Herra Wolodyjowski I

HERRA WOLODYJOWSKI I

Historiallinen romaani

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä suomentanut

V. K. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

ENSIMMÄINEN OSA

I.

Eräänä kauniina syyspäivänä istui Andrzej Kmicic huvimajan varjoisan katon alla juoden iltapäiväsimaansa ja katseli villin humalan peittämän ristikkoseinän läpi vaimoaan, joka asteli huvimajan edessä olevalla siististi lakaistulla käytävällä.

Tuo nainen oli tavattoman kaunis. Hänellä oli vaaleat hiukset ja ihanat, miltei enkelimäiset kasvot.

Hän asteli hitaasti ja varovasti, sillä hän oli siunatussa tilassa.

Andrzej Kmicic katseli häntä aivan rakastuneena. Minne vaimo meni, sinne kääntyi hänenkin katseensa seuraten tätä niin uskollisesti ja kiintyneenä kuin koira seuraa silmillään herraansa. Väliin hän naurahteli perin iloisena, kun sai nähdä hänet, ja kierteli viiksiään.

Silloin ilmestyi hänen kasvoihinsa eräänlainen iloisen veitikkamaisuuden piirre. Ilmeisesti hän oli synnynnäinen soturi ja kujeilija ja oli varmastikin nuoruusvuosinaan tehnyt paljon kepposia.

Puutarhassa vallitsevaa hiljaisuutta häiritsi vain kypsien hedelmien putoilu maahan ja hyönteisten surina. Sää oli ihana. Oli syyskuun alku. Aurinko ei enää paahtanut liiaksi, mutta heitteli vielä runsaasti kultiaan. Sen kirkkaitten säteitten valossa hohti punaisia omenia vaalenneitten lehtien keskellä niin tiheässä, että puut näyttivät olevan niihin kiedottuja. Luumupuitten oksat notkuivat hedelmistä, jotka olivat kuin harmaalla vahalla päällystetyt. Ensimmäiset syksyn tuloa ennustavat hämähäkinverkon langat, jotka oli kiinnitetty puihin, heiluivat tuulen henkäyksestä, joka oli niin kevyt, ettei edes saanut lehtiä kahisemaan.

Kenties tuo kirkas sääkin täytti Kmicicin mielen iloisuudella, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat yhä enemmän. Viimein hän juotuaan siemauksen simaa sanoi vaimolleen:

— Olenka, tulehan tänne! Sanon sinulle jotakin.

— Kunhan ei olisi sellaista, mitä en halua kuulla. — Ei, jumaliste! Kallistahan korvaasi!

Sen sanottuaan hän kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympäri, kosketti viiksillään hänen vaaleita hiuksiaan ja kuiskasi:

— Jos tulee poika, niin olkoon se Michal. Vaimo käänsi kasvonsa poispäin hieman punastuen ja kuiskasi hänelle vuorostaan:

— Sinähän lupasit olla panematta vastaan, että se olisi Herakliusz.

— Vaan, katsohan, Wolodyjowskin tähden...

— Mutta eikö isoisän muisto ole ensi sijalla?

— Ja minun hyväntekijäni... Hm! Se on totta... Mutta toisella sijalla olkoon Michal. Se on ainoa mahdollisuus.

Olenka koetti nyt vapautua Kmicicin käsistä, mutta tämä painoi hänet vielä lujemmin rintaansa vastaan ja alkoi suudella hänen huuliaan ja silmiään ja puheli.

— Mutta sinä olet pienoiseni, ainoiseni, armas kultaseni!

Puhelun keskeytti palvelija, joka ilmestyi kujanteen alkupäähän ja oli kiireesti tulossa huvimajaa kohti.

— Mitä tahdot? — kysyi Kmicic päästäen vaimonsa irti.

— Herra Charlamp on tullut ja odottaa sisällä, — vastasi palvelija.

— Tuossahan hän onkin! — huudahti Kmicic nähdessään miehen lähestyvän lehtimajaa. — Hyvänen aika, miten hänen viiksensä ovat harmaantuneet! Terve, rakas toverini! Terve, vanha taistelukumppanini!

Tämän sanottuaan hän juoksi ulos huvimajasta ja riensi Charlampia vastaan avosylin.

Mutta Charlamp kumarsi ensin syvään Olenkalle, jonka oli nähnyt muinoin Kiejdanyn linnassa Wilnon vojevodan luona, painoi senjälkeen Olenkan käden suunnattoman suuria viiksiään vasten ja syöksyi sitten Kmicicin syliin ja alkoi nyyhkyttää.

— Herran tähden, mikä teidän on? — huudahti isäntä hämmästyneenä.

— Toiselle on Jumala suonut onnea, — vastasi Charlamp, — toiselta riistänyt sen pois. Mutta murheeni syyn minä voin ilmaista ainoastaan teille.

Tätä sanoessaan hän katsahti Kmicicin puolisoon. Tämä puolestaan arvasi, ettei Charlamp tahtonut puhua hänen kuultensa, ja lausui miehelleen:

— Minä lähetän teille simaa, mutta nyt jätän teidät yksiksenne...

Kmicic vei Charlampin huvimajaan, istutti penkille ja huudahti:

— Mitä on tapahtunut? Tarvitsetko apua? Luota minuun täydelleen!

— Ei minulle ole mitään tapahtunut, — vastasi vanha soturi, — enkä tarvitse mitään apua, niin kauan kuin kykenen liikuttamaan tätä kättä ja tätä sapelia. Mutta meidän ystävämme, maamme uljain ritari, on hirveän murheen vallassa, en tiedä, onko enää hengissäkään.

— Herra Jumala! Onko Wolodyjowskille tapahtunut jotakin?

— On, — vastasi Charlamp ja uudelleen tulvivat kyynelet hänen silmistään. — Neiti Anna Borzobohata on jättänyt tämän murheen laakson.

— Kuollut! — huudahti Kmicic tarttuen molemmin käsin päähänsä.

— Kuin lintu, johon nuoli on sattunut.

Tuli hetken äänettömyys. Vain siellä täällä kuului omena putoavan raskaasti maahan. Charlamp nyyhkytti yhä kovemmin koettaessaan pidättyä purskahtamasta itkuun. Kmicic väänteli käsiään ja toisteli päätään nyökytellen:

— Herra Jumala! Herra Jumala! Herra Jumala!

— Älkää ihmetelkö, että itken, — lausui viimein Charlamp. — Jos teidän sydäntänne kouristaa sietämätön tuska vain kuullessanne sanoman tästä tapahtumasta, niin miltä tuntuukaan minusta, joka näin hänen kuolinkamppailunsa ja hänen kärsimyksensä, jotka olivat tavattoman ankarat.

Samassa saapui palvelija tuoden tarjottimella suuren pullon ja toisen lasin. Hänen jäljessään tuli Kmicicin puoliso, joka ei ollut voinut hillitä uteliaisuuttaan.

Katsahdettuaan miehensä kasvoihin ja nähtyään niissä syvää surua hän sanoi heti:

— Mitä sanomia onkaan saapunut? Älkää salatko niitä minulta. Jos jotakin pahaa on tapahtunut, niin mikäli mahdollista lohdutan teitä tai itken kanssanne tai keksin jonkin neuvon...

— Ei voi sinunkaan pääsi keksiä siihen neuvoa, — vastasi Kmicic. — Mutta pelkään, että suru vaikuttaa pahaa terveyteesi.

Mutta Olenka vastasi:

— Minä osaan olla vahva. Pahempi on epätietoisuus.

— Anusia on kuollut! — lausui Kmicic. Olenka kalpeni hiukan ja vaipui raskaasti penkille. Kmicic luuli hänen pyörtyvän, mutta murhe sai ylivallan, kun hän noin äkkiä kuuli tuon uutisen, ja hän alkoi itkeä molempien soturien yhtyessä niinikään itkemään.

— Olenka, — sanoi viimein Kmicic tahtoen suunnata vaimonsa ajatukset toisaalle, — etkö sitten luule hänen olevan taivaassa?

— En minä itke hänen tähtensä, vaan häntä ja herra Michalin orpoutta. Hänen ikuisesta autuudestaan taas olen niin vakuutettu, että haluaisin itse olla siinä yhtä varmalla pohjalla kuin hän. Ei ole ollut olemassa oivallisempaa neitoa kuin hän, ei hyväsydämisempää eikä rehellisempää. Oi, Anulkani, rakas Anulkani!...

— Minä näin hänen kuolevan, — lausui Charlamp. — Suokoon Jumala jokaisen kuolla yhtä hurskaasti.

Seurasi äänettömyys, mutta kun kyynelet olivat jonkin verran lieventäneet heidän suruaan, sanoi Kmicic:

— Kertokaahan, millaista se oli, ja juokaa kaikkein surullisimmissa kohdissa simaa.

— Kiitos, — vastasi Charlamp. — Minä otan väliin aina kulauksen, jos tekin juotte kanssani, sillä murhe iskee hampaansa kuin susi ei ainoastaan sydämeen, vaan kurkkuunkin, niin että on tukahduttaa kuoliaaksi, jos ei joku tule avuksi. Tapaus oli tämmöinen. Olin tulossa Częstochowasta kotiseudulleni asettuakseni vanhoilla päivilläni lepoon ja asustamaan tilalleni. Kylliksi olen jo käynyt sotaa, sillä aloin harjoitella sitä jo kasvavana poikana ja nyt ovat hapseni jo harmaat. Muuten, jos en pääse täydelleen asettumaan, niin menen vielä johonkin joukko-osastoon. Oikeastaan nuo aseelliset liitot, joista on ollut vain vahinkoa isänmaalle ja iloa viholliselle, ja nuo sisälliset sodat ovat saattaneet minut lopullisesti inhoamaan Bellonaa... Hyvä Jumala! Pelikaani ruokkii omalla verellään poikasiaan, toden totta! Mutta tällä isänmaalla ei enää ole verta rinnassaan. Swiderski oli suuri soturi... Jumala hänet siellä tuomitkoon!...

— Rakkahin Anulani! — keskeytti hänet itkien Kmicicin puoliso. — Miten olisikaan käynyt minun ja meidän kaikkien, jos ei sinua olisi ollut?... Sinä olit lohdutukseni ja turvani! Armahin Anulani! Tämän kuultuaan Charlamp alkoi taas nyyhkyttää, mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä Kmicic keskeytti hänet kysymällä:

— Entä missä kohtasitte Wolodyjowskin?

— Wolodyjowskin tapasin niinikään Częstochowassa, jonne he molemmat olivat asettuneet täyttämään lupausta. Hän sanoi minulle heti olevansa matkalla morsiamensa kanssa Krakovaan, ruhtinatar Gryzelda Wišniowieckan luo, saamaan hänen suostumuksensa ja siunauksensa, sillä ilman niitä ei neito mitenkään tahtonut lähteä vihille. Neito oli silloin vielä terve ja hän itse iloinen kuin lintunen. "Kas näin", — sanoi hän, — "Jumala on palkinnut työni!" — Kovin kehuskeli Wolodyjowski (Jumala tuokoon hänelle lohdutuksen!) ja teki pilaa minusta, sillä, nähkääs, aikoinamme me olimme kilpailleet tästä neidosta ja olleet joutumaisillamme tappeluun hänestä. Missä lieneekään hän nyt, neitorukka?

Tässä Charlamp alkoi taas nyyhkiä, mutta Kmicic keskeytti hänet pian:

— Sanotte hänen olleen terveen? Mistä se sairaus niin äkkiarvaamatta tuli?

— Äkkiarvaamattapa kylläkin. Hän asui rouva Marcinowa Zamojskalla, joka oleskeli siihen aikaan miehensä kanssa Częstochowassa. Wolodyjowski istui päivät pääksytysten hänen luonaan, valitteli hiukan vaivaansa ja sanoi, että eiväthän he koko vuoteen ennätä Krakovaan, kun kaikki viivyttävät heitä matkalla. Eikä ihmekään! Sellaista soturia kuin herra Wolodyjowski tahtoo jokainen mielellään kestitä, ja ken saa hänet kynsiinsä, se ei hevin päästä. Minutkin hän vei usein neidin luo ja leikillään uhkasi peitota pahanpäiväiseksi, jos rupeaisin häneen rakastumaan... Mutta neitohan ei nähnyt mitään muuta koko maailmasta kuin hänet. Minua todella toisinaan ihan tympäisi, kun olin mies parka jäänyt vanhoilla päivilläni yksin kuin naula seinään... Eräänä yönä syöksyy Wolodyjowski luokseni aivan poissa suunniltaan. "Jumalan tähden! Etkö tiedä jotakin lääkäriä?" — "Mitä on tapahtunut?" — "Sairas on tajuttomana." — Kysyn, milloin sairastui; hän vastaa juuri ikään saaneensa tiedon rouva Zamojskalta. Ja oli yö! Mistä voi löytää lääkärin, kun ollaan luostarissa, ja kaupungissa taas oli enemmän raunioita kuin ihmisiä! Löysin viimein välskärin, mutta hänkään ei tahtonut tulla, minun piti väkisin tuoda mies paikalle. Mutta siellä oli jo pappi tarpeellisempi kuin välskäri; tapasimmekin siellä kunnianarvoisan isä Paulinin, joka saattoi hänet rukouksillaan tulemaan tajuihinsa, niin että voi nauttia sakramentin ja sanoa herra Michalille hellät jäähyväiset. Seuraavana iltapäivänä hän ei enää ollut elossa! Välskäri väitti jonkun taikoneen hänet, mutta se ei ole totta, sillä Częstochowassa eivät noitakeinot pysty. Mutta missä tilassa olikaan herra Wolodyjowski! Luotan siihen, että sitä, mitä hän puhui, ei Herra Jeesus lue hänelle viaksi, sillä ihminen ollessaan tuskan vallassa ei valikoi sanojaan... Sekapäisyydessään hän, kuulkaahan (tässä Charlamp alensi ääntään), herjasi Jumalaa!

— Herra Jumala! Herjasi? — toisti Kmicic hiljaa.

— Syöksähti ruumiin luota eteiseen, eteisestä pihalle ja mellasti kuin juopunut. Puiden nyrkkiään taivasta kohti hän alkoi huutaa hirvittävällä äänellä: "Tämän palkan siis sain haavoistani, työstäni, verestäni, uhrauksistani isänmaan hyväksi?!..." Vain yksi karitsa (sanoo) oli minulla, ja senkin olet, Herra, minulta vienyt. Lyödä maahan aseellinen mies (sanoo), joka ylpeänä astelee tietään, on (sanoo) Jumalan käden arvoinen teko, mutta viattoman kyyhkysen tuhoaa vain kissa ja haukka ja...

— Jumalan tähden! — huudahti Kmicicin vaimo. — Älkää toistako sitä, sillä se tuottaa onnettomuutta talollemme!

Charlamp teki ristinmerkin ja jatkoi:

— Luuli, soturi parka, ansainneensa palkinnon, vaan siinäpä se palkinto olikin! Haa! Jumala tietää parhaiten, mitä tekee, vaikk'ei sitä ihmisjärki tajua eikä inhimillinen oikeudenmukaisuus osaa arvioida! Kohta nämä herjaukset lausuttuaan hän jäykistyi ja kaatui maahan. Pappi luki hänen ylitsensä rukouksia, etteivät pahat henget menisi häneen hänen herjaustensa kutsumina.

— Tuliko hän pian tajuihinsa?

— Tunnin verran makasi kuin hengettömänä, sitten virkosi ja meni asuntoonsa eikä tahtonut nähdä ketään. Hautajaisissa sanoin hänelle: "Michal, anna Jumalan asua sydämessäsi!" Hän ei sanonut mitään. Kolme päivää viivyin senjälkeen vielä Częstochowassa, sillä en tahtonut lähteä näkemättä häntä, mutta turhaan kolkuttelin hänen oveaan. Hän ei avannut minulle. Mietiskelin, mitä olisi tehtävä, yhäkö kolkuteltava ovea vaiko lähdettävä pois... Kuinka voi jättää ihmisen ollenkaan lohduttamatta häntä? Mutta kun huomasin, etten voinut saada mitään aikaan, päätin lähteä Skrzetuskin luo. Hänhän on hänen paras ystävänsä, ja Zagloba on toinen; ehkäpä he voivat häneen jotain vaikuttaa, varsinkin Zagloba, joka on nokkela mies ja tietää, miten kenellekin on puhuttava.

— Olitteko Skrzetuskien luona?

— Olin, mutta nytkin minulla oli huono onni, sillä he molemmat ynnä herra Zagloba olivat lähteneet Kaliskieen herra Stanislawin, ratsumestarin, luo. Ei kukaan tietänyt, milloin he tulevat takaisin. Silloin tuumin: olenhan joka tapauksessa matkalla Żmudźiin, pistäydynpä siis luonanne ja kerron, mitä on tapahtunut.

— Olen jo kauan sitten huomannut, että olette kelpo ritari, — sanoi Kmicic.

— Nyt ei ole kysymys minusta, vaan Wolodyjowskista, — vastasi Charlamp. — Tunnustan pelkääväni kovin, että hän ehkä menettää järkensä...

— Jumala varjelee hänet siitä, — sanoi Kmicicin vaimo.

— Jos varjelee, niin aivan varmasti hän silloin rupeaa munkiksi, sillä sanonpa teille, etten koko elinaikanani ole nähnyt sellaista surua... Mutta vahinko oivaa soturia! Vahinko!

— Mikä vahinko se on? Jumalan kunniaahan se lisää! — sanoi taas rouva Kmicic.

Charlamp alkoi liikutella viiksiään ja hieroa otsaansa.

— Nähkääs, hyvä rouva, lisää tai ei lisääkään. Laskekaahan, miten suuren määrän pakanoita ja harhaoppisia hän on elämänsä aikana ottanut hengiltä, joka toiminta varmaan on ollut Vapahtajallemme ja Hänen Äidilleen otollisempi kuin monen papin saarnat. Hm! Asia ansaitsee ajattelemista! Toimikoon jokainen Jumalan kunniaksi, niinkuin parhaiten osaa... Nähkääs, jesuiittain joukossa on aina paljon sellaisia, joiden viisaus on suurempi, mutta sen veroista sapelia ei ole toista koko valtakunnassamme.

— Se on totinen tosi! — lausui Kmicic. — Ettekö tiedä, onko hän jäänyt Częstochowaan vai lähtenyt sieltä?

— Oli siellä vielä minun lähtiessäni. Mitä hän on senjälkeen tehnyt, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että jos Jumala varjelisikin hänet sekapäisyydeltä ja sairaudelta, jotka usein tulevat epätoivon mukana, niin hän on ypö yksin, ilman apua, ilman sukulaista, ilman ystävää, ilman iloa.

— Pelastakoon sinut Pyhä Neitsyt tuolla ihmeistään kuuluisalla paikalla, sinä uskollinen ystäväni! — huudahti yht'äkkiä Kmicic. — Olethan tehnyt hyväkseni niin paljon, ettei veli tekisi enempää!

Rouva Kmicic vaipui syviin mietteisiin ja pitkän aikaa kesti äänettömyyttä. Viimein hän nosti pystyyn vaaleakutrisen päänsä ja sanoi:

— Andrzej, muistatko, mistä me olemme hänelle kiitollisuudenvelassa?

— Jos sen unhottaisin, niin minun pitäisi lainata koiralta silmät, sillä omillani en uskaltaisi katsoa tätä kelpo miestä!

— Andrzej, sinä et voi jättää häntä oman onnensa nojaan.

— Mitä tarkoitat?

— Mene hänen luokseen.

— Kas siinä on jalo naissydän, kas siinä on jalo rouva! — huudahti Charlamp tarttuen rouva Kmicicin käsiin ja peittäen ne suudelmilla.

Mutta Kmicicille ei vaimon neuvo ollut mieleen, vaan hän alkoi pudistella päätään ja sanoi:

— Minä olisin valmis lähtemään hänen tähtensä vaikka maailman ääriin, mutta... tiedäthän itse... jos olisit terve, niin en sanoisi mitään... vaan tiedäthän itse! Hyvänen aika, jos sattuu jotakin tapahtumaan, jos satut pelästymään... Menehtyisin levottomuudesta... Vaimo on läheisempi kuin paraskin ystävä... Minun on sääli Michal herraa... mutta... tiedäthän itse!...

— Minä jään tänne laudalaisten isien turviin. Nyt on täällä rauhallista, ei ole ollut mitään pelästyttävää. Jumalan tahtomatta ei hiuskarvakaan putoa päästäni... Mutta herra Michal saattaa siellä olla avun tarpeessa...

— Oi, onpa kylläkin! — pisti Charlamp väliin.

— Kuuletko, Jędrek. Minä olen terve. Ei minulle tee kukaan pahaa... Tiedän, ettet haluaisi lähteä...

— Mieluummin menisin taisteluun tykkejä vastaan hiilihanko kädessä! — keskeytti Kmicic.

— Etkö luule, että jos jäät kotiin, niin mieltäsi katkeroittaa joka kerta, kun ajattelet: en välittänyt ystävästäni! Saattaapa vielä Jumala oikeutetussa vihassaan helposti ottaa meiltä pois siunauksen.

— Sinä osaat aina asian ytimeen. Sanotko, että saattaa ottaa pois siunauksen? Sitäpä pelkäänkin!

— Sinun pyhä velvollisuutesi on pelastaa sellainen ystävä kuin herra Michal.

— Minä rakastan Michalia sydämestäni. Vaikea juttu!... Mutta jos on tarpeen lähteä, niin on lähdettävä nopeasti, sillä tässä on joka hetki tärkeä! Menen heti talliin... Herra Jumala, eikö todellakaan ole muuta neuvoa? Hittojako ne menivät Kaliskieen! Ei nyt ole kysymys minusta, vaan sinusta, armaani! Menettäisin mieluummin omaisuuteni kuin olisin päivänkään erilläni sinusta. Jos joku sanoisi minulle, että minä poistun luotasi muusta syystä kuin palvellakseni yhteishyvää, niin työntäisin miekan kahvaa myöten hänen suuhunsa. Velvollisuus, sanot sinä! Olkoon niin! Narri se, joka empii! Kenenkään muun kuin Michalin tähden en sitä koskaan tekisi!

Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:

— Olkaa hyvä ja tulkaa mukanani talliin katsomaan hevosia! Ja käske sinä, Olenka, laittamaan matkatavarani kuntoon. Pitäköön joku laudalaisista huolen viljan puimisesta... Herra Charlamp, ainakin kaksi viikkoa pitää teidän vierailla meillä, pitämässä huolta vaimostani. Kenties näiltä seuduilta löytyy jokin sopiva maatila vuokrattavaksi. Ottakaa Lubicz! Mitä siitä arvelette? Menkäämme talliin! Tunnin kuluttua lähden! Kun pitää, niin pitää!...

II.

Jo paljon ennen auringon laskua ritari lähti matkaan. Hänen vaimonsa hyvästeli häntä kyynelsilmin ja antoi hänelle ristin, jonka kultaan oli upotettu pyhän puun palasia. Kmicic, joka ammoisista ajoista oli tottunut lähtemään äkkiä retkelle, kiiti heti liikkeelle lähdettyään aivan kuin olisi ollut ajamassa takaa saaliineen pakenevia tataarilaisia.

Saavuttuaan Vilnoon hän meni Grodnoon, Bjalystokiin ja sieltä Siedlceen. Lukowin läpi kulkiessaan hän sai tietää, että Skrzetuskit lapsineen ynnä herra Zagloba olivat edellisenä päivänä palanneet Kaliskiesta. Sen vuoksi hän päätti pistäytyä heidän luokseen, sillä kenenpä kanssa olisikaan ollut edullisempaa neuvotella Wolodyjowskin pelastamisesta!

Hänet otettiin siellä vastaan hämmästyen ja ilostuen, mutta pian muuttui ilo katkeraksi itkuksi, kun hän ilmoitti heille tulonsa tarkoituksen.

Zagloba ei voinut tyyntyä koko päivänä, vaan itki lammen rannalla yhtämittaa niin katkerasti, että — kuten hän itse myöhemmin kertoi — lammen vedenpinta kohosi ja täytyi avata sulut. Mutta itkettyään hän rupesi järkevästi miettimään ja sanoi asioista neuvoteltaessa:

— Jan ei voi lähteä, sillä hänet on valittu tuomarintoimeen ja juttuja tulee olemaan paljon, koska näin monien sotien jälkeen on suuri joukko rauhattomia sieluja. Siitä, mitä herra Kmicic on kertonut, käy selville, että haikarat jäävät talveksi Wodoktyyn, sillä ne on siellä merkitty työtä tekevien luetteloon ja niiden on suoritettava tehtävänsä. Eipä siis ihme, ettei teidän, jolla on sellaiset taloushommat, sovi lähteä pitkäksi aikaa matkalle, varsinkin kun on epätietoista, miten kauan sitä kestää. Olette osoittanut jalosydämisyyttä jo lähtemällä liikkeelle, mutta jos saan antaa vilpittömän neuvon, niin sanon: palatkaa takaisin, sillä siellä tarvitaan hänelle läheisempää luottamusmiestä, joka ei pane pahakseen, vaikkapa häntä kohdeltaisiin tylysti eikä tahdottaisi nähdä. Kärsivällisyyttä siellä tarvitaan ja suurta kokemusta, mutta teillähän on vain ystävyytenne Michalia kohtaan, mikä tämmöisessä tapauksessa non sufficit. Älkää pahastuko, sillä täytyyhän teidän itsenne myöntää, että minä ja Jan olemme hänen vanhimpia ystäviään ja olemme yhdessä olleet monissa seikkailuissa. Herra Jumala, miten monesti onkaan hän minut pelastanut pulasta ja minä hänet!

— Entäpä jos minä luopuisin edusmiehen virasta? — keskeytti Skrzetuski.

— Jan, se on julkinen toimi! — vastasi Zagloba ankarasti.

— Jumala näkee, — sanoi Skrzetuski surullisena, — että vilpittömästi rakastan niin serkkuani Stanislawia kuin veljeäni, mutta Michal on minulle vielä rakkaampi kuin veli.

— Minulle hän on omaa veljeänikin läheisempi, etenkin kun minulla ei ole koskaan ollut veljeä. Mutta ei nyt ole sopiva aika kiistellä tunteista! Katsohan, Jan, jos tuo onnettomuus olisi kohdannut Michalia aivan äsken, niin kenties sanoisin itsekin sinulle: anna palttua virallesi ja mene! Vaan laskekaammepa, miten paljon aikaa siitä jo on kulunut, ennenkuin Charlamp ennätti Częstochowasta Żmudźiin ja herra Andrzej Żmudźista meille. Nyt ei ole vain mentävä Michalin luo, vaan on myös jäätävä hänen luokseen, ei ole vain itkettävä hänen kanssaan, vaan puhuttava hänelle järkeä; ei ole vain osoitettava esimerkkinä Ristiinnaulittua, vaan ilahdutettava hänen mieltään ja sydäntään hupaisilla pilapuheilla. Kenen siis on mentävä? — Minun! Ja minä lähdenkin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jos löydän hänet Częstochowasta, niin tuon hänet tänne; jos en löydä, niin kuljen hänen jälkeensä, vaikka Moldaun maille asti enkä lakkaa häntä etsimästä niin kauan kuin kykenen omin voimin viemään hyppysellisen nuuskaa nenääni. Tämän kuultuaan molemmat ritarit alkoivat syleillä Zaglobaa ja hänkin tuli liikutetuksi sekä herra Michalin onnettomuudesta että omista tulevista vaivoistaan. Hän ihan kyyneltyi, mutta viimein, kun häntä oli kylliksi syleilty, hän sanoi:

— Älkää ollenkaan kiittäkö minua Michalin puolesta, sillä te ette ole hänelle ollenkaan läheisempiä kuin minä!

Siihen sanoi Kmicic:

— Emme me kiitä Wolodyjowskin puolesta, mutta raudasta tai suorastaan epäinhimillinen olisi sen sydän, joka ei tulisi liikutetuksi teidän alttiudestanne, te kun ystävän tähden olette valmis vaivoihin ottamatta ollenkaan lukuun ikäänne. Muut ajattelevat tuossa iässä ainoastaan lämmintä uuninkomeroa, mutta te puhutte pitkästä matkasta sillä tavoin, kuin olisitte minun tai herra Skrzetuskin ikäinen.

Zagloba ei tosin salannut ikäänsä, mutta yleensä hän ei myöskään pitänyt siitä, että hänen kuultensa muistutettiin vanhuudesta raihnautta tuovana elämänkautena. Vaikka hänen silmänsä vielä olivat punaiset, loi hän nopeasti tyytymättömän katseen Kmiciciin ja vastasi:

— Hyvä herra! Kun täytin seitsemänkymmentäseitsemän vuotta, niin tuntui sydämessäni niin epämiellyttävältä, kuin olisi kaksi kirvestä ollut kaulallani; mutta kun täytin kahdeksankymmentä, niin täytti minut sellainen henki, että aloin tuumia naimisiin menoa. Tahtoisinpa nähdä, kummalla meistä on enemmän kehumisen syytä!

— Minä en kehu itseäni, mutta teitä kehumaan en ole kitsas.

— Ja varmasti minä saisinkin teidät ällistymään, niinkuin ällistytin hetmani Potockin kuninkaan läsnäollessa. Hänkin vihjaili ikääni, mutta silloin minä haastoin hänet kilpailuun: kumpi meistä tekee yhtäpäätä useamman kuperkeikan? Ja kuinkas kävi? Herra Rewera heitti kolme kuperkeikkaa ja heitukoitten piti nostaa hänet maasta, sillä hän ei kyennyt itse nousemaan, mutta minä mennä kiepuin ainakin kolmekymmentäviisi kuperkeikkaa. Kysykää Skrzetuskilta, hän näki sen omin silmin.

Skrzetuski tiesi, että jo pitkät ajat Zagloballa oli ollut tapana kehuskellessaan aina vedota häneen silminnäkijänä. Siksipä hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan alkoi uudelleen puhua Wolodyjowskista.

Zagloba oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin. Viimein, illallisen jälkeen, hän tuli paremmalle tuulelle ja sanoi tovereilleen:

— Sanonpa teille semmoista, mitä ei jokaisen järki hoksaisikaan. Toivon Michalimme selviytyvän tästä iskusta helpommin kuin ensin luulimmekaan.

— Suokoon Jumala, mutta mistä se tuli mieleenne? — kysyi Kmicic.

— Hm! Tässä tarvitaan synnynnäistä nopeata älyä ja suurta elämänkokemusta, jommoista ei teidän iällänne voi olla, sekä Michalin tuntemusta. Jokaisella ihmisellä on oma luonnonlaatunsa. Johonkuhun vaikuttaa onnettomuus sillä tavoin kuin, kuvaannollisesti puhuen, olisi paiskattu kivi jokeen. Pinnalla näyttää vesi virtaavan tyynesti, mutta kuitenkin kivi siellä pohjassa estää joen luonnollista kulkua ja häiritsee ja repii kovin, ja sitä häiritsemistä ja repimistä jatkuu siihen asti kuin kaikki vesi on virrannut Styxiin! Sinä, Jan, olet tuota lajia ihmisiä, mutta tämmöisten on pahempi elää maailmassa, sillä murhe ja muistot pysyvät alati heidän mielessään. Joku toinen taas ottaa onnettomuuden eo modo, niinkuin joku olisi hotaissut häntä nyrkillä niskaan. Se saa hänet ensin pökertymään, sitten hän tulee ennalleen, ja kun mustelma on tervehtynyt, niin hän unhottaa koko asian. Oi, parempi on tuollainen luonto tässä maailmassa, joka on täynnä kaikenlaisia sattumia!

Ritarit kuuntelivat hartaasti Zagloban viisaita sanoja. Hänestä taas oli hauskaa, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavasti, ja hän jatkoi:

— Minä tunnen Michalin läpikotaisin, ja Jumala tietää, etten tahdo häneen nähden tehdä mitään viittailuja, mutta minusta näyttää siltä, että hän suree enemmän naimistaan kuin tuota neitoa. Ei se muuta asiaa, että hän on joutunut niin syvän epätoivon valtaan, sillä tämäkin onnettomuus on, varsinkin hänelle, kaikkein suurimpia onnettomuuksia. Ette kykene kuvittelemaankaan, miten suuri halu tuolla pojalla oli naimisiin. Hänessä ei ole yhtään ahneutta, ei kunnianhimoa, ei itsekkyyttä; omaansa hän ei ole etsinyt, omaisuutensa miltei on menettänyt, palkkaa hän ei ole pyytänyt; kaikista töistään, kaikista ansioistaan hän ei toivonut Jumalalta eikä valtiolta mitään muuta kuin vaimon. Semmoisia laskelmia hän sydämessään teki, että tuo leipä oli hänelle kuuluva; jo olikin hän sen ottamaisillaan suuhunsa, mutta silloin juuri joku ikäänkuin kiskaisikin sen pois! Siitä sait, syö nyt! Ihmekö siis, että hän on joutunut epätoivon valtaan? En väitä, ettei hän surisi neitoakin, mutta totisesti hän enemmän suree toteutumatonta naimistaan, vaikkapa itse vannoisi asian olevan päinvastoin.

— Suokoon Jumala! — sanoi toistamiseen Skrzetuski.

— Odottakaa, kunhan vain hänen sydämensä haavat menevät umpeen ja uusi nahka kasvaa niiden yli, niin saamme nähdä, että hänessä heräävät entiset halut. Periculum on vain siinä, ettei hän nyt epätoivon vallassa tekisi tai päättäisi sellaista, mitä myöhemmin katuisi. Mutta minkä on sallittu tapahtua, se on jo tapahtunut, sillä onnettomuudessa ollaan nopeita tekemään päätöksiä. Minun palvelijapoikani vetää tuolla jo esiin matkavarusteita arkuista ja panee niitä kääröön; en siis puhu sentähden, etten haluaisi lähteä matkaan, vaan tarkoituksenani oli vain lohduttaa teitä.

— Taaskin olet parantavine laastareinesi kuin isä Michalille! — sanoi Skrzetuski.

— Niinkuin olin sinullekin. Muistatko? Kunhan vain pian löytäisin hänet, sillä pelkäänpä hänen piiloutuvan johonkin erämaahan tai häviävän kauas aroille, missä on tottunut oleilemaan nuoruudestaan asti. Te, herra Kmicic, huomautitte iästäni, mutta minä sanon teille, että jos en liiku sen nopeammin kuin pikalähetti kirjettä tuodessaan, niin käskekää minut palattuani nyppimään rihmoja vanhoista tilkuista tai silpimään herneitä tai antakaa minulle rukki. Minua eivät voi epämukavuudet pidättää lähtemästä, ei toisten vieraanvaraisuus minua eksytä, ei ruoka eikä juomakaan saata rientoani pidättää. Ette vielä ole nähneetkään sellaista retkeä! Tuskin enää maltan pysyä paikallani, on aivan kuin joku pistelisi minua naskalilla penkin alta. Olen jo käskenyt voidella matkapaitanikin pukin rasvalla suojaksi syöpäläisiä vastaan...

III.

Zagloba ei kuitenkaan matkannut niin nopeasti, kuin oli aikonut ja luvannut tovereilleen. Mitä lähemmäksi Varsovaa hän tuli, sitä hitaammin hän eteni. Se oli sitä aikaa, jolloin kuningas Jan Kasimir, suuri valtiomies ja sotapäällikkö, kukistettuaan rajaseuduilla leimahtaneet kapinat ja pelastettuaan valtakunnan aivan kuin vedenpaisumuksesta, luopui hallituksesta. Kaiken hän oli kärsinyt, kaiken kestänyt, kaikkien iskujen antanut itseään kohdata, jotka tulivat ulkonaisen vihollisen taholta; mutta kun hän sitten ryhtyi panemaan toimeen sisällisiä reformeja ja sai kansan puolelta avun asemesta vain vastustusta ja kiittämättömyyttä osakseen, silloin hän otti vapaaehtoisesti päästään kruunun, joka oli käynyt hänelle sietämättömän raskaaksi.

Maakuntapäivät ja yleiset vaalikokoukset oli jo pidetty ja primas Prażmowski oli määrännyt säädyt kokoontumaan marraskuun 5 päiväksi.

Paljon puuhasivat niihin aikoihin eri ehdokkaat, kovasti kilpailivat keskenään eri puolueet, ja vaikka vasta kuninkaanvaali oli kaikki ratkaiseva, ymmärsi jokainen kokoonkutsuttujen valtiopäivien tavattoman tärkeyden. Silloin oli lähettiläitä matkalla Varsovaan, ajopeleissä ja ratsain, seurueineen ja palvelijoineen; matkasi senaattoreita, itsekullakin mukanaan loistava hoviseura.

Teillä oli ahdasta, majatalot olivat täynnä, ja vain suurella vaivalla saattoi hankkia itselleen yösijan. Zagloballe luovutettiin kaikkialla sijaa hänen korkean ikänsä tähden, mutta sensijaan hänen suuri maineensa useasti aiheutti hänelle ajanhukkaa.

Hän saattoi esimerkiksi poiketa johonkin kapakkaan, mutta siellä oli niin täyttä, ettei saanut enää sormea mahtumaan. Ylhäinen henkilö, joka on seurueineen sen vallannut, tulee uteliaisuudesta katsomaan, kuka on saapunut, ja nähdessään vanhuksen, jonka viikset ja parta ovat valkoiset kuin maito, hän lausuu näin kunnianarvoisalle henkilölle:

— Pyydän tekemään sen kunnian, että tulette kanssani asuntooni haukkaamaan, mitä meillä sattuu olemaan.

Zagloba oli kohtelias mies, eikä kieltäytynyt, sillä hän tiesi, että jokaisesta on oleva mieluisaa tutustua häneen. Ja kun isäntä annettuaan hänen ensin astua kynnyksen yli senjälkeen kysyi: "Kenet minulla on kunnia — —?", niin hän otti asennon ja varmana siitä vaikutuksesta, minkä tekisi, vastasi kahdella sanalla:

— Zagloba sum!

Ei tapahtunut milloinkaan, ettei näiden kahden sanan jälkeen olisi häntä otettu vastaan avosylin ja huudahdettu: "Tämä on elämäni onnellisimpia päiviä!", minkä jälkeen isäntä huusi tovereilleen tai seurueelleen: "Katsokaa! Tuossa on esikuva, koko valtakunnan ritariston gloria et decus!" Silloin kokoonnuttiin Zagloban ympärille ihailemaan häntä, ja nuoriso tuli suutelemaan hänen matkatakkinsa liepeitä. Senjälkeen vedettiin esille tynnyreitä ja nassakoita ja alkoi ilonpito, jota toisinaan jatkui useita päiviä.

Yleensä luultiin hänen olevan edusmiehenä matkalla valtiopäiville, mutta kun hän sanoi, ettei niin ollut asianlaita, niin se herätti yleistä ihmettelyä. Mutta hän selitti luovuttaneensa edusmiesoikeutensa herra Domaszewskille, jotta nuoretkin voisivat toimia yleisten asiain hoidossa. Joillekuille hän kylläkin ilmoitti matkansa varsinaisen tarkoituksen; toisille taas hän, vapautuakseen kyselyistä, sanoi vain:

— Olen pienestä pitäen tottunut sotaan ja mieleni alkoi tehdä lähteä vanhoilla päivilläni vähän melskaamaan Doroszenkon kanssa.

Näitten sanojen jälkeen ihmeteltiin häntä vielä enemmän. Ei kukaan pitänyt häntä vähemmän arvoisena sentähden, ettei hän matkustanut edusmiehenä, sillä tiedettiinhän, että syrjästäkatsojain joukossa on sellaisia, jotka ovat paljon vaikutusvaltaisempia kuin itse edusmiehet. Muuten jokainen senaattori, kuuluisinkin, otti huomioon sen, että parin kuukauden kuluttua toimitettaisiin valitsijamiesvaalit ja silloin merkitsisi ritarien keskuudessa niin suurta arvoa nauttivan miehen jokainen sana tavattoman paljon.

Siksi suurimmatkin herrat syleilivät Zaglobaa ja mielistelivät häntä. Herra Podlaski juotti häntä kolme päivää; Pacyt herrat, jotka hän kohtasi Kaluszynissä, kantoivat häntä käsillään.

Monet antoivat panna salaa hänen ajopeleihinsä huomattavia lahjojakin: viinoja, viinejä, vieläpä kallisarvoisia matka-arkkuja, sapeleita ja pistoleja.

Hyvät päivät oli näin ollen Zagloban palvelijoillakin, mutta hän itse matkasi, vastoin päätöstään ja lupaustaan, niin hitaasti, että saapui vasta kolmannella viikolla Minskiin.

Sensijaan hän ei pysähtynyt Minskiin. Torille saavuttuaan hän näki niin suurenmoisen ja komean seurueen, ettei ollut sen veroista kohdannut koko matkalla: siinä oli aatelismiehiä ylen komeissa puvuissa, puoli rykmenttiä pelkkää jalkaväkeä, joka oli aseetonta, sillä valtiopäiville ei menty asestettuina, mutta niin uljaan näköistä, että Ruotsin kuninkaalla ei ollut komeampaa kaartia; suuri määrä kullattuja vaunuja, joissa oli verhoja ja mattoja majapaikkojen sisustamista varten matkan varrella, samoin vaunuja, joissa oli ruokasäiliöitä ja ruokatarpeita; senlisäksi oli miltei koko palvelijakunta muukalaista, niin että ani harva tuossa suuressa joukossa puhui ymmärrettävää kieltä.

Zagloba näki viimein erään puolalaispuvussa olevan aatelismiehen. Hän käski pysäyttämään ajopelinsä ja varmana hyvästä vastaanotosta pisti jo toisen jalkansa ulos vaunuistaan ja kysyi samalla:

— Kenen on tämä niin komea hoviseurue, ettei kuninkaallakaan voi olla komeampaa?

— Kenenkä muun se olisi, — vastasi aatelismies, — jos ei meidän herramme, ruhtinaan, liettuan tallimestarin?

— Kenen? — kysyi Zagloba uudelleen.

— Oletteko kuuro? Ruhtinas Boguslaw Radziwillin, joka on matkalla valtiopäiville ja josta — suokoon Jumala! — tulee vaalin tapahduttua valitsijamies.

Zagloba veti kiireesti jalkansa takaisin vaunuihinsa.

— Anna mennä! — huusi hän kyytimiehelle. — Täällä ei meillä ole mitään tekemistä!

Ja hän ajoi tiehensä vavisten kiukusta.

— Suuri Jumala! — puhui hän, — Tutkimattomat ovat Sinun toimesi, ja jos Sinä et singahduta salamaasi tuon petturin niskaan, niin siinä on Sinulla jokin salainen tarkoitus, jota järki ei pysty tajuamaan, vaikka inhimillisesti asiaa arvostellen tuommoinen roisto tarvitsisi kelpo löylytyksen. Mutta huonosti näkyvät olevan tämän loistavan valtion asiat, jos tuollaiset kavaltajat, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa, välttävät rangaistuksen, vieläpä voivat kulkea turvallisina ja mahtipontisina, esiintyvätpä — haa! — täysivaltaisina kansalaisina yleisissä asioissa. Siispä olemme tuhon omia, sillä missä maassa, missä muussa valtakunnassa voisi tämmöistä tapahtua? Hyvä oli kuningas Joannes Casimirus, mutta silläpä hän hemmottelikin ja totutti pahimmat turvallisina luottamaan siihen, että jäävät rankaisematta. Mutta ei se ole yksinomaan hänen syynsä. Selvää on, että kansastakin on kansalais-omatunto ja herkkyys hyveen noudattamiseen kokonaan kadonnut. Hyi! Hyi! Hän on edusmies! Hänen saastaisiin käsiinsä antavat kansalaiset isänmaan eheyden ja turvallisuuden, noihin samoihin käsiin, joilla hän on isänmaata raadellut ja takonut ruotsalaisiin kahleisiin! Hukassa olemme, ei ole muuta mahdollisuutta! Saattavat vielä tyrkyttää häntä kuninkaaksikin... Vaan mitäs, kaikki näkyy olevan tämmöisen kansan keskuudessa mahdollista. Hän on edusmies! Herra Jumala! Vaikka laki selvästi sanoo, ettei edusmiehenä voi olla se, joka on virassa vieraalla maalla, ja hänhän on rahkanaamaisen setänsä hallitusmies, Preussin ruhtinaskunnan kuvernööri! Ahaa! Maltahan, saan sinut kiikkiin! Mitäs merkitsee edusmiesten valtuuksien tarkastus? Jos minä en mene istuntosaliin ja ryhdy tähän asiaan vaikkapa syrjäisenä, niin tapahtukoon, että heti muutun pässiksi ja ajomieheni teurastajakseni. Edusmiesten joukosta löytyy kyllä sellaisia, jotka kannattavat minua. En tiedä, kykenenkö suoriutumaan sinusta niin, että saan sinulta riistetyksi edusmiehen valtuudet, sinä petturi, joka olet niin mahtava herra, mutta varmaa on, ettei se edistä sinun pääsyäsi valitsijamieheksi! Michal rukan täytyy nyt odottaa minua, sillä tässä minä toimin pro publico bono.

Näin tuumi Zagloba päättäen puuhata parhaansa mukaan tässä asiassa ja saada yksityisesti edusmiehet puolelleen. Siksi hän kiiruhti Minskistä mahdollisimman nopeasti Varsovaan, ettei myöhästyisi valtiopäiväin avajaisista.

Hän tulikin perille hyvissä ajoin. Edusmiehiä ja muuta väkeä oli saapunut niin paljon, ettei ollut saatavissa asuntoa Varsovassa eikä Pragassa eikä edes kaupungin ympäristössä; vaikeata oli myös pyrkiä kenenkään huonetoveriksi, sillä samassa huoneessa asui aina kolme tai neljä henkeä. Ensimmäisen yön vietti Zagloba Fukierin puodissa ja se meni jotakuinkin hupaisesti; mutta kun hän aamulla selvisi pöhnästään vaunuissaan, niin hän ei itsekään oikein tietänyt, mitä tekisi.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! — huudahteli hän pahalla tuulella katsellen Krakowskie Przedmieście nimistä kaupunginosaa, jonka läpi juuri oli ajamassa. — Tuossa on Bernhardilaisluostari ja tuossa Kazanowskien palatsin rauniot! Kiittämätön kaupunki! Verelläni ja työlläni piti minun anastaa se viholliselta, mutta nyt se ei suo minulle nurkkaa, mihin kallistaisin harmaan pääni.

Kaupunki ei kylläkään tahtonut olla antamatta nurkkaa harmaalle päälle, vaan sillä yksinkertaisesti ei ollut antaa sellaista.

Sensijaan potkaisi onni taas Zaglobaa, sillä juuri kun hän oli ajanut Koniecpolskien palatsin kohdalle, huusi jokin ääni sivulta ajajalle:

— Seis!

Mies pysähdytti hevosen. Samassa lähestyi tuntematon aatelismies ilostuneen näköisenä vaunuja ja huudahti:

— Herra Zagloba! Ettekö tunne minua?

Zagloba näki edessään noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka päässä oli ilveksennahkainen hattu ja siinä sulka, mikä oli nuhteettoman sotapalveluksen merkki, sekä yllään helakanpunainen alusnuttu ja tummanpunainen viitta, jossa oli kullattu vyö. Tuntemattoman kasvot olivat tavattoman kauniit. Hänen kasvojensa väri oli kalpea ja poskilla oli vain heikko punerrus, silmät olivat siniset, hyvin surumieliset ja miettiväiset, kasvojen piirteet erittäin säännölliset ja miehen piirteiksi liiankin kauniit. Vaikka hän oli puolalaispuvussa, oli hänellä pitkä tukka ja ulkomaalaiseen tapaan ajeltu parta. Pysähdyttyään vaunujen luo hän levitti sylinsä ja Zagloba syleili hänen kaulaansa, vaikka ei heti voinutkaan muistaa, kuka hän oli. He syleilivät toisiaan sydämellisesti ja väliin taas työnsivät toisiaan etemmäksi voidakseen katsella toisiaan paremmin. Viimein Zagloba sanoi:

— Anteeksi, mutta en vielä voi muistaa...

— Hassling-Ketling!

— Hyvänen aika! Kasvonne näyttivät minusta tutuilta, mutta puku on tehnyt teidät aivan toisen näköiseksi, sillä aikaisemmin näin teidät ratsumiehen takissa. Käytätte siis jo puolalaista pukuakin?

— Koska tätä valtiota, joka otti minut kodittoman jo poikasena ollessani hoiviinsa ja antoi minulle riittävän ravinnon, pidän omana äitinäni enkä tahdo tietää muusta. Ettekö tiedä, että olen sodan jälkeen saanut Puolan kansalaisen oikeudet?

— Sepä mieluisa uutinen! Teillä on siis ollut onnea?

— Sekä tässä asiassa että muussakin, sillä Kuurinmaalla, aivan Samogitian rajalla, tapasin miehen, jolla oli sama nimi kuin minulla, ja hän otti minut pojakseen, antoi minulle sukuvaakunansa ja omaisuutta... Hän asuu Kuurinmaalla, mutta tällä puolellakin hänellä on maatila, Szkudy, jonka hän on antanut minulle.

— Suokoon Jumala teille onnea! Olette siis jättänyt sotahommat?

— Heti kun jotakin sattuu, otan ehdottomasti osaa sotatoimiin. Senpä vuoksi olen antanut kylänikin vuokralle ja odotan täällä tilaisuuden ilmaantumista.

— Se on ritarin mieltä! Aivan tuollainen olin minäkin nuoruudessani, vaikka kyllä minussa vieläkin on puhtia! Mitäs te hommailette Varsovassa?

— Olen edusmies valtiopäivillä.

— Herra Jumala! Olette siis jo luita myöten puolalainen?

Nuori ritari hymähti.

— Sielultani myös, ja sehän on tärkeämpää!

— Oletteko naimisissa?

Ketling huokasi.

— En.

— Sitä vain puuttuukin. Kyllä se tapahtuu, odottakaahan vain! Vai eikö todellakaan muinainen tunteenne neiti Billewicziä kohtaan vielä ole haihtunut mielestänne?

— Koska tiedätte siitä, minkä luulin olevan salaisuutena, niin tietäkää myös, ettei ketään uutta ole tullut...

— Antakaa olla! Hän synnyttää kohdakkoin maailmaan pienen Kmicicin. Malttakaa mielenne! Mitäpä toimittaa huokaileminen, kun toinen elää hänen kanssaan paremmissa väleissä. Sanonpa suoraan, että semmoinen on naurettavaa.

Ketling kohotti surullisen katseensa.

— Sanoin vain, ettei uutta tunnetta ole ilmaantunut.

— Se tulee, älkää pelätkö! Me naitamme teidät! Tiedän omasta kokemuksestani, että liiallinen kestäväisyys lemmen asioissa aiheuttaa vain ikävyyksiä. Olin aikoinani uskollinen kuin Troilus, paljon ihania nautintoja ja hyviä tilaisuuksia jätin senvuoksi käyttämättä, ja miten paljon ikävyyksiä senlisäksi sainkaan aikaan!

— Suokoon Jumala jokaisen säilyä niin hyvätuulisena kuin te olette säilynyt.

— Koska olen aina elänyt siveästi, niin siksipä luitani ei kolotakaan! Missä asutte? Oletteko löytänyt asunnon?

— Minulla on mukava talo Mokotowin luona, rakensin sen heti sodan päätyttyä.

- Sepä onnellista! Minä taas olen eilisestä asti turhaan etsinyt olinsijaa kaupungissa.

— Hyvänen aika! Älkää kieltäytykö, hyväntekijäni, asettumasta talooni. Tilaa on riittävästi. Paitsi taloa on vielä piharakennus ja hyvä talli. On tilaa palvelijoille ja hevosille.

— Olettepa kuin taivaasta tipahtanut avukseni, totisesti!

Ketling nousi vaunuihin, ja he lähtivät ajamaan.

Matkalla Zagloba kertoi hänelle herra Wolodyjowskia kohdanneesta onnettomuudesta. Ketling väänteli käsiään, sillä hän ei vielä tietänyt asiasta mitään.

— Se koskee kovasti minuunkin, — sanoi hän viimein, — sillä kenties ette tiedäkään, miten hyviä ystäviä olimme viime aikoina. Yhdessä kävimme kaikki viimeiset sodat Preussissa ja piiritimme linnoituksia, joissa vielä oli ruotsalaista varusväkeä. Olimme sotaretkellä Ukrainassa ja Lubomirskia vastaan ja taas uudelleen Ukrainassa vojevodan kuoltua, kruununmarsalkka Sobieskin johdolla. Sama satula oli päänalaisenamme, samasta vadista söimme; Castoriksi ja Polluxiksi meitä sanottiinkin. Ja vasta kun hän lähti Samogitiaan hakemaan neiti Borzobohataa, tuli eron hetki. Kukapa olisi aavistanut, että hänen parhaat toiveensa niin nopeasti haihtuisivat kuin tuhka tuuleen!

— Ei ole mitään pysyväistä tässä murheen laaksossa, — vastasi Zagloba.

— Paitsi uskollinen ystävyys... Täytyy tuumia ja ottaa selkoa, missä hän on nyt. Kenties saamme tietää jotakin kruununmarsalkalta, joka pitää Wolodyjowskista kuin silmäterästään. Mutta jos hän ei tiedä, niin täällä on edusmiehiä kaikilta seuduilta. Mahdotonta on, ettei kukaan olisi kuullut mitään tuommoisesta ritarista. Parhaani mukaan autan teitä, paremmin kuin jos olisi kysymys minusta itsestäni.

Näin puhuen he saapuivat viimein Ketlingin taloon, joka oli kuin hovi. Se oli upeasti sisustettu ja siellä oli paljon kallisarvoisia huonekaluja, jotka oli joko ostettu tai tuotu saaliina sotaretkiltä. Varsinkin asekokoelma oli oivallinen. Zaglobaa ihastutti tämä näky ja hän sanoi:

— Oi, tehän voisitte sijoittaa tänne kaksikymmentä henkeä. Oli onni minulle, että tapasin teidät. Olisin kyllä voinut saada asunnon herra Antoni Chrapowickilla, sillä hän on tuttuni ja ystäväni. Myöskin Pacit pyysivät minua luokseen, sillä he koettavat saada kannattajia vastustaakseen Radziwillia, mutta tahdon jäädä teidän luoksenne.

— Olen kuullut liettualaisten edusmiesten puhuvan, — sanoi Ketling, — että koska nyt on liettuan vuoro, niin he tahtovat panna herra Chrapowickin lopullisesti valtiopäivien puhemieheksi.

— Ja hyvin tekisivätkin siinä. Hän on rehellinen ja asiallinen mies, vaikka hieman omavaltainen. Hänestä ei mikään ole niin tärkeätä kuin sopu; sitä hän vain pitääkin silmällä, miten saisi kaikki sovintoon. Vaan sanokaapa minulle suoraan, missä suhteessa olette Boguslaw Radziwilliin?

— Siitä lähtien, kun herra Kmicicin tataarilaiset ottivat minut vangiksi Varsovan edustalla, — en missään. Minä jätin sen palveluksen enkä siihen sen koommin pyrkinyt, sillä vaikka hän on mahtava herra, niin hän on ilkeä ja petollinen mies. Opin riittävästi tuntemaan häntä Taurogissa, kun hän koetti vietellä tuon taivaallisen olennon.

— Minkä taivaallisen? Mitä pötyä puhuttekaan! Savesta hänkin on tehty ja saattaa särkyä niinkuin paraskin posliinilelu. Mutta vähätpä nyt siitä!

Samassa Zagloba punastui vihastuksesta niin, että hänen silmänsäkin pullistuivat.

— Ajatelkaahan, tuo lurjus on edusmies!

— Kuka? — kysyi hämmästyneenä Ketling, jonka ajatus yhä askaroi Olenkassa.

— Boguslaw Radziwill! Entä mitä merkitsee valtuuksien tarkastus!? Kuulkaahan! Te olette edusmies, voitte ottaa esille tämän kysymyksen, ja minä karjaisen parvekkeelta kannattavani teitä, olkaa huoletta! Oikeus on puolellamme, ja jos he tahtovat sortaa oikeutta, niin voipa järjestää syrjästäkatsojaa keskuudessa niin kunnollisen pikku metakan, että siinä vertakin vuotaa.

— Jumalan tähden, älkää tehkö sitä! Minä teen asiasta esityksen, sillä se on paikallaan, mutta Jumala varjelkoon sotkemasta valtiopäiväin työtä.

— Minä menen myös Chrapowickin puheille, vaikka hän onkin kuin lämmin vesi eikä hänestä siis sanottavia hyödy; mutta koska hän on tuleva puhemies, niin hänestä riippuu kuitenkin paljon. Innostutan asiaan Pacit. Ainakin muistutamme yleisön mieleen kaikki hänen konnantyönsä. Matkalla kuulin, että tuo roisto aikoo tavoitella kruunua!

— Jopa kansa olisi suurimmassa alennustilassa eikä enää elämisen arvoinen, jos tuommoiset pääsisivät sen kuninkaiksi, — vastasi Ketling. — Mutta levätkää nyt, ja myöhemmin jonakin päivänä menemme herra kruununmarsalkan luo kysymään ystävästämme.

IV.

Muutamia päiviä myöhemmin avattiin valtiopäivät, ja puhemieheksi eli marsalkaksi valittiin, kuten Ketling oli ennustanut, herra Chrapowicki, joka silloin oli Smolenskin aatelismarsalkka ja myöhemmin Vitebskin vojevoda. Valtiopäivien tehtävänä oli vain määrätä vaalintoimitusaika ja asettaa ylin tuomioistuin, n.s. kaptur-oikeus, eikä tämmöisissä asioissa puoluevehkeilyille ollut sopivaa maaperää, ja senpä vuoksi valtiopäivät sujuivatkin verraten rauhallisesti. Vain ihan alussa herätti jonkin verran kuohuntaa kysymys edustajain valtuuksista. Kun edusmies Ketling asetti kyseenalaiseksi bielskiläisen kirjurin ja hänen virkatoverinsa ruhtinas Boguslaw Radziwillin vaalin laillisuuden, huudahti voimakas ääni syrjästä kuuntelijain joukosta: "Petturi! Vieraan maan virkamies!" Tähän ääneen yhtyi muitakin; yhtyivätpä siihen jotkut edusmiehetkin ja yht'äkkiä olivat valtiopäivät jakaantuivat kahteen puolueeseen, joista toinen tahtoi julistaa bielskiläiset edusmiehet valtuuksia vailla oleviksi, toinen tunnustaa heidät laillisesti valituiksi. Viimein sovittiin päätösvaltaisen tutkijakunnan asettamisesta. Se vaimensi kiistan ja hyväksyi vaalin.

Joka tapauksessa tämä juttu oli paha kolahdus ruhtinaalle. Sillä yksistään jo se, että oli tullut kyseenalaiseksi, oliko ruhtinas kelvollinen eduskunnan jäseneksi, ja se, että oli coram publico muistutettu mieleen kaikki hänen Ruotsin-sodan aikuiset kavalluksensa ja hänen petturuutensa, häpäisi häntä koko valtakunnan silmissä ja kaivoi pois pohjan hänen kaikilta kunnianhimoisilta aikeiltaan.

Hänen laskelmansa oli se, että kun Conden puolue, neuburgilainen puolue ja lotringilainen puolue, pienemmistä puhumattakaan, toimisivat toistensa vahingoksi, niin valituksi saattaisi helposti tulla oman maan mies.

Hänen ylpeytensä ja imartelijat sanoivat hänelle, ettei sellainen oman maan mies voisi olla kukaan muu kuin sellainen suuri herra, joka on hyvin älykäs, mahtava ja kuuluisaa sukua, toisin sanoen — hän itse.

Pitäen asioita visusti salassa hän oli jo alustavasti laskenut verkkojaan Liettuaan ja juuri ryhtynyt asettelemaan niitä Varsovaan, kun huomasikin yht'äkkiä, että jo heti alussa hänen verkkonsa oli revitty ja tehty niihin niin iso reikä, että kaikki kalat saattoivat helposti mennä niistä pois. Hän kiristeli hampaitaan koko ajan, kun hänen asiaansa tutkittiin, ja koska hän ei voinut kostaa Ketlingille, tämä kun oli edusmies, niin hän lupasi palkinnon sille hovilaisistaan, joka voisi ilmoittaa hänelle, kuka kuulijoista oli ensimmäiseksi huudahtanut Ketlingin tehtyä esityksensä: "Petturi ja kavaltaja!"

Zagloba oli niin tunnettu henkilö, ettei hänen nimensä voinut kauan pysyä salassa. Muuten hän ei ollenkaan salannutkaan asiaa. Ruhtinas tulistui vielä enemmän, mutta ällistyi myös aikalailla, kun sai kuulla, että hänen vastustajanaan oli niin yleisesti suosittu mies, jonka kimppuun ei uskaltanut käydä.

Zaglobakin oli tietoinen tästä yliotteestaan, ja kun alussa rupesi liikkumaan uhkaavia huhuja, niin hän lausui kerran suuressa aatelisseurassa:

- Enpä tiedä, miten hyvässä turvassa voisi olla se, joka aiheuttaisi vaikkapa vain hiuskarvan putoamisen päästäni. Vaalit ovat lähellä, ja kun satatuhatta ystävän sapelia on yhteen kokoontuneena, niin helpostipa siinä voidaan tehdä lihahakkelusta...

Nämä sanat tulivat ruhtinaan korviin. Hän puri vain huuliaan ja naurahti kopeasti, mutta sisimmässään hän myönsi Zagloban olevan oikeassa.

Seuraavana päivänä olivat hänen aikeensa vanhaan ritariin nähden ilmeisesti muuttuneet, sillä kun eräissä pidoissa joku mainitsi Zaglobasta, niin Boguslaw sanoi:

— Olen kuullut tuon aatelismiehen olevan sangen vihamielisen minua kohtaan, mutta minä pidän niin paljon urheista miehistä, että rakastan häntä edelleen, vaikka hän ei lakkaisikaan vahingoittamasta minua.

Viikkoa myöhemmin hän sanoi sen suoraan Zagloballe, kun he kohtasivat toisensa suurhetmani Sobieskilla.

Vaikka Zagloban kasvojen ilme pysyi tyynenä ja sangen ylväänä, niin hänen sydämensä alkoi kuitenkin hiukan pamppailla, kun hän näki ruhtinaan, sillä tämä oli joka tapauksessa verenhimoinen mahtava herra, jonka kädet ulottuivat pitkälle ja jota kaikki pelkäsivät. Mutta Boguslaw sanoi hänelle toisesta päästä pöytää:

— Herra Zagloba, tietooni on jo tullut, että te, vaikka ette ole edusmieskään, tahdoitte syyttä suotta estää minua olemasta valtiopäivillä, mutta minä annan sen teille kristillisesti anteeksi, ja jos joskus tarvitsette puoltolausettani, niin olen valmis teitä palvelemaan.

— Minä pysyin vain perustuslain pohjalla, — vastasi Zagloba, — mikä on jokaisen aatelismiehen velvollisuus; quod attinet suojelustanne, niin minun iässäni luullakseni Jumalan suojelus on tarpeellisempi, sillä olen lähes yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen.

— Ihana ikä, jos se on ollut yhtä hyveellinen kuin pitkä, mitä muuten en ollenkaan tahdo epäillä.

— Olen palvellut isänmaatani ja hallitsijaani enkä etsinyt vieraita jumalia.

Ruhtinas rypisti hiukan kulmiaan.

— Olette palvellut minuakin vastaan, tiedän sen. Mutta tehkäämme jo sovinto. Kaikki se on unhotettu, samoin sekin, että olette kannattanut contra me toisen yksityisiä, kateudesta johtuneita toimenpiteitä. Tuon vainoojani kanssa minulla on vielä laskuja selviteltävänä, mutta teille ojennan käteni ja tarjoan ystävyyttäni.

— Olen vain vähäpätöinen mies ja ystävyys on minulle ylen ylhäinen. Minun pitäisi sitä kurotella tai sitä saadakseni hypähdellä, mutta se on vanhoilla päivillä jo vaikeata. Jos taas puhutte laskujen selvittelyistä herra Kmicicin kanssa, joka on ystäväni, niin neuvonpa teitä sydämestäni luopumaan siitä laskuopista.

— Miksi niin? — kysyi ruhtinas.

— Koska laskuopissa on neljä laskutapaa. Vaikka Kmicicillä on melkoinen omaisuus, niin se on kuitenkin kuin kärpänen teidän ruhtinaalliseen rikkauteenne verraten, mutta herra Kmicic ei suostu jakoon; enentymisestään kertolaskua soveltamalla hän pitää itse huolen; vähennystä hän ei salli; jonkinmoinen yhteenlasku voisi hänen kannaltaan tulla kysymykseen, mutta en tiedä, miellyttäisikö se kovinkaan paljon teitä.

Vaikka Boguslaw oli perin harjaantunut sanasotaan, niin tuo Zagloban todistelu ja häikäilemättömyys saivat hänet niin ymmälle, ettei kieli kääntynyt hänen suussaan. Läsnäolijat rupesivat nauramaan, niin että maha hytki. Sobieski sanoi nauraen täyttä kurkkua:

— Siinä on vanha veitikka! Hyvin hän osaa käyttää sekä sapeliaan että kieltään! Parasta on olla puuttumatta häneen.

Boguslaw huomasi joutuneensa tekemisiin leppymättömän vihamiehen kanssa eikä koettanut enää voittaa puolelleen Zaglobaa, vaan heitti vain silloin tällöin muiden kanssa puhuessaan vihaisia silmäyksiä vanhaan ritariin.

Mutta hetmani Sobieski päästyään hyvään alkuun jatkoi:

— Te olette todellinen mestari, hyvä veljeni. Oletteko tavannut ketään veroistanne valtakunnassamme?

— Sapelin käytössä, — vastasi Zagloba ilostuneena kehumisesta, — on Wolodyjowski veroiseni. Kmicicinkin olen opettanut varsin taitavaksi.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi Boguslawiin, mutta tämä ei ollut kuulevinaan, vaan keskusteli innokkaasti vierustoverinsa kanssa.

— Ahaa! — sanoi hetmani. — Minä olen useasti nähnyt Wolodyjowskin toiminnassa ja menisin hänestä takuuseen, vaikka kysymyksessä olisi koko kristikunnan kohtalo. Vahinko, että sellaista soturia on kohdannut kuin ukkosen isku.

— Mitä hänelle on tapahtunut? — kysyi Sarbiewski, ciechanowiecilainen miekankantaja.

— Hänen lemmittynsä kuoli matkalla, Chęstochowassa, — vastasi Zagloba, — ja pahinta on, etten mitenkään ole saanut selville, missä hän on nyt.

— Hyvä Jumala! — huudahti herra Warszycki, Krakovan kastellaani. — Varsovaan tullessani minä tapasin hänet matkalla; hänkin oli tulossa tänne ja tunnusti minulle, että häntä kyllästyttää tämä maailma ja sen vanitates ja että hänen matkansa määränä on Mons regius, sillä hän tahtoo viettää murheellisen elämänsä viimeiset päivät rukoillen ja mietiskellen.

Zagloba alkoi repiä hiustensa jäännöksiä.

— Hänestä on tullut kamaldolimunkki, Jumala paratkoon! — huudahti hän mitä suurimman epätoivon vallassa.

Tämä kastellaanin kertoma uutinen teki kaikkiin syvän vaikutuksen.

Sobieski, joka piti sotilaista ja tiesi kokemuksestaan sangen hyvin, että isänmaa tarvitsi sellaisia, pahastui suuresti ja sanoi hetken kuluttua:

— Ei sovi vastustaa ihmisen vapaata tahtoa palvella Jumalaa, mutta vahinko miestä, ja vaikeata minun on olla sanomatta teille, että minun on sääli häntä. Hän oli ruhtinas Jeremin koulun sotilaita, kykeni suoriutumaan mistä vihollisesta tahansa ja oli kerrassaan verraton taisteltaessa tataarilaisia ja mellastelijoita vastaan. Vain vähän on aroilla sellaisia retkeilijöitä kuin Pivo kasakkain joukossa ja Ruszczyc varsinaisessa sotaväessä; mutta eivät hekään ole Wolodyjowskin veroisia.

— On onni, että nyt on rauhallisemmat ajat, — sanoi ciechanowiecilainen miekankantaja, — ja että pakanat tarkoin täyttävät ne traktaatit, jotka hyväksymään heidät on pakottanut hyväntekijäni miekka.

Tätä sanoessaan miekankantaja kumarsi Sobieskille. Tämä ilostui suuresti julkisesta ylistyksestä ja vastasi:

— Ensiksikin Jumala hyvyydessään soi minun siihen aikaan olla valtakuntamme kynnyksellä ja hiukan puristella vihollista, mutta toisena tekijänä oli hyvien sotamiesten uljuus, joka oli valmis vaikka mihin. Minä tiedän, että kaani on halukas noudattamaan traktaattia; mutta Krimillä niskoitellaan kaania vastaan, eivätkä bialogrodilaiset tataarit tottele häntä ollenkaan. Olen saanut tietää, että Moldaun rajoilla on nousemassa uhkaavia pilviä ja että voidaan hyökätä rajan yli. Olen käskenyt harjoittamaan tarkkaa tiedustelutoimintaa teitten varsilla, mutta minulla on niukasti sotamiehiä. Kun siirrän niitä jonnekin, niin toisaalle syntyy aukko. Varsinkin puuttuu minulta käytännöllistä väkeä, joka tuntee tataarilaisten menettelytavat, ja siksipä minun on niin sääli Wolodyjowskia.

Zagloba otti ohimoiltaan nyrkit, joilla oli puristanut päätään, ja huudahti:

— Mutta hän ei jää kamaldolimunkiksi, vaikka pitäisi suorittaa Mons regiuksella pakkoluovutus ja ottaa hänet pois väkivalloin! Kautta Jumalan! Jo huomenna lähden hänen luokseen. Jollei hän ota varteen puheitani, niin menen ruhtinas-primaksen ja kamaldolien kenraalin puheille! Vaikka minun olisi mentävä Roomaan, niin menen. En minä tahdo vähentää Jumalan kunnioittamista, mutta miten hänestä olisi kamaldolilaiseksi, kun hänelle ei kasva partakarvojakaan. Sen verran on partaa kuin minun nyrkissäni! Jumala paratkoon! Eihän hän kykene laulamaan messuakaan koskaan, ja jos rupeaa laulamaan, niin rotatkin pakenevat luostarista luullen kollikissan naukuvan omissa häissään. Suokaa anteeksi, että puhun, mitä suru minulle sanelee! Jos minulla olisi poika, niin en häntäkään rakastaisi niin, kuin olen rakastanut tätä nuorta miestä. Jumala häntä suojelkoon! Kun olisi ruvennut edes bernhardiiniksi, mutta rupesi kamaldolilaiseksi! Siitä ei tule mitään, niin totta kuin elän! Jo huomenna menen primaksen puheille ja pyydän häneltä kirjeen priorille.

— Hän ei varmaankaan ole ennättänyt vielä antaa munkkilupausta, — puuttui puheeseen marsalkka, — älkääkä te kovin innokkaasti taivutelko häntä, ettei hän rupeaisi itsepintaiseksi. Ja sekin on otettava lukuun, että hänen aikeessaan kenties ilmeneekin Jumalan tahto.

— Jumalan tahto? Jumalan tahto ei ilmene äkillisesti, sillä sanoohan vanha sananlaskukin, ettei hoppu ole hyväksi. Jos tässä olisi kysymys Jumalan tahdosta, niin olisin jo ammoin huomannut hänessä kutsumuksen, mutta hän ei ole koskaan ollut pappi, vaan rakuuna. Jos hän olisi tehnyt tämän päätöksen täydessä järjessä ollen, tyynesti ja harkiten, niin en sanoisi mitään; mutta eihän Jumalan tahto yllätä ihmistä epätoivon hetkellä hyökäten kuin haukka kananpojan niskaan. En minä rupea häntä liiaksi ahdistelemaan. Ennen lähtöäni harkitsen tarkoin itsekseni, mitä minun on hänelle sanottava, etten heti pilaisi asiaa. Panen toivoni Jumalaan! Tuo sotilas on aina luottanut enemmän minun järkeeni kuin omaansa; luulenpa nytkin niin käyvän, jollei hän ole kokonaan muuttunut.

V.

Seuraavana päivänä Zagloba varustettuna ruhtinas-primaksen kirjeellä ja neuvoteltuaan suunnitelmastaan Hasslingin kanssa soitti Mons regius luostarin portin kelloa. Hänen sydämensä pamppaili kovin, kun hän ajatteli, miten Wolodyjowski mahtaa ottaa vastaan hänet, ja itse puolestaan hän tiesi, että vaikka hän oli ennakolta harkinnut, mitä sanoisi, niin paljon riippui vastaanotosta, joka tulisi hänen osakseen. Näin mietiskellen hän nykäisi kellon vedintä toistamiseen, ja kun avain kitisi lukossa ja portti avautui raolleen, työntyi hän heti sisälle hieman väkivaltaisesti ja sanoi ällistyneelle nuorelle munkille:

— Minä tiedän, että tänne päästäkseen täytyy saada erikoinen lupa, mutta minulla on kirje arkkipiispalta ja pyydän, carissime frater, antamaan sen priorille.

— Tapahtuu tahtonne mukaan, — vastasi portin avaaja ja kumarsi nähtyään primaksen sinetin.

Sen sanottuaan hän vetäisi kaksi kertaa hihnasta, joka oli yhdistetty kelloon, kutsuakseen jonkun paikalle, sillä hän itse ei saanut poistua portilta. Soiton johdosta saapui toinen munkki, otti kirjeen ja poistui ääneti. Zagloba asetti penkille mytyn, joka hänellä oli mukanaan, istuutui sitten itse ja alkoi kovasti huohottaa.

— Frater, — sanoi hän viimein, — oletteko jo kauan ollut munkkina?

— Viidettä vuotta, — vastasi portinvartija.

— Noin nuori ja jo viidettä vuotta! Niin että jos mielenne tekisi täältä pois, niin se olisi jo myöhäistä. Mutta varmaankin olette monesti ikävöinyt maailmaan, sillä vilahtaapa jollekulle mieleen sota, toiselle kemut, kolmannelle hienohelmat...

— Apage! — sanoi munkki tehden hartaasti ristinmerkin.

— Kuinka? Eikö kiusaus ole koskaan saanut valtaa? — kysyi Zagloba uudelleen.

Mutta nuori munkki katsoi epäluuloisesti arkkipiispan lähettiä, joka puheli noin kummallisesti, ja vastasi:

— Kenen jälkeen ovi täällä sulkeutuu, se ei enää pääse pois.

— Sen saamme vielä nähdä! Mitäs herra Wolodyjowskille kuuluu? Onko hän terve?

— Ei täällä ole ketään sennimistä.

— Veli Michal? — sanoi Zagloba koetteeksi. — Entinen rakuunaeversti, joka on äskettäin tullut tänne?

— Me nimitämme häntä veli Jerzyksi, mutta hän ei ole vielä tehnyt munkkilupausta eikä voikaan sitä tehdä, ennenkuin määräaika on kulunut.

— Eikä hän luultavasti teekään sitä, sillä ette voi uskoa, frater, millainen naisten naurattelija hän on ollut! Sellaista kassapäitten pimittäjää ei löydä mistään luostar... tahdoin sanoa: ei mistään rykmentistä koko sotaväestä.

— Minun ei sovi kuulla tämmöistä, — sanoi munkki yhä enemmän ymmällä ja närkästyneenä.

— Kuulkaahan, frater. En tiedä, missä teillä on tapana ottaa vastaan kävijöitä, mutta jos se tapahtuu tässä, niin neuvoisin teitä veli Jerzyn saavuttua mieluummin poistumaan, tuonne noin, portin pielessä olevaan huoneeseen, sillä me puhelemme täällä peräti maallisista asioista.

— Tahdonpa jo nyt poistua, — sanoi munkki.

Näkyviin ilmestyi Wolodyjowski tai paremminkin veli Jerzy, mutta Zagloba ei tuntenut tulijaa, sillä herra Michal oli suuresti muuttunut.

Ensiksikin hän näytti pitkässä, valkoisessa munkkikaavussa pitemmältä kuin rakuunan takissa; toiseksi hänen ennen silmiin asti törröttävät viiksensä riippuivat alaspäin ja hän oli ryhtynyt kasvattamaan itselleen partaa, mutta sitä oli vain pari keltaista, noin puolen sormen pituista tupsua; lisäksi vielä hän oli suuresti laihtunut ja tullut surkean näköiseksi ja hänen silmistään oli kadonnut entinen kirkas loiste. Hän lähestyi hitaasti, kädet rinnalla kaavun alla ja pää alas painettuna.

Zagloba siis ei tuntenut häntä, vaan ajatteli, että tulija saattoi olla vaikkapa itse priori. Hän nousi seisomaan ja alkoi puhua:

— Laudetur...

Äkkiä hän katsahti tarkemmin, levitti kätensä ja huudahti:

— Herra Michal! Herra Michal!

Veli Jerzy antoi syleillä itseään, jonkinmoinen nyyhkytys värisytti hänen rintaansa, mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina. Zagloba syleili häntä kauan ja alkoi viimein puhua:

— Et sinä ole yksin itkenyt onnettomuuttasi. Minäkin olen sitä itkenyt, Skrzetuskit ja Kmicicit ovat itkeneet. Tyydy Jumalan tahtoon, Michal! Lohduttakoon ja palkitkoon sinua Laupias Isä!... Hyvin teit, että joksikin aikaa olet vetäytynyt yksinäisyyteen näissä tuskissasi. Onnettomuudessa ei mikään ole sen parempi kuin rukous ja hurskaat mietiskelyt. Annahan minun vielä kerran syleillä itseäsi! Tuskin näen sinua kyyneliltä.

Ja Zagloba itki aivan todella, niin liikutetuksi hän tuli nähdessään Wolodyjowskin. Viimein hän jatkoi puhettaan:

— Suo anteeksi, että olen keskeyttänyt sinun mietiskelysi, mutta toisin en voinut menetellä ja sinä itsekin myönnät sen, kun esitän sinulle syyni! Heh, Michal, paljon olemme yhdessä kokeneet pahaa niinkuin hyvääkin! Oletko löytänyt näiden ristikkojen takana jotain lohdutusta?

— Olen, — vastasi herra Michal, — niissä sanoissa, joita täällä joka päivä kuulen ja toistelen ja joita tahdon toistella kuolemaani asti: memento mori. Kuolema on minun lohdutukseni.

— Hm! Kuoleman saavuttaa helpommin taistelukentällä kuin luostarissa, jossa elämä kuluu sillä tavoin kuin jos joku hiljalleen purkaisi rihmaa auki kerästä.

— Täällä ei ole elämää, sillä ei ole maallisia pyrkimyksiä, ja jo ennen erkanemistaan ruumiista sielu ikäänkuin elää toisessa maailmassa.

— Jos on niin, niin enpä kerrokaan sinulle, että Bialogrodin tataarilaisjoukot valmistautuvat voimakkaaseen rynnäkköön valtiotamme vastaan, sillä ethän sinä välitä siitä.

Herra Michalin pikku viikset liikahtivat äkkiä ja oikea käsi tavoitti vaistomaisesti vasenta kuvetta, mutta kun siellä ei ollutkaan sapelia, niin hän pisti heti molemmat kätensä viittansa alle, painoi päänsä alas ja sanoi:

— Memento mori!

— Aivan niin, aivan niin! — sanoi Zagloba vilkuttaen hieman kärsimättömästi tervettä silmäänsä. — Eilen juuri herra Sobieski, hetmani, puhui: "Jospa Wolodyjowski olisi mukana edes tämän yhden suuren hyökkäyksen ajan! Sitten voisi mennä mihin luostariin itse vain haluaa. Jumala ei siitä vihastuisi, sitä suuremmat vain olisivat tämmöisen munkin ansiot." Mutta eihän ole ihmettelemistä, että sinä pidät omaa rauhaasi tärkeämpänä kuin isänmaan onnea, sillä: prima charitas ab ego.

Seurasi pitkä äänettömyys; vain herra Michalin viikset vetäytyivät kokoon ja alkoivat liikkua nopeasti, vaikkakin kevyesti.

— Ethän kai vielä ole antanut munkkilupausta, — kysyi viimein Zagloba, — ja voinet lähteä täältä milloin tahansa?

— En ole vielä munkkikunnan jäsen, sillä olen odottanut Jumalan armonosoitusta ja sitä, että kaikki kärsimystä tuottavat maalliset ajatukset poistuisivat sielustani. Armo onkin tullut osakseni, rauha palaa mieleeni. Voisin kyllä lähteä täältä, mutta en tahdo, sillä lähestyy aika, jolloin voin puhtaalla omallatunnolla ja vapaana maallisista pyyteistä antaa munkkilupauksen.

— En koetakaan saada sinua luopumaan tuosta kiitettävästä päätöksestäsi, mutta muistan, että kun Skrzetuski aikoinaan tahtoi ruveta munkiksi, niin hän odotti sentään, kunnes isänmaa vapautuisi vihollisten hyökkäyksestä. Mutta tee sinä niinkuin tahdot. En totisesti minä rupea sinua houkuttelemaan, sillä tunsin itse aikoinani kutsumusta luostarielämään. Viisikymmentä vuotta sitten olin jo munkin alokkaana, — lurjus olen, jos valehtelen! Mutta Jumala johdatti tieni toisaalle!... Sen vain sanon sinulle, Michal, että nyt sinun on lähdettävä täältä mukaani vaikkapa vain pariksi päiväksi.

— Miksi minun on lähdettävä täältä? Jättäkää minut rauhaan! — sanoi Wolodyjowski.

Zagloba nosti viittansa reunan silmilleen ja alkoi nyyhkiä.

— En minä itselleni, — sanoi hän katkonaisella äänellä, — pyydä suojelusta, vaikka ruhtinas Boguslaw Radziwill hankkii minulle kostoa ja yllyttelee murhaajia kimppuuni eikä ole ketään, kuka puolustaisi ja suojelisi minua vanhusta... Olin ajatellut, että sinä! Vaan vähät siitä!... Minä tulen aina rakastamaan sinua, vaikka et tahtoisi tietää minusta kerrassaan mitään... Rukoile vain sieluni puolesta, sillä Boguslawin kynsistä minä en selviydy!... Käyköön minulle niinkuin käy. Mutta eräs toinen toverisi, joka on jakanut kanssasi jokaisen leipäpalasensa, on kuolemaisillaan ja tahtoisi viimeisen kerran nähdä sinua eikä tahtoisi kuolla tekemättä sinulle eräitä tunnustuksia, joista riippuu hänen sielunsa rauha.

Herra Michal, jota jo oli suuresti liikuttanut kertomus Zagloban turvattomuudesta, hätkähti nyt ja kysyi tarttuen Zagloban olkapäihin:

— Skrzetuskiko?

— Ei Skrzetuski, vaan Ketling!

— Herra Jumala! Mitä hänelle on tapahtunut?

— Ruhtinas Boguslawin vartiomiehet ampuivat häntä, kun hän puolusti minua, enkä tiedä, elääkö hän enää seuraavaan päivään. Sinun takiasi, Michal, jouduimme sellaiseen selkkaukseen, sillä tulimme Varsovaan vain keksiäksemme sinulle jonkin lohdutuksen. Tule pois täältä vaikkapa kahdeksi päiväksi ja lohduta kuolevaa. Palaat sitten joskus taas tänne... tulet munkiksi... Toin mukanani primaksen määräyksen priorille, ettei sinulle tehtäisi vaikeuksia... Pidä vain kiirettä, sillä jokainen hetki on kallis!...

— Herra Jumala! — sanoi Wolodyjowski. — Mitä kuulen! Esteitä ei minulle täällä voida tehdä, sillä minä olen toistaiseksi vain tavallani perehtymässä... Herra Jumala! Kuolevan pyyntö on pyhä asia! Sitä en voi hylätä!

— Se olisi kuolemansynti! — huudahti Zagloba.

— Niin! Aina se on tuo petturi Boguslaw!... Mutta jos en kosta Ketlingin puolesta, niin jääköön ainaiseksi tännekin palaamatta... Kyllä minä löydän nuo aatelisherrat, nuo vartiomiehet ja annan heille päin naamaa... Suuri Jumala! Taas nousee syntisiä ajatuksia mieleeni! Memento mori!... Odottakaa tässä, kun pukeudun entisiin vaatteisiini, sillä munkkikaapu yllä ei minun ole lupa mennä maailmalle...

— Tässä on puku! — huudahti Zagloba siepaten käärön, joka tähän asti oli ollut hänen vierellään penkillä. — Kaikkea olen ajatellut edeltäkäsin, kaikki olen laittanut valmiiksi... Siinä on saappaat, on oivallinen miekka ja nuttu...

— Menkäämme kammioon, — sanoi kiireesti pieni ritari.

He lähtivät, ja kun he tulivat takaisin, niin ei Zagloban rinnalla astellutkaan valkopukuinen munkki, vaan upseeri, jolla oli polviin asti ulottuvat keltaiset saappaat, miekka vyöllä ja valkea miekankannin yli olan.

Zagloba vilkutti silmäänsä ja nauroi partaansa nähdessään portinvartijamunkin, joka oli selvästi paheksuvan näköinen avatessaan heille portin.

Lähellä luostaria, vähän alempana, odottivat Zagloban ajopelit ja niiden luona kaksi palvelijaa. Toinen istui ajajan istuimella pidellen komean nelivaljakon ohjaksia. Herra Wolodyjowski loi heti tuntijan silmäyksen hevosiin. Toinen palvelija seisoi ajoneuvojen luona toisessa kädessään homeinen iso pullo, toisessa kaksi pikaria.

— Mokotowiin on kappale matkaa, — sanoi Zagloba, — ja Ketlingin vuoteen ääressä odottaa meitä ankara murheen hetki. Ryyppää siis, Michal, jotta sinulla olisi voimia kestää kaikki, sillä oletpa melko kurjassa kunnossa.

Näin sanoen Zagloba sieppasi pullon palvelijan kädestä ja täytti molemmat pikarit viinillä, joka oli niin vanhaa, että näytti tulleen vanhuuttaan sakeaksi.

— Tämä on oivallista juomaa, — sanoi hän asettaen pullon maahan ja ottaen pikarit. — Ketlingin terveydeksi!

— Hänen terveydekseen! — toisti Wolodyjowski. — Kiiruhtakaamme!

Ja he tyhjensivät pikarin yhdellä henkäyksellä.

— Kiiruhtakaamme! — toisti Zagloba. — Kaada, poika! Skrzetuskin terveydeksi! Kiiruhtakaamme!

He joivat taas pohjaan, sillä oli todellakin jo aika lähteä.

— Noustaan vaunuihin! — huudahti Wolodyjowski.

— Etkö juokaan minun terveydekseni? — kysyi Zagloba surullisella äänellä.

— Mutta pian!

Ja he joivat pohjaan pian. Zagloba tyhjensi pikarinsa yhdellä henkäyksellä, vaikka viiniä oli siinä melkoinen määrä, minkä jälkeen hän pyyhkimättä viiksiäänkään alkoi huutaa:

— Olisin kiittämätön, jos en joisi sinun maljaasi! Kaada, poika!

— Kiitos! — vastasi veli Jerzy.

Pullo oli tyhjä. Zagloba tarttui sen kaulaan ja särki sirpaleiksi, sillä hän ei voinut katsella tyhjiä pulloja. Sitten he nousivat nopeasti ajopeleihin ja lähtivät.

Jalo juoma täytti kohta heidän suonensa miellyttävällä lämpimällä ja heidän sydämensä jonkinlaisella uljuudella. Veli Jerzyn poskille oli ilmestynyt vieno punerrus ja hänen katseensa oli taas yhtä tulinen kuin ennenkin.

Vaistomaisesti kohosivat hänen kätensä tavan takaa viiksiin. Hän kierteli niitä niin, että niiden kärjet tulivat teräviksi kuin neula ja lähentelivät silmiä. Hän alkoi myös katsella hyvin kiinnostuneena ympärilleen aivan kuin olisi nähnyt kaikkea ensimmäisen kerran.

Yht'äkkiä Zagloba iski kämmenillään polviinsa ja huudahti syyttä suotta:

— Hoc! Hoc! Olen varma siitä, että kun Ketling näkee sinut, niin hän tulee taas terveeksi! Hoc! Hoc!

Hän otti Michalia kaulasta ja alkoi syleillä kaikin voimin.

Wolodyjoswki ei tahtonut olla häntä huonompi, ja niin he syleilivät toisiaan yhä hartaammin.

Sitten he ajoivat jonkin aikaa miellyttävän äänettömyyden vallitessa. Etukaupungin taloja alkoi jo näkyä tien molemmin puolin.

Talojen edustalla oli vilkasta liikettä. Joka suuntaan kulki porvareita, erivärisiin pukuihin puettuja palvelijoita, sotilaita ja aatelismiehiä, jotka usein olivat sangen komeita.

— Valtiopäiville on tullut määrättömästi aatelia, — sanoi Zagloba, — sillä monikin, vaikka ei olekaan edusmies, tahtoo olla läsnä kuuntelemassa ja katselemassa. Kaikki talot ja huoneet ovat niin täynnä, että vaikeata on minkäänlaisen asunnon löytäminen. Entä miten paljon aatelisnaisia kuljeksiikaan kaduilla, — sanonpa, että niitä on enemmän kuin partakarvojasi! Ja ovatpa, peijakkaat, niin sieviä, että väliin miehen tekee mieli räpytellä käsiään sivuihinsa, niinkuin gallus siipiään, ja ruveta kiekumaan. Katsohan, katsohan tuota mustanpuhuvaa, jonka jäljessä kulkee heitukka kantaen viheriäistä turkkia! Eikö olekin ihastuttava, mitä?

Tätä sanoessaan Zagloba töytäisi nyrkillään Wolodyjowskia kylkeen. Tämä katsoi, hänen viiksensä alkoivat liikkua, silmänsä välähtivät, mutta samassa hän häpesi, malttoi mielensä, painoi päänsä alas ja sanoi vähän vaiti oltuaan:

— Memento mori!

Mutta Zagloba otti häntä uudelleen kaulasta.

— Jos rakastat minua, per amicitiam nostram, jos kunnioitat minua, niin mene naimisiin! On niin paljon kelpo neitosia, mene naimisiin!

Veli Jerzy katsoi kummastuneena ystäväänsä. Zagloba ei voinut olla juovuksissa, sillä usein hän oli juonut kolminkertaisesti tuon äskeisen määrän päihtymättä. Hän puhui siis vain siksi, että tunteet saivat vallan. Mutta kaikki tämmöiset ajatukset olivat nyt niin kaukana herra Michalin mielestä, että ensihetkellä hämmästys valtasi hänet.

Sitten hän kuitenkin katsoi ankarasti Zaglobaa silmiin ja kysyi:

— Ettehän vain liene humalassa?

— Sanon sinulle sydämestäni: nai! Wolodyjowski tuli vielä ankaramman näköiseksi:

— Memento mori!

Mutta Zagloba ei säikähtänyt vähästä.

— Michal, jos sinä rakastat minua, niin tee se, että suutelet koirani nenää noilla "mementoillasi". Repeto, että teet niinkuin tahdot, mutta minä ajattelen näin: palvelkoon jokainen Jumalaa sillä, miksi hän on luotu, ja sinut on luotu miekkaa käyttelemään, sillä ilmeneehän siinä Hänen tahtonsa, kun sinä olet siinä taidossa saavuttanut sellaisen täydellisyyden. Jos Hän olisi tahtonut, että olisit pappi, niin Hän olisi antanut sinulle kokonaan toisenlaiset kyvyt ja tehnyt sydämesi enemmän kirjoihin ja latinaan taipuvaksi. Huomaa sekin, että pyhät soturit nauttivat taivaassa yhtä suurta kunnioitusta kuin pyhät munkitkin ja taistelevat helvetin sotajoukkoja vastaan ja saavat palkintonsa Jumalan kädestä, kun palaavat tuoden voittosaaliinaan lippuja... Kaikki tämä on totta, ethän voine sitä kieltää?

— En kiellä ja tiedän myös, että on vaikeata ruveta väittelemään teidän älyänne vastaan. Mutta myöntänettehän tekin puolestanne, että murhetta on parempi hoidella luostarissa kuin maailmassa.

— Pyh! Jos on parempi, niin sitä suurempi syy on välttää luostareita murheessa. Tyhmä on se, joka murhettansa ruokkii sensijaan että pitäisi sitä nälällä, jotta se peto kuolisi mahdollisimman pian.

Wolodyjowski ei löytänyt heti vastaväitteitä ja oli senvuoksi vähän aikaa vaiti, mutta lausui sitten surullisella äänellä:

— Älkää muistuttako minua avioliitosta, sillä sellaiset muistutukset tekevät vain mieleni uudelleen murheelliseksi! Eikä ole enää entistä haluakaan, sillä sen ovat kyynelet huuhtoneet pois, eikä ole ikäkään sellainen. Jopa alkaa päälakenikin kuultaa tukan alta. Neljäkymmentäkaksi vuotta ja viisi- kolmatta sotaretkeä ei ole leikkiä, ei totisesti olekaan!

— Jumala, älä rankaise häntä tästä pilkasta! Neljäkymmentäkaksi vuotta! Hyh! Kaksi kertaa niin paljon ikävuosia on minun hartioillani, ja sittenkin täytyy miehen toisinaan ponnistaa pitääkseen itsensä aisoissa ja hillitäkseen verensä hehkua. Kunnioita tuon suloisen vainajan muistoa, Michal! Olithan hänestä hyvä, kuinka siis toisista olisit mitätön ja liian vanha?

— Antakaa minun olla rauhassa! Antakaa minun olla rauhassa! — sanoi Wolodyjowski surkealla äänellä.

Ja kyynelet alkoivat virrata hänen viiksilleen.

— En sano enää sanaakaan! — sanoi Zagloba. — Lupaa vain minulle ritarisanallasi, että osoittautuivatpa Ketlingin asiat millaisiksi tahansa, niin olet kuukauden kanssamme. Skrzetuskiakin sinun on tavattava!... Jos myöhemmin mielesi tekee palata luostariin, niin ei kukaan estele sinua.

— Lupaan sen! — sanoi herra Michal.

Ja heti he muuttivat puheenaihetta. Zagloba alkoi kertoa valtiopäivistä ja miten hän oli nostanut kysymyksen ruhtinas Boguslawin kelpoisuudesta edustajaksi sekä Ketlingin edesottamisista.

Väliin hän keskeytti kertomuksensa ja vaipui ajatuksiinsa. Hänen mietteensä olivat kuitenkin ilmeisesti iloista laatua, sillä tavan takaa hän löi käsillään polviinsa ja hoki:

— Hoc! Hoc!

Mutta kuta lähemmäksi Mokotowia he tulivat, sitä selvemmin alkoi Zagloban kasvoissa kuvastua eräänlainen levottomuus. Yht'äkkiä hän kääntyi Wolodyjowskiin päin ja sanoi:

— Muistatko? Sinä lupasit, että olivatpa Ketlingin asiat miten tahansa, niin sinä olet kuukauden kanssamme!

— Lupasin ja siinä pysyn,-vastasi Wolodyjowski.

— Tässä onkin Ketlingin talo! — huudahti Zagloba. — Hyvin hän asuu!

Sitten hän huusi ajajalle:

— Läiskähdytäpä piiskallasi! Tänään on tässä talossa juhla!

Alkoi kuulua kovia piiskan läiskähdyksiä. Mutta ennenkuin ajopelit ennättivät portista sisälle, riensi kuistilta useita tovereita, jotka Wolodyjowski hyvin tunsi; näiden joukossa oli vanhoja sotatovereita Chmielnickiä vastaan käytyjen taistelujen ajoilta ja myös nuoria tovereita viimeisiltä retkiltä; joukossa oli herra Wasilewski ja herra Nowowiejski, jotka olivat vielä nuorukaisia, mutta kiihkeitä sotureita: he olivat karanneet melkein poikasina koulusta ja olleet muutamia vuosia sotaretkillä Wolodyjowskin johdossa. Heistä piti pieni ritari tavattomasti.

Vanhempien joukkoon kuului herra Orlik, Nowinin sukua. Hänen kalloaan ympäröi kultainen vanne, sillä ruotsalainen kranaatti oli aikoinaan sen halkaissut. Joukossa oli myös herra Ruszczyc, puolivilli arojen ritari, verraton retkeilijä, jonka maine oli niin suuri, että vain Wolodyjowski oli kuuluisampi. Oli vielä muutamia muitakin. Nähtyään kaksi miestä ajopeleissä alkoivat kaikki huutaa:

— On, on! Vicit Zagloba! On!

He syöksähtivät ajopelien luo, tempasivat pienen ritarin käsiinsä ja kantoivat hänet kuistille toistellen:

— Terve, rakkain toverimme! Nyt saimme emmekä päästä! Vivat Wolodyjowski, ritareista uljain, koko sotajoukon kaunistus! Arolle kanssamme, veli! Villeille kentille! Siellä puhaltaa tuuli surusi pois!

Vasta kuistilla he laskivat hänet alas käsistään. Hän tervehti kaikkia hyvin liikutettuna tästä vastaanotosta. Sitten hän alkoi heti kysellä:

— Kuinka on Ketlingin laita? Vieläkö hän on elossa?

— On, on! — vastattiin yhteen ääneen, mutta vanhojen soturien viikset alkoivat liikkua suun vääntyessä omituiseen hymyyn. — Mennään hänen luokseen, sillä muuten hän tuskin malttaa olla alallaan, niin kärsimättömästi hän odottaa sinua.

— Hän ei näy olevankaan niin lähellä kuolemaa kuin herra Zagloba puhui, — sanoi pieni ritari.

He menivät eteiseen ja siitä isoon huoneeseen. Sen keskellä oli pöytä, joka oli laitettu valmiiksi kekkereitä varten, ja eräässä nurkassa näkyi valkoisella hevosen nahalla peitetty makuulavitsa, jolla loikoi Ketling.

— Ystäväni! — sanoi Wolodyjowski kiiruhtaen hänen luokseen.

— Michal! — huudahti Ketling, kavahti pystyyn ja tempasi pienen ritarin syliinsä aivan täysin voimin.

Sitten he syleilivät toisiaan niin, että nostivat vuoroon toisiaan ilmaan.

— Minua käskettiin teeskentelemään, että olen sairas, — sanoi skotlantilainen, — tekeytymään kuolemaisillani olevaksi, mutta nähdessäni sinut en voinut hillitä itseäni. Olen terve kuin kala, eikä minulle ole sattunut mitään. Kysymys oli vain siitä, että saataisiin sinut ulos luostarista!... Anna anteeksi, Michal!... Sydämemme sai meidät ryhtymään tähän viekkauteen!...

— Villeille kentille kanssamme! — huudahtivat uudelleen ritarit ja alkoivat voimakkailla käsillään lyödä sapeleihinsa, niin että huoneessa syntyi valtava kalina.

Mutta herra Michal oli kovin hämmästynyt. Hetkisen hän oli vaiti, mutta katsahti sitten kaikkiin ja varsinkin Zaglobaan ja lausui:

— Voi teitä pettureita! Minä luulin, että Ketling oli hakattu henkihieveriin!

— Kuinka, Michal? — huudahti Zagloba. — Oletko vihoissasi siitä, että Ketling on terve? Et soisi hänen olevan terveen, vaan toivot hänen kuolemaansa. Niinkö kivikovaksi on tullut sydämesi, että tahtoisit nähdä kaikki paareilla, Ketlingin ja herra Orlikin ja herra Ruszczycin ja nämä nuorukaiset, haa, vieläpä Skrzetuskin ja minut, minut, joka rakastan sinua kuin omaa poikaani!

Zagloba peitti silmänsä ja huudahti vielä surullisemmalla äänellä:

— Mitäpä arvoa on elämällä, hyvät herrat, sillä ei ole kiitollisuutta tässä maailmassa, on vain tunteettomuutta!

— Hyväinen aika! — vastasi Wolodyjowski. — En minä toivo teille pahaa, mutta te ette osanneet kunnioittaa suruani...

— Hän ei soisi meidän elävän! — toisti Zagloba.

— Rauhoittukaa!

— Sanoo, ettemme tahdo kunnioittaa hänen suruaan, ja miten olemmekaan kuitenkin itkeneet hänen onnettomuuttaan, hyvät herrat! Totisesti! Otan Jumalan todistajaksi, että tahtoisimme karkoittaa sinun murheesi sapeleillamme, ja niin on ystävien aina tehtäväkin. Mutta koska olet luvannut jäädä ainakin kuukaudeksi pariimme, niin rakasta meitä vielä edes se kuukausi, Michal!

— Kuolemaani asti rakastan teitä! — vastasi Wolodyjowski.

Keskustelun katkaisi uuden vieraan tulo. Soturit, joiden huomio oli kiintynyt Wolodyjowskiin, eivät olleet kuulleet tämän vieraan saapumista ja huomasivat hänet vasta nyt, kun hän jo oli astumassa ovesta sisälle. Hän oli hyvin kookas mies, hänellä oli kaunis ja ryhdikäs vartalo, kasvot olivat kuin roomalaisella keisarilla, niissä kuvastui mahtavuutta ja samalla hallitsijan hyvyyttä ja lempeyttä. Hän oli kokonaan toisenlainen kuin nuo kaikki muut sotilaat; hän seisoi heidän vierellään tuntuvasti suurempana, aivan niinkuin lintujen kuningas kotka, jonka ympärillä on haukkoja...

— Herra suurhetmani! — huudahti Ketling ja riensi isäntänä tervehtimään.

— Herra Sobieski! — toistivat muut. Kaikki kumarsivat hänelle hyvin kunnioittavasti. Muut paitsi Wolodyjowski tiesivät, että hetmani tulisi, sillä hän oli luvannut Ketlingille sen, mutta kuitenkin teki hänen tulonsa niin voimakkaan vaikutuksen, ettei vähään aikaan kukaan ensimmäiseksi uskaltanut avata suutaan. Tämä tulo oli harvinainen suosionosoitus. Mutta Sobieski piti sotureista enemmän kuin mistään muusta ja varsinkin niistä, jotka olivat hänen kanssaan useasti otelleet tataarilaisten kanssa; hän piti heitä melkein kuin omana perheenään, ja senvuoksi hän oli päättänyt käydä tervehtimässä Wolodyjowskia, lohduttaa häntä, vieläpä osoittamalla poikkeuksellista suosiota koettaa pidättää hänet miestensä joukossa.

Tervehdittyään Ketlingiä hän ojensi heti kätensä pientä ritaria kohti, ja kun tämä astui hänen luokseen ja syleili hänen polviaan, syleili hän käsillään Wolodyjowskin päätä.

— No, vanha soturi! — sanoi hän. — No niin! Jumalan käsi on painanut sinut maahan, mutta Hän myös kohottaa sinut ja lohduttaa sinua... Jumala olkoon kanssasi! Jäätkö joukkoomme?...

Nyyhkytys vavahdutti herra Michalin rintaa.

— Jään! — sanoi hän kyynelet silmissä.

— Se on hyvä, tämmöisiä saisi olla mahdollisimman paljon! Mutta nyt, vanha toveri, muistelkaamme niitä aikoja, kun me Ukrainan aroilla teltoissa istahdimme pitämään pitoja. Hyvä on minun olla joukossanne! Jatkoa, isäntä, jatkoa!

— Vivat Joannes dux! — huusivat kaikki äänet. Alkoivat kemut, joita kesti kauan.

Seuraavana aamuna hetmani lähetti Wolodyjowskille vaaleavärisen ratsun.

VI.

Ketling ja Wolodyjowski päättivät taas tilaisuuden tullen ratsastaa aina rinnatusten, istua saman nuotion ääressä, maata sama satula päänaluksena.

Mutta sattuma erotti heidät toisistaan jo viikon kuluttua heidän ensimmäisestä tapaamisestaan. Kuurinmaalta saapui lähetti ilmoittamaan, että se Hassling, joka oli ottanut nuoren skotlantilaisen pojakseen ja antanut hänelle lahjaksi omaisuuden, oli nyt yht'äkkiä sairastunut ja halusi tavata ensitilassa ottopoikaansa. Nuori ritari ei kauan arvellut, vaan nousi ratsun selkään ja lähti matkaan.

Ennen lähtöään hän pyysi Zaglobaa ja Wolodyjowskia käyttämään hänen taloaan kuin omaansa ja asumaan siinä niin kauan kuin miellytti.

— Kenties Skrzetuskit saapuvat tänne, — sanoi hän. — Vaalien aikana ainakin hän itse saapuu varmasti; mutta vaikka hän tulisi koko perheineenkin, niin onhan täällä tilaa niille kaikille. Minulla ei ole mitään omaisia, ja vaikka minulla olisi veljiä, niin hekään eivät olisi minulle läheisempiä kuin te.

Zagloba oli erittäin iloinen tästä pyynnöstä, sillä hänen olonsa Ketlingin talossa oli sangen mukavaa. Wolodyjowskia se niinikään miellytti.

Skrzetuskit eivät saapuneetkaan, mutta sensijaan ilmoitti sinne tulevansa Wolodyjowskin sisar, joka oli naimisissa Latyczowin hovipöytämestarin Makowieckin kanssa. Hänen lähettinsä saapui hetmanin hoviin tiedustamaan, tietäisikö kukaan aatelismiehistä pienen ritarin olinpaikan. Luonnollisesti hänet opastettiin heti Ketlingin taloon.

Wolodyjowski ilostui suuresti, sillä vuosikausiin hän ei ollut nähnyt sisartaan, ja saatuaan kuulla tämän asettuneen paremman asunnon puutteessa Rybakiin kurjaan hökkeliin hän kiiruhti heti pyytämään häntä muuttamaan Ketlingin taloon.

Hämärsi jo, kun hän joutui sisarensa luo, mutta hän tunsi hänet heti, vaikka kaksi muuta naista oli samassa huoneessa. Pöytämestarin rouva oli pienikokoinen kuin kerä.

Sisarkin tunsi hänet. He syleilivät toisiaan eivätkä pitkään aikaan voineet puhua sanaakaan, tunsivat vain toistensa lämpimät kyynelet kasvoillaan. Huoneessa olevat kaksi naista seisoivat kuin kynttilät katsellen tervehtimistä.

Ensimmäisenä sai puhelahjansa takaisin rouva Makowiecka ja alkoi huudahdella vienolla ja jokseenkin vinkuvalla äänellä:

— Miten monta vuotta! Miten monta vuotta! Jumala sinua auttakoon, rakkahin veljeni! Heti kun tuli tieto onnettomuudestasi, lähdin matkaan. Ei miehenikään pidätellyt minua, sillä Budziakista päin uhkaa pahat... Puhutaan myös Bialogrodin tataarilaisista. Varmasti asema synkistyy, sillä suuria lintuparvia on nähty ja niinhän on aina ollut hyökkäysten edellä. Jumala sinua lohduttakoon, rakas, armas, kultainen veljeni! Mieheni saapuu tänne myös vaalien ajaksi; hän sanoi minulle: ota tytöt mukaasi ja mene heti. Viihdytät (sanoi) Michalia hänen murheessaan, tataarilaisilta pitäisi joka tapauksessa (sanoi) laittautua turvaan jonnekin, sillä maassa alkaa palo, ja näin järjestyvät molemmat asiat sopivasti. Mene (sanoi) Varsovaan, vuokraa hyvä asunto ajoissa, jotta meillä olisi olinpaikka. Hän menee sikäläisten kanssa rajaseuduille kuulostamaan. Sotaväkeä on seudullamme vähän. Meillä on aina niin. Rakkahin Michalini! Tule ikkunan luo, että saan katsella kasvojasi. Olet laihtunut, mutta toisinhan ei voi ollakaan semmoisen surun kohdattua. Helppoa oli mieheni sanoa siellä kotosalla: etsi asunto! Täällä on mahdotonta saada mitään; tämmöisessä hökkelissä nyt olemme. Töin tuskin sain kolme kupoa olkia vuoteeksemme.

— Salli, sisareni... — sanoi pieni ritari. Mutta sisar ei tahtonut sallia, vaan puhui edelleen aivan kuin mylly olisi ratissut.

— Tähän me jäimme, ei ollut muuta paikkaa. Isäntäväkikin on kuin metsän petoja, kenties ovatkin ilkeitä ihmisiä. Tosin on meillä mukanamme neljä palvelijaa, reippaita nuoria miehiä, emmekä me itsekään ole arkalasta kotoisin, sillä meidän seuduillamme täytyy neidoillakin olla soturin mieli, muuten olisi siellä mahdotonta asua. Minulla on ampumaasekin aina mukanani ja Baškalla on kaksi taskupistolia. Vain Krzysia ei pidä aseista... Mutta koska tämä on tuntematon kaupunki, niin tahtoisimme varmemman asunnon...

— Salli, sisareni... sanoi Wolodyjowski uudelleen.

— Missä sinä asut, Michal? Sinun on autettava minua asunnon etsinnässä, koska olet ollut Varsovassa...

— Asunnon olen jo varannut, — keskeytti herra Michal, — ja niin oivallisen, että senaattori seurueineen voisi siihen asettua. Asun ystäväni kapteeni Ketlingin talossa ja vien sinut heti sinne...

— Mutta muista, että meitä on kolme ja sen lisäksi kaksi palvelijaa ja neljä renkipoikaa. Herra Jumala! Enhän ole vielä tutustuttanut sinua seuralaisiini!

Hän kääntyi toveriensa puoleen:

— Te tiedätte, kuka hän on, mutta hän ei tiedä, keitä te olette. Tehkää tuttavuutta vaikkapa pimeässäkin. Ei uuniammekaan edes vielä ole lämmitetty... Tämä on neiti Krystyna Drohojowska ja tuo on neiti Barbara Jeziorkowska. Mieheni on heidän ja heidän omaisuutensa holhooja ja he asuvat meillä, sillä he ovat orpoja. Yksinään ei näin nuorten neitien tietenkään sovi asua.

Pöytämestarin rouvan puhuessa oli Wolodyjowski tervehtinyt neitejä sotilaalliseen tapaan; neidit olivat tarttuneet sormin hameisiinsa ja niianneet kumpikin, jolloin neiti Jeziorkowska oli ravistanut päätään kuin nuori varsa.

— Lähtekäämme matkaan! — sanoi eversti. — Asun herra Zagloban kanssa ja olen pyytänyt häntä antamaan määräyksen, että valmistettaisiin illallinen.

— Onko hän se kuuluisa Zagloba? — kysyi yht'äkkiä neiti Jeziorkowska.

— Hiljaa, Baška! — sanoi pöytämestarin rouva. — Pelkään vain, että meistä on vaivaa.

— Kun kerran herra Zagloba on siellä pitämässä huolta illallisesta, — vastasi pieni ritari, — niin sitä riittää, vaikka meitä tulisi kaksi tämän vertaa. Käskekää viemään ulos tavaranne. Otin mukaani rattaat tavaroita varten, ja Ketlingin ajopelit ovat niin tilavat, että me kaikki neljä voimme mukavasti sijoittua niihin. Kuulkaahan, mitä nousee mieleeni: jos renkipoikanne eivät ole viinaanmeneviä, niin jääkööt tänne aamuun asti hevosien ja isojen tavarain kera, mutta me otamme mukaamme vain kaikkein tarpeellisimman.

— Ei heillä ole mitään aihetta jäädä, — sanoi pöytämestarin rouva, — sillä kuormamme ovat vielä purkamatta, tarvitsee vain valjastaa hevoset eteen ja silloin voivat heti lähteä. Baška, mene panemaan toimeen!

Neiti Jeziorkowska riensi eteiseen ja palasi muutaman minuutin kuluttua ilmoittamaan, että kaikki oli valmista.

— On aika lähteä! — sanoi Wolodyjowski. Hetken kuluttua he istuivat ajopeleissä ja ajoivat Mokotowia kohti. Pöytämestarin rouva ja neiti Drohojowska istuivat takaistuimella, pieni ritari oli istuutunut neiti Jeziorkowskan kanssa etuistuimelle. Koska oli pimeä, ei hän voinut nähdä heidän kasvojaan.

— Tunnetteko Varsovan? — kysyi hän painautuen lähemmäksi neiti Drohojowskaa ja koroittaen ääntään, jotta se kuuluisi rattaitten ratistessa.

— En, — vastasi neiti vienolla, mutta sointuvalla ja miellyttävällä äänellä. — Olemme todellisia maalaisserkkuja emmekä vielä ole saaneet nähdä kuuluisia kaupunkeja emmekä kuuluisia henkilöitä.

Tämän sanottuaan hän painoi hieman päätään alas ikäänkuin osoittaakseen laskevansa herra Wolodyjowskin kuuluvaksi noihin viimeksimainittuihin. "Nokkela tyttö!" — ajatteli ritari itsekseen ja alkoi heti miettiä, millä kohteliaisuudella vastaisi.

— Vaikka tämä kaupunki olisi kymmenen kertaa suurempi kuin onkaan, — sanoi hän viimein, — niin silloinkin te, neiti, olisitte sen paras koristus.

— Kuinka te voitte sen tietää, koska on pimeä? — kysyi yht'äkkiä neiti Jeziorkowska.

— Onpa pisteliäs! — ajatteli Wolodyjowski.

Mutta hän ei sanonut mitään, ja jonkin aikaa he ajoivat ääneti. Sitten neiti Jeziorkowska kääntyi taas pikku ritarin puoleen:

— Tiedättekö, onko siellä talleissa kylliksi tilaa, sillä meillä on kymmenen hevosta ja kaksi kaakkia?

— Vaikka olisi kolmekymmentä; kyllä siellä on tilaa.

Siihen sanoi neiti vain:

— Fiu! Fiu!

— Baška! — sanoi pöytämestarin rouva moittivalla äänellä.

— Ahaa, hyvä on! Baška, Baška! Mutta kukas piti huolta hevosista koko matkan aikana?.

Näin puhellen he ajoivat Ketlingin talon eteen.

Kaikki ikkunat olivat jo kirkkaasti valaistut pöytämestarin rouvan tulon kunniaksi. Palvelijat riensivät ulos, ja heidän edellään kulki Zagloba, joka kiiruhdettuaan ajopelien luo ja nähtyään niissä kolme naista kysyi heti:

— Ketä naisista minulla on kunnia tervehtää persoonallisena hyväntekijänäni ja samalla parhaan ystäväni Michalin sisarena?

— Minä se olen! — vastasi pöytämestarin rouva. Zagloba tarttui heti hänen käteensä ja alkoi kiireesti suudella sitä toistellen:

— Tervehdän, tervehdän!

Sitten hän auttoi rouvan ajopeleistä ja saattoi hyvin kunnioittavasti sekä kohteliaasti kumarrellen kuistille.

— Sallikaa minun, ennenkuin astutte kynnyksen yli, vielä kerran lausua teille kunnioittava tervehdykseni, — sanoi hän.

Sillä välin herra Michal auttoi neitejä alas ajopeleistä. Koska vaunut olivat korkeat ja oli vaikeata saada kurotetuksi jalkansa astimelle, niin hän sieppasi neiti Drohojowskan syliinsä ja nosti hänet ilmaan sekä laski sitten eteensä maahan. Hetken ajan joutui neiti painamaan rintaansa hänen rintaansa vastaan ja sanoi:

— Kiitos!

Herra Wolodyjowski lähti auttamaan alas neiti Jeziorkowskaa, mutta tämä hyppäsi maahan vaunujen toiselta puolen. Ritari tarjosi käsivartensa neiti Drohojowskalle.

Sisällä tutustuttiin Zaglobaan, joka nähtyään kaksi nuorta neitosta tuli erittäin hyvälle tuulelle ja pyysi heti illalliselle.

Vadit höyrysivät jo pöydällä, ja, kuten herra Michal oli aavistanutkin, kaikkea oli niin runsaasti, että olisi riittänyt kahta vertaa suuremmalle seuralle. Istuuduttiin pöytään. Pöytämestarin rouva asettui kunniapaikalle, hänen oikealle puolelleen istuutui Zagloba ja tämän viereen neiti Jeziorkowska. Vasemmalle puolelle istuutui Wolodyjowski neiti Drohojowskan viereen.

Vasta nyt oli pikku ritarilla tilaisuus katsella tarkemmin neitejä.

Molemmat olivat kauniita, mutta kumpikin omalla tavallaan. Drohojowskan hiukset olivat mustat kuin korpin siivet, kulmakarvat niinikään, hänellä oli suuret siniset silmät; hänen hipiänsä oli tumma, mutta kaunis ja niin hieno, että ohimoilla näkyi ihon läpi sinisiä suonia. Tuskin huomattava tumma untuva peitti hänen ylähuultaan korostaen hänen suloista ja viehättävää suutaan, joka oli kuin luotu suudeltavaksi. Hän oli surupuvussa, sillä hänen isänsä oli äskettäin kuollut, ja tumma puku yhdessä miellyttävän ihon ja mustan tukan kanssa teki hänet hieman surullisen ja vakavan näköiseksi. Ensi silmäyksellä hän saattoi näyttää vanhemmalta kuin toverinsa, ja vasta tarkemmin katsottuaan herra Michal huomasi, että aivan nuori veri virtaili tuon kuulaan ihon alla. Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän hän alkoi ihailla vartalon ylevyyttä ja joutsenkaulaa ja noita sulavia muotoja, jotka olivat täynnä neitseellistä suloa.

— Tämä on täysikasvuinen neito, — ajatteli hän itsekseen, — jolla varmastikin on kaunis sielu. Mutta tuo toinen on täydelleen poikanulikka!

Se vertaus oli sattuva.

Jeziorkowska oli paljon pienempi kuin Drohojowska ja kaikin puolin pikkuinen, mutta ei hento; hän punersi kuin ruusun nuppu ja hänellä oli vaaleat hiukset. Tukka oli, nähtävästi sairauden jälkeen, lyhyeksi leikattu ja kullanvärisen verkon sisällä. Mutta rauhattoman pään hiukset eivät ottaneet pysyäkseen alallaan, vaan niiden nenät törröttivät ulos kaikista verkon silmistä ja muodostivat otsalle epäjärjestyksessä olevan, vaalean, kulmakarvoille asti valuvan tupsun, mikä yhdessä vilkkaitten, liikkuvien silmien ja niskoittelevan ilmeen kanssa teki nuo ruusunpunaiset pikku kasvot sen näköisiksi kuin on koulupojalla, joka vain etsii tilaisuutta voidakseen kujeilla ja välttää rangaistuksen.

Kuitenkin hän oli niin hauskan näköinen ja raikas, että oli vaikeata irroittaa hänestä katsettaan. Hänellä oli hieno, hiukan pysty nenä ja liikkuvat, alituisesti laajentuvat ja supistuvat sieraimet, hymykuopat poskissa ja kuoppa leuassa — iloisen mielenlaadun tunnusmerkki.

Nyt hän istui vakavana ja söi hyvällä halulla, mutta vilkuili kaiken aikaa milloin Zaglobaan milloin Wolodyjowskiin; hän katseli heitä aivan lapsellisella uteliaisuudella, niinkuin heissä olisi ollut jotakin erikoista.

Wolodyjowski oli vaiti, sillä vaikka hän tunsi, että hänen olisi pitänyt puhella neiti Drohojowskalle, niin hän ei tietänyt, miten alkaisi. Yleensäkään ei pikku ritari ollut taitava seurustelemaan neitosten kanssa, mutta tällä kertaa vielä lisäksi hänen mielensä oli murheellinen, sillä nämä tytöt muistuttivat hänelle elävästi mieleen rakkaan vainajan.

Sensijaan Zagloba huvitti pöytämestarin rouvaa kertoen hänelle herra Michalin urotöistä ja omistaan. Kun illallinen oli puolivälissä, sattui hän kertomaan, miten he kerran ruhtinatar Kurcewiczównan ja Rzędzianin kanssa pakenivat kokonaista tataarilaissotajoukkoa ja kuinka he viimein, pelastaakseen ruhtinattaren ja pidättääkseen vääräuskoisia, kahteen mieheen hyökkäsivät tataarilaisjoukon kimppuun.

Neiti Jeziorkowska lakkasi syömästä ja kuunteli tarkasti leuka käsien varassa ja pudistellen tavan takaa hiustupsuaan, vilkuttaen silmiään, lyöden näppiään kiintoisimmissa kohdissa ja huudahdellen:

— Ahaa! Ahaa! Entä sitten? Entä sitten? Mutta kun tultiin siihen kohtaan, miten Kuszlin rakuunat ilmestyivät yht'äkkiä apuun, hyökkäsivät tataarilaisten niskaan ja ajoivat heitä takaa puoli penikulmaa hakaten heitä, niin ei neiti Jeziorkowska voinut enää hillitä itseään, vaan löi kaikin voimin käsiään yhteen ja huudahti:

— Siellä olisin tahtonut olla, jumaliste!

— Baška! — huudahti pullakka rouva Makowiecka ääntäen selvin ukrainalaisin korostuksin. Sinä olet tullut tänne sivistyneitten ihmisten pariin ja senvuoksi sinun on jätettävä pois tuo tapasi sanoa "jumaliste!". Puuttuu vain, että sinä, Herra nähköön, huudahtaisit: "Hitto vieköön!"

Neitonen alkoi nauraa raikasta naurua, joka helähteli kuin hopea, ja iski yht'äkkiä käsillään polviinsa.

— No niin! Hitto vieköön, täti kulta!

— Herra Jumala! Korvani eivät kestä! Pyydä anteeksi koko seuralta! — huudahti pöytämestarin rouva.

Silloin Baška, tahtoen aloittaa anteeksipyyntönsä pöytämestarin rouvasta, hypähti paikaltaan, mutta singahdutti samalla pöydän alle veitsensä ja lusikkansa ja sukelsi samassa niitä ottamaan.

Pullea pöytämestarin rouva ei voinut enää pidättää nauruaan, mutta hänen nauramistapansa oli ihmeellinen, sillä hän alkoi ensin täristä ja nytkähdellä ja senjälkeen vienosti vikistä. Kaikki tulivat iloiselle päälle. Zagloba oli ihastuksissaan.

— Katsokaa, hyvä herrasväki, millainen tyttö minulla on! — toisteli pöytämestarin rouva täristen.

— Kerrassaan ihastuttava, totisesti! — sanoi Zagloba.

Samaan aikaan neiti Basia tuli esille pöydän alta; lusikan ja veitsen hän oli löytänyt, mutta oli kadottanut pääverkkonsa; hiustupsu oli kokonaisuudessaan valahtanut silmille. Hän ojentautui suoraksi, sieraimet liikahtivat ja hän lausui:

— Ahaa! Te nauratte minun nolostumiselleni. Hyvä on!

— Ei kukaan naura, — sanoi vakuuttavalla äänellä Zagloba. — Ei kukaan naura! Ei kukaan naura! Olemme vain iloissamme siitä, että Jumala on teidän persoonanne kautta meitä riemastuttanut.

Illallisen jälkeen mentiin vierashuoneeseen. Siellä neiti Drohojowska näki seinällä luutun, otti sen alas ja alkoi näppäillä kieliä. Wolodyjowski pyysi häntä laulamaan, jotakin, ja hän vastasi koruttomasti ja hyväntahtoisesti:

— Mielelläni, jos voin sillä karkoittaa surun sydämestänne...

— Kiitos! — vastasi pieni ritari luoden häneen kiitollisen katseen.

Kohta kajahti laulu:

    Ritari, kuule!
    Älähän luule:
    panssari vahingot estää!

    Teräs ei auta!
    Eikä voi rauta
    Cupidon nuolia kestää!

— En tiedä, miten kiittäisin teitä, — puhui Zagloba, joka istui kauempana pöytämestarin rouvan kanssa ja suuteli hänen käsiään, — siitä että olette itse tänne saapunut ja tuonut mukananne niin sieviä tyttöjä, että itse Sulottaret voisivat olla heidän piikoinaan. Erikoisesti minua miellyttää tuo poikamainen viikari, sillä tuollainen tyllerö saa murheet karkoitetuksi paremmin kuin kärppä karkoittaa hiiret. Sillä mitä ovat murheet muuta kuin hiiriä, jotka nakertelevat sydämiimme kätkettyjä riemun jyviä? Nähkääs, entinen kuninkaamme Joannes Casimirus oli niin mieltynyt vertauksiini, ettei voinut olla päivääkään ilman näitä comparationes. Minun piti myös sepitellä hänelle sananlaskuja ja viisaita maksiimeja, joita hän käski aina toistelemaan itselleen ennen yölevolle menoaan ja joitten mukaan hän ohjasi politiikkaa. Mutta se on eri juttu. Olen varma siitä, että Michalimme lopulta unhottaa ikävän kolahduksensa näitten suloisten olentojen parissa. Te ette tiedäkään, että minä vasta viikko takaperin sain hänet vedetyksi pois kamaldolilaismunkkien luostarista, jossa hän oli jo tekemäisillään munkkilupauksen. Mutta minä hommasin itseltään paavin lähettiläältä sellaisen kirjelmän, missä hän ilmoitti priorille, että kaikista luostarin munkeista tehdään rakuunoita, jos ei sieltä heti päästetä pois herra Michalia. Mitäpä hän olisi siellä tehnyt!... Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!... Minä tunnen hänet! Jos ei tänään, niin huomenna heittää jompikumpi näistä häneen sellaisia kipinöitä, että hänen sydämensä syttyy kuin taula.

Samaan aikaan neiti Drohojowska jatkoi lauluaan:

    Miehelle noista
    minkäänmoista
    ei ole turvan tuojaa!

    Mitenkä silloin,
    mistä ja milloin
    neitonen hento saa suojaa?

— Noita nuolia pelkäävät kassapäät niinkuin koira rasvaa, — kuiskasi Zagloba pöytämestarin rouvalle. — Mutta tunnustakaapa, hyväntekijäni, että teillä on ollut joitakin salaisia tarkoitusperiä tuodessanne tänne nämä kullanmurut. Mainioita tyttöjä! Varsinkin tuo poikaviikari, tuhat tulimmaista! Taitaapa Michalilla olla ovela sisar!

Rouva Makowiecka tekeytyi hyvin ovelan näköiseksi, mikä muuten ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen avomielisen, kunnianarvoisen olemuksensa kanssa.

— Olen ajatellut minkä mitäkin, sillä yleensä me naiset olemme viekkaita. Mieheni tulee tänne vaalien aikana, mutta minä otin tytöt mukaani jo aikaisemmin, sillä tataarilaiset saattavat ilmestyä seudullemme. Jos tästä koituisi jotakin hyvää Michalille, niin olisin valmis vaeltamaan jalkaisin jonkin ihmeitätekevän jumalankuvan luo.

— Koituu, koituu! — sanoi Zagloba.

— Molemmat tytöt ovat hyvistä kodeista ja molemmat ovat varakkaita, mikä myös merkitsee jotakin nykyisinä vaikeina aikoina...

— Eipä tarvitse minulle sitä selittää. Michalin omaisuuden on sota niellyt, vaikka tiedän, että hänellä on jonkin verran saatavaa suurilta herroilta. Usein saimme suuria saaliita, hyvä rouva, ja vaikka ne joutuivat hetmanin huostaan, niin osa niistä sentään jaettiin "sapeleittain", kuten meillä on tapana sanoa sotilaskielellä. Michalin osalle tuli usein niin paljon, että jos hän olisi kaiken sen säilyttänyt, niin hänellä olisi nyt sievoinen omaisuus. Mutta tuollainen sotilas ei ajattele huomispäivää, vaan pitää tänään hauskaa. Michal olisi menettänyt kaikki iloisessa hummauksessa, jos en minä olisi häntä aina pitänyt aisoissa. Te sanoitte, että neidit ovat suurta sukua?

— Drohojowskan suonissa virtailee senaattorin verta. Tosin eivät rajaseutujemme kastellaanit ole krakovalaisten veroisia, ja onpa heidän joukossaan sellaisiakin, joista varsinaisessa valtiossamme harva on mitään kuullut; mutta kun joku on kerran päässyt istumaan senaattorin tuoliin, niin hänen loistonsa ulottuu jälkeläisiinkin. Mutta kun on kysymys esi-isistä, niin Jeziorkowska on vielä ylhäisempi kuin Drohojowska.

— Vai niin! Minä itse polveudun eräästä massageettien kuninkaasta ja sentähden mielelläni kuuntelen selityksiä sukujohdosta.

— Niin ylhäistä syntyperää ei Jeziorkowska ole, mutta jos haluatte kuulla... sillä siellä meidän puolessa voidaan jokaisen sukulaisuussuhteet aivan sormin laskea... hänen sukulaisiaan ovat Potockit ja Jazlowieckit ja Laszczit. Nähkääs, asianlaita on niin...

Pöytämestarin rouva järjesteli hameensa poimut ja istuutui mukavammin voidakseen aivan esteettömästi puhua mieliaineestaan. Hän levitti toisen kätensä sormet ja valmistautui toisella laskemaan niiden avulla isoisät ja isoäidit. Sitten hän alkoi:

— Herra Jakob Potockin tytär Elzbieta, joka oli hänen toisesta vaimostaan Jazlowieckasta, meni naimisiin herra Jan Smiotankon, Podolian lipunkantajan, kanssa...

— Niin! — sanoi Zagloba.

— Tästä avioliitosta syntyi herra Mikolaj Smiotanko, niinikään podolialainen lipunkantaja.

— Hm! Kaunis nimi!

— Tämä oli naimisissa ensimmäisen kerran Dorohostan... ei, Rozyriskan... ei, Woroniczównan kanssa... Herranen aika, olen unohtanut!

— Rauha hänen sielulleen, mikä lieneekin ollut nimensä! — sanoi Zagloba totisena.

— Toisen kerran hän meni naimisiin Laszczównan kanssa...

— Niin arvelinkin! Mikä oli tämän avioliiton effectus?

— Heidän poikansa kuolivat...

— Ei mikään ilo ole pysyväinen tässä maailmassa...

— Neljästä tyttärestä nuorin, Anna, meni naimisiin Jeziorkowskin kanssa, joka oli Rawiczin aatelissukua, komissaari Podolian rajankäynnissä ja myöhemmin, ellen erehdy, miekankantaja Podoliassa.

— Niin oli, muistan sen! — sanoi Zagloba hyvin varmasti.

— Siitä avioliitosta, nähkääs, syntyi Basia.

— Näenpä vielä senkin, että hän tällä hetkellä tähtää Ketlingin musketilla.

Sillä aikaa kuin Drohojowska ja pieni ritari olivat syventyneet keskusteluun, tähtäili Basia aikansa kuluksi musketilla ikkunasta.

Rouva Makowiecka alkoi sen nähdessään täristä ja vikistä.

— Ette voi kuvitella, kuinka paljon puuhaa minulla on tuosta tytöstä! Hän on todellinen haidamakki!

— Jos kaikki haidamakit olisivat tuollaisia, niin liittyisin heti heihin!

— Mutta hän ei ajattelekaan muuta kuin aseita ja hevosia ja sotaa! Kerran karkasi kotoa metsästysmatkalle, ampumaan sorsia haulikolla. Tunkeutui jossakin paikassa kaislikkoon, katsoo: kaislat työntyvät erilleen ja mitä näkyykään!... Tataarilaisen pää, mies on hiipimässä kaislikon suojassa kylään... Joku toinen olisi siinä pelästynyt, vaan tämä ampua paukautti haulikollaan. Tataarilainen molskahti veteen! Siihen paikkaan oli saanut miehen kellahtamaan... ja millä?... Sorsahauleilla...

Rouva Makowiecka alkoi taas täristä ja nauraa hihitti tataarilaisen seikkailulle. Sitten hän lisäsi:

— Ja totta on, että hän pelasti tällä meidät kaikki, sillä kokonainen tataarilaisjoukko oli tulossa. Mutta hän palattuaan kotiin hälyytti kaikki, ja meidän oli koko joukon paettava metsään. Meillä on aina niin!...

Zagloban kasvot alkoivat loistaa suuresta innostuksesta, ja hän ihan sulki toisen silmänsäkin hetkiseksi. Sitten hän hypähti paikaltaan, riensi neidon luo, ja ennenkuin tämä ennätti huomatakaan, suuteli hänen otsaansa.

— Tämä vanhan soturin puolelta siitä tataarilaisesta kaislikossa! — lausui hän.

Neitonen ravisti voimakkaasti vaaleata hiustupsuaan.

— Mitä? Annoinpa hänelle hyvän kyydin! — huudahti hän raikkaalla lapsen äänellään, joka oli omituisessa ristiriidassa hänen sanojensa sisällyksen kanssa.

— Voi armasta pikku haidamakkiani! — sanoi Zagloba liikutettuna.

— Mitä on yksi turkkilainen! Te olette nujertanut niitä tuhansia ynnä ruotsalaisia ja saksalaisia ja Rakoczyn unkarilaisia. Mitäpä minä olen teidän rinnallanne, sellaisten ritarien, joitten veroisia ei ole koko valtakunnassamme! Kyllä minä asiat tiedän! Ohhoh!

— Opetamme sinua käyttämään sapelia, kun olet niin rohkea. Minä olen jo hiukan kankea siihen, mutta Michal on mestari.

Tämä ehdotus sai neidon hypähtämään ilosta. Sitten hän suuteli Zagloban olkapäätä ja niiasi pikku ritarille sanoen:

— Kiitän lupauksesta! Osaan jo hiukan.

Mutta Wolodyjowski oli syventynyt keskustelemaan Krzysia Drohojowskan kanssa ja vastasi hajamielisesti:

— Mitä vain käskette!

Zagloba kasvot säteilevinä istahti taas pöytämestarin rouvan seuraan.

— Armollinen rouva, — sanoi hän. — Minä tiedän hyvin, että turkkilaiset makeiset ovat oivallisia, sillä olen asustanut vuosikausia Stambulissa, mutta tiedänpä senkin, että on myös paljon niitä, jotka noita herkkuja haluavat. Kuinka on siis käsitettävä, ettei kenenkään mieli vielä ole tehnyt saada tuota suloista tyttöä herkukseen?

— Herranen aika! Ei ole puuttunut kosijoita kummaltakaan. Baškaa nimitämme piloillamme kolmen miehen leskeksi, sillä kolme kelpo kavaljeeria hakkaili häntä samaan aikaan: herra Swiderski, herra Kondracki ja herra Cwilichowski. Kaikki he olivat meidän seutumme aatelia ja tilanomistajia, ja voinpa selittää teille tarkoin heidän sukulaissuhteensa.

Tämän sanottuaan pöytämestarin rouva levitti taas vasemman kätensä sormet ja valmistautui osoittelemaan oikean käden etusormella, mutta Zagloba ennätti kysyä:

— Miten heidän kävi?

— Kaikki kolme kaatuivat sodassa; siksipä me nimitämmekin Baškaa leskeksi.

— Hm! Entä miten hän kesti sen?

— Nähkääs, meillä on semmoinen aivan jokapäiväinen ilmiö, ja harvoinpa kukaan kuolee miehuusiässä luonnollisen kuoleman. Meillä sanotaankin, ettei aatelismiehen sovi kuolla muulla tavoin kuin taistelukentällä. Miten Baška sen kesti? Itkeä tillitti hiukan, raukka, enimmäkseen tallissa, sillä aina kun hänelle sattuu jotakin, niin hän menee heti talliin. Menin kerran hänen jälkeensä ja kysyin: "Ketä itket?" Hän vastasi: "Kaikkia kolmea!" Siitä vastauksesta huomasin heti, ettei hän ollut erikoisesti mieltynyt kehenkään heistä... luulenkin, että hän ei vielä tunne Jumalan tahtoa, ja siksi hänellä on pää täynnä kaikenlaista muuta. Krzysia tuntee enemmän, mutta Baška ei vielä tunne mitään!...

— Rupeaa kyllä tuntemaan! — sanoi Zagloba. — Armollinen rouva! Me ymmärrämme sen paremmin! Rupeaa tuntemaan, rupeaa tuntemaan!...

— Sellainen on kohtalomme! — vastasi pöytämestarin rouva.

— Aivan niin! Olen täydelleen samaa mieltä! Keskustelun katkaisi nuorten lähestyminen. Pikku ritari käyttäytyi jo paljon rohkeammin neiti Krzysian seurassa, ja tämä, nähtävästi sydämen hyvyydestä, osoitti mielenkiintoa häntä ja hänen suruansa kohtaan niinkuin lääkäri tuntee mielenkiintoa sairasta kohtaan. Kenties juuri sentähden hän osoitti ritarille enemmän suosiota kuin heidän lyhytaikainen tuttavuutensa oikeastaan olisi sallinut. Mutta koska herra Michal oli pöytämestarin rouvan veli ja neiti hänen miehensä sukulainen, niin tämä ei ihmetyttänyt ketään. Baška sensijaan jäi ikäänkuin syrjään, ja vain Zagloba osoitti hänelle jatkuvasti huomiotaan. Hänelle muuten näytti olevan verraten samantekevää, kiinnittikö kukaan häneen huomiotaan vai eikö. Ensin hän katseli ihmetellen kumpaakin ritaria, mutta yhtä ihastuneesti hän katseli myös Ketlingin aseita, jotka riippuivat seinillä. Sitten hän alkoi hiljalleen haukotella, hänen silmänsä alkoivat yhä enemmän painua umpeen ja vihdoin hän sanoi:

— Kunhan pääsen nukkumaan, niin herään vasta ylihuomenna...

Näitten sanojen jälkeen kaikki erkanivatkin, sillä naiset olivat hyvin väsyneitä matkasta ja olivat odottaneet vain vuoteitten valmistamista.

Kun Zagloba oli jäänyt kahden Wolodyjowskin kanssa, alkoi hän ensin merkitsevästi iskeä silmää ja rupesi sitten kevyesti töykkimään pikku ritaria nyrkeillään.

— Michal! No, mitä, Michal, heh? Sieviä kuin nauriit, vai? Jäätkö munkiksi, mitä? Tuo Drohojowska on kuin maukas marja! Mutta tuo rusottavaihoinen nuori poikatyttö, uh! Mitä sanot siihen, Michal!

— Mitäpä minä sanoisin! — vastasi pieni ritari.

— Erikoisesti minua miellyttää tuo rasavilli. Sanonpa sinulle, että istuessani hänen vieressään illallispöydässä tunsin rupeavani hehkumaan kuin lämpöä hönkivän uunin ääressä.

— Letukka se vielä on; tuo toinen on sentään vakiintuneempi.

— Drohojowska on unkarilainen luumu, todellinen unkarilainen luumu! Mutta tuo toinen on pähkinä!... Jumaliste, jos minulla olisi hampaat... tahdoin sanoa, että jos minulla olisi sellainen tytär, niin ainoastaan sinulle hänet antaisin. Manteli se on, manteli!

Wolodyjowski tuli yht'äkkiä murheelliseksi, sillä hän muisti ne nimitykset, joita Zagloba oli käyttänyt Anusia Borzobohatasta. Ilmielävänä oli äkkiä hänen ajatuksissaan ja muistossaan tuon neidon vartalo, hänen pienet kasvonsa, hänen tummat palmikkonsa, hänen iloisuutensa ja puhelunsa ja katseensa. Nämä kaksi tyttöä olivat nuorempia, mutta Anusia oli sata kertaa rakkaampi kuin kaikki nuoremmat...

Pieni ritari kätki kasvonsa käsiinsä, ja suru tuntui sitä katkerammalta, kun se tuli noin äkkiarvaamatta.

Zagloba oli ihmeissään. Vähän aikaa hän katseli ääneti ja levottomana, mutta sanoi sitten:

— Michal, mikä sinua vaivaa? Sano, Jumalan tähden!

Wolodyjowski lausui:

— Niin paljon on heitä elossa, niin paljon elää maailmassa, ainoastaan minun karitsaistani ei enää ole olemassa, vain häntä minä en enää koskaan saa nähdä!...

Sitten tuska salpasi hänen äänensä, hän painoi otsansa penkin selustinta vastaan, ja hänen yhteenpuserrettujen huultensa välistä kuului kuiskaus:

— Jumala! Jumala! Jumala!...

VII.

Neiti Basia odotti hartaasti, että Wolodyjowski opettaisi häntä miekkailemaan, eikä tämä pannut vastaan, sillä vaikka hän aina asettikin Drohojowskan etusijalle, niin kuitenkin hän muutaman päivän kuluttua alkoi pitää sangen paljon Baškastakin, ja vaikeatapa muuten olisi ollutkin olla pitämättä tästä tytöstä.

Eräänä aamuna sitten alkoi ensimmäinen oppitunti. Sen oli aiheuttanut lähinnä Baškan ylvästely ja hänen vakuuttelunsa, että hän osaa tämän taidon jo melko hyvin eikä luule jäävänsä siinä alakynteen.

— Minua ovat opettaneet vanhat sotamiehet, — sanoi hän, — joista meillä ei ole puutetta, ja tiettyähän on, että meidän miekkailijamme ovat kaikkein parhaita... Hyh, on vielä kyseenalaista, eikö löydy teidän vertaisianne sieltä.

— Mitä puhuttekaan! — huudahti Zagloba. — Meidän veroisiamme ei ole koko maailmassa!

— Tahtoisinpa osoittautua teidän veroiseksenne. En voi uskoa sitä olevani, mutta tahtoisin!

— Jos olisi kysymys pistolilla ampumisesta, niin minäkin koettaisin, — sanoi nauraen rouva Makowiecka.

— Hyväinen aika! Asuuko Latyczowskiessa yksinomaan amatsooneja! — sanoi Zagloba.

Hän kääntyi Drohojowskan puoleen:

— Mitäs asetta te taitavimmin käytätte?

— En mitään, — vastasi Krzysia.

— Ahaa, ei mitään! — huudahti Baška. Ja samassa hän alkoi laulaa matkien Krzysiaa:

    Ritari, kuule!
    Älähän luule:
    panssari vahingot estää!

    Teräs ei auta!
    Eikä voi rauta
    Cupidon nuolia kestää!

— Tätä asetta hän osaa parhaiten käyttää, olkaa huoletta! — lisäsi hän kääntyen Wolodyjowskin puoleen. — Siinä miekkailussa hän on varsin taitava!

— Alkakaa, neiti! — sanoi herra Michal peittääkseen hämmennystään.

— Hyvä Jumala, jospa kävisi niinkuin ajattelen! — huudahti Basia punastuen ilosta.

Hän asettui heti asentoon, kevyt puolalainen sapeli oikeassa kädessä, vasen käsi selän takana, rinta eteenpäin työntyneenä, pää pystyssä ja sieraimet laajentuneina. Hän oli niin kaunis ja raikas että Zagloba kuiskasi pöytämestarin rouvalle:

— Ei mikään viinipullo, vaikka sisältäisi sadan vuoden vanhaa unkarilaista, olisi minusta näin ilahduttava näky!

— Huomatkaa, — sanoi Wolodyjowski, — että minä vain puolustaudun enkä tee ainoatakaan pistoa, kun taas te saatte hyökkäillä niin paljon kuin ikinä haluatte.

— Hyvä. Kun tahdotte minun lakkaavan, niin sanokaa.

— Voisin sanomattakin lopettaa mieleni mukaan...

— Millä tavoin?

— Helpostihan saisin tällaiselta miekkailijalta lyödyksi sapelin käsistä.

— Saammehan nähdä!

— Emme saa nähdä, sillä kohteliaisuudesta jätän sen tekemättä.

— Ei tässä tarvita mitään kohteliaisuutta. Tehkää se, jos kykenette. Tiedän, etten osaa niin paljon kuin te, mutta tätä en salli itselleni tehtävän.

— Te siis annatte luvan?

— Annan!

— Maltahan mielesi, suloinen pikku heitukka! — sanoi Zagloba. — Hän on tehnyt sen suurimmillekin mestareille.

— Saamme nähdä! — sanoi Basia toistamiseen.

— Saamme nähdä! — sanoi Wolodyjowski, joka oli tullut hieman kärsimättömäksi tytön ylvästelystä.

He alkoivat.

Basia hyökkäili kiivaasti, hypähdellen samalla kuin arovarsa.

Wolodyjowski sen sijaan seisoi paikallaan tehden tapansa mukaan pieniä liikkeitä sapelillaan ja kiinnittämättä juuri ollenkaan huomiota hyökkäykseen.

— Tehän torjutte minua kuin karkoittelisitte itsepintaista kärpästä! — huudahti Basia harmistuneena.

— Minähän en ottele teidän kanssanne, vaan opetan teitä! — vastasi pieni ritari. — Tämä on hyvä! Ei yhtään hullumpaa naisihmisen työksi! Liikuttakaa rauhallisemmin kättä!

— Naisihmisen työksi? Tuossa on teille naisihmisestä! Tuossa! Tuossa!

Mutta herra Michal ei ollut millänsäkään, vaikka Basia käytti kaiken taitonsa. Alkoipa hän tahallaan keskustella Zagloban kanssa osoittaakseen, miten vähän hän välitti Basian hyökkäyksistä.

— Menkää pois ikkunan edestä, sillä neiti on pimeän puolella, ja vaikka sapeli onkin suurempi kuin neula, niin neiti on sentään vähemmän tottunut käyttämään sapelia kuin neulaa.

Basian sieraimet laajenivat entistä enemmän ja otsatupsu valahti kokonaisuudessaan hänen säkenöiville silmilleen.

— Pidättekö minua mitättömänä? — kysyi hän kovasti läähättäen.

— En henkilönä, Jumala varjelkoon!

— En voi sietää herra Michalia!

— Siinä on palkka opetuksesta! — vastasi pieni ritari.

Sitten hän kääntyi taas Zagloban puoleen:

— Toden totta, lunta alkaa sataa.

— Tuossa on lunta! Lunta! Lunta! — toisteli Baška ja hyökkäili.

— Baška, jo riittää! Tuskin hengität enää! — pisti väliin pöytämestarin rouva.

— No, neiti, pitäkää nyt lujasti sapelistanne, sillä lyön sen kädestänne!

— Saammehan nähdä!

— Noin!

Ja sapeli pyrähti lentoon kuin lintu Basian käsistä ja putosi kilahtaen uunin luo.

— Se meni minulta itseltäni, vahingossa! Ette te sitä tehnyt! — huusi neitonen kyynelet silmissä, sieppasi silmänräpäyksessä sapelinsa ja hyökkäsi uudestaan.

— Koettakaapa nyt...

— Noin! — sanoi taas herra Michal. Ja sapeli oli taas uunin luona. Sitten herra Michal sanoi:

— Riittää tällä kertaa!

Pöytämestarin rouva alkoi täristä ja vikistä tavallista kovemmin. Basia seisoi keskellä huonetta hämillään, ällistyneenä, läähättäen, pureskellen huuliaan ja pidätellen kyyneleitä, jotka väkisinkin pyrkivät tulvahtamaan hänen silmistään; hän tiesi, että kaikki rupeavat nauramaan, jos hän purskahtaa itkuun, ja siksi hän tahtoi hillitä itsensä, mutta kun huomasi, ettei kykene siihen, niin hän riensi yht'äkkiä pois huoneesta.

— Hyvä Jumala! — huudahti pöytämestarin rouva. — Varmaankin hän karkasi talliin, mutta hän on niin palavissaan... voi vielä vilustua. Eiköhän pitäne mennä hänen jälkeensä! Krzysia, älä mene!

Sen sanottuaan hän lähti, sieppasi eteisestä lämpimän viitan ja juoksi talliin. Hänen jäljessään juoksi Zagloba, joka oli levoton pikku heitukkansa puolesta.

Drohojowskakin aikoi juosta ulos, mutta pieni ritari tarttui hänen käteensä.

— Kuulittehan kiellon! En päästä irti tätä kättä, ennenkuin tulevat takaisin.

Eikä hän päästänytkään. Tuo käsi oli pehmeä kuin atlas; herra Michalista tuntui, kuin jokin lämmin virtaus siirtyisi noista hienoista sormista häneen synnyttäen hänen olemukseensa harvinaisen miellyttävän tunteen; siksipä hän pitikin kiinni entistä lujemmin.

Kevyt punastus käväisi Krzysian tummilla kasvoilla.

— Olen nähtävästi saaliiksi saatu vanki! — sanoi hän.

— Jos onnistuisi saamaan tämmöisen vangin saaliiksi, niin ei voisi mitenkään kadehtia sulttaaniakaan, sillä sulttaanikin antaisi mielellään sellaisesta puolet valtakuntaansa.

— Mutta te ette kai myisi minua pakanoille!

— Aivan niinkuin en myisi sieluani paholaiselle! Silloin herra Michal huomasi, että hetken innostus sai hänet menemään liian pitkälle, ja hän oikaisi:

— Aivan niinkuin en myisi sisartani! Ja Drohojowska sanoi arvokkaasti:

— Sanoitte aivan paikalleen. Rakastan sisartanne kuin omaa sisarta ja samoin olen oleva teidänkin sisarenne.

— Kiitän sydämestäni, — sanoi herra Michal suudellen hänen kättään, — sillä olen suuresti lohdutuksen tarpeessa.

— Tiedän, tiedän! — sanoi neitonen. — Minähän olen myös orpo.

Pieni kyynel vieri pitkin hänen poskeaan ja pysähtyi ylähuulen untuvaan.

Wolodyjowski katseli kyyneltä ja huulta, jonka yläpuolella oli kevyt varjo, sekä lausui viimein:

— Te olette hyvä kuin enkeli! Minun on jo helpompi olla!

Krzysia hymyili suloisesti.

— Suokoon Jumala!

— Niin on asia, totisesti!

Pieni ritari tunsi, että jos hän saisi toistamiseen suudella neidon kätöstä, niin hänen olisi vielä parempi olla. Mutta samassa astui sisälle rouva Makowiecka.

— Baška otti viitan, — sanoi hän, — mutta hän on niin nolo, ettei tahdo millään ehdolla tulla sisälle. Herra Zagloba juoksentelee hänen jäljessään ympäri tallia.

Zagloba ei vain juoksennellut tallissa tavoitellen kiinni Baškaa ja kaiken aikaa häntä sanoin ja puhein maanitellen, vaan pakotti hänet lopulta juoksemaan sieltä ulos; hän toivoi saavansa tytön siten pikemmin taivutetuksi palaamaan lämpimään huoneeseen.

Basia pakeni häntä toistellen: "Enpäs tule! Sama se, vaikka vilustun! En tule! En tule!" Viimein hän näki aivan talon luona pylvään, jossa oli astuimet, ja sen takana tikapuut, hyppäsi niille kuin orava ja kiipesi katon räystäälle. Sinne hän istahti, kääntyi Zaglobaan päin ja huusi puoleksi nauraen:

— Hyvä on, minä tulen, jos kiipeätte tänne minua hakemaan!

— Olenko minä sitten kissa, heitukkani, niin että kiipeilisin sinun jäljessäsi katoilla? Niinkö palkitset minulle sen, että minä rakastan sinua.

— Minäkin rakastan teitä, mutta katolta!

— Ukko puhelee omiaan ja mummo omiaan! Tule heti alas!

— En tule!

— On totisesti naurettavaa, että panee nolostumisen noin sydämelleen! Ei vain sinulle, närkästynyt pikku kärppä, vaan Kmicicille, jota pidettiin verrattomana mestarina, on Wolodyjowski tehnyt saman tempun eikä leikillään, vaan kaksintaistelussa. Häntä eivät kaikkein kuuluisimmatkaan italialaiset, saksalaiset eivätkä ruotsalaiset miekkailijat ole kyenneet vastustamaan kuin lyhyen hetken, mutta nyt tuommoinen pikku pörriäinen panee pahakseen vastoinkäymisen. Hyi, häpeä! Tule alas! Vastahan opettelet!

— Mutta minä en voi sietää herra Michalia!

— Herra siunatkoon! Senkö tähden, että hän on exquisitissimus siinä, mitä itse tahtoisit osata? Sitä suurempi syyhän sinulla olisi rakastaa häntä!

Zagloba oli oikeassa. Basian ihailu pikku ritaria kohtaan oli hänen noloudestaan huolimatta yhä kasvanut, mutta hän vastasi:

— Rakastakoon Krzysia häntä!

— Alas! Alas!

— En tule!

— Hyvä on, istu sitten siellä. Sanon vain, ettei neidin ole viisasta istua tikapuilla, koska maailma voi nähdä alhaaltapäin sangen huvittavan näyn!

— Se ei ole totta! — sanoi Basia ja järjesteli käsin hamettaan.

— Minä olen vanha ukko, en kurkistele liikoja, mutta kutsun heti kaikki tänne ihailemaan.

— Minä tulen alas! — huusi Basia. Äkkiä Zagloba käännähti taloon päin.

— Herranen aika, joku tulee tänne! — sanoi hän.

Nurkan takaa tuli todellakin näkyviin nuori herra Nowowiejski, joka oli saapunut ratsain, sitonut hevosensa sivuporttiin ja nyt kiersi taloa tullakseen sisälle pääovesta.

Nähtyään hänet tuli Basia kahdella harppauksella alas maahan, mutta pahaksi onneksi se oli jo myöhäistä.

Herra Nowowiejski oli nähnyt hänen harppailevan alas tikapuita ja jäi nyt seisomaan hämillään ja punehtuen kuin nuori neito. Basia seisoi hänen edessään samalla tavalla. Mutta yht'äkkiä hän huudahti:

— Toinen nolaus!

Zagloba ilostui suuresti, vilkutti tervettä silmäänsä ja sanoi viimein:

— Herra Nowowiejski, meidän Michalimme ystävä ja käskyläinen, ja tämä on neiti Drabinowska...! [Sanaleikki. Drabina = tikapuut] hyi!... tarkoitukseni oli sanoa: Jeziorkowska!

Nowowiejski selvisi nopeasti hämmennyksestään, ja koska hän oli nopeaälyinen soturi, vaikka olikin nuori, niin hän kumarsi ja luoden silmänsä suloiseen olentoon lausui:

— Totisesti! Ruusut kukkivat lumessa Ketlingin puutarhassa!

Basia niiasi ja mutisi itsekseen:

— Ei kuitenkaan sinun nenääsi varten! Sitten hän sanoi hyvin kohteliaasti:

— Pyydän astumaan sisään!

Hän lähti itse kulkemaan edellä, riensi nopeasti sisälle huoneeseen, jossa herra Michal istui muun seuran kanssa, ja huudahti tarkoittaen herra Nowowiejskin punaista viittaa:

— Punatulkku on lentänyt tänne!

Sitten hän istahti tuolille sekä pani kätensä ristiin ja suunsa suppuun, niinkuin oli soveliasta vaatimattomalle ja hyvin kasvatetulle neidolle.

Herra Michal esitteli nuoren ystävänsä sisarelleen ja Krzysia Drohojowskalle, ja nuori mies nähtyään toisenkin neidin, joka oli yhtä suloinen kuin edellinen, joskin toisella tavalla, hämmentyi toistamiseen; hän salasi sen kuitenkin kumartamalla, ja saadakseen rohkeutta hän tavoitteli kädellään viiksiään, jotka kuitenkaan eivät vielä olleet kasvaneet.

Kierrettyään sormillaan ylähuulen seutua hän kääntyi Wolodyjowskin puoleen ja ilmoitti hänelle käyntinsä syyn. Herra suurhetmani tahtoi kiireimmiten tavata pikku ritaria. Nowowiejski aavisteli, että kyseessä oli jokin sotatoimi, sillä hetmani oli äsken saanut muutamia kirjeitä, nimittäin herra Wilczkowskilta, herra Silnickiltä, eversti Piwolta ynnä muilta Ukrainaan ja Podoliaan hajaantuneilta päälliköiltä, ja niissä ilmoitettiin Krimin tapahtumista, jotka eivät suinkaan olleet suotuisia.

— Kaani itse ja sulttaani Galga, joka teki kanssamme sopimuksen Podhajcessa, — jatkoi Nowowiejski, — haluavat noudattaa sopimuksia; mutta Budziak surisee jo kuin mehiläispesä, jonka mehiläiset parveilevat; bialogrodilaiset joukot niinikään ovat levottomia; nämä eivät tahdo totella kaania eikä Galgaa...

— Herra Sobieski on jo luottamuksellisesti kertonut minulle siitä ja pyytänyt minulta neuvoa, — sanoi Zagloba. — Mitä siellä nyt puhutaan keväästä?

— Sanotaan, että heti, kun ruoho nousee maahan, varmasti tulevat myös ne madot, jotka taas uudestaan pitää tallata kuoliaaksi, — vastasi Nowowiejski.

Sen sanottuaan hän tuli hyvin tuiman näköiseksi ja alkoi kiertää viiksiään niin kovasti, että hänen ylähuulensa tuli ihan punaiseksi.

Basia vilkaistuaan häneen huomasi sen heti, vetäytyi hiukan taemmaksi, ettei herra Nowowiejski näkisi, ja alkoi samalla tavalla olla kiertelevinään viiksiään matkien nuorta soturia.

Pöytämestarin rouva loi heti häneen uhkaavan katseen, mutta alkoi samalla täristä ja värähdellä pidättäessään naurua. Herra Michal niinikään puri huultaan, ja Drohojowska loi katseensa alas sillä tavoin, että hänen pitkät silmäripsensä loivat varjon hänen poskilleen.

— Te olette, — sanoi Zagloba, — nuori mies, mutta kokenut sotilas.

— Olen kahdenkolmatta ikäinen, mutta jo seitsemän vuotta olen palvellut isänmaata, sillä viisitoistiaana karkasin koulusta sotakentälle, — vastasi nuorukainen.

— Ja hän tuntee aron ja osaa kulkea ruohikoita ja hyökätä tataarilaisten kimppuun kuin kanahaukka peltopyyn niskaan, — lisäsi Wolodyjowski. — Hän on oivallinen retkeilijä! Häneltä ei tataarilainen pääse piiloutumaan aroille!

Herra Nowowiejski punastui tyytyväisyydestä, kun hän sai kiitosta noin kuuluisan miehen suusta neitojen läsnäollessa.

Hän ei ollut ainoastaan arojen haukka, vaan myös kaunis nuorukainen, jonka tummat kasvot olivat ahavoituneet. Hänen kasvoissaan oli korvasta nenään asti ulottuva arpi, joka sai nenän näyttämään toiselta puolen ohuemmalta kuin toiselta. Silmät olivat vilkkaat, ne olivat tottuneet katsomaan kauas, ja niitä varjostivat tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat kasvaneet yhteen nenän yläpuolella ja muodostivat tataarilaisen jousen kaltaisen kaaren. Ajellulla päälaella törrötti epäjärjestyksessä musta hiustöyhtö. Basiaa miellytti hänen sekä puheensa että muotonsa, mutta siitä huolimatta hän ei lakannut matkimasta häntä.

— Mieluisaa, — sanoi Zagloba, — on meidän vanhojen, sellaisten kuin minä, nähdä, että kasvaa meidän arvoisemme nuori sukupolvi.

— Vielä se ei ole teidän arvoisenne! — vastasi Nowowiejski.

— Minua miellyttää vaatimattomuuskin! Pian aletaan uskoa komennettavaksenne pieniä joukko-osastojakin.

— Kuinkas muuten! — huudahti herra Michal. — Hän on jo ollutkin johtajana ja omin päin lyönyt vihollisjoukkoja.

Nowowiejski alkoi kierrellä viiksiään niin kovasti, että oli vähältä repäistä irti huulensa.

Mutta Basia ei kääntänyt hänestä pois katsettaan, nosti niinikään molemmat kädet kasvojensa tasalle ja matki häntä kaikessa.

Älykäs soturi huomasi kuitenkin pian, että koko seuran katseet suuntautuivat sivulle, sinne, missä jossakin määrin hänen takanaan istui se neiti, jonka hän oli nähnyt tikapuilla, ja hän arvasi heti, että neitosella siellä oli joitakin häneen kohdistuvia kujeita.

Hän jatkoi puheluaan aivan kuin ei olisi huomannut mitään ja tavoitteli edelleen viiksiään, mutta sitten, kun hetki näytti sopivalta, hän yht'äkkiä käännähti niin nopeasti, että Basia ei ennättänyt kääntää pois hänestä silmiään eikä laskea alas käsiään.

Basia punastui kovin ja tietämättä, mitä tekisi, nousi tuoliltaan. Kaikki nolostuivat hiukan, ja tuli hetkiseksi äänettömyys.

Yht'äkkiä Basia löi käsillään hameeseensa.

— Kolmas nolaus! — huudahti hän hopeanheleällä äänellään.

— Hyvä neiti! — sanoi Nowowiejski vilkkaasti. — Huomasin heti, että selkäni takana kujeillaan. Minä tunnustan, että kaipaan viiksiä, mutta jos en ennätä niitä saada, niin se johtuu siitä, että kaadun isänmaan puolesta, ja siinä tapauksessa toivon, että pikemminkin annan teille aihetta itkuun kuin nauruun.

Basia seisoi katse alas luotuna, sillä soturin vilpittömät sanat saivat hänet vielä enemmän häpeämään.

— Teidän pitää antaa hänelle anteeksi, — sanoi Zagloba. — Hän on ajattelematon, koska on vielä nuori, mutta hänellä on kultainen sydän!

Ikäänkuin vakuuttaakseen Zagloban puheen todeksi kuiskasi Basia heti hiljaa:

— Pyydän anteeksi... sydämestäni... Nowowiejski tarttui samassa hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.

— Jumalan tähden, älkää ottako sitä niin sydämellenne! Enhän minäkään ole mikään raakalainen. Minunhan on pyydettävä anteeksi teiltä sitä, että rohkenin häiritä iloanne. Me sotilaat teemme itsekin mielellämme koiruutta. Mea culpa! Vielä kerran suutelen näitä kätösiä, mutta jos minun on suudeltava niitä siihen asti kun annatte minulle anteeksi, niin — totisesti! — älkää antako anteeksi ainakaan ennen iltaa!

— Oi, miten kohtelias kavaljeeri! Näetkö, Basia! — sanoi rouva Makowiecka.

— Näen! — vastasi Basia.

— Nyt ovatkin asiat jo hyvin! — huudahti Nowowiejski.

Sen sanottuaan hän suoristautui ja tavoitti tapansa mukaan innokkaasti viiksiään, mutta hillitsi samassa liikkeensä ja purskahti iloiseen nauruun; Basia alkoi heti myös nauraa ja muut seurasivat Basian esimerkkiä. Kaikki tulivat iloiselle tuulelle. Zagloba käski tuomaan erinäisiä pulloja Ketlingin viinikellarista, ja hauska oli heidän olla.

Herra Nowowiejski löi tavan takaa kannuksiaan yhteen, pörrötteli sormillaan hiustöyhtöään ja katseli yhä tulisemmin Basiaa. Suuresti tämä häntä miellytti. Hän tuli tavattoman kaunopuheiseksikin, ja koska hän ollen hetmanin läheisyydessä joutui paljon elämään isoisten maailmassa, niin hänellä oli kyllä kerrottavaa.

Hän kertoi convocationis valtiopäivistä, niiden päättäjäisistä ja siitä, miten senaatissa uteliaitten kuuntelijain läsnäollessa kaikkien suureksi riemuksi luhistui uuni. Viimein päivällisen jälkeen hän lähti, Basian kuva silmiensä edessä ja sydämessään.

VIII.

Vielä samana päivänä pieni ritari ilmestyi hetmanin luo, joka käski heti päästämään hänet puheilleen ja sanoi hänelle:

— Minun pitää lähettää Ruszczyc Krimiin pitämään silmällä, mitä siellä on tekeillä, ja painostamaan kaania, että tämä pysyisi sopimuksissa. Tahdotko astua uudelleen sotapalvelukseen ja tulla hänen sijaansa päälliköksi? Sinä, Wilczkowski, Silnicki ja Piwo saatte pitää silmällä Doroszia ja tataarilaisia, joihin ei koskaan voi täydelleen luottaa. Wolodyjowski tuli murheelliseksi. Hän oli ollut sotapalveluksessa elämänsä kukkeimmat vuodet. Vuosikymmeniin hän ei ollut saanut rauhallista hetkeä, oli elänyt tulessa, savussa, vaivoja kokien, unetta, nälässä, ilman kattoa päänsä päällä, ilman olkinippua, jolla olisi voinut maata. Jumala tiesi, mitä kaikkia veriä hänen sapelinsa olikaan saanut virtailemaan. Hän ei ollut asettunut vakinaisesti mihinkään eikä ollut mennyt naimisiin. Sata kertaa vähemmän ansioituneet elelivät jo syöden panem bene merentium, olivat päässeet kunniaan, virkoihin, hyvään asemaan. Hän oli ollut rikkaampi aloittaessaan palveluksensa, kuin oli nyt. Ja kuitenkin tahdottiin taas käyttää häntä niinkuin vanhaa luutaa. Hänen sielunsa oli rikki raadeltu; sitten olivat löytyneet suloiset ja ystävälliset kädet, jotka olivat alkaneet sitoa hänen haavojaan, mutta silloin juuri hänen käskettiin riistäytyä irti ja rientää valtakunnan karuille, kaukaisille äärille, ollenkaan välittämättä siitä, että hänen sydämensä oli niin näännyksissä. Jos ei olisi ollut noita riistäytymisiä ja virkatehtäviä, niin hän olisi voinut elää edes pari vuotta miellyttävästi Anusiansa kanssa.

Kun hän nyt ajatteli tätä kaikkea, niin valtasi hänet ääretön katkeruus; mutta hänestä ei ollut ritarin arvon mukaista kieltäytyä palveluksesta tai muistuttaa palveluksistaan, ja hän vastasi lyhyesti:

— Minä lähden.

Mutta hetmani itse sanoi:

— Sinä et ole palveluksessa ja voit kieltäytyä. Itse sen parhaiten tiedät, jos mielesi ei kovin pala siihen.

Wolodyjowski vastasi:

— Pianhan minä muutenkin kuolen!

Sobieski asteli vähän aikaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten pienen ritarin kohdalle ja pani tuttavallisesti kätensä hänen olalleen.

— Jos kyynelesi eivät vielä ole kuivuneet, niin aron tuuli ne kuivaa. Paljon olet sinä, soturi, kestänyt vaivaa elämäsi aikana, kestä sitä vielä! Ja jos joskus nousee mieleesi, että sinut on unohdettu, on jätetty palkitsematta, ei ole annettu levähtää, ettet ole saanut palkaksesi herkkupaloja, vaan kuivaa leipää, et virka-asemia, vaan haavoja, et lepoa, vaan vaivaa, niin pure vain hammasta ja sano: "Sinulle, isänmaa!" Muuta lohdutusta en voi sinulle antaa, mutta vaikka en olekaan profeetta, niin sen voin sinulle varmasti vakuuttaa, että tällä tavoin palvelemalla sinä ajat pitemmälle kuluneessa satulassasi kuin muut kuuden hevosen vetämissä vaunuissaan, ja sinulle avautuvat sellaiset portit, jotka heille pysyvät suljettuina.

— Sinulle, isänmaa! — sanoi sydämessään Wolodyjowski samalla ihmetellen, kuinka hetmani oli voinut niin nopeasti saada selville hänen salaiset ajatuksensa.

Sobieski istuutui vastapäätä häntä ja jatkoi:

— En tahdo puhua sinulle niinkuin alaiselleni, vaan niinkuin ystävälle, vieläpä enemmänkin, niinkuin isä pojalleen! Jo niihin aikoihin, kun me olimme tulessa Podhajcen luona, ja sitä ennen Ukrainassa; kun töin tuskin voimme kestää kamppailussa vihollisen ylivoimaa vastaan, mutta täällä, isänmaan sydämessä, turvassa selkämme takana ilkeät ihmiset kalastelivat sameassa vedessä tavoitellen omaa etuaan, — tuli usein mieleeni ajatus, että tämän valtakunnan täytyy luhistua. Kovin suuressa määrin täällä rehoittaa mielivalta järjestyksen asemesta, kovin on totuttu syrjäyttämään yhteishyvä yksityisten pyyteitten tieltä... Semmoista ei ole missään muualla niin suuressa määrin... Nämä mietteet kalvoivat minua päivin kentällä ja öisin teltassani, ja minä ajattelin itsekseni: No niin, me olemme sotilaita, me menetämme henkemme... hyvä!... se on meidän velvollisuutemme ja kohtalomme! Kunpa edes näkisimme haavoistamme vuotavan veren tuottavan pelastuksen. Mutta ei! Sitäkään lohdutusta ei meille suotu. Oi, raskaita päiviä elin Podhajcen luona, vaikka näytin teille iloista muotoa, ettette luulisi minun epäilevän voittomahdollisuuksiamme taistelutantereella. Ei ole miehiä, — ajattelin, — ei ole miehiä, jotka todella rakastavat tätä isänmaatamme! Ja minusta tuntui, kuin joku olisi tunkenut puukon rintaani. Mutta kerran... se oli viimeisenä päivänä, jolloin olimme leiriytyneet Podhajcen luo... kun lähetin teitä pari tuhatta hyökkäämään kuudenkolmatta tuhannen miehen vahvuisen tataarilaisjoukon kimppuun, te riensitte varmaan kuolemaan, ilmeisesti teurastettaviksi, niin mielellänne ja sellaisia ilohuutoja päästellen, kuin olisitte olleet menossa häihin, ja silloin nousi yht'äkkiä mieleeni ajatus: "Ovatko nuo minun sotilaitani?" Ja silmänräpäyksessä otti Jumala kiven sydämeltäni ja kaikki kirkastui katseelleni. Nuo — sanoin — uhraavat henkensä puhtaasta rakkaudesta äitiin; he eivät mene vehkeilijäin eivätkä petturien puolelle; heistä minä muodostan pyhän veljeskunnan, heistä muodostan koulun, jossa nuori polvi saa oppia. Heidän esimerkkinsä, heidän seuransa vaikuttaa; heidän kauttaan tämä onneton kansa uudesti syntyy, luopuu itsekkyydestä, unohtaa omavaltaisuuden, siitä tulee kuin leijona, joka tuntee äärettömän voiman jäsenissään ja hämmästyttää maailman! Sellaisen veljeskunnan teen sotureistani!

Sobieski lämpeni itsekin, nosti pystyyn päänsä, joka oli kuin roomalaisen keisarin pää, ojensi kätensä ja huusi:

— Herra! Älä kirjoita seiniimme: "Mene, Tekel, Ufarsin", vaan salli minun saada uudesti syntymään isänmaani!

Tuli hetken hiljaisuus.

Pieni ritari istui pää alas painettuna ja tunsi väristyksen kulkevan koko ruumiinsa läpi.

Hetmani käveli jonkun aikaa nopein askelin huoneessa ja pysähtyi sitten pikku ritarin eteen.

— Tarvitaan esikuvia, — sanoi hän, — joka päivä esikuvia sellaisia, joihin huomio kiintyy. Wolodyjowski! Olen laskenut sinut ensimmäisten joukossa kuuluvaksi veljeskuntaamme. Haluatko kuulua siihen?...

Pieni ritari nousi ja syleili hetmanin polvia.

— Niin! — huusi hän liikutetulla äänellä. — Niin! Kuultuani, että minun on taas lähdettävä, ajattelin kärsiväni vääryyttä ja että minulle on tärkeämpi oma murheeni, mutta nyt huomaan tehneeni syntiä... ja... ja kadun sellaista ajatusta enkä voi puhua, koska minua hävettää...

Hetmani painoi ääneti hänet rintaansa vastaan.

— Meitä on vain kourallinen, — sanoi hän, — mutta muut seuraavat esimerkkiä.

— Milloin minun on lähdettävä? — tiedusti pieni ritari. — Voisin mennä vaikka Krimiin asti, sillä olen siellä ollutkin.

— Ei, — sanoi hetmani. — Krimiin lähetän Ruszczycin. Hänellä on siellä sukulaisia ja samannimisiäkin kuin hän sekä myös sellaisia serkkuja, jotka ovat lapsina joutuneet tataarilaisten valtaan, tataarilaistuneet ja kohonneet arvoasemiin pakanain keskuudessa. Näistä on hänellä kaikessa apua. Sinua taas tarvitaan taistelukentällä, sillä eipä ole ketään sinun veroistasi, kun ollaan tekemisissä tataarilaisten kanssa.

— Milloin minun on lähdettävä? — kysyi pieni ritari uudelleen.

— Viimeistään kahden viikon kuluttua. Minun on vielä puhuttava herra valtiokanslerin ja herra rahavarainvartijan kanssa, valmistettava kirjeitä Ruszczycille ja annettava hänelle ohjeet. Ole joka tapauksessa valmiina, sillä koetan toimia nopeasti.

— Jo huomenna olen valmis!

— Jumala palkitkoon intosi, mutta niin pian ei tarvita. Et myöskään joudu poistumaan pitkäksi aikaa, sillä tarvitsen sinua vaalin aikana Varsovassa, jos vain olot ovat rauhalliset. Oletko kuullut ehdokkaista? Mitä puhutaan aateliston keskuudessa?

— Olen vasta äskettäin ilmestynyt maailmaan luostarista, eikä siellä ajatella maallisia asioita. Tiedän vain sen, mitä herra Zagloba on minulle sanonut.

— Aivan niin. Voin saada häneltä tietoja. Ihmeen tunnettu hän on aateliston keskuudessa. Entä kenelle sinä aiot antaa äänesi?

— En tiedä vielä itsekään, mutta ajattelen, että tarvitsemme sotaisan kuninkaan.

— Juuri niin! Niin, niin! Minullakin on mielessä sellainen, jonka nimi jo saa naapurit hätkähtämään. Tarvitsemme sotaisan kuninkaan, sellaisen kuin oli Stefan Batory. No, näkemiin, soturi!... Tarvitsemme sotaisan kuninkaan!... Toistele sitä kaikille!... Voi hyvin!... Jumala palkitkoon alttiutesi...

Herra Michal sanoi jäähyväiset ja lähti.

Matkalla hän ajatteli. Hän oli iloissaan siitä, että hänellä oli vielä käytettävänään viikko tai kaksi, sillä hänestä oli mieluisaa se ystävyys ja lohdutus, joka tuli hänen osakseen Krzysia Drohojowskan puolelta. Ilomielin hän ajatteli sitäkin, että palaa takaisin vaalin ajaksi, ja yleensä hän kotiin tullessaan oli hyvällä mielellä. Arotkin viehättivät häntä ja tietämättään hän ikävöi niille. Hän oli tottunut tuohon äärettömään avaruuteen, jossa ratsumies tuntee olevansa pikemmin lintu kuin ihminen.

— Niin, minä lähden, — puhui hän itsekseen, — noille rajattomille lakeuksille, leiripaikoille ja haudoille, elämään uudelleen entistä elämää, retkeilemään sotamiesten kanssa, vartioimaan rajoja kuin kurki, temmeltämään keväällä ruohikossa, niin, minä lähden, lähden!

Hän antoi hevosensa nelistää, sillä hän ikävöi jo vinhaa vauhtia ja tuulen vihellystä korvissaan. Oli kirkas, kuiva pakkaspäivä. Kova lumi peitti jo maan ja narisi vankan ratsun jalkojen alla. Lumitierat singahtelivat voimakkaasti sen kavioitten heitteleminä. Wolodyjowski kiiti niin huimasti eteenpäin, että hänen renkinsä, jolla oli huonompi hevonen, jäi kauas jälkeen.

Aurinko oli laskemassa; taivas ruskotti heitellen lumikentälle sinipunervaa kajastusta. Rusottavalle taivaalle olivat ilmestyneet ensimmäiset vilkkuvat tähdet ja kuu oli noussut hopeaisen sirpin muotoisena. Tie oli autio, silloin tällöin vain ritari saavutti jonkin ajopelin ja kiiti edelleen. Viimein hän nähdessään jonkin matkan päässä Ketlingin talon pysähdytti ratsunsa, jotta renki saavuttaisi hänet.

Yht'äkkiä hän näki vastaansa tulevan solakan haamun.

Se oli Krzysia Drohojowska.

Tunnettuaan hänet herra Michal hyppäsi heti hevosen selästä jättäen ratsun palvelijansa huostaan ja riensi neidon luo hieman hämmästyneenä, mutta vielä enemmän ilostuneena siitä, että sai nähdä hänet.

— Sotamiehet sanovat, — lausui hän, — että taivaan ruskottaessa voi kohdata monenlaisia yliluonnollisia olentoja, jotka ovat toisinaan paha, toisinaan hyvä enne; mutta minulle ei mikään voi olla parempaa kuin teidän tapaamisenne.

— Herra Nowowiejski on tullut, — vastasi Krzysia, — pitää hauskaa Basian ja pöytämestarin rouvan kanssa, mutta minä tulin ulos vartavasten teitä vastaan, sillä olin levoton siitä, mitä sanottavaa herra hetmanilla oli teille.

Näitten sanojen vilpittömyys liikutti tavattomasti pikku ritarin sydäntä.

— Oletteko todellakin niin huolestunut puolestani? — kysyi hän kohottaen häneen katseensa.

— Olen! — vastasi Krzysia hiljaisella äänellä. Wolodyjowski ei kääntänyt hänestä katsettaan, sillä ei koskaan vielä tämä neito ollut näyttänyt hänestä näin kauniilta. Päässä oli neidolla atlaslakki, ja valkoiset joutsenen untuvat reunustivat hänen pieniä kalpeahkoja kasvojaan, joille kuutamon välke lankesi saattaen kauneina piirtymään näkyviin jalomuotoiset kulmakarvat, alas luodut silmät, pitkät silmäripset ja ylähuulen tuskin huomattavan untuvapeitteen. Noissa kasvoissa oli rauhallisuutta ja suurta hyvyyttä.

Herra Michal tunsi sillä hetkellä, että ne olivat rakkaan ystävän kasvot.

Hän lausui:

— Jos ei jäljessämme olisi tulossa renkipoika, niin lankeaisin tähän lumelle polvilleni eteenne kiitollisuudesta.

Krzysia vastasi:

— Älkää puhuko sellaista, sillä en ole sen arvoinen, mutta palkinnoksi sanokaa minulle, että jäätte luoksemme ja että saan edelleenkin lohduttaa teitä.

— En jää! — vastasi Wolodyjowski. Krzysia pysähtyi yht'äkkiä:

— Se on mahdotonta!

— Tavalliset soturin velvollisuudet! Menen Ukrainaan, Villeille Aroille...

— Tavalliset velvollisuudet?... — toisti Krzysia. Hän vaikeni ja lähti kiireesti astumaan kotia kohti. Herra Michal tepasteli hänen rinnallaan hieman hämillään. Hän tunsi jonkinmoista raskasmielisyyttä ja typertymistä. Teki mieli jotakin sanoa, teki mieli aloittaa keskustelu uudelleen, — mutta hän ei saanut sitä toimeen. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että hänellä oli sanottavana Krzysialle tuhansia asioita ja että juuri nyt oli puhuttava, niin kauan kuin he ovat kahden eikä kukaan häiritse heitä.

— Kunhan vain pääsisi alkuun, — ajatteli hän, — niin jatko seuraisi itsestään...

Hän kysyi yht'äkkiä:

— Onko siitä kauan, kun herra Nowowiejski tuli?

— Ei ole, — vastasi Drohojowska.

Ja taas keskustelu katkesi.

— Ei niin päin! — ajatteli Wolodyjowski. — Jos aloitan näin, niin en ikinä saa mitään sanotuksi. Huomaan, että suru on vienyt viimeisenkin älyni.

Ja jonkin aikaa hän asteli ääneti; vain hänen viiksensä liikkuivat entistä enemmän.

Viimein aivan talon luona hän pysähtyi ja lausui:

— Nähkääs, jos minä olen niin monta vuotta ollut ottamatta osaani onnesta voidakseni palvella isänmaatani, niin miten voisin nyt olla lykkäämättä lohdutusta tuonnemmaksi?

Wolodyjowskista tuntui, että näin selvän todistelun täytyi heti saada Krzysia ymmärtämään, mutta tämä sanoi hetken kuluttua surullisesti ja lempeästi:

— Kuta paremmin opin teitä tuntemaan, sitä enemmän pidän teitä arvossa ja kunnioitan...

Sen sanottuaan hän meni sisälle. Talon eteiseen asti kuuluivat Basian huudahtelut: "Alla! Alla!" Kun he tulivat vierashuoneeseen, he näkivät huoneen keskellä herra Nowowiejskin side silmillä etukenossa ja kädet ojennettuina tavoittelevan kiinni Basiaa, joka piilottautui nurkkiin ja "Alla!"-huudoin kuulutteli olinpaikkaansa. Pöytämestarin rouva keskusteli ikkunan luona Zagloban kanssa.

Krzysian ja ritarin tulo keskeytti ilonpidon. Nowowiejski tempasi liinan silmiltään ja juoksi tervehtimään. Samaan joukkoon riensivät pöytämestarin rouva, Zagloba ja hengästynyt Basia.

— Mitä kuuluu? Mitä kuuluu? Mitä hetmani sanoi? — kyselivät he kilvan.

— Sisareni! — vastasi Wolodyjowski. — Jos tahdot lähettää kirjeen miehellesi, niin sinulla on siihen tilaisuus, sillä minä menen Ukrainaan!...

— Joko sinua lähetellään! Herra Jumala, älä sinä anna sälyttää päällesi sellaista äläkä lähde! — huudahti rouva Makowiecka surullisena. — Eikö sinulle suoda hetkeksikään rauhaa!

— Onko sinulle todellakin määrätty tehtävä? — kysyi Zagloba synkästi. — Pöytämestarin rouva on oikeassa, kun sanoo, että sinua heilutellaan kuin varstaa vain.

— Ruszczyc menee Krimiin, ja minä saan komennettavakseni hänen joukkonsa, sillä kuten herra Nowowiejski jo on huomauttanut, ovat tiet keväällä varmasti mustanaan tataarilaisia.

— Meidänkö yksin on vartioitava tätä valtiota vihollisilta niinkuin koira vahtii taloa! — huudahti Zagloba. — Toiset eivät tiedä, kummasta päästä musketti laukaistaan, mutta me sensijaan emme saa milloinkaan lepoa!

— Ole vaiti! Ei siitä kannata puhua! — vastasi Wolodyjowski. — Virka on virka! Lupasin hetmanille, että lähden, ja aivan samantekevää on, tapahtuuko se aikaisemmin vaiko myöhemmin...

Wolodyjowski pani sormensa otsalleen ja toisti saman todistelun, jonka jo aikaisemmin oli esittänyt Krzysialle:

— Nähkääs, jos minä olen niin monta vuotta ollut ottamatta osaani onnesta voidakseni palvella valtiotamme, niin miten voisin olla kieltäytymättä siitä ilosta, jota tunnen teidän parissanne?

Siihen ei kukaan vastannut mitään; ainoastaan Basia tuli nyrpeän näköiseksi, venytti suunsa pitkäksi kuin hemmoiteltu lapsi ja sanoi:

— Sääli Michal-herraa! Wolodyjowski purskahti iloiseen nauruun.

— Olkoon onneksi, neiti! Eilenhän vasta sanoitte, että ette voi sietää minua enempää kuin villiä tataarilaista!

— Mitä, kuin tataarilaista! Mitään sellaista en ollenkaan ole sanonut. Te hommailette siellä tataarilaisten kimpussa, mutta meillä täällä on ikävä!

— Rauhoittukaa, poikanen (suokaa anteeksi. neiti, että käytän teistä tätä nimitystä, mutta se sopii teille erinomaisesti)! Herra hetmani lupasi minulle, että siitä tulee lyhytaikainen komennus. Viikon tai parin kuluttua lähden matkaan, mutta viimeistään vaalin aikana minun on oltava Varsovassa. Itse hetmani tahtoo sitä, ja niin käykin, vaikka Ruszczyc ei toukokuuhun mennessä palaisikaan Krimistä.

— Oi, se on oivallista!

— Lähden kai minäkin herra everstin mukana, lähden varmastikin, — sanoi Nowowiejski luoden pikaisen silmäyksen Basiaan.

Tämä sanoi siihen:

— On siellä teidän kaltaisianne paljonkin! Ihanaa on sotilaan palvella sellaisen päällikön johdolla. Menkää, menkää! Herra Michalistakin on silloin hauskempaa.

Nuorukainen vain huokasi ja silitti leveällä kämmenellään hiustöyhtöään. Viimein hän levitti kätensä niinkuin oli tehnyt sokkosilla ollessaan ja sanoi:

— Mutta sitä ennen otan kiinni neiti Barbaran, otan totisesti!

— Alla! Alla! — alkoi Basia huudella ja väisteli. Samassa Drohojowska tuli Wolodyjowskin luo kasvot loistavina ja täynnä tyyntä riemua.

— Paha, paha te olette minulle, herra Michal; Basiaa kohtaan olette parempi kuin minulle!

— Minäkö paha? Ja Basiaa kohtaan parempi? — kysyi ritari ihmeissään.

— Basialle te sanoitte palaavanne vaalin ajaksi. Jos minä olisin tietänyt sen, niin ei mieltäni niin suuresti olisi pahoittanut lähtönne.

— Kultas... — huudahti herra Michal. Mutta samassa hän hillitsi itsensä ja sanoi:

— Armas ystäväni! Sanoin teille niin vähän sen vuoksi, että pääni oli pyörällä!

IX.

Herra Michal alkoi valmistautua vähitellen matkaan, mutta antoi edelleen opetusta Basialle, josta oli alkanut pitää yhä enemmän, ja teki kävelymatkoja kahden kesken Krzysia Drohojowskan kanssa etsien hänen seurassaan lohdutusta. Näyttipä hän sitä löytävänkin, sillä hänen mielensä tuli päivä päivältä iloisemmaksi ja ottipa hän toisinaan iltaisin osaa Basian ja Nowowiejskin huvitteluihin.

Tuosta nuoresta ritarista tuli jokapäiväinen vieras Ketlingin taloon. Hän saapui jo aamulla tai puolenpäivän aikaan ja istuskeli iltaan asti, ja koska kaikki pitivät hänestä, niin hänet otettiin ilomielin vastaan, niin että varsin pian alettiin pitää häntä perheen jäsenenä. Hän saatteli neitejä Varsovaan, toimitteli heidän asioitaan muotikauppiailla ja oli iltaisin innokkaasti sokkosilla vakuutellen yhä, että hänen on ennen lähtöään lopullisesti saatava kiinni Basia.

Mutta Basia livahti aina pakoon, vaikka Zagloba sanoi hänelle:

— Kiinni teidät lopulta kuitenkin saa jos ei tämä niin joku toinen.

Mutta alkoi olla yhä selvempää, että juuri tämä nuori mies tahtoi saada kiinni Basian. Täytyipä "pikku heitukankin" huomata se, ja toisinaan hän olikin niin ajatuksissaan, että otsatöyhtö valahti kokonaan silmille.

Zagloballa oli kuitenkin omat syynsä, joiden tähden hän ei oikein pitänyt tästä tavoittelusta. Eräänä iltana koko seurueen erottua hän koputti pikku ritarin huoneen oveen.

— Minusta on kovin ikävä, että meidän on erottava, — sanoi hän. — Siksi tulin vielä katsomaan sinua. Jumala tietää, milloin taas tapaamme!

— Vaalin ajaksi tulen aivan varmasti, — vastasi herra Michal syleillen häntä, — ja sanonpa teille miksi: hetmani tahtoo, että täällä olisi siihen aikaan mahdollisimman paljon sellaista väkeä, josta aatelisto pitää, päästäkseen näiden avulla valitsijamieheksi. Ja kun minun nimelläni, Jumalan kiitos, on melkoisen hyvä kaiku aatelisveljiemme piirissä, niin hän haalii aivan varmasti minut tänne. Hän toivoo tukea myös teiltä.

— Hee! Isolla rysällä hän minua pyydystelee, mutta minusta näyttää, että vaikka olenkin paksunläntä, niin jostakin verkon silmästä sentään luikahdan pois. En minä rupea äänestämään ranskalaista.

— Miksi niin?

— Koska se olisi absolutum dominium.

— Conden on vannottava pitävänsä paeta kuten jokaisen muunkin, ja hän on suuri sotapäällikkö, sotatoimissa mainetta saavuttanut.

— Meidän ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea päälliköitä Ranskasta. Sobieski itsekin on varmasti Conden veroinen. Huomaa, Michal, että ranskalaiset aivan samoin kuin ruotsalaisetkin käyttävät sukkia ja samoin myös eivät pidä valaansa. Carolus Gustavus oli valmis vannomaan millä hetkellä tahansa. Heille se on yhtä helppoa kuin pähkinän pureskeleminen. Mitä merkitsevät sopimukset, jos ei ole ensinkään rehellisyyttä!

— Mutta valtakuntaamme on suojeltava! Jospa ruhtinas Jeremi Wiśniowiecki olisi elossa! Unanimitate valitsisimme hänet kuninkaaksi.

— Elossa on hänen poikansa, samaa verta!

— Mutta hän on toista maata! Ihan säälittää häntä katsellessa, sillä hän näyttää pikemmin talonpoikaisnulikalta kuin niin jaloa sukua olevalta ruhtinaalta. Kun edes olisi toisenlaiset ajat! Mutta nyt on ensi sijassa pidettävä silmällä isänmaan hyvää. Samaa sanoo teille Skrzetuskikin. Mitä ikinä herra hetmani tekee, sitä teen minäkin, sillä hänen vilpittömään isänmaanrakkauteensa luotan niinkuin evankeliumiin.

— Niin, onpa aika ajatella sitä. Paha juttu on, että nyt lähdet pois.

— Entä mitä te teette?

— Palaan Skrzetuskien luo. Toisinaan siellä hölmöt tuskastuttavat minua, mutta minun on heitä ikävä, jos en ole heitä pitkiin aikoihin nähnyt.

— Jos vaalin jälkeen tulee sota, niin Skrzetuskikin lähtee mukaan. Heh! Kukapa tietää, vaikka tekin vielä lähtisitte sotatantereelle. Kenties vielä yhdessä käymme sotaa Ukrainassa. Miten paljon sielläpäin saimmekaan kokea pahaa jos hyvääkin!

— Se on totta, jumal' avita! Siellä ovat kuluneet parhaat vuotemme. Tekisipä mieleni joskus nähdä uudelleen kaikki nuo paikat, jotka olivat maineemme todistajina.

— Tulkaa siis nyt mukaani. Teillä tulee olemaan hauskaa, ja viiden kuukauden kuluttua palaamme takaisin tänne Ketlingin luo. Silloin on hänkin täällä ja Skrzetuskit...

— Ei, Michal, nyt se ei sovi minulle, mutta sen sijaan lupaan sinulle, että jos menet naimisiin jonkun neidin kanssa, jolla on maatila Ukrainassa, niin minä tulen sinne sinua opastamaan ja olen läsnä vihkiäisissänne...

Wolodyjowski tuli hiukan hämilleen, mutta vastasi heti:

— Kuinka minulla olisi naimisiin meno mielessä! Paras todistus siitä on se, että olen menossa sotaväkeen.

— Sepä minua kiusaakin, sillä ajattelin: jos ei toinen niin toinen. Michal, tottele Jumalan ääntä, ajattelehan, missä ja milloin löydät paremman tilaisuuden kuin sinulla on juuri tällä hetkellä. Muista, että jälkeenpäin tulee vuosia, jolloin sanot itseksesi: jokaisella on vaimo, lapsia, mutta minä olen ypö yksin, törrötän kuin kuiva kanto. Ja surumielisyys ja hirveä ikävä valtaa sinut. Kun olisit edes ollut naimisissa tuon vainajan kanssa ja hän olisi jättänyt sinulle lapsia, niin en puhuisi mitään; silloin olisi sinulla jokin turva surun puuskia vastaan ja lohdutuksen toivo valmiina, mutta niinkuin asiasi nyt ovat, saattaa tulla hetki, että turhaan etsit lähettyviltäsi ketään, joka sinusta välittää, ja kysyt itseltäsi: asunko minä vieraassa maassa?

Wolodyjowski oli vaiti ja mietti, mutta Zagloba alkoi taas puhua luoden tulisia silmäyksiä pienen ritarin kasvoihin:

— Ajatuksissani ja sydämessäni olen valinnut sinulle ensi sijassa tuon rusoposkisen poikasen, sillä primo: hän ei ole tyttö, vaan kultaa, ja secundo niin sisukkaita sotureita, kuin te saisitte syntymään maailmaan, tuskin vielä on ollutkaan maan päällä...

— Se puhe on tuulta; muuten siellä jo Nowowiejski hakkailee häntä.

— Sepä se, sepä se! Nyt hän vielä suostuisi sinuun, sillä hän on mielistynyt maineeseesi; mutta kun sinä menet pois ja Nowowiejski jää tänne, — ja minä tiedän, että se veijari jää, sillä eihän ole sota, — niin kuka tietää, miten käy.

— Baška on tuulihattu! Ottakoon Nowowiejski hänet. Suon sen hänelle vilpittömästi, sillä hän on kelpo poika.

— Michal! — sanoi Zagloba pannen kätensä ristiin. — Ajattele, millaisia jälkeläisiä saisitte!

Siihen vastasi pieni ritari sangen naiivisti:

— Olen tuntenut kaksi Baloa, jotka olivat äidin puolelta Drohojowskeja, ja ne olivat erinomaisia sotureita.

— Ahaa! Sinne päin arvasin asian menevänkin! Siihenkö pyritkin? — huudahti Zagloba.

Wolodyjowski joutui pahasti hämilleen. Vähän aikaa hän vain kierteli viiksiään koettaen sillä tavoin peittää hämminkiään. Viimein hän sanoi:

— Mitä te puhutte! En minä mihinkään pyri, mutta kun muistin Basian, joka on todella rohkea kuin paras soturi, niin samalla tuli mieleeni myös Krzysia, jossa naisellisemmat ominaisuudet ovat vallitsevia. Kun on toisesta puhe, niin toinenkin tulee mieleen, sillä he ovat aina yhdessä.

— Hyvä, hyvä! Jumala siunatkoon sinua ja Krzysiaa, vaikka minä totisesti, jos olisin nuori mies, rakastuisin silmittömästi Basiaan. Kun on sellainen vaimo, niin ei tarvitse sodan sattuessa jättää häntä kotiin, vaan voi ottaa hänet sotakentälle mukaan ja pitää aina vierellään. Semmoinen kelpaa sinulle teltassakin; ja kun hänen aikansa tulee, vaikkapa taistelun kestäessäkin, niin hänpä ampua paukuttelee pyssyllä vaikkapa yhdellä kädellä. Ja miten jalo, miten sievä hän onkaan! Voi, armas pikku heitukkani, eivät ole osanneet täällä antaa arvoa sinulle, ja kiittämättömyys on tullut osaksesi, mutta jos minä olisin noin kuusikymmentä vuotta nuorempi, niin tietäisinpä, kuka olisi rouva Zagloba!

— En minä väheksy Basiaa!

— Ei ole siitä kysymys, ettet tunnustaisi hänen hyveitään, vaan siitä, että sinun pitäisi tulla hänen miehekseen. Mutta sinä pidät Krzysiaa parempana.

— Krzysia on ystäväni.

— Ystäväsi, ei ystävättäresi? Senkö vuoksi ehkä, että hänellä on viikset? Sinun ystäväsi olen minä, ystäviäsi ovat Skrzetuski ja Ketling. Sinä et tarvitse ystävää, vaan ystävättären. Sano se itsellesi selvästi äläkä heitä pölyä silmiin. Varo sinä, Michal, kassapäätä ystävää, vaikka hänellä olisi viiksetkin, sillä joko sinä petät hänet tai hän pettää sinut. Piru on valpas ja tunkeutuu mielellään tuommoisten ystävysten väliin, josta on esimerkkinä Aatami ja Eeva; kun he alkoivat ystävystyä, niin moinen ystävyys takerrutti Aatamille luun kurkkuun.

— Älkää loukatko Krzysiaa, sillä sitä en ollenkaan siedä!

— Jumala hänen hyveensä siunatkoon! Ei ole parempaa kuin pikku heitukkani on, mutta hyvä tyttöhän on toinenkin! En loukkaa häntä ollenkaan, sanon sinulle vain sen, että kun sinä istut hänen vieressään, niin poskesi hehkuvat aivan kuin niitä olisi nipistelty ja viiksesi liikkuvat ja tukkasi törröttää ja sinä pihahtelet ja kukertelet ja tipsuttelet kuin turturikyyhkynen, ja se kaikki on intohimoa. Puhu muille ystävyydestä äläkä minulle, vanhalle tahkolle!

— Vanhapa olettekin, kun näette sellaista, mitä ei ole olemassakaan.

— Kunpa olisin erehtynyt! Kunpa huomiosi kiintyisi pikku heitukkaani! Michal, hyvää yötä! Ota pikku heitukka, hän on vielä ihanampi! Ota heitukka, ota heitukka!...

Sen sanottuaan Zagloba nousi ja lähti. Herra Michal heittelehti vuoteellaan koko yön eikä voinut nukkua, sillä rauhattomat ajatukset pyörivät kaiken yötä hänen päässään. Hän näki silmiensä edessä Drohojowskan kasvot, hänen silmänsä pitkine ripsineen ja huulet untuvineen. Hetkiseksi hän torkahti, mutta näky ei kadonnut. Herätessään hän ajatteli Zagloban sanoja ja muisteli, kuinka harvoin tämä teräväpäinen mies erehtyi missään asiassa. Toisinaan väikkyi hänen edessään puolittain unessa ja puolittain hänen valveilla ollessaan Basian rusottavat kasvot ja tämä näky tyynnytti häntä; mutta Basian sijalle ilmestyi sitten uudelleen Krzysia. Kun ritari raukka kääntyi seinään päin, niin hän näki hänen silmänsä; kun hän kääntyi pimeään huoneeseen päin, niin hän näki hänen silmänsä ja niissä jonkinmoisen raukeuden, jonkinmoisen rohkaisun. Toisinaan nuo silmät sulkeutuivat aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Herra Michal ihan nousi istumaan vuoteessaan ja siunasi itsensä.

Aamuyöstä uni kaikkosi kokonaan. Sensijaan tuli hänen olonsa raskaaksi, epämiellyttäväksi. Häntä hävetti, ja hän alkoi ankarasti moittia itseään siitä, ettei hän nähnyt edessään rakastettua vainajaa ja ettei tämä täyttänyt hänen silmiään, sydäntään ja sieluaan, vaan toinen, elossa oleva. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt syntiä Anusian muistoa vastaan. Häntä värisytti, ja hypähtäen vuoteesta hän alkoi, vaikka vielä oli pimeä, lukea aamurukouksia.

Luettuaan ne hän pani sormen otsalleen ja sanoi: — Täytyy lähteä matkaan mahdollisimman pian ja tehdä heti paikalla loppu näistä ystävyyssuhteista, sillä Zagloba saattaa olla oikeassa...

Tämän jälkeen hän saapui jo iloisempana ja rauhallisempana aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän miekkaili Basian kanssa ja huomasi, varmaankin ensimmäisen kerran, että tämä oli ihmeen kaunis, kun hänen sieraimensa laajenivat ja rinta aaltoili. Krzysiaa hän koetti välttää. Huomattuaan sen Krzysia seurasi hänen jäljessään silmät suurina ihmetyksestä. Mutta herra Michal väitteli hänen katsettaankin. Se raateli hänen sydäntään, mutta hän pysyi lujana.

Päivällisen jälkeen hän meni Basian kanssa aittaan, jossa Ketlingillä oli toinen asevarasto. Hän näytti Basialle eri aseita ja selitteli niiden käyttöä. Sitten he ampuivat maaliin astrahanilaisilla jousilla. Tyttö oli onnellinen tästä huvista ja villiintyi niin tavattomasti, että pöytämestarin rouvan oli pakko hillitä häntä.

Näin kului päivä, toinen. Kolmantena Wolodyjowski ja Zagloba lähtivät Varsovaan Danilowiczin palatsiin saamaan jotakin tietoa lähtöajasta. Illalla herra Michal ilmoitti neidoille, että viikon kuluttua hän varmasti lähtee.

Hän koetti sanoa sen huolettomasti ja iloisesti. Krzysiaan hän ei katsahtanutkaan.

Neiti tuli levottomaksi ja koetti kysellä häneltä erinäisiä asioita. Hän vastasi kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta pysytteli enemmän Basian seurassa. Zagloba arveli tämän johtuvan hänen neuvoistaan ja hykerteli käsiään. Mutta kun häneltä yleensä ei mikään jäänyt huomaamatta, niin hän huomasi myös Krzysian surun.

— Pahoillaan on, ilmeisesti pahoillaan, — ajatteli hän itsekseen. — No, ei tee mitään! Semmoinen on naisen luonto. Mutta Michal on kääntynyt oikealle tielle, pikemmin kuin luulinkaan. Oiva nuori mies hän on, mutta huikentelevainen hän on ollut lemmen asioissa ja huikentelevaiseksi hän jää!

Mutta Zagloba oli todella hyväsydäminen mies, ja siksi hänen tuli sääli Krzysiaa.

— Directe en sano hänelle mitään, — ajatteli hän itsekseen, — mutta jokin lohdutus minun on hänelle keksittävä.

Illallisen jälkeen hän käyttäen hyväkseen niitä oikeuksia, jotka hänelle antoi hänen ikänsä ja hänen harmaat hapsensa, meni Krzysian luo ja alkoi silittää hänen silkinhienoja mustia hiuksiaan. Krzysia istui hiljaa kohottaen häneen lempeät silmänsä ja hieman ihmetellen moista tunteellisuutta, mutta kiitollisena.

Illalla Wolodyjowskin makuuhuoneen ovella Zagloba töytäsi pikku ritaria kylkeen.

— No, mitä? — sanoi hän. — Pikku heitukka on verraton!

— Herttainen olento! — vastasi Wolodyjowski. — Yksinään hän saa aikaan enemmän melua huoneissa kuin neljä sotamiestä. Hän on todellinen rumpali.

— Rumpali? Suokoon Jumala hänen pian lyövän sinun rumpuasi!

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä! Ihmeellisiä olentoja nuo hienohelmat! Kun hieman lähestyit Baškaa, niin näitkö, että Krzysia oli harmissaan?...

— En nähnyt! — vastasi pieni ritari.

— Oli kuin joku olisi lyönyt jalat hänen altaan!

— Hyvää yötä! — toisti Wolodyjowski ja meni nopeasti huoneeseensa.

Pitäessään pientä ritaria huikentelevaisena Zagloba oli hieman väärässä ja muutenkin hän oli menetellyt lyhytnäköisesti, kun oli puhunut tälle Krzysian pahastumisesta, sillä se kuohutti niin Wolodyjowskia, että henki takertui kurkkuun.

— Näin minä palkitsen hänen hyväntahtoisuutensa, sen, että hän on sisaren tavoin lohduttanut minua surussani, — ajatteli hän. — Pyh! Mitä pahaa minä sitten olen tehnyt hänelle? — sanoi hän itsekseen hetken kuluttua. — Mitäkö olen tehnyt? laiminlyönyt häntä kolmen päivän aikana, mikä oli epäkohteliastakin! Kohtelin yliolkaisesti suloista tyttöä, armasta olentoa! Siitä, että hän tahtoi parantaa haavojani, osoitin hänelle kiittämättömyyttä... Jospa osaisin — ajatteli hän edelleen — hillitä vaarallista ystävyyttä ja samalla olla syrjäyttämättä häntä! Mutta nähtävästi älyni ei riitä tämmöiseen politiikkaan...

Ja herra Michal oli vihoissaan itselleen samalla kuin suuri sääli täytti hänen rintansa.

Tahtomattaankin hän alkoi ajatella Krzysiaa rakastettuna ja vääryyttä kärsineenä olentona. Katkeruus omaa itseä kohtaan kasvoi hänessä hetki hetkeltä.

— Raakalainen minä olen, raakalainen! — toisteli hän.

Ja Krzysian tieltä työntyi Basia kokonaan syrjään hänen ajatuksissaan.

— Ottakoon kuka tahansa tuon heiskaleen, tuon tuulimyllyn, tuon touhottajan! — puhui hän itsekseen. — Nowowiejski tai piru, samantekevää minulle!

Hän oli kiukuissaan Basialle eikä kertaakaan tullut ajatelleeksi, että hän tällä vihallaan teki enemmän vääryyttä Basialle kuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellään Krzysialle.

Krzysia oli naisellisella vaistollaan tajunnut heti, että herra Michalissa oli tapahtumassa jokin muutos. Hänestä oli raskasta ja ikävää, että pieni ritari koetti välttää häntä, mutta samalla hän ymmärsi, että jotakin täytyi heidän välillään tapahtua ja ettei heidän ystävyyssuhteensa enää jatkuisi entisen kaltaisena, vaan joko entistä voimakkaampana tai sitten ei ollenkaan.

Hänet valtasi levottomuus, joka yhä kasvoi, kun hän ajatteli, että herra Michal pian lähtee pois. Krzysian sydämessä ei vielä ollut rakkautta. Vielä ei neito tuntenut sellaista. Sensijaan hänen sydämessään ja veressään oli suuri taipumus rakkauteen.

Mahdollista on myös, että hän tunsi jo jonkinlaista pään huimausta. Wolodyjowskilla oli valtakunnan parhaan soturin maine. Kaikki ritarit toistelivat hänen kunniaansa ja nimeänsä. Sisar ylisteli pilviin asti hänen kunnollisuuttaan; hän oli miellyttävä ja onneton, ja kaiken lisäksi oli nuori neito asuessaan hänen kanssaan saman katon alla tottunut näkemään häntä.

Krzysialla oli luonteessaan se ominaisuus, että hän tahtoi olla rakastettu. Kun siis herra Michal oli viime päivinä alkanut kohdella häntä välinpitämättömästi, niin hänen itserakkautensa kärsi siitä kovin. Mutta koska hän oli luonnostaan hyväsydäminen, niin hän päätti, ettei näyttäisi ritarille vihaisuuttaan eikä kärsimättömyyttään, vaan voittaisi hänet hyvyydellään.

Se kävi hänelle sitäkin helpommaksi, kun herra Michal seuraavana päivänä oli katuvan näköinen eikä ollenkaan vältellyt Krzysian katsetta, vaan katsoi hänen silmiinsä aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Eilen laiminlöin teitä, mutta nyt pyydän sitä anteeksi."

Ja niin paljon puhuva oli hänen katseensa, että sen vaikutuksesta veri tulvahti neidon kasvoihin ja levottomuus tuli entistä voimakkaammaksi, aivan kuin neito olisi aavistanut, että hyvin pian tapahtuu jotain tärkeätä. Ja niin tapahtuikin. Päivällisen jälkeen pöytämestarin rouva lähti Basian kanssa Basian sukulaisen, Lembergin aatelismarsalkan rouvan luo, joka asui Varsovassa. Krzysia taas väitti tahallaan päätänsä kivistävän, sillä hänet oli vallannut uteliaisuus: hän tahtoi nähdä, mitä herra Michal ja hän sanovat toisilleen, kun jäävät kahden.

Zagloba ei myöskään lähtenyt naisten mukana, mutta sensijaan hänellä oli tapana nukkua päivällisen jälkeen pari tuntia, koska semmoinen varjeli raskasmielisyydeltä ja antoi hänelle illaksi lisää älykkyyttä ja hyvää tuulta; hetkisen pakistuaan hän alkoikin laittautua levolle menemään. Krzysian sydän alkoi pamppailla yhä kovemmin.

Mutta mikä pettymys odottikaan häntä! Herra Michal nousi silloin kuin Zaglobakin ja poistui yhdessä tämän kanssa.

— Tulee kohta, — ajatteli Krzysia.

Hän otti ompelukehyksensä ja alkoi ommella kullalla kirjailtua yläosaa hattuun, jonka aikoi lahjoittaa herra Michalille matkalle.

Tavan takaa hän kohotti katseensa ja suuntasi sen danzigilaiseen kelloon, joka seisoi Ketlingin salin nurkassa tikittäen arvokkaasti.

Mutta meni tunti ja toinen eikä herra Michalia näkynyt.

Neito laski ompeluksen syliinsä, pani kätensä ristiin sen yli ja sanoi puoliääneen:

— Hän pelkää, mutta ennenkuin hän ennättää rohkaista mielensä, saattavat toiset tulla emmekä saa mitään sanotuksi toisillemme. Tai herra Zagloba herää...

Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä, että heidän oli todellakin puhuttava jostakin tärkeästä asiasta, joka voi lykkäytyä tuonnemmaksi Wolodyjowskin viivyttelyn tähden.

Viimein kuitenkin tämän askelet kuuluivat viereisestä huoneesta.

— Hän epäröi, — sanoi neito ja alkoi taas uutterasti ommella.

Wolodyjowski empi todellakin, käveli huoneessa eikä uskaltanut astua sisälle. Aurinko alkoi jo muuttua punaiseksi ja oli laskemaisillaan.

— Herra Michal! — huudahti Krzysia äkkiä. Herra Michal tuli sisälle ja tapasi hänet ompelemassa.

— Kutsuitteko minua?

— Tahdoin tietää, ettei täällä ole kukaan vieras liikkumassa... Olen tässä ollut yksin pari tuntia...

Wolodyjowski siirsi tuolin lähemmäksi ja istuutui aivan sen reunalle.

Kului pitkä aika; Wolodyjowski oli vaiti, siirteli hiukan jalkojaan koettaen saada työnnetyksi ne kauemmas tuolin alle ja liikutti viiksiään. Krzysia lakkasi ompelemasta ja katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, sitten kumpikin äkkiä loi silmänsä alas...

Kun Wolodyjowski taas nosti silmänsä, lankesivat Krzysian kasvoille auringon viimeiset säteet, ja niiden valossa hän oli ihana. Hänen aaltoileva tukkansa kimalteli kuin kulta.

— Te lähdette parin päivän kuluttua? — sanoi hän niin hiljaa, että herra Michal tuskin kuuli.

— Muuta mahdollisuutta ei ole!

Ja taas syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Krzysia alkoi puhua:

— Olen ajatellut viime päivinä, että olette vihainen minulle...

— Hyväinen aika! — huudahti Wolodyjowski. — Minä olisin kelvoton katsomaan teitä, jos sitä olisin, mutta niin ei asia ole.

— Vaan miten? — kysyi Krzysia nostaen häneen katseensa.

— Tahdon puhua vilpittömästi, sillä olen sitä mieltä, että vilpittömyys on aina parempi kuin teeskentely... Mutta... mutta en kykene sanomaan, miten paljon lohdutusta olette tuonut sydämeeni ja miten suurta kiitollisuutta olen tuntenut!

— Jospa aina olisi näin! — vastasi Krzysia pannen kätensä yhteen ompelukehyksen päälle.

Herra Michal vastasi hyvin surullisena:

— Jospa! Jospa olisi... Mutta herra Zagloba sanoi minulle... (puhun teille kuin olisin ripittäytymässä) herra Zagloba sanoi, että ystävyys kassapäitten kanssa on vaarallinen asia, sillä aivan varmaan, niinkuin tuli voi kyteä tuhan alla, saattaa hehkuva intohimo piillä tuommoisen ystävyyden alla. Ajattelin, että Zagloba saattaa olla oikeassa ja — suokaa anteeksi yksinkertaiselle soturille — joku toinen olisi esiintynyt taitavammin, mutta minä... vaikka sydämeni vuotaa verta sen tähden, että olen kohdellut teitä viime päivinä tylysti... enkä jaksaisi elää...

Tämän sanottuaan herra Michal alkoi liikuttaa viiksiään niin vinhasti, ettei kukaan tee sillä tavoin. Krzysia painoi päänsä alas ja hetken kuluttua vieri kaksi kyyneltä pitkin hänen poskiaan.

— Jos teidän olonne tulee rauhallisemmaksi sen kautta, että en enää näytä olevani sisaren tavoin kiintynyt teihin, niin salaan tuon kiintymyksen...

Ja toiset kyynelet ja kolmannetkin ilmestyivät hänen poskilleen.

Mutta tätä näkyä ei herra Michalin sydän enää kestänyt; hän syöksähti Krzysian luo ja tarttui hänen käsiinsä. Ompelukehys lennähti Krzysian sylistä keskelle huonetta, mutta ritari ei välittänyt siitä, vaan painoi huuliaan noita lämpöisiä, pehmeitä, sametinhienoja käsiä vasten ja toisteli:

— Älkää itkekö! Jumalan tähden, älkää itkekö!

Hän ei lakannut suutelemasta noita käsiä, ja kun Krzysia, kuten surun vallassa olevat ihmiset usein, tekevät, pani kätensä päänsä päälle, suuteli hän niitä edelleen; hän suuteli sitä tulisemmin, kun Krzysian tukan ja otsan lämpö huumasi hänet ja sai kuin viini hänen päänsä pyörälle.

Hän ei tietänyt itsekään, miten ja milloin hänen huulensa koskettivat neidon otsaa yltyen suutelemaan sitä yhä tulisemmin; sitten hän suuteli itkettyneitä silmiä ja koko maailma alkoi pyöriä hänen omissa silmissään; sitten hän tunsi koskettavansa huulillaan neidon untuvanpehmoista huulta; heidän huulensa yhtyivät ja painautuivat pitkäksi aikaa ja voimakkaasti toisiaan vastaan. Hiljaisuus vallitsi huoneessa, vain kello tikutti arvokkaasti.

Yht'äkkiä kuului eteisestä Basian jalkojen kopina ja hänen lapsellinen äänensä toisteli:

— Pakkanen! Pakkanen! Pakkanen!

Wolodyjowski hypähti pois Krzysian luota kuin pelästynyt ilves saalinsa kimpusta. Samassa lensi huutaen sisään Basia ja toisteli yhtämittaa:

— Pakkanen! Pakkanen! Pakkanen!

Hän kompastui keskellä huonetta olevaan ompelukehykseen. Heti hän pysähtyi ja katseli kummastuneena milloin kehystä, milloin Krzysiaa, milloin pientä ritaria ja sanoi:

— Mitä tämä on? Oletteko te huvitelleet heittelemällä pallona, ompelukehystä?...

— Missä täti on? — kysyi Drohojowska koettaen saada aaltoilevasta rinnastaan tyynen ja luonnollisen äänen.

— Täti kömpii hiljalleen reestä, — vastasi Basia niinikään muuttuneella äänellä.

Ja hänen liikkuvat sieraimensa laajenivat muutamia kertoja. Hän katsahti vielä kerran Krzysiaan ja Wolodyjowskiin, joka oli ottanut ompelukehyksen lattialta, ja poistui sitten yht'äkkiä huoneesta.

Mutta samalla hetkellä tuli sisälle pöytämestarin rouva; myös Zagloba oli tullut ylhäältä ja nyt alettiin puhella Bembergin aatelismarsalkan rouvasta.

— En tietänytkään, että hän on herra Nowowiejskin kummi, — sanoi pöytämestarin rouva. — Tämä on mahtanut tunnustaa hänelle jotakin tunteistaan, sillä kovin hän ahdisteli Basiaa hänellä.

— Entä mitäs Basia? — kysyi Zagloba.

— Hyh, tietäähän Basian! Viis hän välitti! Hän vastasi aatelismarsalkan rouvalle: "Hänellä ei ole viiksiä ja minulla ei ole älyä, mene tiedä kumpi meistä ensin omansa löytää."

— Tiedän, että hänellä kyllä aina on sanat suussa, mutta kukapa hänet oikein tietää ja hänen todelliset ajatuksensa arvaa. Naisellista viekkautta!

— Basialla on se kielessä mikä mielessä. Olenhan muuten jo sanonut teille, ettei hän vielä tunne naimahalua; toisin on Krzysian laita!

— Täti! — huudahti Krzysia.

Keskustelun keskeytti palvelija, joka ilmoitti, että illallinen oli pöydässä. Kaikki lähtivät ruokasaliin. Vain Basia ei ollut läsnä.

— Missä neiti on? — kysyi pöytämestarin rouva palvelijalta.

— Neiti on tallissa. Minä sanoin hänelle, että illallinen on valmis, mutta neiti sanoi "hyvä" ja meni talliin.

— Kunhan hänelle ei olisi tapahtunut mitään ikävää! Hän oli niin iloinen! — sanoi rouva Makowiecka kääntyen Zagloban puoleen.

Pieni ritari, jonka omatunto ei ollut aivan rauhallinen, sanoi:

— Juoksen hakemaan hänet!

Ja hän juoksi. Hän löysi Basian aivan tallin oven takana istumassa heinäkasalla. Neito oli niin ajatuksissaan, ettei ollenkaan huomannut hänen tuloaan.

— Neiti Barbara! — sanoi pieni ritari nojautuen hänen ylitseen.

Basia vavahti kuin unesta heräten ja loi häneen silmänsä, joissa Wolodyjowski näki suureksi hämmästyksekseen kaksi isoa kyyneltä, jotka kimmelsivät kuin helmet.

— Jumalan tähden! Mikä teitä vaivaa? Itkettekö?

— Ei sinne päinkään! — huudahti Basia hypähtäen pystyyn. — Ei sinne päinkään! Tämä johtuu pakkasesta!

Ja hän rupesi nauramaan iloisesti, vaikka hänen naurunsa tuntui hieman teennäiseltä.

Sitten hän kääntääkseen huomion pois itsestään osoitti pilttuuta, jossa oli hetmanin Wolodyjowskille lahjoittama ratsu, ja sanoi vilkkaasti:

— Te sanoitte, ettei tuon hevosen luo voi mennä? Katsotaanpa!

Ja ennenkuin Wolodyjowski ennätti estää, hyppäsi hän pilttuuseen. Villi ratsu nousi heti takajaloilleen, tömisteli ja luimisti korviaan.

— Herran tähden! Se voi tappaa teidät! — huudahti Wolodyjowski ja hyppäsi hänen jälkeensä.

Mutta Basia oli jo alkanut taputella koko kämmenellään ratsun kaulaa ja toisteli:

— Tappakoon! Tappakoon! Tappakoon!... Mutta hevonen käänsi häneen päin höyryävät sieraimensa ja hirnui hiljaa, iloissaan hyväilystä.

X.

Kaikki Wolodyjowskin levottomat yöt olivat olleet vain kuin leikkiä siihen yöhön verrattuna, jonka hän vietti tuon Krzysian kanssa sattuneen tapauksen jälkeen. Hän tunsi pettäneensä vainajan muiston, joka oli hänelle rakas; oli pettänyt toisen, elossa olevan, luottamuksen, väärin käyttänyt ystävyyttä, saanut syntymään velvoittavia suhteita, käyttäytynyt kuin tunnoton ihminen. Muut sotilaat eivät olisi olleet millänsäkään yhdestä tuollaisesta suutelosta, olisivatpa sitä muistellessaan vielä ylpeillen kierrelleet viiksiään; mutta Wolodyjowski oli varsinkin Anusian kuolemasta lähtien herkkätuntoinen, niinkuin on jokainen, jolla on sairas sielu ja raadeltu sydän. Mitä hänen siis nyt oli tehtävä? Kuinka oli meneteltävä?

Oli enää vain muutamia päiviä hänen lähtöönsä, ja tuo lähtö saattoi katkaista ja lopettaa kaikki. Mutta kävikö päinsä lähteä sanomatta sanaakaan Krzysialle ja jättää hänet kuin jättäisi minkä hyvänsä sisäkön, jolta on varastanut suudelman? Pienen ritarin miehekäs sydän vavahti, kun hän vain ajattelikin sellaista. Mutta tämmöiselläkin levottomuuden hetkellä, kuin hän nyt eli, oli Krzysian muisto hänestä suloinen ja tuon suudelman muisteleminen sai mieluisan väristyksen kulkemaan läpi hänen ruumiinsa.

Hän tunsi tämän johdosta raivostuvansa itseensä, mutta ei kuitenkaan voinut vapautua suloisesta ja mieluisasta tunteesta. Koko syyn hän otti omakseen.

— Minä johdatin Krzysian siihen, — toisteli hän itsekseen katkerasti ja murheellisena, — minä hänet siihen johdatin ja senvuoksi minun ei sovi lähteä puhumatta mitään.

Mutta mitä oli sanottava? Kosittavako ja lähdettävä Krzysian sulhasena?

Silloin ilmestyi ritarin eteen Anusia Borzobohatan haamu valkeissa vaatteissa ja itsekin valkeana, vahankarvaisena, semmoisena kuin hän oli ollut ruumisarkussa.

— Vai niin, — puhui tämä haamu, — sinä suret ja kaipaat minua. Tahdoit ensin tulla munkiksi, itkeä minua koko elämäsi ajan, ja nyt otat toisen, ennenkuin minun sieluni on ennättänyt lentää taivaan portillekaan. Oi, odota, kunnes ensin joudun taivaaseen ja lakkaan katsomasta tämän maan päälle...

Ja ritarista tuntui, kuin hän olisi rikkonut valan, jonka hän oli vannonut tälle kirkastetulle sielulle, jonka muistoa hänen oli kunnioitettava ja säilytettävä pyhänä. Hän tunsi ääretöntä surua ja häpeää ja halveksi itseään. Hän olisi tahtonut kuolla.

— Anusia! — toisteli hän polvillaan ollen. — Kuolemaani saakka minä itken sinua, mutta mitä minun on nyt tehtävä?

Valkea haamu ei vastannut mitään, vaan alkoi haihtua kuin kevyt usva, ja sen sijaan ilmestyivät ritarin eteen hänen mielikuvituksessaan Krzysian silmät ja hänen untuvapeitteiset huulensa ja niiden mukana ne kiusaukset, joilta ritariparka koetti suojella itseään kuin tataarilaisten nuolilta.

Näin horjui ritarin sydän kahtaalle, epävarmana, loukattuna, tuskaisana. Väliin tuli hänelle mieleen ajatus, että menisi kertomaan kaikki Zagloballe ja pyytämään neuvoa tuolta mieheltä, jonka äly kykeni selviytymään kaikista vaikeuksista. Hänhän aavisti kaikki edeltäpäin, hänhän oli etukäteen ennustanut, mihin vie "ystävyys" hienohelmojen kanssa...

Mutta juuri tämä ajatus pidätti pikku ritaria. Hän muisti, miten kärkevästi hän oli huudahtanut Zagloballe: "Älkää loukatko Krzysiaa!" Ja kuka oli nyt loukannut Krzysiaa? Kuka nyt mietiskeli, eikö olisi parasta jättää hänet kuin jättäisi sisäkön, ja matkustaa tiehensä?

— Jos ei tuota tyttö raukkaa olisi, niin en tuumisi hetkeäkään, — sanoi pieni ritari itsekseen, — enkä kiusaisi itseäni, vaan päinvastoin iloitsisin mielessäni, että olen maistanut sellaista herkkua!

Mutta hetken kuluttua hän murahti:

— Maistaisin sitä mielelläni vaikka sata kertaa! Hän huomasi kuitenkin kiusausten taas saavan valtaa, riistäytyi niistä voimakkaasti irti ja alkoi ajatella seuraavasti:

— Tietysti! Kun kerran en ole menetellyt niinkuin se, joka tahtoo ystävyyttä, vaan etsinyt tyydytystä Cupidolta, niin minun on kuljettava edelleen samaa tietä ja sanottava huomenna Krzysialle, että tahdon ottaa hänet vaimokseni.

Hän pysähtyi hetkeksi ja ajatteli sen jälkeen edelleen:

— Jonka selityksen jälkeen tuo tämänpäiväinen tuttavallinen käyttäytymisenikin saa aivan oikeudenmukaisen leiman ja huomenna voin taas uudelleen ottaa itselleni vap...

Mutta samalla hän painoi kätensä suutaan vastaan.

— Hyi! — sanoi hän. — On kuin istuisi kokonainen rykmentti piruja kaulukseni takana!

Mutta hän ei enää luopunut kosinta-ajatuksesta, vaan tuumi yksinkertaisesti, että jos hän sen kautta loukkaa rakasta vainajaa, niin hän voi korvata sen messuilla ja jumalisuudella, millä hän juuri osoittaa vainajalle, että edelleen muistaa häntä eikä lakkaa pitämästä hänen muistoaan pyhänä.

Muuten jos ihmiset ihmettelevät ja naureskelevat sitä, että hän pari viikkoa sitten tahtoi surusta mennä luostariin, mutta nyt jo on taas rakastunut, niin häpeä kohtaa ainoastaan häntä, kun taas päinvastaisessa tapauksessa viattoman Krzysiankin pitäisi jakaa hänen kanssaan syyllisyys ja häpeä.

— Siispä kosin huomenna, muuta mahdollisuutta ei ole! — päätti hän lopuksi.

Senjälkeen hän rauhoittui huomattavasti ja luettuaan rukoukset sekä rukoiltuaan hartaasti Anusian puolesta hän nukkui.

Aamulla herättyään hän sanoi uudestaan:

— Tänään kosin!...

Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, sillä herra Michal ei tahtonut sitä kaikkien tietoon ennen kuin olisi puhunut Krzysian kanssa, minkä jälkeen hän menettelisi asianhaarain mukaisesti. Jo aamulla tuli Nowowiejski, eikä hänen seurastaan päässyt minnekään.

Krzysia kulki kaiken päivää ollen aivan lamassa; hän oli kalpea, nääntyneen näköinen ja loi tavan takaa silmänsä alas; toisinaan hän punastui korviaan myöten; toisinaan hänen huulensa vavahtelivat, kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun; sitten hän taas oli kuin unessa ja tuli aivan raukeaksi.

Vaikeata oli ritarin lähestyä häntä ja varsinkin jäädä hänen kanssaan kahden kesken. Olisihan hän tosin voinut aivan yksinkertaisesti pyytää hänet ulos kävelylle, sillä sää oli ihana, ja ennen hän olisikin tehnyt sen ollenkaan empimättä; mutta nyt hän ei uskaltanut, sillä hänestä tuntui, että kaikki heti arvaisivat, mistä oli kysymys, — kaikki ymmärtäisivät, että hän aikoi kosia.

Onneksi Nowowiejski päästi hänet pälkähästä. Tämä nuori mies oli vienyt pöytämestarin rouvan syrjään ja keskustellut hänen kanssaan jokseenkin kauan jostakin asiasta; sitten he molemmat tulivat siihen huoneeseen, jossa pieni ritari istui kahden neidin ja Zagloban seurassa, ja pöytämestarin rouva sanoi:

— Nytpä sopisi nuorten lähteä rekiretkelle parittain, sillä lumi ihan säkenöi.

Tämän kuultuaan Wolodyjowski kumartui nopeasti Krzysian puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Pyydän hartaasti teitä istumaan minun kanssani samassa reessä... Minulla on hyvin paljon puhuttavaa.

— Hyvä on, — vastasi Drohojowska.

Sitten he Nowowiejskin ja Basian kanssa juoksivat talliin ja hetkisen kuluttua ajoi talon eteen kaksi rekeä. Wolodyjowski ja Krzysia istuutuivat toiseen, Nowowiejski ja pikku heitukka toiseen, ja niin lähdettiin ilman ajomiehiä.

Mutta rouva Makowiecka kääntyi Zagloban puoleen ja sanoi:

— Herra Nowowiejski pyysi omakseen Basiaa.

— Miten niin? — kysyi Zagloba levottomana.

— Lembergin aatelismarsalkan rouva, hänen kumminsa, aikoo tulla huomenna tänne puhumaan minun kanssani, ja siksi herra Nowowiejski pyysi minulta, että saisi vaikkapa vain kautta rantain vihjata Basialle asiasta, sillä hän ymmärtää itse, että jos Basia ei ole hänelle suopea, niin turhaa silloin on puuhata ja vaivautua.

— Ja senkö tähden te lähetitte heidät ajelulle?...

- Sen tähden. Minun mieheni on hyvin hienotunteinen. Usein hän on sanonut minulle: "Minä hoidan vain omaisuutta, mutta miehen valitkoon kumpikin itse itselleen; kunhan on kelpo mies, niin minä en pane vastaan, vaikka omaisuutta ei niin olisikaan." Muuten kumpikin on siinä iässä, että voi itse päättää asioistaan.

— Entä mitä te aiotte vastata Lembergin aatelismarsalkan rouvalle?

— Mieheni tulee toukokuussa; annan asian hänen ratkaistavakseen; muuten olen sitä mieltä, että käyköön niinkuin Basia tahtoo.

— Nowowiejski on nulikka!

— Mutta sanoihan itse Michalkin, että hän on oivallinen ja jo sotatoimissa kunnostautunut soturi. Hänellä on sievoinen omaisuus, ja kaikki sukulaisuussuhteet on aatelismarsalkan rouva selittänyt minulle. Nähkääs, asia on seuraavalla tavalla: hänen isoisänsä, joka on ruhtinatar Sieniutównan poika, oli primo voto naimisissa...

— Mitä hänen sukulaisuussuhteensa minuun kuuluu! — keskeytti Zagloba salaamatta pahaa tuultaan. — Hän ei ole veljeni eikä lankoni, mutta sen sanon teille, että minä valitsin pikku heitukan Michalille, sillä jos kahdella jalalla kulkevista naisista maailmassa kukaan on parempi ja uljaampi häntä, niin joudunpa silloin tästä hetkestä lähtien itse kävelemään neljällä jalalla kuin ursus!

— Michal ei vielä ajattele mitään, ja jos ajattelisikin, niin Krzysia olisi enemmän hänen makunsa mukainen... Haa! Jumala sen määrää, ja Hänen tiensä ovat tutkimattomat!

— Mutta jos tuo viiksetön nulikka saa rukkaset, niin minä juon itseni hutikkaan riemusta! — lisäsi Zagloba.

Samaan aikaan kummassakin reessä ratkaistiin ritarin kohtalo. Wolodyjowski ei pitkään aikaan kyennyt mitään sanomaan: Viimein hän lausui Krzysialle:

— Älkää ajatelko, että minä olen kevytmielinen tai tyhjänpäiväinen mies, sillä en ole semmoisessa iässäkään.

Krzysia ei vastannut mitään.

— Antakaa anteeksi minulle se, mitä eilen tein, sillä se johtui niin poikkeuksellisesta mieltymyksestä teihin, etten voinut sitä mitenkään hillitä... Hyvä neiti, rakas Krzysiani, ota huomioon, että minä olen yksinkertainen soturi, jonka elämä on kulunut sodissa... Joku toinen olisi ensin valmistanut juhlallisen puheen ja sitten vasta ruvennut lähentelemään, mutta minä aloin lähentelemällä... Muista sekin, että jos vaikkapa hevonen toisinaan voi lähteä hurjasti kiidättämään miestä, niin kuinka ei lemmen puuska, joka kiitää paljon vinhemmin, tempaisi mukaansa! Niin sai minutkin rakkaus valtaansa, siksi juuri, että sinua rakastan... Armas Krzysiani! Sinä olisit kasteellaanien ja senaattorien arvoinen; mutta jos et halveksi soturia, joka arvoltaan alhaisena sentään on jossakin määrin kunniakkaasti palvellut isänmaataan, niin lankean eteesi, suutelen jalkojasi ja kysyn: huolitko minusta? Voitko ajatella minua tuntematta vastenmielisyyttä?

— Herra Michal!... — vastasi Krzysia.

Ja hänen kätensä työntyi ulos käsipuuhkasta solahtaen ritarin käteen.

— Suostutko? — kysyi Wolodyjowski.

— Suostun! — vastasi Krzysia. — Ja tiedän, etten sinua jalompaa löytäisi koko Puolasta!

— Jumala teidät palkitkoon! Jumala sinut palkitkoon, Krzychna! — puhui ritari peittäen suudelmilla neidon kätösen. — Ei olisi voinut kohdata minua tämän suurempi onni! Sano minulle vain, ettet ole vihainen eilisestä lähentelystä, jotta omatuntonikin olisi rauhallinen! Krzysia siristi silmiään.

— En ole vihainen! — sanoi hän.

— Paha on, etten tässä reessä voi suudella jalkojasi! — huudahti Wolodyjowski.

He ajoivat jonkin aikaa äänettöminä, vain reen jalakset kitisivät lumella, ja hevosen kavioista sinkoili lumikokkareita.

Sitten alkoi Wolodyjowski taas puhua:

— Minua ihmetyttää, että pidät minusta!

— Ihmeellisempää on, — vastasi Krzysia, — että te niin pian aloitte rakastaa minua...

Silloin Wolodyjowski tuli hyvin vakavan näköiseksi ja alkoi puhua näin:

— Krzysia, kenties sinustakin näyttää pahalta, että olen rakastunut toiseen, ennenkuin suruni toisen kuoleman johdosta on haihtunut. Tunnustan sinulle aivan kuin ripissä, että aikoinani olin kevytmielinen. Mutta nyt on toisin. En ole unohtanut tuota raukkaa enkä unohda häntä koskaan; rakastan häntä yhä, ja jos tietäisit, miten paljon häntä itken, niin sinäkin rupeaisit itkemään...

Tässä pienen ritarin ääni katkesi, sillä hän oli tullut hyvin liikutetuksi ja kenties juuri senvuoksi ei huomannut, etteivät nämä hänen sanansa olleet tehneet Krzysiaan erikoisempaa vaikutusta.

Taas tuli hetken hiljaisuus, mutta tällä kertaa sen katkaisi Krzysia:

— Koetan lohduttaa teitä voimieni mukaan. Siihen vastasi pieni ritari:

— Juuri sentähden rupesin niin pian rakastamaan sinua, että aloit ensi päivästä asti hoidella haavojani. Mitä olin sinulle? En mitään! Mutta sinä olit siihen heti valmis, sillä sydämessäsi oli armahtavaisuutta onnetonta kohtaan. Ah, hyvin, hyvin kiitollinen olen sinulle! Ken ei tiedä sitä, hän kenties nauraa, että marraskuussa tahdoin ruveta munkiksi, mutta joulukuussa jo olen menossa naimisiin. Ensimmäisenä on Zagloba valmis irvistelemään, sillä hän on hyvin hanakka tekemään pilaa, kun vain tilaisuus tarjoutuu, mutta naurakoon terveydekseenn! En piittaa siitä, varsinkaan kun moite ei koske sinua, vaan minua...

Krzysia alkoi katsella taivaaseen, vaipui mietteisiin ja sanoi viimein:

— Pitääkö meidän ehdottomasti ilmoittaa ihmisille liitostamme?

— Kuinka niin?

— Tehän lähdette pois parin päivän kuluttua?

— Täytyy, vaikka en tahtoisikaan.

— Minä taas olen surussa isäni kuoleman johdosta. Miksi rupeaisimme ihmisten ällisteltäviksi? Jääköön liittomme meidän salaisuudeksemme, älköötkä ihmiset saako siitä tietää, ennenkuin herra Michal palaa Ukrainasta? Eikö niin?

— Eikö minun ole sanottava mitään sisarellenikaan?

— Minä kerron itse hänelle, mutta vasta herra Michalin lähdettyä.

— Entä herra Zagloballe?

— Herra Zagloba laskettelisi sukkeluuksia minusta raukasta. Ei, parempi on olla mitään puhumatta. Basia niinikään pistelisi minua, mutta hän on viime aikoina muutenkin ollut niin kummallinen ja aivan toisenlaisella tuulella kuin koskaan ennen. Ei, parempi on olla puhumatta!

Krzysia kohotti taas tummansiniset silmänsä taivasta kohti:

— Jumala on todistajamme, mutta ihmiset olkoot tietämättömyydessä.

— Huomaan, että olette yhtä älykäs kuin suloinen. Hyvä! Olkoon, siis Jumala todistajamme — amen! Nojaudu olkaani vastaan, sillä kun kerran olemme kihloissa, niin se ei ole sopimatonta. Älä pelkää! Eilistä temppua en voi tehdä, vaikka tahtoisinkin, sillä minun on hoideltava ohjaksia.

Krzysia täytti ritarin toivomuksen, mutta tämä puhui taas:

— Sano minua nimeltä aina, kun olemme kahden.

— Se ei ota minulta oikein käydäkseen, — vastasi Krzysia nauraen. — En mitenkään uskalla!

— Minäpä uskalsin!

— Herra Michal onkin ritari, herra Michal on rohkea, herra Michal on soturi...

— Krzychna! Armaani!

— Mich...

Mutta Krzysia ei rohjennut sanoa nimeä loppuun, vaan peitti kasvonsa hihaansa.

Jonkin ajan kuluttua herra Michal käänsi hevosen kotiin päin. He eivät puhuneet enää paljon matkalla. Vasta portista sisään ajaessaan kysyi pieni ritari vielä:

— Entä eilisen jälkeen... tiedäthän... oliko sinusta hyvin ikävää?

— Oli ikävää ja hävetti, mutta... mutta se oli ihanaa! — lisäsi hän hiljemmin.

He tekeytyivät heti välinpitämättömän näköisiksi, ettei kukaan saisi tietää, mitä heidän kesken oli tapahtunut.

Mutta se oli tarpeetonta varovaisuutta, sillä kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota.

Tosin Zagloba ja pöytämestarin rouva juoksivat eteiseen asti vastaanottamaan molempia pareja, mutta heidän katseensa olivat kiintyneet yksinomaan Basiaan ja Nowowiejskiin.

Basia oli punainen joko pakkasesta tai kiihtymyksestä, mutta Nowowiejski aivan lamassa. Jo eteisessä nuori mies alkoi sanoa jäähyväisiä pöytämestarin rouvalle. Turhaan tämä koetti pidätellä häntä, turhaan myös Wolodyjowski, joka oli erinomaisen hyvällä tuulella, pyyteli häntä jäämään illalliselle. Nowowiejski viittasi virkatehtäviinsä ja lähti. Silloin pöytämestarin rouva mitään puhumatta suuteli Basiaa otsaan, Basia taas riensi heti omaan huoneeseensa eikä tullut sieltä esille ennen kuin illalliselle.

Seuraavana päivänä Zagloba jouduttuaan hänen kanssaan kahden kesken kysyi:

— No, pikku heitukka, Nowowiejskihan oli kuin olisi salama iskenyt häneen?

— Ahaa! — vastasi Basia heilutellen päätään ja vilkuttaen silmää.

— Sanohan, mitä sinä vastasit hänelle!

— Nopeasti hän kysyi, sillä hän on päättäväinen mies, mutta nopeasti hän sai vastauksenkin, sillä päättäväinen olen minäkin: ei!

— Mainiosti teit! Salli minun syleillä sinua! Mitäs hän? Niinkö vähälle jätti?

— Kysyi, voisivatko aikaa myöten hänen toiveensa jossakin määrin toteutua. Minun oli sääli häntä, mutta: ei, ei; ei siitä voi mitään tulla!...

Tätä sanoessaan Basia levitti sieraimensa ja alkoi pudistella hiustupsuaan hieman surullisena ja ikäänkuin mietteissään.

— Sanohan minulle syysi! — lausui Zagloba.

— Sitä hänkin tahtoi, mutta turhaan; en sanonut hänelle enkä sano kenellekään.

— Kenties, — sanoi Zagloba katsahtaen häntä nopeasti silmiin, — kenties sinulla on sydämessäsi jokin salainen ihastus, vai?

— Kissanhäntä, vaan ei ihastus! — huudahti Basia.

Hän hypähti paikaltaan ja alkoi toistella nopeasti aivan kuin salatakseen hämminkiään:

— En tahdo herra Nowowiejskia! En tahdo herra Nowowiejskia! En tahdo ketään! Miksi te minua kiusaatte? Miksi kaikki kiusaavat minua?...

Ja hän purskahti itkuun.

Zagloba lohdutteli häntä parhaansa mukaan, mutta koko päivän Basia oli surullinen ja pahantuulinen.

— Herra Michal, — sanoi Zagloba päivällispöydässä, — sinä menet pois, mutta sillä aikaa palaa Ketling takaisin, ja hän on kerrassaan komea mies! En tiedä, miten neitosemme selviytyvät, mutta luulenpa, että takaisin tultuasi tapaat molemmat rakastuneina häneen.

— Älähän huoli! — vastasi Wolodyjowski. — Neiti Basian toimitamme heti hänelle!

Basia katsahti häneen kuin ilves ja vastasi:

— Miksi te olette vähemmän huolissanne Krzysiasta?

Pieni ritari joutui näistä sanoista pahasti hämilleen ja sanoi:

— Te ette vielä tunne Ketlingin viehätysvoimaa, mutta opitte kyllä tuntemaan sen.

— Entä minkätähden ei Krzysia opi tuntemaan sitä? Enhän minä laulele:

    Mitenkä silloin,
    mistä ja milloin
    neitonen hento saa suojaa?

Nyt taas tuli Krzysia aivan hämilleen, mutta pikku ilkiö jatkoi:

— Muuten minä pyydän herra Nowowiejskia lainaamaan minulle kilpensä, mutta en tiedä, miten Krzysia teidän lähdettyänne puolustautuu, jos hänen hetkensä tulee...

Mutta Wolodyjowski oli jo selvinnyt hämmingistään ja sanoi hieman tylysti:

— Ehkäpä hän osaa pitää puolensa paremmin kuin te.

— Millä tavoin sitten?

— Koska hän on vähemmän kevytmielinen, vakavampi ja harkitsevampi...

Zagloba ja pöytämestarin rouva luulivat, että tuittupäinen Basia heti ryhtyy väittämään vastaan, mutta heidän suureksi ihmeekseen "pikku heitukka" painoi päänsä alas lautasta kohti ja sanoi hetken kuluttua hiljaisella äänellä:

— Jos olette vihainen, niin pyydän anteeksi sekä teiltä että Krzysialta...

XI.

Herra Michalilla oli lupa kulkea mitä teitä itse tahtoi, ja siksi hän meni Częstochowan kautta käydäkseen Anusian haudalla. Itkettyään sen ääressä kyynelensä kuiviin hän jatkoi matkaansa, mutta äskeiset muistot saivat hänet ajattelemaan, että tuo salakihloihin meno Krzysian kanssa oli ennenaikaista. Hän tunsi, että surussa ja murheessa on jotakin pyhää ja koskematonta, mikä on jätettävä rauhaan, kunnes se itse haihtuu kuin sumu rajattomaan avaruuteen.

Tosin oli sellaisia, jotka leskeksi jäätyään menivät uudelleen naimisiin kuukauden tai parin kuluttua, — mutta tämmöiset eivät olleetkaan aikoneet hautautua luostariin eikä isku ollut kohdannut heitä juuri silloin, kun olivat saavuttamaisillaan onnen vuosikausien odotuksen jälkeen. Ja jos ymmärtämättömät ihmiset eivät kunnioittaneet surun pyhyyttä, niin oliko juuri heidän esimerkkiään noudatettava?

Näin Wolodyjowski matkasi Ukrainaa kohti sisäisten soimausten seuraamana. Hän oli kuitenkin niin oikeudenmukainen, että otti kaiken syyn omakseen eikä syyttänyt Krzysiaa. Muuten hänen suureen levottomuuteensa tuli lisäksi vielä sekin pelko, että kenties Krzysiakin halveksii sydämessään häntä tuon kiiruhtamisen vuoksi.

— Itse hän ei varmastikaan olisi menetellyt sillä tavoin, — sanoi herra Michal itsekseen, — ja koska hänellä on ylevä sielu, niin tietysti hän vaatii toisiltakin samanlaista ylevyyttä.

Hänet valtasi pelko, että oli osoittautunut alhaiseksi Krzysian silmissä.

Mutta se oli turha pelko. Krzysiaa ei koskenut herra Michalin murhe, ja kun pieni ritari puhui siitä kovin paljon, niin se, sen sijaan että olisi herättänyt neidossa myötätuntoisuutta, vain kiihoitti hänen itserakkauttaan. Eikö hän, elossa oleva, ollut vainajan veroinen? Tai oliko hän yleensä niin vähän arvoinen, että Anusia vainaja saattoi olla hänen kilpailijansa? Jos Zagloba olisi ollut selvillä tästä salaisuudesta, niin varmasti hän olisi rauhoittanut herra Michalia sanomalla, etteivät nuoret naiset tunne erikoisen suurta hellämielisyyttä toisiaan kohtaan.

Wolodyjowskin lähdettyä Krzysia ihmetteli itsekseen, mitä oli tapahtunut ja että juttu jo oli lopussa.

Ollessaan matkalla Varsovaan, jossa ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt, hän oli kuvitellut kaikki aivan toisenlaiseksi. Valtiopäiville ja kuninkaanvaaliin saapuu piispoja ja korkeita virkamiehiä hoviseurueineen, mainehikkaita ritareita tulvii valtakunnan kaikilta puolilta. Miten paljon siellä onkaan huveja, humua, loistoa, ja tässä kuhinassa, ritarijoukkojen seassa, ilmestyy yht'äkkiä näkösälle joku tuntematon "hän", joku sellainen ritari, jommoisia neidot näkevät vain unissaan; tämän rinnassa syttyy lemmen liekki, hän seisoo kitaraa soittaen ikkunain alla, järjestää ratsastusretkiä, saa kauan lempiä ja huokailla, kauan kantaa lemmittynsä nauhaa miekassaan, ennenkuin monet kärsimykset kestettyään ja monet esteet voitettuaan lankeaa lemmittynsä jalkoihin ja saa tietää olevansa rakastettu.

Ja nyt ei mitään tämmöistä ollutkaan. Helakat ja kaikin sateenkaaren värein loistavat utupilvet olivat haihtuneet, ja ritari oli tosiaan ilmestynyt, eikä mikään vähäpätöinenkään ritari, vaan valtakunnan parhaaksi soturiksi julistettu mies, uljas urho, mutta kokonaan toisenlainen kuin "hän". Ei ollut ratsastusretkiä eikä kitaran soittoa, ei loistavia turnajaisia, ei nauhaa miekassa, ei ritarijoukon humua, ei huvituksia, ei mitään siitä, mikä keväisen unelman tai ihmeellisen sadun tavoin kiinnostaisi, mikä hurmaisi kuin kukkien tuoksu, houkuttelisi kuin linnun liverrys, mikä saisi kasvot hehkumaan, sydämen kiihkeästi sykähtelemään, ruumiin värisemään... Oli vain talo kaupungin ulkopuolella, talossa herra Michal, sitten rakkauden tunnustus — ja siinä kaikki! Kaikki muu oli hävinnyt, kadonnut, niinkuin katoaa kuu taivaalta, kun pilvet peittävät sen... Jos tämä Wolodyjowski edes olisi ilmestynyt vasta sadun lopussa, niin hän olisi tullut odotettuna. Usein Krzysia ajatteli hänen mainettaan, hänen rehellisyyttään, hänen miehuuttaan, joka oli tehnyt hänestä valtakunnan ylpeyden ja vihollisten kauhun, ja tunsi rakastavansa hätä suuresti, mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän oli jäänyt jotakin vaille, että jokin vääryys oli tapahtunut hänelle, mihin hiukan oli syypää pieni ritari tai pikemminkin kiireellisyys...

Näin tuosta kiireellisyydestä tuli kummallekin pieni paino sydämelle, ja kun he olivat kaukana toisistaan, niin tuo paino alkoi heistä tuntua hieman ahdistavalta. Usein ihmisten tunteissa jokin mitätön asia jää ikäänkuin pienoinen oka törröttämään, saattaa olla kivuton, mutta saattaa myös pistää yhä kipeämmin ja tuoda tuskaa ja katkeruutta suurimpaankin rakkauteen. Mutta heidän kesken oli vielä pitkä matka tuskaan ja katkeruuteen. Herra Michalista oli erikoisen suloista ja rauhoittavaa muistella Krzysiaa, ja tämä muisto seurasi häntä kuin varjo seuraa ihmistä.

Hän ajatteli, että kuta kauemmas hän joutuu, sitä rakkaammaksi Krzysia tulee hänelle, sitä enemmän hän Krzysiaa ikävöi ja huokailee hänen tähtensä. Krzysian aika kului paljon ikävämmin, sillä pienen ritarin lähdettyä ei kukaan käynyt enää Ketlingin talossa ja päivä toisensa jälkeen kului yksitoikkoisesti ja ikävästi.

Pöytämestarin rouva odotti miestään, laski päiviä, jotka oli jäljellä vaaliin, ja puhui vain miehestään. Basia oli tullut hyvin alakuloiseksi. Zagloba naljaili ja sanoi hänen nyt kaipaavan Nowowiejskia, vaikka oli antanut tälle lähtöpassit. Basia olisi suonut vaikkapa hänenkin tulevan käymään, mutta nuori mies ajatteli: Täällä ei minulla ole mitään tehtävää, ja matkusti pois kohta Wolodyjowskin lähdettyä.

Zaglobakin puolestaan teki lähtöä Skrzetuskien luo, mutta koska hän oli hidas hommissaan, niin lähtö lykkäytyi päivästä toiseen. Basialle hän selitti, että tämä neito oli syynä siihen, ettei lähdöstä tahtonut mitään tulla, sillä hän oli rakastunut Basiaan ja aikoi pyytää tätä omakseen.

Sen ohessa hän piti seuraa Krzysialle, kun rouva Makowiecka meni Basian kanssa Lembergin aatelismarsalkan rouvan luo. Krzysia ei koskaan ollut heidän mukanaan näillä vierailumatkoilla, sillä kunnollisuudestaan huolimatta aatelismarsalkan rouva ei voinut sietää Krzysiaa.

Mutta useinpa Zaglobakin meni Varsovaan, vietti siellä hauskassa seurassa aikaansa ja palasi usein seuraavana päivänä hutikassa kotiin, jolloin Krzysia oli saanut olla aivan yksin. Hän vietti yksinäiset hetkensä ajatellen hiukan Wolodyjowskia, hiukan sitäkin, miten asiat olisivat, jos tuota ratkaisua ei olisi tapahtunut kerta kaikkiaan, mutta enimmäkseen: minkähän näköinen olisi tuo herra Michalin tuntematon kilpailija, sadun kuninkaanpoika?

Kerran hän istui ikkunan edessä ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena huoneen ovea, johon sattui laskevan auringon kirkas välke. Yht'äkkiä kuului reen kulkusten kilinää talon toiselta puolen. Krzysian mieleen välähti, että rouva Makowiecka Basian kanssa oli palannut kotiin, mutta hän ei silti havahtunut mietteistään eikä edes kääntänyt silmiään pois ovesta. Silloin ovi aukeni ja sen pimentoon ilmestyi jokin neidolle tuntematon mieshenkilö.

Ensi hetkellä Krzysia luuli näkevänsä näyn tai nukahtaneensa ja näkevänsä unta — niin ihanalta näytti hänen edessään oleva ilmestys... Tuntematon oli nuori mies, joka oli puettu mustaan ulkomaalaiseen pukuun; puvussa oli valkea röyhelökaulus, joka ulottui olkapäille saakka. Krzysia oli lapsena nähnyt tällä tavoin puettuna kruunun! tykistökenraalin Areiszewskin, joka oli jäänyt hänen muistoonsa sekä tämmöisen pukunsa että harvinaisen kauneutensa tähden. Aivan samoin puettu oli tämä nuori mieskin, mutta hän oli vielä paljon kauniimpi kuin Arciszewski ja kaikki muutkin miehet, mitä on maan päällä. Hänen hiuksensa, jotka olivat tasaisiksi leikatut otsan kohdalta, valuivat kauniina kiharoina molemmin puolin kasvoja suorastaan ihastuttavalla tavalla. Hänen tummat kulmakarvansa piirtyivät selvinä näkyviin otsalla, joka oli valkea kuin marmori; silmät olivat lempeät ja surulliset; hänellä oli vaaleat viikset ja suippopäinen parta. Se oli harvinainen pää, se ilmaisi jaloutta ja samalla miehuutta, — enkelin ja ritarin pää samalla kertaa.

Krzysia tuskin saattoi hengittää, sillä hän ei uskonut silmiään eikä voinut päästä selvyyteen, oliko hänen edessään haamu vaiko todellinen ihminen. Mies seisoi jonkin aikaa liikkumatta, hämmästyneenä tai kohteliaisuudesta ilmaisten hämmästystä Krzysian kauneuden johdosta; viimein hän tuli ovesta sisälle ja laski hattunsa alas alkaen ikäänkuin lakaista lattiaa sen höyhenillä.

Krzysia nousi seisomaan, mutta hänen jalkansa vapisivat, hän punastui ja kalpeni vuorotellen ja sulki silmänsä.

Hänen korviinsa kuului matala, sametinpehmeä ääni:

— Olen Ketling of Elgin, herra Wolodyjowskin ystävä ja aseveikko. Palvelusväeltä olen jo kuullut, että minulla on suuri onni ja kunnia nähdä kattoni alla vieraina pahakseni sisar ja sukulaisia, mutta suokaa anteeksi, kunnioitettava neiti, minun hämmästykseni, sillä palvelusväki ei kertonut minulle siitä, mitä silmäni näkevät, eivätkä silmänikään saata kestää häikäisevää ihanuuttanne...

Tämmöisin kohteliaisuuksin tervehti ritarillinen Ketling Krzysiaa, mutta neito ei vastannut samanlaatuisilla kohteliaisuuksilla, sillä hän ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Hän tajusi vain, että ritari lopetettuaan puheensa kumarsi hänelle toistamiseen, sillä hiljaisuudessa kuului uudelleen höyhenien kahinaa lattiaa vastaan. Hän tunsi myös, että hänen oli lopultakin vastattava jotakin ja kiitettävä kohteliaisuudella kohteliaisuudesta, koska häntä muuten voitaisiin pitää typeränä, mutta tällä hetkellä hän ei voinut hengittää, suonet ohimoilla ja käsissä jyskyttivät, rinta aaltoili aivan kuin hän olisi ollut perin uupunut. Hän avasi silmänsä. Ritari seisoi hänen edessään pää jonkin verran kumartuneena, ihailun ja kunnioituksen ilme kauniilla kasvoillaan. Vapisevin käsin Krzysia tarttui hameeseensa edes niiatakseen ritarille. Onneksi alkoi samassa kuulua oven takaa huutoja: "Ketling! Ketling!" ja huoneeseen syöksyi kädet levällään ja hengästyneenä Zagloba.

He syleilivät toisiaan. Sillä aikaa koetti neito tyyntyä ja katsahti pari kolme kertaa nuoreen ritariin. Ritari syleili Zaglobaa sydämellisesti, mutta samalla jokaisessa hänen liikkeessään oli tavatonta jaloutta, mikä oli joko esi-isiltä perittyä tai kuninkaan ja ylimysten hienostuneissa hoveissa opittua.

— Kuinka sinä voit? — huusi Zagloba. — Iloitsen nähdessäni sinut omassa talossasi, aivan kuin olisin saanut vastaanottaa sinut omaan kotiini. Annahan kun katselen sinua! Haa, olet laihtunut! Onkohan siihen syynä jokin rakkaussuhde? Totisesti, laihtunut olet! Tiedätkö, Michal on lähtenyt sotapalvelukseen. Oi, teitpä mainiosti, kun tulit! Michal ei enää ajattele luostariin menoa. Täällä asuu hänen sisarensa kahden neidon kanssa. Tytöt ovat kuin herranterttuja! Toinen on Jeziorkowska, toinen Drohojowska. Hyväinen aika! Neiti Krzysia on täällä! Anteeksi, neiti, mutta menköön siltä silmät päästä, joka ei myönnä teidän kauneuttanne, ja tämän ritarin tässä on täytynyt jo huomata se.

Ketling kumarsi kolmannen kerran ja sanoi hymyillen:

— Minä jätin taloni asehuoneena ja löydän sen nyt Olympona, sillä sisälle astuessani näin jumalattaren.

— Ketling, kuinka sinä voit? — huusi toistamiseen Zagloba, jolle yksi tervehdys ei riittänyt, ja alkoi taas syleillä häntä.

— Ei tämä ole mitään! — sanoi hän. — Sinä et ole vielä nähnyt pikku heitukkaa! Toinen on suloinen, mutta toinenkin on simaa, simaa! Kuinka sinä voit Ketling? Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Minä sinuttelen sinua. Sopiiko? Vanhasta miehestä se on mukavampaa... Oletko iloissasi, kun sinulla on vieraita, mitä?... Rouva Makowiecka tuli tänne, sillä valtiopäivien kokoontumisen aikana oli vaikeata saada asuntoa, mutta nyt se jo on helpompaa ja varmaankin hän muuttaa pois, sillä ei ole soveliasta asua neitojen kanssa nuoren miehen talossa, ihmiset saattavat katsoa kieroon ja voi syntyä kaikenlaisia puheita...

— Jumal'auta! Sitä en ensinkään salli! Minä en ole Wolodyjowskin ystävä, vaan veli, ja sentähden voin ottaa rouva Makowieckan sisarena talooni. Teitä, neiti, ensimmäiseksi pyydän puhumaan puolestani, ja jos tarvitaan, niin anon sitä polvillani!

Näin sanoen hän polvistui Krzysian eteen, tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen katsoen hänen silmiinsä rukoilevasti, samalla kertaa iloisesti ja surullisesti. Krzysia alkoi punehtua, etenkin kun Zagloba huudahti:

— Tuskin tulit ja jo olet polvillasi hänen edessään! Herra Jumala! Kerron rouva Makowieckalle yhdyttäneeni teidät tällä tavoin!... Nokkela olet, Ketling!... Krzysia! Oppikaa hovitapoja!...

— En tunne hovitapoja! — kuiskasi neito aivan hämillään.

— Saanko luottaa myötävaikutukseenne? — kysyi Ketling.

— Nouskaa, herra!

— Saanko luottaa myötävaikutukseenne? Minä olen herra Michalin veli! Hänelle tapahtuu vääryys, jos tämä talo tyhjenee!...

— Ei tässä minun tahtoni mitään merkitse! — vastasi Krzysia tyynempänä. — Mutta minun on kiitettävä teitä ystävällisyydestänne.

— Kiitos! — vastasi Ketling suudellen hänen kättään.

— Haa, pakkanen paukkuu, mutta Cupido on alaston! Luulenpa kuitenkin, että jos hän tulisi tänne, niin ei paleltuisi tässä talossa! — huudahti Zagloba. — Näkeehän sen: yksistään huokauksista jo syntyy suoja-ilma! Pelkistä huokauksista!...

— Antakaa olla! — sanoi Krzysia.

— Kiitän Jumalaa siitä, ettette ole kadottanut hyvää tuultanne, — sanoi Ketling, — sillä iloisuus on terveyden merkki.

— Ja puhtaan omantunnon! — vastasi Zagloba. — Viisas profeetta sanoo: "Se kaapii itseään, jota kutkuttaa", mutta minua ei kutkuta mistään paikasta ja siksi olen iloinen. Mutta, tuhat tulimmaista, mitä minä näen? Olen aina nähnyt sinut puolalaisessa puvussa, ilveksennahkaisessa lakissa ja sapeli vyöllä, mutta nyt olet taas muuttunut joksikin engelsmanniksi ja kuljet rimppakinttuna kuin kurki!

— Olen ollut pitkän aikaa Kuurinmaalla, jossa ei käytetä puolalaista pukua, ja nyt olen viettänyt pari päivää Englannin lähettilään luona Varsovassa.

- Sinä siis tulet Kuurinmaalta?

— Niin. Otto-isäni on kuollut ja jättänyt minulle siellä toisen maatilan.

— Rauha hänen sielulleen! Oliko hän katolilainen?

— Oli.

— Ainakin se lohdutus sinulla siis on. Mutta etkö jätä meitä tuon kuurinmaalaisen tilan tähden?

— Täällä tahdon elää ja kuolla! — vastasi Ketling ja katsahti Krzysiaan.

Krzysia loi alas pitkät silmäripsensä.

Rouva Makowiecka tuli, kun jo oli aivan pimeä, ja Ketling meni portille asti häntä vastaan ja saattoi hänet sisälle sellaisin kunnianosoituksin kuin hallitsevan ruhtinattaren. Pöytämestarin rouva olisi tahtonut heti seuraavana päivänä hankkia toisen asunnon itse kaupungista, mutta hänen vastaväitteensä eivät vieneet mihinkään tulokseen.

Nuori ritari rukoili ja vetosi veljeyteensä Wolodyjowskin kanssa ja oli polvillaan siihen asti, kunnes pöytämestarin rouva suostui edelleen asumaan hänen luonaan. Sovittiin vain, että Zaglobakin vielä asustaisi jonkin aikaa talossa suojellakseen arvovallallaan ja iällään neitoja joutumasta pahojen kielten uhriksi. Hän suostui tähän mielellään, sillä hän oli tavattomasti kiintynyt "pikku heitukkaan" ja sen lisäksi hän oli alkanut hautoa erinäisiä suunnitelmia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan. Molemmat neidot olivat iloissaan ja Basia asettui heti avoimesti Ketlingin puolelle.

— Tänään emme missään tapauksessa voi muuttaa pois, — sanoi hän empivälle pöytämestarin rouvalle, — ja senjälkeen on samantekevää, onko kyseessä yksi vuorokausi vaiko kaksikymmentä.

Ketling miellytti häntä kuten Krzysiaakin, sillä hän miellytti yleensä kaikkia neitoja; Basia ei sitäpaitsi koskaan sitä ennen ollut nähnyt ulkomaalaista ritaria, paitsi muukalaisen jalkaväen upseereja, jotka olivat vähemmän komeita ja yleensä jokseenkin yksinkertaista väkeä. Hän kierteli Ketlingin ympäri pudistellen hiustöyhtöään, levittäen sieraimiaan ja katsellen häntä lapsellisen uteliaasti, vieläpä niin kainostelematta, että sai siitä kaikessa hiljaisuudessa toria rouva Makowieckalta. Siitä huolimatta hän ei lakannut tarkastelemasta Ketlingiä aivan kuin olisi tahtonut arvioida, millainen soturi tämä oli. Viimein hän alkoi kysellä asioita Zaglobalta.

— Onko hän suuri soturi? — kysyi hän hiljaa vanhalta aatelismieheltä.

— Ei voi olla kuuluisampaa. Hänellä on äärettömän paljon kokemusta, sillä jo neljäntoista ikäisenä hän taisteli englantilaisia kapinoitsijoita vastaan oikean uskon puolesta. Hän on korkeasukuinen ylimys, minkä näkee selvästi hänen käytöstavastaankin.

— Oletteko nähnyt hänet tulessa?

— Tuhansia kertoja! Hän on kuin kivettyneenä paikallaan; toisinaan taputtaa hevosensa kaulaa ja on valmis puhumaan lemmen asioista.

— Voiko silloin puhua lemmen asioista? Mitä?

— Voi tehdä mitä vain, kun halveksii luoteja.

— Entä kaksintaistelussa, onko hän siinäkin yhtä suuri?

— Hehee! Todellinen ampiainen, ei muuta voi sanoa!

— Onko hän herra Michalin veroinen?

— Ei! Michalin veroinen hän ei ole.

— Haa! — huudahti Basia iloisena ja ylpeänä. — Tiesinhän, ettei ole! Ajattelin heti, ettei vedä vertoja!

Ja hän alkoi taputtaa käsiään.

— Pidät siis Michalin puolta? — kysyi Zagloba.

Basia heilautti hiustöyhtöään ja vaikeni. Hetken kuluttua kohosi hiljainen huokaus hänen rinnastaan.

— Mitäs! Iloitsen siitä, että hän on meikäläisiä.

— Mutta ota huomioon ja pane mieleesi, pikku heitukka, — sanoi Zagloba, — että jos taistelukentällä on vaikea löytää Ketlingin veroista, niin hän on vielä enemmän periculosus neitosille, jotka rakastuvat häneen mielettömästi hänen hurmaavaisuutensa vuoksi. Hän on mainio tekijä myös lemmen asioissa.

— Sanokaa se Krzysialle, sillä minä en välitä lemmen asioista, — sanoi Basia ja kääntyen Drohojowskaan päin alkoi huutaa: — Krzysia! Krzysia! Tulehan tänne silmänräpäykseksi.

— Tässä olen, — sanoi neiti Drohojowska.

— Herra Zagloba sanoo, ettei yksikään neito voi katsella Ketlingiä rakastumatta heti häneen. Minä olen katsellut häntä jo kaikilta puolin, eikä se vaikuta minuun mitään. Entä sinä, joko tunnet jotain?

— Baška! Baška! — sanoi Krzysia nuhtelevasti.

— Miellyttääkö hän sinua, mitä?

— Anna olla! Ole ihmisiksi! Älä puhele tyhmyyksiä, sillä herra Ketling on tulossa tänne.

Krzysia ei ollut ennättänyt vielä istuutua, kun Ketling tuli heidän luokseen ja kysyi:

— Saanko liittyä seuraan?

— Olkaa niin hyvä! — vastasi Jeziorkowska.

— Uskallanko kysyä, mistä puhuttiin?

— Rakkaudesta! — huudahti Basia sen enempää ajattelematta.

Ketling istuutui Krzysian luo. Vähän aikaa he olivat ääneti, sillä Krzysia, joka tavallisesti oli tyyni ja osasi hallita itsensä, tunsi omituista arkuutta tämän ritarin seurassa. Senvuoksi Ketling kysyi ensimmäisenä:

— Keskustelitteko todellakin niin kiintoisasta asiasta?...

— Kyllä, — vastasi Drohojowska puoliääneen.

— Tahtoisin mielelläni ennen kaikkea kuulla teidän mielipiteenne siitä!

— Anteeksi, minulla ei ole kylliksi rohkeutta eikä älykkyyttä, vaan luulenpa, että teiltä saisi kuulla jotakin uutta.

— Krzysia on oikeassa! — pisti Zagloba väliin. — Kuulkaamme!...

— Kysykää, neiti! — sanoi Ketling.

Ja kohottaen katseensa hieman ylöspäin hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän, vaikka ei kukaan kysynytkään, alkoi puhua ikäänkuin itsekseen:

Rakkaus on suuri onnettomuus, sillä se tekee vapaasta miehestä vangin. Niinkuin lintu, johon nuoli on sattunut, putoaa metsästäjän jalkoihin, samoin rakkauden satuttama mies ei kykene enää poistumaan lemmittynsä jalkojen juuresta...

Rakkaus on viallisuutta, sillä ihminen tulee siitä sokeaksi eikä näe rakkaudeltaan ollenkaan muuta maailmaa...

Rakkaus on murhetta, sillä milloin vuodatetaan enemmän kyyneleitä, milloin nousee rinnasta enemmän huokauksia? Ken rakastaa, se ei ajattele enää ulkoasuaan eikä metsästysretkiä; hän on valmis istumaan kädet polviensa ympärillä ja suremaan niin katkerasti, kuin olisi menettänyt jonkun läheisimmistään...

Rakkaus on tauti, sillä se saa kasvot kalpenemaan, silmät painumaan kuopalle, kädet vapisemaan ja sormet laihtumaan, ja mies ajattelee vain kuolemaa tai kulkee sekapäisenä tukka pörröllään, puhelee kuulle, kirjoittaa armaansa nimen hiekkaan, ja kun tuuli lakaisee sen pois, niin hän sanoo sitä onnettomuudeksi... ja on valmis nyyhkyttämään.

Ketling vaikeni vähäksi aikaa ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Krzysia kuunteli koko sielullaan hänen puhettaan aivan kuin laulua. Hänen untuvapeitteiset huulensa olivat hiukan erillään ja katse kiintyneenä ritarin hienohipiäisiin kasvoihin. Basian hiustöyhtö oli kokonaan valahtanut otsalle, niin ettei voinut nähdä, mitä hän ajatteli, mutta hänkin istui hiljaa.

Zagloba haukotteli kuuluvasti, tuhahdutti nenäänsä, oikaisi koipiaan ja sanoi:

— Semmoisesta rakkaudesta voi enintään tehdä koirille saappaita!

— Mutta kuitenkin, — alkoi ritari taas, — jos rakastaminen onkin raskasta, niin vielä raskaampaa on olla rakastamatta, sillä mitä toimittaa huvit, kunnia, rikkaus, mirhami ja kalleudet, jos ei ole rakkautta! Kukapa ei sano rakastetulleen: "Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kuningaskunta, kuin valtikka, kuin terveys, kuin pitkä ikä!..." Kun kerran jokainen mielellään antaisi elämänsä rakkaudesta, niin rakkaus on arvokkaampi kuin elämä...

Ketling vaikeni.

Neidot istuivat toisiinsa nojaten ja ihmetellen niin hyvin hänen puheensa tunteellisuutta kuin myös noita rakkautta koskevia päätelmiä, jotka olivat vieraita puolalaisille kavaljeereille; mutta Zagloba, joka puheen loppupuolella oli nukahtanut, heräsi ja alkoi silmiään räpytellen katsella vuoroon kutakin, ja viimein päästyään täysin hereille kysyi kovalla äänellä:

— Mitä te puhutte?

— Sanomme teille: hyvää yötä! — vastasi Basia.

— Ahaa, jo tiedänkin: me puhuimme rakkaudesta. Millainen oli loppu?

— Sisuste oli parempi kuin päällys.

— Mitäs siitä puhutaan! Minua alkoi unettaa. Sehän oli yhä tuota: en elää saata, en lemmestä laata! Minä keksasin vielä yhden loppusoinnun siihen lisää, nimittäin: "maata", ja se onkin paras kaikista, sillä onpa jo niin myöhä, että sopii mennä makaamaan. Hyvää yötä teille kaikille ja antakaa jo lemmen olla... Herranen aika! Kissa naukuu siihen asti, kunnes syö herkkupalan, ja sitten se vain nuolee huuliaan... Olin minäkin aikoinani aivan täsmälleen samanlainen kuin Ketling ja rakastin niin mielettömästi, että pässi saattoi huoletta pökkiä minua tunnin ajan selkään, ennenkuin huomasin sen. Mutta näin vanhemmalla iällä mieluummin lepään kunnollisesti, etenkin kun kohtelias isäntä ei ainoastaan saata minua levolle, vaan juo kanssani vuoderyypynkin.

— Mielelläni teen sen! — sanoi Ketling.

— Mennään, mennään. Kas kuinka korkealla kuukin jo on. Huomiseksi ilma kirkastui, ja nyt näkee kuin päivällä. Ketling on valmis juttelemaan teille koko yön lemmestä, mutta muistakaa, kaunokaiset, että hän on väsynyt matkasta.

— En ole väsynyt, sillä lepäsin kaupungissa kaksi päivää. Pelkään vain, etteivät neidit ole tottuneet yövalvontaan.

— Nopeasti kuluisi yö teitä kuunnellessa, — sanoi Krzysia.

— Missä aurinko loistaa, siellä ei ole yötä! — vastasi Ketling.

Sitten he erkanivat, sillä oli todellakin jo myöhä. Neidot nukkuivat yhdessä ja puhelivat tavallisesti kauan ennen nukkumista, mutta sinä iltana ei Basia saanut Krzysiaa puhumaan, sillä yhtä suuri halu kuin Basialla oli puhua, yhtä vaitelias oli Krzysia ja vastasi vain puolin sanoin. Muutaman kerran, kun Basia puhuessaan Ketlingistä alkoi lasketella sukkeluuksia, tehdä pilaa hänestä ja matkia häntä, otti Krzysia tavattoman tuntehikkaasti häntä kaulasta ja pyysi lakkaamaan moisesta lörpöttelystä.

— Hän on täällä isäntä, Basia, — sanoi hän, — me asumme hänen kattonsa alla... ja senkin minä huomasin, että hän rupesi heti rakastamaan sinua.

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Basia.

— Kukapa ei sinua rakastaisi? Kaikki pitävät sinusta... niin minäkin... hyvin paljon!

Näin sanoen hän lähensi ihanat kasvonsa Basian kasvoihin, painautui häntä vastaan ja suuteli hänen silmiään.

He menivät viimein makuulle, mutta Krzysia ei voinut pitkään aikaan nukkua. Levottomuus valtasi hänen mielensä. Toisinaan sydän löi niin kovasti, että hän painoi molemmat kätensä valkoiselle rinnalleen vaimentaakseen sen sykintää. Toisinaan taas, etenkin silloin kun hän koetti painaa silmänsä kiinni, hänestä tuntui, kuin jokin pää, joka oli kaunis kuin unelma, olisi kumartunut hänen ylitseen ja hiljainen ääni kuiskannut hänen korvaansa:

— Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kuningaskunta, kuin valtikka, kuin terveys, kuin pitkä ikä ja elämä!

XII.

Muutamia päiviä myöhemmin Zagloba kirjoitti Skrzetuskille kirjeen, joka loppui näin:

"Ja jos en tule ennen vaalia kotiin, niin älkää ihmetelkö. Se ei johdu ystävyyden puutteesta teitä kohtaan, vaan siitä, että piru on valpas enkä taas minä puolestani tahdo saada linnun asemesta pyydystetyksi jotain jonninjoutavaa. Huonosti ovat asiat, jos en voi sanoa Michalille heti hänen palattuaan: 'Tuo toinen on kihlattu, mutta pikku heitukka vacat!' Kaikki on Jumalan vallassa, mutta luulen, että silloin ei tarvitse Michalia työntää eteenpäin eikä tarvita pitkiä praeparationes ja että tulette suoraan kihlajaisiin. Silloin täytyy Odysseun esimerkkiä noudattaen turvautua viekkauteen ja useinkin värittää asioita, mikä on minulle vaikeata, sillä koko elämäni ajan olen aina asettanut totuuden kaiken yläpuolelle ja parhaani mukaan sitä vaalinut. Mutta Michalin ja pikku heitukan tähden olen valmis tämänkin tekemään, sillä he kumpikin ovat puhtainta kultaa. Syleilen teitä kumpaakin ja veitikoita ja painan teidät sydäntäni vastaan jättäen teidät Korkeimman huomaan."

Lopetettuaan kirjeen Zagloba sirotti sille hiekkaa, sitten löi sitä kämmenellään, luki sen vielä kerran pitäen kaukana silmistään, sulki sen, otti sinettisormuksen sormestaan ja ryhtyi sinetöimään kirjettä. Hänen tätä puuhatessaan tuli Ketling.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää, hyvää päivää! — vastasi Zagloba. — On erinomainen sää, Jumalan kiitos. Aion juuri lähettää viestinviejän Skrzetuskien luo.

— Sanokaa terveisiä minultakin.

— Sen olen jo tehnyt. Sanoin heti itsekseni: täytyy sanoa terveisiä Ketlingiltäkin. Molemmat siellä ilostuvat, kun saavat hyviä sanomia. On selvää, että sanoin heille terveisiä sinulta, kun olen kirjoittanut koko kirjeen sinusta ja neidoista.

— Kuinka niin? — kysyi Ketling.

Zagloba pani kätensä polvilleen ja alkoi naputella sormillaan, painoi päänsä alas ja sanoi katsellen Ketlingiä kulmiensa alta:

— Ketling ystäväni! Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, että missä on tulukset, siellä lentelee ennen pitkää kipinöitä. Sinä olet kerrassaan kaunis mies ja tyttöjä tuskin tahtonet vähäksyä.

Ketling tuli hyvin hämilleen.

— Minulla olisi kaihi silmässä tai olisin täysi raakalainen, — sanoi hän, — jos en näkisi ja ihailisi heidän kauneuttaan!

— Näetkö nyt! — sanoi Zagloba ja katseli naurussa suin Ketlingin hehkuvia kasvoja. — Mutta jos et ole barbarus, niin sinun ei sovi tähdätä molempiin, sillä niin tekevät vain turkkilaiset.

— Kuinka voitte otaksua semmoista?

— Minä en otaksu, puhun muuten vain... Haa, veijari! livertelit heille rakkaudesta sillä tavoin, että Krzysia on kulkenut kolme päivää kalpeana aivan kuin olisi ottanut lääkettä. Heh, ei se ole ihme! Minä itse nuorena seisoin luuttu kädessä pakkasessa erään tummakulmaisen kaunottaren ikkunain alla (hän oli Drohojowskan näköinen) ja muistan, miten lauloin:

    "Sä uinut jälkeen töitten,
    mä soitan halki öitten.
                   Hoc! Hoc!"

Tahdotko että lainaan sinulle tämän laulun tai sepitän aivan uuden, — minulla on kyllä lahjoja. Oletko huomannut, että Drohojowska muistuttaa jossain määrin entistä neiti Billewicziä, sen toisen tukka vain on kuin hamppua eikä hänellä ole noita untuvia ylähuulella; mutta on sellaisia, joista tämmöinen juuri on erikoisen kaunista ja jotka pitävät sitä arvossa, koska se on raritas. Kovin hän katselee sinua. Juuri siitä olenkin kirjoittanut Skrzetuskeille. Eikö olekin totta, että hän on Billewiczównan näköinen?

— Ensi alussa en huomannut tuota yhdennäköisyyttä, mutta sitä saattaa olla. Kooltaan ja vartaloltaan he muistuttavat toisiaan.

— Mutta kuule nyt, mitä sanon: ilmaisen sinulle suorastaan perhesalaisuuden, sillä kun sinä olet ystävämme, niin sinun on se tiedettävä. Varo osoittamasta kiittämättömyyttä Wolodyjowskille, sillä me yhdessä rouva Makowieckan kanssa olemme määränneet toisen noista tytöistä hänelle.

Zagloba alkoi katsoa terävästi ja kiinteästi Ketlingiä silmiin. Tämä kalpeni ja kysyi:

— Kumman?

— Dro-hojow-skan, — vastasi Zagloba hitaasti.

Ja työntäen esiin alahuulensa hän alkoi vilkuttaa tervettä silmäänsä rypistettyjen kulmakarvojen alta.!

Ketling oli vaiti niin kauan, että Zagloba viimein kysyi:

— Mitä sinä siitä sanot, heh?

Ketling vastasi muuttuneella äänellä, mutta kuuluvasti:

— Voitte olla varma siitä, etten anna valtaa sydämelleni silloin, kun se vahingoittaisi Michalia.

— Oletko varma siitä?

— Paljon olen kestänyt elämässä, — vastasi Ketling. — Ritarin sana: en anna valtaa!

Zagloba avasi hänelle sylinsä.

— Ketling, anna valtaa, anna huoleti valtaa, mies parka, niin paljon kuin tahdot, sillä halusin vain koetella sinua. Emme me ole määränneet Michalille Drohojowskaa, vaan pikku heitukan.

Ketlingin kasvot kirkastuivat vilpittömästä ja syvästä riemastuksesta. Hän syleili Zaglobaa pitkään ja kysyi lopulta:

— Onko sitten jo varmaa, että he rakastavat toisiaan?

— Kuka ei rakastaisi minun pikku heitukkaani, kuka? — vastasi Zagloba.

— Siis kihlauskin on jo tapahtunut?

— Kihlausta ei vielä ole ollut, sillä Michal tuskin on selvinnyt surustaan; mutta se tapahtuu... luota sinä minuun! Vaikka tyttö pyörähtelee kuin kärppä, niin hän on hyvin suosiollinen Michalille, sillä hänestä on pääasia sapeli...

— Sen olen huomannut, toden totta! — keskeytti ilosta säteilevä Ketling.

— Haa, olet huomannut? Michal itkee vielä entistä armastaan, mutta jos kukaan on hänen mieleisensä, niin varmastikin pikku heitukka, sillä hän on tuon vainajan tapainen, pelaa vain vähemmän silmillään, koska on nuorempi. Kaikki järjestyy hyvin, eikö niin? Takaan, että vaalin aikaan vietetään kahdet häät!

Ketling ei sanonut mitään, vaan syleili uudelleen Zaglobaa ja alkoi painaa kauniita kasvojaan hänen punaisia poskiaan vastaan. Vanha aatelismies tuhisi ja kysyi:

— Drohojowska on siis jo saanut sinut pauloihinsa?

— En tiedä, en tiedä, — vastasi Ketling. — Sen vain tiedän, että heti kun hänen taivaallinen olemuksensa ilmestyi silmieni iloksi, sanoin itsekseni, että ainoastaan häntä voisi raadeltu sydämeni vielä rakastaa, ja sinä yönä huokaukset karkoittivat uneni ja antauduin suloisen kaihon valtaan. Siitä asti hän on hallinnut olemustani, niinkuin valtiatar hallitsee alamaista ja uskollista maata. Onko se rakkautta vai jotakin muuta, sitä en tiedä.

— Tiedät sentään, ettei tämä ole samaa kuin jos ostaisit lakin tai kolme kyynärää kangasta roimahousuiksi eikä satulavyö eikä häntävyö, ei munakokkelia makkaran kera eikä paloviinaa kenttäpullossa. Jos olet varma siitä, niin kysy kaikki muu Krzysialta, tai tahdotko, että minä kysyn?

— Älkää tehkö sitä, — vastasi Ketling nauraen. — Jos minun on hukuttava, niin tuntukoon edes pari päivää vielä siltä, kuin uiskentelisin pinnalla.

— Huomaan, että skotlantilaiset ovat aika poikia tappelussa, mutta rakkausasioissa heistä ei ole mihinkään. Neito on kuten vihollinenkin voitettava äkkirynnäköllä. Veni, vidi, vici! — se oli minun tunnuslauseeni.

— Aikanaan, jos hartaimmat toiveeni toteutuisivat, — sanoi Ketling, — kenties pyydän teiltä ystävän avustusta. Vaikka olen saanut täällä kansalaisoikeudet ja suonissani virtaa aatelisverta, niin kuitenkin on nimeni täällä tuntematon enkä tiedä, onko pöytämestarin rouva...

— Pöytämestarin rouva? — keskeytti Zagloba. — Älä sinä ole siitä peloissasi. Pöytämestarin rouva on todellinen soittorasia. Kun sen vedän käyntiin, niin se soi. Menen heti hänen luokseen. Täytyy valmistaa häntä ennakolta, ettei hän katselisi karsaasti sinun pelehtimistäsi neidon kanssa, sillä teillä skottilaisilla on eri pelit kuin meillä. En kosi heti sinun nimessäsi, vihjaisen noin vain, että olet iskenyt silmäsi tyttöön ja että olisi hyvä ruveta laittamaan näistä jauhoista leipää. Menen heti, jumaliste, äläkä sinä pelkää, sillä minulla on lupa sanoa mitä vain hyväksi näen.

Ja huolimatta Ketlingin estelyistä Zagloba nousi ja lähti.

Matkalla hän kohtasi Basian, joka tapansa mukaan oli menossa juoksujalkaa, ja sanoi tälle:

— Tiedätkö, Krzysia on pannut Ketlingin pään kokonaan pyörälle!

— Ei Ketling ole ensimmäinen semmoinen! — vastasi Basia.

— Eikö sinulle käy kateeksi?

— Ketling on nukke! Kohtelias kavaljeeri, mutta nukke! Löin polveni aisaan ja se on paha juttu.

Basia kumartui ja alkoi hieroa polveaan katsellen samalla Zaglobaa. Tämä sanoi:

— Hyväinen aika! Ole varovainen! Minne nyt lennät?

— Krzysian luo.

— Mitä hän hommaa?

— Hänkö? Jonkin aikaa hän on vähän päästä suudellut minua ja hieroo itseään minua vastaan kuin kissa.

— Älä sano hänelle, että hän on pannut Ketlingin pään pyörälle.

— Ahaa! Kunhan malttaisin olla sanomatta. Zagloba tiesi varsin hyvin, ettei Basia malta olla sanomatta, ja vain siksi hän oli kieltänytkin.

Hän jatkoi matkaansa hyvin tyytyväisenä oveluuteensa, mutta Basia lensi kuin pommi Drohojowskan luo.

— Loukkasin polveni, mutta Ketling on hurjasti rakastunut sinuun! — huusi hän jo kynnykseltä. — En huomannut, että aisa törrötti tielläni... ja kopsis! Silmissäni kipinöi, mutta ei se mitään! Herra Zagloba pyysi, etten puhuisi sinulle siitä. Enkö sanonut sinulle, että niin käy? Sanoinhan sen heti, mutta sinä tahdoit vain väittää hänen ihastuneen minuun. Älä pelkää, kyllä sinut tunnetaan! Vielä kivistää hiukan. Minä en ole vihjaillut sinulle herra Nowowiejskista, mutta Ketlingistä — ohoo! Hän kuljeksii ympäri talossa pidellen päätään ja puhellen yksinään. Se on somaa, Krzysia, hyvin somaa! Skotti, skotti, — kutti, kutti!

Basia alkoi lähentää sormeaan ystävättärensä silmien luo.

— Basia! — huudahti Drohojowska. — Skotti, skotti, kutti, kutti!

— Kuinka onneton olenkaan, Kuinka onneton olenkaan! — huudahti Krzysia yht'äkkiä ja alkoi itkeä.

Basia alkoi heti rauhoitella häntä, mutta se ei auttanut ollenkaan ja tyttö nyyhkytti kovemmin kuin milloinkaan elämässään.

Todellakaan ei koko talossa kukaan tietänyt, miten tavattoman onneton hän oli. Muutamia päiviä hän oli ollut kuumeessa, hänen kasvonsa olivat kalvenneet, silmät painuneet kuopalle, hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, hänessä oli tapahtunut jokin omituinen muutos; hänet oli vallannut ikäänkuin ääretön raukeus, eikä se ollut tullut hiljaa ja vähitellen, vaan yht'äkkiä; oli kuin tuulispää tai myrsky olisi temmannut hänet mukaansa; hänen verensä oli ruvennut kiehumaan kuin tulessa; jokin oli kuin salama soaissut hänen mielikuvituksensa. Hän ei voinut hetkeäkään vastustaa tuota voimaa, joka oli niin äkillinen ja armoton. Hänen tyyneytensä oli mennyttä. Hänen tahtonsa oli kuin siipirikko lintu.

Hän ei tietänyt itsekään, rakastiko hän Ketlingiä vai vihasiko, ja ääretön kauhu valtasi hänet, kun tämä kysymys nousi mieleen; mutta sen hän tunsi, että sydän löi niin kiivaasti vain tuon ritarin tähden, että ajatukset päässä sekaantuivat vain hänen tähtensä, että hän oli täynnä vain häntä eikä voinut sille mitään! Helpompi olisi ollut olla rakastamatta häntä kuin olla häntä ajattelematta, sillä silmiin oli imeytynyt hänen kuvansa, korviin jäänyt hänen äänensä, sielun täytti vain hän... Uni ei vapauttanut häntä tästä ahdistavasta näystä, sillä heti kun hän sulki silmänsä, painautuivat nuo kasvot häntä kohti kuiskaten: "Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kuningaskunta, kuin valtikka, kuin kunnia, kuin rikkaus..." Ja tuo pää oli lähellä, niin lähellä, että pimeässäkin heleä puna nousi hänen otsalleen. Hän oli kuumaverinen ukrainalainen, ja outo tuli alkoi polttaa hänen rintaansa, sellainen tuli, josta hän ei ollut ennen mitään tietänyt; sen vaikutuksesta hänet valtasi samalla kertaa pelko ja häpeä ja suuri heikkouden tunne ja eräänlainen tainnostila, joka oli sekä tuskallinen että suloinen. Yhä suuremman vallan sai hänessä uupumus, aivan kuin raskaan työn jälkeen.

— Krzysia! Krzysia! Mikä sinun on? — huudahteli hän itselleen.

Mutta hän oli kaiken aikaa kuin pökerryksissä ja tiedottomassa tilassa.

Mitään ei vielä ollut tapahtunut, Ketlingin kanssa hän ei ollut tähän saakka vaihtanut kahta sanaakaan kahden kesken, mutta Ketling täytti kokonaan hänen ajatuksensa. Jokin vaisto kuiskasi hänelle kaiken aikaa: "Ole varuillasi! Karta häntä!..." Ja hän karttoi...

Sitä, että hän oli kihloissa Wolodyjowskin kanssa, hän ei tähän asti ollut ajatellut, ja se oli hänen onnensa; hän ei ollut ajatellut sitä sen tähden, että tähän asti ei ollut vielä mitään tapahtunut ja ettei hän ajatellut ketään: ei itseään, ei muita, ainoastaan Ketlingiä!

Hän kätki tämän kaiken sydämensä syvyyteen, ja hänelle oli suureksi lohdutukseksi ajatus, ettei kukaan arvaa, mitä hänen sielussaan tapahtuu, ja ettei kukaan yhdistä ajatuksissaan häntä ja Ketlingiä.

Yht'äkkiä Basian sanat saivat hänet vakuutetuksi, että asia olikin toisin, että ihmiset jo katsovat heitä, että jo yhdistävät ajatuksissaan, että ovat arvanneet. Murhe, häpeä ja tuska yhdessä olivat voimakkaammat hänen tahtoaan, ja siksi hän rupesi itkemään kuin pikku lapsi.

Basian sanat olivat kuitenkin vasta alkua niihin monenlaisiin vihjauksiin, merkitseviin silmäyksiin, silmän vilkutuksiin, pään pudisteluihin, niihin puolinaisiin sanoihin, joita hänen oli kestettävä. Ne alkoivat heti päivällisellä.

Pöytämestarin rouva alkoi siirtää katseitaan hänestä Ketlingiin ja Ketlingistä häneen, mitä hän ei ollut aikaisemmin tehnyt. Zagloba ryähteli merkitsevästi. Toisinaan keskustelu katkesi käsittämättömästä syystä ja syntyi äänettömyys, ja kerran tämmöisen pysähdyksen aikana ilvehtivä Basia huusi kovalla äänellä:

— Minä tiedän jotakin, mutta en sano!

Krzysia punastui heti ja kalpeni sitten yht'äkkiä aivan kuin jokin hirvittävä vaara olisi uhannut häntä; Ketling painoi päänsä alas. Molemmat ymmärsivät varsin hyvin, että sanat tarkoittivat heitä, ja vaikka he välttivät puhelemista toistensa kanssa ja vaikka Krzysia koetti olla katsomatta Ketlingiin, niin molemmille oli selvää, että heidän välilleen oli syntymässä jotakin, että oli muodostumassa jonkinmoista epämääräistä keskinäistä sotkua, joka heitä yhdistää ja samalla erottaa, sillä se riistää heiltä kokonaan vapauden eivätkä he voi olla enää tavallisia ystäviä. Heidän onnekseen ei kukaan kiinnittänyt huomiota Basian sanoihin, sillä Zagloba teki lähtöä kaupunkiin ja aikoi sieltä palatessaan tuoda mukanaan suuren joukon ritareita, ja tämä kiinnosti sillä hetkellä kaikkia.

Illalla olikin Ketlingin talo kirkkaasti valaistu. Oli saapunut koko joukko upseereja sekä soittokunta, jonka kohtelias isäntä oli tilannut naisten huvittamiseksi. Tosin ei voitu tanssia, koska oli ison paaston aika ja Ketlingillä oli suru; mutta kuunneltiin soitantoa ja huviteltiin puhelemalla.

Naiset olivat pukeutuneet juhla-asuun; pöytämestarin rouva oli itämaisissa silkeissä, "pikku heitukka" oli laittautunut kirjavaan pukuun ja veti sotilaitten katseet puoleensa rusoittavilla poskillaan ja kirkasvärisellä hiustöyhdöllään, joka putosi tavan takaa silmille; hän sai syntymään hilpeätä naurua rohkeilla puheillaan ja hämmästytti käytöstavallaan, jossa oli kasakan uljuutta yhtyneenä luontevaan suloon.

Krzysia, jonka suruaika isän kuoleman jälkeen jo oli lopussa, oli pukeutunut valkoiseen pukuun, jossa oli hopeakirjailua. Ritarit vertasivat häntä kuka Junoon kuka Dianaan, mutta ei kukaan lähennellyt häntä, ei kukaan kierrellyt viiksiään, ei raapaissut jalallaan eikä heitellyt taaksepäin viittansa hihaliepeitä; ei yksikään katsellut häntä säkenöivin silmin eikä alkanut puhella tunteistaan. Sensijaan hän huomasi kohta, että ne, jotka katselivat häntä ihaillen ja ihmetellen, katsoivat senjälkeen Ketlingiin; että jotkut menivät Ketlingin luo ja puristivat hänen kättään aivan kuin onnitellen ja jotain toivottaen; että Ketling kohautteli olkapäitään ja levitti käsiään kuin torjuen jotakin.

Krzysia, joka oli luonnostaan virkeä ja tarkkanäköinen, oli varma siitä, että he puhuivat hänestä Ketlingille, pitivätpä suorastaan häntä hänen morsiamenaan. Ja koska hän ei voinut aavistaa, että Zagloba oli jo kuiskannut jokaiselle korvaan asioita, niin hän alkoi ajatella, mistä nuo ihmisten otaksumat oikeastaan olivat lähtöisin.

— Onko jotakin kirjoitettu otsaani? — ajatteli hän levottomana, nolona ja alakuloisena.

Alkoipa läpi ilman lennellä hänen korviinsa sanojakin, jotka ikäänkuin eivät olleet hänelle sanottuja, mutta kuuluivat kumminkin: "Onnen poika tuo Ketling!..." "Hän on syntynyt hyvien tähtien alla!..." "Eipä kumma, sillä hän on itsekin komea mies!..." ja muuta sellaista.

Jotkut kohteliaat kavaljeerit tahtoivat huvittaa häntä ja sanoa hänelle jotakin mieluista ja puhelivat hänelle Ketlingistä kehuen tätä määrättömästi, ylistäen hänen miehuuttaan, avuliaisuuttaan, hienoa käytöstään ja vanhaa sukuaan. Krzysian oli pakko kuunnella, ja hänen silmänsä hakivat hänen tahtomattaan sitä, josta puhuttiin, ja kohtasivatkin toisinaan hänen katseensa. Silloin valtasi hänet ihastus uudella voimalla, ja tietämättään hän hurmautui katselemaan häntä. Miten erosikaan Ketling noista kaikista karkeista sotilaista! "Kuninkaan poika hovilaistensa keskellä", — ajatteli Krzysia katsellen tuota jalomuotoista ylimyksellistä päätä ja noita kunnianhimoisia silmiä, jotka olivat täynnä jonkinmoista synnynnäistä surumielisyyttä, sekä tuota otsaa, jota varjosti vaalea, tuuhea tukka. Krzysian sydämen valtasi ahdistus ja raukeus, ja hänestä tuntui, kuin tuo pää olisi hänelle rakkain maailmassa. Ketling huomasi sen, ja ettei lisäisi Krzysian hämmennystä pysytteli kauempana, jos ei ketään sattunut olemaan Krzysian vierellä. Ei kuningattarellekaan hän olisi voinut osoittaa suurempaa kunnioitusta ja suurempaa huomaavaisuutta kuin hän nyt osoitti. Puhuessaan Krzysialle hän kumartui ja asetti toisen jalkansa taaksepäin aivan kuin merkiksi, että oli valmis millä hetkellä tahansa polvistumaan; hän puhui vakavasti, ei koskaan leikkiä laskien, vaikka hän esimerkiksi Basialle puhui piloja. Hänen käytöksessään Krzysiaa kohtaan oli mitä suurimman kunnioituksen ohella jonkinmoisen suloisen surumielisyyden varjo. Tämän vuoksi ei kukaan muukaan rohjennut puhua liian suorasukaisesti eikä laskea uskallettua pilaa, aivan kuin jokaiseen olisi juurtunut vakaumus, että tämä neito oli arvoltaan ja syntyperältään kaikkien muiden yläpuolella, niin ettei koskaan voinut olla hänelle kyllin kohtelias.

Krzysia oli tästä hänelle sydämestään kiitollinen. Yleensä ilta kului häneltä pienten huolien vallassa, mutta miellyttävästi. Kun alkoi olla puoliyön aika, lakkasi soittokunta soittamasta, neidot hyvästelivät seuraa, mutta ritarien keskuudessa alkoivat pikarit ahkerasti kiertää ja alkoivat meluisat kekkerit, joiden johtomieheksi asettui Zagloba.

Basia tuli ylös iloisena kuin lintu, sillä hänellä oli ollut hyvin hauskaa. Ennenkuin hän polvistui rukoilemaan, hän telmi, lörpötteli, matki eri vieraita ja sanoi viimein Krzysialle käsiään taputtaen:

— On ihanaa, että tuo sinun Ketlingisi saapui! Ainakin saamme riittävästi sotilaita! Ohoo, annahan vain paaston loppua, niin tanssin itseni näännyksiin. Sittenpä vasta nautimme! Ja entäs sinun ja Ketlingin kihlajaisissa ja sinun häissäsi! Jos en silloin pane taloa ylösalaisin, niin viekööt tataarilaiset minut vangikseen! Millaistahan olisi, jos veisivätkin meidät kaikki? Sepä vasta olisi, hahhahhah! Kelpo Ketling! Sinua varten hän tuo soittoniekat ja sinun kanssasi minäkin nautin. Hän keksii sinua varten kyllä yhä uusia kummia, kunnes tekee näin!...

Sen sanottuaan Basia yht'äkkiä lankesi polvilleen Krzysian eteen, syleili häntä vyötäisten kohdalta ja alkoi puhua matkien Ketlingin hiljaista ääntä:

— Neiti! Minä rakastan teitä niin, etten voi hengittää... Rakastan teitä sekä jalan että ratsain, sekä nälkäisenä että syönnin jälkeen, ikuisesti ja skotlantilaiseen tapaan... Tahdotko tulla omakseni?...

— Baška, minä suutun! — huudahti Krzysia.

Mutta sen sijaan, että olisi suuttunut, hän otti Basian syliinsä ja koettaen nostaa hänet ilmaan alkoi suudella hänen silmiään.

XIII.

Zagloba tiesi varsin hyvin, että pikku ritari oli mielistynyt enemmän Krzysiaan kuin Basiaan, ja juuri siksi hän oli päättänyt syrjäyttää Krzysian. Koska hän tunsi perinpohjin Wolodyjowskin, niin hän oli varma siitä, että tämä, kun ei ole valinnan varaa, ehdottomasti kääntyy Basian puoleen, johon vanha aatelismies itse oli niin silmittömästi ihastunut, ettei hän tahtonut mitenkään voida tajuta, kuinka kukaan voisi pitää ketään parempana kuin Basiaa. Hän tuumi, ettei voisi tehdä Wolodyjowskille sen suurempaa palvelusta kuin kosia hänen puolestaan "pikku heitukkaa", ja oli alati innostunut tähän ajatukseen.

Hän oli vihainen Wolodyjowskille ja samoin Krzysialle; tosin hän olisi mieluummin suonut Wolodyjowskin naivan Krzysian kuin jäävän naimattomaksi, mutta hän päätti tehdä kaikkensa, että pieni ritari ottaisi puolisokseen pikku heitukan.

Ja juuri siitä syystä, että hän tunsi pienen ritarin mieltymyksen Drohojowskaan, hän päätti saada mahdollisimman pian tämän joutumaan Ketlingin omaksi.

Mutta vastaus, jonka hän sai jonkin ajan kuluttua Skrzetuskilta, sai hänet hiukan horjumaan päätöksessään.

Skrzetuski neuvoi häntä olemaan sekaantumatta asioihin, sanoipa pelkäävänsä, että päinvastaisessa tapauksessa voi helposti syntyä pahoja välejä ystävysten kesken. Sitä ei toki Zaglobakaan halunnut, ja senvuoksi hän alkoi tuntea jossakin määrin omantunnon soimauksia, joita hän koetti vaimentaa ajattelemalla seuraavaan tapaan:

— Jos Michal ja Krzysia jo olisivat lupautuneet toisilleen ja minä tunkisin Ketlingiä kuin kiilaa heidän väliinsä, niin se olisi eri juttu! Salomo sanoo: "Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti" — ja hän on oikeassa. Mutta onhan jokaisella lupa toivoa. Muuten, tarkkaan ottaen, mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokoon joku, mitä?

Tämän sanottuaan Zagloba alkoi kädet puuskassa ja huuli pitkällä katsella uhittelevasti huoneensa seiniä, aivan kuin olisi epäillyt saavansa niiltä soimauksia, mutta kun seinät eivät vastanneet mitään, niin hän jatkoi:

— Olen sanonut Ketlingille varanneeni pikku heitukan Michalille. Eikö minulla ole lupa sanoa? Eikö se sitten ole totta? Jos toivon Michalille ketään muuta, niin syököön luuvalo koipiani!...

Seinät ilmaisivat syvällä äänettömyydellä myöntävänsä, että herra Zagloba oli oikeassa.

Mutta hän jatkoi:

— Sanoin pikku heitukalle, että Drohojowska on tehnyt syvän vaikutuksen Ketlingiin. Eikö se sitten ole totta? Eikö Ketling itse sitä tunnustanut, eikö hän huokaillut uunin ääressä istuessaan niin, että tuhkaa lenteli huoneeseen? Mitä näin, sitä olen muillekin kertonut. Skrzetuski on realisti, mutta ei minunkaan älyni ihan mitätön ole. Tiedän itse, mitä voi sanoa ja mistä on paras vaieta... Hm! Hän kirjoittaa, etten sekaantuisi mihinkään! Olkoon menneeksi. Minä en sekaannu sen enempää, mutta jos olen huoneessa Krzysian ja Ketlingin kanssa eikä muita ole läsnä, niin poistun ja jätän heidät kahden kesken. Tulkoot keskenään toimeen ilman minua. Haa, luulenpa, että tulevatkin. Eivät he tarvitse kenenkään apua, sillä sellainen veto on heissä jo toisiinsa, että silmiä huikaisee. Ja kaiken lisäksi on tulossa kevät, jolloin ei vain aurinko lämmitä voimakkaammin, vaan intohimotkin ovat tulisemmat. Hyvä on, en puutu asiaan, tarkkaan vain, mitä siitä syntyy...

Jotain siitä pian syntyikin. Piinaviikoksi Ketlingin talon koko asujaimisto siirtyi Varsovaan ja asettui erääseen Dluga-kadun varrella olevaan hotelliin ollakseen kirkkojen läheisyydessä ja käydäkseen jumalanpalveluksissa niin paljon kuin mieli teki, samalla katsellen nautinnokseen kaupungin juhlatouhua.

Ketling oli täälläkin isäntänä, sillä vaikka hän oli vierasmaalainen syntyään, niin hän tunsi erinomaisen hyvin pääkaupungin, ja hänellä oli siellä kaikkialla ystäviä, joiden avulla sai kaikki hyvin järjestetyksi. Hän oli tavattoman kohtelias ja suorastaan arvasi ystäviensä ajatukset, varsinkin Krzysian. Kaikki rakastivat häntä vilpittömästi; rouva Makowiecka, jolle Zagloba oli puhunut jo ennakolta, katseli häntä ja Krzysiaa yhä suopeammin silmin, ja jos hän ei vielä ollut puhunut neidolle, niin se johtui siitä, ettei Ketlingkään vielä ollut puhunut. Kelpo "tädistä" oli aivan luonnollista ja sopivaa, että kavaljeeri osoitti huomaavaisuutta neitoselle, varsinkin kun tämä kavaljeeri oli todella erinomainen, sellainen mies, jolle joka askelella osoitettiin kunnioitusta ja ystävyyttä, eivätkä sitä tehneet ainoastaan alemmat, vaan myös ylemmät, siinä määrin oli hän osannut vetää puoleensa kaikki todella ihanalla ulkomuodollaan, käytöstavallaan, arvokkuudellaan, anteliaisuudellaan, miellyttävyydellään rauhan aikana, miehuudellaan sodassa.

— Käyköön niinkuin Jumala suo ja mieheni päättää, — ajatteli pöytämestarin rouva itsekseen, — minä en asetu poikkiteloin.

Tämän vuoksi Ketling saattoi nyt useammin olla Krzysian seurassa ja pitemmän aikaa kuin omassa talossaan. Muuten koko seura oli yleensä aina yhdessä.

Zagloba tarjosi tavallisesti käsivartensa pöytämestarin rouvalle, Ketling Krzysialle, ja Basia, joka oli nuorin, juoksenteli vapaana mennen toisinaan melkoisen matkan edelle, toisinaan taas pysähtyen kauppojen eteen katselemaan tavaroita ja kaikenlaisia merentakaisia ihmeitä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Krzysia tottui vähitellen Ketlingiin, ja kun hän nyt nojasi Ketlingin käsivarteen, kuunteli hänen puheitaan tai katseli hänen jalopiirteisiin kasvoihinsa, niin ei sydän enää kuten ennen pamppaillut hänen rinnassaan levottomasti, hän ei menettänyt tasapainoaan eikä tuntenut joutuvansa hämilleen, vaan hän tunsi olonsa äärettömän suloiseksi ja viihdykkääksi. He olivat alati yhdessä, polvistuivat vieretysten kirkossa, heidän äänensä yhtyivät toisten kirkossa-olijain rukouksiin ja lauluihin.

Ketling tunsi hyvin sydämensä tilan; Krzysia, joko arkuudesta tai koska ei tahtonut pettää itseään, ei sanonut itselleen: "Rakastan häntä", — mutta he rakastivat toisiaan suuresti. Kun tämän lisäksi heidän välilleen oli muodostunut suuri ystävyys, ja koska rakkauden lisäksi heitä yhdisti muutenkin suuri kiintymys toisiinsa, niin he eivät vielä olleet puhuneet itse rakkaudesta toisilleen sanaakaan, mutta aika kului heiltä kuin unessa ja ilo vallitsi heidän mielessään.

Pian tämä Krzysian ilo oli häiriytyvä, mutta nykyhetki oli levon aikaa. Juuri hänen lähentymisensä Ketlingiin, tottuminen tähän, tuo ystävyys, joka syntyi heidän välilleen yhdessä rakkauden kanssa, teki lopun Krzysian levottomuudesta, vaikutelmat eivät enää olleet niin voimakkaita, veren ja mielikuvituksen kiihko asettui. He olivat lähellä toisiaan, heidän oli hyvä olla toistensa parissa, ja Krzysia, joka oli antautunut koko sielullaan tämän ihanan nykyisyyden valtaan, ei tahtonut ajatella, että se loppuu joskus ja että tenhokuvan hävittämiseksi on tarpeen vain yksi Ketlingin sana: "Rakastan!"

Tämän sanan hän pian sanoikin. Kerran, kun pöytämestarin rouva ja Basia olivat erästä sairasta sukulaista katsomassa, Ketling ehdotti Krzysialle ja Zagloballe, että he menisivät katsomaan kuninkaallista linnaa, jota Krzysia ei vielä ollut nähnyt ja jonka merkillisyyksistä maassa puhuttiin ihmeellisiä asioita. He lähtivät kolmisin. Ketlingin runsaskätisyys avasi heille kaikki ovet, ja ovenvartijat kumarsivat Krzysialle niin syvään, kuin hän olisi ollut kuningatar ja tullut omaan asuntoonsa. Ketling tunsi perinpohjin linnan ja opasti häntä komeihin saleihin ja huoneisiin. He katselivat teatteria, kuninkaallisia kylpyhuoneita; pysähtyivät kuvien eteen, jotka esittivät Zygmuntin ja Wladislawin taisteluja itämaalaisten villejä laumoja vastaan ja niistä saatuja voittoja; tulivat terassille, josta katseelle avautui laaja näköala. Krzysia oli kokonaan ihmetyksen vallassa, Ketling taas selitti hänelle joka asian, esitteli nähtävyyksiä, mutta silloin tällöin hän vaikeni ja katsellen Krzysian tummansinisiin silmiin näytti sanovan katseellaan: "Mitä merkitsevät nämä kaikki ihanuudet sinun rinnallasi, sinä ihana olento! Mitä merkitsevät nämä aarteet sinun, parhaan aarteen rinnalla!"

Neito ymmärsi tämän äänettömän puheen. Sitten Ketling vei hänet erääseen kuninkaan huoneista ja asettuen seinässä olevan salaoven eteen sanoi:

— Tästä pääsee tuomiokirkkoon asti. Tästä lähtee pitkä käytävä, joka päättyy lähellä pääalttaria olevaan parvekkeeseen. Sillä parvekkeella kuningas ja kuningatar tavallisesti ovat seuraamassa jumalanpalvelusta.

— Tunnen hyvin tuon tien, — vastasi Zagloba, — sillä kun olin Jan Kazimierzin luottamusmies ja Marya Luddwika piti minusta tavattomasti, niin molemmat pyysivät usein minut mukanaan jumalanpalvelukseen nauttiakseen minun seurastani ja saadakseen mielenylennystä minun jumalisuudestani.

— Tahdotteko mennä sinne sisälle? — kysyi Ketling antaen ovenvartijalle merkin, että avaisi oven.

— Mennään, — sanoi Krzysia.

— Menkää te, — sanoi Zagloba, — olette nuoremmat ja teillä on hyvät jalat, kun taas minä olen tallustellut itseni uuvuksiin. Menkää, menkää, minä jään tänne ovenvartijan kanssa. Vaikkapa viipyisitte pitkäänkin, niin en pane pahakseni, sillä saan sen ajan levätä.

He menivät.

Ketling tarttui Krzysian käteen ja alkoi johtaa häntä pitkässä käytävässä. Hän ei painanut tätä kättä sydämelleen, vaan kulki rauhallisena ja ajatukset keskitettyinä. Sivuikkunoista lankesi vähän väliä valoa heihin, sitten he taas kulkivat pimeässä. Krzysian sydän sykki hieman levottomasti, sillä he olivat ensimmäistä kertaa kahden, mutta Ketlingin tyyneys ja miellyttävyys rauhoittivat häntä. He tulivat viimein parvekkeelle, joka oli kirkon oikealla sivustalla pappien penkin takana lähellä pääalttaria.

Ensin he polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Kirkko oli hiljainen ja tyhjä. Kaksi kynttilää paloi pääalttarin edessä, mutta kirkon muu osa oli juhlallisen hämärän vallassa. Vain värillisten ikkunaruutujen läpi tuli hohdetta langeten kaksille kauniille, rukoukseen syventyneille kasvoille, jotka olivat tyynet kuin kerubien kasvot.

Ketling nousi ensimmäisenä seisomaan ja alkoi kuiskia, koska ei uskaltanut puhua kirkossa kovalla äänellä:

— Katsokaa noita samettiselustimia: niissä näkyy kuninkaallisen pariskunnan päiden jäljet. Kuningatar istui tuolla puolen, lähempänä alttaria, levätkää hänen paikallaan...

— Onko totta, että hän oli koko elämänsä ajan onneton? — kuiskasi Krzysia ja istuutui.

— Hänen elämäntarinansa kuulin jo lapsena, sillä sitä kerrottiin kaikissa ritarilinnoissa. On mahdollista, että hän oli onneton, koska ei voinut tulla sen puolisoksi, jota rakasti.

Krzysia nojasi päänsä samaan paikkaan, jossa oli Maryä Ludwikan pään painama syvennys, ja sulki silmänsä; jokin tuskan tunne ahdisti hänen rintaansa; jokin kylmä viima tuntui yht'äkkiä kulkevan läpi tyhjän kirkonlaivan ja jäädyttävän sen rauhan, joka vielä hetkinen sitten oli täyttänyt hänen koko olemuksensa. Ketling katseli häntä ääneti; vallitsi todelliseen kirkkotunnelmaan kuuluva hiljaisuus.

Sitten Ketling laskeutui hiljalleen polvilleen Krzysian jalkojen juureen ja alkoi puhua liikutetulla, mutta varmalla äänellä:

— Ei ole synti, että pyhässä paikassa polvistun eteesi, sillä mistäpä, jos ei kirkosta, pyytää puhdas rakkaus itselleen siunausta. Rakastan sinua enemmän kuin terveyttäni, rakastan enemmän kuin mitään maallista hyvää, rakastan sinua sielustani, rakastan sydämestäni, ja tässä, tämän alttarin ääressä, tunnustan sinulle rakkauteni!...

Krzysian kasvot tulivat valkeiksi kuin palttina. Neito raukan pää nojasi samettiselustaan, eikä hän liikahtanutkaan. Ketling jatkoi:

— Syleilen jalkojasi ja pyydän tuomiotasi: saanko lähteä taivaallinen riemu sydämessäni, vai tuleeko osakseni syvä murhe, joka tekee minulle elämisen mahdottomaksi?...

Hän odotti vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin hän painoi päänsä niin alas, että melkein kosketti Krzysian jalkoja, ja hän joutui ilmeisesti yhä suuremman liikutuksen valtaan, sillä hänen äänensä värisi aivan kuin hän ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa.

— Annan sinun käsiisi onneni ja elämäni. Pyydän sääliä, sillä minun on hirveän vaikea olla...

— Rukoilkaamme Jumalan armoa! — huudahti yht'äkkiä Krzysia laskeutuen polvilleen.

Ketling ei ymmärtänyt, mutta hän ei uskaltanut vastustaa tätä toivomusta. Täynnä odotusta ja levottomuutta hän polvistui Krzysian viereen, ja he alkoivat uudelleen rukoilla.

Tyhjässä kirkossa kuuluivat aika ajoin heidän hiljaiset äänensä, joille kaiku antoi omituisen ja surullisen soinnun.

— Jumala, ole armollinen! — lausui Krzysia.

— Jumala, ole armollinen! — toisti Ketling.

— Armahda meitä!

— Armahda meitä!

Sitten Krzysia jatkoi rukoiluaan ääneti, mutta Ketling näki, että hänen koko ruumiinsa värisi itkusta. Pitkään aikaan hän ei voinut tyyntyä; viimein rauhoituttuaan hän oli vielä kauan liikkumatta polvillaan, nousi sitten ja sanoi:

— Lähdetään...

He tulivat taas pitkään käytävään. Ketling toivoi saavansa matkalla jonkin vastauksen ja katseli häntä silmiin, mutta turhaan.

Krzysia kulki kiireesti, aivan kuin olisi koettanut mahdollisimman pian päästä siihen huoneeseen, jossa Zagloba odotti heitä.

Kun oli enää vain muutamia askelia ovelle, otti ritari kiinni hänen hameestaan.

— Neiti Krystyna! — sanoi hän. — Kaiken pyhän nimessä...

Silloin Krzysia kääntyi, tarttui hänen käteensä niin nopeasti, ettei hän ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa, ja painoi sen silmänräpäyksessä huulilleen.

- Rakastan sinua koko sydämestäni, mutta en koskaan tule omaksesi! — sanoi hän.

Ja ennenkuin hämmästynyt Ketling sai sanotuksi sanaakaan, hän lisäsi:

— Unohtakaa kaikki, mitä on ollut!... Hetken kuluttua molemmat olivat huoneessa.

Ovenvartija nukkui eräässä nojatuolissa ja Zagloba toisessa. Nuorten tuloon he kuitenkin heräsivät. Zagloba avasi silmänsä ja alkoi vilkuttaa sitä puoleksi tiedottomasti. Vähitellen hän kuitenkin muisti ajan ja henkilöt.

— Ahaa, tehän siinä olette! — sanoi hän laitellen kuntoon vyötään. — Näin unta, että uusi kuningas oli valittu ja se oli Piast. Olitteko parvekkeella?

— Olimme.

— Eikö Maryä Ludwikan henki sattumalta näyttäytynyt teille?

— Ei, päinvastoin! — vastasi Krzysia soinnuttomalla äänellä.

XIV.

Linnasta ulos tultuaan Ketling tunsi tarvetta koota ajatuksiaan ja selviytyä hämmästyksestä, johon Krzysian käytös oli hänet saattanut. Hän hyvästeli Krzysiaa ja Zaglobaa jo portilla, ja nämä molemmat taas palasivat hotelliinsa. Basia ja pöytämestarin rouva olivat jo palanneet sairaan luota, ja pöytämestarin rouva tervehti Zaglobaa seuraavin sanoin:

— Sain kirjeen mieheltäni, joka asuu Michalin luona leirissä. Molemmat ovat terveinä ja lupaavat pian tulla tänne. Michalilta on kirje myös teille, mutta minulle on vain jälkikirjoitus mieheni kirjeessä. Mieheni kirjoittaa, että käräjäjuttu, joka on ollut vireillä Zubrien kanssa eräästä Basian maatilasta, on saatu onnellisesti päättymään. Siellä on jo tulossa paikallinen edustajakokous... Hän sanoo, että herra Sobieskin nimi on siellä suuressa arvossa ja edustajakokouskin tulee menemään hänen mielensä mukaan. Ken kynnelle kykenee, hankkiutuu vaalikokoukseen, ja meidän puoli kannattaa herra kruununmarsalkkaa. Siellä on jo lämmin ja sateita... Werchutkassa on tulipalo tuhonnut rakennuksiamme... Apulaismies päästi tulen syttymään, ja koska tuuli...

— Missä on Michalin minulle lähettämä kirje? — kysyi Zagloba keskeyttäen uutistulvan, jonka kunnianarvoisa pöytämestarin rouva taritsi henkeään vetämättä.

— Tässä, — sanoi pöytämestarin rouva ojentaen hänelle kirjeen. — Koska tuuli ja ihmiset olivat markkinoilla...

— Mitenkä kirjeet ovat saapuneet tänne? — kysyi taas Zagloba.

— Ne tulivat herra Ketlingin taloon, ja sieltä toi palvelija tänne. Koska, kuten sanoin, tuuli...

— Haluatteko kuulla?

— Kyllä, hyvin mielelläni.

Zagloba avasi kirjeen ja alkoi lukea, ensin puoliääneen itsekseen, sitten ääneen kaikille:

"Lähetän teille tässä ensimmäisen kirjeen, mutta toista ei kenties tulekaan, sillä postinkulku on täällä epävarmaa ja piakkoin olen itsekin personaliter joukossanne. Hyvä on täällä kentillä olla, mutta kovin pyrkii sydämeni teidän luoksenne, eikä mietteillä ja muisteluilla ole loppua, minkä vuoksi solitudo on minulle mieluisampi kuin toveriseura. Luvattua työtä ei meillä enää olekaan, sillä tataarilaiset ovat hiljakseen, vain pikku joukkoja retkeilee niityillä, mutta niitä olemme kahdesti lähestyneet niin onnistuneesti, ettei heistä jäänyt ainoatakaan tappionsa todistajaksi."

— Kylläpä peittosivat heidät! — huudahti Basia riemastuen. — Ei mikään ammatti ole parempi kuin sotilaan!

"Doroszenkon tataarilaiset (luki Zagloba edelleen) kävisivät mielellään kimppuumme, mutta se on heille mahdotonta ilman pääjoukon myötävaikutusta. Vangit tunnustavat, ettei mistään ole tulossa mitään suuria joukkoja, ja niin luulen minäkin, sillä jos jotakin olisi tekeillä, niin ne olisivat jo ilmestyneet, koska ruoho on jo viikon ajan vihannoinut ja hevosilla on siis laidunta. Notkelmissa on siellä täällä vielä jonkin verran lunta, mutta ylempi aro on viheriä, ja lämmin tuuli puhaltaa, minkä johdosta hevoset alkavat laiskistua, ja se on selvä kevään signum. Olen jo anonut lomaa, odotan sitä joka päivä, ja heti sen saatuani lähden matkaan... Herra Nowowiejski jää minun sijastani hoitamaan vartiointia, jossa on niin vähän työtä, että me olemme Makowieckin kanssa päiväkaudet ajaneet kettuja, huviksemme vain, sillä eihän niiden turkki ole keväällä minkään arvoinen. Täällä on paljon kanakurkia, ja palvelijani on ampunut pelikaanin rihlapyssyllä. Sydämellisesti tervehdän teitä, suutelen sisareni ja samoin neiti Krzysian kättä sulkeutuen fortissime neiti Krzysian suosioon ja pyytäen Jumalalta ennen kaikkea sitä, että tapaisin hänet entisellään ja saisin kuten ennenkin nauttia hänen lohdutustaan. Sanokaa terveiseni neiti Basialle. Nowowiejski on useita kertoja etsinyt hyvitystä purkamalla kiukkuaan hulttioitten niskaan, mutta ei vieläkään ole leppynyt, niin että se ei näytä kyenneen tuottamaan hänelle helpotusta. Jätän teidät Jumalan ja hänen armollisen varjeluksensa huomaan.

P.S. Olen ostanut läpimatkalla olleilta armeenialaisilta erinomaisen hyviä kärpännahkoja; ne tuon tuliaisiksi neiti Krzysialle; pikku heitukallemme taas löytynee turkkilaisia makeisia."

— Syököön herra Michal ne itse, sillä minä en ole mikään pikku lapsi! — huudahti Basia, jonka posket alkoivat punoittaa kuin äkillisestä vihastuksesta.

- Etkö siis tahtoisi häntä tavata? Oletko äkäinen hänelle? — kysyi Zagloba.

Mutta Basia mutisi vain jotakin itsekseen ja vihastui todellakin, kun ajatteli, miten kevyesti herra Michal suhtautui häneen, mutta yhtä paljon hän ajatteli kanakurkia ja tuota pelikaania, jotka suuresti kiinnostivat häntä.

Kirjettä luettaessa oli Krzysia istunut silmät kiinni ja selin valoon, mikä oli todella onneksi, sillä jos läsnäolijat olisivat nähneet hänen kasvonsa, niin he olisivat heti huomanneet, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Se, mitä oli tapahtunut kirkossa, ja sitten Wolodyjowskin kirje oli hänelle kuin kaksi ukkosen iskua. Ihana uni oli haihtunut, ja siitä hetkestä lähtien hän oli joutunut katsomaan silmästä silmään todellisuutta, joka oli niin raskas kuin onnettomuus. Hän ei kyennyt heti kokoamaan ajatuksiaan, ja vain epäselvät, epämääräiset tunteet temmelsivät hänen sydämessään. Wolodyjowski kirjeineen ja saapumistiedoituksineen ja kärpännahkoineen näytti hänestä niin mitättömältä, että oli suorastaan vastenmielinen. Sensijaan ei Ketling ollut hänelle milloinkaan ollut rakkaampi kuin nyt. Kallis oli Ketling hänelle hänen ajatuksissaan, kalliit hänen sanansa, hänen rakkaat kasvonsa, kallis hänen murheensa. Ja nyt oli jätettävä tuo rakkaus, tuo jumaloitu, tuo mies, jota sydän kiihkeästi halusi ja jota kohti kädet kurottuivat; oli jätettävä rakastettu mies epätoivoon, ikuiseen murheeseen, syvästi loukattuna, ja annettava sielunsa ja ruumiinsa toiselle, jota suorastaan vihasi juuri sen tähden, että hän oli toinen.

— En voi, en voi! — huusi Krzysia sydämessään.

Hän tunsi samaa kuin tuntee vanki, jonka kädet sidotaan, mutta hänhän oli itse sitonut itsensä, sillä olisihan hän voinut aikanaan sanoa Wolodyjowskille voivansa olla hänen sisarensa, mutta ei enempää.

Hän muisti tuon otetun ja takaisin annetun suudelman ja hän häpesi ja halveksi itseään. Rakastiko hän silloin Wolodyjowskia? Ei! Hänen sydämessään ei ollut rakkautta, oli vain sääliä ja sen lisäksi uteliaisuutta ja jonninjoutavaa lörpötystä, joka esiintyi sisarellisen myötätunnon varjolla.

Nyt vasta hän ymmärsi, että suuren rakkauden aiheuttama suudelma ja veren vietistä johtunut suudelma ovat yhtä erilaisia kuin enkeli ja paholainen. Halveksumisen ohella sai viha vallan Krzysian mielessä ja se kohdistui myös Wolodyjowskiin. Myös Wolodyjowski oli syyllinen, miksi siis kaiken katumuksen ja tunnonvaivojen ja pettymyksen piti tulla vain hänen, Krzysian, osaksi? Miksi ei Wolodyjowskinkin pitäisi maistaa tätä karvasta palaa? Eikö Krzysialla ole oikeus sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin:

— Minä erehdyin... pidin teitä kohtaan tuntemaani sääliä rakkautena; tekin erehdyitte; jättäkää minut nyt niinkuin minäkin jätän teidät!...

Mutta yht'äkkiä hän rupesi pelkäämään julmistuneen miehen kostoa, ei omasta puolestaan, vaan ajatellen rakastettuansa, jota tuo kosto helposti voisi kohdata. Mielikuvituksessaan hän näki Ketlingin ryhtyvän taisteluun tuon verrattoman miekkailijan kanssa ja kaatuvan niinkuin kaatuu kukka viikatteen katkaisemana; näki hänen verensä, hänen kalvenneet kasvonsa, hänen ainaiseksi sulkeutuneet silmänsä, eikä hänen kärsimyksillään enää ollut mitään rajoja.

Hän nousi kiireesti ja meni omaan huoneeseensa päästäkseen pois ihmisten näkyvistä, päästäkseen kuulemasta puheita Wolodyjowskista ja hänen kohdakkoin tapahtuvasta paluustaan. Hänen sydämessään sai vallan yhä suurempi katkeruus pientä ritaria kohtaan.

Mutta tunnonvaivat ja suru seurasivat häntä; ne eivät luopuneet hänestä rukouksenkaan ajaksi; ne istuutuivat hänen vuoteelleen, kun hän kävi siihen aivan nääntyneenä, ja alkoivat puhella hänelle:

— Missä hän on? — kysyi murhe. — Katso, hän ei ole vieläkään palannut kotiin; hän kulkee yön pimeydessä väännellen käsiään. Sinä soisit hänelle taivaan riemun, olisit valmis antamaan hänen puolestaan sydänveresi, mutta oletkin myrkyttänyt hänen elämänsä, iskenyt puukon hänen sydämeensä...

— Jos sinussa ei olisi veikisteleväisyyttä ja halua hurmata jokainen, jonka kohtaat, — puhui omatunto soimaten, — niin kaikki voisi olla toisin, mutta nyt jää osaksesi ainoastaan epätoivo. Sinun syysi! Sinä olet suuresti syyllinen! Asiaa ei voi enää auttaa, ei ole sinulla enää mitään pelastusta, on vain häpeä ja tuska ja kyynelet...

— Miten hän polvistuikaan kirkossa eteesi! — sanoi taas suru. — On ihmeellistä, ettei sydämesi haljennut, kun hän katsoi silmiisi ja pyysi säälimään. Olisi ollut paikallaan sääliä ventovierastakin, kuinka ei sitten häntä, lemmittyä, armainta! Jumala häntä lohduttakoon!

— Jos et olisi niin kevytmielinen, niin tämä armain olisi voinut lähteä sieltä riemumielin, — puhui taas omatunto, — ja sinä olisit voinut heittäytyä hänen syliinsä hänen omanaan, hänen vaimonaan...

— Ja olla ikuisesti hänen kanssaan! — lisäsi suru.

Mutta omatunto sanoi:

— Sinun syysi!

Ja suru:

— Itke, Krzysia!

Mutta omatunto sanoi taas:

— Sillä et syytäsi sovita!

Taas sanoi suru:

— Tee mitä tahdot, mutta lohduta häntä.

— Wolodyjowski surmaa hänet! — sanoivat heti tunnonvaivat.

Kylmä hiki valui pitkin Krzysian ruumista ja hän nousi istumaan vuoteessaan. Kirkas kuutamo valaisi huonetta, joka sen kalpeassa valaistuksessa näytti omituiselta ja peloittavalta.

— Mitä tämä on? — ajatteli Krzysia. — Tuolla nukkuu Basia, näen hänet, sillä kuu paistaa hänen kasvoihinsa, mutta en tiedä, milloin hän on tullut, milloin riisuutunut ja käynyt vuoteeseen. En ole nukkunut hetkeäkään; nähtävästi pääni on aivan sekaisin...

Näin ajatellen hän kävi uudestaan pitkälleen, mutta samassa suru ja omantunnon soimaukset istuutuivat taas hänen vuoteensa reunalle aivan kuin kaksi ilmestystä, jotka halunsa mukaan sukelsivat kuun loisteeseen tai tulivat näkyviin sen hopeaisista pyörteistä.

— En nuku ensinkään tänä yönä! — sanoi Krzysia itsekseen.

Ja hän alkoi ajatella Ketlingiä, mutta kärsimykset yhä lisääntyivät.

Yht'äkkiä yön hiljaisuudessa kuului Basian valittava ääni:

— Krzysia!

— Etkö nukukaan?

— Näin unta, että joku turkkilainen ampui herra Michalin nuolella — herra Jumala, se oli kauhea uni! Ihan kuume minua puistattaa. Rukoilkaamme, että Jumala torjuisi onnettomuuden!

Salaman nopeudella välähti Krzysian mielessä ajatus: "Kunpa joku ampuisi hänet kuoliaaksi!" Mutta samalla valtasi hänet vihastus itseensä. Hän olisi tarvinnut suorastaan yli-inhimillisiä voimia voidakseen rukoilla sillä hetkellä Wolodyjowskin onnellista paluuta, mutta hän vastasi kuitenkin:

— Hyvä on, Basia!

Sitten he kumpikin nousivat vuoteestaan ja asettuen paljain polvin kuutamon valaisemalle lattialle alkoivat lukea rukousta. Heidän äänensä yhtyivät toisiinsa vuoroin voimistuen, vuoroin hiljentyen; olisi voinut luulla huonetta luostarikammioksi, jossa kaksi valkeata nunnaa luki yöllä rukouksia.

XV.

Seuraavana aamuna Krzysia oli jo rauhallisempi sillä sokkeloisista teistä ja poluista hän oli valinnut sen, joka oli vaikein, mutta vei varmasti perille Sille astuttuaan hän ainakin tiesi, mihin pääsisi Mutta ennen kaikkea hän oli päättänyt tavata Ketlingiä ja puhua hänen kanssaan viimeisen kerran suojellakseen häntä kaikilta vaaroilta. Se ei ollut helppo tehtävä, sillä useina seuraavina päivinä Ketling oli poissa eikä palannut yöksikään.

Krzysia alkoi nousta päivän koittaessa ja käydä lähellä olevassa dominikaanien kirkossa sima toivossa, että kohtaa hänet jonakin varhaisena aamuhetkenä ja saa puhella hänen kanssaan ilman todistajia.

Muutaman päivän kuluttua hän kohtasikin Ketlingin ovella. Nähtyään Krzysian Ketling otti hatun päästään, painoi ääneti päänsä alas ja seisoi liikkumattomana; hänen kasvonsa olivat valvomisesta ja kärsimyksistä riutuneet, silmät kuopalla, ohimoilla kellertäviä läikkiä; hänen kaunis hipiänsä oli muuttunut vahankaltaiseksi, ja hän oli kuin kaunis kukkanen, joka on alkanut kuihtua.

Krzysian sydän oli pakahtua, kun hän näki tämän, ja vaikka jokainen ratkaiseva askel vaati häneltä suuria ponnistuksia, sillä hän oli luonteeltaan arka, niin hän kuitenkin ensimmäisenä ojensi kätensä ja sanoi:

— Jumala teitä lohduttakoon ja antakoon unohdusta!

Ketling tarttui hänen käteensä, painoi sen hehkuvaa otsaansa vastaan ja sitten huulilleen suudellen sitä kauan ja kaikin voimin. Viimein hän sanoi äänellä, joka oli täynnä kuoleman tuskaa ja päättäväisyyttä:

— Minua varten ei ole olemassa lohdutusta eikä unohdusta!...

Oli hetki, jolloin Krzysia tarvitsi kaiken itsehillintäkykynsä voidakseen olla heittäytymättä hänen kaulaansa ja huudahtamatta: "Rakastan sinua yli kaiken! Ota minut!" Hän tunsi, että jos hän purskahtaa itkuun, niin hän tekee noin. Pitkän ajan hän seisoi Ketlingin edessä äänettömänä taistellen kyyneleitään vastaan. Viimein hän sai hillityksi itsensä ja alkoi puhua rauhallisesti, vaikka hyvin nopeasti, sillä hänen hengityksensä pyrki salpautumaan:

— Kenties teitä jonkin verran lohduttaa se, kun sanon, etten tule olemaan kenenkään oma... Menen luostariin ristikon taakse... Älkää koskaan tuomitko minua pahoin, sillä olen muutenkin jo onneton! Luvatkaa minulle, ettette kerro kenellekään rakkaudestanne minuun... ettette tunnusta... ettette ilmaise ystävälle ettekä sukulaiselle sitä, mitä on tapahtunut. Se on minun viimeinen pyyntöni. Tulee aika, jolloin saatte tietää, minkätähden olen tämän tehnyt... Mutta olkaa silloinkin jalomielinen. Nyt en sano enempää, sillä surultani suorastaan en voi. Luvatkaa minulle se, se lohduttaa minua, muuten kuolen!

— Lupaan ja vannon! — vastasi Ketling.

— Jumala sen teille palkitkoon! Kiitän teitä sydämestäni! Mutta olkaa tyyni ihmisten seurassa, ettei kukaan arvaisi mitään. Minun on lähdettävä. Te olette niin hyvä, etten osaa sitä sanoa. Tästälähin emme enää tapaa toisiamme kahden kesken, vaan ainoastaan muitten läsnäollessa. Sanokaa minulle vielä kerran, ettette ole vihainen minulle... Sillä tuska on eri asia ja vihan tunteminen eri asia... Luovutatte minut Jumalalle ettekä kenellekään muulle... muistakaa se!

Ketling tahtoi sanoa jotakin, mutta hän oli kärsinyt niin määrättömästi, että hänen huuliltaan lähti vain epäselvä, huokauksen kaltainen äännähdys. Sitten hän kosketti sormillaan Krzysian ohimoja ja piti käsiään jonkin aikaa siinä aivan kuin merkiksi, että antaa hänelle anteeksi ja siunaa häntä.

Sitten he erosivat; Krzysia meni kirkkoon, mutta Ketling lähti uudestaan kadulle ja koetti olla tapaamatta ketään tuttua hotellissa.

Krzysia tuli kotiin vasta puolenpäivän aikaan ja tapasi silloin siellä huomattavan vieraan: se oli varakansleri, pappi Olszowski. Hän oli aivan odottamatta saapunut vierailulle Zagloban luo haluten, kuten hän itse sanoi, tulla tuntemaan niin kuulun ritarin, "jonka sotaiset urotyöt ovat esikuvana ja äly johtotähtenä koko tämän jalon valtakunnan ritaristolle".

Zagloba oli kylläkin hyvin hämmästynyt, mutta myös erittäin tyytyväinen siihen, että näin suuri kunnia tuli hänen osakseen naisten nähden; hän oli hyvin touhuissaan, punoitti ja hikoili, mutta koetti samalla näyttää pöytämestarin rouvalle, että oli tottunut tuollaisiin maan ylhäisimpien arvohenkilöitten vierailuihin eikä ole niistä milläänkään.

Kun Krzysia oli esitetty prelaatille ja suudellut nöyrästi tämän kättä, niin hän istuutui Basian viereen iloissaan siitä, ettei kukaan huomannut hänen; kasvoistaan äskeisten mielenliikutusten jälkiä.

Sillävälin sirotteli varakansleri Zagloballe kohteliaisuuksia niin ylenpalttisesti ja niin vaivattomasti, että tuntui, kuin hänellä olisi ollut niitä ehtymätön varasto sinipunervissa, röyhelöillä koristetuissa hihoissaan.

— Älkää luulko, — puhui hän, — että minut on saattanut tänne tulemaan vain uteliaisuus, jotta näkisin ritaristomme ensimmäisen miehen, sillä vaikka käyntini on tietenkin asiaankuuluva kunnianosoitus sankarille, niin lisäksi siellä, missä miehuuden ohella asustaa kokemus ja terävä äly, ihmiset käyvät toivioretkillä myös saadakseen siitä itselleen hyötyä.

— Kokemusta, — sanoi Zagloba vaatimattomasti, — on pakostakin kertynyt iän mukana varsinkin sotatoimissa, ja kenties juuri siksi herra Koniecpolski vainaja, lipunkantajan isä, aikoinaan kysyi minulta neuvoa, samoin myös herra Mikolaj Potocki ja ruhtinas Jeremi Wiśniowiecki ja herra Sapieha ja herra Czarniecki, mutta Odysseun nimestä olen aina vaatimattomuuteni tähden kieltäytynyt.

— Mutta kuitenkin se nimi on niin liittynyt teidän nimeenne, että moni useinkaan ei mainitse todellista nimeänne, vaan sanoo vain "meidän Odysseumme", ja kaikki tietävät heti, ketä puhuja tarkoitti. Nykyisinä vaikeina murrosaikoina, kun niin moni epäröi mielessään eikä tiedä, kenen puoleen kääntyisi, kehen luottaisi, minä sanoin itsekseni: "Minä lähden! Kysyn mielipidettä, pääsen epävarmuudesta, saan selvän neuvon." Arvaatte, että on puhe piakkoin tapahtuvasta vaalista, jolloin jokainen censura candidatorum on jollakin lailla hyväksi, ennen kaikkea tietenkin sellainen, joka lähtee teidän huuliltanne. Olen jo kuullut ritariston keskuudessa innostuneesti toisteltavan, että te ette tahtoisi nähdä noita muukalaisia, jotka pyrkivät loistavalle valtaistuimellemme. Vaasa-suvun suonissa (niin kuulutte sanoneen) virtaili Jagiellon verta, eikä heitä senvuoksi voitu pitää muukalaisina, mutta nämä muukalaiset (niin kerrotaan teidän sanoneen) eivät tunne vanhoja puolalaisia tapojamme eivätkä osaa pitää arvossa vapauksiamme, ja siitä voi helposti olla seurauksena absolutum dominium. Tunnustan teille, että ne ovat syviä sanoja, mutta suokaa anteeksi jos kysyn, oletteko todellakin näin sanonut vai paneeko opinio publica tavallisuuden mukaan kaikki syvät mietelmät ensi sijassa teidän nimiinne.

— Nämä naiset olkoot todistajina, — vastasi Zagloba, — ja vaikka keskustelun aihe ei ole heille sovelias, niin puhukoot, koska kaitselmus tutkimattomassa viisaudessaan on antanut heille puheenlahjan samoin kuin meillekin.

Varakansleri katsahti vaistomaisesti rouva Makowieckaan ja sitten kahteen neitoon, jotka nojasivat toisiinsa.

Syntyi hetken hiljaisuus.

Yht'äkkiä kajahti Basian hopeanheleä ääni:

— Minä en ole kuullut!

Sitten Basia tuli hyvin hämilleen ja punastui korviaan myöten, etenkin kun Zagloba heti sanoi:

— Suokaa anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne! Hän on nuori ja senvuoksi huikentelevainen. Quod attinet ehdokkaita, niin olen useasti sanonut, että nuo ulkomaalaiset saattavat vaaraan puolalaisen vapauden.

— Minäkin pelkään sitä, — vastasi pappi Olszowski. — Mutta jos tahtoisimme valita jonkun Piastin, omaa vertamme, luun meidän luustamme, niin sanokaahan, mihin suuntaan on sydämemme kääntyminen? Kasteja koskeva ajatuksenne sinänsä on suuri ajatus ja leviää kuin palo yli maan, sillä kuulen kaikkialla paikallisilla valtiopäivillä, missä vain ei ole lahjomista harjoitettu, huudettavan yhteen ääneen: Piast! Piast!

— Aivan oikein, aivan oikein! — keskeytti Zagloba.

— Kuitenkin, — jatkoi varakansleri, — on helpompi huutaa Piastia kuin löytää mieluinen, niin että älkää kummeksiko, jos kysyn: kuka teillä on ollut mielessä?

— Kuka on ollut mielessäni? — toisti Zagloba hieman huolestuneena.

Hän työnsi pitkälle alahuulensa ja rypisti kulmiaan. Vaikeata oli hänen löytää heti sopiva vastaus, sillä tähän saakka hänellä ei ollut ollut mielessä ketään eikä hänellä yleensä edes ollut ollut niitä ajatuksiakaan, jotka ovela varakansleri oli lausunut hänen laskuunsa. Muuten hän näki itsekin ja ymmärsi, että varakansleri koetti vetää häntä jollekin puolelle, mutta hän salli tahallaan sen tapahtua, sillä se oli hänelle sangen mairittelevaa.

— Olen puhunut vain in principio, että me tarvitsemme Piastin, — vastasi hän viimein, — mutta en ole tähän saakka kylläkään nimennyt ketään.

— Olen kuullut ruhtinas Boguslaw Radziwillin kunnianhimoisista aikeista, — murahti pappi Olszowski aivan kuin itsekseen.

— Niin kauan kuin henki kulkee sieraimistani, niin kauan kuin on pisarakaan verta rinnassani, — huudahti Zagloba hyvin vakuuttavasti, — ei niistä tule mitään! En tahtoisi elää kansan keskuudessa, joka niin häpäisisi itsensä, että valitsisi kuninkaakseen Juudas petturin!

— Noin ei puhu ainoastaan järki, vaan myös kansalaiskunto! — murahti taas varakansleri.

— Ahaa! — ajatteli Zagloba. — Sinä tahdot vetää minua nenästä, mutta minäpä vedän sinua.

Olszowski jatkoi:

— Minne suuntautuukaan matkasi, runneltu laiva, isänmaani! Mitkä myrskyt, mitkä karit sinua odottavatkaan? Pahoin käy, todellakin, jos ohjaajaksesi tulee muukalainen, mutta nähtävästi on niin oleva, sillä omien poikiesi joukossa ei ole kykenevää!

Hän levitti valkoiset kätensä, joita koristivat välkkyvät hohtokivisormukset, ja painaen alas päänsä sanoi alistuen:

— Siispä Condé, Lothringilainen tai Neuburgin ruhtinas?... Ei ole muuta neuvoa?

— Mahdotonta! Piast! — vastasi Zagloba.

— Kuka? — kysyi pappi. Syntyi äänettömyys.

Sitten rupesi varakansleri taas puhumaan:

— Onko ketään, johon kaikki tyytyisivät? Missä on sellainen, joka olisi niin mieluinen koko ritaristolle, ettei kukaan uskaltaisi napista hänen vaaliaan vastaan?... Oli yksi sellainen, suurin, ansiokkain, jalo ritari, jonka kunnia säteili kuin aurinko... oli sellainen...

— Ruhtinas Jeremi Wiśniowiecki! — keskeytti Zagloba.

— Niin! Mutta hän on haudassa...

— Hänen poikansa elää! — vastasi Zagloba. Varakansleri siristi silmänsä ja istui jonkin aikaa ääneti. Yht'äkkiä hän nosti päänsä, katsoi Zaglobaan ja alkoi puhua hitaasti:

— Kiitän Jumalaa, joka nostatti mieleeni ajatuksen tulla tekemään tuttavuutta teidän kanssanne. Niin, elossa on suuren Jeremin poika, nuori ja toiveita täynnä oleva ruhtinas, jolle valtiomme on yhä vielä velkaa. Mutta äärettömän suuresta omaisuudestaan hänellä ei ole jäljellä enää mitään, kunnia on hänen ainoana perintönään. Nykyisenä turmeluksen aikana, jolloin kukin kääntää silmänsä vain sinne, missä kulta on niitä puoleensa vetämässä, — kuka mainitsee hänen nimensä, kenellä on rohkeutta nimetä hänet ehdokkaana? Te? Niinpä kyllä! Mutta onko sellaisia paljon? Ei ole kumma, että se, jonka elämä on kulunut sankariteoissa kaikilla taistelukentillä, uskaltaa vaalitanterellakin kuuluttaa sen kunniaa, jolle kunnia on tuleva... Mutta seuraavatko muut häntä?...

Varakansleri vaipui ajatuksiinsa, mutta kohotti sitten katseensa ja jatkoi:

— Jumala on kaikkia muita voimallisempi. Kuka tietää, mitä hän on päättänyt? Kuka sen tietää? Kun ajattelen, miten koko ritaristo uskoo ja luottaa teihin, niin huomaan ihmeekseni eräänlaisen toivon saavan sijaa rinnassani. Sanokaa suoraan, onko teille koskaan mikään ollut mahdotonta?

— Ei koskaan! — sanoi Zagloba vakuuttavasti.

— Ei kuitenkaan pidä esittää tätä ehdokasta heti liian pontevasti. Tottukoot ihmisten korvat ensin hänen nimeensä, mutta älköön se näyttäkö vastustajista liian peloittavalta; naurakoot mieluummin ja pilkatkoot, niin eivät rakenna ylen suuria esteitä... Kenties Jumala suo hänen pääsevän voitolle, kun eri puolueet tekevät tyhjiksi toistensa pyrkimykset... Valmistakaa te hänelle vähitellen tietä älkääkä jättäkö työtä sikseen, sillä hän on teidän ehdokkaanne, teidän älynne ja kokemuksenne arvoinen... Jumala teitä siunatkoon niissä puuhissanne...

— Saanko otaksua, — kysyi Zagloba, — että teidän korkea-arvoisuutenne on niinikään ajatellut ruhtinas Michalia!

Varakansleri otti hihastaan pikku kirjan, jonka kannessa oli suurilla mustilla kirjaimilla otsake: Censura candidatorum, ja sanoi:

— Lukekaa! Vastatkoon tämä kirjoitus puolestani.

Sen sanottuaan varakansleri alkoi tehdä lähtöä, mutta Zagloba tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Sallikaa, teidän korkea-arvoisuutenne, minun vielä vastata teille. Ensiksikin kiitän Jumalaa siitä, että pieni sinetti on sellaisissa käsissä, jotka osaavat pehmittää ihmiset vahaksi.

— Kuinka niin?-kysyi varakansleri ihmeissään.

— Toiseksi sanon edeltäpäin teidän korkea-arvoisuudellenne, että ruhtinas Michalin ehdokkuus on hyvin lähellä sydäntäni, sillä tunsin ja rakastin hänen isäänsä ja taistelin hänen johdollaan ystävineni, jotka myös sydämestään riemastuvat ajatuksesta, että voivat osoittaa pojalle sitä rakkautta, jota tunsivat suurta isää kohtaan. Senvuoksi tartunkin tähän ehdokkuuteen molemmin käsin ja jo tänään puhun herra aatelismarsalkka Krzyckin kanssa, joka on sangen ylhäinen mies ja minun tuttuni ja joka nauttii suurta arvoa aatelin keskuudessa, sillä vaikeata on olla rakastamatta häntä. Molemmat teemme sitten voitavamme ja Jumalan avulla saamme jotakin toimeenkin.

— Enkelit teitä ohjatkoot, — sanoi pappi. — Jos asia on näin, niin muuta ei tarvitakaan.

— Sallikaa, teidän korkea-arvoisuutenne, minun sanoa vielä eräs asia. Älkää ajatelko mielessänne, teidän korkea-arvoisuutenne, näin: "Iskin häneen omat toiveeni, puhelin hänelle sillä tavoin, että muka hänen oma järkensä invenit ruhtinas Michalin ehdokkuuden, lyhyesti sanoen vedin hölmöä nenästä, minne halusin..." Teidän korkea-arvoisuutenne! Kannatan ruhtinas Michalia sen tähden, että hän on lähellä sydäntäni, — siinä se!... Ja että teidän korkea-arvoisuutenne, kuten näen, on myös sillä kannalla, — siinä se!... Kannatan häntä ruhtinaan lesken tähden, ystävieni tähden, sen luottamuksen tähden, mikä on mielessäni sitä älyä kohtaan (tässä Zagloba kumarsi), josta tämä Minerva on syntynyt, mutta en sen takia, että olisin antanut puheitten vaikuttaa itseeni aivan kuin pikku lapseen, sillä tämä on oma keksintöni; lopuksi en sen tähden, että olisin hölmö, niin että kun joku viisas sanoo minulle jotakin viisasta, niin vanha Zagloba heti sanoo: kannatan!

Hän kumarsi vielä kerran ja vaikeni. Kansleri tuli alussa aika lailla hämilleen, mutta nähtyään, että aatelismies oli perin hyvällä tuulella ja että asia oli kääntymässä toivottuun suuntaan, hän alkoi nauraa sydämellisesti, tarttui päähänsä ja toisteli:

— Odysseus, toden totta, Odysseus! Hyvä veli, ken tahtoo tehdä hyvää, sen on monella tavalla kieräiltävä ihmisille, mutta teidän kanssanne, sen huomaan, pitää mennä suoraan asian ytimeen. Te miellytätte minua suuresti!

- Niinkuin minua ruhtinas Michal!

— Suokoon Jumala teille terveyttä! Haa, minut voitettiin, mutta minä olen iloinen! Sukkela vekkuli on teidän täytynyt olla nuoruudestanne asti... Tämä hohtokivisormus saanee jäädä muistoksi meidän colloquium'istamme...

Siihen sanoi Zagloba:

— Jääköön tämä hohtokivisormus paikoilleen...

— Ottakaa se minun mielikseni...

— Se on aivan mahdotonta! Ehkä joskus toiste... myöhemmin... vaalin jälkeen...

Varakansleri ymmärsi eikä tyrkyttänyt enempää, mutta poistui kuitenkin kasvot säteilevinä.

Zagloba saattoi hänet portille ja mutisi takaisin tullessaan:

— Haa, annoinpa hänelle opetuksen! Ovela kohtasi ovelan... Mutta kunnia se on! Nyt rupeaa arvohenkilöitä kilvan ajelemaan tämän portin eteen... Olisipa hauska tietää, mitä naikkoset ajattelevat.

Naiset olivat todella täynnä ihmettelyä, ja Zagloba kasvoi varsinkin rouva Makowieckan silmissä ihan kattoon asti. Tuskin oli Zagloba tullut sisälle, kun pöytämestarin rouva huusi innostuneena:

— Te olette voittanut Salomon viisaudessa! Zagloba oli hyvin iloinen:

— Kenet sanotte minun voittaneen? Odottakaahan: saatte nähdä täällä sekä hetmaneja että piispoja että senaattoreja; tulee olemaan aika työ pyrkiessä heistä eroon; kenties pitää piiloutua vuodeverhojen taakse...

Heidän keskustelunsa katkaisi Ketlingin saapuminen.

— Ketling, tahdotko puoltolauseen? — huudahti Zagloba yhä oman suuruutensa hurmassa.

— En, — vastasi ritari surullisena, — sillä minun on taas lähdettävä matkalle pitkäksi aikaa.

Zagloba katsoi häneen tarkemmin.

— Miksi olet kuin puulla päähän lyöty?

— Juuri siksi, että minun on lähdettävä.

— Minne?

— Olen saanut kirjeitä Skotlannista, isäni ja minun vanhoilta ystäviltä. Asiani vaativat minua menemään sinne välttämättömästi, kenties pitkäksi aikaa... Ikävä on minun erota teistä, mutta — täytyy!

Zagloba astui keskelle huonetta, katsoi rouva Makowieckaan ja sitten neitoihin ja kysyi:

— Kuulitteko? Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen!

XVI.

Vaikka Zagloba hämmästyi kuullessaan uutisen Ketlingin lähdöstä, niin hänen mieleensä ei tullut pienimpiäkään epäluuloja, sillä olihan helppoa otaksua, että Kaarle II oli muistanut Ketlingien suvun melskeisenä aikana hallitsijalle tekemät palvelukset ja tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan tämän suvun viimeiselle jälkeläiselle. Kummallisempaa olisi ollut, jos asia ei olisi ollut näin. Lisäksi vielä Ketling näytti Zagloballe joitakin "merentakaisia" kirjeitä ja sai niillä Zagloban lopullisesti vakuutetuksi.

Tämä lähtö teki kuitenkin tyhjiksi vanhan aatelismiehen suunnitelmat ja sai hänet levottomana ajattelemaan, miten käy. Wolodyjowski saattoi kirjeestään päättäen palata millä hetkellä hyvänsä.

— Aron tuulet ovat puhaltaneet pois viimeisetkin jäännökset hänen surustaan (ajatteli Zagloba). Hän palaa uljaampana miehenä kuin lähti, ja koska hänessä aina on ollut vetoa Krzysiaan, niin hän on heti valmis kosimaan... Ja sitten?... Sitten Krzysia antaa myöntävän vastauksen, sillä kuinka hän voisi toisin vastata sellaiselle ritarille ja samalla rouva Makowieckan veljelle, ja armas pikku heitukka raukka jää syrjään.

Vanhoille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella Zagloba päätti välttämättömästi toimittaa Basian ja pienen ritarin naimisiin keskenään.

Siinä eivät auttaneet loppujen lopuksi ollenkaan Skrzetuskin varoittelut eivätkä ne näkökohdat, joita hän itse keksi tavan takaa. Toisinaan hän päätti olla todellakin sekaantumatta enää mihinkään, mutta palasi sitten taas sitä innokkaammin ajatukseen, että hän yhdistää tuon parin. Hän tuumi päiväkausia, miten järjestäisi asian; teki suunnitelmia, koetti keksiä ovelia keinoja. Hän innostui asiaan siinä määrin, että kun hän luuli keksineensä sopivan keinon, niin hän huusi kuuluvasti, aivan kuin asia jo olisi saatettu loppuun:

— Jumala teitä siunatkoon!

Mutta nyt hän näki toiveittensa miltei rauenneen. Ei ollut muuta neuvoa kuin luopua kaikista ponnisteluista ja jättää tulevat asiat Jumalan huomaan, sillä sekin vähäinen toivo, että Ketling ottaisi ennen lähtöään ratkaisevan askelen Krzysiaan nähden, haihtui pian Zagloban mielestä. Suruissaan ja uteliaisuudesta hän päätti tiedustaa asioita nuorelta ritarilta, kysyä lähtöajasta ja tiedustella sitäkin, mitä hän aikoi tehdä ennen lähtöään.

Kutsuttuaan Ketlingin keskustelemaan kanssaan hän sanoi hyvin murheellisen näköisenä:

— Vaikea asia! Jokainen ymmärtää itse parhaiten, mitä hänen on tehtävä, enkä senvuoksi rupeakaan pyytelemään, että jäisit tänne, mutta tahtoisin ainakin jotakin tietää paluustasi...

— Voinko minä arvata, mikä minua siellä odottaa, jonne olen lähdössä, — vastasi Ketling, — millaiset asiat ja vaiheet?... Palaan joskus, jos voin; jään sinne ainaiseksi, jos on pakko.

— Saat nähdä, että sydämesi vetää sinua meidän luoksemme.

— Soisin, että hautani olisi täällä, ei missään muualla kuin tässä maassa, joka on antanut minulle kaikki, mitä on voinut.

— Näetkö nyt? Muissa maissa jää muukalainen kuolemaansa asti lapsipuoleksi, mutta meidän äitimme avaa heti sylinsä ja hoivaa kuin omaa lastaan.

— Se on totinen tosi! Voi, jos vain voisin... Sillä kaikkea muuta voi vanhassa isänmaassani tulla osakseni, mutta onnea ei ollenkaan.

— Haa! Sanoinhan sinulle: vakiinnu, mene naimisiin! Mutta sinä et tahtonut kuunnella. Jos olisit naimisissa, niin vaikka lähtisitkin matkalle, olisi sinun kuitenkin palattava, paitsi jos tahtoisit kuljettaa vaimosikin yli myrskyävän meren, jota en luule. Minä neuvoin sinua, mutta mitäs, sinä et ottanut kuuleviin korviin!

Zagloba alkoi tämän sanottuaan katsella tarkkaavasti Ketlingin kasvoja odottaen ilmeisesti joitakin selittelyjä tämän puolelta, mutta Ketling oli vaiti, painoi vain päänsä alas ja kiinnitti katseensa lattiaan.

— Mitäs sinä sanot siihen? Häh? — sanoi Zagloba hetken kuluttua.

— Ei ole ollut siihen minkäänlaista tilaisuutta, — vastasi nuori ritari hitaasti.

Zagloba alkoi kävellä huoneessa, pysähtyi sitten Ketlingin eteen, pani kätensä selän taakse ja sanoi:

— Mutta minä sanon sinulle, että on ollut! Jos ei ole ollut, niin käyköön niin, etten tästä päivästä lähtien enää koskaan vyötä tätä mahaani tällä vyöllä. Krzysia on ystäväsi!

— Jos Jumala suo, niin pysyykin sellaisena, vaikka meri erottaa meidät toisistamme.

— Mitä sitten?

— Ei mitään sen enempää! Ei sen enempää!

— Oletko kysynyt häneltä?

— Antakaa minun olla! Olen muutenkin pahoillani, kun minun on lähdettävä.

— Ketling! Tahdotko, että minä kysyn häneltä vielä, kun on aikaa?

Ketling ajatteli, että jos Krzysia niin suuresti toivoi heidän tunteittensa jäävän salaisuudeksi, niin hän kenties on iloissaan, kun tarjoutuu tilaisuus kieltää ne avoimesti. Sentähden hän sanoi:

— Vakuutan teille, ettei asiasta tullut mitään, ja olen sen lisäksi varma, että olen tehnyt voitavani hävittääkseni mielestäni tuon mieltymyksen, mutta jos luulette ihmettä mahdolliseksi, niin kysykää!

— Ahaa! Jos sinä olet hävittänyt sen mielestäsi, — sanoi Zagloba jossakin määrin katkerasti, — niin silloin ei todellakaan ole mitään tehtävää. Salli vain sanoa, että pidin sinua vähemmän häilyvänä miehenä.

Ketling nousi ja ojentaen kiihkeästi molemmat kätensä ylös sanoi hänessä harvinaisella tulisuudella:

— Mitä se auttaa minua, jos toivon jotakin noista taivaan tähdistä omakseni? En minä voi lentää sen luo eikä se voi tulla luokseni! Onnettomia ovat ne, jotka huokailevat toivoen hopeanhohtoista kuuta taivaalta omakseen!

Mutta Zagloba suuttui ja alkoi tuhista. Vähään aikaan hän ei kyennyt edes puhumaankaan ja vasta hillittyään vihastuksensa hän vastasi katkonaisella äänellä:

- Ystäväni, älä pidä minua hölmönä, ja jos tahdot esittää minulle asioita, niin puhu niinkuin ihmiselle, joka elää leivällä ja lihalla eikä villikaalilla... Jos minä nyt rupeaisin huvittelemaan ja sanoisin sinulle, että minun lakkini on kuu, johon en ulotu kädelläni, niin kulkisin kalju paljaana ja pakkanen purisi korviani kuin koira... Minä en taistele sellaisilla perusteilla... Sen vain tiedän, että tuohon neitoon on tästä vain kolmen huoneen välimatka, että hän syö ja juo; että kun hän kävelee, niin hänen on liikutettava jalkojaan; että pakkasessa hänen nenänsä tulee punaiseksi ja että helteessä hänen on kuuma; että kun hyttynen puree häntä, niin häntä kutkuttaa, ja että hän on vain siinä suhteessa kuun kaltainen, ettei hänellä ole partaa. Mutta jos puhuu niinkuin sinä, niin voi yhtä hyvin sanoa, että nauris on astrologi. Mitä taas Krzysiaan tulee, niin jos et ole koettanut, jos et ole kysynyt, niin se on sinun asiasi, mutta jos olet saanut tytön rakastumaan ja nyt matkustat pois sanoen itsellesi "kuu", niin on rehellisyytesi kuten järkesikin päin seiniä. Niin on asia! Ketling vastasi:

— Ei maistu minusta suloiselta, vaan päinvastoin katkeralta se ravinto, jolla itseäni ruokin. Lähden, koska on pakko; en kysy, sillä ei ole syytä kysyä. Mutta te tuomitsette minua väärin... Jumala näkee, miten väärin!

— Ketling! Minä tiedän, että sinä olet kelpo mies, mutta en voi ymmärtää noita tapojanne. Minun aikoinani mentiin tytön luo ja sanottiin hänelle suoraan vasten kasvoja reippaasti: "Jos tahdot, niin olkoon yhteinen elämämme tie, mutta jos et tahdo, niin en sinua väkisin vie!" Ja jokainen tiesi, mihin toimintansa perusti... Jos taas joku oli nahjus eikä uskaltanut itse puhua, niin hän lähetti puolestaan suulaamman puhumaan. Tarjouduin puhumaan puolestasi ja tarjoudun vieläkin. Menen, puhun, tuon sinulle vastauksen, ja sinä sen mukaisesti joko lähdet tai jäät tänne...

— Minä lähden! Muuta mahdollisuutta ei ole eikä tule!

— Palaat takaisin.

— En! Tehkää minulle se palvelus, ettette enää puhu tästä. Jos uteliaisuudessanne tahdotte kysyä, niin hyvä on, mutta ei minun nimessäni...

— Hyväinen aika! Oletko kenties jo kysynyt?

— Ei puhuta siitä! Olkaa niin hyvä!

— Hyvä, puhukaamme ilmasta... Piru vieköön teidät tapoinenne! Niin, sinun on lähdettävä ja minun sadateltava.

— Jääkää hyvästi!

— Odota! Odota! Vihastukseni menee kohta ohi. Odota, Ketlingini, sillä minulla on puhuttavaa sinulle. Milloin lähdet?

— Heti, kun saan asiat järjestetyiksi. Tahtoisin odottaa, kunnes Kuurinmaalta tulee vuokrarahojen neljännes, ja sen talon, jossa asuimme, myisin mielelläni, jos löytyisi halukas ostaja.

— Ostakoon sen Makowiecki tai Michal. Todellakin, lähdetkö tapaamatta Michalia?

— Mielelläni tahtoisin tavata hänet.

— Hän saattaa tulla millä hetkellä tahansa! Millä hetkellä tahansa! Kenties hän taivuttaa sinut ottamaan Krzysian...

Tässä Zagloba keskeytti puheensa, sillä hänet valtasi yht'äkkiä jokin levottomuuden tunne.

— Koetin mitä parhaimmassa tarkoituksessa valvoa Michalin parasta, — ajatteli hän, — mutta piru on asettunut häntä vastustamaan; jos tästä syntyisi hankausta hänen ja Ketlingin välillä, niin parempi on silloin, että Ketling lähtee...

Zagloba alkoi hieroa kädellään kaljuaan ja sanoi viimein:

— Puhun sinulle sitä ja tätä sulasta hyväntahtoisuudesta sinua kohtaan. Pidän sinusta niin, että tahdoin pidättää sinut täällä kaikin keinoin, ja siksi panin Krzysiankin syötiksi... Mutta se tapahtui pelkästä hyvänsuonnista... Mitäpä minua, vanhaa ukkoa, nämä asiat liikuttavat!... Ihan totta, se on silkkaa hyvänsuopaisuutta... ei mitään muuta. En minä harjoita mitään puhemiehen ammattia, ja jos mieleeni johtuisi kosiskelu, niin kosisin itselleni... Anna minulle päin turpaa, Ketling... mutta älä ole vihainen...

Ketling syleili Zaglobaa, joka tuli todella liikutetuksi ja käski heti tuoda ison pullon sanoen:

— Tahtosi johdosta juomme joka päivä, tämmöisen.

He ryyppäsivät, minkä jälkeen Ketling hyvästeli ja poistui. Mutta viini oli pannut Zagloban mielikuvituksen vilkkaasti toimimaan; hän alkoi hyvin kiinteästi ajatella Basiaa, Krzysiaa, Wolodyjowskia ja Ketlingiä; alkoi yhdistellä heitä pareiksi ja siunata. Viimein hänen tuli ikävä tyttöjä ja hän sanoi itsekseen:

- Menenpä tapaamaan noita kanasia...

Neidot istuivat eteisen toisella puolella olevassa huoneessa ja ompelivat. Tervehdittyään heitä Zagloba alkoi kävellä huoneessa vetäen hiukan jalkoja jäljessään, sillä viinin vaikutuksesta ne eivät enää olleet niin varmat kuin aikaisemmin. Kävellessään hän katseli tyttöjä, jotka istuivat aivan lähellä toisiaan, niin että Basian vaaleakutrinen pää miltei nojasi Krzysian tummaan päähän. Basia seurasi häntä silmillään, mutta Krzysia ompeli niin ahkerasti, että tuskin saattoi erottaa hänen neulansa nopeita liikkeitä.

— Hm! — äännähti Zagloba.

— Hm! — toisti Basia.

— Älä pilkkaa minua, sillä minä olen vihainen!

— Varmaan katkaisee kaulan! — huudahti Basia ollen pelästyvinään.

— Kil-kal! Kalkattaja! Kieli sinulta pitäisi hakata pois, — senkin...

Sen sanottuaan Zagloba astui neitojen luo, asettui yht'äkkiä seisomaan kädet puuskassa ja kysyi ilman mitään esipuheita:

— Tahdotko Ketlingin mieheksesi?

— Vaikka viisi kerrassaan! — vastasi heti Basia.

— Ole hiljaa, itikka, en puhu sinulle! Krzysia, minä puhun sinulle. Tahdotko Ketlingin mieheksesi?

Krzysia kalpeni hieman, vaikka oli aluksi luullut Zagloban kysyvän Basialta eikä häneltä; sitten hän kohotti vanhaan aatelismieheen kauniit tummansiniset silmänsä.

— En! — vastasi hän tyynesti.

- No, mutta miksi niin? En! Ainakin se on lyhyesti sanottu! Herranen aika! Ja miksi sinä et huoli hänestä?

— Koska en huoli kenestäkään.

— Krzychna! Sano sinä se jollekin muulle! — pisti Basia väliin.

— Kuinka avioliitto on tullut niin vastenmieliseksi? — jatkoi Zagloba kyselyään.

— Ei se ole vastenmielinen, mutta minun mieleni tekee luostariin, — vastasi Krzysia.

Hänen äänensä kuului niin varmalta ja niin surulliselta, ettei Basia eikä Zagloba hetkeäkään ajatellut sen olevan pilaa. He hämmästyivät vain kumpikin niin suuresti, että alkoivat katsoa vuoroin toisiinsa ja vuoroin Krzysiaan kuin älyttömät.

— Höh? — äänsi ensimmäisenä Zagloba.

— Mieleni tekee luostariin! — toisti Krzysia lempeästi.

Basia katsahti häneen kerran ja toisenkin, kiersi yht'äkkiä kätensä hänen kaulaansa, painoi rusohuulensa hänen poskeaan vastaan ja alkoi puhua nopeasti:

— Krzysia, minä rupean itkeä kollottamaan! Sano heti, että tuo on vain tyhjää suupuhetta, muuten alan itkeä ulista, niin totta kuin Jumala on taivaassa!

TOINEN OSA

I.

Erottuaan Zaglobasta Ketling meni vielä rouva Makowieckan luo ja ilmoitti hänelle, että hänen on tärkeitten asiain vuoksi jäätävä kaupunkiin ja kenties ennen lopullista lähtöään mentävä vielä muutamaksi viikoksi Kuurinmaalle, minkä vuoksi hän ei voinut henkilökohtaisesti olla ottamassa vastaan pöytämestarin rouvaa kaupungin ulkopuolella olevassa talossaan. Hän pyysi kuitenkin pöytämestarin rouvaa pitämään tuota taloa kuten tähänkin asti omana asuntonaan ja oleilemaan siinä miehensä ja herra Michalin kanssa lähestyvän vaalin aikana.

Rouva Makowiecka suostui, koska muuten talo olisi jäänyt tyhjäksi eikä olisi ollut hyödyksi kenellekään.

Tuon keskustelun jälkeen Ketling katosi eikä näyttäytynyt enää hotellissa eikä Mokotowin seuduilla, jonne rouva Makowiecka neitojen kanssa taas oli muuttanut. Mutta vain Krzysia tunsi kipeästi tuon poissaolon, sillä Zagloban koko huomio oli kiintynyt lähestyvään vaaliin; Basiaan ja pöytämestarin rouvaan taas oli Krzysian äkillinen päätös tehnyt niin järkyttävän vaikutuksen, etteivät he voineet mitään muita asioita ajatellakaan.

Rouva Makowiecka ei kuitenkaan koettanut saada Krzysiaa luopumaan tuosta askelesta ja epäili, tokko hänen miehensäkään sitä tekisi; sillä noina aikoina pitivät ihmiset moisten aikeitten vastustamista vääränä ja Jumalaa kohtaan loukkaavana.

Vain Zagloba kaikesta jumalisuudestaan huolimatta olisi rohjennut esittää vastalauseensa, jos asia olisi jollakin tavoin kuulunut häneen, mutta kun hänellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, niin hän oli hiljaa. Muuten hän oli mielessään tyytyväinenkin siihen, että asiat järjestyivät siten, ettei Krzysia ollut pikku heitukan ja Wolodyjowskin välillä. Nyt oli Zagloba vakuutettu siitä, että hänen salaisimmat toiveensa toteutuvat, ja hän antautui vapaasti vaalitoimintaan, kävi pääkaupunkiin saapuneitten aatelisten luona tai vietti aikansa keskusteluissa pappi Olszowskin kanssa, josta hän lopulta oli alkanut sangen paljon pitää ja jonka uskottu toveri hänestä oli tullut.

Jokaisen tällaisen keskustelutilaisuuden jälkeen hän palasi kotiin entistä innokkaampana "Piastin" kannattajana ja yhä kiivaampana muukalaisten vihollisena. Varakanslerin neuvoja noudattaen hän ei pitänyt vielä paljon ääntä asiasta, mutta ei mennyt päivääkään, ettei hän olisi voittanut joitakin uusia kannattajia tälle salaiselle ehdokkaalle. Ja kävi niin, kuin tavallisesti tämmöisissä tapauksissa käy, asia meni hänelle siinä määrin veriin, että tästä ehdokkuudesta tuli hänelle Basian ja Wolodyjowskin naittamisen ohella toinen elämäntehtävä.

Sillävälin vaalin aika läheni lähenemistään. Kevät oli jo vapauttanut vedet jäästä; oli alkanut jo puhallella lämpimiä tuulia, joiden hengähdys nostatti silmut puihin, ja pääskysparvet levittelivät siipiään syöksähtääkseen, niinkuin rahvas uskoo, minä hetkenä tahansa kylmistä oroista auringon kirkkaaseen valoon. Yhdessä pääskysten ja muitten muuttolintujen kanssa alkoi saapua vieraita vaaliin.

Ensin tuli kauppiaita, joilla oli saatavissa suuria voittoja siellä, minne kokoontui noin puoli miljoonaa ihmistä, mukaan luettuna ylimykset, heidän seurueensa, aatelisto, palveluskunta, sotaväki. Tuli englantilaisia, hollantilaisia, saksalaisia, venäläisiä, tuli tataarilaisia, turkkilaisia, armeenialaisia, jopa persialaisiakin tuoden mukanaan kankaita, palttinaa, damasteja ja kultakirjailuja, turkiksia, koristeita, tuoksuaineita, makeisia. Pystytettiin kojuja kaduille ja kaupungin ulkopuolelle, ja niissä oli kaikenlaisia tavaroita. Joitakin "basaareja" syntyi kaupungin läheisyydessä oleviin kyliinkin, sillä tiedettiin, ettei kaupungin majataloihin voida sijoittaa kymmenettäkään osaa valitsijoista, vaan suurin osa heistä leiriytyy kaupungin ulkopuolelle, kuten muuten aina oli tapahtunut vaalin aikana.

Viimein alkoi tulla aatelistoa niin suurissa joukoissa, niin lukuisasti, että jos se olisi näin lukuisana asettunut valtakunnan uhatuille rajoille, niin ei koskaan olisi vihollisen jalka astunut rajan yli.

Huhuiltiin, että vaali muodostuu myrskyiseksi, sillä koko maa oli jakaantunut kolmen pääehdokkaan kannattajiin: Condén, Neuburgin ruhtinaan ja Lotringin ruhtinaan. Sanottiin jokaisen puolueen koettavan vaikkapa väkivalloin viedä ehdokkaansa voittoon.

Levottomuus valtasi sydämet ja puoluekiihko täytti mielet. Jotkut ennustivat kansalaissotaa, ja nämä arvelut saivat tukea valtavista asestetuista joukoista, joita mahtavat ylimykset olivat koonneet ympärilleen. Nekin saapuivat hyvissä ajoin ennättääkseen kaikin tavoin koota kannattajia.

Kun valtakunta oli hädässä, kun vihollinen piti veistä sen kaulalla, niin ei kuningas voinut eivätkä hetmanit voineet saada kokoon kuin pienen sotajoukon sitä vastaan; nyt sitävastoin toivat yksistään Radziwillit vastoin lakia ja asetuksia mukanaan monituhantisen armeijan. Pacit toivat mukanaan melkein yhtä vahvan joukon; yhtä suuren valmistautuivat tuomaan mukanaan mahtavat Potockit; vain vähän pienempiä joukkoja oli muilla puolalaisilla, liettualaisilla ja ukrainalaisilla "pikku kuninkailla". "Minne suuntaat matkasi, isänmaani runneltu laiva?" — toisteli pappi Olszowski yhä useammin, mutta hänellä itselläänkin oli oma etu mielessä; itseään ja sukunsa mahtia ajattelivat vain perinpohjin turmeltuneet ylimykset, jotka olivat joka hetki valmiit nostattamaan kansalaissodan myrskyn.

Pikkuaatelin joukot lisääntyivät päivä päivältä, ja ilmeistä oli jo, että kun valtiopäiväin jälkeen alkaa itse vaali, niin he voittavat valtavimmatkin ylimysten joukot. Mutta eivät hekään olleet kykeneviä ohjaamaan valtiolaivaa tyynille vesille, sillä heillä oli pimeä pää ja enimmäkseen turmeltunut sydän.

Vaalista näytti siis tulevan harvinaisen sekamelskainen, mutta ei kukaan osannut aavistaa, että siitä tulisi niin kurja kuin miksi se muodostui, sillä paitsi Zaglobaa nekään, jotka työskentelivät "Piastin" hyväksi, eivät voineet arvata, miten suureksi avuksi heille oli pikkuaatelin järjettömyys ja ylimysten vehkeet, eikä heillä siis ollut paljon toiveita ruhtinas Michalin kaltaisen ehdokkaan läpiviemisestä. Mutta Zagloba uiskenteli tässä meressä kuin kala. Valtiopäivien alettua hän asettui pysyvästi kaupunkiin ja kävi Ketlingin maatalossa vain silloin, kun hänen tuli ikävä "pikku heitukkaansa", mutta Basiakin oli menettänyt paljon iloisuudestaan Krzysian päätöksen johdosta, minkä vuoksi Zagloba vei hänet toisinaan mukanaan kaupunkiin, jotta hän virkistyisi ja ilahduttaisi silmiään katselemalla husaareja.

He lähtivät tavallisesti aamulla, ja Zagloba toi usein neidon takaisin vasta myöhään illalla. Matkalla ja itse kaupungissa ilahdutti tytön sydäntä tuntemattomien esineitten ja ihmisten näkeminen, värikkäät väkijoukot, komea sotaväki.

Silloin neidon silmät alkoivat palaa kuin kaksi hiiltä, pää käännähteli kuin kiertimessä, hän ei saanut katsomisesta kyllikseen ja sinkautteli Zagloballe tuhansia kysymyksiä, joihin tämä mielellään vastaili, koska saattoi siten näyttää tietojaan ja oppiaan. Usein ympäröi myös komea sotilasten joukko ajopelejä, joissa he ajelivat; ritareja ihastutti suuresti Basian kauneus, nopeaälyisyys ja päättäväisyys, ja sen lisäksi kertoi Zagloba heille aina jutun tataarilaisesta, jonka Basia oli ampunut haulikolla, ja sai heidän hämmästyksensä ja innostuksensa kohoamaan huippuunsa.

Erään kerran he olivat palaamassa sangen myöhään, sillä heiltä oli mennyt koko päivä herra Feliks Potockin hovin katselemiseen. Yö oli valoisa ja kirkas; niittyjen yllä leijaili valkoisia usvapilviä. Vaikka Zagloba aina oli hyvin varuillaan tämmöisessä paikassa, jossa oli koolla niin paljon palveluskuntaa ja sotamiehiä, ja koetti välttää joutumasta heittiöitten läheisyyteen, niin hän nyt nukahti sikeään uneen; kyytimieskin torkkui, vain Basia oli virkeä, sillä hänen päässään liikkui vielä tuhansia kuvia ja ajatuksia.

Yht'äkkiä hänen korviinsa kantautui useitten hevosten töminää.

Hän nykäisi Zaglobaa hihasta ja sanoi:

— Joitakin ratsastajia on tulossa jäljessämme!

— Mitä? Kuinka? Kuka? — kysyi Zagloba unisena.

— On kuin ratsastajia olisi tulossa! Zagloba heräsi täydelleen.

— Oi, heti ne ajavat meidät kiinni! Kavioitten kapsetta kuuluu, kenties joku matkustaa tätä samaa tietä...

— Minä olen varma siitä, että ne ovat rosvoja! Basia oli senvuoksi niin varma, että hän toivoi sydämestään seikkailuja, rosvoja ja tilaisuutta rohkeutensa näyttämiseen. Kun nyt Zagloba alkoi tuhisten ja murahdellen ottaa istuimen alta esille taskupistoleja, joita hän aina "kaiken varalta" piti mukanaan, niin Basia alkoi heti pyydellä, että saisi niistä toisen.

— Lasken läpi ensimmäisen, joka lähestyy. Täti osaa ampua kiväärillä, mutta hän ei näe yöllä. Olisin valmis vannomaan, että ne ovat rosvoja! Ah, Herra Jumala, kunpa kävisivät kimppuumme! Antakaa pian pistoli!

— Hyvä on, — sanoi Zagloba, — mutta lupaa minulle, ettet ammu ennen minua etkä ennenkuin olen sanonut "nyt!". Kun sinulle antaa aseen, niin sinä olet valmis paukauttamaan kuoliaaksi ensimmäisen kohtaamasi aatelismiehen kysymättä ensin: "werda"! On siinä sitten selvittelemistä!

— Minä siis kysyn ensin: "werda?"

— Entäpä jos ne ovat juopuneita ja kuultuaan naisen äänen vastaavat sinulle jotain ruokotonta?

— Ampua räiskäytän silloin pistolilla! Onko hyvä niin?

— No niin, sellaista se on, kun ottaa tuommoisen huimapään kaupunkiin! Sanon sinulle, ettet saa ampua, jos ei komenneta!

— Minä kysyn "werda" niin karkealla äänellä, etteivät tunne.

- Olkoon sitten niin! Haa, kapse kuuluu jo läheltä. Saat olla varma siitä, että ne ovat kunnon ihmisiä, sillä roistot hyökkäisivät yht'äkkiä esille ojasta.

Mutta koska teillä liikuskeli todellakin roistoja ja usein oli kuultu ilkitöistä, niin Zagloba kielsi ajomiestä ajamasta lähellä olevassa tienkäänteessä häämöttävien puiden luo, vaan käski pysyttelemään hyvin valaistussa paikassa.

Samaan aikaan lähestyi heitä neljä ratsumiestä muutaman askelen päähän. Silloin Basia koettaen puhua bassoäänellä, joka hänestä itsestään tuntuikin kuin rakuunan kurkusta lähteneeltä, kysyi tuimasti:

— Werda?

— Miksi te seisotte tiellä? — vastasi yksi ratsumiehistä, jolle nähtävästi oli juolahtanut mieleen, että matkamiehille oli sattunut jokin vahinko, joko heidän hevosilleen tahi ajoneuvoilleen.

Mutta kuultuaan tuon äänen Basia laski heti alas pistolin ja sanoi kiireesti Zagloballe:

— Ihan varmaan se on eno!... Hyväinen aika!...

— Mikä eno?

— Makowiecki...

— Hoi siellä! — huudahti Zagloba. — Eikö se ole herra Makowiecki ja herra Wolodyjowski?

— Herra Zagloba? — huudahti pieni ritari.

— Michal!

Zagloba alkoi suurella kiireellä selvitellä jalkojaan kärryjen reunan yli, mutta ennenkuin hän oli saanut toisenkaan ulos, oli Wolodyjowski jo hypännyt alas hevosen selästä ja saapunut ajopelien luo. Hän tunsi kuun valossa Basian, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti:

— Tervehdin teitä koko sydämestäni! Entä missä on neiti Krzysia? Ja sisareni? Ovatko kaikki terveinä?

— Terveinä ovat, Jumalan kiitos! Vihdoinkin tulitte! — sanoi Basia, ja hänen sydämensä pamppaili. — Onko enokin mukana? Eno!

Hän otti kaulasta herra Makowieckia, joka oli tullut ajopelien luo samaan aikaan kuin Zagloba syleili Wolodyjowskia. Pitkien tervehdysten jälkeen seurasi herra pöytämestarin esitteleminen Zagloballe. Sitten molemmat äsken saapuneet herrat antoivat ratsunsa palvelijainsa huostaan ja istuutuivat ajopeleihin; Makowiecki ja Zagloba kävivät kunniapaikalle, Basia ja Wolodyjowski eteen.

Alkoi sitten tulla lyhyitä kysymyksiä ja lyhyitä vastauksia, kuten on tavallista, kun ihmiset pitkästä aikaa taas tapaavat toisensa.

Makowiecki kyseli vaimostaan, Wolodyjowski tiedusti vielä uudelleen Krzysian terveydentilaa; häntä hämmästytti Ketlingin päätös lähteä matkaan, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä sitä miettimään, sillä hänen oli heti kerrottava, mitä oli tehnyt siellä rajaleirissä, miten pitänyt silmällä yöllä hiiviskeleviä tataarilaisjoukkoja, miten hän oli ikävöinyt ja miten terveellistä oli ollut kuitenkin saada maistaa entistä elämää.

— Tuntui siltä, — sanoi hän, — kuin entiset ajat eivät olisikaan vielä menneet, vaan olisin edelleen Skrzetuskin ja Kuszlin ja Wierszullin parissa... Vasta kun minulle aamulla varhain tuotiin ämpärillinen pesuvettä, huomasin sen pinnasta, että hiukset ohimoillani ovat harmaantuneet ja etten enää ole se, mikä olin muinoin, vaikka toiselta puolen taas tulin ajatelleeksi, että ihminen on aina sama, niin kauan kuin hänellä on entiset halunsa.

— Kas se sattui kuin naulankantaan! — sanoi Zagloba. — Näkyy, että olet siellä ruohokentillä saanut lisää älyäkin, sillä aikaisemmin et ollut näin sukkela. Halu on pääasia! Eipä ole parempaa lääkettä raskasmielisyyttä vastaan.

— Se on totinen tosi, — lisäsi Makowiecki. — Siellä Michalin leirillä on paljon kaivonvipuja, sillä lähiseuduilla ei ole vesilähteitä. Sanonpa teille, että kun varhain aamulla sotamiehet alkavat narisuttaa noita vipuja, niin herää unestaan tuntien sellaista elämänhalua, että tekee mieli heti kiittää Jumalaa vain sitä, että saa elää.

— Oi, jospa saisin olla siellä vaikka vain päivänkin! — huudahti Basia.

— Ainoa keino sen saavuttamiseksi, — sanoi Zagloba, — on mennä naimisiin rajavartioston ratsumestarin kanssa.

— Herra Nowowiejskista tulee ennemmin tai myöhemmin ratsumestari, — pisti pieni ritari väliin.

— Joko taas! — huusi Basia vihoissaan. — En pyytämät teiltä, että toisitte tuliaisten asemesta minulle herra Nowowiejskin.

— Toinpa muutakin, nimittäin oivallisia makeisia. Neiti Basian olo tulee olemaan makeata, mutta sen miesparan siellä katkeraa.

— Olisi pitänyt antaa makeiset hänelle. Hän olisi voinut syödä niitä, kunnes hänelle kasvaa viikset.

— Ajatelkaahan, — sanoi Zagloba Makowieckille, — noin ne aina pistelevät toisiaan. Onneksi sanoo proverbium: "Ketä tukistaa, sitä rakastaa."

Basia ei sanonut mitään, mutta Wolodyjowski katsahti ikäänkuin vastausta odottaen pienoisiin, kuun valaisemiin kasvoihin, jotka näyttivät hänestä niin kauniilta, että hän ajatteli tahtomattaan:

— Onpa tuo veitikka niin soma, että voisi panna pään pyörälle!...

Mutta ilmeisesti tuli samassa jotakin muuta hänen mieleensä, sillä hän kääntyi ajomiehen puoleen.

— Sivallapa piiskalla hevosia, — sanoi hän, — ja aja kovemmin.

Nopeasti lähtivät ajopelit kiitämään näitten sanojen jälkeen, niin nopeasti, että niissä istujat olivat jonkin aikaa vaiti ja vasta hiekkamaalle päästyä Wolodyjowski alkoi taas puhua:

— Tuo Ketlingin lähtö ei mene mielestäni! Pitikin sen sattua hänelle minun tulokseni ja vaalin edellä...

— Englantilaiset välittävät meidän vaalistamme juuri saman verran kuin sinun tulostasikin, — vastasi Zagloba. — Ketling on aivan kuin puulla päähän lyöty itsekin sen johdosta, että hänen on lähdettävä ja jätettävä meidät...

Basialla oli jo kielellä: "Varsinkin Krzysia", mutta: jokin voima sai hänet yht'äkkiä päättämään, ettei hän sanoisi mitään siitä eikä myöskään Krzysian äskeisestä päätöksestä. Naisen vaistolla hän tajusi, että kumpikin asia voisi heti alussa pahoittaa herra Michalin mieltä, tuntua hänestä ikävältä, ja hänestä itsestäänkin alkoi tuntua pahalta. Siksi hän luonteensa rajuudesta huolimatta vaikeni.

— Krzysian tuumista hän saa muutenkin tietää, — ajatteli hän itsekseen. — Parasta näyttää nyt olevan, ettei puhu siitä, etenkin kun herra Zaglobakaan ei ole maininnut asiasta sanaakaan.

Samaan aikaan Wolodyjowski kääntyi uudelleen ajomiehen puoleen:

— Aja kovemmin! — sanoi hän.

— Hevosemme ja tavaramme me jätimme Pragaan, — puhui Makowiecki Zagloballe, — ja neljään mieheen lähdimme matkalle miltei yön selkään, sillä minä kuten Michalkin tahdoin päästä pian perille.

— Sen uskon, — sanoi Zagloba. — Näittekö, miten suuria ihmisjoukkoja on tullut pääkaupunkiin? Tullin takana on leirejä ja basaareja, niin että on vaikeata päästä läpi ajamaan. Ihmeellisiä asioita kertovat ihmiset tuosta tulevasta vaalista, mutta kerron siitä teille kotiin päästyämme jonakin sopivana hetkenä...

Alkoi keskustelu politiikasta. Zagloba koetti varovasti päästä selville pöytämestarin mielipiteistä, mutta kääntyi lopulta Wolodyjowskin puoleen ja kysyi muitta mutkitta:

— Entä sinä, Michal, ketä sinä äänestät? Sensijaan että olisi vastannut, Wolodyjowski hätkähti kuin unesta herätettynä ja sanoi:

— Olisi mielenkiintoista tietää, nukkuvatko he ja näemmekö jo tänään heidät.

— Varmasti nukkuvat, — vastasi Basia sointuvalla ja ikäänkuin unisella äänellä, — mutta heräävät ja tulevat ehdottomasti tervehtimään teitä.

— Niinkö luulette? — kysyi pieni ritari iloisena. Hän katsahti uudestaan Basiaan ja ajatteli uudestaan tahtomattaan:

— Mutta tuo veitikka on todella sievä kuutamossa!

He olivat jo lähellä Ketlingin taloa ja hetken kuluttua he olivatkin perillä.

Pöytämestarin rouva ja Krzysia nukkuivat jo, mutta palvelijoita oli valveilla, koska odotettiin Basiaa ja Zaglobaa illalliselle. Mutta nyt syntyi talossa paljon liikettä; Zagloba käski herättämään enemmän väkeä, jotta vieraatkin saisivat lämmintä ruokaa.

Pöytämestari tahtoi heti mennä vaimonsa luo, mutta tämä oli kuullut tavallisuudesta poikkeavaa kolinaa ja arvaten, kuka oli tullut, hän juoksi hetkistä myöhemmin alas yllään kiireesti heitetty hame, hengästyneenä, ilon kyynelet silmissä ja suu naurussa; alkoivat tervehdykset, syleilyt ja sekava puhelu, jota huudahdukset keskeyttelivät.

Wolodyjowski katseli yhtämittaa oveen, josta Basia oli puikahtanut sisälle ja josta hän joka hetki toivoi ilmestyvän rakkaan Krzysian hiljaisesta ilosta säteilevänä, riemastuneena, silmät loistavina ja palmikko kiireessä alas jääneenä; mutta danzigilainen kello, joka seisoi ruokasalissa, tikutti tikuttamistaan, aika kului, illallinen tarjottiin, mutta rakastettu ja herra Michalille kallis tyttö ei ilmestynyt huoneeseen.

Viimein tuli Basia sisälle, mutta yksinään, vakavana ja synkkänä, astui pöydän luo ja suojaten kädellään kynttilän liekkiä kääntyi Makowieckin puoleen.

— Eno, — sanoi hän, — Krzysia on hieman pahoinvoipa eikä tule tänne, mutta pyytää enoa tulemaan vaikkapa oven taakse, jotta hän saisi tervehtiä.

Makowiecki nousi heti ja poistui ja Basia hänen mukanaan.

Pieni ritari synkistyi kovin ja sanoi:

— En aavistanut, etten näkisi neiti Krzysiaa tänään. Onko hän todellakin sairas?

— Vielä mitä! — vastasi rouva Makowiecka. — Mutta hän ei nyt välitä ihmisistä.

— Miksi niin?

— Eikö herra Zagloba ole maininnut hänen aikeistaan?

— Hyväinen aika, mistä aikeista?

— Hän menee luostariin...

Herra Michal alkoi räpytellä silmiään niinkuin ihminen, joka ei ole oikein kuullut, mitä hänelle sanottiin; sitten hänen hahmonsa muuttui, hän nousi ja istahti uudelleen; hikihelmiä kihosi hänen otsalleen, ja hän alkoi pyyhkiä niitä pois kädellään. Huoneessa syntyi syvä äänettömyys.

— Michal! — sanoi pöytämestarin rouva.

Mutta Wolodyjowski katsoi älyttömänä vuoroin häntä, vuoroin Zaglobaa. Viimein hän sanoi kaamealla äänellä:

— Kirousko minua painaa?

— Muista Jumalaa! — huudahti Zagloba.

II.

Tuosta Wolodyjowskin huudahduksesta Zagloba ja rouva Makowiecka arvasivat pienen ritarin sydämen salaisuuden, ja kun hän yht'äkkiä nousi ja lähti huoneesta, niin he katselivat jonkin aikaa silmät selällään ja levottomina, kunnes rouva Makowiecka viimein sanoi:

— Jumalan tähden, menkää hänen jäljessään, puhukaa hänelle, lohduttakaa, tai muuten minä menen.

— Älkää tehkö sitä, — sanoi Zagloba. — Siellä ei tarvita kumpaakaan meistä, vaan Krzysiaa, mutta koska se on mahdottomuus, niin parasta on jättää hänet yksikseen, sillä sopimattomaan aikaan tullut lohdutus tuo mukanaan vielä suurempaa epätoivoa.

— Näen nyt aivan selvästi, että hän on rakastunut Krzysiaan. Kas vain! Minä huomasin, että hän piti Krzysiasta paljon ja mielellään etsi hänen seuraansa, mutta että hän olisi noin pihkaantunut, se ei tullut mieleenikään.

— Hänellä on täytynyt olla tänne saapuessaan mielessään valmis suunnitelma, jonka toteutumisesta hän katsoi onnensa riippuvan, ja nyt yht'äkkiä meni kaikki murskaksi.

— Minkätähden hän sitten ei maininnut siitä kenellekään, ei minulle, ei teille eikä Krzysialle itselleen? Ehkäpä tyttö ei olisi tehnytkään tuota lupaustaan...

— On se kumma, — sanoi Zagloba, — hän uskoo aina minulle aikeensa ja luottaa minun älyyni enemmän kuin omaansa, mutta tästä rakkaudestaan hän ei ole ilmaissut minulle mitään, päinvastoin hän kerran sanoi, että se on vain ystävyyttä eikä sen enempää.

— Hän on aina ollut umpimielinen.

— Ettepä te, vaikka olettekin hänen sisarensa, tunne häntä. Hänen sydämensä on niinkuin ruutanan silmät aivan ylhäällä. En ole tavannut avomielisempää ihmistä. Myönnän kuitenkin hänen tällä kertaa käyttäytyneen toisin. Mutta mistä syystä olette varma siitä, ettei hän ole puhunut mitään Krzysiankaan kanssa?

— Herra Jumala! Krzysia saa tehdä ihan niinkuin tahtoo, sillä minun mieheni hänen holhoojanaan sanoi: "Kunhan mies vain on kunnollinen ja arvossapidettyä sukua, niin ei omaisuudestakaan ole väliä." Jos Michal olisi puhunut hänen kanssaan ennen lähtöään, niin hän olisi vastannut "jaa" tai "ei" — ja Michal olisi tietänyt mitä voi toivoa.

— Totta on, että tämä isku kohtasi häntä odottamatta. Siihen nähden, että olette nainen, puhutte tässä sangen asiallisesti.

— Mitä tässä auttaa asiallisuus! Nyt on keksittävä keino!

— Ottakoon Basian!

— Kun hän ilmeisesti tahtoi Krzysian... Haa, jospa olisin tullut ajatelleeksi!

— Vahinko, ettette tullut ajatelleeksi.

— Kuinka minä olisin tullut, kun ei sellainenkaan Salomo kuin te tullut ajatelleeksi?

— Mistä te sen tiedätte?

— Koska koetitte toimittaa tytölle Ketlingiä.

— Minäkö? Jumala on todistajani, etten ole koettanut toimittaa ketään kenellekään. Sanoin, että hän miellyttää Ketlingiä, sillä se on totta; sanoin, että Ketling on kelpo ritari, mikä oli ja on totta; mutta parittamishommat jätän naisille. Hyvä rouva! Minun hartioillani on puoli valtakuntaa! Onko minulla edes aikaakaan ajatella muuta kuin de publicis! Usein en ennätä saada lusikallista lientä suuhuni...

— Antakaa nyt neuvo, Jumalan tähden! Kuulen joka taholta, ettei ole ketään teidän veroistanne älykkyydessä.

— Lakkaamatta tuosta minun älystäni puhutaan. Voisivat jo antaa olla. Neuvoja taas on tässä asiassa kaksi: Michal ottakoon Basian, tai sitten luopukoon Krzysia aikeistaan. Aikomus ei vielä ole samaa kuin lupaus!

Nyt tuli Makowiecki, ja hänen vaimonsa kertoi hänelle heti kaikki. Aatelismies joutui aivan ymmälle, sillä hän rakasti ja kunnioitti tavattomasti herra Michalia, mutta ei osannut aluksi keksiä mitään neuvoa.

— Jos Krzysia rupeaa itsepäiseksi, — sanoi hän hieroen otsaansa, — niin kuinka hänelle voi esittääkään tämmöisen asian?...

— Krzysia rupeaa itsepäiseksi! — sanoi pöytämestarin rouva. — Krzysia on aina ollut sellainen!

Pöytämestari sanoi:

— Mitä mahtoi Michal ajatella, kun ei ennen lähtöään hankkinut varmuutta asiasta? Olisi voinut käydä vielä pahemminkin: joku muu olisi sillä välin voinut voittaa tytön sydämen...

— Semmoisessa tapauksessa hän ei nyt menisikään luostariin, — sanoi pöytämestarin rouva. — Hänhän on vapaa.

— Se on totta! — vastasi pöytämestari.

Mutta Zagloballe rupesi asia jo valkenemaan. Jos hän olisi tuntenut Krzysian ja Wolodyjowskin salaisuuden, niin kaikki olisi ollut hänelle heti selvää, mutta ilman tuota tietoa oli todellakin vaikeata käsittää erinäisiä seikkoja.

Kuitenkin Zagloban nopea järki alkoi tunkeutua läpi pimeyden ja päästä selville todellisista syistä sekä Krzysian aikeisiin että Wolodyjowskin epätoivoon.

Hetken kuluttua hän oli jo varma siitä, että kaiken tapahtuneen takana on Ketling. Hänen otaksumallaan ei vain ollut varmaa tukea, ja sen vuoksi hän päätti mennä Michalin puheille tutkiakseen häntä tarkemmin.

Mennessään hän tuli levottomaksi, sillä hän ajatteli itsekseen näin:

— Siinä on paljon osuutta minulla. Tahdoin laittaa simaa Basian ja Michalin häihin, mutta siman asemesta taisinkin valmistaa hapanta olutta, sillä nyt palaa Michal entiseen päätökseensä ja seuraten Krzysian esimerkkiä menee luostariin...

Vilun väreet alkoivat kulkea pitkin Zagloban ruumista. Hän lisäsi vauhtiaan ja oli hetken kuluttua herra Michalin huoneessa.

Pieni ritari käveli huoneessaan kuin villi peto häkissä. Hänen otsansa oli uhkaavasti rypyssä, silmät lasimaiset, — hän kärsi määrättömästi. Nähtyään Zagloban hän pysähtyi äkkiä hänen eteensä, pani kätensä ristiin rinnalleen ja huudahti:

— Sanokaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!

— Michal, — vastasi Zagloba, — ajattelehan, miten monta tyttöä menee luostariin joka vuosi. Se on kovin tavallista. On sellaisia, jotka menevät vastoin vanhempiensa tahtoa luottaen siihen, että Herra Jeesus on heidän puolellaan. Mitä siis sellaisesta, joka on vapaa...

— Ei tässä enää ole salaisuuksia! — huusi herra Michal. — Hän ei ole vapaa, sillä hän lupasi minulle ennen lähtöäni rakkautensa ja kätensä!

— Ahaa, — sanoi Zagloba, — sitä en tietänyt!

— Niin se on! — toisti pieni ritari.

— Ehkäpä hänet sitten saa taipumaan?

— Hän ei välitä enää minusta! Ei tahtonut nähdä minua! — huusi Wolodyjowski syvän surun vallassa. — Minä ikävöin tänne yöt päivät, mutta hän ei tahdo nähdäkään minua! Mitä minä oikein olen tehnyt! Mitkä synnit minun on sovitettava, kun minua seuraa Jumalan viha, kun tuuli kuljettelee minua kuin kuivaa lehteä? Toinen kuoli, toinen menee luostariin, molemmat on Jumala itse ottanut minulta pois, sillä nähtävästi olen kirottu, koska jokaista armahdetaan, jokaiselle osoitetaan lempeyttä, vain minulle sitä ei riitä!...

Zagloba alkoi sydämessään pelätä, että pieni ritari surunsa vallassa alkaisi taas herjata Jumalaa, niinkuin oli tehnyt Anusia Borzobohatan kuoltua. Kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle hän sanoi:

— Michal, älä epäile, ettei sinun kohdallesi armahtavaisuutta olekaan, sillä se on synti etkä sinä tiedä, mikä sinua huomenna odottaa. Kenties samainen Krzysia muistaen orpouttasi vielä luopuu aikeestaan ja pitää sinulle antamansa lupauksen. Toiseksi, kuulehan, Michal, eikö sekin ole lohdullista, että sinulta vie tämän kyyhkyläisen itse Jumala, meidän armollinen Isämme, eikä maan päällä asteleva mies? Sano itse, olisiko se parempi!

Silloin alkoivat pienen ritarin viikset peloittavasti liikkua, hän kiristeli hampaitaan ja huudahti tukahtuneella, katkonaisella äänellä:

— Jos se olisi elävä ihminen? Haa!... Kunpa sellainen löytyisi! Sepä olisikin hyvä!... Voisi kostaa...

— Mutta nyt voi rukoilla! — sanoi Zagloba. — Kuule minua, vanhaa ystävää, sillä parempaa neuvoa ei sinulle anna kukaan... Kenties Jumala kääntää vielä kaikki parhaaksi. Minä itse... tiedätkö... toivoin sinulle erästä toista, mutta kun näen tuskasi, niin kärsin kanssasi ja pyydän yhdessä kanssasi Jumalaa lohduttamaan sinua ja taivuttamaan tuon jäykän neidon sydämen uudelleen puoleesi.

Sen sanottuaan Zagloba alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään, vilpittömän ystävyyden ja säälin kyyneleitä. Jos olisi ollut hänen vallassaan, niin hän olisi tällä hetkellä tehnyt tyhjäksi kaiken, mitä oli puuhannut Krzysian syrjäyttämiseksi, ja olisi ensimmäisenä paiskannut hänet Wolodyjowskin syliin.

— Kuule, — sanoi hän vähän ajan kuluttua, — puhu vielä Krzysian kanssa, esitä hänelle vaikerruksesi ja sietämätön tuskasi, ja Jumala siunatkoon sinua. Hänen sydämensä olisi kivestä, jos hänen ei tulisi sääli sinua. Olen varma siitä, että hän luopuu aikeestaan. Nunnan puku on hyvä asia, mutta ei silloin, kun se on ommeltu toiselle ihmiselle tehdystä vääryydestä. Sano hänelle se. Saat nähdä... Heh, Michal, tänään sinä itket, mutta huomenna kenties juomme kihlajaisiasi. Olen varma siitä, että niin käy! Neitokainen oli ikävissään, ja siksi hänelle tuli mieleen luostariin meno. Kyllä hän menee luostariin, mutta sellaiseen, jossa sinä soitat ristiäisiin... Kenties hän on todellakin hiukan heikossa tilassa ja puhui meille luostarista vain heittääkseen pölyä silmiimme. Ethän sinä ole kuullut sitä hänen suustaan etkä toivottavasti kuulekaan! Haa, te sovitte salaa keskenänne, ja hän ei tahtonut sitä ilmaista, niin että kaikki oli silmänlumetta, pelkkää silmänlumetta! Totisesti se ei ole mitään muuta kuin naisellista viekkautta!

Zagloban sanat olivat kuin palsamia pienen ritarin raadellulle sydämelle; toivo heräsi hänessä uudestaan, silmiin nousivat kyynelet, hän ei voinut pitkään aikaan mitään puhua; viimein hän, kun sai pidätetyksi kyynelensä, syöksyi syleilemään Zaglobaa ja sanoi:

— Kunpa tämmöisiä ystäviä olisi enemmän! Mutta käyköhän niin kuin puhutte?

— Tekisin vaikka mitä puolestasi! Niin käy! Muistatko minun koskaan ennustaneen väärin, vai etkö luota minun kokemukseeni etkä älyyni?...

— Te ette voi kuvitellakaan, miten minä rakastan tuota neitoa. Ei niin, että olisin unhottanut tuon rakkaan vainajan, rukoilen joka päivä hänen puolestaan. Mutta tähän toiseenkin on sydän niin kiintynyt kuin kääpä puuhun. Armaani! Miten ajattelinkaan häntä siellä ruohokentillä sekä aamuin että illoin ja päivälläkin! Viimein aloin jo puhella itsekseni, kun minulla ei ollut ketään uskottua. Jumal’auta, kun jouduin ajamaan takaa tataarilaista arolla, niin siinä kiitäessänikin ajattelin häntä.

— Uskon sen. Minäkin itkin nuoruudessani erään tytön tähden niin, että menetin toisen silmäni, tai jos en sitä kokonaan menettänyt, niin siihen ainakin tuli kaihi.

— Älkää ihmetelkö; tulen semmoista vauhtia, että ihan henki on kurkussa, ja silloin on ensimmäinen sana: luostari. Mutta uskon todellakin saavani hänet taivutetuksi, luotan hänen sydämeensä ja sanaansa. Kuinka te sanoittekaan? "Nunnan puku on hyvä asia"... mutta mistä se ei saa olla ommeltu?

— Toiselle ihmiselle tehdystä vääryydestä...

— Oivallisesti sanottu! Minä en vain saa milloinkaan sepitetyksi ajatelmia! Leirissä olisi sellaisten keksimisestä huvia. Levottomuutta on vieläkin mielessäni, mutta te valoitte minuun rohkeutta. Sovimme hänen kanssaan todellakin siitä, että pitäisimme asian salassa, ja näin ollen on ymmärrettävää, että tyttö saattoi silmänlumeeksi puhua luostariin menosta... Esititte toisenkin hyvän argumentum'in, mutta en enää jaksa muistaa sitä... Olen saanut paljon lohdutusta.

— Tule siis luokseni tai käsken tuomaan tänne pullon. Matkan jälkeen se tekee hyvää!...

He menivät ja joivat myöhään yöhön asti.

Seuraavana aamuna Wolodyjowski pukeutui kauniiseen pukuun ja otti kasvoilleen vakavan ilmeen sekä varustautui kaikilla todistusperusteilla, joita itse oli keksinyt, kuin myös niillä, jotka oli saanut Zaglobalta. Näin varustettuna hän meni ruokasaliin, jonne kaikkien oli tapana kokoontua aamiaiselle. Koko seura oli saapuvilla paitsi Krzysia, mutta häntäkään ei tarvinnut kauan odottaa, sillä tuskin oli pieni ritari ennättänyt nielaista pari lusikallista lientä, kun oviaukosta kuului hameen kahinaa ja neito astui huoneeseen.

Hän tuli sisälle hyvin nopeasti, suorastaan syöksähtäen. Hänen poskensa hehkuivat, silmät olivat alas luodut, kasvoissa kuvastui hämminkiä, pakkoa ja pelkoa.

Hän tuli Wolodyjowskin luo ja ojensi molemmat kätensä, mutta ei ollenkaan kohottanut häneen katsettaan, ja kun pieni ritari alkoi suudella tulisesti noita käsiä, niin neito kalpeni huomattavasti eikä lausunut ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.

Wolodyjowskin sydämen täytti heti rakkaus, levottomuus ja ihastus, kun hän näki Krzysian kasvot, jotka olivat ihanat ja muuttuvaiset kuin ihmekuva, ja kun hän näki tuon solakan ja kauniin vartalon, josta säteili vielä äskeisen unen lämpöä, ja häntä liikutti tytön hämminki ja kasvoissa kuvastuva pelko.

— Kallehin kukkaseni!-ajatteli hän mielessään. — Mitä sinä pelkäät? Minähän antaisin henkeni ja vereni sinun tähtesi...

Mutta hän ei sanonut tätä ääneen, painoi vain teräväkärkisiä viiksiään niin kauan Krzysian valkoisiin käsiin, että niihin jäi punaiset jäljet.

Tätä kaikkea katsellessaan Basia antoi tahallaan tuuhean hiustöyhtönsä pudota silmien eteen, ettei kukaan näkisi hänen liikutustaan. Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen tällä hetkellä huomiota; kaikki katselivat tuota paria ja olivat huolestuneina vaiti.

Äänettömyyden katkaisi ensimmäisenä herra Michal.

— Olen viettänyt yöni surullisena ja levottomana, — sanoi hän, — sillä näin eilen kaikki muut, mutta en teitä ja kuulin teistä niin ikäviä uutisia, että enemmän teki mieleni itkeä kuin nukkua.

Kuullessaan tämän avomielisen puheen Krzysia kalpeni vielä enemmän, niin että Wolodyjowski luuli hetken ajan hänen pyörtyvän ja riensi senvuoksi sanomaan:

— Meidän on puhuttava keskenämme näistä asioista, mutta nyt en kysy mitään, jotta voisitte rauhoittua ja virkistyä. Enhän minä ole mikään raakalainen enkä susi, ja Jumala tietää, miten sydämestäni toivon parastanne.

— Kiitos! — kuiskasi Krzysia.

Zagloba, pöytämestari ja hänen vaimonsa alkoivat yhtämittaa katsahdella toisiinsa ikäänkuin kehoittaakseen toisiaan aloittamaan tavanmukaisen puhelun, mutta pitkään aikaan ei kukaan rohjennut semmoiseen ryhtyä. Viimein Zagloba teki ensimmäisen yrityksen:

— Meidän pitää, — sanoi hän kääntyen tulokkaiden puoleen, — mennä tänään kaupunkiin. Siellä on nyt vaalin edellä kihinää, sillä jokainen koettaa ajaa oman ehdokkaansa asiaa. Matkalla sanon teille, ketä meidän minun mielestäni pitäisi äänestää.

Ei kukaan vastannut tähän. Zagloba alkoi katsella synkästi ympärilleen. Viimein hän kääntyi Basian puoleen:

— Entä sinä, leppäterttu, lähdetkö kanssamme?

— Lähden vaikka Ukrainaan! — vastasi Basia karskisti.

Ja taas syntyi äänettömyys. Näin yritellessä keskustelua, jota ei oikein saatu käyntiin, kului koko aamiaisen aika.

Viimein noustiin pöydästä.

Silloin Wolodyjowski meni heti Krzysian luo ja sanoi:

— Minun pitää saada keskustella kanssanne kahden kesken.

Sitten hän tarjosi Krzysialle käsivartensa ja vei hänet viereiseen huoneeseen, samaan, joka oli ollut heidän ensimmäisen suudelmansa todistajana.

Hän istutti Krzysian sohvaan, istuutui itse hänen viereensä ja alkoi silittää kädellään hänen hiuksiaan niinkuin olisi hyväillyt pikku lasta.

— Krzysia! — sanoi hän viimein lempeällä äänellä. — Joko hämminkisi on mennyt ohi? Voitko vastata minulle rauhallisesti ja asiallisesti?

Krzysian hämmennys oli mennyt ohi, ja sen lisäksi häntä liikutti Wolodyjowskin hyvyys. Ensimmäisen kerran hän nyt nosti hetkeksi katseensa häneen.

— Voin, — sanoi hän hiljaa.

— Onko totta, että menet luostariin?

Krzysia pani kätensä ristiin ja alkoi kuiskailla rukoilevasti:

— Älkää panko sitä pahaksenne, älkää kirotko minua sen takia, mutta niin se on!

— Krzysia! — sanoi Wolodyjowski. — Onko paikallaan polkea jalkoihinsa ihmisen onni, niinkuin sinä nyt poljet? Missä ovat lupauksesi, missä sopimuksemme? Minä en voi käydä sotaa Jumalaa vastaan, mutta sanon edeltäpäin sen, mitä Zagloba sanoi eilen minulle, nimittäin ettei nunnanpuku saa olla ommeltu toiselle ihmiselle tehdystä vääryydestä. Tekemällä minulle vääryyttä et lisää Jumalan kunniaa, sillä Jumala on koko maailman valtias; Hänen ovat kaikki kansat, Hänen ovat maat ja meret ja joet ja ilman linnut ja metsän eläimet ja auringot ja tähdet; Hänen on kaikki, mitä vain voit ajatella, ja vielä enemmänkin, mutta minulla ei ole muuta kuin sinä ainoani, rakkaani, kalliini, sinä olet onneni ja koko omaisuuteni. Voitko sinä luulla, että Herra Jumala, Hän, joka on niin rikas, tahtoo riistää köyhältä sotilaalta ainoan aarteen?... Suostuuko Hän hyvyydessään siihen, ilostuuko, eikö loukkaannu?... Katso, mitä sinä Hänelle annat: — itsesi. Mutta sinähän olet minun, sillä itse olet lupautunut minulle. Annat siis Hänelle vierasta omaisuutta etkä omaasi, annat Hänelle minun kyyneleni, minun tuskani, kenties kuolemani. Onko sinulla siihen oikeutta? Harkitse tätä sydämelläsi ja järjelläsi ja kysy viimein omaltatunnoltasi... Jos olisin sinua loukannut, jos en olisi ollut uskollinen rakkaudessani, jos olisin sinut unohtanut, jos olisin jollakin tavoin syyllinen tai olisin tehnyt rikoksen, haa! Silloin en puhuisi, en puhuisi mitään! Mutta minä läksin pitämään silmällä tataarilaisia, taistelemaan kapinoitsijoita vastaan, palvelemaan isänmaata uhraamalla vereni, terveyteni ja aikani, ja rakastin sinua, ajattelin sinua kaikki päivät ja yöt läpeensä ja ikävöin sinua niinkuin peura lähdettä, niinkuin lintu ilmaa, niinkuin pikku lapsi äitiään ja niinkuin isä lastaan!... Ja tämän kaiken palkaksi sinä valmistit minulle tämmöisen vastaanoton... Armahin Krzysia, ystäväni, sydämeni lemmitty, sano minulle, mistä tämä johtuu. Sano minulle syysi yhtä vilpittömästi, yhtä avoimesti kuin minä esitän sinulle perusteeni ja oikeuteni; ole minulle uskollinen, älä jätä minua yksin onnettomuuteen. Itse olet antanut minulle oikeuden, — älä aja minua maanpakoon!...

Onneton herra Michal ei tietänyt, että on olemassa kaikkia inhimillisiä oikeuksia suurempi ja vanhempi oikeus, jonka voimasta sydämen täytyy seurata vain rakkauden ääntä, ja se seuraakin sitä, ja ken lakkaa rakastamasta, se on jo sillä tehnyt itsensä syypääksi mitä syvimpään uskottomuuteen, vaikka usein niin viattomasti, kuin sammuu lamppu, josta polttoaine on palanut loppuun.

Tietämättä tätä Wolodyjowski syleili Krzysian polvia pyytäen ja rukoillen, mutta Krzysia vastasi hänelle ainoastaan kyyneltulvalla, sillä hän ei voinut vastata sydämellä.

— Krzysia, — sanoi viimein ritari nousten seisomaan, — kyyneliisi voi onneni hukkua, mutta minä en pyydä sinulta onnea, vaan ainoastaan pelastusta!

— Älkää kysykö minulta syytä! — lausui Krzysia nyyhkyttäen. — Älkää kysykö syytä, sillä näin täytyy olla eikä voi olla muulla tavoin. En ole teidän kaltaisenne miehen arvoinen enkä ole koskaan ollut... Tiedän, millaisen vääryyden teen teille, ja se tuottaa minulle niin hirveätä tuskaa, että olen aivan neuvoton!... Tiedän, että se on vääryys... Oi suuri Jumala, sydämeni särkyy! Antakaa minulle anteeksi, älkää jättäkö minua vihoissanne, antakaa anteeksi, älkää kirotko!

Sen sanottuaan Krzysia lankesi polvilleen Wolodyjowskin eteen.

— Tiedän, että se on vääryys, mutta rukoilen teidän sääliänne ja anteeksiantoanne!

Krzysian tumma pää oli miltei permantoon asti painuneena. Wolodyjowski nosti voimakkaalla ponnistuksella itkevän tyttöraukan ylös ja asetti hänet jälleen sohvaan. Itse hän alkoi hurjasti astella huoneessa. Väliin hän pysähtyi äkkiä ja painoi nyrkkejään ohimoihinsa, sitten asteli taas; viimein hän pysähtyi Krzysian eteen.

— Jätä itsellesi aikaa ja minulle edes jotakin toivoa, — sanoi hän. — Ajattele, etten minäkään ole kivestä. Miksi työnnät minuun aivan säälimättä tulikuuman raudan? Vaikka koettaisin olla miten kärsivällinen, niin se tekee minulle kuitenkin kipeätä... En osaa edes sanoin ilmaista, miten kipeätä se tekee... Jumal'auta, en osaa!... Olen yksinkertainen, ja elinvuoteni ovat kuluneet sodassa... Voi hyvä Jumala, voi rakkahin Jeesus! Tässä samassa huoneessa me rakastimme toisiamme! Krzychna! Krzychna! Luulin sinun olevan ikuisesti omani, ja nyt ei olekaan mitään, ei mitään! Mikä sinulle on tullut? Kuka on saanut sydämesi muuttumaan! Krzysia, minähän olen sama kuin ennenkin!... Ja etkö tiedä, että tämä on minulle sitäkin raskaampi isku, kun jo olen menettänyt yhden rakastamani olennon? Hyvä Jumala, mitä hänelle sanoisin liikuttaakseni hänen sydämensä?... Ihminen vain kiusaantuu ja siinä kaikki. Jätä minulle edes toivoa! Älä riistä kaikkea kerrassaan!...

Krzysia ei vastannut mitään, tärisi vain entistä enemmän nyyhkytyksistä. Pieni ritari seisoi hänen edessään koettaen hillitä aluksi suruaan ja sitten suurta vihastustaan. Hän sanoi uudestaan:

— Jätä minulle edes toivoa! Kuuletko?

— En voi, en voi! — vastasi Krzysia. Wolodyjowski meni ikkunan luo ja painoi päänsä kylmää ruutua vastaan. Pitkän aikaa hän seisoi näin liikkumatta, viimein kääntyi, astui pari askelta Krzysiaa kohti ja sanoi hyvin hiljaa:

— Jää hyvästi! Minulla ei ole täällä mitään tekemistä. Olkoon sinun yhtä hyvä olla kuin minun on paha! Tiedä, että annan sinulle nyt anteeksi sanoilla, mutta sitten, kun Jumala suo, myös sydämessäni... Ole vain sääliväisempi ihmisten tuskaa kohtaan äläkä toista kertaa anna lupausta. En tiedä mitä sanoisin, en vie onnea mukanani astuessani yli tämän kynnyksen!... Jää hyvästi!

Kun hän oli sen sanonut, liikahtivat hänen viiksensä, hän kumarsi ja lähti. Viereisessä huoneessa hän kohtasi pöytämestarin rouvineen ja Zagloban. Nämä riensivät heti hänen luokseen kuin kysyäkseen asiasta, mutta hän viittasi vain kädellään.

— Ei tullut mitään! — sanoi hän. — Jättäkää minut rauhaan!...

Siitä huoneesta vei kapea käytävä hänen huoneeseensa. Tuossa käytävässä, neitojen huoneen portaitten kohdalla, seisoi Basia pienen ritarin tiellä.

— Jumala teitä lohduttakoon ja muuttakoon Krzysian sydämen! — huudahti hän kyynelistä värähtelevällä äänellä.

Wolodyjowski meni ohi katsahtamattakaan häneen ja sanomatta sanaakaan. Yht'äkkiä valtasi hänet hurja vihastus, katkeruus täytti rinnan, hän kääntyi takaisin ja seisahtui viattoman Basian eteen muuttunein kasvoin, jotka olivat täynnä ivallisuutta.

— Luvatkaa Ketlingille kätenne, — sanoi hän käheällä äänellä, — saattakaa hänet rakastumaan ja polkekaa sitten tuo rakkaus jalkoihinne, raadelkaa hänen sydämensä ja menkää luostariin!

— Herra Michal! — huudahti Basia hämmästyneenä.

— Nauttikaa, maistakaa suudelmaa ja menkää sitten katumusretkelle!... Hitto teidät vieköön!

Tämä oli jo liikaa Basiasta. Jumala yksin tiesi, miten paljon itsekieltäymystä oli tuossa hänen Wolodyjowskille lausumassaan toivotuksessa, että Jumala muuttaisi Krzysian sydämen, — ja palkaksi siitä hän sai ansaitsemattoman syytöksen, ivaa, loukkauksen juuri sillä hetkellä, kun hän olisi ollut valmis antamaan verensä lohduttaakseen tuota kiittämätöntä.

Hänen tulinen sisunsa kuohahti heti, posket alkoivat hehkua, ruusunpunaiset sieraimet laajenivat, ja hetkeäkään miettimättä hän huudahti tuuhean hiustöyhdön väristessä:

— Tietäkää, etten se ole minä, joka menee Ketlingin takia luostariin!

Sen sanottuaan hän livahti portaille ja katosi ritarin näkyvistä.

Wolodyjowski seisoi kuin kivettyneenä ja alkoi sitten hieroa silmiään niinkuin unesta heräävä ihminen.

Sitten hänen verensä alkoi kuohua, hän tarttui sapeliinsa ja huudahti peloittavalla äänellä:

— Voi petturia!

Neljännestuntia myöhemmin hän oli kiitämässä Varsovaan niin että tuuli vinkui hänen korvissaan ja maakokkareet lentelivät tiheään hänen ratsunsa kavioista.

III.

Pöytämestari, pöytämestarin rouva ja samoin Zagloba näkivät hänen menevän, ja levottomuus valtasi heidän sydämensä. He kyselivät toisiltaan katseillaan, mitä oli tapahtunut ja minne Wolodyjowski oli menossa.

— Suuri Jumala! — huudahti pöytämestarin rouva. — Hän menee ehkä Villeille Aroille, enkä koskaan enää saa nähdä häntä!

— Tai menee luostariin tuon hupsun tytön esimerkkiä seuraten! — sanoi Zagloba epätoivoissaan.

— Täytyy keksiä jokin keino! — lisäsi pöytämestari.

Samassa avautui ovi ja huoneeseen syöksähti kuin vihuri Basia, kiihtyneenä ja kalpeana. Hän peitti silmänsä käsiinsä, polki jalkaansa keskellä huonetta kuin pikku lapsi ja alkoi uikuttaa:

— Apuun! Pelastakaa! Herra Michal lähti surmaamaan Ketlingin! Menkää Jumalan tähden estämään se! Apuun, apuun!...

— Mikä sinun on, tyttö? — huudahti Zagloba tarttuen hänen käsiinsä.

— Apuun! Herra Michal surmaa Ketlingin! Minun takiani vuotaa verta, ja Krzysia kuolee, kaikki minun takiani!

— Puhu! — huudahti Zagloba pudistellen häntä. — Mistä sen tiedät? Miksi sinun takiasi?

— Minä sanoin vihapäissäni hänelle, että he rakastavat toisiaan ja että Krzysia menee Ketlingin tähden luostariin. Ken uskoo Jumalaan, hän rientäköön estämään! Menkää heti paikalla, mennään kaikki, mennään kaikki!

Zagloba, joka ei ollut tottunut hukkaamaan tämmöisissä tapauksissa aikaa, syöksähti ulos ja käski heti valjastamaan hevoset.

Pöytämestarin rouva tahtoi kysellä Basialta tarkemmin tuosta hämmästyttävästä uutisesta, sillä hän ei ollut tähän saakka aavistanut mitään rakkaussuhteita olevan Krzysian ja Ketlingin välillä, mutta Basia oli juossut ulos yhdessä Zagloban kanssa valvoakseen valjastamista, auttoi hevosten ulostuonnissa ja valjastushommissa ja ajoi viimein kuskipukilla istuen paljain päin oven eteen, jossa kaksi miestä jo valmiiksi varustautuneina odotti.

— Tule alas! — sanoi hänelle Zagloba.

— En tule!

— Tule, kun sanon.

— En tule! Käykää istumaan, istuutukaa ajopeleihin, muuten lähden yksin!

Näin sanoen hän kokosi käteensä ohjakset. Miehet nähtyään tytön suuren itsepäisyyden voivan aiheuttaa viivytystä lakkasivat käskemästä häntä pois.

Samassa juoksi paikalle ajomies tuoden piiskan, ja pöytämestarin rouva toi vielä Basialle turkin ja hatun, sillä oli kylmä päivä.

He lähtivät ajamaan.

Basia jäi kuskipukille. Zagloba, joka tahtoi puhella hänen kanssaan, kutsui häntä istumaan etupenkille, mutta Basia ei halunnut tehdä sitä, kenties peläten torumisia. Zagloban täytyi kysellä pitkän matkan päästä, ja Basia vastaili hänelle kääntämättä päätään.

— Mistä sinä tiedät sen, — sanoi Zagloba, — mitä sanoit noista kahdesta Michalille?

— Minä tiedän kaikki.

— Onko Krzysia sanonut sinulle jotakin?

— Krzysia ei ole puhunut minulle mitään.

— Skotlantilainenko siis?

— Ei, mutta minä tiedän, että hän matkustaa senvuoksi Englantiin. Kaikki hän on johtanut harhaan, paitsi minua.

— Ihmeellistä! — sanoi Zagloba. Mutta Basia lausui:

— Se on teidän työtänne; ei olisi pitänyt koettaa työntää heitä toisilleen.

— Istu siellä hiljaa äläkä pistä nenääsi toisten asioihin! — vastasi Zagloba, jota enimmän närkästytti se, että häntä noin moitittiin pöytämestarin kuullen.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Niinkuin minä olisin ketään toisilleen toimittanut! Ja ketä? Ohhoh! Onpa nekin otaksumia!

— Ahaa! Vai ei? — sanoi tyttö.

Ja he ajoivat eteenpäin ääneti.

Zagloba ei saanut torjutuksi ajatusta, että Basia oli oikeassa ja että hän itse oli melkoisessa määrässä syypää kaikkeen, mitä oli tapahtunut. Tuo ajatus jäyti pahasti, ja kun ajopelitkin vielä tärähtelivät aika lailla, niin vanha aatelismies tuli sangen pahalle tuulelle ja moitti itseään kovin.

— Olisi aivan paikallaan, — ajatteli hän, — että Wolodyjowski ja Ketling yhdessä leikkaisivat minulta korvat. Toisen naittaminen vastoin hänen tahtoaan on samaa kuin käskisi häntä ratsastamaan kasvot hevosen häntään päin. Tuo pikku pörriäinen on oikeassa! Jos he ryhtyvät taisteluun keskenään, niin Ketlingin veri tulee minun päälleni. Jopa jouduin hommaan vanhoilla päivilläni! Hyi, perhana! Kaiken lisäksi vielä on minua vedetty nenästä, sillä enpä hoksannut, miksi Ketling tahtoo merten taa ja tuo naakka luostariin, kun taas tuo pikku heitukka, kuten näyttää, on aikoja sitten päässyt selville kaikesta...

Zagloba vaipui mietteisiin ja murahti hetken kuluttua:

— Veijari se on tytöksi! Michalilla on ravun silmät, kun voi pitää enemmän tuosta nukesta kuin tästä tytöstä!

He saapuivat kaupunkiin, mutta sielläpä vaikeudet alkoivatkin, sillä ei kukaan heistä tietänyt, missä Ketling asui ja minne Wolodyjowski oli mennyt. Tämmöisessä ihmisjoukossa taas oli jokseenkin toivotonta etsiä heitä.

Ensin he menivät suurhetmanin hoviin. Siellä sanottiin heille, että Ketlingin oli määrä lähteä sinä aamuna matkaan merten taakse; Wolodyjowski taas oli käynyt kyselemässä häntä, mutta ei kukaan tietänyt, minne hän sitten oli mennyt. Otaksuttiin hänen kenties menneen kaupungin ulkopuolella olevien sotajoukkojen leiripaikalle.

Zagloba käski ajamaan leiriin, mutta sielläkin oli mahdotonta saada selvyyttä asiaan. He kiersivät vielä kaikki Dluga-kadun varrella olevat majatalot, olivat Pragassa, mutta kaikki oli turhaa.

Tuli jo yö, ja koska ei voinut ajatellakaan yösijan saamista, niin heidän oli palattava kotiin.

Paluumatkalla he olivat murheellisia, Basia itki hiukan, jumalinen pöytämestari luki rukouksia. Zagloba oli todella levoton. Hän koetti kuitenkin lohduttaa itseään ja seuralaisiaan.

— Haa! Olemme huolissamme, — sanoi hän, — mutta Michal saattaa jo olla kotona.

— Tai tapettu! — sanoi Basia.

Ja hän alkoi kiemurrella ajopeleissä toistellen kyynelet silmissä:

— Minulta pitäisi kieli leikata pois! Minun syyni! Minun syyni! Voi, Jumalani! Olen menettämäisilläni järkeni!

Mutta Zagloba sanoi:

— Ole hiljaa, tyttö! Ei se ole sinun syysi, ja tiedä se, että jos jompikumpi on tapettu, niin ei Michal!

— Sääli minun on toistakin! Kauniistipa me palkitsimme vieraanvaraisuuden, muuta ei voi sanoa. Voi, hyvä Jumala!

— Kaikkihan on mahdollista! — huomautti Makowiecki.

— Älkää nyt hitossa! Ketling on varmasti jo lähempänä Preussia kuin Varsovaa. Kuulittehan, että hän on lähtenyt. Uskon varmasti, että vaikka hän ja Wolodyjowski olisivat tavanneetkin toisensa, niin he ovat muistaneet vanhaa ystävyyttään ja yhteistä palvelusaikaansa. Hehän olivat retkillä aina rinnatusten, makasivat sama satula päänaluksena, kävivät yhdessä rynnäkköön, tahrivat samaan vereen kätensä. Koko sotajoukossa oli heidän ystävyytensä niin kuuluisa, että Ketlingiä hänen kauneutensa tähden sanottiin Wolodyjowskin vaimoksi, Ei ole todennäköistä, ettei tämä tulisi heille mieleen, kun he tapaavat toisensa!

— Toisinaan sentään käy niinkin, — sanoi järkevä pöytämestari, — että juuri suurin ystävyys muuttuu suurimmaksi vihaksi. Niinpä minun asuinseudullani Deyma surmasi Ubyszin, jonka kanssa oli elänyt kaksikymmentä vuotta mitä parhaimmassa sovussa. Voin kertoa teille tämän onnettoman tapauksen seikkaperäisesti.

— Jos en olisi niin levoton, niin mielelläni kuuntelisin sitä aivan niinkuin hyvin mielelläni kuuntelen arvoisaa puolisoanne, jolla niinikään on tapana kertoa yksityiskohtaisesti, sukuluetteloitakaan syrjäyttämättä. Mutta se minua hätkähdytti, mitä te sanoitte ystävyydestä ja vihasta. Jumala varjelkoon, Jumala varjelkoon asianlaidan olemasta tässäkin tapauksessa niin!

— Toisen nimi oli Deyma, toisen Ubysz. Molemmat olivat kelpo miehiä ja sotatovereita...

— Voi, voi voi! — sanoi Zagloba synkästi, — luottakaamme Jumalan laupeuteen ja uskokaamme, ettei tällä kertaa käy niin, sillä jos niin käy, niin silloin on Ketling ruumiina.

— Onnetonta! — sanoi hetken kuluttua pöytämestari. — Niin, niin! Deyma ja Ubysz! Muistan kaiken kuin se olisi tapahtunut tänään. Ja siinäkin oli kysymys naisesta.

— Aina nuo naiset! Ensimmäinen kohtaamasi naakka laittaa semmoisen oluen, että ken sitä juo, siltä menee ruoansulatuselimet piloille, — murahti Zagloba.

— Älkää te käykö Krzysian kimppuun! — huudahti yht'äkkiä Basia.

Zagloba vastasi:

— Jospa Michal olisikin rakastunut sinuun, niin ei tätä kaikkea olisi tullutkaan...

Näin puhellen he saapuivat asunnolleen. Heidän sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, kun he näkivät valaistut ikkunat, sillä he ajattelivat, että Wolodyjowski kenties oli jo palannut.

Heitä tuli vastaanottamaan pöytämestarin rouva itse levottomana ja hyvin surullisena. Kuultuaan, että kaikki etsimiset olivat olleet turhia, hän alkoi vuodattaa katkeria kyyneleitä ja puhella, ettei enää koskaan saa nähdä veljeään; Basia yhtyi heti valittelemaan hänen kanssaan, ja Zaglobakin oli surusta neuvoton.

— Menen huomenna varhain vielä uudestaan, mutta yksin, — sanoi hän. — Kenties saan tietää jotakin hänestä.

— Mennään mieluummin kahteen mieheen etsimään, — puhui pöytämestari.

— Ei, jääkää te naisten luo. Jos Ketling on elossa, niin ilmoitan siitä teille.

— Herra Jumala! Mehän asumme tuon miehen talossa! — sanoi taas pöytämestari. — Huomenna on löydettävä jokin majatalo tai vaikka pystytettävä teltta kentälle, kunhan vain emme enää asu täällä.

— Odottakaa tietoa minulta, muuten teemme taas hullusti! — sanoi Zagloba. — Jos Ketling on surmattu...

— Puhukaa Herran tähden hiljempaa! — huudahti pöytämestarin rouva. — Palvelusväki saattaa kuulla ja vielä kertoa Krzysialle, joka muutenkin on melkein kuollut.

— Minä menen hänen luokseen, — sanoi Basia. Ja hän juoksi ylös. Toiset jäivät alas tuskan ja pelon vallassa. Ei kukaan koko talossa nukkunut. Ajatus, että Ketling kenties jo oli ruumiina, täytti heidän sydämensä kauhulla. Kaiken lisäksi yö oli painostava ja pimeä, ukkonen alkoi jyrähdellä, ja myöhemmin valaisivat vähän väliä kirkkaat salamat pimeätä yötä. Puolenyön aikaan raivosi ensimmäinen sen kevään myrsky. Palvelusväkikin heräsi. Krzysia ja Basia tulivat tyttöjen huoneesta alas ruokasaliin. Siellä koko seura alkoi lukea rukouksia ja istui sitten äänettömänä, toistaen vain tavan mukaan yhteen ääneen jokaisen ukkosenjyrähdyksen jälkeen: "Ja sana tuli lihaksi!"

Tuulen vinkunassa kuului toisinaan kuin kavioitten kapsetta, ja silloin Basian, pöytämestarin rouvan ja kahden vanhan miehen hiukset nousivat kauhusta pystyyn, sillä heistä tuntui, että millä hetkellä hyvänsä voi ovi avautua ja sisälle astua Wolodyjowski Ketlingin veren tahrimana.

Lempeä herra Michal oli nyt ensimmäisen kerran raskaana painona ihmisten sydämellä, jopa pelkkä ajatus hänestä täytti toiset kauhulla.

Yö kului kuitenkin ilman, että saatiin mitään tietoja pienestä ritarista. Aamun sarastaessa, myrskyn hiukan tyynnyttyä, Zagloba lähti toistamiseen kaupunkiin.

Koko se päivä elettiin painostavan levottomuuden vallassa. Basia istui iltaan asti ikkunan luona tai portin edustalla katsellen tielle, jota Zagloba saattoi tulla.

Samaan aikaan palvelusväki pöytämestarin käskystä laittoi verkalleen tavaroita matkakärryihin.

Krzysia valvoi tuota työtä, sillä siten hän saattoi pysytellä kauempana molemmista Makowieckeista.

Vaikka pöytämestarin rouva ei ollut vielä maininnut hänelle sanaakaan veljestään, niin jo tuo äänettömyyskin oli saanut Krzysian vakuutetuksi siitä, että herra Michalin rakkaus häneen ja heidän taannoiset salaiset sopimuksensa ja hänen äskeinen kieltävä vastauksensa olivat tulleet tietoon. Näin ollen oli vaikeata otaksua, että nuo Wolodyjowskille kaikkein lähimmät ihmiset eivät olisi olleet pahoillaan ja loukkaantuneita häneen. Krzysia parka tunsi, että asiat olivat näin, että niiden täytyi olla näin, että nuo tähän asti rakkautta tunteneet sydämet olivat loitontuneet hänestä. Siksi hänkin tahtoi kärsiä kauempana heistä.

Illalla olivat tavarat valmiina rattailla, niin että saattoi lähteä pois vielä samana päivänä. Mutta Makowiecki odotti vielä tietoja Zaglobalta. Illallinen tuotiin pöytään, mutta kukaan ei sitä syönyt, ja ilta muodostui raskaaksi, sietämättömäksi ja kolkoksi. Oli kuin kaikki olisivat kuunnelleet jotakin salaperäistä.

— Menkäämme vierashuoneeseen, — sanoi viimein pöytämestari. — Ei täällä saata enää olla.

He siirtyivät vierashuoneeseen istumaan, mutta ennenkuin kukaan oli kyennyt sanomaan ensimmäisen sanan, alkoivat ikkunan takana koirat haukkua.

— Joku tulee! — huudahti Basia.

— Koirat haukkuvat kuin omaa ihmistä! — sanoi pöytämestarin rouva.

— Hiljaa! — sanoi pöytämestari. — Kuuluu ratinaa!...

— Hiljaa! — toisti Basia. — Kas näin, nyt kuuluu paremmin... Se on herra Zagloba.

Basia ja pöytämestari hypähtivät pystyyn ja juoksivat ulos; pöytämestarin rouvan sydän alkoi pamppailla, mutta hän jäi Krzysian luo, ettei tämä huomaisi hänen kiirehtimisestään, että Zagloba tuo joitakin tärkeitä uutisia.

Ratina pysähtyi ikkunan alle.

Kuului ääniä eteisestä, ja hetken kuluttua syöksähti huoneeseen tuulispään tavoin Basia niin muuttuneena kasvoiltaan, kuin olisi nähnyt kummituksen.

— Basia, mitä se on? Kuka se on? — kysyi rouva Makowiecka pelästyneenä.

Mutta ennenkuin Basia ennätti vetää henkeä ja vastata, avautui ovi ja sisälle astui ensin pöytämestari, sitten Wolodyjowski ja viimeisenä Ketling.

IV.

Ketling oli niin muuttunut, että tuskin kykeni kumartamaan syvään naisille, minkä jälkeen hän jäi seisomaan liikkumattomana hattu rintaa vastaan, silmät suljettuina, aivan kuin siinä olisi ollut kaunis kuva. Wolodyjowski syleili sisartaan ja lähestyi Krzysiaa.

Neidon kasvot olivat valkeat kuin palttina, minkä vuoksi hieno untuva hänen ylähuulellaan näytti tavallista tummemmalta; hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Mutta Wolodyjowski tarttui lempeästi hänen käteensä ja painoi sen huulilleen; sitten hänen viiksensä liikkuivat vähän aikaa aivan kuin hän olisi koonnut ajatuksiaan. Viimein hän sanoi hyvin surullisena, mutta myös hyvin rauhallisesti:

— Arvoisa neiti tai paremmin sanoen rakas Krzysiani! Kuuntele minua pelkäämättä, sillä en minä ole mikään skyyttiläinen enkä tataarilainen enkä villi-ihminen, vaan ystävä, joka tahtoo sinun onneasi, vaikka ei itse olekaan kovin onnellinen. Selville on käynyt, että sinä ja Ketling rakastatte toisianne. Neiti Basia sanoi oikeutetun vihastuksen vallassa sen minulle päin silmiä, enkä minä kiellä lähteneeni tästä talosta raivostuneena ja rientäneeni kostamaan Ketlingille... Ken kadottaa kaikki, siinä saa helposti kostonhimo vallan, ja minä, niin totta kuin Jumala minua armahtakoon, rakastin sinua suuresti ja enemmän kuin mies rakastaa neitoa... Jos olisin naimisissa ja Jumala olisi antanut minulle yhden ainoan pojan tai tytön ja sitten ottanut sen minulta pois, niin enpä heitäkään niin surisi kuin surin sinua...

Hetkeksi herra Michalin ääni katkesi, mutta hän hillitsi kohta itsensä, hänen viiksensä liikkuivat vähän aikaa, ja hän jatkoi:

— No niin, suru sinänsä, mutta mitään neuvoa ei ole. Ei ole kumma, että Ketling rakastui sinuun! Kuka ei sinuun rakastuisi! Että sinä taas rakastuit häneen, se on kerta kaikkiaan minun kohtaloni, eikä siinäkään ole mitään kummaa, sillä kuinka minä voisin vetää vertoja Ketlingille! Taistelukentällä en ole huonompi häntä, sen hän myöntää itse, mutta se ei kuulu tähän... Jumala on antanut hänelle kauneutta, minulta sen kieltänyt, mutta antanut sen korvaukseksi harkitsevaisuutta. Niinpä kun mennessäni tuuli puhalsi vastaani ja ensimmäinen raivon puuska asettui, omatuntoni heti sanoi: Miksi rankaiset heitä? Miksi vuodatat ystävän verta? He rakastavat toisiaan, — se on Jumalan tahto. Vanhemmat ihmiset sanovat, ettei rakkaudelle hetmanin määräyskään mitään voi. On Jumalan tahto, että he rakastavat toisiaan, ja heille on kunniaksi se, että eivät ole rakkauttaan pettäneet... Jos Ketling olisi tietänyt sinun lupautuneen minulle, niin se olisi vielä eri juttu, mutta hän ei tietänyt sitä. Miten hän on syyllinen? Ei mitenkään! Ja mikä on sinun syysi? Ei mikään! Hän aikoi lähteä pois, sinä tahdoit antautua Jumalalle... Minun kohtaloni on syypää kaikkeen, ei kukaan muu, sillä nähtävästi Jumalan sormi johtaa siihen, että jäisin orpouteen... Minkäpä sille voi!...

Herra Michal vaikeni uudestaan ja alkoi hengittää nopeasti niinkuin ihminen, joka pitkään sukellettuaan on tullut vedenpinnalle. Sitten hän tarttui Krzysian käteen.

— Sillä tavoin rakastaminen, — sanoi hän, — että tahtoo kaikkea itselleen, ei ole mikään konsti. Meidän kolmen sydän kärsii, — ajattelin. Parempi on silloin, että vain yksi joutuu kärsimään ja muut saavat lohdutuksen. Antakoon Jumala sinulle, Krzysia, onnea Ketlingin kanssa... Amen... Jumala antakoon sinulle, Krzysia, onnea Ketlingin kanssa... Minulle tekee hiukan kipeätä, mutta ei se mitään... Antakoon Jumala sinulle... Toden totta, ei tämä tee mitään... Olen saanut hillityksi itseni!...

Sotilas parka sanoi "ei mitään", mutta näytti alkavan purra hammasta ja kähistä. Huoneen toiselta puolen kuului Basian itkua.

— Ketling, tule tänne, veli! — huudahti Wolodyjowski.

Ketling tuli heidän luokseen, polvistui, levitti kätensä ja syleili Krzysian polvia ääneti, mitä suurinta kunnioitusta ja rakkautta osoittaen.

Wolodyjowski alkoi puhua katkonaisella äänellä:

— Syleile hänen päätään! Onpa poikaparka kärsinyt... Jumala siunatkoon teitä!... Nyt et mene luostariin... Tahdon, että siunaisitte minua ettekä kiroaisi... Jumala ei hylkää minua, vaikka minun nyt onkin raskasta...

Basia ei voinut enää hillitä itseään, vaan syöksyi pois huoneesta. Nähtyään sen Wolodyjowski kääntyi pöytämestarin ja sisarensa puoleen:

— Menkää toiseen huoneeseen, — sanoi hän, — ja jättäkää heidät... Minäkin menen jonnekin, missä voin hetkiseksi polvistua rukoilemaan Herraa Jeesusta...

Hän poistui.

Käytävän puolivälissä hän kohtasi portaitten luona Basian, samassa paikassa, jossa tämä vihan vallassa oli ilmaissut Krzysian ja Ketlingin salaisuuden. Mutta nyt Basia seisoi seinää vastaan nojautuneena ja oli menehtyä itkuun.

Tämän nähdessään herra Michal alkoi sääliä omaa kohtaloaan; tähän asti hän oli hillinnyt itsensä niin hyvin kuin oli voinut, mutta tällä hetkellä suru mursi sulut ja kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.

— Mitä te itkette? — huudahti hän surullisena. Basia nosti päätään ja hieroen kuten pikku lapset vuoroon kummallakin nyrkillään silmiään, läähättäen ja haukkoen ilmaa hän vastasi läpi nyyhkytysten:

— Minun on niin sääli!... Voi Herra Jumala!... Herra Michal on niin kelpo mies, niin oikeamielinen!... Voi, Herra Jumala!...

Silloin Wolodyjowski tarttui hänen käsiinsä ja alkoi suudella niitä kiitollisena ja liikutettuna.

— Jumala palkitkoon teitä! Jumala palkitkoon hyvän sydämenne tähden! — sanoi hän. — Hiljaa, älkää itkekö.

Mutta Basia alkoi sitä enemmän nyyhkyttää ja läähättää. Jokainen suoni hänessä tärisi surusta, entistä nopeammin hän alkoi haukkoa ilmaa ja viimein hän tömistäen jaloillaan alkoi huutaa niin kovasti, että koko käytävä kajahteli:

— Typerä Krzysia! Minusta herra Michal on parempi kuin kymmenen Ketlingiä! Minä rakastan herra Michalia kaikesta sydämestäni... enemmän kuin tätiä, enemmän...? kuin enoa... enemmän kuin Krzysiaa!...

— Hyväinen aika! Basia! — huudahti pieni ritari.

Ja tahtoen rauhoittaa tyttöä Wolodyjowski sieppasi hänet syliinsä. Basia painautui kaikin voimin hänen rintaansa vastaan, niin että ritari tunsi hänen sydämensä tykyttävän kuin hätääntyneen linnun sydämen. Wolodyjowski syleili häntä vielä lujemmin, ja he jäivät pitkäksi aikaa tähän asentoon. Vallitsi äänettömyys.

— Basia! Tahdotko tulla omakseni? — lausui pieni ritari.

— Kyllä! Kyllä! Kyllä! — vastasi Basia. Tämä vastaus saattoi pienen ritarin innostuksen valtaan. Hän painoi huulensa Basian ruusunpunaisia, neitseellisiä huulia vastaan, ja he jäivät taas pitkäksi aikaa samaan asentoon.

Silloin kuului rattaitten ratinaa ja Zagloba syöksyi eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jossa istui pöytämestari rouvineen.

— Ei löydy Michalia! — huudahti hän yhteen hengenvetoon. — Etsin kaikkialta! Herra Krzycki sanoi nähneensä hänet yhdessä Ketlingin kanssa. Varmaankin ovat taistelleet.

- Michal on täällä! — sanoi pöytämestarin rouva. — Toi Ketlingin ja antoi hänelle Krzysian!

Suolapatsas, joksi Lotin vaimo muuttui, ei varmaankaan ollut niin jähmettyneen näköinen kuin Zagloba oli tällä hetkellä. Jonkin aikaa kesti äänettömyyttä, minkä jälkeen vanha aatelismies hieroi silmiään ja kysyi:

— Häh?

— Krzysia istuu Ketlingin kanssa tuolla toisessa huoneessa ja Michal meni rukoilemaan, — vastasi pöytämestari.

Zagloba meni hetkeäkään empimättä huoneeseen, mutta vaikka hän tiesi kaikki, niin hän hämmästyi uudelleen nähdessään Krzysian ja Ketlingin istuvan silmätysten. He hypähtivät ylös hyvin hämillään eivätkä osanneet sanoa sanaakaan, varsinkin kun Zagloban jäljessä oli tullut pöytämestari rouvineen.

— Elämää ei riitä niin pitkälle kuin kiitollisuus Michalia kohtaan vaatisi! — sanoi viimein Ketling. — Hän on luonut onnemme!

— Jumala antakoon teille onnea! — sanoi pöytämestari. — Emme vastusta Michalin edesottamisia!

Krzysia heittäytyi pöytämestarin rouvan syliin, ja he alkoivat molemmat itkeä. Zagloba oli yhä ymmällä. Ketling laskeutui polvilleen pöytämestarin eteen niinkuin poika isänsä jalkoihin, mutta tämä nosti hänet seisomaan ja sanoi, joko siksi, että paljon ajatuksia nousi hänen mieleensä, tai sitten, koska oli hämillään:

— Mutta Deyma surmasi Ubyszin! Kiittäkää Michalia älkääkä minua!

Hetken kuluttua hän kysyi:

— Vaimo, mikä olikaan sen naisen nimi?

Mutta pöytämestarin rouva ei ennättänyt vastata, sillä samassa juoksi huoneeseen Basia paljon hengästyneempänä kuin tavallisesti, punaisempana kuin tavallisesti, hiustöyhtö silmillä enemmän kuin tavallisesti, riensi Ketlingin ja Krzysian luo ja heilutellen sormeaan vuoroin heidän kummankin silmien edessä alkoi huudella:

— Ahaa, hyvä on! Huokailkaa, rakastakaa toisianne, menkää naimisiin! Luuletteko herra Michalin jäävän yksikseen maailmaan?! Eipäs, sillä minä seuraan häntä, koska rakastan häntä ja olen itse sanonut sen hänelle. Minä ensimmäisenä sanoin sen hänelle, ja hän kysyi, tahdonko hänet, ja minä vastasin hänelle, että otan hänet mieluummin kuin kymmenen muuta, sillä minä rakastan häntä ja minusta tulee mitä parhain vaimo enkä jätä häntä koskaan ja me käymme yhdessä sotaa! Minä olen jo kauan rakastanut häntä, vaikka en ole sanonut mitään, sillä hän on kaikkein oivallisin ja armain ja parhain... Nyt menkää naimisiin, mutta minä seuraan herra Michalia vaikka huomenna... sillä...

Hänen äänensä loppui tyystin.

Kaikki katsoivat häneen ymmärtämättä, oliko hän menettänyt järkensä vai puhuiko hän totta; sitten he alkoivat katsella toisiaan, mutta samassa tuli ovesta Basian jälkeen Wolodyjowski.

— Michal, — kysyi pöytämestari, joka oli selvinnyt hämmästyksestään, — onko se totta, mitä kuulemme?

Pieni ritari vastasi hyvin vakavasti:

— Jumala on tehnyt ihmeen, ja tässä on lohdutukseni, lempeni, suurin aarteeni!

Nämä sanat kuultuaan Basia hypähti taas hänen luokseen kuin hirvi.

Sillävälin oli hämmästyksen ilme kadonnut Zagloban kasvoilta ja sen sijaan oli hänen valkoinen partansa alkanut tutista. Hän levitti sylinsä ja sanoi:

— Jumal'avita, minä pillahdan itkuun!... Pikku heitukka, Michal, tulkaa tänne!...

V.

He rakastivat toisiaan suuresti ja hyvä oli heidän olla yhdessä, mutta vaikka he olivat jo neljättä vuotta naimisissa, niin heillä ei ollut lapsia. Sensijaan he hoitivat tarmokkaasti taloaan. Wolodyjowski oli ostanut omillaan ja Basian rahoilla muutamia kyliä Kamienecin läheisyydestä huokealla hinnalla, sillä arimmat ihmiset siellä pelkäsivät turkkilaisten hyökkäystä ja möivät mielellään sielläpäin olevat tilansa. Näillä tiluksillaan pani Wolodyjowski toimeen sotilaallisen järjestyksen ja kurin, palautti järjestyksen levottomien ainesten keskuuteen, rakensi poltetut talot uudelleen, perusti "tukikohtia", s.o. linnoitettuja taloja, joihin sotilaita asettui varusväeksi, sanalla sanoen, niinkuin hän oli aikaisemmin toimekkaasti suojellut valtakuntaa, niin hän nyt alkoi toimekkaasti hoitaa taloutta jättämättä silti sapelia kädestään.

Hänen mainehikas nimensä oli hänen tilustensa parhaana turvana. Joittenkuitten tataarilaisruhtinaitten kanssa hän veljeili, toisia vastaan kävi taistelua. Vallattomat kasakkajoukot, irrallisina liikehtivät tataarilaislaumat, arojen rosvot ja Bessarabian ryöstöretkeilijät vapisivat, kun mainittiin "Pieni Haukka". Siksipä hänen hevosensa ja lammaslaumansa, hänen härkänsä ja kameelinsa saattoivat oleilla turvallisesti arolla. Hänen naapureitaankin oltiin ahdistelematta, ja hänen omaisuutensa lisääntyi toimeliaan vaimon puuhien kautta. Ihmiset kunnioittivat ja rakastivat häntä. Kotimaa antoi hänelle tunnustukseksi arvonimen, hetmani piti hänestä, Chocimin pašša antoi hänelle suuta, kaukana Krimillä, Bahtšisaraissa, mainittiin kunnioittavasti hänen nimeään.

Taloudenhoito, sota ja rakkaus, — ne olivat hänen elämänsä kolme suurta pääasiaa.

Helteisen kesän vuonna 1671 viettivät Wolodyjowskit Basian perintötilalla Sokolin kylässä. Sokol oli helmi heidän maatilojensa joukossa. Siellä he ottivat vastaan mieluisasti ja hoivailivat kohteliaasti Zaglobaa, joka pelkäämättä matkan vaivoja ja sangen korkeata ikäänsä oli tullut heille vierailemaan täyttäen Wolodyjowskien häissä antamansa juhlallisen lupauksen.

Remuavista pidoista ja huveista rakkaan vieraan kunniaksi teki kuitenkin pian lopun hetmanilta tullut käsky, jonka mukaan Wolodyjowskin oli otettava päällikkyys Chreptiowissa ja puolustettava siellä Moldaun rajoja, pidettävä silmällä, mitä erämaissa tapahtui, vartioitava, estettävä tataarilaisten sissijoukkojen liikehtimiset ja puhdistettava ympäristöt rosvoista.

Pieni ritari, joka sotilaana aina oli valmis palvelemaan valtakunnan etua, käski heti palvelijoitaan tuomaan karjan laitumelta, kuormaamaan kameelit ja olemaan asestettuina valmiit lähtöön.

Hänen sydämeensä koski kuitenkin, kun hän ajatteli eroa vaimostaan, sillä hän rakasti häntä aviomiehen ja isän rakkaudella ja niin suuresti, ettei voinut suorastaan hengittääkään ilman häntä; mutta hän ei myöskään tahtonut ottaa häntä mukaansa villeihin ja autioihin erämaihin ja saattaa monenlaisiin vaaroihin.

Mutta Basia tahtoi itsepintaisesti lähteä hänen mukanaan.

— Ajattelehan, — sanoi hän, — onko minun turvallisempaa jäädä tänne kuin olla siellä sinun luonasi sotajoukon turvissa? En tahdo muuta kattoa pääni päälle kuin sinun telttasi, sillä olen mennyt naimisiin kanssasi jakaakseni sinun kanssasi vaivat ja vastukset ja vaarat. Täällä kalvaisi minua levottomuus, mutta siellä, sinun kaltaisesi soturin läheisyydessä, tuntisin oloni turvallisemmaksi kuin kuningatar Varsovassa; jos taas on lähdettävä kanssasi sotakentälle, niin lähden. Täällä en saa unta ilman sinua, en maistakaan ruokaa ja loppujen lopuksi kuitenkin, voimatta hillitä itseäni, riennän Chreptiowiin, ja jos kiellät minulta pääsyn, niin makaan yöni ovella ja rukoilen ja itken niin kauan, että armahdat...

Nähdessään noin voimakasta rakkautta Wolodyjowski otti vaimonsa syliinsä ja alkoi tulisesti suudella hänen rusoittavia kasvojaan, ja vaimo maksoi samalla mitalla.

— Minä en panisi vastaan, — sanoi Wolodyjowski viimein, — jos kysymyksessä olisi vain tavallinen vartiointi tai retki tataarilaisia vastaan. Väkeä on tosiaankin riittävästi, sillä mukaani tulee Podolian kenraalin lippukunta ja toinen, joka on aatelismarsalkan, sitäpaitsi tulee Motowidlo miehineen ja Linkbausenin rakuunat. Se on yhteensä kuusisataa sotamiestä, ja kuormastovahtien kanssa miesten lukumäärä nousee tuhanteen. Mutta minä pelkään sitä, mitä valtiopäivillä lavertelijat Varsovassa eivät tahdo uskoa, mutta mitä me rajaseutulaiset odotamme joka hetki, nimittäin suurta sotaa koko Turkin valtakuntaa vastaan. Semmoisen on vakuuttanut syttyvän myös herra Mysliszewski, samaa puhuu Chocimin pašša ja myös hetmani uskoo, ettei sulttaani jätä Doroszenkoa ilman apua, vaan julistaa suuren sodan valtakuntaamme vastaan, ja mitä teen minä silloin sinulle, armahin kukkaseni, Jumalan kädestä saamani praemium?

— Sinun kohtalosi on minunkin kohtaloni. En tahdo itselleni muuta kuin mitä sinullekin tapahtuu...

Silloin Zagloba, joka koko ajan oli ollut vaiti, kääntyi Basian puoleen sanoen:

— Jos turkkilaiset saavat teidät vangiksi, niin tahtomattasikin tulee sinun kohtalosi kokonaan toiseksi kuin Michalin. Haa! Kasakkain, ruotsalaisten ja brandenburgilaisen koiratarhan jälkeen tulee vielä turkkilainen! Minä sanoin pappi Olszowskille: "Älkää saattako Doroszenkoa epätoivoon, sillä hän on vain pakosta liittynyt turkkilaiseen." Entä miten kävi? Puhettani ei kuunneltu! Dorosz saatettiin sellaiseen asemaan, että hänen on nyt tahtomattaankin mentävä turkkilaisen kitaan, ja kaiken lisäksi johdettava se meidän kimppuumme. Muistathan, Michal, että minä sinun läsnäollessasi varoitin pappi Olszowskia?

— Lienette varoittanut häntä jossakin muualla, sillä en muista semmoista tapahtuneen minun läsnäollessani, — vastasi pieni ritari. — Mutta se, mitä puhutte Doroszerikosta, on totisinta totuutta, sillä hetmanikin on samaa mieltä ja kerrotaanpa hänen hallussaan olevan Doroszin kirjeitäkin, jotka ovat samaan henkeen kirjoitettuja. Asiat ovat siellä nyt kerta kaikkiaan niinkuin ovat, sen pituinen se, ja myöhäistä on ruveta niitä nyt repostelemaan. Mutta kun te olette niin nopeaälyinen, niin tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne: onko minun otettava Basia Chreptiowiin vai onko parempi jättää hänet tänne? Minun on vielä lisättävä, että se on hirveätä erämaata. Kylärähjä on aina ollut kurjassa kunnossa, ja kahdenkymmenen vuoden aikana on siitä kulkenut läpi niin monia kasakkaparvia ja rosvojoukkoja, etten tiedä, onko siellä enää mitään jäljellä. Siellä on paljon viidakon peittoon jääneitä rotkoja, piilopaikkoja, syviä onkaloita ja kaikenlaisia näkymättömiä olinpaikkoja, joissa piileksii sadoittain rosvoja, puhumattakaan niistä, jotka tulevat Valakiasta.

— Kun on noin paljon väkeä, niin rosvot ovat pieni tekijä, — vastasi Zagloba, — ja tataarilaisjoukot ovat niinikään pikku asia, sillä jos ne tulevat suurilukuisina, niin siitä kuulee, ja jos tulevat pienemmin joukoin, niin sinä nitistät ne.

— Niin! — huudahti Basia. — Eivätkö olekin pikku asia! Rosvot ovat vähäpätöinen asia! Tataarilaisjoukot ovat vähäpätöinen asia! Noin suuren sotajoukon avulla Michal suojelee minut koko krimiläiseltä armeijalta!

— Älä häiritse minua neuvonpidossani, — sanoi Zagloba, — sillä puhun sinua vastaan.

Basia pani nopeasti molemmat kätensä suulleen ja veti pään hartioittensa väliin ollen hirveästi pelkäävinään Zaglobaa. Vaikka Zagloba näki naikkosen tekevän pilaa, niin hän pani kuitenkin karkean kätensä Basian vaalealle tukalle ja sanoi:

— No, älä pelkää, minä pidän sinun puoltasi! Basia suuteli heti hänen kättään, sillä todellakin riippui paljon hänen neuvoistaan, jotka olivat niin erehtymättömiä, ettei kukaan koskaan ollut niitä seuratessaan pettynyt. Zagloba puolestaan pani molemmat kätensä vyöhönsä ja katsellen nopeasti terveellä silmällään vuoroin toista, vuoroin toista sanoi yht'äkkiä:

— Mutta perillisiä ei ole ollenkaan, vai kuinka? Hän työnsi pitkälle alahuulensa.

— Jumalan tahto se on, ei mitään muuta! — vastasi Wolodyjowski luoden silmänsä alas.

— Jumalan tahto, ei mitään muuta! — vastasi Basia luoden silmänsä alas.

— Entä tahtoisitteko? — kysyi Zagloba. Pieni ritari vastasi:

— Sanon teille vilpittömästi: en tiedä mitä antaisin, jos saisin perillisen, mutta toisinaan ajattelen, että se on turha toivo. Muutenkin on Jumala antanut minulle onnea, kun on suonut omakseni tämän pikku veitikan eli, kuten te sanoitte, pikku heitukan ja sen lisäksi siunannut antamalla sekä kunniaa että omaisuutta, niin etten uskalla häntä enää vaivata pyytämällä lisää. Nähkääs, usein on tullut mieleeni, että jos kaikki ihmisen toiveet toteutuisivat, niin ei olisi mitään erotusta tämän maallisen valtakunnan ja taivaan valtakunnan välillä, joka jälkimmäinen vain voi antaa täydellisen onnen. Silloin uskon, että jos en saa täällä yhtä tai kahta poikaa, niin minä saan ne siellä ja ne palvelevat vanhaan tapaan taivaallisen hetmanin, pyhän arkkienkeli Mikaelin johdolla ja saavuttavat kunniaa sotaretkillä helvetin iljettäviä joukkioita vastaan ja kohoavat huomattaviin arvoasemiin.

Jumalinen ritari tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja tästä hurskaasta ajatuksesta ja loi taas katseensa taivaaseen, mutta Zagloba kuunteli välinpitämättömästi ja räpytti kaiken aikaa vakavana silmiään. Viimein hän sanoi:

— Varo herjaamasta Jumalaa! Kun sinä noin kehut hyvin tietävästi Kohtalon aikeet, niin teet kenties synnin, jonka takia joudut paistumaan jonkin aikaa kuumassa paikassa niinkuin herne kuumalla liedellä. Jumalalla on leveämmät hihat kuin Krakovan piispalla, mutta Hän ei pidä siitä, että niihin kurkistellaan, jotta nähtäisiin, mitä Hän on varannut, ja tekee ihmisille mitä hän tahtoo. Katso sinä vain omia asioitasi; jos tahdotte saada perillisiä, niin teidän ei ole oltava erillänne, vaan yhdessä.

Tämän kuultuaan Basia hypähti riemusta keskelle huonetta, hyppeli paukutellen yhteen käsiään ja alkoi hokea:

— Niin! Ollaan yhdessä! Arvasin heti, että herra Zagloba on minun puolellani! Arvasin sen heti! Mennään Chreptiowiin, Michal! Ota edes kerran minut mukaasi tataarilaisia vastaan! Kerran vain! Rakkaani, kultaseni!

— Siinä se on! Hänen mielensä tekee jo sotaretkelle! — huudahti pieni ritari.

— Koska sinun rinnallasi en pelkäisi mennä vaikka kokonaista tataarilaisjoukkoa vastaan!...

— Silentium! — sanoi Zagloba katsellen ihastunein silmin eli tarkemmin sanoen ihastuneella silmällä Basiaa, josta piti määrättömästi. — Toivoakseni ei Chreptiow, jonne ei ole kovin pitkä matka, ole viimeinen leiripaikka Villeiltä Aroilta laskien.

— Ei ole! Joukkomme tulevat asettumaan kauemmaksi, Mohilowiin, Jampoliin ja viimeisten on oltava Raszkowissa, — vastasi pieni ritari.

— Raszkowissa? Kyllähän me Raszkowin tunnemme. Sieltähän me veimme pois Halszka Skrzetuskan, siitä waladynieciläisestä rotkosta, muistatko, Michal? Muistatko, miten paukautin kuoliaaksi sen monstrum'in, tšeremissikö vai piru lie ollut, joka vartioi häntä? Mutta jos teidän viimeinen praesidium on Raszkowissa, niin silloin Krimin lähtiessä liikkeelle tai koko Turkin valtakunnan ruvetessa sotakannalle saadaan se siellä pian tietää ja ilmoitetaan oikeaan aikaan Chreptiowiin. Siksipä onkin verraten turvallista, sillä Chreptiowia ei voida äkkiä yllättää. En totisesti tiedä, miksi Basia ei voisi asua siellä sinun kanssasi. Puhun vilpittömästi, sillä tiedäthän, että mieluummin antaisin vanhan pääni mennä kuin saattaisin hänet mihinkään vaaraan. Ota hänet! Se on terveydeksi teille kummallekin. Basian pitää vain luvata, että jos syttyy suuri sota, niin hän antaa vastustelematta viedä itsensä vaikka Varsovaan asti, sillä silloin tehdään peloittavia retkiä, syntyy kiivaita taisteluja, leirejä piiritetään, kenties syntyy nälänhätäkin kuten Zbarazin luona, ja semmoisessa hädässä on miestenkin vaikea säilyä hengissä, saati sitten naisten.

— Olisin valmis vaikka kaatumaan herra Michalin rinnalla, — sanoi Basia, — mutta minulla on järkeä ja tiedän, että mikä ei käy päinsä, se ei käy päinsä. Muuten Michal määrää asioista enkä minä. Olihan hän jo tänä vuonna herra Sobieskin kanssa sotaretkellä, mutta pyrinkö minä silloin hänen mukaansa? En. Hyvä! Jos minua ei nyt estellä lähtemästä Michalin mukana Chreptiowiin, niin saatte suuren sodan syttyessä lähettää minut minne haluatte.

— Herra Zagloba saattaa sinut Podlasieen Skrzetuskien luo, — sanoi pieni ritari. — Sinne asti ei turkkilainen tule.

— Herra Zagloba, herra Zagloba! — lausui häntä matkien vanha aatelismies. — Olenko minä mikään sotaholhooja? Älkää uskoko noin vain vaimoja herra Zagloballe, sillä siitä voi tulla tulokseksi aivan muuta. Toistan vieläkin: luuletko, että sodan syttyessä turkkilaisten kanssa minä jään uuninpankolle makailemaan ja pitämään silmällä, etteivät leivät pala? En vielä ole ikäloppu ja kelpaan johonkin muuhunkin. Nousen vaikka tuolin avulla ratsun selkään — assentior! Ja kun kerran ratsun selkään käyn, niin laskettelen vihollista vastaan yhtä hyvin kuin mikä nuori nulikka tahansa. Vielä ei, Jumalan kiitos, minusta valu hiekka eikä sahajauhot. Retkelle tataarilaisia vastaan en enää lähde enkä rupea ajamaan takaa heitä Villeillä Kentillä, sillä en ole mikään ajokoira, mutta sensijaan yleishyökkäyksessä pysy rinnallani, jos kykenet, niin saat nähdä kauniita asioita.

— Vieläkö te tahtoisitte hyökätä taistelutanterelle?

- Luuletko sitten, etten tahdo kruunata mainehikkaalla kuolemalla mainehikasta elämää palveltuani niin monta vuotta? Mitä parempaa sitten voisi tulla osakseni? Tunsitko herra Dziewetkiewiczin? Hän ei tosin näyttänyt vanhemmalta kuin sadan neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta oli sadan neljänkymmenenkahden ikäinen ja palveli yhä.

— Niin vanha hän ei ollut.

— Oli! Niin totta kuin olen tässä! Lähden suureen sotaan ja sillä hyvä! Mutta nyt lähden kanssanne Chreptiowiin, sillä olen rakastunut Basiaan! Basia hypähti säteilevänä Zagloban luo ja alkoi syleillä häntä, mutta Zagloba kohotti päänsä pystympään ja hoki:

— Kovemmin! Kovemmin!

Mutta Wolodyjowski harkitsi vielä jonkin aikaa kaikkea ja sanoi viimein:

— On mahdottomuus, että lähtisimme heti kaikki, sillä siellä on autio erämaa emmekä löydä minkäänlaista katontapaista päämme päälle. Minä menen edellä, valitsen sopivan pysähdyspaikan, rakennutan hyvän linnoituksen ja asuntoja sotamiehille sekä seimiä taistelutoverieni ratsuille, jotka ovat jalorotuisia ja voisivat ilmaston vaihdoksesta menehtyä; myös kaivatan kaivoja, raivautan tien, puhdistan rotkot jotenkuten rosvoaineksista; sitten lähetän teille sopivan saattojoukon ja te tulette. Kolmisen viikkoa teidän täytyy odottaa.

Basia tahtoi panna vastaan, mutta Zagloba ymmärtäen, että Wolodyjowskin puhe oli paikallaan, sanoi:

— Se on viisasta puhetta! Baška, me jäämme tänne yhdessä taloutta hoitamaan, ja hyvin meiltä asiat luistaa. Täytyyhän valmistaa joitakin varastojakin, ettekä varmaankaan tiedä sitäkään, ettei simat ja viinit missään säily niin hyvin kuin luolissa...

VI.

Wolodyjowski piti sanansa; kolmessa viikossa hän sai rakennushommansa suoritetuksi ja lähetti huomattavan saattojoukon: sata Lipekin tataarilaista, jotka kuuluivat herra Lanckorońskin lippukuntaan, ja sata Linkhausenin rakuunaa, joiden päällikkönä oli herra Snitko, sitä sukua, jonka vaakunana oli pilviin peittyvä kuu. Lipekiläisiä johti sadanpäämies Azya Mellechowicz, liettualaisten tataarilaisten jälkeläinen, aivan nuori mies, ei paljon yli kahdenkymmenen iältään. Hän toi kirjeen, jossa pieni ritari kirjoitti vaimolleen:

"Sydämeni rakastettu Basia! Tule jo, sillä ilman sinua olen kuin ilman leipää, ja jos siihen mennessä en tyystin kuivetu, niin peitän ruusunpunaisen naamasi kokonaan suuteloilla. Miehiä lähetän riittävästi, ja upseerit ovat kokeneita, mutta antakaa kaikessa etusija herra Snitkolle ja ottakaa hänet seuraanne, sillä hän on bene natus ja tilanomistaja ja sotatoverini; Mellechowicz on hyvä sotilas, mutta Jumala ties mikä miehiään. Missään muussa lippukunnassa kuin lipekiläisten hän ei voisi olla upseerina, sillä jokainen ottaisi häneen nähden huomioon imparitatem. Syleilen sinua kaikin voimin, suutelen kätösiäsi ja pikku jalkojasi. Linnoituksen rakensin pyöreistä hirsistä, uunit ovat valtavat. Meitä varten on muutamia huoneita eri rakennuksessa. Kaikkialla haisee pihkalle, ja on ilmestynyt suuri määrä sirkkoja, ja kun ne alkavat illalla sirittää, niin koiratkin havahtuvat unestaan. Jos olisi hiukan herneenvarsia, niin pianhan niistä pääsisi. Ikkunaruutuja ei täältä saa mistään; käytämme ikkunoissa niiden asemesta rakkoja; sensijaan herra Bialoglowskilla on rakuunoittensa joukossa lasimestari. Lasia voit saada Kamienecista armeenialaisilta, mutta kuljeta sitä Herran tähden varovasti, ettei särkyisi. Sinun huoneesi olen antanut verhota matoilla, ja se näyttää mainiolta. Rosvoista, joita on saatu kiinni rotkoista, olen antanut hirttää jo yhdeksäntoista, mutta ennen sinun tuloasi ennättää niitä kertyä kolmisenkymmentä. Herra Snitko kertoo sinulle täkäläisestä elämästämme. Jätän sinut Jumalan ja Pyhän Neitsyen huomaan, armahin kultaseni."

Luettuaan kirjeen Basia antoi sen Zagloballe, joka heti siihen vilkaistuaan alkoi kohdella herra Snitkoa kunnioittavammin, kuitenkin niin, että antoi tämän ymmärtää, että Snitko oli tekemisissä kuuluisan soturin ja suuren miehen kanssa, joka vain suopeudessaan on häntä kohtaan niin tuttavallinen. Muuten herra Snitko oli hyväntahtoinen ja iloluontoinen soturi ja sangen taitava ammatissaan, sillä koko hänen elämänsä oli kulunut sotapalveluksessa. Wolodyjowskia hän kunnioitti suuresti ja Zagloban maineen rinnalla hän tunsi itsensä pieneksi eikä aikonutkaan ylvästellä.

Kirjettä luettaessa ei Mellechowicz ollut läsnä, sillä annettuaan kirjeen hän oli heti lähtenyt muka katsomaan miestensä puuhia, mutta itse asiassa poistunut pelosta, että hänen kenties käsketään mennä palvelijain huoneeseen.

Zagloba oli kuitenkin ennättänyt tarkastella häntä ja muistaen Wolodyjowskin sanat hän sanoi Snitkolle:

— Terve tuloa, herra! Olkaa tervetullut!... Herra Snitko... tunsin hänet!... Vaakunassa pilviin peittyvä kuu! Terve tuloa! Se on hyvä vaakuna... Entä tuo tataarilainen, mikä onkaan hänen nimensä?

— Mellechowicz.

— Mutta tuo Mellechowicz vaikuttaa ikäänkuin sudelta. Michal kirjoittaa, että tuon miehen syntyperä on hämärä, mikä on kummallista, sillä kaikki meidän tataarilaisemme ovat aatelia, vaikka ovatkin muhamettilaisia. Liettuassa näin kokonaisia tataarilaiskyliä. Siellä heitä sanotaan lipekiläisiksi, mutta täällä tšeremisseiksi. Pitkät ajat he palvelivat uskollisesti valtakuntaamme kiitokseksi sen suomasta leivästä, mutta talonpoikaiskapinan aikana meni heitä paljon Chmiemickin puolelle, ja nyt he kuulemma alkavat veljeillä vihollistemme kanssa... Tuo Mellechowicz näyttää sudelta... Onko herra Wolodyjowski kauankin tuntenut hänet?

— Viime sotaretken ajoilta, — vastasi Snitko työntäen jalkansa tuolin alle, — kun me herra Sobieskin kanssa kuljimme Ukrainan läpi ollen menossa Doroszenkoa ja tataarilaisia vastaan.

— Viime sotaretken ajoilta! Minä en voinut ottaa osaa siihen, koska herra Sobieski oli uskonut minulle toisen tehtävän, vaikka myöhemmin ikävöi minua... Teidän vaakunannehan oli pilviin peittyvä kuu?... Mistä hän on, tuo Mellechowicz?

— Hän sanoo olevansa liettuan tataarilaisia, mutta ihmeellistä on, ettei kukaan liettualaisista tataareista ole häntä ennen tuntenut, vaikka hän palvelee juuri heidän lippukunnassaan. Ex quo johtuvat jutut hänen hämärästä syntyperästään, joita ei ole voinut vähentää hänen jokseenkin kopea käytöstapansa. Muuten hän on etevä soturi, vaikka harvasanainen. Braclawin ja Kalnikin luona hän teki suuria palveluksia, joiden takia herra hetmani nimitti hänet sadanpäämieheksi, vaikka hän oli lippukunnan nuorin mies. Lipekiläiset pitävät hänestä paljon, mutta meidän joukossamme hän ei nauti arvonantoa, koska hän on sangen synkkä mies ja, kuten te aivan oikein huomautitte, näyttää sudelta.

— Jos hän on etevä soturi ja on vuodattanut vertaan, — sanoi Basia, — niin meidän sopii ottaa hänet seuraamme, mitä puolisonikaan kirjeessään ei kiellä.

Samassa hän kääntyi Snitkon puoleen:

— Sallitteko sen?

— Olen nöyrin palvelijanne, armollinen rouva! — huudahti Snitko.

Basia hävisi ulos ovesta, mutta Zagloba tuhahti ja kysyi sitten Snitkolta:

— No, miltäs teistä tuntuu everstin rouva?

Vastauksen asemesta vanha soturi pani nyrkkinsä silmilleen ja alkoi hieman etunojossa tuolillaan toistella:

— Ai! Ai! Ai!

Sitten hän levitti silmänsä suuriksi, peitti leveällä kämmenellään suunsa ja vaikeni aivan kuin nolostuneena innostuksestaan.

— Herranterttu, eikö olekin? — sanoi Zagloba. Samassa "herranterttu" ilmestyi taas huoneeseen tuoden mukanaan Mellechowiczin, joka oli pelästyneen petolinnun näköinen, ja sanoen:

— Mieheni kirjeestä ja herra Snitkolta olemme saaneet tietää niin paljon urotöistänne, että tahtoisimme tutustua teihin enemmän. Olkaa hyvä, yhtykää seuraamme. Kohta käydään pöytäänkin.

— Olkaa hyvä, tulkaa lähemmäksi! — lausui Zagloba.

Nuoren tataarilaisen synkät, mutta kauniit kasvot eivät täydelleen kirkastuneet, mutta niistä näkyi kuitenkin, että hän oli kiitollinen hyvästä vastaanotosta ja siitä, ettei häntä oltu käsketty jäämään palvelusväen joukkoon.

Basia koetti tahallaan olla hyvä häntä kohtaan, sillä naisellisella vaistollaan hän oli helposti tajunnut, että Mellechowicz oli epäluuloinen ja ylpeä ja oli paljon kärsinyt nöyryytyksistä, jotka usein olivat tulleet hänen osakseen hänen hämärän syntyperänsä johdosta. Niinpä hän ei tehnyt Mellechowiczin ja Snitkon välillä muuta eroa, kuin minkä pakotti tekemään Snitkon korkeampi ikä. Hän kyseli nuorelta sadanpäämieheltä tämän ansioista, jotka olivat tuottaneet hänelle Kalnikin luona käydyn ottelun jälkeen korkeamman arvon.

Zagloba arvasi Basian toivomukset ja kääntyi niinikään Mellechowiczin puoleen jokseenkin usein.

Mellehowicz ujosteli alussa jonkin verran, mutta vastaili asiallisesti, eikä hänen käytöstapansa osoittanut alhaista syntyperää, vaan hämmästytti päinvastoin eräänlaisella ylhäisyydellä.

— Hän ei voi olla talonpoikainen mies, sillä silloin hän ei olisi tuommoinen, — ajatteli itsekseen Zagloba.

Sitten hän kysyi kaikkien kuullen:

— Missä päin teidän vanhempanne asuvat?

— Liettuassa, — vastasi Mellechowicz punastuen.

— Liettua on laaja maa. On melkein samaa kuin jos olisitte vastannut minulle: valtakunnassamme.

— Nyt se ei enää ole valtakuntaamme, sillä ne seudut ovat eronneet. Vanhemmillani on maatila Smolenskin läheisyydessä.

— Minullakin oli siellä melkoisia tiluksia, jotka perin eräältä lapsettomalta sukulaiseltani, mutta katsoin parhaaksi luopua niistä ja pitää valtakuntamme puolta.

— Aivan niin teen minäkin, — vastasi Mellechowicz.

— Hyvin teettekin! — sanoi siihen Basia.

Mutta Snitko kuunnellessaan keskustelua kohautteli hiukan olkapäitään aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Jumala tiennee, mikä sinä olet miehiäsi ja mistä peräisin!"

Sen huomattuaan Zagloba kääntyi uudestaan Mellechowiczin puoleen.

— Entä, — kysyi hän, — tunnustatteko Kristusta vai elättekö, älkää panko sanojani pahaksi, saastaisuudessa?

— Olen kääntynyt kristinuskoon ja sentähden minun oli jätettävä isäni.

— Jos jätitte hänet sen takia, niin sen sijaan Herra Jumala ei jätä teitä, ja ensimmäinen todistus hänen suopeudestaan on, että saatte juoda viiniä, jota harhaoppien vallassa eläen ette olisi oppinut tuntemaankaan.

Snitko rupesi nauramaan, mutta Mellechowiczia eivät näyttäneet miellyttävän hänen persoonaansa ja syntyperäänsä koskevat kyselyt, sillä hän tuli uudelleen juron näköiseksi.

Zagloba ei kuitenkaan paljonkaan välittänyt siitä, varsinkin kun nuori tataarilainen ei häntä kovinkaan miellyttänyt, muistuttipa toisinaan, ei tosin kasvoiltaan, vaan eleiltään ja katseiltaan, kasakkain kuuluisaa päällikköä Bohunia. Silloin tarjottiin päivällinen. Loppuosa päivästä meni matkavalmisteluihin. Matkaan lähdettiin päivän sarastaessa, miltei yöllä, jotta päästäisiin päivässä Chreptiowiin.

Kuormia kertyi useita, sillä Basia oli päättänyt viedä runsaasti ruokavaroja Chreptiowiin; kuormien jäljessä asteli myös suuri joukko runsaasti kuormattuja kameeleja ja hevosia notkuen ryynien ja savustettujen lihojen painosta; jonon loppupäässä kulki muutamia kymmeniä arohärkiä ja lammaskatras. Kulkueen etunenässä oli Mellechowicz miehineen, kun taas rakuunat ratsastivat umpivaunujen läheisyydessä, joissa istui Basia ja Zagloba.

Basian mieli teki kovin nousta oman ratsunsa selkään, mutta vanha aatelismies pyysi häntä olemaan edes matkan alussa sitä tekemättä.

— Jos istuisit rauhallisesti, — sanoi hän, — niin en panisi vastaan, mutta sinähän alat pyrkiä edelle ja annat hevosen laukata, eikä se sovi päällikön rouvalle.

Basia oli onnellinen ja iloinen kuin lintunen. Naimisiin menosta asti oli hänellä ollut elämässään kaksi suurta toivomusta: toinen oli, että hän lahjoittaisi Michalille pojan; toinen, että saisi asua vaikkapa vain vuoden pienen ritarin kanssa jossakin leirissä, joka olisi Villien Kenttien läheisyydessä, ja elää siellä erämaan rauhassa sotilaitten elämää, olla mukana sodissa ja seikkailuissa, ottaa osaa retkeilyihin, nähdä omin silmin ne arot, kokea ne vaarat, joista oli niin paljon kuullut jo lapsena. Hän oli haaveillut siitä jo tyttösenä, ja nyt nuo haaveet olivat toteutumassa, vieläpä rakastetun miehen ja valtakunnan kuuluisimman retkeilijän rinnalla, josta sanottiin, että hän saa vihollisen kaivetuksi esille vaikka maan alta.

Nuorella everstinrouvalla oli se tunne, kuin hänellä olisi siivet hartioissaan, ja niin suuri riemu täytti hänen rintansa, että toisinaan hänen mielensä teki huutaa ja hyppiä, mutta häntä pidätti ajatus, että oli oltava arvokas. Hän päätti olla vakava ja päästä sotilaitten suureen suosioon.

Nämä ajatuksensa hän uskoi Zagloballe. Tämä naurahti ymmärtäväisesti ja sanoi:

— Siellä sinusta tulee kaikkien silmäterä ja huomattava henkilö, se on varmaa! Nainen leirissä, — sepä onkin harvinaisuus!...

— Ja tarpeen tullen olen heille esimerkkinäkin.

— Missä?

— Urhoollisuudessa! Yksi asia vain minua peloittaa: Chreptiowin tuolla puolen on vielä joukkoja Mohilowissa ja Raszkowissa aina Jahorlikoviin asti, niin että tataarilaisia kenties emme saa nähdä edes lääkeannoksen vertaa.

— Minä taas pelkään vain juuri sitä, — en tietenkään itseni vuoksi, vaan sinun takiasi, — että saamme nähdä niitä liian usein, huuletko sinä, että tataarilaisjoukot katsovat velvollisuudekseen mennä ehdottomasti Raszkowiin ja Mohilowiin? Ne voivat tulla suoraan idästä, aroilta, tai kulkea myös Moldaun-puolista Dniestrin rantaa ja mennä valtakuntamme rajan yli mistä haluavat, vaikkapa Chreptiowin takana olevan vuoren yli. Ainoastaan jos leviäisi tieto, että minä asustan Chreptiowissa, he karttelisivat sitä paikkaa, sillä minut he tuntevat jo vanhastaan.

— Eivätkö he sitten tunne Michalia? Eivätkö he muka karttaisi Michalia?

— Häntäkin karttelevat, paitsi jos tulevat hyvin runsaslukuisina, mikä kyllä voi tapahtua. Itsekin hän etsii heitä käsiinsä.

— Niinpä niin, siitä olenkin ollut varma! Onko siellä Chreptiowissa jo oikeata erämaata? Kun se on niin lähellä!

— Oikeampaa ei voi ollakaan. Muinoin, nuoruuteni päivinä, se oli asuttua seutua. Saattoi ajaa majalta majalle, kylästä kylään, kauppalasta toiseen. Tunsin ne seudut, olin siellä! Muistan, kun Uszyca oli niin sanottu pääkaupunki. Herra Koniecpolski, isä, nimitti minut sinne staarostaksi. Mutta sitten tapahtui rosvojen hyökkäys ja kaikki muuttui raunioiksi. Kun olimme noutamassa Halszka Skrzetuskaa, niin ne seudut olivat jo erämaata, ja senjälkeen ovat tataarilaisjoukot kaksikymmentä kertaa kulkeneet siitä... Nyt on herra Sobieski uudelleen vallannut nuo seudut kasakoilta ja tataarilaisilta aivan kuin suden kidasta... Mutta ihmisiä on siellä vielä vähän, vain rosvot oleilevat rotkoissa...

Zagloba alkoi katsella ympäristöä ja nyökytellä päätään muistellen muinaisia aikoja.

— Hyvä Jumala, — sanoi hän, — silloin, kun menimme noutamaan Halszkaa, tuntui minusta, että olin jo vanhus, mutta nyt ajattelen olleeni nuori, sillä siitä on lähes neljäkolmatta vuotta. Michal oli silloin vielä maitoparta eikä hänellä ollut ylähuulellaan enemmän karvoja kuin minulla on kourassani. Mutta niin tarkoin on tämä seutu mielessäni, kuin se olisi ollut eilen. Viidakot ja metsät ovat vain kasvaneet suuremmiksi sen jälkeen kuin agricolae ovat siirtyneet pois...

Kitaigrodin tuolla puolen he tulivat suureen saloon, jommoisten peitossa se tienoo siihen aikaan enimmäkseen oli.

Siellä täällä kuitenkin, etupäässä Studziennicen seuduilla, levisi myös avoimia kenttiä, ja he näkivät Dniestrin rannan ja joen toisella puolen maan, joka ulottui aina niille kukkuloille saakka, jotka rajoittivat näköpiiriä.

Heidän kulkuaan vaikeuttivat syvät rotkot, villien eläinten ja villien ihmisten tyyssijat. Ne olivat toisinaan kapeita ja jyrkkiä, toisinaan avarampia, loivarinteisiä ja tiheää metsää kasvavia.

Mellechowiczin lipekiläiset painautuivat niihin varovasti, ja kun matkueen loppupää vielä oli korkealla jyrkänteellä, oli sen alkupuoli kuin maan sisään painunut. Usein oli Basian ja Zagloban pakko nousta pois ajopeleistä, sillä vaikka Wolodyjowski oli jotenkuten korjauttanut tietä, niin siinä oli kuitenkin vaarallisia käänteitä. Rotkojen pohjalla oli lähteitä tai virtaili solisten kivien lomassa vuolaita puroja, jotka saivat keväällä vetensä aron lumista.

Vaikka aurinko paahtoi vielä metsässä ja arolla voimakkaasti, niin piili näissä kivirotkoissa jäätävä kylmyys ja iski yht'äkkiä matkamiehiin. Metsä peitti kalliorinteitä ja ulottui vielä reunoillekin, synkkänä ja mustana, aivan kuin olisi tahtonut varjella noita syviä rotkoja auringon kultaisilta säteiltä. Paikoittain oli kuitenkin melkoisia jaksoja siitä rikkinäisinä rykelminä, puut kaadettuina, kantoja sikin sokin päällekkäin heitettynä, oksat karsittuina ja läjiin pantuina, aivan kuivettuneina tai keltaisten lehtien ja neulasten peittäminä.

— Mikä tuolle metsälle on tullut? — kysyi Basia Zaglobalta.

— Osittain ne voivat olla vanhoja varustuksia, joita ovat tehneet joko muinaiset asukkaat tataarilaisia vastaan tai rosvot suojakseen meidän joukkojamme vastaan; paikoittain taas Moldaun myrskytuulet tekevät tämmöistä jälkeä metsässä. Niissä tuulenpyörteissä, kuten vanhat ihmiset kertovat, temmeltävät kummitukset tai suorastaan paholaiset.

— Oletteko joskus nähnyt paholaisten temmellystä?

— En oikeastaan ole nähnyt, mutta olen kuullut, kuinka pirut huutelivat toisilleen iloissaan: "u-haa! u-haa!" Kysy Michalilta, sillä hän kuuli myös.

Vaikka Basia oli rohkea, niin hän kuitenkin hiukan pelkäsi pahoja henkiä ja alkoi senvuoksi siunata itseään.

— Kamalaa seutua! — sanoi hän.

Ja todellakin oli eräissä rotkoissa kamalaa, sillä niissä ei ollut ainoastaan pimeä, vaan vallitsi myös kaamea hiljaisuus.

Tuuli ei puhaltanut, puitten lehdet ja oksat eivät kahisseet; kuului vain hevosten astuntaa ja pärskähtelyä, ajopelien ratinaa ja huutoja, joita ajomiehet päästelivät vaarallisissa paikoissa. Väliin pistivät tataarilaiset tai rakuunat lauluksi, mutta itse erämaasta ei kuulunut ainoatakaan ihmisen tai eläimen äännähdystä.

Jos rotkot tekivätkin synkän vaikutuksen, niin sensijaan varsinainen vuoristo sielläkin, missä oli metsiä, avautui hauskana matkueen silmien eteen. Oli tyyni syksyinen sää. Aurinko kulki yli sinertävän aron ainoankaan pilvenhattaran sitä himmentämättä ja valoi runsaasti loistettaan kallioille, kentille ja metsille. Siinä loisteessa näyttivät männyt punaisilta ja kullanvärisiltä, ja hämähäkinverkkojen langat, joita oli kiinnitetty puitten oksiin, kortteisiin ja ruohoihin, kimmelsivät niin kirkkaasti, kuin olisivat olleet itsekin auringon säteistä kehrättyjä.

Lokakuu oli jo painumassa puoleen, ja siksi oli suuri määrä lintuja, varsinkin kylmälle arkoja, alkanut jo siirtyä Puolasta Mustanmeren seuduille; taivaalla näkyi sekä kurkiparvia, jotka lensivät kovaa ääntä pitäen, että myös villihanhia ja sorsia.

Siellä ja täällä leijaili korkealla taivaan siinnossa siivet levällään ilman asukkaille peloittavia kotkia; paikoittain saaliinhimoiset haukat tekivät hitaasti kaarroksiaan. Mutta ei puuttunut, varsinkaan kentillä, niitäkään lintuja, jotka kestävät talven kylmyyden ja ilokseen piileskelevät korkeassa ruohikossa.

Tavan takaa pyrähteli lipekiläisten hevosten kavioitten viereltä äänekkäästi ruosteenvärisiä pelto pyyparvia; muutaman kerran Basia näki, joskin kaukaa, myöskin vahtimassa olevia kanakurkia, mikä näky sai hänen poskensa hehkumaan ja silmänsä loistamaan.

— Noita me metsästämme Michalin kanssa koirilla! — huusi hän taputtaen käsiään.

— Jos sinun miehesi olisi kotona nuhjailija, — sanoi Zagloba, — niin pianpa tuollainen vaimo saisi hänen partansa harmaantumaan. Mutta minäpä tiesin, kenelle minun oli sinut annettava. Joku toinen olisi edes kiitollinen, mitä?

Basia suuteli heti Zagloban molempia poskia. Zagloba tuli hellälle mielelle ja sanoi:

— Vanhoilla päivillä on rakastava sydän ihmiselle yhtä mieluinen kuin lämmin uuninpankko.

Sitten hän vaipui ajatuksiinsa ja lisäsi:

— On ihmeellistä, miten olen niin koko elämäni ajan pitänyt naisista, ja jos olisi sanottava miksi, niin en tiedä itsekään, sillä onhan tuo peijakkaan suku sekä petollista että huikentelevaista... Kenties vain siksi, että he ovat niin heikkoja kuin lapset, sillä kun vain jokin vääryys tapahtuu kenellekään heistä, niin sydämeni ihan vikisee säälistä. Halaa minua vielä, kas noin!

Basia olisi mielellään syleillyt vaikka koko maailmaa ja siksi hän täytti heti Zagloban toivomuksen, ja he jatkoivat matkaa erinomaisen hyvätuulisina. Kuljettiin sangen hitaasti, sillä matkueen loppupäässä olevat härät eivät voineet astella sen nopeammin ja vaarallista olisi ollut ne jättää näihin metsiin pienen miesjoukon turviin.

Kuta lähemmäksi Uszycaa tultiin, sitä epätasaisemmaksi muuttui seutu, sitä kolkommaksi erämaa, sitä syvemmiksi rotkot. Vähän väliä sattui jotakin kuormille tai hevoset alkoivat vikuroida, mikä tuotti paljon vaivaa. Vanha maantie, joka aikoinaan oli vienyt Mohilowiin, oli parinkymmenen vuoden aikana päässyt metsittymään, niin että sen ura näkyi vain paikoitellen, joten oli turvauduttava sotajoukkojen liikkuessa syntyneisiin polkuihin. Ne veivät usein harhaan ja olivat vaikeakulkuisia. Sattui tapaturmiakin.

Lipekiläisten etunenässä ratsastavan Mellechowiczin hevonen kompastui jyrkänteellä ja putosi kivikkoiseen rotkoon saattaen ratsastajan vaaraan. Mellechowicz sai niin voimakkaan tärähdyksen päälakeensa, että meni tainnoksiin.

Basia ja Zagloba siirtyivät silloin heti ratsujen selkään, ja nuori päällikönrouva käski panemaan tataarilaisen vaunuihin ja kuljettamaan häntä niissä varovasti. Sen jälkeen hän pysähdytti matkueen jokaisen lähteen kohdalla ja laittoi hänen päänsä ympärille omin käsin kylmässä lähdevedessä kasteltuja kääreitä. Mellechowicz makasi jonkin aikaa silmät suljettuina, mutta viimein hän avasi ne, ja kun Basia kumartuneena hänen ylitseen alkoi kysyä hänen vointiaan, niin hän, sen sijaan että olisi vastannut, tarttui Basian käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.

Hetken kuluttua hän kuitenkin, aivan kuin olisi koonnut ajatuksiaan ja tullut tajuihinsa, vastasi vähä venäjän kielellä:

— Oi, on niin hyvä, ettei pitkään aikaan ole ollut niin!

Näin matkattiin koko päivä. Aurinko alkoi viimein punoittaa ja painautui hyvin suurena Moldaun puolelle. Dniestr alkoi välkkyä kuin tulinauha, mutta idästä, Villeiltä Kentiltä, läheni hiljalleen pimeys. Chreptiowiin ei enää ollut kovin pitkä matka, mutta hevosten piti saada levähtää ja sentähden pysähdyttiin pitemmäksi aikaa.

Yksi ja toinen rakuunoista alkoi laulella iltarukouslauluja, lipekiläiset astuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan lampaannahkoja ja alkoivat rukoilla polvistuneina, kasvot itään päin käännettyinä. Heidän äänensä kuuluivat väliin kovempina, väliin hiljaisempina; väliin kaikui koko riveistä: "Allah! Allah!", väliin he taas vaikenivat, nousivat seisomaan kädet kohotettuina kasvojen tasalle ja vaipuivat rukoukseen toistellen vain silloin tällöin uneliaasti ja ikäänkuin huoaten: "Lohitšmen, ah, Lohitšmen!" Auringon säteet lankesivat heidän kasvoilleen yhä punaisempina, tuli tuulahdus lännestä ja sen mukana samassa voimakasta kahinaa puihin, aivan kuin nekin olisivat tahtoneet ennen yön tuloa kunnioittaa sitä, joka sytyttää pimeälle taivaalle tuhannet tuikkivat tähdet.

Basia katseli hyvin kiinnostuneena lipekiläisten rukoilua, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että noin monta kelpo nuorukaista vaivoja täynnä olleen elämän jälkeen joutuu kuollessaan helvetin tuleen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun pysyvät vapaaehtoisesti paatumuksessaan, vaikka ovat joka päivä tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunnustavat oikeata uskoa.

Zagloba, joka oli tämmöisiin asioihin paremmin tottunut, kohautti vain olkapäitään Basian hurskaille huomautuksille ja sanoi:

— Ei noita peijakkaita muutenkaan päästettäisi taivaaseen, jotta eivät toisi sinne mukanaan saastaisia syöpäläisiä.

Sitten hän otti renkipojan avulla ylleen karitsannahkaisen turkin, joka oli mainio illan kylmyyttä vastaan, ja käski lähtemään matkaan. Mutta tuskin oli lähdetty liikkeelle, kun vastapäätä olevalle kukkulalle ilmestyi viisi ratsastajaa.

Lipekiläiset väistyivät heti syrjään näiden tieltä. — Michal! — huudahti Basia nähdessään etumaisena ratsastavan.

Se oli todellakin Wolodyjowski, joka oli muutamin hevosin lähtenyt vaimoaan vastaan.

Riennettyään toistensa luo puolisot alkoivat tervehtiä toisiaan suuren riemastuksen vallassa ja senjälkeen kertoa toisilleen, mitä kummallekin oli tapahtunut.

Basia kertoi, miten matka oli sujunut ja miten Mellechowicz oli pahasti kolahtanut kiveen. Pikku ritari taas teki selkoa toimistaan Chreptiowissa, jossa hänen vakuutustensa mukaan kaikki jo oli valmiina ja vain odotti tulijoita, sillä viisikymmentä kirvesmiestä oli kolmen viikon aikana työskennellyt rakennustoimissa.

Tämän keskustelun aikana rakastunut herra Michal kurottautui vähän väliä satulastaan ja syleili nuorta vaimoaan, joka ei näyttänyt kovinkaan panevan pahakseen sitä, sillä hän ratsasti edelleen miehensä vieressä niin, että hevosten kupeet miltei hankasivat toisiaan.

Matkan pää oli jo lähellä. Yö oli ihana, sillä kuu valoi suurena ja kirkkaana valoaan. Se kalpeni kuitenkin sikäli kuin se kohosi arolta korkealle taivaalle, ja viimein sen loisteen himmensi kirkas punerrus, joka kipinöitsevänä leimahti matkueen eteen.

- Mitä tämä on? — kysyi Basia.

— Saat nähdä, — sanoi Wolodyjowski ja hänen viiksensä liikkuivat, — heti kun olemme kulkeneet tuon metsikön läpi, joka erottaa meidät Chreptiowista.

— Onko siinä jo Chreptiow?

— Näkisit sen kuin kämmenellä, jolleivät puut olisi edessä.

He ratsastivat pikku metsikköön, mutta ennenkuin olivat kulkeneet sen läpi, näkyi sen toisessa päässä joukko tulia, jotka olivat kuin kiiltomatoja tai tuikkivia tähtiä. Nuo tähdet alkoivat lähestyä hyvin nopeasti ja yht'äkkiä rupesi koko metsä kaikumaan kovista huudoista:

— Vivat meidän rouvamme! Vivat jalosukuinen päällikön rouva. Vivat! Vivat!

Ne olivat sotamiehiä, jotka riensivät tervehtimään Basiaa. Satoja tulijoita sekaantui yht'äkkiä lipekiläisten joukkoon, jokaisella oli kädessään pitkän seipään nenässä palava tervaspuu, joka oli pantu seipään päähän halaistuun rakoon. Joillakuilla oli seipään nenässä rautaiset tulisoihdut, joista tippui palavaa pihkaa aivan kuin pitkiä tulikyyneleitä.

Basian ympäröi suuri joukko kasvoja, jotka olivat pitkäviiksisiä, tuimia, hieman hurjia, mutta ilosta säteileviä. Suurin osa niistä ei ollut nähnyt Basiaa koskaan, monet olivat kuvitelleet saavansa nähdä vakiintuneen naisen, ja heidän ilonsa oli sitäkin suurempi, kun näkivät miltei tyttösen, joka ratsastaen valkoisella hevosella kumarteli kiitollisena joka puolelle raikkaine pikku kasvoineen, iloisena ja samalla hyvin hämillään niin odottamattomasta vastaanotosta.

— Kiitän teitä! — sanoi Basia. — Tiedän, ettei se ole minun tähteni...

Mutta hänen hopeanheleä äänensä hukkui vivat-huutoihin, jotka saivat koko metsän tärisemään.

Podolian kenraalin lippukunnan miehet ja Przemyslin aatelismarsalkan väki, Motowidlon kasakat, lipekiläiset ja tšeremissit sekaantuivat toistensa joukkoon. Jokainen tahtoi nähdä everstinrouvaa, päästä hänen läheisyyteensä; innokkaimmat suutelivat hänen hameensa helmaa tai jalustimessa olevaa jalkaa. Noille puolivilleille sotijoille, jotka olivat tottuneet sotaretkiin, ihmisten pyydystelyyn, verenvuodatukseen ja taisteluihin, hän oli harvinainen ilmiö, niin uusi, että heidän katsellessaan häntä heidän kovat sydämensä tunsivat liikutusta, ja uusia, outoja tunteita heräsi rinnassa. He olivat saapuneet häntä tervehtimään rakkaudesta Wolodyjowskiin, tahtoen tuottaa tälle ilon, kenties tätä mairitellakseenkin, mutta yht'äkkiä valtasi liikutus heidät itsensä. Nuo hymyilevät, suloiset ja viattomat kasvot loistavine silmineen ja leviävine sieraimineen tulivat heille rakkaiksi yhdessä hetkessä. "Siinä on poikamme!" — huusivat vanhat kasakat, todelliset arosudet. "Keruubilta näyttää, herra päällikkö!" "Aamurusko! Sulo kukkanen!" — huusivat toverit. — "Jokainen vuorostamme kaadumme hänen puolestaan!" Tšeremissit taas maiskuttivat suutaan pannen kätensä rinnalleen ja toistelivat: "Allah! Allah!..."

Wolodyjowski oli suuresti liikutettu ja iloinen, pani kätensä puuskaan ja oli ylpeä Basiastaan. Huudot kaikuivat yhtämittaa. Matkue tuli viimein ulos metsästä ja tulijat näkivät edessään mahtavia puurakennuksia, joita oli kaaressa vuoren rinteellä toinen toistaan ylempänä. Se oli Chreptiowin sota-asema, joka näkyi yhtä selvästi kuin päivällä, sillä aitauksen sisäpuolella roihusi isoja rovioita, joihin oli heitelty kokonaisia puunrunkoja. Mutta torikin oli täynnä nuotioita, kuitenkin pienempiä, ettei syttyisi tulipalo.

Sotamiehet sammuttivat nyt soihtunsa, mutta sensijaan jokainen sieppasi hartioiltaan musketin tai muun tuliluikun ja laukaukset alkoivat pamahdella tervehdykseksi rouvalle.

Aitauksen sisäpuolella oli myös soittokuntia: puolalainen sotilastorvisoittokunta, kasakkain vaskirummuista ja monikielisistä soittimista muodostettu soittokunta ja viimein lipekiläinen soittokunta, joissa tataarilaiseen tapaan sorapillit olivat pääsoittimena. Sotamiesten koirain haukunta ja pelästyneen karjan mylvinä lisäsivät vielä melskettä.

Saattojoukko oli nyt jäänyt taakse, ja etunenässä ratsasti Basia, toisella puolellaan miehensä, toisella Zagloba.

Portti oli kauniisti koristettu kuusen oksilla, ja siinä näkyi talilla voidelluilla ja sisäpuolelta valaistuilla rakkokalvoilla kirjoitus mustin kirjaimin:

    Runsaasti Cupido teille onnen hetkiä suokoon!
    Crescite, multiplicamini! Sitä kohtalo tuokoon!

— Vivant! Floreant! — huusivat sotamiehet, kun pieni ritari ja Basia pysähtyivät lukemaan kirjoitusta.

— Herra nähköön! — sanoi Zagloba. — Olenhan minäkin oikeastaan tänne saapunut vieras, mutta jos tuo toivotus, että lisääntyisimme, koskee myös minua, niin syökööt minut korpit, jos tiedän, miten minun olisi se otettava.

Mutta Zagloba huomasi kohta erikoisen transparangin, joka oli häntä varten, ja luki siitä suureksi ilokseen:

    Eläköön, eläköön Onufry Zagloba jalo,
    ritarisäätymme kaunistus sekä valo!

Wolodyjowski tuli sangen hyvälle tuulelle ja antoi tuoda sotamiesten kestitykseksi paloviinaa nassakan toisensa jälkeen. Teurastettiin myös muutamia härkiä ja alettiin heti paistaa niitä nuotioissa. Kestitys oli runsasta: myöhään yöhön kajahteli leiristä huutoja ja musketin laukauksia, ja kauhu valtasi rotkoihin piiloutuneet maankiertäjät.

VII.

Wolodyjowski ei ollut joutilaana leirissään, ja hänen miehensä olivat yhtämittaa työssä. Sata miestä, toisinaan vielä vähemmänkin, jäi varusväeksi Chreptiowiin, muu väki oli yhtäpäätä retkeilemässä. Parhaat joukot komennettiin tutkimaan Uszycan rotkot, ja ne elivät kuin todellisessa sodassa, sillä rosvojoukot, usein sangen lukuisinakin, pitivät lujasti puoliaan ja usein täytyi ryhtyä niiden kanssa aivan järjestettyyn taisteluun. Tämmöiset sotaretket kestivät muutamia, jopa muutamia kymmeniä päiviä; pienempiä joukkoja lähetti herra Michal aina Braclawiin asti sekä tietojen hankintaan Doroszenkon joukkojen luo. Näiden Wolodyjowskin lähettämien retkeilijäin tehtävänä oli urkkijain hankkiminen ja siis sellaisten pyydystäminen arolla; toiset menivät Dniestrin jokilaaksoon, Mohilowiin ja Jampoliin, ylläpitääkseen yhteyttä näissä paikoissa olevien päälliköitten kesken; toiset tekivät tiedusteluretkiä päinvastaisella puolella, toiset rakentelivat siltoja, korjailivat muinoista valtatietä.

Maa, jossa oli vallinnut niin huomattava liike, rauhoittui vähitellen; rauhallisluontoisemmat asukkaat, jotka eivät olleet erikoisemmin mieltyneet rosvoiluun, palasivat vähitellen hylättyihin asumuksiinsa, ensin salavihkaa, sitten yhä rohkeammin. Itse Chreptiowiinkin tuli muutamia juutalaisia käsityöläisiä; toisinaan pistäytyi sinne huomattava armeenialainen kauppiaskin, mutta useammin kävi siellä rihkamakauppiaita; syystä toivoi Wolodyjowski, että jos Jumala ja hetmani antavat hänen jäädä sinne pitemmäksi aikaa, nämä villiintyneet seudut tulevat aikaa myöten aivan toisen näköisiksi. Tätä nykyä oli olemassa vasta alkua siihen, paljon oli vielä tehtävää; tiet eivät vielä olleet turvallisia; julkea väestö lyöttäytyi mieluummin rosvoihin kuin sotaväkeen ja piiloutui vähäisestäkin syystä uudelleen vuorten onkaloihin; Dniestrin kahluupaikkojen kautta tuli usein roistojoukkoja, joihin kuului valakialaisia, kasakoita, unkarilaisia, tataarilaisia ja Jumala tiesi mitä kaikkea väkeä; ne tekivät ryöstöretkiä maassa hyökäten tataarilaiseen tapaan kylien ja kauppalain kimppuun ja anastaen kaikki, mitä irti saivat; ei hetkeksikään vielä voinut näissä seuduissa laskea sapelia kädestään eikä ripustaa muskettiaan naulaan, mutta alku oli kuitenkin jo tehty, ja tulevaisuus lupasi muodostua suotuisammaksi.

Kaikkein huolellisimmin oli tarkattava, mitä idässä oli tekeillä. Doroszerikon pääjoukosta ja sen apujoukoista nimittäin lähti tavan takaa isompia tai pienempiä retkeilijäparvia puolalaisten päällikköjen johdolla ja ne hävittivät ja polttivat seutua. Mutta koska nämä rosvojoukot ainakin näennäisesti toimivat aivan omin päin, niin Wolodyjowski tuhosi ne pelkäämättä, että vetäisi maahan suuremman myrskyn, ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan etsi itse niitä aroilla käsiinsä niin hyvällä menestyksellä, että ajan mittaan peloitti pois rohkeimmatkin ryöstöretkeilijät.

Sillävälin Basia emännöi Chreptiowissa.

Häntä miellytti suuresti tuo sotilaselämä, jommoista hän ei siihen asti ollut koskaan nähnyt näin läheltä: liike, retket, paluu sotatoimista, vankien näkeminen. Hän ilmoitti Wolodyjowskille, että ainakin yhdellä sotaretkellä hänenkin täytyi saada olla mukana; mutta toistaiseksi hänen oli tyydyttävä siihen, että toisinaan arohevosella ratsastaen oli miehensä ja Zagloban kanssa tutkimassa Chreptiowin ympäristöjä; näillä retkillä he pyydystelivät koirien avulla kettuja ja kanakurkia; toisinaan vilahti susi esille ruohikosta ja lähti laukkaamaan pitkin aavikkoa, sitä ajettiin takaa, ja Basia, jos mahdollista, oli etunenässä, aivan koirien kintereillä, jotta voisi ensimmäisenä käydä ahdistetun pedon kimppuun ja ampua paukauttaa sitä punaisten silmien väliin.

Zagloba piti enimmän haukoilla metsästämisestä, ja upseereilla olikin muutamia pareja sangen hyviä haukkoja.

Basia oli hänen mukanaan, mutta herra Michal lähetti salaa Basian jälkeen muutamia miehiä olemaan tarpeen tullen apuna, sillä vaikka Chreptiowissa aina tiedettiinkin, mitä arolla parinkymmenen penikulman päähän asti oli tekeillä, niin herra Michal tahtoi kuitenkin olla varovainen.

Sotamiehet alkoivat päivä päivältä pitää yhä enemmän Basiasta, sillä hän piti hyvää huolta heidän ruoastaan ja juomastaan sekä hoiti sairaita ja haavoittuneita.

Yksinpä synkkä Mellechowiczkin, jonka pää yhä edelleen oli kipeä ja jonka sydän oli kovempi ja villimpi kuin muiden, ilostui nähdessään hänet. Vanhat sotamiehet olivat innoissaan sen johdosta, että Basia oli niin uljaan rohkea ja niin hyvin ymmärsi sota-asioita.

— Jos ei Pikku Haukkaa olisi olemassa, — sanoivat he, — niin tämä voisi ottaa päällikkyyden ja mielelläänpä uhraisi henkensä sellaisen johtajan palveluksessa.

Sattui toisinaan niinkin, että kun Wolodyjowskin poissa ollessa ilmeni jotakin epäjärjestystä virantoimituksessa, Basia torui sotamiehiä, ja hänelle osoitettiin suurta tottelevaisuutta; vanhat soturit ottivat hänen lausumansa moitteen enemmän sydämelleen kuin ne rangaistukset, joita heille määräsi virkaintoinen herra Michal kurinpitorikoksista.

Hyvä kuri vallitsi aina joukoissa, sillä ruhtinas Jeremin koulussa opetuksensa saanut Wolodyjowski osasi pitää sotamiehet kovilla, mutta Basian tultua joukoissa vielä jonkin verran ilmenevä tapojen viileys lauhtui. Jokainen koetti olla hänelle mieliksi, jokainen tahtoi vähentää hänen vaivojaan ja edistää hänen rauhaansa, ja senvuoksi vältettiin kaikkea, mikä olisi häntä kiusannut.

Mikolaj Potockin kevyessä joukossa oli paljon kokeneita ja hienokäytöksisiä miehiä, jotka tosin olivat villiintyneet kauan kestäneissä sodissa ja retkeilyillä, mutta olivat kuitenkin kunnollista seuraa. Nämä yhdessä muihin lippukuntiin kuuluvien upseerien kanssa viettivät usein iltaa everstin luona kertoillen muinaisista tapahtumista ja sodista, joihin itse olivat ottaneet osaa. Heidän seurassaan oli Zagloba pääpukarina. Hän oli vanhin, oli enimmän nähnyt ja tehnyt paljon kepposia, mutta kun hän tyhjennettyään moniaita pikareja torkahti mukavaan, sahviaanipäällyksiseen nojatuoliin, joka oli vartavasten pantu hänen käytettäväkseen, niin alkoivat muut puhella. Olipa heillä kertomistakin, sillä joukossa oli Ruotsissa ja Moskovassa käyneitä; oli niitäkin, jotka olivat eläneet nuoruusvuotensa Siczissä ennen Chmielnickin aikoja; oli sellaisiakin, jotka olivat aikoinaan vankeina Krimissä paimentaneet lampaita; sellaisia, jotka vankeina olivat Bahtšisaraissa kaivaneet kaivoja; sellaisiakin, jotka olivat olleet Vähässä Aasiassa; niitä, jotka olivat Arkipelagilla soutaneet turkkilaisia kaleerilaivoja; oli sellaisiakin, jotka olivat Jerusalemissa rukoilleet Kristuksen haudan ääressä; sellaisia, jotka olivat kokeneet kaikenlaisia seikkailuja ja kaikenlaisia onnettomuuksia ja palanneet lippujen alle puolustaakseen elämänsä loppuun asti, viimeiseen hengenvetoon, näitä rajamaita, joiden takia paljon verta oli vuodatettu.

Kun marraskuussa illat pitenivät ja laajalla arolla oli rauhallista, koska ruoho oli lakastunut, kokoonnuttiin everstin taloon joka päivä. Siellä kävi kasakkain päällikkö Motowidlo, vähävenäläinen syntyjään, ylen laiha mies ja pitkä kuin seiväs, ei enää nuori, mies, joka oli kaksikymmentä vuotta yhtä päätä ollut sodassa; siellä kävi myös Deyma, Ubyszin surmaajan veli; heidän mukanaan tuli Muszalski, aikoinaan mahtava mies, joka oli nuorena joutunut sotavangiksi, soutanut turkkilaisia kaleerilaivoja, vankeudesta paettuaan menettänyt omaisuutensa ja kosti sapeli kädessä muhamettilaisille kärsimänsä vääryydet. Hän oli verraton jousella ampuja ja saattoi pyydettäessä ampua nuolella haikaran korkealta lennosta. Siellä kävi myös kaksi kuulua retkeilijää, Wilga ja Nienaszyniec, eteviä sotureita, sekä Hromyka ja Bawdynowicz ja paljon muita. Kun nämä alkoivat kertoa ja sanat satelivat tiheään, niin kuulija näki edessään koko itämaat: Bahtšisarain ja Stambulin ja minareetit ja väärän profeetan pyhäköt, Bosporin siniset aallot ja suihkulähteet ja sulttaanin palatsin, väkijoukon kuhinan kivisessä kaupungissa, sotaväen, janitšaarit, dervišit ja koko tuon peloittavan ja samalla kaikin sateenkaaren värein heloittavan heinäsirkkaparven, jolta Puola verisin rinnoin suojeli Ukrainan ja sitten koko Euroopan ristejä ja kirkkoja.

Vanhat soturit istuivat piirissä avarassa huoneessa aivan kuin haikaraparvi, joka lennosta uupuneena istahtaa jollekin hautakummulle arolla ja vilkkaasti ääntelee.

Uunissa paloi pihkaisia halkoja, jotka valaisivat kirkkaasti koko huoneen. Moldaulaista viiniä oli Basian käskystä kuumenemassa tulella, ja palvelijat ammentelivat sitä tinakauhoilla tarjoillen ritareille. Seinän takaa kuului vartijain huuteluja; sirkat, joiden olemassaoloa Wolodyjowski valitteli, sirittivät huoneessa, ja toisinaan vinkui sammalella tilkityissä seinien raoissa marraskuun tuuli, joka puhalsi pohjoisesta ja tuli yhä kylmemmäksi. Tuollaisina kylminä iltoina oli mieluisaa istua hyvässä ja valoisassa huoneessa ja kuunnella ritarien kertomuksia seikkailuistaan.

Eräänä tuollaisena iltana kertoi herra Muszalski seuraavaa:

— Ottakoon Korkein pyhään suojelukseensa koko valtakuntamme, meidät kaikki ja meidän joukossamme erikoisesti täällä läsnä olevan rouvan, päällikkömme jalon puolison, jonka kirkkautta silmämme eivät ole kelvolliset katselemaan. En tahdo kilpailla herra Zagloban kanssa, jonka seikkailut saisivat itse Didon ja hänen suloiset hovinaisensa hämmästymään, mutta jos tahdotte cognoscere meas vaiheitani, niin en tahdo vitkastella, etten loukkaisi arvoisaa seuraa.

Nuoruudessani perin melkoisen maatilan Ukrainassa, Taraszczan läheisyydessä. Minulla oli myös kaksi äidiltä perimääni pikku kylää rauhallisessa seudussa, Jaslin läheisyydessä, mutta tahdoin asua isän tilalla ollakseni lähempänä tataarilaisia ja voidakseni helpommin joutua seikkailuihin. Sotainen haluni veti minua Sicziin, mutta siellä ei meikäläistä enää tarvittu; mutta Villeillä Kentillä oleskelin levottomien sielujen mukana ja viettäen hauskaa elämää. Hyvä oli minun olla maatilallani. Se vain harmitti minua suuresti, että minulla oli huono naapuri. Se oli tavallinen talonpoika Bialocerkowin seuduilta, joka oli nuorena ollut Siczissä, siellä palvelemalla saavuttanut atamaanin arvon ja oli joutunut kasakkain ylipäällikön lähettilääksi Warsovaan, jossa sai aatelisarvon. Hänen nimensä oli Dydiuk. Mutta tietäkää, että me polveudumme eräästä Musca nimisestä samnilaispäälliköstä. Musca merkitsee meidän kielellämme samaa kuin mucha (kärpänen). Tuo Musca tehtyään onnettomia sotaretkiä roomalaisia vastaan joutui Piastin pojan Ziemowitin hoviin, jolloin Ziemowit mukavuuden vuoksi alkoi nimittää häntä Muscalskiksi, mistä jälkipolvi sitten on muodostanut nimen Muszalski. Ollen noin huomattavaa syntyperää minä silloin tunsin suurta vastenmielisyyttä tuota Dydiukia kohtaan. Sillä tuo lurjus ei osannut pitää arvossa kunniaa, joka oli tullut hänen osakseen, eikä tajunnut aateliston paremmuutta kaikkiin muihin säätyihin verraten. Vieläpä hän teki pilkkaakin aatelisarvosta ja sanoi usein: "Onko minun varjoni tullut siitä isommaksi? Kasakka olen ollut ja kasakaksi jään, mutta teidän aateluudellenne ja kaikille puolalaismetkuillenne minä — kas näin..." En voi teille kertoa, minkä säädyttömän eleen hän teki tätä sanoessaan, sillä rouvan läsnäolo tekee sen kerrassaan mahdottomaksi. Minä tunsin hurjaa raivoa ja aloin sortaa häntä. Hän ei säikähtänyt, sillä hän oli rohkea mies, vaan maksoi minulle kaikki kiusantekoni koron kanssa takaisin. Hän olisi ollut valmis kaksintaisteluunkin, mutta minä en halunnut sitä, ottaen huomioon hänen alhaisen syntyperänsä. Vihasin häntä kuin ruttoa ja hän samaten minua. Kerran Taraszczyn torilla hän ampui minua; oli vähältä surmata minut, minä taasen sivalsin häntä päähän tapparalla. Kahdesti hyökkäsin hänen kimppuunsa palvelijoineni, kahdesti hän teki saman minulle roistojoukkojen avustamana. Ei hän mahtanut minulle mitään, mutta en minäkään hänelle. Aioin ryhtyä käräjöimään häntä vastaan, — pyh! Kuinka voi käydä oikeutta Ukrainassa, jossa kaupunkien rauniot vielä savusivat! Ken siellä ottaa heittiöitä avukseen, se voi antaa palttua koko valtakunnallemme. Näin teki hän loukaten lisäksi yhteistä äitiämme ja unohtaen kokonaan, että juuri tämä äiti oli kohottanut hänet aatelissäätyyn ja siten painanut hänet rintaansa vastaan, antanut hänelle etuoikeuksia, joiden johdosta hänellä oli hallussaan maata ja hän saattoi nauttia niin suurta vapautta, ettei hän minkään muun vallan alamaisena olisi päässyt osalliseksi sellaisesta. Jos olisimme voineet tavata toisiamme niinkuin ainakin naapurit, niin varmastikaan minulla ei olisi ollut puutetta todistusperusteista, mutta me emme tavanneet toisiamme muuten kuin tuliluikku toisessa ja miekka toisessa kädessä. Odium kasvoi minussa päivä päivältä, niin että lopulta olin keltainen vihasta. Ajattelin alati väin sitä, kuinka saisin hänet käsiini. Tunsin kyllä, että vihaaminen on synti, ja siksi tahdoinkin aluksi vain piiskalla tehdä kirjavaksi hänen nahkansa tuon hänen aateluuden halveksuntansa takia ja senjälkeen, annettuani hänelle kaikki hänen syntinsä anteeksi, kuten totisen kristityn sopiikin, antaa yksinkertaisesti ampua hänet kuoliaaksi...

Mutta Jumala oli päättänyt toisin.

Minulla oli kylän ulkopuolella hyvä mehiläistarha, ja menin kerran katsomaan sitä. Ilta oli tulossa. Olin ollut siellä vain vähän aikaa, kun korviini kantautui huutoa. Katsahdin: savupilvi peitti kylän. Hetken kuluttua rientää ihmisiä. Tataarilaiset! Tataarilaiset! Ihmisten kintereillä näen mustanaan tataarilaisia. Nuolia lentelee niin tiheään kuin sataisi, ja minne vain katsonkin, näen lammasnahkaturkkeja ja pirullisia tataarilaisnaamoja. Riennän ratsuni luo. Ennenkuin ennätin pistää jalkani jalustimeen, oli viisi tai kuusi suopunkia kiertynyt ympärilleni. Riistin ne irti, olin vahva... Nec Hercules!... Kolme kuukautta olin senjälkeen toisen sotavangin kanssa Bahtšisarain tuolla puolen sijaitsevassa Suhajdzig nimisessä tataarilaiskylässä.

Herrani nimi oli Salma bey. Hän oli rikas tataarilainen, mutta epäinhimillinen ja vankeja kohtaan kova. Meidän täytyi piiskan iskujen uhalla kaivaa kaivoja ja työskennellä pellolla. Tahdoin ostaa itseni vapaaksi, koska minulla oli omaisuutta. Erään armeenialaisen kautta toimitin kirjeitä Jaslin luona oleville maatiloilleni. En tiedä, hävisivätkö kirjeet matkalla vai joutuiko lunastussumma jonkun saaliiksi, mutta mitään vaan ei tullut... Minut vietiin Konstantinopoliin ja myytiin kaleereille.

Paljon olisi kerrottavaa tuosta kaupungista, jota suurempaa ja kauniimpaa ei liene maailmassa. Ihmisiä on siellä kuin ruohoa arolla tai kiviä Dniestrissä... Vankilain muurit ovat peloittavia. Torni tornin vieressä... Puistikoissa kuljeksii ihmisten seassa koiria, joille turkkilaiset eivät tee mitään pahaa, ilmeisesti sen tähden, että tuntevat olevansa niiden sukulaisia, kun itsekin ovat koirankuonolaisia... Heidän keskuudessaan ei ole muita säätyjä kuin herroja ja vankeja, eikä orjuus pakanamaillakaan ole raskaampaa. Jumala tiennee, onko se totta, mutta niin kuulin kaleereilla sanottavan, että siellä olevat vedet, kuten Bospori ja Kultainen Sarvi, joka tunkeutuu syvälle kaupunkiin, ovat syntyneet vankien kyynelistä. Paljon niitä vuoti minultakin sinne...

Kauhea on Turkin valta, eikä yhdenkään valtiaan käskyn alaisina ole niin paljon kuninkaita kuin sulttaanin. Itse turkkilaisetkin sanovat, että jos ei olisi Lehistania (tätä nimitystä he käyttävät äidistämme), niin koko orbis terrarum jo kauan sitten olisi joutunut heidän valtaansa. "Puolan hartioitten takana (sanovat) elää muu maailma vääryydessä, sillä Puola (sanovat) makaa kuin koira ristin edessä ja puree käsiämme..." Ja oikeassa he ovatkin, sillä niin on ollut ja niin on... Me täällä Chreptiowissa ja kauempana Mohilowissa ja Jampolissa ja Raszkowissa olevat joukot, — mitäs muuta me teemme? Paljon on pahaa valtakunnassamme, mutta luulenpa, että tämän toimintamme Jumala joskus lukee meille hyväksi, ja niinpä tekevät kenties ihmisetkin.

Mutta palaan siihen, mitä minulle tapahtui. Ne vangit, jotka elävät niityillä, kaupungeissa ja kylissä, eivät ole niin ankaran sorron alaisina kuin ne, joiden täytyy soutaa kaleerilaivoja. Sillä kun kaleeriorjat on rannalla kahlehdittu kiinni laivaan airon kohdalle, niin heitä ei vapauteta kahleista enää koskaan, ei yöllä eikä päivällä eikä pyhinä, — ja kahleissa he saavat olla kuolemaansa asti; jos laiva uppoaa in pugna navali, niin he hukkuvat yhdessä sen kanssa. Kaikki ovat alastomia, kylmä heitä kouristelee, sade kastelee, nälkä jäytää, eikä muuta neuvoa ole kuin kyynelet ja ylen raskas työ, sillä airot ovat niin suuret ja raskaat, että tarvitaan kaksi miestä yhtä liikuttamaan...

Minut vietiin kahlehdittavaksi yöllä ja asetettiin istumaan vastapäätä jotakuta onnettomuustoveria, jota en voinut tarkoin nähdä in tenebris. Kun kuulin vasaran kalkkeen ja kahleitten kalinan, niin — hyvä Jumala! — minusta tuntui, kuin olisi ruumisarkkuani naulittu kiinni. Kuolla olisin kyllä tahtonutkin. Rukoilin, mutta en tuntenut toivoa sydämessäni, oli kuin tuuli olisi sen sieltä pois puhaltanut... Huokaukseni tukahdutti päällysmieheni ruoskan iskuilla, ja minä istuin hiljaa koko yön siihen asti kuin päivä alkoi sarastaa... Katsahdan silloin siihen, joka oli oleva työtoverini airon käyttelyssä — Herra Jeesus! — Arvaatteko, hyvät herrat, kuka oli vastapäätä minua? — Dydiuk!

Tunsin hänet heti, vaikka hän oli alasti, oli laihtunut ja hänen partansa oli kasvanut vyötäisiin asti, hänet kun oli jo kauan sitten myyty kaleereille... Aloin katsella häntä ja hän minua; hänkin tunsi minut... Emme puhuneet toisillemme mitään... Näin siis oli käynyt meille molemmille! Mutta niin suuri oli vielä vihamme, että, puhumattakaan siitä, ettemme tervehtineet toisiamme ihmisiksi, viha leimahti meissä kuin tulen liekki ja riemastus täytti kummankin sydämen sen johdosta, että vihamiehen täytyi kärsiä samoin kuin hänen itsensäkin... Samana päivänä laiva lähti matkaan. Omituista oli tarttua pahimman vihamiehensä kanssa samaan airoon, syödä samasta astiasta ruoan jätteitä, joita meillä eivät koiratkaan söisi, kärsiä samaa hirmuvaltaa, hengittää samaa ilmaa, yhdessä kärsiä, yhdessä itkeä... Kuljimme pitkin Hellespontosta ja sitten Arkipelagia... Siellä on saari saaren vieressä, ja kaikki ne ovat turkkilaisten vallassa... Molemmat rannat samoin... kokonainen maailma!... Raskasta oli olo. Päivällä oli helle sietämätöntä. Aurinko paahtoi niin, että näytti panevan veden liekehtimään, ja kun sen välkähdykset alkoivat värähdellä ja hyppiä veden pinnalla, niin tuntui kuin olisi satanut tulta. Hiki vuoti meistä virtanaan, ja kieli kuivettui kitalakeen... Yöllä puri kylmyys kuin koira... Ei mitään iloa, — ei muuta kuin murhetta, menetetyn onnen murehtimista, murhetta ja uupumusta. Sanoin ei voi sitä ilmaista... Eräässä pysähdyspaikassa, joka jo oli Kreikan maata, näimme laivasta niiden kuuluisien temppelien raunioita, joita vanhan ajan kreikkalaiset olivat rakentaneet... Pilari seisoi siellä pilarin vieressä ja näytti kultaiselta, vaikka se oli vain marmoria, joka oli vanhuuttaan noin kellastunut. Ne näki selvästi, sillä ne olivat jyrkällä vuorella ja taivas on siellä kuin turkoosi... Sitten purjehdimme Peloponneson ympäri. Päivä kului päivän jälkeen, viikko viikon jälkeen, emmekä me Dydiukin kanssa puhuneet toisillemme sanaakaan, sillä yhä vallitsi viha ja katkeruus sydämessämme... Mutta vähitellen aloimme pehmitä Jumalan käden johtaessa. Vaivojen ja säänvaihtelujen johdosta oli syntinen ruumiimme suorastaan irtautumaisillaan luista; haavat, joita ruumiimme oli saanut, vuotivat mätää auringon paahteessa. Öisin rukoilimme Jumalalta kuolemaa. Kun torkahdin, kuulin Dydiukin puhuvan: "Kristus armahda! Pyhä Neitsyt armahda! Anna minun kuolla!" Hän puolestaan näki, miten minä ojentelin käsiäni Jumalan äitiä ja Hänen lapsukaistaan kohti... Ja oli kuin meren tuuli olisi puhaltanut pois vihan sydämestä... Se väheni vähenemistään... Viimein itkin hänen tähtensä aivan samoin kuin itseni tähden. Katselimme toisiamme jo toisin silmin... Aloimmepa osoittaa sitä toisillemmekin. Kun hiki nousi otsalleni ja minut valtasi kuoleman väsymys, niin hän souti yksin; kun hänelle kävi niin, tein minä samaten... Kun tuotiin ruoka-astia, niin kumpikin piti huolta siitä, että toinenkin saisi. Katsokaas, herrat, millainen on ihmisluonto! Yksinkertaisesti sanoen me jo rakastimme toisiamme, vaikka kumpikaan ei tahtonut sitä ensimmäisenä sanoa... Hän oli veitikka, ukrainalainen sielultaan!... Vasta sitten, kun olomme tuli hyvin pahaksi ja raskaaksi ja meille sanottiin päivällä, että kohtaamme Venetsian laivaston... Ruokavaroja oli niukasti ja kaikkea annettiin meille säästeliäästi paitsi piiskaa. Tuli yö. Huokailimme hiljaa ja rukoilimme kumpikin omalla kielellämme entistä hartaammin. Katson kuun valossa ja näen, että kyynelet valuvat virtanaan hänen parralleen. Sydäntäni kouristi ja minä sanoin: "Dydiuk, mehän olemme samoilta seuduilta, antakaamme toisillemme anteeksi." Sen kuultuaan hän riuhtaisihe ja heittäytyi minua kohti niin, että kahleet kalisivat. Airon luona lankesimme toistemme syliin suudellen toisiamme ja itkien... En osaa sanoa, kuinka kauan olimme näin, sillä meiltä meni siinä muistikin ja me vain värisimme nyyhkytyksistä.

Tässä Muszalski keskeytti kertomuksensa ja alkoi sivellä sormillaan jotakin silmiensä seuduilta. Syntyi hetken hiljaisuus, vain kylmä pohjatuuli vinkui seinähirsien välissä, tuli räiskyi huoneessa ja sirkat sirittivät. Sitten Muszalski niisti nenäänsä ja jatkoi kertomustaan:

- Jumala siunasi meitä, kuten saatte nähdä, ja osoitti meille suopeuttaan, mutta aluksi saimme katkerasti maksaa veljellisyydestämme. Syleillessämme toisiamme olivat kahleemme niin kietoutuneet toisiinsa, ettemme saaneet niitä erilleen. Vartijat tulivat ja saivat viimein selvitetyiksi meidät erillemme, mutta enemmän kuin tunnin ajan vinkui tataarilaispiiska korvissamme. Meitä lyötiin mihin sattui. Verta vuoti minusta, verta vuoti myös Dydiukista, veremme sekaantui ja virtasi yhdessä mereen. Mutta mitäs siitä, se on ollutta ja mennyttä... Jumalan kiitos!...

Siitä lähtien ei enää johtunut mieleeni, että minä polveudun samnilaisista ja hän oli talonpoikaista syntyperää ja vasta äskettäin aateloitu. En olisi voinut omaa veljeäni rakastaa enemmän kuin rakastin häntä. Vaikka häntä ei olisi aateloitukaan, niin se ei olisi muuttanut asiaa, — vaikka kylläkin olin tyytyväinen siihen, että hän oli aatelia. Hän puolestaan maksoi rakkauden, kuten oli maksanut aikoinaan vihan, minulle koron kanssa takasin. Sellainen oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa...

Seuraavana aamuna oli taistelu. Venetsialaiset hajoittivat meidän laivastomme kaikkiin ilmansuuntiin. Meidän kaleerimme, pahoin vahingoittuneena, piiloutui erään aution saaren tai oikeastaan vain merestä pistävän kallion suojaan. Alus oli korjattava, mutta koska sotamiehiä oli paljon joutunut tuhon omaksi ja työvoimista oli puute, oli pakko vapauttaa meidät kahleista ja antaa meille kirveet. Heti kun olimme astuneet maihin, katsahdin Dydiukiin, mutta hänellä oli jo mielessä samaa kuin minullakin. "Hetikö?" — kysyi hän minulta. "Heti!" — sanoin minä, ja sen enempää ajattelematta iskin kirveellä turkkilaista samalla kertaa kuin hän kävi itse kapteenin kimppuun. Muut seurasivat heti esimerkkiämme. Tunnin sisään oli tehty selvä turkkilaisista, sitten korjasimme jotenkuten kaleerin ja astuimme siihen vapaina kahleista. Laupias Jumala antoi tuulten kuljettaa meidät Venetsiaan.

Kerjäämällä leipämme pääsimme viimein kotimaahamme. Jaoin Dydiukin kanssa Jaslin luona olevat tilukseni, ja me molemmat lähdimme uudestaan sotaan kostaaksemme vuodattamamme kyynelet ja veren. Dydiuk meni Sicziin Sirkon luo ja yhdessä hänen kanssaan Krimiin. Mitä he siellä saivat aikaan ja mitä huomattavia urotöitä tekivät, sen te tiedätte.

Paluumatkalla Dydiuk, joka oli saanut kyllikseen nauttia kostosta, kaatui nuolen kohtaamana. Minä olen jäänyt eloon, ja milloin vain jännitän jouseni, teen sen hänen tähtensä, ja että minä olen tällä tavoin usein ilahduttanut hänen sieluaan, sen voi sangen moni tässä mainehikkaassa seurassa todistaa.

Muszalski vaikeni taas, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin pohjatuulen ulvontaa ja tulen räiskynää. Vanha soturi antoi katseensa tunkeutua palaviin tervaksiin, ja oltuaan kauan aikaa ääneti hän lopetti kertomuksensa seuraavin sanoin:

— On ollut Nalewajko ja Loboda, on ollut Chmielnickin aika, ja nyt on Dorosz; maa ei pääse kuivumaan verestä, me riitelemme ja tappelemme, mutta Jumala on sirotellut sydämiimme rakkauden siemeniä; ne ovat vain ikäänkuin tulta suitsuavassa kuilussa ja pääsevät kantamaan yht'äkkiä hedelmiä vasta ahdistuksen aikana ja pakanain piiskain heiluessa, vasta tataarilaisen orjuuteen jouduttuamme.

— Halunkki on halunkki! — sanoi yht'äkkiä Zagloba heräten unestaan.

VIII.

Mellechowicz parani vähitellen, mutta ei vielä ottanut osaa tiedusteluretkiin, vaan istui sisällä. Kukaan ei vaivannut päätään muistelemalla häntä, mutta yht'äkkiä sattui tapaus, joka käänsi kaikkien huomion häneen.

Motowidlon kasakat saivat kiinni tataarilaisen, joka oli epäilyttävällä tavalla liikuskellut leirin läheisyydessä, ja toivat hänet Chreptiowiin.

Kun vankia tutkittiin, ilmeni, että hän oli lipekiläinen, mutta niitä, jotka verraten äskettäin olivat jättäneet palveluksensa ja asuinpaikkansa Puolassa ja menneet sulttaanin palvelukseen. Hän oli tullut Dniestrin toiselta puolen, ja hänellä oli mukanaan kirje Kryczyriskiltä Mellechowiczille.

Tämä saattoi Wolodyjowskin hyvin levottomaksi ja hän kutsui heti vanhimmat neuvotteluun.

— Hyvät herrat, — sanoi hän, — te tiedätte hyvin, miten paljon lipekiläisiä, sellaisiakin, jotka ovat ikimuistoisista ajoista asuneet Liettuassa ja täällä Ukrainassa, on nyt siirtynyt tataarilaisten puolelle palkiten petturuudella valtiomme hyvät työt. Siksipä ei ole kehenkään kovin luotettava, vaan on tarkoin pidettävä silmällä heidän toimiaan. Meillä on täälläkin lipekiläinen lippukunta, johon kuuluu sataviisikymmentä hyvää ratsua ja jonka päällikkönä on Mellechowicz. Tuon Mellechowiczin olen tuntenut vasta vähän aikaa; tiedän vain, että hetmani on tehnyt hänestä suurten ansioitten takia sadanpäämiehen ja lähettänyt hänet miehineen tänne minulle. Omituista oli minusta, ettei kukaan teistä tuntenut häntä entisiltä ajoilta, ennenkuin hän astui palvelukseen, eikä ollut kuullut hänestä... Että lipekiläisemme häntä rakastavat ja sokeasti tottelevat, sen selitin hänen urhoudellaan ja hyvällä maineellaan, mutta hekään eivät tiedä, mistä hän on ja mikä miehiään. En ole häntä tähän saakka ollenkaan epäillyt enkä häntä kuulustellut, koska luotin hetmanin suositukseen, vaikka hän on ympäröinyt itsensä jonkinmoisella salaperäisyydellä. Ihmisluonteet ovat erilaisia, enkä minä katso muuta, kuin että kukin suorittaa tehtävänsä. Mutta nyt ovat herra Motowidlon miehet ottaneet kiinni erään tataarilaisen, jolla on tuotavana kirje Kryczynskiltä Mellechowiczille. En tiedä, onko teillä selvillä, kuka on Kryczynski.

— Kuinka ei olisi! — sanoi Nienaszyniec. — Kryczynskin olen tuntenut henkilökohtaisesti, ja nyt tuntevat kaikki hänen huonon maineensa.

— Olimme koulutovereita... — alkoi Zagloba, mutta vaikeni äkkiä huomatessaan, että siinä tapauksessa Kryczynski olisi yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen eivätkä ihmiset siinä iässä tavallisesti ole sotatoimissa.

— Lyhyesti sanoen, — jatkoi pieni ritari, — Kryczynski on Puolan tataarilaisia. Hän oli everstinä eräässä lipekiläisessä rykmentissämme, mutta petti senjälkeen isänmaan ja meni Dobruckin tataarilaisjoukkoon, jossa kuuluu olevan suuressa arvossa, sillä nähtävästi siellä toivotaan, että hän vetää muutkin lipekiläiset pakanain puolelle. Tämmöisen miehen kanssa on Mellechowicz tekemisissä, ja parhaana todistuksena siitä on tämä kirje, joka kuuluu seuraavasti.

Pieni eversti kiersi auki kirjeen lehdet, iski niihin kämmenellään ja alkoi lukea:

— "Rakkahin veljeni hengessä! Lähettisi on saapunut luoksemme ja antanut kirjeen..."

— Kirjoittaako hän puolan kielellä? — keskeytti Zagloba.

— Kryczynski kuten kaikki tataarilaisemme osasi vain vähävenäjän ja puolan kieltä, — vastasi pieni ritari, — eikä varmaankaan Mellechowiczkaan tataarin kielellä pitkälle potki. Kuunnelkaa, hyvät herrat, keskeyttämättä:

"... Ja antanut kirjeen. Jumala järjestää niin, että kaikki käy hyvin ja että saavutat sen, mitä tahdot. Me neuvottelemme täällä usein Morawskin, Aleksandrowiczin, Tarasowskin ja Grochowskin kanssa ja kirjoitamme muille veljille pyytäen heidänkin neuvojaan, päästäksemme selvyyteen keinosta, miten se, jota sinä, rakas ystävä, tahdot, voisi nopeimmin toteutua. Koska terveytesi, kuten olemme saaneet tietää, on saanut kolahduksen, niin lähetän miehen, jotta hän näkisi sinut, rakas ystävä, omin silmin ja toisi meille lohdullisia tietoja. Säilytä tarkoin salaisuus, sillä Jumala varjelkoon, ettei se tulisi ilmi ennen aikojaan. Jumala lisätköön sukukuntasi, jotta sitä olisi kuin tähtiä taivaalla. Kryczyriski."

Wolodyjowski lopetti ja alkoi silmäillä läsnäolevia, mutta kun he yhä olivat vaiti, ilmeisesti tarkoin harkiten kirjeen sisällystä, niin hän sanoi:

— Tarasowski, Morawski, Grochowski ja Aleksandrowiczovat kaikki vanhastaan tunnettuja tataarilaisia ratsumestareita ja kavaltajia.

— Sitä ovat myös Poturzyriski, Tworowski ja Adurowicz, — lisäsi Snitko.

— Mitä sanotte tästä kirjeestä, hyvät herrat?

— Kavallus on ilmeinen; tässä ei ole mitään pohdittavaa, — sanoi Muszalski. — Yksinkertaisesti haistellaan Mellechowiczia ja koetetaan saada hänet johdattamaan meidän lipekiläisemmekin heidän puolelleen, ja hän on suostuvainen.

— Herra Jumala! Mikä periculum koko sotajoukollemme! — huudahtivat muutamat. — Lipekiläiset antaisivat vaikka sielunsa Mellechowiczin puolesta, ja kun hän vain käskee, niin he hyökkäävät yöllä kimppuumme.

— Mustinta petosta auringon alla! — huudahti Deyma.

— Ja itse hetmani on tehnyt tuosta Mellechowiczista sadanpäämiehen! — sanoi Muszalski.

— Herra Snitko! — sanoi Zagloba. — Mitä minä sanoin, kun näin Mellechowiczin! Enkö sanonut teille, että sen miehen silmistä katselee renegaatti ja kavaltaja? Haa! Riitti, kun loin vain silmäyksen häneen! Kaikki hän osasi johtaa harhaan, mutta ei minua! Toistakaa minun sanani, herra Snitko, mutta muuttamatta niitä. Enkö sanonut, että hän on kavaltaja?

Snitko työnsi jalkansa penkin alle ja painoi päänsä alas.

— Ihmeteltävä on todellakin teidän tarkkanäköisyytenne, vaikka en todellakaan muista, että olisitte sanonut häntä kavaltajaksi. Sanoitte vain, että hän näyttää sudelta.

— Haa! Te siis väitätte, että koira on kavaltaja, mutta susi ei ole sitä, väitätte, ettei susi puraisisi sitä kättä, joka sitä silittää ja antaa sille ruokaa? Siis koira on petturi? Kenties vielä puolustatte Mellechowicziakin ja teette kaikista meistä kavaltajia?...

Snitko tuli tästä puheesta niin hämilleen, että jäi silmät ja suu selällään katsomaan eikä voinut pitkään aikaan sanoa sanaakaan.

Sillä välin Muszalski, joka nopeasti muodosti asiasta mielipiteensä, sanoi:

— Ensiksi meidän on kiitettävä Jumalaa siitä, että näin likaiset hankkeet ovat tulleet ilmi, ja sitten on komennettava kuusi rakuunaa viemään Mellechowiczia ja laskemaan hänelle kuula otsaan!

— Senjälkeen on vain nimitettävä uusi sadanpäämies, — lisäsi Nienaszyniec.

— Petos on niin selvä, ettei mikään erehdys tässä ole mahdollinen.

Siihen lisäsi Wolodyjowski:

— Ensin on kuulusteltava Mellechowiczia, ja sitten annan näistä asioista tiedon herra hetmanille, sillä kuten herra Bogusz Ziebicista on kertonut, ovat lipekiläiset hyvin lähellä herra kruununmarsalkan sydäntä.

— Hyvä herra, — sanoi Motowidlo kääntyen pienen ritarin puoleen, — Mellechowicziin nähden on kidutus paikallaan, koska hän ei koskaan ole ollut toverimme.

— Minä tiedän oikeuteni, — vastasi Wolodyjowski, — eikä teidän tarvitse muistuttaa minua niistä.

Sitten alkoivat jotkut huutaa:

— Tulkoon nähtäväksemme moinen mies, tuo petturi ja kavaltaja!

Kovaääniset huudot herättivät Zagloban, joka oli hiukan torkahtanut, niinkuin hänelle jo oli tullut tavaksi. Nopeasti hän muisti, mistä oli ollut puhe, ja sanoi:

— Ei, herra Snitko, kuu on peittynyt pilveen, mutta teidän järkenne on mennyt vielä pahemmin piiloon, sillä sitä on mahdoton kenenkään löytää edes kynttilän avulla. Että voikin sanoa: koira, canis fidelis, on petturi, mutta susi ei ole petturi! Jopas jotakin! Ihanhan järkenne on valunut kantapäähän!

Snitko kohotti katseensa taivasta kohti osoittaakseen joutuneensa viattomasti kärsimään ja luopuvansa kiistasta sen vuoksi, ettei ärsyttäisi ukkoa. Samassa Wolodyjowski käski häntä menemään hakemaan Mellechowiczin. Hän poistui kiireesti ja oli tyytyväinen, kun pääsi tällä tavoin livahtamaan.

Hetken kuluttua hän palasi tuoden mukanaan nuoren tataarilaisen, joka nähtävästi ei tietänyt vielä mitään lipekiläisen vangiksi otosta, koska astui sisälle rohkeasti. Hänen tummat ja kauniit kasvonsa olivat suuresti kalvenneet, mutta hän oli jo terve eikä pitänyt enää liinaa käärittynä pään ympärille, vaan sen sijaan hänellä oli päässään punaisesta sametista tehty tataarilaispäähine.

Kaikkien katseet suuntautuivat häneen. Hän kumarsi pienelle ritarille kyllin syvään, mutta seurueelle verraten kopeasti.

— Mellechowicz! — sanoi Wolodyjowski luoden tataarilaiseen terävän katseen. — Tunnetko eversti Kryczynskin?

Mellechowiczin kasvojen yli lensi nopeasti uhkaava varjo.

— Tunnen! — sanoi hän.

— Lue! — sanoi pieni ritari antaen hänelle lipekiläiseltä löydetyn kirjeen.

Mellechowicz alkoi lukea, ja ennen lukemisen loppumista olivat hänen kasvonsa tulleet jälleen rauhallisiksi.

— Odotan käskyä, — sanoi hän antaen kirjeen takaisin.

— Miten kauan olet hautonut petosta, ja mitä rikoskumppaneita sinulla on Chreptiowissa?

— Minua syytetään siis petoksesta?

— Vastaa, äläkä kysele! — sanoi pieni ritari uhkaavasti.

— Niinpä annan seuraavan vastauksen: petosta en ole suunnitellut, avustajia ei minulla ole ollut; ja jos on ollut asiaan osallistuneita, niin sellaisia, että te ette niitä tuomitse.

Tämän kuultuaan alkoivat sotilaat kiristellä hampaitaan ja kuului samassa useita uhkaavia ääniä, jotka huusivat:

— Kunnioittavammin, senkin koira, kunnioittavammin! Seisot itseäsi arvokkaampien edessä!

Mellechowicz alkoi luoda heihin silmäyksiä, joissa loisti kylmä vihamielisyys..

— Tiedän, mitä kunnioitusta olen velvollinen osoittamaan herra komendantille, joka on päällikköni, — sanoi hän kumartaen toistamiseen Wolodyjowskille — Tiedän myös olevani alempiarvoinen kuin te, hyvät herrat, ja siksipä en haekaan seuraanne. Teidän armonne (hän kääntyi uudestaan pienen ritarin puoleen) kysyi rikoskumppaneitani. Työhöni osallistuneita on kaksi: toinen on Nowogrodin podstoli herra Bogusz, toinen herra kruunun suurhetmani.

Nämä sanat kuultuaan hämmästyivät kaikki suuresti ja syntyi hetken ajaksi äänettömyys. Viimein Wolodyjowskin viikset liikahtivat ja hän kysyi:

— Kuinka niin?

— Asia on niin, — vastasi Mellechowicz, — että tosin Kryczyriski, Morawski, Tworowski, Aleksandrowicz ja nuo kaikki muut ovat siirtyneet tataarilaisten puolelle ja tehneet jo paljon pahaa isänmaalle, mutta onnea eivät he uuden herran palveluksessa ole löytäneet. Kenties on heidän omatuntonsakin herännyt, joka tapauksessa petturin nimi tuntuu heistä raskaalta. Herra hetmani tietää hyvin tämän ja on kehoittanut herra Boguszta ja samoin herra Mysliszewskiä hommaamaan heidät takaisin meidän valtiomme lippujen alle, ja herra Bogusz taas on käyttänyt minua tähän tehtävään ja käskenyt minua pyrkimään yhteisymmärrykseen Kryczyriskin kanssa. Minulla on asunnossani herra Boguszin kirjeitä, jotka voin näyttää ja joita teidän armonne uskonee enemmän kuin minun sanojani.

— Mene herra Snitkon kanssa hakemaan nuo kirjeet ja tuo ne heti tänne.

Mellechowicz lähti.

— Hyvät herrat, — sanoi pieni ritari kiireesti, — me kaikki olemme tehneet vääryyttä tuolle soturille liian pikaisella tuomiollamme, sillä jos hänellä on nuo kirjeet ja hän puhuu totta, — ja alanpa luulla, ette niin on asia, — silloin tuo ritari ei ole ainoastaan sotatoimissa kunnostautunut mies, vaan myös isänmaan parasta harrastava ihminen ja ansaitsee palkinnon, vaan ei väärää arvostelua. Kautta Jumalan! Täytyy pian antaa hyvitys!

Muut olivat vaiti, koska eivät tietäneet, mitä sanoisivat. Zagloba sulki silmänsä ollen nukkuvinaan.

Samassa Mellechowicz palasi ja antoi Wolodyjowskille Boguszin kirjeen.

Pieni ritari luki seuraavaa:

"Kaikilta puolin kuulen sanottavan, ettei kukaan ole sellaiseen tehtävään soveliaampi kuin sinä, mikä johtuu siitä ihmeellisestä rakkaudesta, jota he tuntevat sinua kohtaan. Herra hetmani on valmis antamaan heille anteeksi ja ottaa vastatakseen myös valtion anteeksiannosta. Ole mahdollisimman paljon tekemisissä Kryczynskin kanssa luotettavien miesten kautta ja lupaa hänelle palkinto. Pidä asia tarkoin salassa, muuten saatat heidät kaikki tuhon omaksi. Herra Wolodyjowskille voit ilmaista salaisuuden, sillä hän on päällikkösi ja voi suuresti helpottaa työtäsi. Älä säästä vaivaa ja puuhaa, vaan ota huomioon, että finis coronat opus ja että tuollaisesta uhrautuvaisuudesta äitimme palkitsee sinut yhtä suurella rakkaudella."

— Siinä oli palkintoni! — murahti nuori tataarilainen synkästi.

— Mutta Herra Jumala! Miksi et ole maininnut kenellekään sanaakaan? — huudahti Wolodyjowski.

— Aioin kertoa teille kaikki, mutta en vielä saanut tilaisuutta siihen, sillä olin sairaana tuon tapaturman johdosta; noilta herroilta (tässä Mellechowicz kääntyi upseereihin päin) täytyi minun käskyn mukaan pitää asia salassa, ja sen salassapitämiskäskyn tahtonee teidän armonne uudistaa ja ulottaa näihin herroihin, etteivät he saattaisi turmioon joen tuolla puolen olevia.

— Todistukset hyvistä ominaisuuksistasi ovat niin ilmeiset, ettei sokeakaan voisi niitä kieltää, — sanoi pieni ritari. — Jatka edelleen asiaa Kryczynskin kanssa. Mitään esteitä siinä et kohtaa, vaan saat apua, minkä vahvistukseksi ojennan sinulle käteni kuin kelpo ritarille. Tule tänään luokseni illalliselle.

Mellechowicz puristi hänelle ojennettua kättä ja kumarsi kolmannen kerran. Nurkista syöksähtivät hänen luokseen muut upseerit sanoen:

— Emme ole tunteneet sinua, mutta nyt jokainen kelpo mies tahtoo ojentaa sinulle kätensä.

Mutta nuori lipekiläinen ojentautui äkkiä suoraksi ja nosti pystyyn päänsä niinkuin petolintu, joka on valmis iskemään nokallaan.

— Seison minua arvokkaampien edessä, — sanoi hän.

Sitten hän poistui huoneesta.

Hänen lähdettyään syntyi kova puheensorina. "Eipä kumma", puhelivat upseerit keskenään, "hänen sydämensä kuohuu vielä tuon arvostelun johdosta, mutta se menee ohi. Meidän on kohdeltava häntä toisella tavalla. Hänessä on todellisen ritarin uljuutta! Tiesipä hetmani kuin tiesikin mitä teki! Ihmeitä tapahtuu, niinpä niin!..."

Snitko oli kaikessa hiljaisuudessa voitonriemuinen eikä lopulta voinut hillitä itseään, vaan meni Zagloban luo, kumarsi ja sanoi:

— Sallikaahan, siispä tuo susi ei ole petturi...

— Eikö ole petturi? — vastasi Zagloba. — Hän on petturi, mutta kunnon petturi, sillä hän ei petä meitä, vaan tataarilaisia... Älkää menettäkö toivoanne, herra Snitko, rukoilen joka päivä teidän älynne puolesta, ehkäpä Pyhä Henki armahtaa!

Basia oli hyvin mielissään, kun Zagloba kertoi hänelle koko jutun, sillä hän tunsi Mellechowiczia kohtaan myötätuntoa ja sääliä.

— Meidän pitää, — puhui hän, — molempien Michalin kera lähteä vartavasten hänen mukanaan ensimmäiselle vaaralliselle retkelle, sillä siten osoitamme hänelle parhaiten luottamusta.

Mutta pieni ritari alkoi silittää Basian ruusunpunaisia kasvoja ja sanoi:

— Voi sinua, pikku kärpäseni, kyllä sinut tunnetaan! Ei ole kysymys Mellechowiczista, vaan ainoastaan siitä, että mielesi tekee lentää arolle ja päästä mukaan taisteluihin! Siitä ei tule mitään...

Sen sanottuaan hän alkoi suudella Basian huulia kerran toisensa jälkeen.

— Mulier insidiosa est! — sanoi Zagloba arvokkaasti.

Sillä välin istui Mellechowicz yhdessä lipekiläisen lähetin kanssa asunnossaan ja puheli hiljaa. He istuivat niin lähellä toisiaan, että heidän otsansa miltei koskettivat toisiaan. Lampaan talia sisältävä lamppu paloi pöydällä heitellen keltaisia valon välähdyksiä Mellechowiczin kasvoihin, jotka kaikesta kauneudestaan huolimatta olivat suorastaan peloittavat; niissä kuvastui katkeruutta, julmuutta ja rajua iloa.

— Halim, kuule! — kuiskasi Mellechowicz.

— Effendi, — vastasi lähetti.

— Sano Kryczyriskille, että hän on viisas, sillä kirjeessä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi syössyt minut turmioon. Sano hänelle, että hän on viisas. Älköön kirjoittako milloinkaan selvemmin... Nyt ne rupeavat vielä enemmän luottamaan minuun... kaikki, itse hetmani, Bogusz, Mysliszewski, täkäläinen päällystö — kaikki! Kuuletko? Rutto heidät syököön!

— Kuulen, effendi.

— Mutta ensin on minun oltava Raszkowissa ja sitten palattava tänne.

— Effendi, nuori Nowowiejski tuntee sinut.

— Ei tunne. Hän näki minut jo Kalnikin ja Braclawin luona eikä tuntenut. Katsoo minuun, rypistää kulmiaan, mutta ei tunne. Hän oli viidentoista ikäinen, kun pakenin kotoa. Kahdeksan talven lumet ovat sen jälkeen peittäneet aron. Minä olen muuttunut. Vanha ihminen tuntisi minut, mutta nuori ei tunne... Raszkowista lähetän sinulle tiedon. Olkoon Kryczyriski valmiina ja oleilkoon lähitienoilla. Teidän on oltava yhteistoiminnassa perkulabilaisten kanssa. Jampolissa on niinikään meidän joukkomme. Boguszin pyydän hankkimaan itselleni määräyksen hetmanilta, sillä sieltä käsin on minun helpompi olla yhteydessä Kryczynskin kanssa. Mutta tänne täytyy minun palata... täytyy!... En tiedä, mitä minulle tapahtuu, miten käy... Palan kuin tulessa, öisin en saa unta... Jos häntä ei olisi, niin olisin kuollut...

— Siunatut olkoot hänen kätensä.

Mellechowiczin huulet alkoivat vapista, hän painautui vielä lähemmäksi lipekiläistä ja alkoi puhua kuin kuumeessa:

— Halim! Siunatut olkoot hänen kätensä, siunattu olkoon hänen päänsä, siunattu maa, jolla hän astuu, kuuletko, Halim! Sano niille siellä, että minä olen jo terve — hänen toimestaan...

IX.

Pappi Kamiński, joka nuoruudessaan oli ollut sotilas ja uljas ritari, asusti Uszycyssa ja korjautti pappilaa. Mutta kun kirkko oli palanut poroksi eikä ollut seurakuntalaisia, niin tämä lampaita vailla oleva paimen kävi Chreptiowissa ja viipyi siellä viikkomääriä esittäen ritaristolle mielenylennykseksi jumalisia asioita.

Hän oli kuunnellut tarkkaavaisesti herra Muszalskin kertomusta ja lausui muutamia iltoja myöhemmin kokoontuneille:

— Kuuntelen aina mielelläni tuollaisia kertomuksia, joissa surulliset seikkailut lopulta päättyvät onnellisesti, sillä niistä näkyy, että sen, jota Jumalan käsi suojelee, voi aina pelastaa pahimmastakin pulmasta ja johdattaa vaikka Krimistä rauhallisen majan suojaan. Muistakoon senvuoksi jokainen teistä aina, ettei Jumalalle mikään ole mahdotonta, älköönkä vaikeimpinakaan aikoina menettäkö luottamusta Hänen laupeuteensa. Niin on asia. Se on kunniaksi herra Muszalskille, että hän rakasti halpasukuista miestä kuin veljeään. Semmoisen esimerkin on antanut meille itse Vapahtaja, joka, vaikka olikin kuninkaallista syntyperää, rakasti yksinkertaisia kansanmiehiä, nimitti useita heistä apostoleiksi ja ylensi heidät niin, että he nyt ovat taivaallisen senaatin jäseniä. Mutta eri asioita ovat rakkaus yksityiseen ja yleisluontoinen rakkaus, kansojen keskinäinen rakkaus. Tuon yleisen rakkauden täytti Herramme ja Lunastajamme yhtä tarkoin. Mutta missä sitä on? Kun katsoo maailman ihmisiä, niin näkee kaikkialla sydämissä sellaista vihaa, kuin ihmiset noudattaisivat perkeleen eikä Jumalan käskyjä.

— Vaikeata, — sanoi Zagloba, — on teidän saada meidät vakuutetuiksi siitä, että meidän olisi rakastettava turkkilaista, tataarilaista tai muita raakalaisia, joita Jumalankin on pakko vain halveksia.

— Siksipä en koetakaan taivuttaa teitä siihen, vaan painostan vain sitä, että ejusdem matris lasten pitää rakastaa toisiaan. Mutta sensijaan ovat koko chmielnickiläisen sekasorron ajan eli kolmisenkymmentä vuotta kaikki nämä maat olleet märkinä verestä.

— Mutta kenen syy se on?

— Ken ensimmäisenä tunnustaa syyllisyytensä, sille Jumala ensimmäiseksi antaa sen anteeksi.

— Teillä on nyt yllänne papin kauhtana, mutta nuoruudessanne kurititte kapinoitsijoita, kuten olemme kuulleet, ja kelpo tavalla...

— Kuritin, koska se oli velvollisuuteni sotilaana, eikä se ole minun syntini, vaan se, että samalla vihasin heitä kuin ruttoa. Minulla oli siihen omat yksityiset syyni, joita en tahdo muistella, sillä tuosta kaikesta on jo paljon aikaa kulunut ja ne haavat ovat parantuneet. Sitä kadun, että tein enemmän kuin velvollisuus vaati. Johdettavanani oli sata Niewodowskin rykmentin miestä, ja usein olin näiden kanssa liikkeellä kuin vimmapäinen, poltin, hakkasin maahan, hirtin... Te tiedätte, millaisia aikoja ne olivat. Tataarilaiset, jotka Chmiel oli kutsunut avukseen, polttivat ja hakkasivat, ja me poltimme ja hakkasimme samaten. Kasakat harjoittivat vielä suurempaa julmuutta kuin me ja tataarilaiset, niin että missä he liikkuivat, siellä jäi jäljelle vain vettä ja maata. Ei ole mitään kauheampaa kuin sisäinen sota... Millaisia aikoja ne olivat, sitä ei kukaan kykene kertomaan; lyhyesti sanoen, me olimme ja he olivat enemmän hullujen koirien kuin ihmisten kaltaisia... Kerran ilmoitettiin joukollemme, että roistot ovat piirittäneet herra Rusieckin linnan. Minut miehineni lähetettiin pelastamaan häntä. Tulin liian myöhään. Linna oli jo hajoitettu maan tasalle. Hyökkäsin kuitenkin juopuneitten moukkien kimppuun ja hakkasin niitä maahan melkoisen määrän, vain osa piiloutui viljapeltoon; ne käskin ottaa kiinni elävinä, jotta voisin hirttää heidät esimerkin vuoksi. Mutta mihin? Se oli helpommin sanottu kuin tehty: koko kylässä ei ollut jäljellä yhtään ainoata puuta, yksinpä päärynäpuutkin oli hakattu pois. Minulla ei ollut aikaa pystyttää hirsipuuta eikä tuolla aroseudulla ollut metsääkään läheisyydessä. Mitä tehdä? Otan vangit mukaani ja jatkan matkaa. Ehkäpä jostakin löytyy jokin tammipahanen. Kuljen penikulman, kuljen toisen, — yhä vain jatkuu aroa, tasaista ja lakeaa. Löydämme vihdoin jonkin kylän jälkiä, ilta oli jo tulossa; katselen ympärilleni, tarkastelen: siellä täällä on hiilikasa, muuten vain harmaata tuhkaa; taaskaan ei mitään! Pienellä kummulla huomasin ristin; se oli iso, tamminen, ilmeisesti äskettäin tehty, koska puu ei vielä ollut mustunut, vaan loisti illan kajastuksessa kuin tulessa. Siihen oli tehty läkkipellistä Kristus ja maalattu niin hyvin, että olisi luullut todellisen ruumiin siinä riippuvan; vasta kun lähestyi sitä sivultapäin ja huomasi hienon läkkipellin, uskoi sen kuvaksi; sillä edestä katsoen kasvot näyttivät eläviltä, kärsimyksistä jonkin verran kalvenneilta, päässä oli orjantappuraseppele, ja taivaaseen luodut silmät ilmaisivat suurta murhetta ja surumielisyyttä. Kun näin ristin, välähti päässäni ajatus: "Siinä on puu, muita ei ole", — mutta samassa hätkähdin. Isän ja Pojan nimessä! Ristiin en hirtä heitä! Mutta päättelin tekeväni Kristuksen mieliksi, jos annan Hänen silmiensä edessä surmata ne, jotka olivat vuodattaneet niin paljon viatonta verta, ja lausuin: "Rakas Herrani, tuntukoon Sinusta siltä, kuin nämä olisivat niitä juutalaisia, jotka ristiinnaulitsivat Sinut, sillä nämä eivät ole sen parempia kuin nekään." Sitten käskin tuoda heidät yksitellen kummulle ristin juurelle ja surmata heidät. Heidän joukossaan oli vanhoja, harmaapäisiä talonpoikia ja kasvavia poikia. Ensimmäinen heistä, joka tuotiin paikalle, sanoi: "Kristuksen kärsimysten tähden, tämän saman Kristuksen nimessä, armahda meitä, herra!" Mutta minä tokaisin siihen: "Niskaan tuota!" Rakuuna iski häntä, kunnes henki lähti... Tuotiin toinen; hän sanoi samalla tavalla: "Armahda tämän laupiaan Kristuksen tähden!" Mutta minä sanoin taaskin: "Niskaan tuota!" Niin kävi kolmannelle, neljännelle, viidennelle; heitä oli neljätoista, ja jokainen vetosi minuun Kristuksen nimessä... Illan rusko oli jo sammunut, kun lopetimme. Käskin asettamaan heidät piiriin ristin juurelle... Minua tyhmyriä! Luulin sen näyn ilahduttavan Ainokaista Poikaa; heidän jalkansa tai kätensä nytkähtelivät jonkin aikaa, joskus joku ponnahteli kuin vedestä otettu kala, mutta sitä ei kestänyt kauan; pian katosi elo heidän ruumiistaan ja he makasivat hiljaa seppeleenä ristin ympärillä...

Koska jo oli tullut aivan pimeä, päätin yöpyä sinne, vaikka ei ollut aineita nuotion laittamiseen. Jumala antoi lämpimän yön, mieheni kävivät pitkälleen levittäen alleen loimia, minä taas menin uudelleen ristin luo rukoilemaan Kristuksen jalkain juuressa tavanmukaiset rukoukset ja antamaan itseni Hänen armolliseen huomaansa. Ajattelin, että rukoukseni on sitäkin otollisempi, kun päiväni oli kulunut semmoisissa puuhissa, joita pidin suurena ansiona itselleni.

Usein tapahtuu väsyneelle sotilaalle, että hän aloitettuaan iltarukouksensa nukahtaa. Niin kävi nyt minullekin. Rakuunat nähdessään minut polvistuneena pää ristiä vastaan nojaten ymmärsivät minun vaipuneen jumalisiin mietiskelyihin, eikä kukaan heistä tahtonut keskeyttää niitä; mutta minun silmäni painuivat umpeen ja ihmeellinen uni valahti minuun tuosta rististä. En sano, että näin näyn, sillä semmoiseen olin ja olen kelvoton, mutta sikeässä unessa näin aivan kuin olisin ollut valveilla Herramme koko kärsimyksen... Nähdessäni silloin viattoman Karitsan ahdistuksen kouristi sydäntäni, kyynelet vuotivat silmistäni ja ääretön sääli valtasi mieleni. "Herra", sanoin, "minulla on tässä kourallinen kelpo miehiä: jos tahdot nähdä, mihin me pystymme, niin nyökäytä vain päätäsi, ja silloin minä surmaan sapelillani nuo tuollaiset poikasi, Sinun pyövelisi". Tuskin olin sen sanonut, kun kaikki katosi silmistäni, jäljelle jäi vain risti ja siinä Kristus verikyyneleltä itkevänä... Syleilin pyhän puun tyveä ja nyyhkytin. En tiedä, miten kauan tätä kesti, mutta jonkin ajan kuluttua rauhoituttuani vähän sanoin uudestaan: "Herra! Herra! Sinähän ilmoitit pyhän oppisi paatuneille juutalaisille? Jos olisit tullut Palestiinasta meidän valtakuntaamme, niin varmaa on, ettemme olisi Sinua ristiinnaulinneet, vaan kiitollisina vastaan ottaneet, lahjoittaneet Sinulle kaikkea hyvää ja antaneet Sinulle kansalaisoikeudet lisätäksemme sitenkin Sinun jumalallista kunniaasi. Miksi et tehnyt niin, Herra?"

Tämän sanottuani kohotin katseeni ylös — (se oli yhä unta, muistakaa se, hyvät herrat) — ja mitä näen? Herramme katsoo minuun ankarasti, rypistää kulmiaan ja puhuu yht'äkkiä suurella äänellä näin: "Halpaa on nyt teidän aateluutenne, sillä sodan aikoina on sen voinut ostaa kuka hyvänsä; mutta se on sittenkin pikku asia. Te pidätte vihaa toisillenne samoin kuin roistoväkikin, ja kumpikin joukko olette pahempia kuin juutalaiset, sillä te ristiinnaulitsette minut joka päivä... Enkö minä osoittanut rakkautta vihamiehillenikin ja antanut syyllisille anteeksi, kun taas te raivoisien petojen tavoin raatelette toistenne sisälmyksiä! Sitä nähdessäni kärsin sietämätöntä tuskaa. Sinä itsekin, joka tahdoit puoltaa minua ja pyysit minua valtakuntaanne, mitä teitkään? Tässä makaa ristini ympärillä ruumiita, ja verta on pirskahdellut ristin juureen, mutta heidän joukossaanhan oli viattomia nuorukaisia ja soaistuja miehiä, jotka, koska heillä ei ole arvostelukykyä, olivat seuranneet toisia tyhmien lammasten tavoin. Olitko heitä kohtaan laupias, tuomitsitko heitä ennen heidän kuolemaansa? Et! Käskit vain surmaamaan kaikki ja luulit vielä tekeväsi sillä Minulle otollisen teon. Totisesti on aivan toista nuhdella ja rangaista kuten isä rankaisee poikaansa tai kuten vanhempi veli nuhtelee nuorempaa, toista taas kostaa tutkimuksetta ja tuomiotta ja sillä tavoin, ettei rankaisemisessa ja julmuudessa ole mitään määrää. Niin pitkälle on jouduttu, että tämän maan päällä sudet ovat armahtavaisempia kuin ihmiset, että täällä ruohosta kihoaa veripisaroita, tuuli ei henkäile, vaan voivottelee, joet ovat tulvillaan kyyneleitä ja ihmiset ojentavat käsiään kuolemaa kohti sanoen: 'Turvapaikkamme!'"

"Herra!" huudahdin minä. "Ovatko he parempia kuin me? Kuka on tehnyt suurimmat julmuudet? Kuka johdatti tänne pakanat?..."

"Rakastakaa heitä silloinkin kun rankaisette", vastasi Herra, "ja silloin suomukset putoavat heidän silmistään, kovuus katoaa sydämestä ja minun laupeuteni tulee osaksenne. Muussa tapauksessa tulevat tataarilaislaumat ja panevat ikeen sekä teidän että heidän niskaan — ja teidän täytyy palvella vihollista nääntyneinä, halveksittuina, kyynelöiden, hamaan siihen päivään asti, jolloin rupeatte rakastamaan toisianne. Jos taas vihallanne ei ole määrää, niin ei ketään armahdeta ja pakanat asettuvat tähän maahan ikuisiin aikoihin asti!"

Kauhistuin kuullessani tämän enkä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan. Viimein lankesin kasvoilleni maahan ja kysyin:

"Herra, mitä minun on tehtävä sovittaakseni syntini?"

Herra sanoi:

"Mene, toista sanani, julista rakkautta!"

Tämän vastauksen jälkeen uneni katosivat. Koska yö on kesällä lyhyt, heräsin aamun sarastukseen ja olin kasteen kostuttama. Katson: päät ovat seppeleen tavoin ristin ympärillä ja ovat jo tulleet sinisiksi. Omituista, eilen tämä näky minua ilahdutti, nyt minut valtasi suuri murhe, varsinkin katsellessani erään noin seitsemäntoistavuotiaan nuorukaisen päätä, joka oli tavattoman kaunis. Käskin sotilaita hautaamaan säädyllisesti ruumiit tuon ristin juurelle ja sen jälkeen — olin muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi.

Aluksi ajattelin vain: ei unesta ole taikaa! Mutta se syöpyi mieleeni ja ikäänkuin muuttui yhä enemmän omaksi olemuksekseni. En rohjennut otaksua, että itse Herra oli puhunut kanssani, sillä kuten jo sanoin, en pitänyt itseäni kelvollisena, mutta saattoi olla niin, että omatunto, joka oli sodan aikana mennyt piiloon niinkuin tataarilainen ruohistoon, nyt oli yht'äkkiä alkanut puhua ja oli ilmoittanut minulle Jumalan tahdon. Menin ripittäytymään. Pappi vahvisti oikeaksi arveluni. "Se on", sanoi hän, "selvästi Jumalan tahto ja varoitus, kuuntele sitä, muuten sinun käy huonosti".

Siitä lähtien olen julistanut rakkautta. Mutta toverini ja kaikki upseerit nauroivat minulle vasten silmiä: "Mitä", sanoivat he, "oletko pappi, kun opetat meitä? Vähänkö nuo lurjukset ovat tuottaneet Jumalalle mieliharmia, vähänkö polttaneet kirkkoja, vähänkö häpäisseet ristiä? Senkö vuoksi meidän pitää heitä rakastaa?" Kukaan ei kuunnellut sanojani.

Beresteckin taistelun jälkeen rupesin papiksi voidakseni pontevammin julistaa Jumalan sanaa ja tahtoa.

Parinkymmenen vuoden ajan olen työskennellyt levähtämättä. Hiukseni ovat jo harmaantuneet... Laupias Jumala ei rankaise minua siitä, että ääneni on tähän saakka ollut huutavan ääni korvessa.

Hyvät herrat, rakastakaa vihollisianne, rangaiskaa heitä niinkuin isä rankaisee, niinkuin rankaisee vanhempi veli, muuten heidän käy huonosti, mutta myös teidän käy huonosti, koko valtakuntamme on tuhon oma.

Katsokaa, mikä on ollut seurauksena tuosta sodasta ja veljesvihasta! Maa on muuttunut erämaaksi; minulla on Uszycyssa hautoja seurakuntalaisten asemesta; raunioina ovat kirkot, kaupungit, kylät, mutta pakanain voima lisääntyy ja kasvaa ylitsemme ja on kuin meri, joka on valmis nielemään sinutkin, kivisen kallion...

Herra Nienaszyniec oli hyvin liikutettuna kuunnellut pappi Kamińskin puhetta; hiki kihosi hänen otsalleen. Sitten hän katkaisi yleisen äänettömyyden sanoen:

— Että kasakkainkin joukossa on kunnon ritareita, siitä on esimerkkinä täällä läsnä oleva herra Motowidlo, jota me kaikki rakastamme ja kunnioitamme. Mutta yleiseen rakkauteen nähden, josta pastori Kamiński puhui niin kaunopuheisesti, tunnustan eläneeni tähän asti raskaan synnin orjana, sillä sitä rakkautta ei minussa ole ollut enkä ole koettanut sitä saada. Nyt on herra pastori jossakin määrin avannut silmiäni. Ilman erikoista Jumalan armoa minä en saa sydämeeni tuota rakkautta, sillä sydämessäni kannan julman vääryyden muistoa, jonka vääryyden kohta tässä kerron.

— Juokaamme jotakin lämmintä, — keskeytti Zagloba.

— Sytyttäkää takkavalkea! — sanoi Basia palvelijoille.

Pian oli huone taas valoisana loimuavasta tulesta, ja jokaisen ritarin eteen asetti palvelija tuopin lämmitettyä olutta. Kaikki kastoivat heti ilomielin kaulaansa, ja kun he olivat juoneet muutaman siemauksen, koroitti Nienaszyniec taas äänensä ja puhui niinkuin rattaat olisivat ratisseet:

— Äitini jätti kuollessaan minun holhottavakseni sisareni. Halszka oli tytön nimi. Minulla ei ollut vaimoa eikä lapsia, ja sentähden vaalin tuota tyttöä kuin silmäterää. Hän oli kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin minä, ja kannoin häntä käsilläni. Lyhyesti: pidin häntä omana lapsenani. Sitten läksin sotaretkelle, mutta hänet ryöstivät ja veivät mukanaan tataarilaiset. Kun palasin, löin epätoivoissani otsaani seinään. Hyökkäyksen aikana olin menettänyt omaisuuteni, mutta minä myin mitä minulla vielä oli, ja lähdin Ormianysta matkaan lunastamaan häntä. Löysin hänet Bahtšisaraista. Hän oli haaremirakennuksessa, mutta ei haaremissa, sillä hän oli vasta kahdentoista vuoden ikäinen. En unohda koskaan, Halszka, sitä hetkeä, jolloin löysin sinut, en unohda, miten otit minua kaulasta ja miten suutelit silmiäni! Mutta kuinka kävi! Tuomani lunnaat osoittautuivat riittämättömiksi. Tyttö oli kaunis. Jehu-aga, joka oli hänet ryöstänyt, vaati kolme kertaa niin paljon. Tahdoin antaa itseni lisämaksuksi. Mutta ei sekään auttanut. Minun nähteni osti tytön torilla Tuhay-bey, tuo mainehikas vihollisemme, pitääkseen häntä kolme vuotta haaremissaan ja ottaakseen hänet myöhemmin puolisokseen. Palasin kotimaahan tukkaani repien. Matkalla sain tietää, että eräässä paimentolaiskylässä meren rannalla asui eräs Tuhay-beyn vaimoista hänen pikku lempipoikansa Azyan kanssa... Tuhay-beyllä oli kaikissa kaupungeissa ja useissa kylissä vaimo, jotta voisi kaikkialla viettää vapaat hetkensä omassa kodissaan. Saatuani kuulla tuosta pojasta ajattelin, että Jumala oli nyt osoittanut minulle viimeisen keinon Halszkan pelastamiseksi, ja päätin heti ryöstää haltuuni tuon Azyan ja vaihtaa hänet sitten tyttööni. Mutta yksin en voinut tehdä sitä. Täytyi koota Ukrainassa tai Villeillä Aroilla joukko, mikä ei ollut helppoa, ensiksikin koska Tuhay-beyn nimeä pelättiin koko Ukrainassa, ja toiseksi koska juuri hän auttoi kasakoita taistelussa meitä vastaan. Aroilla kuljeksii kuitenkin paljon nuoria miehiä, jotka pitävät silmällä vain omaa etuaan ja ovat saaliin vuoksi valmiit lähtemään mihin tahansa. Näitä kokosin melkoisen joukon. Mitä jouduimme kokemaan, ennenkuin joukot olivat päässeet lähtemään merelle, sitä ei voi kielin kertoa, sillä meidän piti pysytellä piilossa kasakkapäällystöltäkin. Mutta Jumala antoi puuhamme menestyä. Ryöstin Azyan ja hänen mukanaan paljon saalista. Takaa-ajajat eivät saavuttaneet meitä, ja pääsimme onnellisesti Villeille Aroille, josta oli aikomukseni mennä Kamienieciin aloittaakseni heti neuvottelut sikäläisten kauppiaitten välityksellä.

Jaoin kaiken saaliin miehilleni jättäen itselleni vain Tuhayn pojan. Olin näin avokätinen ja antelias noita miehiä kohtaan, koska olin yhdessä heidän kanssaan ollut niin monissa seikkailuissa, nähnyt nälkää heidän kanssaan ja pannut henkeni alttiiksi heidän tähtensä; ajattelin, että jokainen heistä olisi valmis syöksymään tuleen minun tähteni ja että olin saanut heidän sydämensä ainaiseksi kiintymään itseeni.

Pian sain katkerasti katua sitä!

Ei tullut mieleenikään, että he voivat repiä palasiksi oman atamaaninsakin saadakseen jakaa keskenään tämän saaliin; unohdin, ettei näissä ihmisissä ollut uskoa, hyveitä, kiitollisuutta eikä omaatuntoa... Olimme jo lähellä Kamieniecia, kun he alkoivat himoita Azyasta saatavia rikkaita lunnaita. He hyökkäsivät yöllä kimppuuni kuin sudet, kuristivat nuoralla kaulaani, voitelivat veitsillä ruumistani ja viimein, luullen minun jo kuolleen, heittivät minut erämaahan ja menivät tiehensä lapsi mukanaan.

Jumala lähetti minulle pelastuksen ja antoi minun tervehtyä; mutta Halszka hävisi ainaiseksi tietymättömiin. Kenties hän on vielä elossa siellä jossakin, kenties Tuhayn kuoltua joku muu pakana on ottanut hänet vaimokseen, kenties hänestä on tullut muhamettilainen, kenties hän on kokonaan unohtanut veljensä, kenties hänen poikansa joskus vuodattaa vertani... Sellainen on minun tarinani!

Nienaszyniec vaikeni ja alkoi tuijottaa synkkänä maahan.

— Miten paljon meidän vertamme onkaan vuotanut näitten seutujen takia! — lausui Muszalski.

— Rakasta vihollistasi! — sanoi uudestaan pappi Kamiński.

— Ettekö terveeksi tultuanne etsinyt tuota tataarilaispentua? — kysyi Zagloba.

— Sain myöhemmin tietää, — vastasi Nienaszyniec, — että murhaajieni kimppuun hyökkäsi eräs toinen joukko ja surmasi heidät kaikki. Nämä toiset veivät muun saaliin mukana arvatenkin myös lapsen. Olen etsinyt kaikkialta, mutta hän on hävinnyt kuin kivi veteen.

— Kenties olette kohdannut hänet myöhemmin jossakin, mutta ette ole voinut tuntea häntä? — sanoi Basia-rouva.

— Lapsi ei liene ollut kolmenkaan vuoden ikäinen. Tuskin tiesi, että hänen nimensä oli Azya. Mutta minä olisin tuntenut hänet, sillä hänellä oli kummankin rinnan kohdalla kalan kuva kirjailtuna voimakkaalla sinivärillä.

Yht'äkkiä Mellechowicz, joka siihen asti oli istunut hiljaa, lausui omituisella äänellä huoneen nurkasta:

— Kalasta te ette olisi häntä tuntenut, sillä monella tataarilaisella saattaa olla tämä merkki, varsinkin niillä, jotka asuvat meren rannalla.

— Se ei ole totta, — vastasi iäkäs Hromyka, — Beresteckin taistelun jälkeen tarkastimme Tuhay-beyn raadon, joka oli jäänyt taistelukentälle, ja minä tiedän, että hänen rinnoissaan oli kala, mutta kaikilla muilla kaatuneilla oli toisenlaiset merkit.

— Mutta minä sanon teille, että monella on kala.

— Kyllä, mutta ne ovat Tuhayn sukua. Keskustelu katkesi tähän, koska sisään astui herra Lelczyc, joka oli aamulla varhain Wolodyjowskin käskystä lähtenyt tiedusteluretkelle ja nyt juuri palannut.

— Herra komendantti, — sanoi hän jo ovella, — Sierocyn kahluupaikan luona Moldaun puolella oleksii jokin joukkue ja aikoo tulla meidän puolellemme.

— Mitä väkeä? — kysyi herra Michal.

— Rosvoja. On jokin määrä valakialaisia, hiukan unkarilaisia, mutta pääasiallisesti irtolaisina kulkevia tataarilaisia, yhteensä parisataa miestä.

— Ne ovat samoja, joiden on ilmoitettu ryöstelleen Valakian puolella, — sanoi Wolodyjowski. — Perkulab on ilmeisesti saattanut ne siellä kovaan puristukseen, ja senvuoksi ne pakenevat meille päin; mutta siellä on yksistään tataarilaisiakin parisataa. Yöllä ne tulevat yli ja aamun sarastaessa estämme heidän etenemisensä. Herrat Motowidlo ja Mellechowicz olkoot puoliyön aikaan valmiina. Pitää ajaa härkälauma heille houkutukseksi, mutta nyt on jokaisen mentävä asuntoonsa.

Sotilaat alkoivat lähteä kukin taholleen. Kaikki eivät vielä olleet poistuneet huoneesta, kun Basia juoksi miehensä luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi kuiskutella jotakin hänen korvaansa. Wolodyjowski naurahti ja pudisti kieltävästi päätään, mutta Basia nähtävästi jatkoi yhä pyytelemistään ja kiersi kätensä entistä voimakkaammin hänen kaulansa ympärille.

Nähdessään sen lausui Zagloba:

— Teepäs kerran hänelle se ilo, niin minäkin vanha laahustan mukaanne.

X.

Irtolaisjoukot, jotka harjoittivat rosvousta Dniestrin molemmin puolin, olivat muodostuneet kaikkien rajaseuduilla asuvien kansojen jäsenistä. Pääosana niissä olivat aina Dobruckissa ja Bialogrodissa saakka olevista joukoista paenneet tataarilaiset, jotka olivat vielä hurjempia ja urhoollisempia kuin heidän krimiläiset veljensä, mutta joukossa oli myös valakialaisia ja kasakoita ja unkarilaisia sekä Dniestrin rannalla olevista leireistä paennutta puolalaista palvelusväkeä. Ne kuljeksivat milloin Puolan, milloin Valakian puolella ja menivät tavan takaa rajajoen yli, sikäli kuin heitä ahdistelivat Perkulabin joukot tai puolalaiset päälliköt. Rotkoissa ja metsissä ja onkaloissa oli heillä luoksepääsemättömät piilopaikkansa.

Heidän hyökkäyksensä kohdistuivat erikoisesti leirien härkä- ja hevoslaumoihin, jotka olivat talvisinkin aroilla etsien itselleen ravintoa lumen alta. Mutta sen lisäksi he hyökkäilivät kylien, kauppaloitten ja siirtokuntien kimppuun, ahdistelivat pienehköjä sotilasjoukkoja, puolalaisia ja myös turkkilaisiakin kauppiaita sekä niinikään välittäjiä, jotka olivat menossa Krimiin lunnaita viemään. Näillä joukoilla oli omat järjestyssääntönsä ja johtajansa, mutta ne yhtyivät harvoin. Tapahtuipa usein niinkin, että suurilukuisempi joukko tuhosi pienemmän. Tämmöisten joukkojen lukumäärä lisääntyi suuresti Ukrainassa varsinkin kasakkain ja puolalaisten välisen sodan aikana, jolloin olo noilla seuduin kävi aivan turvattomaksi. Erittäin peloittavia olivat Dniestrin takaiset joukot, jotka saivat lisävoimia tataarilaispakolaisista. Nähtiinpä jopa viidensadan miehen vahvuisia joukkoja. Heidän johtajansa käyttivät beyn arvonimeä. He autioittivat maan aivan tataarilaiseen tapaan, ja usein olivat itse komendantitkin epätietoisia, olivatko tekemisissä rosvojoukkojen vaiko koko tataarilaisarmeijan etujoukkojen kanssa. Säännöllisen sotajoukon, varsinkin puolalaisen ratsuväen, oli varsin vaikeata saada kiinni noita joukkoja kentällä, ja kun ne saatiin houkutelluksi ansaan, niin ne taistelivat epätoivoisesti, koska hyvin tiesivät, että niitä vangiksi otettuna odotti hirttonuora. Heillä oli erilaisia aseita. Jousia ja pyssyjä ei ollut, eikäpä niistä olisi heille ollut hyötyäkään, koska he tekivät hyökkäyksensä öisin. Suurimmalla osalla oli aseina turkkilaisia tikareja ja miekkoja, nuijia, tataarilaisia sapeleita ja hevosten leukaluita, jotka oli pistetty nuoresta tammesta tehtyyn varteen ja sidottu nuoralla. Tämä viimeksimainittu ase teki voimakkaassa kädessä peloittavaa jälkeä, sillä se murskasi jokaisen sapelin. Joillakuilla oli hyvin pitkiä, teräväkärkisiä hankoja, joillakuilla heittokeihäitä. Näillä he vaaran äkkiä yllättäessä torjuivat ratsumiehiä.

Joukon, joka oleili Sierocyn kahlaamon tienoilla, täytyi olla varsin suurilukuinen tai olla pakottavista syistä Moldaun puolella, koska se rohkeni lähestyä chreptiowilaista sotaväen osastoa huolimatta siitä peloittavasta vaikutuksesta, minkä yksistään herra Wolodyjowskin nimi teki kaikkiin joen kummallakin puolella oleviin rosvoihin.

Muuan toinen retkeilevä joukko toi tiedon, että noita rosvoja oli neljäsataa ja heidän johtajanaan Azba-bey, kuuluisa rosvo, joka jo muutaman vuoden oli pitänyt kauhun vallassa sekä Puolan- että Moldaun-puolisia seutuja.

Wolodyjowski iloitsi, kun sai tietää, kenen kanssa oli tekemisissä, ja antoi heti asianmukaiset määräykset. Paitsi Mellechowiczia ja Motowidloa lähti liikkeelle Podolian kenraalin ja Przemyslin podstolin lippukunta. Ne lähtivät jo yöllä, ja niiden ilmoitettiin menneen eri suuntiin, mutta samoin kuin kalastajat heittävät laajalle alalle verkkonsa, niin näiden joukkojenkin oli määrä kulkea laajalle ulottuvana kaarena ja yhtyä aamun sarastaessa Sierotyn kahluupaikan luona.

Basia katseli sykkivin sydämin sotajoukkojen lähtöä, sillä ensimmäisen kerran hän nyt näki todellisen sotaretkelle lähdön, ja hänen rintansa paisui, kun hän näki noitten vanhojen arosusien tottuneisuuden. He lähtivät liikkeelle niin hiljaa, ettei sitä olisi voitu kuulla itse linnoituksessakaan. Suitset eivät kalahdelleet, kannus ei kilahtanut toista vastaan eikä sapeli sattunut sapeliin, hevoset eivät hirnahtaneet. Yö oli kaunis ja tavattoman valoisa, sillä oli täysikuun aika. Kuu valaisi hyvin linnoituksen kummun ja aron, joka aleni loivasti joka puolelle; mutta tuskin oli jokin lippukunta mennyt paaluaidan ulkopuolelle, tuskin olivat sapelit välkähtäneet kuun hopeahohteessa, kun jo koko joukko katosi näkyvistä sukeltaen ruohikkoon kuin peltopyyparvi. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäistä.

Basiasta tuntui siltä, kuin metsästäjät olisivat olleet lähdössä pyyntiretkelle, jonka oli määrä alkaa päivän koitteessa, ja kaikki kulkivat noin hiljaa ja varovasti sen tähden, etteivät pelästyttäisi otusta ennen aikojaan. Hänen mielensä alkoi kovasti tehdä päästä mukaan tuolle pyyntiretkelle.

Wolodyjowski ei ollut sitä vastaan, sillä Zagloba oli saanut hänet suostumaan. Hän tiesi, että joka tapauksessa täytyi joskus täyttää Basian toivomus, ja tahtoi tehdä sen nyt heti, varsinkin kun näillä rosvoilla ei ollut tapana käyttää jousia eikä tuliluikkuja.

He lähtivät kuitenkin liikkeelle vasta kolme tuntia myöhemmin kuin ensimmäiseksi lähteneet lippukunnat, sillä niin oli herra Michal asian järjestänyt. Hänen mukanaan lähti Muszalski ja kaksisataa rakuunaa aliupseereineen, masovialaisia ja aivan erinomaista väkeä, joiden sapelien turvissa suloinen päällikön rouva oli yhtä varmassa tallessa kuin omassa huoneessaan.

Basialla oli ratsastaessaan nyt miehen satula ja sen mukaisesti hän oli puettukin: hänellä oli jalassaan samettiset helmiväriset roimahousut, jotka olivat sangen leveät ja muistuttivat hametta sekä olivat pistetyt keltaisiin sahviaanisaappaisiin; hänellä oli harmaa takki, joka oli sisustettu valkealla kriminlampaan nahalla ja ommelten kohdalta kauniisti kirjailtu; hänen hopeainen patruunavyönsä oli harvinaisen taiteellista työtä; aseena hänellä oli kevyt turkkilainen sapeli silkkikantimissa ja pistolit kotelossa. Hänen päässään oli lakki, jonka yläosa oli venetsialaista samettia ja jota koristi haikaran sulka; sitä reunustivat kalliit turkikset. Takin alta näkyivät kirkkaat, ruusunpunaiset, suorastaan lapselliset kasvot ja kaksi uteliasta silmää, jotka hehkuivat kuin hiilet.

Ratsastaessaan näin puettuna ruskealla hevosella, joka oli vikkelä ja lauhkea kuin vuorivuohi, hän näytti hetmanin pojalta, joka on vanhojen soturien opastamana menossa ensimmäistä kertaa sotaretkelle.

Soturit ihmettelivät katsellessaan häntä. Zagloba ja Muszalski töykkivät toisiaan kyynärpäillään ja suutelivat tavan takaa nyrkkiään ilmaisten siten suurta ihastustaan Basiaan. He molemmat yhdessä Wolodyjowskin kanssa tyynnyttelivät häntä, koska hän oli levoton sen johdosta, että oli lähdetty matkaan niin myöhään.. — Sinä et ymmärrä sota-asioita, — puhui pieni ritari — ja siksi epäilet, että me tahdomme tuoda sinut paikalle vasta sitten, kun kaikki on lopussa. Toiset joukot kulkevat suoraan päin vihollista toisten taas on kierrettävä ja katkaistava viholliselta tie sekä lähestymällä hiljaa vihollisjoukkoja saatettava ne ansaan. Me taas tulemme oikeaan aikaan, eikä ennen meidän tuloamme ryhdytä taisteluun, sillä joka hetkellä on tarkoin määrätyt tehtävät.

— Entäpä jos vihollinen on varuillaan ja tunkeutuu joukkojemme lävitse?

— Se on viekas ja tarkkavainuinen, mutta eipä meillekään tämmöinen sota ole uutta.

— Usko sinä Michalia, — huudahti Zagloba, — sillä ei ole taitavampaa sotijaa kuin hän. Paha onni lennätti tänne nuo kulkurit — Lubnyssä olin nuorukainen, — sanoi herra Michal — ja jo silloin minulle uskottiin tämmöisiä tehtäviä Nyt taas, kun tahdoin valmistaa sinulle tuon näyn, olen erikoisen huolellisesti järjestänyt kaikki Joukkomme tulevat yht'aikaa vihollisen näkyviin, yht'aikaa päästävät huudon ja lähtevät yht'aikaa hyökkäämään aivan kuin piiskanläimäyksestä.

— Ii! Ii! — vikisi Basia ilosta, nousi seisomaan jalustimiin ja otti pientä ritaria kaulasta. — Entä saanko minäkin rynnätä, mitä? Michalku, saanko? — kysyi hän silmät säkenöiden.

— Joukon mukana en salli sinun mennä, sillä suuressa joukossa voi helposti sattua tapaturma, puhumattakaan siitä, että hevonen saattaa kompastua, mutta olen antanut määräyksen, että kun vihollisjoukko on lyöty hajalle, jokin ryhmä siitä on ajettava meitä kohti; silloin päästämme hevosemme valloilleen ja sinä voit nujertaa kaksi tai kolme, mutta ratsasta luo aina vasemmalta puolelta, sillä silloin on ahdistetun vaikeata päästä sinuun käsiksi hevosen takia ja sinä voit iskeä häntä takaapäin.

Basia sanoi siihen:

— Hohoo! En minä pelkää! Itse sanoit minun käyttävän sapelia jo paljon paremmin kuin setä Makowiecki. Älä anna minulle neuvoja!

— Katso vain, että pidät suitset tiukalla, — pisti väliin Zagloba. — Heillä on omat metkunsa, ja saattaa käydä näinkin: sinä ajat häntä takaa, mutta hän kääntää äkkiä hevosensa ja pysähtyy, ja ennenkuin olet hänet sivuuttanut, hän jo iskee sinua. Vanha tekijä ei koskaan päästä hevosta liiaksi valloilleen, vaan ohjaa sitä tarpeen mukaan.

— Eikä sapelia pidä koskaan nostaa liian ylös, sillä pitää helposti päästä pistämään, — sanoi Muszalski.

— Minä olen kaiken varalta hänen läheisyydessään, — sanoi pieni ritari. — Katsos, taistelussa on koko vaikeus siinä, että täytyy muistaa kaikki: hevosensa ja vihollinen, suitset, sapeli, lyönti ja pisto, — kaikki samalla kertaa! Tottuneelta se käy itsestään, mutta alussa ovat kuuluisatkin miekkamiehet usein taitamattomia, ja vähäväkinen mies, jolla on tottumusta, suistaa hevosen selästä paljon etevämmän aloittelijan... Senpätähden olenkin vierelläsi.

— Mutta älä auta minua ja anna käsky miehillekin, ettei kukaan saa tulla avukseni, jollei se ole välttämätöntä.

— No, no, saammehan vielä nähdä, riittääkö sinulla rohkeutta, kun asiaksi tulee! — vastasi pieni ritari nauraen.

— Vai otatko jotakuta meistä hädissäsi nutun liepeestä! — lisäsi Zagloba.

— Saammehan nähdä! — sanoi Basia närkästyneenä.

Näin puhellen he saapuivat paikalle, jossa oli siellä täällä nuotioitten jäännöksiä.

Ei ollut enää pitkä aika päivän sarastukseen, mutta oli tullut pimeämpi, sillä kuu oli laskenut. Maasta alkoi kohota kevyttä huurua, joka esti kauempana olevat esineet näkymästä. Tuossa pimeydessä ja hämäryydessä näyttivät kaukana häämöttävät esineet Basiasta hänen kiihtyneen mielikuvituksensa vaikutuksesta eläviltä olennoilta. Useita kertoja hän oli näkevinään selvästi miehiä ja hevosia.

— Michal, mikä tuo on? — kysyi hän kuiskaten ja osoittaen sormellaan tien käänteeseen.

— Ei mitään, sumua vain.

— Minä luulin ratsumiehiksi. Tulemmeko pian perille?

Noin puolentoista tunnin kuluttua alkaa homma.

— Haa!

— Pelkäätkö?

— En, vaan sydämeni lyö suuresta kärsimättömyydestä! Mitä minä pelkäisin! En kerrassaan mitään! Katso, miten paljon täällä on härmää... Sen näkee, vaikka on pimeä.

Todellakin oli tultu sellaiselle kohdalle aroa, missä oli härmän peittämiä pitkiä ruohonkorsia. Wolodyjowski katseli niitä ja sanoi:

— Tänne on tullut Motowidlo. Korkeintaan puolen penikulman päässä hänen täytyy olla väijyksissä. Jo sarastaa!

Päivä alkoikin juuri sarastaa. Pimeys rupesi hälvenemään. Taivas ja maa tulivat harmaiksi, ilma vaaleni, puitten ja ruohojen latvat hohtivat kuin hopea. Kauempana olevat pensaikot tulivat näkyviin, aivan kuin joku olisi kohta kohdalta nostanut verhon.

Yht'äkkiä ilmestyi lähimmästä pensaikosta näkyviin ratsumies.

— Herra Motowidlon väkeä? — kysyi Wolodyjowski, kun tulija pysähdytti ratsunsa hänen kohdalleen.

— Aivan niin, teidän armonne!

— Mitä kuuluu?

— Ovat menneet yli Sierocyn kahlaamon; senjälkeen seuraten härkien mylvinää lähtivät Kalusikia kohti. Ottivat härät ja ovat nyt Jurgowin kentällä.

— Entä missä on herra Motowidlo?

— On asettunut kummun juurelle ja herra Mellechowicz Kalusikin luo. Muista joukoista en tiedä.

— Hyvä on, — sanoi Wolodyjowski, — minä tiedän; riennä herra Motowidlon luo ja käske lähtemään liikkeelle. Yksityisiä miehiä asetelkoon sinne tänne puolimatkaan herra Mellechowiczista. Mene!

Ratsumies kumartui satulassaan ja lähti kiitämään kadoten pian näkyvistä. Lähdettiin jatkamaan matkaa entistä hiljempaa, entistä varovaisemmin... Päivä oli valjennut kokonaan. Pimeys, joka aamun sarastaessa oli ollut maan päällä, painui kokonaan alas, ja itäiselle taivaalle ilmestyi pitkä punertava valojuova, jonka valo ja punerrus alkoi antaa väriä ilmalle, kummuille, kaukaa näkyville metsäaukeamille ja vuorten huipuille.

Silloin kuului matkaa jäin korviin Dniestrin puolelta sekavaa raakkumista, ja korkealla heidän päittensä yläpuolella näkyi ruskoa kohti lentävä iso korppiparvi. Yksityisiä lintuja erosi tavan takaa parvesta, eivätkä ne lentäneet suoraan eteenpäin, vaan alkoivat kierrellä piirissä aron yllä aivan niinkuin tekevät haukat huomattuaan saaliin.

Zagloba osoitti sapelinsa kärjellä ylhäällä liiteleviä korppeja ja sanoi Basialle:

— Ihmettele noiden lintujen älyä! Kun vain jossakin on tulossa taistelu, niin ne lentävät heti paikalle kaikilta suunnilta, aivan kuin joku olisi pudistanut ne pussista. Missä sotajoukko kulkee omia aikojaan tai on kysymyksessä ystävällinen kohtaaminen, siellä ei niitä ole, — niin osaavat eläimet arvata ihmisten aikeet, vaikka ei kukaan anna niille tietoa semmoisista. Yksistään sagacitas narium ei sitä selitä, ja siksipä on täysi syy ihmetellä.

Linnut lähestyivät kovaa ääntä pitäen varsin lähelle. Muszalski kääntyi pienen ritarin puoleen ja sanoi käsi jousella:

— Herra komendantti, saanko pudottaa noista yhden huvittaakseni rouvaa? Ei siitä suurta ääntä synny.

— Pudottakaa vaikka kaksi, — sanoi Wolodyjowski tietäen, että vanhan soturin heikkoutena on näyttää, miten tarkkakätinen hän on.

Silloin verraton jousimies kurotti kätensä olkansa yli ja otti sulitetun nuolen, asetti sen sitten jänteelle, kohotti jousen ylös ja odotti.

Lintuparvi läheni. Kaikki pidättivät hevostaan ja katselivat uteliaina taivaalle. Yht'äkkiä kuului jousesta surullinen äännähdys, joka muistutti pääskysen viserrystä, ja nuoli lennähti parveen.

Hetken ajan näytti siltä, kuin Muszalski olisi ampunut ohi, mutta sitten yhden linnun siivet hervahtivat ja se alkoi ilmassa kaiken aikaa pyörähdellen painua yhä alemmaksi ja viimein pudota siivet levällään, liidellen kuin lehti ilmassa.

Hetken kuluttua se putosi muutaman askelen päähän Basian hevosen eteen. Nuoli oli puhkaissut sen niin, että nuolen kärki törrötti sen selästä ulos.

— Onnellinen enne! — sanoi Muszalski kumartaen Basialle. — Minä tulen kauempaa pitämään silmällä päällikköni rouvaa ja tarpeen tullen lennätän taaskin nuolen, suokoon Jumala vain sen hyvin onnistuvan. Jos suhahtaakin läheltä, niin ei se haavoita, sen vakuutan.

— Enpä tahtoisi olla se tataarilainen, jonka te otatte maaliksenne! — vastasi Basia.

Keskustelun katkaisi Wolodyjowski, joka osoitti verraten korkeata kunnasta, joka oli muutaman sadan askelen päässä, ja sanoi:

— Me asetumme tuonne...

Hänen sanottuaan tämän lähdettiin liikkeelle ajaen ravia. Kunnaan puolivälissä pieni ritari käski hidastuttamaan kulkua ja lähellä kummun lakea hän pysähdytti ratsunsa.

— Emme ratsasta aivan ylös asti, — sanoi hän, — sillä näin kirkkaana aamuna voisi jo kaukaa erottaa meidät paljain silmin, vaan laskeudumme hevosen selästä ja lähestymme sillä tavoin aukeata kohtaa, etteivät päämme ole paljon näkyvissä.

Sen sanottuaan hän hyppäsi pois hevosen selästä ja samoin tekivät Basia, Muszalski ja muutamat muut. Rakuunat jäivät alemmaksi pitelemään hevosia, mutta he menivät sille paikalle asti, missä kunnaan reuna laskeutui alas äkkijyrkkänä seinänä.

Tämän muutaman kymmenen kyynärän korkuisen seinän juurella kasvoi kapea vyöhyke tiheätä viidakkoa, mutta siitä eteenpäin levisi matala, tasainen aro, jota täältä korkeudesta saattoi silmin erottaa laajan alan.

Tuo tasanko, jonka läpi virtasi Kalusikia kohti pieni joki, oli kuten kallion juurikin paikoitellen viidakon peittämää.

Suurimmasta pensaikkoryhmästä kohosi kapeita savukiemuroita taivasta kohti.

— Näetkö, — sanoi Wolodyjowski Basialle, — tuonne on vihollinen piiloutunut.

— Näen savun, mutta en näe ihmisiä enkä hevosia, — vastasi Basia sykkivin sydämin.

— Heidät kätkee viidakko, vaikka tottunut silmä kyllä näkee ne. Katsohan, tuolla näkyy kaksi, kolme, neljä hevosta, kokonainen hevosryhmä; yksi on kailava, yksin aivan valkoinen, mutta näyttää täältä katsoen siniseltä.

— Saavummeko pian heidän luokseen?

— Heidät ajetaan tänne luoksemme, mutta meillä on aikaa, sillä tuohon viidakkoon on neljännes penikulmaa.

— Missä meikäläiset ovat?

— Näetkö tuolla tuon metsikön? Herra aatelismarsalkan joukon pitää nyt jo olla lähellä sen reunaa. Mellechowicz ilmestyy näkyviin tuolta suunnalta hetken kuluttua. Toinen miestemme lippukunta käy vihollisten kimppuun tuon kiven kohdalla. Nähtyään miehemme viholliset rientävät itse meidän luoksemme, sillä täältä pääsee hyvin joelle ruohikkoa pitkin, mutta tuolla puolella on sangen syvä rotko, jonka yli ei kukaan pääse.

— He ovat siis joutuneet ansaan?

— Kuten näet.

— Herra Jumala! Tuskin pysyn jaloillani! — huudahti Basia.

Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:

— Michalku, mitä ne tekisivät, jos olisivat viisaita?

— Menisivät umpimähkään aatelismarsalkan joukkoa kohti ja tunkeutuisivat sen läpi. Silloin pelastaisivat nahkansa, mutta sitä ne eivät tee, sillä ensiksikään ne eivät syöksy mielellään suoraan päin säännöllistä sotaväkeä, toiseksi ne pelkäävät, että metsässä on väijymässä vielä suurempi sotajoukko, ja siksi ne tulevat meidän luoksemme.

— Haa! Mutta me emme kykene pidättämään heitä: meillä on vain kaksikymmentä miestä.

— Entä Motowidlo?

— Se on totta! Mutta missä hän on?

Vastauksen asemesta Wolodyjowski alkoi yht'äkkiä vikistä niinkuin vikisee haukka.

Monet samanlaiset äänet vastasivat hänelle kunnaan juurelta. Ne olivat Motowidlon miehiä, jotka olivat niin hyvin piiloutuneet viidakkoon, ettei Basia nähnyt heitä, vaikka seisoi aivan heidän läheisyydessään.

Vähän aikaa hän katseli hämmästyneenä milloin alas kunnaalta, milloin pieneen ritariin. Yht'äkkiä hänen poskensa alkoivat hehkua ja hän otti miestään kaulasta.

— Michalku! Sinä olet maailman suurin sotapäällikkö.

— Ei se ole muuta, kuin että minulla on hiukan tottumusta, — vastasi Wolodyjowski nauraen. — Mutta älä sinä räpyttele siinä ilosta, vaan muista, että kelpo soturin täytyy aina olla rauhallinen.

Mutta tämä varoitus ei vaikuttanut mitään. Basia oli kuin kuumeessa. Hänen mielensä teki nousta heti ratsun selkään ja ratsastaa alas kunnaalta yhtyäkseen Motowidlon joukkoon. Mutta Wolodyjowski pidätti häntä, koska tahtoi, että hän näkisi hyvin taistelun alun.

Sillä välin oli aurinko noussut ja valaisi nyt kylmällä, kalpeankeltaisella valolla koko tasangon. Lähellä olevat pensaikot kirkastuivat hauskasti, kauempana olevat ja epäselvemmät näkyivät nyt selvempinä; alavilla paikoilla oleva härmä rupesi kimaltelemaan, ilma tuli hyvin kuulaaksi, ja katse kantoi miltei rajattomiin.

— Aatelismarsalkan joukko tulee metsiköstä, — sanoi Wolodyjowski. — Minä näen miehet ja hevoset.

Ratsumiehiä alkoi todellakin ilmestyä näkyviin metsän reunasta, ja kohta oli pitkä rivi niitä mustanaan valkoisen härmän peittämällä, metsän edustalla olevalla aholla. Heidän ja metsän välinen valkea alue alkoi vähitellen levetä. Nähtävästi he eivät pitäneet erikoisen kiirettä, vaan tahtoivat antaa aikaa muille joukoille.

Wolodyjowski käännähti vasempaan.

— Mellechowiczkin on täällä! — sanoi hän. Hetken kuluttua hän taas sanoi:

— Myöskin Przemyslin jahtimestarin miehet saapuvat. Ei kukaan ole myöhästynyt vähääkään.

Hänen viiksensä alkoivat liikkua nopeasti.

— Ei yksikään käpälä saa päästä karkuun! Nyt ratsujen selkään!

He palasivat nopeasti rakuunain luo, hyppäsivät satulaan ja laskeutuivat syrjittäin alas rinnettä pensaikkojen välitse sekä yhtyivät alhaalla Motowidlon joukkueeseen.

Sitten koko joukko yhdessä lähestyi viidakon reunaa ja pysähtyi tarkastelemaan, mitä edessä tapahtui.

Vihollinen oli nähtävästi huomannut sitä lähestyvän aatelismarsalkan joukon, sillä samassa syöksähti ulos tasangon keskustassa kasvavasta viidakosta ratsumiesryhmiä aivan kuin hirviparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Joka hetki niitä tuli sieltä esille yhä enemmän. Muodostettuaan ketjun he lähtivät ensin hitaasti etenemään viidakon reunaa; ratsumiehet painautuivat hevosen kaulaa vastaan, niin että kaukaa olisi voinut luulla hevoslauman yksinään kulkevan pitkässä rivissä viidakon reunaa seuraten. Ilmeisesti he eivät vielä olleet varmoja siitä, onko tuo joukko-osasto tulossa heitä vastaan ja näkeekö heidät jo, vai onko se vain tiedusteluretkikunta.

Jälkimmäisessä tapauksessa he saattoivat toivoa, että viidakko vielä estää tulijoita näkemästä heitä. Siltä paikalta, missä Wolodyjowski seisoi Motowidlon miesten etunenässä, saattoi selvästi nähdä tuon vihollisjoukon epävarmat ja epäröivät liikkeet, jotka olivat täydelleen samanlaiset kuin vaaraa vainunneiden petojen. Kuljettuaan puoliväliin viidakkoa he alkoivat edetä nopeammin ratsastaen kevyttä ravia.

Kun ensimmäiset rivit olivat tulleet avoimelle arolle, pysähdyttivät ne äkkiä hevosensa, ja silloin pysähtyi koko parvi.

He näkivät Mellechowiczin joukon lähestyvän siltä puolen.

Heti kaarsivat he syrjään viidakosta ja silloin he näkivät koko przemysliläisen joukko-osaston, joka jo lähestyi täyttä vauhtia.

Silloin heille selvisi, että kaikki joukot tiesivät heistä ja olivat tulossa heidän kimppuunsa.

Villejä huutoja kajahti vihollisjoukosta ja syntyi sekasorto. Hyökkääjät päästivät niinikään huudon ja antoivat hevostensa nelistää, niin että tasanko kumisi kavioitten iskuista. Sen huomattuaan vihollisjoukko leveni silmänräpäyksessä ja lähti laukkaamaan minkä hevoset vain kestivät sitä kunnasta kohti, jonka juurelle pieni ritari oli asettunut Motowidlon ja tämän miesten kera.

Molempia joukkoja erottava välimatka alkoi pienentyä hämmästyttävän nopeasti..

Basia kalpeni jonkin verran mielenliikutuksesta, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, mutta kun hän huomasi, että häneen katsottiin, ja kun hän ei nähnyt kenenkään kasvoilla vähintäkään levottomuutta, niin hän sai pian takaisin levollisuutensa. Senjälkeen myrskypilven lailla lähestyvä joukko veti kaiken hänen huomionsa puoleensa. Hän veti suitset kireämmälle, puristi kovemmin sapelia kädessään, ja veri tulvahti hänen sydämestään taas suurella voimalla kasvoihin.

— Hyvä on! — sanoi pieni ritari.

Basia vain vilkaisi häneen, hänen sieraimensa liikahtivat ja hän kuiskasi:

— Kohtako lähdemme nelistämään?

— Vielä on aikaa! — vastasi herra Michal.

Mutta viholliset kiitivät, kiitivät kuin jänis, joka tietää olevansa koirien takaa-ajama. Vain puolisataa askelta on heillä enää jäljellä viidakkoon, jo näkyvät hevosten eteenpäin kurottuneet päät alas taivutettuine korvineen ja niiden yläpuolella tataarilaisten naamat, jotka ovat kuin kiinni kasvaneet harjaan. Yhä lähemmäksi he tulevat... Kuuluu hevosten korskuntaa ja niiden ulkonevat hampaat ja pullistuneet silmät osoittavat, että ne kiitävät melkein henkeä pidättäen...

Wolodyjowski antoi merkin ja ratsumiesten pyssyjen piiput suuntautuivat lähestyviin.

— Ampukaa!

Pamahdus, savua — ja tataarilaisjoukko hajaantui kuin akanat tuulessa. Silmänräpäyksessä miehet lennähtivät kaikkiin suuntiin, ulvahdellen ja kiljahdellen.

Samassa pieni ritari työntyi ulos viidakosta, ja aatelismarsalkan miehet ja lipekiläinen joukko muodostivat yhdessä suljetun piirin, jonka keskeen tataarilaiset taas ajettiin yhteen kasaan. Turhaan tataarilaiset koettavat kukin erikseen raivata itselleen ulospääsyn piiristä, turhaan he pyörähtelevät syöksyen milloin oikeaan, milloin vasempaan, milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, piiri on lujasti suljettu, tataarilaisjoukko työnnetään yhä ahtaammalle, yhä uusia rykmenttejä saapuu, ja alkaa kauhea melske.

Rosvot ymmärsivät, että vain se pääsee elävänä tästä mellakasta, joka murtautuu ahdistajain joukon läpi, ja siksi he taistelivat raivoisasti ja epätoivoisesti, vaikkakin epäjärjestyksessä ja kukin vain omaksi pelastuksekseen. Alusta alkaen heitä kaatui sankat joukot, niin vimmatusti iskettiin yhteen.

Sotamiehet ahdistivat heitä ja ahtaudesta huolimatta pakottivat hevosiaan eteenpäin, hakkasivat ja pistivät niin säälimättömästi ja niin peloittavan tottuneesti, kuin vain ammattisoturi osaa tehdä. Iskujen kumahtelu tuossa ihmisrykelmässä oli kuin voimakasta ja nopeata varstojen kolketta. Tataarilaisia iskettiin ja pistettiin otsaan, kurkkuun, hartioihin, käsiin, joilla he koettivat suojella päätään, lyötiin joka puolelta, levähtämättä, säälimättä ja armahtamatta. Tataarilaiset puolestaan alkoivat huitoa, millä vain voivat: tikareilla, sapeleilla, tapparoilla, hevosten leukaluilla. Heidän hevosensa, joita tungettiin keskustaa kohti, nousivat takajaloilleen tai kaatuivat nurin. Jotkut niistä pureskelivat toisiaan, huusivat ja laukkasivat pillastuneina joukossa saaden aikaan kuvaamatonta sekasortoa. Vähän aikaa olivat tataarilaiset taistelleet äänettöminä, mutta sitten kohosi heidän kaikkien rinnoista kamala ulvahdus: heidät masensi vastustajain suurempi lukumäärä, paremmat aseet, suurempi taito. He ymmärsivät, että olivat hukassa ja ettei kukaan heistä pääse poistumaan hengissä. Sotamiehet innostuivat vähitellen yhä enemmän ja löivät entistä hurjemmin. Muutamat rosvoista hyppäsivät pois satulasta ja koettivat päästä pakoon hevosten jalkojen välitse. He murskautuivat kavioitten alle tai sattui joku sotamies käännähtämään ja pisti heidät ylhäältäpäin kuoliaaksi; jotkut heittäytyivät maahan siinä toivossa, että joukkojen tunkeutuessa enemmän keskustaan päin, jolloin he jäävät piirin ulkopuolelle, he voisivat pelastua pakenemalla.

Joukko pieneni yhä, sillä joka hetki kaatui miehiä ja hevosia. Sen huomattuaan Azba-bey kokosi miehensä mikäli mahdollista, järjesti ne kiilan muotoiseksi joukoksi ja hyökkäsi kaikin voimin Motowidlon miehiä vastaan koettaen murtaa piirin.

Mutta nämä pysähdyttivät heti hänen ryntäyksensä, ja silloin alkoi kamala teurastus.

Samassa Mellechowicz, joka teki niin peloittavaa jälkeä kuin raivoava tuli, hajoitti joukon kahtia ja jättäen toisen puolen siitä kahden toverirykmentin huostaan hyökkäsi itse niiden kimppuun, jotka ottelivat Motowidlon miesten kanssa.

Osa rosvoja pääsi tosin tämän liikkeen kautta livahtamaan kedolle ja hajaantui pitkin tasankoa niinkuin lehdet tuuleen, mutta takariveissä olleet sotamiehet, jotka tilan puutteen takia eivät olleet voineet osallistua taisteluun, lähtivät heti ajamaan heitä takaa kaksin, kolmin tai mies miestä vastaan. Ne taas, jotka eivät olleet päässeet pujahtamaan pois, joutuivat raivoisasta vastarinnastaan huolimatta miekan uhreiksi ja kaatuivat rivittäin niinkuin viljapelto, jota on alettu leikata kahdelta puolelta.

Basia syöksyi Motowidlon miesten jälkeen ja vikisi vienolla äänellään rohkaistakseen mieltään, sillä aluksi maailma jonkin verran musteni hänen silmissään yhtä paljon kiivaasta ratsastuksesta kuin suuresta mielenliikutuksesta.

Tultuaan vihollisen luo hän näki edessään aluksi vain tumman, liikehtivän ja huojuvan massan. Hänet valtasi voittamaton halu sulkea kokonaan silmänsä. Hän vastusti tuota haluaan ja huiski sapelillaan umpimähkään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Rohkeus voitti viimein pelon hänessä ja hän alkoi heti nähdä selvemmin eteensä. Ensin hän huomasi hevosten otsat ja sitten hehkuvia, villejä kasvoja; yhdet niistä vilahtivat aivan hänen läheisyydessään. Basia suuntasi niihin voimakkaan iskun, ja kasvot katosivat, äkkiä kuin aave.

Silloin kuului Basian korviin hänen miehensä rauhallinen ääni: — Hyvä!

Tämä ääni rohkaisi häntä tavattomasti, hän päästi entistä vienomman vikinän ja alkoi jaella iskuja nyt jo aivan tyynenä. Taas irvisti hänen edessään peloittava pää, jossa oli litteä nenä ja ulkonevat poskipäät, — ja Basia iski siihen!... Uudelleen kohotti jokin käsi tapparan. Basia suuntasi iskunsa siihen. Hän näkee lammasnahkaturkkiin verhotut hartiat ja pistää niihin. Sitten hän iskee oikeaan ja vasempaan ja suoraan eteen, ja mihin hänen iskunsa osuu, siellä lentää mies maahan riuhtoen suitsista hevosta. Basiaa ihmetyttää, että se kaikki on niin helppoa. Mutta se on helppoa sen tähden, että aivan hänen vieressään ratsastaa toisella puolella pieni ritari ja toisella Motowidlo. Ensinmainittu pitää tarkoin huolta rakkaimpansa turvallisuudesta ja milloin sammuttaa ihmisen kuin kynttilän, milloin kevyellä pistolla estää Basiaan suunnatun käden ja aseen osumasta, milloin työntää miekkansa Basian ja vihollisen väliin ja silloin vihollisen sapeli lentää yht'äkkiä niin korkealle ilmaan, kuin se olisi siivekäs lintu.

Motowidlo, tyyniluontoinen sotilas, vartioi toiselta puolelta urheata rouvaa. Aivan niinkuin toimekas puutarhuri kulkiessaan puiden välitse toisinaan katkaisee kuivan oksan, niin hänkin tavan takaa hakkasi miehiä alas veren tahrimaan maahan taistellen niin hidasliikkeisesti ja rauhallisesti, kuin olisi ajatellut kokonaan muita asioita. Kumpikin tiesi, milloin sopi antaa Basian itsensä käydä vihollisen kimppuun, milloin piti ennättää ennen tai puolustaa häntä.

Pitipä Basiaa silmällä kauempaa eräs kolmaskin, nimittäin verraton jousimies, joka pysytellen matkan päässä tavan takaa asetti nuolen jänteelle ja lennätti erehtymättömästi surmantuojan tiheimpään joukkoon.

Mutta tiimellys tuli niin tuimaksi, että Wolodyjowski käski Basiaa vetäytymään muutamien miesten turvissa pois mellakasta, etenkin kun tataarilaisten puolivillit hevoset olivat alkaneet purra ja potkia. Basia totteli heti, sillä vaikka hän olikin innostuksen vallassa ja urhea sydän halusi jatkaa taistelua, niin kuitenkin alkoi hänen naisellinen luontonsa päästä voitolle innostuksesta ja kauhistua moista teurastusta, veren virtailua, kirkunaa, valitusta, kuolevien korahduksia, veren ja hien hajua ilmassa.

Hän ratsasti hitaasti poispäin taistelevien piiristä. Herra Michal ja Motowidlo vapautuivat vartioinnistaan ja saattoivat nyt syöksähtää taisteluun antaen täyden vallan taisteluhalulleen.

Sillävälin Muszalski, joka tähän saakka oli seisonut kauempana, tuli Basian luo.

— Te taistelitte todella uljaasti, — sanoi hän Basialle. — Asiaa tuntematon olisi voinut luulla arkkienkeli Mikaelin astuneen alas taivaista taistelemaan meidän joukkojemme puolella... Mikä kunnia noille saada surmansa tuollaisesta kätösestä, jota sallinette minun nyt asian johdosta suudella!

Näin sanoen Muszalski tarttui Basian käteen ja painoi viiksensä sitä vastaan.

— Näittekö? Taistelinko tosiaankin hyvin? — kysyi Basia vetäen ilmaa avoimiin sieraimiinsa ja suuhunsa.

— Kissakaan ei taistele paremmin rottia vastaan. Ihan sydämeni paisui, totisesti! Mutta teitte hyvin, kun vetäydyitte pois taistelusta, sillä lopussa voi aina helpommin sattua tapaturmia.

— Mieheni käski lähtemään pois, ja minä olin jo lähdettäessä luvannut totella häntä vitkastelematta.

— Pidänkö kenties jouseni? Ei, ei sillä nyt ole mitään virkaa, sillä nyt riennän taisteluun sapeli kädessä. Näen kolmen miehen ratsastavan meitä kohti. Ne on varmaankin eversti lähettänyt hänelle rakkaan henkilön turvaksi. Muussa tapauksessa olisin minä lähettänyt; mutta taistelu on siirtymässä kunnasta kohti ja siellä päin se pian päättyy; minun täytyy kiiruhtaa.

Kolme rakuunaa saapui todellakin turvaksi Basialle. Sen nähtyään Muszalski kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

Basia epäröi hetkisen, jäisikö paikalle vai kiertäisikö jyrkän kallionseinämän ja nousisi kunnaalle, josta he olivat ennen taistelun alkua katselleet tasankoa. Koska hän tunsi olevansa sangen väsynyt, niin hän päätti jäädä.

Naisen luonto sai hänessä yhä enemmän valtaa. Parin sadan askelen päässä hakattiin säälimättä maahan rosvojoukon jäännöksiä ja taistelevien musta ryhmä temmelsi entistä rajummin verisellä taistelukentällä. Epätoivoiset huudot tärisyttivät ilmaa ja Basia, joka äsken vielä oli ollut täynnä innostusta, tunsi omituista heikkoutta. Hänet valtasi suuri pelko, niin että hän oli vähältä pyörtyä, ja vain ollakseen näyttämättä sitä rakuunoille hän ponnisti ja kykeni pysymään satulassa; hän käänsi kuitenkin kasvonsa pois heistä, etteivät he näkisi hänen kalpeuttaan. Raikas ilma palautti vähitellen hänen voimansa ja rohkeutensa, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että hänen mielensä olisi tehnyt ratsastaa uudestaan taistelevien joukkoon. Sen hän olisi voinut tehdä ainoastaan pyytääkseen armahtamaan jäljellä olevia vihollisia. Mutta kun hän tiesi, ettei se mitään vaikuttaisi, niin hän odotteli vain kaihomielin taistelun päättymistä.

Mutta tappelu jatkui yhä. Iskujen jyske ja huudot eivät lakanneet hetkeksikään. Kului noin puoli tuntia; joukot tunkeutuivat yhä lähemmäksi toisiaan.

Yht'äkkiä eräs rosvoryhmä, johon kuului parikymmentä ratsumiestä, riistäytyi irti surmanrenkaasta ja alkoi kiitää kuin vihuri kukkulaa kohti. Kulkemalla jyrkän seinämän sivustaa he saattoivat todellakin päästä sille paikalle, missä kunnas yhtyi loivasti tasankoon, ja pelastua ylemmälle arolle. Mutta heidän tiellään oli Basia rakuunoineen. Vaaran havaitseminen valoi sillä hetkellä rohkeutta Basian sydämeen ja palautti hänen harkintakykynsä entiselleen. Hän ymmärsi, että paikalle jääminen olisi hänen tuhonsa, sillä tuo joukko heittäisi jo hurjalla vauhdillaan heidät nurin ja polkisi jalkoihinsa, puhumattakaan siitä, että heidät surmattaisiin sapeleilla.

Vanha rakuunavääpeli oli nähtävästi samaa mieltä, sillä hän tarttui Basian ratsun suitsiin, käänsi sen pakosalle ja huudahti miltei epätoivoisella äänellä: — Täyttä laukkaa, armollinen rouva! Basia lähti kiitämään kuin myrskytuuli, mutta yksinään; kolme uskollista soturia jäi vankasti paikoilleen pidättääkseen edes hetkiseksi vihollista ja antaakseen rakkaalle päällikönrouvalle aikaa päästä edemmäksi.

Rosvojoukkoa olivat sotamiehet heti lähteneet ajamaan takaa ja silloin rikkoontui piiri, joka oli tiukasti sulkenut sisälleen viholliset, ja nämä alkoivat livistää tiehensä kaksittain, kolmittain ja viimein vielä isommissa ryhmissä. Suuri määrä heitä makasi jo vieretysten maassa, mutta muutamien kymmenien, niiden joukossa Azba-beyn, onnistui paeta Kaikki nämä joukot ratsastivat täyttä karkua kunnasta kohti.

Kolme rakuunaa ei kyennyt pidättämään kaikkia pakenevia, ja he suistuivatkin lyhyen kamppailun jälkeen satulasta. Basian jäljessä kiitävä tumma joukko suuntasi matkansa kunnaan rinteelle ja pääsi korkealle arolle. Puolalaiset joukot, joiden etunenässä olivat lipekiläiset, ratsastivat minkä hevosten kaviot kestivät muutaman kymmenen askelen päässä heidän jäljessään.

Korkealla arolla, jossa oli pitkin matkaa paljon petollisia kuiluja ja rotkoja, muodostui ratsastajista jättiläiskäärmettä muistuttava jono; sen päänä oli Basia, kaulana rosvot ja muuna ruumiina Mellechowicz lipekiläisineen ja rakuunat, joiden etunenässä kiiti Wolodyjowski kannukset painettuina hevosen kylkiin ja epätoivo sydämessä.

Sillä hetkellä, jolloin tuo rosvoryhmä oli päässyt tunkeutumaan pois piiristä, oli Wolodyjowski ollut taistelemassa rykelmän toisessa reunassa, ja senvuoksi oli Mellechowiez edellä hänestä nyt takaa ajettaessa. Hiukset nousivat pystyyn pienen ritarin päässä, kun hän ajatteli, että pakenijat saattoivat piirittää Basian, että Basia saattoi menettää mielen malttinsa ja suunnata kulkunsa suoraan Dniestriä kohti ja että joku rosvoista saattoi saavutettuaan hänet iskeä häntä sapelilla, tikarilla tai tapparalla. Ja hänen sydämensä jähmetytti pelko rakastetun olennon puolesta. Hän suorastaan makasi hevosen kaulalla kalpeana, hampaat yhteen purtuina, hänen päässään pyöri kauheita ajatuksia, hän kannusti kiivaasti hevostaan ja pieksi sitä miekallaan ja kiiti kuin kanakurki ennen lentoon kohoamista. Hänen edessään vilahtelivat lipekiläisten lammasnahkalakit.

— Suokoon Jumala, että Mellechowiez saavuttaisi! Hänellä on hyvä hevonen. Suokoon Jumala! — toisteli hän epätoivoissaan.

Mutta hänen pelkonsa oli turha eikä vaara ollut niin suuri, kuin miltä se näytti rakastuneesta ritarista. Tataarilaisille oli pääasia oman nahkansa pelastaminen; he tunsivat lipekiläisten olevan niin lähellä selkänsä takana, etteivät he voineet lähteä tavoittamaan yksinäistä ratsastajaa, vaikka se olisi ollut muhamettilaisten paratiisin kaunein huuri ja hänen yllään olisi ollut jalokiviä täyteen ommeltu viitta. Basian tarvitsi vain kääntää kulkunsa Chreptiowiin päin päästäkseen takaa-ajajistaan, sillä varmastikaan eivät nämä olisi lähteneet seuraamaan häntä joutuakseen suoraan leijonan kitaan, kun heillä oli edessään joki, jonka ruovikkoon saattoivat piiloutua lipekiläiset, joilla oli paremmat hevoset, lähestyivät jo nytkin heitä yhä lähemmäksi.

Basia taas ratsasti hevosella, joka oli verrattomasti nopeampi tavallisia pörröisiä tataarilaishevosia, jotka kylläkin olivat kestäviä juoksussa, mutta eivät niin nopeajalkaisia kuin jalorotuiset ratsut. Sitäpaitsi hän ei ollenkaan menettänyt mielenmalttiaan, vaan hänen rohkea luonteensa pääsi täysiin oikeuksiinsa ja ritarillinen veri alkoi kiivaammin virtailla hänen suonissaan.

Hänen ratsunsa kiiti keveästi kuin vuorikauris, tuuli vinkui hänen korvissaan, ja pelon asemesta valtasi hänen mielensä riemukas hurmio.

— Saavat ajaa minua takaa koko vuoden eivätkä saavuta, — ajatteli hän itsekseen. — Ratsastan vielä ja käännyn sitten ja joko päästän heidät edelleni tai, jos eivät lakkaa ajamasta minua, johdan heidät sapeliemme läheisyyteen.

Hän tuli ajatelleeksi, että jos häntä seuraavat rosvot hajaantuvat arolla kovin kauas toisistaan, niin hän palatessaan takaisin kenties kohtaa jonkun heistä ja on pakotettu ryhtymään taisteluun hänen kanssaan.

— Pyh! Mitäpä siitä! — sanoi hän urheana itsekseen. — Michal on opettanut minua niin hyvin, että uskallan huoletta ryhtyä otteluun; saattavatpa muuten luullakin minun pakenevan pelosta eivätkä ota mukaan enää toiselle retkelle, ja sitäpaitsi herra Zagloba tekee minusta pilaa...

Tämän sanottuaan hän katsahti kulkureihin, mutta ne pakenivat yhtenä joukkona. Ei näyttänyt ollenkaan todennäköiseltä, että voisi joutua kaksintaisteluun, mutta Basia tahtoi nyt kerta kaikkiaan osoittaa koko sotajoukon nähden, ettei hän paennut umpimähkään eikä hämmentyneenä.

Senvuoksi hän, muistaen että hänen asekotelossaan oli kaksi oivallista pistolia, jotka itse Michal oli ennen lähtöä ladannut, alkoi pidätellä ratsuaan ja hidastellen kaartaa Chreptiowiin päin.

Mutta, ihme kyllä, sen nähtyään koko rosvojoukko muutti hiukan pakosuuntaa ja alkoi pyrkiä enemmän vasempaan, kunnaan juurta kohti. Basia antoi heidän tulla muutaman askelen päähän, ampui sitten kaksi laukausta lähinnä olevia hevosia kohti ja lähti senjälkeen tehden kaarroksen täyttä laukkaa ratsastamaan Chreptiowiin päin.

Mutta tuskin oli ratsu kiitänyt nopeasti kuin pääskynen muutaman kymmenen askelen matkan, kun sen edessä yht'äkkiä ammotti arokuilu. Basia kannusti sitä ajattelematta sen enempää ja jalo eläin teki hyppäyksen. Mutta vain sen etukaviot sattuivat jonkin verran vastakkaiseen reunaan, hetkisen se ponnisteli saadakseen takajaloilleen tukea jyrkästä seinämästä, sitten maa, joka ei vielä ollut kyllin kovaksi jäätynyt, murtui sen jalkojen kohdalla ja se putosi kuiluun Basia mukanaan.

Onneksi ei ratsu murskannut Basiaa alleen, sillä Basia oli ennättänyt vetää jalkansa pois jalustimista ja painautua sivulle päin kaikin voimin. Hän putosi paksulle sammalkerrokselle, joka peitti kuilun pohjaa, mutta tärähdys oli niin kova, että hän meni tainnoksiin.

Wolodyjowski ei nähnyt putoamista, sillä häneltä peittivät näköalan lipekiläiset. Sensijaan Mellechowicz huusi kovalla äänellä miehilleen, että viivyttelemättä ajaisivat edelleen takaa rosvoja. Hän itse sitävastoin riensi rotkon reunalle ja paineli oikopäätä alas sen pohjalle.

Silmänräpäyksessä hän hyppäsi pois satulasta ja sieppasi Basian syliinsä. Hänen haukansilmänsä tarkastivat Basian yhdessä hetkessä ja totesivat, ettei missään näkynyt verta; salamannopeasti ne sitten suuntautuivat sammaleeseen. Hän ymmärsi, että sammal oli pelastanut kuolemasta sekä Basian että ratsun.

Tukahdutettu riemuhuuto pääsi nuoren tataarilaisen huulilta.

Hän painoi Basian kaikin voimin rintaansa vastaan ja alkoi sitten suudella kalvenneilla huulillaan hänen silmiään kerran toisensa jälkeen aivan kuin olisi tahtonut imeä ne itseensä. Koko maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja kiihko, joka oli piillyt hänen sydämensä pohjassa kuin lohikäärme luolassaan, tempasi myrskyn tavoin hänet pyörteeseensä.

Mutta silloin kuului korkealta arolta monien hevosten kavionkapseen kaikua ja ääni läheni yhä. Monet äänet alkoivat huutaa: "Täällä! Tässä rotkossa! Täällä!"

Mellechowiez laski Basian alas sammalelle ja huusi saapujille:

— Tulkaa tänne! Tänne!

Hetkistä myöhemmin hypähti Wolodyjowski kuilun pohjalle, ja hänen jäljessään tulivat Zagloba, Muszalski, Nienaszyniec ja muutamia muita upseereja.

— Hän ei ole vahingoittunut! — huudahti tataarilainen. — Sammal pelasti hänet.

Wolodyjowski tempasi pyörtyneen vaimonsa syliinsä, muut riensivät etsimään vettä, jota ei ollut läheisyydessä. Zagloba pani kätensä pyörtyneen ohimoille ja alkoi huutaa:

— Basia! Rakkahin Basia! Basia!

— Ei hänelle ole mitään tullut! — sanoi uudestaan Mellechowiez kalmankalpeana.

Sillä välin oli Zagloba ottanut esille matkaleilinsä. Hän kaatoi viinaa kämmenelleen ja alkoi sillä hieroa Basian ohimoja, kallisti sitten leilin hänen huulilleen, mikä ilmeisesti vaikutti, sillä ennenkuin toiset olivat ennättäneet tuoda vettä, avasi Basia silmänsä ja alkoi haukkoa ilmaa ja yskiä, paloviina kun poltti hänen suutaan ja kurkkuaan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli tullut täysin tajuihinsa.

Wolodyjowski välittämättä upseerien ja sotamiesten läsnäolosta väliin painoi Basiaa rintaansa vastaan, väliin suuteli hänen käsiään puhellen:

— Oi, armaani! Olin vähältä kuolla. Eihän sinulle ole mitään tullut? Eikö sinua mihinkään koske?

— Minulla ei ole mitään hätää! — vastasi Basia. — Ahaa! Huomaan olleeni tainnoksissa, koska hevoseni syöksyi alas... Onko taistelu jo lopussa?

— On. Azba-bey on saanut surmansa. Mennään nyt pian kotiin, sillä pelkään, että sinä sairastut väsymyksestä.

— En tunne kerrassaan mitään väsymystä! — sanoi Basia.

Sitten hän katsahti nopeasti läsnäolijoihin ja levitti sieraimensa.

— Älkää vain luulko, että pakenin pelosta. Ohoo! Sellainen ei olisi tullut mieleeni unessakaan. Niin totta kuin rakastan Michalia, minä vain omaksi huvikseni kiidin heidän edellään ja ammuin sitten pistoleillani.

— Ne laukaukset surmasivat hevosen ja me otimme rosvon elävänä vangiksi, — pisti Mellechowiez väliin.

— Mitäs? — sanoi Basia. — Tuommoinen vahinko voi hypätessä sattua kenelle tahansa, eikö totta? Ei mikään kokemus voi estää sitä, että hevonen joskus kompastuu. Haa! Olipa hyvä, että näitte minut, sillä muuten olisin voinut joutua makaamaan täällä kauankin.

— Ensimmäisenä huomasi sinut herra Mellechowiez ja hän tuli ensimmäisenä avuksesi, sillä me ratsastimme hänen jäljessään, — sanoi Wolodyjowski.

Tämän kuultuaan Basia kääntyi nuoreen lipekiläiseen päin ja ojensi hänelle kätensä.

— Kiitän teitä huolenpidostanne!

Mellechowiez ei vastannut, painoi vain hänen kätensä huulilleen ja kumarsi sitten syleillen hänen jalkojaan nöyrästi kuin orja.

Sillävälin oli yhä enemmän sotaväkeä alkanut kerääntyä rotkon reunalle; taistelu oli päättynyt, ja Wolodyjowski antoi vain käskyn Mellechowiczille järjestää niiden muutaman kymmenen tataarilaisen kiinniotto, joiden oli onnistunut piiloutua ennen takaa-ajoa. Sitten lähdettiin heti liikkeelle Chreptiowia kohti. Matkalla Basia näki kunnaalta vielä kerran taistelukentän.

Ihmisten ja hevosten ruumiita makasi paikoitellen kasoissa, paikoitellen hajallaan maassa. Taivaan siinnossa lähestyi niitä yhä suurilukuisemmiksi kasvavia, kovasti äänteleviä korppiparvia; ne istahtivat jonkin matkan päähän odottamaan, että tasangolla vielä kiertelevät sotilasvartiot poistuisivat. — Siinä ovat sotamiesten haudankaivajat! — sanoi Zagloba osoittaen sapelinsa kärjellä lintuparvea. — Heti kun poistumme, tulee tänne susien kuoro, ja ne soittavat hampaillaan sielumessun näille vainajille. Tämä on loistava voitto, joskin se on saatu näin arvottomasta vihollisesta, sillä tuo Azba-bey on rosvoillut vuosikausia milloin siellä milloin täällä. Komendantit ovat pyydystelleet häntä kuin sutta, mutta aina turhaan, kunnes hän viimein kohtasi Michalin ja hänelle kävi huonosti.

— Onko Azba-bey surmattu?

— Mellechowicz saavutti hänet ensimmäisenä, ja sanonpa sinulle, että kun hän iski miestä korvan alle, niin sapeli tunkeutui hampaisiin saakka.

— Mellechowicz on hyvä soturi! — sanoi Basia. Sitten hän kääntyi Zagloban puoleen:

— Mitäs urotöitä te teitte?

— En sirittänyt kuin sirkka, en hyppinyt kuin kirppu tai jokin väkkärä, sillä sen huvin minä jätän hyönteisille, mutta niinpä minua ei etsittykään sammalesta kuin sientä, ei kukaan vetänyt minua nenästä eikä kukaan puhaltanut suuhuni...

— En pidä teistä! — sanoi Basia työntäen pitkälle huulensa ja tavoitellen niillä tahtomattaan ruusunpunaista pikku nenäänsä.

Mutta Zagloba katseli häntä, naureskeli ja murisi jatkaen pilantekoaan.

— Sinä taistelit urhoollisesti, — sanoi hän, — pakenit urhoollisesti, teit kuperkeikan urhoollisesti, ja nyt tulet hautomaan kivisteleviä luitasi puurolla, niinikään urhoollisesti; mutta meidän pitää varjella sinua, etteivät sinua kaikessa urhoollisuudessasi varpuset söisi, ne kun ovat ylen ahneita puurolle.

— Te tähtäätte siihen, ettei Michal toiste ottaisi minua mukaan retkelle. Tiedän sen varsin hyvin!

— Päinvastoin, minä pyydän häntä aina ottamaan sinut mukaan pähkinöitä poimimaan, sillä hentoisinkaan oksa ei murru sinun allasi. Herra Jumala, noin minulle osoitetaan kiitollisuutta! Entä kuka taivutti Michalin ottamaan sinut mukaan retkellemme? Minä! Pahoittelen sitä nyt mielessäni ankarasti, etenkin kun sinä palkitset tuolla tavoin hyväntahtoisuuteni. Maltahan! Saat nyt hakata puisella sapelilla ruohoja Chreptiowin tanterilla! Siinä on sinulle sotaretkeä kylliksi! Joku toinen olisi syleillyt vanhusta, mutta tämä häijy pikku peijakas ensin pelästytti minut ja sitten vielä äkäilee minulle!

Basia syleili silloin heti Zaglobaa, joka tuli siitä hyvin iloiseksi ja sanoi:

— No, no! Minun täytyy tunnustaa, että sinä olet osaltasi vaikuttanut tämänpäiväisen voiton saantiin, sillä sotamiehet tahtoivat osoittaa sinulle kuntoaan ja taistelivat senvuoksi hurjasti.

— Totisesti! — huudahti Muszalski. — Ihminen vaikka kuoleekin mielellään, kun tuollaiset silmät katsovat häntä!

— Vivat meidän rouvamme! — huudahti Nienaszyniec.

— Vivat! — toisti sata ääntä.

— Suokoon Jumala hänelle terveyttä! Mutta Zagloba kumartui Basian puoleen ja murahti:

— Sairauden jälkeen!

Ja he jatkoivat iloisesti matkaansa, huudahdellen ja varmoina siitä, että illalla on kemut.

Oli ihana ilma. Kunkin joukko-osaston soittajat puhalsivat torviinsa, rumpalit löivät rumpua ja suurta ääntä pitäen saavuttiin Chreptiowiin.

XI.

Chreptiowissa Wolodyjowskit suureksi hämmästyksekseen tapasivat vieraita. Oli saapunut herra Bogusz, joka oli päättänyt asettua tänne muutamaksi kuukaudeksi neuvotellakseen Mellechowiczin välityksellä tataarilaisten ratsumestarien Aleksandrowiczin, Morawskin, Tworowskin, Kryczyriskin ja muiden kanssa, olivatpa ne lipekiläisiä tai tšeremissejä, jotka olivat menneet sulttaanin palvelukseen.

Herra Boguszin mukaan oli lyöttäytynyt vanha herra Nowowiejski tyttärensä Ewan kera, ynnä rouva Boska, arvokas henkilö, mukanaan niinikään tyttärensä, vielä nuori ja sangen kaunis Zosia-neiti.

Sotilaat ilostuivat ja hämmästyivät nähdessään autiossa ja kolkossa Chreptiowissa kassapäitä. Nämäkin hämmästyivät nähdessään komendantin ja hänen rouvansa. Edellisen he olivat hänen suuren ja peloittavan maineensa vuoksi kuvitelleet jonkinmoiseksi jättiläiseksi, jonka katsekin jo saa ihmiset kauhistumaan, hänen puolisoaan taas he kuvittelivat jättiläisnaiseksi, jonka kulmat olivat aina rypyssä ja ääni karhea. Nyt he näkivätkin edessään pienen soturin, jolla oli ystävälliset, iloiset kasvot, — ja yhtä pienen, rusopintaisen naisen, joka leveissä housuissaan ja sapeli vyöllä näytti pikemmin harvinaisen kauniilta pojalta kuin naimisissa olevalta naiselta. Isäntäväki otti vieraat avosylin vastaan; Basia suuteli sydämellisesti kaikkia kolmea naista, ennenkuin heidät oli esiteltykään, ja sitten, kuultuaan keitä he olivat ja mistä olivat tulleet, hän sanoi:

— Olen valmis tekemään mitä tahansa puolestanne! Iloitsen suuresti tulostanne! Hyvä on, ettei teille ole tapahtunut mitään matkalla; meidän erämaassamme voi helposti sattua minkä mitäkin, mutta nyt olemme kylläkin karkoittaneet rosvot viimeistä kynttä myöten.

Nähdessään rouva Boskan katselevan häntä yhä kasvavan hämmästyksen vallassa hän löi sapeliinsa ja lisäsi sangen kerskuvasti:

— Minäkin olin taistelussa! Kuinkas muuten! Näin on meillä! Mutta, Herran tähden, sallikaa minun poistua pukeutumaan sukupuolelleni sopivampaan asuun ja pesemään veri käsistäni, sillä me olemme tulleet ankarasta taistelusta. Ohoo! Jos Azbaa ei olisi surmattu, niin ehkäpä ette olisi päässeet onnellisesti Chreptiowiin. Tulen ihan heti takaisin, Michal on sen aikaa valmiina teitä palvelemaan.

Sen sanottuaan hän katosi ovesta. Pieni ritari, joka jo oli tervehtinyt Boguszta ja Nowowiejskia, astui rouva Boskan luo.

— Jumala on antanut minulle tuollaisen vaimon, — sanoi hän, — joka ei vain ole kotona suloinen toveri, vaan osaa olla sotakentälläkin urheana kumppalina. Nyt olen hänen käskystään valmis palvelemaan teitä.

Rouva Boska vastasi:

— Suokoon Jumala hänelle yhtä runsaasti kaikkea muutakin kuin on suonut kauneutta. Minä olen Antoniowa Boska; en ole tullut tänne sitä varten, että vaatisin teiltä palvelevaisuutta, vaan ainoastaan langeten polvilleni pyytämään apua ja pelastusta onnettomuudessani. Zoska! Polvistu sinäkin tämän ritarin eteen, sillä jos ei hän auta, niin ei auta kukaan!

Tämän sanottuaan rouva Boska todellakin heittäytyi polvilleen, kaunis Zoska seurasi hänen esimerkkiään ja molemmat alkoivat runsaasti kyyneleitä vuodattaen huutaa:

— Auta, ritari! Sääli orpoja!

Joukko upseereja lähestyi uteliaana nähdessään naiset polvistuneina, ja varsinkin veti heidän huomionsa puoleensa Zosian kauneus. Pieni ritari tuli hyvin hämilleen, alkoi nostaa rouva Boskaa ja asetti hänet istumaan penkille.

— Herra Jumala, — sanoi hän, — mitä teettekään! Minunhan pikemminkin olisi polvistuttava arvokkaan naisen edessä. Sanokaa, miten voin antaa apuani, ja lupaan kautta taivaan Jumalan, että teen voitavani!

— Hän tekee sen; ja minä puolestani lisään siihen oman apuni! Zagloba sum! Että sen tietäisitte! — huudahti vanha soturi, jota naisten kyynelet olivat liikuttaneet..

Rouva Boska antoi merkin Zosialle. Tämä otti nopeasti poveltaan kirjeen ja antoi sen pienelle ritarille.

Wolodyjowski vilkaisi kirjeeseen ja sanoi:

— Herra hetmanilta!

Sitten hän mursi sinetin ja alkoi lukea: "Kallis ja minulle suuresti rakas Wolodyjowski! Herra Boguszin mukana lähetän matkan varrelta sinulle sydämellisen tervehdykseni ja ohjeet, jotka herra Bogusz personaliter saattaa tietoosi. Nyt, juuri kun olen huoahtamassa Jaworowin vaivojen jälkeen, on jo toinen juttu huolenani. Se on hyvin lähellä sydäntäni, johtuen kiintymyksestäni sotilaihin, joita en voi unohtaa ilman että silloin Jumala unohtaa minut. Herra Boskin, mitä oivallisimman ritarin ja parhaimman toverin, ovat tataarilaiset ottaneet kiinni muutama vuosi sitten Kamienecin luona. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olen sijoittanut Jaworowiin, mutta he surevat syvästi, toinen miestään, toinen isäänsä. Kirjoitin Pietrowiczin välityksellä herra Zlotnickille, Krimissä olevalle residentillemme, että siellä etsittäisiin Boskia. Emiliakseni hänet löydettiinkin, mutta häntä piilotellaan, joten häntä ei annettu muitten sotavankien mukana meille; varmaankin hän on vielä soutamassa kaleereilla. Naiset ovat epätoivoissaan eivätkä uskalla enää odottaa mitään, ovatpa lakanneet vaivaamasta minuakin, mutta kun minä äskettäin palasin ja näin heidän lohduttoman murheensa, niin en voinut sietää sitä ryhtymättä edes jonkinlaisiin toimenpiteisiin asian auttamiseksi. Sinä olet siellä lähellä ja olet, kuten olen saanut tietää, veljeillyt useitten tataarilaisruhtinaitten kanssa. Lähetän naiset sinne sinulle, auta sinä heitä. Piotrowicz lähtee kohta Krimiin. Anna hänen viedä kirjeitä niille tataarilaisruhtinaille, joiden kanssa olet hyvissä väleissä. Minä en voi kirjoittaa visiirille enkä kaanille, sillä he eivät ole suopeita minulle, ja pelkään sitäkin, että he voisivat kirjeitteni johdosta ruveta pitämään Boskia kovin ylhäisenä henkilönä ja määrätä ylettömän suuret lunnaat. Määrää Pietrowicz hoitamaan huolellisesti tätä asiaa ja vaadi, että hän palaa Boski mukanaan, ja pane liikkeelle kaikki tataarilaiset ystäväsi. Aina he, vaikka ovatkin pakanoita, pitävät lujasti lupauksensa ja sinua he kunnioittavat suuresti. Tee muuten niinkuin tahdot; mene Raszkowiin, lupaa kolme huomattavinta vankia vastalahjaksi, kunhan vain palauttavat Boskin, jos hän on elossa. Ei kukaan tiedä paremmin kuin sinä kaikkia mahdollisia keinoja, sillä olet, kuten olen kuullut, jo lunastanut sukulaisiasi. Jumala siunatkoon sinua! Minä puolestani rakastan sinua entistäkin enemmän, sillä sinä palautat rauhan sydämeeni. Sinun puuhistasi Chreptiowissa olen kuullut, että siellä on jo rauhallista. Sitä odotinkin. Pidä vain silmällä Azbaa. De publicis kertoo herra Bogusz sinulle kaikki. Seuratkaa tarkoin Valakian kuulumisia, sillä emme vältä suuren kansanjoukon hyökyaaltoa. Jättäen suopeutesi ja ponnistelujesi turviin rouva Boskan piirrän etc." Rouva Boska itki yhtämittaa koko kirjeen lukemisen ajan ja Zosia teki samoin kohottaen siniset silmänsä taivasta kohti.

Sillävälin oli, ennenkuin herra Michal oli lopettanut lukemisen, huoneeseen juossut Basia, nyt jo naisen puvussa. Nähdessään naisten silmissä kyynelet hän alkoi huolestuneena tiedustaa, mistä oli kysymys. Herra Michal luki uudelleen hetmanin kirjeen. Tarkkaavasti kuunneltuaan Basia alkoi heti innostuneesti pyytää, että hetmanin ja rouva Boskan pyyntö täytettäisiin.

— Kultainen sydän on herra hetmanilla! — huudahti hän syleillen miestään. — Mutta emme mekään jättäydy huonommiksi, Michalku! Rouva Boska jää meille asumaan siihen asti kuin hänen miehensä palaa, ja tämän sinä toimitat tänne Krimistä kolmessa kuukaudessa. Kolmessa tai kahdessa, eikö niin?

— Tai huomenna tai tunnin kuluttua! — sanoi herra Michal ärtyisästi.

Sitten hän kääntyi rouva Boskan puoleen:

— Kuten näette, on vaimoni nopea päätöksissään.

— Jumala siunatkoon häntä sen takia! — sanoi rouva Boska. — Zosia, suutele päällikön rouvan kättä!

Mutta päällikön rouva ei ollenkaan sallinut käsiään suudeltavan, vaan sensijaan syleili vielä kerran Zosiaa, sillä tämä oli heti alusta alkaen miellyttänyt häntä.

— Neuvottelemaan, hyvät herrat! — huusi hän. — Neuvottelemaan, neuvottelemaan, ja pian!

— Pian, sillä pää palaa! — murahti Zagloba. Mutta Basia sanoi pudistaen vaaleita kiharoitaan:

— Ei minun pääni pala, vaan näiden naisten sydän palaa tuskasta!

— Ei kukaan vastusta sinun hyviä pyrkimyksiäsi, — sanoi Wolodyjowski, — mutta ensin pitää antaa rouva Boskan kertoa seikkaperäisesti tapahtumasta.

— Zosia, kerro kaikki, niinkuin tapahtui, minä en voi kyyneliltäni, — sanoi rouva.

Zosia loi katseensa alas, niin että silmät jäivät kokonaan luomien peittoon, ja tuli sitten tulipunaiseksi eikä tietänyt, miten alkaisi, sillä häntä ujostutti suuresti se, että piti ryhtyä puhumaan näin suuressa seurassa.

Mutta rouva Wolodyjowska tuli hänen avukseen:

— Zoska, milloin herra Boski otettiin vangiksi?

— Viisi vuotta sitten, vuonna kuusikymmentäseitsemän, — vastasi Zosia vienolla äänellä, nostamatta pitkiä silmäripsiään silmien edestä.

Ja sitten hän alkoi kertoa pysähtelemättä:

— Silloin ei kuulunut mitään hyökkäyksistä ja isäni joukko oli Paniowcyn luona. Isäkulta ja herra Bulajowski pitivät silmällä palvelusväkeä, joka paimensi karjaa niityillä, mutta silloin tulivat tataarilaiset Valakian tietä ja piirittivät isän ynnä herra Bulajowskin, mutta herra Bulajowski on palannut takaisin jo kaksi vuotta takaperin, kun taas isäkulta ei ole palannut.

Kaksi pientä kyyneltä alkoi vieriä pitkin Zosian poskia. Se liikutti Zaglobaa, ja hän sanoi:

— Pikku raukka... Älä pelkää, lapsukainen, isäsi tulee takaisin ja vielä tanssii sinun häissäsi.

— Entä kirjoittiko hetmani herra Zlotnickille Piotrowiczin välityksellä? — kysyi Wolodyjowski.

— Herra hetmani kirjoitti isästä Posenin miekankantajalle herra Piotrowiczin kautta, — jatkoi Zosia ja herra miekankantaja ja herra Piotrowicz löysivät isän Aga Murza-beyn luota.

— Hyväinen aika! Minä tunnen tuon Murza-beyn! Veljeilin hänen veljensä kanssa, — sanoi Wolodyjowski. — Eikö hän tahtonut antaa pois herra Boskia?

— Kaani oli käskenyt päästämään isän pois, mutta Murza-bey on ankara ja julma; hän toimitti isän piiloon ja sanoi herra Piotrowiczille myyneensä hänet jo aikoja sitten Aasiaan. Mutta muut vangit sanoivat herra Piotrowiczille, ettei se ole totta ja että Murza puhui noin vain tahallaan, jotta olisi voinut kauemman kiusata isää, sillä hän on kaikista tataarilaisista julmin sotavankeja kohtaan. On mahdollista, ettei isä silloin ollut Krimissä, sillä Murzalla on omia kaleereita ja hän tarvitsee soutajia, mutta ainakaan ei isää oltu myyty; kaikki sanoivat, että Murza mieluummin tappaa sotavangin kuin myy sen.

— Se on totinen tosi, — sanoi Muszalski. — Tuo Murza Aga bey tunnetaan kaikkialla Krimissä. Hän on hyvin rikas tataarilainen ja kovin katkeroitunut meidän kansaamme kohtaan, sillä neljä hänen veljeään on kaatunut meitä vastaan tehdyillä retkillä.

— Eikö hänellä ole ketään sinutteluveljeä meikäläisten joukossa? — kysyi Wolodyjowski.

— Tuskin luultavaa!-vastattiin kaikilta puolin.

— Selittäkää minulle, mitä tuo sinutteluveljeys on! — sanoi Basia.

— Katsohan, — sanoi Zagloba, — kun sodan jälkeen alkavat jotkin neuvottelut, niin sotajoukot vierailevat toistensa luona ja tulevat lähempiin tekemisiin keskenään. Silloin tapahtuu, että jokin toveri mieltyy tataarilaisruhtinaaseen ja tämä häneen ja he lupaavat olla ystäviä koko elämänsä ajan; sitä juuri nimitetään sinutteluveljeydeksi. Mitä mainehikkaampi joku on, kuten esimerkiksi Michal, minä tai herra Ruszczyc, joka nyt on päällikkönä Raszkowissa, sitä halutumpaa on sinutteluveljeys hänen kanssaan. Selvää on, ettei moinen henkilö rupea veljeilemään minkä vähäpätöisen ukkelin kanssa tahansa, vaan tulee vain kuuluisimpien tataarilaisruhtinaitten veljeksi. Tapa on sellainen, että he kaatavat vettä sapelille ja vannovat toisilleen ystävyyttä, ymmärrätkö?

— Entä sitten, kun taas joutuvat sotaan?

— Yleisessä sodassa voivat taistella, mutta jos joutuvat kahdenkesken vastatusten tai pikku kahakassa toistensa kanssa tekemisiin, niin he vain tervehtivät toisiaan ja eroavat. Samoin jos toinen joutuu vangiksi, on toisen velvollisuus lieventää hänen kohtaloaan ja pahimmassa tapauksessa maksaa lunnaatkin hänestä; haa, onpa tapahtunut sellaistakin, että ovat jakaneet keskenään koko omaisuutensa. Jos on kysymys ystävistä tai tuttavista, jos on etsittävä joku tai autettava jotakuta, niin sinutteluveljet menevät toistensa luo, ja se täytyy totuuden nimessä tunnustaa, ettei mikään kansa pidä tämmöisiä ystävyysvaloja paremmin kuin tataarilaiset. He pysyvät sanassaan! Ja sellaiseen ystävään voi varmasti luottaa.

— Onko Michalilla paljon sellaisia?

— Kolme mahtavaa murzaa on veljiäni, — sanoi Wolodyjowski, — yksi niistä jo Lublinin ajoista saakka. Pyysin kerran ruhtinas Jeremiltä hänet vapaaksi. Hänen nimensä on Aga-bey ja hän on valmis vaikka antamaan päänsä puolestani, jos tarvitaan. Toiset kaksi ovat myös varmoja miehiä.

— Haa! — sanoi Basia. — Tahtoisin tulla itse kaanin sinutteluveljeksi ja vapauttaa kaikki sotavangit.

— Hän olisi siihen kyllä valmis, — sanoi Zagloba. — En vain tiedä, millaisen vastalahjan hän sinulta siitä tahtoisi.

— Mutta, hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski, — neuvotelkaamme, mitä meidän on tehtävä. Kuulkaahan: olen saanut tiedon Kamieniecista, että viimeistään kahden viikon kuluttua saapuu tänne Piotrowicz suurilukuisen saattueen kera. Hän on matkalla Krimiin lunastamaan muutamia armeenialaisia kauppiaita, jotka kaanin vaihtuessa ryöstettiin putipuhtaiksi ja otettiin vangiksi. Niin, myöskin Serafowiczille, Pretorin veljelle, kävi näin. Kaikki ne ovat sangen mahtavaa väkeä; ne eivät sääli rahoja, ja Piotrowicz matkustaa hyvin turvattuna. Häntä ei uhkaa mikään vaara, sillä ensiksikin on talvi tulossa eikä ole sotaretkien aika ja toiseksi hänen mukanaan matkustaa Nawiragh, Uzmiadzinin patriarkan lähettiläs, ja kaksi kafialaista arvohenkilöä, joilla on nuoren kaanin antamat suojeluskirjeet. Minä annan Piotrowiczille kirjeitä vietäviksi sekä valtiomme residenteille että sinutteluveljilleni. Sitäpaitsi te tiedätte, että herra Ruszczycilla, Raszkowin komendantilla, on tataarilaisten joukossa sukulaisia, jotka on ryöstetty lapsina ja jotka ovat kokonaan tataarilaistuneet sekä päässeet korkeihin asemiin. Nämä kaikki panevat maan ja taivaan liikkeelle, koettavat kaikkia keinoja, ja jos Murza on vastahakoinen, niin he nostattavat itse kaanin häntä vastaan tai kenties kaikessa hiljaisuudessa ottavat Murzan hengiltä. Toivon siis, jos herra Boski on elossa, minkä Jumala suokoon, voivani varmasti saada hänet vapautetuksi parin kuukauden kuluttua, niinkuin herra hetmani ja minun täällä oleva lähin päällikköni käskee... (Tätä sanoessaan Wolodyjowski kumarsi vaimolleen.)

Lähin päällikkö riensi taas syleilemään pientä ritaria. Rouva ja neiti Boska panivat kätensä ristiin kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli antanut heidän joutua niin sydämellisten ihmisten pariin. He kumpikin olivat tulleet jo koko joukon iloisemmiksi.

— Jos vanha kaani olisi elossa, — sanoi Nienaszyniec, — niin kaikki sujuisi helpommin, sillä hän oli sangen suopea meille, mutta nuoresta kerrotaan päinvastaista. Nuo armeenialaiset kauppiaatkin, joita lunastamaan Zaeharyasz Piotrowicz on menossa, vangittiin nuoren kaanin hallitusaikana itse Bahtšisaraissa ja se tapahtui luultavasti itse kaanin käskystä.

— Muuttuu nuori, niinkuin muuttui vanhakin, joka, ennenkuin tuli vakuutetuksi meidän oivallisuudestamme, oli mitä kiihkein puolalaisten vihaaja, — sanoi Zagloba. — Minä tiedän sen parhaiten, sillä olin, hänen vankinaan seitsemän vuotta.

Sen sanottuaan hän istuutui rouva Boskan viereen.

— Katsokaa minua, ja rohkaiskaa mielenne!

Seitsemän vuotta! Se ei ole leikkiä, mutta palasinpa takaisin ja niin paljon olen surmannut noita heittiöitä, että vankeuteni jokaista päivää kohti olen lähettänyt ainakin, kaksi heistä helvettiin, sunnuntai- ja pyhäpäivien nimiin kenties tulee kolmekin tai neljä, haa!

— Seitsemän vuotta! — toisti rouva Boska huoaten.

— Periköön minut paha, jos olen sanonut päivänkään liikaa. Seitsemän vuotta ihan kaanin palatsissa, — vakuutti Zagloba vilkuttaen salaperäisesti silmillään. — Ja tietäkää, hyvä rouva, että tuo nuori kaani, se on minun...

Hän kuiskasi jotakin rouva Boskan korvaan, päästi sitten kuuluvan naurunhohotuksen ja alkoi iskeä kämmenillään polviinsa, löi viimein innoissaan rouva Boskankin polviin ja sanoi:

— Se oli mainiota aikaa, eikö niin? Nuoruusvuosina kohtaa joka askelella vihollisen ja tekee joka päivä jonkin uuden kepposen, hahhaa!

Säädyllinen rouva tuli kovin hämilleen ja vetäytyi hiukan etemmäksi iloluontoisesta ritarista; nuoret naiset loivat silmänsä alas arvaten helposti, että Zagloban mainitsemat kepposet olivat varmastikin jotakin heidän luontaista kainouttaan loukkaavaa, etenkin kun sotilaat rähähtivät nauramaan.

— On lähetettävä pian sana Ruszczycylle, — sanoi Basia, — jotta herra Piotrowicz saisi kirjeemme tultuaan Raszkowiin.

Siihen sanoi Bogusz:

— Jouduttakaa, hyvät herrat, koko tätä asiaa niin kauan kuin on talvi, sillä ensiksikin tataarilaiset eivät silloin tee mitään retkiä, joten tiet ovat turvalliset, ja toiseksi ei tiedä, mitä kaikkea kevät saattaa tuoda mukanaan.

— Onko hetmani saanut mitään tietoja Konstantinopolista? — kysyi Wolodyjowski.

— On, ja niistä on meidän erikoisesti puhuttava. Se on varmaa, että noiden ratsumestarien puuhista on pian tehtävä selvä. Milloin Mellechowicz palaa? Hänestä riippuu sangen paljon.

— Hänen on vain tehtävä loppu viimeisistäkin rosvoista ja senjälkeen haudattava ruumiit. Hänen on määrä palata jo tänään tai huomisaamuna. Käskin häntä hautaamaan ainoastaan meikäläiset ja jättämään sikseen Azban miehet, koska on talvi eikä siis tarvitse pelätä ruttotauteja. Sudet korjaavat ne kyllä pois.

— Herra hetmani pyytää, — sanoi Bogusz, — ettei asetettaisi mitään esteitä Mellechowiczille hänen työssään; käyköön Raszkowissa niin usein kuin vain haluaa. Herra hetmani pyytää myös luottamaan häneen kaikessa, koska on varma hänen kiintymyksestään meihin. Hän on suuri soturi ja voi saada suuria toimeen.

— Käyköön Raszkowissa ja missä vain tahtoo, — vastasi pieni ritari. — Siitä hetkestä asti, kun tuhosimme Azban, hän on jokseenkin vähän tarpeellinen minulle. Mitään suurempia joukkoja ei enää ilmesty tänne, ennenkuin ruoho nousee maahan.

— Onko Azba siis tuhottu? — kysyi Nowowiejski.

— Niin täydellisesti, etten tiedä, onko edes viisikolmatta miestä päässyt käsistämme, ja nekin saadaan kiinni yksitellen, jollei Mellechowicz jo ole ottanut niitä kiinni.

— Olen siitä hyvin iloissani, — vastasi Nowowiejski, — sillä nyt voi aivan varmaan matkustaa turvallisesti Raszkowiin.

Sitten hän kääntyi Basian puoleen:

— Voimme ottaa mukaamme ne herra Ruszczycille menevät kirjeet, joista mainitsitte.

— Kiitos, — vastasi Basia, — mutta me olemme alati yhteydessä heidän kanssaan, sillä lähetämme vartavasten sananviejiä.

— Kaikkien komennuskuntien täytyy olla kiinteässä yhteydessä keskenään, — selitti herra Michal. — Mutta, saanko kysyä, matkustatteko Raszkowiin tämän kauniin neidin kanssa?

— Tämä on vain tavallinen tyttölapsi eikä mikään kaunotar, — vastasi Nowowiejski. — Raszkowiin menen syystä, että kelvoton poikani palvelee siellä herra Ruszczycin joukossa. Siitä on lähes kymmenen vuotta, kun hän karkasi kotoa, ja vain kirjeillä hän on vedonnut isälliseen lempeyteeni. Wolodyjowski löi käsiään yhteen.

— Arvasin heti, että olette herra Nowowiejskin isä, ja aioin juuri kysyä sitä, mutta huomiomme kiintyi kokonaan rouva Boskan suruun. Huomasin heti piirteissäkin olevan yhtäläisyyttä! Anteeksi, hän on siis teidän poikanne!...

— Niin vakuutti minulle hänen äitivainajansa, ja koska hän oli siveä nainen, niin ei minulla ole syytä sitä epäillä.

— Olen kaksin verroin iloissani sellaisesta vieraasta! Hyväinen aika! Mutta älkää sanoko poikaanne kelvottomaksi, sillä hän on oivallinen soturi ja kelpo ritari, joka tuottaa teille mitä suurinta kunniaa. Hän on herra Ruszczycin jälkeen koko rykmentin paras retkeilijä; tietänette, että tuollainen mies on hetmanin silmäterä! Hänen johtoonsa on uskottu kokonaisia joukko-osastoja, ja jokaisesta tehtävästä hän on suoriutunut verrattoman kunniakkaasti.

Nowowiejski punastui mielihyvästä.

— Herra eversti, — sanoi hän, — usein moittii isä lastaan vain siksi, että joku väittäisi vastaan, enkä luule, että isän sydäntä voi millään enemmän ilahduttaa kuin tuollaisella vastaan välttämisellä. Olen jo kuullut kerrottavan Adaszkan uljaista teoista, mutta vasta nyt todella iloitsen, kun kuulen noin mainehikkaan henkilön suusta, että kertomukset ovat tosia. Sanotaan, ettei hän ole ainoastaan urhoollinen soturi, vaan myös vakava mies, mikä minua suorastaan kummastuttaa, sillä hän on aina ollut tuulihattu. Jo pikku viikarina hänellä oli suuri halu sotaan, mitä parhaiten todistaa se, että hän karkasi kotoa aivan poikasena. Tunnustan, että jos olisin silloin saanut hänet käsiini, niin hän olisi saanut minulta kunnollisen muistomarjan, mutta nyt täytyy luopua sellaisista ajatuksista, sillä muuten hän katoaa näkyvistäni taas noin kymmeneksi vuodeksi, ja minun, vanhan miehen, olisi ikävä.

— Eikö hän tosiaankaan niin moneen vuoteen ole pistäytynyt kotonaan?

— Ei, koska kielsin sen. Mutta se saa riittää jo minun puoleltani, ja nyt menen minä ensimmäisenä häntä tapaamaan, sillä häntä pidättää virkapalveluksensa. Olin aikonut pyytää, että tyttäreni saisi nauttia vieraanvaraisuuttanne minun käydessäni Raszkowissa, mutta koska kerrotte, että kaikkialla on turvallista, niin otan hänetkin mukaani. Se on utelias tyllerö, katselkoon siis maailmaa.

— Ja katselkoot ihmiset häntä! — pisti Zagloba väliin.

— Eipä ole mitään katseltavaa! — vastasi neiti, jonka mustat, vilkkaat silmät ja aivan kuin suuteloon valmistautunut suu puhuivat ihan toista.

- Tavallinen tytönletukka vain, ei muuta kuin letukka! — sanoi Nowowiejski. — Pyh! Mutta annahan kun näkee sievän upseerin, niin kovin on touhuissaan. Siksipä katsoinkin parhaaksi ottaa hänet mukaani, sillä kotiin jättäminen olisi ollut melko vaarallista. Jos menen Raszkowiin ilman häntä, niin pyydän rouvaa pitämään häntä köydessä, muuten hän saattaa aivan hurjistua.

— En minä itsekään ollut sen parempi, — vastasi Basia.

— Kun hänelle annettiin värttinä ja pantiin kehräämään, — sanoi Zagloba, — niin hän tanssi värttinöineen paremman toverin puutteessa! Mutta te olette iloinen mies, herra Nowowiejski. Baška! Tahtoisin kilistää herra Nowowiejskin kanssa, sillä minäkin pidän toisinaan leikinlaskusta...

Sillävälin, ennenkuin kutsuttiin illalliselle, avautui ovi ja sisään astui Mellechowicz.

Nowowiejski ei heti huomannut häntä, sillä hän puheli Zagloban kanssa, mutta sensijaan Ewka huomasi tulijan ja hänen kasvonsa punehtuivat ensin ja kalpenivat sitten yht'äkkiä.

— Herra päällikkö! — sanoi Mellechowicz Wolodyjowskille. — Käskynne mukaan on karkurit otettu kiinni.

— Hyvä! Missä ne ovat?

— Käskynne mukaan hirtätin heidät.

— Hyvä! Ovatko omat miehesi palanneet?

— Osa jäi hautaamaan ruumiita, muut ovat mukanani.

Sillä hetkellä kohotti Nowowiejski päätään ja tavaton hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan.

— Herra Jumala! Mitä näen? — sanoi hän. Sitten hän nousi, meni suoraan Mellechowiczin luo ja huudahti:

— Azya! Mitä sinä täällä teet, lurjus!

Hän kohotti kätensä tarttuakseen lipekiläisen kaulukseen, mutta tämä sähähti yht'äkkiä aivan kuin joku olisi heittänyt kourallisen ruutia tuleen, tuli kalmankalpeaksi, tarttui rautakouralla Nowowiejskin käteen ja sanoi:

— En tunne teitä! Mikä te olette?

Ja hän töytäisi häntä niin kovasti, että Nowowiejski lensi keskelle huonetta.

Vähään aikaan ei Nowowiejski saanut raivoltaan lausutuksi sanaakaan, mutta vedettyään henkeä hän alkoi huutaa:

— Herra komendantti! Tämä on minun mieheni ja lisäksi karkuri! Minun talossani pienestä asti!... lurjus, vielä kieräilee! Se on minun mieheni! Ewa! Kuka hän on? Sano!

— Azya! — sanoi Ewa neiti vavisten.

Mellechowicz ei luonut silmäystäkään häneen. Hänen katseensa oli kiintynyt Nowowiejskiin, sieraimet levenivät ja hän katsoi vanhaa aatelismiestä kuvaamattoman vihan vallassa, puristaen kädellään tikarin kahvaa.

Sierainten liikkeet saivat hänen viiksensä vapisemaan, ja viiksien alta välkkyivät valkoiset kulmahampaat niinkuin raivostuneella pedolla.

Upseerit piirittivät hänet. Basia kiiruhti heidän keskelleen Mellechowiczin ja Nowowiejskin väliin.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi hän rypistäen kulmiaan.

Hänen näkemisensä tyynnytti jonkin verran vihamiehiä.

— Hyvä rouva, — sanoi Nowowiejski, — tämä merkitsee, että tuo mies on minun palvelijani, Azya nimeltään — ja karkuri. Ollessani jo nuoruudesta asti sotapalveluksessa Ukrainassa löysin hänet puolikuolleena arolta ja otin hoivaani. Hän on tataarilainen. Sai kahdenkymmenen vuoden ikäiseksi asti suojan talossani ja nautti opetusta yhdessä poikani kanssa. Poikani paettua hän valvoi puolestani talon töitä siihen asti, kunnes rupesi lemmenleikkiin Ewuchan kanssa, minkä huomattuani annoin piiskata häntä; senjälkeen hän karkasi. Mitä nimeä hän käyttää täällä?

— Mellechowicz.

— Hän on itse ottanut sen nimen. Hänen nimensä on Azya, ei sen enempää! Hän sanoo, ettei tunne minua, mutta minä tunnen hänet ja Ewucha niinikään.

— Hyväinen aika! — sanoi Basia. — Onhan poikanne nähnyt hänet monta kertaa. Kuinka hän ei ole tuntenut häntä?

— On kyllä mahdollista, ettei poikani tuntenut häntä, sillä kun poikani karkasi, olivat molemmat viidentoista ikäisiä, ja tämä eli senjälkeen vielä kuusi vuotta luonani, jona aikana hän muuttui paljon, kasvoi isommaksi ja sai viikset. Mutta Ewucha tunsi hänet heti. Hyvä herrasväki, uskokaa toki enemmän kansalaista kuin tätä krimiläistä karkulaista!

— Herra Mellechowicz on hetmanin upseereita, — sanoi Basia. — Ei meillä ole mitään tekemistä hänen kanssaan.

— Sallikaa minun kuulustella häntä. Audiatur et altera pars! — lausui pieni ritari.

Mutta Nowowiejski kiivastui.

— Herra Mellechowicz! Mikä herra hän on! Minun renkini, joka on kätkeytynyt vieraan nimen turviin. Huomenna teen tuosta herrasta koirieni kaitsijan, ylihuomenna annan pieksää tätä herraa, sitä ei voi hetmanikaan estää, sillä minä olen aatelismies ja tiedän oikeuteni!

Herra Michalin viikset alkoivat liikkua, ja hän sanoi jokseenkin terävästi:

— Minä taas en ole ainoastaan aatelismies, vaan myös eversti ja tiedän niinikään oikeuteni. Oman miehenne voitte periä oikeudellista tietä ja kääntyä asiassa hetmanin puoleen, mutta täällä määrään minä eikä kukaan muu!

Nowowiejski hillitsi heti itsensä muistaen, että hänelle puhui ei vain komendantti, vaan myös hänen oman poikansa esimies ja samalla koko valtakunnan kuuluisin ritari.

— Herra eversti, — sanoi hän jo leppeämmällä äänellä, — minä en ota häntä vastoin tahtoanne, tahdon vain todistaa oikeuteni ja pyydän, että minua uskottaisiin.

— Mellechowicz, mitä sanottavaa sinulla on tähän? — kysyi Wolodyjowski.

Tataarilainen loi silmät maahan ja oli vaiti.

— Että sinun nimesi on Azya, sen me kaikki tiedämme, — lisäsi Wolodyjowski.

— Mitä muita todistuksia tässä enää tarvitaan! — sanoi Nowowiejski. — Jos hän on minun mieheni, niin hänen rintaansa on pistelty sinivärillä kalan kuvat.

Sen kuultuaan Nienaszyniec katseli silmät ja suu selällään Mellechowiczia, tarttui viimein päähänsä ja huudahti:

— Azya Tuchay-beyowicz!

Kaikkien silmät kääntyivät häneen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, aivan kuin kaikki haavat olisivat uudelleen auenneet, ja hän toisti:

— Hän on minun sotavankini! Hän on Tuchay-beyowicz! Herra Jumala! Hän on se.

Mutta nuori lipekiläinen nosti ylpeästi päänsä pystyyn, loi ilveskatseensa ympäröivään joukkoon, raastoi yht'äkkiä auki paidan leveältä rinnaltaan ja sanoi:

— Tuossa ovat sinivärillä pistellyt kalat...

Minä olen Tuchay-beyn poika!...

XII.

Kaikki vaikenivat, niin voimakkaan vaikutuksen teki Soittavan sotijan nimi. Olihan Tuchay-bey yhdessä kovakouraisen Chmielnickin kanssa saattanut koko Puolan valtakunnan järkkymään, hän oli antanut hevostensa polkea kavioittansa alle Ukrainan Volhynian, Podolian ja Galitsian maat, hävittänyt linnoja ja kaupunkeja, tuhonnut tulella kyliä, ottanut kymmeniä tuhansia vangitsi.

Tämmöisen miehen poika seisoi nyt upseerijoukon edessä Chreptiowin leirissä ja puhui ihmisille vasten silmiä: "Minulla on siniset kalat rinnassa, minä olen Azya, luu Tuchay-beyn luusta."

Mutta siinä määrin kunnioittivat sen ajan ihmiset kuuluisaa syntyperää, että huolimatta kauhusta, minkä mainehikkaan murzan nimi pakostakin synnytti jokaisen sotilaan mielessä, Mellechowicz kasvoi heidän silmissään, aivan kuin isän koko suuruus olisi siirtynyt häneen.

Kaikki katsoivat häneen ihmetellen, varsinkin naiset, joita kaikki salaperäinen suuresti miellyttää. Mellechowicz tuntui kasvaneen omissakin silmissään tunnustuksensa jälkeen. Hän seisoi ylpeänä, ei ollenkaan painanut päätään alas ja sanoi viimein:

— Tuo aatelismies (hän osoitti Nowowiejskia) sanoo minun olevan hänen miehiään, mutta minä sanon hänelle siihen, että minun isäni ratsasti paljon jalorotuisemmilla hevosilla kuin hän... Hän puhuu kylläkin totta sanoessaan minun olleen hänen talossaan; minä olin siellä, ja hänen piiskansa iskuista vuoti selkäni verta, mitä en unohda, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!... Otin nimekseni Mellechowicz välttyäkseni hänen vainoltaan. Mutta nyt, vaikka voisin paeta Krimiin, palvelen tätä isänmaata pannen alttiiksi vereni ja henkeni enkä ole kenenkään muun mies kuin hetmanin. Minun isäni on kaanien sukulainen, ja Krimissä odotti minua rikkaudet ja ylellisyys; mutta minä jäin tänne elämään halveksittuna, sillä rakastan tätä isänmaata ja rakastan herra hetmania, rakastan myös niitä, jotka eivät koskaan ole osoittaneet minulle halveksumista.

Näin sanoen hän kumarsi Wolodyjowskille, kumarsi Basialle niin syvään, että hänen päänsä miltei hipaisi Basian polvia, otti sapelinsa kainaloonsa ja poistui katsahtamatta enää kehenkään.

Hetken ajan kesti vielä äänettömyyttä. Ensimmäisenä sai puhelahjansa takaisin Zagloba:

— Haa! Missä on herra Snitko? Sanoinhan, että tuo Azya näyttää sudelta, ja suden poika se onkin!

— Leijonan poika! — vastasi Wolodyjowski. — Ja kukapa tietää, vaikka olisi tullut isäänsä!

— Herra Jumala! Huomasitteko, hyvät herrat, miten hänen hampaansa välkähtelivät, aivan niin- kuin vanhalla Tuchay-beyllä hänen ollessaan vihoissaan! — sanoi Muszalski. — Yksistään tuosta olisin hänet tuntenut, sillä vanhan Tuchay-beyn olen nähnyt usein.

— Ette niin usein kuin minä! — vastasi Zagloba.

— Nyt ymmärrän, — pisti väliin Bogusz, — miksi hän nauttii sellaista kunnioitusta lipekiläisten ja tšeremissien joukossa. Hehän mainitsevat Tuchay-beyn nimen pyhänä nimenä. Kautta Jumalan! Jos tuo mies tahtoisi, niin hän voisi saada heidät joka ainoan rupeamaan sulttaanin palvelukseen ja tuottaa meille tavattomia tappioita.

— Sitä hän ei tee, — sanoi Wolodyjowski, — sillä totta on, mitä hän sanoi, nimittäin että hän rakastaa isänmaata ja hetmania; muuten hän ei palvelisi joukossamme, sillä saattoihan hän mennä Krimiin ja elää siellä ylellisyydessä. Mitään ylellisyyttä ei täällä ole tullut hänen osakseen.

— Ei tee, — vakuutti Boguszkin, — sillä jos hän olisi tahtonut, niin hän olisi tehnyt sen jo aikoja sitten. Mikään ei häntä estänyt.

— Luulenpa, — lisäsi siihen Nienaszyniec, — että päinvastoin hän saa taivutetuksi nuo kavaltajaratsumestarit palaamaan takaisin valtakuntaamme.

— Herra Nowowiejski, — sanoi Zagloba, — jos te olisitte tietänyt, että hän on Tuchay-beyn poika, niin ehkäpä... kenties tuota noin... vai mitä?

— Olisin käskenyt antamaan hänelle kolmensadan piiskaniskun asemesta kolmisentuhatta. Iskeköön minuun ukkonen, jos en olisi tehnyt niin! Hyvät herrat! Ihmeellistä on minusta, että vaikka hän on Tuchay-beyn pentuja, hän ei paennut Krimiin. Kenties hän on vasta äskettäin saanut tietää sen, sillä minulla ollessaan hän ei tietänyt mitään. Ihmeellistä se on minusta, sanon sen, mutta, Jumalan tähden, älkää luottako häneen! Minä olen tuntenut hänet ennen kuin te ja sanon vain: paholainen ei ole niin ovela, raivotautinen koira ei ole niin äkäinen, susi ei ole niin pahansisuinen ja julma kuin tämä mies. Kyllä hän vielä kynii teidät kaikki!

— Mitä puhuttekaan! — sanoi Muszalski. — Me olemme nähneet hänet työssä Kalnikin, Humanin, Braclawin luona ja sadoissa muissa tapauksissa.

— Hän ei anna anteeksi! Hän kostaa!

— Entä miten hän höyhensi äsken Azban rosvot! Mitä puhelettekaan!

Basia oli koko ajan kuin tulessa, siinä määrin kiinnosti häntä tuo Mellechowiczin asia. Mutta hän tahtoi, että loppu olisi alun veroinen, ja siksi hän pudisti Ewa Nowowiejskaa ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Ewa, rakastithan sinä häntä? Tunnusta, älä kiellä! Rakastitko, mitä? Rakastat vieläkin, vai kuinka? Olen varma siitä! Ole minulle avomielinen. Kenelle uskoisit asiasi, jos et minulle, naiselle? Hänessä virtailee miltei kuninkaallista verta! Hetmani hankkii hänelle vaikka kymmenkertaiset kansalaisoikeudet. Herra Nowowiejski ei pane vastaan. Aivan varmaan rakastaa Azyakin vielä sinua! Kyllä minä tiedän, tiedän, tiedän. Älä pelkää! Hän luottaa minuun: Otan hänet heti kuulusteltavaksi. Hän kertoo kovistelematta. Rakastitko häntä suuresti? Rakastatko häntä vielä?

Ewa oli aivan ymmällä. Kun Azya oli ensimmäisen kerran osoittanut kiintymystään häneen, oli hän ollut miltei lapsi eikä hän senjälkeen ollut nähnyt Azyaa moneen vuoteen ja oli lakannut ajattelemasta häntä. Hänelle oli jäänyt mieleen muisto tulisesta pojasta, joka oli ollut puolittain hänen veljensä toveri, puolittain palvelija.

Mutta nyt, kun hän näki hänet uudelleen, seisoi hänen edessään kaunis nuorukainen, uljas kuin haukka, upseeri ja kuuluisa sotija ja lisäksi ruhtinassukua, joskin muukalaista. Nuori Azya esiintyi hänelle aivan uutena, sai hänet tyrmistymään, häikäisi ja huumasi samalla kertaa. Muistot heräsivät taas. Hänen sydämensä ei voinut ruveta yhdessä hetkessä rakastamaan nuorukaista, mutta hän tunsi heti, että se oli valmistumassa siihen.

Kun Basia ei saanut kyselyihinsä vastausta, vei hän hänet ja Zosia Boskan sivuhuoneeseen ja alkoi uudelleen ahdistella:

— Ewka! Sano heti, aivan heti! Rakastatko häntä?

Valo lankesi Ewa-neidin kasvoihin. Hän oli mustatukkainen ja mustasilmäinen neito, kuumaverinen, ja joka kerta, kun mainittiin rakkaudesta, tulvahti veri hänen poskiinsa.

— Ewka! — sanoi Basia jo kymmenennen kerran. — Rakastatko häntä?

— En tiedä, — vastasi neiti Nowowiejska hetkisen epäröityään.

— Mutta et kielläkään? Ohoo, kyllä tiedän jo! Älä vain pane vastaan! Minä ensimmäisenä sanoin Michalille, että pidän hänestä — eikä siitä mitään, se oli hyvä! Mahdoitte muinoin kovasti rakastaa toisianne! Haa, nyt ymmärrän! Sinua kaivaten hän aina näytti niin synkältä kuin susi. Soturi parka oli vähältä näivettyä. Mitä teidän välillänne oli, kerro!

— Hän sanoi aitassa minulle rakastavansa minua, — kuiskasi neiti Nowowiejska.

— Aitassa!... Kas vain!... Entä sitten?

— Sitten hän tarttui minuun kiinni ja alkoi suudella, — jatkoi neitonen vielä hiljempaa.

— Onpa se rivakka, tuo Mellechowicz! Entä mitä sinä?

— En uskaltanut huutaa.

— Et uskaltanut huutaa! Zoska, kuuletko?... Milloin teidän lempenne tuli ilmi?

— Isä tuli ja antoi hänelle heti korvapuustin, löi sitten minua ja käski pieksää häntä niin, että hän makasi kaksi viikkoa!

Neiti Nowowiejska rupesi itkemään tämän sanottuaan, osaksi säälistä, osaksi noloudesta.

Tunteellisen Zosia Boskankin siniset silmät vettyivät, kun hän näki tämän, mutta Basia alkoi lohdutella Ewaa:

— Kaikki tämä päättyy hyvin, annan pääni pantiksi siitä! Panen toimimaan sekä Michalin että herra Zagloban. Kyllä minä osaan puhua heille, älä pelkää! Herra Zagloban teräväjärkisyyttä ei mikään voi vastustaa. Sinä et tunne häntä! Älä itke, Ewka, heti tulee illallinen...

Mellechowicz ei tullut illallispöytään. Hän istui huoneessaan ja lämmitti itselleen tulella viinaa simaan sekoitettuna, mitä juomaa hän sitten kaatoi pienempään tinapulloon ja joi sitä pureskellen samalla korppua.

Bogusz tuli hänen luokseen myöhään yöllä puhellakseen hänen kanssaan uutisista.

Tataarilainen pyysi häntä heti istuutumaan lampaannahalla päällystetylle tuolille, asetti hänen eteensä pikarillisen kuumaa juomaa ja kysyi:

— Yhäkö herra Nowowiejski tahtoo tehdä minusta palvelijansa?

— Siitä ei enää ole puhettakaan, — vastasi Bogusz. — Pikemminkin voisi herra Nienaszyniec esittää sinuun nähden vaatimuksia, mutta hänkään ei välitä sinusta, sillä hänen sisarensa joko on jo kuollut tai ei ollenkaan halua muutosta elämäänsä. Herra Nowowiejski ei tietänyt, kuka sinä olit, kun hän rankaisi sinua suhteistasi hänen tyttäreensä. Mutta nyt on hänkin kuin puulla päähän lyöty, sillä vaikka isäsi tekikin paljon pahaa isänmaallemme, niin hän oli kuitenkin kuuluisa soturi ja jalo veri on aina jaloa verta. Totisesti, kukaan ei kohota sormeaankaan vastaasi täällä, niin kauan kun palvelet uskollisesti isänmaata, varsinkin kun sinulla on kaikkialla ystäviä.

— Miksi en palvelisi sitä uskollisesti? — vastasi Azya. — Isäni löi teitä, mutta hän oli pakana, minä sensijaan tunnustan Kristusta.

— Siinäpä se onkin! Sinä et voi enää palata Krimiin muuten kuin luopumalla uskostasi, mutta tuommoisesta luopumisesta seuraisi myös autuuden menetys, eivätkä mitkään maalliset rikkaudet ja arvot korvaisi sitä. Sinun on tosiaan syytä olla kiitollinen sekä herra Nienaszyniecille että herra Nowowiejskille, sillä edellinen toimitti sinut pois pakanoitten joukosta ja jälkimmäinen kasvatti oikeassa uskossa.

Siihen vastasi Azya:

— Minä tiedän olevani heille kiitollisuuden velassa ja koetan maksaa sen. Huomautitte aivan oikein, että olen saanut täällä paljon suosijoita.

— Sinä sanot sen sillä tavoin, kuin jotakin kitkerää olisi suussasi, mutta luettelehan itse suosijoitasi!

— Herra hetmani ja te ensi sijassa: sitä sanon aina kuolemaani asti. Ketä vielä, sitä en tiedä...

— Entä täkäläinen komendantti? Luuletko, että hän antaisi sinut kenenkään käsiin, vaikka et olisikaan Tuchay-beyn poika? Entäs rouva Wolodyjowska! Kuulinpa, mitä hän puhui sinusta illallisella... Hoo! Jo ennenkuin Nowowiejski tunsi sinut, asettui komendantin rouva heti pitämään sinun puoltasi. Herra Wolodyjowski on valmis tekemään vaikka mitä hänen tähtensä, sillä puolisonsa on hänelle kaikki kaikessa, ja sisarkaan ei voi enempää pitää veljestään kuin rouva Wolodyjowska pitää sinusta. Koko illallisajan oli sinun nimesi hänen huulillaan...

Nuori tataarilainen painoi yht'äkkiä alas päänsä ja alkoi puhaltaa kuumaan juomaan; kun hänen puhaltaessaan hänen hieman sinertävät huulensa työntyivät eteenpäin, tulivat hänen kasvonsa niin tataarilaisen näköiseksi, että Bogusz sanoi:

— Jumal'auta, miten oletkaan tällä hetkellä vanhan Tuchay-beyn näköinen, sitä on suorastaan mahdotonta kuvitella. Minähän tunsin hänet erittäin hyvin, näin hänet sekä kaanin hovissa että sotatanterella; ainakin kaksikymmentä kertaa kävin hänen luonaan.

— Jumala siunatkoon oikeamielisiä, mutta rutto tuhotkoon vääryyden tekijät! — sanoi Azya. — Hetmanin terveydeksi!

Bogusz joi ja sanoi:

— Terveyttä ja pitkää ikää! Meitä on täällä tosin vain kourallinen semmoisia, jotka seisomme lujina hänen puolellaan, mutta me olemme todellisia sotureita. Jumala auttaa, ettemme alistu noiden lautasennuolijain käskettäviksi, jotka eivät pysty muuhun kuin pitämään valtiopäiviä ja syyttämään herra hetmania kuninkaan kavaltamisesta. Senkin lurjukset! Me torjumme yötä päivää vihollisen hyökkäyksiä, mutta heillä on ainoana työnä mässääminen ja kekkeröiminen. Herra hetmani lähettää lähettilään toisensa jälkeen ja pyytää apua Kamienecille aivan niinkuin Kassandra ennustaa Ilionin ja Priamon kansan sortumista, mutta nuo eivät ajattele mitään, yhä vain tutkiskelevat, kuka on rikkonut kuningasta vastaan!

— Mistä teidän armonne puhuu?

— Heh, eipä mitään! Vertasin Kamieneciamme Troijaan, mutta sinä et varmaankaan ole kuullut puhuttavan Troijasta. Kunhan olot hiukan rauhoittuvat, niin herra hetmani hankkii sinulle kansalaisoikeudet, panen siitä pääni pantiksi. Ajat ovat sellaiset, että tilaisuutta kyllä ilmenee, jos ihan vakavasti aiot hankkia itsellesi mainetta.

— Joko kohoan maineeseen tai peittää minut maa. Te saatte kuulla minusta, niin totta kuin Jumala on taivaassa!

— Entä mitä ne siellä puuhaavat? Mitä Kryczynski? Palaavatko takaisin? Eivätkö palaa? Mitä ne nyt tekevät?

- Ovat leireissään: toiset Urzyjn arolla, muut kauempana. Vaikeata on heidän sopia keskenään, kun ovat kaukana toisistaan. Ovat saaneet käskyt, että kaikkien on mentävä keväällä Adrianopoliin ottaen mahdollisimman paljon elintarpeita mukaansa.

— Hyväinen aika! Tuo on tärkeätä, sillä jos Adrianopolissa pidetään suuri sotaväen kongressi, niin sota meitä vastaan on varma asia. Tästä on heti annettava tieto herra hetmanille. Hänkin luulee, että sota tulee, mutta tämähän olisi jo varma merkki.

— Halim sanoi minulle siellä heidän kesken kerrottavan, että muka itse sulttaanikin menee Adrianopoliin.

— Kiitetty olkoon Herran nimi! Mutta meillähän on täällä sotaväkeä tuskin kourallistakaan. Ainoana toivonamme ovat Kamienecin kalliot. Asettaako Kryczyriski joitakin uusia ehtoja?

— Pikemminkin hän valittelee kuin asettaa ehtoja: yleinen armahdus, aatelisoikeuksien ja niiden etuoikeuksien palauttaminen, jotka heillä oli ennen, ratsumestarin arvon takaisinsaanti — sitä ne tahtovat. Mutta sulttaani on jo myöntänyt heille suurempia etuja, ja sentähden he epäröivät.

— Mitä sanotkaan! Kuinka sulttaani voi myöntää heille suurempia etuja kuin valtiomme? Turkissa on absolutum dominium ja kaikki oikeudet riippuvat yksinomaan sulttaanin mielivallasta. Jos se, joka nyt elää ja hallitsee, pitäisikin kaikki lupauksensa, niin seuraaja ne rikkoo tai polkee jalkoihinsa mielensä mukaan. Meillä sensijaan ovat etuoikeudet pyhä asia, ja kenestä on tullut aatelismies, siltä ei itse kuningaskaan voi ottaa mitään pois.

— He kertovat olleensa aatelismiehiä ja tulleensa kuitenkin kohdelluiksi kuin olisivat olleet rakuunoita, ja päällystö määräsi heidät useasti suorittamaan sellaisia tehtäviä, joista ei vain aatelisto ole vapautettu, vaan yksinpä alemman aatelin palvelijatkin.

— Kun kerran hetmani lupaa heille...

— Ei kukaan heistä epäile hetmanin ylevämielisyyttä ja kaikki rakastavat häntä sydämestään, mutta he ajattelevat mielessään näin: hetmania itseään haukkuu aatelisto petturiksi; kuninkaan hovissa häntä vihataan; konfederatsioni uhkaa tuomita hänet — kuinka hän voi mitään järjestää?

Bogusz alkoi pudistella päätään.

— Mitä siis?

— He eivät tiedä itsekään, mitä tekisivät.

— Ja jäävät sulttaanin luo?

— Ei.

— Pyh! Kuka pakottaa heidät palaamaan Puolaan?

— Minä!

— Kuinka niin?

— Olen Tuchay-beyn poika!

— Azya ystäväni! — sanoi hetken kuluttua Bogusz. — En kiellä sitä, että he saattavat rakastaa sinua Tuchay-beyn veren ja kunnian perijänä, vaikka he ovat meidän tataarilaisiamme ja Tuchay-bey oli vihollisemme. Sellaiset asiat minä ymmärrän, sillä meilläkin on aatelisia, jotka eräänlaisella ylpeydellä kertovat, että Chmielnicki oli puolalainen aatelismies eikä polveutunut kasakoista, vaan masurialaisista... Sellainen lurjus hän sentään oli, ettei helvetistäkään löydä pahempaa, mutta mainehikas soturi, ja senvuoksi häneen mielihyvin liitytään. Sellainen on kerta kaikkiaan ihmisluonto! Mutta että sinä, koska olet Tuchay-beyn verta, olisit sen kautta saanut oikeuden käskeä kaikkia tataarilaisia, siihen en huomaa olevan riittäviä perusteita.

Azya oli jonkin aikaa vaiti, pani sitten kätensä reisiään vastaan ja sanoi:

— Minä sanon teille, herra podstoli, miksi Kryczynski tottelee minua ja muutkin tottelevat. Paitsi sitä, että he ovat vain tavallisia tataarilaisia, mutta minä olen ruhtinas, on minulla vielä tuumia ja voimaa... Mutta te ette tiedä sitä eikä herra hetmani tiedä...

— Mitä tuumia, mitä voimaa?

— En osaa sitä sanoa, — vastasi Azya ruteenin kielellä. — Mutta minkätähden minä olen valmis tekemään sellaista, mihin toiset eivät rohkene ryhtyä? Miksi minä olen ajatellut semmoista, mitä muut eivät keksisi?

— Mitä sinä puhut? Mitä sinä olet ajatellut?

— Olen ajatellut sitä, että jos herra hetmani antaisi minulle vallan ja oikeuden, niin en vain palauttaisi takaisin noita ratsumestareita, vaan saattaisin puolet tataarilaisista hetmanin käytettäväksi. Vähänkö on tyhjää alaa Ukrainassa ja Villeillä Kentillä? Kuuluttakoon hetmani vain, että jokainen tataarilainen, joka tulee Puolan valtakuntaan, saa aatelisarvon, oikeuden vapaasti harjoittaa uskontoaan, saa palvella omissa rykmenteissä, kaikilla tulee olemaan oma hetmaninsa, niinkuin on kasakoilla, — ja vakuutanpa pääni kautta, että koko Ukraina alkaa vilistä ihmisiä. Tulevat lipekiläiset ja tšeremissit, tulee väkeä Dobruczista ja Bialogrodista, tulee Krimistä, — ja ajavat tänne laumansa ja tuovat lapsensa ja vaimonsa. Älkää pudistelko päätänne, teidän armonne? Ne tulevat aivan niinkuin aikaisemminkin tulleet, jotka ovat vuosisatoja palvelleet Puolaa. Krimissä ja kaikkialla kaani ja murzat sortavat heitä, mutta täällä heistä tulee aatelisia ja he saavat sapelin ja käyvät sotaa oman hetmaninsa johdolla. Vannon teidän armollenne, että he tulevat, sillä siellä he väliin kuolevat nälkään. Kun paimentolaiskyliin leviää tieto, että minä kutsun heitä herra hetmanin puolesta, että Tuchay-beyn poika kutsuu, niin tänne saapuu tuhansia.

Bogusz tarttui päähänsä.

— Kautta Jumalan, Azya! Mistä tulevat päähäsi tuollaiset ajatukset? Mitähän tuosta tulisi?

— Ukrainassa olisi tataarilaiskansa, niinkuin ovat nyt kasakat! Kasakoille te olette myöntäneet etuoikeuksia ja hetmanin, miksi ette myöntäisi niitä meillekin? Kysytte, mitä siitä tulisi? Ei tulisi toista Chmielnickiä, sillä polkisimme jalkoihimme kasakat, ei olisi talonpoikaiskapinoita, verisiä mellakoita eikä autioitumista, ei olisi myöskään Doroszefikoa, sillä ensimmäisenä toisin hänet köytettynä hetmanin jalkain juureen. Jos turkkilainen sotavoima tahtoisi käydä kimppuunne, niin löisimme sulttaanin; jos kaani tahtoisi hyökätä, löisimme hänet. Eivätkö lipekiläiset ja tšeremissit ole jo ammoin tehneet samalla tavalla, vaikka ovat pysyneet muhamettilaisina? Miksi me, Puolan tataarilaiset, tekisimme toisin, me, jotka olisimme aatelia!... Katsokaahan nyt! Ukraina on rauhallinen, kasakkain on pakko pysyä alallaan, Turkilta ollaan turvassa, sotaväkeä on muutamia kymmeniä tuhansia enemmän — kas, sitä olen ajatellut — sellaista on tullut päähäni, senvuoksi Kryczynski, Adurowiez, Morawski, Tworkowski kuuntelevat minua, sentähden minun huudahtaessani puoli Krimiä rientää näille aroille!

Bogusz oli niin hämmästynyt ja masentunut Azyan puheesta, että hänestä tuntui kuin huoneen seinät olisivat yht'äkkiä hävinneet ja uudet, tuntemattomat seudut avautuneet hänen nähtävikseen.

Pitkään aikaan hän ei voinut sanoa sanaakaan, vaan katseli ainoastaan nuorta tataarilaista. Tämä alkoi astella pitkin askelin huoneessa ja sanoi viimein:

— Ilman minua tämä ei voi tapahtua, sillä minä olen Tuchay-beyn poika, eikä ole Dniepristä Tonavaan kuuluisampaa nimeä tataarilaisten keskuudessa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Mitä minulle merkitsee Kryczynski, Tworkowski ja muut! Ei ole kysymys heistä eikä muutamasta tuhannesta lipekiläisestä ja tšeremissistä, vaan koko Puolasta. Sanotaan, että keväällä tulee suuri sota sulttaanin valtakunnan kanssa. Antakaa vain minun toimia, niin minä kiehutan tataarilaisten keskuudessa sellaisen liemen, että sulttaani itse polttaa siinä näppinsä.

— Hyväinen aika! Mikä sinä oikein olet, Azya?! — huudahti Bogusz.

Azya kohotti päänsä ja vastasi:

— Tataarilaisten tuleva hetmani!

Tulen loimo sattui tällä hetkellä Azyaan valaisten hänen samalla kertaa julmia ja kauniita kasvojaan.

Boguszista oli kuin jokin aivan muu mies olisi seisonut hänen edessään, niin ylevän ja ylpeän näköinen oli nuori tataarilainen. Bogusz tunsi myös, että Azya puhui totta. Jos tuommoinen hetmanin julistus annettaisiin, niin epäilemättä lipekiläiset ja tšeremissit palaisivat kaikki ja villejä tataarilaisia tulisi heidän jäljessään suuret määrät. Vanha aatelismies tunsi varsin hyvin Krimin, jossa oli kahdesti ollut vankina ja myöhemmin, kun hetmani oli hänet lunastanut, toiminut lähettiläänä; hän tunsi Bahtšisarain hovin, tunsi tataarilaisjoukot Donilta Dobruczyyn asti; tiesi, että talvella useat paimentolaiskylät olivat kuolemassa nälkään; tiesi, että murzoja rasitti kaanin asettamien päällysmiesten mielivaltaisuus ja nylkemiset ja että itse Krimissä oli usein syntynyt kapinoita. Niinpä hän ymmärsi heti, että hedelmällinen maa ja etuoikeudet houkuttelisivat kaikkia niitä, joilla oli vanhoilla asuinpaikoillaan huonot olot, ahdasta ja turvatontakin.

Ne houkuttelisivat sitäkin enemmän, jos heitä alkaisi kutsua Tuchay-beyn poika. Hän yksin saattoi saada sen toimeen, ei kukaan muu. Hän saattoi isänsä maineen vuoksi nostattaa paimenkylät kapinaan, kiihoittaa toisen puolen Krimiä toista puolta vastaan, vetää mukaansa bialogrodilaiset villit tataarilaisjoukot ja järkyttää kaanin, jopa sulttaaninkin valtaa.

Jos hetmani tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen, niin hän voi pitää Tuchay-beyn poikaa itse Kaitselmuksen lähettämänä miehenä.

Bogusz alkoi katsella toisin silmin Azyaa ja ihmetellä yhä enemmän, miten sellaiset ajatukset olivat voineet tulla hänen päähänsä. Ihan hiki alkoi helmeillä ritarin otsalla, niin suurenmoisilta nuo tuumat tuntuivat.

Kuitenkin oli hänen sielussaan vielä paljon epäilyäkin. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Mutta tiedätkö, että tämmöisestä asiasta olisi seurauksena sota Turkin kanssa?

— Sota syttyy muutenkin! Miksipä olisi käsketty tataarilaisjoukkoja menemään Adrianopoliin? Silloin vain ei tule sotaa, jos sulttaanin valtakunnassa syntyy sisäisiä taisteluja; jos taas on lähdettävä sotimaan, niin puolet tataarilaisista tulee olemaan meidän puolellamme.

— Joka asiaan tuolla veitikalla on valmiina perustelut! — ajatteli Bogusz. — Päätä pyörryttää! — sanoi hän hetken kuluttua. — Katsos, Azya, joka tapauksessa tämä on vaikea asia. Mitä sanoisi kuningas, mitä kansleri ja säädyt? Ja koko aatelisto, joka enimmäkseen on nurjamielinen hetmania kohtaan?

— Minä tarvitsen vain hetmanin kirjallisen suostumuksen; ja kun me kerran olemme asettuneet tänne, niin koetettakoonpa sitten häätää meidät! Kuka häätää ja miten? Mielellänne te karkoittaisitte zaporogilaiset Siczistä, mutta ette pysty siihen.

— Herra hetmani pelästyy vastuunalaisuutta.

— Herra hetmanin puolella tulee olemaan viisikymmentätuhatta tataarilaissapelia, paitsi sitä sotajoukkoa, joka on hänen käsissään.

— Entä kasakat? Unohdatko kasakat? He nousevat heti vastarintaan.

— Siihenhän meitä tarvitaankin, että kasakkain pään päällä olisi miekka riippumassa. Mihin Dorosz nojautuu? Tataarilaisiin! Kun minä otan tataarilaiset käsiini, niin Doroszin on heti pakko nöyrtyä hetmanin edessä.

Azya kurotti käsiään ja koukisti sormiaan, niin että ne muistuttivat kotkan kynsiä. Sitten hän tarttui sapelinsa kahvaan:

— Niin, kyllä me luemme kasakoille lakia! Heistä tulee talonpoikia, mutta me hallitsemme Ukrainaa. Kuulkaa, herra Bogusz, te ajattelette, että minä olen vähäpätöinen mies, mutta en minä ole niin vähäpätöinen, kuin miltä Nowowiejskista, täkäläisestä komendantista, upseereista ja teistä, herra Bogusz, on näyttänyt! Kas, tätä olen yöt päivät ajatellut, niin että olen laihtunut ja kasvoni ovat riutuneet — katsokaahan! — ja mustuneet. Mutta mitä olen ajatellut, sen olen ajatellut hyvin ja siksipä sanoinkin teille, että minulla on voimaa ja tuumia. Näette itse, että nämä ovat suuria asioita. Menkää herra hetmanin luo ja pian! Esittäkää hänelle, että hän antaisi minulle kirjallisen valtuutuksen, enkä minä silloin välitä muusta. Hetmani on suurisieluinen mies, hän tietää, että tässä suunnitelmassa on voimaa ja älyä! Sanokaa hetmanille, että minä olen Tuchay-beyn poika ja että minä yksin voin sen tehdä. Esittäkää, että hän suostuisi. Mutta, Jumalan tähden, tehtäköön se ajoissa, niin kauan kuin vielä lunta on arolla, jo ennen kevättä, sillä keväällä tulee sota! Menkää heti ja palatkaa heti, että pian voisin tietää, mitä minun on tehtävä.

Bogusz ei edes huomannutkaan, että Azya puhui käskevällä äänellä, aivan kuin olisi jo ollut hetmani ja antanut määräyksiä upseerilleen.

— Huomenna lepään, — sanoi hän, — mutta ylihuomenna lähden. Suokoon Jumala, että tapaisin hetmanin Jaworowissa! Hän on nopea päätöksissään, ja pian saat vastauksen.

— Mitä luulette, suostuuko hetmani?

— Mahdollisesti hän kutsuu sinut luokseen; senvuoksi älä lähde nyt Raszkowiin, täältä joudut pikemmin Jaworowiin. En tiedä, suostuuko hän, mutta tämän asian hän ottaa vakavasti harkittavakseen, sillä esitätpä painavia seikkoja. Kautta Jumalan, tätä en osannut sinulta odottaa, mutta nyt näen, että olet epätavallinen mies ja että Jumala on määrännyt sinut suuruuteen. Azya, Azya! Lipekiläisen rykmentin päällikkö, ei sen enempää, mutta mielessään hän hautoo sellaisia asioita, että ne saattavat pelästymään. Nyt en ihmettele, vaikka näkisin haikaran sulan lakissasi ja hevosen hännän liehumassa lippunasi... Uskon senkin, mitä sanot, nimittäin että nämä ajatukset ovat sinua yöllä polttaneet... Heti ylihuomenna lähden, kunhan vain olen hiukan levännyt, mutta nyt poistun, sillä on myöhä, ja päässäni kohisee kuin myllyssä. Jumalan haltuun, Azya... Ohimoissani jyskyttää aivan kuin olisin juovuksissa... Jumalan haltuun, Azya, Tuchay-beyn poika!

Bogusz puristi tataarilaisen laihtunutta kättä ja lähti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnykselle ja sanoi:

— Kuinka olikaan?... Uusia sotajoukkoja Puolalle... miekka valmiina iskemään kasakkain niskaan... Dorosz nujerrettu... sisäisiä taisteluja Krimissä... Turkin mahti heikentynyt... ei enää hyökkäyksiä Ukrainaan... Herra Jumala!

Sen sanottuaan hän poistui, mutta Azya katsoi vielä hetken hänen jälkeensä ja kuiskasi:

— Ja minulle hevosenhäntä lipuksi, marsalkansauva ja... sovinnolla tai väkisin — hän! Muuten teille käy huonosti!

Sitten hän joi viinan loppuun astiasta ja heittäytyi nahoilla peitetylle lavitsalle, joka oli huoneen nurkassa. Tuli uunissa oli sammunut, mutta sensijaan tunkeutuivat ikkunasta sisälle kylmällä talvisella taivaalla jo korkealla loistavan kuun kirkkaat säteet.

Azya makasi jonkin aikaa levollisesti, mutta nähtävästi ei saanut unta. Viimein hän nousi, meni akkunan luo ja katseli kuuta, joka purjehti kuin yksinäinen laiva taivaan äärettömällä ulapalla.

Nuori tataarilainen katseli sitä kauan, asetti sitten kätensä rinnalleen, kohotti molemmat peukalonsa pystyyn, ja hänen huuliltaan, jotka tuskin tuntiakaan takaperin olivat tunnustaneet Kristusta, kuului puoleksi laulun, puoleksi pitkäveteisen puheen tapaan surullisensävyiset sanat:

— Allah il Allah — Muhammed Rossullah!...

XIII.

Mutta varhain seuraavana aamuna Basia neuvotteli miehensä ja Zagloban kanssa siitä, kuinka kaksi toisiaan rakastavaa sydäntä yhdistettäisiin.

Molemmat miehet nauroivat hänen innolleen ja kiusoittelivat häntä yhtämittaa, mutta taipuivat kuten tavallisesti hänen tahtoonsa ja lupasivat lopulta auttaa häntä.

— Parasta on, — sanoi Zagloba, — taivuttaa vanha Nowowiejski siihen, ettei hän ota tyttöä mukaansa Raszkowiin, kun nyt on pakkasia tulossa eikä tiekään ole kaikin paikoin turvallinen; sillävälin nuoret täällä tapaavat usein toisiaan ja lopullisesti rakastuvat toisiinsa.

— Se on oivallinen ajatus! — huudahti Basia.

— Oivallinen tai ei, — vastasi Zagloba, — mutta sinä puolestasi älä päästä heitä näkyvistäsi. Sinä olet akkaväkeä — ja luulenpa, että sinä loppujen lopuksi liität heidät yhteen, sillä akkaväki pitää aina päänsä; katso vain, ettei piru tee siinä omia metkujaan Se olisi häpeä, sillä tämähän käy sinun vastuullasi.

Basia alkoi ensin sähistä Zagloballe kuin kissa ja sanoi sitten:

— Te kerskutte olleenne nuorena turkkilainen ja luulette, että jokainen on turkkilainen!... Azya ei ole sellainen!

— Ei turkkilainen, vaan tataarilainen. Oletpa soma epeli! Menee takuuseen tataarilaisen tunnepuuskista!

— Heillä on ennen kaikkea itku mielessä, mikä johtuu vakavasta murheesta... Ewa on sitäpaitsi kerrassaan kelpo tyttö!

— Hänellä on vain sellaiset kasvot, kuin olisi hänen otsaansa kirjoitettu: "Suutele minua!" Huu, naakka se on! Eilen panin merkille, että kun hän istuu pöydässä vastapäätä kaunista poikaa, niin hän huokuu semmoisella puhdilla, että lautanen siirtyy paikaltaan ja hänen täytyy vetää sitä luokseen. Naakka kerrassaan, sanon sinulle!

— Te tahdotte, että minä poistun?

— Et poistu, koska on kysymys naittamisesta. Kyllä sinut tiedetään, et sinä poistu! Mutta onpa sinun liian aikaista ruveta hommaamaan ihmisiä naimisiin, sillä sehän on vanhojen naisten ammattia. Rouva Boska sanoi minulle eilen, että kun hän näki sinun palaavan retkeltä rosvoja vastaan, niin hän luuli näkevänsä rouva Wolodyjowskan nuoren pojan, joka oli ollut ratsastelemassa tarhan ympäri. Sinä et pidä arvokkuudesta, ja arvokkuuskin vieroo sinua, minkä huomaa heti jo hennosta vartalostasi. Koulupoika sinä olet, toden totta! Toisenlaisia ovat naiset nyt kuin ennen maailmassa. Kun minun aikanani hienohelma istahti penkille, niin koko penkki alkoi narista aivan kuin joku olisi astunut koiran hännälle, mutta sinä voisit ratsastaa kissan selässä ilman että se tuota elukkaa rasittaisi... Sanotaanpa, että naiset, jotka ryhtyvät naittamispuuhiin, eivät saa perillisiä.

— Sanotaanko todellakin niin? — kysyi pieni ritari huolestuneena.

Mutta Zagloba alkoi nauraa. Basia painoi rusottavat kasvonsa miehensä kasvoja vastaan ja sanoi puoliääneen:

— Hee, Michalku! Sopivan ajan tullen menemme rukoilemaan Częstochowaan, ehkäpä Pyhä Neitsyt muuttaa asiat!

— Se on totisesti paras keino, — sanoi Zagloba. Puolisot syleilivät senjälkeen toisiaan. Sitten Basia sanoi:

— Mutta puhukaamme nyt Azyasta ja Ewasta ja miten voisimme auttaa heitä. Meillä ovat asiat hyvin ja niin käyköön heillekin!

— Kun Nowowiejski lähtee matkalle, muuttuu heidän olonsa paremmaksi, — sanoi pieni ritari, — sillä hänen läsnä ollessaan eivät he voi tavata toisiaan, etenkin kun Azya vihaa ukkoa. Mutta jos vanhus antaisi hänelle Ewkan, niin ehkäpä he unohtaisivat vanhat loukkaukset ja alkaisivat rakastaa toisiaan niinkuin appi ja vävy. Minun käsitykseni mukaan ei tässä ole kysymys nuorten lähentämisestä, sillä he rakastavat muutenkin toisiaan, vaan siitä, että saataisiin ukko taipumaan.

— Hän on hankala mies! — sanoi rouva Wolodyjowska.

Siihen sanoi Zagloba:

— Baška! Kuvittele, että sinulla on tytär ja hänet olisi annettava puolisoksi jollekin tataarilaiselle?

— Azya on ruhtinas! — vastasi Basia.

— En kiellä, että Tuchay-bey oli ylhäistä syntyperää, mutta olihan myös Hasling aatelismies eikä Krzysia Drohojowska kuitenkaan olisi mennyt hänen vaimokseen, jos ei mies olisi saanut meidän kansalaisoikeuksiamme.

— Hommatkaa siis Azyalle nuo kansalaisoikeudet!

— Helppo asia! Jos joku suostuisikin antamaan hänelle vaakunansa, niin täytyy valtiopäiväin se vahvistaa ja siihen tarvitaan sekä aikaa että puoltajia.

— Se ei minua miellytä, että menee aikaa, sillä puoltajia kyllä löytyisi. Varmastikin herra hetmani sanoisi sanasen Azyan puolesta, sillä hän pitää sotureista. Michal, kirjoita hetmanille! Tahdotko mustetta, kyniä, paperia? Kirjoita heti! Minä tuon sinulle kaikki ja myös kynttilän ja sinetin, istuudu sinä vain ja kirjoita viivyttelemättä!

Wolodyjowski alkoi nauraa:

— Jumala kaikkivaltias! — sanoi hän. — Pyysin sinulta vakavaa, järkevää vaimoa, mutta sinä annoit minulle tuulihatun!

— Puhu noin, puhu vain, niin minä kuolen!

— Herra varjelkoon! — huudahti pieni ritari vilkkaasti. — Herra varjelkoon! Hyi! Hyi! Pahaenteinen sana, koira vieköön!

Sitten hän kääntyi Zagloban puoleen:

— Tiedättekö mitään sanoja pahoja enteitä vastaan?

— Tiedän ja olen jo sanonutkin! — vastasi Zagloba.

— Kirjoita! — huudahti Basia. — En pysy nahoissani!

— Minä kirjoittaisin vaikka kaksikymmentä kirjettä tehdäkseni sinulle mieliksi, vaikka en tiedä, mitä se toimittaa, sillä tässä ei itse hetmanikaan voi mitään tehdä, ja puoltamaan on ryhdyttävä vasta sitten, kun on oikea aika. Basiaseni, neiti Nowowiejska on uskonut sinulle sydänsalaisuutensa. Hyvä! Mutta Azyan kanssa sinä et ole puhunut mitään etkä vielä tiedä edes sitäkään, hehkuuko hänkin puolestaan rakkaudesta neiti Nowowiejskaa kohtaan.

— Totta kai hehkuu! Miksi ei hehkuisi, kun suuteli häntä aitassa! Ahaa!

— Voi kultaseni! — sanoi Zagloba nauraen. — Olet ihan kuin vastasyntynyt lapsi, käytät vain kieltäsi paremmin. Rakas ystävä, jos me, minä ja Michal, tahtoisimme mennä naimisiin kaikkien kanssa, joita olemme sattuneet suutelemaan, niin meidän olisi käännyttävä Muhametin uskoon ja minusta pitäisi tulla padisah, hänestä taas Krimin kaani, vai mitä, Michal?

— Michalia olenkin epäillyt, jo siihen aikaan, kun en ollut hänen omansa! — sanoi Basia.

Ja pannen sormensa hänen silmälleen hän alkoi ärsyttää miestään:

— Liikuta vain viiksiäsi, liikuta! Älä kiellä! Minä tiedän, tiedän! Ja sinäkin tiedät!... Ketlingin talossa!...

Pieni ritari liikutti todellakin viiksiään kootakseen rohkeutta ja samalla peittääkseen hämminkiään. Viimein hän sanoi tahtoen kääntää puheen muuhun:

— Et siis tiedä, onko Azya rakastunut neiti Nowowiejskaan?

— Odottakaa, otan hänet kahden kesken kuulusteltavaksi. Mutta hän on rakastunut! Täytyy olla rakastunut! Muussa tapauksessa en tahdo tietää hänestä mitään!

— Jumal'auta, hän on valmis puhumaan niin kauan, että mies rakastuu! — sanoi Zagloba.

— Ja puhunkin, vaikka olisi ahdisteltava häntä joka päivä!

— Tiedusta häneltä ensin! — sanoi pieni ritari. Mahdollista on, ettei hän heti tunnusta, koska on villi. Mutta mitäpä siitä! Vähitellen saavutat hänen luottamuksensa, opit paremmin tuntemaan häntä, pääset selville asiasta ja vasta sitten tiedät, mitä on tehtävä.

Sitten pieni ritari kääntyi Zagloban puoleen:

— Hän näyttää kevytmieliseltä, mutta hän on nopea liikkeissään!

— Pyryharakat ovat nopealiikkeisiä! — sanoi Zagloba arvokkaasti.

Heidän keskustelunsa katkaisi Bogusz, joka lennähti huoneeseen kuin pommi ja kiireesti suudeltuaan Basian kättä alkoi huutaa:

— Hitto vieköön tuon Azyan! En voinut koko yönä ummistaa silmääni, piru hänet periköön!

— Miten herra Azya on rikkonut teitä vastaan? — kysyi Basia.

— Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitä me teimme eilen?

Bogusz pullisti silmänsä ja alkoi mulkoilla läsnäoleviin.

— Mitä?

— Historiaa! Jumal'auta, en valehtele, historiaa!

— Mitä historiaa?

— Puolan valtakunnan historiaa. Hän on suorastaan suuri mies. Itse herra Sobieski hämmästyy, kun esitän hänelle Azyan ajatukset. Suuri mies, sanon sen teille toistamiseen ja valitan, etten voi kertoa enempää, sillä olen varma siitä, että hämmästyisitte niinkuin minä hämmästyin. Sen verran voin sanoa, että jos se onnistuu, mitä hän aikoo, niin Jumala tietää, mitä hänestä tulee!

— Esimerkiksi? — sanoi Zagloba. — Tuleeko hänestä hetmani?

Bogusz pani kätensä puuskaan:

— Kyllä! Hänestä tulee hetmani! Valitan, etten voi kertoa enempää... Hänestä tulee hetmani ja sillä hyvä!

— Kenties koirille? Tai kulkeeko hän härkiä paimentaen? Podolialaisilla härillä on myös hetmaninsa! Hyi, mitä puhuttekaan, herra podstoli! Jos hänestä on tuleva hetmani, niin mikä tulee minusta, mikä Michalista ja mikä teistä itsestänne? Meistä kai tulee joulupäivän kolme kuningasta, on vain odotettava Kasparin, Melkiorin ja Baltasarin luopumista kruunustaan. Minut valitsi aateli edes sotajoukon päälliköksi, vaikka minä ystävyyden tähden luovutin sen arvon herra Pawelille [kysymys on Pawel Sapiehasta, Vilnon vojevodasta ja Liettuan suurhetmanista], mutta teidän ennustuksianne minä, jumal'auta, en ymmärrä ollenkaan!

— Mutta minä sanon teille, että Azya on suuri mies!

— Sitä olen sanonut! — sanoi Basia ja käännähti oveen päin, josta olivat tulossa sisälle talon muut vieraat.

Ensimmäisenä astui sisään rouva Boska sinisilmäisen Zosian kanssa, sitten herra Nowowiejski ja Ewa, joka huonosti nukutun yön jälkeen oli vieläkin viehättävämmän näköinen kuin tavallisesti. Hän oli nukkunut huonosti, sillä ihmeelliset unet olivat häntä häirinneet; hän oli nähnyt unessa Azyan, kauniimpana ja tuimempana kuin ennen. Veri kohosi Ewan kasvoihin, kun hän muisteli tätä unta, sillä hänestä tuntui, että jokainen arvasi sen hänen silmistään.

Mutta ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen, vaan kaikki alkoivat toivottaa komendantin rouvalle hyvää huomenta, minkä jälkeen Bogusz ryhtyi uudestaan kertomaan Azyan suuruudesta ja suuresta tulevaisuudesta. Basia iloitsi siitä, että Ewkan ja herra Nowowiejskin täytyi kuulla sitä.

Vanha aatelismies oli tyyntynyt sen jälkeen kuin oli ensin kohdannut tataarilaisen. Hän ei enää puhuessaan maininnut häntä omaksi palvelijakseen. Totta puhuen oli havainto, että Azya oli tataarilaisruhtinas ja Tuchay-beyn poika, tehnyt häneen tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Ihmetellen hän oli myös kuullut kerrottavan Azyan tavattomasta urhoollisuudesta ja siitä, että itse hetmani oli uskonut hänelle niin tärkeän tehtävän kuin kaikkien lipekiläisten ja tšeremissien saattamisen takaisin Puolan palvelukseen. Joinakin hetkinä tuntui Nowowiejskista, että on puhe jostakin aivan muusta miehestä, niin poikkeuksellisen suureksi kasvoi hänen silmissään Azya.

Mutta Bogusz toisteli edelleen hyvin salaperäisen näköisenä:

— Tämä kaikki ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mikä häntä odottaa, en vain saa puhua siitä!

Kun jotkut pudistelivat epäillen päätään, huudahti hän:

— Kaksi suurta miestä vain on valtakunnassamme: herra Sobieski ja tuo Tuchay-beyn poika!

— Herra Jumala, — sanoi viimein Nowowiejski menettäen kärsivällisyytensä, — olipa hän ruhtinas tai ei, niin mitä hän voi olla tässä valtakunnassa, kun ei ole aatelismies! Eihän hänellä vielä ole kansalaisoikeuksia?

— Herra hetmani hankkii hänelle kymmenet kansalaisoikeudet! — huudahti Basia.

Ewka-neiti kuunteli näitä ylistyksiä silmät kiinni ja sykkivin sydämin. Vaikeata on tietää, olisiko hänen sydämensä sykkinyt yhtä kuumasti köyhälle ja tuntemattomalle Azyalle kuin sille Azyalle, joka oli ritari ja jolla oli suuri tulevaisuus. Tämä loisto häikäisi hänet, entisten suudelmien muisto ja äskeiset unet saivat hänen ruumiinsa vapisemaan suloisesta tunteesta.

— Niin suuri, niin mainehikas! — ajatteli Ewka. — Kummako siis, että hän leimahtelee kuin tuli.

XIV.

Basia otti jo samana päivänä tataarilaisen "kuulusteltavaksi", mutta noudattaen miehensä neuvoa ja muistaen tämän huomautuksen, että Azya oli villi, hän päätti, ettei heti alussa ahdistelisi liian paljon.

Kuitenkin hän heti kohdattuaan Azyan sanoi muitta mutkitta:

— Herra Bogusz sanoo, että te olette mainio mies, mutta luulenpa, etteivät mainioimmatkaan miehet vältä rakkautta.

Azya sulki silmänsä ja pani päänsä kallelleen.

— Teidän armonne on oikeassa! — sanoi hän.

— Nähkääs, sydämen laita on niin, että kun se leimahtaa, niin siinä sitä ollaan!

Sen sanottuaan Basia alkoi heilutella vaaleakutrista päätään ja vilkuttaa silmiään ilmaistakseen siten, että hän itsekin ymmärtää erittäin hyvin tämänkaltaisia asioita ja uskoo puhetoverinsakin niitä ymmärtävän. Azya taas kohotti päänsä ja tarkasteli hänen suloista olemustaan. Koskaan ei Basia ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta kuin nyt, kun hänen silmänsä loistivat uteliaisuudesta ja innostuksesta ja hänen punastuneet, lapselliset kasvonsa olivat nauravina suuntautuneet häntä kohti.

Mitä enemmän hänestä huokui viattomuutta, sitä kiehtovammalta hän tuntui Azyasta, sitä voimakkaampana nousi omistamisen halu hänen sieluunsa, sitä kiinteämmin sai rakkaus hänet valtaansa ja huumasi hänet kuin viini eikä hän enää halunnut mitään muuta kuin vain yhtä ainoata asiaa: riistää hänet hänen mieheltään, temmata omakseen, puristaa hänet iäksi rintaansa vastaan, painaa huulensa hänen huuliaan vastaan, tuntea hänen kätensä kiedottuina kaulaansa — ja lempiä, lempiä, vaikka unohtaisi kaiken, vaikka olisi tuhon oma, vaikka he molemmat olisivat tuhon omat.

Kun hän ajatteli tätä, niin koko maailma pyöri hänen silmissään; yhä uusia haluja ilmaantui hänen sielunsa syvyyksistä aivan kuin käärmeitä matelee esiin vuoren rotkoista. Mutta hän oli mies, jolla oli hirveän suuri itsensähillitsemiskyky, ja hän sanoi sydämessään: "Vielä ei ole aika!" Ja hän hillitsi villin sydämensä niinkuin mies hillitsee hurjistuneen hevosen köydessä.

Hän seisoi Basian edessä näennäisesti kylmänä, vaikka sisäinen tuli poltti hänen huuliaan ja hehkui hänen silmissään ja hänen syvä katseensa sanoi kaiken, mitä eivät lausuneet yhteenpuristetut huulet.

Mutta Basia, jonka sielu yksinkertaisesti oli niin puhdas kuin lähteen vesi ja jonka ajatus sitäpaitsi askaroi aivan toisessa asiassa, ei ollenkaan ymmärtänyt tuota katsetta. Hän ajatteli sillä hetkellä, mitä vielä sanoisi tataarilaiselle, nosti viimein sormensa pystyyn ja sanoi:

— Monella on sydämeensä kätkettynä salainen lemmentunne eikä hän uskalla puhua kenenkään kanssa siitä, mutta jos hän tunnustaisi sen avoimesti, niin ehkäpä saisi tietää jotakin mieluista.

Azyan kasvot synkistyivät. Hetkeksi iski mieletön toivo kuin salama hänen sydämeensä, mutta sitten hän pääsi tasapainoon ja kysyi:

— Mistä teidän armonne tahtoo puhua?

Basia vastasi:

— Joku toinen ahdistelisi teitä kiivaasti puheellaan, sillä naisethan ovat yleensä malttamattomia ja ajattelemattomia; mutta minä en ole sellainen. Autan mielelläni, kun tarvitaan, mutta en odota heti paikalla luottamusta. Sanon teille vain: älkää vetäytykö piiloon, vaan tulkaa luokseni vaikka joka päivä; olen puhunut siitä jo mieheni kanssa. Vähitellen tulette tuttavallisemmaksi ja opitte tuntemaan hyvät tarkoitukseni ja näette, ettei kevytmielinen uteliaisuus saata minua kyselemään teiltä asioitanne, vaan myötätunto. Kyselen senkin vuoksi, että jos minun on autettava, niin minun täytyy olla varma tunteistanne. Muuten teidän on itsenne osoitettava ne ensimmäiseksi; kun uskotte tunteenne minulle, niin kenties minäkin silloin sanon teille jotakin.

Tuchay-beyn poika ymmärsi nyt heti, että turha oli se toivo, joka hetkistä aikaisemmin oli välähtänyt hänen mielessään, käsitti myös heti paikalla, että kysymys oli Ewa Nowowiejskasta, ja kaikki se viha, mitä hänen kostonhimoisessa mielessään oli kertyneenä koko perhettä kohtaan, pyrki hänen huulilleen. Viha leimahti hänessä sitäkin suurempana liekkinä, kun juuri tätä ennen aivan toisenlaiset tunteet olivat kuohahdelleet hänessä. Mutta hän tuli järkiinsä. Hän ei ainoastaan kyennyt hillitsemään itseään, vaan hän oli myös ovela, kuten kaikki itämaalaiset.

Silmänräpäyksessä hän ymmärsi, että jos hän osoittaa vihamielisyyttään Nowowiejskeja kohtaan, niin hän menettää Basian suosion ja mahdollisuuden tavata häntä joka päivä; mutta toiselta puolen hän tunsi, ettei voi, ainakaan nyt, mennä niin pitkälle, että valehtelisi vastoin oman sydämensä ääntä tälle rakastamalleen olennolle, että rakastaa toista.

Todellisen sisällisen taistelun ja tuskan vallassa hän lankesi yht'äkkiä Basian eteen ja alkoi puhua suudellen hänen jalkojaan:

— Teidän armonne käsiin annan sieluni, teidän armonne käsiin annan kohtaloni. En tahdo tehdä mitään muuta kuin mitä teidän armonne minulle määrää, en tahdo tietää kenenkään toisen tahdosta! Tehkää minulle mitä tahdotte! Minä kovaosainen elän tuskassa ja murheessa. Säälikää minua! Minä menehdyn ja tuhoudun!

Basia piti näitä hänen sanojansa Ewaan kohdistuneen, kauan ja kärsien salatun rakkauden ilmaisuna. Hänet valtasi sääli nuorukaista kohtaan ja kaksi kyyneltä kimalteli hänen silmissään.

— Nouskaa, Azya! — sanoi hän polvistuneelle tataarilaiselle. — Olen aina tuntenut myötätuntoa teitä kohtaan ja tahdon vilpittömästi auttaa teitä. Te olette jaloa sukuperää, ja ansioittenne vuoksi teille varmasti myönnetään kansalaisoikeudet, herra Nowowiejski taipuu, sillä hän katselee teitä jo toisin silmin, ja Ewka...

Basia nosti hänet seisomaan, kohotti ylöspäin rusoittavat, nauravat kasvonsa, nousi varpailleen ja kuiskasi Azyan korvaan:

— Ewka rakastaa teitä!

Mutta Azyan muoto synkistyi aivan kuin hän olisi raivostunut; unohtaen, että hänen huudahduksensa voisi hämmästyttää, hän toisteli useita kertoja käheällä äänellä:

— Allah! Allah! Allah!

Sitten hän syöksyi pois huoneesta.

Basia katsoi vähän aikaa hänen jälkeensä. Azyan huudahdus ei häntä kovinkaan ihmetyttänyt, sillä usein käyttivät puolalaisetkin sotilaat tuota sanaa, mutta nuoren lipekiläisen rajuus sai hänet sanomaan itsekseen:

— Hän on kuin tuli ja leimaus! Ihan hurjasti rakastunut Ewaan!

Sitten hän kiiruhti kuin tuulispää ilmoittamaan asiaa mahdollisimman pian miehelleen, Zagloballe ja Ewalle.

Hän tapasi Wolodyjowskin kansliasta tutkimassa Chreptiowin linnoituksen varusväen luetteloa. Wolodyjowski istui kirjoittamassa, mutta Basia juoksi hänen luokseen ja huudahti:

— Tiedätkö! Puhuin hänen kanssaan! Hän lankesi jalkoihini! On hurjasti rakastunut Ewkaan!

Pieni ritari pani pois kynän ja alkoi katsella vaimoaan. Basia oli niin innostunut ja kaunis, että Wolodyjowskin silmät alkoivat loistaa ja nauraa Basialle, sitten ojentuivat kädet häntä kohti, mutta Basia hieman vastustellen sanoi vielä kerran:

— Azya on hurjasti rakastunut Ewkaan!

— Niinkuin minä sinuun! — vastasi pieni ritari syleillen häntä voimakkaasti.

Samana päivänä saivat myös Zagloba ja Ewka Nowowiejska tietää seikkaperäisesti, mitä Basia oli puhunut Azyan kanssa. Neidon sydän joutui nyt kokonaan suloisen tunteen valtaan ja jyskytti kuin vasara, kun hän ajatteli ensimmäistä kohtaamista, ja vieläkin enemmän, kun hän ajatteli, mitä tapahtuu joskus heidän jäätyään kahden kesken.

Hän näki jo Azyan tummat kasvot polvillaan ja tunsi hänen suutelonsa käsillään, tunsi myös sen raukeuden, jonka vallassa neidon pää painautuu lemmityn olkaa vasten ja huulet kuiskaavat:

— Minäkin rakastan!

Liikutuksen ja levottomuuden valtaamana hän suuteli itse Basian käsiä ja vilkuili joka hetki oveen, näkisikö siitä tulevan Tuchay-beyn pojan synkän, mutta kauniin hahmon.

Mutta Azya ei ilmestynyt näkyviin, sillä hänen luokseen oli tullut Halim, hänen isänsä vanha palvelija, nyt itse huomattava murza ja dobruczilainen.

Halim oli tullut nyt aivan julkisesti, koska Chreptiowissa jo tiedettiin, että hän toimi välittäjänä Azyan ja niiden lipekiläisten ja tšeremissiläisten ratsumestarien välillä, jotka olivat siirtyneet sulttaanin palvelukseen.

Molemmat sulkeutuivat heti Azyan asuntoon, jossa Halim, kumarrettuaan Tuchay-beyn pojalle niin monta kertaa kuin asianmukaista oli, pani kädet ristiin rinnalleen ja pää alas painettuna odotti, mitä häneltä kysytään.

— Onko sinulla mitään kirjeitä? — kysyi Azya.

— Ei mitään, effendi. Minua on käsketty esittämään kaikki sanoin.

— Puhu siis!

— Sota syttyy varmasti. Keväämmällä on meidän kaikkien mentävä Adrianopoliin. Bulgarialaisia on jo käsketty viemään sinne heiniä ja ohria.

— Minne kaani menee?

— Hän menee Villien Kenttien kautta suoraan Ukrainaan Doroszin luo.

— Mitä olet kuullut kasakoista?

— Iloitsevat sodasta ja odottavat kärsimättömästi kevättä, vaikka talvi on vasta alkamassa.

— Vallitseeko suuri puute?

— Paljon hevosia on kuollut. Bialogrodissa jotkut jo myyvät itse itsensä orjiksi, jotta voisivat vain pysyä hengissä kevääseen. Paljon hevosia on kuollut, effendi, sillä syksyllä oli niukasti ruohoa aroilla... Aurinko poltti.

— Entä ovatko kuulleet Tuchay-beyn pojasta?

— Sen verran olen kertonut, kuin olet sallinut. Tieto levisi lipekiläisiltä ja tšeremisseiltä, mutta ei kukaan oikein tiedä, mikä on totuus. Puhutaan semmoistakin, että Puola tahtoo antaa vapauden ja maata ja kutsua palvelemaan Tuchay-beyn pojan johdolla. Tämä tieto on saanut kaikki köyhimmät paimentolaiskylät kuohuksiin. He tahtovat sitä, effendi, tahtovat, mutta toiset taas selittävät heille, että tuo kaikki on valhetta, että Puolassa he saavat sotajoukon niskaansa ja ettei Tuchay-beyn poikaa ollenkaan ole olemassakaan. Luonamme kävi Krimissä olleita kauppiaita ja ne sanoivat, että siellä niinikään toiset sanovat: "Tuchay-beyn poika on olemassa" ja ovat kiihdyksissä, mutta toiset sanovat: "Ei ole" ja tyynnyttelevät noita toisia. Mutta jos leviäisi tieto, että teidän armonne kutsuu saamaan vapautta ja maata ja palvelemaan, niin muurahaispesä alkaisi kihistä... Kunpa minulla vain olisi lupa puhua...

Azyan kasvot kirkastuivat tyytyväisyydestä, ja hän alkoi astella pitkin askelin huoneessa. Sitten hän sanoi:

— Ole tervetullut, Halim, kattoni alle! Istuudu ja syö!

— Olen koirasi ja palvelijasi, effendi, — sanoi vanha tataarilainen.

Tuchay-beyn poika löi yhteen käsiään ja silloin tuli sisään päivystävä lipekiläinen ja toi sitten käskyn mukaan hetken kuluttua ruokaa: viinaa, savustettua lihaa, leipää, jonkin verran makeisia sekä kuivattuja melonin siemeniä, jotka samoinkuin auringonruusunkin siemenet ovat kaikkien tataarilaisten suurta herkkua.

— Sinä olet ystäväni etkä palvelijani, — sanoi Azya päivystäjän poistuttua, — ole tervehditty, sillä tuot hyviä uutisia. Istu ja syö!

Halim alkoi syödä eikä koko syönnin aikana lausunut sanaakaan. Hän suoritti asian nopeasti ja alkoi silmäillä Azyaa odottaen, että tämä alkaisi puhua.

— Täällä tiedetään jo, kuka minä olen, — sanoi viimein Tuchay-beyn poika.

— Ja mitä sitten, effendi?

— Ei mitään. Kunnioittavat minua vieläkin enemmän. Kun asiaksi olisi tullut, niin minun olisi pitänyt muutenkin se ilmaista. Lykkäsin sitä vain sentähden, että odotin viestejä tataarilaisjoukoista ja tahdoin, että hetmani olisi saanut ensimmäisenä sen tietää, mutta tänne tuli Nowowiejski ja tunsi minut.

— Nuoriko? — kysyi Halim pelästyneenä.

— Ei, vaan vanha. Allah on lähettänyt heidät kaikki tänne minulle, sillä tyttökin on mukana. Paha henki heidät periköön! Kunhan vain tulen hetmaniksi, niin leikinpä heidän kanssaan. Tyttöä koetetaan täällä naittaa minulle. Hyvä on! Haaremissa tarvitaan orjattariakin!

— Ukkoko tahtoo naittaa?

— Ei!... Hän!... Hän luulee, että minä en rakasta häntä itseään, vaan sitä toista!...

— Effendi, — sanoi Halim kumartaen, — minä olen sinun talosi orja, eikä minulla ole oikeutta puhua sinun läsnäollessasi; mutta minä tunsin sinut lipekiläisten joukosta, minä sanoin Braclawin luona sinulle, kuka olet, ja siitä asti olen palvellut sinua uskollisesti; minä olen sanonut muille, että heidän on pidettävä sinua herranaan, mutta vaikka he rakastavat sinua, niin ei kukaan rakasta niinkuin minä; saanko puhua?

— Puhu.

— Varo pientä ritaria. Hän on peloittava, Krimissä ja Dobruczissa tunnetaan hänen maineensa.

— Entä oletko sinä, Halim, kuullut Chmielnickistä?

— Olen kuullut ja olen palvellut Tuchay-beyllä, joka soti yhdessä Chmielnickin kanssa puolalaisia vastaan, hävitti linnoituksia, ryösti omaisuutta...

— Ja tiedätkö, että Chmielnicki otti Czapliriskilta hänen vaimonsa itselleen ja sai tästä avioliitostaan lapsia? Mitäs? Oli sota eivätkä kaikki hetmanien ja kuninkaan valtakunnan sotajoukot saaneet riistetyksi rouva Czaplinskaa pois häneltä. Hän löi taistelussa sekä hetmanit että kuninkaan että koko valtion, sillä isäni auttoi häntä ja sitäpaitsi hän oli kasakkain hetmani. Mutta mikä minusta tulee? Tataarilaisten hetmani! Minulle on annettava runsaasti maata ja jokin kaupunki pääkaupungiksi, ja sen kaupungin ympärillä on viljavalla maalla kyliä ja kylissä kelpo tataarilaistasapeleineen, paljon jousia ja paljon sapeleita! Ja kun minä silloin ryöstän hänet, vien hänet kaupunkiini ja otan kaunokaisen vaimokseni ja teen hetmanin puolisoksi, niin kenen puolella on voima? Minun! Kuka puoltaa häntä? Pieni ritari!... Jos on hengissä!... Vaikka olisikin elossa ja ulvoisi kuin susi ja kääntyisi valituksin ja nöyrin rukouksin itse kuninkaan puoleen, niin luuletko heidän ryhtyvän sotaan minua vastaan yhden hienohelman takia? He ovat kerran jo käyneet sellaista sotaa, ja puolet Puolasta joutui liekkien saaliiksi. Kuka voi minua pidättää? Hetmaniko? Silloin teen liiton kasakkain kanssa, rupean veljeilemään Doroszin kera ja annan maan sulttaanille. Minä olen toinen Chmielnicki, minä olen enemmän kuin Chmielnicki, minä olen leijona! Antakoot minun ottaa hänet, niin minä palvelen heitä, lyön kasakat, lyön kaanin ja lyön sulttaanin, mutta jos ei, niin poljen koko puolalaisten maan hevosten kavioitten alle, panetan hetmanit kahleisiin, hajoitan sotajoukot, poltan kaupungit poroksi, hävitän ihmiset, minä, Tuchay-beyn poika, minä, leijona!...

Punainen kajastus loisti Azyan silmistä hänen näin puhuessaan, valkoiset kulmahampaat välkähtelivät kuin aikoinaan Tuchay-beyllä, hän kohotti kätensä ja heilutteli uhkaavasti sitä pohjoista kohti. Hän näytti niin suurelta ja peloittavalta ja kauniilta, että Halim alkoi nopeasti kumarrella hänelle ja toisti hiljaisella äänellä:

— Allah kerim! Allah kerim!

Pitkän aikaa kesti sitten äänettömyyttä. Tuchay-beyn poika alkoi vähitellen rauhoittua ja sanoi viimein:

— Bogusz on tullut tänne. Hänelle ilmaisin mahtini ja sen neuvoni, että Ukrainassa asuisi kasakkaväestön rinnalla tataarilaisväestö ja että kasakkahetmanin rinnalla olisi tataarilaishetmani...

— Hän kai yhtyi siihen?

— Hän oli aivan hämmästynyt ja suorastaan kumarsi minulle ja riensi seuraavana päivänä hetmanin luo viemään onnellista uutista.

— Effendi! — sanoi Halim arasti. — Entäpä jos Suuri Leijona ei suostu?

— Sobieski?

— Niin.

Punainen kajastus alkoi taas välkähdellä Azyan silmissä, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen.

Hänen kasvonsa tyyntyivät heti, hän istuutui penkille ja vaipui pää kyynärpäitten nojassa syviin mietteisiin.

— Olen aprikoinut, — sanoi hän viimein, — mitä suurhetmani mahtaa vastata, kun saa kuulla Boguszilta onnellisen uutisen. Hetmani on viisas ja suostuu. Hän tietää, että keväällä syttyy sulttaanin kanssa sota, jota varten Puolassa ei ole rahoja eikä miehiä, ja koska Doroszenko ja kasakat ovat sulttaanin puolella, niin koko Puola saattaa lopullisesti tuhoutua, varsinkin kun ei kuningas eivätkä säädyt usko sodan tuloon eivätkä kiiruhda varustautumaan. Minä pidän täällä kaikkea tarkoin silmällä, tiedän kaikki ja Bogusz kertoo muille peittelemättä, mitä hetmanin hovissa puhutaan. Herra Sobieski on suuri mies, hän suostuu, sillä hän tietää, että kun tataarilaiset tulevat tänne saaden vapautta ja maata, niin voi Krimissä ja dobruckilaisilla aroilla alkaa sisäinen sota, tataarilaisten valta heikkenee ja itsensä sulttaanin on ensimmäisenä ajateltava keinoja tämän rytäkän asettamiseksi... Sillävälin voi hetmani varustautua paremmin; sillävälin kasakkain ja Doroszin uskollisuus sulttaania kohtaan alkaa horjua. Se on ainoa pelastus Puolalle, joka on niin heikko, ettei muutaman tuhannen lipekiläisen paluukaan sille enää paljon merkitse. Hetmani tietää sen, hetmani on viisas, hetmani suostuu...

— Nöyrryn sinun älysi edessä, effendi, — vastasi Halim.. — Mutta miten käy, jos Allah pimentää Suuren Leijonan järjen tai saatana sokaisee hänet ylpeydellä, niin että hän hylkää sinun tuumasi?

Azya painoi hurjistuneet kasvonsa Halimin korvan luo ja alkoi kuiskia:

— Jää sinä nyt tänne, kunnes tulee vastaus hetmanilta; minä taas en lähde ennen sitä Raszkowiin. Jos hän hylkää suunnitelmani, niin lähetän sinut Kryczyriskin ja muitten luo. Sinä annat heille käskyn, että siirtyvät joen senpuoleista rantaa pitkin Chreptiowin luo ja ovat valmiina, minä taas lipekiläisineni ensimmäisenä sopivana yönä hyökkään päällystön kimppuun ja teen heille — kas näin!

Azya veti sormellaan pitkin kaulaansa ja lisäsi hetken kuluttua:

— Palasiksi! Palasiksi! Palasiksi!

Halim painoi päänsä hartioitten väliin ja hänen petomaisia kasvojaan kirkasti pahaa ennustava hymy.

— Allah! Ja Pikku Haukalle... näinkö?

— Niin! Hänelle ensimmäiseksi!

— Ja sitten sulttaanin maihin?

— Niin!... Hänen kanssaan!...