[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpYz-W3r8-FDMAvcbOovwI5ayh69vnITDzMB4v9sW0Sk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},345,"\"Soitto on suruista tehty\"","Mäkinen, Antti (nimim. Aliquis, Lieto, -n)",1857,1936,"345-makinen-antti-soitto-on-suruista-tehty","345__Mäkinen_Antti__Soitto_on_suruista_tehty","Historiallisia runoelmia: I. Pilatus; II. Piispa Tuomas","runous",[],[],"fi",1902,null,3888,24827,false,21803,[23],"Poetry",[25,23],"History - Religious","\"Soitto on suruista tehty\" by Antti Mäkinen is a collection of historical poetry written in the early 20th century. The book delves into themes surrounding guilt, redemption, and the human condition through historical figures and events, primarily centered on the trials of Pontius Pilate and Bishop Thomas. It combines elements of drama and reflection, exploring the anguish and moral dilemmas faced by its characters.  The two historical poems in the collection, \"Pilatus\" and \"Piispa Tuomas,\" vividly illustrate the internal struggles and ethical crises experienced by their protagonists. In \"Pilatus,\" the Roman governor grapples with the weight of his decisions leading to the crucifixion of Jesus, facing haunting memories and guilt that ultimately consume him. In \"Piispa Tuomas,\" the bishop reflects on his past mistakes during a failed crusade, lamenting his sense of responsibility for the resulting chaos and suffering. Both characters embody the torment of human frailty, portraying the search for redemption amidst the consequences of their actions, thereby inviting readers to contemplate themes of faith, morality, and the pursuit of absolution. (This is an automatically generated summary.)",[],328,"Historiallinen runokokoelma koostuu kahdesta laajasta runoelmasta, Pilatus ja Piispa Tuomas. Ensimmäisessä osassa maanpaossa elävä Pontius Pilatus tilittää tuskaisena syyllisyyttään Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta, kun taas toinen osa syventyy Suomen keskiaikaisen piispan vaiheisiin.","Antti Mäkisen 'Soitto on suruista tehty' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 345. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","\"SOITTO ON SURUISTA TEHTY\".\n\nHistoriallisia runoelmia: I. Pilatus; II. Piispa Tuomas\n\n\nKirj.\n\nALIQVIS [Antti Mäkinen]\n\n\n\nK. Malmström, Kuopio, 1902.\n\n\n\n\n\n\n\"Soitto on suruista tehty\".\n\n\nSoitto on suruista tehty,\nLaulu tuskista ta'ottu --\nSiksi soitto on tulinen,\nTeräpäiset sen vasamat,\nNuolet kaikki käytyänsä\nTuntehitten polttavassa\nAhjoss' aina hehkuvassa,\nSitten sieltä siirrettynä\nTuonen kylmihin vesihin,\nJäissä kärki karaistuna.\n\n\n\n\n\n\nI. PILATUS.\n\nHistoriallinen runoelma.\n\n\n(Jylhä vuorenrotko Galliassa talvis-aikaan v. 38. Lähinnä näkyy kalju\nkalliokukkula; kauempana kohoavat lumipeitteiset vuoret; rotkon pohjalla\njuoksee kuohuva virta).\n\nPILATUS (seisoen louhuisella kalliopaadella kaljun kukkulan\nalapuolella):\n\nOi, Jupiter, ja koston jumalat,\nJoill' asehina säihkysalamat\nSyöstessä sielut rikollisien\nTartaron ikuisehen tulehen!\nTääll' olin virvoitusta toivonut,\nMiss' elon tuli lähes sammunut:\nVilu on luonnon povi luminen;\nHallaa halaten kuoli kukkanen.\nVoi, turhaa! Kallio tää kaljupää\nTaas sieluhuni tulta virittää,\nTuskien tulta ikipolttavaa,\nJott' ei voi valtameri sammuttaa.\nSiinä se on taas sama Golgatha,\nJot' olen kauhistunut vuosia!\nVoi, eikö päiväks'kään sen kirous\nMinulta poistu -- kova kadotus!\nTurhaan ma Kaanaan jätin meren taa:\nSen kummut silmissäni haamottaa\nMiss' ikään liikun, minne käännähdän,\nGolgathaa kaikkialla säikähdän.\nVoi, miksi tuomitsinkaan vanhurskaan,\nPyhimmän ihmisistä kuolemaan!\nHaa! Muistan katsehesi, Kuningas\nTotuuden maasta tullut, armias\nKaikille, hellä, nöyrä, kärsivä,\nKuitenkin jalo, uljas, ylevä\nKuin jumalista joku tullunna\nIhmiseks' oisi -- oi, ken katsoa\nVoi silmihisi -- taivas, puhtaus,\nKuin Jupiterin pyhä leimaus\nPolttava tulikiivaudessaan,\nNiin oli katsehesi ainiaan\nTutkiva sydänjuuriammekin,\nVaikk' ihanasti säälin kyynelin\nKatselit läpi sielun syntien,\nAnteeksi annoit erehtyvillen.\nKuitenkin, mikä kumma vavistus\nNiin värähytti -- sielun kirkkaus\nNiin loisti otsallaan, kuin aurinko --\nIjäti uusi silmän nautinto --\nLoistavi kirkkahinna, noustessaan\nYlitse Vesuvion, hehkullaan\nPurpurahohtehesen läikkyvään\nVerhoten maat ja meren siintävään\nKylväen kultaa aalto-aavikkoon,\nYleten taivaan sinikuvukkoon,\nJot' ihmis-silm' ei kestä katsoa --\nSokeaks' saisi uhkarohkea,\nKen sitä tohtis' edes yrittää --\nNiin minun täytyi pääni käännältää:\nSilmäin taivahissa silmiensä\nHuikenivat, eivät ennellänsä\nEnää konsa voine parantua.\n-- -- Mutta kuka tuolla? Vanha tuttu.\n\nKAIFAS (tulee, huomaamatta Pilatusta, tähystää kaljua kalliota ja\nlausuu):\n\nHyi, kuinka sydäntäni puistattaa!\nOnko täm' ilkeätä unelmaa?\nVai joko alantehet Gehennan\nAukenevat eteheni ihalan?\nSydäntä jäätää, mieltä viluttaa\nMuistaissa ristiä -- ja kamalaa!\nPovessa tuntuu orjantappuraista,\nPistoa skorpioonin polttavaista;\nKuin munaskuita puris käärmehet\nJa söisi maksaa madot tuliset!\nOi, orjantappuroilla kruunattu\nJa säälittä verihin ruoskittu\nJeesus Natsareenus! Kuin lempeä\nKärsivä muotosi -- sitä näkyä\n_En voi_ -- oi, _en voi_ kons' unhottaa --\nEn päivän pimennystä kauheaa,\nMaanjäristystä, koska valkeus\nSilmies sammui -- mikä kauhistus! --\nKuin veren ääni maasta nouseva\nJumalan luokse vastaan minua!\nHaudattu ruumis kovaan kallioon\nKätketty sotilaitten vartioon,\nSinetillämme kiven lukiten.\nTurhaan! Sotilahat paeten\nJuoksivat kaupunkihin kertomaan\nNähnehensä vartioina ollessaan\nPitkäisen leimauksen muotoisen\nEnkelin tullehen ja Jeesuksen\nNoussehen elävänä ilmoillen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMik' on tää kukkula, mi tuijottaa\nVastahani, muistuttava Golgathaa?\nPakeninhan maasta luvatusta\nYlitse meren Rooman kunnahille; --\nEtsin sielulleni virvoitusta --\nRoonen rannikoille kukkiville.\nMutta viel' en lohdutusta löynnyt --\nLuulin löytäväni edes täällä,\nMissä luonnon jylhän syvyydessä\nRauhan henget asustavat -- mutta\nTäällä sama näky kangastaapi\nSilmihini; kirottu se päivä,\nJona synnyin, jolloin äiti armas\nEnsi kerran näki esikoisen,\nPojan, ylpeyden äidin lemmen!\nKirottu se hetki, milloin loime\nPapiksi ja tulin tuomariksi,\nJolla valta oli neuvostossa\nSyyttää Sinua, oi Natsareenus!\nSinun tulisilmäs sieluhuni\nIski taivahasta tulipalon,\nJonk' ei liekit konsa sammu. Herra,\nSuuri Jehova Sa taivahissa\nNäet tuskat kurjan Kaifas papin.\n\nPILATUS:\n\nHaa! Sa peto verta janoova,\nTunnetko sa tunnon tuskia?\n\nKAIFAS (katsoo hämmästyneenä ympärillensä ja huomaa Pilatuksen):\n\nPilatus! Kurja ihmispelkuri,\nSinun on syysi murhatekoni.\n\nPILATUS:\n\nMinunko syyni, konna katala?\nSinähän yllyttäen kaikkia\nKansasi nostit raivoon veriseen,\nMi vaati Natsareenon uhrikseen.\n\nKAIFAS:\n\nSinulla valta -- mulla viekkaus;\nYllytys turha oli pelotus,\nJolla en voinut olis mitäkään\nEllet sa pelkurina pesemään\nRuvennut käsiäis -- turha ilve! --\nKen tieten tuomitsevi syyttömän,\nEi verta tunnoltansa lipeän\nKautt' eli veden koko maailman\nPuhdista; tuomiolla Jumalan\nSaa vastata kuin konsa murhaaja.\n\nPILATUS:\n\nTää onko palkintosi, utala,\nAvusta, mink' annoin asialles?\nSinä konna veriruskea,\nUlkokullattu ja kavala,\nJonka juonet minut rikkomaan\nSekä kansas saattoi kapinaan!\n\nKAIFAS:\n\nAsiamme oli erehdystä;\nTarkotuksenamme oli valta:\nPitää käsissämme kansan ohjat,\nTiedon avaimet ja jumalaisen\nHerran tuntemisen salaisuuden,\nMinkä kautta kansakunnallemme\nOli suotu eri asemansa,\nPakanoille valon antajana.\nLuulimme -- oi, kurjaa sokeutta! --\nJeesuksen, tuon Natsaretin pojan,\nViettelevän kansan, kukistavan\nValtamme ja Fariseusten lahkon,\nIsänmaallisuuden tukipylvään.\nPilatus! me aina vihasimme\nSinua ja Rooman väkivaltaa;\nRautakytkyessä verisessä\nRaadeltu ja rusikoitu kansa\nKatkoa jo tahtoi kahlehensa.\nMutta Natsareenon opetukset\nOudon leiman painoi henkehemme,\nHerättäen uuden elon-ilmeen:\nSynnintunnon rajun intohimon,\nSekä armon valon ihanaisen,\nJonka taivahinen, hellä mieli\nPoisti kaiken vihan vihollista\nVastahan ja kylvi rakkauden\nUnijuomaa verihaavoihimme,\nJoihin katkerata, kirvelevää\nRuohoa koin koetimme kylvää.\nVoi! me luulimme myös näkevämme\nOudoss' ilmehessä salavoimat\nPaholaisen, niissä ihmetöissä,\nJoita Hän niin aulihisti teki!\nLuulo tämä oli eksytystä,\nJolla lumos' silmiämme käärme\nHelvetistä, henki ikivaiheen.\nSillä nyt ma näen liian myöhään:\nTosi hengen-elämän Hän tulta\nSytyttäen, nosti kansan hengen\nKatsomahan ikikirkkautta\nJumalan, ja Hänen armossansa\nOmistamaan uuden elonvoiman,\nMinä kansalleni pimeyttä\nTahdoin tyrkyttää ja kuolemata,\nEnkä voinut tietystikkään hurja --\nMitä voisi ihmistoukka kurja\nVastaan Jehovaa! -- Niin meidän työmme\nVain täytti ennustukset aikaisemmat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPilatus! sa Rooman edustaja!\nJospa totuutt' oisit totellunna,\nMinuakin oisit auttanunna\nKuulemahan oikeuden ääntä!\n\nPILATUS:\n\nVanha kettu! Etpä parannusta\nTodell' oisi tehdä tahtonunna.\nJollet olis saanut Pilatusta\nKieltäs kuulemahan myrkyllistä,\nToiset keinot oisit keksinynnä\nSurmatakses Elon Ruhtinahan.\n\nKAIFAS:\n\nEhkä! Olkoon! Kirottu se päivä,\nJolloin ensin kuulin Jehovasta,\nTotuudesta taivaan kirkkahasta,\nJonk' en oppia ma ymmärtänyt,\nKosk' en antanut sen pyhän kärjen\nKäydä sieluhuni sisimpähän,\nSiellä tuottamahan tuomiolle\nHalujani, pahan alkujuurta\nKuolettamaan armonsanomalla,\nJonka Messias on maailmahan\nTuova -- ehkä tuonut -- kirousta\nMonenkertaisesti minulle; -- ma\nSyöksyn Gehennahan tulisehen --\nTuonne virran veteen vilpoisehen,\nSammuttaos tuskieni tulta!\n\n(Syöksähtää kalliolta virtaan ja hukkuu).\n\nPILATUS:\n\nVääryyden palkka, kruunu rikoksen\nOn kosto saavuttava syyllisen.\nMa etsein valtaa, perin kurjuuden;\nKunniaa, saaden ylenkatsehen.\n-- Häntä seuraisinko? Maailmalle\nTehden tilin lyhyen: sen loisto\nEipä paljon maksa, madon syömä\nOn jo kunniasi, Rooma suuri!\nVäkivalta sijass' oikeuden,\nVerinen ja julma sortovalta\nImee voiman kansan ytimistä,\nKuni verimadot jäsenistä\nNukkuvaisen rauhallisen yöllä,\nJoka herää vasta tuskihinsa,\nKoska verenvuoto-kuumehessa\nPolttaa päätä, kieltä karvastelee,\nSydän voimatonna hytkähtelee,\nSilmät peittävi jo kalman kelmi,\nHenki juopi Lethen pimennosta.\n\n(Rotkon pohjalta nousee Juudas Iskariotin haamu).\n\nUh! Ken tuolla, kumma kuvatus?\nOn muoto musta kuni Erebus,\nJa katse kolkko, tuima, toivoton!\nKen olet, lausu, kurja onneton?\nJo lienee täyteen tullut kadotus,\nKosk' ulos sieltä sinut oksentaa,\nVoimatta niellä palaa kauheaa!\n\nJUUDAS:\n\nEi syökse helvettikään kidastaan\nMun kaltaistani toista maailmaan:\nMa olen mustempi, kuin saatana,\nSill' olen ollut läsnä Kristusta.\nKuin käärme koettelin myrkyttää\nMa taivahista, pyhää elämää;\nMa skorpiooni Pyhän povella,\nNoin sydänjuuriin salaa pureva.\nMutt' itseheni myrkky kohdistui,\nHän kavalluksen kautta kirkastui,\nVerellä pesi synnit ihmisten,\nSovitti kaikki -- itsens' uhraten.\nMinulle yksin ikipimeys --\nMin' olen ihmisnimen häväistys.\n\nPILATUS:\n\nJuudas! Haa! mua katsees kauhistaa!\nMiks' olet tullut, haamu veretön?\n\nJUUDAS:\n\nMa tulin toveria noutamaan:\nHelvetin ahjoon lisä-sytykkeitä.\n\nPILATUS:\n\nToverus julma! Ken on toveris?\n\nJUUDAS:\n\nSinä myöskin, sekä pappi Kaifas!\n\nPILATUS:\n\nMinäkö sun toverisi, julma!\n\nJUUDAS:\n\nJumalan Pojan sinä tuomitsit,\nVerihin ruoskit, ristiinnaulitsit.\nMinäpä, kurja, kultaa himoten\nVain Hänet myin, kuin orjan alhaisen,\nKuni rosvo varastetun aasin,\nPeljätessään kiinni joutuvansa.\nKaifas osti, veren maksoi hinnan.\nKirottu yöhyt -- musta -- ikuinen!\nVihollisjoukon verta janoovan,\nKuin susilauman saatoin ulvovan\nOi, Getsemanee, pyhään puistohois!\nHän oli tyyni, hellä minulle --\nVoi, se hellyys sieluani polttaa!\nSiin' oli suru jumalallinen!\nEi rohkeutt' ois' ollut petokseen,\nMutt' oli käärme saanut satimeen\nSieluni kurjan -- uh! taas puistattaa --\nVoi tuskan tulta ikikauheaa!\nOn kuni ilma öinen, viileä\nLiehuisi, tuuli puitten lehvissä\nHiljainen värähdellen suhahtais,\nKuin öljypuitten siimeksessä silloin --\nSiell' olin ennen ollut juhla-illoin\n-- Yhdessä kera rakkaan Mestarin\nHartaudessa mielin puhtahin --\nNyt kuljin joukon julman edellä:\nKas, tuolla näen Hänet lähellä!\nMa ehdottomast' ensin vavahdan --\nVoi, sydän julma, mikset särkynyt;\nOi, verilähde, mikset kuivunut?\nKirottu jalka sinä kannatit!\nNiin, minä astuin Häntä lähelle --\nKirottu kas skorpiooni pisti,\nMutt' oka myrkyllinen kääntyvi\nSydämmeheni, jossa polttavi\nTulihaava ijankaikkisesti!\nTaivahan puhtaan sulohuulille --\nJoist' armo, autuus vuosi virtana --\nSuutelon annoin -- musta perkele!\nOpetuslapsi kavaltajana!\nNähden ihmeteot, opetukset\nKuulin, sanat armon ihanimmat,\nMuistihin kätkein osat parahat.\nVoi! mutt' annoin sijaa synnille.\nSydäntä ensin kalvoi katumus,\nVaan vähitellen kypsyi paatumus,\nEnnen kuin ma sitä ajattelin --\nNoin vain vähitellen varastelin\nKukkarosta kiiltäväistä kultaa.\nNiin himo kullan petti sydämmein,\nMyrkytti mielen, riisti autuutein.\nKirottu kulta! Hehkus helvetin\nOn tuli-ahjost' enne alkusin,\nSokaisevainen silmät ihmisten;\nSaatanan syötti sielun-onkehen.\nVoi, josp' en oisi konsa syntynyt,\nJosp' äidin kohtu oisi ehtynyt,\nEnnenkuin tuotti minut ilmoillen,\nKirouksen lapsen ijankaikkisen!\n\nPILATUS:\n\nVoi sua Juudas! Osas kamala!\nVoi -- voi yhtä kurjaa minua!\n\nJUUDAS:\n\nKaifaan raadon korppikotka syö,\nSielua peittää kadotuksen yö.\nSinulle myöskin hauta aukenee,\nEnnenkuin uusi aamu valkenee.\n\n(Katoo).\n\nPILATUS:\n\nTodella kurja olen onneton:\nIjäti kirottu se hetki on,\nJolloin ma ryhdyin tähän asiaan!\nMiks'en ma koito kuollut aikanaan\nSodassa Parthilaisten julmien\nRaatelemana, tahi susien\nHampahissa Dalmathian metsän,\nPimeässä kohduss' eksyneenä,\nKäydessäni karjanpaimenessa\nOman äidin evähiä syöden?\n\n(Proculan, Pilatuksen vaimon, haamu ilmestyy).\n\n-- Oi, mitä näen? Taivaan ihanaa!\nVoivatko henget myöskin kangastaa?\n_Procula!_ Joko totta vainajat\nKaikki mun luoksein tänne saapuvat,\nVai joko siirryn maasta Manalaan?\nOlenko Proserpinan nurmilla,\nJoilla hän poimiskeli kukkia,\nPluto koska hänet maasta ryösti?\nAlcestis kuin ennen ihanainen\nTakaisin saapui Tuonen alhosta Herkules\nsaaliin riisti kuoleman,\nMiehelle antoi rakastavalle,\nJonk' edest' uhrannunn' elämänsä\nEsikuva naisten iki-ihana --\nSaavuitko siten myöskin, Procula\nKallihin, vaiko tulit ottamaan\nHyvästit ijäiset, kun astumaan\nSa näet joutuvani Tartaroon\nTuskia julmempia Tantaloon\nKestämähän iki-ankaroita?\nPuhu, kallis, vaikk'en säveliä\nÄänes' armaan kestäisikkään kuulla --\nPuhuthan kuolemattomalla suulla --\nMutta sun muotos puhdas taivahan\nLoistoa luokoon ikivaivahan,\nJonne mun täytyy, konnan verisen,\nSyystäni mennä kautta rikosten.\nLausuos; ennen tahdon suloisimman\nÄänes' armaan kautta ikikuolla,\nEläisin kuin sitä kuulematta.\nNaiset on toiset käärmeinä tiellä\nJaloissa miehen myrkyllisinä.\nSinussa yksin puhtaus sielun\nAin' oli mielen ylentäjänä.\nSuo minun nähdä lilja valkosin:\nAaltova poves lumipuhtahin;\nSilmies tumma tuli suloisin;\nKutries musta yöhyt ihanin!\nOi, sinä ihmisistä ainoa,\nJok' olet ollut mulla sieluna --\nElämää kallihimpi kuollehena!\nMiks' olet haamu -- juo'os vertani,\nTässä ma avaan sulle rintani\nHehkuvan, kuuman elonlähtehen.\n\n(Iskee miekalla rintaansa, josta verivirta kuohahtaa esille).\n\nKas niin, juo -- ja puhu armahin!\n\nPROCULA:\n\nPilatus, ei voimaa verelläs\nPois ole pestä sinun syntiäs.\nSe veri yksin synnin puhdistaa,\nMi vuosi Golgathalla. -- --\n\nPILATUS:\n\n                      Kauheaa,\nÄllös, sa armas, verinäytelmää\nMuistuta mulle.\n\nPROCULA:\n\n                      En; vaan ylevää\nUhria, synnin ikisovinnoksi\nMik' annettihin.\n\nPILATUS:\n\n                      Mulle tuomioksi.\n\nPROCULA:\n\nVaroitinhan, rakas, sua kerta,\nEttet sa vuodattaisi Pyhän verta.\nMutt'et sä raukka siitä huolinut;\nUntani et sa muka uskonut.\n\nPILATUS:\n\nEnhän silloin järkimiehenä\nTahtonut unelmia peljätä.\n\nPROCULA:\n\nEihän se ollut unta hourivan,\nVaan oli ilmoitusta Jumalan.\n-- -- Oi, ma aina muistan elävästi,\nKuink' olin Galilean profeetan\nLuona vuoren ruohorintehellä\nKapernaumin lähikunnahilla.\nGenesaretin vedet välkähtelit\nAamu-auringossa kirkkahassa.\nKirkkahammat vielä opetukset\nTulvailivat hänen huuliltansa.\nKansa kaikki kuuli ensi kerran\nJumalaisen rakkauden ääntä,\nJonka kosketusta joka rinta\nSykähteli, aaltoeli kilvan,\nPidättäen koska hengitystä\nKorkeinta armon julistusta\nAhmiellen äänetönnä istuit.\nOi, se näky eipä mielestäni\nKonsa haihdu; silloin ensi kerran\nPovessani tulen tunsin oudon,\nLiekin, sytytetyn taivahasta:\n\"Tämä Herra, pyhä Vapahtaja\nIhmiskunnalle on lähetetty\",\nNiin se kuiski ääni tunnossani,\nJota ensin mielin tukehuttaa.\nMutta syntieni muisto musta\nSärki sydäntäni, elämäni\nNäkyi kaikki hukkaan eletyltä.\nTurhuus irvisteli vastahani\nJoka askelella kodissani.\nVoi sit' yötä, jolloin tunnontuskat\nPolttavaiset nostit syntieni\nHaamut julmat piilopaikoistansa,\nMuiston kammioista, tuomiolle\nVaativaiset sieluani kurjan!\nSilloin ajattelin uudestansa\nSanoja, joit' olin eilen kuullut;\nNiiss' oli lohdutusta syntiselle,\nKurjimmalle anteeks'antamusta,\nKun Hän luokseen kaikki kutsui kurjat,\nAntoi anteheksi armoisesti\nNaisillekkin syvään langenneille.\nSilloin syntyi usko sydämmeeni:\nRukoilin ja kiitin Jumalata,\nJoka armon ikilähtehestä\nVoitehet nyt lievittävät laski\nSielun haavoilleni polttaville.\n\nPILATUS:\n\nOi, sa autuas -- minä katala\nKautta rikostein kaiken särkenyt\nOlen toivonkin mahdollisuuden.\nMonet veriset, raskaat rikokset\nElämäni tietä synkistyttää.\nRistiinnaulitsin Pojan Jumalan,\nSe on totta teko kauhistavin.\nMutta rikostein on se kukkura,\nLoppukehitys sielun paatuneen.\nGalilealaisten murha julma,\nMoninaisimmat virka-uralla,\nSotilaana myös tehdyt vääryydet\nPainaa sieluain; kaikki nousevat\nKorppikotkat kuin raatelemahan\nKurjaa sieluain, enkä väistyä\nVoi, en paeta, vaan Prometheys\nKuni kytketty teräskallioon\nKorppikotkan' antaa joka aamu\nUuden maksansa yöllä kasvaneen:\nPetolintu julma teräskynsin\nIskee, repelee, syö ja maistelee,\nKuni Lucullus herkkupöydässään;\nNiinpä sieluain synnit polttavat\nAhnahat kuin pedot raatelevat.\n\nPROCULA:\n\nSitten onnellisna, autuaana\nElin, kunnes murha-aikehista\nJuutalaisten kuulin kuiskattavan.\nMutt' en tiennyt, että aikoisivat\nVedota sun tuomiohos tässä;\nEnkä yönä sinä onnetonna\nAavistanut rikostyötä mustaa,\nHerran pyhän kiinniottamista.\nNukuin linnassamme untuvilla,\nYöhyt rauhaa henki ihanainen.\nMutta unessani ilmestyvi\nEteheni Herra kärsiväinen\nKruunattuna orjantappuroilla,\nRuoskittuna, vertavuotavana,\nKuni pahin rosvo surmattava.\nOi, ma kauhistuen alas vaivuin,\nMutta Hänen katsehensa hellä\nKyyneleistä katsettani kohtas,\nJa Hän lempeästi lausueli:\n\"Sinun kannan syntiesi kuorman.\"\nVoi, ma tunsin tuskaa polttavinta:\nTäytyikö mun syntieni tähden\nHänen, ihmisistä puhtahimman,\nJumalaisen kärsiä? Hän silloin\nKäänsi kasvot verta vuotavaiset\nMinuhun ja rakkahasti virkkoi:\n\"Verein sinun sovintos on uhri,\nSinull' anteeks'antamus ja rauha.\"\nSiitä iloitsin -- vaan tuokiossa\nNäin sinun Hänet tuomitsevan\nKuolemaan ja kansan raivokkahan\nRistiinnaulitsevan Hänet, pyhän.\nYöhyt musta peitti auringonkin,\nMaahut järisi ja vuoret halkes' --\nKansa parkui paetessaan kurja --\nLyöden rintoaan -- ma peljästyen\nHeräsin ja sanan sulle laitoin\nKiirehesti, koska sain ma kuulla\nEttä Herra oli edessäsi\nTuomittavaks' annettuna aivan\nKuten olin uneksinut koito.\n\nPILATUS:\n\nMetallia hehkuvaista kaadat\nSydämmeeni -- mutta jatka, armas.\n\n(Vaipuu pitkällensä).\n\nPROCULA:\n\nSanan annettuain saattajalle,\nNäin vielä unta uudestansa:\nSeisoin yöllä aivan pimeällä\nÖljymäen sulorintehellä,\nSilloin kuulin soiton suloisimman\nTaivahasta, mikä sielun nosti\nYlös maasta, kuni kotkan siivin,\nTaivahien taivahisin asti.\nSamall' äänen kuulin voimakkaimman,\nJoka värähytti sydäntäni,\nSärki kalliot ja haudat aukas',\nKutsui kuollehetkin elävinä\nEsiin haudan varjo-kammioista.\nPilvet repesivät taivahalla,\nValo tuhansia auringoita\nKirkkahampi, koitti iki-aamu:\nHeleästi loisti Herran haamu\nPilven säkenöivän keskustassa,\nJosta jyrinä ja leimaukset\nKävi halki äärettömyyksien.\nHenget säteilevät kirkkautta\nHäntä ympäröivät palvelevat\nLukemattomat ja voimalliset.\nKansat kutsuttikin tuomiolle:\nSyntiset, nuo julmat paatunehet,\nAlas ikituleen tuiskuvahan\nVajosivat -- mutta autuahat\nPuvun puhtahamman aamukoita\nSaivat sekä sädehtivät kruunut\nValtakunnass' ijankaikkisuuden.\n\n(Katoo).\n\nPILATUS:\n\nMihin jouduit, Procula sa armas?\nMiksi pakenit, sa haamu kallis?\nTule takaisin, oi, älä jätä,\nProcula -- oi, elämäni, viivy!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi, ei viivy -- palaja, ei kuule!\nJulma kohtaloni lähestyvi.\nHuu! Ken tuolla? Herodes ja Kaifas!\nJulma Juudas! Miksi lähestytte?\nSotilahat -- ristiinnaulitsijat,\nPilkkaajat -- ja Tiberius -- Sejanus --\nKatsehenne veren jäädyttävi!\nOi, Pluto -- Jupiter, syökse, syökse\nTulisilla vasamoillas alas\nNämät mustat henget! uh! ja tuolla\nGalilean miehet verissänsä!\nÄlä katso minuun, julma rosvo,\nBarabbas -- oi miksi tungeksitte\nLähelleni? Pois te pahat henget!\n-- Voi! ma vaivun -- alas -- Tar-ta-ro-hon\nSinne -- iki-heh-kuva-han vai-i-vun.\n\n(Kuolee).\n\n\n\n\n\n\nII. PIISPA TUOMAS.\n\nHistoriallinen runoelma.\n\n\n\n\nI.\n\n\n(A. D. 1248. Kaunis kesäpäivä Gottlannissa).\n\nTUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla,\nkatsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle):\n\nTää kesäpäivä ihana\nMuistot herättävi hengen\nRaskahat sulo Suomesta.\n-- Oi, josp' oisi ollut aina\nTekemättä teko musta!\nMuistan kuni eilispäivän\nAjan kauniin -- veri kiehui\nRinnassani, riehui into:\nTahdoin tehdä mainetöitä.\nTakaisin oi jospa voisin\nSaada kulta aikakauden,\nJolloin eessäni elämä\nKaunihina kangasteli:\nTilaisuudet tulevaiset\nToivon valo kirkasteli;\nRuusuhohde maailmalla\nSydän täynnä tunnelmia!\nSilloin olin Rantamäen\nKaunihissa kartanossa.\nOi, ne Suomen metsäseudut!\nMikä hiljainen humina\nSuloisessa siimeksessä,\nTuulen hiljaa huojuttaissa\nKuusia ja koivupuita;\nKäen kultaisen kukunta\nHelkähdellen harvallensa,\nKuni kellot juhlalliset\nKutsuvana kuulemahan\nJumalamme ilmoitusta.\nSiellä eläisin ikäni,\nKuolisin sen kansan tähden,\nJos vain voisin hyödyksensä.\nOmituinen, itsenäinen\nLuonne kansan on todella,\nMutta mieltä kiinnittävä:\nLuja, syvä, uskollinen,\nKova niinkuin rautatammi,\nMutta hellä ja hymyvä\nMyöskin, kuni aamurusko,\nMikä maata suuteleepi,\nHavahuttaa luonnon kaiken\nYösen pimeän jälestä.\nNiinkuin honkien humina\nSuomen metsän syvyydessä\nIllan rauhaan nukkuvaisen\nLuonnon kesäisen povella,\nNiin on luonne suomalaisen:\nTyyni, mutta tuntehikas,\nHiljainen ja hehkuvainen.\n-- Siellä istuin itsekseni,\nMietin suuria tekoja.\nAina meitä uhkaeli\nVenäläinen vainolainen;\nSuomen sukuiset samalla,\nHeimo hurja Karjalaisten,\nJotk' ei onnettomuudeksi\nYmmärtäneet olevansa\nSamaa verta veljiensä\nHämäläisten, Suomalaisten.\nHeitä vastahan herätin\nRistiretken, ritareita\nSekä suuren sotajoukon\nSaaden Eerik kuninkaalta,\nPaavin käskyä odotin,\nTietoa ja määräystä,\nKuka retken johtajaksi.\nSilloin -- ulkona kävelin:\nOli kuuma kesäpäivä;\nLaihopellot lainehtivat\nViljavina vainioilla;\nTuuli hiljainen suhisi\nMetsässä, ja ruohokossa\nSurisivat iloissansa\nLuonnon pienimmät itikat.\nJuuri silloin saapuvaksi\nNäin jonkun ratsastajan\nViljavainion perältä:\nKirje paavilta tulevi,\nSinetillä suljettuna\nPergamentti-kääry kallis.\nKuinka kiehahti vereni!\nKuinka silmin ahmivaisin\nLuin sitä määräystä!\nMutta siinä mielestäni\nOli vähäisen vajava\nKäsky, eikä selvitetty\nKyllin suorilla sanoilla,\nJotta saisin johtovallan\nRistiretkellä pyhällä.\nSilloin henki pimeyden\nKuiskutteli sielussani:\n\"Lisää tuohon yksi sana --\nTahi kaksi -- selvemmäksi\nKäypi kaikki -- eikä tässä\nMitään pahaa\" -- kirottua\nÄäntä ensin vastustelin,\nMutta viimein -- kurja raukka!\nTottelin -- ja nopeasti\nPiirsin: \"_duce Episcopo_\".[1]\nTehty tekemättömäksi\nNyt ei muutu -- Jumalani,\nArmahda ja anteeks' anna,\nNosta kurjaa sieluani!\nSitten riensimme sotahan.\nOi, niin täynnä toivehia!\nSuuri laivasto vesiä\nSuomen lahden viiletteli,\nKuni parvi joutsenia.\nValkopurje-purtosemme\nLensi lokkien keralla\nSinervillä lainehilla\nMyötätuulessa tohisten\nPäivän kirkkahan valossa.\nMonta miestä miekallista,\nMonta uljasta urosta\nOli sotisovassansa\nValmis miekan mittelöhön.\nMielessämme kuvitellen\nVoiton kultaisen iloa,\nNowgorodin kukistusta,\nSuomen kirkolle ihanan\nRauhan ajan alkavaksi,\nNevan luokse luontelimme,\nMaalle nousimme rutosti.\nPian näkyi vihollinen,\nRatsujoukko eellimmäisnä,\nKeveä ja harjoitettu\nTaistelussa Mongooleja\nVastaan Keski-Venäjällä,\nMissä oli murrettuna\nSotajoukko Batu-kaanin,\nDshingis-kaanin jälkeläisen,\nJota palvellut Venäjä,\nKuni suurta kaaniansa.\nTämän voiton saavuttanut\nJaroslaw -- ja Aleksander\nVesa uljas Jaroslawin,\nJohti joukot vastahamme.\nMoni-kymmentuhantiset\nLaumat laajoilta aroilta\nLainehtivat edessämme:\nPölypilvi taivahalle\nNousi silmän kantamalta.\nSuuri rintama urosta\nVaruksissa välkkyvissä,\nJoihin aurinko kuvansa\nLoisti -- näky häikäisevä\nNevan rantahietikolla.\nMyöskin meidän joukossamme\nKolmekymmentä tuhatta\nOli uljasta urosta,\nRintajoukko ritareita,\nJoitten kiiltävät kypärät,\nVaskipuku paistavainen\nVälähteli liikkuessa,\nKuni leimaus salaman.\nAsemamme valitsimme\nIschoran ja Nevajoen\nTekemässä kulmanteessa,\nJottei voitu kiertämällä\nMeitä estää palaamasta\nLaivoihimme tarvittaissa.\nUljas miel' oli urosten,\nIlo säihkyi silmistämme,\nNähdessämme vihollisen\nTaajat parvet tasangolla,\nJossa uskoimme olevan\nMeille voiton valmistetun,\nTasapäässä tappelussa\nSekä koston kohdannehen\nNäitä kirkon sortajia.\nPyhän Neitsyen nimessä\nRyntäsimme -- ritarimme\nKaasi maahan Venäläistä\nKuni niittäjä norossa\nKaataa nurmen nukkapäätä.\nMutta lauma vihollisen\nAina täytti aukot -- uudet\nRiensi sorretun sijalle,\nVeres joukko uupunehen,\nKunnes joukkomme, alati\nAhdistettu, uuvutettu\nPeräytyi -- voi, se julma\nHetki! Vielä tunnen tuskan\nSydäntä mi kouristeli,\nPoltti luita, ytimiä,\nNähdessäni sotajoukon\nÄsken voittamattomaksi\nArvatun jo hajoavan,\nVihollisen yllättävän\nOsastoita, tuhoavan\nSiivet rintaman sivuilla,\nSekä käyvän ylpeänä\nPäälle sorretun, tuhotun --\nKaikki oli menetetty!\nAinoastaan yöhyt esti\nVihollisen voittamasta\nMeitä luona laivojemme,\nJoihin jäänehet pakeni.\nHaudattua kuollehemme,\nVerhoss' yöhyen hämärän\nPurjehdimme surumielin\nPitkin aaltoja takasin\nSuomehen ja Ruotsinmaalle.\nNäin se päättyi ristiretki,\nJosta suuria odotin!\nMutta vasta tultuani\nKotihini, Rantamäen\nKaunihissa kartanossa,\nMulle selvisi asia:\nNiinkuin olis' rintahaini\nPuukko pistetty tulinen\nVälähti nyt sydämmessä\nTunto syntini kamalan.\n\"Sinun syysi, Tuomas parka,\nEttä kirkon vihollinen\nIlkkuelee voittajana.\nSinä väärällä teolla,\nRikoksella riettahalla\nHerran pyhän sotajoukon\nSaastutit ja kansallesi\nTuotit tappion, häpeän,\nKirkolle ja Jumalalle\nSuuren vahingon, katala.\"\nNäin se ääni omantunnon\nAlkoi syytellä minua,\nEnkä voinut puolustaida.\nVoi, on kurja kurjuuttani!\nKuinka suuren armon Herra\nOli antanut minulle!\nOli uskonut omansa,\nSielut ostetut verellä\nPyhimmällä puhtahalla,\nMinun johdatettaviksi\nHänen luoksensa sanalla\nSuloisella armostansa,\nSekä seurakunnassansa\nPalvella ja opastella.\nHänen armovoimastansa\nOlin saanut kokemusta\nOman sieluni sisällä,\nSekä syntisten monien.\nKääntymyksen, uudistuksen\nNähnyt, työstäni hedelmän.\nOlin itkenyt ilosta\nKoska Herran Henki voitti\nSielut synnin kahlehtimat,\nSekä johti ihanasti\nUskon tiellä edellensä.\nOlin tuntenut surua\nSydämmessä polttavaista,\nKatkerilla kyynelillä\nValittanut lankeemusta\nJonkun synnin petoksella\nVoitetun ja rukoellut\nHerralt' anteeks'antamusta,\nVoimaa uudell' elämälle.\nSiten nousi langennutkin\nEksytettykin palasi,\nSekä nautti Kristuksessa\nArmon uutta ihanuutta.\nMutta nyt! Oi, kadotusta!\nOlin itse langennunna\nPaljon muita syvemmälle,\nHerran hyvyyden häväisten,\nArmon pilkaten pyhimmän,\nMurheelliseks' saattamalla\nPyhän Hengen -- ja Jumalan\nRakkauden suloisimman\nSiten loukannut, katala,\nOman kunnian kirotun\nEtsinnässä ylpeässä.\nPettämänä häijyn hengen!\nVoi, sen tuskan hirmuisuutta!\nVoi, sen tunteen kamaluutta:\nNähdä syvän syyllisyyden\nErottavan itseäni\nJumalasta, Herrastani,\nVajottavan pimentohon\nYötä synkkää mustempahan;\nTunnelmata toivotonta,\nJossa huutaa parkumalla\nArmoa ja pelastusta --.\nMaassa vierivi matona,\nEikä löydä lohdutusta!\nOi, josp' eivät ikänänsä\nSiihen tilaan syvimpähän,\nEpätoivon pohjattoman\nKuiluun syösten, sielukullat\nVihollisten, pakanoitten,\nJoutuisi tai Juutalaisten!\nKun toivo sammuu sielusta,\nSen käärii ikipimeys,\nJa tuli aina polttava\nSydäntä kalvaa, epäilys:\nKatumus ilman armoa --\nSe helvetin on kauhistus\nJa kadotettuin kirous.\n\n[1] \"Piispan johdolla\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumala, suuri armossa\nMull' antanut on toivoa --\nEn muutoin kestäis' elämää, --\nKun tunnoss' aina kirveltää\nPolttava tuli tuskien,\nJos milloin palaa Suomehen\nMuisto, jopa joskus. -- -- --\nHerra, armossa muistaos,\nPoikas verellä huuhto'os\nPois sielusta syntitahrat.\n\n(Laulaa):\n\n      Tua Jesu dilectio\n      Grata mentis refectio:\n      Replet sine fastidio,\n      Dans famem desiderio.\n\n      Desidero Te millies\n      Jesu mi, qvando venies?\n      Me laetum qvando facies?\n      Me Te qvando saties?\n\n      [Jeesuksen on rakkaus,\n      Mielen sulo-virvoitus,\n      Ain' on uusi tyydytys,\n      Kaipauksen herätys.\n\n      Sinua, oi, ikävöin,\n      Tuhannesti päivin, öin:\n      Milloin tulos leimahtaa,\n      Iki-ilon kirkastaa?]\n\n\n\n\nII.\n\n\n(Myrskyinen yö Gottlannissa samalla louhikko-rannalla).\n\nTUOMAS (kävelee rauhattomana edestakaisin, aaltojen hurjasti kuohuessa;\nsuuri hyökyaalto lähes peittää kävelevän vaahdollaan, mikä loiskahtaa\nkorkealle pitkin kalliota):\n\nUlvo'os myrsky -- kuohu\nVihainen, vaahtopää\nAalto ja kallioita\nHuuhtele -- kylmempää\nJosp' oisi, loiskuva läikkä,\nVetesi, jäitä sais'\nSataa ja jääksi kaikki,\nMuuttua helmassais!\n-- Kas, täss' on poveni kuuma.\nSen ahjo hehkullaan\nVois sulata jäiset vuoret;\nMi saisi sen sammumaan?\nSiell' ikuinen liekki hohtaa\nAin' uutta tuskaa -- niin,\nTaas armas yöhyt, muille\nMik' antaa jäseniin\nLevon ja suloista unta\nSilmille sirottaa,\nVain lisää minulle tulta --\nTää myrskykö vilvottaa\nVois mieltä miehen, mi kuolla\nTahtoisi -- eikä voi,\nEi tohdi, vaikk' olis hauta\nLeponi ainut -- oi! -- -- --\nMutta mitä kuulenkaan!\nJohan täällä lauletaan.\n\n(Aalloilta kuuluu Vellamon neitojen laulu):\n\nKannel Ahdin soi\nKunnes aamun koi\nIdän taivaalla kirkasna hohtaa.\nNyt tanssimme taas --\nEmme ulvontaas,\nMyrsky ärjyvä, pelvolla kohtaa.\n\nTämä kaunist' on:\nMeri arvaamaton\nTäynn' aaltoja on lakkapäitä!\nKisaellen vaan\nKäy karkelemaan\nTässä Vellamon neitojen häitä.\n\nTämä hauskaa vaan:\nNyt hypellä saan;\nKuinka iso on tanhumatanner;\nEipä silmillään\nNäe ääriäkään,\nEikä vapise allamme manner.\n\nSe iloa on\nJa lukematon\nOn Ahtolan morsiuskansa.\nHei, kanssamme vaan\nKäy karkelemaan:\nKuka surisi nuoruuttansa!\n\nTUOMAS (laulun vaiettua):\n\nOnko helvetin henkien\nTää hurjaa kuollontanssia?\nHe nousivatko kiusaten\nHukuttaaksensa sielua?\nSuloista olis hypätä\nAaltojen helmaan viileään,\nJos siihen loppuis' elämä,\nSammuisi ikipimeään.\nJos, niinkuin Joonas aikanaan,\nVois hirmumyrskyn tyynnyttää\nJa tulla levon satamaan,\nJumalan tahdon tyydyttää.\nJos, uudestansa ryhtyen,\nElämän hurjaan taisteluun\nSais käydä, kuni Niniven\nHän kaupunkihin tuomittuun,\nSaarnaten pyhän Jehovan\nAnkaran päivän tuloa;\nJos voisin minä Jumalan\nLevittää armon valoa\nToivottomille sieluille,\nPimeytehen käärityn\nSyvimmän tuskan omille,\nJa nostaa kansan, määrätyn\nHukkumahan, taas uudestaan\nElohon -- silloin ilolla\nAstuisin heti Ahtolaan.\n\n(Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumea soitto).\n\nTUOMAS:\n\nMitä tämä? Joko vihdoin\nJärki jättää hallituksen\nSärkyneessä sielussani?\nOnko tämä Luojan kosto,\nTullut minun synnistäni? -- -- --\nTaikka, ehkä kuollon kellot\nÄänet oudot kuulemani?\nEhkä tuska tuivertavi\nPovessani polttavainen\nViimeisiä kertojansa.\n\n(Ilmassa kuuluu henkien laulua).\n\nTaas laulua -- oi, ihanaa!\nTaivaallista!\n\nHENKIEN LAULU:\n\nArmosta antoi Jumala\nPoikansa ainokaisen,\nJok' osti verihinnalla\nSyntisen kuolevaisen:\nOn synti sovitettu,\nKun veri vuodatettu\nOn Herran ristillä.\n\n(Tuomas lankee polvilleen).\n\nJokainen, joka uskossa\nNyt antaa Jeesukselle\nSielunsa -- etsii armoa,\nElämän lähtenette\nSaa tulla -- juokohon\nVapaasti -- kaikki on\nLahjaksi annettu.\n\nSulasta rakkaudesta\nJumala ihmisille\nAntavi ilman rahatta\nAnteeksi syntisille\nMyös veri-ruskeat\nRikokset riettahat\nIjäti unhottaa.\n\n(Myrsky tyyntyy -- päivä koittaa).\n\nTUOMAS (tyyntyneenä, viipyy yhä polvillaan, nousevan auringon\nensimmäiset säteet valaisevat hänen kasvojansa, joita kirkastaa syvä\nrauha ja ilo):\n\nJo myrsky tyyntyvi, päivä nousee\nJa taivas kirkkaasti hymyilee:\nJa Jeesus Kristus mun sielussani\nNyt täydellisesti hallitsee!\nOi, Herra, kuinka Sun armoasi\nMa kurja voisin ain' ylistää!\nOi, ijankaikkinen rakkautes\nKen voi sen syvyyttä käsittää!\nNyt kuolen ilolla, tule Herra,\nJo katko maalliset kahlehet,\nJa poista verho, mun anna nähdä\nNe silmät, Sa joilla katselet\nTänn' alas maahan ja kurjimmankin\nMyös ihmislapsosen sydämmeen,\nJa säälit, armossa etsiskellen;\nOi, näytä kasvosi, säveleen\nMitk' ijankaikkisen ylistyksen\nAin' uuden antavat, joissa -- oi!\nOn ikikirkkaus jumaluuden,\nSe valo, auringot mikä loi!\n\n(Vaipuu alas ja kuolee).\n\n\n\n"]