[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fT-dqGIcndWD8V47CnEVwr-etSyAzWhyxjbdMM4vZIIE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3452,"Kertomisen taito","Wassermann, Jakob",1873,1934,"3452-wassermann-jakob-kertomisen-taito","3452__Wassermann_Jakob__Kertomisen_taito",null,"muistelmat",[],[],"fi",1904,1907,6063,41551,false,76011,[23],"Fiction -- Technique",[25,26,27],"Essays, Letters & Speeches","Journalism/Media/Writing","Philosophy & Ethics","\"Kertomisen taito by Jakob Wassermann\" is a philosophical dialogue written in the early 1900s, focusing on literary theory and the art of storytelling. The book, presented as a conversation primarily between a young aspiring writer and an older, experienced mentor, explores the nature, purpose, and techniques of narrative art. It is a reflective discourse on writing, creative motivation, and the aesthetic values that underpin lasting literature.  The content follows the interaction between the two characters as the older mentor challenges and critiques the young writer's understanding of storytelling. Their discussion delves into stylistic elements, the relationship between form and substance, the significance of crafting believable and vital characters, and the balance between individual creative drive and the timeless laws of art. The later part of their dialogue examines the evolution of personal artistic vision, the struggles of success and recognition, and the tension between following rules and authentic expression. Ultimately, the book argues that true artistry comes from an inner compulsion for honest creation, informed by a deep understanding of human experience and the ever-unfinished quest for artistic truth. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Tarkiainen, Viljo",227,"Nuoren ja vanhan keskustelijan välinen vuoropuhelu syventyy kertomakirjallisuuden olemukseen ja kirjoittamisen tekniikkaan. Tekstissä pohditaan kirjailijan kutsumusta, tarinankerronnan taitoa ja taiteellisen totuuden merkitystä suhteessa kirjallisiin virtauksiin.","Jakob Wassermannin 'Kertomisen taito' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3452. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMISEN TAITO\n\nKirj.\n\nJakob Wassermann\n\n\nSuomentanut\n\nV. Tarkiainen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nKERTOMISEN TAITO\n\n\nNUORI:\n\nOn varmaan jo enemmän kuin vuosi siitä, kun viimeksi näimme toisiamme.\nYstävättäreni kuoltua olen aniharvoin hakenut seuraa ja poistun\nkamaristani vain mennäkseni yksinäisille kävelyretkilleni. Ainoa huvini\non lukea ja miettiä, minkälaisen vaikutuksen kirjat tekevät minuun.\nLuulen, että jos nyt taas tarttuisin kynään, niin saisin jotakin\nkunnollista aikaan.\n\n\nVANHA:\n\nJa mihinkä mielesi sitten palaa? Taiteilija ei saa olla niinkuin\nmetsästäjä, joka huolimatta mikä saalis eteen sattuu harhailee maita\nmantereita, vaan hänen tulee olla niinkuin merimies, jonka sisäinen\naisti, sisäinen silmä on lakkaamatta teroitettu kenties näkymätöntä,\nmutta kuitenkin täysin varmaa päämäärää kohti. Mihin siis mielesi\npalaa? Mihin luulet olevasi syntynyt? Minkä hengensaaren luulet\nlöytäväsi?\n\n\nNUORI:\n\nTunnen halua ja intoa vain kertomuksia sepittämään. Yksinäisyyden ja\nkeskittymisen hetkillä tuntuu kuin olisi koko sieluni kukkuroillaan\ntapahtumia ja kohtaloita. Usein laikahtaa mieleni, ikäänkuin\npaljastuisi minulle koko maailmanmeno, Aatamin ajoista asti, ihan\nerikoisella tavalla, ja tunnen kiihkeätä halua, kuinka sanoisinkaan?...\nkertomaan, kertomaan.\n\n\nVANHA:\n\nSe on hyvä, se on erinomaista. Jos todella tunnet semmoista halua\netkä sitten erehdy sitä seuratessasi, niin oletpa tosiaankin syntynyt\nkertomaan.\n\n\nNUORI:\n\nKuinka voisin erehtyä? Miksi epäilet? Mikä on sitten sen\nyksinkertaisempaa?\n\n\nVANHA:\n\nEttei se ole lainkaan yksinkertaista, eikä lainkaan päivänselvää,\nsen osoittaa sinulle jo silmäys kertomataidon nykyisiin tuotteihin.\nUseimmat eivät enää edes tiedä, mitä merkitsee kertomuksen\nsepittäminen, ja lahjakkaimmatkin luovat pelkkiä sekasikiöitä ja\nmuodottomuuksia.\n\n\nNUORI:\n\nOlet hyvin ankara kuten aina. Mutta luulen, ettet ole oikeassa. Ei\nmilloinkaan ole ollut niin paljon tekeillä kuin juuri nykyjään. Joka\ntaholla sarastaa päivä.\n\n\nVANHA:\n\nNuorten iänikuinen erehdys.\n\n\nNUORI:\n\nPelkäänpä, ettet sinäkään siis hyväksy tähänastisia tuotteitani.\n\n\nVANHA:\n\nSiihen kysymykseen en voi vastata ennenkuin saan tietää, miten asiasi\novat ja eikö mielessäsi vallitse muut halut kuin rakkaus asiaan, eikö\nsisin sydämesi tavoittele muita päämääriä paitsi täydellistymistä siinä\nrakkaudessa, etkö pelkää katsoa totuutta silmiin tai eikö kevytmielinen\nkiitos ole jo iäksi sokaissut sinua. Jos arastelet katkeraa hetkeä,\nniin sano suoraan, minä vaikenen mielelläni. Näytät miettivältä.\n\n\nNUORI:\n\nPidätkö sitten tuomiotasi kumoamattomana, ainoana mahdollisena? Eikö\nse voisi olla hairahduksen, liiallisen ankaruuden tai itsenäisyyden\nsynnyttämä?\n\n\nVANHA:\n\nKoetan perustella sitä sinulle, ja jos voit kieltää todistuksiltani\nsitovan voiman, niin lupaan tyytyä siihen.\n\n\nNUORI:\n\nPuhu siis.\n\n\nVANHA:\n\nKirjailijoita on kolmea lajia: semmoisia, joilla on oma tyyli ja jotka\npystyvät kehittämään sen korkeimpaan täydellisyyteen; semmoisia, jotka\netsivät omaa tyyliään, ja vihdoin semmoisia, jotka käyvät käsiksi\nkaikenmaailman tyyliin ja pitelevät sitä niinkuin ravintolavieraat\nisäntänsä pöytiä, tuoppeja ja tuoleja; he eivät koskaan pääse\nsanojensa, ajatustensa ja lauseidensa herroiksi, hehkuvimminkin eletty\ntunto hyytyy ehdottomasti heidän esittämänään, ylevät tunnelmat\nmuuttuvat arkipäiväisiksi, jokainen runollinen innostus tahalliseksi\ntarkoitukseksi, jokainen ulkoapäin tullut vaikutus jäljittelyksi,\nkaikki voimakas muuttuu karkeaksi ja kaikki hieno kituliaaksi. Mutta\nemme puhu näistä kirjailijoista, jotka pitävät huolta suurten laumojen\nmarkkinatavarasta. Sinä kuulut toiseen ryhmään.\n\n\nNUORI:\n\nSe ei olisikaan hullumpaa. Etsiviähän me kaikki olemme. Voidaanpa\nsanoa, suurinkaan mestari ettei ole kuolinpäiväänsä asti lakannut\netsimästä. Miksi hymyilet?\n\n\nVANHA:\n\nKoska näen tästä huomautuksesta, kuinka vähän minua vielä ymmärrät.\nJos suuret mestarit etsivät, niin he tahtovat luoda sopusoinnun aineen\nja muodon välille. He tietävät, että ilman semmoista sopusointua ei\nyleensä ole yhtään taideteosta. Ja kun he sen tietävät ja pyrkivät sitä\ntietä täydellisyyteen, varoen tarkasti tuhlaamasta taidekeinojensa\nyltäkylläisyyttä väärään esineeseen tahi väärään paikkaan, niin\nsyntyy aina tuote, joka sointuu yhteen taiteen ja tekijän oman\nluovan personallisuuden kanssa. He etsivät näkevin silmin, te taas\netsitte kuin sokeat; he kulkevat suoraa tietä ja saapuvat päämäärään,\nvaikk'eivät aina toivottuun; te sensijaan haparoitte ylt'ympäri samassa\nkehässä. Etsivät, jotka eivät tunne oikeata tietä, ovat tuomitut\nperikatoon.\n\n\nNUORI:\n\nSaatpa minun ihan levottomaksi. Suuttuisin sinuun, ellen tietäisi\ntarkoituksesi olevan vakavan. Aavistan, mihin pyrit. Puhu siis\nvihdoinkin minusta.\n\n\nVANHA:\n\nHyvä. Ensinnäkin on teoksissasi huomattava kaksi seikkaa, näennäisesti\nulkonainen ja näennäisesti sisäinen: nimittäin se, etteivät ne täytä\nlukijan sielua miellyttäväisyydellä, ja se, että itse aiheelta puuttuu\nolemassaolon välttämättömyys. Mutta molemmat kuuluvat kiinteämmin\nyhteen kuin luuletkaan; sen todistan sinulle heti.\n\n\nNUORI:\n\nMitä tarkoitat miellyttäväisyydellä? Aivan päinvastaistahan toki\ntarkoitamme, runoelmia suunnitellessamme: mielenkiinnon herättämistä,\njännitystä, osanoton vireillä pitämistä ja sisäistä järkyttämistä.\nLuulen sinun tekevän pilkkaa minusta.\n\n\nVANHA:\n\nKärsivällisyyttä. Käytän tässä miellyttäväisyyttä korkeammassa,\ntaiteellisessa merkityksessä. Tarkoitan sillä ihannelukijan rajatonta\nluottamusta kertojaan. Tämän luottamuksen synnyttää uskottavuus, ja\nuskottavuuden taas kerrotun välttämättömyys. Näet siis, kuinka lujassa\nyhteydessä nämä molemmat seikat ovat, ja vielä eroittamattomammaksi\nsilmälle ja tunteelle ne muuttuvat sen kautta, mitä maallikko,\ndilettantti ja tavallinen arvostelija nimittää tekniikaksi:\nkertomistaidon kautta; sekin on vain näennäisesti ulkonainen seikka,\nsillä todellisuudessa se on eepillisen taiteen sielu.\n\n\nNUORI:\n\nPuheesi haarautuu kovin laajoille aloille. Aikomuksesihan oli puhua\nminun teoksistani.\n\n\nVANHA:\n\nSanon senvuoksi, ett'ei sinun tuotteissasi ole miellyttäväisyyttä,\nkoska et osaa etkä ymmärrä niitä synnyttää. Kirjoituksissasi on\nsuorasti tai epäsuorasti eletyn elämän leima ilminäkyvänä, mutta\ntämä eletty ei ole taiteellisesti kirkastettu eikä korotettu, eikä\nse senvuoksi tee runollista vaikutusta. Sinussa on voimakasta ja\nluonnollista tunnetta, mutta se vaikuttaa aniharvoin puhtaasti, koska\naine ei jaksa siihen kokonaan sulautua. Huomaatko nyt, mihin puheeni\ntähtää, huomaatko, kuinka kaikki sisäinen on samalla ulkonaista ja\npäinvastoin?\n\n\nNUORI:\n\nEn huomaa muuta kuin saivartelua ja kuulen ainoastaan sanoja. Ellei\njoku taidemuoto riitä ilmituomaan sitä, mitä minulla on sydämellä, niin\nse laajennettakoon. Missä kirjassa ovat ne oppineet lait, joihin minun\non alistuttava? Kuka ne on laatinut ja kuinka minä tottuisin niitä\nkumartamaan?\n\n\nVANHA:\n\nMissä kirjassa ne ovat? Inhimillisessä tunteessa. Kuka ne on laatinut?\nInhimillinen tunne. Miksi sinun on kumarrettava niitä? Koska sinä et\nmuuten voi vaikuttaa, koska sanasi ja teoksesi muuten ovat haihtuvampaa\nlaatua kuin palanen jäätä keskipäivän paahteessa. On näet vuosisatojen\nja vuosituhansien etsimisen kautta päästy selville siitä, mikä tempaa\nihmisen mukaansa, mikä sitä lohduttaa ja ilahuttaa, mikä on peräisin\nsen sielun syvyyksistä ja pyrkii takaisin sen syvyyksiin. Ken on sitä\nneuvoa noudattanut ja aikaansaanut syvän vaikutuksen, ei suinkaan\nsokeasti, vaan selkeästi ymmärtäen, hän on ollut mestari. Ken taas\nopetusta halveksii, hänestä ei kehity edes oppilastakaan.\n\n\nNUORI:\n\nNeuvo siis minua.\n\n\nVANHA:\n\nSanoin jo äsken, ett'eivät elementit ota yhtyäkseen sinussa; aihe\nja tunne pysyvät vihollisina ja sulautumattomina vastakkain. Siitä\non seurauksena alituinen ja kaikkialla havaittava epäsointu. Sinä\net oikeastaan kerro tapahtumia, vaan kuvailet situatsioneja. Juuri\nse näyttää sinusta tärkeältä, mikä kertomuksen kululle on ja minkä\ntäytyy olla vähäpätöistä. Sinä hyppäät situatsionista situatsioniin,\nvälilläoleva on sinusta hätävara ja muuttuu pakolliseksi selonteoksi\nja herättää kuivakiskoisuudelleen lukijan runouden lumouksesta. Kun\nsinä kirjoittaessasi itsekin hyvin selvästi tunnet tämän häilymisen,\npakoittaa se sinua tasoitteluihin, etkä voi olla turvautumatta\npateettis-fyyrillisiin kuvauksiin, joissa toiminta ei edisty\nrahtuakaan. Sillä kuten ymmärrettävää on: liike on kaikki kaikessa,\nkaikki taide syntyy liikkeen kautta. Sen kanssa hyvin läheisessä\nyhteydessä on henkilökuvauksesi. Kertomustesi henkilöillä ei ole yhtään\nlepokohtaa. Ne ovat näppärästi ja uskottavasti piirretyt, sikäli ja\nniinkauan kuin ne liittyvät toimintaan, mutta siitä irtitemmattuina\nja itse-elävinä ne muuttuvat voimattomiksi ja puisiksi. Ne tietävät\nliian tarkkaan, mitä niiden on tehtävä, ei omassa maailmassaan, vaan\nsinun maailmassasi. Niistä puuttuu korkeampi runouden lumous eivätkä ne\npysty, tekemään runollista todellisuusvaikutelmaa. Henkilökuvan tulee\nelää toiminnasta riippumatta eikä toiminnan kautta. Mistäpä muusta\nsitten johtuisi, että kaikilla keskinkertaisilla kirjailijoilla juuri\nne henkilöt ovat uskottavimmat, jotka ovat kaikista vähimmin kiedotut\ntoimintaan ja jännittäviin kohtauksiin, n.s. sivuhenkilöt? Ainoastaan\nniistä leviää miellyttäväisyyttä, s.o. uskottavuutta, koska ne eivät\nnäytä noudattavan mitään ennakkosuunnitelmaa. Jos siis sanotaan, että\ntaide syntyy liikkeen kautta, niin tulee samalla lisätä, että sen\nvaikutus riippuu liikkeen näennäisestä tarkoituksettomuudesta.\n\n\nNUORI:\n\nMinussa herää epäilys toisensa perästä. Sadat kysymykset tulvivat\nmieleeni, sillä nyt huomaan, kuinka syvältä sinä käyt asiaan käsiksi.\nJa ajatuksissani hämärtää moni seikka, jota en ennen aavistanutkaan.\nMutta salli minun tehdä kysymys. Sanoit, etten minä kerro tapahtumia,\nvaan kuvailen situatsioneja, ja minun täytyy tunnustaa, että nämä\nkäsitteet menevät minulta sekaisin. Eikö se ole pelkkää sanaleikkiä?\nMikä sitten mielestäsi eroittaa kertomuksen kuvauksesta? Tarkoitan,\nmissä määrin teoksen vaikutus kärsii kuvauksista. Eivätkö ne ole\nkoulumestarimaisia rajoituksia?\n\n\nVANHA:\n\nOtaksukaamme, että olisit tehnyt vaivalloisen ja vaarallisen matkan,\nolisit pannut henkesi alttiiksi uhkarohkeissa seikkailuissa, että\nsinua olisi pidetty jo vuosikausia hävinneenä ja menneenä miehenä ja\nolisit nyt kuitenkin palannut takaisin. Kaikki ovat silloin jännitetyt\nkuulemaan, miten olet kaikesta suoriutunut ja mitä kaikkea olet\nkokenut. Sinä istut uteliasten ja osaaottavien kuulijain keskeen ja\nkerrot, alat puhua matkastasi meren yli, luetella matkatovereitasi,\nkuvaten lyhyesti, mitä he ovat miehiään ja millaiset heidän entiset\nvaiheensa, jatkat sitten kertoen maallenousun, lähdön tuntemattomiin\nseutuihin j.n.e., j.n.e. Olisiko silloin paikallaan uuvuttaa kuulijain\nmielenkiintoa kuvailemalla maisemia, eläimiä, kasveja? Jos niin\ntekisit, syntyisi heissä pieni epäilys, että tokkohan kokemasi\nkohtalot ovatkaan tosia ja olivatkohan ne oikeastaan niin vaikeita.\nHe tahtovat tietää, miten sinun on käynyt, eikä mitään muuta, ja kuta\nyksinkertaisempi ja asiallisempi kertomuksesi on, sitä uskottavammilta\nkuulostavat elämänvaiheesi. Sinun ei tarvitse sanallakaan kuvailla.\nMaan ja maiseman kuva syntyy ihan itsestään mielikuvituksessa;\nkuta vähemmän siitä puhut, sitä voimakkaammin näkee sen kuulijaisi\nmielikuvitus ja juuri sinun kokemustesi kautta. Tietämättään he\nkulkevat samaa tietä kuin sinäkin ja näkevät sinun silmilläsi. Vähät\nsiitä, vastaako siten saatu kuva todellisuutta, kunhan heissä vain\nsyntyy kuva sielullisen liikkeen avulla. Tämän sielullisen liikkeen\ntaas synnyttää taiteellisen aineen liikunta, ja niinpä taaskin näet,\nkuinka ulkonainen ja sisäinen puoli sulavat toisiinsa ja kuinka niiden\ntäytyykin sulaa.\n\n\nNUORI:\n\nEsimerkki on valaiseva. Se selvittää minulle, että poikkeaminen\nesille otetusta asiasta vaikuttaa yhtä epätodesti taiteessa kuin\nelämässä, ja ymmärrän, että lukijan luottamus saattaa siitä kärsiä.\nMutta mainitsitpa jotakin aineen kirkastamisesta ja korottamisesta\nja runollisesta vaikutuksesta. Se tuntuu minusta nyt kokonaan\ntarpeettomalta, kun kerran ei tarvitse ollenkaan epäillä kerrotun\ntotuutta ja todenperäisyyttä.\n\n\nVANHA:\n\nTietysti, jos vain olisi sama asia kertoa suullisesti tahi\nkirjallisesti. Niiden välillä on niin syvä juopa, ettei henkevyys, ei\ntieto eikä vilpitön suoruus voi sen yli siltaa rakentaa, vaan yksistään\ntaiteellinen nerokkuus. Se on juopa todellisuuden ja mielikuvan,\npeilin ja sen ääressä seisovan henkilön, elämän ja muistikuvan,\nhetken ja iankaikkisuuden välillä. Vilkkaat kuulijasi näkevät sinut,\nhe näkevät sinun muistojesi valtaamana, innostamana, painostamana;\nelävästi puhutulla sanalla on jo itsessään sangen pätevä todistusvoima.\nJos kirjoittaisit tämän toden ja järkyttävän matkakertomuksesi ihan\nsuullisen esityksesi sanoilla, niin voisi se kuulua mauttomalta,\nvalheelliselta ja niin sanoakseni perättömältä. Taaskin synnyttää\ntaidevaikutelman siis näennäisesti kaikista ulkonaisin ominaisuus:\ntyyli. Voidaksesi saada lukijan uskomaan sitä yksinkertaisuutta, jonka\nkuulija huomaa ilman erityisiä ponnistuksia sinun puoleltasi, jos vain\nolet yksinkertainen ja rehellinen luonne, siihen vaaditaan puolen\nelämän uupumatonta kokeilua, kuluttavaa vaivannäköä, mitä kiduttavina\nponnistelua. Elämässä on yksinkertainen selvyys, tai käyttääksemme\nammattisanaa, naivisuus edellytyksenä, taiteessa se on viimeisenä\nsaavutuksena, korkeimpana huippuna.\n\n\nNUORI:\n\nOn siis pyrittävä muotoon, jossa kaikki kuvastuisi itsestään\nselvänä, ja luomaan taiteen piirin sisällä kuva, jossa luonnon\npiirteet ilmenevät. Siihen asti olen selvillä. Mutta jokaisella\nyksilöllä on oma erikoinen naivisuutensa, jokaisella »itsellä» oma\nomituinen selkeytensä. Olisiko sittenkin eräitä lakeja, joihin kaikki\ntietämättään ovat sidotut, niin taiteen luojat kuin nauttijatkin?\n\n\nVANHA:\n\nLähtekäämme kehittämään asiata ahtaimmasta päästä päästäksemme\nlaajemmalle. Kenellä on kieliaisti ja tarkka korva, hän kai tietää\ntai on jo aikaisin tietämättään tuntenut, että kielemme paras kauneus\non sen kyky muodostaa elimellisesti jäsenneltyjä, ikäänkuin eläviä\nlausejaksoja. Ajatus, mielikuva syntyy ja ilmaistaan nimisanan ja\nteonsanan avulla; määräyssana liittyy niihin joko selvittämään\ntai kaunistamaan, toinen mielikuva tai toiminta tahtoo perustella\nedellistä ja kehittää sitä edelleen ja niin muodostuu sivulause, jossa\nesiintyvät samat ilmiöt kuin päälauseessa, ainoastaan hillitympinä,\npienennettyinä, miedonnettuina. Siitä johtuu suorasanaisen esitystavan\nrytmi: säveleen ja koron paisuminen ja laskeminen, lauseiden ja\nlauseenosien keskinäinen suhde toisiinsa, vapaasti ja itsenäisesti\naaltoileva ryhmittyminen ja mitä niukkasanaisimmin ilmaistun\ntunteen täyteläisyys. Kielemme ominaisin voima on teonsanassa: sen\nkehittäminen, muodostaminen ja tavallaan muista eristäminen on hyvän\nsuorasanaisen kirjailijan tunnusmerkki, sensijaan kuin keskinkertainen\npanee enemmän painoa koristavaan määräyssanaan, — luonnollisestikin.\nTarkastappa hyvien kertojiemme tyyliä tältä kannalta katsoen: miten se\naallehtii ja virtailee majesteetillisen rauhallisena, aina liikkuen\nja aina pyrkien päämäärään, jota kannattaa tavoitella. Määräyssana\nvaikuttaa kangistavasti ja sitä on vain säästäen käytettävä, ja\nainoastaan havainnollinen mielikuvitus voi asettaa sen oikealle\npaikallensa; verbi tekee eläväksi ja on varsinaisena motoorisena\naineksena lauserakennuksessa. On aina mieltäkiinnittävää tutkia\nhyvää kertomatyyliä yksinomaa sen kielisoinnun kannalta ja huomata\ntodeksi, miten hyvästi lausejaksot ja hengitys sopivat yhteen, miten\naistikkaasti jäsenneltyinä lause ja sivulause suhtautuvat toisiinsa,\nja miten sointu helähtää loppuun, kun kappale päättyy. Oikeastaan\nvoisi hyvän suorasanaisen kirjan tuntea jo sen painoasusta, joka niin\nsanoakseni on sen fasaadina. Eepillisellä taiteilijalla tulee sen\nlisäksi vielä runokuvien kumpuileminen elettyinä hänen sielustaan ja\nomituinen tunto siitä, kuinka välittömästi sanat valautuvat hänellä\nplastillisiksi kuviksi, mikä varjelee hänen esitystapaansa latteudesta.\nSillä miten muuten voisi kirjakieli säilyä vuosisatoja virkeänä ja\nelinvoimaisena? Lausekäänteiden harvinainen omintakeisuus ei sitä\ntee, eivätkä aisti ja muotokyky yksin myöskään ole luomiskykyisiä, —\nainoastaan tunnon elimellinen yhteys sanan kanssa estää epiikan kielen\nkuihtumasta ja kuolemasta. On vaikea lausua sitä selvin sanoin, ellet\nsitä mielessäsi tunne.\n\n\nNUORI:\n\nMinä tunnen sen. Olen tuntenut sitä usein lukiessani Gottfrid Kelleriä.\nAivan jokapäiväinen sana, joka seurustelukielessämme helähti laimeasti\nja näytti yhtä kuolleelta kuin kulunut raha, astui äkkiä eteeni uutena\nja outona, ikäänkuin taikapukuun puettuna.\n\n\nVANHA:\n\nJa kuitenkin ovat useimmat nuorista runoilijoistamme sananhakijoita,\nja mikä pahempi, he eivät ymmärrä kertoa pitkissä hengähdyksissä.\nEn kiellä kirjailijalta oikeutta hakata lauseitansa palasiksi ja\nhoputtaa niitä kiihkeässä tempossa esiin, jos situatsioni ja hänen\nluoteensa niin vaatii. Mutta yhtä vähän kuin ihminen voi olla kauan\nhenkeään vetämättä, yhtä vähän sallii sitä kirja, tai muuten se tekee\nepämieluisen ja tympäisevän vaikutuksen. Olen pitänyt kädessäni\nkirjoja, joissa pelkät suppeat, ahdashenkiset lauseenpätkät ovat\nseisoneet vierekkäin mykkinä ja murheellisina kuin sotilaat paraadissa.\nYksityiset lauseenosat uiskentelivat kuin poikkihakatut kädet ja jalat\nliian monien välimerkkien tulvassa, ja jokainen rytmi oli silvottu,\nsenvuoksi että kirjoitustavan vaatimatonta keskitietä ei pidetä niin\nsuuressa arvossa kuin kiduttamalla esiinpuserrettua mielettömyyttä,\ntai kun tahdotaan aikaansaada tunne siitä, että tekijä on ollut\nsyvästi kuohuvan mielialan vallassa sitä kirjoittaessaan. Tekijältä\nei lainkaan vaadita kuohustilaa; Jumala ei ole ripustanut joka puuhun\neikä jokaisen vuoren kylkeen lappua, jossa sanottaisiin: kuinka kaunis,\nkuinka mahtava ja karakteristinen minä olen. Jumala on vaatimaton,\nhän piilee näkymättömänä maailmassaan, ja samoin suuri taiteilijakin.\nKertojalta vaaditaan näkymättömyyttä, kerrottavalta taas mitä suurinta\nnäkyväisyyttä.\n\n\nNUORI:\n\nSiihen ei minulla ole mitään vastaansanomista. Ei saata kuitenkaan\nkieltää, ettei esim. paksussa romaanisiteessä ole vaikea, ellei\nkerrassaan mahdoton läpeensä säilyttää ankaraa kertomuksen sävyä.\nSellainen kirja väsyttäisi yksitoikkoisuudellaan, luulen minä, eikä\npitäisi moittia tekijää, jos hän yrittää välttää tätä epäkohtaa\ndraamallisten keskustelujen ja jännittävien kuvausten kautta.\n\n\nVANHA:\n\nSe on ihan eri asia. Eihän keittokirjalta voi vaatia, että se\nratkaisisi tieteellisiä probleemeja. Jos runoilijasta on vaikeata luoda\ntaideteos, niin tyytyköön hän kyhäykseen, mutta älköön sitten vaatiko\nitsellensä taiteilijan nimeä. Pakkoko sitten on kirjoittaa paksuja\nromaanihirviöitä, joista sinä puhut? Ja jos niitä kirjoitetaan, olenko\nminä velvollinen niitä penkomaan? Jos suuntaamme tarkastelumme näihin\nalempiin piireihin, mitä kaikkea voitaisiinkaan sanoa, mitä kaikkea\nvalittaa: naisten kirjailemista, sanomalehdistöä, kehnoja käännöksiä\nvieraista kielistä j.n.e. Mutta sovittakaamme keskusteluummekin\ntaiteellisin kaikista laeista ja pysykäämme asiassa.\n\n\nNUORI:\n\nOlet oikeassa. Kuitenkin on sekasikiöitä, joita ei auta tuomita ja\njoiden vaikutus on syvempi ja syntymismotiivi valtavampi kuin puhtaissa\ntaideteoksissa. Sitä ei saa unohtaa.\n\n\nVANHA:\n\nSe on mielestäni erehdys. Ne taideteokset joiden vaikutus on pienempi\nja kestävyys heikompi kuin mainitsemiesi tuotteiden, eivät siinä\ntapauksessa olekkaan oikeastaan elinvoimaisia ja niiden perikato on\nvain ajankysymys.\n\n\nNUORI:\n\nKaikki, kaikki on katoavaista. Itse Homeros ja Shakespearekin.\n\n\nVANHA:\n\nTyhmä fraasi. Ne katoavat vasta sitten kun maapallo hajoaa ja valo\nmuuttuu pimeydeksi. Ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja puhe\nkuolemattomuudesta ihmiskunnan ulkopuolella on mieletöntä.\n\n\nNUORI:\n\nEräs asia ei ole minulle aivan selvä. Kerrottaessa on pääasiana\ntapahtuman esittäminen ja tapahtuman sisällä taas yksityisten kuvien\ntai situatsionien maalaaminen, sillä ilman sellaisia kuvia minä\npikemmin kirjoittaisin historiaa kuin loisin taidetta. Kuinka voin siis\nluoda situatsionin, loukkaamatta lakia, joka vaatii, että eepillinen\nesitys alituisesti liikkuisi edelleen niinkuin vierivä virta? Sanalla\nsanoen, kuinka voin samalla kertaa olla kertova sekä plastillinen?\n\n\nVANHA:\n\nVastaukseksi tähän kysymykseen luen erään kohdan Goethen »Mestari\nWilhelmin oppivuosista». Se kuuluu: »Pari kolme taloa oli kokonaan\nliekkien vallassa. Puutarhaan ei kukaan ollut voinut pelastautua,\nkun sinne vievä holvikäytävä oli tulessa. Wilhelm oli enemmän\nhuolissaan ystäviensä vuoksi kuin omien tavarainsa tähden. Hän ei\nuskaltanut jättää lapsia yksin ja näki onnettomuuden vain kasvamistaan\nkasvavan. Hän vietti muutamia hetkiä tukalassa tilassa. Feliks oli\nnukahtanut hänen syliinsä, Mignon makasi hänen vieressään ja piti\nhäntä lujasti kiinni kädestä. Vihdoin oli tuli saatu pysähtymään\npontevilla toimenpiteillä. Hiiltyneet rakennukset sortuivat maahan,\naamu valkeni, lapset alkoivat väristä vilusta, ja hän itsekin voi\ntöintuskin sietää nousevaa kastetta, sillä hän oli ohuissa pukineissa.\nHän vei heidät sortuneen rakennuksen raunioille, ja he lämmittelivät\nitseään hiili- ja tuhkaläjän suloisessa paahteessa. Päivän tultua\nalkoivat kaikki ystävät ja tuttavat vähitellen kerääntyä kokoon,\nj.n.e.» Siitä näet selvästi, kuinka kainosti ja hillitysti tuo\nkauhea tapaus sulaa kertomuksen yleiseen tunnelmaan. Rauhallisesti\nliittyy tuhkaläjän ääressä lämmittelevien henkilöiden ihanaan,\nniukkasanaiseen kuvaukseen uusi tapahtuma eikä lauseiden liitteissä\ntunnu pienintäkään kiihtymystä. Vertaappa siihen jotakin Zolan kuvausta\ntulen tuhotöistä; yksityispiirre tunkee yksityispiirteen niskaan.\nPikkuseikkojen ääretön tulva särkee kuvan ja hukuttaa kuohuihinsa\nmielikuvituksen. Mihin kuvailija tarvitsee viisikymmentä sivua, sen\neepillinen kirjailija sanoo kymmenellä rivillä. Kertova tyyli ei\nsuinkaan ole situatsionien maalaamista, vaan se loihtii situatsionin\nkorkeampaan olotilaan, jotta se liukuisi täydellisessä rauhassa\nohitsemme. Melkein esikuvaksi kelpaava on siinä suhteessa Kleist,\nmeidän kenties suurin kertojaneromme. Yhtä ylhäisen suppeasti kuin\nkansan sadussa synnyttää hän liikettä liikkeen sisällä. Vasta siten saa\nlauserakennekin eloisuutta, ja siten karisee siitä tuo paperisuus, jota\non etevimpienkin kirjailijoiden tyylissä; se saa yhtäkkiä samanlaisen\nsisäisen voiman ja verevyyden kuin elävä olento, ja niinkuin teos\nkokonaisuudessaan on lauserakennekin elimistö lihasta ja hengestä.\nPuu on kokoonpantu pienistä soluista; sen hedelmien terveys riippuu\ntuon näkymättömän kudoksen terveydestä. Lausejaksojen leveydestä ja\ntäyteläisyydestä riippuu koko teoksen leveys ja täyteläisyys; ei\ntapahtumien seikkailumaisuus, ei suunnitelman laajaperäisyys, ei\nhienoin psykologinen hiuksenhalkominen, ei mikään aiheen uusmuotisuus,\nei mikään ulkonainen jännitys, ei henkevyys, ei näppäryys eikä\nfilosofinen syvyys voi kohottaa teosta, jolta puuttuu tosieepillinen\nleveys ja rauha, oikean taideteoksen arvoon.\n\n\nNUORI:\n\nSiis rauhaa ja yhä taaskin rauhaa. Mutta olemmehan vääjäämättömästi\nosoittaneet, että taiteen tekee eläväksi vain liike, ja olemme\nkauniisti huomanneet, että liikkeen tarkoituksettomuus on taiteellisen\nvaikutuksen ehtona, nyt taas olisi muka rauha kaikki-määräävä. Se panee\npään pyörälle. Rauhako? Merkitseehän se samaa kuin kylmyys, sehän\nolisi sama kuin ymmärtää väärin koko runoilijan olemus ja puolustaa\ntaiturimaisuutta.\n\n\nVANHA:\n\nHillitse intosi, saatpa pian nähdä, kuinka ajattelematonta se on.\nKertova taide esittää menneitä tapahtumia. Se koskee sitä, mitä on\neletty, mitä on nähty, mitä on tapahtunut. Sensijaan että draama\nperustuu tapahtumien ja intohimojen nykyisyyteen, on eepos tai novelli\ntaaksepäin kääntyvä, taaksepäin katsova, — luonnollisesti, ja sen\nmuoto vaatiikin ehdottomasti suurempaa rauhaa ja täsmällisyyttä, sillä\nsen taiteeksi tulkitseminen edellyttää katselijaa, huomioidentekijää,\narvostelijaa, yhteenliittäjää. Sensijaan että draama on näennäisesti\nvapaa, eristetty itsenäistuote, viittaa kertomus aina ja joka\nrivillä takaisin kertojaan, ja tämän suhde aineeseen määrää kaikki.\nKylmyys ja rauha on siis vain näennäistä, tulisuuden hillitsemistä.\nSemmoisen teoksen luoja on sitä enemmän pakoitettu salaamaan omaa\npersonallisuuttaan, kun hän lopultakin itse edustaa koko sitä\nmaailmaa, jonka hän loihtii näkyviin. Jos hän lakkaa olemasta\nnäkymätönnä, kärsii illusionimme siitä, ja näennäinen rauha on\nsiis kaikkien hänen taiteensa vaikutusten ehtona. Mutta hänen\nolemuksestaan ja runoilijakyvystään riippuu, voimmeko me sisimmällämme\nkiintyä hänen teokseensa, nähdä kaikki hänen silmillään, elää hänen\nomissa joko iloisissa tai traagillisissa mielentiloissaan. Hänen\nmaailmankatsomuksensa ja henkinen voimansa toiselta, ja toiselta\npuolelta rauha, joka tekee hänelle mahdolliseksi jakaa valoa ja\nvarjoa, synnyttää kuvia ja luoda ajanperspektiivejä, niitä voidaan\nsanoa kahdeksi pääpisteeksi, joiden välillä hänen taiteensa liikkuu.\nSenvuoksi vaatiikin eepillinen taide täyttä hengen kypsyyttä.\n\n\nNUORI:\n\nEi siis ole vaatimuksena, että tunne tukahutettaisiin, vaan että se\nhillittäisiin ja että lämpö jakaantuisi laajemmalle. Ilmeisesti kärsii\nteos siitä, jos liian paljon valoa lankee yksityiseen henkilöön. Miten\non siis laita henkilökuvien? Miten paljon ne saavat kohota kertomuksen\ntasapinnasta vaikuttaakseen plastillisesti?\n\n\nVANHA:\n\nSe riippuu aineesta ja yleissävystä. Vertailkaammepa muutamien\nsuorasanaisten eepillisten teosten kulkua tältä kannalta: Herodotoksen\nhistoriallisia kertomuksia, Cervantesin »Don Quixotea», Goethen\n»Wilhelm mestaria» ja Tolstoin romaania »Sota ja rauha».\n\nHerodotoksessa on luonnollista, personallista naivisuutta, joka on\nsopusoinnussa sen ajan ja nuoren nousevan kultuurin kanssa. Hänellä\nei ole esikuvia eikä hän niitä kaipaakaan. Hän ei pyri erityisesti\nteroittamaan mieleen taidemuotoa. Hän välttää korusanoja. Hän\npysyttelee kaukana kaikista abstraktsioneista. Hän »kertoo». Hänen\nsävynsä on miehen, joka rikkaana kokemuksista ja tiedosta istuu\nomaistensa keskellä ja tekee selkoa kaikesta yhtä yksinkertaisesti\nkuin todenperäisesti. Kuitenkin vallitsee hänen teoksissaan luja\ntyylinyhteys eikä yksinomaan ulkonaisesti, vaan sisäisestikin. Ihmisen\ntekoja ohjaa Nemesis (kohtalo). Tämän maailmankatsomuksen läpitunkemana\non hänen luomuksensa saavuttanut ei ainoastaan siveellistä suuruutta,\nvaan taiteellisen voimankin.\n\nCervantes seisoo jo luonnollisesti traditsionien pohjalla. Mutta\nhän murtaa ne kokonaan, käyttäessään niitä hyväkseen. Tapainkuvaus\njärjestyy ulkonaisesti suunnitelman ja henkisesti aatteen johdon\nalle. Ryhtyessään taistelemaan katoolisuuden pateettista sankaria\nvastaan, hän tapaa sen korkean esitysmuodon, jota me nimitämme\nhuumoriksi ja joka antaa hänen henkilöilleen paljoa tuntuvammat\nääriviivat kuin heidän olemuksellaan todellisuudessa näyttää olevan.\nCervanteskin on (banaalisessa merkityksessä) naivi kertoja; mutta\nhänen naivisuudessaan on taideymmärryksellä jo melkoinen sija. Se\nonkin selvää: hän ei ole enää tositapahtumien selostelija. Samalla kun\nluotiin mielikuvitusmaailma, kuihtui kokonaan se vilpitön ilo, jonka\nsynnyttivät tapahtumat ja niiden esille tuominen. Kertojan rinnalle\nastuu nyt juttelija, kysymykset tekotavasta syntyvät kuin itsestään.\nCervantesilla on kaikki jo _taidetta_: luonteet ja niiden muovailu,\nsuunnitelman mukaan solmitut toiminnan langat, vuoropuhelu ja sen\nmotoorinen merkitys. Mutta ihmeteltävän vaiston avulla on kaikki\ntämä taas saanut luonnollisen värin ja puvun, joka on hairahduttavan\ntodenmukainen.\n\nGoethen romaani on ensi sijassa suuren personallisuuden ilmaus. Kun\nespanjalainen runoilija kehitti eteemme kuva, joiden taakse hän itse\nsanatonna katosi, niin jää saksalainen seisomaan oman luomansa eteen ja\nkohottaa sen vasta oman olemuksensa, omien liikkeidensä ja ohjaavien\nsanojensa avulla oikeaan valoon ja oikeaan arvoon. Hänen esityksensä on\nviileätä ja harkittua, filosofisen täsmällistä, emmekä henkilökuvien\nyläpuolella koskaan unohda sitä taikamestaria, joka pystyy panemaan\nne liikkeelle. Cervantes on suuri »Don Quixotensa» vuoksi; »Wilhelm\nmestari» on suuri Goethen vuoksi.\n\nVenäläisen runoilijan runoelmassa vihdoin ovat aihe ja esitystapa\nliittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi. Sen sepittäjä itse muuttuu\njoksikin luonnonvoiman kaltaiseksi äärettömyydeksi, joka johtaa virran\nuomaansa. Tämän romaanin sävy on homerolainen. Siinä kuvatut ihmiset\novat niin voimakkaasti yksilöllisiä ja toiselta puolen siinä määrin\noman temperamenttinsa kohtalon vallassa, että näyttää siltä kuin\ntäytyisi heidän siitä ympäristöstä ja toiminnasta irtitemmattuinakin\njoutua samojen elämänvaiheiden ja kokemusten alaisiksi, joihin\nheidät runoelmassa johtaa runoilijan tahto. Tapainkuvaus,\nkansallinen erikoisuus, inhimillinen tärkeäarvoisuus, taiteellinen\nrauha, yksinkertaisuus ja suuruus, kaikki yhtyy mitä kirkkaimmaksi\nvaikutukseksi. Vuoropuhelulla ei ole enää mitään motoorista\ntarkoitusta, eikä filosofista tai tendenssimäistäkään, vaan se on\nyksistään luonteita kuvaava.\n\n\nNUORI:\n\n»Aihe ja esitystapa ovat liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi»,\nsanoit sinä. Minä tahtoisin mieluummin sanoa: aihe ja taiteilija. Mutta\nmitä on aihe? Milloin saavuttaa aihe »olemassaolon välttämättömyyden»?\nMilloin se muuttuu yhtä vääjäämättömäksi kuin luonnon omat luomat?\nTodennäköisesti tulee jonkun elää se ensin, toisen keksiä, kolmannen\nottaa se historiasta. Jälkimäinen käyttää valmista tarinaa, edellinen\nkutoo kuvansa ikäänkuin unelmien säikeistä, joissa on elämän liikettä\nja tunnelmaa sekä runouden eheyttä. Niinmuodoin ei aiheen laatu\nitsessään ole tärkeä, vaan runoilijanäkemyksen intensiivisyys,\nnäkemyksen, jonka aihe herättää ja jonka ei tarvitse perustua yhteen\nainoaan kuvaan, vaan joka usein, alkumaailmoiden sumupallon tavoin,\nsaattaa kätkeä itseensä tulen sekä kasvuvoiman.\n\n\nVANHA:\n\nEpäilemättä. Runoilijanäkemyksen voimakkuus määrää teoksen voiman,\nmutta sen sopusuhtaisuus taas sen kestävyyden ja unohtumattomuuden.\nMuulla millään ei ole enää mitään tekemistä inspiratooristen\nseikkojen kanssa, vaan se on kehityksenlakien alaista. Siinä missä\nrunoilijanäkemys loppuu, alkaa henkinen työ, aistin, arvioimisen ja\nvalinnan piiri. Siinä onkin raja runoilijan ja kirjailijan välillä.\nRunoilijan suhde aiheeseensa on sama kuin puun lehtiin, kirjailijan\naiheet taas muistuttavat mielivaltaisesti kokoonhaalittua, köyhää tai\nylellistä kamarin kalustoa. Edellisessä tapauksessa on jokainen puute\nvain edun varjopuoli, jälkimäisessä johtuvat kaikki edutkin yhdestä\nainoasta puutteesta. Edellisessä tapauksessa on teos elävä elimistö,\njoko sitten sairaalloinen tai luja, jälkimäisessä koneisto, joko\nhutiloitu taikka laatuaan täydellinen.\n\n\nNUORI:\n\nSenmukaan siis runoilija oikeastaan eläisi omat aiheensa, kirjailija\ntaas keksisi ne.\n\n\nVANHA:\n\nNiin jyrkkää eroitusta ei käy tekeminen. Meidän olisi ensin\nmäärättävä, mitä tarkoitetaan lauseella, että aihe on eletty. Olisi\nhyvin lyhyesti ajateltu, jos sillä tarkoitettaisiin vain ulkonaista\ntekoa, sillä huonosti olisivat silloin niiden asiat, joita sattumus\ntai yhteiskunnallinen asema tai personallinen erikoisuus estää\npääsemästä yhteiskunnan suureen koneistoon. Siitä johtuisi, että\nvain se, joka on tehnyt murhan, voi paljastaa murhaajan sieluntilan,\nja nainen erikoismaailmana olisi runoilijalle kerrassaan suljettu\nala. En kiellä, ettei välttämättä tarvittaisi joku määrä yleistä\nelämänkokemusta, mutta sille, joka ei elä syvästi sielussaan maailman\nja sen luomakunnan tuskaa, on hyvin vähän hyötyä siitä, vaikkapa\nhän viettäisi kaikki päivänsä seikkailuissa ja vaikka hänelle siten\nselviäisivätkin ihmisluonnon salatuimmat sopet. Siinä onkin runoilijan\nluonteen erikoisuus, että siihen ikäänkuin kokoontuvat kaikkien muiden\nkokemukset ja saavuttavat siinä korkean tietoisuuden; on, niinkuin\nantaisi hänelle Jumala viittauksia ja merkkisanoja, joista hän luopi\ntoisen, kauneudeksi tihentyneen maailman pohjakuteet. Hän se asuu\nkaiken keskipisteessä, hän on kansojen elävänä omanatuntona, hän elää\nei yksistään nykyajassa, ei, vaan hänelle on kaikki menneisyyskin\nsamalla nykyisyyttä. Ja sitten aihe.\n\n\nNUORI:\n\nLuulen olevan yhdentekevää, valitseeko hän räätälin tai\nmaailmanvalloittajan historian. Ja ympäristö voi ainoastaan helpottaa\nluonteiden kehittämistä ja kohtaloiden motiveeraamista.\n\n\nVANHA:\n\nNiinpä kyllä.\n\n\nNUORI:\n\nJa kuitenkin puhuimme äsken aiheen olemassaolon välttämättömyydestä.\n\n\nVANHA:\n\nKyllin usein on mainittu, että runoilija luopi voittamattomasta\nsisäisestä pakosta. Usein taistellen ulkonaisia olosuhteita vastaan,\nusein, melkeinpä aina sisäistä sotaa käyden. Senvuoksi on puhe\nluomisen onnesta vain kulunut puheenparsi. On ainoastaan luomisen\nepätoivo ja sangen lyhyt onnestajuopuminen luomistyön jälkeen. Ja\nsitten tulee runoilijan oppia vihaamaan teostansa, jotta hän oppisi\ntuntemaan sen viat, ja kuta voimakkaammin hän vihaa teostaan, sitä\nsyvemmin hän rakastaa taidetta. Selvää on, että sillä, mikä semmoisten\nesteiden vallitessa syntyy ja muodoksi pukeutuu, ehdottomasti on\nelämisenmahdollisuus ja -välttämättömyys, ainakin oman luojansa\nsilmissä. Kysymyksessä vain on, puhuuko ja missä määrin teos\npuhuu muille ihmisille, kuinka monta elämänpiiriä se koskettaa\nolemassaolollaan, kuinka monelle muulle olennolle se samaten on\nvälttämätön. Se riippuu aiheesta. Tekisi mieleni väittää, että aihe on\nsitä suurempi ja yleispätevämpi, kuta enemmän siihen sisältyy myyttiä,\ns.o. kuta syvemmälle se upottaa juurensa jonkun kansan ja samalla koko\nihmiskunnan olemuksen salaperäisiin, tiedottomiin, uskonnollisiin,\nmielikuvituksellisiin syvyyksiin. Onhan runoilija vaitiolevien tulkki.\nKuta suurempi runoilija, sitä useammat vaitiolevat puhuvat hänen\nsuunsa kautta. Ei hän valitse aihettaan, vaan aihe valitsee hänet.\nSe tapaa hänet, kuin salama taivaalta se iskee häneen. Senvuoksi\nvoidaan yhtä vähän puhua aiheen keksimisestä kuin sen elämisestä,\nnimittäin korkeimmassa merkityksessä. Runoilijoilla, jotka — sanokaamme\n— runoilevat omia elämyksiänsä, on aina se vaara tarjolla, että he\njoutuvat pitämään niitä liian suuressa arvossa, ellei niiden takana\ntunnu suuri tyypillinen kohtalo. Runoilijanäkemys on kaikki kaikessa.\nSe saattaa kirkastaa ja korottaa tuhansia kertoja käsitellyn aiheen,\nniin että siitä tulee arvaamattoman tärkeä tapahtuma. Kuta enemmän sinä\ntunnoissasi laajenet ja syvennyt oman ahdasalaisen ja joka tapauksessa\nvaatimattoman kohtalosi kautta avaraksi, inhimilliseksi ja myyttiseksi,\nsitä vähemmän sinun tarvitsee oikeastaan »elää», sitä vapaamman\nliikkumisalan saat taiteellesi.\n\n\nNUORI:\n\nAjemmat esteetikot ovat nimittäneet ideaksi sen, mitä sinä sanot\nmyytiksi.\n\n\nVANHA:\n\nAnna sille mikä nimi tahansa. Aina puhutaan siitä, ettei taiteella\nmuka ole mitään tendenssejä ja ettei se saa tavoitella mitään\nhyödyllisyyspäämääriä. Mutta toisessa korkeammassa merkityksessä\ntulee kuitenkin jokaisen taideteoksen todistaa jotakin, ellei se\ntahdo kerrassaan vetää päällensä sitä kirousta, että se on vain\npelkkää leikittelyä. Tosin tulee sen syntyä oman itsensä vuoksi.\nMutta sen ei tarvitse olla olemassa ainoastaan itsensä vuoksi,\nyhtä vähän kuin minkään elävän olennon. Pitemmälle tuskin voimme\npäästä tarkastelussamme. Olemme jo saapuneet unelman ja unelmoimisen\nrajamaille.\n\n\n\n(Viisi vuotta myöhemmin.)\n\n\n\nVANHA:\n\nSattumus on johtanut meidät matkalla yhteen!\n\n\nNUORI:\n\nVoisi luulla, että sinä olet aina tähän asti tahallasi karttanut\ntapaamasta minua.\n\n\nVANHA:\n\nKuinka olisin rohjennutkaan! Sinusta on tullut kuuluisa mies, minä\nvaivun yhä enemmän takaisin varjoon.\n\n\nNUORI:\n\nToivoakseni ei tuo niin sanottu maine ole riistänyt minulta sinun\nsuosiotasi.\n\n\nVANHA:\n\nSe tapahtuisi vasta silloin, jos se viettelisi sinut itsekylläisyyteen.\nSellaiset ihmiset seisovat kuin kuolleet teostensa keskellä ja heidän\nteoksensa ovat sairaina syntyneitä lapsia, joita odottaa aikainen\nkuolema.\n\n\nNUORI:\n\nEnnen kaikkea on olemassa kahta lajia mainetta. Toinen johtuu tekojemme\najallisesta, satunnaisesta, silmänräpäyksellisestä, arvoituksellisesta\nluonteesta; se voi tulla yhtä hyvin oikean kuin valheellisen teoksen\nosaksi ja sillä on vähän tekemistä sen maineen kanssa, jonka määrää\nkoko meidän olemuksemme ja joka riippuu teostemme sisäisestä\nkokonaissummasta. Edellinen on kuin jonkun leikinlaskijan tai hyvän\njuttelijan lyhytikäinen menestys jossakin seurapiirissä, jälkimäinen\nkuin papin tai ihmisystävän syvä, hiljainen, pitkällinen vaikutus;\nedellistä toitottavat muut julki ja sen syntyminen usein hämmästyttää\nmeitä itseämme, jälkimäinen taas säteilee sisimmästä sielustamme,\npersonallisuudestamme ja se saattaa esiintyä joka tapauksessa vasta\nkuolemamme jälkeen tai elämäntyömme päätyttyä; edellisen tulee pitää\nhuolta jokaisen sanomalehtimiehen suosioista, jälkimäisellä ei ole\nmuuta tuomaria kuin oma sydämemme.\n\n\nVANHA:\n\nMinua ilahduttaa, että niin ajattelet. Mutta oletko aina elänyt ja\nrunoillut siinä mielessä? Arvelet minun tahallani karttaneen sinua\nvuodet pitkät; tuntosi ei ole aivan väärä. Suoraan sanoen: menestyksesi\non tehnyt minut levottomaksi. Se oli minusta liian nopea, liian\nmeluisa, siinä oli mielestäni liian vähän asiallista ja se saattoi\nliian vähän vedota taiteeseen. Mieleni teki odottaa ja minä odotin\nseuraavaa kirjaasi. Se oli pettymys. Ei niin, että olisit siinä ollut\nuskoton itsellesi, vaan olit levoton itsessäsi. Runoilijanäkemyksesi ei\nollut puhdas, vaan sinä näit siinä ikäänkuin lukijoittesi ja ystäviesi\nuteliaat kasvot. Sinä pyrit tyydyttämään niitä etkä itseäsi.\n\n\nNUORI:\n\nToden totta. Mutta olen kärsinyt rangaistukseni. Olen saanut\nrangaistukseni, oppiessani halveksimaan. Olen kärsinyt rangaistukseni,\nkun sieluni yhä tuskallisemmin huusi minua takaisin. Tunnetko sen\nkummallisen mielialan, joka tekee jokaisen viipymisen rauhattomaksi,\njokaisen miettimisen katkeraksi? On ikäänkuin tekisi mieli matkustaa\nkotiin ja hurjistuneet hevoset lennättäisivät kohti kaukaisia autioita\nseutuja. Millainen arvoituksellinen olento asuukaan ihmissielun\nsisimmässä. Sen ääni voittaa räikeimmänkin markkinamelun, ja jos\nkohta senjälkeen olet yksinäsi, niin se äkkiarvaamatta vaikenee\nikäänkuin tahtoen kostoa, kun et sen sointua ennemmin totellut. Yhä\ntarkkaavammaksi, yhä hiljaisemmaksi tulee sinun muuttua, ellet tahdo\nmuuttua kuuroksi sille äänelle, ja jos se vaatii, niin sinun tulee\nluopua vaimosta, lapsista, rahasta tai omaisuudesta.\n\n\nVANHA:\n\nNiin paljon ymmärrystä niin suuren erehdyksen ohella!\n\n\nNUORI:\n\nKuinka voitaisiinkaan viisastua ilman erehtymättä? Muistatko vielä\nsilloista keskusteluamme kertomisen taidon olemuksesta ja laeista?\nOlen paljon ja usein sitä ajatellut Olen päässyt sen pääkohdista\nselvyyteen, joka ei enää voi himmentyä. Ja kuitenkin, heti kun aioin\nsovelluttaa yhdenkään näistä laeista, vaikka se olisikin lapidaarisin,\nteokseeni, niin haihtui se pelkäksi sumuksi. Käy aivan samoinkuin\nkirjoitetuille lakipykäläkokoelmille elävän ihmismaailman ääressä.\nItsessään: tosia, oikeita ja selviä. Sovitettuina siihen tekoon, siihen\nja siihen silmänräpäykseen: mitättömiä, mielettömiä, kuolleita. Tästä\ntulin vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei ole mitään muuta lakia\npaitsi se, minkä me itse oman teoksemme voimalla esikuvaksi korotamme.\nJokaisen on lupa tehdä, minkä hän voipi.\n\n\nVANHA:\n\nMutta ethän kieltäne, ettei silloinen keskustelumme ollut sinulle\nhyödyllinen ja välttämätön?\n\n\nNUORI:\n\nEn suinkaan.\n\n\nVANHA:\n\nSe on kasvatuksen probleemi. Ihmisessä on hyvää sekä pahaa. Esimerkki\nherättää voimat. Opetus viitoittaa tien, näyttää rajat. Poroporvari,\njoka aina valitsee valtatien, ja taiteilijakulkuri, joka jää risukkoon\nkompuroimaan — ei kummastakaan niistä ole johtajaksi, edellinen\non tarpeeton, jälkimäinen vahingollinen. Niinpä taidekin ja sen\nlainlaatijat. Olen tosiaan nähnyt ja surukseni huomannut, että sinä\nolet halveksien sysännyt syrjään kaiken sen, mihin silloin näytit niin\nkiihkeästi, niin intohimoisesti tarttuvan. No, oletpa usein takertunut\nrisukkoon, enkä vielä tänä päivänä näe sinulle olevan selvillä tien ja\npäämäärän; niin kovalta kuin se kuuluneekin, täytyy minun se sanoa.\n\n\nNUORI:\n\nEi se kuulu minusta kovalta. Semmoiselta kai minä sinusta näytän.\nSinä katsot tien päästä jäljellesi minuun. Sinä luonnollisesti\ntiedät kulkemasi matkan, minun matkani menon sinä vain luulottelet\ntietäväsi. Kullekin on oma tuskansa, oma kaipauksensa, oma etsimisensä\nvälttämätön, ja siinä missä minua sinun mielestäsi odottaa turmio,\nkenties onkin minun pelastukseni. Kun kerrankin jätettäisiin\nkaikki kritiseeraaminen, joka ei rajoitu kaikista ahtaimpaan,\nkäsinkoskettavaan, kouraantuntuvaan! Inhimillinen olemassaolo ei ole\nmikään lautakehikko, eikä sitä voida mitata ojennuspuulla, eikä määrätä\nnäpöttimillä ja sinkilöillä, milloin se on tarkoitukseensa sopiva.\nJospa ei enää olisi yhtään koulumestaria! Jokaisessa opettajassa piilee\nniin paljon kovuutta ja kovettuneisuutta, ja mitähän oikeastaan onkaan\nsanottava niille, jotka pelkästä hyljättävästä ylemmyydenhalusta\nkieltävät kaiken olemassaolon oikeuden elimistöltä, jonka luonto on\nluonut.\n\n\nVANHA:\n\nNyt sinä puhut omaan pussiisi. Mutta etkö sinä puolustaudu itse\ntaitamattomia tuhrijoita ja noita röyhkeitä tulokkaita vastaan,\njotka tungettelevat taiteen temppelin alueelle? Ja menetteletkö aina\noikeudenmukaisesti arvostelussasi? Eikö sinua milloinkaan johda harhaan\nennakkoluulo, ja koetatko ymmärtää luonteellesi ventovierasta ilmiötä\nvai etkö hylkää sitä usein yksistään senvuoksi, että se on sinulle\nvieras?\n\n\nNUORI:\n\nOlet oikeassa. Mutta suuttumuksessa, jota tunnen suunpieksäjiä\nja pöyhkeilijöitä vastaan, on usein toivottavaa suopeutta vielä\naukenemattomia ja taistelevia voimia kohtaan. Meillä Saksassa ovat\nolot hyvin surulliset. Sadan taideteoksentarkastajan ja -arvostelijan\njoukossa on tuskin yhtään, joka edes pystyisi, sanokaamme: käsittämään\nsitä jalustaa, jolla se lepää. Turhamaisuus ja henkinen kuivuus\nmääräävät heille heidän innostuneen tai hylkäävän tuomionsa. Kaikkialla\npilkistää esiin koulumestari, ja ollessaan hyvänsuopia, he jo luulevat\nmenevänsä liian pitkälle. Anna anteeksi, että tulistun ja muutun\nkatkeraksi: mutta sinäkin pidät parempana ruveta diktaattoriksi kuin\nolla ystävä, ymmärtäjä, hyväksyjä, selittäjätoveri. Miksi et suostu\ntunnustamaan oikeaksi sitä välttämättömyyttä, joka _minut_ täyttää?\nKenties ei se, mitä minä luon voittamattomasta pakosta, eroakaan niin\nsuuresti kuin sinä luulet siitä, mitä oppilauselmat vaativat? Ja ken\nei koskaan loukkaa yhtään noista päältä katsoen rautaisista säännöistä\neikä saa itse teräväpäisintä arvostelijaa pudistamaan päätään, hän ei\nole mikään luoja, vaan jääpi ikipäiviksi tuhertajaksi.\n\n\nVANHA:\n\nSinulla on aina ollut korkeammat ajatukset itsestäsi kuin muista. Mutta\nen sinua lainkaan moiti. Päinvastoin täytyy minun tunnustaa, että\nintosi tuli lämmittää minua omituisesti ja että minussa sitä nähdessä\nsyntyy ajatus, kuinka joutavaa, kaukaista ja voimatonta on kaikki tuo\nkiihkeä hoppuaminen asioista, jotka kuitenkin — melkeinpä ivahymy\nhuulilla — kulkevat omia teitään. Ihminen on kaikki kaikessa, eloisuus\non kaikki kaikessa ja aina saattaa luonto, joka on varustettu parempaan\npyrkivällä kaipauksella, rohkeudella ja luomistahdolla, olkoonpa sitten\nvaikka kuinka ahdas, nurisijansa häpeään. Mutta haluaisinpa tietää,\nmitä ajattelet taiteesi tulevaisuudesta, sillä puheistasi huokuu\nvallankumouksellisia aatteita.\n\n\nNUORI:\n\nRakas ystävä, miten nopeasti opimme ymmärtämään toisiamme, jos niin\npuhut.\n\n\nVANHA:\n\nJa kuinka suuresti hämmästymmekään huomatessamme, ettei toinen olekaan\ntaistellut toista vastaan, vaan kolhinut omaa väärinkäsitystään, omaa\nkärsimättömyyttään, omaa epävarmuuttaan. Jättäkäämme siis kaikki\nyleismietteet tällä kertaa syrjään ja kerro minulle itsestäsi,\nvain itsestäsi. Luulen siten saavani tietää kaikista enimmän sinun\ntaiteestasikin.\n\n\nNUORI:\n\nMinun taiteestani! Tunnustan sinulle, että tämä possessiivipronomini\ntuntuu minusta vähän oudolta ja odottamattomalta. Jos rehellisesti\ntutkin itseäni, niin ei minulla oikeastaan ole lainkaan taidetta. Se\nmikä minua ajaa työhön, ei ole pyrkimys luoda jotakin täydellistä, eikä\ntoivo päästä omistamaan jotakin alani ulkopuolelta, eikä ainakaan ensi\nsijassa halu muovailla värikkäitä kuvia tai plastillisia henkilökuvia\ntai selittää kohtaloita, vaan minua ajaa jokin muu, ihmeellinen voima.\nSe on syvä, yhäti kasvava levottomuus sielussani; tuntuu kuin olisi\nrinnassani kätkettynä olento, joka tahtoo päästä tuntemaan itsensä,\npäästä itsestänsä selvyyteen ja totuuteen, ja jonka edessä käteni\ntyö, luotu teos, on vain peili, josta hän voi katsella kuvaansa ja\njoka tekee hänet sitä tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi, kuta\nrauhallisemmin ja selvemmin se heijastaa ympärilleen hänen ajemman\nepätoivonsa kuvaa.\n\n\nVANHA:\n\nNiin on nykyjään monella runoilijalla. Senvuoksi he eivät enää\npystykään käsittelemään sisäistä maailmaansa kyllin objektiivisesti.\n\n\nNUORI:\n\nJo taaskin koulumestari. Moitteesi koskee vain niitä, jotka eivät vielä\nole kyllin vahvoja ihmisiä, tai kyllin vahvoja taiteilijoita (sillä\nmielestäni se on sama asia), tyydyttääkseen tuota demoonia, tuota\npeikkoa, tuota olemuksensa levottomuutta. Heidän kuvastimensa tausta\nei ole puhdasta metalliseosta. Juuri se onkin uutta: yhä tärkeämmäksi,\nsuuriarvoisemmaksi, saattaisinpa sanoa jumalallisemmaksi kehittyy\nihminen ja ihmissielu. Kaikki eletyt tunnot tihentyvät sisäänpäin,\nkaikki kireät solmut koskevat vain sydämeen tai sitten niiltä puuttuu\nolemus ja ne ovat runoilijan käytettäviksi kelpaamattomia. Miksi kaikki\non niin ja miten siihen on tultu, sitä selittämään en tunne itseäni\nkyllin rauhalliseksi enkä kykeneväksi, mutta että asianlaita on niin,\nsitä todistavat tuhannet merkit. Karkeista silmistä ja karkeista\naisteista näyttää semmoisessa ilmapiirissä muovailtu ja luotu taide\nvielä varjomaiselta, mutta aikaa voittaen ne oppivat kyllä näkemään ja\ntuntemaan.\n\n\nVANHA:\n\nKaikki tuo ei kuulu minusta laisinkaan niin uudelta eikä yllätä minua\nniin suuresti kuin sinä näytit otaksuvan. Luulenpa, että hiukan runsas\nsanatulvasi on täydelleen korvattavissa, jos sanomme, että sinä olet\nantautunut tunnelmataiteen valtaan.\n\n\nNUORI:\n\nJa luuletko sillä jotakin sanoneesi? Olkoon menneeksi. Kyllä minun\npuolestani. Jos se sinua rauhoittaa, että tiedät sille nimen, — minun\npuolestani. Yhtä hyvällä syyllä kuin tunnelmataiteeksi voitaisiin sitä\nsanoa sydämentaiteeksi. Ja ken antautuu sitä palvelemaan, hän älköön\nenää piirtäkö tavuakaan paperille sydämensä sykähtämättä, muuten hänet\npotkitaan pois kutsuttujen joukosta. Luuletko siis oikun tai uhman tai\nturhamaisen petkuttamishalun ohjaavan parhaiden miestemme tekoja heidän\nparhaina hetkinään? He eivät ole itsepäisiä, he ovat aikansa lapsia,\nheissä kiteytyy ihmiskunnan kaipaus ja henkinen tarve.\n\n\nVANHA:\n\n_Sinusta_ tahtoisin jotakin tietää, _sinun_ erikoisuudestasi jotakin\nkuulla.\n\n\nNUORI:\n\nEn taida pystyä siihen. Ja mitä hyötyä siitä olisikaan, kun sinä\nkuitenkin epäilet taitoani, vaikka sanoisin sinulle: tahdon luoda\nhenkilöitä, joiden sielu on puhtain ja herkin soitin kohtalon\nkäsittämättömien sormien kosketella? — Muovailen kuviksi oman pelkoni,\noman ihastukseni, omat kuvitteluni elämästä, Jumalasta ja kuolemasta,\nhaluan esittää olentoja, jotka semmoisten tuntojen painon alla ja\nhenkäillessä reageeraavat sointuen välittömästi ja monisäveleisinä;\njoissa on lapselliseen kummastukseen yhtyneenä viisaan katselijan\nrikas kokemus ja jotka vaeltavat jokapäiväisessä puvussa kuten me\nkaikki vaellamme, tietämättä mistä, tietämättä minne. Tahdon tehdä\nyhdestä varjon, sillä hänen olemassaolonsa, hänen intohimonsa,\nhänen mielijohteensa ja hänen tekonsa ovat hänelle ja muille yhtä\nkäsittämättömän hämäriä ja arvottomia kuin varjo, toisen taas, joka\nrinnalla seisoo, joka ei mitään tahdo, ei mitään anna, ei mihinkään\npysty, ei mitään merkitse, tahdon kohottaa karakteristiseksi kuvaksi.\nEn tahdo kuvata ulkonaisten elämänvaiheiden solmeutumista, vaan\nsisäisten elämäntuntojen myllerrystä, en hae mitään kunniata solmimalla\nja avaamalla kohtalonlankoja. En haluaisi synnyttää lainkaan ukkosta,\nvaan kuvata ukkosilman kulkua, aavistuksista raskaan päivän hellettä,\nkaikkea, mikä käy edellä, mikä kantaa syyn ja edesvastuun. En halua\nprameilla suurilla tapahtumilla, vaan haen pientä tuskaa, joka\ntuhansissa hahmoissa laahaa sielua perikatoa kohti, ja tämän kaiken\ntahdon lopuksi johtaa suureen sopusointuun ja yhdistää moniin suuntiin\nhaarautuneet motiivit äärettömäksi melodiaksi.\n\n\nVANHA:\n\nEsikuva ei ole huonosti valittu.\n\n\nNUORI:\n\nItseänikin hämmästyttää, että olen tässä keskustelun käänteessä\nsaapunut hyvin tutulle polulle. Eikä se itse asiassa ole mikään\nsattumus. Kaiken nykyisen taiteen, jos se pyytää jotakin olla ja meille\njotakin antaa, täytyy tavalla tai toisella viitata Richard Wagnerin\narvokkaaseen nimeen tai välillisesti olla hänestä johdettavissa. Hän\nitse ja me kaikki, suuret ja pienet, olemme saman ruumiin jäseniä.\nJokaisella on osaa toisesta. Ainoastaan kieltäjä hyljätään. Oppikaamme\nolemaan hartaita ja vilpittömiä.\n\n\nVANHA:\n\nJa kun kerran vanhetumme, älkäämme unohtako kuolla oikeaan aikaan.\n\n\n\n"]