[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsSF1qMTkXTB41KAmQK_Lw8wgMPzqyQGJUKxAeGcUed0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3453,"Herra Wolodyjowski I","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"3453-sienkiewicz-henryk-herra-wolodyjowski-i","3453__Sienkiewicz_Henryk__Herra_Wolodyjowski_I","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1887,1930,78691,486793,true,null,[],[],[],"Historiallisen trilogian päätösosan ensimmäinen nide sijoittuu 1600-luvun loppupuolen Puolaan. Teos seuraa taitavan miekkamiehen Michał Wołodyjowskin vaiheita ja Puolan valmistautumista sotaan Osmanien valtakuntaa vastaan.","Henryk Sienkiewiczin 'Herra Wolodyjowski I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3453. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRA WOLODYJOWSKI I\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä kauniina syyspäivänä istui Andrzej Kmicic huvimajan varjoisan\nkaton alla juoden iltapäiväsimaansa ja katseli villin humalan peittämän\nristikkoseinän läpi vaimoaan, joka asteli huvimajan edessä olevalla\nsiististi lakaistulla käytävällä.\n\nTuo nainen oli tavattoman kaunis. Hänellä oli vaaleat hiukset ja\nihanat, miltei enkelimäiset kasvot.\n\nHän asteli hitaasti ja varovasti, sillä hän oli siunatussa tilassa.\n\nAndrzej Kmicic katseli häntä aivan rakastuneena. Minne vaimo meni,\nsinne kääntyi hänenkin katseensa seuraten tätä niin uskollisesti\nja kiintyneenä kuin koira seuraa silmillään herraansa. Väliin hän\nnaurahteli perin iloisena, kun sai nähdä hänet, ja kierteli viiksiään.\n\nSilloin ilmestyi hänen kasvoihinsa eräänlainen iloisen\nveitikkamaisuuden piirre. Ilmeisesti hän oli synnynnäinen soturi ja\nkujeilija ja oli varmastikin nuoruusvuosinaan tehnyt paljon kepposia.\n\nPuutarhassa vallitsevaa hiljaisuutta häiritsi vain kypsien hedelmien\nputoilu maahan ja hyönteisten surina. Sää oli ihana. Oli syyskuun alku.\nAurinko ei enää paahtanut liiaksi, mutta heitteli vielä runsaasti\nkultiaan. Sen kirkkaitten säteitten valossa hohti punaisia omenia\nvaalenneitten lehtien keskellä niin tiheässä, että puut näyttivät\nolevan niihin kiedottuja. Luumupuitten oksat notkuivat hedelmistä,\njotka olivat kuin harmaalla vahalla päällystetyt. Ensimmäiset syksyn\ntuloa ennustavat hämähäkinverkon langat, jotka oli kiinnitetty puihin,\nheiluivat tuulen henkäyksestä, joka oli niin kevyt, ettei edes saanut\nlehtiä kahisemaan.\n\nKenties tuo kirkas sääkin täytti Kmicicin mielen iloisuudella,\nsillä hänen kasvonsa kirkastuivat yhä enemmän. Viimein hän juotuaan\nsiemauksen simaa sanoi vaimolleen:\n\n— Olenka, tulehan tänne! Sanon sinulle jotakin.\n\n— Kunhan ei olisi sellaista, mitä en halua kuulla. — Ei, jumaliste!\nKallistahan korvaasi!\n\nSen sanottuaan hän kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympäri,\nkosketti viiksillään hänen vaaleita hiuksiaan ja kuiskasi:\n\n— Jos tulee poika, niin olkoon se Michal. Vaimo käänsi kasvonsa\npoispäin hieman punastuen ja kuiskasi hänelle vuorostaan:\n\n— Sinähän lupasit olla panematta vastaan, että se olisi Herakliusz.\n\n— Vaan, katsohan, Wolodyjowskin tähden...\n\n— Mutta eikö isoisän muisto ole ensi sijalla?\n\n— Ja minun hyväntekijäni... Hm! Se on totta... Mutta toisella sijalla\nolkoon Michal. Se on ainoa mahdollisuus.\n\nOlenka koetti nyt vapautua Kmicicin käsistä, mutta tämä painoi hänet\nvielä lujemmin rintaansa vastaan ja alkoi suudella hänen huuliaan ja\nsilmiään ja puheli.\n\n— Mutta sinä olet pienoiseni, ainoiseni, armas kultaseni!\n\nPuhelun keskeytti palvelija, joka ilmestyi kujanteen alkupäähän ja oli\nkiireesti tulossa huvimajaa kohti.\n\n— Mitä tahdot? — kysyi Kmicic päästäen vaimonsa irti.\n\n— Herra Charlamp on tullut ja odottaa sisällä, — vastasi palvelija.\n\n— Tuossahan hän onkin! — huudahti Kmicic nähdessään miehen lähestyvän\nlehtimajaa. — Hyvänen aika, miten hänen viiksensä ovat harmaantuneet!\nTerve, rakas toverini! Terve, vanha taistelukumppanini!\n\nTämän sanottuaan hän juoksi ulos huvimajasta ja riensi Charlampia\nvastaan avosylin.\n\nMutta Charlamp kumarsi ensin syvään Olenkalle, jonka oli nähnyt muinoin\nKiejdanyn linnassa Wilnon vojevodan luona, painoi senjälkeen Olenkan\nkäden suunnattoman suuria viiksiään vasten ja syöksyi sitten Kmicicin\nsyliin ja alkoi nyyhkyttää.\n\n— Herran tähden, mikä teidän on? — huudahti isäntä hämmästyneenä.\n\n— Toiselle on Jumala suonut onnea, — vastasi Charlamp, — toiselta\nriistänyt sen pois. Mutta murheeni syyn minä voin ilmaista ainoastaan\nteille.\n\nTätä sanoessaan hän katsahti Kmicicin puolisoon. Tämä puolestaan\narvasi, ettei Charlamp tahtonut puhua hänen kuultensa, ja lausui\nmiehelleen:\n\n— Minä lähetän teille simaa, mutta nyt jätän teidät yksiksenne...\n\nKmicic vei Charlampin huvimajaan, istutti penkille ja huudahti:\n\n— Mitä on tapahtunut? Tarvitsetko apua? Luota minuun täydelleen!\n\n— Ei minulle ole mitään tapahtunut, — vastasi vanha soturi, — enkä\ntarvitse mitään apua, niin kauan kuin kykenen liikuttamaan tätä kättä\nja tätä sapelia. Mutta meidän ystävämme, maamme uljain ritari, on\nhirveän murheen vallassa, en tiedä, onko enää hengissäkään.\n\n— Herra Jumala! Onko Wolodyjowskille tapahtunut jotakin?\n\n— On, — vastasi Charlamp ja uudelleen tulvivat kyynelet hänen\nsilmistään. — Neiti Anna Borzobohata on jättänyt tämän murheen laakson.\n\n— Kuollut! — huudahti Kmicic tarttuen molemmin käsin päähänsä.\n\n— Kuin lintu, johon nuoli on sattunut.\n\nTuli hetken äänettömyys. Vain siellä täällä kuului omena putoavan\nraskaasti maahan. Charlamp nyyhkytti yhä kovemmin koettaessaan pidättyä\npurskahtamasta itkuun. Kmicic väänteli käsiään ja toisteli päätään\nnyökytellen:\n\n— Herra Jumala! Herra Jumala! Herra Jumala!\n\n— Älkää ihmetelkö, että itken, — lausui viimein Charlamp. — Jos teidän\nsydäntänne kouristaa sietämätön tuska vain kuullessanne sanoman\ntästä tapahtumasta, niin miltä tuntuukaan minusta, joka näin hänen\nkuolinkamppailunsa ja hänen kärsimyksensä, jotka olivat tavattoman\nankarat.\n\nSamassa saapui palvelija tuoden tarjottimella suuren pullon ja toisen\nlasin. Hänen jäljessään tuli Kmicicin puoliso, joka ei ollut voinut\nhillitä uteliaisuuttaan.\n\nKatsahdettuaan miehensä kasvoihin ja nähtyään niissä syvää surua hän\nsanoi heti:\n\n— Mitä sanomia onkaan saapunut? Älkää salatko niitä minulta. Jos\njotakin pahaa on tapahtunut, niin mikäli mahdollista lohdutan teitä tai\nitken kanssanne tai keksin jonkin neuvon...\n\n— Ei voi sinunkaan pääsi keksiä siihen neuvoa, — vastasi Kmicic. —\nMutta pelkään, että suru vaikuttaa pahaa terveyteesi.\n\nMutta Olenka vastasi:\n\n— Minä osaan olla vahva. Pahempi on epätietoisuus.\n\n— Anusia on kuollut! — lausui Kmicic. Olenka kalpeni hiukan ja vaipui\nraskaasti penkille. Kmicic luuli hänen pyörtyvän, mutta murhe sai\nylivallan, kun hän noin äkkiä kuuli tuon uutisen, ja hän alkoi itkeä\nmolempien soturien yhtyessä niinikään itkemään.\n\n— Olenka, — sanoi viimein Kmicic tahtoen suunnata vaimonsa ajatukset\ntoisaalle, — etkö sitten luule hänen olevan taivaassa?\n\n— En minä itke hänen tähtensä, vaan häntä ja herra Michalin orpoutta.\nHänen ikuisesta autuudestaan taas olen niin vakuutettu, että haluaisin\nitse olla siinä yhtä varmalla pohjalla kuin hän. Ei ole ollut olemassa\noivallisempaa neitoa kuin hän, ei hyväsydämisempää eikä rehellisempää.\nOi, Anulkani, rakas Anulkani!...\n\n— Minä näin hänen kuolevan, — lausui Charlamp. — Suokoon Jumala\njokaisen kuolla yhtä hurskaasti.\n\nSeurasi äänettömyys, mutta kun kyynelet olivat jonkin verran\nlieventäneet heidän suruaan, sanoi Kmicic:\n\n— Kertokaahan, millaista se oli, ja juokaa kaikkein surullisimmissa\nkohdissa simaa.\n\n— Kiitos, — vastasi Charlamp. — Minä otan väliin aina kulauksen,\njos tekin juotte kanssani, sillä murhe iskee hampaansa kuin susi\nei ainoastaan sydämeen, vaan kurkkuunkin, niin että on tukahduttaa\nkuoliaaksi, jos ei joku tule avuksi. Tapaus oli tämmöinen. Olin tulossa\nCzęstochowasta kotiseudulleni asettuakseni vanhoilla päivilläni lepoon\nja asustamaan tilalleni. Kylliksi olen jo käynyt sotaa, sillä aloin\nharjoitella sitä jo kasvavana poikana ja nyt ovat hapseni jo harmaat.\nMuuten, jos en pääse täydelleen asettumaan, niin menen vielä johonkin\njoukko-osastoon. Oikeastaan nuo aseelliset liitot, joista on ollut\nvain vahinkoa isänmaalle ja iloa viholliselle, ja nuo sisälliset sodat\novat saattaneet minut lopullisesti inhoamaan Bellonaa... Hyvä Jumala!\nPelikaani ruokkii omalla verellään poikasiaan, toden totta! Mutta tällä\nisänmaalla ei enää ole verta rinnassaan. Swiderski oli suuri soturi...\nJumala hänet siellä tuomitkoon!...\n\n— Rakkahin Anulani! — keskeytti hänet itkien Kmicicin puoliso. — Miten\nolisikaan käynyt minun ja meidän kaikkien, jos ei sinua olisi ollut?...\nSinä olit lohdutukseni ja turvani! Armahin Anulani! Tämän kuultuaan\nCharlamp alkoi taas nyyhkyttää, mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä\nKmicic keskeytti hänet kysymällä:\n\n— Entä missä kohtasitte Wolodyjowskin?\n\n— Wolodyjowskin tapasin niinikään Częstochowassa, jonne he molemmat\nolivat asettuneet täyttämään lupausta. Hän sanoi minulle heti\nolevansa matkalla morsiamensa kanssa Krakovaan, ruhtinatar Gryzelda\nWišniowieckan luo, saamaan hänen suostumuksensa ja siunauksensa,\nsillä ilman niitä ei neito mitenkään tahtonut lähteä vihille. Neito\noli silloin vielä terve ja hän itse iloinen kuin lintunen. \"Kas\nnäin\", — sanoi hän, — \"Jumala on palkinnut työni!\" — Kovin kehuskeli\nWolodyjowski (Jumala tuokoon hänelle lohdutuksen!) ja teki pilaa\nminusta, sillä, nähkääs, aikoinamme me olimme kilpailleet tästä\nneidosta ja olleet joutumaisillamme tappeluun hänestä. Missä lieneekään\nhän nyt, neitorukka?\n\nTässä Charlamp alkoi taas nyyhkiä, mutta Kmicic keskeytti hänet pian:\n\n— Sanotte hänen olleen terveen? Mistä se sairaus niin äkkiarvaamatta\ntuli?\n\n— Äkkiarvaamattapa kylläkin. Hän asui rouva Marcinowa Zamojskalla, joka\noleskeli siihen aikaan miehensä kanssa Częstochowassa. Wolodyjowski\nistui päivät pääksytysten hänen luonaan, valitteli hiukan vaivaansa\nja sanoi, että eiväthän he koko vuoteen ennätä Krakovaan, kun kaikki\nviivyttävät heitä matkalla. Eikä ihmekään! Sellaista soturia kuin\nherra Wolodyjowski tahtoo jokainen mielellään kestitä, ja ken saa\nhänet kynsiinsä, se ei hevin päästä. Minutkin hän vei usein neidin luo\nja leikillään uhkasi peitota pahanpäiväiseksi, jos rupeaisin häneen\nrakastumaan... Mutta neitohan ei nähnyt mitään muuta koko maailmasta\nkuin hänet. Minua todella toisinaan ihan tympäisi, kun olin mies\nparka jäänyt vanhoilla päivilläni yksin kuin naula seinään... Eräänä\nyönä syöksyy Wolodyjowski luokseni aivan poissa suunniltaan. \"Jumalan\ntähden! Etkö tiedä jotakin lääkäriä?\" — \"Mitä on tapahtunut?\" —\n\"Sairas on tajuttomana.\" — Kysyn, milloin sairastui; hän vastaa juuri\nikään saaneensa tiedon rouva Zamojskalta. Ja oli yö! Mistä voi löytää\nlääkärin, kun ollaan luostarissa, ja kaupungissa taas oli enemmän\nraunioita kuin ihmisiä! Löysin viimein välskärin, mutta hänkään ei\ntahtonut tulla, minun piti väkisin tuoda mies paikalle. Mutta siellä\noli jo pappi tarpeellisempi kuin välskäri; tapasimmekin siellä\nkunnianarvoisan isä Paulinin, joka saattoi hänet rukouksillaan tulemaan\ntajuihinsa, niin että voi nauttia sakramentin ja sanoa herra Michalille\nhellät jäähyväiset. Seuraavana iltapäivänä hän ei enää ollut elossa!\nVälskäri väitti jonkun taikoneen hänet, mutta se ei ole totta, sillä\nCzęstochowassa eivät noitakeinot pysty. Mutta missä tilassa olikaan\nherra Wolodyjowski! Luotan siihen, että sitä, mitä hän puhui, ei Herra\nJeesus lue hänelle viaksi, sillä ihminen ollessaan tuskan vallassa ei\nvalikoi sanojaan... Sekapäisyydessään hän, kuulkaahan (tässä Charlamp\nalensi ääntään), herjasi Jumalaa!\n\n— Herra Jumala! Herjasi? — toisti Kmicic hiljaa.\n\n— Syöksähti ruumiin luota eteiseen, eteisestä pihalle ja mellasti\nkuin juopunut. Puiden nyrkkiään taivasta kohti hän alkoi huutaa\nhirvittävällä äänellä: \"Tämän palkan siis sain haavoistani, työstäni,\nverestäni, uhrauksistani isänmaan hyväksi?!...\" Vain yksi karitsa\n(sanoo) oli minulla, ja senkin olet, Herra, minulta vienyt. Lyödä\nmaahan aseellinen mies (sanoo), joka ylpeänä astelee tietään, on\n(sanoo) Jumalan käden arvoinen teko, mutta viattoman kyyhkysen tuhoaa\nvain kissa ja haukka ja...\n\n— Jumalan tähden! — huudahti Kmicicin vaimo. — Älkää toistako sitä,\nsillä se tuottaa onnettomuutta talollemme!\n\nCharlamp teki ristinmerkin ja jatkoi:\n\n— Luuli, soturi parka, ansainneensa palkinnon, vaan siinäpä se palkinto\nolikin! Haa! Jumala tietää parhaiten, mitä tekee, vaikk'ei sitä\nihmisjärki tajua eikä inhimillinen oikeudenmukaisuus osaa arvioida!\nKohta nämä herjaukset lausuttuaan hän jäykistyi ja kaatui maahan. Pappi\nluki hänen ylitsensä rukouksia, etteivät pahat henget menisi häneen\nhänen herjaustensa kutsumina.\n\n— Tuliko hän pian tajuihinsa?\n\n— Tunnin verran makasi kuin hengettömänä, sitten virkosi ja meni\nasuntoonsa eikä tahtonut nähdä ketään. Hautajaisissa sanoin hänelle:\n\"Michal, anna Jumalan asua sydämessäsi!\" Hän ei sanonut mitään. Kolme\npäivää viivyin senjälkeen vielä Częstochowassa, sillä en tahtonut\nlähteä näkemättä häntä, mutta turhaan kolkuttelin hänen oveaan. Hän ei\navannut minulle. Mietiskelin, mitä olisi tehtävä, yhäkö kolkuteltava\novea vaiko lähdettävä pois... Kuinka voi jättää ihmisen ollenkaan\nlohduttamatta häntä? Mutta kun huomasin, etten voinut saada mitään\naikaan, päätin lähteä Skrzetuskin luo. Hänhän on hänen paras ystävänsä,\nja Zagloba on toinen; ehkäpä he voivat häneen jotain vaikuttaa,\nvarsinkin Zagloba, joka on nokkela mies ja tietää, miten kenellekin on\npuhuttava.\n\n— Olitteko Skrzetuskien luona?\n\n— Olin, mutta nytkin minulla oli huono onni, sillä he molemmat\nynnä herra Zagloba olivat lähteneet Kaliskieen herra Stanislawin,\nratsumestarin, luo. Ei kukaan tietänyt, milloin he tulevat takaisin.\nSilloin tuumin: olenhan joka tapauksessa matkalla Żmudźiin, pistäydynpä\nsiis luonanne ja kerron, mitä on tapahtunut.\n\n— Olen jo kauan sitten huomannut, että olette kelpo ritari, — sanoi\nKmicic.\n\n— Nyt ei ole kysymys minusta, vaan Wolodyjowskista, — vastasi Charlamp.\n— Tunnustan pelkääväni kovin, että hän ehkä menettää järkensä...\n\n— Jumala varjelee hänet siitä, — sanoi Kmicicin vaimo.\n\n— Jos varjelee, niin aivan varmasti hän silloin rupeaa munkiksi, sillä\nsanonpa teille, etten koko elinaikanani ole nähnyt sellaista surua...\nMutta vahinko oivaa soturia! Vahinko!\n\n— Mikä vahinko se on? Jumalan kunniaahan se lisää! — sanoi taas rouva\nKmicic.\n\nCharlamp alkoi liikutella viiksiään ja hieroa otsaansa.\n\n— Nähkääs, hyvä rouva, lisää tai ei lisääkään. Laskekaahan, miten\nsuuren määrän pakanoita ja harhaoppisia hän on elämänsä aikana ottanut\nhengiltä, joka toiminta varmaan on ollut Vapahtajallemme ja Hänen\nÄidilleen otollisempi kuin monen papin saarnat. Hm! Asia ansaitsee\najattelemista! Toimikoon jokainen Jumalan kunniaksi, niinkuin parhaiten\nosaa... Nähkääs, jesuiittain joukossa on aina paljon sellaisia, joiden\nviisaus on suurempi, mutta sen veroista sapelia ei ole toista koko\nvaltakunnassamme.\n\n— Se on totinen tosi! — lausui Kmicic. — Ettekö tiedä, onko hän jäänyt\nCzęstochowaan vai lähtenyt sieltä?\n\n— Oli siellä vielä minun lähtiessäni. Mitä hän on senjälkeen tehnyt,\nsitä en tiedä. Sen vain tiedän, että jos Jumala varjelisikin hänet\nsekapäisyydeltä ja sairaudelta, jotka usein tulevat epätoivon mukana,\nniin hän on ypö yksin, ilman apua, ilman sukulaista, ilman ystävää,\nilman iloa.\n\n— Pelastakoon sinut Pyhä Neitsyt tuolla ihmeistään kuuluisalla\npaikalla, sinä uskollinen ystäväni! — huudahti yht'äkkiä Kmicic. —\nOlethan tehnyt hyväkseni niin paljon, ettei veli tekisi enempää!\n\nRouva Kmicic vaipui syviin mietteisiin ja pitkän aikaa kesti\näänettömyyttä. Viimein hän nosti pystyyn vaaleakutrisen päänsä ja sanoi:\n\n— Andrzej, muistatko, mistä me olemme hänelle kiitollisuudenvelassa?\n\n— Jos sen unhottaisin, niin minun pitäisi lainata koiralta silmät,\nsillä omillani en uskaltaisi katsoa tätä kelpo miestä!\n\n— Andrzej, sinä et voi jättää häntä oman onnensa nojaan.\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Mene hänen luokseen.\n\n— Kas siinä on jalo naissydän, kas siinä on jalo rouva! — huudahti\nCharlamp tarttuen rouva Kmicicin käsiin ja peittäen ne suudelmilla.\n\nMutta Kmicicille ei vaimon neuvo ollut mieleen, vaan hän alkoi\npudistella päätään ja sanoi:\n\n— Minä olisin valmis lähtemään hänen tähtensä vaikka maailman ääriin,\nmutta... tiedäthän itse... jos olisit terve, niin en sanoisi mitään...\nvaan tiedäthän itse! Hyvänen aika, jos sattuu jotakin tapahtumaan, jos\nsatut pelästymään... Menehtyisin levottomuudesta... Vaimo on läheisempi\nkuin paraskin ystävä... Minun on sääli Michal herraa... mutta...\ntiedäthän itse!...\n\n— Minä jään tänne laudalaisten isien turviin. Nyt on täällä\nrauhallista, ei ole ollut mitään pelästyttävää. Jumalan tahtomatta ei\nhiuskarvakaan putoa päästäni... Mutta herra Michal saattaa siellä olla\navun tarpeessa...\n\n— Oi, onpa kylläkin! — pisti Charlamp väliin.\n\n— Kuuletko, Jędrek. Minä olen terve. Ei minulle tee kukaan pahaa...\nTiedän, ettet haluaisi lähteä...\n\n— Mieluummin menisin taisteluun tykkejä vastaan hiilihanko kädessä! —\nkeskeytti Kmicic.\n\n— Etkö luule, että jos jäät kotiin, niin mieltäsi katkeroittaa joka\nkerta, kun ajattelet: en välittänyt ystävästäni! Saattaapa vielä Jumala\noikeutetussa vihassaan helposti ottaa meiltä pois siunauksen.\n\n— Sinä osaat aina asian ytimeen. Sanotko, että saattaa ottaa pois\nsiunauksen? Sitäpä pelkäänkin!\n\n— Sinun pyhä velvollisuutesi on pelastaa sellainen ystävä kuin herra\nMichal.\n\n— Minä rakastan Michalia sydämestäni. Vaikea juttu!... Mutta jos on\ntarpeen lähteä, niin on lähdettävä nopeasti, sillä tässä on joka hetki\ntärkeä! Menen heti talliin... Herra Jumala, eikö todellakaan ole muuta\nneuvoa? Hittojako ne menivät Kaliskieen! Ei nyt ole kysymys minusta,\nvaan sinusta, armaani! Menettäisin mieluummin omaisuuteni kuin olisin\npäivänkään erilläni sinusta. Jos joku sanoisi minulle, että minä\npoistun luotasi muusta syystä kuin palvellakseni yhteishyvää, niin\ntyöntäisin miekan kahvaa myöten hänen suuhunsa. Velvollisuus, sanot\nsinä! Olkoon niin! Narri se, joka empii! Kenenkään muun kuin Michalin\ntähden en sitä koskaan tekisi!\n\nSitten hän kääntyi Charlampin puoleen:\n\n— Olkaa hyvä ja tulkaa mukanani talliin katsomaan hevosia! Ja käske\nsinä, Olenka, laittamaan matkatavarani kuntoon. Pitäköön joku\nlaudalaisista huolen viljan puimisesta... Herra Charlamp, ainakin kaksi\nviikkoa pitää teidän vierailla meillä, pitämässä huolta vaimostani.\nKenties näiltä seuduilta löytyy jokin sopiva maatila vuokrattavaksi.\nOttakaa Lubicz! Mitä siitä arvelette? Menkäämme talliin! Tunnin\nkuluttua lähden! Kun pitää, niin pitää!...\n\n\n\n\nII.\n\n\nJo paljon ennen auringon laskua ritari lähti matkaan. Hänen vaimonsa\nhyvästeli häntä kyynelsilmin ja antoi hänelle ristin, jonka kultaan\noli upotettu pyhän puun palasia. Kmicic, joka ammoisista ajoista\noli tottunut lähtemään äkkiä retkelle, kiiti heti liikkeelle\nlähdettyään aivan kuin olisi ollut ajamassa takaa saaliineen pakenevia\ntataarilaisia.\n\nSaavuttuaan Vilnoon hän meni Grodnoon, Bjalystokiin ja sieltä\nSiedlceen. Lukowin läpi kulkiessaan hän sai tietää, että Skrzetuskit\nlapsineen ynnä herra Zagloba olivat edellisenä päivänä palanneet\nKaliskiesta. Sen vuoksi hän päätti pistäytyä heidän luokseen, sillä\nkenenpä kanssa olisikaan ollut edullisempaa neuvotella Wolodyjowskin\npelastamisesta!\n\nHänet otettiin siellä vastaan hämmästyen ja ilostuen, mutta pian\nmuuttui ilo katkeraksi itkuksi, kun hän ilmoitti heille tulonsa\ntarkoituksen.\n\nZagloba ei voinut tyyntyä koko päivänä, vaan itki lammen rannalla\nyhtämittaa niin katkerasti, että — kuten hän itse myöhemmin kertoi —\nlammen vedenpinta kohosi ja täytyi avata sulut. Mutta itkettyään hän\nrupesi järkevästi miettimään ja sanoi asioista neuvoteltaessa:\n\n— Jan ei voi lähteä, sillä hänet on valittu tuomarintoimeen ja\njuttuja tulee olemaan paljon, koska näin monien sotien jälkeen\non suuri joukko rauhattomia sieluja. Siitä, mitä herra Kmicic on\nkertonut, käy selville, että haikarat jäävät talveksi Wodoktyyn,\nsillä ne on siellä merkitty työtä tekevien luetteloon ja niiden\non suoritettava tehtävänsä. Eipä siis ihme, ettei teidän, jolla\non sellaiset taloushommat, sovi lähteä pitkäksi aikaa matkalle,\nvarsinkin kun on epätietoista, miten kauan sitä kestää. Olette\nosoittanut jalosydämisyyttä jo lähtemällä liikkeelle, mutta jos\nsaan antaa vilpittömän neuvon, niin sanon: palatkaa takaisin, sillä\nsiellä tarvitaan hänelle läheisempää luottamusmiestä, joka ei pane\npahakseen, vaikkapa häntä kohdeltaisiin tylysti eikä tahdottaisi nähdä.\nKärsivällisyyttä siellä tarvitaan ja suurta kokemusta, mutta teillähän\non vain ystävyytenne Michalia kohtaan, mikä tämmöisessä tapauksessa\n_non sufficit_. Älkää pahastuko, sillä täytyyhän teidän itsenne\nmyöntää, että minä ja Jan olemme hänen vanhimpia ystäviään ja olemme\nyhdessä olleet monissa seikkailuissa. Herra Jumala, miten monesti\nonkaan hän minut pelastanut pulasta ja minä hänet!\n\n— Entäpä jos minä luopuisin edusmiehen virasta? — keskeytti Skrzetuski.\n\n— Jan, se on julkinen toimi! — vastasi Zagloba ankarasti.\n\n— Jumala näkee, — sanoi Skrzetuski surullisena, — että vilpittömästi\nrakastan niin serkkuani Stanislawia kuin veljeäni, mutta Michal on\nminulle vielä rakkaampi kuin veli.\n\n— Minulle hän on omaa veljeänikin läheisempi, etenkin kun minulla\nei ole koskaan ollut veljeä. Mutta ei nyt ole sopiva aika kiistellä\ntunteista! Katsohan, Jan, jos tuo onnettomuus olisi kohdannut Michalia\naivan äsken, niin kenties sanoisin itsekin sinulle: anna palttua\nvirallesi ja mene! Vaan laskekaammepa, miten paljon aikaa siitä jo on\nkulunut, ennenkuin Charlamp ennätti Częstochowasta Żmudźiin ja herra\nAndrzej Żmudźista meille. Nyt ei ole vain mentävä Michalin luo, vaan\non myös jäätävä hänen luokseen, ei ole vain itkettävä hänen kanssaan,\nvaan puhuttava hänelle järkeä; ei ole vain osoitettava esimerkkinä\nRistiinnaulittua, vaan ilahdutettava hänen mieltään ja sydäntään\nhupaisilla pilapuheilla. Kenen siis on mentävä? — Minun! Ja minä\nlähdenkin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jos löydän hänet\nCzęstochowasta, niin tuon hänet tänne; jos en löydä, niin kuljen hänen\njälkeensä, vaikka Moldaun maille asti enkä lakkaa häntä etsimästä niin\nkauan kuin kykenen omin voimin viemään hyppysellisen nuuskaa nenääni.\nTämän kuultuaan molemmat ritarit alkoivat syleillä Zaglobaa ja hänkin\ntuli liikutetuksi sekä herra Michalin onnettomuudesta että omista\ntulevista vaivoistaan. Hän ihan kyyneltyi, mutta viimein, kun häntä oli\nkylliksi syleilty, hän sanoi:\n\n— Älkää ollenkaan kiittäkö minua Michalin puolesta, sillä te ette ole\nhänelle ollenkaan läheisempiä kuin minä!\n\nSiihen sanoi Kmicic:\n\n— Emme me kiitä Wolodyjowskin puolesta, mutta raudasta tai suorastaan\nepäinhimillinen olisi sen sydän, joka ei tulisi liikutetuksi teidän\nalttiudestanne, te kun ystävän tähden olette valmis vaivoihin ottamatta\nollenkaan lukuun ikäänne. Muut ajattelevat tuossa iässä ainoastaan\nlämmintä uuninkomeroa, mutta te puhutte pitkästä matkasta sillä tavoin,\nkuin olisitte minun tai herra Skrzetuskin ikäinen.\n\nZagloba ei tosin salannut ikäänsä, mutta yleensä hän ei myöskään\npitänyt siitä, että hänen kuultensa muistutettiin vanhuudesta\nraihnautta tuovana elämänkautena. Vaikka hänen silmänsä vielä olivat\npunaiset, loi hän nopeasti tyytymättömän katseen Kmiciciin ja vastasi:\n\n— Hyvä herra! Kun täytin seitsemänkymmentäseitsemän vuotta, niin tuntui\nsydämessäni niin epämiellyttävältä, kuin olisi kaksi kirvestä ollut\nkaulallani; mutta kun täytin kahdeksankymmentä, niin täytti minut\nsellainen henki, että aloin tuumia naimisiin menoa. Tahtoisinpa nähdä,\nkummalla meistä on enemmän kehumisen syytä!\n\n— Minä en kehu itseäni, mutta teitä kehumaan en ole kitsas.\n\n— Ja varmasti minä saisinkin teidät ällistymään, niinkuin ällistytin\nhetmani Potockin kuninkaan läsnäollessa. Hänkin vihjaili ikääni,\nmutta silloin minä haastoin hänet kilpailuun: kumpi meistä tekee\nyhtäpäätä useamman kuperkeikan? Ja kuinkas kävi? Herra Rewera heitti\nkolme kuperkeikkaa ja heitukoitten piti nostaa hänet maasta, sillä\nhän ei kyennyt itse nousemaan, mutta minä mennä kiepuin ainakin\nkolmekymmentäviisi kuperkeikkaa. Kysykää Skrzetuskilta, hän näki sen\nomin silmin.\n\nSkrzetuski tiesi, että jo pitkät ajat Zagloballa oli ollut tapana\nkehuskellessaan aina vedota häneen silminnäkijänä. Siksipä hän ei\nräpäyttänyt silmäänsäkään, vaan alkoi uudelleen puhua Wolodyjowskista.\n\nZagloba oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin. Viimein, illallisen\njälkeen, hän tuli paremmalle tuulelle ja sanoi tovereilleen:\n\n— Sanonpa teille semmoista, mitä ei jokaisen järki hoksaisikaan. Toivon\nMichalimme selviytyvän tästä iskusta helpommin kuin ensin luulimmekaan.\n\n— Suokoon Jumala, mutta mistä se tuli mieleenne? — kysyi Kmicic.\n\n— Hm! Tässä tarvitaan synnynnäistä nopeata älyä ja suurta\nelämänkokemusta, jommoista ei teidän iällänne voi olla, sekä Michalin\ntuntemusta. Jokaisella ihmisellä on oma luonnonlaatunsa. Johonkuhun\nvaikuttaa onnettomuus sillä tavoin kuin, kuvaannollisesti puhuen,\nolisi paiskattu kivi jokeen. Pinnalla näyttää vesi virtaavan tyynesti,\nmutta kuitenkin kivi siellä pohjassa estää joen luonnollista kulkua ja\nhäiritsee ja repii kovin, ja sitä häiritsemistä ja repimistä jatkuu\nsiihen asti kuin kaikki vesi on virrannut Styxiin! Sinä, Jan, olet\ntuota lajia ihmisiä, mutta tämmöisten on pahempi elää maailmassa,\nsillä murhe ja muistot pysyvät alati heidän mielessään. Joku toinen\ntaas ottaa onnettomuuden _eo modo_, niinkuin joku olisi hotaissut\nhäntä nyrkillä niskaan. Se saa hänet ensin pökertymään, sitten hän\ntulee ennalleen, ja kun mustelma on tervehtynyt, niin hän unhottaa\nkoko asian. Oi, parempi on tuollainen luonto tässä maailmassa, joka on\ntäynnä kaikenlaisia sattumia!\n\nRitarit kuuntelivat hartaasti Zagloban viisaita sanoja. Hänestä taas\noli hauskaa, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavasti, ja hän jatkoi:\n\n— Minä tunnen Michalin läpikotaisin, ja Jumala tietää, etten tahdo\nhäneen nähden tehdä mitään viittailuja, mutta minusta näyttää siltä,\nettä hän suree enemmän naimistaan kuin tuota neitoa. Ei se muuta asiaa,\nettä hän on joutunut niin syvän epätoivon valtaan, sillä tämäkin\nonnettomuus on, varsinkin hänelle, kaikkein suurimpia onnettomuuksia.\nEtte kykene kuvittelemaankaan, miten suuri halu tuolla pojalla oli\nnaimisiin. Hänessä ei ole yhtään ahneutta, ei kunnianhimoa, ei\nitsekkyyttä; omaansa hän ei ole etsinyt, omaisuutensa miltei on\nmenettänyt, palkkaa hän ei ole pyytänyt; kaikista töistään, kaikista\nansioistaan hän ei toivonut Jumalalta eikä valtiolta mitään muuta\nkuin vaimon. Semmoisia laskelmia hän sydämessään teki, että tuo leipä\noli hänelle kuuluva; jo olikin hän sen ottamaisillaan suuhunsa, mutta\nsilloin juuri joku ikäänkuin kiskaisikin sen pois! Siitä sait, syö nyt!\nIhmekö siis, että hän on joutunut epätoivon valtaan? En väitä, ettei\nhän surisi neitoakin, mutta totisesti hän enemmän suree toteutumatonta\nnaimistaan, vaikkapa itse vannoisi asian olevan päinvastoin.\n\n— Suokoon Jumala! — sanoi toistamiseen Skrzetuski.\n\n— Odottakaa, kunhan vain hänen sydämensä haavat menevät umpeen ja uusi\nnahka kasvaa niiden yli, niin saamme nähdä, että hänessä heräävät\nentiset halut. _Periculum_ on vain siinä, ettei hän nyt epätoivon\nvallassa tekisi tai päättäisi sellaista, mitä myöhemmin katuisi. Mutta\nminkä on sallittu tapahtua, se on jo tapahtunut, sillä onnettomuudessa\nollaan nopeita tekemään päätöksiä. Minun palvelijapoikani vetää tuolla\njo esiin matkavarusteita arkuista ja panee niitä kääröön; en siis puhu\nsentähden, etten haluaisi lähteä matkaan, vaan tarkoituksenani oli vain\nlohduttaa teitä.\n\n— Taaskin olet parantavine laastareinesi kuin isä Michalille! — sanoi\nSkrzetuski.\n\n— Niinkuin olin sinullekin. Muistatko? Kunhan vain pian löytäisin\nhänet, sillä pelkäänpä hänen piiloutuvan johonkin erämaahan tai\nhäviävän kauas aroille, missä on tottunut oleilemaan nuoruudestaan\nasti. Te, herra Kmicic, huomautitte iästäni, mutta minä sanon teille,\nettä jos en liiku sen nopeammin kuin pikalähetti kirjettä tuodessaan,\nniin käskekää minut palattuani nyppimään rihmoja vanhoista tilkuista\ntai silpimään herneitä tai antakaa minulle rukki. Minua eivät voi\nepämukavuudet pidättää lähtemästä, ei toisten vieraanvaraisuus minua\neksytä, ei ruoka eikä juomakaan saata rientoani pidättää. Ette vielä\nole nähneetkään sellaista retkeä! Tuskin enää maltan pysyä paikallani,\non aivan kuin joku pistelisi minua naskalilla penkin alta. Olen jo\nkäskenyt voidella matkapaitanikin pukin rasvalla suojaksi syöpäläisiä\nvastaan...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nZagloba ei kuitenkaan matkannut niin nopeasti, kuin oli aikonut\nja luvannut tovereilleen. Mitä lähemmäksi Varsovaa hän tuli, sitä\nhitaammin hän eteni. Se oli sitä aikaa, jolloin kuningas Jan Kasimir,\nsuuri valtiomies ja sotapäällikkö, kukistettuaan rajaseuduilla\nleimahtaneet kapinat ja pelastettuaan valtakunnan aivan kuin\nvedenpaisumuksesta, luopui hallituksesta. Kaiken hän oli kärsinyt,\nkaiken kestänyt, kaikkien iskujen antanut itseään kohdata, jotka\ntulivat ulkonaisen vihollisen taholta; mutta kun hän sitten ryhtyi\npanemaan toimeen sisällisiä reformeja ja sai kansan puolelta avun\nasemesta vain vastustusta ja kiittämättömyyttä osakseen, silloin\nhän otti vapaaehtoisesti päästään kruunun, joka oli käynyt hänelle\nsietämättömän raskaaksi.\n\nMaakuntapäivät ja yleiset vaalikokoukset oli jo pidetty ja primas\nPrażmowski oli määrännyt säädyt kokoontumaan marraskuun 5 päiväksi.\n\nPaljon puuhasivat niihin aikoihin eri ehdokkaat, kovasti kilpailivat\nkeskenään eri puolueet, ja vaikka vasta kuninkaanvaali oli kaikki\nratkaiseva, ymmärsi jokainen kokoonkutsuttujen valtiopäivien tavattoman\ntärkeyden. Silloin oli lähettiläitä matkalla Varsovaan, ajopeleissä\nja ratsain, seurueineen ja palvelijoineen; matkasi senaattoreita,\nitsekullakin mukanaan loistava hoviseura.\n\nTeillä oli ahdasta, majatalot olivat täynnä, ja vain suurella vaivalla\nsaattoi hankkia itselleen yösijan. Zagloballe luovutettiin kaikkialla\nsijaa hänen korkean ikänsä tähden, mutta sensijaan hänen suuri\nmaineensa useasti aiheutti hänelle ajanhukkaa.\n\nHän saattoi esimerkiksi poiketa johonkin kapakkaan, mutta siellä oli\nniin täyttä, ettei saanut enää sormea mahtumaan. Ylhäinen henkilö,\njoka on seurueineen sen vallannut, tulee uteliaisuudesta katsomaan,\nkuka on saapunut, ja nähdessään vanhuksen, jonka viikset ja parta ovat\nvalkoiset kuin maito, hän lausuu näin kunnianarvoisalle henkilölle:\n\n— Pyydän tekemään sen kunnian, että tulette kanssani asuntooni\nhaukkaamaan, mitä meillä sattuu olemaan.\n\nZagloba oli kohtelias mies, eikä kieltäytynyt, sillä hän tiesi, että\njokaisesta on oleva mieluisaa tutustua häneen. Ja kun isäntä annettuaan\nhänen ensin astua kynnyksen yli senjälkeen kysyi: \"Kenet minulla on\nkunnia — —?\", niin hän otti asennon ja varmana siitä vaikutuksesta,\nminkä tekisi, vastasi kahdella sanalla:\n\n— Zagloba sum!\n\nEi tapahtunut milloinkaan, ettei näiden kahden sanan jälkeen olisi\nhäntä otettu vastaan avosylin ja huudahdettu: \"Tämä on elämäni\nonnellisimpia päiviä!\", minkä jälkeen isäntä huusi tovereilleen tai\nseurueelleen: \"Katsokaa! Tuossa on esikuva, koko valtakunnan ritariston\n_gloria et decus_!\" Silloin kokoonnuttiin Zagloban ympärille ihailemaan\nhäntä, ja nuoriso tuli suutelemaan hänen matkatakkinsa liepeitä.\nSenjälkeen vedettiin esille tynnyreitä ja nassakoita ja alkoi ilonpito,\njota toisinaan jatkui useita päiviä.\n\nYleensä luultiin hänen olevan edusmiehenä matkalla valtiopäiville,\nmutta kun hän sanoi, ettei niin ollut asianlaita, niin se herätti\nyleistä ihmettelyä. Mutta hän selitti luovuttaneensa edusmiesoikeutensa\nherra Domaszewskille, jotta nuoretkin voisivat toimia yleisten asiain\nhoidossa. Joillekuille hän kylläkin ilmoitti matkansa varsinaisen\ntarkoituksen; toisille taas hän, vapautuakseen kyselyistä, sanoi vain:\n\n— Olen pienestä pitäen tottunut sotaan ja mieleni alkoi tehdä lähteä\nvanhoilla päivilläni vähän melskaamaan Doroszenkon kanssa.\n\nNäitten sanojen jälkeen ihmeteltiin häntä vielä enemmän. Ei kukaan\npitänyt häntä vähemmän arvoisena sentähden, ettei hän matkustanut\nedusmiehenä, sillä tiedettiinhän, että syrjästäkatsojain joukossa on\nsellaisia, jotka ovat paljon vaikutusvaltaisempia kuin itse edusmiehet.\nMuuten jokainen senaattori, kuuluisinkin, otti huomioon sen, että parin\nkuukauden kuluttua toimitettaisiin valitsijamiesvaalit ja silloin\nmerkitsisi ritarien keskuudessa niin suurta arvoa nauttivan miehen\njokainen sana tavattoman paljon.\n\nSiksi suurimmatkin herrat syleilivät Zaglobaa ja mielistelivät häntä.\nHerra Podlaski juotti häntä kolme päivää; Pacyt herrat, jotka hän\nkohtasi Kaluszynissä, kantoivat häntä käsillään.\n\nMonet antoivat panna salaa hänen ajopeleihinsä huomattavia lahjojakin:\nviinoja, viinejä, vieläpä kallisarvoisia matka-arkkuja, sapeleita ja\npistoleja.\n\nHyvät päivät oli näin ollen Zagloban palvelijoillakin, mutta hän itse\nmatkasi, vastoin päätöstään ja lupaustaan, niin hitaasti, että saapui\nvasta kolmannella viikolla Minskiin.\n\nSensijaan hän ei pysähtynyt Minskiin. Torille saavuttuaan hän näki niin\nsuurenmoisen ja komean seurueen, ettei ollut sen veroista kohdannut\nkoko matkalla: siinä oli aatelismiehiä ylen komeissa puvuissa, puoli\nrykmenttiä pelkkää jalkaväkeä, joka oli aseetonta, sillä valtiopäiville\nei menty asestettuina, mutta niin uljaan näköistä, että Ruotsin\nkuninkaalla ei ollut komeampaa kaartia; suuri määrä kullattuja vaunuja,\njoissa oli verhoja ja mattoja majapaikkojen sisustamista varten matkan\nvarrella, samoin vaunuja, joissa oli ruokasäiliöitä ja ruokatarpeita;\nsenlisäksi oli miltei koko palvelijakunta muukalaista, niin että ani\nharva tuossa suuressa joukossa puhui ymmärrettävää kieltä.\n\nZagloba näki viimein erään puolalaispuvussa olevan aatelismiehen. Hän\nkäski pysäyttämään ajopelinsä ja varmana hyvästä vastaanotosta pisti jo\ntoisen jalkansa ulos vaunuistaan ja kysyi samalla:\n\n— Kenen on tämä niin komea hoviseurue, ettei kuninkaallakaan voi olla\nkomeampaa?\n\n— Kenenkä muun se olisi, — vastasi aatelismies, — jos ei meidän\nherramme, ruhtinaan, liettuan tallimestarin?\n\n— Kenen? — kysyi Zagloba uudelleen.\n\n— Oletteko kuuro? Ruhtinas Boguslaw Radziwillin, joka on matkalla\nvaltiopäiville ja josta — suokoon Jumala! — tulee vaalin tapahduttua\nvalitsijamies.\n\nZagloba veti kiireesti jalkansa takaisin vaunuihinsa.\n\n— Anna mennä! — huusi hän kyytimiehelle. — Täällä ei meillä ole mitään\ntekemistä!\n\nJa hän ajoi tiehensä vavisten kiukusta.\n\n— Suuri Jumala! — puhui hän, — Tutkimattomat ovat Sinun toimesi, ja\njos Sinä et singahduta salamaasi tuon petturin niskaan, niin siinä\non Sinulla jokin salainen tarkoitus, jota järki ei pysty tajuamaan,\nvaikka inhimillisesti asiaa arvostellen tuommoinen roisto tarvitsisi\nkelpo löylytyksen. Mutta huonosti näkyvät olevan tämän loistavan\nvaltion asiat, jos tuollaiset kavaltajat, joilla ei ole kunniaa\neikä omaatuntoa, välttävät rangaistuksen, vieläpä voivat kulkea\nturvallisina ja mahtipontisina, esiintyvätpä — haa! — täysivaltaisina\nkansalaisina yleisissä asioissa. Siispä olemme tuhon omia, sillä missä\nmaassa, missä muussa valtakunnassa voisi tämmöistä tapahtua? Hyvä oli\nkuningas Joannes Casimirus, mutta silläpä hän hemmottelikin ja totutti\npahimmat turvallisina luottamaan siihen, että jäävät rankaisematta.\nMutta ei se ole yksinomaan hänen syynsä. Selvää on, että kansastakin\non kansalais-omatunto ja herkkyys hyveen noudattamiseen kokonaan\nkadonnut. Hyi! Hyi! Hän on edusmies! Hänen saastaisiin käsiinsä antavat\nkansalaiset isänmaan eheyden ja turvallisuuden, noihin samoihin\nkäsiin, joilla hän on isänmaata raadellut ja takonut ruotsalaisiin\nkahleisiin! Hukassa olemme, ei ole muuta mahdollisuutta! Saattavat\nvielä tyrkyttää häntä kuninkaaksikin... Vaan mitäs, kaikki näkyy olevan\ntämmöisen kansan keskuudessa mahdollista. Hän on edusmies! Herra\nJumala! Vaikka laki selvästi sanoo, ettei edusmiehenä voi olla se,\njoka on virassa vieraalla maalla, ja hänhän on rahkanaamaisen setänsä\nhallitusmies, Preussin ruhtinaskunnan kuvernööri! Ahaa! Maltahan, saan\nsinut kiikkiin! Mitäs merkitsee edusmiesten valtuuksien tarkastus?\nJos minä en mene istuntosaliin ja ryhdy tähän asiaan vaikkapa\nsyrjäisenä, niin tapahtukoon, että heti muutun pässiksi ja ajomieheni\nteurastajakseni. Edusmiesten joukosta löytyy kyllä sellaisia, jotka\nkannattavat minua. En tiedä, kykenenkö suoriutumaan sinusta niin, että\nsaan sinulta riistetyksi edusmiehen valtuudet, sinä petturi, joka olet\nniin mahtava herra, mutta varmaa on, ettei se edistä sinun pääsyäsi\nvalitsijamieheksi! Michal rukan täytyy nyt odottaa minua, sillä tässä\nminä toimin _pro publico bono_.\n\nNäin tuumi Zagloba päättäen puuhata parhaansa mukaan tässä asiassa ja\nsaada yksityisesti edusmiehet puolelleen. Siksi hän kiiruhti Minskistä\nmahdollisimman nopeasti Varsovaan, ettei myöhästyisi valtiopäiväin\navajaisista.\n\nHän tulikin perille hyvissä ajoin. Edusmiehiä ja muuta väkeä oli\nsaapunut niin paljon, ettei ollut saatavissa asuntoa Varsovassa eikä\nPragassa eikä edes kaupungin ympäristössä; vaikeata oli myös pyrkiä\nkenenkään huonetoveriksi, sillä samassa huoneessa asui aina kolme tai\nneljä henkeä. Ensimmäisen yön vietti Zagloba Fukierin puodissa ja se\nmeni jotakuinkin hupaisesti; mutta kun hän aamulla selvisi pöhnästään\nvaunuissaan, niin hän ei itsekään oikein tietänyt, mitä tekisi.\n\n— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! — huudahteli hän pahalla tuulella katsellen\nKrakowskie Przedmieście nimistä kaupunginosaa, jonka läpi juuri oli\najamassa. — Tuossa on Bernhardilaisluostari ja tuossa Kazanowskien\npalatsin rauniot! Kiittämätön kaupunki! Verelläni ja työlläni piti\nminun anastaa se viholliselta, mutta nyt se ei suo minulle nurkkaa,\nmihin kallistaisin harmaan pääni.\n\nKaupunki ei kylläkään tahtonut olla antamatta nurkkaa harmaalle päälle,\nvaan sillä yksinkertaisesti ei ollut antaa sellaista.\n\nSensijaan potkaisi onni taas Zaglobaa, sillä juuri kun hän oli ajanut\nKoniecpolskien palatsin kohdalle, huusi jokin ääni sivulta ajajalle:\n\n— Seis!\n\nMies pysähdytti hevosen. Samassa lähestyi tuntematon aatelismies\nilostuneen näköisenä vaunuja ja huudahti:\n\n— Herra Zagloba! Ettekö tunne minua?\n\nZagloba näki edessään noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen miehen,\njonka päässä oli ilveksennahkainen hattu ja siinä sulka, mikä oli\nnuhteettoman sotapalveluksen merkki, sekä yllään helakanpunainen\nalusnuttu ja tummanpunainen viitta, jossa oli kullattu vyö.\nTuntemattoman kasvot olivat tavattoman kauniit. Hänen kasvojensa\nväri oli kalpea ja poskilla oli vain heikko punerrus, silmät olivat\nsiniset, hyvin surumieliset ja miettiväiset, kasvojen piirteet erittäin\nsäännölliset ja miehen piirteiksi liiankin kauniit. Vaikka hän oli\npuolalaispuvussa, oli hänellä pitkä tukka ja ulkomaalaiseen tapaan\najeltu parta. Pysähdyttyään vaunujen luo hän levitti sylinsä ja Zagloba\nsyleili hänen kaulaansa, vaikka ei heti voinutkaan muistaa, kuka hän\noli. He syleilivät toisiaan sydämellisesti ja väliin taas työnsivät\ntoisiaan etemmäksi voidakseen katsella toisiaan paremmin. Viimein\nZagloba sanoi:\n\n— Anteeksi, mutta en vielä voi muistaa...\n\n— Hassling-Ketling!\n\n— Hyvänen aika! Kasvonne näyttivät minusta tutuilta, mutta puku on\ntehnyt teidät aivan toisen näköiseksi, sillä aikaisemmin näin teidät\nratsumiehen takissa. Käytätte siis jo puolalaista pukuakin?\n\n— Koska tätä valtiota, joka otti minut kodittoman jo poikasena\nollessani hoiviinsa ja antoi minulle riittävän ravinnon, pidän omana\näitinäni enkä tahdo tietää muusta. Ettekö tiedä, että olen sodan\njälkeen saanut Puolan kansalaisen oikeudet?\n\n— Sepä mieluisa uutinen! Teillä on siis ollut onnea?\n\n— Sekä tässä asiassa että muussakin, sillä Kuurinmaalla, aivan\nSamogitian rajalla, tapasin miehen, jolla oli sama nimi kuin minulla,\nja hän otti minut pojakseen, antoi minulle sukuvaakunansa ja\nomaisuutta... Hän asuu Kuurinmaalla, mutta tällä puolellakin hänellä on\nmaatila, Szkudy, jonka hän on antanut minulle.\n\n— Suokoon Jumala teille onnea! Olette siis jättänyt sotahommat?\n\n— Heti kun jotakin sattuu, otan ehdottomasti osaa sotatoimiin. Senpä\nvuoksi olen antanut kylänikin vuokralle ja odotan täällä tilaisuuden\nilmaantumista.\n\n— Se on ritarin mieltä! Aivan tuollainen olin minäkin nuoruudessani,\nvaikka kyllä minussa vieläkin on puhtia! Mitäs te hommailette\nVarsovassa?\n\n— Olen edusmies valtiopäivillä.\n\n— Herra Jumala! Olette siis jo luita myöten puolalainen?\n\nNuori ritari hymähti.\n\n— Sielultani myös, ja sehän on tärkeämpää!\n\n— Oletteko naimisissa?\n\nKetling huokasi.\n\n— En.\n\n— Sitä vain puuttuukin. Kyllä se tapahtuu, odottakaahan vain! Vai eikö\ntodellakaan muinainen tunteenne neiti Billewicziä kohtaan vielä ole\nhaihtunut mielestänne?\n\n— Koska tiedätte siitä, minkä luulin olevan salaisuutena, niin tietäkää\nmyös, ettei ketään uutta ole tullut...\n\n— Antakaa olla! Hän synnyttää kohdakkoin maailmaan pienen Kmicicin.\nMalttakaa mielenne! Mitäpä toimittaa huokaileminen, kun toinen elää\nhänen kanssaan paremmissa väleissä. Sanonpa suoraan, että semmoinen on\nnaurettavaa.\n\nKetling kohotti surullisen katseensa.\n\n— Sanoin vain, ettei uutta tunnetta ole ilmaantunut.\n\n— Se tulee, älkää pelätkö! Me naitamme teidät! Tiedän omasta\nkokemuksestani, että liiallinen kestäväisyys lemmen asioissa aiheuttaa\nvain ikävyyksiä. Olin aikoinani uskollinen kuin Troilus, paljon ihania\nnautintoja ja hyviä tilaisuuksia jätin senvuoksi käyttämättä, ja miten\npaljon ikävyyksiä senlisäksi sainkaan aikaan!\n\n— Suokoon Jumala jokaisen säilyä niin hyvätuulisena kuin te olette\nsäilynyt.\n\n— Koska olen aina elänyt siveästi, niin siksipä luitani ei kolotakaan!\nMissä asutte? Oletteko löytänyt asunnon?\n\n— Minulla on mukava talo Mokotowin luona, rakensin sen heti sodan\npäätyttyä.\n\n- Sepä onnellista! Minä taas olen eilisestä asti turhaan etsinyt\nolinsijaa kaupungissa.\n\n— Hyvänen aika! Älkää kieltäytykö, hyväntekijäni, asettumasta talooni.\nTilaa on riittävästi. Paitsi taloa on vielä piharakennus ja hyvä talli.\nOn tilaa palvelijoille ja hevosille.\n\n— Olettepa kuin taivaasta tipahtanut avukseni, totisesti!\n\nKetling nousi vaunuihin, ja he lähtivät ajamaan.\n\nMatkalla Zagloba kertoi hänelle herra Wolodyjowskia kohdanneesta\nonnettomuudesta. Ketling väänteli käsiään, sillä hän ei vielä tietänyt\nasiasta mitään.\n\n— Se koskee kovasti minuunkin, — sanoi hän viimein, — sillä kenties\nette tiedäkään, miten hyviä ystäviä olimme viime aikoina. Yhdessä\nkävimme kaikki viimeiset sodat Preussissa ja piiritimme linnoituksia,\njoissa vielä oli ruotsalaista varusväkeä. Olimme sotaretkellä\nUkrainassa ja Lubomirskia vastaan ja taas uudelleen Ukrainassa\nvojevodan kuoltua, kruununmarsalkka Sobieskin johdolla. Sama satula\noli päänalaisenamme, samasta vadista söimme; Castoriksi ja Polluxiksi\nmeitä sanottiinkin. Ja vasta kun hän lähti Samogitiaan hakemaan neiti\nBorzobohataa, tuli eron hetki. Kukapa olisi aavistanut, että hänen\nparhaat toiveensa niin nopeasti haihtuisivat kuin tuhka tuuleen!\n\n— Ei ole mitään pysyväistä tässä murheen laaksossa, — vastasi Zagloba.\n\n— Paitsi uskollinen ystävyys... Täytyy tuumia ja ottaa selkoa, missä\nhän on nyt. Kenties saamme tietää jotakin kruununmarsalkalta, joka\npitää Wolodyjowskista kuin silmäterästään. Mutta jos hän ei tiedä, niin\ntäällä on edusmiehiä kaikilta seuduilta. Mahdotonta on, ettei kukaan\nolisi kuullut mitään tuommoisesta ritarista. Parhaani mukaan autan\nteitä, paremmin kuin jos olisi kysymys minusta itsestäni.\n\nNäin puhuen he saapuivat viimein Ketlingin taloon, joka oli kuin\nhovi. Se oli upeasti sisustettu ja siellä oli paljon kallisarvoisia\nhuonekaluja, jotka oli joko ostettu tai tuotu saaliina sotaretkiltä.\nVarsinkin asekokoelma oli oivallinen. Zaglobaa ihastutti tämä näky ja\nhän sanoi:\n\n— Oi, tehän voisitte sijoittaa tänne kaksikymmentä henkeä. Oli onni\nminulle, että tapasin teidät. Olisin kyllä voinut saada asunnon herra\nAntoni Chrapowickilla, sillä hän on tuttuni ja ystäväni. Myöskin\nPacit pyysivät minua luokseen, sillä he koettavat saada kannattajia\nvastustaakseen Radziwillia, mutta tahdon jäädä teidän luoksenne.\n\n— Olen kuullut liettualaisten edusmiesten puhuvan, — sanoi Ketling,\n— että koska nyt on liettuan vuoro, niin he tahtovat panna herra\nChrapowickin lopullisesti valtiopäivien puhemieheksi.\n\n— Ja hyvin tekisivätkin siinä. Hän on rehellinen ja asiallinen mies,\nvaikka hieman omavaltainen. Hänestä ei mikään ole niin tärkeätä kuin\nsopu; sitä hän vain pitääkin silmällä, miten saisi kaikki sovintoon.\nVaan sanokaapa minulle suoraan, missä suhteessa olette Boguslaw\nRadziwilliin?\n\n— Siitä lähtien, kun herra Kmicicin tataarilaiset ottivat minut\nvangiksi Varsovan edustalla, — en missään. Minä jätin sen palveluksen\nenkä siihen sen koommin pyrkinyt, sillä vaikka hän on mahtava herra,\nniin hän on ilkeä ja petollinen mies. Opin riittävästi tuntemaan häntä\nTaurogissa, kun hän koetti vietellä tuon taivaallisen olennon.\n\n— Minkä taivaallisen? Mitä pötyä puhuttekaan! Savesta hänkin on tehty\nja saattaa särkyä niinkuin paraskin posliinilelu. Mutta vähätpä nyt\nsiitä!\n\nSamassa Zagloba punastui vihastuksesta niin, että hänen silmänsäkin\npullistuivat.\n\n— Ajatelkaahan, tuo lurjus on edusmies!\n\n— Kuka? — kysyi hämmästyneenä Ketling, jonka ajatus yhä askaroi\nOlenkassa.\n\n— Boguslaw Radziwill! Entä mitä merkitsee valtuuksien tarkastus!?\nKuulkaahan! Te olette edusmies, voitte ottaa esille tämän kysymyksen,\nja minä karjaisen parvekkeelta kannattavani teitä, olkaa huoletta!\nOikeus on puolellamme, ja jos he tahtovat sortaa oikeutta, niin voipa\njärjestää syrjästäkatsojaa keskuudessa niin kunnollisen pikku metakan,\nettä siinä vertakin vuotaa.\n\n— Jumalan tähden, älkää tehkö sitä! Minä teen asiasta esityksen, sillä\nse on paikallaan, mutta Jumala varjelkoon sotkemasta valtiopäiväin\ntyötä.\n\n— Minä menen myös Chrapowickin puheille, vaikka hän onkin kuin lämmin\nvesi eikä hänestä siis sanottavia hyödy; mutta koska hän on tuleva\npuhemies, niin hänestä riippuu kuitenkin paljon. Innostutan asiaan\nPacit. Ainakin muistutamme yleisön mieleen kaikki hänen konnantyönsä.\nMatkalla kuulin, että tuo roisto aikoo tavoitella kruunua!\n\n— Jopa kansa olisi suurimmassa alennustilassa eikä enää elämisen\narvoinen, jos tuommoiset pääsisivät sen kuninkaiksi, — vastasi Ketling.\n— Mutta levätkää nyt, ja myöhemmin jonakin päivänä menemme herra\nkruununmarsalkan luo kysymään ystävästämme.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin avattiin valtiopäivät, ja puhemieheksi eli\nmarsalkaksi valittiin, kuten Ketling oli ennustanut, herra Chrapowicki,\njoka silloin oli Smolenskin aatelismarsalkka ja myöhemmin Vitebskin\nvojevoda. Valtiopäivien tehtävänä oli vain määrätä vaalintoimitusaika\nja asettaa ylin tuomioistuin, n.s. kaptur-oikeus, eikä tämmöisissä\nasioissa puoluevehkeilyille ollut sopivaa maaperää, ja senpä vuoksi\nvaltiopäivät sujuivatkin verraten rauhallisesti. Vain ihan alussa\nherätti jonkin verran kuohuntaa kysymys edustajain valtuuksista. Kun\nedusmies Ketling asetti kyseenalaiseksi bielskiläisen kirjurin ja hänen\nvirkatoverinsa ruhtinas Boguslaw Radziwillin vaalin laillisuuden,\nhuudahti voimakas ääni syrjästä kuuntelijain joukosta: \"Petturi!\nVieraan maan virkamies!\" Tähän ääneen yhtyi muitakin; yhtyivätpä siihen\njotkut edusmiehetkin ja yht'äkkiä olivat valtiopäivät jakaantuivat\nkahteen puolueeseen, joista toinen tahtoi julistaa bielskiläiset\nedusmiehet valtuuksia vailla oleviksi, toinen tunnustaa heidät\nlaillisesti valituiksi. Viimein sovittiin päätösvaltaisen tutkijakunnan\nasettamisesta. Se vaimensi kiistan ja hyväksyi vaalin.\n\nJoka tapauksessa tämä juttu oli paha kolahdus ruhtinaalle. Sillä\nyksistään jo se, että oli tullut kyseenalaiseksi, oliko ruhtinas\nkelvollinen eduskunnan jäseneksi, ja se, että oli _coram publico_\nmuistutettu mieleen kaikki hänen Ruotsin-sodan aikuiset kavalluksensa\nja hänen petturuutensa, häpäisi häntä koko valtakunnan silmissä ja\nkaivoi pois pohjan hänen kaikilta kunnianhimoisilta aikeiltaan.\n\nHänen laskelmansa oli se, että kun Conden puolue, neuburgilainen\npuolue ja lotringilainen puolue, pienemmistä puhumattakaan, toimisivat\ntoistensa vahingoksi, niin valituksi saattaisi helposti tulla oman maan\nmies.\n\nHänen ylpeytensä ja imartelijat sanoivat hänelle, ettei sellainen oman\nmaan mies voisi olla kukaan muu kuin sellainen suuri herra, joka on\nhyvin älykäs, mahtava ja kuuluisaa sukua, toisin sanoen — hän itse.\n\nPitäen asioita visusti salassa hän oli jo alustavasti laskenut\nverkkojaan Liettuaan ja juuri ryhtynyt asettelemaan niitä Varsovaan,\nkun huomasikin yht'äkkiä, että jo heti alussa hänen verkkonsa oli\nrevitty ja tehty niihin niin iso reikä, että kaikki kalat saattoivat\nhelposti mennä niistä pois. Hän kiristeli hampaitaan koko ajan, kun\nhänen asiaansa tutkittiin, ja koska hän ei voinut kostaa Ketlingille,\ntämä kun oli edusmies, niin hän lupasi palkinnon sille hovilaisistaan,\njoka voisi ilmoittaa hänelle, kuka kuulijoista oli ensimmäiseksi\nhuudahtanut Ketlingin tehtyä esityksensä: \"Petturi ja kavaltaja!\"\n\nZagloba oli niin tunnettu henkilö, ettei hänen nimensä voinut kauan\npysyä salassa. Muuten hän ei ollenkaan salannutkaan asiaa. Ruhtinas\ntulistui vielä enemmän, mutta ällistyi myös aikalailla, kun sai kuulla,\nettä hänen vastustajanaan oli niin yleisesti suosittu mies, jonka\nkimppuun ei uskaltanut käydä.\n\nZaglobakin oli tietoinen tästä yliotteestaan, ja kun alussa rupesi\nliikkumaan uhkaavia huhuja, niin hän lausui kerran suuressa\naatelisseurassa:\n\n- Enpä tiedä, miten hyvässä turvassa voisi olla se, joka aiheuttaisi\nvaikkapa vain hiuskarvan putoamisen päästäni. Vaalit ovat lähellä,\nja kun satatuhatta ystävän sapelia on yhteen kokoontuneena, niin\nhelpostipa siinä voidaan tehdä lihahakkelusta...\n\nNämä sanat tulivat ruhtinaan korviin. Hän puri vain huuliaan ja\nnaurahti kopeasti, mutta sisimmässään hän myönsi Zagloban olevan\noikeassa.\n\nSeuraavana päivänä olivat hänen aikeensa vanhaan ritariin nähden\nilmeisesti muuttuneet, sillä kun eräissä pidoissa joku mainitsi\nZaglobasta, niin Boguslaw sanoi:\n\n— Olen kuullut tuon aatelismiehen olevan sangen vihamielisen minua\nkohtaan, mutta minä pidän niin paljon urheista miehistä, että rakastan\nhäntä edelleen, vaikka hän ei lakkaisikaan vahingoittamasta minua.\n\nViikkoa myöhemmin hän sanoi sen suoraan Zagloballe, kun he kohtasivat\ntoisensa suurhetmani Sobieskilla.\n\nVaikka Zagloban kasvojen ilme pysyi tyynenä ja sangen ylväänä, niin\nhänen sydämensä alkoi kuitenkin hiukan pamppailla, kun hän näki\nruhtinaan, sillä tämä oli joka tapauksessa verenhimoinen mahtava herra,\njonka kädet ulottuivat pitkälle ja jota kaikki pelkäsivät. Mutta\nBoguslaw sanoi hänelle toisesta päästä pöytää:\n\n— Herra Zagloba, tietooni on jo tullut, että te, vaikka ette\nole edusmieskään, tahdoitte syyttä suotta estää minua olemasta\nvaltiopäivillä, mutta minä annan sen teille kristillisesti anteeksi,\nja jos joskus tarvitsette puoltolausettani, niin olen valmis teitä\npalvelemaan.\n\n— Minä pysyin vain perustuslain pohjalla, — vastasi Zagloba, — mikä on\njokaisen aatelismiehen velvollisuus; _quod attinet_ suojelustanne, niin\nminun iässäni luullakseni Jumalan suojelus on tarpeellisempi, sillä\nolen lähes yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen.\n\n— Ihana ikä, jos se on ollut yhtä hyveellinen kuin pitkä, mitä muuten\nen ollenkaan tahdo epäillä.\n\n— Olen palvellut isänmaatani ja hallitsijaani enkä etsinyt vieraita\njumalia.\n\nRuhtinas rypisti hiukan kulmiaan.\n\n— Olette palvellut minuakin vastaan, tiedän sen. Mutta tehkäämme jo\nsovinto. Kaikki se on unhotettu, samoin sekin, että olette kannattanut\n_contra me_ toisen yksityisiä, kateudesta johtuneita toimenpiteitä.\nTuon vainoojani kanssa minulla on vielä laskuja selviteltävänä, mutta\nteille ojennan käteni ja tarjoan ystävyyttäni.\n\n— Olen vain vähäpätöinen mies ja ystävyys on minulle ylen ylhäinen.\nMinun pitäisi sitä kurotella tai sitä saadakseni hypähdellä, mutta\nse on vanhoilla päivillä jo vaikeata. Jos taas puhutte laskujen\nselvittelyistä herra Kmicicin kanssa, joka on ystäväni, niin neuvonpa\nteitä sydämestäni luopumaan siitä laskuopista.\n\n— Miksi niin? — kysyi ruhtinas.\n\n— Koska laskuopissa on neljä laskutapaa. Vaikka Kmicicillä on\nmelkoinen omaisuus, niin se on kuitenkin kuin kärpänen teidän\nruhtinaalliseen rikkauteenne verraten, mutta herra Kmicic ei suostu\njakoon; enentymisestään kertolaskua soveltamalla hän pitää itse\nhuolen; vähennystä hän ei salli; jonkinmoinen yhteenlasku voisi hänen\nkannaltaan tulla kysymykseen, mutta en tiedä, miellyttäisikö se\nkovinkaan paljon teitä.\n\nVaikka Boguslaw oli perin harjaantunut sanasotaan, niin tuo Zagloban\ntodistelu ja häikäilemättömyys saivat hänet niin ymmälle, ettei kieli\nkääntynyt hänen suussaan. Läsnäolijat rupesivat nauramaan, niin että\nmaha hytki. Sobieski sanoi nauraen täyttä kurkkua:\n\n— Siinä on vanha veitikka! Hyvin hän osaa käyttää sekä sapeliaan että\nkieltään! Parasta on olla puuttumatta häneen.\n\nBoguslaw huomasi joutuneensa tekemisiin leppymättömän vihamiehen kanssa\neikä koettanut enää voittaa puolelleen Zaglobaa, vaan heitti vain\nsilloin tällöin muiden kanssa puhuessaan vihaisia silmäyksiä vanhaan\nritariin.\n\nMutta hetmani Sobieski päästyään hyvään alkuun jatkoi:\n\n— Te olette todellinen mestari, hyvä veljeni. Oletteko tavannut ketään\nveroistanne valtakunnassamme?\n\n— Sapelin käytössä, — vastasi Zagloba ilostuneena kehumisesta, — on\nWolodyjowski veroiseni. Kmicicinkin olen opettanut varsin taitavaksi.\n\nTätä sanoessaan hän vilkaisi Boguslawiin, mutta tämä ei ollut\nkuulevinaan, vaan keskusteli innokkaasti vierustoverinsa kanssa.\n\n— Ahaa! — sanoi hetmani. — Minä olen useasti nähnyt Wolodyjowskin\ntoiminnassa ja menisin hänestä takuuseen, vaikka kysymyksessä olisi\nkoko kristikunnan kohtalo. Vahinko, että sellaista soturia on kohdannut\nkuin ukkosen isku.\n\n— Mitä hänelle on tapahtunut? — kysyi Sarbiewski, ciechanowiecilainen\nmiekankantaja.\n\n— Hänen lemmittynsä kuoli matkalla, Chęstochowassa, — vastasi Zagloba,\n— ja pahinta on, etten mitenkään ole saanut selville, missä hän on nyt.\n\n— Hyvä Jumala! — huudahti herra Warszycki, Krakovan kastellaani. —\nVarsovaan tullessani minä tapasin hänet matkalla; hänkin oli tulossa\ntänne ja tunnusti minulle, että häntä kyllästyttää tämä maailma ja sen\n_vanitates_ ja että hänen matkansa määränä on _Mons regius_, sillä hän\ntahtoo viettää murheellisen elämänsä viimeiset päivät rukoillen ja\nmietiskellen.\n\nZagloba alkoi repiä hiustensa jäännöksiä.\n\n— Hänestä on tullut kamaldolimunkki, Jumala paratkoon! — huudahti hän\nmitä suurimman epätoivon vallassa.\n\nTämä kastellaanin kertoma uutinen teki kaikkiin syvän vaikutuksen.\n\nSobieski, joka piti sotilaista ja tiesi kokemuksestaan sangen hyvin,\nettä isänmaa tarvitsi sellaisia, pahastui suuresti ja sanoi hetken\nkuluttua:\n\n— Ei sovi vastustaa ihmisen vapaata tahtoa palvella Jumalaa, mutta\nvahinko miestä, ja vaikeata minun on olla sanomatta teille, että minun\non sääli häntä. Hän oli ruhtinas Jeremin koulun sotilaita, kykeni\nsuoriutumaan mistä vihollisesta tahansa ja oli kerrassaan verraton\ntaisteltaessa tataarilaisia ja mellastelijoita vastaan. Vain vähän\non aroilla sellaisia retkeilijöitä kuin Pivo kasakkain joukossa ja\nRuszczyc varsinaisessa sotaväessä; mutta eivät hekään ole Wolodyjowskin\nveroisia.\n\n— On onni, että nyt on rauhallisemmat ajat, — sanoi ciechanowiecilainen\nmiekankantaja, — ja että pakanat tarkoin täyttävät ne traktaatit, jotka\nhyväksymään heidät on pakottanut hyväntekijäni miekka.\n\nTätä sanoessaan miekankantaja kumarsi Sobieskille. Tämä ilostui\nsuuresti julkisesta ylistyksestä ja vastasi:\n\n— Ensiksikin Jumala hyvyydessään soi minun siihen aikaan olla\nvaltakuntamme kynnyksellä ja hiukan puristella vihollista, mutta\ntoisena tekijänä oli hyvien sotamiesten uljuus, joka oli valmis vaikka\nmihin. Minä tiedän, että kaani on halukas noudattamaan traktaattia;\nmutta Krimillä niskoitellaan kaania vastaan, eivätkä bialogrodilaiset\ntataarit tottele häntä ollenkaan. Olen saanut tietää, että Moldaun\nrajoilla on nousemassa uhkaavia pilviä ja että voidaan hyökätä rajan\nyli. Olen käskenyt harjoittamaan tarkkaa tiedustelutoimintaa teitten\nvarsilla, mutta minulla on niukasti sotamiehiä. Kun siirrän niitä\njonnekin, niin toisaalle syntyy aukko. Varsinkin puuttuu minulta\nkäytännöllistä väkeä, joka tuntee tataarilaisten menettelytavat, ja\nsiksipä minun on niin sääli Wolodyjowskia.\n\nZagloba otti ohimoiltaan nyrkit, joilla oli puristanut päätään, ja\nhuudahti:\n\n— Mutta hän ei jää kamaldolimunkiksi, vaikka pitäisi suorittaa Mons\nregiuksella pakkoluovutus ja ottaa hänet pois väkivalloin! Kautta\nJumalan! Jo huomenna lähden hänen luokseen. Jollei hän ota varteen\npuheitani, niin menen ruhtinas-primaksen ja kamaldolien kenraalin\npuheille! Vaikka minun olisi mentävä Roomaan, niin menen. En minä\ntahdo vähentää Jumalan kunnioittamista, mutta miten hänestä olisi\nkamaldolilaiseksi, kun hänelle ei kasva partakarvojakaan. Sen verran\non partaa kuin minun nyrkissäni! Jumala paratkoon! Eihän hän kykene\nlaulamaan messuakaan koskaan, ja jos rupeaa laulamaan, niin rotatkin\npakenevat luostarista luullen kollikissan naukuvan omissa häissään.\nSuokaa anteeksi, että puhun, mitä suru minulle sanelee! Jos minulla\nolisi poika, niin en häntäkään rakastaisi niin, kuin olen rakastanut\ntätä nuorta miestä. Jumala häntä suojelkoon! Kun olisi ruvennut edes\nbernhardiiniksi, mutta rupesi kamaldolilaiseksi! Siitä ei tule mitään,\nniin totta kuin elän! Jo huomenna menen primaksen puheille ja pyydän\nhäneltä kirjeen priorille.\n\n— Hän ei varmaankaan ole ennättänyt vielä antaa munkkilupausta, —\npuuttui puheeseen marsalkka, — älkääkä te kovin innokkaasti taivutelko\nhäntä, ettei hän rupeaisi itsepintaiseksi. Ja sekin on otettava lukuun,\nettä hänen aikeessaan kenties ilmeneekin Jumalan tahto.\n\n— Jumalan tahto? Jumalan tahto ei ilmene äkillisesti, sillä sanoohan\nvanha sananlaskukin, ettei hoppu ole hyväksi. Jos tässä olisi kysymys\nJumalan tahdosta, niin olisin jo ammoin huomannut hänessä kutsumuksen,\nmutta hän ei ole koskaan ollut pappi, vaan rakuuna. Jos hän olisi\ntehnyt tämän päätöksen täydessä järjessä ollen, tyynesti ja harkiten,\nniin en sanoisi mitään; mutta eihän Jumalan tahto yllätä ihmistä\nepätoivon hetkellä hyökäten kuin haukka kananpojan niskaan. En minä\nrupea häntä liiaksi ahdistelemaan. Ennen lähtöäni harkitsen tarkoin\nitsekseni, mitä minun on hänelle sanottava, etten heti pilaisi asiaa.\nPanen toivoni Jumalaan! Tuo sotilas on aina luottanut enemmän minun\njärkeeni kuin omaansa; luulenpa nytkin niin käyvän, jollei hän ole\nkokonaan muuttunut.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä Zagloba varustettuna ruhtinas-primaksen kirjeellä\nja neuvoteltuaan suunnitelmastaan Hasslingin kanssa soitti Mons\nregius luostarin portin kelloa. Hänen sydämensä pamppaili kovin, kun\nhän ajatteli, miten Wolodyjowski mahtaa ottaa vastaan hänet, ja itse\npuolestaan hän tiesi, että vaikka hän oli ennakolta harkinnut, mitä\nsanoisi, niin paljon riippui vastaanotosta, joka tulisi hänen osakseen.\nNäin mietiskellen hän nykäisi kellon vedintä toistamiseen, ja kun avain\nkitisi lukossa ja portti avautui raolleen, työntyi hän heti sisälle\nhieman väkivaltaisesti ja sanoi ällistyneelle nuorelle munkille:\n\n— Minä tiedän, että tänne päästäkseen täytyy saada erikoinen lupa,\nmutta minulla on kirje arkkipiispalta ja pyydän, _carissime frater_,\nantamaan sen priorille.\n\n— Tapahtuu tahtonne mukaan, — vastasi portin avaaja ja kumarsi nähtyään\nprimaksen sinetin.\n\nSen sanottuaan hän vetäisi kaksi kertaa hihnasta, joka oli yhdistetty\nkelloon, kutsuakseen jonkun paikalle, sillä hän itse ei saanut poistua\nportilta. Soiton johdosta saapui toinen munkki, otti kirjeen ja poistui\nääneti. Zagloba asetti penkille mytyn, joka hänellä oli mukanaan,\nistuutui sitten itse ja alkoi kovasti huohottaa.\n\n— Frater, — sanoi hän viimein, — oletteko jo kauan ollut munkkina?\n\n— Viidettä vuotta, — vastasi portinvartija.\n\n— Noin nuori ja jo viidettä vuotta! Niin että jos mielenne tekisi\ntäältä pois, niin se olisi jo myöhäistä. Mutta varmaankin olette\nmonesti ikävöinyt maailmaan, sillä vilahtaapa jollekulle mieleen sota,\ntoiselle kemut, kolmannelle hienohelmat...\n\n— Apage! — sanoi munkki tehden hartaasti ristinmerkin.\n\n— Kuinka? Eikö kiusaus ole koskaan saanut valtaa? — kysyi Zagloba\nuudelleen.\n\nMutta nuori munkki katsoi epäluuloisesti arkkipiispan lähettiä, joka\npuheli noin kummallisesti, ja vastasi:\n\n— Kenen jälkeen ovi täällä sulkeutuu, se ei enää pääse pois.\n\n— Sen saamme vielä nähdä! Mitäs herra Wolodyjowskille kuuluu? Onko hän\nterve?\n\n— Ei täällä ole ketään sennimistä.\n\n— Veli Michal? — sanoi Zagloba koetteeksi. — Entinen rakuunaeversti,\njoka on äskettäin tullut tänne?\n\n— Me nimitämme häntä veli Jerzyksi, mutta hän ei ole vielä tehnyt\nmunkkilupausta eikä voikaan sitä tehdä, ennenkuin määräaika on kulunut.\n\n— Eikä hän luultavasti teekään sitä, sillä ette voi uskoa, frater,\nmillainen naisten naurattelija hän on ollut! Sellaista kassapäitten\npimittäjää ei löydä mistään luostar... tahdoin sanoa: ei mistään\nrykmentistä koko sotaväestä.\n\n— Minun ei sovi kuulla tämmöistä, — sanoi munkki yhä enemmän ymmällä ja\nnärkästyneenä.\n\n— Kuulkaahan, frater. En tiedä, missä teillä on tapana ottaa vastaan\nkävijöitä, mutta jos se tapahtuu tässä, niin neuvoisin teitä veli\nJerzyn saavuttua mieluummin poistumaan, tuonne noin, portin pielessä\nolevaan huoneeseen, sillä me puhelemme täällä peräti maallisista\nasioista.\n\n— Tahdonpa jo nyt poistua, — sanoi munkki.\n\nNäkyviin ilmestyi Wolodyjowski tai paremminkin veli Jerzy, mutta\nZagloba ei tuntenut tulijaa, sillä herra Michal oli suuresti muuttunut.\n\nEnsiksikin hän näytti pitkässä, valkoisessa munkkikaavussa pitemmältä\nkuin rakuunan takissa; toiseksi hänen ennen silmiin asti törröttävät\nviiksensä riippuivat alaspäin ja hän oli ryhtynyt kasvattamaan\nitselleen partaa, mutta sitä oli vain pari keltaista, noin puolen\nsormen pituista tupsua; lisäksi vielä hän oli suuresti laihtunut ja\ntullut surkean näköiseksi ja hänen silmistään oli kadonnut entinen\nkirkas loiste. Hän lähestyi hitaasti, kädet rinnalla kaavun alla ja pää\nalas painettuna.\n\nZagloba siis ei tuntenut häntä, vaan ajatteli, että tulija saattoi olla\nvaikkapa itse priori. Hän nousi seisomaan ja alkoi puhua:\n\n— Laudetur...\n\nÄkkiä hän katsahti tarkemmin, levitti kätensä ja huudahti:\n\n— Herra Michal! Herra Michal!\n\nVeli Jerzy antoi syleillä itseään, jonkinmoinen nyyhkytys värisytti\nhänen rintaansa, mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina. Zagloba syleili\nhäntä kauan ja alkoi viimein puhua:\n\n— Et sinä ole yksin itkenyt onnettomuuttasi. Minäkin olen sitä itkenyt,\nSkrzetuskit ja Kmicicit ovat itkeneet. Tyydy Jumalan tahtoon, Michal!\nLohduttakoon ja palkitkoon sinua Laupias Isä!... Hyvin teit, että\njoksikin aikaa olet vetäytynyt yksinäisyyteen näissä tuskissasi.\nOnnettomuudessa ei mikään ole sen parempi kuin rukous ja hurskaat\nmietiskelyt. Annahan minun vielä kerran syleillä itseäsi! Tuskin näen\nsinua kyyneliltä.\n\nJa Zagloba itki aivan todella, niin liikutetuksi hän tuli nähdessään\nWolodyjowskin. Viimein hän jatkoi puhettaan:\n\n— Suo anteeksi, että olen keskeyttänyt sinun mietiskelysi, mutta toisin\nen voinut menetellä ja sinä itsekin myönnät sen, kun esitän sinulle\nsyyni! Heh, Michal, paljon olemme yhdessä kokeneet pahaa niinkuin\nhyvääkin! Oletko löytänyt näiden ristikkojen takana jotain lohdutusta?\n\n— Olen, — vastasi herra Michal, — niissä sanoissa, joita täällä joka\npäivä kuulen ja toistelen ja joita tahdon toistella kuolemaani asti:\n_memento mori_. Kuolema on minun lohdutukseni.\n\n— Hm! Kuoleman saavuttaa helpommin taistelukentällä kuin luostarissa,\njossa elämä kuluu sillä tavoin kuin jos joku hiljalleen purkaisi rihmaa\nauki kerästä.\n\n— Täällä ei ole elämää, sillä ei ole maallisia pyrkimyksiä, ja jo ennen\nerkanemistaan ruumiista sielu ikäänkuin elää toisessa maailmassa.\n\n— Jos on niin, niin enpä kerrokaan sinulle, että Bialogrodin\ntataarilaisjoukot valmistautuvat voimakkaaseen rynnäkköön valtiotamme\nvastaan, sillä ethän sinä välitä siitä.\n\nHerra Michalin pikku viikset liikahtivat äkkiä ja oikea käsi tavoitti\nvaistomaisesti vasenta kuvetta, mutta kun siellä ei ollutkaan sapelia,\nniin hän pisti heti molemmat kätensä viittansa alle, painoi päänsä alas\nja sanoi:\n\n— Memento mori!\n\n— Aivan niin, aivan niin! — sanoi Zagloba vilkuttaen hieman\nkärsimättömästi tervettä silmäänsä. — Eilen juuri herra Sobieski,\nhetmani, puhui: \"Jospa Wolodyjowski olisi mukana edes tämän yhden\nsuuren hyökkäyksen ajan! Sitten voisi mennä mihin luostariin itse\nvain haluaa. Jumala ei siitä vihastuisi, sitä suuremmat vain olisivat\ntämmöisen munkin ansiot.\" Mutta eihän ole ihmettelemistä, että sinä\npidät omaa rauhaasi tärkeämpänä kuin isänmaan onnea, sillä: _prima\ncharitas ab ego._\n\nSeurasi pitkä äänettömyys; vain herra Michalin viikset vetäytyivät\nkokoon ja alkoivat liikkua nopeasti, vaikkakin kevyesti.\n\n— Ethän kai vielä ole antanut munkkilupausta, — kysyi viimein Zagloba,\n— ja voinet lähteä täältä milloin tahansa?\n\n— En ole vielä munkkikunnan jäsen, sillä olen odottanut Jumalan\narmonosoitusta ja sitä, että kaikki kärsimystä tuottavat maalliset\najatukset poistuisivat sielustani. Armo onkin tullut osakseni, rauha\npalaa mieleeni. Voisin kyllä lähteä täältä, mutta en tahdo, sillä\nlähestyy aika, jolloin voin puhtaalla omallatunnolla ja vapaana\nmaallisista pyyteistä antaa munkkilupauksen.\n\n— En koetakaan saada sinua luopumaan tuosta kiitettävästä\npäätöksestäsi, mutta muistan, että kun Skrzetuski aikoinaan tahtoi\nruveta munkiksi, niin hän odotti sentään, kunnes isänmaa vapautuisi\nvihollisten hyökkäyksestä. Mutta tee sinä niinkuin tahdot. En\ntotisesti minä rupea sinua houkuttelemaan, sillä tunsin itse aikoinani\nkutsumusta luostarielämään. Viisikymmentä vuotta sitten olin jo munkin\nalokkaana, — lurjus olen, jos valehtelen! Mutta Jumala johdatti tieni\ntoisaalle!... Sen vain sanon sinulle, Michal, että nyt sinun on\nlähdettävä täältä mukaani vaikkapa vain pariksi päiväksi.\n\n— Miksi minun on lähdettävä täältä? Jättäkää minut rauhaan! — sanoi\nWolodyjowski.\n\nZagloba nosti viittansa reunan silmilleen ja alkoi nyyhkiä.\n\n— En minä itselleni, — sanoi hän katkonaisella äänellä, — pyydä\nsuojelusta, vaikka ruhtinas Boguslaw Radziwill hankkii minulle kostoa\nja yllyttelee murhaajia kimppuuni eikä ole ketään, kuka puolustaisi\nja suojelisi minua vanhusta... Olin ajatellut, että sinä! Vaan vähät\nsiitä!... Minä tulen aina rakastamaan sinua, vaikka et tahtoisi tietää\nminusta kerrassaan mitään... Rukoile vain sieluni puolesta, sillä\nBoguslawin kynsistä minä en selviydy!... Käyköön minulle niinkuin\nkäy. Mutta eräs toinen toverisi, joka on jakanut kanssasi jokaisen\nleipäpalasensa, on kuolemaisillaan ja tahtoisi viimeisen kerran nähdä\nsinua eikä tahtoisi kuolla tekemättä sinulle eräitä tunnustuksia,\njoista riippuu hänen sielunsa rauha.\n\nHerra Michal, jota jo oli suuresti liikuttanut kertomus Zagloban\nturvattomuudesta, hätkähti nyt ja kysyi tarttuen Zagloban olkapäihin:\n\n— Skrzetuskiko?\n\n— Ei Skrzetuski, vaan Ketling!\n\n— Herra Jumala! Mitä hänelle on tapahtunut?\n\n— Ruhtinas Boguslawin vartiomiehet ampuivat häntä, kun hän puolusti\nminua, enkä tiedä, elääkö hän enää seuraavaan päivään. Sinun takiasi,\nMichal, jouduimme sellaiseen selkkaukseen, sillä tulimme Varsovaan\nvain keksiäksemme sinulle jonkin lohdutuksen. Tule pois täältä\nvaikkapa kahdeksi päiväksi ja lohduta kuolevaa. Palaat sitten joskus\ntaas tänne... tulet munkiksi... Toin mukanani primaksen määräyksen\npriorille, ettei sinulle tehtäisi vaikeuksia... Pidä vain kiirettä,\nsillä jokainen hetki on kallis!...\n\n— Herra Jumala! — sanoi Wolodyjowski. — Mitä kuulen! Esteitä ei minulle\ntäällä voida tehdä, sillä minä olen toistaiseksi vain tavallani\nperehtymässä... Herra Jumala! Kuolevan pyyntö on pyhä asia! Sitä en voi\nhylätä!\n\n— Se olisi kuolemansynti! — huudahti Zagloba.\n\n— Niin! Aina se on tuo petturi Boguslaw!... Mutta jos en kosta\nKetlingin puolesta, niin jääköön ainaiseksi tännekin palaamatta...\nKyllä minä löydän nuo aatelisherrat, nuo vartiomiehet ja annan heille\npäin naamaa... Suuri Jumala! Taas nousee syntisiä ajatuksia mieleeni!\nMemento mori!... Odottakaa tässä, kun pukeudun entisiin vaatteisiini,\nsillä munkkikaapu yllä ei minun ole lupa mennä maailmalle...\n\n— Tässä on puku! — huudahti Zagloba siepaten käärön, joka tähän\nasti oli ollut hänen vierellään penkillä. — Kaikkea olen ajatellut\nedeltäkäsin, kaikki olen laittanut valmiiksi... Siinä on saappaat, on\noivallinen miekka ja nuttu...\n\n— Menkäämme kammioon, — sanoi kiireesti pieni ritari.\n\nHe lähtivät, ja kun he tulivat takaisin, niin ei Zagloban rinnalla\nastellutkaan valkopukuinen munkki, vaan upseeri, jolla oli polviin asti\nulottuvat keltaiset saappaat, miekka vyöllä ja valkea miekankannin yli\nolan.\n\nZagloba vilkutti silmäänsä ja nauroi partaansa nähdessään\nportinvartijamunkin, joka oli selvästi paheksuvan näköinen avatessaan\nheille portin.\n\nLähellä luostaria, vähän alempana, odottivat Zagloban ajopelit ja\nniiden luona kaksi palvelijaa. Toinen istui ajajan istuimella pidellen\nkomean nelivaljakon ohjaksia. Herra Wolodyjowski loi heti tuntijan\nsilmäyksen hevosiin. Toinen palvelija seisoi ajoneuvojen luona toisessa\nkädessään homeinen iso pullo, toisessa kaksi pikaria.\n\n— Mokotowiin on kappale matkaa, — sanoi Zagloba, — ja Ketlingin vuoteen\nääressä odottaa meitä ankara murheen hetki. Ryyppää siis, Michal,\njotta sinulla olisi voimia kestää kaikki, sillä oletpa melko kurjassa\nkunnossa.\n\nNäin sanoen Zagloba sieppasi pullon palvelijan kädestä ja täytti\nmolemmat pikarit viinillä, joka oli niin vanhaa, että näytti tulleen\nvanhuuttaan sakeaksi.\n\n— Tämä on oivallista juomaa, — sanoi hän asettaen pullon maahan ja\nottaen pikarit. — Ketlingin terveydeksi!\n\n— Hänen terveydekseen! — toisti Wolodyjowski. — Kiiruhtakaamme!\n\nJa he tyhjensivät pikarin yhdellä henkäyksellä.\n\n— Kiiruhtakaamme! — toisti Zagloba. — Kaada, poika! Skrzetuskin\nterveydeksi! Kiiruhtakaamme!\n\nHe joivat taas pohjaan, sillä oli todellakin jo aika lähteä.\n\n— Noustaan vaunuihin! — huudahti Wolodyjowski.\n\n— Etkö juokaan minun terveydekseni? — kysyi Zagloba surullisella\näänellä.\n\n— Mutta pian!\n\nJa he joivat pohjaan pian. Zagloba tyhjensi pikarinsa yhdellä\nhenkäyksellä, vaikka viiniä oli siinä melkoinen määrä, minkä jälkeen\nhän pyyhkimättä viiksiäänkään alkoi huutaa:\n\n— Olisin kiittämätön, jos en joisi sinun maljaasi! Kaada, poika!\n\n— Kiitos! — vastasi veli Jerzy.\n\nPullo oli tyhjä. Zagloba tarttui sen kaulaan ja särki sirpaleiksi,\nsillä hän ei voinut katsella tyhjiä pulloja. Sitten he nousivat\nnopeasti ajopeleihin ja lähtivät.\n\nJalo juoma täytti kohta heidän suonensa miellyttävällä lämpimällä ja\nheidän sydämensä jonkinlaisella uljuudella. Veli Jerzyn poskille oli\nilmestynyt vieno punerrus ja hänen katseensa oli taas yhtä tulinen kuin\nennenkin.\n\nVaistomaisesti kohosivat hänen kätensä tavan takaa viiksiin. Hän\nkierteli niitä niin, että niiden kärjet tulivat teräviksi kuin neula\nja lähentelivät silmiä. Hän alkoi myös katsella hyvin kiinnostuneena\nympärilleen aivan kuin olisi nähnyt kaikkea ensimmäisen kerran.\n\nYht'äkkiä Zagloba iski kämmenillään polviinsa ja huudahti syyttä suotta:\n\n— _Hoc! Hoc!_ Olen varma siitä, että kun Ketling näkee sinut, niin hän\ntulee taas terveeksi! Hoc! Hoc!\n\nHän otti Michalia kaulasta ja alkoi syleillä kaikin voimin.\n\nWolodyjoswki ei tahtonut olla häntä huonompi, ja niin he syleilivät\ntoisiaan yhä hartaammin.\n\nSitten he ajoivat jonkin aikaa miellyttävän äänettömyyden vallitessa.\nEtukaupungin taloja alkoi jo näkyä tien molemmin puolin.\n\nTalojen edustalla oli vilkasta liikettä. Joka suuntaan kulki\nporvareita, erivärisiin pukuihin puettuja palvelijoita, sotilaita ja\naatelismiehiä, jotka usein olivat sangen komeita.\n\n— Valtiopäiville on tullut määrättömästi aatelia, — sanoi Zagloba,\n— sillä monikin, vaikka ei olekaan edusmies, tahtoo olla läsnä\nkuuntelemassa ja katselemassa. Kaikki talot ja huoneet ovat niin\ntäynnä, että vaikeata on minkäänlaisen asunnon löytäminen. Entä miten\npaljon aatelisnaisia kuljeksiikaan kaduilla, — sanonpa, että niitä\non enemmän kuin partakarvojasi! Ja ovatpa, peijakkaat, niin sieviä,\nettä väliin miehen tekee mieli räpytellä käsiään sivuihinsa, niinkuin\n_gallus_ siipiään, ja ruveta kiekumaan. Katsohan, katsohan tuota\nmustanpuhuvaa, jonka jäljessä kulkee heitukka kantaen viheriäistä\nturkkia! Eikö olekin ihastuttava, mitä?\n\nTätä sanoessaan Zagloba töytäisi nyrkillään Wolodyjowskia kylkeen. Tämä\nkatsoi, hänen viiksensä alkoivat liikkua, silmänsä välähtivät, mutta\nsamassa hän häpesi, malttoi mielensä, painoi päänsä alas ja sanoi vähän\nvaiti oltuaan:\n\n— Memento mori!\n\nMutta Zagloba otti häntä uudelleen kaulasta.\n\n— Jos rakastat minua, _per amicitiam nostram_, jos kunnioitat minua,\nniin mene naimisiin! On niin paljon kelpo neitosia, mene naimisiin!\n\nVeli Jerzy katsoi kummastuneena ystäväänsä. Zagloba ei voinut olla\njuovuksissa, sillä usein hän oli juonut kolminkertaisesti tuon äskeisen\nmäärän päihtymättä. Hän puhui siis vain siksi, että tunteet saivat\nvallan. Mutta kaikki tämmöiset ajatukset olivat nyt niin kaukana herra\nMichalin mielestä, että ensihetkellä hämmästys valtasi hänet.\n\nSitten hän kuitenkin katsoi ankarasti Zaglobaa silmiin ja kysyi:\n\n— Ettehän vain liene humalassa?\n\n— Sanon sinulle sydämestäni: nai! Wolodyjowski tuli vielä ankaramman\nnäköiseksi:\n\n— Memento mori!\n\nMutta Zagloba ei säikähtänyt vähästä.\n\n— Michal, jos sinä rakastat minua, niin tee se, että suutelet koirani\nnenää noilla \"mementoillasi\". _Repeto_, että teet niinkuin tahdot,\nmutta minä ajattelen näin: palvelkoon jokainen Jumalaa sillä, miksi\nhän on luotu, ja sinut on luotu miekkaa käyttelemään, sillä ilmeneehän\nsiinä Hänen tahtonsa, kun sinä olet siinä taidossa saavuttanut\nsellaisen täydellisyyden. Jos Hän olisi tahtonut, että olisit pappi,\nniin Hän olisi antanut sinulle kokonaan toisenlaiset kyvyt ja tehnyt\nsydämesi enemmän kirjoihin ja latinaan taipuvaksi. Huomaa sekin, että\npyhät soturit nauttivat taivaassa yhtä suurta kunnioitusta kuin pyhät\nmunkitkin ja taistelevat helvetin sotajoukkoja vastaan ja saavat\npalkintonsa Jumalan kädestä, kun palaavat tuoden voittosaaliinaan\nlippuja... Kaikki tämä on totta, ethän voine sitä kieltää?\n\n— En kiellä ja tiedän myös, että on vaikeata ruveta väittelemään teidän\nälyänne vastaan. Mutta myöntänettehän tekin puolestanne, että murhetta\non parempi hoidella luostarissa kuin maailmassa.\n\n— Pyh! Jos on parempi, niin sitä suurempi syy on välttää luostareita\nmurheessa. Tyhmä on se, joka murhettansa ruokkii sensijaan että pitäisi\nsitä nälällä, jotta se peto kuolisi mahdollisimman pian.\n\nWolodyjowski ei löytänyt heti vastaväitteitä ja oli senvuoksi vähän\naikaa vaiti, mutta lausui sitten surullisella äänellä:\n\n— Älkää muistuttako minua avioliitosta, sillä sellaiset muistutukset\ntekevät vain mieleni uudelleen murheelliseksi! Eikä ole enää\nentistä haluakaan, sillä sen ovat kyynelet huuhtoneet pois, eikä\nole ikäkään sellainen. Jopa alkaa päälakenikin kuultaa tukan alta.\nNeljäkymmentäkaksi vuotta ja viisi- kolmatta sotaretkeä ei ole leikkiä,\nei totisesti olekaan!\n\n— Jumala, älä rankaise häntä tästä pilkasta! Neljäkymmentäkaksi vuotta!\nHyh! Kaksi kertaa niin paljon ikävuosia on minun hartioillani, ja\nsittenkin täytyy miehen toisinaan ponnistaa pitääkseen itsensä aisoissa\nja hillitäkseen verensä hehkua. Kunnioita tuon suloisen vainajan\nmuistoa, Michal! Olithan hänestä hyvä, kuinka siis toisista olisit\nmitätön ja liian vanha?\n\n— Antakaa minun olla rauhassa! Antakaa minun olla rauhassa! — sanoi\nWolodyjowski surkealla äänellä.\n\nJa kyynelet alkoivat virrata hänen viiksilleen.\n\n— En sano enää sanaakaan! — sanoi Zagloba. — Lupaa vain minulle\nritarisanallasi, että osoittautuivatpa Ketlingin asiat millaisiksi\ntahansa, niin olet kuukauden kanssamme. Skrzetuskiakin sinun on\ntavattava!... Jos myöhemmin mielesi tekee palata luostariin, niin ei\nkukaan estele sinua.\n\n— Lupaan sen! — sanoi herra Michal.\n\nJa heti he muuttivat puheenaihetta. Zagloba alkoi kertoa valtiopäivistä\nja miten hän oli nostanut kysymyksen ruhtinas Boguslawin kelpoisuudesta\nedustajaksi sekä Ketlingin edesottamisista.\n\nVäliin hän keskeytti kertomuksensa ja vaipui ajatuksiinsa. Hänen\nmietteensä olivat kuitenkin ilmeisesti iloista laatua, sillä tavan\ntakaa hän löi käsillään polviinsa ja hoki:\n\n— _Hoc! Hoc!_\n\nMutta kuta lähemmäksi Mokotowia he tulivat, sitä selvemmin alkoi\nZagloban kasvoissa kuvastua eräänlainen levottomuus. Yht'äkkiä hän\nkääntyi Wolodyjowskiin päin ja sanoi:\n\n— Muistatko? Sinä lupasit, että olivatpa Ketlingin asiat miten tahansa,\nniin sinä olet kuukauden kanssamme!\n\n— Lupasin ja siinä pysyn,-vastasi Wolodyjowski.\n\n— Tässä onkin Ketlingin talo! — huudahti Zagloba. — Hyvin hän asuu!\n\nSitten hän huusi ajajalle:\n\n— Läiskähdytäpä piiskallasi! Tänään on tässä talossa juhla!\n\nAlkoi kuulua kovia piiskan läiskähdyksiä. Mutta ennenkuin ajopelit\nennättivät portista sisälle, riensi kuistilta useita tovereita, jotka\nWolodyjowski hyvin tunsi; näiden joukossa oli vanhoja sotatovereita\nChmielnickiä vastaan käytyjen taistelujen ajoilta ja myös nuoria\ntovereita viimeisiltä retkiltä; joukossa oli herra Wasilewski ja herra\nNowowiejski, jotka olivat vielä nuorukaisia, mutta kiihkeitä sotureita:\nhe olivat karanneet melkein poikasina koulusta ja olleet muutamia\nvuosia sotaretkillä Wolodyjowskin johdossa. Heistä piti pieni ritari\ntavattomasti.\n\nVanhempien joukkoon kuului herra Orlik, Nowinin sukua. Hänen kalloaan\nympäröi kultainen vanne, sillä ruotsalainen kranaatti oli aikoinaan sen\nhalkaissut. Joukossa oli myös herra Ruszczyc, puolivilli arojen ritari,\nverraton retkeilijä, jonka maine oli niin suuri, että vain Wolodyjowski\noli kuuluisampi. Oli vielä muutamia muitakin. Nähtyään kaksi miestä\najopeleissä alkoivat kaikki huutaa:\n\n— On, on! _Vicit_ Zagloba! On!\n\nHe syöksähtivät ajopelien luo, tempasivat pienen ritarin käsiinsä ja\nkantoivat hänet kuistille toistellen:\n\n— Terve, rakkain toverimme! Nyt saimme emmekä päästä! _Vivat_\nWolodyjowski, ritareista uljain, koko sotajoukon kaunistus! Arolle\nkanssamme, veli! Villeille kentille! Siellä puhaltaa tuuli surusi pois!\n\nVasta kuistilla he laskivat hänet alas käsistään. Hän tervehti kaikkia\nhyvin liikutettuna tästä vastaanotosta. Sitten hän alkoi heti kysellä:\n\n— Kuinka on Ketlingin laita? Vieläkö hän on elossa?\n\n— On, on! — vastattiin yhteen ääneen, mutta vanhojen soturien viikset\nalkoivat liikkua suun vääntyessä omituiseen hymyyn. — Mennään hänen\nluokseen, sillä muuten hän tuskin malttaa olla alallaan, niin\nkärsimättömästi hän odottaa sinua.\n\n— Hän ei näy olevankaan niin lähellä kuolemaa kuin herra Zagloba puhui,\n— sanoi pieni ritari.\n\nHe menivät eteiseen ja siitä isoon huoneeseen. Sen keskellä oli pöytä,\njoka oli laitettu valmiiksi kekkereitä varten, ja eräässä nurkassa\nnäkyi valkoisella hevosen nahalla peitetty makuulavitsa, jolla loikoi\nKetling.\n\n— Ystäväni! — sanoi Wolodyjowski kiiruhtaen hänen luokseen.\n\n— Michal! — huudahti Ketling, kavahti pystyyn ja tempasi pienen ritarin\nsyliinsä aivan täysin voimin.\n\nSitten he syleilivät toisiaan niin, että nostivat vuoroon toisiaan\nilmaan.\n\n— Minua käskettiin teeskentelemään, että olen sairas, — sanoi\nskotlantilainen, — tekeytymään kuolemaisillani olevaksi, mutta\nnähdessäni sinut en voinut hillitä itseäni. Olen terve kuin kala, eikä\nminulle ole sattunut mitään. Kysymys oli vain siitä, että saataisiin\nsinut ulos luostarista!... Anna anteeksi, Michal!... Sydämemme sai\nmeidät ryhtymään tähän viekkauteen!...\n\n— Villeille kentille kanssamme! — huudahtivat uudelleen ritarit ja\nalkoivat voimakkailla käsillään lyödä sapeleihinsa, niin että huoneessa\nsyntyi valtava kalina.\n\nMutta herra Michal oli kovin hämmästynyt. Hetkisen hän oli vaiti, mutta\nkatsahti sitten kaikkiin ja varsinkin Zaglobaan ja lausui:\n\n— Voi teitä pettureita! Minä luulin, että Ketling oli hakattu\nhenkihieveriin!\n\n— Kuinka, Michal? — huudahti Zagloba. — Oletko vihoissasi siitä, että\nKetling on terve? Et soisi hänen olevan terveen, vaan toivot hänen\nkuolemaansa. Niinkö kivikovaksi on tullut sydämesi, että tahtoisit\nnähdä kaikki paareilla, Ketlingin ja herra Orlikin ja herra Ruszczycin\nja nämä nuorukaiset, haa, vieläpä Skrzetuskin ja minut, minut, joka\nrakastan sinua kuin omaa poikaani!\n\nZagloba peitti silmänsä ja huudahti vielä surullisemmalla äänellä:\n\n— Mitäpä arvoa on elämällä, hyvät herrat, sillä ei ole kiitollisuutta\ntässä maailmassa, on vain tunteettomuutta!\n\n— Hyväinen aika! — vastasi Wolodyjowski. — En minä toivo teille pahaa,\nmutta te ette osanneet kunnioittaa suruani...\n\n— Hän ei soisi meidän elävän! — toisti Zagloba.\n\n— Rauhoittukaa!\n\n— Sanoo, ettemme tahdo kunnioittaa hänen suruaan, ja miten olemmekaan\nkuitenkin itkeneet hänen onnettomuuttaan, hyvät herrat! Totisesti!\nOtan Jumalan todistajaksi, että tahtoisimme karkoittaa sinun murheesi\nsapeleillamme, ja niin on ystävien aina tehtäväkin. Mutta koska olet\nluvannut jäädä ainakin kuukaudeksi pariimme, niin rakasta meitä vielä\nedes se kuukausi, Michal!\n\n— Kuolemaani asti rakastan teitä! — vastasi Wolodyjowski.\n\nKeskustelun katkaisi uuden vieraan tulo. Soturit, joiden huomio\noli kiintynyt Wolodyjowskiin, eivät olleet kuulleet tämän vieraan\nsaapumista ja huomasivat hänet vasta nyt, kun hän jo oli astumassa\novesta sisälle. Hän oli hyvin kookas mies, hänellä oli kaunis ja\nryhdikäs vartalo, kasvot olivat kuin roomalaisella keisarilla, niissä\nkuvastui mahtavuutta ja samalla hallitsijan hyvyyttä ja lempeyttä. Hän\noli kokonaan toisenlainen kuin nuo kaikki muut sotilaat; hän seisoi\nheidän vierellään tuntuvasti suurempana, aivan niinkuin lintujen\nkuningas kotka, jonka ympärillä on haukkoja...\n\n— Herra suurhetmani! — huudahti Ketling ja riensi isäntänä tervehtimään.\n\n— Herra Sobieski! — toistivat muut. Kaikki kumarsivat hänelle hyvin\nkunnioittavasti. Muut paitsi Wolodyjowski tiesivät, että hetmani\ntulisi, sillä hän oli luvannut Ketlingille sen, mutta kuitenkin teki\nhänen tulonsa niin voimakkaan vaikutuksen, ettei vähään aikaan kukaan\nensimmäiseksi uskaltanut avata suutaan. Tämä tulo oli harvinainen\nsuosionosoitus. Mutta Sobieski piti sotureista enemmän kuin mistään\nmuusta ja varsinkin niistä, jotka olivat hänen kanssaan useasti\notelleet tataarilaisten kanssa; hän piti heitä melkein kuin omana\nperheenään, ja senvuoksi hän oli päättänyt käydä tervehtimässä\nWolodyjowskia, lohduttaa häntä, vieläpä osoittamalla poikkeuksellista\nsuosiota koettaa pidättää hänet miestensä joukossa.\n\nTervehdittyään Ketlingiä hän ojensi heti kätensä pientä ritaria kohti,\nja kun tämä astui hänen luokseen ja syleili hänen polviaan, syleili hän\nkäsillään Wolodyjowskin päätä.\n\n— No, vanha soturi! — sanoi hän. — No niin! Jumalan käsi on painanut\nsinut maahan, mutta Hän myös kohottaa sinut ja lohduttaa sinua...\nJumala olkoon kanssasi! Jäätkö joukkoomme?...\n\nNyyhkytys vavahdutti herra Michalin rintaa.\n\n— Jään! — sanoi hän kyynelet silmissä.\n\n— Se on hyvä, tämmöisiä saisi olla mahdollisimman paljon! Mutta nyt,\nvanha toveri, muistelkaamme niitä aikoja, kun me Ukrainan aroilla\nteltoissa istahdimme pitämään pitoja. Hyvä on minun olla joukossanne!\nJatkoa, isäntä, jatkoa!\n\n— _Vivat Joannes dux!_ — huusivat kaikki äänet. Alkoivat kemut, joita\nkesti kauan.\n\nSeuraavana aamuna hetmani lähetti Wolodyjowskille vaaleavärisen ratsun.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKetling ja Wolodyjowski päättivät taas tilaisuuden tullen ratsastaa\naina rinnatusten, istua saman nuotion ääressä, maata sama satula\npäänaluksena.\n\nMutta sattuma erotti heidät toisistaan jo viikon kuluttua heidän\nensimmäisestä tapaamisestaan. Kuurinmaalta saapui lähetti ilmoittamaan,\nettä se Hassling, joka oli ottanut nuoren skotlantilaisen pojakseen\nja antanut hänelle lahjaksi omaisuuden, oli nyt yht'äkkiä sairastunut\nja halusi tavata ensitilassa ottopoikaansa. Nuori ritari ei kauan\narvellut, vaan nousi ratsun selkään ja lähti matkaan.\n\nEnnen lähtöään hän pyysi Zaglobaa ja Wolodyjowskia käyttämään hänen\ntaloaan kuin omaansa ja asumaan siinä niin kauan kuin miellytti.\n\n— Kenties Skrzetuskit saapuvat tänne, — sanoi hän. — Vaalien aikana\nainakin hän itse saapuu varmasti; mutta vaikka hän tulisi koko\nperheineenkin, niin onhan täällä tilaa niille kaikille. Minulla ei ole\nmitään omaisia, ja vaikka minulla olisi veljiä, niin hekään eivät olisi\nminulle läheisempiä kuin te.\n\nZagloba oli erittäin iloinen tästä pyynnöstä, sillä hänen olonsa\nKetlingin talossa oli sangen mukavaa. Wolodyjowskia se niinikään\nmiellytti.\n\nSkrzetuskit eivät saapuneetkaan, mutta sensijaan ilmoitti sinne\ntulevansa Wolodyjowskin sisar, joka oli naimisissa Latyczowin\nhovipöytämestarin Makowieckin kanssa. Hänen lähettinsä saapui hetmanin\nhoviin tiedustamaan, tietäisikö kukaan aatelismiehistä pienen ritarin\nolinpaikan. Luonnollisesti hänet opastettiin heti Ketlingin taloon.\n\nWolodyjowski ilostui suuresti, sillä vuosikausiin hän ei ollut nähnyt\nsisartaan, ja saatuaan kuulla tämän asettuneen paremman asunnon\npuutteessa Rybakiin kurjaan hökkeliin hän kiiruhti heti pyytämään häntä\nmuuttamaan Ketlingin taloon.\n\nHämärsi jo, kun hän joutui sisarensa luo, mutta hän tunsi hänet heti,\nvaikka kaksi muuta naista oli samassa huoneessa. Pöytämestarin rouva\noli pienikokoinen kuin kerä.\n\nSisarkin tunsi hänet. He syleilivät toisiaan eivätkä pitkään aikaan\nvoineet puhua sanaakaan, tunsivat vain toistensa lämpimät kyynelet\nkasvoillaan. Huoneessa olevat kaksi naista seisoivat kuin kynttilät\nkatsellen tervehtimistä.\n\nEnsimmäisenä sai puhelahjansa takaisin rouva Makowiecka ja alkoi\nhuudahdella vienolla ja jokseenkin vinkuvalla äänellä:\n\n— Miten monta vuotta! Miten monta vuotta! Jumala sinua auttakoon,\nrakkahin veljeni! Heti kun tuli tieto onnettomuudestasi, lähdin\nmatkaan. Ei miehenikään pidätellyt minua, sillä Budziakista päin\nuhkaa pahat... Puhutaan myös Bialogrodin tataarilaisista. Varmasti\nasema synkistyy, sillä suuria lintuparvia on nähty ja niinhän on\naina ollut hyökkäysten edellä. Jumala sinua lohduttakoon, rakas,\narmas, kultainen veljeni! Mieheni saapuu tänne myös vaalien ajaksi;\nhän sanoi minulle: ota tytöt mukaasi ja mene heti. Viihdytät (sanoi)\nMichalia hänen murheessaan, tataarilaisilta pitäisi joka tapauksessa\n(sanoi) laittautua turvaan jonnekin, sillä maassa alkaa palo, ja\nnäin järjestyvät molemmat asiat sopivasti. Mene (sanoi) Varsovaan,\nvuokraa hyvä asunto ajoissa, jotta meillä olisi olinpaikka. Hän menee\nsikäläisten kanssa rajaseuduille kuulostamaan. Sotaväkeä on seudullamme\nvähän. Meillä on aina niin. Rakkahin Michalini! Tule ikkunan luo,\nettä saan katsella kasvojasi. Olet laihtunut, mutta toisinhan ei voi\nollakaan semmoisen surun kohdattua. Helppoa oli mieheni sanoa siellä\nkotosalla: etsi asunto! Täällä on mahdotonta saada mitään; tämmöisessä\nhökkelissä nyt olemme. Töin tuskin sain kolme kupoa olkia vuoteeksemme.\n\n— Salli, sisareni... — sanoi pieni ritari. Mutta sisar ei tahtonut\nsallia, vaan puhui edelleen aivan kuin mylly olisi ratissut.\n\n— Tähän me jäimme, ei ollut muuta paikkaa. Isäntäväkikin on kuin metsän\npetoja, kenties ovatkin ilkeitä ihmisiä. Tosin on meillä mukanamme\nneljä palvelijaa, reippaita nuoria miehiä, emmekä me itsekään ole\narkalasta kotoisin, sillä meidän seuduillamme täytyy neidoillakin\nolla soturin mieli, muuten olisi siellä mahdotonta asua. Minulla on\nampumaasekin aina mukanani ja Baškalla on kaksi taskupistolia. Vain\nKrzysia ei pidä aseista... Mutta koska tämä on tuntematon kaupunki,\nniin tahtoisimme varmemman asunnon...\n\n— Salli, sisareni... sanoi Wolodyjowski uudelleen.\n\n— Missä sinä asut, Michal? Sinun on autettava minua asunnon etsinnässä,\nkoska olet ollut Varsovassa...\n\n— Asunnon olen jo varannut, — keskeytti herra Michal, — ja niin\noivallisen, että senaattori seurueineen voisi siihen asettua. Asun\nystäväni kapteeni Ketlingin talossa ja vien sinut heti sinne...\n\n— Mutta muista, että meitä on kolme ja sen lisäksi kaksi palvelijaa ja\nneljä renkipoikaa. Herra Jumala! Enhän ole vielä tutustuttanut sinua\nseuralaisiini!\n\nHän kääntyi toveriensa puoleen:\n\n— Te tiedätte, kuka hän on, mutta hän ei tiedä, keitä te olette.\nTehkää tuttavuutta vaikkapa pimeässäkin. Ei uuniammekaan edes vielä\nole lämmitetty... Tämä on neiti Krystyna Drohojowska ja tuo on neiti\nBarbara Jeziorkowska. Mieheni on heidän ja heidän omaisuutensa holhooja\nja he asuvat meillä, sillä he ovat orpoja. Yksinään ei näin nuorten\nneitien tietenkään sovi asua.\n\nPöytämestarin rouvan puhuessa oli Wolodyjowski tervehtinyt neitejä\nsotilaalliseen tapaan; neidit olivat tarttuneet sormin hameisiinsa ja\nniianneet kumpikin, jolloin neiti Jeziorkowska oli ravistanut päätään\nkuin nuori varsa.\n\n— Lähtekäämme matkaan! — sanoi eversti. — Asun herra Zagloban kanssa\nja olen pyytänyt häntä antamaan määräyksen, että valmistettaisiin\nillallinen.\n\n— Onko hän se kuuluisa Zagloba? — kysyi yht'äkkiä neiti Jeziorkowska.\n\n— Hiljaa, Baška! — sanoi pöytämestarin rouva. — Pelkään vain, että\nmeistä on vaivaa.\n\n— Kun kerran herra Zagloba on siellä pitämässä huolta illallisesta, —\nvastasi pieni ritari, — niin sitä riittää, vaikka meitä tulisi kaksi\ntämän vertaa. Käskekää viemään ulos tavaranne. Otin mukaani rattaat\ntavaroita varten, ja Ketlingin ajopelit ovat niin tilavat, että me\nkaikki neljä voimme mukavasti sijoittua niihin. Kuulkaahan, mitä nousee\nmieleeni: jos renkipoikanne eivät ole viinaanmeneviä, niin jääkööt\ntänne aamuun asti hevosien ja isojen tavarain kera, mutta me otamme\nmukaamme vain kaikkein tarpeellisimman.\n\n— Ei heillä ole mitään aihetta jäädä, — sanoi pöytämestarin rouva, —\nsillä kuormamme ovat vielä purkamatta, tarvitsee vain valjastaa hevoset\neteen ja silloin voivat heti lähteä. Baška, mene panemaan toimeen!\n\nNeiti Jeziorkowska riensi eteiseen ja palasi muutaman minuutin kuluttua\nilmoittamaan, että kaikki oli valmista.\n\n— On aika lähteä! — sanoi Wolodyjowski. Hetken kuluttua he istuivat\najopeleissä ja ajoivat Mokotowia kohti. Pöytämestarin rouva ja neiti\nDrohojowska istuivat takaistuimella, pieni ritari oli istuutunut neiti\nJeziorkowskan kanssa etuistuimelle. Koska oli pimeä, ei hän voinut\nnähdä heidän kasvojaan.\n\n— Tunnetteko Varsovan? — kysyi hän painautuen lähemmäksi neiti\nDrohojowskaa ja koroittaen ääntään, jotta se kuuluisi rattaitten\nratistessa.\n\n— En, — vastasi neiti vienolla, mutta sointuvalla ja miellyttävällä\näänellä. — Olemme todellisia maalaisserkkuja emmekä vielä ole saaneet\nnähdä kuuluisia kaupunkeja emmekä kuuluisia henkilöitä.\n\nTämän sanottuaan hän painoi hieman päätään alas ikäänkuin osoittaakseen\nlaskevansa herra Wolodyjowskin kuuluvaksi noihin viimeksimainittuihin.\n\"Nokkela tyttö!\" — ajatteli ritari itsekseen ja alkoi heti miettiä,\nmillä kohteliaisuudella vastaisi.\n\n— Vaikka tämä kaupunki olisi kymmenen kertaa suurempi kuin onkaan, —\nsanoi hän viimein, — niin silloinkin te, neiti, olisitte sen paras\nkoristus.\n\n— Kuinka te voitte sen tietää, koska on pimeä? — kysyi yht'äkkiä neiti\nJeziorkowska.\n\n— Onpa pisteliäs! — ajatteli Wolodyjowski.\n\nMutta hän ei sanonut mitään, ja jonkin aikaa he ajoivat ääneti. Sitten\nneiti Jeziorkowska kääntyi taas pikku ritarin puoleen:\n\n— Tiedättekö, onko siellä talleissa kylliksi tilaa, sillä meillä on\nkymmenen hevosta ja kaksi kaakkia?\n\n— Vaikka olisi kolmekymmentä; kyllä siellä on tilaa.\n\nSiihen sanoi neiti vain:\n\n— Fiu! Fiu!\n\n— Baška! — sanoi pöytämestarin rouva moittivalla äänellä.\n\n— Ahaa, hyvä on! Baška, Baška! Mutta kukas piti huolta hevosista koko\nmatkan aikana?.\n\nNäin puhellen he ajoivat Ketlingin talon eteen.\n\nKaikki ikkunat olivat jo kirkkaasti valaistut pöytämestarin rouvan\ntulon kunniaksi. Palvelijat riensivät ulos, ja heidän edellään kulki\nZagloba, joka kiiruhdettuaan ajopelien luo ja nähtyään niissä kolme\nnaista kysyi heti:\n\n— Ketä naisista minulla on kunnia tervehtää persoonallisena\nhyväntekijänäni ja samalla parhaan ystäväni Michalin sisarena?\n\n— Minä se olen! — vastasi pöytämestarin rouva. Zagloba tarttui heti\nhänen käteensä ja alkoi kiireesti suudella sitä toistellen:\n\n— Tervehdän, tervehdän!\n\nSitten hän auttoi rouvan ajopeleistä ja saattoi hyvin kunnioittavasti\nsekä kohteliaasti kumarrellen kuistille.\n\n— Sallikaa minun, ennenkuin astutte kynnyksen yli, vielä kerran lausua\nteille kunnioittava tervehdykseni, — sanoi hän.\n\nSillä välin herra Michal auttoi neitejä alas ajopeleistä. Koska vaunut\nolivat korkeat ja oli vaikeata saada kurotetuksi jalkansa astimelle,\nniin hän sieppasi neiti Drohojowskan syliinsä ja nosti hänet ilmaan\nsekä laski sitten eteensä maahan. Hetken ajan joutui neiti painamaan\nrintaansa hänen rintaansa vastaan ja sanoi:\n\n— Kiitos!\n\nHerra Wolodyjowski lähti auttamaan alas neiti Jeziorkowskaa, mutta tämä\nhyppäsi maahan vaunujen toiselta puolen. Ritari tarjosi käsivartensa\nneiti Drohojowskalle.\n\nSisällä tutustuttiin Zaglobaan, joka nähtyään kaksi nuorta neitosta\ntuli erittäin hyvälle tuulelle ja pyysi heti illalliselle.\n\nVadit höyrysivät jo pöydällä, ja, kuten herra Michal oli aavistanutkin,\nkaikkea oli niin runsaasti, että olisi riittänyt kahta vertaa\nsuuremmalle seuralle. Istuuduttiin pöytään. Pöytämestarin rouva asettui\nkunniapaikalle, hänen oikealle puolelleen istuutui Zagloba ja tämän\nviereen neiti Jeziorkowska. Vasemmalle puolelle istuutui Wolodyjowski\nneiti Drohojowskan viereen.\n\nVasta nyt oli pikku ritarilla tilaisuus katsella tarkemmin neitejä.\n\nMolemmat olivat kauniita, mutta kumpikin omalla tavallaan. Drohojowskan\nhiukset olivat mustat kuin korpin siivet, kulmakarvat niinikään,\nhänellä oli suuret siniset silmät; hänen hipiänsä oli tumma, mutta\nkaunis ja niin hieno, että ohimoilla näkyi ihon läpi sinisiä suonia.\nTuskin huomattava tumma untuva peitti hänen ylähuultaan korostaen hänen\nsuloista ja viehättävää suutaan, joka oli kuin luotu suudeltavaksi. Hän\noli surupuvussa, sillä hänen isänsä oli äskettäin kuollut, ja tumma\npuku yhdessä miellyttävän ihon ja mustan tukan kanssa teki hänet hieman\nsurullisen ja vakavan näköiseksi. Ensi silmäyksellä hän saattoi näyttää\nvanhemmalta kuin toverinsa, ja vasta tarkemmin katsottuaan herra Michal\nhuomasi, että aivan nuori veri virtaili tuon kuulaan ihon alla. Mitä\nenemmän hän katseli, sitä enemmän hän alkoi ihailla vartalon ylevyyttä\nja joutsenkaulaa ja noita sulavia muotoja, jotka olivat täynnä\nneitseellistä suloa.\n\n— Tämä on täysikasvuinen neito, — ajatteli hän itsekseen, — jolla\nvarmastikin on kaunis sielu. Mutta tuo toinen on täydelleen\npoikanulikka!\n\nSe vertaus oli sattuva.\n\nJeziorkowska oli paljon pienempi kuin Drohojowska ja kaikin puolin\npikkuinen, mutta ei hento; hän punersi kuin ruusun nuppu ja hänellä\noli vaaleat hiukset. Tukka oli, nähtävästi sairauden jälkeen,\nlyhyeksi leikattu ja kullanvärisen verkon sisällä. Mutta rauhattoman\npään hiukset eivät ottaneet pysyäkseen alallaan, vaan niiden nenät\ntörröttivät ulos kaikista verkon silmistä ja muodostivat otsalle\nepäjärjestyksessä olevan, vaalean, kulmakarvoille asti valuvan tupsun,\nmikä yhdessä vilkkaitten, liikkuvien silmien ja niskoittelevan ilmeen\nkanssa teki nuo ruusunpunaiset pikku kasvot sen näköisiksi kuin on\nkoulupojalla, joka vain etsii tilaisuutta voidakseen kujeilla ja\nvälttää rangaistuksen.\n\nKuitenkin hän oli niin hauskan näköinen ja raikas, että oli vaikeata\nirroittaa hänestä katsettaan. Hänellä oli hieno, hiukan pysty nenä ja\nliikkuvat, alituisesti laajentuvat ja supistuvat sieraimet, hymykuopat\nposkissa ja kuoppa leuassa — iloisen mielenlaadun tunnusmerkki.\n\nNyt hän istui vakavana ja söi hyvällä halulla, mutta vilkuili kaiken\naikaa milloin Zaglobaan milloin Wolodyjowskiin; hän katseli heitä aivan\nlapsellisella uteliaisuudella, niinkuin heissä olisi ollut jotakin\nerikoista.\n\nWolodyjowski oli vaiti, sillä vaikka hän tunsi, että hänen olisi\npitänyt puhella neiti Drohojowskalle, niin hän ei tietänyt, miten\nalkaisi. Yleensäkään ei pikku ritari ollut taitava seurustelemaan\nneitosten kanssa, mutta tällä kertaa vielä lisäksi hänen mielensä oli\nmurheellinen, sillä nämä tytöt muistuttivat hänelle elävästi mieleen\nrakkaan vainajan.\n\nSensijaan Zagloba huvitti pöytämestarin rouvaa kertoen hänelle herra\nMichalin urotöistä ja omistaan. Kun illallinen oli puolivälissä, sattui\nhän kertomaan, miten he kerran ruhtinatar Kurcewiczównan ja Rzędzianin\nkanssa pakenivat kokonaista tataarilaissotajoukkoa ja kuinka he\nviimein, pelastaakseen ruhtinattaren ja pidättääkseen vääräuskoisia,\nkahteen mieheen hyökkäsivät tataarilaisjoukon kimppuun.\n\nNeiti Jeziorkowska lakkasi syömästä ja kuunteli tarkasti leuka käsien\nvarassa ja pudistellen tavan takaa hiustupsuaan, vilkuttaen silmiään,\nlyöden näppiään kiintoisimmissa kohdissa ja huudahdellen:\n\n— Ahaa! Ahaa! Entä sitten? Entä sitten? Mutta kun tultiin siihen\nkohtaan, miten Kuszlin rakuunat ilmestyivät yht'äkkiä apuun,\nhyökkäsivät tataarilaisten niskaan ja ajoivat heitä takaa puoli\npenikulmaa hakaten heitä, niin ei neiti Jeziorkowska voinut enää\nhillitä itseään, vaan löi kaikin voimin käsiään yhteen ja huudahti:\n\n— Siellä olisin tahtonut olla, jumaliste!\n\n— Baška! — huudahti pullakka rouva Makowiecka ääntäen selvin\nukrainalaisin korostuksin. Sinä olet tullut tänne sivistyneitten\nihmisten pariin ja senvuoksi sinun on jätettävä pois tuo tapasi sanoa\n\"jumaliste!\". Puuttuu vain, että sinä, Herra nähköön, huudahtaisit:\n\"Hitto vieköön!\"\n\nNeitonen alkoi nauraa raikasta naurua, joka helähteli kuin hopea, ja\niski yht'äkkiä käsillään polviinsa.\n\n— No niin! Hitto vieköön, täti kulta!\n\n— Herra Jumala! Korvani eivät kestä! Pyydä anteeksi koko seuralta! —\nhuudahti pöytämestarin rouva.\n\nSilloin Baška, tahtoen aloittaa anteeksipyyntönsä pöytämestarin\nrouvasta, hypähti paikaltaan, mutta singahdutti samalla pöydän alle\nveitsensä ja lusikkansa ja sukelsi samassa niitä ottamaan.\n\nPullea pöytämestarin rouva ei voinut enää pidättää nauruaan, mutta\nhänen nauramistapansa oli ihmeellinen, sillä hän alkoi ensin täristä ja\nnytkähdellä ja senjälkeen vienosti vikistä. Kaikki tulivat iloiselle\npäälle. Zagloba oli ihastuksissaan.\n\n— Katsokaa, hyvä herrasväki, millainen tyttö minulla on! — toisteli\npöytämestarin rouva täristen.\n\n— Kerrassaan ihastuttava, totisesti! — sanoi Zagloba.\n\nSamaan aikaan neiti Basia tuli esille pöydän alta; lusikan ja veitsen\nhän oli löytänyt, mutta oli kadottanut pääverkkonsa; hiustupsu oli\nkokonaisuudessaan valahtanut silmille. Hän ojentautui suoraksi,\nsieraimet liikahtivat ja hän lausui:\n\n— Ahaa! Te nauratte minun nolostumiselleni. Hyvä on!\n\n— Ei kukaan naura, — sanoi vakuuttavalla äänellä Zagloba. — Ei kukaan\nnaura! Ei kukaan naura! Olemme vain iloissamme siitä, että Jumala on\nteidän persoonanne kautta meitä riemastuttanut.\n\nIllallisen jälkeen mentiin vierashuoneeseen. Siellä neiti Drohojowska\nnäki seinällä luutun, otti sen alas ja alkoi näppäillä kieliä.\nWolodyjowski pyysi häntä laulamaan, jotakin, ja hän vastasi\nkoruttomasti ja hyväntahtoisesti:\n\n— Mielelläni, jos voin sillä karkoittaa surun sydämestänne...\n\n— Kiitos! — vastasi pieni ritari luoden häneen kiitollisen katseen.\n\nKohta kajahti laulu:\n\n    Ritari, kuule!\n    Älähän luule:\n    panssari vahingot estää!\n\n    Teräs ei auta!\n    Eikä voi rauta\n    Cupidon nuolia kestää!\n\n— En tiedä, miten kiittäisin teitä, — puhui Zagloba, joka istui\nkauempana pöytämestarin rouvan kanssa ja suuteli hänen käsiään,\n— siitä että olette itse tänne saapunut ja tuonut mukananne niin\nsieviä tyttöjä, että itse Sulottaret voisivat olla heidän piikoinaan.\nErikoisesti minua miellyttää tuo poikamainen viikari, sillä tuollainen\ntyllerö saa murheet karkoitetuksi paremmin kuin kärppä karkoittaa\nhiiret. Sillä mitä ovat murheet muuta kuin hiiriä, jotka nakertelevat\nsydämiimme kätkettyjä riemun jyviä? Nähkääs, entinen kuninkaamme\nJoannes Casimirus oli niin mieltynyt vertauksiini, ettei voinut olla\npäivääkään ilman näitä _comparationes_. Minun piti myös sepitellä\nhänelle sananlaskuja ja viisaita maksiimeja, joita hän käski aina\ntoistelemaan itselleen ennen yölevolle menoaan ja joitten mukaan hän\nohjasi politiikkaa. Mutta se on eri juttu. Olen varma siitä, että\nMichalimme lopulta unhottaa ikävän kolahduksensa näitten suloisten\nolentojen parissa. Te ette tiedäkään, että minä vasta viikko takaperin\nsain hänet vedetyksi pois kamaldolilaismunkkien luostarista, jossa hän\noli jo tekemäisillään munkkilupauksen. Mutta minä hommasin itseltään\npaavin lähettiläältä sellaisen kirjelmän, missä hän ilmoitti priorille,\nettä kaikista luostarin munkeista tehdään rakuunoita, jos ei sieltä\nheti päästetä pois herra Michalia. Mitäpä hän olisi siellä tehnyt!...\nJumalan kiitos! Jumalan kiitos!... Minä tunnen hänet! Jos ei tänään,\nniin huomenna heittää jompikumpi näistä häneen sellaisia kipinöitä,\nettä hänen sydämensä syttyy kuin taula.\n\nSamaan aikaan neiti Drohojowska jatkoi lauluaan:\n\n    Miehelle noista\n    minkäänmoista\n    ei ole turvan tuojaa!\n\n    Mitenkä silloin,\n    mistä ja milloin\n    neitonen hento saa suojaa?\n\n— Noita nuolia pelkäävät kassapäät niinkuin koira rasvaa, — kuiskasi\nZagloba pöytämestarin rouvalle. — Mutta tunnustakaapa, hyväntekijäni,\nettä teillä on ollut joitakin salaisia tarkoitusperiä tuodessanne tänne\nnämä kullanmurut. Mainioita tyttöjä! Varsinkin tuo poikaviikari, tuhat\ntulimmaista! Taitaapa Michalilla olla ovela sisar!\n\nRouva Makowiecka tekeytyi hyvin ovelan näköiseksi, mikä muuten ei\nollenkaan ollut sopusoinnussa hänen avomielisen, kunnianarvoisen\nolemuksensa kanssa.\n\n— Olen ajatellut minkä mitäkin, sillä yleensä me naiset olemme\nviekkaita. Mieheni tulee tänne vaalien aikana, mutta minä otin tytöt\nmukaani jo aikaisemmin, sillä tataarilaiset saattavat ilmestyä\nseudullemme. Jos tästä koituisi jotakin hyvää Michalille, niin olisin\nvalmis vaeltamaan jalkaisin jonkin ihmeitätekevän jumalankuvan luo.\n\n— Koituu, koituu! — sanoi Zagloba.\n\n— Molemmat tytöt ovat hyvistä kodeista ja molemmat ovat varakkaita,\nmikä myös merkitsee jotakin nykyisinä vaikeina aikoina...\n\n— Eipä tarvitse minulle sitä selittää. Michalin omaisuuden on sota\nniellyt, vaikka tiedän, että hänellä on jonkin verran saatavaa\nsuurilta herroilta. Usein saimme suuria saaliita, hyvä rouva, ja\nvaikka ne joutuivat hetmanin huostaan, niin osa niistä sentään\njaettiin \"sapeleittain\", kuten meillä on tapana sanoa sotilaskielellä.\nMichalin osalle tuli usein niin paljon, että jos hän olisi kaiken\nsen säilyttänyt, niin hänellä olisi nyt sievoinen omaisuus. Mutta\ntuollainen sotilas ei ajattele huomispäivää, vaan pitää tänään hauskaa.\nMichal olisi menettänyt kaikki iloisessa hummauksessa, jos en minä\nolisi häntä aina pitänyt aisoissa. Te sanoitte, että neidit ovat suurta\nsukua?\n\n— Drohojowskan suonissa virtailee senaattorin verta. Tosin eivät\nrajaseutujemme kastellaanit ole krakovalaisten veroisia, ja onpa heidän\njoukossaan sellaisiakin, joista varsinaisessa valtiossamme harva on\nmitään kuullut; mutta kun joku on kerran päässyt istumaan senaattorin\ntuoliin, niin hänen loistonsa ulottuu jälkeläisiinkin. Mutta kun\non kysymys esi-isistä, niin Jeziorkowska on vielä ylhäisempi kuin\nDrohojowska.\n\n— Vai niin! Minä itse polveudun eräästä massageettien kuninkaasta ja\nsentähden mielelläni kuuntelen selityksiä sukujohdosta.\n\n— Niin ylhäistä syntyperää ei Jeziorkowska ole, mutta jos\nhaluatte kuulla... sillä siellä meidän puolessa voidaan jokaisen\nsukulaisuussuhteet aivan sormin laskea... hänen sukulaisiaan ovat\nPotockit ja Jazlowieckit ja Laszczit. Nähkääs, asianlaita on niin...\n\nPöytämestarin rouva järjesteli hameensa poimut ja istuutui mukavammin\nvoidakseen aivan esteettömästi puhua mieliaineestaan. Hän levitti\ntoisen kätensä sormet ja valmistautui toisella laskemaan niiden avulla\nisoisät ja isoäidit. Sitten hän alkoi:\n\n— Herra Jakob Potockin tytär Elzbieta, joka oli hänen toisesta\nvaimostaan Jazlowieckasta, meni naimisiin herra Jan Smiotankon,\nPodolian lipunkantajan, kanssa...\n\n— Niin! — sanoi Zagloba.\n\n— Tästä avioliitosta syntyi herra Mikolaj Smiotanko, niinikään\npodolialainen lipunkantaja.\n\n— Hm! Kaunis nimi!\n\n— Tämä oli naimisissa ensimmäisen kerran Dorohostan... ei,\nRozyriskan... ei, Woroniczównan kanssa... Herranen aika, olen unohtanut!\n\n— Rauha hänen sielulleen, mikä lieneekin ollut nimensä! — sanoi Zagloba\ntotisena.\n\n— Toisen kerran hän meni naimisiin Laszczównan kanssa...\n\n— Niin arvelinkin! Mikä oli tämän avioliiton _effectus_?\n\n— Heidän poikansa kuolivat...\n\n— Ei mikään ilo ole pysyväinen tässä maailmassa...\n\n— Neljästä tyttärestä nuorin, Anna, meni naimisiin Jeziorkowskin\nkanssa, joka oli Rawiczin aatelissukua, komissaari Podolian\nrajankäynnissä ja myöhemmin, ellen erehdy, miekankantaja Podoliassa.\n\n— Niin oli, muistan sen! — sanoi Zagloba hyvin varmasti.\n\n— Siitä avioliitosta, nähkääs, syntyi Basia.\n\n— Näenpä vielä senkin, että hän tällä hetkellä tähtää Ketlingin\nmusketilla.\n\nSillä aikaa kuin Drohojowska ja pieni ritari olivat syventyneet\nkeskusteluun, tähtäili Basia aikansa kuluksi musketilla ikkunasta.\n\nRouva Makowiecka alkoi sen nähdessään täristä ja vikistä.\n\n— Ette voi kuvitella, kuinka paljon puuhaa minulla on tuosta tytöstä!\nHän on todellinen haidamakki!\n\n— Jos kaikki haidamakit olisivat tuollaisia, niin liittyisin heti\nheihin!\n\n— Mutta hän ei ajattelekaan muuta kuin aseita ja hevosia ja sotaa!\nKerran karkasi kotoa metsästysmatkalle, ampumaan sorsia haulikolla.\nTunkeutui jossakin paikassa kaislikkoon, katsoo: kaislat työntyvät\nerilleen ja mitä näkyykään!... Tataarilaisen pää, mies on hiipimässä\nkaislikon suojassa kylään... Joku toinen olisi siinä pelästynyt, vaan\ntämä ampua paukautti haulikollaan. Tataarilainen molskahti veteen!\nSiihen paikkaan oli saanut miehen kellahtamaan... ja millä?...\nSorsahauleilla...\n\nRouva Makowiecka alkoi taas täristä ja nauraa hihitti tataarilaisen\nseikkailulle. Sitten hän lisäsi:\n\n— Ja totta on, että hän pelasti tällä meidät kaikki, sillä kokonainen\ntataarilaisjoukko oli tulossa. Mutta hän palattuaan kotiin hälyytti\nkaikki, ja meidän oli koko joukon paettava metsään. Meillä on aina\nniin!...\n\nZagloban kasvot alkoivat loistaa suuresta innostuksesta, ja hän ihan\nsulki toisen silmänsäkin hetkiseksi. Sitten hän hypähti paikaltaan,\nriensi neidon luo, ja ennenkuin tämä ennätti huomatakaan, suuteli hänen\notsaansa.\n\n— Tämä vanhan soturin puolelta siitä tataarilaisesta kaislikossa! —\nlausui hän.\n\nNeitonen ravisti voimakkaasti vaaleata hiustupsuaan.\n\n— Mitä? Annoinpa hänelle hyvän kyydin! — huudahti hän raikkaalla\nlapsen äänellään, joka oli omituisessa ristiriidassa hänen sanojensa\nsisällyksen kanssa.\n\n— Voi armasta pikku haidamakkiani! — sanoi Zagloba liikutettuna.\n\n— Mitä on yksi turkkilainen! Te olette nujertanut niitä tuhansia ynnä\nruotsalaisia ja saksalaisia ja Rakoczyn unkarilaisia. Mitäpä minä olen\nteidän rinnallanne, sellaisten ritarien, joitten veroisia ei ole koko\nvaltakunnassamme! Kyllä minä asiat tiedän! Ohhoh!\n\n— Opetamme sinua käyttämään sapelia, kun olet niin rohkea. Minä olen jo\nhiukan kankea siihen, mutta Michal on mestari.\n\nTämä ehdotus sai neidon hypähtämään ilosta. Sitten hän suuteli Zagloban\nolkapäätä ja niiasi pikku ritarille sanoen:\n\n— Kiitän lupauksesta! Osaan jo hiukan.\n\nMutta Wolodyjowski oli syventynyt keskustelemaan Krzysia Drohojowskan\nkanssa ja vastasi hajamielisesti:\n\n— Mitä vain käskette!\n\nZagloba kasvot säteilevinä istahti taas pöytämestarin rouvan seuraan.\n\n— Armollinen rouva, — sanoi hän. — Minä tiedän hyvin, että turkkilaiset\nmakeiset ovat oivallisia, sillä olen asustanut vuosikausia Stambulissa,\nmutta tiedänpä senkin, että on myös paljon niitä, jotka noita herkkuja\nhaluavat. Kuinka on siis käsitettävä, ettei kenenkään mieli vielä ole\ntehnyt saada tuota suloista tyttöä herkukseen?\n\n— Herranen aika! Ei ole puuttunut kosijoita kummaltakaan. Baškaa\nnimitämme piloillamme kolmen miehen leskeksi, sillä kolme kelpo\nkavaljeeria hakkaili häntä samaan aikaan: herra Swiderski, herra\nKondracki ja herra Cwilichowski. Kaikki he olivat meidän seutumme\naatelia ja tilanomistajia, ja voinpa selittää teille tarkoin heidän\nsukulaissuhteensa.\n\nTämän sanottuaan pöytämestarin rouva levitti taas vasemman kätensä\nsormet ja valmistautui osoittelemaan oikean käden etusormella, mutta\nZagloba ennätti kysyä:\n\n— Miten heidän kävi?\n\n— Kaikki kolme kaatuivat sodassa; siksipä me nimitämmekin Baškaa\nleskeksi.\n\n— Hm! Entä miten hän kesti sen?\n\n— Nähkääs, meillä on semmoinen aivan jokapäiväinen ilmiö, ja harvoinpa\nkukaan kuolee miehuusiässä luonnollisen kuoleman. Meillä sanotaankin,\nettei aatelismiehen sovi kuolla muulla tavoin kuin taistelukentällä.\nMiten Baška sen kesti? Itkeä tillitti hiukan, raukka, enimmäkseen\ntallissa, sillä aina kun hänelle sattuu jotakin, niin hän menee heti\ntalliin. Menin kerran hänen jälkeensä ja kysyin: \"Ketä itket?\" Hän\nvastasi: \"Kaikkia kolmea!\" Siitä vastauksesta huomasin heti, ettei hän\nollut erikoisesti mieltynyt kehenkään heistä... luulenkin, että hän ei\nvielä tunne Jumalan tahtoa, ja siksi hänellä on pää täynnä kaikenlaista\nmuuta. Krzysia tuntee enemmän, mutta Baška ei vielä tunne mitään!...\n\n— Rupeaa kyllä tuntemaan! — sanoi Zagloba. — Armollinen rouva! Me\nymmärrämme sen paremmin! Rupeaa tuntemaan, rupeaa tuntemaan!...\n\n— Sellainen on kohtalomme! — vastasi pöytämestarin rouva.\n\n— Aivan niin! Olen täydelleen samaa mieltä! Keskustelun katkaisi\nnuorten lähestyminen. Pikku ritari käyttäytyi jo paljon rohkeammin\nneiti Krzysian seurassa, ja tämä, nähtävästi sydämen hyvyydestä,\nosoitti mielenkiintoa häntä ja hänen suruansa kohtaan niinkuin lääkäri\ntuntee mielenkiintoa sairasta kohtaan. Kenties juuri sentähden\nhän osoitti ritarille enemmän suosiota kuin heidän lyhytaikainen\ntuttavuutensa oikeastaan olisi sallinut. Mutta koska herra Michal oli\npöytämestarin rouvan veli ja neiti hänen miehensä sukulainen, niin tämä\nei ihmetyttänyt ketään. Baška sensijaan jäi ikäänkuin syrjään, ja vain\nZagloba osoitti hänelle jatkuvasti huomiotaan. Hänelle muuten näytti\nolevan verraten samantekevää, kiinnittikö kukaan häneen huomiotaan\nvai eikö. Ensin hän katseli ihmetellen kumpaakin ritaria, mutta yhtä\nihastuneesti hän katseli myös Ketlingin aseita, jotka riippuivat\nseinillä. Sitten hän alkoi hiljalleen haukotella, hänen silmänsä\nalkoivat yhä enemmän painua umpeen ja vihdoin hän sanoi:\n\n— Kunhan pääsen nukkumaan, niin herään vasta ylihuomenna...\n\nNäitten sanojen jälkeen kaikki erkanivatkin, sillä naiset olivat hyvin\nväsyneitä matkasta ja olivat odottaneet vain vuoteitten valmistamista.\n\nKun Zagloba oli jäänyt kahden Wolodyjowskin kanssa, alkoi hän ensin\nmerkitsevästi iskeä silmää ja rupesi sitten kevyesti töykkimään pikku\nritaria nyrkeillään.\n\n— Michal! No, mitä, Michal, heh? Sieviä kuin nauriit, vai? Jäätkö\nmunkiksi, mitä? Tuo Drohojowska on kuin maukas marja! Mutta tuo\nrusottavaihoinen nuori poikatyttö, uh! Mitä sanot siihen, Michal!\n\n— Mitäpä minä sanoisin! — vastasi pieni ritari.\n\n— Erikoisesti minua miellyttää tuo rasavilli. Sanonpa sinulle, että\nistuessani hänen vieressään illallispöydässä tunsin rupeavani hehkumaan\nkuin lämpöä hönkivän uunin ääressä.\n\n— Letukka se vielä on; tuo toinen on sentään vakiintuneempi.\n\n— Drohojowska on unkarilainen luumu, todellinen unkarilainen luumu!\nMutta tuo toinen on pähkinä!... Jumaliste, jos minulla olisi hampaat...\ntahdoin sanoa, että jos minulla olisi sellainen tytär, niin ainoastaan\nsinulle hänet antaisin. Manteli se on, manteli!\n\nWolodyjowski tuli yht'äkkiä murheelliseksi, sillä hän muisti ne\nnimitykset, joita Zagloba oli käyttänyt Anusia Borzobohatasta.\nIlmielävänä oli äkkiä hänen ajatuksissaan ja muistossaan tuon neidon\nvartalo, hänen pienet kasvonsa, hänen tummat palmikkonsa, hänen\niloisuutensa ja puhelunsa ja katseensa. Nämä kaksi tyttöä olivat\nnuorempia, mutta Anusia oli sata kertaa rakkaampi kuin kaikki\nnuoremmat...\n\nPieni ritari kätki kasvonsa käsiinsä, ja suru tuntui sitä\nkatkerammalta, kun se tuli noin äkkiarvaamatta.\n\nZagloba oli ihmeissään. Vähän aikaa hän katseli ääneti ja levottomana,\nmutta sanoi sitten:\n\n— Michal, mikä sinua vaivaa? Sano, Jumalan tähden!\n\nWolodyjowski lausui:\n\n— Niin paljon on heitä elossa, niin paljon elää maailmassa, ainoastaan\nminun karitsaistani ei enää ole olemassa, vain häntä minä en enää\nkoskaan saa nähdä!...\n\nSitten tuska salpasi hänen äänensä, hän painoi otsansa penkin\nselustinta vastaan, ja hänen yhteenpuserrettujen huultensa välistä\nkuului kuiskaus:\n\n— Jumala! Jumala! Jumala!...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNeiti Basia odotti hartaasti, että Wolodyjowski opettaisi häntä\nmiekkailemaan, eikä tämä pannut vastaan, sillä vaikka hän aina\nasettikin Drohojowskan etusijalle, niin kuitenkin hän muutaman päivän\nkuluttua alkoi pitää sangen paljon Baškastakin, ja vaikeatapa muuten\nolisi ollutkin olla pitämättä tästä tytöstä.\n\nEräänä aamuna sitten alkoi ensimmäinen oppitunti. Sen oli aiheuttanut\nlähinnä Baškan ylvästely ja hänen vakuuttelunsa, että hän osaa tämän\ntaidon jo melko hyvin eikä luule jäävänsä siinä alakynteen.\n\n— Minua ovat opettaneet vanhat sotamiehet, — sanoi hän, — joista meillä\nei ole puutetta, ja tiettyähän on, että meidän miekkailijamme ovat\nkaikkein parhaita... Hyh, on vielä kyseenalaista, eikö löydy teidän\nvertaisianne sieltä.\n\n— Mitä puhuttekaan! — huudahti Zagloba. — Meidän veroisiamme ei ole\nkoko maailmassa!\n\n— Tahtoisinpa osoittautua teidän veroiseksenne. En voi uskoa sitä\nolevani, mutta tahtoisin!\n\n— Jos olisi kysymys pistolilla ampumisesta, niin minäkin koettaisin, —\nsanoi nauraen rouva Makowiecka.\n\n— Hyväinen aika! Asuuko Latyczowskiessa yksinomaan amatsooneja! — sanoi\nZagloba.\n\nHän kääntyi Drohojowskan puoleen:\n\n— Mitäs asetta te taitavimmin käytätte?\n\n— En mitään, — vastasi Krzysia.\n\n— Ahaa, ei mitään! — huudahti Baška. Ja samassa hän alkoi laulaa\nmatkien Krzysiaa:\n\n    Ritari, kuule!\n    Älähän luule:\n    panssari vahingot estää!\n\n    Teräs ei auta!\n    Eikä voi rauta\n    Cupidon nuolia kestää!\n\n— Tätä asetta hän osaa parhaiten käyttää, olkaa huoletta! — lisäsi hän\nkääntyen Wolodyjowskin puoleen. — Siinä miekkailussa hän on varsin\ntaitava!\n\n— Alkakaa, neiti! — sanoi herra Michal peittääkseen hämmennystään.\n\n— Hyvä Jumala, jospa kävisi niinkuin ajattelen! — huudahti Basia\npunastuen ilosta.\n\nHän asettui heti asentoon, kevyt puolalainen sapeli oikeassa kädessä,\nvasen käsi selän takana, rinta eteenpäin työntyneenä, pää pystyssä ja\nsieraimet laajentuneina. Hän oli niin kaunis ja raikas että Zagloba\nkuiskasi pöytämestarin rouvalle:\n\n— Ei mikään viinipullo, vaikka sisältäisi sadan vuoden vanhaa\nunkarilaista, olisi minusta näin ilahduttava näky!\n\n— Huomatkaa, — sanoi Wolodyjowski, — että minä vain puolustaudun enkä\ntee ainoatakaan pistoa, kun taas te saatte hyökkäillä niin paljon kuin\nikinä haluatte.\n\n— Hyvä. Kun tahdotte minun lakkaavan, niin sanokaa.\n\n— Voisin sanomattakin lopettaa mieleni mukaan...\n\n— Millä tavoin?\n\n— Helpostihan saisin tällaiselta miekkailijalta lyödyksi sapelin\nkäsistä.\n\n— Saammehan nähdä!\n\n— Emme saa nähdä, sillä kohteliaisuudesta jätän sen tekemättä.\n\n— Ei tässä tarvita mitään kohteliaisuutta. Tehkää se, jos kykenette.\nTiedän, etten osaa niin paljon kuin te, mutta tätä en salli itselleni\ntehtävän.\n\n— Te siis annatte luvan?\n\n— Annan!\n\n— Maltahan mielesi, suloinen pikku heitukka! — sanoi Zagloba. — Hän on\ntehnyt sen suurimmillekin mestareille.\n\n— Saamme nähdä! — sanoi Basia toistamiseen.\n\n— Saamme nähdä! — sanoi Wolodyjowski, joka oli tullut hieman\nkärsimättömäksi tytön ylvästelystä.\n\nHe alkoivat.\n\nBasia hyökkäili kiivaasti, hypähdellen samalla kuin arovarsa.\n\nWolodyjowski sen sijaan seisoi paikallaan tehden tapansa mukaan pieniä\nliikkeitä sapelillaan ja kiinnittämättä juuri ollenkaan huomiota\nhyökkäykseen.\n\n— Tehän torjutte minua kuin karkoittelisitte itsepintaista kärpästä! —\nhuudahti Basia harmistuneena.\n\n— Minähän en ottele teidän kanssanne, vaan opetan teitä! — vastasi\npieni ritari. — Tämä on hyvä! Ei yhtään hullumpaa naisihmisen työksi!\nLiikuttakaa rauhallisemmin kättä!\n\n— Naisihmisen työksi? Tuossa on teille naisihmisestä! Tuossa! Tuossa!\n\nMutta herra Michal ei ollut millänsäkään, vaikka Basia käytti\nkaiken taitonsa. Alkoipa hän tahallaan keskustella Zagloban kanssa\nosoittaakseen, miten vähän hän välitti Basian hyökkäyksistä.\n\n— Menkää pois ikkunan edestä, sillä neiti on pimeän puolella, ja vaikka\nsapeli onkin suurempi kuin neula, niin neiti on sentään vähemmän\ntottunut käyttämään sapelia kuin neulaa.\n\nBasian sieraimet laajenivat entistä enemmän ja otsatupsu valahti\nkokonaisuudessaan hänen säkenöiville silmilleen.\n\n— Pidättekö minua mitättömänä? — kysyi hän kovasti läähättäen.\n\n— En henkilönä, Jumala varjelkoon!\n\n— En voi sietää herra Michalia!\n\n— Siinä on palkka opetuksesta! — vastasi pieni ritari.\n\nSitten hän kääntyi taas Zagloban puoleen:\n\n— Toden totta, lunta alkaa sataa.\n\n— Tuossa on lunta! Lunta! Lunta! — toisteli Baška ja hyökkäili.\n\n— Baška, jo riittää! Tuskin hengität enää! — pisti väliin pöytämestarin\nrouva.\n\n— No, neiti, pitäkää nyt lujasti sapelistanne, sillä lyön sen\nkädestänne!\n\n— Saammehan nähdä!\n\n— Noin!\n\nJa sapeli pyrähti lentoon kuin lintu Basian käsistä ja putosi kilahtaen\nuunin luo.\n\n— Se meni minulta itseltäni, vahingossa! Ette te sitä tehnyt! — huusi\nneitonen kyynelet silmissä, sieppasi silmänräpäyksessä sapelinsa ja\nhyökkäsi uudestaan.\n\n— Koettakaapa nyt...\n\n— Noin! — sanoi taas herra Michal. Ja sapeli oli taas uunin luona.\nSitten herra Michal sanoi:\n\n— Riittää tällä kertaa!\n\nPöytämestarin rouva alkoi täristä ja vikistä tavallista kovemmin.\nBasia seisoi keskellä huonetta hämillään, ällistyneenä, läähättäen,\npureskellen huuliaan ja pidätellen kyyneleitä, jotka väkisinkin\npyrkivät tulvahtamaan hänen silmistään; hän tiesi, että kaikki rupeavat\nnauramaan, jos hän purskahtaa itkuun, ja siksi hän tahtoi hillitä\nitsensä, mutta kun huomasi, ettei kykene siihen, niin hän riensi\nyht'äkkiä pois huoneesta.\n\n— Hyvä Jumala! — huudahti pöytämestarin rouva. — Varmaankin hän karkasi\ntalliin, mutta hän on niin palavissaan... voi vielä vilustua. Eiköhän\npitäne mennä hänen jälkeensä! Krzysia, älä mene!\n\nSen sanottuaan hän lähti, sieppasi eteisestä lämpimän viitan ja juoksi\ntalliin. Hänen jäljessään juoksi Zagloba, joka oli levoton pikku\nheitukkansa puolesta.\n\nDrohojowskakin aikoi juosta ulos, mutta pieni ritari tarttui hänen\nkäteensä.\n\n— Kuulittehan kiellon! En päästä irti tätä kättä, ennenkuin tulevat\ntakaisin.\n\nEikä hän päästänytkään. Tuo käsi oli pehmeä kuin atlas; herra\nMichalista tuntui, kuin jokin lämmin virtaus siirtyisi noista hienoista\nsormista häneen synnyttäen hänen olemukseensa harvinaisen miellyttävän\ntunteen; siksipä hän pitikin kiinni entistä lujemmin.\n\nKevyt punastus käväisi Krzysian tummilla kasvoilla.\n\n— Olen nähtävästi saaliiksi saatu vanki! — sanoi hän.\n\n— Jos onnistuisi saamaan tämmöisen vangin saaliiksi, niin ei voisi\nmitenkään kadehtia sulttaaniakaan, sillä sulttaanikin antaisi\nmielellään sellaisesta puolet valtakuntaansa.\n\n— Mutta te ette kai myisi minua pakanoille!\n\n— Aivan niinkuin en myisi sieluani paholaiselle! Silloin herra Michal\nhuomasi, että hetken innostus sai hänet menemään liian pitkälle, ja hän\noikaisi:\n\n— Aivan niinkuin en myisi sisartani! Ja Drohojowska sanoi arvokkaasti:\n\n— Sanoitte aivan paikalleen. Rakastan sisartanne kuin omaa sisarta ja\nsamoin olen oleva teidänkin sisarenne.\n\n— Kiitän sydämestäni, — sanoi herra Michal suudellen hänen kättään, —\nsillä olen suuresti lohdutuksen tarpeessa.\n\n— Tiedän, tiedän! — sanoi neitonen. — Minähän olen myös orpo.\n\nPieni kyynel vieri pitkin hänen poskeaan ja pysähtyi ylähuulen untuvaan.\n\nWolodyjowski katseli kyyneltä ja huulta, jonka yläpuolella oli kevyt\nvarjo, sekä lausui viimein:\n\n— Te olette hyvä kuin enkeli! Minun on jo helpompi olla!\n\nKrzysia hymyili suloisesti.\n\n— Suokoon Jumala!\n\n— Niin on asia, totisesti!\n\nPieni ritari tunsi, että jos hän saisi toistamiseen suudella neidon\nkätöstä, niin hänen olisi vielä parempi olla. Mutta samassa astui\nsisälle rouva Makowiecka.\n\n— Baška otti viitan, — sanoi hän, — mutta hän on niin nolo, ettei\ntahdo millään ehdolla tulla sisälle. Herra Zagloba juoksentelee hänen\njäljessään ympäri tallia.\n\nZagloba ei vain juoksennellut tallissa tavoitellen kiinni Baškaa ja\nkaiken aikaa häntä sanoin ja puhein maanitellen, vaan pakotti hänet\nlopulta juoksemaan sieltä ulos; hän toivoi saavansa tytön siten\npikemmin taivutetuksi palaamaan lämpimään huoneeseen.\n\nBasia pakeni häntä toistellen: \"Enpäs tule! Sama se, vaikka vilustun!\nEn tule! En tule!\" Viimein hän näki aivan talon luona pylvään, jossa\noli astuimet, ja sen takana tikapuut, hyppäsi niille kuin orava ja\nkiipesi katon räystäälle. Sinne hän istahti, kääntyi Zaglobaan päin ja\nhuusi puoleksi nauraen:\n\n— Hyvä on, minä tulen, jos kiipeätte tänne minua hakemaan!\n\n— Olenko minä sitten kissa, heitukkani, niin että kiipeilisin sinun\njäljessäsi katoilla? Niinkö palkitset minulle sen, että minä rakastan\nsinua.\n\n— Minäkin rakastan teitä, mutta katolta!\n\n— Ukko puhelee omiaan ja mummo omiaan! Tule heti alas!\n\n— En tule!\n\n— On totisesti naurettavaa, että panee nolostumisen noin sydämelleen!\nEi vain sinulle, närkästynyt pikku kärppä, vaan Kmicicille, jota\npidettiin verrattomana mestarina, on Wolodyjowski tehnyt saman\ntempun eikä leikillään, vaan kaksintaistelussa. Häntä eivät kaikkein\nkuuluisimmatkaan italialaiset, saksalaiset eivätkä ruotsalaiset\nmiekkailijat ole kyenneet vastustamaan kuin lyhyen hetken, mutta nyt\ntuommoinen pikku pörriäinen panee pahakseen vastoinkäymisen. Hyi,\nhäpeä! Tule alas! Vastahan opettelet!\n\n— Mutta minä en voi sietää herra Michalia!\n\n— Herra siunatkoon! Senkö tähden, että hän on _exquisitissimus_ siinä,\nmitä itse tahtoisit osata? Sitä suurempi syyhän sinulla olisi rakastaa\nhäntä!\n\nZagloba oli oikeassa. Basian ihailu pikku ritaria kohtaan oli hänen\nnoloudestaan huolimatta yhä kasvanut, mutta hän vastasi:\n\n— Rakastakoon Krzysia häntä!\n\n— Alas! Alas!\n\n— En tule!\n\n— Hyvä on, istu sitten siellä. Sanon vain, ettei neidin ole viisasta\nistua tikapuilla, koska maailma voi nähdä alhaaltapäin sangen\nhuvittavan näyn!\n\n— Se ei ole totta! — sanoi Basia ja järjesteli käsin hamettaan.\n\n— Minä olen vanha ukko, en kurkistele liikoja, mutta kutsun heti kaikki\ntänne ihailemaan.\n\n— Minä tulen alas! — huusi Basia. Äkkiä Zagloba käännähti taloon päin.\n\n— Herranen aika, joku tulee tänne! — sanoi hän.\n\nNurkan takaa tuli todellakin näkyviin nuori herra Nowowiejski, joka oli\nsaapunut ratsain, sitonut hevosensa sivuporttiin ja nyt kiersi taloa\ntullakseen sisälle pääovesta.\n\nNähtyään hänet tuli Basia kahdella harppauksella alas maahan, mutta\npahaksi onneksi se oli jo myöhäistä.\n\nHerra Nowowiejski oli nähnyt hänen harppailevan alas tikapuita ja jäi\nnyt seisomaan hämillään ja punehtuen kuin nuori neito. Basia seisoi\nhänen edessään samalla tavalla. Mutta yht'äkkiä hän huudahti:\n\n— Toinen nolaus!\n\nZagloba ilostui suuresti, vilkutti tervettä silmäänsä ja sanoi viimein:\n\n— Herra Nowowiejski, meidän Michalimme ystävä ja käskyläinen, ja tämä\non neiti Drabinowska...! [Sanaleikki. Drabina = tikapuut] hyi!...\ntarkoitukseni oli sanoa: Jeziorkowska!\n\nNowowiejski selvisi nopeasti hämmennyksestään, ja koska hän oli\nnopeaälyinen soturi, vaikka olikin nuori, niin hän kumarsi ja luoden\nsilmänsä suloiseen olentoon lausui:\n\n— Totisesti! Ruusut kukkivat lumessa Ketlingin puutarhassa!\n\nBasia niiasi ja mutisi itsekseen:\n\n— Ei kuitenkaan sinun nenääsi varten! Sitten hän sanoi hyvin\nkohteliaasti:\n\n— Pyydän astumaan sisään!\n\nHän lähti itse kulkemaan edellä, riensi nopeasti sisälle huoneeseen,\njossa herra Michal istui muun seuran kanssa, ja huudahti tarkoittaen\nherra Nowowiejskin punaista viittaa:\n\n— Punatulkku on lentänyt tänne!\n\nSitten hän istahti tuolille sekä pani kätensä ristiin ja suunsa\nsuppuun, niinkuin oli soveliasta vaatimattomalle ja hyvin kasvatetulle\nneidolle.\n\nHerra Michal esitteli nuoren ystävänsä sisarelleen ja Krzysia\nDrohojowskalle, ja nuori mies nähtyään toisenkin neidin, joka oli\nyhtä suloinen kuin edellinen, joskin toisella tavalla, hämmentyi\ntoistamiseen; hän salasi sen kuitenkin kumartamalla, ja saadakseen\nrohkeutta hän tavoitteli kädellään viiksiään, jotka kuitenkaan eivät\nvielä olleet kasvaneet.\n\nKierrettyään sormillaan ylähuulen seutua hän kääntyi Wolodyjowskin\npuoleen ja ilmoitti hänelle käyntinsä syyn. Herra suurhetmani tahtoi\nkiireimmiten tavata pikku ritaria. Nowowiejski aavisteli, että kyseessä\noli jokin sotatoimi, sillä hetmani oli äsken saanut muutamia kirjeitä,\nnimittäin herra Wilczkowskilta, herra Silnickiltä, eversti Piwolta ynnä\nmuilta Ukrainaan ja Podoliaan hajaantuneilta päälliköiltä, ja niissä\nilmoitettiin Krimin tapahtumista, jotka eivät suinkaan olleet suotuisia.\n\n— Kaani itse ja sulttaani Galga, joka teki kanssamme sopimuksen\nPodhajcessa, — jatkoi Nowowiejski, — haluavat noudattaa sopimuksia;\nmutta Budziak surisee jo kuin mehiläispesä, jonka mehiläiset\nparveilevat; bialogrodilaiset joukot niinikään ovat levottomia; nämä\neivät tahdo totella kaania eikä Galgaa...\n\n— Herra Sobieski on jo luottamuksellisesti kertonut minulle siitä ja\npyytänyt minulta neuvoa, — sanoi Zagloba. — Mitä siellä nyt puhutaan\nkeväästä?\n\n— Sanotaan, että heti, kun ruoho nousee maahan, varmasti tulevat myös\nne madot, jotka taas uudestaan pitää tallata kuoliaaksi, — vastasi\nNowowiejski.\n\nSen sanottuaan hän tuli hyvin tuiman näköiseksi ja alkoi kiertää\nviiksiään niin kovasti, että hänen ylähuulensa tuli ihan punaiseksi.\n\nBasia vilkaistuaan häneen huomasi sen heti, vetäytyi hiukan taemmaksi,\nettei herra Nowowiejski näkisi, ja alkoi samalla tavalla olla\nkiertelevinään viiksiään matkien nuorta soturia.\n\nPöytämestarin rouva loi heti häneen uhkaavan katseen, mutta alkoi\nsamalla täristä ja värähdellä pidättäessään naurua. Herra Michal\nniinikään puri huultaan, ja Drohojowska loi katseensa alas sillä\ntavoin, että hänen pitkät silmäripsensä loivat varjon hänen poskilleen.\n\n— Te olette, — sanoi Zagloba, — nuori mies, mutta kokenut sotilas.\n\n— Olen kahdenkolmatta ikäinen, mutta jo seitsemän vuotta olen palvellut\nisänmaata, sillä viisitoistiaana karkasin koulusta sotakentälle, —\nvastasi nuorukainen.\n\n— Ja hän tuntee aron ja osaa kulkea ruohikoita ja hyökätä\ntataarilaisten kimppuun kuin kanahaukka peltopyyn niskaan, — lisäsi\nWolodyjowski. — Hän on oivallinen retkeilijä! Häneltä ei tataarilainen\npääse piiloutumaan aroille!\n\nHerra Nowowiejski punastui tyytyväisyydestä, kun hän sai kiitosta noin\nkuuluisan miehen suusta neitojen läsnäollessa.\n\nHän ei ollut ainoastaan arojen haukka, vaan myös kaunis nuorukainen,\njonka tummat kasvot olivat ahavoituneet. Hänen kasvoissaan oli\nkorvasta nenään asti ulottuva arpi, joka sai nenän näyttämään toiselta\npuolen ohuemmalta kuin toiselta. Silmät olivat vilkkaat, ne olivat\ntottuneet katsomaan kauas, ja niitä varjostivat tuuheat, mustat\nkulmakarvat, jotka olivat kasvaneet yhteen nenän yläpuolella ja\nmuodostivat tataarilaisen jousen kaltaisen kaaren. Ajellulla päälaella\ntörrötti epäjärjestyksessä musta hiustöyhtö. Basiaa miellytti hänen\nsekä puheensa että muotonsa, mutta siitä huolimatta hän ei lakannut\nmatkimasta häntä.\n\n— Mieluisaa, — sanoi Zagloba, — on meidän vanhojen, sellaisten kuin\nminä, nähdä, että kasvaa meidän arvoisemme nuori sukupolvi.\n\n— Vielä se ei ole teidän arvoisenne! — vastasi Nowowiejski.\n\n— Minua miellyttää vaatimattomuuskin! Pian aletaan uskoa\nkomennettavaksenne pieniä joukko-osastojakin.\n\n— Kuinkas muuten! — huudahti herra Michal. — Hän on jo ollutkin\njohtajana ja omin päin lyönyt vihollisjoukkoja.\n\nNowowiejski alkoi kierrellä viiksiään niin kovasti, että oli vähältä\nrepäistä irti huulensa.\n\nMutta Basia ei kääntänyt hänestä pois katsettaan, nosti niinikään\nmolemmat kädet kasvojensa tasalle ja matki häntä kaikessa.\n\nÄlykäs soturi huomasi kuitenkin pian, että koko seuran katseet\nsuuntautuivat sivulle, sinne, missä jossakin määrin hänen takanaan\nistui se neiti, jonka hän oli nähnyt tikapuilla, ja hän arvasi heti,\nettä neitosella siellä oli joitakin häneen kohdistuvia kujeita.\n\nHän jatkoi puheluaan aivan kuin ei olisi huomannut mitään ja tavoitteli\nedelleen viiksiään, mutta sitten, kun hetki näytti sopivalta, hän\nyht'äkkiä käännähti niin nopeasti, että Basia ei ennättänyt kääntää\npois hänestä silmiään eikä laskea alas käsiään.\n\nBasia punastui kovin ja tietämättä, mitä tekisi, nousi tuoliltaan.\nKaikki nolostuivat hiukan, ja tuli hetkiseksi äänettömyys.\n\nYht'äkkiä Basia löi käsillään hameeseensa.\n\n— Kolmas nolaus! — huudahti hän hopeanheleällä äänellään.\n\n— Hyvä neiti! — sanoi Nowowiejski vilkkaasti. — Huomasin heti, että\nselkäni takana kujeillaan. Minä tunnustan, että kaipaan viiksiä, mutta\njos en ennätä niitä saada, niin se johtuu siitä, että kaadun isänmaan\npuolesta, ja siinä tapauksessa toivon, että pikemminkin annan teille\naihetta itkuun kuin nauruun.\n\nBasia seisoi katse alas luotuna, sillä soturin vilpittömät sanat saivat\nhänet vielä enemmän häpeämään.\n\n— Teidän pitää antaa hänelle anteeksi, — sanoi Zagloba. — Hän on\najattelematon, koska on vielä nuori, mutta hänellä on kultainen sydän!\n\nIkäänkuin vakuuttaakseen Zagloban puheen todeksi kuiskasi Basia heti\nhiljaa:\n\n— Pyydän anteeksi... sydämestäni... Nowowiejski tarttui samassa hänen\nkäteensä ja alkoi suudella sitä.\n\n— Jumalan tähden, älkää ottako sitä niin sydämellenne! Enhän minäkään\nole mikään raakalainen. Minunhan on pyydettävä anteeksi teiltä sitä,\nettä rohkenin häiritä iloanne. Me sotilaat teemme itsekin mielellämme\nkoiruutta. _Mea culpa!_ Vielä kerran suutelen näitä kätösiä, mutta jos\nminun on suudeltava niitä siihen asti kun annatte minulle anteeksi,\nniin — totisesti! — älkää antako anteeksi ainakaan ennen iltaa!\n\n— Oi, miten kohtelias kavaljeeri! Näetkö, Basia! — sanoi rouva\nMakowiecka.\n\n— Näen! — vastasi Basia.\n\n— Nyt ovatkin asiat jo hyvin! — huudahti Nowowiejski.\n\nSen sanottuaan hän suoristautui ja tavoitti tapansa mukaan innokkaasti\nviiksiään, mutta hillitsi samassa liikkeensä ja purskahti iloiseen\nnauruun; Basia alkoi heti myös nauraa ja muut seurasivat Basian\nesimerkkiä. Kaikki tulivat iloiselle tuulelle. Zagloba käski tuomaan\nerinäisiä pulloja Ketlingin viinikellarista, ja hauska oli heidän olla.\n\nHerra Nowowiejski löi tavan takaa kannuksiaan yhteen, pörrötteli\nsormillaan hiustöyhtöään ja katseli yhä tulisemmin Basiaa. Suuresti\ntämä häntä miellytti. Hän tuli tavattoman kaunopuheiseksikin, ja\nkoska hän ollen hetmanin läheisyydessä joutui paljon elämään isoisten\nmaailmassa, niin hänellä oli kyllä kerrottavaa.\n\nHän kertoi _convocationis_ valtiopäivistä, niiden päättäjäisistä ja\nsiitä, miten senaatissa uteliaitten kuuntelijain läsnäollessa kaikkien\nsuureksi riemuksi luhistui uuni. Viimein päivällisen jälkeen hän lähti,\nBasian kuva silmiensä edessä ja sydämessään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVielä samana päivänä pieni ritari ilmestyi hetmanin luo, joka käski\nheti päästämään hänet puheilleen ja sanoi hänelle:\n\n— Minun pitää lähettää Ruszczyc Krimiin pitämään silmällä, mitä\nsiellä on tekeillä, ja painostamaan kaania, että tämä pysyisi\nsopimuksissa. Tahdotko astua uudelleen sotapalvelukseen ja tulla\nhänen sijaansa päälliköksi? Sinä, Wilczkowski, Silnicki ja Piwo\nsaatte pitää silmällä Doroszia ja tataarilaisia, joihin ei koskaan\nvoi täydelleen luottaa. Wolodyjowski tuli murheelliseksi. Hän oli\nollut sotapalveluksessa elämänsä kukkeimmat vuodet. Vuosikymmeniin\nhän ei ollut saanut rauhallista hetkeä, oli elänyt tulessa, savussa,\nvaivoja kokien, unetta, nälässä, ilman kattoa päänsä päällä, ilman\nolkinippua, jolla olisi voinut maata. Jumala tiesi, mitä kaikkia veriä\nhänen sapelinsa olikaan saanut virtailemaan. Hän ei ollut asettunut\nvakinaisesti mihinkään eikä ollut mennyt naimisiin. Sata kertaa\nvähemmän ansioituneet elelivät jo syöden _panem bene merentium_, olivat\npäässeet kunniaan, virkoihin, hyvään asemaan. Hän oli ollut rikkaampi\naloittaessaan palveluksensa, kuin oli nyt. Ja kuitenkin tahdottiin\ntaas käyttää häntä niinkuin vanhaa luutaa. Hänen sielunsa oli rikki\nraadeltu; sitten olivat löytyneet suloiset ja ystävälliset kädet,\njotka olivat alkaneet sitoa hänen haavojaan, mutta silloin juuri hänen\nkäskettiin riistäytyä irti ja rientää valtakunnan karuille, kaukaisille\näärille, ollenkaan välittämättä siitä, että hänen sydämensä oli niin\nnäännyksissä. Jos ei olisi ollut noita riistäytymisiä ja virkatehtäviä,\nniin hän olisi voinut elää edes pari vuotta miellyttävästi Anusiansa\nkanssa.\n\nKun hän nyt ajatteli tätä kaikkea, niin valtasi hänet ääretön\nkatkeruus; mutta hänestä ei ollut ritarin arvon mukaista kieltäytyä\npalveluksesta tai muistuttaa palveluksistaan, ja hän vastasi lyhyesti:\n\n— Minä lähden.\n\nMutta hetmani itse sanoi:\n\n— Sinä et ole palveluksessa ja voit kieltäytyä. Itse sen parhaiten\ntiedät, jos mielesi ei kovin pala siihen.\n\nWolodyjowski vastasi:\n\n— Pianhan minä muutenkin kuolen!\n\nSobieski asteli vähän aikaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten\npienen ritarin kohdalle ja pani tuttavallisesti kätensä hänen olalleen.\n\n— Jos kyynelesi eivät vielä ole kuivuneet, niin aron tuuli ne kuivaa.\nPaljon olet sinä, soturi, kestänyt vaivaa elämäsi aikana, kestä sitä\nvielä! Ja jos joskus nousee mieleesi, että sinut on unohdettu, on\njätetty palkitsematta, ei ole annettu levähtää, ettet ole saanut\npalkaksesi herkkupaloja, vaan kuivaa leipää, et virka-asemia, vaan\nhaavoja, et lepoa, vaan vaivaa, niin pure vain hammasta ja sano:\n\"Sinulle, isänmaa!\" Muuta lohdutusta en voi sinulle antaa, mutta vaikka\nen olekaan profeetta, niin sen voin sinulle varmasti vakuuttaa, että\ntällä tavoin palvelemalla sinä ajat pitemmälle kuluneessa satulassasi\nkuin muut kuuden hevosen vetämissä vaunuissaan, ja sinulle avautuvat\nsellaiset portit, jotka heille pysyvät suljettuina.\n\n— Sinulle, isänmaa! — sanoi sydämessään Wolodyjowski samalla\nihmetellen, kuinka hetmani oli voinut niin nopeasti saada selville\nhänen salaiset ajatuksensa.\n\nSobieski istuutui vastapäätä häntä ja jatkoi:\n\n— En tahdo puhua sinulle niinkuin alaiselleni, vaan niinkuin ystävälle,\nvieläpä enemmänkin, niinkuin isä pojalleen! Jo niihin aikoihin, kun\nme olimme tulessa Podhajcen luona, ja sitä ennen Ukrainassa; kun\ntöin tuskin voimme kestää kamppailussa vihollisen ylivoimaa vastaan,\nmutta täällä, isänmaan sydämessä, turvassa selkämme takana ilkeät\nihmiset kalastelivat sameassa vedessä tavoitellen omaa etuaan, — tuli\nusein mieleeni ajatus, että tämän valtakunnan täytyy luhistua. Kovin\nsuuressa määrin täällä rehoittaa mielivalta järjestyksen asemesta,\nkovin on totuttu syrjäyttämään yhteishyvä yksityisten pyyteitten\ntieltä... Semmoista ei ole missään muualla niin suuressa määrin...\nNämä mietteet kalvoivat minua päivin kentällä ja öisin teltassani, ja\nminä ajattelin itsekseni: No niin, me olemme sotilaita, me menetämme\nhenkemme... hyvä!... se on meidän velvollisuutemme ja kohtalomme! Kunpa\nedes näkisimme haavoistamme vuotavan veren tuottavan pelastuksen.\nMutta ei! Sitäkään lohdutusta ei meille suotu. Oi, raskaita päiviä\nelin Podhajcen luona, vaikka näytin teille iloista muotoa, ettette\nluulisi minun epäilevän voittomahdollisuuksiamme taistelutantereella.\nEi ole miehiä, — ajattelin, — ei ole miehiä, jotka todella rakastavat\ntätä isänmaatamme! Ja minusta tuntui, kuin joku olisi tunkenut\npuukon rintaani. Mutta kerran... se oli viimeisenä päivänä, jolloin\nolimme leiriytyneet Podhajcen luo... kun lähetin teitä pari tuhatta\nhyökkäämään kuudenkolmatta tuhannen miehen vahvuisen tataarilaisjoukon\nkimppuun, te riensitte varmaan kuolemaan, ilmeisesti teurastettaviksi,\nniin mielellänne ja sellaisia ilohuutoja päästellen, kuin olisitte\nolleet menossa häihin, ja silloin nousi yht'äkkiä mieleeni ajatus:\n\"Ovatko nuo minun sotilaitani?\" Ja silmänräpäyksessä otti Jumala kiven\nsydämeltäni ja kaikki kirkastui katseelleni. Nuo — sanoin — uhraavat\nhenkensä puhtaasta rakkaudesta äitiin; he eivät mene vehkeilijäin\neivätkä petturien puolelle; heistä minä muodostan pyhän veljeskunnan,\nheistä muodostan koulun, jossa nuori polvi saa oppia. Heidän\nesimerkkinsä, heidän seuransa vaikuttaa; heidän kauttaan tämä onneton\nkansa uudesti syntyy, luopuu itsekkyydestä, unohtaa omavaltaisuuden,\nsiitä tulee kuin leijona, joka tuntee äärettömän voiman jäsenissään ja\nhämmästyttää maailman! Sellaisen veljeskunnan teen sotureistani!\n\nSobieski lämpeni itsekin, nosti pystyyn päänsä, joka oli kuin\nroomalaisen keisarin pää, ojensi kätensä ja huusi:\n\n— Herra! Älä kirjoita seiniimme: \"Mene, Tekel, Ufarsin\", vaan salli\nminun saada uudesti syntymään isänmaani!\n\nTuli hetken hiljaisuus.\n\nPieni ritari istui pää alas painettuna ja tunsi väristyksen kulkevan\nkoko ruumiinsa läpi.\n\nHetmani käveli jonkun aikaa nopein askelin huoneessa ja pysähtyi sitten\npikku ritarin eteen.\n\n— Tarvitaan esikuvia, — sanoi hän, — joka päivä esikuvia sellaisia,\njoihin huomio kiintyy. Wolodyjowski! Olen laskenut sinut ensimmäisten\njoukossa kuuluvaksi veljeskuntaamme. Haluatko kuulua siihen?...\n\nPieni ritari nousi ja syleili hetmanin polvia.\n\n— Niin! — huusi hän liikutetulla äänellä. — Niin! Kuultuani, että minun\non taas lähdettävä, ajattelin kärsiväni vääryyttä ja että minulle on\ntärkeämpi oma murheeni, mutta nyt huomaan tehneeni syntiä... ja... ja\nkadun sellaista ajatusta enkä voi puhua, koska minua hävettää...\n\nHetmani painoi ääneti hänet rintaansa vastaan.\n\n— Meitä on vain kourallinen, — sanoi hän, — mutta muut seuraavat\nesimerkkiä.\n\n— Milloin minun on lähdettävä? — tiedusti pieni ritari. — Voisin mennä\nvaikka Krimiin asti, sillä olen siellä ollutkin.\n\n— Ei, — sanoi hetmani. — Krimiin lähetän Ruszczycin. Hänellä on siellä\nsukulaisia ja samannimisiäkin kuin hän sekä myös sellaisia serkkuja,\njotka ovat lapsina joutuneet tataarilaisten valtaan, tataarilaistuneet\nja kohonneet arvoasemiin pakanain keskuudessa. Näistä on hänellä\nkaikessa apua. Sinua taas tarvitaan taistelukentällä, sillä eipä ole\nketään sinun veroistasi, kun ollaan tekemisissä tataarilaisten kanssa.\n\n— Milloin minun on lähdettävä? — kysyi pieni ritari uudelleen.\n\n— Viimeistään kahden viikon kuluttua. Minun on vielä puhuttava herra\nvaltiokanslerin ja herra rahavarainvartijan kanssa, valmistettava\nkirjeitä Ruszczycille ja annettava hänelle ohjeet. Ole joka tapauksessa\nvalmiina, sillä koetan toimia nopeasti.\n\n— Jo huomenna olen valmis!\n\n— Jumala palkitkoon intosi, mutta niin pian ei tarvita. Et myöskään\njoudu poistumaan pitkäksi aikaa, sillä tarvitsen sinua vaalin aikana\nVarsovassa, jos vain olot ovat rauhalliset. Oletko kuullut ehdokkaista?\nMitä puhutaan aateliston keskuudessa?\n\n— Olen vasta äskettäin ilmestynyt maailmaan luostarista, eikä siellä\najatella maallisia asioita. Tiedän vain sen, mitä herra Zagloba on\nminulle sanonut.\n\n— Aivan niin. Voin saada häneltä tietoja. Ihmeen tunnettu hän on\naateliston keskuudessa. Entä kenelle sinä aiot antaa äänesi?\n\n— En tiedä vielä itsekään, mutta ajattelen, että tarvitsemme sotaisan\nkuninkaan.\n\n— Juuri niin! Niin, niin! Minullakin on mielessä sellainen, jonka\nnimi jo saa naapurit hätkähtämään. Tarvitsemme sotaisan kuninkaan,\nsellaisen kuin oli Stefan Batory. No, näkemiin, soturi!... Tarvitsemme\nsotaisan kuninkaan!... Toistele sitä kaikille!... Voi hyvin!... Jumala\npalkitkoon alttiutesi...\n\nHerra Michal sanoi jäähyväiset ja lähti.\n\nMatkalla hän ajatteli. Hän oli iloissaan siitä, että hänellä oli\nvielä käytettävänään viikko tai kaksi, sillä hänestä oli mieluisaa se\nystävyys ja lohdutus, joka tuli hänen osakseen Krzysia Drohojowskan\npuolelta. Ilomielin hän ajatteli sitäkin, että palaa takaisin vaalin\najaksi, ja yleensä hän kotiin tullessaan oli hyvällä mielellä. Arotkin\nviehättivät häntä ja tietämättään hän ikävöi niille. Hän oli tottunut\ntuohon äärettömään avaruuteen, jossa ratsumies tuntee olevansa pikemmin\nlintu kuin ihminen.\n\n— Niin, minä lähden, — puhui hän itsekseen, — noille rajattomille\nlakeuksille, leiripaikoille ja haudoille, elämään uudelleen entistä\nelämää, retkeilemään sotamiesten kanssa, vartioimaan rajoja kuin kurki,\ntemmeltämään keväällä ruohikossa, niin, minä lähden, lähden!\n\nHän antoi hevosensa nelistää, sillä hän ikävöi jo vinhaa vauhtia ja\ntuulen vihellystä korvissaan. Oli kirkas, kuiva pakkaspäivä. Kova\nlumi peitti jo maan ja narisi vankan ratsun jalkojen alla. Lumitierat\nsingahtelivat voimakkaasti sen kavioitten heitteleminä. Wolodyjowski\nkiiti niin huimasti eteenpäin, että hänen renkinsä, jolla oli huonompi\nhevonen, jäi kauas jälkeen.\n\nAurinko oli laskemassa; taivas ruskotti heitellen lumikentälle\nsinipunervaa kajastusta. Rusottavalle taivaalle olivat ilmestyneet\nensimmäiset vilkkuvat tähdet ja kuu oli noussut hopeaisen sirpin\nmuotoisena. Tie oli autio, silloin tällöin vain ritari saavutti jonkin\najopelin ja kiiti edelleen. Viimein hän nähdessään jonkin matkan päässä\nKetlingin talon pysähdytti ratsunsa, jotta renki saavuttaisi hänet.\n\nYht'äkkiä hän näki vastaansa tulevan solakan haamun.\n\nSe oli Krzysia Drohojowska.\n\nTunnettuaan hänet herra Michal hyppäsi heti hevosen selästä jättäen\nratsun palvelijansa huostaan ja riensi neidon luo hieman hämmästyneenä,\nmutta vielä enemmän ilostuneena siitä, että sai nähdä hänet.\n\n— Sotamiehet sanovat, — lausui hän, — että taivaan ruskottaessa voi\nkohdata monenlaisia yliluonnollisia olentoja, jotka ovat toisinaan\npaha, toisinaan hyvä enne; mutta minulle ei mikään voi olla parempaa\nkuin teidän tapaamisenne.\n\n— Herra Nowowiejski on tullut, — vastasi Krzysia, — pitää hauskaa\nBasian ja pöytämestarin rouvan kanssa, mutta minä tulin ulos\nvartavasten teitä vastaan, sillä olin levoton siitä, mitä sanottavaa\nherra hetmanilla oli teille.\n\nNäitten sanojen vilpittömyys liikutti tavattomasti pikku ritarin\nsydäntä.\n\n— Oletteko todellakin niin huolestunut puolestani? — kysyi hän\nkohottaen häneen katseensa.\n\n— Olen! — vastasi Krzysia hiljaisella äänellä. Wolodyjowski ei\nkääntänyt hänestä katsettaan, sillä ei koskaan vielä tämä neito ollut\nnäyttänyt hänestä näin kauniilta. Päässä oli neidolla atlaslakki,\nja valkoiset joutsenen untuvat reunustivat hänen pieniä kalpeahkoja\nkasvojaan, joille kuutamon välke lankesi saattaen kauneina piirtymään\nnäkyviin jalomuotoiset kulmakarvat, alas luodut silmät, pitkät\nsilmäripset ja ylähuulen tuskin huomattavan untuvapeitteen. Noissa\nkasvoissa oli rauhallisuutta ja suurta hyvyyttä.\n\nHerra Michal tunsi sillä hetkellä, että ne olivat rakkaan ystävän\nkasvot.\n\nHän lausui:\n\n— Jos ei jäljessämme olisi tulossa renkipoika, niin lankeaisin tähän\nlumelle polvilleni eteenne kiitollisuudesta.\n\nKrzysia vastasi:\n\n— Älkää puhuko sellaista, sillä en ole sen arvoinen, mutta palkinnoksi\nsanokaa minulle, että jäätte luoksemme ja että saan edelleenkin\nlohduttaa teitä.\n\n— En jää! — vastasi Wolodyjowski. Krzysia pysähtyi yht'äkkiä:\n\n— Se on mahdotonta!\n\n— Tavalliset soturin velvollisuudet! Menen Ukrainaan, Villeille\nAroille...\n\n— Tavalliset velvollisuudet?... — toisti Krzysia. Hän vaikeni ja lähti\nkiireesti astumaan kotia kohti. Herra Michal tepasteli hänen rinnallaan\nhieman hämillään. Hän tunsi jonkinmoista raskasmielisyyttä ja\ntypertymistä. Teki mieli jotakin sanoa, teki mieli aloittaa keskustelu\nuudelleen, — mutta hän ei saanut sitä toimeen. Ja kuitenkin hänestä\ntuntui, että hänellä oli sanottavana Krzysialle tuhansia asioita ja\nettä juuri nyt oli puhuttava, niin kauan kuin he ovat kahden eikä\nkukaan häiritse heitä.\n\n— Kunhan vain pääsisi alkuun, — ajatteli hän, — niin jatko seuraisi\nitsestään...\n\nHän kysyi yht'äkkiä:\n\n— Onko siitä kauan, kun herra Nowowiejski tuli?\n\n— Ei ole, — vastasi Drohojowska.\n\nJa taas keskustelu katkesi.\n\n— Ei niin päin! — ajatteli Wolodyjowski. — Jos aloitan näin, niin en\nikinä saa mitään sanotuksi. Huomaan, että suru on vienyt viimeisenkin\nälyni.\n\nJa jonkin aikaa hän asteli ääneti; vain hänen viiksensä liikkuivat\nentistä enemmän.\n\nViimein aivan talon luona hän pysähtyi ja lausui:\n\n— Nähkääs, jos minä olen niin monta vuotta ollut ottamatta osaani\nonnesta voidakseni palvella isänmaatani, niin miten voisin nyt olla\nlykkäämättä lohdutusta tuonnemmaksi?\n\nWolodyjowskista tuntui, että näin selvän todistelun täytyi heti saada\nKrzysia ymmärtämään, mutta tämä sanoi hetken kuluttua surullisesti ja\nlempeästi:\n\n— Kuta paremmin opin teitä tuntemaan, sitä enemmän pidän teitä arvossa\nja kunnioitan...\n\nSen sanottuaan hän meni sisälle. Talon eteiseen asti kuuluivat Basian\nhuudahtelut: \"Alla! Alla!\" Kun he tulivat vierashuoneeseen, he näkivät\nhuoneen keskellä herra Nowowiejskin side silmillä etukenossa ja kädet\nojennettuina tavoittelevan kiinni Basiaa, joka piilottautui nurkkiin\nja \"Alla!\"-huudoin kuulutteli olinpaikkaansa. Pöytämestarin rouva\nkeskusteli ikkunan luona Zagloban kanssa.\n\nKrzysian ja ritarin tulo keskeytti ilonpidon. Nowowiejski tempasi\nliinan silmiltään ja juoksi tervehtimään. Samaan joukkoon riensivät\npöytämestarin rouva, Zagloba ja hengästynyt Basia.\n\n— Mitä kuuluu? Mitä kuuluu? Mitä hetmani sanoi? — kyselivät he kilvan.\n\n— Sisareni! — vastasi Wolodyjowski. — Jos tahdot lähettää kirjeen\nmiehellesi, niin sinulla on siihen tilaisuus, sillä minä menen\nUkrainaan!...\n\n— Joko sinua lähetellään! Herra Jumala, älä sinä anna sälyttää päällesi\nsellaista äläkä lähde! — huudahti rouva Makowiecka surullisena. — Eikö\nsinulle suoda hetkeksikään rauhaa!\n\n— Onko sinulle todellakin määrätty tehtävä? — kysyi Zagloba synkästi.\n— Pöytämestarin rouva on oikeassa, kun sanoo, että sinua heilutellaan\nkuin varstaa vain.\n\n— Ruszczyc menee Krimiin, ja minä saan komennettavakseni hänen\njoukkonsa, sillä kuten herra Nowowiejski jo on huomauttanut, ovat tiet\nkeväällä varmasti mustanaan tataarilaisia.\n\n— Meidänkö yksin on vartioitava tätä valtiota vihollisilta niinkuin\nkoira vahtii taloa! — huudahti Zagloba. — Toiset eivät tiedä, kummasta\npäästä musketti laukaistaan, mutta me sensijaan emme saa milloinkaan\nlepoa!\n\n— Ole vaiti! Ei siitä kannata puhua! — vastasi Wolodyjowski. — Virka\non virka! Lupasin hetmanille, että lähden, ja aivan samantekevää on,\ntapahtuuko se aikaisemmin vaiko myöhemmin...\n\nWolodyjowski pani sormensa otsalleen ja toisti saman todistelun, jonka\njo aikaisemmin oli esittänyt Krzysialle:\n\n— Nähkääs, jos minä olen niin monta vuotta ollut ottamatta osaani\nonnesta voidakseni palvella valtiotamme, niin miten voisin olla\nkieltäytymättä siitä ilosta, jota tunnen teidän parissanne?\n\nSiihen ei kukaan vastannut mitään; ainoastaan Basia tuli nyrpeän\nnäköiseksi, venytti suunsa pitkäksi kuin hemmoiteltu lapsi ja sanoi:\n\n— Sääli Michal-herraa! Wolodyjowski purskahti iloiseen nauruun.\n\n— Olkoon onneksi, neiti! Eilenhän vasta sanoitte, että ette voi sietää\nminua enempää kuin villiä tataarilaista!\n\n— Mitä, kuin tataarilaista! Mitään sellaista en ollenkaan ole sanonut.\nTe hommailette siellä tataarilaisten kimpussa, mutta meillä täällä on\nikävä!\n\n— Rauhoittukaa, poikanen (suokaa anteeksi. neiti, että käytän teistä\ntätä nimitystä, mutta se sopii teille erinomaisesti)! Herra hetmani\nlupasi minulle, että siitä tulee lyhytaikainen komennus. Viikon tai\nparin kuluttua lähden matkaan, mutta viimeistään vaalin aikana minun\non oltava Varsovassa. Itse hetmani tahtoo sitä, ja niin käykin, vaikka\nRuszczyc ei toukokuuhun mennessä palaisikaan Krimistä.\n\n— Oi, se on oivallista!\n\n— Lähden kai minäkin herra everstin mukana, lähden varmastikin, — sanoi\nNowowiejski luoden pikaisen silmäyksen Basiaan.\n\nTämä sanoi siihen:\n\n— On siellä teidän kaltaisianne paljonkin! Ihanaa on sotilaan palvella\nsellaisen päällikön johdolla. Menkää, menkää! Herra Michalistakin on\nsilloin hauskempaa.\n\nNuorukainen vain huokasi ja silitti leveällä kämmenellään\nhiustöyhtöään. Viimein hän levitti kätensä niinkuin oli tehnyt\nsokkosilla ollessaan ja sanoi:\n\n— Mutta sitä ennen otan kiinni neiti Barbaran, otan totisesti!\n\n— Alla! Alla! — alkoi Basia huudella ja väisteli. Samassa Drohojowska\ntuli Wolodyjowskin luo kasvot loistavina ja täynnä tyyntä riemua.\n\n— Paha, paha te olette minulle, herra Michal; Basiaa kohtaan olette\nparempi kuin minulle!\n\n— Minäkö paha? Ja Basiaa kohtaan parempi? — kysyi ritari ihmeissään.\n\n— Basialle te sanoitte palaavanne vaalin ajaksi. Jos minä olisin\ntietänyt sen, niin ei mieltäni niin suuresti olisi pahoittanut lähtönne.\n\n— Kultas... — huudahti herra Michal. Mutta samassa hän hillitsi itsensä\nja sanoi:\n\n— Armas ystäväni! Sanoin teille niin vähän sen vuoksi, että pääni oli\npyörällä!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHerra Michal alkoi valmistautua vähitellen matkaan, mutta antoi\nedelleen opetusta Basialle, josta oli alkanut pitää yhä enemmän, ja\nteki kävelymatkoja kahden kesken Krzysia Drohojowskan kanssa etsien\nhänen seurassaan lohdutusta. Näyttipä hän sitä löytävänkin, sillä hänen\nmielensä tuli päivä päivältä iloisemmaksi ja ottipa hän toisinaan\niltaisin osaa Basian ja Nowowiejskin huvitteluihin.\n\nTuosta nuoresta ritarista tuli jokapäiväinen vieras Ketlingin\ntaloon. Hän saapui jo aamulla tai puolenpäivän aikaan ja istuskeli\niltaan asti, ja koska kaikki pitivät hänestä, niin hänet otettiin\nilomielin vastaan, niin että varsin pian alettiin pitää häntä perheen\njäsenenä. Hän saatteli neitejä Varsovaan, toimitteli heidän asioitaan\nmuotikauppiailla ja oli iltaisin innokkaasti sokkosilla vakuutellen\nyhä, että hänen on ennen lähtöään lopullisesti saatava kiinni Basia.\n\nMutta Basia livahti aina pakoon, vaikka Zagloba sanoi hänelle:\n\n— Kiinni teidät lopulta kuitenkin saa jos ei tämä niin joku toinen.\n\nMutta alkoi olla yhä selvempää, että juuri tämä nuori mies tahtoi saada\nkiinni Basian. Täytyipä \"pikku heitukankin\" huomata se, ja toisinaan\nhän olikin niin ajatuksissaan, että otsatöyhtö valahti kokonaan\nsilmille.\n\nZagloballa oli kuitenkin omat syynsä, joiden tähden hän ei oikein\npitänyt tästä tavoittelusta. Eräänä iltana koko seurueen erottua hän\nkoputti pikku ritarin huoneen oveen.\n\n— Minusta on kovin ikävä, että meidän on erottava, — sanoi hän. — Siksi\ntulin vielä katsomaan sinua. Jumala tietää, milloin taas tapaamme!\n\n— Vaalin ajaksi tulen aivan varmasti, — vastasi herra Michal syleillen\nhäntä, — ja sanonpa teille miksi: hetmani tahtoo, että täällä olisi\nsiihen aikaan mahdollisimman paljon sellaista väkeä, josta aatelisto\npitää, päästäkseen näiden avulla valitsijamieheksi. Ja kun minun\nnimelläni, Jumalan kiitos, on melkoisen hyvä kaiku aatelisveljiemme\npiirissä, niin hän haalii aivan varmasti minut tänne. Hän toivoo tukea\nmyös teiltä.\n\n— Hee! Isolla rysällä hän minua pyydystelee, mutta minusta näyttää,\nettä vaikka olenkin paksunläntä, niin jostakin verkon silmästä sentään\nluikahdan pois. En minä rupea äänestämään ranskalaista.\n\n— Miksi niin?\n\n— Koska se olisi _absolutum dominium_.\n\n— Conden on vannottava pitävänsä paeta kuten jokaisen muunkin, ja hän\non suuri sotapäällikkö, sotatoimissa mainetta saavuttanut.\n\n— Meidän ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea päälliköitä Ranskasta.\nSobieski itsekin on varmasti Conden veroinen. Huomaa, Michal, että\nranskalaiset aivan samoin kuin ruotsalaisetkin käyttävät sukkia ja\nsamoin myös eivät pidä valaansa. Carolus Gustavus oli valmis vannomaan\nmillä hetkellä tahansa. Heille se on yhtä helppoa kuin pähkinän\npureskeleminen. Mitä merkitsevät sopimukset, jos ei ole ensinkään\nrehellisyyttä!\n\n— Mutta valtakuntaamme on suojeltava! Jospa ruhtinas Jeremi\nWiśniowiecki olisi elossa! _Unanimitate_ valitsisimme hänet kuninkaaksi.\n\n— Elossa on hänen poikansa, samaa verta!\n\n— Mutta hän on toista maata! Ihan säälittää häntä katsellessa, sillä\nhän näyttää pikemmin talonpoikaisnulikalta kuin niin jaloa sukua\nolevalta ruhtinaalta. Kun edes olisi toisenlaiset ajat! Mutta nyt on\nensi sijassa pidettävä silmällä isänmaan hyvää. Samaa sanoo teille\nSkrzetuskikin. Mitä ikinä herra hetmani tekee, sitä teen minäkin, sillä\nhänen vilpittömään isänmaanrakkauteensa luotan niinkuin evankeliumiin.\n\n— Niin, onpa aika ajatella sitä. Paha juttu on, että nyt lähdet pois.\n\n— Entä mitä te teette?\n\n— Palaan Skrzetuskien luo. Toisinaan siellä hölmöt tuskastuttavat\nminua, mutta minun on heitä ikävä, jos en ole heitä pitkiin aikoihin\nnähnyt.\n\n— Jos vaalin jälkeen tulee sota, niin Skrzetuskikin lähtee mukaan.\nHeh! Kukapa tietää, vaikka tekin vielä lähtisitte sotatantereelle.\nKenties vielä yhdessä käymme sotaa Ukrainassa. Miten paljon sielläpäin\nsaimmekaan kokea pahaa jos hyvääkin!\n\n— Se on totta, jumal' avita! Siellä ovat kuluneet parhaat vuotemme.\nTekisipä mieleni joskus nähdä uudelleen kaikki nuo paikat, jotka olivat\nmaineemme todistajina.\n\n— Tulkaa siis nyt mukaani. Teillä tulee olemaan hauskaa, ja viiden\nkuukauden kuluttua palaamme takaisin tänne Ketlingin luo. Silloin on\nhänkin täällä ja Skrzetuskit...\n\n— Ei, Michal, nyt se ei sovi minulle, mutta sen sijaan lupaan sinulle,\nettä jos menet naimisiin jonkun neidin kanssa, jolla on maatila\nUkrainassa, niin minä tulen sinne sinua opastamaan ja olen läsnä\nvihkiäisissänne...\n\nWolodyjowski tuli hiukan hämilleen, mutta vastasi heti:\n\n— Kuinka minulla olisi naimisiin meno mielessä! Paras todistus siitä on\nse, että olen menossa sotaväkeen.\n\n— Sepä minua kiusaakin, sillä ajattelin: jos ei toinen niin toinen.\nMichal, tottele Jumalan ääntä, ajattelehan, missä ja milloin löydät\nparemman tilaisuuden kuin sinulla on juuri tällä hetkellä. Muista,\nettä jälkeenpäin tulee vuosia, jolloin sanot itseksesi: jokaisella on\nvaimo, lapsia, mutta minä olen ypö yksin, törrötän kuin kuiva kanto.\nJa surumielisyys ja hirveä ikävä valtaa sinut. Kun olisit edes ollut\nnaimisissa tuon vainajan kanssa ja hän olisi jättänyt sinulle lapsia,\nniin en puhuisi mitään; silloin olisi sinulla jokin turva surun puuskia\nvastaan ja lohdutuksen toivo valmiina, mutta niinkuin asiasi nyt ovat,\nsaattaa tulla hetki, että turhaan etsit lähettyviltäsi ketään, joka\nsinusta välittää, ja kysyt itseltäsi: asunko minä vieraassa maassa?\n\nWolodyjowski oli vaiti ja mietti, mutta Zagloba alkoi taas puhua luoden\ntulisia silmäyksiä pienen ritarin kasvoihin:\n\n— Ajatuksissani ja sydämessäni olen valinnut sinulle ensi sijassa tuon\nrusoposkisen poikasen, sillä _primo_: hän ei ole tyttö, vaan kultaa,\nja _secundo_ niin sisukkaita sotureita, kuin te saisitte syntymään\nmaailmaan, tuskin vielä on ollutkaan maan päällä...\n\n— Se puhe on tuulta; muuten siellä jo Nowowiejski hakkailee häntä.\n\n— Sepä se, sepä se! Nyt hän vielä suostuisi sinuun, sillä hän on\nmielistynyt maineeseesi; mutta kun sinä menet pois ja Nowowiejski jää\ntänne, — ja minä tiedän, että se veijari jää, sillä eihän ole sota, —\nniin kuka tietää, miten käy.\n\n— Baška on tuulihattu! Ottakoon Nowowiejski hänet. Suon sen hänelle\nvilpittömästi, sillä hän on kelpo poika.\n\n— Michal! — sanoi Zagloba pannen kätensä ristiin. — Ajattele, millaisia\njälkeläisiä saisitte!\n\nSiihen vastasi pieni ritari sangen naiivisti:\n\n— Olen tuntenut kaksi Baloa, jotka olivat äidin puolelta Drohojowskeja,\nja ne olivat erinomaisia sotureita.\n\n— Ahaa! Sinne päin arvasin asian menevänkin! Siihenkö pyritkin? —\nhuudahti Zagloba.\n\nWolodyjowski joutui pahasti hämilleen. Vähän aikaa hän vain kierteli\nviiksiään koettaen sillä tavoin peittää hämminkiään. Viimein hän sanoi:\n\n— Mitä te puhutte! En minä mihinkään pyri, mutta kun muistin Basian,\njoka on todella rohkea kuin paras soturi, niin samalla tuli mieleeni\nmyös Krzysia, jossa naisellisemmat ominaisuudet ovat vallitsevia. Kun\non toisesta puhe, niin toinenkin tulee mieleen, sillä he ovat aina\nyhdessä.\n\n— Hyvä, hyvä! Jumala siunatkoon sinua ja Krzysiaa, vaikka minä\ntotisesti, jos olisin nuori mies, rakastuisin silmittömästi Basiaan.\nKun on sellainen vaimo, niin ei tarvitse sodan sattuessa jättää\nhäntä kotiin, vaan voi ottaa hänet sotakentälle mukaan ja pitää aina\nvierellään. Semmoinen kelpaa sinulle teltassakin; ja kun hänen aikansa\ntulee, vaikkapa taistelun kestäessäkin, niin hänpä ampua paukuttelee\npyssyllä vaikkapa yhdellä kädellä. Ja miten jalo, miten sievä hän\nonkaan! Voi, armas pikku heitukkani, eivät ole osanneet täällä antaa\narvoa sinulle, ja kiittämättömyys on tullut osaksesi, mutta jos minä\nolisin noin kuusikymmentä vuotta nuorempi, niin tietäisinpä, kuka olisi\nrouva Zagloba!\n\n— En minä väheksy Basiaa!\n\n— Ei ole siitä kysymys, ettet tunnustaisi hänen hyveitään, vaan siitä,\nettä sinun pitäisi tulla hänen miehekseen. Mutta sinä pidät Krzysiaa\nparempana.\n\n— Krzysia on ystäväni.\n\n— Ystäväsi, ei ystävättäresi? Senkö vuoksi ehkä, että hänellä on\nviikset? Sinun ystäväsi olen minä, ystäviäsi ovat Skrzetuski ja\nKetling. Sinä et tarvitse ystävää, vaan ystävättären. Sano se itsellesi\nselvästi äläkä heitä pölyä silmiin. Varo sinä, Michal, kassapäätä\nystävää, vaikka hänellä olisi viiksetkin, sillä joko sinä petät\nhänet tai hän pettää sinut. Piru on valpas ja tunkeutuu mielellään\ntuommoisten ystävysten väliin, josta on esimerkkinä Aatami ja Eeva; kun\nhe alkoivat ystävystyä, niin moinen ystävyys takerrutti Aatamille luun\nkurkkuun.\n\n— Älkää loukatko Krzysiaa, sillä sitä en ollenkaan siedä!\n\n— Jumala hänen hyveensä siunatkoon! Ei ole parempaa kuin pikku\nheitukkani on, mutta hyvä tyttöhän on toinenkin! En loukkaa häntä\nollenkaan, sanon sinulle vain sen, että kun sinä istut hänen\nvieressään, niin poskesi hehkuvat aivan kuin niitä olisi nipistelty\nja viiksesi liikkuvat ja tukkasi törröttää ja sinä pihahtelet ja\nkukertelet ja tipsuttelet kuin turturikyyhkynen, ja se kaikki on\nintohimoa. Puhu muille ystävyydestä äläkä minulle, vanhalle tahkolle!\n\n— Vanhapa olettekin, kun näette sellaista, mitä ei ole olemassakaan.\n\n— Kunpa olisin erehtynyt! Kunpa huomiosi kiintyisi pikku heitukkaani!\nMichal, hyvää yötä! Ota pikku heitukka, hän on vielä ihanampi! Ota\nheitukka, ota heitukka!...\n\nSen sanottuaan Zagloba nousi ja lähti. Herra Michal heittelehti\nvuoteellaan koko yön eikä voinut nukkua, sillä rauhattomat ajatukset\npyörivät kaiken yötä hänen päässään. Hän näki silmiensä edessä\nDrohojowskan kasvot, hänen silmänsä pitkine ripsineen ja huulet\nuntuvineen. Hetkiseksi hän torkahti, mutta näky ei kadonnut.\nHerätessään hän ajatteli Zagloban sanoja ja muisteli, kuinka harvoin\ntämä teräväpäinen mies erehtyi missään asiassa. Toisinaan väikkyi hänen\nedessään puolittain unessa ja puolittain hänen valveilla ollessaan\nBasian rusottavat kasvot ja tämä näky tyynnytti häntä; mutta Basian\nsijalle ilmestyi sitten uudelleen Krzysia. Kun ritari raukka kääntyi\nseinään päin, niin hän näki hänen silmänsä; kun hän kääntyi pimeään\nhuoneeseen päin, niin hän näki hänen silmänsä ja niissä jonkinmoisen\nraukeuden, jonkinmoisen rohkaisun. Toisinaan nuo silmät sulkeutuivat\naivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: \"Tapahtukoon sinun tahtosi!\" Herra\nMichal ihan nousi istumaan vuoteessaan ja siunasi itsensä.\n\nAamuyöstä uni kaikkosi kokonaan. Sensijaan tuli hänen olonsa raskaaksi,\nepämiellyttäväksi. Häntä hävetti, ja hän alkoi ankarasti moittia\nitseään siitä, ettei hän nähnyt edessään rakastettua vainajaa ja ettei\ntämä täyttänyt hänen silmiään, sydäntään ja sieluaan, vaan toinen,\nelossa oleva. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt syntiä Anusian\nmuistoa vastaan. Häntä värisytti, ja hypähtäen vuoteesta hän alkoi,\nvaikka vielä oli pimeä, lukea aamurukouksia.\n\nLuettuaan ne hän pani sormen otsalleen ja sanoi: — Täytyy lähteä\nmatkaan mahdollisimman pian ja tehdä heti paikalla loppu näistä\nystävyyssuhteista, sillä Zagloba saattaa olla oikeassa...\n\nTämän jälkeen hän saapui jo iloisempana ja rauhallisempana aamiaiselle.\nAamiaisen jälkeen hän miekkaili Basian kanssa ja huomasi, varmaankin\nensimmäisen kerran, että tämä oli ihmeen kaunis, kun hänen sieraimensa\nlaajenivat ja rinta aaltoili. Krzysiaa hän koetti välttää. Huomattuaan\nsen Krzysia seurasi hänen jäljessään silmät suurina ihmetyksestä. Mutta\nherra Michal väitteli hänen katsettaankin. Se raateli hänen sydäntään,\nmutta hän pysyi lujana.\n\nPäivällisen jälkeen hän meni Basian kanssa aittaan, jossa Ketlingillä\noli toinen asevarasto. Hän näytti Basialle eri aseita ja selitteli\nniiden käyttöä. Sitten he ampuivat maaliin astrahanilaisilla jousilla.\nTyttö oli onnellinen tästä huvista ja villiintyi niin tavattomasti,\nettä pöytämestarin rouvan oli pakko hillitä häntä.\n\nNäin kului päivä, toinen. Kolmantena Wolodyjowski ja Zagloba lähtivät\nVarsovaan Danilowiczin palatsiin saamaan jotakin tietoa lähtöajasta.\nIllalla herra Michal ilmoitti neidoille, että viikon kuluttua hän\nvarmasti lähtee.\n\nHän koetti sanoa sen huolettomasti ja iloisesti. Krzysiaan hän ei\nkatsahtanutkaan.\n\nNeiti tuli levottomaksi ja koetti kysellä häneltä erinäisiä asioita.\nHän vastasi kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta pysytteli enemmän\nBasian seurassa. Zagloba arveli tämän johtuvan hänen neuvoistaan\nja hykerteli käsiään. Mutta kun häneltä yleensä ei mikään jäänyt\nhuomaamatta, niin hän huomasi myös Krzysian surun.\n\n— Pahoillaan on, ilmeisesti pahoillaan, — ajatteli hän itsekseen.\n— No, ei tee mitään! Semmoinen on naisen luonto. Mutta Michal on\nkääntynyt oikealle tielle, pikemmin kuin luulinkaan. Oiva nuori\nmies hän on, mutta huikentelevainen hän on ollut lemmen asioissa ja\nhuikentelevaiseksi hän jää!\n\nMutta Zagloba oli todella hyväsydäminen mies, ja siksi hänen tuli sääli\nKrzysiaa.\n\n— _Directe_ en sano hänelle mitään, — ajatteli hän itsekseen, — mutta\njokin lohdutus minun on hänelle keksittävä.\n\nIllallisen jälkeen hän käyttäen hyväkseen niitä oikeuksia, jotka\nhänelle antoi hänen ikänsä ja hänen harmaat hapsensa, meni Krzysian luo\nja alkoi silittää hänen silkinhienoja mustia hiuksiaan. Krzysia istui\nhiljaa kohottaen häneen lempeät silmänsä ja hieman ihmetellen moista\ntunteellisuutta, mutta kiitollisena.\n\nIllalla Wolodyjowskin makuuhuoneen ovella Zagloba töytäsi pikku ritaria\nkylkeen.\n\n— No, mitä? — sanoi hän. — Pikku heitukka on verraton!\n\n— Herttainen olento! — vastasi Wolodyjowski. — Yksinään hän saa aikaan\nenemmän melua huoneissa kuin neljä sotamiestä. Hän on todellinen\nrumpali.\n\n— Rumpali? Suokoon Jumala hänen pian lyövän sinun rumpuasi!\n\n— Hyvää yötä!\n\n— Hyvää yötä! Ihmeellisiä olentoja nuo hienohelmat! Kun hieman\nlähestyit Baškaa, niin näitkö, että Krzysia oli harmissaan?...\n\n— En nähnyt! — vastasi pieni ritari.\n\n— Oli kuin joku olisi lyönyt jalat hänen altaan!\n\n— Hyvää yötä! — toisti Wolodyjowski ja meni nopeasti huoneeseensa.\n\nPitäessään pientä ritaria huikentelevaisena Zagloba oli hieman väärässä\nja muutenkin hän oli menetellyt lyhytnäköisesti, kun oli puhunut tälle\nKrzysian pahastumisesta, sillä se kuohutti niin Wolodyjowskia, että\nhenki takertui kurkkuun.\n\n— Näin minä palkitsen hänen hyväntahtoisuutensa, sen, että hän on\nsisaren tavoin lohduttanut minua surussani, — ajatteli hän. — Pyh!\nMitä pahaa minä sitten olen tehnyt hänelle? — sanoi hän itsekseen\nhetken kuluttua. — Mitäkö olen tehnyt? laiminlyönyt häntä kolmen\npäivän aikana, mikä oli epäkohteliastakin! Kohtelin yliolkaisesti\nsuloista tyttöä, armasta olentoa! Siitä, että hän tahtoi parantaa\nhaavojani, osoitin hänelle kiittämättömyyttä... Jospa osaisin —\najatteli hän edelleen — hillitä vaarallista ystävyyttä ja samalla\nolla syrjäyttämättä häntä! Mutta nähtävästi älyni ei riitä tämmöiseen\npolitiikkaan...\n\nJa herra Michal oli vihoissaan itselleen samalla kuin suuri sääli\ntäytti hänen rintansa.\n\nTahtomattaankin hän alkoi ajatella Krzysiaa rakastettuna ja vääryyttä\nkärsineenä olentona. Katkeruus omaa itseä kohtaan kasvoi hänessä hetki\nhetkeltä.\n\n— Raakalainen minä olen, raakalainen! — toisteli hän.\n\nJa Krzysian tieltä työntyi Basia kokonaan syrjään hänen ajatuksissaan.\n\n— Ottakoon kuka tahansa tuon heiskaleen, tuon tuulimyllyn, tuon\ntouhottajan! — puhui hän itsekseen. — Nowowiejski tai piru,\nsamantekevää minulle!\n\nHän oli kiukuissaan Basialle eikä kertaakaan tullut ajatelleeksi,\nettä hän tällä vihallaan teki enemmän vääryyttä Basialle kuin\nteeskennellyllä välinpitämättömyydellään Krzysialle.\n\nKrzysia oli naisellisella vaistollaan tajunnut heti, että herra\nMichalissa oli tapahtumassa jokin muutos. Hänestä oli raskasta ja\nikävää, että pieni ritari koetti välttää häntä, mutta samalla hän\nymmärsi, että jotakin täytyi heidän välillään tapahtua ja ettei heidän\nystävyyssuhteensa enää jatkuisi entisen kaltaisena, vaan joko entistä\nvoimakkaampana tai sitten ei ollenkaan.\n\nHänet valtasi levottomuus, joka yhä kasvoi, kun hän ajatteli, että\nherra Michal pian lähtee pois. Krzysian sydämessä ei vielä ollut\nrakkautta. Vielä ei neito tuntenut sellaista. Sensijaan hänen\nsydämessään ja veressään oli suuri taipumus rakkauteen.\n\nMahdollista on myös, että hän tunsi jo jonkinlaista pään huimausta.\nWolodyjowskilla oli valtakunnan parhaan soturin maine. Kaikki ritarit\ntoistelivat hänen kunniaansa ja nimeänsä. Sisar ylisteli pilviin asti\nhänen kunnollisuuttaan; hän oli miellyttävä ja onneton, ja kaiken\nlisäksi oli nuori neito asuessaan hänen kanssaan saman katon alla\ntottunut näkemään häntä.\n\nKrzysialla oli luonteessaan se ominaisuus, että hän tahtoi olla\nrakastettu. Kun siis herra Michal oli viime päivinä alkanut kohdella\nhäntä välinpitämättömästi, niin hänen itserakkautensa kärsi siitä\nkovin. Mutta koska hän oli luonnostaan hyväsydäminen, niin hän päätti,\nettei näyttäisi ritarille vihaisuuttaan eikä kärsimättömyyttään, vaan\nvoittaisi hänet hyvyydellään.\n\nSe kävi hänelle sitäkin helpommaksi, kun herra Michal seuraavana\npäivänä oli katuvan näköinen eikä ollenkaan vältellyt Krzysian\nkatsetta, vaan katsoi hänen silmiinsä aivan kuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Eilen laiminlöin teitä, mutta nyt pyydän sitä anteeksi.\"\n\nJa niin paljon puhuva oli hänen katseensa, että sen vaikutuksesta veri\ntulvahti neidon kasvoihin ja levottomuus tuli entistä voimakkaammaksi,\naivan kuin neito olisi aavistanut, että hyvin pian tapahtuu jotain\ntärkeätä. Ja niin tapahtuikin. Päivällisen jälkeen pöytämestarin rouva\nlähti Basian kanssa Basian sukulaisen, Lembergin aatelismarsalkan\nrouvan luo, joka asui Varsovassa. Krzysia taas väitti tahallaan\npäätänsä kivistävän, sillä hänet oli vallannut uteliaisuus: hän tahtoi\nnähdä, mitä herra Michal ja hän sanovat toisilleen, kun jäävät kahden.\n\nZagloba ei myöskään lähtenyt naisten mukana, mutta sensijaan hänellä\noli tapana nukkua päivällisen jälkeen pari tuntia, koska semmoinen\nvarjeli raskasmielisyydeltä ja antoi hänelle illaksi lisää älykkyyttä\nja hyvää tuulta; hetkisen pakistuaan hän alkoikin laittautua levolle\nmenemään. Krzysian sydän alkoi pamppailla yhä kovemmin.\n\nMutta mikä pettymys odottikaan häntä! Herra Michal nousi silloin kuin\nZaglobakin ja poistui yhdessä tämän kanssa.\n\n— Tulee kohta, — ajatteli Krzysia.\n\nHän otti ompelukehyksensä ja alkoi ommella kullalla kirjailtua yläosaa\nhattuun, jonka aikoi lahjoittaa herra Michalille matkalle.\n\nTavan takaa hän kohotti katseensa ja suuntasi sen danzigilaiseen\nkelloon, joka seisoi Ketlingin salin nurkassa tikittäen arvokkaasti.\n\nMutta meni tunti ja toinen eikä herra Michalia näkynyt.\n\nNeito laski ompeluksen syliinsä, pani kätensä ristiin sen yli ja sanoi\npuoliääneen:\n\n— Hän pelkää, mutta ennenkuin hän ennättää rohkaista mielensä,\nsaattavat toiset tulla emmekä saa mitään sanotuksi toisillemme. Tai\nherra Zagloba herää...\n\nHänestä tuntui tällä hetkellä siltä, että heidän oli todellakin\npuhuttava jostakin tärkeästä asiasta, joka voi lykkäytyä tuonnemmaksi\nWolodyjowskin viivyttelyn tähden.\n\nViimein kuitenkin tämän askelet kuuluivat viereisestä huoneesta.\n\n— Hän epäröi, — sanoi neito ja alkoi taas uutterasti ommella.\n\nWolodyjowski empi todellakin, käveli huoneessa eikä uskaltanut astua\nsisälle. Aurinko alkoi jo muuttua punaiseksi ja oli laskemaisillaan.\n\n— Herra Michal! — huudahti Krzysia äkkiä. Herra Michal tuli sisälle ja\ntapasi hänet ompelemassa.\n\n— Kutsuitteko minua?\n\n— Tahdoin tietää, ettei täällä ole kukaan vieras liikkumassa... Olen\ntässä ollut yksin pari tuntia...\n\nWolodyjowski siirsi tuolin lähemmäksi ja istuutui aivan sen reunalle.\n\nKului pitkä aika; Wolodyjowski oli vaiti, siirteli hiukan jalkojaan\nkoettaen saada työnnetyksi ne kauemmas tuolin alle ja liikutti\nviiksiään. Krzysia lakkasi ompelemasta ja katsoi häneen. Heidän\nkatseensa kohtasivat toisensa, sitten kumpikin äkkiä loi silmänsä\nalas...\n\nKun Wolodyjowski taas nosti silmänsä, lankesivat Krzysian kasvoille\nauringon viimeiset säteet, ja niiden valossa hän oli ihana. Hänen\naaltoileva tukkansa kimalteli kuin kulta.\n\n— Te lähdette parin päivän kuluttua? — sanoi hän niin hiljaa, että\nherra Michal tuskin kuuli.\n\n— Muuta mahdollisuutta ei ole!\n\nJa taas syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Krzysia alkoi puhua:\n\n— Olen ajatellut viime päivinä, että olette vihainen minulle...\n\n— Hyväinen aika! — huudahti Wolodyjowski. — Minä olisin kelvoton\nkatsomaan teitä, jos sitä olisin, mutta niin ei asia ole.\n\n— Vaan miten? — kysyi Krzysia nostaen häneen katseensa.\n\n— Tahdon puhua vilpittömästi, sillä olen sitä mieltä, että vilpittömyys\non aina parempi kuin teeskentely... Mutta... mutta en kykene sanomaan,\nmiten paljon lohdutusta olette tuonut sydämeeni ja miten suurta\nkiitollisuutta olen tuntenut!\n\n— Jospa aina olisi näin! — vastasi Krzysia pannen kätensä yhteen\nompelukehyksen päälle.\n\nHerra Michal vastasi hyvin surullisena:\n\n— Jospa! Jospa olisi... Mutta herra Zagloba sanoi minulle... (puhun\nteille kuin olisin ripittäytymässä) herra Zagloba sanoi, että ystävyys\nkassapäitten kanssa on vaarallinen asia, sillä aivan varmaan, niinkuin\ntuli voi kyteä tuhan alla, saattaa hehkuva intohimo piillä tuommoisen\nystävyyden alla. Ajattelin, että Zagloba saattaa olla oikeassa ja\n— suokaa anteeksi yksinkertaiselle soturille — joku toinen olisi\nesiintynyt taitavammin, mutta minä... vaikka sydämeni vuotaa verta\nsen tähden, että olen kohdellut teitä viime päivinä tylysti... enkä\njaksaisi elää...\n\nTämän sanottuaan herra Michal alkoi liikuttaa viiksiään niin vinhasti,\nettei kukaan tee sillä tavoin. Krzysia painoi päänsä alas ja hetken\nkuluttua vieri kaksi kyyneltä pitkin hänen poskiaan.\n\n— Jos teidän olonne tulee rauhallisemmaksi sen kautta, että en enää\nnäytä olevani sisaren tavoin kiintynyt teihin, niin salaan tuon\nkiintymyksen...\n\nJa toiset kyynelet ja kolmannetkin ilmestyivät hänen poskilleen.\n\nMutta tätä näkyä ei herra Michalin sydän enää kestänyt; hän syöksähti\nKrzysian luo ja tarttui hänen käsiinsä. Ompelukehys lennähti Krzysian\nsylistä keskelle huonetta, mutta ritari ei välittänyt siitä, vaan\npainoi huuliaan noita lämpöisiä, pehmeitä, sametinhienoja käsiä vasten\nja toisteli:\n\n— Älkää itkekö! Jumalan tähden, älkää itkekö!\n\nHän ei lakannut suutelemasta noita käsiä, ja kun Krzysia, kuten surun\nvallassa olevat ihmiset usein, tekevät, pani kätensä päänsä päälle,\nsuuteli hän niitä edelleen; hän suuteli sitä tulisemmin, kun Krzysian\ntukan ja otsan lämpö huumasi hänet ja sai kuin viini hänen päänsä\npyörälle.\n\nHän ei tietänyt itsekään, miten ja milloin hänen huulensa koskettivat\nneidon otsaa yltyen suutelemaan sitä yhä tulisemmin; sitten hän\nsuuteli itkettyneitä silmiä ja koko maailma alkoi pyöriä hänen\nomissa silmissään; sitten hän tunsi koskettavansa huulillaan neidon\nuntuvanpehmoista huulta; heidän huulensa yhtyivät ja painautuivat\npitkäksi aikaa ja voimakkaasti toisiaan vastaan. Hiljaisuus vallitsi\nhuoneessa, vain kello tikutti arvokkaasti.\n\nYht'äkkiä kuului eteisestä Basian jalkojen kopina ja hänen lapsellinen\näänensä toisteli:\n\n— Pakkanen! Pakkanen! Pakkanen!\n\nWolodyjowski hypähti pois Krzysian luota kuin pelästynyt ilves saalinsa\nkimpusta. Samassa lensi huutaen sisään Basia ja toisteli yhtämittaa:\n\n— Pakkanen! Pakkanen! Pakkanen!\n\nHän kompastui keskellä huonetta olevaan ompelukehykseen. Heti hän\npysähtyi ja katseli kummastuneena milloin kehystä, milloin Krzysiaa,\nmilloin pientä ritaria ja sanoi:\n\n— Mitä tämä on? Oletteko te huvitelleet heittelemällä pallona,\nompelukehystä?...\n\n— Missä täti on? — kysyi Drohojowska koettaen saada aaltoilevasta\nrinnastaan tyynen ja luonnollisen äänen.\n\n— Täti kömpii hiljalleen reestä, — vastasi Basia niinikään muuttuneella\näänellä.\n\nJa hänen liikkuvat sieraimensa laajenivat muutamia kertoja. Hän\nkatsahti vielä kerran Krzysiaan ja Wolodyjowskiin, joka oli ottanut\nompelukehyksen lattialta, ja poistui sitten yht'äkkiä huoneesta.\n\nMutta samalla hetkellä tuli sisälle pöytämestarin rouva; myös Zagloba\noli tullut ylhäältä ja nyt alettiin puhella Bembergin aatelismarsalkan\nrouvasta.\n\n— En tietänytkään, että hän on herra Nowowiejskin kummi, — sanoi\npöytämestarin rouva. — Tämä on mahtanut tunnustaa hänelle jotakin\ntunteistaan, sillä kovin hän ahdisteli Basiaa hänellä.\n\n— Entä mitäs Basia? — kysyi Zagloba.\n\n— Hyh, tietäähän Basian! Viis hän välitti! Hän vastasi aatelismarsalkan\nrouvalle: \"Hänellä ei ole viiksiä ja minulla ei ole älyä, mene tiedä\nkumpi meistä ensin omansa löytää.\"\n\n— Tiedän, että hänellä kyllä aina on sanat suussa, mutta kukapa hänet\noikein tietää ja hänen todelliset ajatuksensa arvaa. Naisellista\nviekkautta!\n\n— Basialla on se kielessä mikä mielessä. Olenhan muuten jo sanonut\nteille, ettei hän vielä tunne naimahalua; toisin on Krzysian laita!\n\n— Täti! — huudahti Krzysia.\n\nKeskustelun keskeytti palvelija, joka ilmoitti, että illallinen oli\npöydässä. Kaikki lähtivät ruokasaliin. Vain Basia ei ollut läsnä.\n\n— Missä neiti on? — kysyi pöytämestarin rouva palvelijalta.\n\n— Neiti on tallissa. Minä sanoin hänelle, että illallinen on valmis,\nmutta neiti sanoi \"hyvä\" ja meni talliin.\n\n— Kunhan hänelle ei olisi tapahtunut mitään ikävää! Hän oli niin\niloinen! — sanoi rouva Makowiecka kääntyen Zagloban puoleen.\n\nPieni ritari, jonka omatunto ei ollut aivan rauhallinen, sanoi:\n\n— Juoksen hakemaan hänet!\n\nJa hän juoksi. Hän löysi Basian aivan tallin oven takana istumassa\nheinäkasalla. Neito oli niin ajatuksissaan, ettei ollenkaan huomannut\nhänen tuloaan.\n\n— Neiti Barbara! — sanoi pieni ritari nojautuen hänen ylitseen.\n\nBasia vavahti kuin unesta heräten ja loi häneen silmänsä, joissa\nWolodyjowski näki suureksi hämmästyksekseen kaksi isoa kyyneltä, jotka\nkimmelsivät kuin helmet.\n\n— Jumalan tähden! Mikä teitä vaivaa? Itkettekö?\n\n— Ei sinne päinkään! — huudahti Basia hypähtäen pystyyn. — Ei sinne\npäinkään! Tämä johtuu pakkasesta!\n\nJa hän rupesi nauramaan iloisesti, vaikka hänen naurunsa tuntui hieman\nteennäiseltä.\n\nSitten hän kääntääkseen huomion pois itsestään osoitti pilttuuta, jossa\noli hetmanin Wolodyjowskille lahjoittama ratsu, ja sanoi vilkkaasti:\n\n— Te sanoitte, ettei tuon hevosen luo voi mennä? Katsotaanpa!\n\nJa ennenkuin Wolodyjowski ennätti estää, hyppäsi hän pilttuuseen. Villi\nratsu nousi heti takajaloilleen, tömisteli ja luimisti korviaan.\n\n— Herran tähden! Se voi tappaa teidät! — huudahti Wolodyjowski ja\nhyppäsi hänen jälkeensä.\n\nMutta Basia oli jo alkanut taputella koko kämmenellään ratsun kaulaa ja\ntoisteli:\n\n— Tappakoon! Tappakoon! Tappakoon!... Mutta hevonen käänsi häneen päin\nhöyryävät sieraimensa ja hirnui hiljaa, iloissaan hyväilystä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKaikki Wolodyjowskin levottomat yöt olivat olleet vain kuin\nleikkiä siihen yöhön verrattuna, jonka hän vietti tuon Krzysian\nkanssa sattuneen tapauksen jälkeen. Hän tunsi pettäneensä vainajan\nmuiston, joka oli hänelle rakas; oli pettänyt toisen, elossa\nolevan, luottamuksen, väärin käyttänyt ystävyyttä, saanut syntymään\nvelvoittavia suhteita, käyttäytynyt kuin tunnoton ihminen. Muut\nsotilaat eivät olisi olleet millänsäkään yhdestä tuollaisesta\nsuutelosta, olisivatpa sitä muistellessaan vielä ylpeillen kierrelleet\nviiksiään; mutta Wolodyjowski oli varsinkin Anusian kuolemasta lähtien\nherkkätuntoinen, niinkuin on jokainen, jolla on sairas sielu ja\nraadeltu sydän. Mitä hänen siis nyt oli tehtävä? Kuinka oli meneteltävä?\n\nOli enää vain muutamia päiviä hänen lähtöönsä, ja tuo lähtö saattoi\nkatkaista ja lopettaa kaikki. Mutta kävikö päinsä lähteä sanomatta\nsanaakaan Krzysialle ja jättää hänet kuin jättäisi minkä hyvänsä\nsisäkön, jolta on varastanut suudelman? Pienen ritarin miehekäs sydän\nvavahti, kun hän vain ajattelikin sellaista. Mutta tämmöiselläkin\nlevottomuuden hetkellä, kuin hän nyt eli, oli Krzysian muisto hänestä\nsuloinen ja tuon suudelman muisteleminen sai mieluisan väristyksen\nkulkemaan läpi hänen ruumiinsa.\n\nHän tunsi tämän johdosta raivostuvansa itseensä, mutta ei kuitenkaan\nvoinut vapautua suloisesta ja mieluisasta tunteesta. Koko syyn hän otti\nomakseen.\n\n— Minä johdatin Krzysian siihen, — toisteli hän itsekseen katkerasti ja\nmurheellisena, — minä hänet siihen johdatin ja senvuoksi minun ei sovi\nlähteä puhumatta mitään.\n\nMutta mitä oli sanottava? Kosittavako ja lähdettävä Krzysian sulhasena?\n\nSilloin ilmestyi ritarin eteen Anusia Borzobohatan haamu valkeissa\nvaatteissa ja itsekin valkeana, vahankarvaisena, semmoisena kuin hän\noli ollut ruumisarkussa.\n\n— Vai niin, — puhui tämä haamu, — sinä suret ja kaipaat minua.\nTahdoit ensin tulla munkiksi, itkeä minua koko elämäsi ajan, ja nyt\notat toisen, ennenkuin minun sieluni on ennättänyt lentää taivaan\nportillekaan. Oi, odota, kunnes ensin joudun taivaaseen ja lakkaan\nkatsomasta tämän maan päälle...\n\nJa ritarista tuntui, kuin hän olisi rikkonut valan, jonka hän oli\nvannonut tälle kirkastetulle sielulle, jonka muistoa hänen oli\nkunnioitettava ja säilytettävä pyhänä. Hän tunsi ääretöntä surua ja\nhäpeää ja halveksi itseään. Hän olisi tahtonut kuolla.\n\n— Anusia! — toisteli hän polvillaan ollen. — Kuolemaani saakka minä\nitken sinua, mutta mitä minun on nyt tehtävä?\n\nValkea haamu ei vastannut mitään, vaan alkoi haihtua kuin kevyt usva,\nja sen sijaan ilmestyivät ritarin eteen hänen mielikuvituksessaan\nKrzysian silmät ja hänen untuvapeitteiset huulensa ja niiden mukana\nne kiusaukset, joilta ritariparka koetti suojella itseään kuin\ntataarilaisten nuolilta.\n\nNäin horjui ritarin sydän kahtaalle, epävarmana, loukattuna,\ntuskaisana. Väliin tuli hänelle mieleen ajatus, että menisi kertomaan\nkaikki Zagloballe ja pyytämään neuvoa tuolta mieheltä, jonka äly kykeni\nselviytymään kaikista vaikeuksista. Hänhän aavisti kaikki edeltäpäin,\nhänhän oli etukäteen ennustanut, mihin vie \"ystävyys\" hienohelmojen\nkanssa...\n\nMutta juuri tämä ajatus pidätti pikku ritaria. Hän muisti, miten\nkärkevästi hän oli huudahtanut Zagloballe: \"Älkää loukatko Krzysiaa!\"\nJa kuka oli nyt loukannut Krzysiaa? Kuka nyt mietiskeli, eikö olisi\nparasta jättää hänet kuin jättäisi sisäkön, ja matkustaa tiehensä?\n\n— Jos ei tuota tyttö raukkaa olisi, niin en tuumisi hetkeäkään, — sanoi\npieni ritari itsekseen, — enkä kiusaisi itseäni, vaan päinvastoin\niloitsisin mielessäni, että olen maistanut sellaista herkkua!\n\nMutta hetken kuluttua hän murahti:\n\n— Maistaisin sitä mielelläni vaikka sata kertaa! Hän huomasi kuitenkin\nkiusausten taas saavan valtaa, riistäytyi niistä voimakkaasti irti ja\nalkoi ajatella seuraavasti:\n\n— Tietysti! Kun kerran en ole menetellyt niinkuin se, joka tahtoo\nystävyyttä, vaan etsinyt tyydytystä Cupidolta, niin minun on kuljettava\nedelleen samaa tietä ja sanottava huomenna Krzysialle, että tahdon\nottaa hänet vaimokseni.\n\nHän pysähtyi hetkeksi ja ajatteli sen jälkeen edelleen:\n\n— Jonka selityksen jälkeen tuo tämänpäiväinen tuttavallinen\nkäyttäytymisenikin saa aivan oikeudenmukaisen leiman ja huomenna voin\ntaas uudelleen ottaa itselleni vap...\n\nMutta samalla hän painoi kätensä suutaan vastaan.\n\n— Hyi! — sanoi hän. — On kuin istuisi kokonainen rykmentti piruja\nkaulukseni takana!\n\nMutta hän ei enää luopunut kosinta-ajatuksesta, vaan tuumi\nyksinkertaisesti, että jos hän sen kautta loukkaa rakasta vainajaa,\nniin hän voi korvata sen messuilla ja jumalisuudella, millä hän juuri\nosoittaa vainajalle, että edelleen muistaa häntä eikä lakkaa pitämästä\nhänen muistoaan pyhänä.\n\nMuuten jos ihmiset ihmettelevät ja naureskelevat sitä, että hän\npari viikkoa sitten tahtoi surusta mennä luostariin, mutta nyt jo\non taas rakastunut, niin häpeä kohtaa ainoastaan häntä, kun taas\npäinvastaisessa tapauksessa viattoman Krzysiankin pitäisi jakaa hänen\nkanssaan syyllisyys ja häpeä.\n\n— Siispä kosin huomenna, muuta mahdollisuutta ei ole! — päätti hän\nlopuksi.\n\nSenjälkeen hän rauhoittui huomattavasti ja luettuaan rukoukset sekä\nrukoiltuaan hartaasti Anusian puolesta hän nukkui.\n\nAamulla herättyään hän sanoi uudestaan:\n\n— Tänään kosin!...\n\nSe ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, sillä herra Michal ei tahtonut\nsitä kaikkien tietoon ennen kuin olisi puhunut Krzysian kanssa, minkä\njälkeen hän menettelisi asianhaarain mukaisesti. Jo aamulla tuli\nNowowiejski, eikä hänen seurastaan päässyt minnekään.\n\nKrzysia kulki kaiken päivää ollen aivan lamassa; hän oli kalpea,\nnääntyneen näköinen ja loi tavan takaa silmänsä alas; toisinaan hän\npunastui korviaan myöten; toisinaan hänen huulensa vavahtelivat, kuin\nhän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun; sitten hän taas oli kuin\nunessa ja tuli aivan raukeaksi.\n\nVaikeata oli ritarin lähestyä häntä ja varsinkin jäädä hänen kanssaan\nkahden kesken. Olisihan hän tosin voinut aivan yksinkertaisesti pyytää\nhänet ulos kävelylle, sillä sää oli ihana, ja ennen hän olisikin tehnyt\nsen ollenkaan empimättä; mutta nyt hän ei uskaltanut, sillä hänestä\ntuntui, että kaikki heti arvaisivat, mistä oli kysymys, — kaikki\nymmärtäisivät, että hän aikoi kosia.\n\nOnneksi Nowowiejski päästi hänet pälkähästä. Tämä nuori mies oli vienyt\npöytämestarin rouvan syrjään ja keskustellut hänen kanssaan jokseenkin\nkauan jostakin asiasta; sitten he molemmat tulivat siihen huoneeseen,\njossa pieni ritari istui kahden neidin ja Zagloban seurassa, ja\npöytämestarin rouva sanoi:\n\n— Nytpä sopisi nuorten lähteä rekiretkelle parittain, sillä lumi ihan\nsäkenöi.\n\nTämän kuultuaan Wolodyjowski kumartui nopeasti Krzysian puoleen ja\nkuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Pyydän hartaasti teitä istumaan minun kanssani samassa reessä...\nMinulla on hyvin paljon puhuttavaa.\n\n— Hyvä on, — vastasi Drohojowska.\n\nSitten he Nowowiejskin ja Basian kanssa juoksivat talliin ja hetkisen\nkuluttua ajoi talon eteen kaksi rekeä. Wolodyjowski ja Krzysia\nistuutuivat toiseen, Nowowiejski ja pikku heitukka toiseen, ja niin\nlähdettiin ilman ajomiehiä.\n\nMutta rouva Makowiecka kääntyi Zagloban puoleen ja sanoi:\n\n— Herra Nowowiejski pyysi omakseen Basiaa.\n\n— Miten niin? — kysyi Zagloba levottomana.\n\n— Lembergin aatelismarsalkan rouva, hänen kumminsa, aikoo tulla\nhuomenna tänne puhumaan minun kanssani, ja siksi herra Nowowiejski\npyysi minulta, että saisi vaikkapa vain kautta rantain vihjata Basialle\nasiasta, sillä hän ymmärtää itse, että jos Basia ei ole hänelle suopea,\nniin turhaa silloin on puuhata ja vaivautua.\n\n— Ja senkö tähden te lähetitte heidät ajelulle?...\n\n- Sen tähden. Minun mieheni on hyvin hienotunteinen. Usein hän on\nsanonut minulle: \"Minä hoidan vain omaisuutta, mutta miehen valitkoon\nkumpikin itse itselleen; kunhan on kelpo mies, niin minä en pane\nvastaan, vaikka omaisuutta ei niin olisikaan.\" Muuten kumpikin on siinä\niässä, että voi itse päättää asioistaan.\n\n— Entä mitä te aiotte vastata Lembergin aatelismarsalkan rouvalle?\n\n— Mieheni tulee toukokuussa; annan asian hänen ratkaistavakseen; muuten\nolen sitä mieltä, että käyköön niinkuin Basia tahtoo.\n\n— Nowowiejski on nulikka!\n\n— Mutta sanoihan itse Michalkin, että hän on oivallinen ja jo\nsotatoimissa kunnostautunut soturi. Hänellä on sievoinen omaisuus,\nja kaikki sukulaisuussuhteet on aatelismarsalkan rouva selittänyt\nminulle. Nähkääs, asia on seuraavalla tavalla: hänen isoisänsä, joka on\nruhtinatar Sieniutównan poika, oli _primo voto_ naimisissa...\n\n— Mitä hänen sukulaisuussuhteensa minuun kuuluu! — keskeytti Zagloba\nsalaamatta pahaa tuultaan. — Hän ei ole veljeni eikä lankoni, mutta\nsen sanon teille, että minä valitsin pikku heitukan Michalille, sillä\njos kahdella jalalla kulkevista naisista maailmassa kukaan on parempi\nja uljaampi häntä, niin joudunpa silloin tästä hetkestä lähtien itse\nkävelemään neljällä jalalla kuin _ursus_!\n\n— Michal ei vielä ajattele mitään, ja jos ajattelisikin, niin Krzysia\nolisi enemmän hänen makunsa mukainen... Haa! Jumala sen määrää, ja\nHänen tiensä ovat tutkimattomat!\n\n— Mutta jos tuo viiksetön nulikka saa rukkaset, niin minä juon itseni\nhutikkaan riemusta! — lisäsi Zagloba.\n\nSamaan aikaan kummassakin reessä ratkaistiin ritarin kohtalo.\nWolodyjowski ei pitkään aikaan kyennyt mitään sanomaan: Viimein hän\nlausui Krzysialle:\n\n— Älkää ajatelko, että minä olen kevytmielinen tai tyhjänpäiväinen\nmies, sillä en ole semmoisessa iässäkään.\n\nKrzysia ei vastannut mitään.\n\n— Antakaa anteeksi minulle se, mitä eilen tein, sillä se johtui niin\npoikkeuksellisesta mieltymyksestä teihin, etten voinut sitä mitenkään\nhillitä... Hyvä neiti, rakas Krzysiani, ota huomioon, että minä olen\nyksinkertainen soturi, jonka elämä on kulunut sodissa... Joku toinen\nolisi ensin valmistanut juhlallisen puheen ja sitten vasta ruvennut\nlähentelemään, mutta minä aloin lähentelemällä... Muista sekin, että\njos vaikkapa hevonen toisinaan voi lähteä hurjasti kiidättämään miestä,\nniin kuinka ei lemmen puuska, joka kiitää paljon vinhemmin, tempaisi\nmukaansa! Niin sai minutkin rakkaus valtaansa, siksi juuri, että sinua\nrakastan... Armas Krzysiani! Sinä olisit kasteellaanien ja senaattorien\narvoinen; mutta jos et halveksi soturia, joka arvoltaan alhaisena\nsentään on jossakin määrin kunniakkaasti palvellut isänmaataan, niin\nlankean eteesi, suutelen jalkojasi ja kysyn: huolitko minusta? Voitko\najatella minua tuntematta vastenmielisyyttä?\n\n— Herra Michal!... — vastasi Krzysia.\n\nJa hänen kätensä työntyi ulos käsipuuhkasta solahtaen ritarin käteen.\n\n— Suostutko? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Suostun! — vastasi Krzysia. — Ja tiedän, etten sinua jalompaa\nlöytäisi koko Puolasta!\n\n— Jumala teidät palkitkoon! Jumala sinut palkitkoon, Krzychna! — puhui\nritari peittäen suudelmilla neidon kätösen. — Ei olisi voinut kohdata\nminua tämän suurempi onni! Sano minulle vain, ettet ole vihainen\neilisestä lähentelystä, jotta omatuntonikin olisi rauhallinen! Krzysia\nsiristi silmiään.\n\n— En ole vihainen! — sanoi hän.\n\n— Paha on, etten tässä reessä voi suudella jalkojasi! — huudahti\nWolodyjowski.\n\nHe ajoivat jonkin aikaa äänettöminä, vain reen jalakset kitisivät\nlumella, ja hevosen kavioista sinkoili lumikokkareita.\n\nSitten alkoi Wolodyjowski taas puhua:\n\n— Minua ihmetyttää, että pidät minusta!\n\n— Ihmeellisempää on, — vastasi Krzysia, — että te niin pian aloitte\nrakastaa minua...\n\nSilloin Wolodyjowski tuli hyvin vakavan näköiseksi ja alkoi puhua näin:\n\n— Krzysia, kenties sinustakin näyttää pahalta, että olen rakastunut\ntoiseen, ennenkuin suruni toisen kuoleman johdosta on haihtunut.\nTunnustan sinulle aivan kuin ripissä, että aikoinani olin\nkevytmielinen. Mutta nyt on toisin. En ole unohtanut tuota raukkaa\nenkä unohda häntä koskaan; rakastan häntä yhä, ja jos tietäisit, miten\npaljon häntä itken, niin sinäkin rupeaisit itkemään...\n\nTässä pienen ritarin ääni katkesi, sillä hän oli tullut hyvin\nliikutetuksi ja kenties juuri senvuoksi ei huomannut, etteivät nämä\nhänen sanansa olleet tehneet Krzysiaan erikoisempaa vaikutusta.\n\nTaas tuli hetken hiljaisuus, mutta tällä kertaa sen katkaisi Krzysia:\n\n— Koetan lohduttaa teitä voimieni mukaan. Siihen vastasi pieni ritari:\n\n— Juuri sentähden rupesin niin pian rakastamaan sinua, että aloit ensi\npäivästä asti hoidella haavojani. Mitä olin sinulle? En mitään! Mutta\nsinä olit siihen heti valmis, sillä sydämessäsi oli armahtavaisuutta\nonnetonta kohtaan. Ah, hyvin, hyvin kiitollinen olen sinulle! Ken\nei tiedä sitä, hän kenties nauraa, että marraskuussa tahdoin ruveta\nmunkiksi, mutta joulukuussa jo olen menossa naimisiin. Ensimmäisenä\non Zagloba valmis irvistelemään, sillä hän on hyvin hanakka tekemään\npilaa, kun vain tilaisuus tarjoutuu, mutta naurakoon terveydekseenn! En\npiittaa siitä, varsinkaan kun moite ei koske sinua, vaan minua...\n\nKrzysia alkoi katsella taivaaseen, vaipui mietteisiin ja sanoi viimein:\n\n— Pitääkö meidän ehdottomasti ilmoittaa ihmisille liitostamme?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Tehän lähdette pois parin päivän kuluttua?\n\n— Täytyy, vaikka en tahtoisikaan.\n\n— Minä taas olen surussa isäni kuoleman johdosta. Miksi rupeaisimme\nihmisten ällisteltäviksi? Jääköön liittomme meidän salaisuudeksemme,\nälköötkä ihmiset saako siitä tietää, ennenkuin herra Michal palaa\nUkrainasta? Eikö niin?\n\n— Eikö minun ole sanottava mitään sisarellenikaan?\n\n— Minä kerron itse hänelle, mutta vasta herra Michalin lähdettyä.\n\n— Entä herra Zagloballe?\n\n— Herra Zagloba laskettelisi sukkeluuksia minusta raukasta. Ei, parempi\non olla mitään puhumatta. Basia niinikään pistelisi minua, mutta hän on\nviime aikoina muutenkin ollut niin kummallinen ja aivan toisenlaisella\ntuulella kuin koskaan ennen. Ei, parempi on olla puhumatta!\n\nKrzysia kohotti taas tummansiniset silmänsä taivasta kohti:\n\n— Jumala on todistajamme, mutta ihmiset olkoot tietämättömyydessä.\n\n— Huomaan, että olette yhtä älykäs kuin suloinen. Hyvä! Olkoon, siis\nJumala todistajamme — amen! Nojaudu olkaani vastaan, sillä kun kerran\nolemme kihloissa, niin se ei ole sopimatonta. Älä pelkää! Eilistä\ntemppua en voi tehdä, vaikka tahtoisinkin, sillä minun on hoideltava\nohjaksia.\n\nKrzysia täytti ritarin toivomuksen, mutta tämä puhui taas:\n\n— Sano minua nimeltä aina, kun olemme kahden.\n\n— Se ei ota minulta oikein käydäkseen, — vastasi Krzysia nauraen. — En\nmitenkään uskalla!\n\n— Minäpä uskalsin!\n\n— Herra Michal onkin ritari, herra Michal on rohkea, herra Michal on\nsoturi...\n\n— Krzychna! Armaani!\n\n— Mich...\n\nMutta Krzysia ei rohjennut sanoa nimeä loppuun, vaan peitti kasvonsa\nhihaansa.\n\nJonkin ajan kuluttua herra Michal käänsi hevosen kotiin päin. He eivät\npuhuneet enää paljon matkalla. Vasta portista sisään ajaessaan kysyi\npieni ritari vielä:\n\n— Entä eilisen jälkeen... tiedäthän... oliko sinusta hyvin ikävää?\n\n— Oli ikävää ja hävetti, mutta... mutta se oli ihanaa! — lisäsi hän\nhiljemmin.\n\nHe tekeytyivät heti välinpitämättömän näköisiksi, ettei kukaan saisi\ntietää, mitä heidän kesken oli tapahtunut.\n\nMutta se oli tarpeetonta varovaisuutta, sillä kukaan ei kiinnittänyt\nheihin huomiota.\n\nTosin Zagloba ja pöytämestarin rouva juoksivat eteiseen asti\nvastaanottamaan molempia pareja, mutta heidän katseensa olivat\nkiintyneet yksinomaan Basiaan ja Nowowiejskiin.\n\nBasia oli punainen joko pakkasesta tai kiihtymyksestä, mutta\nNowowiejski aivan lamassa. Jo eteisessä nuori mies alkoi sanoa\njäähyväisiä pöytämestarin rouvalle. Turhaan tämä koetti pidätellä\nhäntä, turhaan myös Wolodyjowski, joka oli erinomaisen hyvällä\ntuulella, pyyteli häntä jäämään illalliselle. Nowowiejski viittasi\nvirkatehtäviinsä ja lähti. Silloin pöytämestarin rouva mitään puhumatta\nsuuteli Basiaa otsaan, Basia taas riensi heti omaan huoneeseensa eikä\ntullut sieltä esille ennen kuin illalliselle.\n\nSeuraavana päivänä Zagloba jouduttuaan hänen kanssaan kahden kesken\nkysyi:\n\n— No, pikku heitukka, Nowowiejskihan oli kuin olisi salama iskenyt\nhäneen?\n\n— Ahaa! — vastasi Basia heilutellen päätään ja vilkuttaen silmää.\n\n— Sanohan, mitä sinä vastasit hänelle!\n\n— Nopeasti hän kysyi, sillä hän on päättäväinen mies, mutta nopeasti\nhän sai vastauksenkin, sillä päättäväinen olen minäkin: ei!\n\n— Mainiosti teit! Salli minun syleillä sinua! Mitäs hän? Niinkö vähälle\njätti?\n\n— Kysyi, voisivatko aikaa myöten hänen toiveensa jossakin määrin\ntoteutua. Minun oli sääli häntä, mutta: ei, ei; ei siitä voi mitään\ntulla!...\n\nTätä sanoessaan Basia levitti sieraimensa ja alkoi pudistella\nhiustupsuaan hieman surullisena ja ikäänkuin mietteissään.\n\n— Sanohan minulle syysi! — lausui Zagloba.\n\n— Sitä hänkin tahtoi, mutta turhaan; en sanonut hänelle enkä sano\nkenellekään.\n\n— Kenties, — sanoi Zagloba katsahtaen häntä nopeasti silmiin, — kenties\nsinulla on sydämessäsi jokin salainen ihastus, vai?\n\n— Kissanhäntä, vaan ei ihastus! — huudahti Basia.\n\nHän hypähti paikaltaan ja alkoi toistella nopeasti aivan kuin\nsalatakseen hämminkiään:\n\n— En tahdo herra Nowowiejskia! En tahdo herra Nowowiejskia! En tahdo\nketään! Miksi te minua kiusaatte? Miksi kaikki kiusaavat minua?...\n\nJa hän purskahti itkuun.\n\nZagloba lohdutteli häntä parhaansa mukaan, mutta koko päivän Basia oli\nsurullinen ja pahantuulinen.\n\n— Herra Michal, — sanoi Zagloba päivällispöydässä, — sinä menet pois,\nmutta sillä aikaa palaa Ketling takaisin, ja hän on kerrassaan komea\nmies! En tiedä, miten neitosemme selviytyvät, mutta luulenpa, että\ntakaisin tultuasi tapaat molemmat rakastuneina häneen.\n\n— Älähän huoli! — vastasi Wolodyjowski. — Neiti Basian toimitamme heti\nhänelle!\n\nBasia katsahti häneen kuin ilves ja vastasi:\n\n— Miksi te olette vähemmän huolissanne Krzysiasta?\n\nPieni ritari joutui näistä sanoista pahasti hämilleen ja sanoi:\n\n— Te ette vielä tunne Ketlingin viehätysvoimaa, mutta opitte kyllä\ntuntemaan sen.\n\n— Entä minkätähden ei Krzysia opi tuntemaan sitä? Enhän minä laulele:\n\n    Mitenkä silloin,\n    mistä ja milloin\n    neitonen hento saa suojaa?\n\nNyt taas tuli Krzysia aivan hämilleen, mutta pikku ilkiö jatkoi:\n\n— Muuten minä pyydän herra Nowowiejskia lainaamaan minulle kilpensä,\nmutta en tiedä, miten Krzysia teidän lähdettyänne puolustautuu, jos\nhänen hetkensä tulee...\n\nMutta Wolodyjowski oli jo selvinnyt hämmingistään ja sanoi hieman\ntylysti:\n\n— Ehkäpä hän osaa pitää puolensa paremmin kuin te.\n\n— Millä tavoin sitten?\n\n— Koska hän on vähemmän kevytmielinen, vakavampi ja harkitsevampi...\n\nZagloba ja pöytämestarin rouva luulivat, että tuittupäinen Basia heti\nryhtyy väittämään vastaan, mutta heidän suureksi ihmeekseen \"pikku\nheitukka\" painoi päänsä alas lautasta kohti ja sanoi hetken kuluttua\nhiljaisella äänellä:\n\n— Jos olette vihainen, niin pyydän anteeksi sekä teiltä että\nKrzysialta...\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHerra Michalilla oli lupa kulkea mitä teitä itse tahtoi, ja siksi hän\nmeni Częstochowan kautta käydäkseen Anusian haudalla. Itkettyään sen\nääressä kyynelensä kuiviin hän jatkoi matkaansa, mutta äskeiset muistot\nsaivat hänet ajattelemaan, että tuo salakihloihin meno Krzysian kanssa\noli ennenaikaista. Hän tunsi, että surussa ja murheessa on jotakin\npyhää ja koskematonta, mikä on jätettävä rauhaan, kunnes se itse\nhaihtuu kuin sumu rajattomaan avaruuteen.\n\nTosin oli sellaisia, jotka leskeksi jäätyään menivät uudelleen\nnaimisiin kuukauden tai parin kuluttua, — mutta tämmöiset eivät\nolleetkaan aikoneet hautautua luostariin eikä isku ollut kohdannut\nheitä juuri silloin, kun olivat saavuttamaisillaan onnen vuosikausien\nodotuksen jälkeen. Ja jos ymmärtämättömät ihmiset eivät kunnioittaneet\nsurun pyhyyttä, niin oliko juuri heidän esimerkkiään noudatettava?\n\nNäin Wolodyjowski matkasi Ukrainaa kohti sisäisten soimausten\nseuraamana. Hän oli kuitenkin niin oikeudenmukainen, että otti\nkaiken syyn omakseen eikä syyttänyt Krzysiaa. Muuten hänen suureen\nlevottomuuteensa tuli lisäksi vielä sekin pelko, että kenties\nKrzysiakin halveksii sydämessään häntä tuon kiiruhtamisen vuoksi.\n\n— Itse hän ei varmastikaan olisi menetellyt sillä tavoin, — sanoi herra\nMichal itsekseen, — ja koska hänellä on ylevä sielu, niin tietysti hän\nvaatii toisiltakin samanlaista ylevyyttä.\n\nHänet valtasi pelko, että oli osoittautunut alhaiseksi Krzysian\nsilmissä.\n\nMutta se oli turha pelko. Krzysiaa ei koskenut herra Michalin murhe,\nja kun pieni ritari puhui siitä kovin paljon, niin se, sen sijaan että\nolisi herättänyt neidossa myötätuntoisuutta, vain kiihoitti hänen\nitserakkauttaan. Eikö hän, elossa oleva, ollut vainajan veroinen?\nTai oliko hän yleensä niin vähän arvoinen, että Anusia vainaja\nsaattoi olla hänen kilpailijansa? Jos Zagloba olisi ollut selvillä\ntästä salaisuudesta, niin varmasti hän olisi rauhoittanut herra\nMichalia sanomalla, etteivät nuoret naiset tunne erikoisen suurta\nhellämielisyyttä toisiaan kohtaan.\n\nWolodyjowskin lähdettyä Krzysia ihmetteli itsekseen, mitä oli\ntapahtunut ja että juttu jo oli lopussa.\n\nOllessaan matkalla Varsovaan, jossa ei koskaan aikaisemmin ollut\nkäynyt, hän oli kuvitellut kaikki aivan toisenlaiseksi. Valtiopäiville\nja kuninkaanvaaliin saapuu piispoja ja korkeita virkamiehiä\nhoviseurueineen, mainehikkaita ritareita tulvii valtakunnan kaikilta\npuolilta. Miten paljon siellä onkaan huveja, humua, loistoa, ja tässä\nkuhinassa, ritarijoukkojen seassa, ilmestyy yht'äkkiä näkösälle joku\ntuntematon \"hän\", joku sellainen ritari, jommoisia neidot näkevät vain\nunissaan; tämän rinnassa syttyy lemmen liekki, hän seisoo kitaraa\nsoittaen ikkunain alla, järjestää ratsastusretkiä, saa kauan lempiä ja\nhuokailla, kauan kantaa lemmittynsä nauhaa miekassaan, ennenkuin monet\nkärsimykset kestettyään ja monet esteet voitettuaan lankeaa lemmittynsä\njalkoihin ja saa tietää olevansa rakastettu.\n\nJa nyt ei mitään tämmöistä ollutkaan. Helakat ja kaikin sateenkaaren\nvärein loistavat utupilvet olivat haihtuneet, ja ritari oli tosiaan\nilmestynyt, eikä mikään vähäpätöinenkään ritari, vaan valtakunnan\nparhaaksi soturiksi julistettu mies, uljas urho, mutta kokonaan\ntoisenlainen kuin \"hän\". Ei ollut ratsastusretkiä eikä kitaran soittoa,\nei loistavia turnajaisia, ei nauhaa miekassa, ei ritarijoukon humua,\nei huvituksia, ei mitään siitä, mikä keväisen unelman tai ihmeellisen\nsadun tavoin kiinnostaisi, mikä hurmaisi kuin kukkien tuoksu,\nhoukuttelisi kuin linnun liverrys, mikä saisi kasvot hehkumaan, sydämen\nkiihkeästi sykähtelemään, ruumiin värisemään... Oli vain talo kaupungin\nulkopuolella, talossa herra Michal, sitten rakkauden tunnustus — ja\nsiinä kaikki! Kaikki muu oli hävinnyt, kadonnut, niinkuin katoaa kuu\ntaivaalta, kun pilvet peittävät sen... Jos tämä Wolodyjowski edes olisi\nilmestynyt vasta sadun lopussa, niin hän olisi tullut odotettuna.\nUsein Krzysia ajatteli hänen mainettaan, hänen rehellisyyttään,\nhänen miehuuttaan, joka oli tehnyt hänestä valtakunnan ylpeyden ja\nvihollisten kauhun, ja tunsi rakastavansa hätä suuresti, mutta hänestä\ntuntui sittenkin, että hän oli jäänyt jotakin vaille, että jokin\nvääryys oli tapahtunut hänelle, mihin hiukan oli syypää pieni ritari\ntai pikemminkin kiireellisyys...\n\nNäin tuosta kiireellisyydestä tuli kummallekin pieni paino sydämelle,\nja kun he olivat kaukana toisistaan, niin tuo paino alkoi heistä\ntuntua hieman ahdistavalta. Usein ihmisten tunteissa jokin mitätön\nasia jää ikäänkuin pienoinen oka törröttämään, saattaa olla kivuton,\nmutta saattaa myös pistää yhä kipeämmin ja tuoda tuskaa ja katkeruutta\nsuurimpaankin rakkauteen. Mutta heidän kesken oli vielä pitkä matka\ntuskaan ja katkeruuteen. Herra Michalista oli erikoisen suloista ja\nrauhoittavaa muistella Krzysiaa, ja tämä muisto seurasi häntä kuin\nvarjo seuraa ihmistä.\n\nHän ajatteli, että kuta kauemmas hän joutuu, sitä rakkaammaksi Krzysia\ntulee hänelle, sitä enemmän hän Krzysiaa ikävöi ja huokailee hänen\ntähtensä. Krzysian aika kului paljon ikävämmin, sillä pienen ritarin\nlähdettyä ei kukaan käynyt enää Ketlingin talossa ja päivä toisensa\njälkeen kului yksitoikkoisesti ja ikävästi.\n\nPöytämestarin rouva odotti miestään, laski päiviä, jotka oli\njäljellä vaaliin, ja puhui vain miehestään. Basia oli tullut hyvin\nalakuloiseksi. Zagloba naljaili ja sanoi hänen nyt kaipaavan\nNowowiejskia, vaikka oli antanut tälle lähtöpassit. Basia olisi suonut\nvaikkapa hänenkin tulevan käymään, mutta nuori mies ajatteli: Täällä\nei minulla ole mitään tehtävää, ja matkusti pois kohta Wolodyjowskin\nlähdettyä.\n\nZaglobakin puolestaan teki lähtöä Skrzetuskien luo, mutta koska hän\noli hidas hommissaan, niin lähtö lykkäytyi päivästä toiseen. Basialle\nhän selitti, että tämä neito oli syynä siihen, ettei lähdöstä tahtonut\nmitään tulla, sillä hän oli rakastunut Basiaan ja aikoi pyytää tätä\nomakseen.\n\nSen ohessa hän piti seuraa Krzysialle, kun rouva Makowiecka meni Basian\nkanssa Lembergin aatelismarsalkan rouvan luo. Krzysia ei koskaan ollut\nheidän mukanaan näillä vierailumatkoilla, sillä kunnollisuudestaan\nhuolimatta aatelismarsalkan rouva ei voinut sietää Krzysiaa.\n\nMutta useinpa Zaglobakin meni Varsovaan, vietti siellä hauskassa\nseurassa aikaansa ja palasi usein seuraavana päivänä hutikassa kotiin,\njolloin Krzysia oli saanut olla aivan yksin. Hän vietti yksinäiset\nhetkensä ajatellen hiukan Wolodyjowskia, hiukan sitäkin, miten asiat\nolisivat, jos tuota ratkaisua ei olisi tapahtunut kerta kaikkiaan,\nmutta enimmäkseen: minkähän näköinen olisi tuo herra Michalin\ntuntematon kilpailija, sadun kuninkaanpoika?\n\nKerran hän istui ikkunan edessä ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena\nhuoneen ovea, johon sattui laskevan auringon kirkas välke. Yht'äkkiä\nkuului reen kulkusten kilinää talon toiselta puolen. Krzysian mieleen\nvälähti, että rouva Makowiecka Basian kanssa oli palannut kotiin, mutta\nhän ei silti havahtunut mietteistään eikä edes kääntänyt silmiään pois\novesta. Silloin ovi aukeni ja sen pimentoon ilmestyi jokin neidolle\ntuntematon mieshenkilö.\n\nEnsi hetkellä Krzysia luuli näkevänsä näyn tai nukahtaneensa ja\nnäkevänsä unta — niin ihanalta näytti hänen edessään oleva ilmestys...\nTuntematon oli nuori mies, joka oli puettu mustaan ulkomaalaiseen\npukuun; puvussa oli valkea röyhelökaulus, joka ulottui olkapäille\nsaakka. Krzysia oli lapsena nähnyt tällä tavoin puettuna kruunun!\ntykistökenraalin Areiszewskin, joka oli jäänyt hänen muistoonsa sekä\ntämmöisen pukunsa että harvinaisen kauneutensa tähden. Aivan samoin\npuettu oli tämä nuori mieskin, mutta hän oli vielä paljon kauniimpi\nkuin Arciszewski ja kaikki muutkin miehet, mitä on maan päällä. Hänen\nhiuksensa, jotka olivat tasaisiksi leikatut otsan kohdalta, valuivat\nkauniina kiharoina molemmin puolin kasvoja suorastaan ihastuttavalla\ntavalla. Hänen tummat kulmakarvansa piirtyivät selvinä näkyviin\notsalla, joka oli valkea kuin marmori; silmät olivat lempeät ja\nsurulliset; hänellä oli vaaleat viikset ja suippopäinen parta. Se oli\nharvinainen pää, se ilmaisi jaloutta ja samalla miehuutta, — enkelin ja\nritarin pää samalla kertaa.\n\nKrzysia tuskin saattoi hengittää, sillä hän ei uskonut silmiään eikä\nvoinut päästä selvyyteen, oliko hänen edessään haamu vaiko todellinen\nihminen. Mies seisoi jonkin aikaa liikkumatta, hämmästyneenä tai\nkohteliaisuudesta ilmaisten hämmästystä Krzysian kauneuden johdosta;\nviimein hän tuli ovesta sisälle ja laski hattunsa alas alkaen ikäänkuin\nlakaista lattiaa sen höyhenillä.\n\nKrzysia nousi seisomaan, mutta hänen jalkansa vapisivat, hän punastui\nja kalpeni vuorotellen ja sulki silmänsä.\n\nHänen korviinsa kuului matala, sametinpehmeä ääni:\n\n— Olen Ketling of Elgin, herra Wolodyjowskin ystävä ja aseveikko.\nPalvelusväeltä olen jo kuullut, että minulla on suuri onni ja kunnia\nnähdä kattoni alla vieraina pahakseni sisar ja sukulaisia, mutta suokaa\nanteeksi, kunnioitettava neiti, minun hämmästykseni, sillä palvelusväki\nei kertonut minulle siitä, mitä silmäni näkevät, eivätkä silmänikään\nsaata kestää häikäisevää ihanuuttanne...\n\nTämmöisin kohteliaisuuksin tervehti ritarillinen Ketling Krzysiaa,\nmutta neito ei vastannut samanlaatuisilla kohteliaisuuksilla, sillä\nhän ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Hän tajusi vain, että\nritari lopetettuaan puheensa kumarsi hänelle toistamiseen, sillä\nhiljaisuudessa kuului uudelleen höyhenien kahinaa lattiaa vastaan. Hän\ntunsi myös, että hänen oli lopultakin vastattava jotakin ja kiitettävä\nkohteliaisuudella kohteliaisuudesta, koska häntä muuten voitaisiin\npitää typeränä, mutta tällä hetkellä hän ei voinut hengittää, suonet\nohimoilla ja käsissä jyskyttivät, rinta aaltoili aivan kuin hän\nolisi ollut perin uupunut. Hän avasi silmänsä. Ritari seisoi hänen\nedessään pää jonkin verran kumartuneena, ihailun ja kunnioituksen ilme\nkauniilla kasvoillaan. Vapisevin käsin Krzysia tarttui hameeseensa\nedes niiatakseen ritarille. Onneksi alkoi samassa kuulua oven takaa\nhuutoja: \"Ketling! Ketling!\" ja huoneeseen syöksyi kädet levällään ja\nhengästyneenä Zagloba.\n\nHe syleilivät toisiaan. Sillä aikaa koetti neito tyyntyä ja katsahti\npari kolme kertaa nuoreen ritariin. Ritari syleili Zaglobaa\nsydämellisesti, mutta samalla jokaisessa hänen liikkeessään oli\ntavatonta jaloutta, mikä oli joko esi-isiltä perittyä tai kuninkaan ja\nylimysten hienostuneissa hoveissa opittua.\n\n— Kuinka sinä voit? — huusi Zagloba. — Iloitsen nähdessäni sinut omassa\ntalossasi, aivan kuin olisin saanut vastaanottaa sinut omaan kotiini.\nAnnahan kun katselen sinua! Haa, olet laihtunut! Onkohan siihen syynä\njokin rakkaussuhde? Totisesti, laihtunut olet! Tiedätkö, Michal on\nlähtenyt sotapalvelukseen. Oi, teitpä mainiosti, kun tulit! Michal ei\nenää ajattele luostariin menoa. Täällä asuu hänen sisarensa kahden\nneidon kanssa. Tytöt ovat kuin herranterttuja! Toinen on Jeziorkowska,\ntoinen Drohojowska. Hyväinen aika! Neiti Krzysia on täällä! Anteeksi,\nneiti, mutta menköön siltä silmät päästä, joka ei myönnä teidän\nkauneuttanne, ja tämän ritarin tässä on täytynyt jo huomata se.\n\nKetling kumarsi kolmannen kerran ja sanoi hymyillen:\n\n— Minä jätin taloni asehuoneena ja löydän sen nyt Olympona, sillä\nsisälle astuessani näin jumalattaren.\n\n— Ketling, kuinka sinä voit? — huusi toistamiseen Zagloba, jolle yksi\ntervehdys ei riittänyt, ja alkoi taas syleillä häntä.\n\n— Ei tämä ole mitään! — sanoi hän. — Sinä et ole vielä nähnyt pikku\nheitukkaa! Toinen on suloinen, mutta toinenkin on simaa, simaa! Kuinka\nsinä voit Ketling? Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Minä sinuttelen\nsinua. Sopiiko? Vanhasta miehestä se on mukavampaa... Oletko iloissasi,\nkun sinulla on vieraita, mitä?... Rouva Makowiecka tuli tänne, sillä\nvaltiopäivien kokoontumisen aikana oli vaikeata saada asuntoa, mutta\nnyt se jo on helpompaa ja varmaankin hän muuttaa pois, sillä ei\nole soveliasta asua neitojen kanssa nuoren miehen talossa, ihmiset\nsaattavat katsoa kieroon ja voi syntyä kaikenlaisia puheita...\n\n— Jumal'auta! Sitä en ensinkään salli! Minä en ole Wolodyjowskin\nystävä, vaan veli, ja sentähden voin ottaa rouva Makowieckan sisarena\ntalooni. Teitä, neiti, ensimmäiseksi pyydän puhumaan puolestani, ja jos\ntarvitaan, niin anon sitä polvillani!\n\nNäin sanoen hän polvistui Krzysian eteen, tarttui hänen käteensä ja\npainoi sen huulilleen katsoen hänen silmiinsä rukoilevasti, samalla\nkertaa iloisesti ja surullisesti. Krzysia alkoi punehtua, etenkin kun\nZagloba huudahti:\n\n— Tuskin tulit ja jo olet polvillasi hänen edessään! Herra Jumala!\nKerron rouva Makowieckalle yhdyttäneeni teidät tällä tavoin!... Nokkela\nolet, Ketling!... Krzysia! Oppikaa hovitapoja!...\n\n— En tunne hovitapoja! — kuiskasi neito aivan hämillään.\n\n— Saanko luottaa myötävaikutukseenne? — kysyi Ketling.\n\n— Nouskaa, herra!\n\n— Saanko luottaa myötävaikutukseenne? Minä olen herra Michalin veli!\nHänelle tapahtuu vääryys, jos tämä talo tyhjenee!...\n\n— Ei tässä minun tahtoni mitään merkitse! — vastasi Krzysia tyynempänä.\n— Mutta minun on kiitettävä teitä ystävällisyydestänne.\n\n— Kiitos! — vastasi Ketling suudellen hänen kättään.\n\n— Haa, pakkanen paukkuu, mutta Cupido on alaston! Luulenpa kuitenkin,\nettä jos hän tulisi tänne, niin ei paleltuisi tässä talossa! — huudahti\nZagloba. — Näkeehän sen: yksistään huokauksista jo syntyy suoja-ilma!\nPelkistä huokauksista!...\n\n— Antakaa olla! — sanoi Krzysia.\n\n— Kiitän Jumalaa siitä, ettette ole kadottanut hyvää tuultanne, — sanoi\nKetling, — sillä iloisuus on terveyden merkki.\n\n— Ja puhtaan omantunnon! — vastasi Zagloba. — Viisas profeetta sanoo:\n\"Se kaapii itseään, jota kutkuttaa\", mutta minua ei kutkuta mistään\npaikasta ja siksi olen iloinen. Mutta, tuhat tulimmaista, mitä minä\nnäen? Olen aina nähnyt sinut puolalaisessa puvussa, ilveksennahkaisessa\nlakissa ja sapeli vyöllä, mutta nyt olet taas muuttunut joksikin\nengelsmanniksi ja kuljet rimppakinttuna kuin kurki!\n\n— Olen ollut pitkän aikaa Kuurinmaalla, jossa ei käytetä puolalaista\npukua, ja nyt olen viettänyt pari päivää Englannin lähettilään luona\nVarsovassa.\n\n- Sinä siis tulet Kuurinmaalta?\n\n— Niin. Otto-isäni on kuollut ja jättänyt minulle siellä toisen\nmaatilan.\n\n— Rauha hänen sielulleen! Oliko hän katolilainen?\n\n— Oli.\n\n— Ainakin se lohdutus sinulla siis on. Mutta etkö jätä meitä tuon\nkuurinmaalaisen tilan tähden?\n\n— Täällä tahdon elää ja kuolla! — vastasi Ketling ja katsahti Krzysiaan.\n\nKrzysia loi alas pitkät silmäripsensä.\n\nRouva Makowiecka tuli, kun jo oli aivan pimeä, ja Ketling meni portille\nasti häntä vastaan ja saattoi hänet sisälle sellaisin kunnianosoituksin\nkuin hallitsevan ruhtinattaren. Pöytämestarin rouva olisi tahtonut heti\nseuraavana päivänä hankkia toisen asunnon itse kaupungista, mutta hänen\nvastaväitteensä eivät vieneet mihinkään tulokseen.\n\nNuori ritari rukoili ja vetosi veljeyteensä Wolodyjowskin kanssa ja oli\npolvillaan siihen asti, kunnes pöytämestarin rouva suostui edelleen\nasumaan hänen luonaan. Sovittiin vain, että Zaglobakin vielä asustaisi\njonkin aikaa talossa suojellakseen arvovallallaan ja iällään neitoja\njoutumasta pahojen kielten uhriksi. Hän suostui tähän mielellään,\nsillä hän oli tavattomasti kiintynyt \"pikku heitukkaan\" ja sen lisäksi\nhän oli alkanut hautoa erinäisiä suunnitelmia, jotka vaativat hänen\nläsnäoloaan. Molemmat neidot olivat iloissaan ja Basia asettui heti\navoimesti Ketlingin puolelle.\n\n— Tänään emme missään tapauksessa voi muuttaa pois, — sanoi hän\nempivälle pöytämestarin rouvalle, — ja senjälkeen on samantekevää, onko\nkyseessä yksi vuorokausi vaiko kaksikymmentä.\n\nKetling miellytti häntä kuten Krzysiaakin, sillä hän miellytti yleensä\nkaikkia neitoja; Basia ei sitäpaitsi koskaan sitä ennen ollut nähnyt\nulkomaalaista ritaria, paitsi muukalaisen jalkaväen upseereja, jotka\nolivat vähemmän komeita ja yleensä jokseenkin yksinkertaista väkeä.\nHän kierteli Ketlingin ympäri pudistellen hiustöyhtöään, levittäen\nsieraimiaan ja katsellen häntä lapsellisen uteliaasti, vieläpä niin\nkainostelematta, että sai siitä kaikessa hiljaisuudessa toria rouva\nMakowieckalta. Siitä huolimatta hän ei lakannut tarkastelemasta\nKetlingiä aivan kuin olisi tahtonut arvioida, millainen soturi tämä\noli. Viimein hän alkoi kysellä asioita Zaglobalta.\n\n— Onko hän suuri soturi? — kysyi hän hiljaa vanhalta aatelismieheltä.\n\n— Ei voi olla kuuluisampaa. Hänellä on äärettömän paljon kokemusta,\nsillä jo neljäntoista ikäisenä hän taisteli englantilaisia\nkapinoitsijoita vastaan oikean uskon puolesta. Hän on korkeasukuinen\nylimys, minkä näkee selvästi hänen käytöstavastaankin.\n\n— Oletteko nähnyt hänet tulessa?\n\n— Tuhansia kertoja! Hän on kuin kivettyneenä paikallaan; toisinaan\ntaputtaa hevosensa kaulaa ja on valmis puhumaan lemmen asioista.\n\n— Voiko silloin puhua lemmen asioista? Mitä?\n\n— Voi tehdä mitä vain, kun halveksii luoteja.\n\n— Entä kaksintaistelussa, onko hän siinäkin yhtä suuri?\n\n— Hehee! Todellinen ampiainen, ei muuta voi sanoa!\n\n— Onko hän herra Michalin veroinen?\n\n— Ei! Michalin veroinen hän ei ole.\n\n— Haa! — huudahti Basia iloisena ja ylpeänä. — Tiesinhän, ettei ole!\nAjattelin heti, ettei vedä vertoja!\n\nJa hän alkoi taputtaa käsiään.\n\n— Pidät siis Michalin puolta? — kysyi Zagloba.\n\nBasia heilautti hiustöyhtöään ja vaikeni. Hetken kuluttua kohosi\nhiljainen huokaus hänen rinnastaan.\n\n— Mitäs! Iloitsen siitä, että hän on meikäläisiä.\n\n— Mutta ota huomioon ja pane mieleesi, pikku heitukka, — sanoi Zagloba,\n— että jos taistelukentällä on vaikea löytää Ketlingin veroista, niin\nhän on vielä enemmän _periculosus_ neitosille, jotka rakastuvat häneen\nmielettömästi hänen hurmaavaisuutensa vuoksi. Hän on mainio tekijä myös\nlemmen asioissa.\n\n— Sanokaa se Krzysialle, sillä minä en välitä lemmen asioista, — sanoi\nBasia ja kääntyen Drohojowskaan päin alkoi huutaa: — Krzysia! Krzysia!\nTulehan tänne silmänräpäykseksi.\n\n— Tässä olen, — sanoi neiti Drohojowska.\n\n— Herra Zagloba sanoo, ettei yksikään neito voi katsella Ketlingiä\nrakastumatta heti häneen. Minä olen katsellut häntä jo kaikilta puolin,\neikä se vaikuta minuun mitään. Entä sinä, joko tunnet jotain?\n\n— Baška! Baška! — sanoi Krzysia nuhtelevasti.\n\n— Miellyttääkö hän sinua, mitä?\n\n— Anna olla! Ole ihmisiksi! Älä puhele tyhmyyksiä, sillä herra Ketling\non tulossa tänne.\n\nKrzysia ei ollut ennättänyt vielä istuutua, kun Ketling tuli heidän\nluokseen ja kysyi:\n\n— Saanko liittyä seuraan?\n\n— Olkaa niin hyvä! — vastasi Jeziorkowska.\n\n— Uskallanko kysyä, mistä puhuttiin?\n\n— Rakkaudesta! — huudahti Basia sen enempää ajattelematta.\n\nKetling istuutui Krzysian luo. Vähän aikaa he olivat ääneti, sillä\nKrzysia, joka tavallisesti oli tyyni ja osasi hallita itsensä, tunsi\nomituista arkuutta tämän ritarin seurassa. Senvuoksi Ketling kysyi\nensimmäisenä:\n\n— Keskustelitteko todellakin niin kiintoisasta asiasta?...\n\n— Kyllä, — vastasi Drohojowska puoliääneen.\n\n— Tahtoisin mielelläni ennen kaikkea kuulla teidän mielipiteenne siitä!\n\n— Anteeksi, minulla ei ole kylliksi rohkeutta eikä älykkyyttä, vaan\nluulenpa, että teiltä saisi kuulla jotakin uutta.\n\n— Krzysia on oikeassa! — pisti Zagloba väliin. — Kuulkaamme!...\n\n— Kysykää, neiti! — sanoi Ketling.\n\nJa kohottaen katseensa hieman ylöspäin hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten\nhän, vaikka ei kukaan kysynytkään, alkoi puhua ikäänkuin itsekseen:\n\nRakkaus on suuri onnettomuus, sillä se tekee vapaasta miehestä vangin.\nNiinkuin lintu, johon nuoli on sattunut, putoaa metsästäjän jalkoihin,\nsamoin rakkauden satuttama mies ei kykene enää poistumaan lemmittynsä\njalkojen juuresta...\n\nRakkaus on viallisuutta, sillä ihminen tulee siitä sokeaksi eikä näe\nrakkaudeltaan ollenkaan muuta maailmaa...\n\nRakkaus on murhetta, sillä milloin vuodatetaan enemmän kyyneleitä,\nmilloin nousee rinnasta enemmän huokauksia? Ken rakastaa, se ei\najattele enää ulkoasuaan eikä metsästysretkiä; hän on valmis istumaan\nkädet polviensa ympärillä ja suremaan niin katkerasti, kuin olisi\nmenettänyt jonkun läheisimmistään...\n\nRakkaus on tauti, sillä se saa kasvot kalpenemaan, silmät painumaan\nkuopalle, kädet vapisemaan ja sormet laihtumaan, ja mies ajattelee\nvain kuolemaa tai kulkee sekapäisenä tukka pörröllään, puhelee kuulle,\nkirjoittaa armaansa nimen hiekkaan, ja kun tuuli lakaisee sen pois,\nniin hän sanoo sitä onnettomuudeksi... ja on valmis nyyhkyttämään.\n\nKetling vaikeni vähäksi aikaa ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Krzysia\nkuunteli koko sielullaan hänen puhettaan aivan kuin laulua. Hänen\nuntuvapeitteiset huulensa olivat hiukan erillään ja katse kiintyneenä\nritarin hienohipiäisiin kasvoihin. Basian hiustöyhtö oli kokonaan\nvalahtanut otsalle, niin ettei voinut nähdä, mitä hän ajatteli, mutta\nhänkin istui hiljaa.\n\nZagloba haukotteli kuuluvasti, tuhahdutti nenäänsä, oikaisi koipiaan ja\nsanoi:\n\n— Semmoisesta rakkaudesta voi enintään tehdä koirille saappaita!\n\n— Mutta kuitenkin, — alkoi ritari taas, — jos rakastaminen onkin\nraskasta, niin vielä raskaampaa on olla rakastamatta, sillä mitä\ntoimittaa huvit, kunnia, rikkaus, mirhami ja kalleudet, jos ei\nole rakkautta! Kukapa ei sano rakastetulleen: \"Sinä olet minulle\narvokkaampi kuin kuningaskunta, kuin valtikka, kuin terveys, kuin pitkä\nikä!...\" Kun kerran jokainen mielellään antaisi elämänsä rakkaudesta,\nniin rakkaus on arvokkaampi kuin elämä...\n\nKetling vaikeni.\n\nNeidot istuivat toisiinsa nojaten ja ihmetellen niin hyvin hänen\npuheensa tunteellisuutta kuin myös noita rakkautta koskevia päätelmiä,\njotka olivat vieraita puolalaisille kavaljeereille; mutta Zagloba,\njoka puheen loppupuolella oli nukahtanut, heräsi ja alkoi silmiään\nräpytellen katsella vuoroon kutakin, ja viimein päästyään täysin\nhereille kysyi kovalla äänellä:\n\n— Mitä te puhutte?\n\n— Sanomme teille: hyvää yötä! — vastasi Basia.\n\n— Ahaa, jo tiedänkin: me puhuimme rakkaudesta. Millainen oli loppu?\n\n— Sisuste oli parempi kuin päällys.\n\n— Mitäs siitä puhutaan! Minua alkoi unettaa. Sehän oli yhä tuota: en\nelää saata, en lemmestä laata! Minä keksasin vielä yhden loppusoinnun\nsiihen lisää, nimittäin: \"maata\", ja se onkin paras kaikista, sillä\nonpa jo niin myöhä, että sopii mennä makaamaan. Hyvää yötä teille\nkaikille ja antakaa jo lemmen olla... Herranen aika! Kissa naukuu\nsiihen asti, kunnes syö herkkupalan, ja sitten se vain nuolee\nhuuliaan... Olin minäkin aikoinani aivan täsmälleen samanlainen kuin\nKetling ja rakastin niin mielettömästi, että pässi saattoi huoletta\npökkiä minua tunnin ajan selkään, ennenkuin huomasin sen. Mutta\nnäin vanhemmalla iällä mieluummin lepään kunnollisesti, etenkin kun\nkohtelias isäntä ei ainoastaan saata minua levolle, vaan juo kanssani\nvuoderyypynkin.\n\n— Mielelläni teen sen! — sanoi Ketling.\n\n— Mennään, mennään. Kas kuinka korkealla kuukin jo on. Huomiseksi ilma\nkirkastui, ja nyt näkee kuin päivällä. Ketling on valmis juttelemaan\nteille koko yön lemmestä, mutta muistakaa, kaunokaiset, että hän on\nväsynyt matkasta.\n\n— En ole väsynyt, sillä lepäsin kaupungissa kaksi päivää. Pelkään vain,\netteivät neidit ole tottuneet yövalvontaan.\n\n— Nopeasti kuluisi yö teitä kuunnellessa, — sanoi Krzysia.\n\n— Missä aurinko loistaa, siellä ei ole yötä! — vastasi Ketling.\n\nSitten he erkanivat, sillä oli todellakin jo myöhä. Neidot nukkuivat\nyhdessä ja puhelivat tavallisesti kauan ennen nukkumista, mutta sinä\niltana ei Basia saanut Krzysiaa puhumaan, sillä yhtä suuri halu kuin\nBasialla oli puhua, yhtä vaitelias oli Krzysia ja vastasi vain puolin\nsanoin. Muutaman kerran, kun Basia puhuessaan Ketlingistä alkoi\nlasketella sukkeluuksia, tehdä pilaa hänestä ja matkia häntä, otti\nKrzysia tavattoman tuntehikkaasti häntä kaulasta ja pyysi lakkaamaan\nmoisesta lörpöttelystä.\n\n— Hän on täällä isäntä, Basia, — sanoi hän, — me asumme hänen kattonsa\nalla... ja senkin minä huomasin, että hän rupesi heti rakastamaan sinua.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Basia.\n\n— Kukapa ei sinua rakastaisi? Kaikki pitävät sinusta... niin minäkin...\nhyvin paljon!\n\nNäin sanoen hän lähensi ihanat kasvonsa Basian kasvoihin, painautui\nhäntä vastaan ja suuteli hänen silmiään.\n\nHe menivät viimein makuulle, mutta Krzysia ei voinut pitkään aikaan\nnukkua. Levottomuus valtasi hänen mielensä. Toisinaan sydän löi niin\nkovasti, että hän painoi molemmat kätensä valkoiselle rinnalleen\nvaimentaakseen sen sykintää. Toisinaan taas, etenkin silloin kun hän\nkoetti painaa silmänsä kiinni, hänestä tuntui, kuin jokin pää, joka oli\nkaunis kuin unelma, olisi kumartunut hänen ylitseen ja hiljainen ääni\nkuiskannut hänen korvaansa:\n\n— Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kuningaskunta, kuin valtikka, kuin\nterveys, kuin pitkä ikä ja elämä!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Zagloba kirjoitti Skrzetuskille kirjeen, joka\nloppui näin:\n\n\"Ja jos en tule ennen vaalia kotiin, niin älkää ihmetelkö. Se ei\njohdu ystävyyden puutteesta teitä kohtaan, vaan siitä, että piru\non valpas enkä taas minä puolestani tahdo saada linnun asemesta\npyydystetyksi jotain jonninjoutavaa. Huonosti ovat asiat, jos en voi\nsanoa Michalille heti hänen palattuaan: 'Tuo toinen on kihlattu, mutta\npikku heitukka _vacat_!' Kaikki on Jumalan vallassa, mutta luulen, että\nsilloin ei tarvitse Michalia työntää eteenpäin eikä tarvita pitkiä\n_praeparationes_ ja että tulette suoraan kihlajaisiin. Silloin täytyy\nOdysseun esimerkkiä noudattaen turvautua viekkauteen ja useinkin\nvärittää asioita, mikä on minulle vaikeata, sillä koko elämäni ajan\nolen aina asettanut totuuden kaiken yläpuolelle ja parhaani mukaan sitä\nvaalinut. Mutta Michalin ja pikku heitukan tähden olen valmis tämänkin\ntekemään, sillä he kumpikin ovat puhtainta kultaa. Syleilen teitä\nkumpaakin ja veitikoita ja painan teidät sydäntäni vastaan jättäen\nteidät Korkeimman huomaan.\"\n\nLopetettuaan kirjeen Zagloba sirotti sille hiekkaa, sitten löi sitä\nkämmenellään, luki sen vielä kerran pitäen kaukana silmistään, sulki\nsen, otti sinettisormuksen sormestaan ja ryhtyi sinetöimään kirjettä.\nHänen tätä puuhatessaan tuli Ketling.\n\n— Hyvää päivää!\n\n— Hyvää päivää, hyvää päivää! — vastasi Zagloba. — On erinomainen sää,\nJumalan kiitos. Aion juuri lähettää viestinviejän Skrzetuskien luo.\n\n— Sanokaa terveisiä minultakin.\n\n— Sen olen jo tehnyt. Sanoin heti itsekseni: täytyy sanoa terveisiä\nKetlingiltäkin. Molemmat siellä ilostuvat, kun saavat hyviä sanomia.\nOn selvää, että sanoin heille terveisiä sinulta, kun olen kirjoittanut\nkoko kirjeen sinusta ja neidoista.\n\n— Kuinka niin? — kysyi Ketling.\n\nZagloba pani kätensä polvilleen ja alkoi naputella sormillaan, painoi\npäänsä alas ja sanoi katsellen Ketlingiä kulmiensa alta:\n\n— Ketling ystäväni! Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, että\nmissä on tulukset, siellä lentelee ennen pitkää kipinöitä. Sinä olet\nkerrassaan kaunis mies ja tyttöjä tuskin tahtonet vähäksyä.\n\nKetling tuli hyvin hämilleen.\n\n— Minulla olisi kaihi silmässä tai olisin täysi raakalainen, — sanoi\nhän, — jos en näkisi ja ihailisi heidän kauneuttaan!\n\n— Näetkö nyt! — sanoi Zagloba ja katseli naurussa suin Ketlingin\nhehkuvia kasvoja. — Mutta jos et ole _barbarus_, niin sinun ei sovi\ntähdätä molempiin, sillä niin tekevät vain turkkilaiset.\n\n— Kuinka voitte otaksua semmoista?\n\n— Minä en otaksu, puhun muuten vain... Haa, veijari! livertelit heille\nrakkaudesta sillä tavoin, että Krzysia on kulkenut kolme päivää\nkalpeana aivan kuin olisi ottanut lääkettä. Heh, ei se ole ihme! Minä\nitse nuorena seisoin luuttu kädessä pakkasessa erään tummakulmaisen\nkaunottaren ikkunain alla (hän oli Drohojowskan näköinen) ja muistan,\nmiten lauloin:\n\n    \"Sä uinut jälkeen töitten,\n    mä soitan halki öitten.\n                   Hoc! Hoc!\"\n\nTahdotko että lainaan sinulle tämän laulun tai sepitän aivan uuden, —\nminulla on kyllä lahjoja. Oletko huomannut, että Drohojowska muistuttaa\njossain määrin entistä neiti Billewicziä, sen toisen tukka vain on kuin\nhamppua eikä hänellä ole noita untuvia ylähuulella; mutta on sellaisia,\njoista tämmöinen juuri on erikoisen kaunista ja jotka pitävät sitä\narvossa, koska se on _raritas_. Kovin hän katselee sinua. Juuri siitä\nolenkin kirjoittanut Skrzetuskeille. Eikö olekin totta, että hän on\nBillewiczównan näköinen?\n\n— Ensi alussa en huomannut tuota yhdennäköisyyttä, mutta sitä saattaa\nolla. Kooltaan ja vartaloltaan he muistuttavat toisiaan.\n\n— Mutta kuule nyt, mitä sanon: ilmaisen sinulle suorastaan\nperhesalaisuuden, sillä kun sinä olet ystävämme, niin sinun on se\ntiedettävä. Varo osoittamasta kiittämättömyyttä Wolodyjowskille, sillä\nme yhdessä rouva Makowieckan kanssa olemme määränneet toisen noista\ntytöistä hänelle.\n\nZagloba alkoi katsoa terävästi ja kiinteästi Ketlingiä silmiin. Tämä\nkalpeni ja kysyi:\n\n— Kumman?\n\n— Dro-hojow-skan, — vastasi Zagloba hitaasti.\n\nJa työntäen esiin alahuulensa hän alkoi vilkuttaa tervettä silmäänsä\nrypistettyjen kulmakarvojen alta.!\n\nKetling oli vaiti niin kauan, että Zagloba viimein kysyi:\n\n— Mitä sinä siitä sanot, heh?\n\nKetling vastasi muuttuneella äänellä, mutta kuuluvasti:\n\n— Voitte olla varma siitä, etten anna valtaa sydämelleni silloin, kun\nse vahingoittaisi Michalia.\n\n— Oletko varma siitä?\n\n— Paljon olen kestänyt elämässä, — vastasi Ketling. — Ritarin sana: en\nanna valtaa!\n\nZagloba avasi hänelle sylinsä.\n\n— Ketling, anna valtaa, anna huoleti valtaa, mies parka, niin paljon\nkuin tahdot, sillä halusin vain koetella sinua. Emme me ole määränneet\nMichalille Drohojowskaa, vaan pikku heitukan.\n\nKetlingin kasvot kirkastuivat vilpittömästä ja syvästä riemastuksesta.\nHän syleili Zaglobaa pitkään ja kysyi lopulta:\n\n— Onko sitten jo varmaa, että he rakastavat toisiaan?\n\n— Kuka ei rakastaisi minun pikku heitukkaani, kuka? — vastasi Zagloba.\n\n— Siis kihlauskin on jo tapahtunut?\n\n— Kihlausta ei vielä ole ollut, sillä Michal tuskin on selvinnyt\nsurustaan; mutta se tapahtuu... luota sinä minuun! Vaikka tyttö\npyörähtelee kuin kärppä, niin hän on hyvin suosiollinen Michalille,\nsillä hänestä on pääasia sapeli...\n\n— Sen olen huomannut, toden totta! — keskeytti ilosta säteilevä Ketling.\n\n— Haa, olet huomannut? Michal itkee vielä entistä armastaan, mutta jos\nkukaan on hänen mieleisensä, niin varmastikin pikku heitukka, sillä hän\non tuon vainajan tapainen, pelaa vain vähemmän silmillään, koska on\nnuorempi. Kaikki järjestyy hyvin, eikö niin? Takaan, että vaalin aikaan\nvietetään kahdet häät!\n\nKetling ei sanonut mitään, vaan syleili uudelleen Zaglobaa ja alkoi\npainaa kauniita kasvojaan hänen punaisia poskiaan vastaan. Vanha\naatelismies tuhisi ja kysyi:\n\n— Drohojowska on siis jo saanut sinut pauloihinsa?\n\n— En tiedä, en tiedä, — vastasi Ketling. — Sen vain tiedän, että\nheti kun hänen taivaallinen olemuksensa ilmestyi silmieni iloksi,\nsanoin itsekseni, että ainoastaan häntä voisi raadeltu sydämeni vielä\nrakastaa, ja sinä yönä huokaukset karkoittivat uneni ja antauduin\nsuloisen kaihon valtaan. Siitä asti hän on hallinnut olemustani,\nniinkuin valtiatar hallitsee alamaista ja uskollista maata. Onko se\nrakkautta vai jotakin muuta, sitä en tiedä.\n\n— Tiedät sentään, ettei tämä ole samaa kuin jos ostaisit lakin tai\nkolme kyynärää kangasta roimahousuiksi eikä satulavyö eikä häntävyö,\nei munakokkelia makkaran kera eikä paloviinaa kenttäpullossa. Jos olet\nvarma siitä, niin kysy kaikki muu Krzysialta, tai tahdotko, että minä\nkysyn?\n\n— Älkää tehkö sitä, — vastasi Ketling nauraen. — Jos minun on\nhukuttava, niin tuntukoon edes pari päivää vielä siltä, kuin\nuiskentelisin pinnalla.\n\n— Huomaan, että skotlantilaiset ovat aika poikia tappelussa, mutta\nrakkausasioissa heistä ei ole mihinkään. Neito on kuten vihollinenkin\nvoitettava äkkirynnäköllä. _Veni, vidi, vici!_ — se oli minun\ntunnuslauseeni.\n\n— Aikanaan, jos hartaimmat toiveeni toteutuisivat, — sanoi Ketling,\n— kenties pyydän teiltä ystävän avustusta. Vaikka olen saanut täällä\nkansalaisoikeudet ja suonissani virtaa aatelisverta, niin kuitenkin on\nnimeni täällä tuntematon enkä tiedä, onko pöytämestarin rouva...\n\n— Pöytämestarin rouva? — keskeytti Zagloba. — Älä sinä ole siitä\npeloissasi. Pöytämestarin rouva on todellinen soittorasia. Kun sen\nvedän käyntiin, niin se soi. Menen heti hänen luokseen. Täytyy\nvalmistaa häntä ennakolta, ettei hän katselisi karsaasti sinun\npelehtimistäsi neidon kanssa, sillä teillä skottilaisilla on eri pelit\nkuin meillä. En kosi heti sinun nimessäsi, vihjaisen noin vain, että\nolet iskenyt silmäsi tyttöön ja että olisi hyvä ruveta laittamaan\nnäistä jauhoista leipää. Menen heti, jumaliste, äläkä sinä pelkää,\nsillä minulla on lupa sanoa mitä vain hyväksi näen.\n\nJa huolimatta Ketlingin estelyistä Zagloba nousi ja lähti.\n\nMatkalla hän kohtasi Basian, joka tapansa mukaan oli menossa\njuoksujalkaa, ja sanoi tälle:\n\n— Tiedätkö, Krzysia on pannut Ketlingin pään kokonaan pyörälle!\n\n— Ei Ketling ole ensimmäinen semmoinen! — vastasi Basia.\n\n— Eikö sinulle käy kateeksi?\n\n— Ketling on nukke! Kohtelias kavaljeeri, mutta nukke! Löin polveni\naisaan ja se on paha juttu.\n\nBasia kumartui ja alkoi hieroa polveaan katsellen samalla Zaglobaa.\nTämä sanoi:\n\n— Hyväinen aika! Ole varovainen! Minne nyt lennät?\n\n— Krzysian luo.\n\n— Mitä hän hommaa?\n\n— Hänkö? Jonkin aikaa hän on vähän päästä suudellut minua ja hieroo\nitseään minua vastaan kuin kissa.\n\n— Älä sano hänelle, että hän on pannut Ketlingin pään pyörälle.\n\n— Ahaa! Kunhan malttaisin olla sanomatta. Zagloba tiesi varsin hyvin,\nettei Basia malta olla sanomatta, ja vain siksi hän oli kieltänytkin.\n\nHän jatkoi matkaansa hyvin tyytyväisenä oveluuteensa, mutta Basia lensi\nkuin pommi Drohojowskan luo.\n\n— Loukkasin polveni, mutta Ketling on hurjasti rakastunut sinuun!\n— huusi hän jo kynnykseltä. — En huomannut, että aisa törrötti\ntielläni... ja kopsis! Silmissäni kipinöi, mutta ei se mitään! Herra\nZagloba pyysi, etten puhuisi sinulle siitä. Enkö sanonut sinulle, että\nniin käy? Sanoinhan sen heti, mutta sinä tahdoit vain väittää hänen\nihastuneen minuun. Älä pelkää, kyllä sinut tunnetaan! Vielä kivistää\nhiukan. Minä en ole vihjaillut sinulle herra Nowowiejskista, mutta\nKetlingistä — ohoo! Hän kuljeksii ympäri talossa pidellen päätään ja\npuhellen yksinään. Se on somaa, Krzysia, hyvin somaa! Skotti, skotti, —\nkutti, kutti!\n\nBasia alkoi lähentää sormeaan ystävättärensä silmien luo.\n\n— Basia! — huudahti Drohojowska. — Skotti, skotti, kutti, kutti!\n\n— Kuinka onneton olenkaan, Kuinka onneton olenkaan! — huudahti Krzysia\nyht'äkkiä ja alkoi itkeä.\n\nBasia alkoi heti rauhoitella häntä, mutta se ei auttanut ollenkaan ja\ntyttö nyyhkytti kovemmin kuin milloinkaan elämässään.\n\nTodellakaan ei koko talossa kukaan tietänyt, miten tavattoman onneton\nhän oli. Muutamia päiviä hän oli ollut kuumeessa, hänen kasvonsa\nolivat kalvenneet, silmät painuneet kuopalle, hengitys oli lyhyttä\nja katkonaista, hänessä oli tapahtunut jokin omituinen muutos; hänet\noli vallannut ikäänkuin ääretön raukeus, eikä se ollut tullut hiljaa\nja vähitellen, vaan yht'äkkiä; oli kuin tuulispää tai myrsky olisi\ntemmannut hänet mukaansa; hänen verensä oli ruvennut kiehumaan kuin\ntulessa; jokin oli kuin salama soaissut hänen mielikuvituksensa. Hän\nei voinut hetkeäkään vastustaa tuota voimaa, joka oli niin äkillinen\nja armoton. Hänen tyyneytensä oli mennyttä. Hänen tahtonsa oli kuin\nsiipirikko lintu.\n\nHän ei tietänyt itsekään, rakastiko hän Ketlingiä vai vihasiko, ja\nääretön kauhu valtasi hänet, kun tämä kysymys nousi mieleen; mutta sen\nhän tunsi, että sydän löi niin kiivaasti vain tuon ritarin tähden,\nettä ajatukset päässä sekaantuivat vain hänen tähtensä, että hän oli\ntäynnä vain häntä eikä voinut sille mitään! Helpompi olisi ollut olla\nrakastamatta häntä kuin olla häntä ajattelematta, sillä silmiin oli\nimeytynyt hänen kuvansa, korviin jäänyt hänen äänensä, sielun täytti\nvain hän... Uni ei vapauttanut häntä tästä ahdistavasta näystä,\nsillä heti kun hän sulki silmänsä, painautuivat nuo kasvot häntä\nkohti kuiskaten: \"Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kuningaskunta,\nkuin valtikka, kuin kunnia, kuin rikkaus...\" Ja tuo pää oli lähellä,\nniin lähellä, että pimeässäkin heleä puna nousi hänen otsalleen. Hän\noli kuumaverinen ukrainalainen, ja outo tuli alkoi polttaa hänen\nrintaansa, sellainen tuli, josta hän ei ollut ennen mitään tietänyt;\nsen vaikutuksesta hänet valtasi samalla kertaa pelko ja häpeä ja suuri\nheikkouden tunne ja eräänlainen tainnostila, joka oli sekä tuskallinen\nettä suloinen. Yhä suuremman vallan sai hänessä uupumus, aivan kuin\nraskaan työn jälkeen.\n\n— Krzysia! Krzysia! Mikä sinun on? — huudahteli hän itselleen.\n\nMutta hän oli kaiken aikaa kuin pökerryksissä ja tiedottomassa tilassa.\n\nMitään ei vielä ollut tapahtunut, Ketlingin kanssa hän ei ollut tähän\nsaakka vaihtanut kahta sanaakaan kahden kesken, mutta Ketling täytti\nkokonaan hänen ajatuksensa. Jokin vaisto kuiskasi hänelle kaiken aikaa:\n\"Ole varuillasi! Karta häntä!...\" Ja hän karttoi...\n\nSitä, että hän oli kihloissa Wolodyjowskin kanssa, hän ei tähän asti\nollut ajatellut, ja se oli hänen onnensa; hän ei ollut ajatellut sitä\nsen tähden, että tähän asti ei ollut vielä mitään tapahtunut ja ettei\nhän ajatellut ketään: ei itseään, ei muita, ainoastaan Ketlingiä!\n\nHän kätki tämän kaiken sydämensä syvyyteen, ja hänelle oli suureksi\nlohdutukseksi ajatus, ettei kukaan arvaa, mitä hänen sielussaan\ntapahtuu, ja ettei kukaan yhdistä ajatuksissaan häntä ja Ketlingiä.\n\nYht'äkkiä Basian sanat saivat hänet vakuutetuksi, että asia\nolikin toisin, että ihmiset jo katsovat heitä, että jo yhdistävät\najatuksissaan, että ovat arvanneet. Murhe, häpeä ja tuska yhdessä\nolivat voimakkaammat hänen tahtoaan, ja siksi hän rupesi itkemään kuin\npikku lapsi.\n\nBasian sanat olivat kuitenkin vasta alkua niihin monenlaisiin\nvihjauksiin, merkitseviin silmäyksiin, silmän vilkutuksiin, pään\npudisteluihin, niihin puolinaisiin sanoihin, joita hänen oli\nkestettävä. Ne alkoivat heti päivällisellä.\n\nPöytämestarin rouva alkoi siirtää katseitaan hänestä Ketlingiin ja\nKetlingistä häneen, mitä hän ei ollut aikaisemmin tehnyt. Zagloba\nryähteli merkitsevästi. Toisinaan keskustelu katkesi käsittämättömästä\nsyystä ja syntyi äänettömyys, ja kerran tämmöisen pysähdyksen aikana\nilvehtivä Basia huusi kovalla äänellä:\n\n— Minä tiedän jotakin, mutta en sano!\n\nKrzysia punastui heti ja kalpeni sitten yht'äkkiä aivan kuin jokin\nhirvittävä vaara olisi uhannut häntä; Ketling painoi päänsä alas.\nMolemmat ymmärsivät varsin hyvin, että sanat tarkoittivat heitä, ja\nvaikka he välttivät puhelemista toistensa kanssa ja vaikka Krzysia\nkoetti olla katsomatta Ketlingiin, niin molemmille oli selvää, että\nheidän välilleen oli syntymässä jotakin, että oli muodostumassa\njonkinmoista epämääräistä keskinäistä sotkua, joka heitä yhdistää ja\nsamalla erottaa, sillä se riistää heiltä kokonaan vapauden eivätkä\nhe voi olla enää tavallisia ystäviä. Heidän onnekseen ei kukaan\nkiinnittänyt huomiota Basian sanoihin, sillä Zagloba teki lähtöä\nkaupunkiin ja aikoi sieltä palatessaan tuoda mukanaan suuren joukon\nritareita, ja tämä kiinnosti sillä hetkellä kaikkia.\n\nIllalla olikin Ketlingin talo kirkkaasti valaistu. Oli saapunut\nkoko joukko upseereja sekä soittokunta, jonka kohtelias isäntä oli\ntilannut naisten huvittamiseksi. Tosin ei voitu tanssia, koska oli ison\npaaston aika ja Ketlingillä oli suru; mutta kuunneltiin soitantoa ja\nhuviteltiin puhelemalla.\n\nNaiset olivat pukeutuneet juhla-asuun; pöytämestarin rouva oli\nitämaisissa silkeissä, \"pikku heitukka\" oli laittautunut kirjavaan\npukuun ja veti sotilaitten katseet puoleensa rusoittavilla poskillaan\nja kirkasvärisellä hiustöyhdöllään, joka putosi tavan takaa silmille;\nhän sai syntymään hilpeätä naurua rohkeilla puheillaan ja hämmästytti\nkäytöstavallaan, jossa oli kasakan uljuutta yhtyneenä luontevaan suloon.\n\nKrzysia, jonka suruaika isän kuoleman jälkeen jo oli lopussa, oli\npukeutunut valkoiseen pukuun, jossa oli hopeakirjailua. Ritarit\nvertasivat häntä kuka Junoon kuka Dianaan, mutta ei kukaan lähennellyt\nhäntä, ei kukaan kierrellyt viiksiään, ei raapaissut jalallaan eikä\nheitellyt taaksepäin viittansa hihaliepeitä; ei yksikään katsellut\nhäntä säkenöivin silmin eikä alkanut puhella tunteistaan. Sensijaan hän\nhuomasi kohta, että ne, jotka katselivat häntä ihaillen ja ihmetellen,\nkatsoivat senjälkeen Ketlingiin; että jotkut menivät Ketlingin luo ja\npuristivat hänen kättään aivan kuin onnitellen ja jotain toivottaen;\nettä Ketling kohautteli olkapäitään ja levitti käsiään kuin torjuen\njotakin.\n\nKrzysia, joka oli luonnostaan virkeä ja tarkkanäköinen, oli varma\nsiitä, että he puhuivat hänestä Ketlingille, pitivätpä suorastaan häntä\nhänen morsiamenaan. Ja koska hän ei voinut aavistaa, että Zagloba oli\njo kuiskannut jokaiselle korvaan asioita, niin hän alkoi ajatella,\nmistä nuo ihmisten otaksumat oikeastaan olivat lähtöisin.\n\n— Onko jotakin kirjoitettu otsaani? — ajatteli hän levottomana, nolona\nja alakuloisena.\n\nAlkoipa läpi ilman lennellä hänen korviinsa sanojakin, jotka ikäänkuin\neivät olleet hänelle sanottuja, mutta kuuluivat kumminkin: \"Onnen poika\ntuo Ketling!...\" \"Hän on syntynyt hyvien tähtien alla!...\" \"Eipä kumma,\nsillä hän on itsekin komea mies!...\" ja muuta sellaista.\n\nJotkut kohteliaat kavaljeerit tahtoivat huvittaa häntä ja sanoa\nhänelle jotakin mieluista ja puhelivat hänelle Ketlingistä kehuen\ntätä määrättömästi, ylistäen hänen miehuuttaan, avuliaisuuttaan,\nhienoa käytöstään ja vanhaa sukuaan. Krzysian oli pakko kuunnella,\nja hänen silmänsä hakivat hänen tahtomattaan sitä, josta puhuttiin,\nja kohtasivatkin toisinaan hänen katseensa. Silloin valtasi hänet\nihastus uudella voimalla, ja tietämättään hän hurmautui katselemaan\nhäntä. Miten erosikaan Ketling noista kaikista karkeista sotilaista!\n\"Kuninkaan poika hovilaistensa keskellä\", — ajatteli Krzysia katsellen\ntuota jalomuotoista ylimyksellistä päätä ja noita kunnianhimoisia\nsilmiä, jotka olivat täynnä jonkinmoista synnynnäistä surumielisyyttä,\nsekä tuota otsaa, jota varjosti vaalea, tuuhea tukka. Krzysian sydämen\nvaltasi ahdistus ja raukeus, ja hänestä tuntui, kuin tuo pää olisi\nhänelle rakkain maailmassa. Ketling huomasi sen, ja ettei lisäisi\nKrzysian hämmennystä pysytteli kauempana, jos ei ketään sattunut\nolemaan Krzysian vierellä. Ei kuningattarellekaan hän olisi voinut\nosoittaa suurempaa kunnioitusta ja suurempaa huomaavaisuutta kuin\nhän nyt osoitti. Puhuessaan Krzysialle hän kumartui ja asetti toisen\njalkansa taaksepäin aivan kuin merkiksi, että oli valmis millä hetkellä\ntahansa polvistumaan; hän puhui vakavasti, ei koskaan leikkiä laskien,\nvaikka hän esimerkiksi Basialle puhui piloja. Hänen käytöksessään\nKrzysiaa kohtaan oli mitä suurimman kunnioituksen ohella jonkinmoisen\nsuloisen surumielisyyden varjo. Tämän vuoksi ei kukaan muukaan\nrohjennut puhua liian suorasukaisesti eikä laskea uskallettua pilaa,\naivan kuin jokaiseen olisi juurtunut vakaumus, että tämä neito oli\narvoltaan ja syntyperältään kaikkien muiden yläpuolella, niin ettei\nkoskaan voinut olla hänelle kyllin kohtelias.\n\nKrzysia oli tästä hänelle sydämestään kiitollinen. Yleensä ilta kului\nhäneltä pienten huolien vallassa, mutta miellyttävästi. Kun alkoi olla\npuoliyön aika, lakkasi soittokunta soittamasta, neidot hyvästelivät\nseuraa, mutta ritarien keskuudessa alkoivat pikarit ahkerasti kiertää\nja alkoivat meluisat kekkerit, joiden johtomieheksi asettui Zagloba.\n\nBasia tuli ylös iloisena kuin lintu, sillä hänellä oli ollut hyvin\nhauskaa. Ennenkuin hän polvistui rukoilemaan, hän telmi, lörpötteli,\nmatki eri vieraita ja sanoi viimein Krzysialle käsiään taputtaen:\n\n— On ihanaa, että tuo sinun Ketlingisi saapui! Ainakin saamme\nriittävästi sotilaita! Ohoo, annahan vain paaston loppua, niin tanssin\nitseni näännyksiin. Sittenpä vasta nautimme! Ja entäs sinun ja\nKetlingin kihlajaisissa ja sinun häissäsi! Jos en silloin pane taloa\nylösalaisin, niin viekööt tataarilaiset minut vangikseen! Millaistahan\nolisi, jos veisivätkin meidät kaikki? Sepä vasta olisi, hahhahhah!\nKelpo Ketling! Sinua varten hän tuo soittoniekat ja sinun kanssasi\nminäkin nautin. Hän keksii sinua varten kyllä yhä uusia kummia, kunnes\ntekee näin!...\n\nSen sanottuaan Basia yht'äkkiä lankesi polvilleen Krzysian eteen,\nsyleili häntä vyötäisten kohdalta ja alkoi puhua matkien Ketlingin\nhiljaista ääntä:\n\n— Neiti! Minä rakastan teitä niin, etten voi hengittää... Rakastan\nteitä sekä jalan että ratsain, sekä nälkäisenä että syönnin jälkeen,\nikuisesti ja skotlantilaiseen tapaan... Tahdotko tulla omakseni?...\n\n— Baška, minä suutun! — huudahti Krzysia.\n\nMutta sen sijaan, että olisi suuttunut, hän otti Basian syliinsä ja\nkoettaen nostaa hänet ilmaan alkoi suudella hänen silmiään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nZagloba tiesi varsin hyvin, että pikku ritari oli mielistynyt enemmän\nKrzysiaan kuin Basiaan, ja juuri siksi hän oli päättänyt syrjäyttää\nKrzysian. Koska hän tunsi perinpohjin Wolodyjowskin, niin hän oli varma\nsiitä, että tämä, kun ei ole valinnan varaa, ehdottomasti kääntyy\nBasian puoleen, johon vanha aatelismies itse oli niin silmittömästi\nihastunut, ettei hän tahtonut mitenkään voida tajuta, kuinka kukaan\nvoisi pitää ketään parempana kuin Basiaa. Hän tuumi, ettei voisi tehdä\nWolodyjowskille sen suurempaa palvelusta kuin kosia hänen puolestaan\n\"pikku heitukkaa\", ja oli alati innostunut tähän ajatukseen.\n\nHän oli vihainen Wolodyjowskille ja samoin Krzysialle; tosin hän\nolisi mieluummin suonut Wolodyjowskin naivan Krzysian kuin jäävän\nnaimattomaksi, mutta hän päätti tehdä kaikkensa, että pieni ritari\nottaisi puolisokseen pikku heitukan.\n\nJa juuri siitä syystä, että hän tunsi pienen ritarin mieltymyksen\nDrohojowskaan, hän päätti saada mahdollisimman pian tämän joutumaan\nKetlingin omaksi.\n\nMutta vastaus, jonka hän sai jonkin ajan kuluttua Skrzetuskilta, sai\nhänet hiukan horjumaan päätöksessään.\n\nSkrzetuski neuvoi häntä olemaan sekaantumatta asioihin, sanoipa\npelkäävänsä, että päinvastaisessa tapauksessa voi helposti syntyä\npahoja välejä ystävysten kesken. Sitä ei toki Zaglobakaan halunnut, ja\nsenvuoksi hän alkoi tuntea jossakin määrin omantunnon soimauksia, joita\nhän koetti vaimentaa ajattelemalla seuraavaan tapaan:\n\n— Jos Michal ja Krzysia jo olisivat lupautuneet toisilleen ja minä\ntunkisin Ketlingiä kuin kiilaa heidän väliinsä, niin se olisi eri\njuttu! Salomo sanoo: \"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti\" — ja\nhän on oikeassa. Mutta onhan jokaisella lupa toivoa. Muuten, tarkkaan\nottaen, mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokoon joku, mitä?\n\nTämän sanottuaan Zagloba alkoi kädet puuskassa ja huuli pitkällä\nkatsella uhittelevasti huoneensa seiniä, aivan kuin olisi epäillyt\nsaavansa niiltä soimauksia, mutta kun seinät eivät vastanneet mitään,\nniin hän jatkoi:\n\n— Olen sanonut Ketlingille varanneeni pikku heitukan Michalille. Eikö\nminulla ole lupa sanoa? Eikö se sitten ole totta? Jos toivon Michalille\nketään muuta, niin syököön luuvalo koipiani!...\n\nSeinät ilmaisivat syvällä äänettömyydellä myöntävänsä, että herra\nZagloba oli oikeassa.\n\nMutta hän jatkoi:\n\n— Sanoin pikku heitukalle, että Drohojowska on tehnyt syvän vaikutuksen\nKetlingiin. Eikö se sitten ole totta? Eikö Ketling itse sitä\ntunnustanut, eikö hän huokaillut uunin ääressä istuessaan niin, että\ntuhkaa lenteli huoneeseen? Mitä näin, sitä olen muillekin kertonut.\nSkrzetuski on realisti, mutta ei minunkaan älyni ihan mitätön ole.\nTiedän itse, mitä voi sanoa ja mistä on paras vaieta... Hm! Hän\nkirjoittaa, etten sekaantuisi mihinkään! Olkoon menneeksi. Minä en\nsekaannu sen enempää, mutta jos olen huoneessa Krzysian ja Ketlingin\nkanssa eikä muita ole läsnä, niin poistun ja jätän heidät kahden\nkesken. Tulkoot keskenään toimeen ilman minua. Haa, luulenpa, että\ntulevatkin. Eivät he tarvitse kenenkään apua, sillä sellainen veto\non heissä jo toisiinsa, että silmiä huikaisee. Ja kaiken lisäksi on\ntulossa kevät, jolloin ei vain aurinko lämmitä voimakkaammin, vaan\nintohimotkin ovat tulisemmat. Hyvä on, en puutu asiaan, tarkkaan vain,\nmitä siitä syntyy...\n\nJotain siitä pian syntyikin. Piinaviikoksi Ketlingin talon koko\nasujaimisto siirtyi Varsovaan ja asettui erääseen Dluga-kadun varrella\nolevaan hotelliin ollakseen kirkkojen läheisyydessä ja käydäkseen\njumalanpalveluksissa niin paljon kuin mieli teki, samalla katsellen\nnautinnokseen kaupungin juhlatouhua.\n\nKetling oli täälläkin isäntänä, sillä vaikka hän oli vierasmaalainen\nsyntyään, niin hän tunsi erinomaisen hyvin pääkaupungin, ja hänellä\noli siellä kaikkialla ystäviä, joiden avulla sai kaikki hyvin\njärjestetyksi. Hän oli tavattoman kohtelias ja suorastaan arvasi\nystäviensä ajatukset, varsinkin Krzysian. Kaikki rakastivat häntä\nvilpittömästi; rouva Makowiecka, jolle Zagloba oli puhunut jo\nennakolta, katseli häntä ja Krzysiaa yhä suopeammin silmin, ja jos\nhän ei vielä ollut puhunut neidolle, niin se johtui siitä, ettei\nKetlingkään vielä ollut puhunut. Kelpo \"tädistä\" oli aivan luonnollista\nja sopivaa, että kavaljeeri osoitti huomaavaisuutta neitoselle,\nvarsinkin kun tämä kavaljeeri oli todella erinomainen, sellainen\nmies, jolle joka askelella osoitettiin kunnioitusta ja ystävyyttä,\neivätkä sitä tehneet ainoastaan alemmat, vaan myös ylemmät, siinä\nmäärin oli hän osannut vetää puoleensa kaikki todella ihanalla\nulkomuodollaan, käytöstavallaan, arvokkuudellaan, anteliaisuudellaan,\nmiellyttävyydellään rauhan aikana, miehuudellaan sodassa.\n\n— Käyköön niinkuin Jumala suo ja mieheni päättää, — ajatteli\npöytämestarin rouva itsekseen, — minä en asetu poikkiteloin.\n\nTämän vuoksi Ketling saattoi nyt useammin olla Krzysian seurassa ja\npitemmän aikaa kuin omassa talossaan. Muuten koko seura oli yleensä\naina yhdessä.\n\nZagloba tarjosi tavallisesti käsivartensa pöytämestarin rouvalle,\nKetling Krzysialle, ja Basia, joka oli nuorin, juoksenteli vapaana\nmennen toisinaan melkoisen matkan edelle, toisinaan taas pysähtyen\nkauppojen eteen katselemaan tavaroita ja kaikenlaisia merentakaisia\nihmeitä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Krzysia tottui\nvähitellen Ketlingiin, ja kun hän nyt nojasi Ketlingin käsivarteen,\nkuunteli hänen puheitaan tai katseli hänen jalopiirteisiin\nkasvoihinsa, niin ei sydän enää kuten ennen pamppaillut hänen\nrinnassaan levottomasti, hän ei menettänyt tasapainoaan eikä tuntenut\njoutuvansa hämilleen, vaan hän tunsi olonsa äärettömän suloiseksi\nja viihdykkääksi. He olivat alati yhdessä, polvistuivat vieretysten\nkirkossa, heidän äänensä yhtyivät toisten kirkossa-olijain rukouksiin\nja lauluihin.\n\nKetling tunsi hyvin sydämensä tilan; Krzysia, joko arkuudesta tai koska\nei tahtonut pettää itseään, ei sanonut itselleen: \"Rakastan häntä\",\n— mutta he rakastivat toisiaan suuresti. Kun tämän lisäksi heidän\nvälilleen oli muodostunut suuri ystävyys, ja koska rakkauden lisäksi\nheitä yhdisti muutenkin suuri kiintymys toisiinsa, niin he eivät vielä\nolleet puhuneet itse rakkaudesta toisilleen sanaakaan, mutta aika kului\nheiltä kuin unessa ja ilo vallitsi heidän mielessään.\n\nPian tämä Krzysian ilo oli häiriytyvä, mutta nykyhetki oli levon\naikaa. Juuri hänen lähentymisensä Ketlingiin, tottuminen tähän, tuo\nystävyys, joka syntyi heidän välilleen yhdessä rakkauden kanssa,\nteki lopun Krzysian levottomuudesta, vaikutelmat eivät enää olleet\nniin voimakkaita, veren ja mielikuvituksen kiihko asettui. He olivat\nlähellä toisiaan, heidän oli hyvä olla toistensa parissa, ja Krzysia,\njoka oli antautunut koko sielullaan tämän ihanan nykyisyyden valtaan,\nei tahtonut ajatella, että se loppuu joskus ja että tenhokuvan\nhävittämiseksi on tarpeen vain yksi Ketlingin sana: \"Rakastan!\"\n\nTämän sanan hän pian sanoikin. Kerran, kun pöytämestarin rouva ja\nBasia olivat erästä sairasta sukulaista katsomassa, Ketling ehdotti\nKrzysialle ja Zagloballe, että he menisivät katsomaan kuninkaallista\nlinnaa, jota Krzysia ei vielä ollut nähnyt ja jonka merkillisyyksistä\nmaassa puhuttiin ihmeellisiä asioita. He lähtivät kolmisin. Ketlingin\nrunsaskätisyys avasi heille kaikki ovet, ja ovenvartijat kumarsivat\nKrzysialle niin syvään, kuin hän olisi ollut kuningatar ja tullut omaan\nasuntoonsa. Ketling tunsi perinpohjin linnan ja opasti häntä komeihin\nsaleihin ja huoneisiin. He katselivat teatteria, kuninkaallisia\nkylpyhuoneita; pysähtyivät kuvien eteen, jotka esittivät Zygmuntin ja\nWladislawin taisteluja itämaalaisten villejä laumoja vastaan ja niistä\nsaatuja voittoja; tulivat terassille, josta katseelle avautui laaja\nnäköala. Krzysia oli kokonaan ihmetyksen vallassa, Ketling taas selitti\nhänelle joka asian, esitteli nähtävyyksiä, mutta silloin tällöin hän\nvaikeni ja katsellen Krzysian tummansinisiin silmiin näytti sanovan\nkatseellaan: \"Mitä merkitsevät nämä kaikki ihanuudet sinun rinnallasi,\nsinä ihana olento! Mitä merkitsevät nämä aarteet sinun, parhaan aarteen\nrinnalla!\"\n\nNeito ymmärsi tämän äänettömän puheen. Sitten Ketling vei hänet\nerääseen kuninkaan huoneista ja asettuen seinässä olevan salaoven eteen\nsanoi:\n\n— Tästä pääsee tuomiokirkkoon asti. Tästä lähtee pitkä käytävä, joka\npäättyy lähellä pääalttaria olevaan parvekkeeseen. Sillä parvekkeella\nkuningas ja kuningatar tavallisesti ovat seuraamassa jumalanpalvelusta.\n\n— Tunnen hyvin tuon tien, — vastasi Zagloba, — sillä kun olin Jan\nKazimierzin luottamusmies ja Marya Luddwika piti minusta tavattomasti,\nniin molemmat pyysivät usein minut mukanaan jumalanpalvelukseen\nnauttiakseen minun seurastani ja saadakseen mielenylennystä minun\njumalisuudestani.\n\n— Tahdotteko mennä sinne sisälle? — kysyi Ketling antaen ovenvartijalle\nmerkin, että avaisi oven.\n\n— Mennään, — sanoi Krzysia.\n\n— Menkää te, — sanoi Zagloba, — olette nuoremmat ja teillä on hyvät\njalat, kun taas minä olen tallustellut itseni uuvuksiin. Menkää,\nmenkää, minä jään tänne ovenvartijan kanssa. Vaikkapa viipyisitte\npitkäänkin, niin en pane pahakseni, sillä saan sen ajan levätä.\n\nHe menivät.\n\nKetling tarttui Krzysian käteen ja alkoi johtaa häntä pitkässä\nkäytävässä. Hän ei painanut tätä kättä sydämelleen, vaan kulki\nrauhallisena ja ajatukset keskitettyinä. Sivuikkunoista lankesi vähän\nväliä valoa heihin, sitten he taas kulkivat pimeässä. Krzysian sydän\nsykki hieman levottomasti, sillä he olivat ensimmäistä kertaa kahden,\nmutta Ketlingin tyyneys ja miellyttävyys rauhoittivat häntä. He tulivat\nviimein parvekkeelle, joka oli kirkon oikealla sivustalla pappien\npenkin takana lähellä pääalttaria.\n\nEnsin he polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Kirkko oli hiljainen ja\ntyhjä. Kaksi kynttilää paloi pääalttarin edessä, mutta kirkon muu osa\noli juhlallisen hämärän vallassa. Vain värillisten ikkunaruutujen läpi\ntuli hohdetta langeten kaksille kauniille, rukoukseen syventyneille\nkasvoille, jotka olivat tyynet kuin kerubien kasvot.\n\nKetling nousi ensimmäisenä seisomaan ja alkoi kuiskia, koska ei\nuskaltanut puhua kirkossa kovalla äänellä:\n\n— Katsokaa noita samettiselustimia: niissä näkyy kuninkaallisen\npariskunnan päiden jäljet. Kuningatar istui tuolla puolen, lähempänä\nalttaria, levätkää hänen paikallaan...\n\n— Onko totta, että hän oli koko elämänsä ajan onneton? — kuiskasi\nKrzysia ja istuutui.\n\n— Hänen elämäntarinansa kuulin jo lapsena, sillä sitä kerrottiin\nkaikissa ritarilinnoissa. On mahdollista, että hän oli onneton, koska\nei voinut tulla sen puolisoksi, jota rakasti.\n\nKrzysia nojasi päänsä samaan paikkaan, jossa oli Maryä Ludwikan pään\npainama syvennys, ja sulki silmänsä; jokin tuskan tunne ahdisti hänen\nrintaansa; jokin kylmä viima tuntui yht'äkkiä kulkevan läpi tyhjän\nkirkonlaivan ja jäädyttävän sen rauhan, joka vielä hetkinen sitten\noli täyttänyt hänen koko olemuksensa. Ketling katseli häntä ääneti;\nvallitsi todelliseen kirkkotunnelmaan kuuluva hiljaisuus.\n\nSitten Ketling laskeutui hiljalleen polvilleen Krzysian jalkojen\njuureen ja alkoi puhua liikutetulla, mutta varmalla äänellä:\n\n— Ei ole synti, että pyhässä paikassa polvistun eteesi, sillä mistäpä,\njos ei kirkosta, pyytää puhdas rakkaus itselleen siunausta. Rakastan\nsinua enemmän kuin terveyttäni, rakastan enemmän kuin mitään maallista\nhyvää, rakastan sinua sielustani, rakastan sydämestäni, ja tässä, tämän\nalttarin ääressä, tunnustan sinulle rakkauteni!...\n\nKrzysian kasvot tulivat valkeiksi kuin palttina. Neito raukan pää\nnojasi samettiselustaan, eikä hän liikahtanutkaan. Ketling jatkoi:\n\n— Syleilen jalkojasi ja pyydän tuomiotasi: saanko lähteä taivaallinen\nriemu sydämessäni, vai tuleeko osakseni syvä murhe, joka tekee minulle\nelämisen mahdottomaksi?...\n\nHän odotti vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin hän painoi\npäänsä niin alas, että melkein kosketti Krzysian jalkoja, ja hän joutui\nilmeisesti yhä suuremman liikutuksen valtaan, sillä hänen äänensä\nvärisi aivan kuin hän ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa.\n\n— Annan sinun käsiisi onneni ja elämäni. Pyydän sääliä, sillä minun on\nhirveän vaikea olla...\n\n— Rukoilkaamme Jumalan armoa! — huudahti yht'äkkiä Krzysia laskeutuen\npolvilleen.\n\nKetling ei ymmärtänyt, mutta hän ei uskaltanut vastustaa tätä\ntoivomusta. Täynnä odotusta ja levottomuutta hän polvistui Krzysian\nviereen, ja he alkoivat uudelleen rukoilla.\n\nTyhjässä kirkossa kuuluivat aika ajoin heidän hiljaiset äänensä, joille\nkaiku antoi omituisen ja surullisen soinnun.\n\n— Jumala, ole armollinen! — lausui Krzysia.\n\n— Jumala, ole armollinen! — toisti Ketling.\n\n— Armahda meitä!\n\n— Armahda meitä!\n\nSitten Krzysia jatkoi rukoiluaan ääneti, mutta Ketling näki, että hänen\nkoko ruumiinsa värisi itkusta. Pitkään aikaan hän ei voinut tyyntyä;\nviimein rauhoituttuaan hän oli vielä kauan liikkumatta polvillaan,\nnousi sitten ja sanoi:\n\n— Lähdetään...\n\nHe tulivat taas pitkään käytävään. Ketling toivoi saavansa matkalla\njonkin vastauksen ja katseli häntä silmiin, mutta turhaan.\n\nKrzysia kulki kiireesti, aivan kuin olisi koettanut mahdollisimman pian\npäästä siihen huoneeseen, jossa Zagloba odotti heitä.\n\nKun oli enää vain muutamia askelia ovelle, otti ritari kiinni hänen\nhameestaan.\n\n— Neiti Krystyna! — sanoi hän. — Kaiken pyhän nimessä...\n\nSilloin Krzysia kääntyi, tarttui hänen käteensä niin nopeasti,\nettei hän ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa, ja painoi sen\nsilmänräpäyksessä huulilleen.\n\n- Rakastan sinua koko sydämestäni, mutta en koskaan tule omaksesi! —\nsanoi hän.\n\nJa ennenkuin hämmästynyt Ketling sai sanotuksi sanaakaan, hän lisäsi:\n\n— Unohtakaa kaikki, mitä on ollut!... Hetken kuluttua molemmat olivat\nhuoneessa.\n\nOvenvartija nukkui eräässä nojatuolissa ja Zagloba toisessa. Nuorten\ntuloon he kuitenkin heräsivät. Zagloba avasi silmänsä ja alkoi\nvilkuttaa sitä puoleksi tiedottomasti. Vähitellen hän kuitenkin muisti\najan ja henkilöt.\n\n— Ahaa, tehän siinä olette! — sanoi hän laitellen kuntoon vyötään. —\nNäin unta, että uusi kuningas oli valittu ja se oli Piast. Olitteko\nparvekkeella?\n\n— Olimme.\n\n— Eikö Maryä Ludwikan henki sattumalta näyttäytynyt teille?\n\n— Ei, päinvastoin! — vastasi Krzysia soinnuttomalla äänellä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nLinnasta ulos tultuaan Ketling tunsi tarvetta koota ajatuksiaan ja\nselviytyä hämmästyksestä, johon Krzysian käytös oli hänet saattanut.\nHän hyvästeli Krzysiaa ja Zaglobaa jo portilla, ja nämä molemmat taas\npalasivat hotelliinsa. Basia ja pöytämestarin rouva olivat jo palanneet\nsairaan luota, ja pöytämestarin rouva tervehti Zaglobaa seuraavin\nsanoin:\n\n— Sain kirjeen mieheltäni, joka asuu Michalin luona leirissä. Molemmat\novat terveinä ja lupaavat pian tulla tänne. Michalilta on kirje myös\nteille, mutta minulle on vain jälkikirjoitus mieheni kirjeessä.\nMieheni kirjoittaa, että käräjäjuttu, joka on ollut vireillä Zubrien\nkanssa eräästä Basian maatilasta, on saatu onnellisesti päättymään.\nSiellä on jo tulossa paikallinen edustajakokous... Hän sanoo, että\nherra Sobieskin nimi on siellä suuressa arvossa ja edustajakokouskin\ntulee menemään hänen mielensä mukaan. Ken kynnelle kykenee, hankkiutuu\nvaalikokoukseen, ja meidän puoli kannattaa herra kruununmarsalkkaa.\nSiellä on jo lämmin ja sateita... Werchutkassa on tulipalo tuhonnut\nrakennuksiamme... Apulaismies päästi tulen syttymään, ja koska tuuli...\n\n— Missä on Michalin minulle lähettämä kirje? — kysyi Zagloba\nkeskeyttäen uutistulvan, jonka kunnianarvoisa pöytämestarin rouva\ntaritsi henkeään vetämättä.\n\n— Tässä, — sanoi pöytämestarin rouva ojentaen hänelle kirjeen. — Koska\ntuuli ja ihmiset olivat markkinoilla...\n\n— Mitenkä kirjeet ovat saapuneet tänne? — kysyi taas Zagloba.\n\n— Ne tulivat herra Ketlingin taloon, ja sieltä toi palvelija tänne.\nKoska, kuten sanoin, tuuli...\n\n— Haluatteko kuulla?\n\n— Kyllä, hyvin mielelläni.\n\nZagloba avasi kirjeen ja alkoi lukea, ensin puoliääneen itsekseen,\nsitten ääneen kaikille:\n\n\"Lähetän teille tässä ensimmäisen kirjeen, mutta toista ei kenties\ntulekaan, sillä postinkulku on täällä epävarmaa ja piakkoin olen\nitsekin _personaliter_ joukossanne. Hyvä on täällä kentillä olla, mutta\nkovin pyrkii sydämeni teidän luoksenne, eikä mietteillä ja muisteluilla\nole loppua, minkä vuoksi _solitudo_ on minulle mieluisampi kuin\ntoveriseura. Luvattua työtä ei meillä enää olekaan, sillä tataarilaiset\novat hiljakseen, vain pikku joukkoja retkeilee niityillä, mutta niitä\nolemme kahdesti lähestyneet niin onnistuneesti, ettei heistä jäänyt\nainoatakaan tappionsa todistajaksi.\"\n\n— Kylläpä peittosivat heidät! — huudahti Basia riemastuen. — Ei mikään\nammatti ole parempi kuin sotilaan!\n\n\"Doroszenkon tataarilaiset (luki Zagloba edelleen) kävisivät\nmielellään kimppuumme, mutta se on heille mahdotonta ilman pääjoukon\nmyötävaikutusta. Vangit tunnustavat, ettei mistään ole tulossa mitään\nsuuria joukkoja, ja niin luulen minäkin, sillä jos jotakin olisi\ntekeillä, niin ne olisivat jo ilmestyneet, koska ruoho on jo viikon\najan vihannoinut ja hevosilla on siis laidunta. Notkelmissa on siellä\ntäällä vielä jonkin verran lunta, mutta ylempi aro on viheriä, ja\nlämmin tuuli puhaltaa, minkä johdosta hevoset alkavat laiskistua, ja se\non selvä kevään _signum_. Olen jo anonut lomaa, odotan sitä joka päivä,\nja heti sen saatuani lähden matkaan... Herra Nowowiejski jää minun\nsijastani hoitamaan vartiointia, jossa on niin vähän työtä, että me\nolemme Makowieckin kanssa päiväkaudet ajaneet kettuja, huviksemme vain,\nsillä eihän niiden turkki ole keväällä minkään arvoinen. Täällä on\npaljon kanakurkia, ja palvelijani on ampunut pelikaanin rihlapyssyllä.\nSydämellisesti tervehdän teitä, suutelen sisareni ja samoin neiti\nKrzysian kättä sulkeutuen _fortissime_ neiti Krzysian suosioon ja\npyytäen Jumalalta ennen kaikkea sitä, että tapaisin hänet entisellään\nja saisin kuten ennenkin nauttia hänen lohdutustaan. Sanokaa terveiseni\nneiti Basialle. Nowowiejski on useita kertoja etsinyt hyvitystä\npurkamalla kiukkuaan hulttioitten niskaan, mutta ei vieläkään ole\nleppynyt, niin että se ei näytä kyenneen tuottamaan hänelle helpotusta.\nJätän teidät Jumalan ja hänen armollisen varjeluksensa huomaan.\n\nP.S. Olen ostanut läpimatkalla olleilta armeenialaisilta erinomaisen\nhyviä kärpännahkoja; ne tuon tuliaisiksi neiti Krzysialle; pikku\nheitukallemme taas löytynee turkkilaisia makeisia.\"\n\n— Syököön herra Michal ne itse, sillä minä en ole mikään pikku lapsi!\n— huudahti Basia, jonka posket alkoivat punoittaa kuin äkillisestä\nvihastuksesta.\n\n- Etkö siis tahtoisi häntä tavata? Oletko äkäinen hänelle? — kysyi\nZagloba.\n\nMutta Basia mutisi vain jotakin itsekseen ja vihastui todellakin, kun\najatteli, miten kevyesti herra Michal suhtautui häneen, mutta yhtä\npaljon hän ajatteli kanakurkia ja tuota pelikaania, jotka suuresti\nkiinnostivat häntä.\n\nKirjettä luettaessa oli Krzysia istunut silmät kiinni ja selin valoon,\nmikä oli todella onneksi, sillä jos läsnäolijat olisivat nähneet hänen\nkasvonsa, niin he olisivat heti huomanneet, että jotakin tavatonta oli\ntekeillä. Se, mitä oli tapahtunut kirkossa, ja sitten Wolodyjowskin\nkirje oli hänelle kuin kaksi ukkosen iskua. Ihana uni oli haihtunut,\nja siitä hetkestä lähtien hän oli joutunut katsomaan silmästä\nsilmään todellisuutta, joka oli niin raskas kuin onnettomuus. Hän ei\nkyennyt heti kokoamaan ajatuksiaan, ja vain epäselvät, epämääräiset\ntunteet temmelsivät hänen sydämessään. Wolodyjowski kirjeineen ja\nsaapumistiedoituksineen ja kärpännahkoineen näytti hänestä niin\nmitättömältä, että oli suorastaan vastenmielinen. Sensijaan ei Ketling\nollut hänelle milloinkaan ollut rakkaampi kuin nyt. Kallis oli Ketling\nhänelle hänen ajatuksissaan, kalliit hänen sanansa, hänen rakkaat\nkasvonsa, kallis hänen murheensa. Ja nyt oli jätettävä tuo rakkaus,\ntuo jumaloitu, tuo mies, jota sydän kiihkeästi halusi ja jota kohti\nkädet kurottuivat; oli jätettävä rakastettu mies epätoivoon, ikuiseen\nmurheeseen, syvästi loukattuna, ja annettava sielunsa ja ruumiinsa\ntoiselle, jota suorastaan vihasi juuri sen tähden, että hän oli toinen.\n\n— En voi, en voi! — huusi Krzysia sydämessään.\n\nHän tunsi samaa kuin tuntee vanki, jonka kädet sidotaan, mutta hänhän\noli itse sitonut itsensä, sillä olisihan hän voinut aikanaan sanoa\nWolodyjowskille voivansa olla hänen sisarensa, mutta ei enempää.\n\nHän muisti tuon otetun ja takaisin annetun suudelman ja hän häpesi\nja halveksi itseään. Rakastiko hän silloin Wolodyjowskia? Ei! Hänen\nsydämessään ei ollut rakkautta, oli vain sääliä ja sen lisäksi\nuteliaisuutta ja jonninjoutavaa lörpötystä, joka esiintyi sisarellisen\nmyötätunnon varjolla.\n\nNyt vasta hän ymmärsi, että suuren rakkauden aiheuttama suudelma ja\nveren vietistä johtunut suudelma ovat yhtä erilaisia kuin enkeli ja\npaholainen. Halveksumisen ohella sai viha vallan Krzysian mielessä ja\nse kohdistui myös Wolodyjowskiin. Myös Wolodyjowski oli syyllinen,\nmiksi siis kaiken katumuksen ja tunnonvaivojen ja pettymyksen piti\ntulla vain hänen, Krzysian, osaksi? Miksi ei Wolodyjowskinkin pitäisi\nmaistaa tätä karvasta palaa? Eikö Krzysialla ole oikeus sanoa hänelle,\nkun hän tulee takaisin:\n\n— Minä erehdyin... pidin teitä kohtaan tuntemaani sääliä rakkautena;\ntekin erehdyitte; jättäkää minut nyt niinkuin minäkin jätän teidät!...\n\nMutta yht'äkkiä hän rupesi pelkäämään julmistuneen miehen kostoa,\nei omasta puolestaan, vaan ajatellen rakastettuansa, jota tuo kosto\nhelposti voisi kohdata. Mielikuvituksessaan hän näki Ketlingin ryhtyvän\ntaisteluun tuon verrattoman miekkailijan kanssa ja kaatuvan niinkuin\nkaatuu kukka viikatteen katkaisemana; näki hänen verensä, hänen\nkalvenneet kasvonsa, hänen ainaiseksi sulkeutuneet silmänsä, eikä hänen\nkärsimyksillään enää ollut mitään rajoja.\n\nHän nousi kiireesti ja meni omaan huoneeseensa päästäkseen pois\nihmisten näkyvistä, päästäkseen kuulemasta puheita Wolodyjowskista ja\nhänen kohdakkoin tapahtuvasta paluustaan. Hänen sydämessään sai vallan\nyhä suurempi katkeruus pientä ritaria kohtaan.\n\nMutta tunnonvaivat ja suru seurasivat häntä; ne eivät luopuneet hänestä\nrukouksenkaan ajaksi; ne istuutuivat hänen vuoteelleen, kun hän kävi\nsiihen aivan nääntyneenä, ja alkoivat puhella hänelle:\n\n— Missä hän on? — kysyi murhe. — Katso, hän ei ole vieläkään palannut\nkotiin; hän kulkee yön pimeydessä väännellen käsiään. Sinä soisit\nhänelle taivaan riemun, olisit valmis antamaan hänen puolestaan\nsydänveresi, mutta oletkin myrkyttänyt hänen elämänsä, iskenyt puukon\nhänen sydämeensä...\n\n— Jos sinussa ei olisi veikisteleväisyyttä ja halua hurmata jokainen,\njonka kohtaat, — puhui omatunto soimaten, — niin kaikki voisi olla\ntoisin, mutta nyt jää osaksesi ainoastaan epätoivo. Sinun syysi! Sinä\nolet suuresti syyllinen! Asiaa ei voi enää auttaa, ei ole sinulla enää\nmitään pelastusta, on vain häpeä ja tuska ja kyynelet...\n\n— Miten hän polvistuikaan kirkossa eteesi! — sanoi taas suru. — On\nihmeellistä, ettei sydämesi haljennut, kun hän katsoi silmiisi ja pyysi\nsäälimään. Olisi ollut paikallaan sääliä ventovierastakin, kuinka ei\nsitten häntä, lemmittyä, armainta! Jumala häntä lohduttakoon!\n\n— Jos et olisi niin kevytmielinen, niin tämä armain olisi voinut lähteä\nsieltä riemumielin, — puhui taas omatunto, — ja sinä olisit voinut\nheittäytyä hänen syliinsä hänen omanaan, hänen vaimonaan...\n\n— Ja olla ikuisesti hänen kanssaan! — lisäsi suru.\n\nMutta omatunto sanoi:\n\n— Sinun syysi!\n\nJa suru:\n\n— Itke, Krzysia!\n\nMutta omatunto sanoi taas:\n\n— Sillä et syytäsi sovita!\n\nTaas sanoi suru:\n\n— Tee mitä tahdot, mutta lohduta häntä.\n\n— Wolodyjowski surmaa hänet! — sanoivat heti tunnonvaivat.\n\nKylmä hiki valui pitkin Krzysian ruumista ja hän nousi istumaan\nvuoteessaan. Kirkas kuutamo valaisi huonetta, joka sen kalpeassa\nvalaistuksessa näytti omituiselta ja peloittavalta.\n\n— Mitä tämä on? — ajatteli Krzysia. — Tuolla nukkuu Basia, näen hänet,\nsillä kuu paistaa hänen kasvoihinsa, mutta en tiedä, milloin hän on\ntullut, milloin riisuutunut ja käynyt vuoteeseen. En ole nukkunut\nhetkeäkään; nähtävästi pääni on aivan sekaisin...\n\nNäin ajatellen hän kävi uudestaan pitkälleen, mutta samassa suru ja\nomantunnon soimaukset istuutuivat taas hänen vuoteensa reunalle aivan\nkuin kaksi ilmestystä, jotka halunsa mukaan sukelsivat kuun loisteeseen\ntai tulivat näkyviin sen hopeaisista pyörteistä.\n\n— En nuku ensinkään tänä yönä! — sanoi Krzysia itsekseen.\n\nJa hän alkoi ajatella Ketlingiä, mutta kärsimykset yhä lisääntyivät.\n\nYht'äkkiä yön hiljaisuudessa kuului Basian valittava ääni:\n\n— Krzysia!\n\n— Etkö nukukaan?\n\n— Näin unta, että joku turkkilainen ampui herra Michalin nuolella\n— herra Jumala, se oli kauhea uni! Ihan kuume minua puistattaa.\nRukoilkaamme, että Jumala torjuisi onnettomuuden!\n\nSalaman nopeudella välähti Krzysian mielessä ajatus: \"Kunpa joku\nampuisi hänet kuoliaaksi!\" Mutta samalla valtasi hänet vihastus\nitseensä. Hän olisi tarvinnut suorastaan yli-inhimillisiä voimia\nvoidakseen rukoilla sillä hetkellä Wolodyjowskin onnellista paluuta,\nmutta hän vastasi kuitenkin:\n\n— Hyvä on, Basia!\n\nSitten he kumpikin nousivat vuoteestaan ja asettuen paljain polvin\nkuutamon valaisemalle lattialle alkoivat lukea rukousta. Heidän äänensä\nyhtyivät toisiinsa vuoroin voimistuen, vuoroin hiljentyen; olisi voinut\nluulla huonetta luostarikammioksi, jossa kaksi valkeata nunnaa luki\nyöllä rukouksia.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSeuraavana aamuna Krzysia oli jo rauhallisempi sillä sokkeloisista\nteistä ja poluista hän oli valinnut sen, joka oli vaikein, mutta vei\nvarmasti perille Sille astuttuaan hän ainakin tiesi, mihin pääsisi\nMutta ennen kaikkea hän oli päättänyt tavata Ketlingiä ja puhua hänen\nkanssaan viimeisen kerran suojellakseen häntä kaikilta vaaroilta. Se\nei ollut helppo tehtävä, sillä useina seuraavina päivinä Ketling oli\npoissa eikä palannut yöksikään.\n\nKrzysia alkoi nousta päivän koittaessa ja käydä lähellä olevassa\ndominikaanien kirkossa sima toivossa, että kohtaa hänet jonakin\nvarhaisena aamuhetkenä ja saa puhella hänen kanssaan ilman todistajia.\n\nMuutaman päivän kuluttua hän kohtasikin Ketlingin ovella. Nähtyään\nKrzysian Ketling otti hatun päästään, painoi ääneti päänsä alas\nja seisoi liikkumattomana; hänen kasvonsa olivat valvomisesta ja\nkärsimyksistä riutuneet, silmät kuopalla, ohimoilla kellertäviä\nläikkiä; hänen kaunis hipiänsä oli muuttunut vahankaltaiseksi, ja hän\noli kuin kaunis kukkanen, joka on alkanut kuihtua.\n\nKrzysian sydän oli pakahtua, kun hän näki tämän, ja vaikka jokainen\nratkaiseva askel vaati häneltä suuria ponnistuksia, sillä hän oli\nluonteeltaan arka, niin hän kuitenkin ensimmäisenä ojensi kätensä ja\nsanoi:\n\n— Jumala teitä lohduttakoon ja antakoon unohdusta!\n\nKetling tarttui hänen käteensä, painoi sen hehkuvaa otsaansa vastaan ja\nsitten huulilleen suudellen sitä kauan ja kaikin voimin. Viimein hän\nsanoi äänellä, joka oli täynnä kuoleman tuskaa ja päättäväisyyttä:\n\n— Minua varten ei ole olemassa lohdutusta eikä unohdusta!...\n\nOli hetki, jolloin Krzysia tarvitsi kaiken itsehillintäkykynsä\nvoidakseen olla heittäytymättä hänen kaulaansa ja huudahtamatta:\n\"Rakastan sinua yli kaiken! Ota minut!\" Hän tunsi, että jos hän\npurskahtaa itkuun, niin hän tekee noin. Pitkän ajan hän seisoi\nKetlingin edessä äänettömänä taistellen kyyneleitään vastaan. Viimein\nhän sai hillityksi itsensä ja alkoi puhua rauhallisesti, vaikka hyvin\nnopeasti, sillä hänen hengityksensä pyrki salpautumaan:\n\n— Kenties teitä jonkin verran lohduttaa se, kun sanon, etten tule\nolemaan kenenkään oma... Menen luostariin ristikon taakse... Älkää\nkoskaan tuomitko minua pahoin, sillä olen muutenkin jo onneton!\nLuvatkaa minulle, ettette kerro kenellekään rakkaudestanne minuun...\nettette tunnusta... ettette ilmaise ystävälle ettekä sukulaiselle sitä,\nmitä on tapahtunut. Se on minun viimeinen pyyntöni. Tulee aika, jolloin\nsaatte tietää, minkätähden olen tämän tehnyt... Mutta olkaa silloinkin\njalomielinen. Nyt en sano enempää, sillä surultani suorastaan en voi.\nLuvatkaa minulle se, se lohduttaa minua, muuten kuolen!\n\n— Lupaan ja vannon! — vastasi Ketling.\n\n— Jumala sen teille palkitkoon! Kiitän teitä sydämestäni! Mutta\nolkaa tyyni ihmisten seurassa, ettei kukaan arvaisi mitään. Minun on\nlähdettävä. Te olette niin hyvä, etten osaa sitä sanoa. Tästälähin\nemme enää tapaa toisiamme kahden kesken, vaan ainoastaan muitten\nläsnäollessa. Sanokaa minulle vielä kerran, ettette ole vihainen\nminulle... Sillä tuska on eri asia ja vihan tunteminen eri asia...\nLuovutatte minut Jumalalle ettekä kenellekään muulle... muistakaa se!\n\nKetling tahtoi sanoa jotakin, mutta hän oli kärsinyt niin\nmäärättömästi, että hänen huuliltaan lähti vain epäselvä, huokauksen\nkaltainen äännähdys. Sitten hän kosketti sormillaan Krzysian ohimoja ja\npiti käsiään jonkin aikaa siinä aivan kuin merkiksi, että antaa hänelle\nanteeksi ja siunaa häntä.\n\nSitten he erosivat; Krzysia meni kirkkoon, mutta Ketling lähti\nuudestaan kadulle ja koetti olla tapaamatta ketään tuttua hotellissa.\n\nKrzysia tuli kotiin vasta puolenpäivän aikaan ja tapasi silloin siellä\nhuomattavan vieraan: se oli varakansleri, pappi Olszowski. Hän oli\naivan odottamatta saapunut vierailulle Zagloban luo haluten, kuten\nhän itse sanoi, tulla tuntemaan niin kuulun ritarin, \"jonka sotaiset\nurotyöt ovat esikuvana ja äly johtotähtenä koko tämän jalon valtakunnan\nritaristolle\".\n\nZagloba oli kylläkin hyvin hämmästynyt, mutta myös erittäin tyytyväinen\nsiihen, että näin suuri kunnia tuli hänen osakseen naisten nähden;\nhän oli hyvin touhuissaan, punoitti ja hikoili, mutta koetti samalla\nnäyttää pöytämestarin rouvalle, että oli tottunut tuollaisiin maan\nylhäisimpien arvohenkilöitten vierailuihin eikä ole niistä milläänkään.\n\nKun Krzysia oli esitetty prelaatille ja suudellut nöyrästi tämän\nkättä, niin hän istuutui Basian viereen iloissaan siitä, ettei kukaan\nhuomannut hänen; kasvoistaan äskeisten mielenliikutusten jälkiä.\n\nSillävälin sirotteli varakansleri Zagloballe kohteliaisuuksia niin\nylenpalttisesti ja niin vaivattomasti, että tuntui, kuin hänellä olisi\nollut niitä ehtymätön varasto sinipunervissa, röyhelöillä koristetuissa\nhihoissaan.\n\n— Älkää luulko, — puhui hän, — että minut on saattanut tänne tulemaan\nvain uteliaisuus, jotta näkisin ritaristomme ensimmäisen miehen, sillä\nvaikka käyntini on tietenkin asiaankuuluva kunnianosoitus sankarille,\nniin lisäksi siellä, missä miehuuden ohella asustaa kokemus ja terävä\näly, ihmiset käyvät toivioretkillä myös saadakseen siitä itselleen\nhyötyä.\n\n— Kokemusta, — sanoi Zagloba vaatimattomasti, — on pakostakin\nkertynyt iän mukana varsinkin sotatoimissa, ja kenties juuri siksi\nherra Koniecpolski vainaja, lipunkantajan isä, aikoinaan kysyi\nminulta neuvoa, samoin myös herra Mikolaj Potocki ja ruhtinas Jeremi\nWiśniowiecki ja herra Sapieha ja herra Czarniecki, mutta Odysseun\nnimestä olen aina vaatimattomuuteni tähden kieltäytynyt.\n\n— Mutta kuitenkin se nimi on niin liittynyt teidän nimeenne, että moni\nuseinkaan ei mainitse todellista nimeänne, vaan sanoo vain \"meidän\nOdysseumme\", ja kaikki tietävät heti, ketä puhuja tarkoitti. Nykyisinä\nvaikeina murrosaikoina, kun niin moni epäröi mielessään eikä tiedä,\nkenen puoleen kääntyisi, kehen luottaisi, minä sanoin itsekseni:\n\"Minä lähden! Kysyn mielipidettä, pääsen epävarmuudesta, saan selvän\nneuvon.\" Arvaatte, että on puhe piakkoin tapahtuvasta vaalista,\njolloin jokainen _censura candidatorum_ on jollakin lailla hyväksi,\nennen kaikkea tietenkin sellainen, joka lähtee teidän huuliltanne.\nOlen jo kuullut ritariston keskuudessa innostuneesti toisteltavan,\nettä te ette tahtoisi nähdä noita muukalaisia, jotka pyrkivät\nloistavalle valtaistuimellemme. Vaasa-suvun suonissa (niin kuulutte\nsanoneen) virtaili Jagiellon verta, eikä heitä senvuoksi voitu pitää\nmuukalaisina, mutta nämä muukalaiset (niin kerrotaan teidän sanoneen)\neivät tunne vanhoja puolalaisia tapojamme eivätkä osaa pitää arvossa\nvapauksiamme, ja siitä voi helposti olla seurauksena _absolutum\ndominium_. Tunnustan teille, että ne ovat syviä sanoja, mutta suokaa\nanteeksi jos kysyn, oletteko todellakin näin sanonut vai paneeko\n_opinio publica_ tavallisuuden mukaan kaikki syvät mietelmät ensi\nsijassa teidän nimiinne.\n\n— Nämä naiset olkoot todistajina, — vastasi Zagloba, — ja vaikka\nkeskustelun aihe ei ole heille sovelias, niin puhukoot, koska\nkaitselmus tutkimattomassa viisaudessaan on antanut heille puheenlahjan\nsamoin kuin meillekin.\n\nVarakansleri katsahti vaistomaisesti rouva Makowieckaan ja sitten\nkahteen neitoon, jotka nojasivat toisiinsa.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\nYht'äkkiä kajahti Basian hopeanheleä ääni:\n\n— Minä en ole kuullut!\n\nSitten Basia tuli hyvin hämilleen ja punastui korviaan myöten, etenkin\nkun Zagloba heti sanoi:\n\n— Suokaa anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne! Hän on nuori ja\nsenvuoksi huikentelevainen. _Quod attinet_ ehdokkaita, niin olen\nuseasti sanonut, että nuo ulkomaalaiset saattavat vaaraan puolalaisen\nvapauden.\n\n— Minäkin pelkään sitä, — vastasi pappi Olszowski. — Mutta jos\ntahtoisimme valita jonkun Piastin, omaa vertamme, luun meidän\nluustamme, niin sanokaahan, mihin suuntaan on sydämemme kääntyminen?\nKasteja koskeva ajatuksenne sinänsä on suuri ajatus ja leviää kuin palo\nyli maan, sillä kuulen kaikkialla paikallisilla valtiopäivillä, missä\nvain ei ole lahjomista harjoitettu, huudettavan yhteen ääneen: Piast!\nPiast!\n\n— Aivan oikein, aivan oikein! — keskeytti Zagloba.\n\n— Kuitenkin, — jatkoi varakansleri, — on helpompi huutaa Piastia kuin\nlöytää mieluinen, niin että älkää kummeksiko, jos kysyn: kuka teillä on\nollut mielessä?\n\n— Kuka on ollut mielessäni? — toisti Zagloba hieman huolestuneena.\n\nHän työnsi pitkälle alahuulensa ja rypisti kulmiaan. Vaikeata oli\nhänen löytää heti sopiva vastaus, sillä tähän saakka hänellä ei ollut\nollut mielessä ketään eikä hänellä yleensä edes ollut ollut niitä\najatuksiakaan, jotka ovela varakansleri oli lausunut hänen laskuunsa.\nMuuten hän näki itsekin ja ymmärsi, että varakansleri koetti vetää\nhäntä jollekin puolelle, mutta hän salli tahallaan sen tapahtua, sillä\nse oli hänelle sangen mairittelevaa.\n\n— Olen puhunut vain _in principio_, että me tarvitsemme Piastin, —\nvastasi hän viimein, — mutta en ole tähän saakka kylläkään nimennyt\nketään.\n\n— Olen kuullut ruhtinas Boguslaw Radziwillin kunnianhimoisista\naikeista, — murahti pappi Olszowski aivan kuin itsekseen.\n\n— Niin kauan kuin henki kulkee sieraimistani, niin kauan kuin on\npisarakaan verta rinnassani, — huudahti Zagloba hyvin vakuuttavasti, —\nei niistä tule mitään! En tahtoisi elää kansan keskuudessa, joka niin\nhäpäisisi itsensä, että valitsisi kuninkaakseen Juudas petturin!\n\n— Noin ei puhu ainoastaan järki, vaan myös kansalaiskunto! — murahti\ntaas varakansleri.\n\n— Ahaa! — ajatteli Zagloba. — Sinä tahdot vetää minua nenästä, mutta\nminäpä vedän sinua.\n\nOlszowski jatkoi:\n\n— Minne suuntautuukaan matkasi, runneltu laiva, isänmaani! Mitkä\nmyrskyt, mitkä karit sinua odottavatkaan? Pahoin käy, todellakin, jos\nohjaajaksesi tulee muukalainen, mutta nähtävästi on niin oleva, sillä\nomien poikiesi joukossa ei ole kykenevää!\n\nHän levitti valkoiset kätensä, joita koristivat välkkyvät\nhohtokivisormukset, ja painaen alas päänsä sanoi alistuen:\n\n— Siispä Condé, Lothringilainen tai Neuburgin ruhtinas?... Ei ole muuta\nneuvoa?\n\n— Mahdotonta! Piast! — vastasi Zagloba.\n\n— Kuka? — kysyi pappi. Syntyi äänettömyys.\n\nSitten rupesi varakansleri taas puhumaan:\n\n— Onko ketään, johon kaikki tyytyisivät? Missä on sellainen, joka olisi\nniin mieluinen koko ritaristolle, ettei kukaan uskaltaisi napista hänen\nvaaliaan vastaan?... Oli yksi sellainen, suurin, ansiokkain, jalo\nritari, jonka kunnia säteili kuin aurinko... oli sellainen...\n\n— Ruhtinas Jeremi Wiśniowiecki! — keskeytti Zagloba.\n\n— Niin! Mutta hän on haudassa...\n\n— Hänen poikansa elää! — vastasi Zagloba. Varakansleri siristi silmänsä\nja istui jonkin aikaa ääneti. Yht'äkkiä hän nosti päänsä, katsoi\nZaglobaan ja alkoi puhua hitaasti:\n\n— Kiitän Jumalaa, joka nostatti mieleeni ajatuksen tulla tekemään\ntuttavuutta teidän kanssanne. Niin, elossa on suuren Jeremin poika,\nnuori ja toiveita täynnä oleva ruhtinas, jolle valtiomme on yhä vielä\nvelkaa. Mutta äärettömän suuresta omaisuudestaan hänellä ei ole\njäljellä enää mitään, kunnia on hänen ainoana perintönään. Nykyisenä\nturmeluksen aikana, jolloin kukin kääntää silmänsä vain sinne, missä\nkulta on niitä puoleensa vetämässä, — kuka mainitsee hänen nimensä,\nkenellä on rohkeutta nimetä hänet ehdokkaana? Te? Niinpä kyllä! Mutta\nonko sellaisia paljon? Ei ole kumma, että se, jonka elämä on kulunut\nsankariteoissa kaikilla taistelukentillä, uskaltaa vaalitanterellakin\nkuuluttaa sen kunniaa, jolle kunnia on tuleva... Mutta seuraavatko muut\nhäntä?...\n\nVarakansleri vaipui ajatuksiinsa, mutta kohotti sitten katseensa ja\njatkoi:\n\n— Jumala on kaikkia muita voimallisempi. Kuka tietää, mitä hän on\npäättänyt? Kuka sen tietää? Kun ajattelen, miten koko ritaristo uskoo\nja luottaa teihin, niin huomaan ihmeekseni eräänlaisen toivon saavan\nsijaa rinnassani. Sanokaa suoraan, onko teille koskaan mikään ollut\nmahdotonta?\n\n— Ei koskaan! — sanoi Zagloba vakuuttavasti.\n\n— Ei kuitenkaan pidä esittää tätä ehdokasta heti liian pontevasti.\nTottukoot ihmisten korvat ensin hänen nimeensä, mutta älköön se\nnäyttäkö vastustajista liian peloittavalta; naurakoot mieluummin\nja pilkatkoot, niin eivät rakenna ylen suuria esteitä... Kenties\nJumala suo hänen pääsevän voitolle, kun eri puolueet tekevät tyhjiksi\ntoistensa pyrkimykset... Valmistakaa te hänelle vähitellen tietä\nälkääkä jättäkö työtä sikseen, sillä hän on teidän ehdokkaanne, teidän\nälynne ja kokemuksenne arvoinen... Jumala teitä siunatkoon niissä\npuuhissanne...\n\n— Saanko otaksua, — kysyi Zagloba, — että teidän korkea-arvoisuutenne\non niinikään ajatellut ruhtinas Michalia!\n\nVarakansleri otti hihastaan pikku kirjan, jonka kannessa oli suurilla\nmustilla kirjaimilla otsake: _Censura candidatorum_, ja sanoi:\n\n— Lukekaa! Vastatkoon tämä kirjoitus puolestani.\n\nSen sanottuaan varakansleri alkoi tehdä lähtöä, mutta Zagloba tarttui\nhänen käteensä ja sanoi:\n\n— Sallikaa, teidän korkea-arvoisuutenne, minun vielä vastata teille.\nEnsiksikin kiitän Jumalaa siitä, että pieni sinetti on sellaisissa\nkäsissä, jotka osaavat pehmittää ihmiset vahaksi.\n\n— Kuinka niin?-kysyi varakansleri ihmeissään.\n\n— Toiseksi sanon edeltäpäin teidän korkea-arvoisuudellenne, että\nruhtinas Michalin ehdokkuus on hyvin lähellä sydäntäni, sillä tunsin\nja rakastin hänen isäänsä ja taistelin hänen johdollaan ystävineni,\njotka myös sydämestään riemastuvat ajatuksesta, että voivat osoittaa\npojalle sitä rakkautta, jota tunsivat suurta isää kohtaan. Senvuoksi\ntartunkin tähän ehdokkuuteen molemmin käsin ja jo tänään puhun herra\naatelismarsalkka Krzyckin kanssa, joka on sangen ylhäinen mies ja\nminun tuttuni ja joka nauttii suurta arvoa aatelin keskuudessa, sillä\nvaikeata on olla rakastamatta häntä. Molemmat teemme sitten voitavamme\nja Jumalan avulla saamme jotakin toimeenkin.\n\n— Enkelit teitä ohjatkoot, — sanoi pappi. — Jos asia on näin, niin\nmuuta ei tarvitakaan.\n\n— Sallikaa, teidän korkea-arvoisuutenne, minun sanoa vielä eräs asia.\nÄlkää ajatelko mielessänne, teidän korkea-arvoisuutenne, näin: \"Iskin\nhäneen omat toiveeni, puhelin hänelle sillä tavoin, että muka hänen\noma järkensä _invenit_ ruhtinas Michalin ehdokkuuden, lyhyesti sanoen\nvedin hölmöä nenästä, minne halusin...\" Teidän korkea-arvoisuutenne!\nKannatan ruhtinas Michalia sen tähden, että hän on lähellä sydäntäni, —\nsiinä se!... Ja että teidän korkea-arvoisuutenne, kuten näen, on myös\nsillä kannalla, — siinä se!... Kannatan häntä ruhtinaan lesken tähden,\nystävieni tähden, sen luottamuksen tähden, mikä on mielessäni sitä\nälyä kohtaan (tässä Zagloba kumarsi), josta tämä Minerva on syntynyt,\nmutta en sen takia, että olisin antanut puheitten vaikuttaa itseeni\naivan kuin pikku lapseen, sillä tämä on oma keksintöni; lopuksi en sen\ntähden, että olisin hölmö, niin että kun joku viisas sanoo minulle\njotakin viisasta, niin vanha Zagloba heti sanoo: kannatan!\n\nHän kumarsi vielä kerran ja vaikeni. Kansleri tuli alussa aika lailla\nhämilleen, mutta nähtyään, että aatelismies oli perin hyvällä tuulella\nja että asia oli kääntymässä toivottuun suuntaan, hän alkoi nauraa\nsydämellisesti, tarttui päähänsä ja toisteli:\n\n— Odysseus, toden totta, Odysseus! Hyvä veli, ken tahtoo tehdä hyvää,\nsen on monella tavalla kieräiltävä ihmisille, mutta teidän kanssanne,\nsen huomaan, pitää mennä suoraan asian ytimeen. Te miellytätte minua\nsuuresti!\n\n- Niinkuin minua ruhtinas Michal!\n\n— Suokoon Jumala teille terveyttä! Haa, minut voitettiin, mutta minä\nolen iloinen! Sukkela vekkuli on teidän täytynyt olla nuoruudestanne\nasti... Tämä hohtokivisormus saanee jäädä muistoksi meidän\n_colloquium'istamme_...\n\nSiihen sanoi Zagloba:\n\n— Jääköön tämä hohtokivisormus paikoilleen...\n\n— Ottakaa se minun mielikseni...\n\n— Se on aivan mahdotonta! Ehkä joskus toiste... myöhemmin... vaalin\njälkeen...\n\nVarakansleri ymmärsi eikä tyrkyttänyt enempää, mutta poistui kuitenkin\nkasvot säteilevinä.\n\nZagloba saattoi hänet portille ja mutisi takaisin tullessaan:\n\n— Haa, annoinpa hänelle opetuksen! Ovela kohtasi ovelan... Mutta kunnia\nse on! Nyt rupeaa arvohenkilöitä kilvan ajelemaan tämän portin eteen...\nOlisipa hauska tietää, mitä naikkoset ajattelevat.\n\nNaiset olivat todella täynnä ihmettelyä, ja Zagloba kasvoi varsinkin\nrouva Makowieckan silmissä ihan kattoon asti. Tuskin oli Zagloba tullut\nsisälle, kun pöytämestarin rouva huusi innostuneena:\n\n— Te olette voittanut Salomon viisaudessa! Zagloba oli hyvin iloinen:\n\n— Kenet sanotte minun voittaneen? Odottakaahan: saatte nähdä täällä\nsekä hetmaneja että piispoja että senaattoreja; tulee olemaan aika työ\npyrkiessä heistä eroon; kenties pitää piiloutua vuodeverhojen taakse...\n\nHeidän keskustelunsa katkaisi Ketlingin saapuminen.\n\n— Ketling, tahdotko puoltolauseen? — huudahti Zagloba yhä oman\nsuuruutensa hurmassa.\n\n— En, — vastasi ritari surullisena, — sillä minun on taas lähdettävä\nmatkalle pitkäksi aikaa.\n\nZagloba katsoi häneen tarkemmin.\n\n— Miksi olet kuin puulla päähän lyöty?\n\n— Juuri siksi, että minun on lähdettävä.\n\n— Minne?\n\n— Olen saanut kirjeitä Skotlannista, isäni ja minun vanhoilta\nystäviltä. Asiani vaativat minua menemään sinne välttämättömästi,\nkenties pitkäksi aikaa... Ikävä on minun erota teistä, mutta — täytyy!\n\nZagloba astui keskelle huonetta, katsoi rouva Makowieckaan ja sitten\nneitoihin ja kysyi:\n\n— Kuulitteko? Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen!\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nVaikka Zagloba hämmästyi kuullessaan uutisen Ketlingin lähdöstä, niin\nhänen mieleensä ei tullut pienimpiäkään epäluuloja, sillä olihan\nhelppoa otaksua, että Kaarle II oli muistanut Ketlingien suvun\nmelskeisenä aikana hallitsijalle tekemät palvelukset ja tahtoi osoittaa\nkiitollisuuttaan tämän suvun viimeiselle jälkeläiselle. Kummallisempaa\nolisi ollut, jos asia ei olisi ollut näin. Lisäksi vielä Ketling näytti\nZagloballe joitakin \"merentakaisia\" kirjeitä ja sai niillä Zagloban\nlopullisesti vakuutetuksi.\n\nTämä lähtö teki kuitenkin tyhjiksi vanhan aatelismiehen suunnitelmat\nja sai hänet levottomana ajattelemaan, miten käy. Wolodyjowski saattoi\nkirjeestään päättäen palata millä hetkellä hyvänsä.\n\n— Aron tuulet ovat puhaltaneet pois viimeisetkin jäännökset hänen\nsurustaan (ajatteli Zagloba). Hän palaa uljaampana miehenä kuin lähti,\nja koska hänessä aina on ollut vetoa Krzysiaan, niin hän on heti valmis\nkosimaan... Ja sitten?... Sitten Krzysia antaa myöntävän vastauksen,\nsillä kuinka hän voisi toisin vastata sellaiselle ritarille ja samalla\nrouva Makowieckan veljelle, ja armas pikku heitukka raukka jää syrjään.\n\nVanhoille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella Zagloba päätti\nvälttämättömästi toimittaa Basian ja pienen ritarin naimisiin keskenään.\n\nSiinä eivät auttaneet loppujen lopuksi ollenkaan Skrzetuskin\nvaroittelut eivätkä ne näkökohdat, joita hän itse keksi tavan takaa.\nToisinaan hän päätti olla todellakin sekaantumatta enää mihinkään,\nmutta palasi sitten taas sitä innokkaammin ajatukseen, että hän\nyhdistää tuon parin. Hän tuumi päiväkausia, miten järjestäisi asian;\nteki suunnitelmia, koetti keksiä ovelia keinoja. Hän innostui asiaan\nsiinä määrin, että kun hän luuli keksineensä sopivan keinon, niin hän\nhuusi kuuluvasti, aivan kuin asia jo olisi saatettu loppuun:\n\n— Jumala teitä siunatkoon!\n\nMutta nyt hän näki toiveittensa miltei rauenneen. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin luopua kaikista ponnisteluista ja jättää tulevat asiat\nJumalan huomaan, sillä sekin vähäinen toivo, että Ketling ottaisi ennen\nlähtöään ratkaisevan askelen Krzysiaan nähden, haihtui pian Zagloban\nmielestä. Suruissaan ja uteliaisuudesta hän päätti tiedustaa asioita\nnuorelta ritarilta, kysyä lähtöajasta ja tiedustella sitäkin, mitä hän\naikoi tehdä ennen lähtöään.\n\nKutsuttuaan Ketlingin keskustelemaan kanssaan hän sanoi hyvin\nmurheellisen näköisenä:\n\n— Vaikea asia! Jokainen ymmärtää itse parhaiten, mitä hänen on tehtävä,\nenkä senvuoksi rupeakaan pyytelemään, että jäisit tänne, mutta\ntahtoisin ainakin jotakin tietää paluustasi...\n\n— Voinko minä arvata, mikä minua siellä odottaa, jonne olen lähdössä,\n— vastasi Ketling, — millaiset asiat ja vaiheet?... Palaan joskus, jos\nvoin; jään sinne ainaiseksi, jos on pakko.\n\n— Saat nähdä, että sydämesi vetää sinua meidän luoksemme.\n\n— Soisin, että hautani olisi täällä, ei missään muualla kuin tässä\nmaassa, joka on antanut minulle kaikki, mitä on voinut.\n\n— Näetkö nyt? Muissa maissa jää muukalainen kuolemaansa asti\nlapsipuoleksi, mutta meidän äitimme avaa heti sylinsä ja hoivaa kuin\nomaa lastaan.\n\n— Se on totinen tosi! Voi, jos vain voisin... Sillä kaikkea muuta voi\nvanhassa isänmaassani tulla osakseni, mutta onnea ei ollenkaan.\n\n— Haa! Sanoinhan sinulle: vakiinnu, mene naimisiin! Mutta sinä et\ntahtonut kuunnella. Jos olisit naimisissa, niin vaikka lähtisitkin\nmatkalle, olisi sinun kuitenkin palattava, paitsi jos tahtoisit\nkuljettaa vaimosikin yli myrskyävän meren, jota en luule. Minä neuvoin\nsinua, mutta mitäs, sinä et ottanut kuuleviin korviin!\n\nZagloba alkoi tämän sanottuaan katsella tarkkaavasti Ketlingin kasvoja\nodottaen ilmeisesti joitakin selittelyjä tämän puolelta, mutta Ketling\noli vaiti, painoi vain päänsä alas ja kiinnitti katseensa lattiaan.\n\n— Mitäs sinä sanot siihen? Häh? — sanoi Zagloba hetken kuluttua.\n\n— Ei ole ollut siihen minkäänlaista tilaisuutta, — vastasi nuori ritari\nhitaasti.\n\nZagloba alkoi kävellä huoneessa, pysähtyi sitten Ketlingin eteen, pani\nkätensä selän taakse ja sanoi:\n\n— Mutta minä sanon sinulle, että on ollut! Jos ei ole ollut, niin\nkäyköön niin, etten tästä päivästä lähtien enää koskaan vyötä tätä\nmahaani tällä vyöllä. Krzysia on ystäväsi!\n\n— Jos Jumala suo, niin pysyykin sellaisena, vaikka meri erottaa meidät\ntoisistamme.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Ei mitään sen enempää! Ei sen enempää!\n\n— Oletko kysynyt häneltä?\n\n— Antakaa minun olla! Olen muutenkin pahoillani, kun minun on\nlähdettävä.\n\n— Ketling! Tahdotko, että minä kysyn häneltä vielä, kun on aikaa?\n\nKetling ajatteli, että jos Krzysia niin suuresti toivoi heidän\ntunteittensa jäävän salaisuudeksi, niin hän kenties on iloissaan, kun\ntarjoutuu tilaisuus kieltää ne avoimesti. Sentähden hän sanoi:\n\n— Vakuutan teille, ettei asiasta tullut mitään, ja olen sen lisäksi\nvarma, että olen tehnyt voitavani hävittääkseni mielestäni tuon\nmieltymyksen, mutta jos luulette ihmettä mahdolliseksi, niin kysykää!\n\n— Ahaa! Jos sinä olet hävittänyt sen mielestäsi, — sanoi Zagloba\njossakin määrin katkerasti, — niin silloin ei todellakaan ole mitään\ntehtävää. Salli vain sanoa, että pidin sinua vähemmän häilyvänä miehenä.\n\nKetling nousi ja ojentaen kiihkeästi molemmat kätensä ylös sanoi\nhänessä harvinaisella tulisuudella:\n\n— Mitä se auttaa minua, jos toivon jotakin noista taivaan tähdistä\nomakseni? En minä voi lentää sen luo eikä se voi tulla luokseni!\nOnnettomia ovat ne, jotka huokailevat toivoen hopeanhohtoista kuuta\ntaivaalta omakseen!\n\nMutta Zagloba suuttui ja alkoi tuhista. Vähään aikaan hän ei kyennyt\nedes puhumaankaan ja vasta hillittyään vihastuksensa hän vastasi\nkatkonaisella äänellä:\n\n- Ystäväni, älä pidä minua hölmönä, ja jos tahdot esittää minulle\nasioita, niin puhu niinkuin ihmiselle, joka elää leivällä ja lihalla\neikä villikaalilla... Jos minä nyt rupeaisin huvittelemaan ja sanoisin\nsinulle, että minun lakkini on kuu, johon en ulotu kädelläni, niin\nkulkisin kalju paljaana ja pakkanen purisi korviani kuin koira... Minä\nen taistele sellaisilla perusteilla... Sen vain tiedän, että tuohon\nneitoon on tästä vain kolmen huoneen välimatka, että hän syö ja juo;\nettä kun hän kävelee, niin hänen on liikutettava jalkojaan; että\npakkasessa hänen nenänsä tulee punaiseksi ja että helteessä hänen on\nkuuma; että kun hyttynen puree häntä, niin häntä kutkuttaa, ja että\nhän on vain siinä suhteessa kuun kaltainen, ettei hänellä ole partaa.\nMutta jos puhuu niinkuin sinä, niin voi yhtä hyvin sanoa, että nauris\non astrologi. Mitä taas Krzysiaan tulee, niin jos et ole koettanut,\njos et ole kysynyt, niin se on sinun asiasi, mutta jos olet saanut\ntytön rakastumaan ja nyt matkustat pois sanoen itsellesi \"kuu\", niin\non rehellisyytesi kuten järkesikin päin seiniä. Niin on asia! Ketling\nvastasi:\n\n— Ei maistu minusta suloiselta, vaan päinvastoin katkeralta se ravinto,\njolla itseäni ruokin. Lähden, koska on pakko; en kysy, sillä ei ole\nsyytä kysyä. Mutta te tuomitsette minua väärin... Jumala näkee, miten\nväärin!\n\n— Ketling! Minä tiedän, että sinä olet kelpo mies, mutta en voi\nymmärtää noita tapojanne. Minun aikoinani mentiin tytön luo ja\nsanottiin hänelle suoraan vasten kasvoja reippaasti: \"Jos tahdot, niin\nolkoon yhteinen elämämme tie, mutta jos et tahdo, niin en sinua väkisin\nvie!\" Ja jokainen tiesi, mihin toimintansa perusti... Jos taas joku\noli nahjus eikä uskaltanut itse puhua, niin hän lähetti puolestaan\nsuulaamman puhumaan. Tarjouduin puhumaan puolestasi ja tarjoudun\nvieläkin. Menen, puhun, tuon sinulle vastauksen, ja sinä sen mukaisesti\njoko lähdet tai jäät tänne...\n\n— Minä lähden! Muuta mahdollisuutta ei ole eikä tule!\n\n— Palaat takaisin.\n\n— En! Tehkää minulle se palvelus, ettette enää puhu tästä. Jos\nuteliaisuudessanne tahdotte kysyä, niin hyvä on, mutta ei minun\nnimessäni...\n\n— Hyväinen aika! Oletko kenties jo kysynyt?\n\n— Ei puhuta siitä! Olkaa niin hyvä!\n\n— Hyvä, puhukaamme ilmasta... Piru vieköön teidät tapoinenne! Niin,\nsinun on lähdettävä ja minun sadateltava.\n\n— Jääkää hyvästi!\n\n— Odota! Odota! Vihastukseni menee kohta ohi. Odota, Ketlingini, sillä\nminulla on puhuttavaa sinulle. Milloin lähdet?\n\n— Heti, kun saan asiat järjestetyiksi. Tahtoisin odottaa, kunnes\nKuurinmaalta tulee vuokrarahojen neljännes, ja sen talon, jossa\nasuimme, myisin mielelläni, jos löytyisi halukas ostaja.\n\n— Ostakoon sen Makowiecki tai Michal. Todellakin, lähdetkö tapaamatta\nMichalia?\n\n— Mielelläni tahtoisin tavata hänet.\n\n— Hän saattaa tulla millä hetkellä tahansa! Millä hetkellä tahansa!\nKenties hän taivuttaa sinut ottamaan Krzysian...\n\nTässä Zagloba keskeytti puheensa, sillä hänet valtasi yht'äkkiä jokin\nlevottomuuden tunne.\n\n— Koetin mitä parhaimmassa tarkoituksessa valvoa Michalin parasta, —\najatteli hän, — mutta piru on asettunut häntä vastustamaan; jos tästä\nsyntyisi hankausta hänen ja Ketlingin välillä, niin parempi on silloin,\nettä Ketling lähtee...\n\nZagloba alkoi hieroa kädellään kaljuaan ja sanoi viimein:\n\n— Puhun sinulle sitä ja tätä sulasta hyväntahtoisuudesta sinua\nkohtaan. Pidän sinusta niin, että tahdoin pidättää sinut täällä kaikin\nkeinoin, ja siksi panin Krzysiankin syötiksi... Mutta se tapahtui\npelkästä hyvänsuonnista... Mitäpä minua, vanhaa ukkoa, nämä asiat\nliikuttavat!... Ihan totta, se on silkkaa hyvänsuopaisuutta... ei\nmitään muuta. En minä harjoita mitään puhemiehen ammattia, ja jos\nmieleeni johtuisi kosiskelu, niin kosisin itselleni... Anna minulle\npäin turpaa, Ketling... mutta älä ole vihainen...\n\nKetling syleili Zaglobaa, joka tuli todella liikutetuksi ja käski heti\ntuoda ison pullon sanoen:\n\n— Tahtosi johdosta juomme joka päivä, tämmöisen.\n\nHe ryyppäsivät, minkä jälkeen Ketling hyvästeli ja poistui. Mutta viini\noli pannut Zagloban mielikuvituksen vilkkaasti toimimaan; hän alkoi\nhyvin kiinteästi ajatella Basiaa, Krzysiaa, Wolodyjowskia ja Ketlingiä;\nalkoi yhdistellä heitä pareiksi ja siunata. Viimein hänen tuli ikävä\ntyttöjä ja hän sanoi itsekseen:\n\n- Menenpä tapaamaan noita kanasia...\n\nNeidot istuivat eteisen toisella puolella olevassa huoneessa ja\nompelivat. Tervehdittyään heitä Zagloba alkoi kävellä huoneessa vetäen\nhiukan jalkoja jäljessään, sillä viinin vaikutuksesta ne eivät enää\nolleet niin varmat kuin aikaisemmin. Kävellessään hän katseli tyttöjä,\njotka istuivat aivan lähellä toisiaan, niin että Basian vaaleakutrinen\npää miltei nojasi Krzysian tummaan päähän. Basia seurasi häntä\nsilmillään, mutta Krzysia ompeli niin ahkerasti, että tuskin saattoi\nerottaa hänen neulansa nopeita liikkeitä.\n\n— Hm! — äännähti Zagloba.\n\n— Hm! — toisti Basia.\n\n— Älä pilkkaa minua, sillä minä olen vihainen!\n\n— Varmaan katkaisee kaulan! — huudahti Basia ollen pelästyvinään.\n\n— Kil-kal! Kalkattaja! Kieli sinulta pitäisi hakata pois, — senkin...\n\nSen sanottuaan Zagloba astui neitojen luo, asettui yht'äkkiä seisomaan\nkädet puuskassa ja kysyi ilman mitään esipuheita:\n\n— Tahdotko Ketlingin mieheksesi?\n\n— Vaikka viisi kerrassaan! — vastasi heti Basia.\n\n— Ole hiljaa, itikka, en puhu sinulle! Krzysia, minä puhun sinulle.\nTahdotko Ketlingin mieheksesi?\n\nKrzysia kalpeni hieman, vaikka oli aluksi luullut Zagloban kysyvän\nBasialta eikä häneltä; sitten hän kohotti vanhaan aatelismieheen\nkauniit tummansiniset silmänsä.\n\n— En! — vastasi hän tyynesti.\n\n- No, mutta miksi niin? En! Ainakin se on lyhyesti sanottu! Herranen\naika! Ja miksi sinä et huoli hänestä?\n\n— Koska en huoli kenestäkään.\n\n— Krzychna! Sano sinä se jollekin muulle! — pisti Basia väliin.\n\n— Kuinka avioliitto on tullut niin vastenmieliseksi? — jatkoi Zagloba\nkyselyään.\n\n— Ei se ole vastenmielinen, mutta minun mieleni tekee luostariin, —\nvastasi Krzysia.\n\nHänen äänensä kuului niin varmalta ja niin surulliselta, ettei Basia\neikä Zagloba hetkeäkään ajatellut sen olevan pilaa. He hämmästyivät\nvain kumpikin niin suuresti, että alkoivat katsoa vuoroin toisiinsa ja\nvuoroin Krzysiaan kuin älyttömät.\n\n— Höh? — äänsi ensimmäisenä Zagloba.\n\n— Mieleni tekee luostariin! — toisti Krzysia lempeästi.\n\nBasia katsahti häneen kerran ja toisenkin, kiersi yht'äkkiä kätensä\nhänen kaulaansa, painoi rusohuulensa hänen poskeaan vastaan ja alkoi\npuhua nopeasti:\n\n— Krzysia, minä rupean itkeä kollottamaan! Sano heti, että tuo on vain\ntyhjää suupuhetta, muuten alan itkeä ulista, niin totta kuin Jumala on\ntaivaassa!\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nErottuaan Zaglobasta Ketling meni vielä rouva Makowieckan luo ja\nilmoitti hänelle, että hänen on tärkeitten asiain vuoksi jäätävä\nkaupunkiin ja kenties ennen lopullista lähtöään mentävä vielä\nmuutamaksi viikoksi Kuurinmaalle, minkä vuoksi hän ei voinut\nhenkilökohtaisesti olla ottamassa vastaan pöytämestarin rouvaa\nkaupungin ulkopuolella olevassa talossaan. Hän pyysi kuitenkin\npöytämestarin rouvaa pitämään tuota taloa kuten tähänkin asti omana\nasuntonaan ja oleilemaan siinä miehensä ja herra Michalin kanssa\nlähestyvän vaalin aikana.\n\nRouva Makowiecka suostui, koska muuten talo olisi jäänyt tyhjäksi eikä\nolisi ollut hyödyksi kenellekään.\n\nTuon keskustelun jälkeen Ketling katosi eikä näyttäytynyt enää\nhotellissa eikä Mokotowin seuduilla, jonne rouva Makowiecka neitojen\nkanssa taas oli muuttanut. Mutta vain Krzysia tunsi kipeästi tuon\npoissaolon, sillä Zagloban koko huomio oli kiintynyt lähestyvään\nvaaliin; Basiaan ja pöytämestarin rouvaan taas oli Krzysian äkillinen\npäätös tehnyt niin järkyttävän vaikutuksen, etteivät he voineet mitään\nmuita asioita ajatellakaan.\n\nRouva Makowiecka ei kuitenkaan koettanut saada Krzysiaa luopumaan\ntuosta askelesta ja epäili, tokko hänen miehensäkään sitä tekisi; sillä\nnoina aikoina pitivät ihmiset moisten aikeitten vastustamista vääränä\nja Jumalaa kohtaan loukkaavana.\n\nVain Zagloba kaikesta jumalisuudestaan huolimatta olisi rohjennut\nesittää vastalauseensa, jos asia olisi jollakin tavoin kuulunut häneen,\nmutta kun hänellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, niin hän oli\nhiljaa. Muuten hän oli mielessään tyytyväinenkin siihen, että asiat\njärjestyivät siten, ettei Krzysia ollut pikku heitukan ja Wolodyjowskin\nvälillä. Nyt oli Zagloba vakuutettu siitä, että hänen salaisimmat\ntoiveensa toteutuvat, ja hän antautui vapaasti vaalitoimintaan,\nkävi pääkaupunkiin saapuneitten aatelisten luona tai vietti aikansa\nkeskusteluissa pappi Olszowskin kanssa, josta hän lopulta oli alkanut\nsangen paljon pitää ja jonka uskottu toveri hänestä oli tullut.\n\nJokaisen tällaisen keskustelutilaisuuden jälkeen hän palasi kotiin\nentistä innokkaampana \"Piastin\" kannattajana ja yhä kiivaampana\nmuukalaisten vihollisena. Varakanslerin neuvoja noudattaen hän ei\npitänyt vielä paljon ääntä asiasta, mutta ei mennyt päivääkään, ettei\nhän olisi voittanut joitakin uusia kannattajia tälle salaiselle\nehdokkaalle. Ja kävi niin, kuin tavallisesti tämmöisissä tapauksissa\nkäy, asia meni hänelle siinä määrin veriin, että tästä ehdokkuudesta\ntuli hänelle Basian ja Wolodyjowskin naittamisen ohella toinen\nelämäntehtävä.\n\nSillävälin vaalin aika läheni lähenemistään. Kevät oli jo vapauttanut\nvedet jäästä; oli alkanut jo puhallella lämpimiä tuulia, joiden\nhengähdys nostatti silmut puihin, ja pääskysparvet levittelivät\nsiipiään syöksähtääkseen, niinkuin rahvas uskoo, minä hetkenä tahansa\nkylmistä oroista auringon kirkkaaseen valoon. Yhdessä pääskysten ja\nmuitten muuttolintujen kanssa alkoi saapua vieraita vaaliin.\n\nEnsin tuli kauppiaita, joilla oli saatavissa suuria voittoja siellä,\nminne kokoontui noin puoli miljoonaa ihmistä, mukaan luettuna\nylimykset, heidän seurueensa, aatelisto, palveluskunta, sotaväki.\nTuli englantilaisia, hollantilaisia, saksalaisia, venäläisiä, tuli\ntataarilaisia, turkkilaisia, armeenialaisia, jopa persialaisiakin\ntuoden mukanaan kankaita, palttinaa, damasteja ja kultakirjailuja,\nturkiksia, koristeita, tuoksuaineita, makeisia. Pystytettiin kojuja\nkaduille ja kaupungin ulkopuolelle, ja niissä oli kaikenlaisia\ntavaroita. Joitakin \"basaareja\" syntyi kaupungin läheisyydessä oleviin\nkyliinkin, sillä tiedettiin, ettei kaupungin majataloihin voida\nsijoittaa kymmenettäkään osaa valitsijoista, vaan suurin osa heistä\nleiriytyy kaupungin ulkopuolelle, kuten muuten aina oli tapahtunut\nvaalin aikana.\n\nViimein alkoi tulla aatelistoa niin suurissa joukoissa, niin\nlukuisasti, että jos se olisi näin lukuisana asettunut valtakunnan\nuhatuille rajoille, niin ei koskaan olisi vihollisen jalka astunut\nrajan yli.\n\nHuhuiltiin, että vaali muodostuu myrskyiseksi, sillä koko maa oli\njakaantunut kolmen pääehdokkaan kannattajiin: Condén, Neuburgin\nruhtinaan ja Lotringin ruhtinaan. Sanottiin jokaisen puolueen koettavan\nvaikkapa väkivalloin viedä ehdokkaansa voittoon.\n\nLevottomuus valtasi sydämet ja puoluekiihko täytti mielet. Jotkut\nennustivat kansalaissotaa, ja nämä arvelut saivat tukea valtavista\nasestetuista joukoista, joita mahtavat ylimykset olivat koonneet\nympärilleen. Nekin saapuivat hyvissä ajoin ennättääkseen kaikin tavoin\nkoota kannattajia.\n\nKun valtakunta oli hädässä, kun vihollinen piti veistä sen kaulalla,\nniin ei kuningas voinut eivätkä hetmanit voineet saada kokoon kuin\npienen sotajoukon sitä vastaan; nyt sitävastoin toivat yksistään\nRadziwillit vastoin lakia ja asetuksia mukanaan monituhantisen\narmeijan. Pacit toivat mukanaan melkein yhtä vahvan joukon; yhtä\nsuuren valmistautuivat tuomaan mukanaan mahtavat Potockit; vain vähän\npienempiä joukkoja oli muilla puolalaisilla, liettualaisilla ja\nukrainalaisilla \"pikku kuninkailla\". \"Minne suuntaat matkasi, isänmaani\nrunneltu laiva?\" — toisteli pappi Olszowski yhä useammin, mutta\nhänellä itselläänkin oli oma etu mielessä; itseään ja sukunsa mahtia\najattelivat vain perinpohjin turmeltuneet ylimykset, jotka olivat joka\nhetki valmiit nostattamaan kansalaissodan myrskyn.\n\nPikkuaatelin joukot lisääntyivät päivä päivältä, ja ilmeistä oli jo,\nettä kun valtiopäiväin jälkeen alkaa itse vaali, niin he voittavat\nvaltavimmatkin ylimysten joukot. Mutta eivät hekään olleet kykeneviä\nohjaamaan valtiolaivaa tyynille vesille, sillä heillä oli pimeä pää ja\nenimmäkseen turmeltunut sydän.\n\nVaalista näytti siis tulevan harvinaisen sekamelskainen, mutta ei\nkukaan osannut aavistaa, että siitä tulisi niin kurja kuin miksi se\nmuodostui, sillä paitsi Zaglobaa nekään, jotka työskentelivät \"Piastin\"\nhyväksi, eivät voineet arvata, miten suureksi avuksi heille oli\npikkuaatelin järjettömyys ja ylimysten vehkeet, eikä heillä siis ollut\npaljon toiveita ruhtinas Michalin kaltaisen ehdokkaan läpiviemisestä.\nMutta Zagloba uiskenteli tässä meressä kuin kala. Valtiopäivien alettua\nhän asettui pysyvästi kaupunkiin ja kävi Ketlingin maatalossa vain\nsilloin, kun hänen tuli ikävä \"pikku heitukkaansa\", mutta Basiakin oli\nmenettänyt paljon iloisuudestaan Krzysian päätöksen johdosta, minkä\nvuoksi Zagloba vei hänet toisinaan mukanaan kaupunkiin, jotta hän\nvirkistyisi ja ilahduttaisi silmiään katselemalla husaareja.\n\nHe lähtivät tavallisesti aamulla, ja Zagloba toi usein neidon takaisin\nvasta myöhään illalla. Matkalla ja itse kaupungissa ilahdutti tytön\nsydäntä tuntemattomien esineitten ja ihmisten näkeminen, värikkäät\nväkijoukot, komea sotaväki.\n\nSilloin neidon silmät alkoivat palaa kuin kaksi hiiltä, pää käännähteli\nkuin kiertimessä, hän ei saanut katsomisesta kyllikseen ja sinkautteli\nZagloballe tuhansia kysymyksiä, joihin tämä mielellään vastaili, koska\nsaattoi siten näyttää tietojaan ja oppiaan. Usein ympäröi myös komea\nsotilasten joukko ajopelejä, joissa he ajelivat; ritareja ihastutti\nsuuresti Basian kauneus, nopeaälyisyys ja päättäväisyys, ja sen lisäksi\nkertoi Zagloba heille aina jutun tataarilaisesta, jonka Basia oli\nampunut haulikolla, ja sai heidän hämmästyksensä ja innostuksensa\nkohoamaan huippuunsa.\n\nErään kerran he olivat palaamassa sangen myöhään, sillä heiltä oli\nmennyt koko päivä herra Feliks Potockin hovin katselemiseen. Yö oli\nvaloisa ja kirkas; niittyjen yllä leijaili valkoisia usvapilviä.\nVaikka Zagloba aina oli hyvin varuillaan tämmöisessä paikassa, jossa\noli koolla niin paljon palveluskuntaa ja sotamiehiä, ja koetti välttää\njoutumasta heittiöitten läheisyyteen, niin hän nyt nukahti sikeään\nuneen; kyytimieskin torkkui, vain Basia oli virkeä, sillä hänen\npäässään liikkui vielä tuhansia kuvia ja ajatuksia.\n\nYht'äkkiä hänen korviinsa kantautui useitten hevosten töminää.\n\nHän nykäisi Zaglobaa hihasta ja sanoi:\n\n— Joitakin ratsastajia on tulossa jäljessämme!\n\n— Mitä? Kuinka? Kuka? — kysyi Zagloba unisena.\n\n— On kuin ratsastajia olisi tulossa! Zagloba heräsi täydelleen.\n\n— Oi, heti ne ajavat meidät kiinni! Kavioitten kapsetta kuuluu, kenties\njoku matkustaa tätä samaa tietä...\n\n— Minä olen varma siitä, että ne ovat rosvoja! Basia oli senvuoksi niin\nvarma, että hän toivoi sydämestään seikkailuja, rosvoja ja tilaisuutta\nrohkeutensa näyttämiseen. Kun nyt Zagloba alkoi tuhisten ja murahdellen\nottaa istuimen alta esille taskupistoleja, joita hän aina \"kaiken\nvaralta\" piti mukanaan, niin Basia alkoi heti pyydellä, että saisi\nniistä toisen.\n\n— Lasken läpi ensimmäisen, joka lähestyy. Täti osaa ampua kiväärillä,\nmutta hän ei näe yöllä. Olisin valmis vannomaan, että ne ovat rosvoja!\nAh, Herra Jumala, kunpa kävisivät kimppuumme! Antakaa pian pistoli!\n\n— Hyvä on, — sanoi Zagloba, — mutta lupaa minulle, ettet ammu ennen\nminua etkä ennenkuin olen sanonut \"nyt!\". Kun sinulle antaa aseen,\nniin sinä olet valmis paukauttamaan kuoliaaksi ensimmäisen kohtaamasi\naatelismiehen kysymättä ensin: \"werda\"! On siinä sitten selvittelemistä!\n\n— Minä siis kysyn ensin: \"werda?\"\n\n— Entäpä jos ne ovat juopuneita ja kuultuaan naisen äänen vastaavat\nsinulle jotain ruokotonta?\n\n— Ampua räiskäytän silloin pistolilla! Onko hyvä niin?\n\n— No niin, sellaista se on, kun ottaa tuommoisen huimapään kaupunkiin!\nSanon sinulle, ettet saa ampua, jos ei komenneta!\n\n— Minä kysyn \"werda\" niin karkealla äänellä, etteivät tunne.\n\n- Olkoon sitten niin! Haa, kapse kuuluu jo läheltä. Saat olla varma\nsiitä, että ne ovat kunnon ihmisiä, sillä roistot hyökkäisivät\nyht'äkkiä esille ojasta.\n\nMutta koska teillä liikuskeli todellakin roistoja ja usein oli kuultu\nilkitöistä, niin Zagloba kielsi ajomiestä ajamasta lähellä olevassa\ntienkäänteessä häämöttävien puiden luo, vaan käski pysyttelemään hyvin\nvalaistussa paikassa.\n\nSamaan aikaan lähestyi heitä neljä ratsumiestä muutaman askelen päähän.\nSilloin Basia koettaen puhua bassoäänellä, joka hänestä itsestään\ntuntuikin kuin rakuunan kurkusta lähteneeltä, kysyi tuimasti:\n\n— Werda?\n\n— Miksi te seisotte tiellä? — vastasi yksi ratsumiehistä, jolle\nnähtävästi oli juolahtanut mieleen, että matkamiehille oli sattunut\njokin vahinko, joko heidän hevosilleen tahi ajoneuvoilleen.\n\nMutta kuultuaan tuon äänen Basia laski heti alas pistolin ja sanoi\nkiireesti Zagloballe:\n\n— Ihan varmaan se on eno!... Hyväinen aika!...\n\n— Mikä eno?\n\n— Makowiecki...\n\n— Hoi siellä! — huudahti Zagloba. — Eikö se ole herra Makowiecki ja\nherra Wolodyjowski?\n\n— Herra Zagloba? — huudahti pieni ritari.\n\n— Michal!\n\nZagloba alkoi suurella kiireellä selvitellä jalkojaan kärryjen reunan\nyli, mutta ennenkuin hän oli saanut toisenkaan ulos, oli Wolodyjowski\njo hypännyt alas hevosen selästä ja saapunut ajopelien luo. Hän tunsi\nkuun valossa Basian, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti:\n\n— Tervehdin teitä koko sydämestäni! Entä missä on neiti Krzysia? Ja\nsisareni? Ovatko kaikki terveinä?\n\n— Terveinä ovat, Jumalan kiitos! Vihdoinkin tulitte! — sanoi Basia, ja\nhänen sydämensä pamppaili. — Onko enokin mukana? Eno!\n\nHän otti kaulasta herra Makowieckia, joka oli tullut ajopelien luo\nsamaan aikaan kuin Zagloba syleili Wolodyjowskia. Pitkien tervehdysten\njälkeen seurasi herra pöytämestarin esitteleminen Zagloballe. Sitten\nmolemmat äsken saapuneet herrat antoivat ratsunsa palvelijainsa\nhuostaan ja istuutuivat ajopeleihin; Makowiecki ja Zagloba kävivät\nkunniapaikalle, Basia ja Wolodyjowski eteen.\n\nAlkoi sitten tulla lyhyitä kysymyksiä ja lyhyitä vastauksia, kuten on\ntavallista, kun ihmiset pitkästä aikaa taas tapaavat toisensa.\n\nMakowiecki kyseli vaimostaan, Wolodyjowski tiedusti vielä uudelleen\nKrzysian terveydentilaa; häntä hämmästytti Ketlingin päätös lähteä\nmatkaan, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä sitä miettimään, sillä\nhänen oli heti kerrottava, mitä oli tehnyt siellä rajaleirissä, miten\npitänyt silmällä yöllä hiiviskeleviä tataarilaisjoukkoja, miten hän\noli ikävöinyt ja miten terveellistä oli ollut kuitenkin saada maistaa\nentistä elämää.\n\n— Tuntui siltä, — sanoi hän, — kuin entiset ajat eivät olisikaan vielä\nmenneet, vaan olisin edelleen Skrzetuskin ja Kuszlin ja Wierszullin\nparissa... Vasta kun minulle aamulla varhain tuotiin ämpärillinen\npesuvettä, huomasin sen pinnasta, että hiukset ohimoillani ovat\nharmaantuneet ja etten enää ole se, mikä olin muinoin, vaikka toiselta\npuolen taas tulin ajatelleeksi, että ihminen on aina sama, niin kauan\nkuin hänellä on entiset halunsa.\n\n— Kas se sattui kuin naulankantaan! — sanoi Zagloba. — Näkyy, että\nolet siellä ruohokentillä saanut lisää älyäkin, sillä aikaisemmin\net ollut näin sukkela. Halu on pääasia! Eipä ole parempaa lääkettä\nraskasmielisyyttä vastaan.\n\n— Se on totinen tosi, — lisäsi Makowiecki. — Siellä Michalin leirillä\non paljon kaivonvipuja, sillä lähiseuduilla ei ole vesilähteitä.\nSanonpa teille, että kun varhain aamulla sotamiehet alkavat narisuttaa\nnoita vipuja, niin herää unestaan tuntien sellaista elämänhalua, että\ntekee mieli heti kiittää Jumalaa vain sitä, että saa elää.\n\n— Oi, jospa saisin olla siellä vaikka vain päivänkin! — huudahti Basia.\n\n— Ainoa keino sen saavuttamiseksi, — sanoi Zagloba, — on mennä\nnaimisiin rajavartioston ratsumestarin kanssa.\n\n— Herra Nowowiejskista tulee ennemmin tai myöhemmin ratsumestari, —\npisti pieni ritari väliin.\n\n— Joko taas! — huusi Basia vihoissaan. — En pyytämät teiltä, että\ntoisitte tuliaisten asemesta minulle herra Nowowiejskin.\n\n— Toinpa muutakin, nimittäin oivallisia makeisia. Neiti Basian olo\ntulee olemaan makeata, mutta sen miesparan siellä katkeraa.\n\n— Olisi pitänyt antaa makeiset hänelle. Hän olisi voinut syödä niitä,\nkunnes hänelle kasvaa viikset.\n\n— Ajatelkaahan, — sanoi Zagloba Makowieckille, — noin ne aina\npistelevät toisiaan. Onneksi sanoo _proverbium_: \"Ketä tukistaa, sitä\nrakastaa.\"\n\nBasia ei sanonut mitään, mutta Wolodyjowski katsahti ikäänkuin\nvastausta odottaen pienoisiin, kuun valaisemiin kasvoihin, jotka\nnäyttivät hänestä niin kauniilta, että hän ajatteli tahtomattaan:\n\n— Onpa tuo veitikka niin soma, että voisi panna pään pyörälle!...\n\nMutta ilmeisesti tuli samassa jotakin muuta hänen mieleensä, sillä hän\nkääntyi ajomiehen puoleen.\n\n— Sivallapa piiskalla hevosia, — sanoi hän, — ja aja kovemmin.\n\nNopeasti lähtivät ajopelit kiitämään näitten sanojen jälkeen, niin\nnopeasti, että niissä istujat olivat jonkin aikaa vaiti ja vasta\nhiekkamaalle päästyä Wolodyjowski alkoi taas puhua:\n\n— Tuo Ketlingin lähtö ei mene mielestäni! Pitikin sen sattua hänelle\nminun tulokseni ja vaalin edellä...\n\n— Englantilaiset välittävät meidän vaalistamme juuri saman verran\nkuin sinun tulostasikin, — vastasi Zagloba. — Ketling on aivan kuin\npuulla päähän lyöty itsekin sen johdosta, että hänen on lähdettävä ja\njätettävä meidät...\n\nBasialla oli jo kielellä: \"Varsinkin Krzysia\", mutta: jokin voima\nsai hänet yht'äkkiä päättämään, ettei hän sanoisi mitään siitä eikä\nmyöskään Krzysian äskeisestä päätöksestä. Naisen vaistolla hän tajusi,\nettä kumpikin asia voisi heti alussa pahoittaa herra Michalin mieltä,\ntuntua hänestä ikävältä, ja hänestä itsestäänkin alkoi tuntua pahalta.\nSiksi hän luonteensa rajuudesta huolimatta vaikeni.\n\n— Krzysian tuumista hän saa muutenkin tietää, — ajatteli hän itsekseen.\n— Parasta näyttää nyt olevan, ettei puhu siitä, etenkin kun herra\nZaglobakaan ei ole maininnut asiasta sanaakaan.\n\nSamaan aikaan Wolodyjowski kääntyi uudelleen ajomiehen puoleen:\n\n— Aja kovemmin! — sanoi hän.\n\n— Hevosemme ja tavaramme me jätimme Pragaan, — puhui Makowiecki\nZagloballe, — ja neljään mieheen lähdimme matkalle miltei yön selkään,\nsillä minä kuten Michalkin tahdoin päästä pian perille.\n\n— Sen uskon, — sanoi Zagloba. — Näittekö, miten suuria ihmisjoukkoja on\ntullut pääkaupunkiin? Tullin takana on leirejä ja basaareja, niin että\non vaikeata päästä läpi ajamaan. Ihmeellisiä asioita kertovat ihmiset\ntuosta tulevasta vaalista, mutta kerron siitä teille kotiin päästyämme\njonakin sopivana hetkenä...\n\nAlkoi keskustelu politiikasta. Zagloba koetti varovasti päästä selville\npöytämestarin mielipiteistä, mutta kääntyi lopulta Wolodyjowskin\npuoleen ja kysyi muitta mutkitta:\n\n— Entä sinä, Michal, ketä sinä äänestät? Sensijaan että olisi\nvastannut, Wolodyjowski hätkähti kuin unesta herätettynä ja sanoi:\n\n— Olisi mielenkiintoista tietää, nukkuvatko he ja näemmekö jo tänään\nheidät.\n\n— Varmasti nukkuvat, — vastasi Basia sointuvalla ja ikäänkuin unisella\näänellä, — mutta heräävät ja tulevat ehdottomasti tervehtimään teitä.\n\n— Niinkö luulette? — kysyi pieni ritari iloisena. Hän katsahti\nuudestaan Basiaan ja ajatteli uudestaan tahtomattaan:\n\n— Mutta tuo veitikka on todella sievä kuutamossa!\n\nHe olivat jo lähellä Ketlingin taloa ja hetken kuluttua he olivatkin\nperillä.\n\nPöytämestarin rouva ja Krzysia nukkuivat jo, mutta palvelijoita oli\nvalveilla, koska odotettiin Basiaa ja Zaglobaa illalliselle. Mutta\nnyt syntyi talossa paljon liikettä; Zagloba käski herättämään enemmän\nväkeä, jotta vieraatkin saisivat lämmintä ruokaa.\n\nPöytämestari tahtoi heti mennä vaimonsa luo, mutta tämä oli kuullut\ntavallisuudesta poikkeavaa kolinaa ja arvaten, kuka oli tullut,\nhän juoksi hetkistä myöhemmin alas yllään kiireesti heitetty hame,\nhengästyneenä, ilon kyynelet silmissä ja suu naurussa; alkoivat\ntervehdykset, syleilyt ja sekava puhelu, jota huudahdukset\nkeskeyttelivät.\n\nWolodyjowski katseli yhtämittaa oveen, josta Basia oli puikahtanut\nsisälle ja josta hän joka hetki toivoi ilmestyvän rakkaan Krzysian\nhiljaisesta ilosta säteilevänä, riemastuneena, silmät loistavina ja\npalmikko kiireessä alas jääneenä; mutta danzigilainen kello, joka\nseisoi ruokasalissa, tikutti tikuttamistaan, aika kului, illallinen\ntarjottiin, mutta rakastettu ja herra Michalille kallis tyttö ei\nilmestynyt huoneeseen.\n\nViimein tuli Basia sisälle, mutta yksinään, vakavana ja synkkänä, astui\npöydän luo ja suojaten kädellään kynttilän liekkiä kääntyi Makowieckin\npuoleen.\n\n— Eno, — sanoi hän, — Krzysia on hieman pahoinvoipa eikä tule tänne,\nmutta pyytää enoa tulemaan vaikkapa oven taakse, jotta hän saisi\ntervehtiä.\n\nMakowiecki nousi heti ja poistui ja Basia hänen mukanaan.\n\nPieni ritari synkistyi kovin ja sanoi:\n\n— En aavistanut, etten näkisi neiti Krzysiaa tänään. Onko hän\ntodellakin sairas?\n\n— Vielä mitä! — vastasi rouva Makowiecka. — Mutta hän ei nyt välitä\nihmisistä.\n\n— Miksi niin?\n\n— Eikö herra Zagloba ole maininnut hänen aikeistaan?\n\n— Hyväinen aika, mistä aikeista?\n\n— Hän menee luostariin...\n\nHerra Michal alkoi räpytellä silmiään niinkuin ihminen, joka ei ole\noikein kuullut, mitä hänelle sanottiin; sitten hänen hahmonsa muuttui,\nhän nousi ja istahti uudelleen; hikihelmiä kihosi hänen otsalleen,\nja hän alkoi pyyhkiä niitä pois kädellään. Huoneessa syntyi syvä\näänettömyys.\n\n— Michal! — sanoi pöytämestarin rouva.\n\nMutta Wolodyjowski katsoi älyttömänä vuoroin häntä, vuoroin Zaglobaa.\nViimein hän sanoi kaamealla äänellä:\n\n— Kirousko minua painaa?\n\n— Muista Jumalaa! — huudahti Zagloba.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTuosta Wolodyjowskin huudahduksesta Zagloba ja rouva Makowiecka\narvasivat pienen ritarin sydämen salaisuuden, ja kun hän yht'äkkiä\nnousi ja lähti huoneesta, niin he katselivat jonkin aikaa silmät\nselällään ja levottomina, kunnes rouva Makowiecka viimein sanoi:\n\n— Jumalan tähden, menkää hänen jäljessään, puhukaa hänelle,\nlohduttakaa, tai muuten minä menen.\n\n— Älkää tehkö sitä, — sanoi Zagloba. — Siellä ei tarvita kumpaakaan\nmeistä, vaan Krzysiaa, mutta koska se on mahdottomuus, niin parasta on\njättää hänet yksikseen, sillä sopimattomaan aikaan tullut lohdutus tuo\nmukanaan vielä suurempaa epätoivoa.\n\n— Näen nyt aivan selvästi, että hän on rakastunut Krzysiaan. Kas vain!\nMinä huomasin, että hän piti Krzysiasta paljon ja mielellään etsi\nhänen seuraansa, mutta että hän olisi noin pihkaantunut, se ei tullut\nmieleenikään.\n\n— Hänellä on täytynyt olla tänne saapuessaan mielessään valmis\nsuunnitelma, jonka toteutumisesta hän katsoi onnensa riippuvan, ja nyt\nyht'äkkiä meni kaikki murskaksi.\n\n— Minkätähden hän sitten ei maininnut siitä kenellekään, ei minulle,\nei teille eikä Krzysialle itselleen? Ehkäpä tyttö ei olisi tehnytkään\ntuota lupaustaan...\n\n— On se kumma, — sanoi Zagloba, — hän uskoo aina minulle aikeensa ja\nluottaa minun älyyni enemmän kuin omaansa, mutta tästä rakkaudestaan\nhän ei ole ilmaissut minulle mitään, päinvastoin hän kerran sanoi, että\nse on vain ystävyyttä eikä sen enempää.\n\n— Hän on aina ollut umpimielinen.\n\n— Ettepä te, vaikka olettekin hänen sisarensa, tunne häntä. Hänen\nsydämensä on niinkuin ruutanan silmät aivan ylhäällä. En ole tavannut\navomielisempää ihmistä. Myönnän kuitenkin hänen tällä kertaa\nkäyttäytyneen toisin. Mutta mistä syystä olette varma siitä, ettei hän\nole puhunut mitään Krzysiankaan kanssa?\n\n— Herra Jumala! Krzysia saa tehdä ihan niinkuin tahtoo, sillä minun\nmieheni hänen holhoojanaan sanoi: \"Kunhan mies vain on kunnollinen ja\narvossapidettyä sukua, niin ei omaisuudestakaan ole väliä.\" Jos Michal\nolisi puhunut hänen kanssaan ennen lähtöään, niin hän olisi vastannut\n\"jaa\" tai \"ei\" — ja Michal olisi tietänyt mitä voi toivoa.\n\n— Totta on, että tämä isku kohtasi häntä odottamatta. Siihen nähden,\nettä olette nainen, puhutte tässä sangen asiallisesti.\n\n— Mitä tässä auttaa asiallisuus! Nyt on keksittävä keino!\n\n— Ottakoon Basian!\n\n— Kun hän ilmeisesti tahtoi Krzysian... Haa, jospa olisin tullut\najatelleeksi!\n\n— Vahinko, ettette tullut ajatelleeksi.\n\n— Kuinka minä olisin tullut, kun ei sellainenkaan Salomo kuin te tullut\najatelleeksi?\n\n— Mistä te sen tiedätte?\n\n— Koska koetitte toimittaa tytölle Ketlingiä.\n\n— Minäkö? Jumala on todistajani, etten ole koettanut toimittaa ketään\nkenellekään. Sanoin, että hän miellyttää Ketlingiä, sillä se on totta;\nsanoin, että Ketling on kelpo ritari, mikä oli ja on totta; mutta\nparittamishommat jätän naisille. Hyvä rouva! Minun hartioillani on\npuoli valtakuntaa! Onko minulla edes aikaakaan ajatella muuta kuin _de\npublicis!_ Usein en ennätä saada lusikallista lientä suuhuni...\n\n— Antakaa nyt neuvo, Jumalan tähden! Kuulen joka taholta, ettei ole\nketään teidän veroistanne älykkyydessä.\n\n— Lakkaamatta tuosta minun älystäni puhutaan. Voisivat jo antaa olla.\nNeuvoja taas on tässä asiassa kaksi: Michal ottakoon Basian, tai sitten\nluopukoon Krzysia aikeistaan. Aikomus ei vielä ole samaa kuin lupaus!\n\nNyt tuli Makowiecki, ja hänen vaimonsa kertoi hänelle heti kaikki.\nAatelismies joutui aivan ymmälle, sillä hän rakasti ja kunnioitti\ntavattomasti herra Michalia, mutta ei osannut aluksi keksiä mitään\nneuvoa.\n\n— Jos Krzysia rupeaa itsepäiseksi, — sanoi hän hieroen otsaansa, — niin\nkuinka hänelle voi esittääkään tämmöisen asian?...\n\n— Krzysia rupeaa itsepäiseksi! — sanoi pöytämestarin rouva. — Krzysia\non aina ollut sellainen!\n\nPöytämestari sanoi:\n\n— Mitä mahtoi Michal ajatella, kun ei ennen lähtöään hankkinut\nvarmuutta asiasta? Olisi voinut käydä vielä pahemminkin: joku muu olisi\nsillä välin voinut voittaa tytön sydämen...\n\n— Semmoisessa tapauksessa hän ei nyt menisikään luostariin, — sanoi\npöytämestarin rouva. — Hänhän on vapaa.\n\n— Se on totta! — vastasi pöytämestari.\n\nMutta Zagloballe rupesi asia jo valkenemaan. Jos hän olisi tuntenut\nKrzysian ja Wolodyjowskin salaisuuden, niin kaikki olisi ollut hänelle\nheti selvää, mutta ilman tuota tietoa oli todellakin vaikeata käsittää\nerinäisiä seikkoja.\n\nKuitenkin Zagloban nopea järki alkoi tunkeutua läpi pimeyden ja päästä\nselville todellisista syistä sekä Krzysian aikeisiin että Wolodyjowskin\nepätoivoon.\n\nHetken kuluttua hän oli jo varma siitä, että kaiken tapahtuneen takana\non Ketling. Hänen otaksumallaan ei vain ollut varmaa tukea, ja sen\nvuoksi hän päätti mennä Michalin puheille tutkiakseen häntä tarkemmin.\n\nMennessään hän tuli levottomaksi, sillä hän ajatteli itsekseen näin:\n\n— Siinä on paljon osuutta minulla. Tahdoin laittaa simaa Basian ja\nMichalin häihin, mutta siman asemesta taisinkin valmistaa hapanta\nolutta, sillä nyt palaa Michal entiseen päätökseensä ja seuraten\nKrzysian esimerkkiä menee luostariin...\n\nVilun väreet alkoivat kulkea pitkin Zagloban ruumista. Hän lisäsi\nvauhtiaan ja oli hetken kuluttua herra Michalin huoneessa.\n\nPieni ritari käveli huoneessaan kuin villi peto häkissä. Hänen otsansa\noli uhkaavasti rypyssä, silmät lasimaiset, — hän kärsi määrättömästi.\nNähtyään Zagloban hän pysähtyi äkkiä hänen eteensä, pani kätensä\nristiin rinnalleen ja huudahti:\n\n— Sanokaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!\n\n— Michal, — vastasi Zagloba, — ajattelehan, miten monta tyttöä menee\nluostariin joka vuosi. Se on kovin tavallista. On sellaisia, jotka\nmenevät vastoin vanhempiensa tahtoa luottaen siihen, että Herra Jeesus\non heidän puolellaan. Mitä siis sellaisesta, joka on vapaa...\n\n— Ei tässä enää ole salaisuuksia! — huusi herra Michal. — Hän ei ole\nvapaa, sillä hän lupasi minulle ennen lähtöäni rakkautensa ja kätensä!\n\n— Ahaa, — sanoi Zagloba, — sitä en tietänyt!\n\n— Niin se on! — toisti pieni ritari.\n\n— Ehkäpä hänet sitten saa taipumaan?\n\n— Hän ei välitä enää minusta! Ei tahtonut nähdä minua! — huusi\nWolodyjowski syvän surun vallassa. — Minä ikävöin tänne yöt päivät,\nmutta hän ei tahdo nähdäkään minua! Mitä minä oikein olen tehnyt!\nMitkä synnit minun on sovitettava, kun minua seuraa Jumalan viha,\nkun tuuli kuljettelee minua kuin kuivaa lehteä? Toinen kuoli, toinen\nmenee luostariin, molemmat on Jumala itse ottanut minulta pois, sillä\nnähtävästi olen kirottu, koska jokaista armahdetaan, jokaiselle\nosoitetaan lempeyttä, vain minulle sitä ei riitä!...\n\nZagloba alkoi sydämessään pelätä, että pieni ritari surunsa vallassa\nalkaisi taas herjata Jumalaa, niinkuin oli tehnyt Anusia Borzobohatan\nkuoltua. Kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle hän sanoi:\n\n— Michal, älä epäile, ettei sinun kohdallesi armahtavaisuutta olekaan,\nsillä se on synti etkä sinä tiedä, mikä sinua huomenna odottaa. Kenties\nsamainen Krzysia muistaen orpouttasi vielä luopuu aikeestaan ja pitää\nsinulle antamansa lupauksen. Toiseksi, kuulehan, Michal, eikö sekin ole\nlohdullista, että sinulta vie tämän kyyhkyläisen itse Jumala, meidän\narmollinen Isämme, eikä maan päällä asteleva mies? Sano itse, olisiko\nse parempi!\n\nSilloin alkoivat pienen ritarin viikset peloittavasti liikkua, hän\nkiristeli hampaitaan ja huudahti tukahtuneella, katkonaisella äänellä:\n\n— Jos se olisi elävä ihminen? Haa!... Kunpa sellainen löytyisi! Sepä\nolisikin hyvä!... Voisi kostaa...\n\n— Mutta nyt voi rukoilla! — sanoi Zagloba. — Kuule minua, vanhaa\nystävää, sillä parempaa neuvoa ei sinulle anna kukaan... Kenties Jumala\nkääntää vielä kaikki parhaaksi. Minä itse... tiedätkö... toivoin\nsinulle erästä toista, mutta kun näen tuskasi, niin kärsin kanssasi ja\npyydän yhdessä kanssasi Jumalaa lohduttamaan sinua ja taivuttamaan tuon\njäykän neidon sydämen uudelleen puoleesi.\n\nSen sanottuaan Zagloba alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään, vilpittömän\nystävyyden ja säälin kyyneleitä. Jos olisi ollut hänen vallassaan, niin\nhän olisi tällä hetkellä tehnyt tyhjäksi kaiken, mitä oli puuhannut\nKrzysian syrjäyttämiseksi, ja olisi ensimmäisenä paiskannut hänet\nWolodyjowskin syliin.\n\n— Kuule, — sanoi hän vähän ajan kuluttua, — puhu vielä Krzysian\nkanssa, esitä hänelle vaikerruksesi ja sietämätön tuskasi, ja Jumala\nsiunatkoon sinua. Hänen sydämensä olisi kivestä, jos hänen ei tulisi\nsääli sinua. Olen varma siitä, että hän luopuu aikeestaan. Nunnan puku\non hyvä asia, mutta ei silloin, kun se on ommeltu toiselle ihmiselle\ntehdystä vääryydestä. Sano hänelle se. Saat nähdä... Heh, Michal,\ntänään sinä itket, mutta huomenna kenties juomme kihlajaisiasi. Olen\nvarma siitä, että niin käy! Neitokainen oli ikävissään, ja siksi\nhänelle tuli mieleen luostariin meno. Kyllä hän menee luostariin, mutta\nsellaiseen, jossa sinä soitat ristiäisiin... Kenties hän on todellakin\nhiukan heikossa tilassa ja puhui meille luostarista vain heittääkseen\npölyä silmiimme. Ethän sinä ole kuullut sitä hänen suustaan etkä\ntoivottavasti kuulekaan! Haa, te sovitte salaa keskenänne, ja hän ei\ntahtonut sitä ilmaista, niin että kaikki oli silmänlumetta, pelkkää\nsilmänlumetta! Totisesti se ei ole mitään muuta kuin naisellista\nviekkautta!\n\nZagloban sanat olivat kuin palsamia pienen ritarin raadellulle\nsydämelle; toivo heräsi hänessä uudestaan, silmiin nousivat kyynelet,\nhän ei voinut pitkään aikaan mitään puhua; viimein hän, kun sai\npidätetyksi kyynelensä, syöksyi syleilemään Zaglobaa ja sanoi:\n\n— Kunpa tämmöisiä ystäviä olisi enemmän! Mutta käyköhän niin kuin\npuhutte?\n\n— Tekisin vaikka mitä puolestasi! Niin käy! Muistatko minun koskaan\nennustaneen väärin, vai etkö luota minun kokemukseeni etkä älyyni?...\n\n— Te ette voi kuvitellakaan, miten minä rakastan tuota neitoa. Ei niin,\nettä olisin unhottanut tuon rakkaan vainajan, rukoilen joka päivä hänen\npuolestaan. Mutta tähän toiseenkin on sydän niin kiintynyt kuin kääpä\npuuhun. Armaani! Miten ajattelinkaan häntä siellä ruohokentillä sekä\naamuin että illoin ja päivälläkin! Viimein aloin jo puhella itsekseni,\nkun minulla ei ollut ketään uskottua. Jumal’auta, kun jouduin ajamaan\ntakaa tataarilaista arolla, niin siinä kiitäessänikin ajattelin häntä.\n\n— Uskon sen. Minäkin itkin nuoruudessani erään tytön tähden niin, että\nmenetin toisen silmäni, tai jos en sitä kokonaan menettänyt, niin\nsiihen ainakin tuli kaihi.\n\n— Älkää ihmetelkö; tulen semmoista vauhtia, että ihan henki on\nkurkussa, ja silloin on ensimmäinen sana: luostari. Mutta uskon\ntodellakin saavani hänet taivutetuksi, luotan hänen sydämeensä ja\nsanaansa. Kuinka te sanoittekaan? \"Nunnan puku on hyvä asia\"... mutta\nmistä se ei saa olla ommeltu?\n\n— Toiselle ihmiselle tehdystä vääryydestä...\n\n— Oivallisesti sanottu! Minä en vain saa milloinkaan sepitetyksi\najatelmia! Leirissä olisi sellaisten keksimisestä huvia. Levottomuutta\non vieläkin mielessäni, mutta te valoitte minuun rohkeutta. Sovimme\nhänen kanssaan todellakin siitä, että pitäisimme asian salassa, ja\nnäin ollen on ymmärrettävää, että tyttö saattoi silmänlumeeksi puhua\nluostariin menosta... Esititte toisenkin hyvän _argumentum'_in, mutta\nen enää jaksa muistaa sitä... Olen saanut paljon lohdutusta.\n\n— Tule siis luokseni tai käsken tuomaan tänne pullon. Matkan jälkeen se\ntekee hyvää!...\n\nHe menivät ja joivat myöhään yöhön asti.\n\nSeuraavana aamuna Wolodyjowski pukeutui kauniiseen pukuun ja\notti kasvoilleen vakavan ilmeen sekä varustautui kaikilla\ntodistusperusteilla, joita itse oli keksinyt, kuin myös niillä, jotka\noli saanut Zaglobalta. Näin varustettuna hän meni ruokasaliin, jonne\nkaikkien oli tapana kokoontua aamiaiselle. Koko seura oli saapuvilla\npaitsi Krzysia, mutta häntäkään ei tarvinnut kauan odottaa, sillä\ntuskin oli pieni ritari ennättänyt nielaista pari lusikallista lientä,\nkun oviaukosta kuului hameen kahinaa ja neito astui huoneeseen.\n\nHän tuli sisälle hyvin nopeasti, suorastaan syöksähtäen. Hänen poskensa\nhehkuivat, silmät olivat alas luodut, kasvoissa kuvastui hämminkiä,\npakkoa ja pelkoa.\n\nHän tuli Wolodyjowskin luo ja ojensi molemmat kätensä, mutta ei\nollenkaan kohottanut häneen katsettaan, ja kun pieni ritari alkoi\nsuudella tulisesti noita käsiä, niin neito kalpeni huomattavasti eikä\nlausunut ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.\n\nWolodyjowskin sydämen täytti heti rakkaus, levottomuus ja ihastus, kun\nhän näki Krzysian kasvot, jotka olivat ihanat ja muuttuvaiset kuin\nihmekuva, ja kun hän näki tuon solakan ja kauniin vartalon, josta\nsäteili vielä äskeisen unen lämpöä, ja häntä liikutti tytön hämminki ja\nkasvoissa kuvastuva pelko.\n\n— Kallehin kukkaseni!-ajatteli hän mielessään. — Mitä sinä pelkäät?\nMinähän antaisin henkeni ja vereni sinun tähtesi...\n\nMutta hän ei sanonut tätä ääneen, painoi vain teräväkärkisiä viiksiään\nniin kauan Krzysian valkoisiin käsiin, että niihin jäi punaiset jäljet.\n\nTätä kaikkea katsellessaan Basia antoi tahallaan tuuhean hiustöyhtönsä\npudota silmien eteen, ettei kukaan näkisi hänen liikutustaan. Mutta\nkukaan ei kiinnittänyt siihen tällä hetkellä huomiota; kaikki\nkatselivat tuota paria ja olivat huolestuneina vaiti.\n\nÄänettömyyden katkaisi ensimmäisenä herra Michal.\n\n— Olen viettänyt yöni surullisena ja levottomana, — sanoi hän, — sillä\nnäin eilen kaikki muut, mutta en teitä ja kuulin teistä niin ikäviä\nuutisia, että enemmän teki mieleni itkeä kuin nukkua.\n\nKuullessaan tämän avomielisen puheen Krzysia kalpeni vielä enemmän,\nniin että Wolodyjowski luuli hetken ajan hänen pyörtyvän ja riensi\nsenvuoksi sanomaan:\n\n— Meidän on puhuttava keskenämme näistä asioista, mutta nyt en kysy\nmitään, jotta voisitte rauhoittua ja virkistyä. Enhän minä ole mikään\nraakalainen enkä susi, ja Jumala tietää, miten sydämestäni toivon\nparastanne.\n\n— Kiitos! — kuiskasi Krzysia.\n\nZagloba, pöytämestari ja hänen vaimonsa alkoivat yhtämittaa katsahdella\ntoisiinsa ikäänkuin kehoittaakseen toisiaan aloittamaan tavanmukaisen\npuhelun, mutta pitkään aikaan ei kukaan rohjennut semmoiseen ryhtyä.\nViimein Zagloba teki ensimmäisen yrityksen:\n\n— Meidän pitää, — sanoi hän kääntyen tulokkaiden puoleen, — mennä\ntänään kaupunkiin. Siellä on nyt vaalin edellä kihinää, sillä jokainen\nkoettaa ajaa oman ehdokkaansa asiaa. Matkalla sanon teille, ketä meidän\nminun mielestäni pitäisi äänestää.\n\nEi kukaan vastannut tähän. Zagloba alkoi katsella synkästi ympärilleen.\nViimein hän kääntyi Basian puoleen:\n\n— Entä sinä, leppäterttu, lähdetkö kanssamme?\n\n— Lähden vaikka Ukrainaan! — vastasi Basia karskisti.\n\nJa taas syntyi äänettömyys. Näin yritellessä keskustelua, jota ei\noikein saatu käyntiin, kului koko aamiaisen aika.\n\nViimein noustiin pöydästä.\n\nSilloin Wolodyjowski meni heti Krzysian luo ja sanoi:\n\n— Minun pitää saada keskustella kanssanne kahden kesken.\n\nSitten hän tarjosi Krzysialle käsivartensa ja vei hänet viereiseen\nhuoneeseen, samaan, joka oli ollut heidän ensimmäisen suudelmansa\ntodistajana.\n\nHän istutti Krzysian sohvaan, istuutui itse hänen viereensä ja alkoi\nsilittää kädellään hänen hiuksiaan niinkuin olisi hyväillyt pikku lasta.\n\n— Krzysia! — sanoi hän viimein lempeällä äänellä. — Joko hämminkisi on\nmennyt ohi? Voitko vastata minulle rauhallisesti ja asiallisesti?\n\nKrzysian hämmennys oli mennyt ohi, ja sen lisäksi häntä liikutti\nWolodyjowskin hyvyys. Ensimmäisen kerran hän nyt nosti hetkeksi\nkatseensa häneen.\n\n— Voin, — sanoi hän hiljaa.\n\n— Onko totta, että menet luostariin?\n\nKrzysia pani kätensä ristiin ja alkoi kuiskailla rukoilevasti:\n\n— Älkää panko sitä pahaksenne, älkää kirotko minua sen takia, mutta\nniin se on!\n\n— Krzysia! — sanoi Wolodyjowski. — Onko paikallaan polkea jalkoihinsa\nihmisen onni, niinkuin sinä nyt poljet? Missä ovat lupauksesi, missä\nsopimuksemme? Minä en voi käydä sotaa Jumalaa vastaan, mutta sanon\nedeltäpäin sen, mitä Zagloba sanoi eilen minulle, nimittäin ettei\nnunnanpuku saa olla ommeltu toiselle ihmiselle tehdystä vääryydestä.\nTekemällä minulle vääryyttä et lisää Jumalan kunniaa, sillä Jumala\non koko maailman valtias; Hänen ovat kaikki kansat, Hänen ovat maat\nja meret ja joet ja ilman linnut ja metsän eläimet ja auringot ja\ntähdet; Hänen on kaikki, mitä vain voit ajatella, ja vielä enemmänkin,\nmutta minulla ei ole muuta kuin sinä ainoani, rakkaani, kalliini,\nsinä olet onneni ja koko omaisuuteni. Voitko sinä luulla, että Herra\nJumala, Hän, joka on niin rikas, tahtoo riistää köyhältä sotilaalta\nainoan aarteen?... Suostuuko Hän hyvyydessään siihen, ilostuuko, eikö\nloukkaannu?... Katso, mitä sinä Hänelle annat: — itsesi. Mutta sinähän\nolet minun, sillä itse olet lupautunut minulle. Annat siis Hänelle\nvierasta omaisuutta etkä omaasi, annat Hänelle minun kyyneleni, minun\ntuskani, kenties kuolemani. Onko sinulla siihen oikeutta? Harkitse\ntätä sydämelläsi ja järjelläsi ja kysy viimein omaltatunnoltasi... Jos\nolisin sinua loukannut, jos en olisi ollut uskollinen rakkaudessani,\njos olisin sinut unohtanut, jos olisin jollakin tavoin syyllinen tai\nolisin tehnyt rikoksen, haa! Silloin en puhuisi, en puhuisi mitään!\nMutta minä läksin pitämään silmällä tataarilaisia, taistelemaan\nkapinoitsijoita vastaan, palvelemaan isänmaata uhraamalla vereni,\nterveyteni ja aikani, ja rakastin sinua, ajattelin sinua kaikki\npäivät ja yöt läpeensä ja ikävöin sinua niinkuin peura lähdettä,\nniinkuin lintu ilmaa, niinkuin pikku lapsi äitiään ja niinkuin isä\nlastaan!... Ja tämän kaiken palkaksi sinä valmistit minulle tämmöisen\nvastaanoton... Armahin Krzysia, ystäväni, sydämeni lemmitty, sano\nminulle, mistä tämä johtuu. Sano minulle syysi yhtä vilpittömästi, yhtä\navoimesti kuin minä esitän sinulle perusteeni ja oikeuteni; ole minulle\nuskollinen, älä jätä minua yksin onnettomuuteen. Itse olet antanut\nminulle oikeuden, — älä aja minua maanpakoon!...\n\nOnneton herra Michal ei tietänyt, että on olemassa kaikkia inhimillisiä\noikeuksia suurempi ja vanhempi oikeus, jonka voimasta sydämen täytyy\nseurata vain rakkauden ääntä, ja se seuraakin sitä, ja ken lakkaa\nrakastamasta, se on jo sillä tehnyt itsensä syypääksi mitä syvimpään\nuskottomuuteen, vaikka usein niin viattomasti, kuin sammuu lamppu,\njosta polttoaine on palanut loppuun.\n\nTietämättä tätä Wolodyjowski syleili Krzysian polvia pyytäen ja\nrukoillen, mutta Krzysia vastasi hänelle ainoastaan kyyneltulvalla,\nsillä hän ei voinut vastata sydämellä.\n\n— Krzysia, — sanoi viimein ritari nousten seisomaan, — kyyneliisi voi\nonneni hukkua, mutta minä en pyydä sinulta onnea, vaan ainoastaan\npelastusta!\n\n— Älkää kysykö minulta syytä! — lausui Krzysia nyyhkyttäen. — Älkää\nkysykö syytä, sillä näin täytyy olla eikä voi olla muulla tavoin.\nEn ole teidän kaltaisenne miehen arvoinen enkä ole koskaan ollut...\nTiedän, millaisen vääryyden teen teille, ja se tuottaa minulle niin\nhirveätä tuskaa, että olen aivan neuvoton!... Tiedän, että se on\nvääryys... Oi suuri Jumala, sydämeni särkyy! Antakaa minulle anteeksi,\nälkää jättäkö minua vihoissanne, antakaa anteeksi, älkää kirotko!\n\nSen sanottuaan Krzysia lankesi polvilleen Wolodyjowskin eteen.\n\n— Tiedän, että se on vääryys, mutta rukoilen teidän sääliänne ja\nanteeksiantoanne!\n\nKrzysian tumma pää oli miltei permantoon asti painuneena. Wolodyjowski\nnosti voimakkaalla ponnistuksella itkevän tyttöraukan ylös ja asetti\nhänet jälleen sohvaan. Itse hän alkoi hurjasti astella huoneessa.\nVäliin hän pysähtyi äkkiä ja painoi nyrkkejään ohimoihinsa, sitten\nasteli taas; viimein hän pysähtyi Krzysian eteen.\n\n— Jätä itsellesi aikaa ja minulle edes jotakin toivoa, — sanoi\nhän. — Ajattele, etten minäkään ole kivestä. Miksi työnnät minuun\naivan säälimättä tulikuuman raudan? Vaikka koettaisin olla miten\nkärsivällinen, niin se tekee minulle kuitenkin kipeätä... En osaa edes\nsanoin ilmaista, miten kipeätä se tekee... Jumal'auta, en osaa!...\nOlen yksinkertainen, ja elinvuoteni ovat kuluneet sodassa... Voi hyvä\nJumala, voi rakkahin Jeesus! Tässä samassa huoneessa me rakastimme\ntoisiamme! Krzychna! Krzychna! Luulin sinun olevan ikuisesti omani,\nja nyt ei olekaan mitään, ei mitään! Mikä sinulle on tullut? Kuka\non saanut sydämesi muuttumaan! Krzysia, minähän olen sama kuin\nennenkin!... Ja etkö tiedä, että tämä on minulle sitäkin raskaampi\nisku, kun jo olen menettänyt yhden rakastamani olennon? Hyvä Jumala,\nmitä hänelle sanoisin liikuttaakseni hänen sydämensä?... Ihminen vain\nkiusaantuu ja siinä kaikki. Jätä minulle edes toivoa! Älä riistä\nkaikkea kerrassaan!...\n\nKrzysia ei vastannut mitään, tärisi vain entistä enemmän\nnyyhkytyksistä. Pieni ritari seisoi hänen edessään koettaen hillitä\naluksi suruaan ja sitten suurta vihastustaan. Hän sanoi uudestaan:\n\n— Jätä minulle edes toivoa! Kuuletko?\n\n— En voi, en voi! — vastasi Krzysia. Wolodyjowski meni ikkunan luo\nja painoi päänsä kylmää ruutua vastaan. Pitkän aikaa hän seisoi näin\nliikkumatta, viimein kääntyi, astui pari askelta Krzysiaa kohti ja\nsanoi hyvin hiljaa:\n\n— Jää hyvästi! Minulla ei ole täällä mitään tekemistä. Olkoon sinun\nyhtä hyvä olla kuin minun on paha! Tiedä, että annan sinulle nyt\nanteeksi sanoilla, mutta sitten, kun Jumala suo, myös sydämessäni...\nOle vain sääliväisempi ihmisten tuskaa kohtaan äläkä toista kertaa anna\nlupausta. En tiedä mitä sanoisin, en vie onnea mukanani astuessani yli\ntämän kynnyksen!... Jää hyvästi!\n\nKun hän oli sen sanonut, liikahtivat hänen viiksensä, hän kumarsi ja\nlähti. Viereisessä huoneessa hän kohtasi pöytämestarin rouvineen ja\nZagloban. Nämä riensivät heti hänen luokseen kuin kysyäkseen asiasta,\nmutta hän viittasi vain kädellään.\n\n— Ei tullut mitään! — sanoi hän. — Jättäkää minut rauhaan!...\n\nSiitä huoneesta vei kapea käytävä hänen huoneeseensa. Tuossa\nkäytävässä, neitojen huoneen portaitten kohdalla, seisoi Basia pienen\nritarin tiellä.\n\n— Jumala teitä lohduttakoon ja muuttakoon Krzysian sydämen! — huudahti\nhän kyynelistä värähtelevällä äänellä.\n\nWolodyjowski meni ohi katsahtamattakaan häneen ja sanomatta sanaakaan.\nYht'äkkiä valtasi hänet hurja vihastus, katkeruus täytti rinnan,\nhän kääntyi takaisin ja seisahtui viattoman Basian eteen muuttunein\nkasvoin, jotka olivat täynnä ivallisuutta.\n\n— Luvatkaa Ketlingille kätenne, — sanoi hän käheällä äänellä, —\nsaattakaa hänet rakastumaan ja polkekaa sitten tuo rakkaus jalkoihinne,\nraadelkaa hänen sydämensä ja menkää luostariin!\n\n— Herra Michal! — huudahti Basia hämmästyneenä.\n\n— Nauttikaa, maistakaa suudelmaa ja menkää sitten katumusretkelle!...\nHitto teidät vieköön!\n\nTämä oli jo liikaa Basiasta. Jumala yksin tiesi, miten paljon\nitsekieltäymystä oli tuossa hänen Wolodyjowskille lausumassaan\ntoivotuksessa, että Jumala muuttaisi Krzysian sydämen, — ja palkaksi\nsiitä hän sai ansaitsemattoman syytöksen, ivaa, loukkauksen juuri sillä\nhetkellä, kun hän olisi ollut valmis antamaan verensä lohduttaakseen\ntuota kiittämätöntä.\n\nHänen tulinen sisunsa kuohahti heti, posket alkoivat hehkua,\nruusunpunaiset sieraimet laajenivat, ja hetkeäkään miettimättä hän\nhuudahti tuuhean hiustöyhdön väristessä:\n\n— Tietäkää, etten se ole minä, joka menee Ketlingin takia luostariin!\n\nSen sanottuaan hän livahti portaille ja katosi ritarin näkyvistä.\n\nWolodyjowski seisoi kuin kivettyneenä ja alkoi sitten hieroa silmiään\nniinkuin unesta heräävä ihminen.\n\nSitten hänen verensä alkoi kuohua, hän tarttui sapeliinsa ja huudahti\npeloittavalla äänellä:\n\n— Voi petturia!\n\nNeljännestuntia myöhemmin hän oli kiitämässä Varsovaan niin että tuuli\nvinkui hänen korvissaan ja maakokkareet lentelivät tiheään hänen\nratsunsa kavioista.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPöytämestari, pöytämestarin rouva ja samoin Zagloba näkivät hänen\nmenevän, ja levottomuus valtasi heidän sydämensä. He kyselivät\ntoisiltaan katseillaan, mitä oli tapahtunut ja minne Wolodyjowski oli\nmenossa.\n\n— Suuri Jumala! — huudahti pöytämestarin rouva. — Hän menee ehkä\nVilleille Aroille, enkä koskaan enää saa nähdä häntä!\n\n— Tai menee luostariin tuon hupsun tytön esimerkkiä seuraten! — sanoi\nZagloba epätoivoissaan.\n\n— Täytyy keksiä jokin keino! — lisäsi pöytämestari.\n\nSamassa avautui ovi ja huoneeseen syöksähti kuin vihuri Basia,\nkiihtyneenä ja kalpeana. Hän peitti silmänsä käsiinsä, polki jalkaansa\nkeskellä huonetta kuin pikku lapsi ja alkoi uikuttaa:\n\n— Apuun! Pelastakaa! Herra Michal lähti surmaamaan Ketlingin! Menkää\nJumalan tähden estämään se! Apuun, apuun!...\n\n— Mikä sinun on, tyttö? — huudahti Zagloba tarttuen hänen käsiinsä.\n\n— Apuun! Herra Michal surmaa Ketlingin! Minun takiani vuotaa verta, ja\nKrzysia kuolee, kaikki minun takiani!\n\n— Puhu! — huudahti Zagloba pudistellen häntä. — Mistä sen tiedät? Miksi\nsinun takiasi?\n\n— Minä sanoin vihapäissäni hänelle, että he rakastavat toisiaan ja\nettä Krzysia menee Ketlingin tähden luostariin. Ken uskoo Jumalaan,\nhän rientäköön estämään! Menkää heti paikalla, mennään kaikki, mennään\nkaikki!\n\nZagloba, joka ei ollut tottunut hukkaamaan tämmöisissä tapauksissa\naikaa, syöksähti ulos ja käski heti valjastamaan hevoset.\n\nPöytämestarin rouva tahtoi kysellä Basialta tarkemmin tuosta\nhämmästyttävästä uutisesta, sillä hän ei ollut tähän saakka aavistanut\nmitään rakkaussuhteita olevan Krzysian ja Ketlingin välillä,\nmutta Basia oli juossut ulos yhdessä Zagloban kanssa valvoakseen\nvaljastamista, auttoi hevosten ulostuonnissa ja valjastushommissa ja\najoi viimein kuskipukilla istuen paljain päin oven eteen, jossa kaksi\nmiestä jo valmiiksi varustautuneina odotti.\n\n— Tule alas! — sanoi hänelle Zagloba.\n\n— En tule!\n\n— Tule, kun sanon.\n\n— En tule! Käykää istumaan, istuutukaa ajopeleihin, muuten lähden yksin!\n\nNäin sanoen hän kokosi käteensä ohjakset. Miehet nähtyään tytön suuren\nitsepäisyyden voivan aiheuttaa viivytystä lakkasivat käskemästä häntä\npois.\n\nSamassa juoksi paikalle ajomies tuoden piiskan, ja pöytämestarin rouva\ntoi vielä Basialle turkin ja hatun, sillä oli kylmä päivä.\n\nHe lähtivät ajamaan.\n\nBasia jäi kuskipukille. Zagloba, joka tahtoi puhella hänen kanssaan,\nkutsui häntä istumaan etupenkille, mutta Basia ei halunnut tehdä sitä,\nkenties peläten torumisia. Zagloban täytyi kysellä pitkän matkan\npäästä, ja Basia vastaili hänelle kääntämättä päätään.\n\n— Mistä sinä tiedät sen, — sanoi Zagloba, — mitä sanoit noista kahdesta\nMichalille?\n\n— Minä tiedän kaikki.\n\n— Onko Krzysia sanonut sinulle jotakin?\n\n— Krzysia ei ole puhunut minulle mitään.\n\n— Skotlantilainenko siis?\n\n— Ei, mutta minä tiedän, että hän matkustaa senvuoksi Englantiin.\nKaikki hän on johtanut harhaan, paitsi minua.\n\n— Ihmeellistä! — sanoi Zagloba. Mutta Basia lausui:\n\n— Se on teidän työtänne; ei olisi pitänyt koettaa työntää heitä\ntoisilleen.\n\n— Istu siellä hiljaa äläkä pistä nenääsi toisten asioihin! — vastasi\nZagloba, jota enimmän närkästytti se, että häntä noin moitittiin\npöytämestarin kuullen.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n— Niinkuin minä olisin ketään toisilleen toimittanut! Ja ketä? Ohhoh!\nOnpa nekin otaksumia!\n\n— Ahaa! Vai ei? — sanoi tyttö.\n\nJa he ajoivat eteenpäin ääneti.\n\nZagloba ei saanut torjutuksi ajatusta, että Basia oli oikeassa ja että\nhän itse oli melkoisessa määrässä syypää kaikkeen, mitä oli tapahtunut.\nTuo ajatus jäyti pahasti, ja kun ajopelitkin vielä tärähtelivät aika\nlailla, niin vanha aatelismies tuli sangen pahalle tuulelle ja moitti\nitseään kovin.\n\n— Olisi aivan paikallaan, — ajatteli hän, — että Wolodyjowski ja\nKetling yhdessä leikkaisivat minulta korvat. Toisen naittaminen vastoin\nhänen tahtoaan on samaa kuin käskisi häntä ratsastamaan kasvot hevosen\nhäntään päin. Tuo pikku pörriäinen on oikeassa! Jos he ryhtyvät\ntaisteluun keskenään, niin Ketlingin veri tulee minun päälleni. Jopa\njouduin hommaan vanhoilla päivilläni! Hyi, perhana! Kaiken lisäksi\nvielä on minua vedetty nenästä, sillä enpä hoksannut, miksi Ketling\ntahtoo merten taa ja tuo naakka luostariin, kun taas tuo pikku\nheitukka, kuten näyttää, on aikoja sitten päässyt selville kaikesta...\n\nZagloba vaipui mietteisiin ja murahti hetken kuluttua:\n\n— Veijari se on tytöksi! Michalilla on ravun silmät, kun voi pitää\nenemmän tuosta nukesta kuin tästä tytöstä!\n\nHe saapuivat kaupunkiin, mutta sielläpä vaikeudet alkoivatkin, sillä ei\nkukaan heistä tietänyt, missä Ketling asui ja minne Wolodyjowski oli\nmennyt. Tämmöisessä ihmisjoukossa taas oli jokseenkin toivotonta etsiä\nheitä.\n\nEnsin he menivät suurhetmanin hoviin. Siellä sanottiin heille,\nettä Ketlingin oli määrä lähteä sinä aamuna matkaan merten taakse;\nWolodyjowski taas oli käynyt kyselemässä häntä, mutta ei kukaan\ntietänyt, minne hän sitten oli mennyt. Otaksuttiin hänen kenties\nmenneen kaupungin ulkopuolella olevien sotajoukkojen leiripaikalle.\n\nZagloba käski ajamaan leiriin, mutta sielläkin oli mahdotonta saada\nselvyyttä asiaan. He kiersivät vielä kaikki Dluga-kadun varrella olevat\nmajatalot, olivat Pragassa, mutta kaikki oli turhaa.\n\nTuli jo yö, ja koska ei voinut ajatellakaan yösijan saamista, niin\nheidän oli palattava kotiin.\n\nPaluumatkalla he olivat murheellisia, Basia itki hiukan, jumalinen\npöytämestari luki rukouksia. Zagloba oli todella levoton. Hän koetti\nkuitenkin lohduttaa itseään ja seuralaisiaan.\n\n— Haa! Olemme huolissamme, — sanoi hän, — mutta Michal saattaa jo olla\nkotona.\n\n— Tai tapettu! — sanoi Basia.\n\nJa hän alkoi kiemurrella ajopeleissä toistellen kyynelet silmissä:\n\n— Minulta pitäisi kieli leikata pois! Minun syyni! Minun syyni! Voi,\nJumalani! Olen menettämäisilläni järkeni!\n\nMutta Zagloba sanoi:\n\n— Ole hiljaa, tyttö! Ei se ole sinun syysi, ja tiedä se, että jos\njompikumpi on tapettu, niin ei Michal!\n\n— Sääli minun on toistakin! Kauniistipa me palkitsimme\nvieraanvaraisuuden, muuta ei voi sanoa. Voi, hyvä Jumala!\n\n— Kaikkihan on mahdollista! — huomautti Makowiecki.\n\n— Älkää nyt hitossa! Ketling on varmasti jo lähempänä Preussia kuin\nVarsovaa. Kuulittehan, että hän on lähtenyt. Uskon varmasti, että\nvaikka hän ja Wolodyjowski olisivat tavanneetkin toisensa, niin he ovat\nmuistaneet vanhaa ystävyyttään ja yhteistä palvelusaikaansa. Hehän\nolivat retkillä aina rinnatusten, makasivat sama satula päänaluksena,\nkävivät yhdessä rynnäkköön, tahrivat samaan vereen kätensä. Koko\nsotajoukossa oli heidän ystävyytensä niin kuuluisa, että Ketlingiä\nhänen kauneutensa tähden sanottiin Wolodyjowskin vaimoksi, Ei ole\ntodennäköistä, ettei tämä tulisi heille mieleen, kun he tapaavat\ntoisensa!\n\n— Toisinaan sentään käy niinkin, — sanoi järkevä pöytämestari, —\nettä juuri suurin ystävyys muuttuu suurimmaksi vihaksi. Niinpä minun\nasuinseudullani Deyma surmasi Ubyszin, jonka kanssa oli elänyt\nkaksikymmentä vuotta mitä parhaimmassa sovussa. Voin kertoa teille\ntämän onnettoman tapauksen seikkaperäisesti.\n\n— Jos en olisi niin levoton, niin mielelläni kuuntelisin sitä aivan\nniinkuin hyvin mielelläni kuuntelen arvoisaa puolisoanne, jolla\nniinikään on tapana kertoa yksityiskohtaisesti, sukuluetteloitakaan\nsyrjäyttämättä. Mutta se minua hätkähdytti, mitä te sanoitte\nystävyydestä ja vihasta. Jumala varjelkoon, Jumala varjelkoon\nasianlaidan olemasta tässäkin tapauksessa niin!\n\n— Toisen nimi oli Deyma, toisen Ubysz. Molemmat olivat kelpo miehiä ja\nsotatovereita...\n\n— Voi, voi voi! — sanoi Zagloba synkästi, — luottakaamme Jumalan\nlaupeuteen ja uskokaamme, ettei tällä kertaa käy niin, sillä jos niin\nkäy, niin silloin on Ketling ruumiina.\n\n— Onnetonta! — sanoi hetken kuluttua pöytämestari. — Niin, niin! Deyma\nja Ubysz! Muistan kaiken kuin se olisi tapahtunut tänään. Ja siinäkin\noli kysymys naisesta.\n\n— Aina nuo naiset! Ensimmäinen kohtaamasi naakka laittaa semmoisen\noluen, että ken sitä juo, siltä menee ruoansulatuselimet piloille, —\nmurahti Zagloba.\n\n— Älkää te käykö Krzysian kimppuun! — huudahti yht'äkkiä Basia.\n\nZagloba vastasi:\n\n— Jospa Michal olisikin rakastunut sinuun, niin ei tätä kaikkea olisi\ntullutkaan...\n\nNäin puhellen he saapuivat asunnolleen. Heidän sydämensä alkoi sykkiä\nkiivaasti, kun he näkivät valaistut ikkunat, sillä he ajattelivat, että\nWolodyjowski kenties oli jo palannut.\n\nHeitä tuli vastaanottamaan pöytämestarin rouva itse levottomana ja\nhyvin surullisena. Kuultuaan, että kaikki etsimiset olivat olleet\nturhia, hän alkoi vuodattaa katkeria kyyneleitä ja puhella, ettei\nenää koskaan saa nähdä veljeään; Basia yhtyi heti valittelemaan hänen\nkanssaan, ja Zaglobakin oli surusta neuvoton.\n\n— Menen huomenna varhain vielä uudestaan, mutta yksin, — sanoi hän. —\nKenties saan tietää jotakin hänestä.\n\n— Mennään mieluummin kahteen mieheen etsimään, — puhui pöytämestari.\n\n— Ei, jääkää te naisten luo. Jos Ketling on elossa, niin ilmoitan siitä\nteille.\n\n— Herra Jumala! Mehän asumme tuon miehen talossa! — sanoi taas\npöytämestari. — Huomenna on löydettävä jokin majatalo tai vaikka\npystytettävä teltta kentälle, kunhan vain emme enää asu täällä.\n\n— Odottakaa tietoa minulta, muuten teemme taas hullusti! — sanoi\nZagloba. — Jos Ketling on surmattu...\n\n— Puhukaa Herran tähden hiljempaa! — huudahti pöytämestarin rouva. —\nPalvelusväki saattaa kuulla ja vielä kertoa Krzysialle, joka muutenkin\non melkein kuollut.\n\n— Minä menen hänen luokseen, — sanoi Basia. Ja hän juoksi ylös. Toiset\njäivät alas tuskan ja pelon vallassa. Ei kukaan koko talossa nukkunut.\nAjatus, että Ketling kenties jo oli ruumiina, täytti heidän sydämensä\nkauhulla. Kaiken lisäksi yö oli painostava ja pimeä, ukkonen alkoi\njyrähdellä, ja myöhemmin valaisivat vähän väliä kirkkaat salamat\npimeätä yötä. Puolenyön aikaan raivosi ensimmäinen sen kevään myrsky.\nPalvelusväkikin heräsi. Krzysia ja Basia tulivat tyttöjen huoneesta\nalas ruokasaliin. Siellä koko seura alkoi lukea rukouksia ja istui\nsitten äänettömänä, toistaen vain tavan mukaan yhteen ääneen jokaisen\nukkosenjyrähdyksen jälkeen: \"Ja sana tuli lihaksi!\"\n\nTuulen vinkunassa kuului toisinaan kuin kavioitten kapsetta, ja silloin\nBasian, pöytämestarin rouvan ja kahden vanhan miehen hiukset nousivat\nkauhusta pystyyn, sillä heistä tuntui, että millä hetkellä hyvänsä voi\novi avautua ja sisälle astua Wolodyjowski Ketlingin veren tahrimana.\n\nLempeä herra Michal oli nyt ensimmäisen kerran raskaana painona\nihmisten sydämellä, jopa pelkkä ajatus hänestä täytti toiset kauhulla.\n\nYö kului kuitenkin ilman, että saatiin mitään tietoja pienestä\nritarista. Aamun sarastaessa, myrskyn hiukan tyynnyttyä, Zagloba lähti\ntoistamiseen kaupunkiin.\n\nKoko se päivä elettiin painostavan levottomuuden vallassa. Basia istui\niltaan asti ikkunan luona tai portin edustalla katsellen tielle, jota\nZagloba saattoi tulla.\n\nSamaan aikaan palvelusväki pöytämestarin käskystä laittoi verkalleen\ntavaroita matkakärryihin.\n\nKrzysia valvoi tuota työtä, sillä siten hän saattoi pysytellä kauempana\nmolemmista Makowieckeista.\n\nVaikka pöytämestarin rouva ei ollut vielä maininnut hänelle sanaakaan\nveljestään, niin jo tuo äänettömyyskin oli saanut Krzysian vakuutetuksi\nsiitä, että herra Michalin rakkaus häneen ja heidän taannoiset\nsalaiset sopimuksensa ja hänen äskeinen kieltävä vastauksensa\nolivat tulleet tietoon. Näin ollen oli vaikeata otaksua, että nuo\nWolodyjowskille kaikkein lähimmät ihmiset eivät olisi olleet pahoillaan\nja loukkaantuneita häneen. Krzysia parka tunsi, että asiat olivat näin,\nettä niiden täytyi olla näin, että nuo tähän asti rakkautta tunteneet\nsydämet olivat loitontuneet hänestä. Siksi hänkin tahtoi kärsiä\nkauempana heistä.\n\nIllalla olivat tavarat valmiina rattailla, niin että saattoi lähteä\npois vielä samana päivänä. Mutta Makowiecki odotti vielä tietoja\nZaglobalta. Illallinen tuotiin pöytään, mutta kukaan ei sitä syönyt, ja\nilta muodostui raskaaksi, sietämättömäksi ja kolkoksi. Oli kuin kaikki\nolisivat kuunnelleet jotakin salaperäistä.\n\n— Menkäämme vierashuoneeseen, — sanoi viimein pöytämestari. — Ei täällä\nsaata enää olla.\n\nHe siirtyivät vierashuoneeseen istumaan, mutta ennenkuin kukaan oli\nkyennyt sanomaan ensimmäisen sanan, alkoivat ikkunan takana koirat\nhaukkua.\n\n— Joku tulee! — huudahti Basia.\n\n— Koirat haukkuvat kuin omaa ihmistä! — sanoi pöytämestarin rouva.\n\n— Hiljaa! — sanoi pöytämestari. — Kuuluu ratinaa!...\n\n— Hiljaa! — toisti Basia. — Kas näin, nyt kuuluu paremmin... Se on\nherra Zagloba.\n\nBasia ja pöytämestari hypähtivät pystyyn ja juoksivat ulos;\npöytämestarin rouvan sydän alkoi pamppailla, mutta hän jäi Krzysian\nluo, ettei tämä huomaisi hänen kiirehtimisestään, että Zagloba tuo\njoitakin tärkeitä uutisia.\n\nRatina pysähtyi ikkunan alle.\n\nKuului ääniä eteisestä, ja hetken kuluttua syöksähti huoneeseen\ntuulispään tavoin Basia niin muuttuneena kasvoiltaan, kuin olisi nähnyt\nkummituksen.\n\n— Basia, mitä se on? Kuka se on? — kysyi rouva Makowiecka pelästyneenä.\n\nMutta ennenkuin Basia ennätti vetää henkeä ja vastata, avautui ovi ja\nsisälle astui ensin pöytämestari, sitten Wolodyjowski ja viimeisenä\nKetling.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKetling oli niin muuttunut, että tuskin kykeni kumartamaan syvään\nnaisille, minkä jälkeen hän jäi seisomaan liikkumattomana hattu rintaa\nvastaan, silmät suljettuina, aivan kuin siinä olisi ollut kaunis kuva.\nWolodyjowski syleili sisartaan ja lähestyi Krzysiaa.\n\nNeidon kasvot olivat valkeat kuin palttina, minkä vuoksi hieno untuva\nhänen ylähuulellaan näytti tavallista tummemmalta; hänen rintansa\nkohoili voimakkaasti. Mutta Wolodyjowski tarttui lempeästi hänen\nkäteensä ja painoi sen huulilleen; sitten hänen viiksensä liikkuivat\nvähän aikaa aivan kuin hän olisi koonnut ajatuksiaan. Viimein hän sanoi\nhyvin surullisena, mutta myös hyvin rauhallisesti:\n\n— Arvoisa neiti tai paremmin sanoen rakas Krzysiani! Kuuntele minua\npelkäämättä, sillä en minä ole mikään skyyttiläinen enkä tataarilainen\nenkä villi-ihminen, vaan ystävä, joka tahtoo sinun onneasi, vaikka ei\nitse olekaan kovin onnellinen. Selville on käynyt, että sinä ja Ketling\nrakastatte toisianne. Neiti Basia sanoi oikeutetun vihastuksen vallassa\nsen minulle päin silmiä, enkä minä kiellä lähteneeni tästä talosta\nraivostuneena ja rientäneeni kostamaan Ketlingille... Ken kadottaa\nkaikki, siinä saa helposti kostonhimo vallan, ja minä, niin totta kuin\nJumala minua armahtakoon, rakastin sinua suuresti ja enemmän kuin\nmies rakastaa neitoa... Jos olisin naimisissa ja Jumala olisi antanut\nminulle yhden ainoan pojan tai tytön ja sitten ottanut sen minulta\npois, niin enpä heitäkään niin surisi kuin surin sinua...\n\nHetkeksi herra Michalin ääni katkesi, mutta hän hillitsi kohta itsensä,\nhänen viiksensä liikkuivat vähän aikaa, ja hän jatkoi:\n\n— No niin, suru sinänsä, mutta mitään neuvoa ei ole. Ei ole kumma, että\nKetling rakastui sinuun! Kuka ei sinuun rakastuisi! Että sinä taas\nrakastuit häneen, se on kerta kaikkiaan minun kohtaloni, eikä siinäkään\nole mitään kummaa, sillä kuinka minä voisin vetää vertoja Ketlingille!\nTaistelukentällä en ole huonompi häntä, sen hän myöntää itse, mutta\nse ei kuulu tähän... Jumala on antanut hänelle kauneutta, minulta sen\nkieltänyt, mutta antanut sen korvaukseksi harkitsevaisuutta. Niinpä\nkun mennessäni tuuli puhalsi vastaani ja ensimmäinen raivon puuska\nasettui, omatuntoni heti sanoi: Miksi rankaiset heitä? Miksi vuodatat\nystävän verta? He rakastavat toisiaan, — se on Jumalan tahto. Vanhemmat\nihmiset sanovat, ettei rakkaudelle hetmanin määräyskään mitään voi.\nOn Jumalan tahto, että he rakastavat toisiaan, ja heille on kunniaksi\nse, että eivät ole rakkauttaan pettäneet... Jos Ketling olisi tietänyt\nsinun lupautuneen minulle, niin se olisi vielä eri juttu, mutta hän\nei tietänyt sitä. Miten hän on syyllinen? Ei mitenkään! Ja mikä on\nsinun syysi? Ei mikään! Hän aikoi lähteä pois, sinä tahdoit antautua\nJumalalle... Minun kohtaloni on syypää kaikkeen, ei kukaan muu, sillä\nnähtävästi Jumalan sormi johtaa siihen, että jäisin orpouteen...\nMinkäpä sille voi!...\n\nHerra Michal vaikeni uudestaan ja alkoi hengittää nopeasti niinkuin\nihminen, joka pitkään sukellettuaan on tullut vedenpinnalle. Sitten hän\ntarttui Krzysian käteen.\n\n— Sillä tavoin rakastaminen, — sanoi hän, — että tahtoo kaikkea\nitselleen, ei ole mikään konsti. Meidän kolmen sydän kärsii, —\najattelin. Parempi on silloin, että vain yksi joutuu kärsimään ja muut\nsaavat lohdutuksen. Antakoon Jumala sinulle, Krzysia, onnea Ketlingin\nkanssa... Amen... Jumala antakoon sinulle, Krzysia, onnea Ketlingin\nkanssa... Minulle tekee hiukan kipeätä, mutta ei se mitään... Antakoon\nJumala sinulle... Toden totta, ei tämä tee mitään... Olen saanut\nhillityksi itseni!...\n\nSotilas parka sanoi \"ei mitään\", mutta näytti alkavan purra hammasta ja\nkähistä. Huoneen toiselta puolen kuului Basian itkua.\n\n— Ketling, tule tänne, veli! — huudahti Wolodyjowski.\n\nKetling tuli heidän luokseen, polvistui, levitti kätensä ja syleili\nKrzysian polvia ääneti, mitä suurinta kunnioitusta ja rakkautta\nosoittaen.\n\nWolodyjowski alkoi puhua katkonaisella äänellä:\n\n— Syleile hänen päätään! Onpa poikaparka kärsinyt... Jumala siunatkoon\nteitä!... Nyt et mene luostariin... Tahdon, että siunaisitte minua\nettekä kiroaisi... Jumala ei hylkää minua, vaikka minun nyt onkin\nraskasta...\n\nBasia ei voinut enää hillitä itseään, vaan syöksyi pois huoneesta.\nNähtyään sen Wolodyjowski kääntyi pöytämestarin ja sisarensa puoleen:\n\n— Menkää toiseen huoneeseen, — sanoi hän, — ja jättäkää heidät...\nMinäkin menen jonnekin, missä voin hetkiseksi polvistua rukoilemaan\nHerraa Jeesusta...\n\nHän poistui.\n\nKäytävän puolivälissä hän kohtasi portaitten luona Basian, samassa\npaikassa, jossa tämä vihan vallassa oli ilmaissut Krzysian ja Ketlingin\nsalaisuuden. Mutta nyt Basia seisoi seinää vastaan nojautuneena ja oli\nmenehtyä itkuun.\n\nTämän nähdessään herra Michal alkoi sääliä omaa kohtaloaan; tähän asti\nhän oli hillinnyt itsensä niin hyvin kuin oli voinut, mutta tällä\nhetkellä suru mursi sulut ja kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.\n\n— Mitä te itkette? — huudahti hän surullisena. Basia nosti päätään ja\nhieroen kuten pikku lapset vuoroon kummallakin nyrkillään silmiään,\nläähättäen ja haukkoen ilmaa hän vastasi läpi nyyhkytysten:\n\n— Minun on niin sääli!... Voi Herra Jumala!... Herra Michal on niin\nkelpo mies, niin oikeamielinen!... Voi, Herra Jumala!...\n\nSilloin Wolodyjowski tarttui hänen käsiinsä ja alkoi suudella niitä\nkiitollisena ja liikutettuna.\n\n— Jumala palkitkoon teitä! Jumala palkitkoon hyvän sydämenne tähden! —\nsanoi hän. — Hiljaa, älkää itkekö.\n\nMutta Basia alkoi sitä enemmän nyyhkyttää ja läähättää. Jokainen suoni\nhänessä tärisi surusta, entistä nopeammin hän alkoi haukkoa ilmaa ja\nviimein hän tömistäen jaloillaan alkoi huutaa niin kovasti, että koko\nkäytävä kajahteli:\n\n— Typerä Krzysia! Minusta herra Michal on parempi kuin kymmenen\nKetlingiä! Minä rakastan herra Michalia kaikesta sydämestäni... enemmän\nkuin tätiä, enemmän...? kuin enoa... enemmän kuin Krzysiaa!...\n\n— Hyväinen aika! Basia! — huudahti pieni ritari.\n\nJa tahtoen rauhoittaa tyttöä Wolodyjowski sieppasi hänet syliinsä.\nBasia painautui kaikin voimin hänen rintaansa vastaan, niin että ritari\ntunsi hänen sydämensä tykyttävän kuin hätääntyneen linnun sydämen.\nWolodyjowski syleili häntä vielä lujemmin, ja he jäivät pitkäksi aikaa\ntähän asentoon. Vallitsi äänettömyys.\n\n— Basia! Tahdotko tulla omakseni? — lausui pieni ritari.\n\n— Kyllä! Kyllä! Kyllä! — vastasi Basia. Tämä vastaus saattoi pienen\nritarin innostuksen valtaan. Hän painoi huulensa Basian ruusunpunaisia,\nneitseellisiä huulia vastaan, ja he jäivät taas pitkäksi aikaa samaan\nasentoon.\n\nSilloin kuului rattaitten ratinaa ja Zagloba syöksyi eteiseen ja sieltä\nruokasaliin, jossa istui pöytämestari rouvineen.\n\n— Ei löydy Michalia! — huudahti hän yhteen hengenvetoon. — Etsin\nkaikkialta! Herra Krzycki sanoi nähneensä hänet yhdessä Ketlingin\nkanssa. Varmaankin ovat taistelleet.\n\n- Michal on täällä! — sanoi pöytämestarin rouva. — Toi Ketlingin ja\nantoi hänelle Krzysian!\n\nSuolapatsas, joksi Lotin vaimo muuttui, ei varmaankaan ollut niin\njähmettyneen näköinen kuin Zagloba oli tällä hetkellä. Jonkin aikaa\nkesti äänettömyyttä, minkä jälkeen vanha aatelismies hieroi silmiään ja\nkysyi:\n\n— Häh?\n\n— Krzysia istuu Ketlingin kanssa tuolla toisessa huoneessa ja Michal\nmeni rukoilemaan, — vastasi pöytämestari.\n\nZagloba meni hetkeäkään empimättä huoneeseen, mutta vaikka hän tiesi\nkaikki, niin hän hämmästyi uudelleen nähdessään Krzysian ja Ketlingin\nistuvan silmätysten. He hypähtivät ylös hyvin hämillään eivätkä\nosanneet sanoa sanaakaan, varsinkin kun Zagloban jäljessä oli tullut\npöytämestari rouvineen.\n\n— Elämää ei riitä niin pitkälle kuin kiitollisuus Michalia kohtaan\nvaatisi! — sanoi viimein Ketling. — Hän on luonut onnemme!\n\n— Jumala antakoon teille onnea! — sanoi pöytämestari. — Emme vastusta\nMichalin edesottamisia!\n\nKrzysia heittäytyi pöytämestarin rouvan syliin, ja he alkoivat\nmolemmat itkeä. Zagloba oli yhä ymmällä. Ketling laskeutui polvilleen\npöytämestarin eteen niinkuin poika isänsä jalkoihin, mutta tämä nosti\nhänet seisomaan ja sanoi, joko siksi, että paljon ajatuksia nousi hänen\nmieleensä, tai sitten, koska oli hämillään:\n\n— Mutta Deyma surmasi Ubyszin! Kiittäkää Michalia älkääkä minua!\n\nHetken kuluttua hän kysyi:\n\n— Vaimo, mikä olikaan sen naisen nimi?\n\nMutta pöytämestarin rouva ei ennättänyt vastata, sillä samassa\njuoksi huoneeseen Basia paljon hengästyneempänä kuin tavallisesti,\npunaisempana kuin tavallisesti, hiustöyhtö silmillä enemmän kuin\ntavallisesti, riensi Ketlingin ja Krzysian luo ja heilutellen sormeaan\nvuoroin heidän kummankin silmien edessä alkoi huudella:\n\n— Ahaa, hyvä on! Huokailkaa, rakastakaa toisianne, menkää naimisiin!\nLuuletteko herra Michalin jäävän yksikseen maailmaan?! Eipäs, sillä\nminä seuraan häntä, koska rakastan häntä ja olen itse sanonut sen\nhänelle. Minä ensimmäisenä sanoin sen hänelle, ja hän kysyi, tahdonko\nhänet, ja minä vastasin hänelle, että otan hänet mieluummin kuin\nkymmenen muuta, sillä minä rakastan häntä ja minusta tulee mitä parhain\nvaimo enkä jätä häntä koskaan ja me käymme yhdessä sotaa! Minä olen\njo kauan rakastanut häntä, vaikka en ole sanonut mitään, sillä hän on\nkaikkein oivallisin ja armain ja parhain... Nyt menkää naimisiin, mutta\nminä seuraan herra Michalia vaikka huomenna... sillä...\n\nHänen äänensä loppui tyystin.\n\nKaikki katsoivat häneen ymmärtämättä, oliko hän menettänyt järkensä vai\npuhuiko hän totta; sitten he alkoivat katsella toisiaan, mutta samassa\ntuli ovesta Basian jälkeen Wolodyjowski.\n\n— Michal, — kysyi pöytämestari, joka oli selvinnyt hämmästyksestään, —\nonko se totta, mitä kuulemme?\n\nPieni ritari vastasi hyvin vakavasti:\n\n— Jumala on tehnyt ihmeen, ja tässä on lohdutukseni, lempeni, suurin\naarteeni!\n\nNämä sanat kuultuaan Basia hypähti taas hänen luokseen kuin hirvi.\n\nSillävälin oli hämmästyksen ilme kadonnut Zagloban kasvoilta ja sen\nsijaan oli hänen valkoinen partansa alkanut tutista. Hän levitti\nsylinsä ja sanoi:\n\n— Jumal'avita, minä pillahdan itkuun!... Pikku heitukka, Michal, tulkaa\ntänne!...\n\n\n\n\nV.\n\n\nHe rakastivat toisiaan suuresti ja hyvä oli heidän olla yhdessä, mutta\nvaikka he olivat jo neljättä vuotta naimisissa, niin heillä ei ollut\nlapsia. Sensijaan he hoitivat tarmokkaasti taloaan. Wolodyjowski\noli ostanut omillaan ja Basian rahoilla muutamia kyliä Kamienecin\nläheisyydestä huokealla hinnalla, sillä arimmat ihmiset siellä\npelkäsivät turkkilaisten hyökkäystä ja möivät mielellään sielläpäin\nolevat tilansa. Näillä tiluksillaan pani Wolodyjowski toimeen\nsotilaallisen järjestyksen ja kurin, palautti järjestyksen levottomien\nainesten keskuuteen, rakensi poltetut talot uudelleen, perusti\n\"tukikohtia\", s.o. linnoitettuja taloja, joihin sotilaita asettui\nvarusväeksi, sanalla sanoen, niinkuin hän oli aikaisemmin toimekkaasti\nsuojellut valtakuntaa, niin hän nyt alkoi toimekkaasti hoitaa taloutta\njättämättä silti sapelia kädestään.\n\nHänen mainehikas nimensä oli hänen tilustensa parhaana turvana.\nJoittenkuitten tataarilaisruhtinaitten kanssa hän veljeili, toisia\nvastaan kävi taistelua. Vallattomat kasakkajoukot, irrallisina\nliikehtivät tataarilaislaumat, arojen rosvot ja Bessarabian\nryöstöretkeilijät vapisivat, kun mainittiin \"Pieni Haukka\". Siksipä\nhänen hevosensa ja lammaslaumansa, hänen härkänsä ja kameelinsa\nsaattoivat oleilla turvallisesti arolla. Hänen naapureitaankin oltiin\nahdistelematta, ja hänen omaisuutensa lisääntyi toimeliaan vaimon\npuuhien kautta. Ihmiset kunnioittivat ja rakastivat häntä. Kotimaa\nantoi hänelle tunnustukseksi arvonimen, hetmani piti hänestä, Chocimin\npašša antoi hänelle suuta, kaukana Krimillä, Bahtšisaraissa, mainittiin\nkunnioittavasti hänen nimeään.\n\nTaloudenhoito, sota ja rakkaus, — ne olivat hänen elämänsä kolme suurta\npääasiaa.\n\nHelteisen kesän vuonna 1671 viettivät Wolodyjowskit Basian\nperintötilalla Sokolin kylässä. Sokol oli helmi heidän maatilojensa\njoukossa. Siellä he ottivat vastaan mieluisasti ja hoivailivat\nkohteliaasti Zaglobaa, joka pelkäämättä matkan vaivoja ja sangen\nkorkeata ikäänsä oli tullut heille vierailemaan täyttäen Wolodyjowskien\nhäissä antamansa juhlallisen lupauksen.\n\nRemuavista pidoista ja huveista rakkaan vieraan kunniaksi teki\nkuitenkin pian lopun hetmanilta tullut käsky, jonka mukaan\nWolodyjowskin oli otettava päällikkyys Chreptiowissa ja puolustettava\nsiellä Moldaun rajoja, pidettävä silmällä, mitä erämaissa tapahtui,\nvartioitava, estettävä tataarilaisten sissijoukkojen liikehtimiset ja\npuhdistettava ympäristöt rosvoista.\n\nPieni ritari, joka sotilaana aina oli valmis palvelemaan valtakunnan\netua, käski heti palvelijoitaan tuomaan karjan laitumelta, kuormaamaan\nkameelit ja olemaan asestettuina valmiit lähtöön.\n\nHänen sydämeensä koski kuitenkin, kun hän ajatteli eroa vaimostaan,\nsillä hän rakasti häntä aviomiehen ja isän rakkaudella ja niin\nsuuresti, ettei voinut suorastaan hengittääkään ilman häntä; mutta\nhän ei myöskään tahtonut ottaa häntä mukaansa villeihin ja autioihin\nerämaihin ja saattaa monenlaisiin vaaroihin.\n\nMutta Basia tahtoi itsepintaisesti lähteä hänen mukanaan.\n\n— Ajattelehan, — sanoi hän, — onko minun turvallisempaa jäädä tänne\nkuin olla siellä sinun luonasi sotajoukon turvissa? En tahdo muuta\nkattoa pääni päälle kuin sinun telttasi, sillä olen mennyt naimisiin\nkanssasi jakaakseni sinun kanssasi vaivat ja vastukset ja vaarat.\nTäällä kalvaisi minua levottomuus, mutta siellä, sinun kaltaisesi\nsoturin läheisyydessä, tuntisin oloni turvallisemmaksi kuin kuningatar\nVarsovassa; jos taas on lähdettävä kanssasi sotakentälle, niin lähden.\nTäällä en saa unta ilman sinua, en maistakaan ruokaa ja loppujen\nlopuksi kuitenkin, voimatta hillitä itseäni, riennän Chreptiowiin, ja\njos kiellät minulta pääsyn, niin makaan yöni ovella ja rukoilen ja\nitken niin kauan, että armahdat...\n\nNähdessään noin voimakasta rakkautta Wolodyjowski otti vaimonsa\nsyliinsä ja alkoi tulisesti suudella hänen rusoittavia kasvojaan, ja\nvaimo maksoi samalla mitalla.\n\n— Minä en panisi vastaan, — sanoi Wolodyjowski viimein, — jos\nkysymyksessä olisi vain tavallinen vartiointi tai retki tataarilaisia\nvastaan. Väkeä on tosiaankin riittävästi, sillä mukaani tulee\nPodolian kenraalin lippukunta ja toinen, joka on aatelismarsalkan,\nsitäpaitsi tulee Motowidlo miehineen ja Linkbausenin rakuunat.\nSe on yhteensä kuusisataa sotamiestä, ja kuormastovahtien kanssa\nmiesten lukumäärä nousee tuhanteen. Mutta minä pelkään sitä, mitä\nvaltiopäivillä lavertelijat Varsovassa eivät tahdo uskoa, mutta mitä\nme rajaseutulaiset odotamme joka hetki, nimittäin suurta sotaa koko\nTurkin valtakuntaa vastaan. Semmoisen on vakuuttanut syttyvän myös\nherra Mysliszewski, samaa puhuu Chocimin pašša ja myös hetmani uskoo,\nettei sulttaani jätä Doroszenkoa ilman apua, vaan julistaa suuren sodan\nvaltakuntaamme vastaan, ja mitä teen minä silloin sinulle, armahin\nkukkaseni, Jumalan kädestä saamani _praemium_?\n\n— Sinun kohtalosi on minunkin kohtaloni. En tahdo itselleni muuta kuin\nmitä sinullekin tapahtuu...\n\nSilloin Zagloba, joka koko ajan oli ollut vaiti, kääntyi Basian puoleen\nsanoen:\n\n— Jos turkkilaiset saavat teidät vangiksi, niin tahtomattasikin\ntulee sinun kohtalosi kokonaan toiseksi kuin Michalin. Haa!\nKasakkain, ruotsalaisten ja brandenburgilaisen koiratarhan jälkeen\ntulee vielä turkkilainen! Minä sanoin pappi Olszowskille: \"Älkää\nsaattako Doroszenkoa epätoivoon, sillä hän on vain pakosta liittynyt\nturkkilaiseen.\" Entä miten kävi? Puhettani ei kuunneltu! Dorosz\nsaatettiin sellaiseen asemaan, että hänen on nyt tahtomattaankin\nmentävä turkkilaisen kitaan, ja kaiken lisäksi johdettava se meidän\nkimppuumme. Muistathan, Michal, että minä sinun läsnäollessasi varoitin\npappi Olszowskia?\n\n— Lienette varoittanut häntä jossakin muualla, sillä en muista\nsemmoista tapahtuneen minun läsnäollessani, — vastasi pieni ritari.\n— Mutta se, mitä puhutte Doroszerikosta, on totisinta totuutta,\nsillä hetmanikin on samaa mieltä ja kerrotaanpa hänen hallussaan\nolevan Doroszin kirjeitäkin, jotka ovat samaan henkeen kirjoitettuja.\nAsiat ovat siellä nyt kerta kaikkiaan niinkuin ovat, sen pituinen\nse, ja myöhäistä on ruveta niitä nyt repostelemaan. Mutta kun te\nolette niin nopeaälyinen, niin tahtoisin mielelläni kuulla teidän\nmielipiteenne: onko minun otettava Basia Chreptiowiin vai onko parempi\njättää hänet tänne? Minun on vielä lisättävä, että se on hirveätä\nerämaata. Kylärähjä on aina ollut kurjassa kunnossa, ja kahdenkymmenen\nvuoden aikana on siitä kulkenut läpi niin monia kasakkaparvia ja\nrosvojoukkoja, etten tiedä, onko siellä enää mitään jäljellä. Siellä\non paljon viidakon peittoon jääneitä rotkoja, piilopaikkoja, syviä\nonkaloita ja kaikenlaisia näkymättömiä olinpaikkoja, joissa piileksii\nsadoittain rosvoja, puhumattakaan niistä, jotka tulevat Valakiasta.\n\n— Kun on noin paljon väkeä, niin rosvot ovat pieni tekijä, — vastasi\nZagloba, — ja tataarilaisjoukot ovat niinikään pikku asia, sillä jos\nne tulevat suurilukuisina, niin siitä kuulee, ja jos tulevat pienemmin\njoukoin, niin sinä nitistät ne.\n\n— Niin! — huudahti Basia. — Eivätkö olekin pikku asia! Rosvot ovat\nvähäpätöinen asia! Tataarilaisjoukot ovat vähäpätöinen asia! Noin\nsuuren sotajoukon avulla Michal suojelee minut koko krimiläiseltä\narmeijalta!\n\n— Älä häiritse minua neuvonpidossani, — sanoi Zagloba, — sillä puhun\nsinua vastaan.\n\nBasia pani nopeasti molemmat kätensä suulleen ja veti pään\nhartioittensa väliin ollen hirveästi pelkäävinään Zaglobaa. Vaikka\nZagloba näki naikkosen tekevän pilaa, niin hän pani kuitenkin karkean\nkätensä Basian vaalealle tukalle ja sanoi:\n\n— No, älä pelkää, minä pidän sinun puoltasi! Basia suuteli heti\nhänen kättään, sillä todellakin riippui paljon hänen neuvoistaan,\njotka olivat niin erehtymättömiä, ettei kukaan koskaan ollut niitä\nseuratessaan pettynyt. Zagloba puolestaan pani molemmat kätensä\nvyöhönsä ja katsellen nopeasti terveellä silmällään vuoroin toista,\nvuoroin toista sanoi yht'äkkiä:\n\n— Mutta perillisiä ei ole ollenkaan, vai kuinka? Hän työnsi pitkälle\nalahuulensa.\n\n— Jumalan tahto se on, ei mitään muuta! — vastasi Wolodyjowski luoden\nsilmänsä alas.\n\n— Jumalan tahto, ei mitään muuta! — vastasi Basia luoden silmänsä alas.\n\n— Entä tahtoisitteko? — kysyi Zagloba. Pieni ritari vastasi:\n\n— Sanon teille vilpittömästi: en tiedä mitä antaisin, jos saisin\nperillisen, mutta toisinaan ajattelen, että se on turha toivo.\nMuutenkin on Jumala antanut minulle onnea, kun on suonut omakseni tämän\npikku veitikan eli, kuten te sanoitte, pikku heitukan ja sen lisäksi\nsiunannut antamalla sekä kunniaa että omaisuutta, niin etten uskalla\nhäntä enää vaivata pyytämällä lisää. Nähkääs, usein on tullut mieleeni,\nettä jos kaikki ihmisen toiveet toteutuisivat, niin ei olisi mitään\nerotusta tämän maallisen valtakunnan ja taivaan valtakunnan välillä,\njoka jälkimmäinen vain voi antaa täydellisen onnen. Silloin uskon, että\njos en saa täällä yhtä tai kahta poikaa, niin minä saan ne siellä ja\nne palvelevat vanhaan tapaan taivaallisen hetmanin, pyhän arkkienkeli\nMikaelin johdolla ja saavuttavat kunniaa sotaretkillä helvetin\niljettäviä joukkioita vastaan ja kohoavat huomattaviin arvoasemiin.\n\nJumalinen ritari tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja tästä\nhurskaasta ajatuksesta ja loi taas katseensa taivaaseen, mutta Zagloba\nkuunteli välinpitämättömästi ja räpytti kaiken aikaa vakavana silmiään.\nViimein hän sanoi:\n\n— Varo herjaamasta Jumalaa! Kun sinä noin kehut hyvin tietävästi\nKohtalon aikeet, niin teet kenties synnin, jonka takia joudut\npaistumaan jonkin aikaa kuumassa paikassa niinkuin herne kuumalla\nliedellä. Jumalalla on leveämmät hihat kuin Krakovan piispalla, mutta\nHän ei pidä siitä, että niihin kurkistellaan, jotta nähtäisiin, mitä\nHän on varannut, ja tekee ihmisille mitä hän tahtoo. Katso sinä vain\nomia asioitasi; jos tahdotte saada perillisiä, niin teidän ei ole\noltava erillänne, vaan yhdessä.\n\nTämän kuultuaan Basia hypähti riemusta keskelle huonetta, hyppeli\npaukutellen yhteen käsiään ja alkoi hokea:\n\n— Niin! Ollaan yhdessä! Arvasin heti, että herra Zagloba on minun\npuolellani! Arvasin sen heti! Mennään Chreptiowiin, Michal! Ota edes\nkerran minut mukaasi tataarilaisia vastaan! Kerran vain! Rakkaani,\nkultaseni!\n\n— Siinä se on! Hänen mielensä tekee jo sotaretkelle! — huudahti pieni\nritari.\n\n— Koska sinun rinnallasi en pelkäisi mennä vaikka kokonaista\ntataarilaisjoukkoa vastaan!...\n\n— _Silentium!_ — sanoi Zagloba katsellen ihastunein silmin\neli tarkemmin sanoen ihastuneella silmällä Basiaa, josta piti\nmäärättömästi. — Toivoakseni ei Chreptiow, jonne ei ole kovin pitkä\nmatka, ole viimeinen leiripaikka Villeiltä Aroilta laskien.\n\n— Ei ole! Joukkomme tulevat asettumaan kauemmaksi, Mohilowiin,\nJampoliin ja viimeisten on oltava Raszkowissa, — vastasi pieni ritari.\n\n— Raszkowissa? Kyllähän me Raszkowin tunnemme. Sieltähän me veimme pois\nHalszka Skrzetuskan, siitä waladynieciläisestä rotkosta, muistatko,\nMichal? Muistatko, miten paukautin kuoliaaksi sen _monstrum'_in,\ntšeremissikö vai piru lie ollut, joka vartioi häntä? Mutta jos teidän\nviimeinen _praesidium_ on Raszkowissa, niin silloin Krimin lähtiessä\nliikkeelle tai koko Turkin valtakunnan ruvetessa sotakannalle saadaan\nse siellä pian tietää ja ilmoitetaan oikeaan aikaan Chreptiowiin.\nSiksipä onkin verraten turvallista, sillä Chreptiowia ei voida äkkiä\nyllättää. En totisesti tiedä, miksi Basia ei voisi asua siellä sinun\nkanssasi. Puhun vilpittömästi, sillä tiedäthän, että mieluummin\nantaisin vanhan pääni mennä kuin saattaisin hänet mihinkään vaaraan.\nOta hänet! Se on terveydeksi teille kummallekin. Basian pitää vain\nluvata, että jos syttyy suuri sota, niin hän antaa vastustelematta\nviedä itsensä vaikka Varsovaan asti, sillä silloin tehdään peloittavia\nretkiä, syntyy kiivaita taisteluja, leirejä piiritetään, kenties syntyy\nnälänhätäkin kuten Zbarazin luona, ja semmoisessa hädässä on miestenkin\nvaikea säilyä hengissä, saati sitten naisten.\n\n— Olisin valmis vaikka kaatumaan herra Michalin rinnalla, — sanoi\nBasia, — mutta minulla on järkeä ja tiedän, että mikä ei käy päinsä,\nse ei käy päinsä. Muuten Michal määrää asioista enkä minä. Olihan hän\njo tänä vuonna herra Sobieskin kanssa sotaretkellä, mutta pyrinkö minä\nsilloin hänen mukaansa? En. Hyvä! Jos minua ei nyt estellä lähtemästä\nMichalin mukana Chreptiowiin, niin saatte suuren sodan syttyessä\nlähettää minut minne haluatte.\n\n— Herra Zagloba saattaa sinut Podlasieen Skrzetuskien luo, — sanoi\npieni ritari. — Sinne asti ei turkkilainen tule.\n\n— Herra Zagloba, herra Zagloba! — lausui häntä matkien vanha\naatelismies. — Olenko minä mikään sotaholhooja? Älkää uskoko noin vain\nvaimoja herra Zagloballe, sillä siitä voi tulla tulokseksi aivan muuta.\nToistan vieläkin: luuletko, että sodan syttyessä turkkilaisten kanssa\nminä jään uuninpankolle makailemaan ja pitämään silmällä, etteivät\nleivät pala? En vielä ole ikäloppu ja kelpaan johonkin muuhunkin.\nNousen vaikka tuolin avulla ratsun selkään — _assentior!_ Ja kun kerran\nratsun selkään käyn, niin laskettelen vihollista vastaan yhtä hyvin\nkuin mikä nuori nulikka tahansa. Vielä ei, Jumalan kiitos, minusta valu\nhiekka eikä sahajauhot. Retkelle tataarilaisia vastaan en enää lähde\nenkä rupea ajamaan takaa heitä Villeillä Kentillä, sillä en ole mikään\najokoira, mutta sensijaan yleishyökkäyksessä pysy rinnallani, jos\nkykenet, niin saat nähdä kauniita asioita.\n\n— Vieläkö te tahtoisitte hyökätä taistelutanterelle?\n\n- Luuletko sitten, etten tahdo kruunata mainehikkaalla kuolemalla\nmainehikasta elämää palveltuani niin monta vuotta? Mitä parempaa sitten\nvoisi tulla osakseni? Tunsitko herra Dziewetkiewiczin? Hän ei tosin\nnäyttänyt vanhemmalta kuin sadan neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta\noli sadan neljänkymmenenkahden ikäinen ja palveli yhä.\n\n— Niin vanha hän ei ollut.\n\n— Oli! Niin totta kuin olen tässä! Lähden suureen sotaan ja sillä hyvä!\nMutta nyt lähden kanssanne Chreptiowiin, sillä olen rakastunut Basiaan!\nBasia hypähti säteilevänä Zagloban luo ja alkoi syleillä häntä, mutta\nZagloba kohotti päänsä pystympään ja hoki:\n\n— Kovemmin! Kovemmin!\n\nMutta Wolodyjowski harkitsi vielä jonkin aikaa kaikkea ja sanoi viimein:\n\n— On mahdottomuus, että lähtisimme heti kaikki, sillä siellä on\nautio erämaa emmekä löydä minkäänlaista katontapaista päämme päälle.\nMinä menen edellä, valitsen sopivan pysähdyspaikan, rakennutan hyvän\nlinnoituksen ja asuntoja sotamiehille sekä seimiä taistelutoverieni\nratsuille, jotka ovat jalorotuisia ja voisivat ilmaston vaihdoksesta\nmenehtyä; myös kaivatan kaivoja, raivautan tien, puhdistan rotkot\njotenkuten rosvoaineksista; sitten lähetän teille sopivan saattojoukon\nja te tulette. Kolmisen viikkoa teidän täytyy odottaa.\n\nBasia tahtoi panna vastaan, mutta Zagloba ymmärtäen, että Wolodyjowskin\npuhe oli paikallaan, sanoi:\n\n— Se on viisasta puhetta! Baška, me jäämme tänne yhdessä taloutta\nhoitamaan, ja hyvin meiltä asiat luistaa. Täytyyhän valmistaa joitakin\nvarastojakin, ettekä varmaankaan tiedä sitäkään, ettei simat ja viinit\nmissään säily niin hyvin kuin luolissa...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nWolodyjowski piti sanansa; kolmessa viikossa hän sai rakennushommansa\nsuoritetuksi ja lähetti huomattavan saattojoukon: sata Lipekin\ntataarilaista, jotka kuuluivat herra Lanckorońskin lippukuntaan, ja\nsata Linkhausenin rakuunaa, joiden päällikkönä oli herra Snitko,\nsitä sukua, jonka vaakunana oli pilviin peittyvä kuu. Lipekiläisiä\njohti sadanpäämies Azya Mellechowicz, liettualaisten tataarilaisten\njälkeläinen, aivan nuori mies, ei paljon yli kahdenkymmenen iältään.\nHän toi kirjeen, jossa pieni ritari kirjoitti vaimolleen:\n\n\"Sydämeni rakastettu Basia! Tule jo, sillä ilman sinua olen kuin\nilman leipää, ja jos siihen mennessä en tyystin kuivetu, niin\npeitän ruusunpunaisen naamasi kokonaan suuteloilla. Miehiä lähetän\nriittävästi, ja upseerit ovat kokeneita, mutta antakaa kaikessa\netusija herra Snitkolle ja ottakaa hänet seuraanne, sillä hän on _bene\nnatus_ ja tilanomistaja ja sotatoverini; Mellechowicz on hyvä sotilas,\nmutta Jumala ties mikä miehiään. Missään muussa lippukunnassa kuin\nlipekiläisten hän ei voisi olla upseerina, sillä jokainen ottaisi\nhäneen nähden huomioon _imparitatem_. Syleilen sinua kaikin voimin,\nsuutelen kätösiäsi ja pikku jalkojasi. Linnoituksen rakensin pyöreistä\nhirsistä, uunit ovat valtavat. Meitä varten on muutamia huoneita eri\nrakennuksessa. Kaikkialla haisee pihkalle, ja on ilmestynyt suuri määrä\nsirkkoja, ja kun ne alkavat illalla sirittää, niin koiratkin havahtuvat\nunestaan. Jos olisi hiukan herneenvarsia, niin pianhan niistä pääsisi.\nIkkunaruutuja ei täältä saa mistään; käytämme ikkunoissa niiden\nasemesta rakkoja; sensijaan herra Bialoglowskilla on rakuunoittensa\njoukossa lasimestari. Lasia voit saada Kamienecista armeenialaisilta,\nmutta kuljeta sitä Herran tähden varovasti, ettei särkyisi. Sinun\nhuoneesi olen antanut verhota matoilla, ja se näyttää mainiolta.\nRosvoista, joita on saatu kiinni rotkoista, olen antanut hirttää\njo yhdeksäntoista, mutta ennen sinun tuloasi ennättää niitä kertyä\nkolmisenkymmentä. Herra Snitko kertoo sinulle täkäläisestä elämästämme.\nJätän sinut Jumalan ja Pyhän Neitsyen huomaan, armahin kultaseni.\"\n\nLuettuaan kirjeen Basia antoi sen Zagloballe, joka heti siihen\nvilkaistuaan alkoi kohdella herra Snitkoa kunnioittavammin, kuitenkin\nniin, että antoi tämän ymmärtää, että Snitko oli tekemisissä kuuluisan\nsoturin ja suuren miehen kanssa, joka vain suopeudessaan on häntä\nkohtaan niin tuttavallinen. Muuten herra Snitko oli hyväntahtoinen ja\niloluontoinen soturi ja sangen taitava ammatissaan, sillä koko hänen\nelämänsä oli kulunut sotapalveluksessa. Wolodyjowskia hän kunnioitti\nsuuresti ja Zagloban maineen rinnalla hän tunsi itsensä pieneksi eikä\naikonutkaan ylvästellä.\n\nKirjettä luettaessa ei Mellechowicz ollut läsnä, sillä annettuaan\nkirjeen hän oli heti lähtenyt muka katsomaan miestensä puuhia, mutta\nitse asiassa poistunut pelosta, että hänen kenties käsketään mennä\npalvelijain huoneeseen.\n\nZagloba oli kuitenkin ennättänyt tarkastella häntä ja muistaen\nWolodyjowskin sanat hän sanoi Snitkolle:\n\n— Terve tuloa, herra! Olkaa tervetullut!... Herra Snitko... tunsin\nhänet!... Vaakunassa pilviin peittyvä kuu! Terve tuloa! Se on hyvä\nvaakuna... Entä tuo tataarilainen, mikä onkaan hänen nimensä?\n\n— Mellechowicz.\n\n— Mutta tuo Mellechowicz vaikuttaa ikäänkuin sudelta. Michal\nkirjoittaa, että tuon miehen syntyperä on hämärä, mikä on kummallista,\nsillä kaikki meidän tataarilaisemme ovat aatelia, vaikka ovatkin\nmuhamettilaisia. Liettuassa näin kokonaisia tataarilaiskyliä.\nSiellä heitä sanotaan lipekiläisiksi, mutta täällä tšeremisseiksi.\nPitkät ajat he palvelivat uskollisesti valtakuntaamme kiitokseksi\nsen suomasta leivästä, mutta talonpoikaiskapinan aikana meni heitä\npaljon Chmiemickin puolelle, ja nyt he kuulemma alkavat veljeillä\nvihollistemme kanssa... Tuo Mellechowicz näyttää sudelta... Onko herra\nWolodyjowski kauankin tuntenut hänet?\n\n— Viime sotaretken ajoilta, — vastasi Snitko työntäen jalkansa tuolin\nalle, — kun me herra Sobieskin kanssa kuljimme Ukrainan läpi ollen\nmenossa Doroszenkoa ja tataarilaisia vastaan.\n\n— Viime sotaretken ajoilta! Minä en voinut ottaa osaa siihen, koska\nherra Sobieski oli uskonut minulle toisen tehtävän, vaikka myöhemmin\nikävöi minua... Teidän vaakunannehan oli pilviin peittyvä kuu?... Mistä\nhän on, tuo Mellechowicz?\n\n— Hän sanoo olevansa liettuan tataarilaisia, mutta ihmeellistä on,\nettei kukaan liettualaisista tataareista ole häntä ennen tuntenut,\nvaikka hän palvelee juuri heidän lippukunnassaan. _Ex quo_ johtuvat\njutut hänen hämärästä syntyperästään, joita ei ole voinut vähentää\nhänen jokseenkin kopea käytöstapansa. Muuten hän on etevä soturi,\nvaikka harvasanainen. Braclawin ja Kalnikin luona hän teki suuria\npalveluksia, joiden takia herra hetmani nimitti hänet sadanpäämieheksi,\nvaikka hän oli lippukunnan nuorin mies. Lipekiläiset pitävät hänestä\npaljon, mutta meidän joukossamme hän ei nauti arvonantoa, koska hän\non sangen synkkä mies ja, kuten te aivan oikein huomautitte, näyttää\nsudelta.\n\n— Jos hän on etevä soturi ja on vuodattanut vertaan, — sanoi Basia, —\nniin meidän sopii ottaa hänet seuraamme, mitä puolisonikaan kirjeessään\nei kiellä.\n\nSamassa hän kääntyi Snitkon puoleen:\n\n— Sallitteko sen?\n\n— Olen nöyrin palvelijanne, armollinen rouva! — huudahti Snitko.\n\nBasia hävisi ulos ovesta, mutta Zagloba tuhahti ja kysyi sitten\nSnitkolta:\n\n— No, miltäs teistä tuntuu everstin rouva?\n\nVastauksen asemesta vanha soturi pani nyrkkinsä silmilleen ja alkoi\nhieman etunojossa tuolillaan toistella:\n\n— Ai! Ai! Ai!\n\nSitten hän levitti silmänsä suuriksi, peitti leveällä kämmenellään\nsuunsa ja vaikeni aivan kuin nolostuneena innostuksestaan.\n\n— Herranterttu, eikö olekin? — sanoi Zagloba. Samassa \"herranterttu\"\nilmestyi taas huoneeseen tuoden mukanaan Mellechowiczin, joka oli\npelästyneen petolinnun näköinen, ja sanoen:\n\n— Mieheni kirjeestä ja herra Snitkolta olemme saaneet tietää niin\npaljon urotöistänne, että tahtoisimme tutustua teihin enemmän. Olkaa\nhyvä, yhtykää seuraamme. Kohta käydään pöytäänkin.\n\n— Olkaa hyvä, tulkaa lähemmäksi! — lausui Zagloba.\n\nNuoren tataarilaisen synkät, mutta kauniit kasvot eivät täydelleen\nkirkastuneet, mutta niistä näkyi kuitenkin, että hän oli kiitollinen\nhyvästä vastaanotosta ja siitä, ettei häntä oltu käsketty jäämään\npalvelusväen joukkoon.\n\nBasia koetti tahallaan olla hyvä häntä kohtaan, sillä naisellisella\nvaistollaan hän oli helposti tajunnut, että Mellechowicz oli\nepäluuloinen ja ylpeä ja oli paljon kärsinyt nöyryytyksistä, jotka\nusein olivat tulleet hänen osakseen hänen hämärän syntyperänsä\njohdosta. Niinpä hän ei tehnyt Mellechowiczin ja Snitkon välillä muuta\neroa, kuin minkä pakotti tekemään Snitkon korkeampi ikä. Hän kyseli\nnuorelta sadanpäämieheltä tämän ansioista, jotka olivat tuottaneet\nhänelle Kalnikin luona käydyn ottelun jälkeen korkeamman arvon.\n\nZagloba arvasi Basian toivomukset ja kääntyi niinikään Mellechowiczin\npuoleen jokseenkin usein.\n\nMellehowicz ujosteli alussa jonkin verran, mutta vastaili asiallisesti,\neikä hänen käytöstapansa osoittanut alhaista syntyperää, vaan\nhämmästytti päinvastoin eräänlaisella ylhäisyydellä.\n\n— Hän ei voi olla talonpoikainen mies, sillä silloin hän ei olisi\ntuommoinen, — ajatteli itsekseen Zagloba.\n\nSitten hän kysyi kaikkien kuullen:\n\n— Missä päin teidän vanhempanne asuvat?\n\n— Liettuassa, — vastasi Mellechowicz punastuen.\n\n— Liettua on laaja maa. On melkein samaa kuin jos olisitte vastannut\nminulle: valtakunnassamme.\n\n— Nyt se ei enää ole valtakuntaamme, sillä ne seudut ovat eronneet.\nVanhemmillani on maatila Smolenskin läheisyydessä.\n\n— Minullakin oli siellä melkoisia tiluksia, jotka perin eräältä\nlapsettomalta sukulaiseltani, mutta katsoin parhaaksi luopua niistä ja\npitää valtakuntamme puolta.\n\n— Aivan niin teen minäkin, — vastasi Mellechowicz.\n\n— Hyvin teettekin! — sanoi siihen Basia.\n\nMutta Snitko kuunnellessaan keskustelua kohautteli hiukan olkapäitään\naivan kuin olisi tahtonut sanoa: \"Jumala tiennee, mikä sinä olet\nmiehiäsi ja mistä peräisin!\"\n\nSen huomattuaan Zagloba kääntyi uudestaan Mellechowiczin puoleen.\n\n— Entä, — kysyi hän, — tunnustatteko Kristusta vai elättekö, älkää\npanko sanojani pahaksi, saastaisuudessa?\n\n— Olen kääntynyt kristinuskoon ja sentähden minun oli jätettävä isäni.\n\n— Jos jätitte hänet sen takia, niin sen sijaan Herra Jumala ei jätä\nteitä, ja ensimmäinen todistus hänen suopeudestaan on, että saatte\njuoda viiniä, jota harhaoppien vallassa eläen ette olisi oppinut\ntuntemaankaan.\n\nSnitko rupesi nauramaan, mutta Mellechowiczia eivät näyttäneet\nmiellyttävän hänen persoonaansa ja syntyperäänsä koskevat kyselyt,\nsillä hän tuli uudelleen juron näköiseksi.\n\nZagloba ei kuitenkaan paljonkaan välittänyt siitä, varsinkin kun\nnuori tataarilainen ei häntä kovinkaan miellyttänyt, muistuttipa\ntoisinaan, ei tosin kasvoiltaan, vaan eleiltään ja katseiltaan,\nkasakkain kuuluisaa päällikköä Bohunia. Silloin tarjottiin päivällinen.\nLoppuosa päivästä meni matkavalmisteluihin. Matkaan lähdettiin päivän\nsarastaessa, miltei yöllä, jotta päästäisiin päivässä Chreptiowiin.\n\nKuormia kertyi useita, sillä Basia oli päättänyt viedä runsaasti\nruokavaroja Chreptiowiin; kuormien jäljessä asteli myös suuri\njoukko runsaasti kuormattuja kameeleja ja hevosia notkuen ryynien\nja savustettujen lihojen painosta; jonon loppupäässä kulki muutamia\nkymmeniä arohärkiä ja lammaskatras. Kulkueen etunenässä oli\nMellechowicz miehineen, kun taas rakuunat ratsastivat umpivaunujen\nläheisyydessä, joissa istui Basia ja Zagloba.\n\nBasian mieli teki kovin nousta oman ratsunsa selkään, mutta vanha\naatelismies pyysi häntä olemaan edes matkan alussa sitä tekemättä.\n\n— Jos istuisit rauhallisesti, — sanoi hän, — niin en panisi vastaan,\nmutta sinähän alat pyrkiä edelle ja annat hevosen laukata, eikä se sovi\npäällikön rouvalle.\n\nBasia oli onnellinen ja iloinen kuin lintunen. Naimisiin menosta asti\noli hänellä ollut elämässään kaksi suurta toivomusta: toinen oli, että\nhän lahjoittaisi Michalille pojan; toinen, että saisi asua vaikkapa\nvain vuoden pienen ritarin kanssa jossakin leirissä, joka olisi Villien\nKenttien läheisyydessä, ja elää siellä erämaan rauhassa sotilaitten\nelämää, olla mukana sodissa ja seikkailuissa, ottaa osaa retkeilyihin,\nnähdä omin silmin ne arot, kokea ne vaarat, joista oli niin paljon\nkuullut jo lapsena. Hän oli haaveillut siitä jo tyttösenä, ja nyt nuo\nhaaveet olivat toteutumassa, vieläpä rakastetun miehen ja valtakunnan\nkuuluisimman retkeilijän rinnalla, josta sanottiin, että hän saa\nvihollisen kaivetuksi esille vaikka maan alta.\n\nNuorella everstinrouvalla oli se tunne, kuin hänellä olisi siivet\nhartioissaan, ja niin suuri riemu täytti hänen rintansa, että toisinaan\nhänen mielensä teki huutaa ja hyppiä, mutta häntä pidätti ajatus,\nettä oli oltava arvokas. Hän päätti olla vakava ja päästä sotilaitten\nsuureen suosioon.\n\nNämä ajatuksensa hän uskoi Zagloballe. Tämä naurahti ymmärtäväisesti ja\nsanoi:\n\n— Siellä sinusta tulee kaikkien silmäterä ja huomattava henkilö, se on\nvarmaa! Nainen leirissä, — sepä onkin harvinaisuus!...\n\n— Ja tarpeen tullen olen heille esimerkkinäkin.\n\n— Missä?\n\n— Urhoollisuudessa! Yksi asia vain minua peloittaa: Chreptiowin tuolla\npuolen on vielä joukkoja Mohilowissa ja Raszkowissa aina Jahorlikoviin\nasti, niin että tataarilaisia kenties emme saa nähdä edes lääkeannoksen\nvertaa.\n\n— Minä taas pelkään vain juuri sitä, — en tietenkään itseni vuoksi,\nvaan sinun takiasi, — että saamme nähdä niitä liian usein, huuletko\nsinä, että tataarilaisjoukot katsovat velvollisuudekseen mennä\nehdottomasti Raszkowiin ja Mohilowiin? Ne voivat tulla suoraan idästä,\naroilta, tai kulkea myös Moldaun-puolista Dniestrin rantaa ja mennä\nvaltakuntamme rajan yli mistä haluavat, vaikkapa Chreptiowin takana\nolevan vuoren yli. Ainoastaan jos leviäisi tieto, että minä asustan\nChreptiowissa, he karttelisivat sitä paikkaa, sillä minut he tuntevat\njo vanhastaan.\n\n— Eivätkö he sitten tunne Michalia? Eivätkö he muka karttaisi Michalia?\n\n— Häntäkin karttelevat, paitsi jos tulevat hyvin runsaslukuisina, mikä\nkyllä voi tapahtua. Itsekin hän etsii heitä käsiinsä.\n\n— Niinpä niin, siitä olenkin ollut varma! Onko siellä Chreptiowissa jo\noikeata erämaata? Kun se on niin lähellä!\n\n— Oikeampaa ei voi ollakaan. Muinoin, nuoruuteni päivinä, se oli\nasuttua seutua. Saattoi ajaa majalta majalle, kylästä kylään,\nkauppalasta toiseen. Tunsin ne seudut, olin siellä! Muistan, kun Uszyca\noli niin sanottu pääkaupunki. Herra Koniecpolski, isä, nimitti minut\nsinne staarostaksi. Mutta sitten tapahtui rosvojen hyökkäys ja kaikki\nmuuttui raunioiksi. Kun olimme noutamassa Halszka Skrzetuskaa, niin\nne seudut olivat jo erämaata, ja senjälkeen ovat tataarilaisjoukot\nkaksikymmentä kertaa kulkeneet siitä... Nyt on herra Sobieski uudelleen\nvallannut nuo seudut kasakoilta ja tataarilaisilta aivan kuin suden\nkidasta... Mutta ihmisiä on siellä vielä vähän, vain rosvot oleilevat\nrotkoissa...\n\nZagloba alkoi katsella ympäristöä ja nyökytellä päätään muistellen\nmuinaisia aikoja.\n\n— Hyvä Jumala, — sanoi hän, — silloin, kun menimme noutamaan Halszkaa,\ntuntui minusta, että olin jo vanhus, mutta nyt ajattelen olleeni\nnuori, sillä siitä on lähes neljäkolmatta vuotta. Michal oli silloin\nvielä maitoparta eikä hänellä ollut ylähuulellaan enemmän karvoja kuin\nminulla on kourassani. Mutta niin tarkoin on tämä seutu mielessäni,\nkuin se olisi ollut eilen. Viidakot ja metsät ovat vain kasvaneet\nsuuremmiksi sen jälkeen kuin _agricolae_ ovat siirtyneet pois...\n\nKitaigrodin tuolla puolen he tulivat suureen saloon, jommoisten\npeitossa se tienoo siihen aikaan enimmäkseen oli.\n\nSiellä täällä kuitenkin, etupäässä Studziennicen seuduilla, levisi myös\navoimia kenttiä, ja he näkivät Dniestrin rannan ja joen toisella puolen\nmaan, joka ulottui aina niille kukkuloille saakka, jotka rajoittivat\nnäköpiiriä.\n\nHeidän kulkuaan vaikeuttivat syvät rotkot, villien eläinten ja villien\nihmisten tyyssijat. Ne olivat toisinaan kapeita ja jyrkkiä, toisinaan\navarampia, loivarinteisiä ja tiheää metsää kasvavia.\n\nMellechowiczin lipekiläiset painautuivat niihin varovasti, ja kun\nmatkueen loppupää vielä oli korkealla jyrkänteellä, oli sen alkupuoli\nkuin maan sisään painunut. Usein oli Basian ja Zagloban pakko nousta\npois ajopeleistä, sillä vaikka Wolodyjowski oli jotenkuten korjauttanut\ntietä, niin siinä oli kuitenkin vaarallisia käänteitä. Rotkojen\npohjalla oli lähteitä tai virtaili solisten kivien lomassa vuolaita\npuroja, jotka saivat keväällä vetensä aron lumista.\n\nVaikka aurinko paahtoi vielä metsässä ja arolla voimakkaasti,\nniin piili näissä kivirotkoissa jäätävä kylmyys ja iski yht'äkkiä\nmatkamiehiin. Metsä peitti kalliorinteitä ja ulottui vielä\nreunoillekin, synkkänä ja mustana, aivan kuin olisi tahtonut varjella\nnoita syviä rotkoja auringon kultaisilta säteiltä. Paikoittain oli\nkuitenkin melkoisia jaksoja siitä rikkinäisinä rykelminä, puut\nkaadettuina, kantoja sikin sokin päällekkäin heitettynä, oksat\nkarsittuina ja läjiin pantuina, aivan kuivettuneina tai keltaisten\nlehtien ja neulasten peittäminä.\n\n— Mikä tuolle metsälle on tullut? — kysyi Basia Zaglobalta.\n\n— Osittain ne voivat olla vanhoja varustuksia, joita ovat tehneet joko\nmuinaiset asukkaat tataarilaisia vastaan tai rosvot suojakseen meidän\njoukkojamme vastaan; paikoittain taas Moldaun myrskytuulet tekevät\ntämmöistä jälkeä metsässä. Niissä tuulenpyörteissä, kuten vanhat\nihmiset kertovat, temmeltävät kummitukset tai suorastaan paholaiset.\n\n— Oletteko joskus nähnyt paholaisten temmellystä?\n\n— En oikeastaan ole nähnyt, mutta olen kuullut, kuinka pirut huutelivat\ntoisilleen iloissaan: \"u-haa! u-haa!\" Kysy Michalilta, sillä hän kuuli\nmyös.\n\nVaikka Basia oli rohkea, niin hän kuitenkin hiukan pelkäsi pahoja\nhenkiä ja alkoi senvuoksi siunata itseään.\n\n— Kamalaa seutua! — sanoi hän.\n\nJa todellakin oli eräissä rotkoissa kamalaa, sillä niissä ei ollut\nainoastaan pimeä, vaan vallitsi myös kaamea hiljaisuus.\n\nTuuli ei puhaltanut, puitten lehdet ja oksat eivät kahisseet; kuului\nvain hevosten astuntaa ja pärskähtelyä, ajopelien ratinaa ja huutoja,\njoita ajomiehet päästelivät vaarallisissa paikoissa. Väliin pistivät\ntataarilaiset tai rakuunat lauluksi, mutta itse erämaasta ei kuulunut\nainoatakaan ihmisen tai eläimen äännähdystä.\n\nJos rotkot tekivätkin synkän vaikutuksen, niin sensijaan varsinainen\nvuoristo sielläkin, missä oli metsiä, avautui hauskana matkueen\nsilmien eteen. Oli tyyni syksyinen sää. Aurinko kulki yli sinertävän\naron ainoankaan pilvenhattaran sitä himmentämättä ja valoi runsaasti\nloistettaan kallioille, kentille ja metsille. Siinä loisteessa\nnäyttivät männyt punaisilta ja kullanvärisiltä, ja hämähäkinverkkojen\nlangat, joita oli kiinnitetty puitten oksiin, kortteisiin ja ruohoihin,\nkimmelsivät niin kirkkaasti, kuin olisivat olleet itsekin auringon\nsäteistä kehrättyjä.\n\nLokakuu oli jo painumassa puoleen, ja siksi oli suuri määrä lintuja,\nvarsinkin kylmälle arkoja, alkanut jo siirtyä Puolasta Mustanmeren\nseuduille; taivaalla näkyi sekä kurkiparvia, jotka lensivät kovaa ääntä\npitäen, että myös villihanhia ja sorsia.\n\nSiellä ja täällä leijaili korkealla taivaan siinnossa siivet levällään\nilman asukkaille peloittavia kotkia; paikoittain saaliinhimoiset haukat\ntekivät hitaasti kaarroksiaan. Mutta ei puuttunut, varsinkaan kentillä,\nniitäkään lintuja, jotka kestävät talven kylmyyden ja ilokseen\npiileskelevät korkeassa ruohikossa.\n\nTavan takaa pyrähteli lipekiläisten hevosten kavioitten viereltä\näänekkäästi ruosteenvärisiä pelto pyyparvia; muutaman kerran Basia\nnäki, joskin kaukaa, myöskin vahtimassa olevia kanakurkia, mikä näky\nsai hänen poskensa hehkumaan ja silmänsä loistamaan.\n\n— Noita me metsästämme Michalin kanssa koirilla! — huusi hän taputtaen\nkäsiään.\n\n— Jos sinun miehesi olisi kotona nuhjailija, — sanoi Zagloba, — niin\npianpa tuollainen vaimo saisi hänen partansa harmaantumaan. Mutta\nminäpä tiesin, kenelle minun oli sinut annettava. Joku toinen olisi\nedes kiitollinen, mitä?\n\nBasia suuteli heti Zagloban molempia poskia. Zagloba tuli hellälle\nmielelle ja sanoi:\n\n— Vanhoilla päivillä on rakastava sydän ihmiselle yhtä mieluinen kuin\nlämmin uuninpankko.\n\nSitten hän vaipui ajatuksiinsa ja lisäsi:\n\n— On ihmeellistä, miten olen niin koko elämäni ajan pitänyt naisista,\nja jos olisi sanottava miksi, niin en tiedä itsekään, sillä onhan\ntuo peijakkaan suku sekä petollista että huikentelevaista... Kenties\nvain siksi, että he ovat niin heikkoja kuin lapset, sillä kun vain\njokin vääryys tapahtuu kenellekään heistä, niin sydämeni ihan vikisee\nsäälistä. Halaa minua vielä, kas noin!\n\nBasia olisi mielellään syleillyt vaikka koko maailmaa ja siksi hän\ntäytti heti Zagloban toivomuksen, ja he jatkoivat matkaa erinomaisen\nhyvätuulisina. Kuljettiin sangen hitaasti, sillä matkueen loppupäässä\nolevat härät eivät voineet astella sen nopeammin ja vaarallista olisi\nollut ne jättää näihin metsiin pienen miesjoukon turviin.\n\nKuta lähemmäksi Uszycaa tultiin, sitä epätasaisemmaksi muuttui\nseutu, sitä kolkommaksi erämaa, sitä syvemmiksi rotkot. Vähän väliä\nsattui jotakin kuormille tai hevoset alkoivat vikuroida, mikä tuotti\npaljon vaivaa. Vanha maantie, joka aikoinaan oli vienyt Mohilowiin,\noli parinkymmenen vuoden aikana päässyt metsittymään, niin että sen\nura näkyi vain paikoitellen, joten oli turvauduttava sotajoukkojen\nliikkuessa syntyneisiin polkuihin. Ne veivät usein harhaan ja olivat\nvaikeakulkuisia. Sattui tapaturmiakin.\n\nLipekiläisten etunenässä ratsastavan Mellechowiczin hevonen kompastui\njyrkänteellä ja putosi kivikkoiseen rotkoon saattaen ratsastajan\nvaaraan. Mellechowicz sai niin voimakkaan tärähdyksen päälakeensa, että\nmeni tainnoksiin.\n\nBasia ja Zagloba siirtyivät silloin heti ratsujen selkään, ja nuori\npäällikönrouva käski panemaan tataarilaisen vaunuihin ja kuljettamaan\nhäntä niissä varovasti. Sen jälkeen hän pysähdytti matkueen jokaisen\nlähteen kohdalla ja laittoi hänen päänsä ympärille omin käsin\nkylmässä lähdevedessä kasteltuja kääreitä. Mellechowicz makasi jonkin\naikaa silmät suljettuina, mutta viimein hän avasi ne, ja kun Basia\nkumartuneena hänen ylitseen alkoi kysyä hänen vointiaan, niin hän,\nsen sijaan että olisi vastannut, tarttui Basian käteen ja painoi sen\nkalpeille huulilleen.\n\nHetken kuluttua hän kuitenkin, aivan kuin olisi koonnut ajatuksiaan ja\ntullut tajuihinsa, vastasi vähä venäjän kielellä:\n\n— Oi, on niin hyvä, ettei pitkään aikaan ole ollut niin!\n\nNäin matkattiin koko päivä. Aurinko alkoi viimein punoittaa ja\npainautui hyvin suurena Moldaun puolelle. Dniestr alkoi välkkyä kuin\ntulinauha, mutta idästä, Villeiltä Kentiltä, läheni hiljalleen pimeys.\nChreptiowiin ei enää ollut kovin pitkä matka, mutta hevosten piti saada\nlevähtää ja sentähden pysähdyttiin pitemmäksi aikaa.\n\nYksi ja toinen rakuunoista alkoi laulella iltarukouslauluja,\nlipekiläiset astuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan\nlampaannahkoja ja alkoivat rukoilla polvistuneina, kasvot itään päin\nkäännettyinä. Heidän äänensä kuuluivat väliin kovempina, väliin\nhiljaisempina; väliin kaikui koko riveistä: \"Allah! Allah!\", väliin he\ntaas vaikenivat, nousivat seisomaan kädet kohotettuina kasvojen tasalle\nja vaipuivat rukoukseen toistellen vain silloin tällöin uneliaasti\nja ikäänkuin huoaten: \"Lohitšmen, ah, Lohitšmen!\" Auringon säteet\nlankesivat heidän kasvoilleen yhä punaisempina, tuli tuulahdus lännestä\nja sen mukana samassa voimakasta kahinaa puihin, aivan kuin nekin\nolisivat tahtoneet ennen yön tuloa kunnioittaa sitä, joka sytyttää\npimeälle taivaalle tuhannet tuikkivat tähdet.\n\nBasia katseli hyvin kiinnostuneena lipekiläisten rukoilua, ja hänen\nsydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että noin monta kelpo nuorukaista\nvaivoja täynnä olleen elämän jälkeen joutuu kuollessaan helvetin\ntuleen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun pysyvät vapaaehtoisesti\npaatumuksessaan, vaikka ovat joka päivä tekemisissä sellaisten ihmisten\nkanssa, jotka tunnustavat oikeata uskoa.\n\nZagloba, joka oli tämmöisiin asioihin paremmin tottunut, kohautti vain\nolkapäitään Basian hurskaille huomautuksille ja sanoi:\n\n— Ei noita peijakkaita muutenkaan päästettäisi taivaaseen, jotta eivät\ntoisi sinne mukanaan saastaisia syöpäläisiä.\n\nSitten hän otti renkipojan avulla ylleen karitsannahkaisen turkin, joka\noli mainio illan kylmyyttä vastaan, ja käski lähtemään matkaan. Mutta\ntuskin oli lähdetty liikkeelle, kun vastapäätä olevalle kukkulalle\nilmestyi viisi ratsastajaa.\n\nLipekiläiset väistyivät heti syrjään näiden tieltä. — Michal! —\nhuudahti Basia nähdessään etumaisena ratsastavan.\n\nSe oli todellakin Wolodyjowski, joka oli muutamin hevosin lähtenyt\nvaimoaan vastaan.\n\nRiennettyään toistensa luo puolisot alkoivat tervehtiä toisiaan suuren\nriemastuksen vallassa ja senjälkeen kertoa toisilleen, mitä kummallekin\noli tapahtunut.\n\nBasia kertoi, miten matka oli sujunut ja miten Mellechowicz oli\npahasti kolahtanut kiveen. Pikku ritari taas teki selkoa toimistaan\nChreptiowissa, jossa hänen vakuutustensa mukaan kaikki jo oli valmiina\nja vain odotti tulijoita, sillä viisikymmentä kirvesmiestä oli kolmen\nviikon aikana työskennellyt rakennustoimissa.\n\nTämän keskustelun aikana rakastunut herra Michal kurottautui vähän\nväliä satulastaan ja syleili nuorta vaimoaan, joka ei näyttänyt\nkovinkaan panevan pahakseen sitä, sillä hän ratsasti edelleen miehensä\nvieressä niin, että hevosten kupeet miltei hankasivat toisiaan.\n\nMatkan pää oli jo lähellä. Yö oli ihana, sillä kuu valoi suurena ja\nkirkkaana valoaan. Se kalpeni kuitenkin sikäli kuin se kohosi arolta\nkorkealle taivaalle, ja viimein sen loisteen himmensi kirkas punerrus,\njoka kipinöitsevänä leimahti matkueen eteen.\n\n- Mitä tämä on? — kysyi Basia.\n\n— Saat nähdä, — sanoi Wolodyjowski ja hänen viiksensä liikkuivat, —\nheti kun olemme kulkeneet tuon metsikön läpi, joka erottaa meidät\nChreptiowista.\n\n— Onko siinä jo Chreptiow?\n\n— Näkisit sen kuin kämmenellä, jolleivät puut olisi edessä.\n\nHe ratsastivat pikku metsikköön, mutta ennenkuin olivat kulkeneet\nsen läpi, näkyi sen toisessa päässä joukko tulia, jotka olivat kuin\nkiiltomatoja tai tuikkivia tähtiä. Nuo tähdet alkoivat lähestyä hyvin\nnopeasti ja yht'äkkiä rupesi koko metsä kaikumaan kovista huudoista:\n\n— _Vivat_ meidän rouvamme! _Vivat_ jalosukuinen päällikön rouva.\n_Vivat_! _Vivat_!\n\nNe olivat sotamiehiä, jotka riensivät tervehtimään Basiaa. Satoja\ntulijoita sekaantui yht'äkkiä lipekiläisten joukkoon, jokaisella oli\nkädessään pitkän seipään nenässä palava tervaspuu, joka oli pantu\nseipään päähän halaistuun rakoon. Joillakuilla oli seipään nenässä\nrautaiset tulisoihdut, joista tippui palavaa pihkaa aivan kuin pitkiä\ntulikyyneleitä.\n\nBasian ympäröi suuri joukko kasvoja, jotka olivat pitkäviiksisiä,\ntuimia, hieman hurjia, mutta ilosta säteileviä. Suurin osa niistä ei\nollut nähnyt Basiaa koskaan, monet olivat kuvitelleet saavansa nähdä\nvakiintuneen naisen, ja heidän ilonsa oli sitäkin suurempi, kun näkivät\nmiltei tyttösen, joka ratsastaen valkoisella hevosella kumarteli\nkiitollisena joka puolelle raikkaine pikku kasvoineen, iloisena ja\nsamalla hyvin hämillään niin odottamattomasta vastaanotosta.\n\n— Kiitän teitä! — sanoi Basia. — Tiedän, ettei se ole minun tähteni...\n\nMutta hänen hopeanheleä äänensä hukkui _vivat_-huutoihin, jotka saivat\nkoko metsän tärisemään.\n\nPodolian kenraalin lippukunnan miehet ja Przemyslin aatelismarsalkan\nväki, Motowidlon kasakat, lipekiläiset ja tšeremissit sekaantuivat\ntoistensa joukkoon. Jokainen tahtoi nähdä everstinrouvaa, päästä hänen\nläheisyyteensä; innokkaimmat suutelivat hänen hameensa helmaa tai\njalustimessa olevaa jalkaa. Noille puolivilleille sotijoille, jotka\nolivat tottuneet sotaretkiin, ihmisten pyydystelyyn, verenvuodatukseen\nja taisteluihin, hän oli harvinainen ilmiö, niin uusi, että heidän\nkatsellessaan häntä heidän kovat sydämensä tunsivat liikutusta, ja\nuusia, outoja tunteita heräsi rinnassa. He olivat saapuneet häntä\ntervehtimään rakkaudesta Wolodyjowskiin, tahtoen tuottaa tälle ilon,\nkenties tätä mairitellakseenkin, mutta yht'äkkiä valtasi liikutus\nheidät itsensä. Nuo hymyilevät, suloiset ja viattomat kasvot loistavine\nsilmineen ja leviävine sieraimineen tulivat heille rakkaiksi yhdessä\nhetkessä. \"Siinä on poikamme!\" — huusivat vanhat kasakat, todelliset\narosudet. \"Keruubilta näyttää, herra päällikkö!\" \"Aamurusko! Sulo\nkukkanen!\" — huusivat toverit. — \"Jokainen vuorostamme kaadumme hänen\npuolestaan!\" Tšeremissit taas maiskuttivat suutaan pannen kätensä\nrinnalleen ja toistelivat: \"Allah! Allah!...\"\n\nWolodyjowski oli suuresti liikutettu ja iloinen, pani kätensä\npuuskaan ja oli ylpeä Basiastaan. Huudot kaikuivat yhtämittaa. Matkue\ntuli viimein ulos metsästä ja tulijat näkivät edessään mahtavia\npuurakennuksia, joita oli kaaressa vuoren rinteellä toinen toistaan\nylempänä. Se oli Chreptiowin sota-asema, joka näkyi yhtä selvästi\nkuin päivällä, sillä aitauksen sisäpuolella roihusi isoja rovioita,\njoihin oli heitelty kokonaisia puunrunkoja. Mutta torikin oli täynnä\nnuotioita, kuitenkin pienempiä, ettei syttyisi tulipalo.\n\nSotamiehet sammuttivat nyt soihtunsa, mutta sensijaan jokainen sieppasi\nhartioiltaan musketin tai muun tuliluikun ja laukaukset alkoivat\npamahdella tervehdykseksi rouvalle.\n\nAitauksen sisäpuolella oli myös soittokuntia: puolalainen\nsotilastorvisoittokunta, kasakkain vaskirummuista ja monikielisistä\nsoittimista muodostettu soittokunta ja viimein lipekiläinen\nsoittokunta, joissa tataarilaiseen tapaan sorapillit olivat\npääsoittimena. Sotamiesten koirain haukunta ja pelästyneen karjan\nmylvinä lisäsivät vielä melskettä.\n\nSaattojoukko oli nyt jäänyt taakse, ja etunenässä ratsasti Basia,\ntoisella puolellaan miehensä, toisella Zagloba.\n\nPortti oli kauniisti koristettu kuusen oksilla, ja siinä näkyi talilla\nvoidelluilla ja sisäpuolelta valaistuilla rakkokalvoilla kirjoitus\nmustin kirjaimin:\n\n    Runsaasti Cupido teille onnen hetkiä suokoon!\n    Crescite, multiplicamini! Sitä kohtalo tuokoon!\n\n— _Vivant! Floreant!_ — huusivat sotamiehet, kun pieni ritari ja Basia\npysähtyivät lukemaan kirjoitusta.\n\n— Herra nähköön! — sanoi Zagloba. — Olenhan minäkin oikeastaan tänne\nsaapunut vieras, mutta jos tuo toivotus, että lisääntyisimme, koskee\nmyös minua, niin syökööt minut korpit, jos tiedän, miten minun olisi se\notettava.\n\nMutta Zagloba huomasi kohta erikoisen transparangin, joka oli häntä\nvarten, ja luki siitä suureksi ilokseen:\n\n    Eläköön, eläköön Onufry Zagloba jalo,\n    ritarisäätymme kaunistus sekä valo!\n\nWolodyjowski tuli sangen hyvälle tuulelle ja antoi tuoda sotamiesten\nkestitykseksi paloviinaa nassakan toisensa jälkeen. Teurastettiin myös\nmuutamia härkiä ja alettiin heti paistaa niitä nuotioissa. Kestitys\noli runsasta: myöhään yöhön kajahteli leiristä huutoja ja musketin\nlaukauksia, ja kauhu valtasi rotkoihin piiloutuneet maankiertäjät.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nWolodyjowski ei ollut joutilaana leirissään, ja hänen miehensä\nolivat yhtämittaa työssä. Sata miestä, toisinaan vielä vähemmänkin,\njäi varusväeksi Chreptiowiin, muu väki oli yhtäpäätä retkeilemässä.\nParhaat joukot komennettiin tutkimaan Uszycan rotkot, ja ne elivät kuin\ntodellisessa sodassa, sillä rosvojoukot, usein sangen lukuisinakin,\npitivät lujasti puoliaan ja usein täytyi ryhtyä niiden kanssa aivan\njärjestettyyn taisteluun. Tämmöiset sotaretket kestivät muutamia, jopa\nmuutamia kymmeniä päiviä; pienempiä joukkoja lähetti herra Michal aina\nBraclawiin asti sekä tietojen hankintaan Doroszenkon joukkojen luo.\nNäiden Wolodyjowskin lähettämien retkeilijäin tehtävänä oli urkkijain\nhankkiminen ja siis sellaisten pyydystäminen arolla; toiset menivät\nDniestrin jokilaaksoon, Mohilowiin ja Jampoliin, ylläpitääkseen\nyhteyttä näissä paikoissa olevien päälliköitten kesken; toiset tekivät\ntiedusteluretkiä päinvastaisella puolella, toiset rakentelivat siltoja,\nkorjailivat muinoista valtatietä.\n\nMaa, jossa oli vallinnut niin huomattava liike, rauhoittui vähitellen;\nrauhallisluontoisemmat asukkaat, jotka eivät olleet erikoisemmin\nmieltyneet rosvoiluun, palasivat vähitellen hylättyihin asumuksiinsa,\nensin salavihkaa, sitten yhä rohkeammin. Itse Chreptiowiinkin tuli\nmuutamia juutalaisia käsityöläisiä; toisinaan pistäytyi sinne\nhuomattava armeenialainen kauppiaskin, mutta useammin kävi siellä\nrihkamakauppiaita; syystä toivoi Wolodyjowski, että jos Jumala ja\nhetmani antavat hänen jäädä sinne pitemmäksi aikaa, nämä villiintyneet\nseudut tulevat aikaa myöten aivan toisen näköisiksi. Tätä nykyä oli\nolemassa vasta alkua siihen, paljon oli vielä tehtävää; tiet eivät\nvielä olleet turvallisia; julkea väestö lyöttäytyi mieluummin rosvoihin\nkuin sotaväkeen ja piiloutui vähäisestäkin syystä uudelleen vuorten\nonkaloihin; Dniestrin kahluupaikkojen kautta tuli usein roistojoukkoja,\njoihin kuului valakialaisia, kasakoita, unkarilaisia, tataarilaisia\nja Jumala tiesi mitä kaikkea väkeä; ne tekivät ryöstöretkiä maassa\nhyökäten tataarilaiseen tapaan kylien ja kauppalain kimppuun ja\nanastaen kaikki, mitä irti saivat; ei hetkeksikään vielä voinut näissä\nseuduissa laskea sapelia kädestään eikä ripustaa muskettiaan naulaan,\nmutta alku oli kuitenkin jo tehty, ja tulevaisuus lupasi muodostua\nsuotuisammaksi.\n\nKaikkein huolellisimmin oli tarkattava, mitä idässä oli tekeillä.\nDoroszerikon pääjoukosta ja sen apujoukoista nimittäin lähti tavan\ntakaa isompia tai pienempiä retkeilijäparvia puolalaisten päällikköjen\njohdolla ja ne hävittivät ja polttivat seutua. Mutta koska nämä\nrosvojoukot ainakin näennäisesti toimivat aivan omin päin, niin\nWolodyjowski tuhosi ne pelkäämättä, että vetäisi maahan suuremman\nmyrskyn, ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan etsi itse niitä aroilla\nkäsiinsä niin hyvällä menestyksellä, että ajan mittaan peloitti pois\nrohkeimmatkin ryöstöretkeilijät.\n\nSillävälin Basia emännöi Chreptiowissa.\n\nHäntä miellytti suuresti tuo sotilaselämä, jommoista hän ei siihen asti\nollut koskaan nähnyt näin läheltä: liike, retket, paluu sotatoimista,\nvankien näkeminen. Hän ilmoitti Wolodyjowskille, että ainakin yhdellä\nsotaretkellä hänenkin täytyi saada olla mukana; mutta toistaiseksi\nhänen oli tyydyttävä siihen, että toisinaan arohevosella ratsastaen\noli miehensä ja Zagloban kanssa tutkimassa Chreptiowin ympäristöjä;\nnäillä retkillä he pyydystelivät koirien avulla kettuja ja kanakurkia;\ntoisinaan vilahti susi esille ruohikosta ja lähti laukkaamaan pitkin\naavikkoa, sitä ajettiin takaa, ja Basia, jos mahdollista, oli\netunenässä, aivan koirien kintereillä, jotta voisi ensimmäisenä käydä\nahdistetun pedon kimppuun ja ampua paukauttaa sitä punaisten silmien\nväliin.\n\nZagloba piti enimmän haukoilla metsästämisestä, ja upseereilla olikin\nmuutamia pareja sangen hyviä haukkoja.\n\nBasia oli hänen mukanaan, mutta herra Michal lähetti salaa Basian\njälkeen muutamia miehiä olemaan tarpeen tullen apuna, sillä vaikka\nChreptiowissa aina tiedettiinkin, mitä arolla parinkymmenen penikulman\npäähän asti oli tekeillä, niin herra Michal tahtoi kuitenkin olla\nvarovainen.\n\nSotamiehet alkoivat päivä päivältä pitää yhä enemmän Basiasta, sillä\nhän piti hyvää huolta heidän ruoastaan ja juomastaan sekä hoiti\nsairaita ja haavoittuneita.\n\nYksinpä synkkä Mellechowiczkin, jonka pää yhä edelleen oli kipeä ja\njonka sydän oli kovempi ja villimpi kuin muiden, ilostui nähdessään\nhänet. Vanhat sotamiehet olivat innoissaan sen johdosta, että Basia oli\nniin uljaan rohkea ja niin hyvin ymmärsi sota-asioita.\n\n— Jos ei Pikku Haukkaa olisi olemassa, — sanoivat he, — niin tämä voisi\nottaa päällikkyyden ja mielelläänpä uhraisi henkensä sellaisen johtajan\npalveluksessa.\n\nSattui toisinaan niinkin, että kun Wolodyjowskin poissa ollessa ilmeni\njotakin epäjärjestystä virantoimituksessa, Basia torui sotamiehiä, ja\nhänelle osoitettiin suurta tottelevaisuutta; vanhat soturit ottivat\nhänen lausumansa moitteen enemmän sydämelleen kuin ne rangaistukset,\njoita heille määräsi virkaintoinen herra Michal kurinpitorikoksista.\n\nHyvä kuri vallitsi aina joukoissa, sillä ruhtinas Jeremin koulussa\nopetuksensa saanut Wolodyjowski osasi pitää sotamiehet kovilla, mutta\nBasian tultua joukoissa vielä jonkin verran ilmenevä tapojen viileys\nlauhtui. Jokainen koetti olla hänelle mieliksi, jokainen tahtoi\nvähentää hänen vaivojaan ja edistää hänen rauhaansa, ja senvuoksi\nvältettiin kaikkea, mikä olisi häntä kiusannut.\n\nMikolaj Potockin kevyessä joukossa oli paljon kokeneita ja\nhienokäytöksisiä miehiä, jotka tosin olivat villiintyneet kauan\nkestäneissä sodissa ja retkeilyillä, mutta olivat kuitenkin kunnollista\nseuraa. Nämä yhdessä muihin lippukuntiin kuuluvien upseerien\nkanssa viettivät usein iltaa everstin luona kertoillen muinaisista\ntapahtumista ja sodista, joihin itse olivat ottaneet osaa. Heidän\nseurassaan oli Zagloba pääpukarina. Hän oli vanhin, oli enimmän nähnyt\nja tehnyt paljon kepposia, mutta kun hän tyhjennettyään moniaita\npikareja torkahti mukavaan, sahviaanipäällyksiseen nojatuoliin, joka\noli vartavasten pantu hänen käytettäväkseen, niin alkoivat muut\npuhella. Olipa heillä kertomistakin, sillä joukossa oli Ruotsissa ja\nMoskovassa käyneitä; oli niitäkin, jotka olivat eläneet nuoruusvuotensa\nSiczissä ennen Chmielnickin aikoja; oli sellaisiakin, jotka olivat\naikoinaan vankeina Krimissä paimentaneet lampaita; sellaisia, jotka\nvankeina olivat Bahtšisaraissa kaivaneet kaivoja; sellaisiakin, jotka\nolivat olleet Vähässä Aasiassa; niitä, jotka olivat Arkipelagilla\nsoutaneet turkkilaisia kaleerilaivoja; oli sellaisiakin, jotka olivat\nJerusalemissa rukoilleet Kristuksen haudan ääressä; sellaisia, jotka\nolivat kokeneet kaikenlaisia seikkailuja ja kaikenlaisia onnettomuuksia\nja palanneet lippujen alle puolustaakseen elämänsä loppuun asti,\nviimeiseen hengenvetoon, näitä rajamaita, joiden takia paljon verta oli\nvuodatettu.\n\nKun marraskuussa illat pitenivät ja laajalla arolla oli rauhallista,\nkoska ruoho oli lakastunut, kokoonnuttiin everstin taloon joka\npäivä. Siellä kävi kasakkain päällikkö Motowidlo, vähävenäläinen\nsyntyjään, ylen laiha mies ja pitkä kuin seiväs, ei enää nuori, mies,\njoka oli kaksikymmentä vuotta yhtä päätä ollut sodassa; siellä kävi\nmyös Deyma, Ubyszin surmaajan veli; heidän mukanaan tuli Muszalski,\naikoinaan mahtava mies, joka oli nuorena joutunut sotavangiksi,\nsoutanut turkkilaisia kaleerilaivoja, vankeudesta paettuaan menettänyt\nomaisuutensa ja kosti sapeli kädessä muhamettilaisille kärsimänsä\nvääryydet. Hän oli verraton jousella ampuja ja saattoi pyydettäessä\nampua nuolella haikaran korkealta lennosta. Siellä kävi myös kaksi\nkuulua retkeilijää, Wilga ja Nienaszyniec, eteviä sotureita, sekä\nHromyka ja Bawdynowicz ja paljon muita. Kun nämä alkoivat kertoa ja\nsanat satelivat tiheään, niin kuulija näki edessään koko itämaat:\nBahtšisarain ja Stambulin ja minareetit ja väärän profeetan pyhäköt,\nBosporin siniset aallot ja suihkulähteet ja sulttaanin palatsin,\nväkijoukon kuhinan kivisessä kaupungissa, sotaväen, janitšaarit,\ndervišit ja koko tuon peloittavan ja samalla kaikin sateenkaaren värein\nheloittavan heinäsirkkaparven, jolta Puola verisin rinnoin suojeli\nUkrainan ja sitten koko Euroopan ristejä ja kirkkoja.\n\nVanhat soturit istuivat piirissä avarassa huoneessa aivan kuin\nhaikaraparvi, joka lennosta uupuneena istahtaa jollekin hautakummulle\narolla ja vilkkaasti ääntelee.\n\nUunissa paloi pihkaisia halkoja, jotka valaisivat kirkkaasti koko\nhuoneen. Moldaulaista viiniä oli Basian käskystä kuumenemassa tulella,\nja palvelijat ammentelivat sitä tinakauhoilla tarjoillen ritareille.\nSeinän takaa kuului vartijain huuteluja; sirkat, joiden olemassaoloa\nWolodyjowski valitteli, sirittivät huoneessa, ja toisinaan vinkui\nsammalella tilkityissä seinien raoissa marraskuun tuuli, joka puhalsi\npohjoisesta ja tuli yhä kylmemmäksi. Tuollaisina kylminä iltoina oli\nmieluisaa istua hyvässä ja valoisassa huoneessa ja kuunnella ritarien\nkertomuksia seikkailuistaan.\n\nEräänä tuollaisena iltana kertoi herra Muszalski seuraavaa:\n\n— Ottakoon Korkein pyhään suojelukseensa koko valtakuntamme, meidät\nkaikki ja meidän joukossamme erikoisesti täällä läsnä olevan rouvan,\npäällikkömme jalon puolison, jonka kirkkautta silmämme eivät ole\nkelvolliset katselemaan. En tahdo kilpailla herra Zagloban kanssa,\njonka seikkailut saisivat itse Didon ja hänen suloiset hovinaisensa\nhämmästymään, mutta jos tahdotte _cognoscere meas_ vaiheitani, niin en\ntahdo vitkastella, etten loukkaisi arvoisaa seuraa.\n\nNuoruudessani perin melkoisen maatilan Ukrainassa, Taraszczan\nläheisyydessä. Minulla oli myös kaksi äidiltä perimääni pikku\nkylää rauhallisessa seudussa, Jaslin läheisyydessä, mutta tahdoin\nasua isän tilalla ollakseni lähempänä tataarilaisia ja voidakseni\nhelpommin joutua seikkailuihin. Sotainen haluni veti minua Sicziin,\nmutta siellä ei meikäläistä enää tarvittu; mutta Villeillä Kentillä\noleskelin levottomien sielujen mukana ja viettäen hauskaa elämää. Hyvä\noli minun olla maatilallani. Se vain harmitti minua suuresti, että\nminulla oli huono naapuri. Se oli tavallinen talonpoika Bialocerkowin\nseuduilta, joka oli nuorena ollut Siczissä, siellä palvelemalla\nsaavuttanut atamaanin arvon ja oli joutunut kasakkain ylipäällikön\nlähettilääksi Warsovaan, jossa sai aatelisarvon. Hänen nimensä oli\nDydiuk. Mutta tietäkää, että me polveudumme eräästä Musca nimisestä\nsamnilaispäälliköstä. Musca merkitsee meidän kielellämme samaa kuin\nmucha (kärpänen). Tuo Musca tehtyään onnettomia sotaretkiä roomalaisia\nvastaan joutui Piastin pojan Ziemowitin hoviin, jolloin Ziemowit\nmukavuuden vuoksi alkoi nimittää häntä Muscalskiksi, mistä jälkipolvi\nsitten on muodostanut nimen Muszalski. Ollen noin huomattavaa\nsyntyperää minä silloin tunsin suurta vastenmielisyyttä tuota Dydiukia\nkohtaan. Sillä tuo lurjus ei osannut pitää arvossa kunniaa, joka oli\ntullut hänen osakseen, eikä tajunnut aateliston paremmuutta kaikkiin\nmuihin säätyihin verraten. Vieläpä hän teki pilkkaakin aatelisarvosta\nja sanoi usein: \"Onko minun varjoni tullut siitä isommaksi? Kasakka\nolen ollut ja kasakaksi jään, mutta teidän aateluudellenne ja kaikille\npuolalaismetkuillenne minä — kas näin...\" En voi teille kertoa, minkä\nsäädyttömän eleen hän teki tätä sanoessaan, sillä rouvan läsnäolo\ntekee sen kerrassaan mahdottomaksi. Minä tunsin hurjaa raivoa ja aloin\nsortaa häntä. Hän ei säikähtänyt, sillä hän oli rohkea mies, vaan\nmaksoi minulle kaikki kiusantekoni koron kanssa takaisin. Hän olisi\nollut valmis kaksintaisteluunkin, mutta minä en halunnut sitä, ottaen\nhuomioon hänen alhaisen syntyperänsä. Vihasin häntä kuin ruttoa ja hän\nsamaten minua. Kerran Taraszczyn torilla hän ampui minua; oli vähältä\nsurmata minut, minä taasen sivalsin häntä päähän tapparalla. Kahdesti\nhyökkäsin hänen kimppuunsa palvelijoineni, kahdesti hän teki saman\nminulle roistojoukkojen avustamana. Ei hän mahtanut minulle mitään,\nmutta en minäkään hänelle. Aioin ryhtyä käräjöimään häntä vastaan, —\npyh! Kuinka voi käydä oikeutta Ukrainassa, jossa kaupunkien rauniot\nvielä savusivat! Ken siellä ottaa heittiöitä avukseen, se voi antaa\npalttua koko valtakunnallemme. Näin teki hän loukaten lisäksi yhteistä\näitiämme ja unohtaen kokonaan, että juuri tämä äiti oli kohottanut\nhänet aatelissäätyyn ja siten painanut hänet rintaansa vastaan, antanut\nhänelle etuoikeuksia, joiden johdosta hänellä oli hallussaan maata\nja hän saattoi nauttia niin suurta vapautta, ettei hän minkään muun\nvallan alamaisena olisi päässyt osalliseksi sellaisesta. Jos olisimme\nvoineet tavata toisiamme niinkuin ainakin naapurit, niin varmastikaan\nminulla ei olisi ollut puutetta todistusperusteista, mutta me emme\ntavanneet toisiamme muuten kuin tuliluikku toisessa ja miekka toisessa\nkädessä. _Odium_ kasvoi minussa päivä päivältä, niin että lopulta olin\nkeltainen vihasta. Ajattelin alati väin sitä, kuinka saisin hänet\nkäsiini. Tunsin kyllä, että vihaaminen on synti, ja siksi tahdoinkin\naluksi vain piiskalla tehdä kirjavaksi hänen nahkansa tuon hänen\naateluuden halveksuntansa takia ja senjälkeen, annettuani hänelle\nkaikki hänen syntinsä anteeksi, kuten totisen kristityn sopiikin, antaa\nyksinkertaisesti ampua hänet kuoliaaksi...\n\nMutta Jumala oli päättänyt toisin.\n\nMinulla oli kylän ulkopuolella hyvä mehiläistarha, ja menin kerran\nkatsomaan sitä. Ilta oli tulossa. Olin ollut siellä vain vähän aikaa,\nkun korviini kantautui huutoa. Katsahdin: savupilvi peitti kylän.\nHetken kuluttua rientää ihmisiä. Tataarilaiset! Tataarilaiset! Ihmisten\nkintereillä näen mustanaan tataarilaisia. Nuolia lentelee niin tiheään\nkuin sataisi, ja minne vain katsonkin, näen lammasnahkaturkkeja ja\npirullisia tataarilaisnaamoja. Riennän ratsuni luo. Ennenkuin ennätin\npistää jalkani jalustimeen, oli viisi tai kuusi suopunkia kiertynyt\nympärilleni. Riistin ne irti, olin vahva... _Nec Hercules_!... Kolme\nkuukautta olin senjälkeen toisen sotavangin kanssa Bahtšisarain tuolla\npuolen sijaitsevassa Suhajdzig nimisessä tataarilaiskylässä.\n\nHerrani nimi oli Salma bey. Hän oli rikas tataarilainen, mutta\nepäinhimillinen ja vankeja kohtaan kova. Meidän täytyi piiskan\niskujen uhalla kaivaa kaivoja ja työskennellä pellolla. Tahdoin ostaa\nitseni vapaaksi, koska minulla oli omaisuutta. Erään armeenialaisen\nkautta toimitin kirjeitä Jaslin luona oleville maatiloilleni. En\ntiedä, hävisivätkö kirjeet matkalla vai joutuiko lunastussumma\njonkun saaliiksi, mutta mitään vaan ei tullut... Minut vietiin\nKonstantinopoliin ja myytiin kaleereille.\n\nPaljon olisi kerrottavaa tuosta kaupungista, jota suurempaa ja\nkauniimpaa ei liene maailmassa. Ihmisiä on siellä kuin ruohoa\narolla tai kiviä Dniestrissä... Vankilain muurit ovat peloittavia.\nTorni tornin vieressä... Puistikoissa kuljeksii ihmisten seassa\nkoiria, joille turkkilaiset eivät tee mitään pahaa, ilmeisesti sen\ntähden, että tuntevat olevansa niiden sukulaisia, kun itsekin ovat\nkoirankuonolaisia... Heidän keskuudessaan ei ole muita säätyjä kuin\nherroja ja vankeja, eikä orjuus pakanamaillakaan ole raskaampaa. Jumala\ntiennee, onko se totta, mutta niin kuulin kaleereilla sanottavan, että\nsiellä olevat vedet, kuten Bospori ja Kultainen Sarvi, joka tunkeutuu\nsyvälle kaupunkiin, ovat syntyneet vankien kyynelistä. Paljon niitä\nvuoti minultakin sinne...\n\nKauhea on Turkin valta, eikä yhdenkään valtiaan käskyn alaisina ole\nniin paljon kuninkaita kuin sulttaanin. Itse turkkilaisetkin sanovat,\nettä jos ei olisi Lehistania (tätä nimitystä he käyttävät äidistämme),\nniin koko _orbis terrarum_ jo kauan sitten olisi joutunut heidän\nvaltaansa. \"Puolan hartioitten takana (sanovat) elää muu maailma\nvääryydessä, sillä Puola (sanovat) makaa kuin koira ristin edessä ja\npuree käsiämme...\" Ja oikeassa he ovatkin, sillä niin on ollut ja niin\non... Me täällä Chreptiowissa ja kauempana Mohilowissa ja Jampolissa\nja Raszkowissa olevat joukot, — mitäs muuta me teemme? Paljon on pahaa\nvaltakunnassamme, mutta luulenpa, että tämän toimintamme Jumala joskus\nlukee meille hyväksi, ja niinpä tekevät kenties ihmisetkin.\n\nMutta palaan siihen, mitä minulle tapahtui. Ne vangit, jotka elävät\nniityillä, kaupungeissa ja kylissä, eivät ole niin ankaran sorron\nalaisina kuin ne, joiden täytyy soutaa kaleerilaivoja. Sillä kun\nkaleeriorjat on rannalla kahlehdittu kiinni laivaan airon kohdalle,\nniin heitä ei vapauteta kahleista enää koskaan, ei yöllä eikä päivällä\neikä pyhinä, — ja kahleissa he saavat olla kuolemaansa asti; jos\nlaiva uppoaa _in pugna navali_, niin he hukkuvat yhdessä sen kanssa.\nKaikki ovat alastomia, kylmä heitä kouristelee, sade kastelee, nälkä\njäytää, eikä muuta neuvoa ole kuin kyynelet ja ylen raskas työ, sillä\nairot ovat niin suuret ja raskaat, että tarvitaan kaksi miestä yhtä\nliikuttamaan...\n\nMinut vietiin kahlehdittavaksi yöllä ja asetettiin istumaan vastapäätä\njotakuta onnettomuustoveria, jota en voinut tarkoin nähdä _in\ntenebris_. Kun kuulin vasaran kalkkeen ja kahleitten kalinan, niin\n— hyvä Jumala! — minusta tuntui, kuin olisi ruumisarkkuani naulittu\nkiinni. Kuolla olisin kyllä tahtonutkin. Rukoilin, mutta en tuntenut\ntoivoa sydämessäni, oli kuin tuuli olisi sen sieltä pois puhaltanut...\nHuokaukseni tukahdutti päällysmieheni ruoskan iskuilla, ja minä istuin\nhiljaa koko yön siihen asti kuin päivä alkoi sarastaa... Katsahdan\nsilloin siihen, joka oli oleva työtoverini airon käyttelyssä — Herra\nJeesus! — Arvaatteko, hyvät herrat, kuka oli vastapäätä minua? — Dydiuk!\n\nTunsin hänet heti, vaikka hän oli alasti, oli laihtunut ja hänen\npartansa oli kasvanut vyötäisiin asti, hänet kun oli jo kauan sitten\nmyyty kaleereille... Aloin katsella häntä ja hän minua; hänkin\ntunsi minut... Emme puhuneet toisillemme mitään... Näin siis oli\nkäynyt meille molemmille! Mutta niin suuri oli vielä vihamme, että,\npuhumattakaan siitä, ettemme tervehtineet toisiamme ihmisiksi, viha\nleimahti meissä kuin tulen liekki ja riemastus täytti kummankin\nsydämen sen johdosta, että vihamiehen täytyi kärsiä samoin kuin hänen\nitsensäkin... Samana päivänä laiva lähti matkaan. Omituista oli tarttua\npahimman vihamiehensä kanssa samaan airoon, syödä samasta astiasta\nruoan jätteitä, joita meillä eivät koiratkaan söisi, kärsiä samaa\nhirmuvaltaa, hengittää samaa ilmaa, yhdessä kärsiä, yhdessä itkeä...\nKuljimme pitkin Hellespontosta ja sitten Arkipelagia... Siellä on saari\nsaaren vieressä, ja kaikki ne ovat turkkilaisten vallassa... Molemmat\nrannat samoin... kokonainen maailma!... Raskasta oli olo. Päivällä oli\nhelle sietämätöntä. Aurinko paahtoi niin, että näytti panevan veden\nliekehtimään, ja kun sen välkähdykset alkoivat värähdellä ja hyppiä\nveden pinnalla, niin tuntui kuin olisi satanut tulta. Hiki vuoti meistä\nvirtanaan, ja kieli kuivettui kitalakeen... Yöllä puri kylmyys kuin\nkoira... Ei mitään iloa, — ei muuta kuin murhetta, menetetyn onnen\nmurehtimista, murhetta ja uupumusta. Sanoin ei voi sitä ilmaista...\nEräässä pysähdyspaikassa, joka jo oli Kreikan maata, näimme laivasta\nniiden kuuluisien temppelien raunioita, joita vanhan ajan kreikkalaiset\nolivat rakentaneet... Pilari seisoi siellä pilarin vieressä ja näytti\nkultaiselta, vaikka se oli vain marmoria, joka oli vanhuuttaan noin\nkellastunut. Ne näki selvästi, sillä ne olivat jyrkällä vuorella ja\ntaivas on siellä kuin turkoosi... Sitten purjehdimme Peloponneson\nympäri. Päivä kului päivän jälkeen, viikko viikon jälkeen, emmekä me\nDydiukin kanssa puhuneet toisillemme sanaakaan, sillä yhä vallitsi\nviha ja katkeruus sydämessämme... Mutta vähitellen aloimme pehmitä\nJumalan käden johtaessa. Vaivojen ja säänvaihtelujen johdosta oli\nsyntinen ruumiimme suorastaan irtautumaisillaan luista; haavat,\njoita ruumiimme oli saanut, vuotivat mätää auringon paahteessa.\nÖisin rukoilimme Jumalalta kuolemaa. Kun torkahdin, kuulin Dydiukin\npuhuvan: \"Kristus armahda! Pyhä Neitsyt armahda! Anna minun kuolla!\"\nHän puolestaan näki, miten minä ojentelin käsiäni Jumalan äitiä ja\nHänen lapsukaistaan kohti... Ja oli kuin meren tuuli olisi puhaltanut\npois vihan sydämestä... Se väheni vähenemistään... Viimein itkin hänen\ntähtensä aivan samoin kuin itseni tähden. Katselimme toisiamme jo\ntoisin silmin... Aloimmepa osoittaa sitä toisillemmekin. Kun hiki nousi\notsalleni ja minut valtasi kuoleman väsymys, niin hän souti yksin; kun\nhänelle kävi niin, tein minä samaten... Kun tuotiin ruoka-astia, niin\nkumpikin piti huolta siitä, että toinenkin saisi. Katsokaas, herrat,\nmillainen on ihmisluonto! Yksinkertaisesti sanoen me jo rakastimme\ntoisiamme, vaikka kumpikaan ei tahtonut sitä ensimmäisenä sanoa... Hän\noli veitikka, ukrainalainen sielultaan!... Vasta sitten, kun olomme\ntuli hyvin pahaksi ja raskaaksi ja meille sanottiin päivällä, että\nkohtaamme Venetsian laivaston... Ruokavaroja oli niukasti ja kaikkea\nannettiin meille säästeliäästi paitsi piiskaa. Tuli yö. Huokailimme\nhiljaa ja rukoilimme kumpikin omalla kielellämme entistä hartaammin.\nKatson kuun valossa ja näen, että kyynelet valuvat virtanaan hänen\nparralleen. Sydäntäni kouristi ja minä sanoin: \"Dydiuk, mehän olemme\nsamoilta seuduilta, antakaamme toisillemme anteeksi.\" Sen kuultuaan hän\nriuhtaisihe ja heittäytyi minua kohti niin, että kahleet kalisivat.\nAiron luona lankesimme toistemme syliin suudellen toisiamme ja\nitkien... En osaa sanoa, kuinka kauan olimme näin, sillä meiltä meni\nsiinä muistikin ja me vain värisimme nyyhkytyksistä.\n\nTässä Muszalski keskeytti kertomuksensa ja alkoi sivellä sormillaan\njotakin silmiensä seuduilta. Syntyi hetken hiljaisuus, vain kylmä\npohjatuuli vinkui seinähirsien välissä, tuli räiskyi huoneessa\nja sirkat sirittivät. Sitten Muszalski niisti nenäänsä ja jatkoi\nkertomustaan:\n\n- Jumala siunasi meitä, kuten saatte nähdä, ja osoitti meille\nsuopeuttaan, mutta aluksi saimme katkerasti maksaa veljellisyydestämme.\nSyleillessämme toisiamme olivat kahleemme niin kietoutuneet toisiinsa,\nettemme saaneet niitä erilleen. Vartijat tulivat ja saivat viimein\nselvitetyiksi meidät erillemme, mutta enemmän kuin tunnin ajan vinkui\ntataarilaispiiska korvissamme. Meitä lyötiin mihin sattui. Verta vuoti\nminusta, verta vuoti myös Dydiukista, veremme sekaantui ja virtasi\nyhdessä mereen. Mutta mitäs siitä, se on ollutta ja mennyttä... Jumalan\nkiitos!...\n\nSiitä lähtien ei enää johtunut mieleeni, että minä polveudun\nsamnilaisista ja hän oli talonpoikaista syntyperää ja vasta äskettäin\naateloitu. En olisi voinut omaa veljeäni rakastaa enemmän kuin rakastin\nhäntä. Vaikka häntä ei olisi aateloitukaan, niin se ei olisi muuttanut\nasiaa, — vaikka kylläkin olin tyytyväinen siihen, että hän oli aatelia.\nHän puolestaan maksoi rakkauden, kuten oli maksanut aikoinaan vihan,\nminulle koron kanssa takasin. Sellainen oli kerta kaikkiaan hänen\nluontonsa...\n\nSeuraavana aamuna oli taistelu. Venetsialaiset hajoittivat meidän\nlaivastomme kaikkiin ilmansuuntiin. Meidän kaleerimme, pahoin\nvahingoittuneena, piiloutui erään aution saaren tai oikeastaan vain\nmerestä pistävän kallion suojaan. Alus oli korjattava, mutta koska\nsotamiehiä oli paljon joutunut tuhon omaksi ja työvoimista oli puute,\noli pakko vapauttaa meidät kahleista ja antaa meille kirveet. Heti\nkun olimme astuneet maihin, katsahdin Dydiukiin, mutta hänellä oli\njo mielessä samaa kuin minullakin. \"Hetikö?\" — kysyi hän minulta.\n\"Heti!\" — sanoin minä, ja sen enempää ajattelematta iskin kirveellä\nturkkilaista samalla kertaa kuin hän kävi itse kapteenin kimppuun.\nMuut seurasivat heti esimerkkiämme. Tunnin sisään oli tehty selvä\nturkkilaisista, sitten korjasimme jotenkuten kaleerin ja astuimme\nsiihen vapaina kahleista. Laupias Jumala antoi tuulten kuljettaa meidät\nVenetsiaan.\n\nKerjäämällä leipämme pääsimme viimein kotimaahamme. Jaoin Dydiukin\nkanssa Jaslin luona olevat tilukseni, ja me molemmat lähdimme uudestaan\nsotaan kostaaksemme vuodattamamme kyynelet ja veren. Dydiuk meni\nSicziin Sirkon luo ja yhdessä hänen kanssaan Krimiin. Mitä he siellä\nsaivat aikaan ja mitä huomattavia urotöitä tekivät, sen te tiedätte.\n\nPaluumatkalla Dydiuk, joka oli saanut kyllikseen nauttia kostosta,\nkaatui nuolen kohtaamana. Minä olen jäänyt eloon, ja milloin vain\njännitän jouseni, teen sen hänen tähtensä, ja että minä olen tällä\ntavoin usein ilahduttanut hänen sieluaan, sen voi sangen moni tässä\nmainehikkaassa seurassa todistaa.\n\nMuszalski vaikeni taas, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin pohjatuulen\nulvontaa ja tulen räiskynää. Vanha soturi antoi katseensa tunkeutua\npalaviin tervaksiin, ja oltuaan kauan aikaa ääneti hän lopetti\nkertomuksensa seuraavin sanoin:\n\n— On ollut Nalewajko ja Loboda, on ollut Chmielnickin aika, ja nyt on\nDorosz; maa ei pääse kuivumaan verestä, me riitelemme ja tappelemme,\nmutta Jumala on sirotellut sydämiimme rakkauden siemeniä; ne ovat vain\nikäänkuin tulta suitsuavassa kuilussa ja pääsevät kantamaan yht'äkkiä\nhedelmiä vasta ahdistuksen aikana ja pakanain piiskain heiluessa, vasta\ntataarilaisen orjuuteen jouduttuamme.\n\n— Halunkki on halunkki! — sanoi yht'äkkiä Zagloba heräten unestaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMellechowicz parani vähitellen, mutta ei vielä ottanut osaa\ntiedusteluretkiin, vaan istui sisällä. Kukaan ei vaivannut päätään\nmuistelemalla häntä, mutta yht'äkkiä sattui tapaus, joka käänsi\nkaikkien huomion häneen.\n\nMotowidlon kasakat saivat kiinni tataarilaisen, joka oli epäilyttävällä\ntavalla liikuskellut leirin läheisyydessä, ja toivat hänet Chreptiowiin.\n\nKun vankia tutkittiin, ilmeni, että hän oli lipekiläinen, mutta\nniitä, jotka verraten äskettäin olivat jättäneet palveluksensa ja\nasuinpaikkansa Puolassa ja menneet sulttaanin palvelukseen. Hän oli\ntullut Dniestrin toiselta puolen, ja hänellä oli mukanaan kirje\nKryczyriskiltä Mellechowiczille.\n\nTämä saattoi Wolodyjowskin hyvin levottomaksi ja hän kutsui heti\nvanhimmat neuvotteluun.\n\n— Hyvät herrat, — sanoi hän, — te tiedätte hyvin, miten paljon\nlipekiläisiä, sellaisiakin, jotka ovat ikimuistoisista ajoista asuneet\nLiettuassa ja täällä Ukrainassa, on nyt siirtynyt tataarilaisten\npuolelle palkiten petturuudella valtiomme hyvät työt. Siksipä ei ole\nkehenkään kovin luotettava, vaan on tarkoin pidettävä silmällä heidän\ntoimiaan. Meillä on täälläkin lipekiläinen lippukunta, johon kuuluu\nsataviisikymmentä hyvää ratsua ja jonka päällikkönä on Mellechowicz.\nTuon Mellechowiczin olen tuntenut vasta vähän aikaa; tiedän vain, että\nhetmani on tehnyt hänestä suurten ansioitten takia sadanpäämiehen ja\nlähettänyt hänet miehineen tänne minulle. Omituista oli minusta, ettei\nkukaan teistä tuntenut häntä entisiltä ajoilta, ennenkuin hän astui\npalvelukseen, eikä ollut kuullut hänestä... Että lipekiläisemme häntä\nrakastavat ja sokeasti tottelevat, sen selitin hänen urhoudellaan ja\nhyvällä maineellaan, mutta hekään eivät tiedä, mistä hän on ja mikä\nmiehiään. En ole häntä tähän saakka ollenkaan epäillyt enkä häntä\nkuulustellut, koska luotin hetmanin suositukseen, vaikka hän on\nympäröinyt itsensä jonkinmoisella salaperäisyydellä. Ihmisluonteet ovat\nerilaisia, enkä minä katso muuta, kuin että kukin suorittaa tehtävänsä.\nMutta nyt ovat herra Motowidlon miehet ottaneet kiinni erään\ntataarilaisen, jolla on tuotavana kirje Kryczynskiltä Mellechowiczille.\nEn tiedä, onko teillä selvillä, kuka on Kryczynski.\n\n— Kuinka ei olisi! — sanoi Nienaszyniec. — Kryczynskin olen tuntenut\nhenkilökohtaisesti, ja nyt tuntevat kaikki hänen huonon maineensa.\n\n— Olimme koulutovereita... — alkoi Zagloba, mutta vaikeni äkkiä\nhuomatessaan, että siinä tapauksessa Kryczynski olisi yhdeksänkymmenen\nvuoden ikäinen eivätkä ihmiset siinä iässä tavallisesti ole\nsotatoimissa.\n\n— Lyhyesti sanoen, — jatkoi pieni ritari, — Kryczynski on Puolan\ntataarilaisia. Hän oli everstinä eräässä lipekiläisessä rykmentissämme,\nmutta petti senjälkeen isänmaan ja meni Dobruckin tataarilaisjoukkoon,\njossa kuuluu olevan suuressa arvossa, sillä nähtävästi siellä\ntoivotaan, että hän vetää muutkin lipekiläiset pakanain puolelle.\nTämmöisen miehen kanssa on Mellechowicz tekemisissä, ja parhaana\ntodistuksena siitä on tämä kirje, joka kuuluu seuraavasti.\n\nPieni eversti kiersi auki kirjeen lehdet, iski niihin kämmenellään ja\nalkoi lukea:\n\n— \"Rakkahin veljeni hengessä! Lähettisi on saapunut luoksemme ja\nantanut kirjeen...\"\n\n— Kirjoittaako hän puolan kielellä? — keskeytti Zagloba.\n\n— Kryczynski kuten kaikki tataarilaisemme osasi vain vähävenäjän\nja puolan kieltä, — vastasi pieni ritari, — eikä varmaankaan\nMellechowiczkaan tataarin kielellä pitkälle potki. Kuunnelkaa, hyvät\nherrat, keskeyttämättä:\n\n\"... Ja antanut kirjeen. Jumala järjestää niin, että kaikki käy hyvin\nja että saavutat sen, mitä tahdot. Me neuvottelemme täällä usein\nMorawskin, Aleksandrowiczin, Tarasowskin ja Grochowskin kanssa ja\nkirjoitamme muille veljille pyytäen heidänkin neuvojaan, päästäksemme\nselvyyteen keinosta, miten se, jota sinä, rakas ystävä, tahdot, voisi\nnopeimmin toteutua. Koska terveytesi, kuten olemme saaneet tietää,\non saanut kolahduksen, niin lähetän miehen, jotta hän näkisi sinut,\nrakas ystävä, omin silmin ja toisi meille lohdullisia tietoja. Säilytä\ntarkoin salaisuus, sillä Jumala varjelkoon, ettei se tulisi ilmi ennen\naikojaan. Jumala lisätköön sukukuntasi, jotta sitä olisi kuin tähtiä\ntaivaalla. Kryczyriski.\"\n\nWolodyjowski lopetti ja alkoi silmäillä läsnäolevia, mutta kun he yhä\nolivat vaiti, ilmeisesti tarkoin harkiten kirjeen sisällystä, niin hän\nsanoi:\n\n— Tarasowski, Morawski, Grochowski ja Aleksandrowiczovat kaikki\nvanhastaan tunnettuja tataarilaisia ratsumestareita ja kavaltajia.\n\n— Sitä ovat myös Poturzyriski, Tworowski ja Adurowicz, — lisäsi Snitko.\n\n— Mitä sanotte tästä kirjeestä, hyvät herrat?\n\n— Kavallus on ilmeinen; tässä ei ole mitään pohdittavaa, — sanoi\nMuszalski. — Yksinkertaisesti haistellaan Mellechowiczia ja koetetaan\nsaada hänet johdattamaan meidän lipekiläisemmekin heidän puolelleen, ja\nhän on suostuvainen.\n\n— Herra Jumala! Mikä _periculum_ koko sotajoukollemme! — huudahtivat\nmuutamat. — Lipekiläiset antaisivat vaikka sielunsa Mellechowiczin\npuolesta, ja kun hän vain käskee, niin he hyökkäävät yöllä kimppuumme.\n\n— Mustinta petosta auringon alla! — huudahti Deyma.\n\n— Ja itse hetmani on tehnyt tuosta Mellechowiczista sadanpäämiehen! —\nsanoi Muszalski.\n\n— Herra Snitko! — sanoi Zagloba. — Mitä minä sanoin, kun näin\nMellechowiczin! Enkö sanonut teille, että sen miehen silmistä katselee\nrenegaatti ja kavaltaja? Haa! Riitti, kun loin vain silmäyksen häneen!\nKaikki hän osasi johtaa harhaan, mutta ei minua! Toistakaa minun\nsanani, herra Snitko, mutta muuttamatta niitä. Enkö sanonut, että hän\non kavaltaja?\n\nSnitko työnsi jalkansa penkin alle ja painoi päänsä alas.\n\n— Ihmeteltävä on todellakin teidän tarkkanäköisyytenne, vaikka en\ntodellakaan muista, että olisitte sanonut häntä kavaltajaksi. Sanoitte\nvain, että hän näyttää sudelta.\n\n— Haa! Te siis väitätte, että koira on kavaltaja, mutta susi ei ole\nsitä, väitätte, ettei susi puraisisi sitä kättä, joka sitä silittää ja\nantaa sille ruokaa? Siis koira on petturi? Kenties vielä puolustatte\nMellechowicziakin ja teette kaikista meistä kavaltajia?...\n\nSnitko tuli tästä puheesta niin hämilleen, että jäi silmät ja suu\nselällään katsomaan eikä voinut pitkään aikaan sanoa sanaakaan.\n\nSillä välin Muszalski, joka nopeasti muodosti asiasta mielipiteensä,\nsanoi:\n\n— Ensiksi meidän on kiitettävä Jumalaa siitä, että näin likaiset\nhankkeet ovat tulleet ilmi, ja sitten on komennettava kuusi rakuunaa\nviemään Mellechowiczia ja laskemaan hänelle kuula otsaan!\n\n— Senjälkeen on vain nimitettävä uusi sadanpäämies, — lisäsi\nNienaszyniec.\n\n— Petos on niin selvä, ettei mikään erehdys tässä ole mahdollinen.\n\nSiihen lisäsi Wolodyjowski:\n\n— Ensin on kuulusteltava Mellechowiczia, ja sitten annan näistä\nasioista tiedon herra hetmanille, sillä kuten herra Bogusz Ziebicista\non kertonut, ovat lipekiläiset hyvin lähellä herra kruununmarsalkan\nsydäntä.\n\n— Hyvä herra, — sanoi Motowidlo kääntyen pienen ritarin puoleen, —\nMellechowicziin nähden on kidutus paikallaan, koska hän ei koskaan ole\nollut toverimme.\n\n— Minä tiedän oikeuteni, — vastasi Wolodyjowski, — eikä teidän tarvitse\nmuistuttaa minua niistä.\n\nSitten alkoivat jotkut huutaa:\n\n— Tulkoon nähtäväksemme moinen mies, tuo petturi ja kavaltaja!\n\nKovaääniset huudot herättivät Zagloban, joka oli hiukan torkahtanut,\nniinkuin hänelle jo oli tullut tavaksi. Nopeasti hän muisti, mistä oli\nollut puhe, ja sanoi:\n\n— Ei, herra Snitko, kuu on peittynyt pilveen, mutta teidän järkenne on\nmennyt vielä pahemmin piiloon, sillä sitä on mahdoton kenenkään löytää\nedes kynttilän avulla. Että voikin sanoa: koira, _canis fidelis_, on\npetturi, mutta susi ei ole petturi! Jopas jotakin! Ihanhan järkenne on\nvalunut kantapäähän!\n\nSnitko kohotti katseensa taivasta kohti osoittaakseen joutuneensa\nviattomasti kärsimään ja luopuvansa kiistasta sen vuoksi, ettei\närsyttäisi ukkoa. Samassa Wolodyjowski käski häntä menemään hakemaan\nMellechowiczin. Hän poistui kiireesti ja oli tyytyväinen, kun pääsi\ntällä tavoin livahtamaan.\n\nHetken kuluttua hän palasi tuoden mukanaan nuoren tataarilaisen, joka\nnähtävästi ei tietänyt vielä mitään lipekiläisen vangiksi otosta,\nkoska astui sisälle rohkeasti. Hänen tummat ja kauniit kasvonsa olivat\nsuuresti kalvenneet, mutta hän oli jo terve eikä pitänyt enää liinaa\nkäärittynä pään ympärille, vaan sen sijaan hänellä oli päässään\npunaisesta sametista tehty tataarilaispäähine.\n\nKaikkien katseet suuntautuivat häneen. Hän kumarsi pienelle ritarille\nkyllin syvään, mutta seurueelle verraten kopeasti.\n\n— Mellechowicz! — sanoi Wolodyjowski luoden tataarilaiseen terävän\nkatseen. — Tunnetko eversti Kryczynskin?\n\nMellechowiczin kasvojen yli lensi nopeasti uhkaava varjo.\n\n— Tunnen! — sanoi hän.\n\n— Lue! — sanoi pieni ritari antaen hänelle lipekiläiseltä löydetyn\nkirjeen.\n\nMellechowicz alkoi lukea, ja ennen lukemisen loppumista olivat hänen\nkasvonsa tulleet jälleen rauhallisiksi.\n\n— Odotan käskyä, — sanoi hän antaen kirjeen takaisin.\n\n— Miten kauan olet hautonut petosta, ja mitä rikoskumppaneita sinulla\non Chreptiowissa?\n\n— Minua syytetään siis petoksesta?\n\n— Vastaa, äläkä kysele! — sanoi pieni ritari uhkaavasti.\n\n— Niinpä annan seuraavan vastauksen: petosta en ole suunnitellut,\navustajia ei minulla ole ollut; ja jos on ollut asiaan osallistuneita,\nniin sellaisia, että te ette niitä tuomitse.\n\nTämän kuultuaan alkoivat sotilaat kiristellä hampaitaan ja kuului\nsamassa useita uhkaavia ääniä, jotka huusivat:\n\n— Kunnioittavammin, senkin koira, kunnioittavammin! Seisot itseäsi\narvokkaampien edessä!\n\nMellechowicz alkoi luoda heihin silmäyksiä, joissa loisti kylmä\nvihamielisyys..\n\n— Tiedän, mitä kunnioitusta olen velvollinen osoittamaan herra\nkomendantille, joka on päällikköni, — sanoi hän kumartaen toistamiseen\nWolodyjowskille — Tiedän myös olevani alempiarvoinen kuin te, hyvät\nherrat, ja siksipä en haekaan seuraanne. Teidän armonne (hän kääntyi\nuudestaan pienen ritarin puoleen) kysyi rikoskumppaneitani. Työhöni\nosallistuneita on kaksi: toinen on Nowogrodin podstoli herra Bogusz,\ntoinen herra kruunun suurhetmani.\n\nNämä sanat kuultuaan hämmästyivät kaikki suuresti ja syntyi hetken\najaksi äänettömyys. Viimein Wolodyjowskin viikset liikahtivat ja hän\nkysyi:\n\n— Kuinka niin?\n\n— Asia on niin, — vastasi Mellechowicz, — että tosin Kryczyriski,\nMorawski, Tworowski, Aleksandrowicz ja nuo kaikki muut ovat siirtyneet\ntataarilaisten puolelle ja tehneet jo paljon pahaa isänmaalle, mutta\nonnea eivät he uuden herran palveluksessa ole löytäneet. Kenties on\nheidän omatuntonsakin herännyt, joka tapauksessa petturin nimi tuntuu\nheistä raskaalta. Herra hetmani tietää hyvin tämän ja on kehoittanut\nherra Boguszta ja samoin herra Mysliszewskiä hommaamaan heidät takaisin\nmeidän valtiomme lippujen alle, ja herra Bogusz taas on käyttänyt\nminua tähän tehtävään ja käskenyt minua pyrkimään yhteisymmärrykseen\nKryczyriskin kanssa. Minulla on asunnossani herra Boguszin kirjeitä,\njotka voin näyttää ja joita teidän armonne uskonee enemmän kuin minun\nsanojani.\n\n— Mene herra Snitkon kanssa hakemaan nuo kirjeet ja tuo ne heti tänne.\n\nMellechowicz lähti.\n\n— Hyvät herrat, — sanoi pieni ritari kiireesti, — me kaikki olemme\ntehneet vääryyttä tuolle soturille liian pikaisella tuomiollamme, sillä\njos hänellä on nuo kirjeet ja hän puhuu totta, — ja alanpa luulla,\nette niin on asia, — silloin tuo ritari ei ole ainoastaan sotatoimissa\nkunnostautunut mies, vaan myös isänmaan parasta harrastava ihminen ja\nansaitsee palkinnon, vaan ei väärää arvostelua. Kautta Jumalan! Täytyy\npian antaa hyvitys!\n\nMuut olivat vaiti, koska eivät tietäneet, mitä sanoisivat. Zagloba\nsulki silmänsä ollen nukkuvinaan.\n\nSamassa Mellechowicz palasi ja antoi Wolodyjowskille Boguszin kirjeen.\n\nPieni ritari luki seuraavaa:\n\n\"Kaikilta puolin kuulen sanottavan, ettei kukaan ole sellaiseen\ntehtävään soveliaampi kuin sinä, mikä johtuu siitä ihmeellisestä\nrakkaudesta, jota he tuntevat sinua kohtaan. Herra hetmani on\nvalmis antamaan heille anteeksi ja ottaa vastatakseen myös valtion\nanteeksiannosta. Ole mahdollisimman paljon tekemisissä Kryczynskin\nkanssa luotettavien miesten kautta ja lupaa hänelle palkinto. Pidä\nasia tarkoin salassa, muuten saatat heidät kaikki tuhon omaksi. Herra\nWolodyjowskille voit ilmaista salaisuuden, sillä hän on päällikkösi\nja voi suuresti helpottaa työtäsi. Älä säästä vaivaa ja puuhaa,\nvaan ota huomioon, että _finis coronat opus_ ja että tuollaisesta\nuhrautuvaisuudesta äitimme palkitsee sinut yhtä suurella rakkaudella.\"\n\n— Siinä oli palkintoni! — murahti nuori tataarilainen synkästi.\n\n— Mutta Herra Jumala! Miksi et ole maininnut kenellekään sanaakaan? —\nhuudahti Wolodyjowski.\n\n— Aioin kertoa teille kaikki, mutta en vielä saanut tilaisuutta siihen,\nsillä olin sairaana tuon tapaturman johdosta; noilta herroilta (tässä\nMellechowicz kääntyi upseereihin päin) täytyi minun käskyn mukaan pitää\nasia salassa, ja sen salassapitämiskäskyn tahtonee teidän armonne\nuudistaa ja ulottaa näihin herroihin, etteivät he saattaisi turmioon\njoen tuolla puolen olevia.\n\n— Todistukset hyvistä ominaisuuksistasi ovat niin ilmeiset, ettei\nsokeakaan voisi niitä kieltää, — sanoi pieni ritari. — Jatka edelleen\nasiaa Kryczynskin kanssa. Mitään esteitä siinä et kohtaa, vaan saat\napua, minkä vahvistukseksi ojennan sinulle käteni kuin kelpo ritarille.\nTule tänään luokseni illalliselle.\n\nMellechowicz puristi hänelle ojennettua kättä ja kumarsi kolmannen\nkerran. Nurkista syöksähtivät hänen luokseen muut upseerit sanoen:\n\n— Emme ole tunteneet sinua, mutta nyt jokainen kelpo mies tahtoo\nojentaa sinulle kätensä.\n\nMutta nuori lipekiläinen ojentautui äkkiä suoraksi ja nosti pystyyn\npäänsä niinkuin petolintu, joka on valmis iskemään nokallaan.\n\n— Seison minua arvokkaampien edessä, — sanoi hän.\n\nSitten hän poistui huoneesta.\n\nHänen lähdettyään syntyi kova puheensorina. \"Eipä kumma\", puhelivat\nupseerit keskenään, \"hänen sydämensä kuohuu vielä tuon arvostelun\njohdosta, mutta se menee ohi. Meidän on kohdeltava häntä toisella\ntavalla. Hänessä on todellisen ritarin uljuutta! Tiesipä hetmani kuin\ntiesikin mitä teki! Ihmeitä tapahtuu, niinpä niin!...\"\n\nSnitko oli kaikessa hiljaisuudessa voitonriemuinen eikä lopulta voinut\nhillitä itseään, vaan meni Zagloban luo, kumarsi ja sanoi:\n\n— Sallikaahan, siispä tuo susi ei ole petturi...\n\n— Eikö ole petturi? — vastasi Zagloba. — Hän on petturi, mutta kunnon\npetturi, sillä hän ei petä meitä, vaan tataarilaisia... Älkää menettäkö\ntoivoanne, herra Snitko, rukoilen joka päivä teidän älynne puolesta,\nehkäpä Pyhä Henki armahtaa!\n\nBasia oli hyvin mielissään, kun Zagloba kertoi hänelle koko jutun,\nsillä hän tunsi Mellechowiczia kohtaan myötätuntoa ja sääliä.\n\n— Meidän pitää, — puhui hän, — molempien Michalin kera lähteä\nvartavasten hänen mukanaan ensimmäiselle vaaralliselle retkelle, sillä\nsiten osoitamme hänelle parhaiten luottamusta.\n\nMutta pieni ritari alkoi silittää Basian ruusunpunaisia kasvoja ja\nsanoi:\n\n— Voi sinua, pikku kärpäseni, kyllä sinut tunnetaan! Ei ole kysymys\nMellechowiczista, vaan ainoastaan siitä, että mielesi tekee lentää\narolle ja päästä mukaan taisteluihin! Siitä ei tule mitään...\n\nSen sanottuaan hän alkoi suudella Basian huulia kerran toisensa jälkeen.\n\n— _Mulier insidiosa est!_ — sanoi Zagloba arvokkaasti.\n\nSillä välin istui Mellechowicz yhdessä lipekiläisen lähetin kanssa\nasunnossaan ja puheli hiljaa. He istuivat niin lähellä toisiaan,\nettä heidän otsansa miltei koskettivat toisiaan. Lampaan talia\nsisältävä lamppu paloi pöydällä heitellen keltaisia valon välähdyksiä\nMellechowiczin kasvoihin, jotka kaikesta kauneudestaan huolimatta\nolivat suorastaan peloittavat; niissä kuvastui katkeruutta, julmuutta\nja rajua iloa.\n\n— Halim, kuule! — kuiskasi Mellechowicz.\n\n— Effendi, — vastasi lähetti.\n\n— Sano Kryczyriskille, että hän on viisas, sillä kirjeessä ei ollut\nmitään sellaista, mikä olisi syössyt minut turmioon. Sano hänelle,\nettä hän on viisas. Älköön kirjoittako milloinkaan selvemmin... Nyt\nne rupeavat vielä enemmän luottamaan minuun... kaikki, itse hetmani,\nBogusz, Mysliszewski, täkäläinen päällystö — kaikki! Kuuletko? Rutto\nheidät syököön!\n\n— Kuulen, effendi.\n\n— Mutta ensin on minun oltava Raszkowissa ja sitten palattava tänne.\n\n— Effendi, nuori Nowowiejski tuntee sinut.\n\n— Ei tunne. Hän näki minut jo Kalnikin ja Braclawin luona eikä\ntuntenut. Katsoo minuun, rypistää kulmiaan, mutta ei tunne. Hän oli\nviidentoista ikäinen, kun pakenin kotoa. Kahdeksan talven lumet ovat\nsen jälkeen peittäneet aron. Minä olen muuttunut. Vanha ihminen\ntuntisi minut, mutta nuori ei tunne... Raszkowista lähetän sinulle\ntiedon. Olkoon Kryczyriski valmiina ja oleilkoon lähitienoilla. Teidän\non oltava yhteistoiminnassa perkulabilaisten kanssa. Jampolissa on\nniinikään meidän joukkomme. Boguszin pyydän hankkimaan itselleni\nmääräyksen hetmanilta, sillä sieltä käsin on minun helpompi olla\nyhteydessä Kryczynskin kanssa. Mutta tänne täytyy minun palata...\ntäytyy!... En tiedä, mitä minulle tapahtuu, miten käy... Palan kuin\ntulessa, öisin en saa unta... Jos häntä ei olisi, niin olisin kuollut...\n\n— Siunatut olkoot hänen kätensä.\n\nMellechowiczin huulet alkoivat vapista, hän painautui vielä lähemmäksi\nlipekiläistä ja alkoi puhua kuin kuumeessa:\n\n— Halim! Siunatut olkoot hänen kätensä, siunattu olkoon hänen päänsä,\nsiunattu maa, jolla hän astuu, kuuletko, Halim! Sano niille siellä,\nettä minä olen jo terve — hänen toimestaan...\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPappi Kamiński, joka nuoruudessaan oli ollut sotilas ja uljas ritari,\nasusti Uszycyssa ja korjautti pappilaa. Mutta kun kirkko oli palanut\nporoksi eikä ollut seurakuntalaisia, niin tämä lampaita vailla oleva\npaimen kävi Chreptiowissa ja viipyi siellä viikkomääriä esittäen\nritaristolle mielenylennykseksi jumalisia asioita.\n\nHän oli kuunnellut tarkkaavaisesti herra Muszalskin kertomusta ja\nlausui muutamia iltoja myöhemmin kokoontuneille:\n\n— Kuuntelen aina mielelläni tuollaisia kertomuksia, joissa surulliset\nseikkailut lopulta päättyvät onnellisesti, sillä niistä näkyy, että\nsen, jota Jumalan käsi suojelee, voi aina pelastaa pahimmastakin\npulmasta ja johdattaa vaikka Krimistä rauhallisen majan suojaan.\nMuistakoon senvuoksi jokainen teistä aina, ettei Jumalalle mikään ole\nmahdotonta, älköönkä vaikeimpinakaan aikoina menettäkö luottamusta\nHänen laupeuteensa. Niin on asia. Se on kunniaksi herra Muszalskille,\nettä hän rakasti halpasukuista miestä kuin veljeään. Semmoisen\nesimerkin on antanut meille itse Vapahtaja, joka, vaikka olikin\nkuninkaallista syntyperää, rakasti yksinkertaisia kansanmiehiä,\nnimitti useita heistä apostoleiksi ja ylensi heidät niin, että he nyt\novat taivaallisen senaatin jäseniä. Mutta eri asioita ovat rakkaus\nyksityiseen ja yleisluontoinen rakkaus, kansojen keskinäinen rakkaus.\nTuon yleisen rakkauden täytti Herramme ja Lunastajamme yhtä tarkoin.\nMutta missä sitä on? Kun katsoo maailman ihmisiä, niin näkee kaikkialla\nsydämissä sellaista vihaa, kuin ihmiset noudattaisivat perkeleen eikä\nJumalan käskyjä.\n\n— Vaikeata, — sanoi Zagloba, — on teidän saada meidät vakuutetuiksi\nsiitä, että meidän olisi rakastettava turkkilaista, tataarilaista tai\nmuita raakalaisia, joita Jumalankin on pakko vain halveksia.\n\n— Siksipä en koetakaan taivuttaa teitä siihen, vaan painostan\nvain sitä, että _ejusdem matris_ lasten pitää rakastaa toisiaan.\nMutta sensijaan ovat koko chmielnickiläisen sekasorron ajan eli\nkolmisenkymmentä vuotta kaikki nämä maat olleet märkinä verestä.\n\n— Mutta kenen syy se on?\n\n— Ken ensimmäisenä tunnustaa syyllisyytensä, sille Jumala ensimmäiseksi\nantaa sen anteeksi.\n\n— Teillä on nyt yllänne papin kauhtana, mutta nuoruudessanne kurititte\nkapinoitsijoita, kuten olemme kuulleet, ja kelpo tavalla...\n\n— Kuritin, koska se oli velvollisuuteni sotilaana, eikä se ole minun\nsyntini, vaan se, että samalla vihasin heitä kuin ruttoa. Minulla oli\nsiihen omat yksityiset syyni, joita en tahdo muistella, sillä tuosta\nkaikesta on jo paljon aikaa kulunut ja ne haavat ovat parantuneet.\nSitä kadun, että tein enemmän kuin velvollisuus vaati. Johdettavanani\noli sata Niewodowskin rykmentin miestä, ja usein olin näiden kanssa\nliikkeellä kuin vimmapäinen, poltin, hakkasin maahan, hirtin... Te\ntiedätte, millaisia aikoja ne olivat. Tataarilaiset, jotka Chmiel\noli kutsunut avukseen, polttivat ja hakkasivat, ja me poltimme ja\nhakkasimme samaten. Kasakat harjoittivat vielä suurempaa julmuutta\nkuin me ja tataarilaiset, niin että missä he liikkuivat, siellä jäi\njäljelle vain vettä ja maata. Ei ole mitään kauheampaa kuin sisäinen\nsota... Millaisia aikoja ne olivat, sitä ei kukaan kykene kertomaan;\nlyhyesti sanoen, me olimme ja he olivat enemmän hullujen koirien kuin\nihmisten kaltaisia... Kerran ilmoitettiin joukollemme, että roistot\novat piirittäneet herra Rusieckin linnan. Minut miehineni lähetettiin\npelastamaan häntä. Tulin liian myöhään. Linna oli jo hajoitettu maan\ntasalle. Hyökkäsin kuitenkin juopuneitten moukkien kimppuun ja hakkasin\nniitä maahan melkoisen määrän, vain osa piiloutui viljapeltoon; ne\nkäskin ottaa kiinni elävinä, jotta voisin hirttää heidät esimerkin\nvuoksi. Mutta mihin? Se oli helpommin sanottu kuin tehty: koko kylässä\nei ollut jäljellä yhtään ainoata puuta, yksinpä päärynäpuutkin oli\nhakattu pois. Minulla ei ollut aikaa pystyttää hirsipuuta eikä tuolla\naroseudulla ollut metsääkään läheisyydessä. Mitä tehdä? Otan vangit\nmukaani ja jatkan matkaa. Ehkäpä jostakin löytyy jokin tammipahanen.\nKuljen penikulman, kuljen toisen, — yhä vain jatkuu aroa, tasaista ja\nlakeaa. Löydämme vihdoin jonkin kylän jälkiä, ilta oli jo tulossa;\nkatselen ympärilleni, tarkastelen: siellä täällä on hiilikasa, muuten\nvain harmaata tuhkaa; taaskaan ei mitään! Pienellä kummulla huomasin\nristin; se oli iso, tamminen, ilmeisesti äskettäin tehty, koska puu ei\nvielä ollut mustunut, vaan loisti illan kajastuksessa kuin tulessa.\nSiihen oli tehty läkkipellistä Kristus ja maalattu niin hyvin, että\nolisi luullut todellisen ruumiin siinä riippuvan; vasta kun lähestyi\nsitä sivultapäin ja huomasi hienon läkkipellin, uskoi sen kuvaksi;\nsillä edestä katsoen kasvot näyttivät eläviltä, kärsimyksistä jonkin\nverran kalvenneilta, päässä oli orjantappuraseppele, ja taivaaseen\nluodut silmät ilmaisivat suurta murhetta ja surumielisyyttä. Kun\nnäin ristin, välähti päässäni ajatus: \"Siinä on puu, muita ei ole\",\n— mutta samassa hätkähdin. Isän ja Pojan nimessä! Ristiin en hirtä\nheitä! Mutta päättelin tekeväni Kristuksen mieliksi, jos annan Hänen\nsilmiensä edessä surmata ne, jotka olivat vuodattaneet niin paljon\nviatonta verta, ja lausuin: \"Rakas Herrani, tuntukoon Sinusta siltä,\nkuin nämä olisivat niitä juutalaisia, jotka ristiinnaulitsivat\nSinut, sillä nämä eivät ole sen parempia kuin nekään.\" Sitten käskin\ntuoda heidät yksitellen kummulle ristin juurelle ja surmata heidät.\nHeidän joukossaan oli vanhoja, harmaapäisiä talonpoikia ja kasvavia\npoikia. Ensimmäinen heistä, joka tuotiin paikalle, sanoi: \"Kristuksen\nkärsimysten tähden, tämän saman Kristuksen nimessä, armahda meitä,\nherra!\" Mutta minä tokaisin siihen: \"Niskaan tuota!\" Rakuuna iski\nhäntä, kunnes henki lähti... Tuotiin toinen; hän sanoi samalla tavalla:\n\"Armahda tämän laupiaan Kristuksen tähden!\" Mutta minä sanoin taaskin:\n\"Niskaan tuota!\" Niin kävi kolmannelle, neljännelle, viidennelle;\nheitä oli neljätoista, ja jokainen vetosi minuun Kristuksen nimessä...\nIllan rusko oli jo sammunut, kun lopetimme. Käskin asettamaan heidät\npiiriin ristin juurelle... Minua tyhmyriä! Luulin sen näyn ilahduttavan\nAinokaista Poikaa; heidän jalkansa tai kätensä nytkähtelivät jonkin\naikaa, joskus joku ponnahteli kuin vedestä otettu kala, mutta sitä ei\nkestänyt kauan; pian katosi elo heidän ruumiistaan ja he makasivat\nhiljaa seppeleenä ristin ympärillä...\n\nKoska jo oli tullut aivan pimeä, päätin yöpyä sinne, vaikka ei ollut\naineita nuotion laittamiseen. Jumala antoi lämpimän yön, mieheni\nkävivät pitkälleen levittäen alleen loimia, minä taas menin uudelleen\nristin luo rukoilemaan Kristuksen jalkain juuressa tavanmukaiset\nrukoukset ja antamaan itseni Hänen armolliseen huomaansa. Ajattelin,\nettä rukoukseni on sitäkin otollisempi, kun päiväni oli kulunut\nsemmoisissa puuhissa, joita pidin suurena ansiona itselleni.\n\nUsein tapahtuu väsyneelle sotilaalle, että hän aloitettuaan\niltarukouksensa nukahtaa. Niin kävi nyt minullekin. Rakuunat nähdessään\nminut polvistuneena pää ristiä vastaan nojaten ymmärsivät minun\nvaipuneen jumalisiin mietiskelyihin, eikä kukaan heistä tahtonut\nkeskeyttää niitä; mutta minun silmäni painuivat umpeen ja ihmeellinen\nuni valahti minuun tuosta rististä. En sano, että näin näyn, sillä\nsemmoiseen olin ja olen kelvoton, mutta sikeässä unessa näin aivan\nkuin olisin ollut valveilla Herramme koko kärsimyksen... Nähdessäni\nsilloin viattoman Karitsan ahdistuksen kouristi sydäntäni, kyynelet\nvuotivat silmistäni ja ääretön sääli valtasi mieleni. \"Herra\", sanoin,\n\"minulla on tässä kourallinen kelpo miehiä: jos tahdot nähdä, mihin\nme pystymme, niin nyökäytä vain päätäsi, ja silloin minä surmaan\nsapelillani nuo tuollaiset poikasi, Sinun pyövelisi\". Tuskin olin sen\nsanonut, kun kaikki katosi silmistäni, jäljelle jäi vain risti ja\nsiinä Kristus verikyyneleltä itkevänä... Syleilin pyhän puun tyveä ja\nnyyhkytin. En tiedä, miten kauan tätä kesti, mutta jonkin ajan kuluttua\nrauhoituttuani vähän sanoin uudestaan: \"Herra! Herra! Sinähän ilmoitit\npyhän oppisi paatuneille juutalaisille? Jos olisit tullut Palestiinasta\nmeidän valtakuntaamme, niin varmaa on, ettemme olisi Sinua\nristiinnaulinneet, vaan kiitollisina vastaan ottaneet, lahjoittaneet\nSinulle kaikkea hyvää ja antaneet Sinulle kansalaisoikeudet\nlisätäksemme sitenkin Sinun jumalallista kunniaasi. Miksi et tehnyt\nniin, Herra?\"\n\nTämän sanottuani kohotin katseeni ylös — (se oli yhä unta, muistakaa\nse, hyvät herrat) — ja mitä näen? Herramme katsoo minuun ankarasti,\nrypistää kulmiaan ja puhuu yht'äkkiä suurella äänellä näin: \"Halpaa on\nnyt teidän aateluutenne, sillä sodan aikoina on sen voinut ostaa kuka\nhyvänsä; mutta se on sittenkin pikku asia. Te pidätte vihaa toisillenne\nsamoin kuin roistoväkikin, ja kumpikin joukko olette pahempia kuin\njuutalaiset, sillä te ristiinnaulitsette minut joka päivä... Enkö minä\nosoittanut rakkautta vihamiehillenikin ja antanut syyllisille anteeksi,\nkun taas te raivoisien petojen tavoin raatelette toistenne sisälmyksiä!\nSitä nähdessäni kärsin sietämätöntä tuskaa. Sinä itsekin, joka tahdoit\npuoltaa minua ja pyysit minua valtakuntaanne, mitä teitkään? Tässä\nmakaa ristini ympärillä ruumiita, ja verta on pirskahdellut ristin\njuureen, mutta heidän joukossaanhan oli viattomia nuorukaisia ja\nsoaistuja miehiä, jotka, koska heillä ei ole arvostelukykyä, olivat\nseuranneet toisia tyhmien lammasten tavoin. Olitko heitä kohtaan\nlaupias, tuomitsitko heitä ennen heidän kuolemaansa? Et! Käskit vain\nsurmaamaan kaikki ja luulit vielä tekeväsi sillä Minulle otollisen\nteon. Totisesti on aivan toista nuhdella ja rangaista kuten isä\nrankaisee poikaansa tai kuten vanhempi veli nuhtelee nuorempaa,\ntoista taas kostaa tutkimuksetta ja tuomiotta ja sillä tavoin, ettei\nrankaisemisessa ja julmuudessa ole mitään määrää. Niin pitkälle on\njouduttu, että tämän maan päällä sudet ovat armahtavaisempia kuin\nihmiset, että täällä ruohosta kihoaa veripisaroita, tuuli ei henkäile,\nvaan voivottelee, joet ovat tulvillaan kyyneleitä ja ihmiset ojentavat\nkäsiään kuolemaa kohti sanoen: 'Turvapaikkamme!'\"\n\n\"Herra!\" huudahdin minä. \"Ovatko he parempia kuin me? Kuka on tehnyt\nsuurimmat julmuudet? Kuka johdatti tänne pakanat?...\"\n\n\"Rakastakaa heitä silloinkin kun rankaisette\", vastasi Herra, \"ja\nsilloin suomukset putoavat heidän silmistään, kovuus katoaa sydämestä\nja minun laupeuteni tulee osaksenne. Muussa tapauksessa tulevat\ntataarilaislaumat ja panevat ikeen sekä teidän että heidän niskaan\n— ja teidän täytyy palvella vihollista nääntyneinä, halveksittuina,\nkyynelöiden, hamaan siihen päivään asti, jolloin rupeatte rakastamaan\ntoisianne. Jos taas vihallanne ei ole määrää, niin ei ketään armahdeta\nja pakanat asettuvat tähän maahan ikuisiin aikoihin asti!\"\n\nKauhistuin kuullessani tämän enkä voinut pitkään aikaan lausua\nsanaakaan. Viimein lankesin kasvoilleni maahan ja kysyin:\n\n\"Herra, mitä minun on tehtävä sovittaakseni syntini?\"\n\nHerra sanoi:\n\n\"Mene, toista sanani, julista rakkautta!\"\n\nTämän vastauksen jälkeen uneni katosivat. Koska yö on kesällä lyhyt,\nheräsin aamun sarastukseen ja olin kasteen kostuttama. Katson: päät\novat seppeleen tavoin ristin ympärillä ja ovat jo tulleet sinisiksi.\nOmituista, eilen tämä näky minua ilahdutti, nyt minut valtasi suuri\nmurhe, varsinkin katsellessani erään noin seitsemäntoistavuotiaan\nnuorukaisen päätä, joka oli tavattoman kaunis. Käskin sotilaita\nhautaamaan säädyllisesti ruumiit tuon ristin juurelle ja sen jälkeen —\nolin muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi.\n\nAluksi ajattelin vain: ei unesta ole taikaa! Mutta se syöpyi mieleeni\nja ikäänkuin muuttui yhä enemmän omaksi olemuksekseni. En rohjennut\notaksua, että itse Herra oli puhunut kanssani, sillä kuten jo sanoin,\nen pitänyt itseäni kelvollisena, mutta saattoi olla niin, että\nomatunto, joka oli sodan aikana mennyt piiloon niinkuin tataarilainen\nruohistoon, nyt oli yht'äkkiä alkanut puhua ja oli ilmoittanut minulle\nJumalan tahdon. Menin ripittäytymään. Pappi vahvisti oikeaksi arveluni.\n\"Se on\", sanoi hän, \"selvästi Jumalan tahto ja varoitus, kuuntele sitä,\nmuuten sinun käy huonosti\".\n\nSiitä lähtien olen julistanut rakkautta. Mutta toverini ja kaikki\nupseerit nauroivat minulle vasten silmiä: \"Mitä\", sanoivat he, \"oletko\npappi, kun opetat meitä? Vähänkö nuo lurjukset ovat tuottaneet\nJumalalle mieliharmia, vähänkö polttaneet kirkkoja, vähänkö häpäisseet\nristiä? Senkö vuoksi meidän pitää heitä rakastaa?\" Kukaan ei kuunnellut\nsanojani.\n\nBeresteckin taistelun jälkeen rupesin papiksi voidakseni pontevammin\njulistaa Jumalan sanaa ja tahtoa.\n\nParinkymmenen vuoden ajan olen työskennellyt levähtämättä. Hiukseni\novat jo harmaantuneet... Laupias Jumala ei rankaise minua siitä, että\nääneni on tähän saakka ollut huutavan ääni korvessa.\n\nHyvät herrat, rakastakaa vihollisianne, rangaiskaa heitä niinkuin\nisä rankaisee, niinkuin rankaisee vanhempi veli, muuten heidän käy\nhuonosti, mutta myös teidän käy huonosti, koko valtakuntamme on tuhon\noma.\n\nKatsokaa, mikä on ollut seurauksena tuosta sodasta ja veljesvihasta!\nMaa on muuttunut erämaaksi; minulla on Uszycyssa hautoja\nseurakuntalaisten asemesta; raunioina ovat kirkot, kaupungit, kylät,\nmutta pakanain voima lisääntyy ja kasvaa ylitsemme ja on kuin meri,\njoka on valmis nielemään sinutkin, kivisen kallion...\n\nHerra Nienaszyniec oli hyvin liikutettuna kuunnellut pappi Kamińskin\npuhetta; hiki kihosi hänen otsalleen. Sitten hän katkaisi yleisen\näänettömyyden sanoen:\n\n— Että kasakkainkin joukossa on kunnon ritareita, siitä on esimerkkinä\ntäällä läsnä oleva herra Motowidlo, jota me kaikki rakastamme ja\nkunnioitamme. Mutta yleiseen rakkauteen nähden, josta pastori Kamiński\npuhui niin kaunopuheisesti, tunnustan eläneeni tähän asti raskaan\nsynnin orjana, sillä sitä rakkautta ei minussa ole ollut enkä ole\nkoettanut sitä saada. Nyt on herra pastori jossakin määrin avannut\nsilmiäni. Ilman erikoista Jumalan armoa minä en saa sydämeeni tuota\nrakkautta, sillä sydämessäni kannan julman vääryyden muistoa, jonka\nvääryyden kohta tässä kerron.\n\n— Juokaamme jotakin lämmintä, — keskeytti Zagloba.\n\n— Sytyttäkää takkavalkea! — sanoi Basia palvelijoille.\n\nPian oli huone taas valoisana loimuavasta tulesta, ja jokaisen ritarin\neteen asetti palvelija tuopin lämmitettyä olutta. Kaikki kastoivat heti\nilomielin kaulaansa, ja kun he olivat juoneet muutaman siemauksen,\nkoroitti Nienaszyniec taas äänensä ja puhui niinkuin rattaat olisivat\nratisseet:\n\n— Äitini jätti kuollessaan minun holhottavakseni sisareni. Halszka oli\ntytön nimi. Minulla ei ollut vaimoa eikä lapsia, ja sentähden vaalin\ntuota tyttöä kuin silmäterää. Hän oli kaksikymmentä vuotta nuorempi\nkuin minä, ja kannoin häntä käsilläni. Lyhyesti: pidin häntä omana\nlapsenani. Sitten läksin sotaretkelle, mutta hänet ryöstivät ja veivät\nmukanaan tataarilaiset. Kun palasin, löin epätoivoissani otsaani\nseinään. Hyökkäyksen aikana olin menettänyt omaisuuteni, mutta minä\nmyin mitä minulla vielä oli, ja lähdin Ormianysta matkaan lunastamaan\nhäntä. Löysin hänet Bahtšisaraista. Hän oli haaremirakennuksessa,\nmutta ei haaremissa, sillä hän oli vasta kahdentoista vuoden ikäinen.\nEn unohda koskaan, Halszka, sitä hetkeä, jolloin löysin sinut,\nen unohda, miten otit minua kaulasta ja miten suutelit silmiäni!\nMutta kuinka kävi! Tuomani lunnaat osoittautuivat riittämättömiksi.\nTyttö oli kaunis. Jehu-aga, joka oli hänet ryöstänyt, vaati kolme\nkertaa niin paljon. Tahdoin antaa itseni lisämaksuksi. Mutta ei\nsekään auttanut. Minun nähteni osti tytön torilla Tuhay-bey, tuo\nmainehikas vihollisemme, pitääkseen häntä kolme vuotta haaremissaan ja\nottaakseen hänet myöhemmin puolisokseen. Palasin kotimaahan tukkaani\nrepien. Matkalla sain tietää, että eräässä paimentolaiskylässä meren\nrannalla asui eräs Tuhay-beyn vaimoista hänen pikku lempipoikansa\nAzyan kanssa... Tuhay-beyllä oli kaikissa kaupungeissa ja useissa\nkylissä vaimo, jotta voisi kaikkialla viettää vapaat hetkensä omassa\nkodissaan. Saatuani kuulla tuosta pojasta ajattelin, että Jumala oli\nnyt osoittanut minulle viimeisen keinon Halszkan pelastamiseksi,\nja päätin heti ryöstää haltuuni tuon Azyan ja vaihtaa hänet sitten\ntyttööni. Mutta yksin en voinut tehdä sitä. Täytyi koota Ukrainassa\ntai Villeillä Aroilla joukko, mikä ei ollut helppoa, ensiksikin koska\nTuhay-beyn nimeä pelättiin koko Ukrainassa, ja toiseksi koska juuri hän\nauttoi kasakoita taistelussa meitä vastaan. Aroilla kuljeksii kuitenkin\npaljon nuoria miehiä, jotka pitävät silmällä vain omaa etuaan ja ovat\nsaaliin vuoksi valmiit lähtemään mihin tahansa. Näitä kokosin melkoisen\njoukon. Mitä jouduimme kokemaan, ennenkuin joukot olivat päässeet\nlähtemään merelle, sitä ei voi kielin kertoa, sillä meidän piti\npysytellä piilossa kasakkapäällystöltäkin. Mutta Jumala antoi puuhamme\nmenestyä. Ryöstin Azyan ja hänen mukanaan paljon saalista. Takaa-ajajat\neivät saavuttaneet meitä, ja pääsimme onnellisesti Villeille Aroille,\njosta oli aikomukseni mennä Kamienieciin aloittaakseni heti neuvottelut\nsikäläisten kauppiaitten välityksellä.\n\nJaoin kaiken saaliin miehilleni jättäen itselleni vain Tuhayn pojan.\nOlin näin avokätinen ja antelias noita miehiä kohtaan, koska olin\nyhdessä heidän kanssaan ollut niin monissa seikkailuissa, nähnyt nälkää\nheidän kanssaan ja pannut henkeni alttiiksi heidän tähtensä; ajattelin,\nettä jokainen heistä olisi valmis syöksymään tuleen minun tähteni ja\nettä olin saanut heidän sydämensä ainaiseksi kiintymään itseeni.\n\nPian sain katkerasti katua sitä!\n\nEi tullut mieleenikään, että he voivat repiä palasiksi oman\natamaaninsakin saadakseen jakaa keskenään tämän saaliin; unohdin,\nettei näissä ihmisissä ollut uskoa, hyveitä, kiitollisuutta eikä\nomaatuntoa... Olimme jo lähellä Kamieniecia, kun he alkoivat himoita\nAzyasta saatavia rikkaita lunnaita. He hyökkäsivät yöllä kimppuuni kuin\nsudet, kuristivat nuoralla kaulaani, voitelivat veitsillä ruumistani\nja viimein, luullen minun jo kuolleen, heittivät minut erämaahan ja\nmenivät tiehensä lapsi mukanaan.\n\nJumala lähetti minulle pelastuksen ja antoi minun tervehtyä; mutta\nHalszka hävisi ainaiseksi tietymättömiin. Kenties hän on vielä elossa\nsiellä jossakin, kenties Tuhayn kuoltua joku muu pakana on ottanut\nhänet vaimokseen, kenties hänestä on tullut muhamettilainen, kenties\nhän on kokonaan unohtanut veljensä, kenties hänen poikansa joskus\nvuodattaa vertani... Sellainen on minun tarinani!\n\nNienaszyniec vaikeni ja alkoi tuijottaa synkkänä maahan.\n\n— Miten paljon meidän vertamme onkaan vuotanut näitten seutujen takia!\n— lausui Muszalski.\n\n— Rakasta vihollistasi! — sanoi uudestaan pappi Kamiński.\n\n— Ettekö terveeksi tultuanne etsinyt tuota tataarilaispentua? — kysyi\nZagloba.\n\n— Sain myöhemmin tietää, — vastasi Nienaszyniec, — että murhaajieni\nkimppuun hyökkäsi eräs toinen joukko ja surmasi heidät kaikki. Nämä\ntoiset veivät muun saaliin mukana arvatenkin myös lapsen. Olen etsinyt\nkaikkialta, mutta hän on hävinnyt kuin kivi veteen.\n\n— Kenties olette kohdannut hänet myöhemmin jossakin, mutta ette ole\nvoinut tuntea häntä? — sanoi Basia-rouva.\n\n— Lapsi ei liene ollut kolmenkaan vuoden ikäinen. Tuskin tiesi, että\nhänen nimensä oli Azya. Mutta minä olisin tuntenut hänet, sillä hänellä\noli kummankin rinnan kohdalla kalan kuva kirjailtuna voimakkaalla\nsinivärillä.\n\nYht'äkkiä Mellechowicz, joka siihen asti oli istunut hiljaa, lausui\nomituisella äänellä huoneen nurkasta:\n\n— Kalasta te ette olisi häntä tuntenut, sillä monella tataarilaisella\nsaattaa olla tämä merkki, varsinkin niillä, jotka asuvat meren rannalla.\n\n— Se ei ole totta, — vastasi iäkäs Hromyka, — Beresteckin\ntaistelun jälkeen tarkastimme Tuhay-beyn raadon, joka oli jäänyt\ntaistelukentälle, ja minä tiedän, että hänen rinnoissaan oli kala,\nmutta kaikilla muilla kaatuneilla oli toisenlaiset merkit.\n\n— Mutta minä sanon teille, että monella on kala.\n\n— Kyllä, mutta ne ovat Tuhayn sukua. Keskustelu katkesi tähän, koska\nsisään astui herra Lelczyc, joka oli aamulla varhain Wolodyjowskin\nkäskystä lähtenyt tiedusteluretkelle ja nyt juuri palannut.\n\n— Herra komendantti, — sanoi hän jo ovella, — Sierocyn kahluupaikan\nluona Moldaun puolella oleksii jokin joukkue ja aikoo tulla meidän\npuolellemme.\n\n— Mitä väkeä? — kysyi herra Michal.\n\n— Rosvoja. On jokin määrä valakialaisia, hiukan unkarilaisia, mutta\npääasiallisesti irtolaisina kulkevia tataarilaisia, yhteensä parisataa\nmiestä.\n\n— Ne ovat samoja, joiden on ilmoitettu ryöstelleen Valakian puolella,\n— sanoi Wolodyjowski. — Perkulab on ilmeisesti saattanut ne siellä\nkovaan puristukseen, ja senvuoksi ne pakenevat meille päin; mutta\nsiellä on yksistään tataarilaisiakin parisataa. Yöllä ne tulevat yli\nja aamun sarastaessa estämme heidän etenemisensä. Herrat Motowidlo ja\nMellechowicz olkoot puoliyön aikaan valmiina. Pitää ajaa härkälauma\nheille houkutukseksi, mutta nyt on jokaisen mentävä asuntoonsa.\n\nSotilaat alkoivat lähteä kukin taholleen. Kaikki eivät vielä olleet\npoistuneet huoneesta, kun Basia juoksi miehensä luo, kietoi kätensä\nhänen kaulaansa ja alkoi kuiskutella jotakin hänen korvaansa.\nWolodyjowski naurahti ja pudisti kieltävästi päätään, mutta Basia\nnähtävästi jatkoi yhä pyytelemistään ja kiersi kätensä entistä\nvoimakkaammin hänen kaulansa ympärille.\n\nNähdessään sen lausui Zagloba:\n\n— Teepäs kerran hänelle se ilo, niin minäkin vanha laahustan mukaanne.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIrtolaisjoukot, jotka harjoittivat rosvousta Dniestrin molemmin puolin,\nolivat muodostuneet kaikkien rajaseuduilla asuvien kansojen jäsenistä.\nPääosana niissä olivat aina Dobruckissa ja Bialogrodissa saakka\nolevista joukoista paenneet tataarilaiset, jotka olivat vielä hurjempia\nja urhoollisempia kuin heidän krimiläiset veljensä, mutta joukossa oli\nmyös valakialaisia ja kasakoita ja unkarilaisia sekä Dniestrin rannalla\nolevista leireistä paennutta puolalaista palvelusväkeä. Ne kuljeksivat\nmilloin Puolan, milloin Valakian puolella ja menivät tavan takaa\nrajajoen yli, sikäli kuin heitä ahdistelivat Perkulabin joukot tai\npuolalaiset päälliköt. Rotkoissa ja metsissä ja onkaloissa oli heillä\nluoksepääsemättömät piilopaikkansa.\n\nHeidän hyökkäyksensä kohdistuivat erikoisesti leirien härkä- ja\nhevoslaumoihin, jotka olivat talvisinkin aroilla etsien itselleen\nravintoa lumen alta. Mutta sen lisäksi he hyökkäilivät kylien,\nkauppaloitten ja siirtokuntien kimppuun, ahdistelivat pienehköjä\nsotilasjoukkoja, puolalaisia ja myös turkkilaisiakin kauppiaita sekä\nniinikään välittäjiä, jotka olivat menossa Krimiin lunnaita viemään.\nNäillä joukoilla oli omat järjestyssääntönsä ja johtajansa, mutta\nne yhtyivät harvoin. Tapahtuipa usein niinkin, että suurilukuisempi\njoukko tuhosi pienemmän. Tämmöisten joukkojen lukumäärä lisääntyi\nsuuresti Ukrainassa varsinkin kasakkain ja puolalaisten välisen\nsodan aikana, jolloin olo noilla seuduin kävi aivan turvattomaksi.\nErittäin peloittavia olivat Dniestrin takaiset joukot, jotka saivat\nlisävoimia tataarilaispakolaisista. Nähtiinpä jopa viidensadan miehen\nvahvuisia joukkoja. Heidän johtajansa käyttivät beyn arvonimeä. He\nautioittivat maan aivan tataarilaiseen tapaan, ja usein olivat itse\nkomendantitkin epätietoisia, olivatko tekemisissä rosvojoukkojen vaiko\nkoko tataarilaisarmeijan etujoukkojen kanssa. Säännöllisen sotajoukon,\nvarsinkin puolalaisen ratsuväen, oli varsin vaikeata saada kiinni noita\njoukkoja kentällä, ja kun ne saatiin houkutelluksi ansaan, niin ne\ntaistelivat epätoivoisesti, koska hyvin tiesivät, että niitä vangiksi\notettuna odotti hirttonuora. Heillä oli erilaisia aseita. Jousia ja\npyssyjä ei ollut, eikäpä niistä olisi heille ollut hyötyäkään, koska he\ntekivät hyökkäyksensä öisin. Suurimmalla osalla oli aseina turkkilaisia\ntikareja ja miekkoja, nuijia, tataarilaisia sapeleita ja hevosten\nleukaluita, jotka oli pistetty nuoresta tammesta tehtyyn varteen ja\nsidottu nuoralla. Tämä viimeksimainittu ase teki voimakkaassa kädessä\npeloittavaa jälkeä, sillä se murskasi jokaisen sapelin. Joillakuilla\noli hyvin pitkiä, teräväkärkisiä hankoja, joillakuilla heittokeihäitä.\nNäillä he vaaran äkkiä yllättäessä torjuivat ratsumiehiä.\n\nJoukon, joka oleili Sierocyn kahlaamon tienoilla, täytyi olla varsin\nsuurilukuinen tai olla pakottavista syistä Moldaun puolella, koska se\nrohkeni lähestyä chreptiowilaista sotaväen osastoa huolimatta siitä\npeloittavasta vaikutuksesta, minkä yksistään herra Wolodyjowskin nimi\nteki kaikkiin joen kummallakin puolella oleviin rosvoihin.\n\nMuuan toinen retkeilevä joukko toi tiedon, että noita rosvoja oli\nneljäsataa ja heidän johtajanaan Azba-bey, kuuluisa rosvo, joka\njo muutaman vuoden oli pitänyt kauhun vallassa sekä Puolan- että\nMoldaun-puolisia seutuja.\n\nWolodyjowski iloitsi, kun sai tietää, kenen kanssa oli tekemisissä,\nja antoi heti asianmukaiset määräykset. Paitsi Mellechowiczia\nja Motowidloa lähti liikkeelle Podolian kenraalin ja Przemyslin\npodstolin lippukunta. Ne lähtivät jo yöllä, ja niiden ilmoitettiin\nmenneen eri suuntiin, mutta samoin kuin kalastajat heittävät laajalle\nalalle verkkonsa, niin näiden joukkojenkin oli määrä kulkea laajalle\nulottuvana kaarena ja yhtyä aamun sarastaessa Sierotyn kahluupaikan\nluona.\n\nBasia katseli sykkivin sydämin sotajoukkojen lähtöä, sillä ensimmäisen\nkerran hän nyt näki todellisen sotaretkelle lähdön, ja hänen rintansa\npaisui, kun hän näki noitten vanhojen arosusien tottuneisuuden.\nHe lähtivät liikkeelle niin hiljaa, ettei sitä olisi voitu kuulla\nitse linnoituksessakaan. Suitset eivät kalahdelleet, kannus ei\nkilahtanut toista vastaan eikä sapeli sattunut sapeliin, hevoset\neivät hirnahtaneet. Yö oli kaunis ja tavattoman valoisa, sillä oli\ntäysikuun aika. Kuu valaisi hyvin linnoituksen kummun ja aron, joka\naleni loivasti joka puolelle; mutta tuskin oli jokin lippukunta\nmennyt paaluaidan ulkopuolelle, tuskin olivat sapelit välkähtäneet\nkuun hopeahohteessa, kun jo koko joukko katosi näkyvistä sukeltaen\nruohikkoon kuin peltopyyparvi. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäistä.\n\nBasiasta tuntui siltä, kuin metsästäjät olisivat olleet lähdössä\npyyntiretkelle, jonka oli määrä alkaa päivän koitteessa, ja kaikki\nkulkivat noin hiljaa ja varovasti sen tähden, etteivät pelästyttäisi\notusta ennen aikojaan. Hänen mielensä alkoi kovasti tehdä päästä mukaan\ntuolle pyyntiretkelle.\n\nWolodyjowski ei ollut sitä vastaan, sillä Zagloba oli saanut hänet\nsuostumaan. Hän tiesi, että joka tapauksessa täytyi joskus täyttää\nBasian toivomus, ja tahtoi tehdä sen nyt heti, varsinkin kun näillä\nrosvoilla ei ollut tapana käyttää jousia eikä tuliluikkuja.\n\nHe lähtivät kuitenkin liikkeelle vasta kolme tuntia myöhemmin kuin\nensimmäiseksi lähteneet lippukunnat, sillä niin oli herra Michal asian\njärjestänyt. Hänen mukanaan lähti Muszalski ja kaksisataa rakuunaa\naliupseereineen, masovialaisia ja aivan erinomaista väkeä, joiden\nsapelien turvissa suloinen päällikön rouva oli yhtä varmassa tallessa\nkuin omassa huoneessaan.\n\nBasialla oli ratsastaessaan nyt miehen satula ja sen mukaisesti hän oli\npuettukin: hänellä oli jalassaan samettiset helmiväriset roimahousut,\njotka olivat sangen leveät ja muistuttivat hametta sekä olivat pistetyt\nkeltaisiin sahviaanisaappaisiin; hänellä oli harmaa takki, joka oli\nsisustettu valkealla kriminlampaan nahalla ja ommelten kohdalta\nkauniisti kirjailtu; hänen hopeainen patruunavyönsä oli harvinaisen\ntaiteellista työtä; aseena hänellä oli kevyt turkkilainen sapeli\nsilkkikantimissa ja pistolit kotelossa. Hänen päässään oli lakki, jonka\nyläosa oli venetsialaista samettia ja jota koristi haikaran sulka;\nsitä reunustivat kalliit turkikset. Takin alta näkyivät kirkkaat,\nruusunpunaiset, suorastaan lapselliset kasvot ja kaksi uteliasta\nsilmää, jotka hehkuivat kuin hiilet.\n\nRatsastaessaan näin puettuna ruskealla hevosella, joka oli vikkelä ja\nlauhkea kuin vuorivuohi, hän näytti hetmanin pojalta, joka on vanhojen\nsoturien opastamana menossa ensimmäistä kertaa sotaretkelle.\n\nSoturit ihmettelivät katsellessaan häntä. Zagloba ja Muszalski\ntöykkivät toisiaan kyynärpäillään ja suutelivat tavan takaa nyrkkiään\nilmaisten siten suurta ihastustaan Basiaan. He molemmat yhdessä\nWolodyjowskin kanssa tyynnyttelivät häntä, koska hän oli levoton sen\njohdosta, että oli lähdetty matkaan niin myöhään.. — Sinä et ymmärrä\nsota-asioita, — puhui pieni ritari — ja siksi epäilet, että me tahdomme\ntuoda sinut paikalle vasta sitten, kun kaikki on lopussa. Toiset\njoukot kulkevat suoraan päin vihollista toisten taas on kierrettävä ja\nkatkaistava viholliselta tie sekä lähestymällä hiljaa vihollisjoukkoja\nsaatettava ne ansaan. Me taas tulemme oikeaan aikaan, eikä ennen meidän\ntuloamme ryhdytä taisteluun, sillä joka hetkellä on tarkoin määrätyt\ntehtävät.\n\n— Entäpä jos vihollinen on varuillaan ja tunkeutuu joukkojemme lävitse?\n\n— Se on viekas ja tarkkavainuinen, mutta eipä meillekään tämmöinen sota\nole uutta.\n\n— Usko sinä Michalia, — huudahti Zagloba, — sillä ei ole taitavampaa\nsotijaa kuin hän. Paha onni lennätti tänne nuo kulkurit — Lubnyssä olin\nnuorukainen, — sanoi herra Michal — ja jo silloin minulle uskottiin\ntämmöisiä tehtäviä Nyt taas, kun tahdoin valmistaa sinulle tuon näyn,\nolen erikoisen huolellisesti järjestänyt kaikki Joukkomme tulevat\nyht'aikaa vihollisen näkyviin, yht'aikaa päästävät huudon ja lähtevät\nyht'aikaa hyökkäämään aivan kuin piiskanläimäyksestä.\n\n— Ii! Ii! — vikisi Basia ilosta, nousi seisomaan jalustimiin ja otti\npientä ritaria kaulasta. — Entä saanko minäkin rynnätä, mitä? Michalku,\nsaanko? — kysyi hän silmät säkenöiden.\n\n— Joukon mukana en salli sinun mennä, sillä suuressa joukossa voi\nhelposti sattua tapaturma, puhumattakaan siitä, että hevonen saattaa\nkompastua, mutta olen antanut määräyksen, että kun vihollisjoukko on\nlyöty hajalle, jokin ryhmä siitä on ajettava meitä kohti; silloin\npäästämme hevosemme valloilleen ja sinä voit nujertaa kaksi tai\nkolme, mutta ratsasta luo aina vasemmalta puolelta, sillä silloin on\nahdistetun vaikeata päästä sinuun käsiksi hevosen takia ja sinä voit\niskeä häntä takaapäin.\n\nBasia sanoi siihen:\n\n— Hohoo! En minä pelkää! Itse sanoit minun käyttävän sapelia jo paljon\nparemmin kuin setä Makowiecki. Älä anna minulle neuvoja!\n\n— Katso vain, että pidät suitset tiukalla, — pisti väliin Zagloba. —\nHeillä on omat metkunsa, ja saattaa käydä näinkin: sinä ajat häntä\ntakaa, mutta hän kääntää äkkiä hevosensa ja pysähtyy, ja ennenkuin olet\nhänet sivuuttanut, hän jo iskee sinua. Vanha tekijä ei koskaan päästä\nhevosta liiaksi valloilleen, vaan ohjaa sitä tarpeen mukaan.\n\n— Eikä sapelia pidä koskaan nostaa liian ylös, sillä pitää helposti\npäästä pistämään, — sanoi Muszalski.\n\n— Minä olen kaiken varalta hänen läheisyydessään, — sanoi pieni ritari.\n— Katsos, taistelussa on koko vaikeus siinä, että täytyy muistaa\nkaikki: hevosensa ja vihollinen, suitset, sapeli, lyönti ja pisto,\n— kaikki samalla kertaa! Tottuneelta se käy itsestään, mutta alussa\novat kuuluisatkin miekkamiehet usein taitamattomia, ja vähäväkinen\nmies, jolla on tottumusta, suistaa hevosen selästä paljon etevämmän\naloittelijan... Senpätähden olenkin vierelläsi.\n\n— Mutta älä auta minua ja anna käsky miehillekin, ettei kukaan saa\ntulla avukseni, jollei se ole välttämätöntä.\n\n— No, no, saammehan vielä nähdä, riittääkö sinulla rohkeutta, kun\nasiaksi tulee! — vastasi pieni ritari nauraen.\n\n— Vai otatko jotakuta meistä hädissäsi nutun liepeestä! — lisäsi\nZagloba.\n\n— Saammehan nähdä! — sanoi Basia närkästyneenä.\n\nNäin puhellen he saapuivat paikalle, jossa oli siellä täällä\nnuotioitten jäännöksiä.\n\nEi ollut enää pitkä aika päivän sarastukseen, mutta oli tullut\npimeämpi, sillä kuu oli laskenut. Maasta alkoi kohota kevyttä huurua,\njoka esti kauempana olevat esineet näkymästä. Tuossa pimeydessä ja\nhämäryydessä näyttivät kaukana häämöttävät esineet Basiasta hänen\nkiihtyneen mielikuvituksensa vaikutuksesta eläviltä olennoilta. Useita\nkertoja hän oli näkevinään selvästi miehiä ja hevosia.\n\n— Michal, mikä tuo on? — kysyi hän kuiskaten ja osoittaen sormellaan\ntien käänteeseen.\n\n— Ei mitään, sumua vain.\n\n— Minä luulin ratsumiehiksi. Tulemmeko pian perille?\n\nNoin puolentoista tunnin kuluttua alkaa homma.\n\n— Haa!\n\n— Pelkäätkö?\n\n— En, vaan sydämeni lyö suuresta kärsimättömyydestä! Mitä minä\npelkäisin! En kerrassaan mitään! Katso, miten paljon täällä on\nhärmää... Sen näkee, vaikka on pimeä.\n\nTodellakin oli tultu sellaiselle kohdalle aroa, missä oli härmän\npeittämiä pitkiä ruohonkorsia. Wolodyjowski katseli niitä ja sanoi:\n\n— Tänne on tullut Motowidlo. Korkeintaan puolen penikulman päässä hänen\ntäytyy olla väijyksissä. Jo sarastaa!\n\nPäivä alkoikin juuri sarastaa. Pimeys rupesi hälvenemään. Taivas ja maa\ntulivat harmaiksi, ilma vaaleni, puitten ja ruohojen latvat hohtivat\nkuin hopea. Kauempana olevat pensaikot tulivat näkyviin, aivan kuin\njoku olisi kohta kohdalta nostanut verhon.\n\nYht'äkkiä ilmestyi lähimmästä pensaikosta näkyviin ratsumies.\n\n— Herra Motowidlon väkeä? — kysyi Wolodyjowski, kun tulija pysähdytti\nratsunsa hänen kohdalleen.\n\n— Aivan niin, teidän armonne!\n\n— Mitä kuuluu?\n\n— Ovat menneet yli Sierocyn kahlaamon; senjälkeen seuraten härkien\nmylvinää lähtivät Kalusikia kohti. Ottivat härät ja ovat nyt Jurgowin\nkentällä.\n\n— Entä missä on herra Motowidlo?\n\n— On asettunut kummun juurelle ja herra Mellechowicz Kalusikin luo.\nMuista joukoista en tiedä.\n\n— Hyvä on, — sanoi Wolodyjowski, — minä tiedän; riennä herra Motowidlon\nluo ja käske lähtemään liikkeelle. Yksityisiä miehiä asetelkoon sinne\ntänne puolimatkaan herra Mellechowiczista. Mene!\n\nRatsumies kumartui satulassaan ja lähti kiitämään kadoten pian\nnäkyvistä. Lähdettiin jatkamaan matkaa entistä hiljempaa, entistä\nvarovaisemmin... Päivä oli valjennut kokonaan. Pimeys, joka aamun\nsarastaessa oli ollut maan päällä, painui kokonaan alas, ja itäiselle\ntaivaalle ilmestyi pitkä punertava valojuova, jonka valo ja punerrus\nalkoi antaa väriä ilmalle, kummuille, kaukaa näkyville metsäaukeamille\nja vuorten huipuille.\n\nSilloin kuului matkaa jäin korviin Dniestrin puolelta sekavaa\nraakkumista, ja korkealla heidän päittensä yläpuolella näkyi ruskoa\nkohti lentävä iso korppiparvi. Yksityisiä lintuja erosi tavan takaa\nparvesta, eivätkä ne lentäneet suoraan eteenpäin, vaan alkoivat\nkierrellä piirissä aron yllä aivan niinkuin tekevät haukat huomattuaan\nsaaliin.\n\nZagloba osoitti sapelinsa kärjellä ylhäällä liiteleviä korppeja ja\nsanoi Basialle:\n\n— Ihmettele noiden lintujen älyä! Kun vain jossakin on tulossa\ntaistelu, niin ne lentävät heti paikalle kaikilta suunnilta, aivan\nkuin joku olisi pudistanut ne pussista. Missä sotajoukko kulkee omia\naikojaan tai on kysymyksessä ystävällinen kohtaaminen, siellä ei niitä\nole, — niin osaavat eläimet arvata ihmisten aikeet, vaikka ei kukaan\nanna niille tietoa semmoisista. Yksistään _sagacitas narium_ ei sitä\nselitä, ja siksipä on täysi syy ihmetellä.\n\nLinnut lähestyivät kovaa ääntä pitäen varsin lähelle. Muszalski kääntyi\npienen ritarin puoleen ja sanoi käsi jousella:\n\n— Herra komendantti, saanko pudottaa noista yhden huvittaakseni rouvaa?\nEi siitä suurta ääntä synny.\n\n— Pudottakaa vaikka kaksi, — sanoi Wolodyjowski tietäen, että vanhan\nsoturin heikkoutena on näyttää, miten tarkkakätinen hän on.\n\nSilloin verraton jousimies kurotti kätensä olkansa yli ja otti\nsulitetun nuolen, asetti sen sitten jänteelle, kohotti jousen ylös ja\nodotti.\n\nLintuparvi läheni. Kaikki pidättivät hevostaan ja katselivat uteliaina\ntaivaalle. Yht'äkkiä kuului jousesta surullinen äännähdys, joka\nmuistutti pääskysen viserrystä, ja nuoli lennähti parveen.\n\nHetken ajan näytti siltä, kuin Muszalski olisi ampunut ohi, mutta\nsitten yhden linnun siivet hervahtivat ja se alkoi ilmassa kaiken aikaa\npyörähdellen painua yhä alemmaksi ja viimein pudota siivet levällään,\nliidellen kuin lehti ilmassa.\n\nHetken kuluttua se putosi muutaman askelen päähän Basian hevosen eteen.\nNuoli oli puhkaissut sen niin, että nuolen kärki törrötti sen selästä\nulos.\n\n— Onnellinen enne! — sanoi Muszalski kumartaen Basialle. — Minä tulen\nkauempaa pitämään silmällä päällikköni rouvaa ja tarpeen tullen\nlennätän taaskin nuolen, suokoon Jumala vain sen hyvin onnistuvan. Jos\nsuhahtaakin läheltä, niin ei se haavoita, sen vakuutan.\n\n— Enpä tahtoisi olla se tataarilainen, jonka te otatte maaliksenne! —\nvastasi Basia.\n\nKeskustelun katkaisi Wolodyjowski, joka osoitti verraten korkeata\nkunnasta, joka oli muutaman sadan askelen päässä, ja sanoi:\n\n— Me asetumme tuonne...\n\nHänen sanottuaan tämän lähdettiin liikkeelle ajaen ravia. Kunnaan\npuolivälissä pieni ritari käski hidastuttamaan kulkua ja lähellä kummun\nlakea hän pysähdytti ratsunsa.\n\n— Emme ratsasta aivan ylös asti, — sanoi hän, — sillä näin kirkkaana\naamuna voisi jo kaukaa erottaa meidät paljain silmin, vaan laskeudumme\nhevosen selästä ja lähestymme sillä tavoin aukeata kohtaa, etteivät\npäämme ole paljon näkyvissä.\n\nSen sanottuaan hän hyppäsi pois hevosen selästä ja samoin tekivät\nBasia, Muszalski ja muutamat muut. Rakuunat jäivät alemmaksi pitelemään\nhevosia, mutta he menivät sille paikalle asti, missä kunnaan reuna\nlaskeutui alas äkkijyrkkänä seinänä.\n\nTämän muutaman kymmenen kyynärän korkuisen seinän juurella kasvoi\nkapea vyöhyke tiheätä viidakkoa, mutta siitä eteenpäin levisi matala,\ntasainen aro, jota täältä korkeudesta saattoi silmin erottaa laajan\nalan.\n\nTuo tasanko, jonka läpi virtasi Kalusikia kohti pieni joki, oli kuten\nkallion juurikin paikoitellen viidakon peittämää.\n\nSuurimmasta pensaikkoryhmästä kohosi kapeita savukiemuroita taivasta\nkohti.\n\n— Näetkö, — sanoi Wolodyjowski Basialle, — tuonne on vihollinen\npiiloutunut.\n\n— Näen savun, mutta en näe ihmisiä enkä hevosia, — vastasi Basia\nsykkivin sydämin.\n\n— Heidät kätkee viidakko, vaikka tottunut silmä kyllä näkee ne.\nKatsohan, tuolla näkyy kaksi, kolme, neljä hevosta, kokonainen\nhevosryhmä; yksi on kailava, yksin aivan valkoinen, mutta näyttää\ntäältä katsoen siniseltä.\n\n— Saavummeko pian heidän luokseen?\n\n— Heidät ajetaan tänne luoksemme, mutta meillä on aikaa, sillä tuohon\nviidakkoon on neljännes penikulmaa.\n\n— Missä meikäläiset ovat?\n\n— Näetkö tuolla tuon metsikön? Herra aatelismarsalkan joukon pitää\nnyt jo olla lähellä sen reunaa. Mellechowicz ilmestyy näkyviin tuolta\nsuunnalta hetken kuluttua. Toinen miestemme lippukunta käy vihollisten\nkimppuun tuon kiven kohdalla. Nähtyään miehemme viholliset rientävät\nitse meidän luoksemme, sillä täältä pääsee hyvin joelle ruohikkoa\npitkin, mutta tuolla puolella on sangen syvä rotko, jonka yli ei kukaan\npääse.\n\n— He ovat siis joutuneet ansaan?\n\n— Kuten näet.\n\n— Herra Jumala! Tuskin pysyn jaloillani! — huudahti Basia.\n\nMutta hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n— Michalku, mitä ne tekisivät, jos olisivat viisaita?\n\n— Menisivät umpimähkään aatelismarsalkan joukkoa kohti ja\ntunkeutuisivat sen läpi. Silloin pelastaisivat nahkansa, mutta sitä\nne eivät tee, sillä ensiksikään ne eivät syöksy mielellään suoraan\npäin säännöllistä sotaväkeä, toiseksi ne pelkäävät, että metsässä\non väijymässä vielä suurempi sotajoukko, ja siksi ne tulevat meidän\nluoksemme.\n\n— Haa! Mutta me emme kykene pidättämään heitä: meillä on vain\nkaksikymmentä miestä.\n\n— Entä Motowidlo?\n\n— Se on totta! Mutta missä hän on?\n\nVastauksen asemesta Wolodyjowski alkoi yht'äkkiä vikistä niinkuin\nvikisee haukka.\n\nMonet samanlaiset äänet vastasivat hänelle kunnaan juurelta. Ne olivat\nMotowidlon miehiä, jotka olivat niin hyvin piiloutuneet viidakkoon,\nettei Basia nähnyt heitä, vaikka seisoi aivan heidän läheisyydessään.\n\nVähän aikaa hän katseli hämmästyneenä milloin alas kunnaalta, milloin\npieneen ritariin. Yht'äkkiä hänen poskensa alkoivat hehkua ja hän otti\nmiestään kaulasta.\n\n— Michalku! Sinä olet maailman suurin sotapäällikkö.\n\n— Ei se ole muuta, kuin että minulla on hiukan tottumusta, — vastasi\nWolodyjowski nauraen. — Mutta älä sinä räpyttele siinä ilosta, vaan\nmuista, että kelpo soturin täytyy aina olla rauhallinen.\n\nMutta tämä varoitus ei vaikuttanut mitään. Basia oli kuin kuumeessa.\nHänen mielensä teki nousta heti ratsun selkään ja ratsastaa alas\nkunnaalta yhtyäkseen Motowidlon joukkoon. Mutta Wolodyjowski pidätti\nhäntä, koska tahtoi, että hän näkisi hyvin taistelun alun.\n\nSillä välin oli aurinko noussut ja valaisi nyt kylmällä,\nkalpeankeltaisella valolla koko tasangon. Lähellä olevat pensaikot\nkirkastuivat hauskasti, kauempana olevat ja epäselvemmät näkyivät nyt\nselvempinä; alavilla paikoilla oleva härmä rupesi kimaltelemaan, ilma\ntuli hyvin kuulaaksi, ja katse kantoi miltei rajattomiin.\n\n— Aatelismarsalkan joukko tulee metsiköstä, — sanoi Wolodyjowski. —\nMinä näen miehet ja hevoset.\n\nRatsumiehiä alkoi todellakin ilmestyä näkyviin metsän reunasta, ja\nkohta oli pitkä rivi niitä mustanaan valkoisen härmän peittämällä,\nmetsän edustalla olevalla aholla. Heidän ja metsän välinen valkea\nalue alkoi vähitellen levetä. Nähtävästi he eivät pitäneet erikoisen\nkiirettä, vaan tahtoivat antaa aikaa muille joukoille.\n\nWolodyjowski käännähti vasempaan.\n\n— Mellechowiczkin on täällä! — sanoi hän. Hetken kuluttua hän taas\nsanoi:\n\n— Myöskin Przemyslin jahtimestarin miehet saapuvat. Ei kukaan ole\nmyöhästynyt vähääkään.\n\nHänen viiksensä alkoivat liikkua nopeasti.\n\n— Ei yksikään käpälä saa päästä karkuun! Nyt ratsujen selkään!\n\nHe palasivat nopeasti rakuunain luo, hyppäsivät satulaan ja\nlaskeutuivat syrjittäin alas rinnettä pensaikkojen välitse sekä\nyhtyivät alhaalla Motowidlon joukkueeseen.\n\nSitten koko joukko yhdessä lähestyi viidakon reunaa ja pysähtyi\ntarkastelemaan, mitä edessä tapahtui.\n\nVihollinen oli nähtävästi huomannut sitä lähestyvän aatelismarsalkan\njoukon, sillä samassa syöksähti ulos tasangon keskustassa kasvavasta\nviidakosta ratsumiesryhmiä aivan kuin hirviparvi olisi lähtenyt\nliikkeelle. Joka hetki niitä tuli sieltä esille yhä enemmän.\nMuodostettuaan ketjun he lähtivät ensin hitaasti etenemään viidakon\nreunaa; ratsumiehet painautuivat hevosen kaulaa vastaan, niin että\nkaukaa olisi voinut luulla hevoslauman yksinään kulkevan pitkässä\nrivissä viidakon reunaa seuraten. Ilmeisesti he eivät vielä olleet\nvarmoja siitä, onko tuo joukko-osasto tulossa heitä vastaan ja näkeekö\nheidät jo, vai onko se vain tiedusteluretkikunta.\n\nJälkimmäisessä tapauksessa he saattoivat toivoa, että viidakko vielä\nestää tulijoita näkemästä heitä. Siltä paikalta, missä Wolodyjowski\nseisoi Motowidlon miesten etunenässä, saattoi selvästi nähdä tuon\nvihollisjoukon epävarmat ja epäröivät liikkeet, jotka olivat täydelleen\nsamanlaiset kuin vaaraa vainunneiden petojen. Kuljettuaan puoliväliin\nviidakkoa he alkoivat edetä nopeammin ratsastaen kevyttä ravia.\n\nKun ensimmäiset rivit olivat tulleet avoimelle arolle, pysähdyttivät ne\näkkiä hevosensa, ja silloin pysähtyi koko parvi.\n\nHe näkivät Mellechowiczin joukon lähestyvän siltä puolen.\n\nHeti kaarsivat he syrjään viidakosta ja silloin he näkivät koko\nprzemysliläisen joukko-osaston, joka jo lähestyi täyttä vauhtia.\n\nSilloin heille selvisi, että kaikki joukot tiesivät heistä ja olivat\ntulossa heidän kimppuunsa.\n\nVillejä huutoja kajahti vihollisjoukosta ja syntyi sekasorto.\nHyökkääjät päästivät niinikään huudon ja antoivat hevostensa nelistää,\nniin että tasanko kumisi kavioitten iskuista. Sen huomattuaan\nvihollisjoukko leveni silmänräpäyksessä ja lähti laukkaamaan minkä\nhevoset vain kestivät sitä kunnasta kohti, jonka juurelle pieni ritari\noli asettunut Motowidlon ja tämän miesten kera.\n\nMolempia joukkoja erottava välimatka alkoi pienentyä hämmästyttävän\nnopeasti..\n\nBasia kalpeni jonkin verran mielenliikutuksesta, ja hänen sydämensä\nalkoi sykkiä kiivaammin, mutta kun hän huomasi, että häneen katsottiin,\nja kun hän ei nähnyt kenenkään kasvoilla vähintäkään levottomuutta,\nniin hän sai pian takaisin levollisuutensa. Senjälkeen myrskypilven\nlailla lähestyvä joukko veti kaiken hänen huomionsa puoleensa. Hän\nveti suitset kireämmälle, puristi kovemmin sapelia kädessään, ja veri\ntulvahti hänen sydämestään taas suurella voimalla kasvoihin.\n\n— Hyvä on! — sanoi pieni ritari.\n\nBasia vain vilkaisi häneen, hänen sieraimensa liikahtivat ja hän\nkuiskasi:\n\n— Kohtako lähdemme nelistämään?\n\n— Vielä on aikaa! — vastasi herra Michal.\n\nMutta viholliset kiitivät, kiitivät kuin jänis, joka tietää olevansa\nkoirien takaa-ajama. Vain puolisataa askelta on heillä enää jäljellä\nviidakkoon, jo näkyvät hevosten eteenpäin kurottuneet päät alas\ntaivutettuine korvineen ja niiden yläpuolella tataarilaisten naamat,\njotka ovat kuin kiinni kasvaneet harjaan. Yhä lähemmäksi he tulevat...\nKuuluu hevosten korskuntaa ja niiden ulkonevat hampaat ja pullistuneet\nsilmät osoittavat, että ne kiitävät melkein henkeä pidättäen...\n\nWolodyjowski antoi merkin ja ratsumiesten pyssyjen piiput suuntautuivat\nlähestyviin.\n\n— Ampukaa!\n\nPamahdus, savua — ja tataarilaisjoukko hajaantui kuin akanat tuulessa.\nSilmänräpäyksessä miehet lennähtivät kaikkiin suuntiin, ulvahdellen ja\nkiljahdellen.\n\nSamassa pieni ritari työntyi ulos viidakosta, ja aatelismarsalkan\nmiehet ja lipekiläinen joukko muodostivat yhdessä suljetun piirin,\njonka keskeen tataarilaiset taas ajettiin yhteen kasaan. Turhaan\ntataarilaiset koettavat kukin erikseen raivata itselleen ulospääsyn\npiiristä, turhaan he pyörähtelevät syöksyen milloin oikeaan, milloin\nvasempaan, milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, piiri on lujasti\nsuljettu, tataarilaisjoukko työnnetään yhä ahtaammalle, yhä uusia\nrykmenttejä saapuu, ja alkaa kauhea melske.\n\nRosvot ymmärsivät, että vain se pääsee elävänä tästä mellakasta, joka\nmurtautuu ahdistajain joukon läpi, ja siksi he taistelivat raivoisasti\nja epätoivoisesti, vaikkakin epäjärjestyksessä ja kukin vain omaksi\npelastuksekseen. Alusta alkaen heitä kaatui sankat joukot, niin\nvimmatusti iskettiin yhteen.\n\nSotamiehet ahdistivat heitä ja ahtaudesta huolimatta pakottivat\nhevosiaan eteenpäin, hakkasivat ja pistivät niin säälimättömästi ja\nniin peloittavan tottuneesti, kuin vain ammattisoturi osaa tehdä.\nIskujen kumahtelu tuossa ihmisrykelmässä oli kuin voimakasta ja nopeata\nvarstojen kolketta. Tataarilaisia iskettiin ja pistettiin otsaan,\nkurkkuun, hartioihin, käsiin, joilla he koettivat suojella päätään,\nlyötiin joka puolelta, levähtämättä, säälimättä ja armahtamatta.\nTataarilaiset puolestaan alkoivat huitoa, millä vain voivat:\ntikareilla, sapeleilla, tapparoilla, hevosten leukaluilla. Heidän\nhevosensa, joita tungettiin keskustaa kohti, nousivat takajaloilleen\ntai kaatuivat nurin. Jotkut niistä pureskelivat toisiaan, huusivat\nja laukkasivat pillastuneina joukossa saaden aikaan kuvaamatonta\nsekasortoa. Vähän aikaa olivat tataarilaiset taistelleet äänettöminä,\nmutta sitten kohosi heidän kaikkien rinnoista kamala ulvahdus: heidät\nmasensi vastustajain suurempi lukumäärä, paremmat aseet, suurempi\ntaito. He ymmärsivät, että olivat hukassa ja ettei kukaan heistä pääse\npoistumaan hengissä. Sotamiehet innostuivat vähitellen yhä enemmän ja\nlöivät entistä hurjemmin. Muutamat rosvoista hyppäsivät pois satulasta\nja koettivat päästä pakoon hevosten jalkojen välitse. He murskautuivat\nkavioitten alle tai sattui joku sotamies käännähtämään ja pisti heidät\nylhäältäpäin kuoliaaksi; jotkut heittäytyivät maahan siinä toivossa,\nettä joukkojen tunkeutuessa enemmän keskustaan päin, jolloin he jäävät\npiirin ulkopuolelle, he voisivat pelastua pakenemalla.\n\nJoukko pieneni yhä, sillä joka hetki kaatui miehiä ja hevosia. Sen\nhuomattuaan Azba-bey kokosi miehensä mikäli mahdollista, järjesti ne\nkiilan muotoiseksi joukoksi ja hyökkäsi kaikin voimin Motowidlon miehiä\nvastaan koettaen murtaa piirin.\n\nMutta nämä pysähdyttivät heti hänen ryntäyksensä, ja silloin alkoi\nkamala teurastus.\n\nSamassa Mellechowicz, joka teki niin peloittavaa jälkeä kuin raivoava\ntuli, hajoitti joukon kahtia ja jättäen toisen puolen siitä kahden\ntoverirykmentin huostaan hyökkäsi itse niiden kimppuun, jotka ottelivat\nMotowidlon miesten kanssa.\n\nOsa rosvoja pääsi tosin tämän liikkeen kautta livahtamaan kedolle ja\nhajaantui pitkin tasankoa niinkuin lehdet tuuleen, mutta takariveissä\nolleet sotamiehet, jotka tilan puutteen takia eivät olleet voineet\nosallistua taisteluun, lähtivät heti ajamaan heitä takaa kaksin,\nkolmin tai mies miestä vastaan. Ne taas, jotka eivät olleet päässeet\npujahtamaan pois, joutuivat raivoisasta vastarinnastaan huolimatta\nmiekan uhreiksi ja kaatuivat rivittäin niinkuin viljapelto, jota on\nalettu leikata kahdelta puolelta.\n\nBasia syöksyi Motowidlon miesten jälkeen ja vikisi vienolla äänellään\nrohkaistakseen mieltään, sillä aluksi maailma jonkin verran musteni\nhänen silmissään yhtä paljon kiivaasta ratsastuksesta kuin suuresta\nmielenliikutuksesta.\n\nTultuaan vihollisen luo hän näki edessään aluksi vain tumman,\nliikehtivän ja huojuvan massan. Hänet valtasi voittamaton halu sulkea\nkokonaan silmänsä. Hän vastusti tuota haluaan ja huiski sapelillaan\numpimähkään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Rohkeus voitti viimein\npelon hänessä ja hän alkoi heti nähdä selvemmin eteensä. Ensin hän\nhuomasi hevosten otsat ja sitten hehkuvia, villejä kasvoja; yhdet\nniistä vilahtivat aivan hänen läheisyydessään. Basia suuntasi niihin\nvoimakkaan iskun, ja kasvot katosivat, äkkiä kuin aave.\n\nSilloin kuului Basian korviin hänen miehensä rauhallinen ääni: — Hyvä!\n\nTämä ääni rohkaisi häntä tavattomasti, hän päästi entistä vienomman\nvikinän ja alkoi jaella iskuja nyt jo aivan tyynenä. Taas irvisti hänen\nedessään peloittava pää, jossa oli litteä nenä ja ulkonevat poskipäät,\n— ja Basia iski siihen!... Uudelleen kohotti jokin käsi tapparan. Basia\nsuuntasi iskunsa siihen. Hän näkee lammasnahkaturkkiin verhotut hartiat\nja pistää niihin. Sitten hän iskee oikeaan ja vasempaan ja suoraan\neteen, ja mihin hänen iskunsa osuu, siellä lentää mies maahan riuhtoen\nsuitsista hevosta. Basiaa ihmetyttää, että se kaikki on niin helppoa.\nMutta se on helppoa sen tähden, että aivan hänen vieressään ratsastaa\ntoisella puolella pieni ritari ja toisella Motowidlo. Ensinmainittu\npitää tarkoin huolta rakkaimpansa turvallisuudesta ja milloin sammuttaa\nihmisen kuin kynttilän, milloin kevyellä pistolla estää Basiaan\nsuunnatun käden ja aseen osumasta, milloin työntää miekkansa Basian ja\nvihollisen väliin ja silloin vihollisen sapeli lentää yht'äkkiä niin\nkorkealle ilmaan, kuin se olisi siivekäs lintu.\n\nMotowidlo, tyyniluontoinen sotilas, vartioi toiselta puolelta urheata\nrouvaa. Aivan niinkuin toimekas puutarhuri kulkiessaan puiden välitse\ntoisinaan katkaisee kuivan oksan, niin hänkin tavan takaa hakkasi\nmiehiä alas veren tahrimaan maahan taistellen niin hidasliikkeisesti ja\nrauhallisesti, kuin olisi ajatellut kokonaan muita asioita. Kumpikin\ntiesi, milloin sopi antaa Basian itsensä käydä vihollisen kimppuun,\nmilloin piti ennättää ennen tai puolustaa häntä.\n\nPitipä Basiaa silmällä kauempaa eräs kolmaskin, nimittäin verraton\njousimies, joka pysytellen matkan päässä tavan takaa asetti nuolen\njänteelle ja lennätti erehtymättömästi surmantuojan tiheimpään joukkoon.\n\nMutta tiimellys tuli niin tuimaksi, että Wolodyjowski käski Basiaa\nvetäytymään muutamien miesten turvissa pois mellakasta, etenkin kun\ntataarilaisten puolivillit hevoset olivat alkaneet purra ja potkia.\nBasia totteli heti, sillä vaikka hän olikin innostuksen vallassa\nja urhea sydän halusi jatkaa taistelua, niin kuitenkin alkoi hänen\nnaisellinen luontonsa päästä voitolle innostuksesta ja kauhistua\nmoista teurastusta, veren virtailua, kirkunaa, valitusta, kuolevien\nkorahduksia, veren ja hien hajua ilmassa.\n\nHän ratsasti hitaasti poispäin taistelevien piiristä. Herra Michal ja\nMotowidlo vapautuivat vartioinnistaan ja saattoivat nyt syöksähtää\ntaisteluun antaen täyden vallan taisteluhalulleen.\n\nSillävälin Muszalski, joka tähän saakka oli seisonut kauempana, tuli\nBasian luo.\n\n— Te taistelitte todella uljaasti, — sanoi hän Basialle. — Asiaa\ntuntematon olisi voinut luulla arkkienkeli Mikaelin astuneen alas\ntaivaista taistelemaan meidän joukkojemme puolella... Mikä kunnia\nnoille saada surmansa tuollaisesta kätösestä, jota sallinette minun nyt\nasian johdosta suudella!\n\nNäin sanoen Muszalski tarttui Basian käteen ja painoi viiksensä sitä\nvastaan.\n\n— Näittekö? Taistelinko tosiaankin hyvin? — kysyi Basia vetäen ilmaa\navoimiin sieraimiinsa ja suuhunsa.\n\n— Kissakaan ei taistele paremmin rottia vastaan. Ihan sydämeni paisui,\ntotisesti! Mutta teitte hyvin, kun vetäydyitte pois taistelusta, sillä\nlopussa voi aina helpommin sattua tapaturmia.\n\n— Mieheni käski lähtemään pois, ja minä olin jo lähdettäessä luvannut\ntotella häntä vitkastelematta.\n\n— Pidänkö kenties jouseni? Ei, ei sillä nyt ole mitään virkaa, sillä\nnyt riennän taisteluun sapeli kädessä. Näen kolmen miehen ratsastavan\nmeitä kohti. Ne on varmaankin eversti lähettänyt hänelle rakkaan\nhenkilön turvaksi. Muussa tapauksessa olisin minä lähettänyt; mutta\ntaistelu on siirtymässä kunnasta kohti ja siellä päin se pian päättyy;\nminun täytyy kiiruhtaa.\n\nKolme rakuunaa saapui todellakin turvaksi Basialle. Sen nähtyään\nMuszalski kannusti hevostaan ja ratsasti pois.\n\nBasia epäröi hetkisen, jäisikö paikalle vai kiertäisikö jyrkän\nkallionseinämän ja nousisi kunnaalle, josta he olivat ennen taistelun\nalkua katselleet tasankoa. Koska hän tunsi olevansa sangen väsynyt,\nniin hän päätti jäädä.\n\nNaisen luonto sai hänessä yhä enemmän valtaa. Parin sadan askelen\npäässä hakattiin säälimättä maahan rosvojoukon jäännöksiä ja\ntaistelevien musta ryhmä temmelsi entistä rajummin verisellä\ntaistelukentällä. Epätoivoiset huudot tärisyttivät ilmaa ja Basia, joka\näsken vielä oli ollut täynnä innostusta, tunsi omituista heikkoutta.\nHänet valtasi suuri pelko, niin että hän oli vähältä pyörtyä, ja\nvain ollakseen näyttämättä sitä rakuunoille hän ponnisti ja kykeni\npysymään satulassa; hän käänsi kuitenkin kasvonsa pois heistä, etteivät\nhe näkisi hänen kalpeuttaan. Raikas ilma palautti vähitellen hänen\nvoimansa ja rohkeutensa, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että hänen\nmielensä olisi tehnyt ratsastaa uudestaan taistelevien joukkoon. Sen\nhän olisi voinut tehdä ainoastaan pyytääkseen armahtamaan jäljellä\nolevia vihollisia. Mutta kun hän tiesi, ettei se mitään vaikuttaisi,\nniin hän odotteli vain kaihomielin taistelun päättymistä.\n\nMutta tappelu jatkui yhä. Iskujen jyske ja huudot eivät lakanneet\nhetkeksikään. Kului noin puoli tuntia; joukot tunkeutuivat yhä\nlähemmäksi toisiaan.\n\nYht'äkkiä eräs rosvoryhmä, johon kuului parikymmentä ratsumiestä,\nriistäytyi irti surmanrenkaasta ja alkoi kiitää kuin vihuri kukkulaa\nkohti. Kulkemalla jyrkän seinämän sivustaa he saattoivat todellakin\npäästä sille paikalle, missä kunnas yhtyi loivasti tasankoon,\nja pelastua ylemmälle arolle. Mutta heidän tiellään oli Basia\nrakuunoineen. Vaaran havaitseminen valoi sillä hetkellä rohkeutta\nBasian sydämeen ja palautti hänen harkintakykynsä entiselleen. Hän\nymmärsi, että paikalle jääminen olisi hänen tuhonsa, sillä tuo joukko\nheittäisi jo hurjalla vauhdillaan heidät nurin ja polkisi jalkoihinsa,\npuhumattakaan siitä, että heidät surmattaisiin sapeleilla.\n\nVanha rakuunavääpeli oli nähtävästi samaa mieltä, sillä hän tarttui\nBasian ratsun suitsiin, käänsi sen pakosalle ja huudahti miltei\nepätoivoisella äänellä: — Täyttä laukkaa, armollinen rouva! Basia lähti\nkiitämään kuin myrskytuuli, mutta yksinään; kolme uskollista soturia\njäi vankasti paikoilleen pidättääkseen edes hetkiseksi vihollista ja\nantaakseen rakkaalle päällikönrouvalle aikaa päästä edemmäksi.\n\nRosvojoukkoa olivat sotamiehet heti lähteneet ajamaan takaa ja silloin\nrikkoontui piiri, joka oli tiukasti sulkenut sisälleen viholliset, ja\nnämä alkoivat livistää tiehensä kaksittain, kolmittain ja viimein vielä\nisommissa ryhmissä. Suuri määrä heitä makasi jo vieretysten maassa,\nmutta muutamien kymmenien, niiden joukossa Azba-beyn, onnistui paeta\nKaikki nämä joukot ratsastivat täyttä karkua kunnasta kohti.\n\nKolme rakuunaa ei kyennyt pidättämään kaikkia pakenevia, ja he\nsuistuivatkin lyhyen kamppailun jälkeen satulasta. Basian jäljessä\nkiitävä tumma joukko suuntasi matkansa kunnaan rinteelle ja pääsi\nkorkealle arolle. Puolalaiset joukot, joiden etunenässä olivat\nlipekiläiset, ratsastivat minkä hevosten kaviot kestivät muutaman\nkymmenen askelen päässä heidän jäljessään.\n\nKorkealla arolla, jossa oli pitkin matkaa paljon petollisia kuiluja ja\nrotkoja, muodostui ratsastajista jättiläiskäärmettä muistuttava jono;\nsen päänä oli Basia, kaulana rosvot ja muuna ruumiina Mellechowicz\nlipekiläisineen ja rakuunat, joiden etunenässä kiiti Wolodyjowski\nkannukset painettuina hevosen kylkiin ja epätoivo sydämessä.\n\nSillä hetkellä, jolloin tuo rosvoryhmä oli päässyt tunkeutumaan pois\npiiristä, oli Wolodyjowski ollut taistelemassa rykelmän toisessa\nreunassa, ja senvuoksi oli Mellechowiez edellä hänestä nyt takaa\najettaessa. Hiukset nousivat pystyyn pienen ritarin päässä, kun hän\najatteli, että pakenijat saattoivat piirittää Basian, että Basia\nsaattoi menettää mielen malttinsa ja suunnata kulkunsa suoraan\nDniestriä kohti ja että joku rosvoista saattoi saavutettuaan hänet\niskeä häntä sapelilla, tikarilla tai tapparalla. Ja hänen sydämensä\njähmetytti pelko rakastetun olennon puolesta. Hän suorastaan makasi\nhevosen kaulalla kalpeana, hampaat yhteen purtuina, hänen päässään\npyöri kauheita ajatuksia, hän kannusti kiivaasti hevostaan ja pieksi\nsitä miekallaan ja kiiti kuin kanakurki ennen lentoon kohoamista. Hänen\nedessään vilahtelivat lipekiläisten lammasnahkalakit.\n\n— Suokoon Jumala, että Mellechowiez saavuttaisi! Hänellä on hyvä\nhevonen. Suokoon Jumala! — toisteli hän epätoivoissaan.\n\nMutta hänen pelkonsa oli turha eikä vaara ollut niin suuri, kuin miltä\nse näytti rakastuneesta ritarista. Tataarilaisille oli pääasia oman\nnahkansa pelastaminen; he tunsivat lipekiläisten olevan niin lähellä\nselkänsä takana, etteivät he voineet lähteä tavoittamaan yksinäistä\nratsastajaa, vaikka se olisi ollut muhamettilaisten paratiisin kaunein\nhuuri ja hänen yllään olisi ollut jalokiviä täyteen ommeltu viitta.\nBasian tarvitsi vain kääntää kulkunsa Chreptiowiin päin päästäkseen\ntakaa-ajajistaan, sillä varmastikaan eivät nämä olisi lähteneet\nseuraamaan häntä joutuakseen suoraan leijonan kitaan, kun heillä oli\nedessään joki, jonka ruovikkoon saattoivat piiloutua lipekiläiset,\njoilla oli paremmat hevoset, lähestyivät jo nytkin heitä yhä lähemmäksi.\n\nBasia taas ratsasti hevosella, joka oli verrattomasti nopeampi\ntavallisia pörröisiä tataarilaishevosia, jotka kylläkin olivat kestäviä\njuoksussa, mutta eivät niin nopeajalkaisia kuin jalorotuiset ratsut.\nSitäpaitsi hän ei ollenkaan menettänyt mielenmalttiaan, vaan hänen\nrohkea luonteensa pääsi täysiin oikeuksiinsa ja ritarillinen veri alkoi\nkiivaammin virtailla hänen suonissaan.\n\nHänen ratsunsa kiiti keveästi kuin vuorikauris, tuuli vinkui hänen\nkorvissaan, ja pelon asemesta valtasi hänen mielensä riemukas hurmio.\n\n— Saavat ajaa minua takaa koko vuoden eivätkä saavuta, — ajatteli hän\nitsekseen. — Ratsastan vielä ja käännyn sitten ja joko päästän heidät\nedelleni tai, jos eivät lakkaa ajamasta minua, johdan heidät sapeliemme\nläheisyyteen.\n\nHän tuli ajatelleeksi, että jos häntä seuraavat rosvot hajaantuvat\narolla kovin kauas toisistaan, niin hän palatessaan takaisin kenties\nkohtaa jonkun heistä ja on pakotettu ryhtymään taisteluun hänen\nkanssaan.\n\n— Pyh! Mitäpä siitä! — sanoi hän urheana itsekseen. — Michal on\nopettanut minua niin hyvin, että uskallan huoletta ryhtyä otteluun;\nsaattavatpa muuten luullakin minun pakenevan pelosta eivätkä ota mukaan\nenää toiselle retkelle, ja sitäpaitsi herra Zagloba tekee minusta\npilaa...\n\nTämän sanottuaan hän katsahti kulkureihin, mutta ne pakenivat yhtenä\njoukkona. Ei näyttänyt ollenkaan todennäköiseltä, että voisi joutua\nkaksintaisteluun, mutta Basia tahtoi nyt kerta kaikkiaan osoittaa koko\nsotajoukon nähden, ettei hän paennut umpimähkään eikä hämmentyneenä.\n\nSenvuoksi hän, muistaen että hänen asekotelossaan oli kaksi oivallista\npistolia, jotka itse Michal oli ennen lähtöä ladannut, alkoi pidätellä\nratsuaan ja hidastellen kaartaa Chreptiowiin päin.\n\nMutta, ihme kyllä, sen nähtyään koko rosvojoukko muutti hiukan\npakosuuntaa ja alkoi pyrkiä enemmän vasempaan, kunnaan juurta kohti.\nBasia antoi heidän tulla muutaman askelen päähän, ampui sitten kaksi\nlaukausta lähinnä olevia hevosia kohti ja lähti senjälkeen tehden\nkaarroksen täyttä laukkaa ratsastamaan Chreptiowiin päin.\n\nMutta tuskin oli ratsu kiitänyt nopeasti kuin pääskynen muutaman\nkymmenen askelen matkan, kun sen edessä yht'äkkiä ammotti arokuilu.\nBasia kannusti sitä ajattelematta sen enempää ja jalo eläin teki\nhyppäyksen. Mutta vain sen etukaviot sattuivat jonkin verran\nvastakkaiseen reunaan, hetkisen se ponnisteli saadakseen takajaloilleen\ntukea jyrkästä seinämästä, sitten maa, joka ei vielä ollut kyllin\nkovaksi jäätynyt, murtui sen jalkojen kohdalla ja se putosi kuiluun\nBasia mukanaan.\n\nOnneksi ei ratsu murskannut Basiaa alleen, sillä Basia oli ennättänyt\nvetää jalkansa pois jalustimista ja painautua sivulle päin kaikin\nvoimin. Hän putosi paksulle sammalkerrokselle, joka peitti kuilun\npohjaa, mutta tärähdys oli niin kova, että hän meni tainnoksiin.\n\nWolodyjowski ei nähnyt putoamista, sillä häneltä peittivät näköalan\nlipekiläiset. Sensijaan Mellechowicz huusi kovalla äänellä miehilleen,\nettä viivyttelemättä ajaisivat edelleen takaa rosvoja. Hän itse\nsitävastoin riensi rotkon reunalle ja paineli oikopäätä alas sen\npohjalle.\n\nSilmänräpäyksessä hän hyppäsi pois satulasta ja sieppasi Basian\nsyliinsä. Hänen haukansilmänsä tarkastivat Basian yhdessä hetkessä\nja totesivat, ettei missään näkynyt verta; salamannopeasti ne sitten\nsuuntautuivat sammaleeseen. Hän ymmärsi, että sammal oli pelastanut\nkuolemasta sekä Basian että ratsun.\n\nTukahdutettu riemuhuuto pääsi nuoren tataarilaisen huulilta.\n\nHän painoi Basian kaikin voimin rintaansa vastaan ja alkoi sitten\nsuudella kalvenneilla huulillaan hänen silmiään kerran toisensa jälkeen\naivan kuin olisi tahtonut imeä ne itseensä. Koko maailma alkoi pyöriä\nhänen silmissään, ja kiihko, joka oli piillyt hänen sydämensä pohjassa\nkuin lohikäärme luolassaan, tempasi myrskyn tavoin hänet pyörteeseensä.\n\nMutta silloin kuului korkealta arolta monien hevosten kavionkapseen\nkaikua ja ääni läheni yhä. Monet äänet alkoivat huutaa: \"Täällä! Tässä\nrotkossa! Täällä!\"\n\nMellechowiez laski Basian alas sammalelle ja huusi saapujille:\n\n— Tulkaa tänne! Tänne!\n\nHetkistä myöhemmin hypähti Wolodyjowski kuilun pohjalle, ja hänen\njäljessään tulivat Zagloba, Muszalski, Nienaszyniec ja muutamia muita\nupseereja.\n\n— Hän ei ole vahingoittunut! — huudahti tataarilainen. — Sammal pelasti\nhänet.\n\nWolodyjowski tempasi pyörtyneen vaimonsa syliinsä, muut riensivät\netsimään vettä, jota ei ollut läheisyydessä. Zagloba pani kätensä\npyörtyneen ohimoille ja alkoi huutaa:\n\n— Basia! Rakkahin Basia! Basia!\n\n— Ei hänelle ole mitään tullut! — sanoi uudestaan Mellechowiez\nkalmankalpeana.\n\nSillä välin oli Zagloba ottanut esille matkaleilinsä. Hän kaatoi\nviinaa kämmenelleen ja alkoi sillä hieroa Basian ohimoja, kallisti\nsitten leilin hänen huulilleen, mikä ilmeisesti vaikutti, sillä\nennenkuin toiset olivat ennättäneet tuoda vettä, avasi Basia silmänsä\nja alkoi haukkoa ilmaa ja yskiä, paloviina kun poltti hänen suutaan ja\nkurkkuaan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli tullut täysin tajuihinsa.\n\nWolodyjowski välittämättä upseerien ja sotamiesten läsnäolosta väliin\npainoi Basiaa rintaansa vastaan, väliin suuteli hänen käsiään puhellen:\n\n— Oi, armaani! Olin vähältä kuolla. Eihän sinulle ole mitään tullut?\nEikö sinua mihinkään koske?\n\n— Minulla ei ole mitään hätää! — vastasi Basia. — Ahaa! Huomaan olleeni\ntainnoksissa, koska hevoseni syöksyi alas... Onko taistelu jo lopussa?\n\n— On. Azba-bey on saanut surmansa. Mennään nyt pian kotiin, sillä\npelkään, että sinä sairastut väsymyksestä.\n\n— En tunne kerrassaan mitään väsymystä! — sanoi Basia.\n\nSitten hän katsahti nopeasti läsnäolijoihin ja levitti sieraimensa.\n\n— Älkää vain luulko, että pakenin pelosta. Ohoo! Sellainen ei olisi\ntullut mieleeni unessakaan. Niin totta kuin rakastan Michalia,\nminä vain omaksi huvikseni kiidin heidän edellään ja ammuin sitten\npistoleillani.\n\n— Ne laukaukset surmasivat hevosen ja me otimme rosvon elävänä\nvangiksi, — pisti Mellechowiez väliin.\n\n— Mitäs? — sanoi Basia. — Tuommoinen vahinko voi hypätessä sattua\nkenelle tahansa, eikö totta? Ei mikään kokemus voi estää sitä, että\nhevonen joskus kompastuu. Haa! Olipa hyvä, että näitte minut, sillä\nmuuten olisin voinut joutua makaamaan täällä kauankin.\n\n— Ensimmäisenä huomasi sinut herra Mellechowiez ja hän tuli\nensimmäisenä avuksesi, sillä me ratsastimme hänen jäljessään, — sanoi\nWolodyjowski.\n\nTämän kuultuaan Basia kääntyi nuoreen lipekiläiseen päin ja ojensi\nhänelle kätensä.\n\n— Kiitän teitä huolenpidostanne!\n\nMellechowiez ei vastannut, painoi vain hänen kätensä huulilleen ja\nkumarsi sitten syleillen hänen jalkojaan nöyrästi kuin orja.\n\nSillävälin oli yhä enemmän sotaväkeä alkanut kerääntyä rotkon\nreunalle; taistelu oli päättynyt, ja Wolodyjowski antoi vain käskyn\nMellechowiczille järjestää niiden muutaman kymmenen tataarilaisen\nkiinniotto, joiden oli onnistunut piiloutua ennen takaa-ajoa. Sitten\nlähdettiin heti liikkeelle Chreptiowia kohti. Matkalla Basia näki\nkunnaalta vielä kerran taistelukentän.\n\nIhmisten ja hevosten ruumiita makasi paikoitellen kasoissa,\npaikoitellen hajallaan maassa. Taivaan siinnossa lähestyi niitä yhä\nsuurilukuisemmiksi kasvavia, kovasti äänteleviä korppiparvia; ne\nistahtivat jonkin matkan päähän odottamaan, että tasangolla vielä\nkiertelevät sotilasvartiot poistuisivat. — Siinä ovat sotamiesten\nhaudankaivajat! — sanoi Zagloba osoittaen sapelinsa kärjellä\nlintuparvea. — Heti kun poistumme, tulee tänne susien kuoro, ja ne\nsoittavat hampaillaan sielumessun näille vainajille. Tämä on loistava\nvoitto, joskin se on saatu näin arvottomasta vihollisesta, sillä tuo\nAzba-bey on rosvoillut vuosikausia milloin siellä milloin täällä.\nKomendantit ovat pyydystelleet häntä kuin sutta, mutta aina turhaan,\nkunnes hän viimein kohtasi Michalin ja hänelle kävi huonosti.\n\n— Onko Azba-bey surmattu?\n\n— Mellechowicz saavutti hänet ensimmäisenä, ja sanonpa sinulle, että\nkun hän iski miestä korvan alle, niin sapeli tunkeutui hampaisiin\nsaakka.\n\n— Mellechowicz on hyvä soturi! — sanoi Basia. Sitten hän kääntyi\nZagloban puoleen:\n\n— Mitäs urotöitä te teitte?\n\n— En sirittänyt kuin sirkka, en hyppinyt kuin kirppu tai jokin\nväkkärä, sillä sen huvin minä jätän hyönteisille, mutta niinpä minua\nei etsittykään sammalesta kuin sientä, ei kukaan vetänyt minua nenästä\neikä kukaan puhaltanut suuhuni...\n\n— En pidä teistä! — sanoi Basia työntäen pitkälle huulensa ja\ntavoitellen niillä tahtomattaan ruusunpunaista pikku nenäänsä.\n\nMutta Zagloba katseli häntä, naureskeli ja murisi jatkaen pilantekoaan.\n\n— Sinä taistelit urhoollisesti, — sanoi hän, — pakenit urhoollisesti,\nteit kuperkeikan urhoollisesti, ja nyt tulet hautomaan kivisteleviä\nluitasi puurolla, niinikään urhoollisesti; mutta meidän pitää varjella\nsinua, etteivät sinua kaikessa urhoollisuudessasi varpuset söisi, ne\nkun ovat ylen ahneita puurolle.\n\n— Te tähtäätte siihen, ettei Michal toiste ottaisi minua mukaan\nretkelle. Tiedän sen varsin hyvin!\n\n— Päinvastoin, minä pyydän häntä aina ottamaan sinut mukaan pähkinöitä\npoimimaan, sillä hentoisinkaan oksa ei murru sinun allasi. Herra\nJumala, noin minulle osoitetaan kiitollisuutta! Entä kuka taivutti\nMichalin ottamaan sinut mukaan retkellemme? Minä! Pahoittelen sitä\nnyt mielessäni ankarasti, etenkin kun sinä palkitset tuolla tavoin\nhyväntahtoisuuteni. Maltahan! Saat nyt hakata puisella sapelilla\nruohoja Chreptiowin tanterilla! Siinä on sinulle sotaretkeä kylliksi!\nJoku toinen olisi syleillyt vanhusta, mutta tämä häijy pikku peijakas\nensin pelästytti minut ja sitten vielä äkäilee minulle!\n\nBasia syleili silloin heti Zaglobaa, joka tuli siitä hyvin iloiseksi ja\nsanoi:\n\n— No, no! Minun täytyy tunnustaa, että sinä olet osaltasi vaikuttanut\ntämänpäiväisen voiton saantiin, sillä sotamiehet tahtoivat osoittaa\nsinulle kuntoaan ja taistelivat senvuoksi hurjasti.\n\n— Totisesti! — huudahti Muszalski. — Ihminen vaikka kuoleekin\nmielellään, kun tuollaiset silmät katsovat häntä!\n\n— _Vivat_ meidän rouvamme! — huudahti Nienaszyniec.\n\n— _Vivat!_ — toisti sata ääntä.\n\n— Suokoon Jumala hänelle terveyttä! Mutta Zagloba kumartui Basian\npuoleen ja murahti:\n\n— Sairauden jälkeen!\n\nJa he jatkoivat iloisesti matkaansa, huudahdellen ja varmoina siitä,\nettä illalla on kemut.\n\nOli ihana ilma. Kunkin joukko-osaston soittajat puhalsivat torviinsa,\nrumpalit löivät rumpua ja suurta ääntä pitäen saavuttiin Chreptiowiin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nChreptiowissa Wolodyjowskit suureksi hämmästyksekseen tapasivat\nvieraita. Oli saapunut herra Bogusz, joka oli päättänyt asettua tänne\nmuutamaksi kuukaudeksi neuvotellakseen Mellechowiczin välityksellä\ntataarilaisten ratsumestarien Aleksandrowiczin, Morawskin, Tworowskin,\nKryczyriskin ja muiden kanssa, olivatpa ne lipekiläisiä tai\ntšeremissejä, jotka olivat menneet sulttaanin palvelukseen.\n\nHerra Boguszin mukaan oli lyöttäytynyt vanha herra Nowowiejski\ntyttärensä Ewan kera, ynnä rouva Boska, arvokas henkilö, mukanaan\nniinikään tyttärensä, vielä nuori ja sangen kaunis Zosia-neiti.\n\nSotilaat ilostuivat ja hämmästyivät nähdessään autiossa ja kolkossa\nChreptiowissa kassapäitä. Nämäkin hämmästyivät nähdessään komendantin\nja hänen rouvansa. Edellisen he olivat hänen suuren ja peloittavan\nmaineensa vuoksi kuvitelleet jonkinmoiseksi jättiläiseksi, jonka\nkatsekin jo saa ihmiset kauhistumaan, hänen puolisoaan taas he\nkuvittelivat jättiläisnaiseksi, jonka kulmat olivat aina rypyssä ja\nääni karhea. Nyt he näkivätkin edessään pienen soturin, jolla oli\nystävälliset, iloiset kasvot, — ja yhtä pienen, rusopintaisen naisen,\njoka leveissä housuissaan ja sapeli vyöllä näytti pikemmin harvinaisen\nkauniilta pojalta kuin naimisissa olevalta naiselta. Isäntäväki otti\nvieraat avosylin vastaan; Basia suuteli sydämellisesti kaikkia kolmea\nnaista, ennenkuin heidät oli esiteltykään, ja sitten, kuultuaan keitä\nhe olivat ja mistä olivat tulleet, hän sanoi:\n\n— Olen valmis tekemään mitä tahansa puolestanne! Iloitsen suuresti\ntulostanne! Hyvä on, ettei teille ole tapahtunut mitään matkalla;\nmeidän erämaassamme voi helposti sattua minkä mitäkin, mutta nyt olemme\nkylläkin karkoittaneet rosvot viimeistä kynttä myöten.\n\nNähdessään rouva Boskan katselevan häntä yhä kasvavan hämmästyksen\nvallassa hän löi sapeliinsa ja lisäsi sangen kerskuvasti:\n\n— Minäkin olin taistelussa! Kuinkas muuten! Näin on meillä! Mutta,\nHerran tähden, sallikaa minun poistua pukeutumaan sukupuolelleni\nsopivampaan asuun ja pesemään veri käsistäni, sillä me olemme tulleet\nankarasta taistelusta. Ohoo! Jos Azbaa ei olisi surmattu, niin ehkäpä\nette olisi päässeet onnellisesti Chreptiowiin. Tulen ihan heti\ntakaisin, Michal on sen aikaa valmiina teitä palvelemaan.\n\nSen sanottuaan hän katosi ovesta. Pieni ritari, joka jo oli tervehtinyt\nBoguszta ja Nowowiejskia, astui rouva Boskan luo.\n\n— Jumala on antanut minulle tuollaisen vaimon, — sanoi hän, — joka ei\nvain ole kotona suloinen toveri, vaan osaa olla sotakentälläkin urheana\nkumppalina. Nyt olen hänen käskystään valmis palvelemaan teitä.\n\nRouva Boska vastasi:\n\n— Suokoon Jumala hänelle yhtä runsaasti kaikkea muutakin kuin on\nsuonut kauneutta. Minä olen Antoniowa Boska; en ole tullut tänne sitä\nvarten, että vaatisin teiltä palvelevaisuutta, vaan ainoastaan langeten\npolvilleni pyytämään apua ja pelastusta onnettomuudessani. Zoska!\nPolvistu sinäkin tämän ritarin eteen, sillä jos ei hän auta, niin ei\nauta kukaan!\n\nTämän sanottuaan rouva Boska todellakin heittäytyi polvilleen, kaunis\nZoska seurasi hänen esimerkkiään ja molemmat alkoivat runsaasti\nkyyneleitä vuodattaen huutaa:\n\n— Auta, ritari! Sääli orpoja!\n\nJoukko upseereja lähestyi uteliaana nähdessään naiset polvistuneina,\nja varsinkin veti heidän huomionsa puoleensa Zosian kauneus. Pieni\nritari tuli hyvin hämilleen, alkoi nostaa rouva Boskaa ja asetti hänet\nistumaan penkille.\n\n— Herra Jumala, — sanoi hän, — mitä teettekään! Minunhan pikemminkin\nolisi polvistuttava arvokkaan naisen edessä. Sanokaa, miten voin antaa\napuani, ja lupaan kautta taivaan Jumalan, että teen voitavani!\n\n— Hän tekee sen; ja minä puolestani lisään siihen oman apuni! Zagloba\n_sum_! Että sen tietäisitte! — huudahti vanha soturi, jota naisten\nkyynelet olivat liikuttaneet..\n\nRouva Boska antoi merkin Zosialle. Tämä otti nopeasti poveltaan kirjeen\nja antoi sen pienelle ritarille.\n\nWolodyjowski vilkaisi kirjeeseen ja sanoi:\n\n— Herra hetmanilta!\n\nSitten hän mursi sinetin ja alkoi lukea: \"Kallis ja minulle suuresti\nrakas Wolodyjowski! Herra Boguszin mukana lähetän matkan varrelta\nsinulle sydämellisen tervehdykseni ja ohjeet, jotka herra Bogusz\n_personaliter_ saattaa tietoosi. Nyt, juuri kun olen huoahtamassa\nJaworowin vaivojen jälkeen, on jo toinen juttu huolenani. Se on hyvin\nlähellä sydäntäni, johtuen kiintymyksestäni sotilaihin, joita en\nvoi unohtaa ilman että silloin Jumala unohtaa minut. Herra Boskin,\nmitä oivallisimman ritarin ja parhaimman toverin, ovat tataarilaiset\nottaneet kiinni muutama vuosi sitten Kamienecin luona. Hänen vaimonsa\nja tyttärensä olen sijoittanut Jaworowiin, mutta he surevat syvästi,\ntoinen miestään, toinen isäänsä. Kirjoitin Pietrowiczin välityksellä\nherra Zlotnickille, Krimissä olevalle residentillemme, että siellä\netsittäisiin Boskia. Emiliakseni hänet löydettiinkin, mutta häntä\npiilotellaan, joten häntä ei annettu muitten sotavankien mukana\nmeille; varmaankin hän on vielä soutamassa kaleereilla. Naiset ovat\nepätoivoissaan eivätkä uskalla enää odottaa mitään, ovatpa lakanneet\nvaivaamasta minuakin, mutta kun minä äskettäin palasin ja näin heidän\nlohduttoman murheensa, niin en voinut sietää sitä ryhtymättä edes\njonkinlaisiin toimenpiteisiin asian auttamiseksi. Sinä olet siellä\nlähellä ja olet, kuten olen saanut tietää, veljeillyt useitten\ntataarilaisruhtinaitten kanssa. Lähetän naiset sinne sinulle, auta\nsinä heitä. Piotrowicz lähtee kohta Krimiin. Anna hänen viedä kirjeitä\nniille tataarilaisruhtinaille, joiden kanssa olet hyvissä väleissä.\nMinä en voi kirjoittaa visiirille enkä kaanille, sillä he eivät ole\nsuopeita minulle, ja pelkään sitäkin, että he voisivat kirjeitteni\njohdosta ruveta pitämään Boskia kovin ylhäisenä henkilönä ja määrätä\nylettömän suuret lunnaat. Määrää Pietrowicz hoitamaan huolellisesti\ntätä asiaa ja vaadi, että hän palaa Boski mukanaan, ja pane liikkeelle\nkaikki tataarilaiset ystäväsi. Aina he, vaikka ovatkin pakanoita,\npitävät lujasti lupauksensa ja sinua he kunnioittavat suuresti. Tee\nmuuten niinkuin tahdot; mene Raszkowiin, lupaa kolme huomattavinta\nvankia vastalahjaksi, kunhan vain palauttavat Boskin, jos hän on\nelossa. Ei kukaan tiedä paremmin kuin sinä kaikkia mahdollisia keinoja,\nsillä olet, kuten olen kuullut, jo lunastanut sukulaisiasi. Jumala\nsiunatkoon sinua! Minä puolestani rakastan sinua entistäkin enemmän,\nsillä sinä palautat rauhan sydämeeni. Sinun puuhistasi Chreptiowissa\nolen kuullut, että siellä on jo rauhallista. Sitä odotinkin. Pidä\nvain silmällä Azbaa. De publicis kertoo herra Bogusz sinulle kaikki.\nSeuratkaa tarkoin Valakian kuulumisia, sillä emme vältä suuren\nkansanjoukon hyökyaaltoa. Jättäen suopeutesi ja ponnistelujesi turviin\nrouva Boskan piirrän etc.\" Rouva Boska itki yhtämittaa koko kirjeen\nlukemisen ajan ja Zosia teki samoin kohottaen siniset silmänsä taivasta\nkohti.\n\nSillävälin oli, ennenkuin herra Michal oli lopettanut lukemisen,\nhuoneeseen juossut Basia, nyt jo naisen puvussa. Nähdessään naisten\nsilmissä kyynelet hän alkoi huolestuneena tiedustaa, mistä oli kysymys.\nHerra Michal luki uudelleen hetmanin kirjeen. Tarkkaavasti kuunneltuaan\nBasia alkoi heti innostuneesti pyytää, että hetmanin ja rouva Boskan\npyyntö täytettäisiin.\n\n— Kultainen sydän on herra hetmanilla! — huudahti hän syleillen\nmiestään. — Mutta emme mekään jättäydy huonommiksi, Michalku! Rouva\nBoska jää meille asumaan siihen asti kuin hänen miehensä palaa, ja\ntämän sinä toimitat tänne Krimistä kolmessa kuukaudessa. Kolmessa tai\nkahdessa, eikö niin?\n\n— Tai huomenna tai tunnin kuluttua! — sanoi herra Michal ärtyisästi.\n\nSitten hän kääntyi rouva Boskan puoleen:\n\n— Kuten näette, on vaimoni nopea päätöksissään.\n\n— Jumala siunatkoon häntä sen takia! — sanoi rouva Boska. — Zosia,\nsuutele päällikön rouvan kättä!\n\nMutta päällikön rouva ei ollenkaan sallinut käsiään suudeltavan, vaan\nsensijaan syleili vielä kerran Zosiaa, sillä tämä oli heti alusta\nalkaen miellyttänyt häntä.\n\n— Neuvottelemaan, hyvät herrat! — huusi hän. — Neuvottelemaan,\nneuvottelemaan, ja pian!\n\n— Pian, sillä pää palaa! — murahti Zagloba. Mutta Basia sanoi pudistaen\nvaaleita kiharoitaan:\n\n— Ei minun pääni pala, vaan näiden naisten sydän palaa tuskasta!\n\n— Ei kukaan vastusta sinun hyviä pyrkimyksiäsi, — sanoi Wolodyjowski,\n— mutta ensin pitää antaa rouva Boskan kertoa seikkaperäisesti\ntapahtumasta.\n\n— Zosia, kerro kaikki, niinkuin tapahtui, minä en voi kyyneliltäni, —\nsanoi rouva.\n\nZosia loi katseensa alas, niin että silmät jäivät kokonaan luomien\npeittoon, ja tuli sitten tulipunaiseksi eikä tietänyt, miten alkaisi,\nsillä häntä ujostutti suuresti se, että piti ryhtyä puhumaan näin\nsuuressa seurassa.\n\nMutta rouva Wolodyjowska tuli hänen avukseen:\n\n— Zoska, milloin herra Boski otettiin vangiksi?\n\n— Viisi vuotta sitten, vuonna kuusikymmentäseitsemän, — vastasi Zosia\nvienolla äänellä, nostamatta pitkiä silmäripsiään silmien edestä.\n\nJa sitten hän alkoi kertoa pysähtelemättä:\n\n— Silloin ei kuulunut mitään hyökkäyksistä ja isäni joukko oli\nPaniowcyn luona. Isäkulta ja herra Bulajowski pitivät silmällä\npalvelusväkeä, joka paimensi karjaa niityillä, mutta silloin\ntulivat tataarilaiset Valakian tietä ja piirittivät isän ynnä herra\nBulajowskin, mutta herra Bulajowski on palannut takaisin jo kaksi\nvuotta takaperin, kun taas isäkulta ei ole palannut.\n\nKaksi pientä kyyneltä alkoi vieriä pitkin Zosian poskia. Se liikutti\nZaglobaa, ja hän sanoi:\n\n— Pikku raukka... Älä pelkää, lapsukainen, isäsi tulee takaisin ja\nvielä tanssii sinun häissäsi.\n\n— Entä kirjoittiko hetmani herra Zlotnickille Piotrowiczin\nvälityksellä? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Herra hetmani kirjoitti isästä Posenin miekankantajalle herra\nPiotrowiczin kautta, — jatkoi Zosia ja herra miekankantaja ja herra\nPiotrowicz löysivät isän Aga Murza-beyn luota.\n\n— Hyväinen aika! Minä tunnen tuon Murza-beyn! Veljeilin hänen veljensä\nkanssa, — sanoi Wolodyjowski. — Eikö hän tahtonut antaa pois herra\nBoskia?\n\n— Kaani oli käskenyt päästämään isän pois, mutta Murza-bey on ankara\nja julma; hän toimitti isän piiloon ja sanoi herra Piotrowiczille\nmyyneensä hänet jo aikoja sitten Aasiaan. Mutta muut vangit sanoivat\nherra Piotrowiczille, ettei se ole totta ja että Murza puhui noin vain\ntahallaan, jotta olisi voinut kauemman kiusata isää, sillä hän on\nkaikista tataarilaisista julmin sotavankeja kohtaan. On mahdollista,\nettei isä silloin ollut Krimissä, sillä Murzalla on omia kaleereita\nja hän tarvitsee soutajia, mutta ainakaan ei isää oltu myyty; kaikki\nsanoivat, että Murza mieluummin tappaa sotavangin kuin myy sen.\n\n— Se on totinen tosi, — sanoi Muszalski. — Tuo Murza Aga bey tunnetaan\nkaikkialla Krimissä. Hän on hyvin rikas tataarilainen ja kovin\nkatkeroitunut meidän kansaamme kohtaan, sillä neljä hänen veljeään on\nkaatunut meitä vastaan tehdyillä retkillä.\n\n— Eikö hänellä ole ketään sinutteluveljeä meikäläisten joukossa? —\nkysyi Wolodyjowski.\n\n— Tuskin luultavaa!-vastattiin kaikilta puolin.\n\n— Selittäkää minulle, mitä tuo sinutteluveljeys on! — sanoi Basia.\n\n— Katsohan, — sanoi Zagloba, — kun sodan jälkeen alkavat jotkin\nneuvottelut, niin sotajoukot vierailevat toistensa luona ja tulevat\nlähempiin tekemisiin keskenään. Silloin tapahtuu, että jokin toveri\nmieltyy tataarilaisruhtinaaseen ja tämä häneen ja he lupaavat olla\nystäviä koko elämänsä ajan; sitä juuri nimitetään sinutteluveljeydeksi.\nMitä mainehikkaampi joku on, kuten esimerkiksi Michal, minä tai herra\nRuszczyc, joka nyt on päällikkönä Raszkowissa, sitä halutumpaa on\nsinutteluveljeys hänen kanssaan. Selvää on, ettei moinen henkilö rupea\nveljeilemään minkä vähäpätöisen ukkelin kanssa tahansa, vaan tulee vain\nkuuluisimpien tataarilaisruhtinaitten veljeksi. Tapa on sellainen,\nettä he kaatavat vettä sapelille ja vannovat toisilleen ystävyyttä,\nymmärrätkö?\n\n— Entä sitten, kun taas joutuvat sotaan?\n\n— Yleisessä sodassa voivat taistella, mutta jos joutuvat kahdenkesken\nvastatusten tai pikku kahakassa toistensa kanssa tekemisiin, niin\nhe vain tervehtivät toisiaan ja eroavat. Samoin jos toinen joutuu\nvangiksi, on toisen velvollisuus lieventää hänen kohtaloaan ja\npahimmassa tapauksessa maksaa lunnaatkin hänestä; haa, onpa tapahtunut\nsellaistakin, että ovat jakaneet keskenään koko omaisuutensa. Jos\non kysymys ystävistä tai tuttavista, jos on etsittävä joku tai\nautettava jotakuta, niin sinutteluveljet menevät toistensa luo, ja se\ntäytyy totuuden nimessä tunnustaa, ettei mikään kansa pidä tämmöisiä\nystävyysvaloja paremmin kuin tataarilaiset. He pysyvät sanassaan! Ja\nsellaiseen ystävään voi varmasti luottaa.\n\n— Onko Michalilla paljon sellaisia?\n\n— Kolme mahtavaa murzaa on veljiäni, — sanoi Wolodyjowski, — yksi\nniistä jo Lublinin ajoista saakka. Pyysin kerran ruhtinas Jeremiltä\nhänet vapaaksi. Hänen nimensä on Aga-bey ja hän on valmis vaikka\nantamaan päänsä puolestani, jos tarvitaan. Toiset kaksi ovat myös\nvarmoja miehiä.\n\n— Haa! — sanoi Basia. — Tahtoisin tulla itse kaanin sinutteluveljeksi\nja vapauttaa kaikki sotavangit.\n\n— Hän olisi siihen kyllä valmis, — sanoi Zagloba. — En vain tiedä,\nmillaisen vastalahjan hän sinulta siitä tahtoisi.\n\n— Mutta, hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski, — neuvotelkaamme, mitä\nmeidän on tehtävä. Kuulkaahan: olen saanut tiedon Kamieniecista,\nettä viimeistään kahden viikon kuluttua saapuu tänne Piotrowicz\nsuurilukuisen saattueen kera. Hän on matkalla Krimiin lunastamaan\nmuutamia armeenialaisia kauppiaita, jotka kaanin vaihtuessa ryöstettiin\nputipuhtaiksi ja otettiin vangiksi. Niin, myöskin Serafowiczille,\nPretorin veljelle, kävi näin. Kaikki ne ovat sangen mahtavaa väkeä;\nne eivät sääli rahoja, ja Piotrowicz matkustaa hyvin turvattuna.\nHäntä ei uhkaa mikään vaara, sillä ensiksikin on talvi tulossa eikä\nole sotaretkien aika ja toiseksi hänen mukanaan matkustaa Nawiragh,\nUzmiadzinin patriarkan lähettiläs, ja kaksi kafialaista arvohenkilöä,\njoilla on nuoren kaanin antamat suojeluskirjeet. Minä annan\nPiotrowiczille kirjeitä vietäviksi sekä valtiomme residenteille että\nsinutteluveljilleni. Sitäpaitsi te tiedätte, että herra Ruszczycilla,\nRaszkowin komendantilla, on tataarilaisten joukossa sukulaisia,\njotka on ryöstetty lapsina ja jotka ovat kokonaan tataarilaistuneet\nsekä päässeet korkeihin asemiin. Nämä kaikki panevat maan ja taivaan\nliikkeelle, koettavat kaikkia keinoja, ja jos Murza on vastahakoinen,\nniin he nostattavat itse kaanin häntä vastaan tai kenties kaikessa\nhiljaisuudessa ottavat Murzan hengiltä. Toivon siis, jos herra Boski on\nelossa, minkä Jumala suokoon, voivani varmasti saada hänet vapautetuksi\nparin kuukauden kuluttua, niinkuin herra hetmani ja minun täällä oleva\nlähin päällikköni käskee... (Tätä sanoessaan Wolodyjowski kumarsi\nvaimolleen.)\n\nLähin päällikkö riensi taas syleilemään pientä ritaria. Rouva ja neiti\nBoska panivat kätensä ristiin kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli\nantanut heidän joutua niin sydämellisten ihmisten pariin. He kumpikin\nolivat tulleet jo koko joukon iloisemmiksi.\n\n— Jos vanha kaani olisi elossa, — sanoi Nienaszyniec, — niin kaikki\nsujuisi helpommin, sillä hän oli sangen suopea meille, mutta nuoresta\nkerrotaan päinvastaista. Nuo armeenialaiset kauppiaatkin, joita\nlunastamaan Zaeharyasz Piotrowicz on menossa, vangittiin nuoren kaanin\nhallitusaikana itse Bahtšisaraissa ja se tapahtui luultavasti itse\nkaanin käskystä.\n\n— Muuttuu nuori, niinkuin muuttui vanhakin, joka, ennenkuin tuli\nvakuutetuksi meidän oivallisuudestamme, oli mitä kiihkein puolalaisten\nvihaaja, — sanoi Zagloba. — Minä tiedän sen parhaiten, sillä olin,\nhänen vankinaan seitsemän vuotta.\n\nSen sanottuaan hän istuutui rouva Boskan viereen.\n\n— Katsokaa minua, ja rohkaiskaa mielenne!\n\nSeitsemän vuotta! Se ei ole leikkiä, mutta palasinpa takaisin ja niin\npaljon olen surmannut noita heittiöitä, että vankeuteni jokaista päivää\nkohti olen lähettänyt ainakin, kaksi heistä helvettiin, sunnuntai- ja\npyhäpäivien nimiin kenties tulee kolmekin tai neljä, haa!\n\n— Seitsemän vuotta! — toisti rouva Boska huoaten.\n\n— Periköön minut paha, jos olen sanonut päivänkään liikaa. Seitsemän\nvuotta ihan kaanin palatsissa, — vakuutti Zagloba vilkuttaen\nsalaperäisesti silmillään. — Ja tietäkää, hyvä rouva, että tuo nuori\nkaani, se on minun...\n\nHän kuiskasi jotakin rouva Boskan korvaan, päästi sitten kuuluvan\nnaurunhohotuksen ja alkoi iskeä kämmenillään polviinsa, löi viimein\ninnoissaan rouva Boskankin polviin ja sanoi:\n\n— Se oli mainiota aikaa, eikö niin? Nuoruusvuosina kohtaa joka\naskelella vihollisen ja tekee joka päivä jonkin uuden kepposen, hahhaa!\n\nSäädyllinen rouva tuli kovin hämilleen ja vetäytyi hiukan etemmäksi\niloluontoisesta ritarista; nuoret naiset loivat silmänsä alas arvaten\nhelposti, että Zagloban mainitsemat kepposet olivat varmastikin\njotakin heidän luontaista kainouttaan loukkaavaa, etenkin kun sotilaat\nrähähtivät nauramaan.\n\n— On lähetettävä pian sana Ruszczycylle, — sanoi Basia, — jotta herra\nPiotrowicz saisi kirjeemme tultuaan Raszkowiin.\n\nSiihen sanoi Bogusz:\n\n— Jouduttakaa, hyvät herrat, koko tätä asiaa niin kauan kuin on talvi,\nsillä ensiksikin tataarilaiset eivät silloin tee mitään retkiä, joten\ntiet ovat turvalliset, ja toiseksi ei tiedä, mitä kaikkea kevät saattaa\ntuoda mukanaan.\n\n— Onko hetmani saanut mitään tietoja Konstantinopolista? — kysyi\nWolodyjowski.\n\n— On, ja niistä on meidän erikoisesti puhuttava. Se on varmaa,\nettä noiden ratsumestarien puuhista on pian tehtävä selvä. Milloin\nMellechowicz palaa? Hänestä riippuu sangen paljon.\n\n— Hänen on vain tehtävä loppu viimeisistäkin rosvoista ja senjälkeen\nhaudattava ruumiit. Hänen on määrä palata jo tänään tai huomisaamuna.\nKäskin häntä hautaamaan ainoastaan meikäläiset ja jättämään sikseen\nAzban miehet, koska on talvi eikä siis tarvitse pelätä ruttotauteja.\nSudet korjaavat ne kyllä pois.\n\n— Herra hetmani pyytää, — sanoi Bogusz, — ettei asetettaisi mitään\nesteitä Mellechowiczille hänen työssään; käyköön Raszkowissa niin usein\nkuin vain haluaa. Herra hetmani pyytää myös luottamaan häneen kaikessa,\nkoska on varma hänen kiintymyksestään meihin. Hän on suuri soturi ja\nvoi saada suuria toimeen.\n\n— Käyköön Raszkowissa ja missä vain tahtoo, — vastasi pieni ritari.\n— Siitä hetkestä asti, kun tuhosimme Azban, hän on jokseenkin vähän\ntarpeellinen minulle. Mitään suurempia joukkoja ei enää ilmesty tänne,\nennenkuin ruoho nousee maahan.\n\n— Onko Azba siis tuhottu? — kysyi Nowowiejski.\n\n— Niin täydellisesti, etten tiedä, onko edes viisikolmatta miestä\npäässyt käsistämme, ja nekin saadaan kiinni yksitellen, jollei\nMellechowicz jo ole ottanut niitä kiinni.\n\n— Olen siitä hyvin iloissani, — vastasi Nowowiejski, — sillä nyt voi\naivan varmaan matkustaa turvallisesti Raszkowiin.\n\nSitten hän kääntyi Basian puoleen:\n\n— Voimme ottaa mukaamme ne herra Ruszczycille menevät kirjeet, joista\nmainitsitte.\n\n— Kiitos, — vastasi Basia, — mutta me olemme alati yhteydessä heidän\nkanssaan, sillä lähetämme vartavasten sananviejiä.\n\n— Kaikkien komennuskuntien täytyy olla kiinteässä yhteydessä keskenään,\n— selitti herra Michal. — Mutta, saanko kysyä, matkustatteko Raszkowiin\ntämän kauniin neidin kanssa?\n\n— Tämä on vain tavallinen tyttölapsi eikä mikään kaunotar, — vastasi\nNowowiejski. — Raszkowiin menen syystä, että kelvoton poikani palvelee\nsiellä herra Ruszczycin joukossa. Siitä on lähes kymmenen vuotta,\nkun hän karkasi kotoa, ja vain kirjeillä hän on vedonnut isälliseen\nlempeyteeni. Wolodyjowski löi käsiään yhteen.\n\n— Arvasin heti, että olette herra Nowowiejskin isä, ja aioin juuri\nkysyä sitä, mutta huomiomme kiintyi kokonaan rouva Boskan suruun.\nHuomasin heti piirteissäkin olevan yhtäläisyyttä! Anteeksi, hän on siis\nteidän poikanne!...\n\n— Niin vakuutti minulle hänen äitivainajansa, ja koska hän oli siveä\nnainen, niin ei minulla ole syytä sitä epäillä.\n\n— Olen kaksin verroin iloissani sellaisesta vieraasta! Hyväinen aika!\nMutta älkää sanoko poikaanne kelvottomaksi, sillä hän on oivallinen\nsoturi ja kelpo ritari, joka tuottaa teille mitä suurinta kunniaa.\nHän on herra Ruszczycin jälkeen koko rykmentin paras retkeilijä;\ntietänette, että tuollainen mies on hetmanin silmäterä! Hänen johtoonsa\non uskottu kokonaisia joukko-osastoja, ja jokaisesta tehtävästä hän on\nsuoriutunut verrattoman kunniakkaasti.\n\nNowowiejski punastui mielihyvästä.\n\n— Herra eversti, — sanoi hän, — usein moittii isä lastaan vain siksi,\nettä joku väittäisi vastaan, enkä luule, että isän sydäntä voi millään\nenemmän ilahduttaa kuin tuollaisella vastaan välttämisellä. Olen\njo kuullut kerrottavan Adaszkan uljaista teoista, mutta vasta nyt\ntodella iloitsen, kun kuulen noin mainehikkaan henkilön suusta, että\nkertomukset ovat tosia. Sanotaan, ettei hän ole ainoastaan urhoollinen\nsoturi, vaan myös vakava mies, mikä minua suorastaan kummastuttaa,\nsillä hän on aina ollut tuulihattu. Jo pikku viikarina hänellä oli\nsuuri halu sotaan, mitä parhaiten todistaa se, että hän karkasi kotoa\naivan poikasena. Tunnustan, että jos olisin silloin saanut hänet\nkäsiini, niin hän olisi saanut minulta kunnollisen muistomarjan, mutta\nnyt täytyy luopua sellaisista ajatuksista, sillä muuten hän katoaa\nnäkyvistäni taas noin kymmeneksi vuodeksi, ja minun, vanhan miehen,\nolisi ikävä.\n\n— Eikö hän tosiaankaan niin moneen vuoteen ole pistäytynyt kotonaan?\n\n— Ei, koska kielsin sen. Mutta se saa riittää jo minun puoleltani,\nja nyt menen minä ensimmäisenä häntä tapaamaan, sillä häntä pidättää\nvirkapalveluksensa. Olin aikonut pyytää, että tyttäreni saisi nauttia\nvieraanvaraisuuttanne minun käydessäni Raszkowissa, mutta koska\nkerrotte, että kaikkialla on turvallista, niin otan hänetkin mukaani.\nSe on utelias tyllerö, katselkoon siis maailmaa.\n\n— Ja katselkoot ihmiset häntä! — pisti Zagloba väliin.\n\n— Eipä ole mitään katseltavaa! — vastasi neiti, jonka mustat, vilkkaat\nsilmät ja aivan kuin suuteloon valmistautunut suu puhuivat ihan toista.\n\n- Tavallinen tytönletukka vain, ei muuta kuin letukka! — sanoi\nNowowiejski. — Pyh! Mutta annahan kun näkee sievän upseerin, niin kovin\non touhuissaan. Siksipä katsoinkin parhaaksi ottaa hänet mukaani, sillä\nkotiin jättäminen olisi ollut melko vaarallista. Jos menen Raszkowiin\nilman häntä, niin pyydän rouvaa pitämään häntä köydessä, muuten hän\nsaattaa aivan hurjistua.\n\n— En minä itsekään ollut sen parempi, — vastasi Basia.\n\n— Kun hänelle annettiin värttinä ja pantiin kehräämään, — sanoi\nZagloba, — niin hän tanssi värttinöineen paremman toverin puutteessa!\nMutta te olette iloinen mies, herra Nowowiejski. Baška! Tahtoisin\nkilistää herra Nowowiejskin kanssa, sillä minäkin pidän toisinaan\nleikinlaskusta...\n\nSillävälin, ennenkuin kutsuttiin illalliselle, avautui ovi ja sisään\nastui Mellechowicz.\n\nNowowiejski ei heti huomannut häntä, sillä hän puheli Zagloban kanssa,\nmutta sensijaan Ewka huomasi tulijan ja hänen kasvonsa punehtuivat\nensin ja kalpenivat sitten yht'äkkiä.\n\n— Herra päällikkö! — sanoi Mellechowicz Wolodyjowskille. — Käskynne\nmukaan on karkurit otettu kiinni.\n\n— Hyvä! Missä ne ovat?\n\n— Käskynne mukaan hirtätin heidät.\n\n— Hyvä! Ovatko omat miehesi palanneet?\n\n— Osa jäi hautaamaan ruumiita, muut ovat mukanani.\n\nSillä hetkellä kohotti Nowowiejski päätään ja tavaton hämmästys\nkuvastui hänen kasvoissaan.\n\n— Herra Jumala! Mitä näen? — sanoi hän. Sitten hän nousi, meni suoraan\nMellechowiczin luo ja huudahti:\n\n— Azya! Mitä sinä täällä teet, lurjus!\n\nHän kohotti kätensä tarttuakseen lipekiläisen kaulukseen, mutta tämä\nsähähti yht'äkkiä aivan kuin joku olisi heittänyt kourallisen ruutia\ntuleen, tuli kalmankalpeaksi, tarttui rautakouralla Nowowiejskin käteen\nja sanoi:\n\n— En tunne teitä! Mikä te olette?\n\nJa hän töytäisi häntä niin kovasti, että Nowowiejski lensi keskelle\nhuonetta.\n\nVähään aikaan ei Nowowiejski saanut raivoltaan lausutuksi sanaakaan,\nmutta vedettyään henkeä hän alkoi huutaa:\n\n— Herra komendantti! Tämä on minun mieheni ja lisäksi karkuri! Minun\ntalossani pienestä asti!... lurjus, vielä kieräilee! Se on minun\nmieheni! Ewa! Kuka hän on? Sano!\n\n— Azya! — sanoi Ewa neiti vavisten.\n\nMellechowicz ei luonut silmäystäkään häneen. Hänen katseensa oli\nkiintynyt Nowowiejskiin, sieraimet levenivät ja hän katsoi vanhaa\naatelismiestä kuvaamattoman vihan vallassa, puristaen kädellään tikarin\nkahvaa.\n\nSierainten liikkeet saivat hänen viiksensä vapisemaan, ja viiksien alta\nvälkkyivät valkoiset kulmahampaat niinkuin raivostuneella pedolla.\n\nUpseerit piirittivät hänet. Basia kiiruhti heidän keskelleen\nMellechowiczin ja Nowowiejskin väliin.\n\n— Mitä tämä merkitsee? — kysyi hän rypistäen kulmiaan.\n\nHänen näkemisensä tyynnytti jonkin verran vihamiehiä.\n\n— Hyvä rouva, — sanoi Nowowiejski, — tämä merkitsee, että tuo\nmies on minun palvelijani, Azya nimeltään — ja karkuri. Ollessani\njo nuoruudesta asti sotapalveluksessa Ukrainassa löysin hänet\npuolikuolleena arolta ja otin hoivaani. Hän on tataarilainen. Sai\nkahdenkymmenen vuoden ikäiseksi asti suojan talossani ja nautti\nopetusta yhdessä poikani kanssa. Poikani paettua hän valvoi puolestani\ntalon töitä siihen asti, kunnes rupesi lemmenleikkiin Ewuchan kanssa,\nminkä huomattuani annoin piiskata häntä; senjälkeen hän karkasi. Mitä\nnimeä hän käyttää täällä?\n\n— Mellechowicz.\n\n— Hän on itse ottanut sen nimen. Hänen nimensä on Azya, ei sen enempää!\nHän sanoo, ettei tunne minua, mutta minä tunnen hänet ja Ewucha\nniinikään.\n\n— Hyväinen aika! — sanoi Basia. — Onhan poikanne nähnyt hänet monta\nkertaa. Kuinka hän ei ole tuntenut häntä?\n\n— On kyllä mahdollista, ettei poikani tuntenut häntä, sillä kun\npoikani karkasi, olivat molemmat viidentoista ikäisiä, ja tämä eli\nsenjälkeen vielä kuusi vuotta luonani, jona aikana hän muuttui paljon,\nkasvoi isommaksi ja sai viikset. Mutta Ewucha tunsi hänet heti. Hyvä\nherrasväki, uskokaa toki enemmän kansalaista kuin tätä krimiläistä\nkarkulaista!\n\n— Herra Mellechowicz on hetmanin upseereita, — sanoi Basia. — Ei meillä\nole mitään tekemistä hänen kanssaan.\n\n— Sallikaa minun kuulustella häntä. _Audiatur et altera pars!_ — lausui\npieni ritari.\n\nMutta Nowowiejski kiivastui.\n\n— Herra Mellechowicz! Mikä herra hän on! Minun renkini, joka on\nkätkeytynyt vieraan nimen turviin. Huomenna teen tuosta _herrasta_\nkoirieni kaitsijan, ylihuomenna annan pieksää tätä _herraa_, sitä ei\nvoi hetmanikaan estää, sillä minä olen aatelismies ja tiedän oikeuteni!\n\nHerra Michalin viikset alkoivat liikkua, ja hän sanoi jokseenkin\nterävästi:\n\n— Minä taas en ole ainoastaan aatelismies, vaan myös eversti ja tiedän\nniinikään oikeuteni. Oman miehenne voitte periä oikeudellista tietä ja\nkääntyä asiassa hetmanin puoleen, mutta täällä määrään minä eikä kukaan\nmuu!\n\nNowowiejski hillitsi heti itsensä muistaen, että hänelle puhui ei vain\nkomendantti, vaan myös hänen oman poikansa esimies ja samalla koko\nvaltakunnan kuuluisin ritari.\n\n— Herra eversti, — sanoi hän jo leppeämmällä äänellä, — minä en ota\nhäntä vastoin tahtoanne, tahdon vain todistaa oikeuteni ja pyydän, että\nminua uskottaisiin.\n\n— Mellechowicz, mitä sanottavaa sinulla on tähän? — kysyi Wolodyjowski.\n\nTataarilainen loi silmät maahan ja oli vaiti.\n\n— Että sinun nimesi on Azya, sen me kaikki tiedämme, — lisäsi\nWolodyjowski.\n\n— Mitä muita todistuksia tässä enää tarvitaan! — sanoi Nowowiejski. —\nJos hän on minun mieheni, niin hänen rintaansa on pistelty sinivärillä\nkalan kuvat.\n\nSen kuultuaan Nienaszyniec katseli silmät ja suu selällään\nMellechowiczia, tarttui viimein päähänsä ja huudahti:\n\n— Azya Tuchay-beyowicz!\n\nKaikkien silmät kääntyivät häneen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, aivan\nkuin kaikki haavat olisivat uudelleen auenneet, ja hän toisti:\n\n— Hän on minun sotavankini! Hän on Tuchay-beyowicz! Herra Jumala! Hän\non se.\n\nMutta nuori lipekiläinen nosti ylpeästi päänsä pystyyn, loi\nilveskatseensa ympäröivään joukkoon, raastoi yht'äkkiä auki paidan\nleveältä rinnaltaan ja sanoi:\n\n— Tuossa ovat sinivärillä pistellyt kalat...\n\nMinä olen Tuchay-beyn poika!...\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKaikki vaikenivat, niin voimakkaan vaikutuksen teki Soittavan sotijan\nnimi. Olihan Tuchay-bey yhdessä kovakouraisen Chmielnickin kanssa\nsaattanut koko Puolan valtakunnan järkkymään, hän oli antanut hevostensa\npolkea kavioittansa alle Ukrainan Volhynian, Podolian ja Galitsian\nmaat, hävittänyt linnoja ja kaupunkeja, tuhonnut tulella kyliä, ottanut\nkymmeniä tuhansia vangitsi.\n\nTämmöisen miehen poika seisoi nyt upseerijoukon edessä Chreptiowin\nleirissä ja puhui ihmisille vasten silmiä: \"Minulla on siniset kalat\nrinnassa, minä olen Azya, luu Tuchay-beyn luusta.\"\n\nMutta siinä määrin kunnioittivat sen ajan ihmiset kuuluisaa syntyperää,\nettä huolimatta kauhusta, minkä mainehikkaan murzan nimi pakostakin\nsynnytti jokaisen sotilaan mielessä, Mellechowicz kasvoi heidän\nsilmissään, aivan kuin isän koko suuruus olisi siirtynyt häneen.\n\nKaikki katsoivat häneen ihmetellen, varsinkin naiset, joita kaikki\nsalaperäinen suuresti miellyttää. Mellechowicz tuntui kasvaneen\nomissakin silmissään tunnustuksensa jälkeen. Hän seisoi ylpeänä, ei\nollenkaan painanut päätään alas ja sanoi viimein:\n\n— Tuo aatelismies (hän osoitti Nowowiejskia) sanoo minun olevan hänen\nmiehiään, mutta minä sanon hänelle siihen, että minun isäni ratsasti\npaljon jalorotuisemmilla hevosilla kuin hän... Hän puhuu kylläkin\ntotta sanoessaan minun olleen hänen talossaan; minä olin siellä, ja\nhänen piiskansa iskuista vuoti selkäni verta, mitä en unohda, niin\ntotta kuin Jumala minua auttakoon!... Otin nimekseni Mellechowicz\nvälttyäkseni hänen vainoltaan. Mutta nyt, vaikka voisin paeta Krimiin,\npalvelen tätä isänmaata pannen alttiiksi vereni ja henkeni enkä ole\nkenenkään muun mies kuin hetmanin. Minun isäni on kaanien sukulainen,\nja Krimissä odotti minua rikkaudet ja ylellisyys; mutta minä jäin tänne\nelämään halveksittuna, sillä rakastan tätä isänmaata ja rakastan herra\nhetmania, rakastan myös niitä, jotka eivät koskaan ole osoittaneet\nminulle halveksumista.\n\nNäin sanoen hän kumarsi Wolodyjowskille, kumarsi Basialle niin syvään,\nettä hänen päänsä miltei hipaisi Basian polvia, otti sapelinsa\nkainaloonsa ja poistui katsahtamatta enää kehenkään.\n\nHetken ajan kesti vielä äänettömyyttä. Ensimmäisenä sai puhelahjansa\ntakaisin Zagloba:\n\n— Haa! Missä on herra Snitko? Sanoinhan, että tuo Azya näyttää sudelta,\nja suden poika se onkin!\n\n— Leijonan poika! — vastasi Wolodyjowski. — Ja kukapa tietää, vaikka\nolisi tullut isäänsä!\n\n— Herra Jumala! Huomasitteko, hyvät herrat, miten hänen hampaansa\nvälkähtelivät, aivan niin- kuin vanhalla Tuchay-beyllä hänen ollessaan\nvihoissaan! — sanoi Muszalski. — Yksistään tuosta olisin hänet\ntuntenut, sillä vanhan Tuchay-beyn olen nähnyt usein.\n\n— Ette niin usein kuin minä! — vastasi Zagloba.\n\n— Nyt ymmärrän, — pisti väliin Bogusz, — miksi hän nauttii sellaista\nkunnioitusta lipekiläisten ja tšeremissien joukossa. Hehän mainitsevat\nTuchay-beyn nimen pyhänä nimenä. Kautta Jumalan! Jos tuo mies\ntahtoisi, niin hän voisi saada heidät joka ainoan rupeamaan sulttaanin\npalvelukseen ja tuottaa meille tavattomia tappioita.\n\n— Sitä hän ei tee, — sanoi Wolodyjowski, — sillä totta on, mitä hän\nsanoi, nimittäin että hän rakastaa isänmaata ja hetmania; muuten hän\nei palvelisi joukossamme, sillä saattoihan hän mennä Krimiin ja elää\nsiellä ylellisyydessä. Mitään ylellisyyttä ei täällä ole tullut hänen\nosakseen.\n\n— Ei tee, — vakuutti Boguszkin, — sillä jos hän olisi tahtonut, niin\nhän olisi tehnyt sen jo aikoja sitten. Mikään ei häntä estänyt.\n\n— Luulenpa, — lisäsi siihen Nienaszyniec, — että päinvastoin hän\nsaa taivutetuksi nuo kavaltajaratsumestarit palaamaan takaisin\nvaltakuntaamme.\n\n— Herra Nowowiejski, — sanoi Zagloba, — jos te olisitte tietänyt, että\nhän on Tuchay-beyn poika, niin ehkäpä... kenties tuota noin... vai mitä?\n\n— Olisin käskenyt antamaan hänelle kolmensadan piiskaniskun asemesta\nkolmisentuhatta. Iskeköön minuun ukkonen, jos en olisi tehnyt niin!\nHyvät herrat! Ihmeellistä on minusta, että vaikka hän on Tuchay-beyn\npentuja, hän ei paennut Krimiin. Kenties hän on vasta äskettäin saanut\ntietää sen, sillä minulla ollessaan hän ei tietänyt mitään. Ihmeellistä\nse on minusta, sanon sen, mutta, Jumalan tähden, älkää luottako häneen!\nMinä olen tuntenut hänet ennen kuin te ja sanon vain: paholainen ei ole\nniin ovela, raivotautinen koira ei ole niin äkäinen, susi ei ole niin\npahansisuinen ja julma kuin tämä mies. Kyllä hän vielä kynii teidät\nkaikki!\n\n— Mitä puhuttekaan! — sanoi Muszalski. — Me olemme nähneet hänet työssä\nKalnikin, Humanin, Braclawin luona ja sadoissa muissa tapauksissa.\n\n— Hän ei anna anteeksi! Hän kostaa!\n\n— Entä miten hän höyhensi äsken Azban rosvot! Mitä puhelettekaan!\n\nBasia oli koko ajan kuin tulessa, siinä määrin kiinnosti häntä tuo\nMellechowiczin asia. Mutta hän tahtoi, että loppu olisi alun veroinen,\nja siksi hän pudisti Ewa Nowowiejskaa ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Ewa, rakastithan sinä häntä? Tunnusta, älä kiellä! Rakastitko,\nmitä? Rakastat vieläkin, vai kuinka? Olen varma siitä! Ole minulle\navomielinen. Kenelle uskoisit asiasi, jos et minulle, naiselle?\nHänessä virtailee miltei kuninkaallista verta! Hetmani hankkii hänelle\nvaikka kymmenkertaiset kansalaisoikeudet. Herra Nowowiejski ei pane\nvastaan. Aivan varmaan rakastaa Azyakin vielä sinua! Kyllä minä tiedän,\ntiedän, tiedän. Älä pelkää! Hän luottaa minuun: Otan hänet heti\nkuulusteltavaksi. Hän kertoo kovistelematta. Rakastitko häntä suuresti?\nRakastatko häntä vielä?\n\nEwa oli aivan ymmällä. Kun Azya oli ensimmäisen kerran osoittanut\nkiintymystään häneen, oli hän ollut miltei lapsi eikä hän senjälkeen\nollut nähnyt Azyaa moneen vuoteen ja oli lakannut ajattelemasta häntä.\nHänelle oli jäänyt mieleen muisto tulisesta pojasta, joka oli ollut\npuolittain hänen veljensä toveri, puolittain palvelija.\n\nMutta nyt, kun hän näki hänet uudelleen, seisoi hänen edessään kaunis\nnuorukainen, uljas kuin haukka, upseeri ja kuuluisa sotija ja lisäksi\nruhtinassukua, joskin muukalaista. Nuori Azya esiintyi hänelle aivan\nuutena, sai hänet tyrmistymään, häikäisi ja huumasi samalla kertaa.\nMuistot heräsivät taas. Hänen sydämensä ei voinut ruveta yhdessä\nhetkessä rakastamaan nuorukaista, mutta hän tunsi heti, että se oli\nvalmistumassa siihen.\n\nKun Basia ei saanut kyselyihinsä vastausta, vei hän hänet ja Zosia\nBoskan sivuhuoneeseen ja alkoi uudelleen ahdistella:\n\n— Ewka! Sano heti, aivan heti! Rakastatko häntä?\n\nValo lankesi Ewa-neidin kasvoihin. Hän oli mustatukkainen ja\nmustasilmäinen neito, kuumaverinen, ja joka kerta, kun mainittiin\nrakkaudesta, tulvahti veri hänen poskiinsa.\n\n— Ewka! — sanoi Basia jo kymmenennen kerran. — Rakastatko häntä?\n\n— En tiedä, — vastasi neiti Nowowiejska hetkisen epäröityään.\n\n— Mutta et kielläkään? Ohoo, kyllä tiedän jo! Älä vain pane vastaan!\nMinä ensimmäisenä sanoin Michalille, että pidän hänestä — eikä siitä\nmitään, se oli hyvä! Mahdoitte muinoin kovasti rakastaa toisianne! Haa,\nnyt ymmärrän! Sinua kaivaten hän aina näytti niin synkältä kuin susi.\nSoturi parka oli vähältä näivettyä. Mitä teidän välillänne oli, kerro!\n\n— Hän sanoi aitassa minulle rakastavansa minua, — kuiskasi neiti\nNowowiejska.\n\n— Aitassa!... Kas vain!... Entä sitten?\n\n— Sitten hän tarttui minuun kiinni ja alkoi suudella, — jatkoi neitonen\nvielä hiljempaa.\n\n— Onpa se rivakka, tuo Mellechowicz! Entä mitä sinä?\n\n— En uskaltanut huutaa.\n\n— Et uskaltanut huutaa! Zoska, kuuletko?... Milloin teidän lempenne\ntuli ilmi?\n\n— Isä tuli ja antoi hänelle heti korvapuustin, löi sitten minua ja\nkäski pieksää häntä niin, että hän makasi kaksi viikkoa!\n\nNeiti Nowowiejska rupesi itkemään tämän sanottuaan, osaksi säälistä,\nosaksi noloudesta.\n\nTunteellisen Zosia Boskankin siniset silmät vettyivät, kun hän näki\ntämän, mutta Basia alkoi lohdutella Ewaa:\n\n— Kaikki tämä päättyy hyvin, annan pääni pantiksi siitä! Panen\ntoimimaan sekä Michalin että herra Zagloban. Kyllä minä osaan puhua\nheille, älä pelkää! Herra Zagloban teräväjärkisyyttä ei mikään voi\nvastustaa. Sinä et tunne häntä! Älä itke, Ewka, heti tulee illallinen...\n\nMellechowicz ei tullut illallispöytään. Hän istui huoneessaan ja\nlämmitti itselleen tulella viinaa simaan sekoitettuna, mitä juomaa hän\nsitten kaatoi pienempään tinapulloon ja joi sitä pureskellen samalla\nkorppua.\n\nBogusz tuli hänen luokseen myöhään yöllä puhellakseen hänen kanssaan\nuutisista.\n\nTataarilainen pyysi häntä heti istuutumaan lampaannahalla\npäällystetylle tuolille, asetti hänen eteensä pikarillisen kuumaa\njuomaa ja kysyi:\n\n— Yhäkö herra Nowowiejski tahtoo tehdä minusta palvelijansa?\n\n— Siitä ei enää ole puhettakaan, — vastasi Bogusz. — Pikemminkin voisi\nherra Nienaszyniec esittää sinuun nähden vaatimuksia, mutta hänkään\nei välitä sinusta, sillä hänen sisarensa joko on jo kuollut tai ei\nollenkaan halua muutosta elämäänsä. Herra Nowowiejski ei tietänyt, kuka\nsinä olit, kun hän rankaisi sinua suhteistasi hänen tyttäreensä. Mutta\nnyt on hänkin kuin puulla päähän lyöty, sillä vaikka isäsi tekikin\npaljon pahaa isänmaallemme, niin hän oli kuitenkin kuuluisa soturi ja\njalo veri on aina jaloa verta. Totisesti, kukaan ei kohota sormeaankaan\nvastaasi täällä, niin kauan kun palvelet uskollisesti isänmaata,\nvarsinkin kun sinulla on kaikkialla ystäviä.\n\n— Miksi en palvelisi sitä uskollisesti? — vastasi Azya. — Isäni löi\nteitä, mutta hän oli pakana, minä sensijaan tunnustan Kristusta.\n\n— Siinäpä se onkin! Sinä et voi enää palata Krimiin muuten kuin\nluopumalla uskostasi, mutta tuommoisesta luopumisesta seuraisi myös\nautuuden menetys, eivätkä mitkään maalliset rikkaudet ja arvot\nkorvaisi sitä. Sinun on tosiaan syytä olla kiitollinen sekä herra\nNienaszyniecille että herra Nowowiejskille, sillä edellinen toimitti\nsinut pois pakanoitten joukosta ja jälkimmäinen kasvatti oikeassa\nuskossa.\n\nSiihen vastasi Azya:\n\n— Minä tiedän olevani heille kiitollisuuden velassa ja koetan maksaa\nsen. Huomautitte aivan oikein, että olen saanut täällä paljon\nsuosijoita.\n\n— Sinä sanot sen sillä tavoin, kuin jotakin kitkerää olisi suussasi,\nmutta luettelehan itse suosijoitasi!\n\n— Herra hetmani ja te ensi sijassa: sitä sanon aina kuolemaani asti.\nKetä vielä, sitä en tiedä...\n\n— Entä täkäläinen komendantti? Luuletko, että hän antaisi sinut\nkenenkään käsiin, vaikka et olisikaan Tuchay-beyn poika? Entäs rouva\nWolodyjowska! Kuulinpa, mitä hän puhui sinusta illallisella... Hoo!\nJo ennenkuin Nowowiejski tunsi sinut, asettui komendantin rouva heti\npitämään sinun puoltasi. Herra Wolodyjowski on valmis tekemään vaikka\nmitä hänen tähtensä, sillä puolisonsa on hänelle kaikki kaikessa, ja\nsisarkaan ei voi enempää pitää veljestään kuin rouva Wolodyjowska pitää\nsinusta. Koko illallisajan oli sinun nimesi hänen huulillaan...\n\nNuori tataarilainen painoi yht'äkkiä alas päänsä ja alkoi puhaltaa\nkuumaan juomaan; kun hänen puhaltaessaan hänen hieman sinertävät\nhuulensa työntyivät eteenpäin, tulivat hänen kasvonsa niin\ntataarilaisen näköiseksi, että Bogusz sanoi:\n\n— Jumal'auta, miten oletkaan tällä hetkellä vanhan Tuchay-beyn\nnäköinen, sitä on suorastaan mahdotonta kuvitella. Minähän tunsin hänet\nerittäin hyvin, näin hänet sekä kaanin hovissa että sotatanterella;\nainakin kaksikymmentä kertaa kävin hänen luonaan.\n\n— Jumala siunatkoon oikeamielisiä, mutta rutto tuhotkoon vääryyden\ntekijät! — sanoi Azya. — Hetmanin terveydeksi!\n\nBogusz joi ja sanoi:\n\n— Terveyttä ja pitkää ikää! Meitä on täällä tosin vain kourallinen\nsemmoisia, jotka seisomme lujina hänen puolellaan, mutta me\nolemme todellisia sotureita. Jumala auttaa, ettemme alistu noiden\nlautasennuolijain käskettäviksi, jotka eivät pysty muuhun kuin pitämään\nvaltiopäiviä ja syyttämään herra hetmania kuninkaan kavaltamisesta.\nSenkin lurjukset! Me torjumme yötä päivää vihollisen hyökkäyksiä, mutta\nheillä on ainoana työnä mässääminen ja kekkeröiminen. Herra hetmani\nlähettää lähettilään toisensa jälkeen ja pyytää apua Kamienecille aivan\nniinkuin Kassandra ennustaa Ilionin ja Priamon kansan sortumista, mutta\nnuo eivät ajattele mitään, yhä vain tutkiskelevat, kuka on rikkonut\nkuningasta vastaan!\n\n— Mistä teidän armonne puhuu?\n\n— Heh, eipä mitään! Vertasin Kamieneciamme Troijaan, mutta sinä et\nvarmaankaan ole kuullut puhuttavan Troijasta. Kunhan olot hiukan\nrauhoittuvat, niin herra hetmani hankkii sinulle kansalaisoikeudet,\npanen siitä pääni pantiksi. Ajat ovat sellaiset, että tilaisuutta kyllä\nilmenee, jos ihan vakavasti aiot hankkia itsellesi mainetta.\n\n— Joko kohoan maineeseen tai peittää minut maa. Te saatte kuulla\nminusta, niin totta kuin Jumala on taivaassa!\n\n— Entä mitä ne siellä puuhaavat? Mitä Kryczynski? Palaavatko takaisin?\nEivätkö palaa? Mitä ne nyt tekevät?\n\n- Ovat leireissään: toiset Urzyjn arolla, muut kauempana. Vaikeata\non heidän sopia keskenään, kun ovat kaukana toisistaan. Ovat saaneet\nkäskyt, että kaikkien on mentävä keväällä Adrianopoliin ottaen\nmahdollisimman paljon elintarpeita mukaansa.\n\n— Hyväinen aika! Tuo on tärkeätä, sillä jos Adrianopolissa pidetään\nsuuri sotaväen kongressi, niin sota meitä vastaan on varma asia. Tästä\non heti annettava tieto herra hetmanille. Hänkin luulee, että sota\ntulee, mutta tämähän olisi jo varma merkki.\n\n— Halim sanoi minulle siellä heidän kesken kerrottavan, että muka itse\nsulttaanikin menee Adrianopoliin.\n\n— Kiitetty olkoon Herran nimi! Mutta meillähän on täällä sotaväkeä\ntuskin kourallistakaan. Ainoana toivonamme ovat Kamienecin kalliot.\nAsettaako Kryczyriski joitakin uusia ehtoja?\n\n— Pikemminkin hän valittelee kuin asettaa ehtoja: yleinen armahdus,\naatelisoikeuksien ja niiden etuoikeuksien palauttaminen, jotka heillä\noli ennen, ratsumestarin arvon takaisinsaanti — sitä ne tahtovat. Mutta\nsulttaani on jo myöntänyt heille suurempia etuja, ja sentähden he\nepäröivät.\n\n— Mitä sanotkaan! Kuinka sulttaani voi myöntää heille suurempia etuja\nkuin valtiomme? Turkissa on _absolutum dominium_ ja kaikki oikeudet\nriippuvat yksinomaan sulttaanin mielivallasta. Jos se, joka nyt elää ja\nhallitsee, pitäisikin kaikki lupauksensa, niin seuraaja ne rikkoo tai\npolkee jalkoihinsa mielensä mukaan. Meillä sensijaan ovat etuoikeudet\npyhä asia, ja kenestä on tullut aatelismies, siltä ei itse kuningaskaan\nvoi ottaa mitään pois.\n\n— He kertovat olleensa aatelismiehiä ja tulleensa kuitenkin\nkohdelluiksi kuin olisivat olleet rakuunoita, ja päällystö määräsi\nheidät useasti suorittamaan sellaisia tehtäviä, joista ei vain\naatelisto ole vapautettu, vaan yksinpä alemman aatelin palvelijatkin.\n\n— Kun kerran hetmani lupaa heille...\n\n— Ei kukaan heistä epäile hetmanin ylevämielisyyttä ja kaikki\nrakastavat häntä sydämestään, mutta he ajattelevat mielessään näin:\nhetmania itseään haukkuu aatelisto petturiksi; kuninkaan hovissa häntä\nvihataan; konfederatsioni uhkaa tuomita hänet — kuinka hän voi mitään\njärjestää?\n\nBogusz alkoi pudistella päätään.\n\n— Mitä siis?\n\n— He eivät tiedä itsekään, mitä tekisivät.\n\n— Ja jäävät sulttaanin luo?\n\n— Ei.\n\n— Pyh! Kuka pakottaa heidät palaamaan Puolaan?\n\n— Minä!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Olen Tuchay-beyn poika!\n\n— Azya ystäväni! — sanoi hetken kuluttua Bogusz. — En kiellä sitä, että\nhe saattavat rakastaa sinua Tuchay-beyn veren ja kunnian perijänä,\nvaikka he ovat meidän tataarilaisiamme ja Tuchay-bey oli vihollisemme.\nSellaiset asiat minä ymmärrän, sillä meilläkin on aatelisia, jotka\neräänlaisella ylpeydellä kertovat, että Chmielnicki oli puolalainen\naatelismies eikä polveutunut kasakoista, vaan masurialaisista...\nSellainen lurjus hän sentään oli, ettei helvetistäkään löydä pahempaa,\nmutta mainehikas soturi, ja senvuoksi häneen mielihyvin liitytään.\nSellainen on kerta kaikkiaan ihmisluonto! Mutta että sinä, koska olet\nTuchay-beyn verta, olisit sen kautta saanut oikeuden käskeä kaikkia\ntataarilaisia, siihen en huomaa olevan riittäviä perusteita.\n\nAzya oli jonkin aikaa vaiti, pani sitten kätensä reisiään vastaan ja\nsanoi:\n\n— Minä sanon teille, herra podstoli, miksi Kryczynski tottelee minua\nja muutkin tottelevat. Paitsi sitä, että he ovat vain tavallisia\ntataarilaisia, mutta minä olen ruhtinas, on minulla vielä tuumia ja\nvoimaa... Mutta te ette tiedä sitä eikä herra hetmani tiedä...\n\n— Mitä tuumia, mitä voimaa?\n\n— En osaa sitä sanoa, — vastasi Azya ruteenin kielellä. — Mutta\nminkätähden minä olen valmis tekemään sellaista, mihin toiset eivät\nrohkene ryhtyä? Miksi minä olen ajatellut semmoista, mitä muut eivät\nkeksisi?\n\n— Mitä sinä puhut? Mitä sinä olet ajatellut?\n\n— Olen ajatellut sitä, että jos herra hetmani antaisi minulle vallan\nja oikeuden, niin en vain palauttaisi takaisin noita ratsumestareita,\nvaan saattaisin puolet tataarilaisista hetmanin käytettäväksi. Vähänkö\non tyhjää alaa Ukrainassa ja Villeillä Kentillä? Kuuluttakoon hetmani\nvain, että jokainen tataarilainen, joka tulee Puolan valtakuntaan, saa\naatelisarvon, oikeuden vapaasti harjoittaa uskontoaan, saa palvella\nomissa rykmenteissä, kaikilla tulee olemaan oma hetmaninsa, niinkuin\non kasakoilla, — ja vakuutanpa pääni kautta, että koko Ukraina alkaa\nvilistä ihmisiä. Tulevat lipekiläiset ja tšeremissit, tulee väkeä\nDobruczista ja Bialogrodista, tulee Krimistä, — ja ajavat tänne\nlaumansa ja tuovat lapsensa ja vaimonsa. Älkää pudistelko päätänne,\nteidän armonne? Ne tulevat aivan niinkuin aikaisemminkin tulleet,\njotka ovat vuosisatoja palvelleet Puolaa. Krimissä ja kaikkialla kaani\nja murzat sortavat heitä, mutta täällä heistä tulee aatelisia ja he\nsaavat sapelin ja käyvät sotaa oman hetmaninsa johdolla. Vannon teidän\narmollenne, että he tulevat, sillä siellä he väliin kuolevat nälkään.\nKun paimentolaiskyliin leviää tieto, että minä kutsun heitä herra\nhetmanin puolesta, että Tuchay-beyn poika kutsuu, niin tänne saapuu\ntuhansia.\n\nBogusz tarttui päähänsä.\n\n— Kautta Jumalan, Azya! Mistä tulevat päähäsi tuollaiset ajatukset?\nMitähän tuosta tulisi?\n\n— Ukrainassa olisi tataarilaiskansa, niinkuin ovat nyt kasakat!\nKasakoille te olette myöntäneet etuoikeuksia ja hetmanin, miksi ette\nmyöntäisi niitä meillekin? Kysytte, mitä siitä tulisi? Ei tulisi\ntoista Chmielnickiä, sillä polkisimme jalkoihimme kasakat, ei olisi\ntalonpoikaiskapinoita, verisiä mellakoita eikä autioitumista, ei olisi\nmyöskään Doroszefikoa, sillä ensimmäisenä toisin hänet köytettynä\nhetmanin jalkain juureen. Jos turkkilainen sotavoima tahtoisi käydä\nkimppuunne, niin löisimme sulttaanin; jos kaani tahtoisi hyökätä,\nlöisimme hänet. Eivätkö lipekiläiset ja tšeremissit ole jo ammoin\ntehneet samalla tavalla, vaikka ovat pysyneet muhamettilaisina?\nMiksi me, Puolan tataarilaiset, tekisimme toisin, me, jotka olisimme\naatelia!... Katsokaahan nyt! Ukraina on rauhallinen, kasakkain on\npakko pysyä alallaan, Turkilta ollaan turvassa, sotaväkeä on muutamia\nkymmeniä tuhansia enemmän — kas, sitä olen ajatellut — sellaista on\ntullut päähäni, senvuoksi Kryczynski, Adurowiez, Morawski, Tworkowski\nkuuntelevat minua, sentähden minun huudahtaessani puoli Krimiä rientää\nnäille aroille!\n\nBogusz oli niin hämmästynyt ja masentunut Azyan puheesta, että hänestä\ntuntui kuin huoneen seinät olisivat yht'äkkiä hävinneet ja uudet,\ntuntemattomat seudut avautuneet hänen nähtävikseen.\n\nPitkään aikaan hän ei voinut sanoa sanaakaan, vaan katseli ainoastaan\nnuorta tataarilaista. Tämä alkoi astella pitkin askelin huoneessa ja\nsanoi viimein:\n\n— Ilman minua tämä ei voi tapahtua, sillä minä olen Tuchay-beyn\npoika, eikä ole Dniepristä Tonavaan kuuluisampaa nimeä tataarilaisten\nkeskuudessa.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n— Mitä minulle merkitsee Kryczynski, Tworkowski ja muut! Ei ole kysymys\nheistä eikä muutamasta tuhannesta lipekiläisestä ja tšeremissistä, vaan\nkoko Puolasta. Sanotaan, että keväällä tulee suuri sota sulttaanin\nvaltakunnan kanssa. Antakaa vain minun toimia, niin minä kiehutan\ntataarilaisten keskuudessa sellaisen liemen, että sulttaani itse\npolttaa siinä näppinsä.\n\n— Hyväinen aika! Mikä sinä oikein olet, Azya?! — huudahti Bogusz.\n\nAzya kohotti päänsä ja vastasi:\n\n— Tataarilaisten tuleva hetmani!\n\nTulen loimo sattui tällä hetkellä Azyaan valaisten hänen samalla kertaa\njulmia ja kauniita kasvojaan.\n\nBoguszista oli kuin jokin aivan muu mies olisi seisonut hänen edessään,\nniin ylevän ja ylpeän näköinen oli nuori tataarilainen. Bogusz\ntunsi myös, että Azya puhui totta. Jos tuommoinen hetmanin julistus\nannettaisiin, niin epäilemättä lipekiläiset ja tšeremissit palaisivat\nkaikki ja villejä tataarilaisia tulisi heidän jäljessään suuret määrät.\nVanha aatelismies tunsi varsin hyvin Krimin, jossa oli kahdesti ollut\nvankina ja myöhemmin, kun hetmani oli hänet lunastanut, toiminut\nlähettiläänä; hän tunsi Bahtšisarain hovin, tunsi tataarilaisjoukot\nDonilta Dobruczyyn asti; tiesi, että talvella useat paimentolaiskylät\nolivat kuolemassa nälkään; tiesi, että murzoja rasitti kaanin\nasettamien päällysmiesten mielivaltaisuus ja nylkemiset ja että itse\nKrimissä oli usein syntynyt kapinoita. Niinpä hän ymmärsi heti, että\nhedelmällinen maa ja etuoikeudet houkuttelisivat kaikkia niitä, joilla\noli vanhoilla asuinpaikoillaan huonot olot, ahdasta ja turvatontakin.\n\nNe houkuttelisivat sitäkin enemmän, jos heitä alkaisi kutsua\nTuchay-beyn poika. Hän yksin saattoi saada sen toimeen, ei kukaan muu.\nHän saattoi isänsä maineen vuoksi nostattaa paimenkylät kapinaan,\nkiihoittaa toisen puolen Krimiä toista puolta vastaan, vetää mukaansa\nbialogrodilaiset villit tataarilaisjoukot ja järkyttää kaanin, jopa\nsulttaaninkin valtaa.\n\nJos hetmani tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen, niin hän voi pitää\nTuchay-beyn poikaa itse Kaitselmuksen lähettämänä miehenä.\n\nBogusz alkoi katsella toisin silmin Azyaa ja ihmetellä yhä enemmän,\nmiten sellaiset ajatukset olivat voineet tulla hänen päähänsä. Ihan\nhiki alkoi helmeillä ritarin otsalla, niin suurenmoisilta nuo tuumat\ntuntuivat.\n\nKuitenkin oli hänen sielussaan vielä paljon epäilyäkin. Hetken kuluttua\nhän sanoi:\n\n— Mutta tiedätkö, että tämmöisestä asiasta olisi seurauksena sota\nTurkin kanssa?\n\n— Sota syttyy muutenkin! Miksipä olisi käsketty tataarilaisjoukkoja\nmenemään Adrianopoliin? Silloin vain ei tule sotaa, jos sulttaanin\nvaltakunnassa syntyy sisäisiä taisteluja; jos taas on lähdettävä\nsotimaan, niin puolet tataarilaisista tulee olemaan meidän puolellamme.\n\n— Joka asiaan tuolla veitikalla on valmiina perustelut! — ajatteli\nBogusz. — Päätä pyörryttää! — sanoi hän hetken kuluttua. — Katsos,\nAzya, joka tapauksessa tämä on vaikea asia. Mitä sanoisi kuningas,\nmitä kansleri ja säädyt? Ja koko aatelisto, joka enimmäkseen on\nnurjamielinen hetmania kohtaan?\n\n— Minä tarvitsen vain hetmanin kirjallisen suostumuksen; ja kun\nme kerran olemme asettuneet tänne, niin koetettakoonpa sitten\nhäätää meidät! Kuka häätää ja miten? Mielellänne te karkoittaisitte\nzaporogilaiset Siczistä, mutta ette pysty siihen.\n\n— Herra hetmani pelästyy vastuunalaisuutta.\n\n— Herra hetmanin puolella tulee olemaan viisikymmentätuhatta\ntataarilaissapelia, paitsi sitä sotajoukkoa, joka on hänen käsissään.\n\n— Entä kasakat? Unohdatko kasakat? He nousevat heti vastarintaan.\n\n— Siihenhän meitä tarvitaankin, että kasakkain pään päällä olisi miekka\nriippumassa. Mihin Dorosz nojautuu? Tataarilaisiin! Kun minä otan\ntataarilaiset käsiini, niin Doroszin on heti pakko nöyrtyä hetmanin\nedessä.\n\nAzya kurotti käsiään ja koukisti sormiaan, niin että ne muistuttivat\nkotkan kynsiä. Sitten hän tarttui sapelinsa kahvaan:\n\n— Niin, kyllä me luemme kasakoille lakia! Heistä tulee talonpoikia,\nmutta me hallitsemme Ukrainaa. Kuulkaa, herra Bogusz, te ajattelette,\nettä minä olen vähäpätöinen mies, mutta en minä ole niin vähäpätöinen,\nkuin miltä Nowowiejskista, täkäläisestä komendantista, upseereista\nja teistä, herra Bogusz, on näyttänyt! Kas, tätä olen yöt päivät\najatellut, niin että olen laihtunut ja kasvoni ovat riutuneet —\nkatsokaahan! — ja mustuneet. Mutta mitä olen ajatellut, sen olen\najatellut hyvin ja siksipä sanoinkin teille, että minulla on voimaa\nja tuumia. Näette itse, että nämä ovat suuria asioita. Menkää herra\nhetmanin luo ja pian! Esittäkää hänelle, että hän antaisi minulle\nkirjallisen valtuutuksen, enkä minä silloin välitä muusta. Hetmani on\nsuurisieluinen mies, hän tietää, että tässä suunnitelmassa on voimaa ja\nälyä! Sanokaa hetmanille, että minä olen Tuchay-beyn poika ja että minä\nyksin voin sen tehdä. Esittäkää, että hän suostuisi. Mutta, Jumalan\ntähden, tehtäköön se ajoissa, niin kauan kuin vielä lunta on arolla, jo\nennen kevättä, sillä keväällä tulee sota! Menkää heti ja palatkaa heti,\nettä pian voisin tietää, mitä minun on tehtävä.\n\nBogusz ei edes huomannutkaan, että Azya puhui käskevällä äänellä, aivan\nkuin olisi jo ollut hetmani ja antanut määräyksiä upseerilleen.\n\n— Huomenna lepään, — sanoi hän, — mutta ylihuomenna lähden. Suokoon\nJumala, että tapaisin hetmanin Jaworowissa! Hän on nopea päätöksissään,\nja pian saat vastauksen.\n\n— Mitä luulette, suostuuko hetmani?\n\n— Mahdollisesti hän kutsuu sinut luokseen; senvuoksi älä lähde nyt\nRaszkowiin, täältä joudut pikemmin Jaworowiin. En tiedä, suostuuko\nhän, mutta tämän asian hän ottaa vakavasti harkittavakseen, sillä\nesitätpä painavia seikkoja. Kautta Jumalan, tätä en osannut sinulta\nodottaa, mutta nyt näen, että olet epätavallinen mies ja että Jumala\non määrännyt sinut suuruuteen. Azya, Azya! Lipekiläisen rykmentin\npäällikkö, ei sen enempää, mutta mielessään hän hautoo sellaisia\nasioita, että ne saattavat pelästymään. Nyt en ihmettele, vaikka\nnäkisin haikaran sulan lakissasi ja hevosen hännän liehumassa\nlippunasi... Uskon senkin, mitä sanot, nimittäin että nämä ajatukset\novat sinua yöllä polttaneet... Heti ylihuomenna lähden, kunhan vain\nolen hiukan levännyt, mutta nyt poistun, sillä on myöhä, ja päässäni\nkohisee kuin myllyssä. Jumalan haltuun, Azya... Ohimoissani jyskyttää\naivan kuin olisin juovuksissa... Jumalan haltuun, Azya, Tuchay-beyn\npoika!\n\nBogusz puristi tataarilaisen laihtunutta kättä ja lähti ovea kohti,\nmutta pysähtyi vielä kynnykselle ja sanoi:\n\n— Kuinka olikaan?... Uusia sotajoukkoja Puolalle... miekka valmiina\niskemään kasakkain niskaan... Dorosz nujerrettu... sisäisiä taisteluja\nKrimissä... Turkin mahti heikentynyt... ei enää hyökkäyksiä\nUkrainaan... Herra Jumala!\n\nSen sanottuaan hän poistui, mutta Azya katsoi vielä hetken hänen\njälkeensä ja kuiskasi:\n\n— Ja minulle hevosenhäntä lipuksi, marsalkansauva ja... sovinnolla tai\nväkisin — hän! Muuten teille käy huonosti!\n\nSitten hän joi viinan loppuun astiasta ja heittäytyi nahoilla\npeitetylle lavitsalle, joka oli huoneen nurkassa. Tuli uunissa oli\nsammunut, mutta sensijaan tunkeutuivat ikkunasta sisälle kylmällä\ntalvisella taivaalla jo korkealla loistavan kuun kirkkaat säteet.\n\nAzya makasi jonkin aikaa levollisesti, mutta nähtävästi ei saanut unta.\nViimein hän nousi, meni akkunan luo ja katseli kuuta, joka purjehti\nkuin yksinäinen laiva taivaan äärettömällä ulapalla.\n\nNuori tataarilainen katseli sitä kauan, asetti sitten kätensä\nrinnalleen, kohotti molemmat peukalonsa pystyyn, ja hänen huuliltaan,\njotka tuskin tuntiakaan takaperin olivat tunnustaneet Kristusta,\nkuului puoleksi laulun, puoleksi pitkäveteisen puheen tapaan\nsurullisensävyiset sanat:\n\n— Allah il Allah — Muhammed Rossullah!...\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMutta varhain seuraavana aamuna Basia neuvotteli miehensä ja Zagloban\nkanssa siitä, kuinka kaksi toisiaan rakastavaa sydäntä yhdistettäisiin.\n\nMolemmat miehet nauroivat hänen innolleen ja kiusoittelivat häntä\nyhtämittaa, mutta taipuivat kuten tavallisesti hänen tahtoonsa ja\nlupasivat lopulta auttaa häntä.\n\n— Parasta on, — sanoi Zagloba, — taivuttaa vanha Nowowiejski siihen,\nettei hän ota tyttöä mukaansa Raszkowiin, kun nyt on pakkasia tulossa\neikä tiekään ole kaikin paikoin turvallinen; sillävälin nuoret täällä\ntapaavat usein toisiaan ja lopullisesti rakastuvat toisiinsa.\n\n— Se on oivallinen ajatus! — huudahti Basia.\n\n— Oivallinen tai ei, — vastasi Zagloba, — mutta sinä puolestasi älä\npäästä heitä näkyvistäsi. Sinä olet akkaväkeä — ja luulenpa, että\nsinä loppujen lopuksi liität heidät yhteen, sillä akkaväki pitää aina\npäänsä; katso vain, ettei piru tee siinä omia metkujaan Se olisi häpeä,\nsillä tämähän käy sinun vastuullasi.\n\nBasia alkoi ensin sähistä Zagloballe kuin kissa ja sanoi sitten:\n\n— Te kerskutte olleenne nuorena turkkilainen ja luulette, että jokainen\non turkkilainen!... Azya ei ole sellainen!\n\n— Ei turkkilainen, vaan tataarilainen. Oletpa soma epeli! Menee\ntakuuseen tataarilaisen tunnepuuskista!\n\n— Heillä on ennen kaikkea itku mielessä, mikä johtuu vakavasta\nmurheesta... Ewa on sitäpaitsi kerrassaan kelpo tyttö!\n\n— Hänellä on vain sellaiset kasvot, kuin olisi hänen otsaansa\nkirjoitettu: \"Suutele minua!\" Huu, naakka se on! Eilen panin merkille,\nettä kun hän istuu pöydässä vastapäätä kaunista poikaa, niin hän huokuu\nsemmoisella puhdilla, että lautanen siirtyy paikaltaan ja hänen täytyy\nvetää sitä luokseen. Naakka kerrassaan, sanon sinulle!\n\n— Te tahdotte, että minä poistun?\n\n— Et poistu, koska on kysymys naittamisesta. Kyllä sinut tiedetään,\net sinä poistu! Mutta onpa sinun liian aikaista ruveta hommaamaan\nihmisiä naimisiin, sillä sehän on vanhojen naisten ammattia. Rouva\nBoska sanoi minulle eilen, että kun hän näki sinun palaavan retkeltä\nrosvoja vastaan, niin hän luuli näkevänsä rouva Wolodyjowskan nuoren\npojan, joka oli ollut ratsastelemassa tarhan ympäri. Sinä et pidä\narvokkuudesta, ja arvokkuuskin vieroo sinua, minkä huomaa heti jo\nhennosta vartalostasi. Koulupoika sinä olet, toden totta! Toisenlaisia\novat naiset nyt kuin ennen maailmassa. Kun minun aikanani hienohelma\nistahti penkille, niin koko penkki alkoi narista aivan kuin joku olisi\nastunut koiran hännälle, mutta sinä voisit ratsastaa kissan selässä\nilman että se tuota elukkaa rasittaisi... Sanotaanpa, että naiset,\njotka ryhtyvät naittamispuuhiin, eivät saa perillisiä.\n\n— Sanotaanko todellakin niin? — kysyi pieni ritari huolestuneena.\n\nMutta Zagloba alkoi nauraa. Basia painoi rusottavat kasvonsa miehensä\nkasvoja vastaan ja sanoi puoliääneen:\n\n— Hee, Michalku! Sopivan ajan tullen menemme rukoilemaan Częstochowaan,\nehkäpä Pyhä Neitsyt muuttaa asiat!\n\n— Se on totisesti paras keino, — sanoi Zagloba. Puolisot syleilivät\nsenjälkeen toisiaan. Sitten Basia sanoi:\n\n— Mutta puhukaamme nyt Azyasta ja Ewasta ja miten voisimme auttaa\nheitä. Meillä ovat asiat hyvin ja niin käyköön heillekin!\n\n— Kun Nowowiejski lähtee matkalle, muuttuu heidän olonsa paremmaksi, —\nsanoi pieni ritari, — sillä hänen läsnä ollessaan eivät he voi tavata\ntoisiaan, etenkin kun Azya vihaa ukkoa. Mutta jos vanhus antaisi\nhänelle Ewkan, niin ehkäpä he unohtaisivat vanhat loukkaukset ja\nalkaisivat rakastaa toisiaan niinkuin appi ja vävy. Minun käsitykseni\nmukaan ei tässä ole kysymys nuorten lähentämisestä, sillä he rakastavat\nmuutenkin toisiaan, vaan siitä, että saataisiin ukko taipumaan.\n\n— Hän on hankala mies! — sanoi rouva Wolodyjowska.\n\nSiihen sanoi Zagloba:\n\n— Baška! Kuvittele, että sinulla on tytär ja hänet olisi annettava\npuolisoksi jollekin tataarilaiselle?\n\n— Azya on ruhtinas! — vastasi Basia.\n\n— En kiellä, että Tuchay-bey oli ylhäistä syntyperää, mutta olihan myös\nHasling aatelismies eikä Krzysia Drohojowska kuitenkaan olisi mennyt\nhänen vaimokseen, jos ei mies olisi saanut meidän kansalaisoikeuksiamme.\n\n— Hommatkaa siis Azyalle nuo kansalaisoikeudet!\n\n— Helppo asia! Jos joku suostuisikin antamaan hänelle vaakunansa, niin\ntäytyy valtiopäiväin se vahvistaa ja siihen tarvitaan sekä aikaa että\npuoltajia.\n\n— Se ei minua miellytä, että menee aikaa, sillä puoltajia kyllä\nlöytyisi. Varmastikin herra hetmani sanoisi sanasen Azyan puolesta,\nsillä hän pitää sotureista. Michal, kirjoita hetmanille! Tahdotko\nmustetta, kyniä, paperia? Kirjoita heti! Minä tuon sinulle kaikki\nja myös kynttilän ja sinetin, istuudu sinä vain ja kirjoita\nviivyttelemättä!\n\nWolodyjowski alkoi nauraa:\n\n— Jumala kaikkivaltias! — sanoi hän. — Pyysin sinulta vakavaa, järkevää\nvaimoa, mutta sinä annoit minulle tuulihatun!\n\n— Puhu noin, puhu vain, niin minä kuolen!\n\n— Herra varjelkoon! — huudahti pieni ritari vilkkaasti. — Herra\nvarjelkoon! Hyi! Hyi! Pahaenteinen sana, koira vieköön!\n\nSitten hän kääntyi Zagloban puoleen:\n\n— Tiedättekö mitään sanoja pahoja enteitä vastaan?\n\n— Tiedän ja olen jo sanonutkin! — vastasi Zagloba.\n\n— Kirjoita! — huudahti Basia. — En pysy nahoissani!\n\n— Minä kirjoittaisin vaikka kaksikymmentä kirjettä tehdäkseni sinulle\nmieliksi, vaikka en tiedä, mitä se toimittaa, sillä tässä ei itse\nhetmanikaan voi mitään tehdä, ja puoltamaan on ryhdyttävä vasta sitten,\nkun on oikea aika. Basiaseni, neiti Nowowiejska on uskonut sinulle\nsydänsalaisuutensa. Hyvä! Mutta Azyan kanssa sinä et ole puhunut mitään\netkä vielä tiedä edes sitäkään, hehkuuko hänkin puolestaan rakkaudesta\nneiti Nowowiejskaa kohtaan.\n\n— Totta kai hehkuu! Miksi ei hehkuisi, kun suuteli häntä aitassa! Ahaa!\n\n— Voi kultaseni! — sanoi Zagloba nauraen. — Olet ihan kuin\nvastasyntynyt lapsi, käytät vain kieltäsi paremmin. Rakas ystävä, jos\nme, minä ja Michal, tahtoisimme mennä naimisiin kaikkien kanssa, joita\nolemme sattuneet suutelemaan, niin meidän olisi käännyttävä Muhametin\nuskoon ja minusta pitäisi tulla padisah, hänestä taas Krimin kaani, vai\nmitä, Michal?\n\n— Michalia olenkin epäillyt, jo siihen aikaan, kun en ollut hänen\nomansa! — sanoi Basia.\n\nJa pannen sormensa hänen silmälleen hän alkoi ärsyttää miestään:\n\n— Liikuta vain viiksiäsi, liikuta! Älä kiellä! Minä tiedän, tiedän! Ja\nsinäkin tiedät!... Ketlingin talossa!...\n\nPieni ritari liikutti todellakin viiksiään kootakseen rohkeutta ja\nsamalla peittääkseen hämminkiään. Viimein hän sanoi tahtoen kääntää\npuheen muuhun:\n\n— Et siis tiedä, onko Azya rakastunut neiti Nowowiejskaan?\n\n— Odottakaa, otan hänet kahden kesken kuulusteltavaksi. Mutta hän on\nrakastunut! Täytyy olla rakastunut! Muussa tapauksessa en tahdo tietää\nhänestä mitään!\n\n— Jumal'auta, hän on valmis puhumaan niin kauan, että mies rakastuu! —\nsanoi Zagloba.\n\n— Ja puhunkin, vaikka olisi ahdisteltava häntä joka päivä!\n\n— Tiedusta häneltä ensin! — sanoi pieni ritari. Mahdollista on, ettei\nhän heti tunnusta, koska on villi. Mutta mitäpä siitä! Vähitellen\nsaavutat hänen luottamuksensa, opit paremmin tuntemaan häntä, pääset\nselville asiasta ja vasta sitten tiedät, mitä on tehtävä.\n\nSitten pieni ritari kääntyi Zagloban puoleen:\n\n— Hän näyttää kevytmieliseltä, mutta hän on nopea liikkeissään!\n\n— Pyryharakat ovat nopealiikkeisiä! — sanoi Zagloba arvokkaasti.\n\nHeidän keskustelunsa katkaisi Bogusz, joka lennähti huoneeseen kuin\npommi ja kiireesti suudeltuaan Basian kättä alkoi huutaa:\n\n— Hitto vieköön tuon Azyan! En voinut koko yönä ummistaa silmääni, piru\nhänet periköön!\n\n— Miten herra Azya on rikkonut teitä vastaan? — kysyi Basia.\n\n— Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitä me teimme eilen?\n\nBogusz pullisti silmänsä ja alkoi mulkoilla läsnäoleviin.\n\n— Mitä?\n\n— Historiaa! Jumal'auta, en valehtele, historiaa!\n\n— Mitä historiaa?\n\n— Puolan valtakunnan historiaa. Hän on suorastaan suuri mies. Itse\nherra Sobieski hämmästyy, kun esitän hänelle Azyan ajatukset. Suuri\nmies, sanon sen teille toistamiseen ja valitan, etten voi kertoa\nenempää, sillä olen varma siitä, että hämmästyisitte niinkuin minä\nhämmästyin. Sen verran voin sanoa, että jos se onnistuu, mitä hän\naikoo, niin Jumala tietää, mitä hänestä tulee!\n\n— Esimerkiksi? — sanoi Zagloba. — Tuleeko hänestä hetmani?\n\nBogusz pani kätensä puuskaan:\n\n— Kyllä! Hänestä tulee hetmani! Valitan, etten voi kertoa enempää...\nHänestä tulee hetmani ja sillä hyvä!\n\n— Kenties koirille? Tai kulkeeko hän härkiä paimentaen? Podolialaisilla\nhärillä on myös hetmaninsa! Hyi, mitä puhuttekaan, herra podstoli! Jos\nhänestä on tuleva hetmani, niin mikä tulee minusta, mikä Michalista ja\nmikä teistä itsestänne? Meistä kai tulee joulupäivän kolme kuningasta,\non vain odotettava Kasparin, Melkiorin ja Baltasarin luopumista\nkruunustaan. Minut valitsi aateli edes sotajoukon päälliköksi, vaikka\nminä ystävyyden tähden luovutin sen arvon herra Pawelille [kysymys on\nPawel Sapiehasta, Vilnon vojevodasta ja Liettuan suurhetmanista], mutta\nteidän ennustuksianne minä, jumal'auta, en ymmärrä ollenkaan!\n\n— Mutta minä sanon teille, että Azya on suuri mies!\n\n— Sitä olen sanonut! — sanoi Basia ja käännähti oveen päin, josta\nolivat tulossa sisälle talon muut vieraat.\n\nEnsimmäisenä astui sisään rouva Boska sinisilmäisen Zosian kanssa,\nsitten herra Nowowiejski ja Ewa, joka huonosti nukutun yön jälkeen oli\nvieläkin viehättävämmän näköinen kuin tavallisesti. Hän oli nukkunut\nhuonosti, sillä ihmeelliset unet olivat häntä häirinneet; hän oli\nnähnyt unessa Azyan, kauniimpana ja tuimempana kuin ennen. Veri kohosi\nEwan kasvoihin, kun hän muisteli tätä unta, sillä hänestä tuntui, että\njokainen arvasi sen hänen silmistään.\n\nMutta ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen, vaan kaikki alkoivat\ntoivottaa komendantin rouvalle hyvää huomenta, minkä jälkeen\nBogusz ryhtyi uudestaan kertomaan Azyan suuruudesta ja suuresta\ntulevaisuudesta. Basia iloitsi siitä, että Ewkan ja herra Nowowiejskin\ntäytyi kuulla sitä.\n\nVanha aatelismies oli tyyntynyt sen jälkeen kuin oli ensin\nkohdannut tataarilaisen. Hän ei enää puhuessaan maininnut häntä\nomaksi palvelijakseen. Totta puhuen oli havainto, että Azya oli\ntataarilaisruhtinas ja Tuchay-beyn poika, tehnyt häneen tavattoman\nvoimakkaan vaikutuksen. Ihmetellen hän oli myös kuullut kerrottavan\nAzyan tavattomasta urhoollisuudesta ja siitä, että itse hetmani oli\nuskonut hänelle niin tärkeän tehtävän kuin kaikkien lipekiläisten ja\ntšeremissien saattamisen takaisin Puolan palvelukseen. Joinakin hetkinä\ntuntui Nowowiejskista, että on puhe jostakin aivan muusta miehestä,\nniin poikkeuksellisen suureksi kasvoi hänen silmissään Azya.\n\nMutta Bogusz toisteli edelleen hyvin salaperäisen näköisenä:\n\n— Tämä kaikki ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mikä häntä\nodottaa, en vain saa puhua siitä!\n\nKun jotkut pudistelivat epäillen päätään, huudahti hän:\n\n— Kaksi suurta miestä vain on valtakunnassamme: herra Sobieski ja tuo\nTuchay-beyn poika!\n\n— Herra Jumala, — sanoi viimein Nowowiejski menettäen\nkärsivällisyytensä, — olipa hän ruhtinas tai ei, niin mitä hän voi olla\ntässä valtakunnassa, kun ei ole aatelismies! Eihän hänellä vielä ole\nkansalaisoikeuksia?\n\n— Herra hetmani hankkii hänelle kymmenet kansalaisoikeudet! — huudahti\nBasia.\n\nEwka-neiti kuunteli näitä ylistyksiä silmät kiinni ja sykkivin sydämin.\nVaikeata on tietää, olisiko hänen sydämensä sykkinyt yhtä kuumasti\nköyhälle ja tuntemattomalle Azyalle kuin sille Azyalle, joka oli ritari\nja jolla oli suuri tulevaisuus. Tämä loisto häikäisi hänet, entisten\nsuudelmien muisto ja äskeiset unet saivat hänen ruumiinsa vapisemaan\nsuloisesta tunteesta.\n\n— Niin suuri, niin mainehikas! — ajatteli Ewka. — Kummako siis, että\nhän leimahtelee kuin tuli.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nBasia otti jo samana päivänä tataarilaisen \"kuulusteltavaksi\", mutta\nnoudattaen miehensä neuvoa ja muistaen tämän huomautuksen, että Azya\noli villi, hän päätti, ettei heti alussa ahdistelisi liian paljon.\n\nKuitenkin hän heti kohdattuaan Azyan sanoi muitta mutkitta:\n\n— Herra Bogusz sanoo, että te olette mainio mies, mutta luulenpa,\netteivät mainioimmatkaan miehet vältä rakkautta.\n\nAzya sulki silmänsä ja pani päänsä kallelleen.\n\n— Teidän armonne on oikeassa! — sanoi hän.\n\n— Nähkääs, sydämen laita on niin, että kun se leimahtaa, niin siinä\nsitä ollaan!\n\nSen sanottuaan Basia alkoi heilutella vaaleakutrista päätään ja\nvilkuttaa silmiään ilmaistakseen siten, että hän itsekin ymmärtää\nerittäin hyvin tämänkaltaisia asioita ja uskoo puhetoverinsakin niitä\nymmärtävän. Azya taas kohotti päänsä ja tarkasteli hänen suloista\nolemustaan. Koskaan ei Basia ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta kuin\nnyt, kun hänen silmänsä loistivat uteliaisuudesta ja innostuksesta ja\nhänen punastuneet, lapselliset kasvonsa olivat nauravina suuntautuneet\nhäntä kohti.\n\nMitä enemmän hänestä huokui viattomuutta, sitä kiehtovammalta hän\ntuntui Azyasta, sitä voimakkaampana nousi omistamisen halu hänen\nsieluunsa, sitä kiinteämmin sai rakkaus hänet valtaansa ja huumasi\nhänet kuin viini eikä hän enää halunnut mitään muuta kuin vain yhtä\nainoata asiaa: riistää hänet hänen mieheltään, temmata omakseen,\npuristaa hänet iäksi rintaansa vastaan, painaa huulensa hänen huuliaan\nvastaan, tuntea hänen kätensä kiedottuina kaulaansa — ja lempiä,\nlempiä, vaikka unohtaisi kaiken, vaikka olisi tuhon oma, vaikka he\nmolemmat olisivat tuhon omat.\n\nKun hän ajatteli tätä, niin koko maailma pyöri hänen silmissään; yhä\nuusia haluja ilmaantui hänen sielunsa syvyyksistä aivan kuin käärmeitä\nmatelee esiin vuoren rotkoista. Mutta hän oli mies, jolla oli hirveän\nsuuri itsensähillitsemiskyky, ja hän sanoi sydämessään: \"Vielä ei\nole aika!\" Ja hän hillitsi villin sydämensä niinkuin mies hillitsee\nhurjistuneen hevosen köydessä.\n\nHän seisoi Basian edessä näennäisesti kylmänä, vaikka sisäinen tuli\npoltti hänen huuliaan ja hehkui hänen silmissään ja hänen syvä\nkatseensa sanoi kaiken, mitä eivät lausuneet yhteenpuristetut huulet.\n\nMutta Basia, jonka sielu yksinkertaisesti oli niin puhdas kuin lähteen\nvesi ja jonka ajatus sitäpaitsi askaroi aivan toisessa asiassa, ei\nollenkaan ymmärtänyt tuota katsetta. Hän ajatteli sillä hetkellä, mitä\nvielä sanoisi tataarilaiselle, nosti viimein sormensa pystyyn ja sanoi:\n\n— Monella on sydämeensä kätkettynä salainen lemmentunne eikä hän\nuskalla puhua kenenkään kanssa siitä, mutta jos hän tunnustaisi sen\navoimesti, niin ehkäpä saisi tietää jotakin mieluista.\n\nAzyan kasvot synkistyivät. Hetkeksi iski mieletön toivo kuin salama\nhänen sydämeensä, mutta sitten hän pääsi tasapainoon ja kysyi:\n\n— Mistä teidän armonne tahtoo puhua?\n\nBasia vastasi:\n\n— Joku toinen ahdistelisi teitä kiivaasti puheellaan, sillä naisethan\novat yleensä malttamattomia ja ajattelemattomia; mutta minä en ole\nsellainen. Autan mielelläni, kun tarvitaan, mutta en odota heti\npaikalla luottamusta. Sanon teille vain: älkää vetäytykö piiloon,\nvaan tulkaa luokseni vaikka joka päivä; olen puhunut siitä jo mieheni\nkanssa. Vähitellen tulette tuttavallisemmaksi ja opitte tuntemaan hyvät\ntarkoitukseni ja näette, ettei kevytmielinen uteliaisuus saata minua\nkyselemään teiltä asioitanne, vaan myötätunto. Kyselen senkin vuoksi,\nettä jos minun on autettava, niin minun täytyy olla varma tunteistanne.\nMuuten teidän on itsenne osoitettava ne ensimmäiseksi; kun uskotte\ntunteenne minulle, niin kenties minäkin silloin sanon teille jotakin.\n\nTuchay-beyn poika ymmärsi nyt heti, että turha oli se toivo, joka\nhetkistä aikaisemmin oli välähtänyt hänen mielessään, käsitti myös heti\npaikalla, että kysymys oli Ewa Nowowiejskasta, ja kaikki se viha, mitä\nhänen kostonhimoisessa mielessään oli kertyneenä koko perhettä kohtaan,\npyrki hänen huulilleen. Viha leimahti hänessä sitäkin suurempana\nliekkinä, kun juuri tätä ennen aivan toisenlaiset tunteet olivat\nkuohahdelleet hänessä. Mutta hän tuli järkiinsä. Hän ei ainoastaan\nkyennyt hillitsemään itseään, vaan hän oli myös ovela, kuten kaikki\nitämaalaiset.\n\nSilmänräpäyksessä hän ymmärsi, että jos hän osoittaa vihamielisyyttään\nNowowiejskeja kohtaan, niin hän menettää Basian suosion ja\nmahdollisuuden tavata häntä joka päivä; mutta toiselta puolen hän\ntunsi, ettei voi, ainakaan nyt, mennä niin pitkälle, että valehtelisi\nvastoin oman sydämensä ääntä tälle rakastamalleen olennolle, että\nrakastaa toista.\n\nTodellisen sisällisen taistelun ja tuskan vallassa hän lankesi\nyht'äkkiä Basian eteen ja alkoi puhua suudellen hänen jalkojaan:\n\n— Teidän armonne käsiin annan sieluni, teidän armonne käsiin annan\nkohtaloni. En tahdo tehdä mitään muuta kuin mitä teidän armonne minulle\nmäärää, en tahdo tietää kenenkään toisen tahdosta! Tehkää minulle mitä\ntahdotte! Minä kovaosainen elän tuskassa ja murheessa. Säälikää minua!\nMinä menehdyn ja tuhoudun!\n\nBasia piti näitä hänen sanojansa Ewaan kohdistuneen, kauan ja kärsien\nsalatun rakkauden ilmaisuna. Hänet valtasi sääli nuorukaista kohtaan ja\nkaksi kyyneltä kimalteli hänen silmissään.\n\n— Nouskaa, Azya! — sanoi hän polvistuneelle tataarilaiselle. — Olen\naina tuntenut myötätuntoa teitä kohtaan ja tahdon vilpittömästi auttaa\nteitä. Te olette jaloa sukuperää, ja ansioittenne vuoksi teille\nvarmasti myönnetään kansalaisoikeudet, herra Nowowiejski taipuu, sillä\nhän katselee teitä jo toisin silmin, ja Ewka...\n\nBasia nosti hänet seisomaan, kohotti ylöspäin rusoittavat, nauravat\nkasvonsa, nousi varpailleen ja kuiskasi Azyan korvaan:\n\n— Ewka rakastaa teitä!\n\nMutta Azyan muoto synkistyi aivan kuin hän olisi raivostunut; unohtaen,\nettä hänen huudahduksensa voisi hämmästyttää, hän toisteli useita\nkertoja käheällä äänellä:\n\n— Allah! Allah! Allah!\n\nSitten hän syöksyi pois huoneesta.\n\nBasia katsoi vähän aikaa hänen jälkeensä. Azyan huudahdus ei häntä\nkovinkaan ihmetyttänyt, sillä usein käyttivät puolalaisetkin sotilaat\ntuota sanaa, mutta nuoren lipekiläisen rajuus sai hänet sanomaan\nitsekseen:\n\n— Hän on kuin tuli ja leimaus! Ihan hurjasti rakastunut Ewaan!\n\nSitten hän kiiruhti kuin tuulispää ilmoittamaan asiaa mahdollisimman\npian miehelleen, Zagloballe ja Ewalle.\n\nHän tapasi Wolodyjowskin kansliasta tutkimassa Chreptiowin linnoituksen\nvarusväen luetteloa. Wolodyjowski istui kirjoittamassa, mutta Basia\njuoksi hänen luokseen ja huudahti:\n\n— Tiedätkö! Puhuin hänen kanssaan! Hän lankesi jalkoihini! On hurjasti\nrakastunut Ewkaan!\n\nPieni ritari pani pois kynän ja alkoi katsella vaimoaan. Basia oli\nniin innostunut ja kaunis, että Wolodyjowskin silmät alkoivat loistaa\nja nauraa Basialle, sitten ojentuivat kädet häntä kohti, mutta Basia\nhieman vastustellen sanoi vielä kerran:\n\n— Azya on hurjasti rakastunut Ewkaan!\n\n— Niinkuin minä sinuun! — vastasi pieni ritari syleillen häntä\nvoimakkaasti.\n\nSamana päivänä saivat myös Zagloba ja Ewka Nowowiejska tietää\nseikkaperäisesti, mitä Basia oli puhunut Azyan kanssa. Neidon sydän\njoutui nyt kokonaan suloisen tunteen valtaan ja jyskytti kuin vasara,\nkun hän ajatteli ensimmäistä kohtaamista, ja vieläkin enemmän, kun hän\najatteli, mitä tapahtuu joskus heidän jäätyään kahden kesken.\n\nHän näki jo Azyan tummat kasvot polvillaan ja tunsi hänen suutelonsa\nkäsillään, tunsi myös sen raukeuden, jonka vallassa neidon pää\npainautuu lemmityn olkaa vasten ja huulet kuiskaavat:\n\n— Minäkin rakastan!\n\nLiikutuksen ja levottomuuden valtaamana hän suuteli itse Basian käsiä\nja vilkuili joka hetki oveen, näkisikö siitä tulevan Tuchay-beyn pojan\nsynkän, mutta kauniin hahmon.\n\nMutta Azya ei ilmestynyt näkyviin, sillä hänen luokseen oli tullut\nHalim, hänen isänsä vanha palvelija, nyt itse huomattava murza ja\ndobruczilainen.\n\nHalim oli tullut nyt aivan julkisesti, koska Chreptiowissa jo\ntiedettiin, että hän toimi välittäjänä Azyan ja niiden lipekiläisten\nja tšeremissiläisten ratsumestarien välillä, jotka olivat siirtyneet\nsulttaanin palvelukseen.\n\nMolemmat sulkeutuivat heti Azyan asuntoon, jossa Halim, kumarrettuaan\nTuchay-beyn pojalle niin monta kertaa kuin asianmukaista oli, pani\nkädet ristiin rinnalleen ja pää alas painettuna odotti, mitä häneltä\nkysytään.\n\n— Onko sinulla mitään kirjeitä? — kysyi Azya.\n\n— Ei mitään, effendi. Minua on käsketty esittämään kaikki sanoin.\n\n— Puhu siis!\n\n— Sota syttyy varmasti. Keväämmällä on meidän kaikkien mentävä\nAdrianopoliin. Bulgarialaisia on jo käsketty viemään sinne heiniä ja\nohria.\n\n— Minne kaani menee?\n\n— Hän menee Villien Kenttien kautta suoraan Ukrainaan Doroszin luo.\n\n— Mitä olet kuullut kasakoista?\n\n— Iloitsevat sodasta ja odottavat kärsimättömästi kevättä, vaikka talvi\non vasta alkamassa.\n\n— Vallitseeko suuri puute?\n\n— Paljon hevosia on kuollut. Bialogrodissa jotkut jo myyvät itse\nitsensä orjiksi, jotta voisivat vain pysyä hengissä kevääseen. Paljon\nhevosia on kuollut, effendi, sillä syksyllä oli niukasti ruohoa\naroilla... Aurinko poltti.\n\n— Entä ovatko kuulleet Tuchay-beyn pojasta?\n\n— Sen verran olen kertonut, kuin olet sallinut. Tieto levisi\nlipekiläisiltä ja tšeremisseiltä, mutta ei kukaan oikein tiedä, mikä\non totuus. Puhutaan semmoistakin, että Puola tahtoo antaa vapauden ja\nmaata ja kutsua palvelemaan Tuchay-beyn pojan johdolla. Tämä tieto on\nsaanut kaikki köyhimmät paimentolaiskylät kuohuksiin. He tahtovat sitä,\neffendi, tahtovat, mutta toiset taas selittävät heille, että tuo kaikki\non valhetta, että Puolassa he saavat sotajoukon niskaansa ja ettei\nTuchay-beyn poikaa ollenkaan ole olemassakaan. Luonamme kävi Krimissä\nolleita kauppiaita ja ne sanoivat, että siellä niinikään toiset\nsanovat: \"Tuchay-beyn poika on olemassa\" ja ovat kiihdyksissä, mutta\ntoiset sanovat: \"Ei ole\" ja tyynnyttelevät noita toisia. Mutta jos\nleviäisi tieto, että teidän armonne kutsuu saamaan vapautta ja maata ja\npalvelemaan, niin muurahaispesä alkaisi kihistä... Kunpa minulla vain\nolisi lupa puhua...\n\nAzyan kasvot kirkastuivat tyytyväisyydestä, ja hän alkoi astella pitkin\naskelin huoneessa. Sitten hän sanoi:\n\n— Ole tervetullut, Halim, kattoni alle! Istuudu ja syö!\n\n— Olen koirasi ja palvelijasi, effendi, — sanoi vanha tataarilainen.\n\nTuchay-beyn poika löi yhteen käsiään ja silloin tuli sisään päivystävä\nlipekiläinen ja toi sitten käskyn mukaan hetken kuluttua ruokaa:\nviinaa, savustettua lihaa, leipää, jonkin verran makeisia sekä\nkuivattuja melonin siemeniä, jotka samoinkuin auringonruusunkin\nsiemenet ovat kaikkien tataarilaisten suurta herkkua.\n\n— Sinä olet ystäväni etkä palvelijani, — sanoi Azya päivystäjän\npoistuttua, — ole tervehditty, sillä tuot hyviä uutisia. Istu ja syö!\n\nHalim alkoi syödä eikä koko syönnin aikana lausunut sanaakaan. Hän\nsuoritti asian nopeasti ja alkoi silmäillä Azyaa odottaen, että tämä\nalkaisi puhua.\n\n— Täällä tiedetään jo, kuka minä olen, — sanoi viimein Tuchay-beyn\npoika.\n\n— Ja mitä sitten, effendi?\n\n— Ei mitään. Kunnioittavat minua vieläkin enemmän. Kun asiaksi olisi\ntullut, niin minun olisi pitänyt muutenkin se ilmaista. Lykkäsin sitä\nvain sentähden, että odotin viestejä tataarilaisjoukoista ja tahdoin,\nettä hetmani olisi saanut ensimmäisenä sen tietää, mutta tänne tuli\nNowowiejski ja tunsi minut.\n\n— Nuoriko? — kysyi Halim pelästyneenä.\n\n— Ei, vaan vanha. Allah on lähettänyt heidät kaikki tänne minulle,\nsillä tyttökin on mukana. Paha henki heidät periköön! Kunhan vain tulen\nhetmaniksi, niin leikinpä heidän kanssaan. Tyttöä koetetaan täällä\nnaittaa minulle. Hyvä on! Haaremissa tarvitaan orjattariakin!\n\n— Ukkoko tahtoo naittaa?\n\n— Ei!... Hän!... Hän luulee, että minä en rakasta häntä itseään, vaan\nsitä toista!...\n\n— Effendi, — sanoi Halim kumartaen, — minä olen sinun talosi orja, eikä\nminulla ole oikeutta puhua sinun läsnäollessasi; mutta minä tunsin\nsinut lipekiläisten joukosta, minä sanoin Braclawin luona sinulle,\nkuka olet, ja siitä asti olen palvellut sinua uskollisesti; minä olen\nsanonut muille, että heidän on pidettävä sinua herranaan, mutta vaikka\nhe rakastavat sinua, niin ei kukaan rakasta niinkuin minä; saanko puhua?\n\n— Puhu.\n\n— Varo pientä ritaria. Hän on peloittava, Krimissä ja Dobruczissa\ntunnetaan hänen maineensa.\n\n— Entä oletko sinä, Halim, kuullut Chmielnickistä?\n\n— Olen kuullut ja olen palvellut Tuchay-beyllä, joka soti yhdessä\nChmielnickin kanssa puolalaisia vastaan, hävitti linnoituksia, ryösti\nomaisuutta...\n\n— Ja tiedätkö, että Chmielnicki otti Czapliriskilta hänen vaimonsa\nitselleen ja sai tästä avioliitostaan lapsia? Mitäs? Oli sota\neivätkä kaikki hetmanien ja kuninkaan valtakunnan sotajoukot saaneet\nriistetyksi rouva Czaplinskaa pois häneltä. Hän löi taistelussa sekä\nhetmanit että kuninkaan että koko valtion, sillä isäni auttoi häntä\nja sitäpaitsi hän oli kasakkain hetmani. Mutta mikä minusta tulee?\nTataarilaisten hetmani! Minulle on annettava runsaasti maata ja jokin\nkaupunki pääkaupungiksi, ja sen kaupungin ympärillä on viljavalla\nmaalla kyliä ja kylissä kelpo tataarilaistasapeleineen, paljon\njousia ja paljon sapeleita! Ja kun minä silloin ryöstän hänet, vien\nhänet kaupunkiini ja otan kaunokaisen vaimokseni ja teen hetmanin\npuolisoksi, niin kenen puolella on voima? Minun! Kuka puoltaa häntä?\nPieni ritari!... Jos on hengissä!... Vaikka olisikin elossa ja ulvoisi\nkuin susi ja kääntyisi valituksin ja nöyrin rukouksin itse kuninkaan\npuoleen, niin luuletko heidän ryhtyvän sotaan minua vastaan yhden\nhienohelman takia? He ovat kerran jo käyneet sellaista sotaa, ja puolet\nPuolasta joutui liekkien saaliiksi. Kuka voi minua pidättää? Hetmaniko?\nSilloin teen liiton kasakkain kanssa, rupean veljeilemään Doroszin\nkera ja annan maan sulttaanille. Minä olen toinen Chmielnicki, minä\nolen enemmän kuin Chmielnicki, minä olen leijona! Antakoot minun ottaa\nhänet, niin minä palvelen heitä, lyön kasakat, lyön kaanin ja lyön\nsulttaanin, mutta jos ei, niin poljen koko puolalaisten maan hevosten\nkavioitten alle, panetan hetmanit kahleisiin, hajoitan sotajoukot,\npoltan kaupungit poroksi, hävitän ihmiset, minä, Tuchay-beyn poika,\nminä, leijona!...\n\nPunainen kajastus loisti Azyan silmistä hänen näin puhuessaan,\nvalkoiset kulmahampaat välkähtelivät kuin aikoinaan Tuchay-beyllä, hän\nkohotti kätensä ja heilutteli uhkaavasti sitä pohjoista kohti. Hän\nnäytti niin suurelta ja peloittavalta ja kauniilta, että Halim alkoi\nnopeasti kumarrella hänelle ja toisti hiljaisella äänellä:\n\n— Allah kerim! Allah kerim!\n\nPitkän aikaa kesti sitten äänettömyyttä. Tuchay-beyn poika alkoi\nvähitellen rauhoittua ja sanoi viimein:\n\n— Bogusz on tullut tänne. Hänelle ilmaisin mahtini ja sen neuvoni, että\nUkrainassa asuisi kasakkaväestön rinnalla tataarilaisväestö ja että\nkasakkahetmanin rinnalla olisi tataarilaishetmani...\n\n— Hän kai yhtyi siihen?\n\n— Hän oli aivan hämmästynyt ja suorastaan kumarsi minulle ja riensi\nseuraavana päivänä hetmanin luo viemään onnellista uutista.\n\n— Effendi! — sanoi Halim arasti. — Entäpä jos Suuri Leijona ei suostu?\n\n— Sobieski?\n\n— Niin.\n\nPunainen kajastus alkoi taas välkähdellä Azyan silmissä, mutta sitä\nkesti vain silmänräpäyksen.\n\nHänen kasvonsa tyyntyivät heti, hän istuutui penkille ja vaipui pää\nkyynärpäitten nojassa syviin mietteisiin.\n\n— Olen aprikoinut, — sanoi hän viimein, — mitä suurhetmani mahtaa\nvastata, kun saa kuulla Boguszilta onnellisen uutisen. Hetmani on\nviisas ja suostuu. Hän tietää, että keväällä syttyy sulttaanin kanssa\nsota, jota varten Puolassa ei ole rahoja eikä miehiä, ja koska\nDoroszenko ja kasakat ovat sulttaanin puolella, niin koko Puola saattaa\nlopullisesti tuhoutua, varsinkin kun ei kuningas eivätkä säädyt usko\nsodan tuloon eivätkä kiiruhda varustautumaan. Minä pidän täällä kaikkea\ntarkoin silmällä, tiedän kaikki ja Bogusz kertoo muille peittelemättä,\nmitä hetmanin hovissa puhutaan. Herra Sobieski on suuri mies, hän\nsuostuu, sillä hän tietää, että kun tataarilaiset tulevat tänne saaden\nvapautta ja maata, niin voi Krimissä ja dobruckilaisilla aroilla alkaa\nsisäinen sota, tataarilaisten valta heikkenee ja itsensä sulttaanin\non ensimmäisenä ajateltava keinoja tämän rytäkän asettamiseksi...\nSillävälin voi hetmani varustautua paremmin; sillävälin kasakkain ja\nDoroszin uskollisuus sulttaania kohtaan alkaa horjua. Se on ainoa\npelastus Puolalle, joka on niin heikko, ettei muutaman tuhannen\nlipekiläisen paluukaan sille enää paljon merkitse. Hetmani tietää sen,\nhetmani on viisas, hetmani suostuu...\n\n— Nöyrryn sinun älysi edessä, effendi, — vastasi Halim.. — Mutta miten\nkäy, jos Allah pimentää Suuren Leijonan järjen tai saatana sokaisee\nhänet ylpeydellä, niin että hän hylkää sinun tuumasi?\n\nAzya painoi hurjistuneet kasvonsa Halimin korvan luo ja alkoi kuiskia:\n\n— Jää sinä nyt tänne, kunnes tulee vastaus hetmanilta; minä taas\nen lähde ennen sitä Raszkowiin. Jos hän hylkää suunnitelmani, niin\nlähetän sinut Kryczyriskin ja muitten luo. Sinä annat heille käskyn,\nettä siirtyvät joen senpuoleista rantaa pitkin Chreptiowin luo ja ovat\nvalmiina, minä taas lipekiläisineni ensimmäisenä sopivana yönä hyökkään\npäällystön kimppuun ja teen heille — kas näin!\n\nAzya veti sormellaan pitkin kaulaansa ja lisäsi hetken kuluttua:\n\n— Palasiksi! Palasiksi! Palasiksi!\n\nHalim painoi päänsä hartioitten väliin ja hänen petomaisia kasvojaan\nkirkasti pahaa ennustava hymy.\n\n— Allah! Ja Pikku Haukalle... näinkö?\n\n— Niin! Hänelle ensimmäiseksi!\n\n— Ja sitten sulttaanin maihin?\n\n— Niin!... _Hänen_ kanssaan!...\n\n\n\n"]