välillisesti\nhänelle antaa, vaikka herrat valtiomiehet, (af fruktan för\nkrinolinerna) eivät ole siitä olleet tietävänäänkään, vaan koettaneet\nkoko kohtaa kätkeä näkyvistä, yhtä huolellisesti kuin turkkilaiset\nvaimonsa hunnun alle peittävät\", sanoi Fredrika.\n\nKirjailijan ajatukset näiltä ajoilta löytyvät enimmäkseen yksityisissä\nkirjeissä ja sen perheen muistissa, jonka keskuudessa hän vietti\nviimeiset elinpäivänsä. Suurella rakkaudella ovat tämän perheen jäsenet\nvieläkin kiintyneet kauan kaivatun vainajan muistoon, jonka he ovat\nuskollisesti säilyttäneet, sitenkin että hänen asuntohuoneessaan\npitävät entisellään kaikki ne kirjailijan jälkeen jääneet huonekalut ja\nesineet, joista ei sukulaiset muulla tavalla määränneet. Siellä seisoo\nvielä kirjailijan kehruurukkikin nurkassansa, nuorat pyörän ympärillä,\nlankaa rullalla ja pellavakuontalo asemallaan, totisena odottaen kauan\npoissa viipyvää kehrääjäänsä. Ystävällisesti ja melkein kuin omaisena\nolikin Fredrika yhdistynyt tämän perheen jäseniin ja oloihin.\n\nOmia kirjojansa ei Fredrika Bremer tavallisesti milloinkaan lukenut\nsittenkun ne valmistuivat painosta. Mutta Årstassa kerta kun\nkirjailijaa ei koko päivänä näkynyt ja joku illalla kysyi häneltä syytä\nsiihen, vastasi hän, että hän oli lukenut erästä kirjaa, joka aikoinaan\nherätti suurta hämmästystä Ruotsissa. Kun kysyjä sitten arveli, mikähän\nse mahtoi olla, sanoi hän: \"Fredrika Bremerin Hertha.\"\n\n— \"Mitä hän piti siitä kirjasta\", kysyttiin edelleen, niin hän vähän\nalakuloisesti hymyillen vastasi: \"On siinä yhtä toista, joka olisi\nvoinut olla poissa.\" — — \"Sanoppas minulle esimerkiksi mitä varten tuon\nihmisen (Herthan) aina piti käydä valkoisessa pukimessa?\" kysyi hän\nnaurahtaen.\n\nTämä oli ensi kerran kun hän luki omia teoksiansa, yhdeksän vuotta sen\njälkeen kuin kirja oli ilmestynyt.\n\nPaitsi mainittua isompaa teostansa kirjoitteli Fredrika Bremer Årstassa\nmyös muutamia pienempiä kirjasia nuorisolle: \"Lilla pilgrimens resa\",\n\"Lilla Jennys Jerichoros\" ja \"En fjärils evangelium\", enimmäkseen\nuskonnollista sisältöä. Tähän aikaan julkaistiin myös eräässä\nkirjailijain-albumissa sadun-tapainen sepitys, \"Drömsynen\", jonka\nFredrika Bremer oli kirjoittanut jo 1835, siis kolmekymmentä vuotta\nennen, mutta jonka hän oli jättänyt painattamatta.\n\nTässä kirjoituksessa esiintuo tekijä epäilyksensä kirkon oppia\nvastaan ijankaikkisesta kadotuksesta. Hän antaa siinä \"uneksijansa\",\nnähdessään lukemattoman joukon sieluja, synnin ja kärsimyksien\npiirteet kasvoissaan odottavan ijankaikkista tuomiotaan, sanovan:\n\"Jollei taivaassa löydy täydellistä armoa, niin tahdon minä puolestani\nennen olla kadotettu kuin kadottaja.\" Ikäänkuin vastaukseksi kuulee\nhän sitten äänen taivaasta: \"Älkäät peljätkö, minä se olen\", ja\nnäkee kuinka kaikki nämä sielut rientävät onnellisina tuota ääntä\nkohti. Fredrika otaksuu autuuttoman sijan löytyvän, mutta kieltää\nettä sielut voisivat sinne ijankaikkisesti jäädä. Kirjoitus herätti,\nniinkuin odotettava oli, vastustusta ja ankaraa moitetta orthodoksian\npuolelta, ja muutamassa lehdessä varoitettiin tekijää jouduttamasta\nomaa kadotustansa semmoisilla kirjoituksilla kuin puheena oleva.\nToisessa kirjoituksessa, jonka Fredrika nyt tekee vastaukseksi näille\ntarkastuksille ja jonka hän, saatuansa kirjoituksensa takaisin sen\nlehden toimitukselta, jossa tarkastus oli ollut luettavana, julkaisee\n\"Tidskrift för Hemmet'ssä\" selittää hän suoraan kantansa, päätyen\nsiihen mielipiteesen, että henki Jesuksen sanoissa on semmoinen, ettei\nse salli ijankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta.\n\nFredrika teki vielä uusia matkustus-ohjelmia. Hänen aikomuksensa oli\nmennä Wenäjälle, tutustuakseen sen maan oloihin ja ihmisiin, ja kenrali\nFuruhjelm Suomesta oli hyväntahtoisesti luvannut seurata häntä tälle\nmatkalle. Jo pari vuotta ennen, kesällä 1863, oli kirjailijaa odotettu\nSuomeen, jonka kehitystä ja kasvantoa hän uutterasti seurasi sekä\nsanomalehdissä että meidän kirjallisuudessamme. Kun Castrén'in tekemä\nKalevalan-käännös ilmestyi, oli Fredrika Bremer ensimäisiä Ruotsissa,\njoka tutustui sen sisältöön. Lukiessaan jotain Suomesta ja suomalaista,\ntuli hän usein ulos kammaristaan, painoi kätensä rintaansa vastaan\nja sanoi: \"Te minun kelpo suomalaiseni.\" — Joku väärin käsitetty\nlause kirjeessä eräälle sukulaiselle Helsingissä lienee ollut syynä\nsiihen, että hänen luultiin nyt saapuvan sinne. Lähetettiin hänelle\njo vartoessa täältä sähkösanomakin: \"Turhaan odottaa Aura tyttärensä\ntuloa\", mutta saatiin sitten tietää, että vasta jonkun vuoden perästä\npiti kirjailijan tulla ja viipyä jonkun aikaa syntymämaassaan,\nmatkallansa Venäjälle.\n\nMutta Fredrika Bremerin elämän määrä oli nyt päättynyt. Suomi jäi\nhäneltä käymättä.\n\nJoulu-illaksi 1865 oli Fredrika kutsunut kaikki Årstan alustalaisten\nlapset isoon saliinsa toisella puolen etehistä, iloitsemaan hänen\nkanssansa joulukuusen ympärillä. Hän jakoi heille pieniä, omia\nvalmistamiansa joululahjoja, kertoi heille satuja, soitti heille ja\nleikki heidän kanssaan. Toisen puolen illasta vietti Fredrika perheen\nparissa alikerrassa, iloisena ja terveenä.\n\nSeuraavana aamuna oli hän kirkossa, vilustui tällä matkalla ja\nsairastui heti sen jälkeen keuhkokuumeesen. Lyhyen taudin perästä\nsammui hänen henkensä rauhallisesti vuoden viimeisenä päivänä.\n\n\n\n"]