[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVNqv1wrEQ1YfPlDqkEXo7RJfkUfMHKScroimuiLUTNc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3455,"Kalevala kouluille ja nuorisolle","Härkönen, Iivo",1882,1941,"3455-harkonen-iivo-kalevala-kouluille-ja-nuorisolle","3455__Härkönen_Iivo__Kalevala_kouluille_ja_nuorisolle","Kalevala ottein ja omin sanoin","runous",[14],"kansanperinne",[],"fi",1915,null,18598,119227,false,7000,[24],"Finnish poetry",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Kalevala\" by Elias Lönnrot is a compilation of epic poetry published in 1849. Drawing from Finnish, Karelian, and Ingrian folklore, it tells of Earth's creation and the fierce conflicts between the peoples of Kalevala and Pohjola. At the center lies the Sampo, a mythical wealth-making machine whose construction and theft drive the narrative. This national epic shaped Finnish identity and influenced writers worldwide, including J.R.R. Tolkien. Its verses preserve ancient oral traditions that may stretch back three thousand years. (This is an automatically generated summary.)",[],1560,"Lyhennetty versio kansalliseepoksesta on suunnattu erityisesti kouluopetukseen ja nuorisolle. Teos yhdistelee alkuperäisiä runosäkeitä ja selventäviä proosajaksoja, jotka kuljettavat lukijaa läpi eepoksen tapahtumien maailman synnystä Väinämöisen lähtöön. Kokoelma tarjoaa tiivistetyn katsauksen Kalevalan tarustoon ja keskeisiin sankarihahmoihin.","Iivo Härkösen  'Kalevala kouluille ja nuorisolle' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3455. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KALEVALA KOULUILLE JA NUORISOLLE\n\nKalevala-ottein ja omin sanoin esittänyt\n\nIIVO HÄRKÖNEN\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Ösakeyhtiö,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n1. Kalevalan laulajan alkusanat.\n2. Väinämöisen syntjnninen.\n3. Maiden viljelys.\n4. Väinämöisen ja Joukahaisen vastakkainajo.\n5. Aino-neiti.\n6. Outo kala.\n7. Joukahaisen kosto.\n8. Väinämöinen joutuu Pohjolaan, lupaa Louhelle sammon.\n9. Väinämöisen paluumatka Pohjolasta. — Veneen veisto.\n10. Väinämöisen polvihaava parannetaan.\n11. Väinämöinen toimittaa Ilmarisen Pohjolaan.\n12. Ilmarinen Pohjolassa. — Sammon taonta.\n13. Lemminkäinen. — Kyllikin ryöstö.\n14. Lemminkäinen rikkoo lupauksensa.\n15. Lemminkäinen Pohjolassa.\n16. Lemminkäisen lunnastyöt.\n17. Lemminkäisen etsiminen ja pelastaminen.\n18. Väinämöinen Tuonelassa.\n19. Väinämöinen Vipusen vatsassa.\n20. Ilmarinen ja Väinämöinen matkalla Pohjolan neittä kosimaan.\n21. Kilpakosinta. — Ilmarisen lunnastyöt.\n22. Pohiolan häät.\n23. Lemminkäisen kostotuuma.\n24. Lemminkäisen taistelu Pohjolan siännän kera. — Pako.\n25. Lemminkäinen piilosaaressa. — Viimeiset vaiheet.\n26. Kullervo. — Untamon luona.\n27. Kullervo Ilmarisen palveluksesssa. — Ilmarisen emännän kuolo.\n28. Kullervo lähtee vanhempansa luokse.\n29. Kullervo kotona. — Tihutyö.\n30. Kullervon kostoretki ja kuolema.\n31. Kultamorsian. — Ilmarisen uusi kosioretki Pohjolaan.\n32. Kostohanke. — Sampoa ryöstämään.\n33. Veneoiatka. — Kanteleen teko.\n34. Vämämöisea soitto.\n35. Sammon ryöstö.\n36. Sammon taistelun jälkeen.\n37. Väinämöisen lähtö, uuden vallan alku.\n38. Kalevalan loppusanat.\n\n\n\n\n1. Kalevalan laulajan alkusanat.\n\n\n    Mieleni minun tekevi,\n    aivoni ajattelevi\n    lähteäni laulamahan,\n    saa'ani sanelemahan,\n    sukuvirttä suoltamahan,\n    lajivirttä laulamahan.\n    Sanat suussani sulavat,\n    puhe’et putoelevat,\n    kielelleni kerkiävät,\n    hampahilleni hajoovat.\n\n    Veli kulta, veikkoseni,\n    kaunis kasvinkumppalini!\n    Lähe nyt kanssa laulamahan,\n    saa kera sanelemahan\n    yhtehen yhyttyämme,\n    kahta’alta käytyämme!\n    Harvoin yhtehen yhymme,\n    saamme toinen toisihimme\n    näillä raukoilla rajoilla,\n    poloisilla Pohjan mailla.\n\n    Lyökämme käsi kätehen,\n    sormet sormien lomahan,\n    lauloaksemme hyviä,\n    parahia pannaksemme,\n    kuulla noien kultaisien,\n    tietä mielitehtoisien,\n    nuorisossa nousevassa,\n    kansassa kasuavassa:\n    noita saamia sanoja,\n    virsiä virittämiä\n    vyöltä vanhan Väinämöisen,\n    alta ahjon Ilmarisen,\n    päästä kalvan Kaukomielen,\n    Joukahaisen jousen tiestä.\n    Pohjan peltojen periltä,\n    Kalevalan kankahilta.\n\n    Niit’ ennen isoni lauloi\n    kirvesvartta vuollessansa,\n    niitä äitini opetti\n    väätessänsä värttinätä,\n    minun lasna lattialla\n    eessä polven pyöriessä,\n    maitopartana pahaisna,\n    piimäsuuna pikkaraisna.\n\n\n\n\n2. Väinämöisen syntyminen.\n\n\n    Olipa impi, ilman tyttö,\n    kave luonnotar korea.\n    Piti viikoista pyhyyttä,\n    iän kaiken impeyttä\n    ilman pitkillä pihoilla,\n    tasaisilla tanterilla.\n\n    Ikävystyi aikojansa,\n    ouostui elämätänsä,\n    aina yksin ollessansa,\n    impenä eläessänsä\n    ilman pitkillä pihoilla,\n    avaroilla autioilla.\n\n    Jop' on astuikse alemma,\n    laskeusi lainehille,\n    meren selvälle selälle,\n    ulapallen aukealle. — —\n\n    Tuuli neittä tuuitteli,\n    aalto impeä ajeli,\n    ympäri selän sinisen,\n    lakkapäien lainehien.\n\nTuulen tuuditellessa ilman neittä alkaa Väinämöisen syntymisaika\nlähestyä. Mutta vaikka kuluu aina vuotta seitsemän sataa, yheksän yrön\nikää ja vaikka impi ehtii ajelehtia idät, lännet, luoteet, etelät,\nei Väinämöinen vain tule maailmoille. Veessä viereksijä hyrähtää jo\nitkemään.\n\nHänen aikaansa lyhentämään tuskissa tulisen synnyn lentää sotka sorja\nlintu meren ylle. Se etsii pesän sijoa, ja impi huomatessaan sen,\nnostaa polveaan sille. Sotka sorja lintu liitelee, laatelee, laskeutuu\npolvelle ja munii kultaiset munansa, rautamunan seitsemännen. Käy\nhautelemaan niitä, hautoo päivän, hautoo toisen. Polvea käy polttamaan,\nhipiätä hiillyttämään. Silloin ilman impi, veen emonen vavahuttaa\npolveaan. Munat vierivät veteen, karskahtavat kappaleiksi. Niistä\nmuodostuvat maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.\n\nSiitä ilman impi käännähyttää kättä meressä, pohjaa sitä jalalla,\nkuplisteleikse ja seisotteleikse sillä, ja niistä liikkeistä syntyvät\nniemet ja lahdet rannoille, kalahaudat ja karit mereen.\n\nMutta Väinämöinen viipyy vain yhä äitinsä kohdussa, viipyy määrättömät\najat.\n\nVihdoin käy hän itse syntyään auttamaan. Hän suistuu suin sulaan\nmereen, viruu siinä viisi vuotta ja nousee\n\n    niemelle nimettömälle,\n    manterelle puuttomalle.\n\nKäy siinä\n\n    — — kuuta katsomahan.\n    päiveä ihoamahan,\n    otavaista oppimahan,\n    tähtiä tähyämähän.\n\n\n\n\n3. Maiden viljelys.\n\n\nMaa oli luotu, mutta se oli vielä vailla kasvullisuutta.\n\n    Kenpä maita kylvämähän,\n    toukoja tihittämähän?\n\najattelee Väinämöinen.\n\n    Pellervoinen, pellon poika,\n    Sampsa poika pikkarainen.\n\nSe\n\n    kylvi maita kyyhätteli,\n    kylvi maita, kylvi soita, — —\n    mäet kylvi männiköiksi,\n    kummut kylvi kuusikoiksi,\n    kankahat kanervikoiksi,\n    notkot nuoriksi vesoiksi.\n\n    Noromaille koivut kylvi,\n    lepät maille leyhke’ille,\n    tuomet kylvi tuorehille,\n    raiat maille raikkahille,\n    pihlajat pyhille maille,\n    pajut maille paisuville,\n    katajat karuille maille,\n    tammet virran vieremille.\n\n    Läksi puut ylenemähän,\n    vesat nuoret nousemahan.\n    Kasvoi kuuset kukkalatvat,\n    lautui lakkapäät petäjät,\n    nousi koivupuut noroilla,\n    lepät mailla leyhke’illä,\n    tuomet mailla tuorehilla,\n    katajat karuilla mailla,\n    katajahan kaunis marja,\n    tuomehen hyvä he'elmä.\n\nKasvoipa siihen myös tammi, puu Jumalan.\n\n    Ojenteli oksiansa,\n    levitteli lehviänsä, — —\n    piätti pilvet juoksemasta,\n    hattarat hasertamasta,\n    päivän peitti paistamasta,\n    kuuhuen kumottamasta.\n\nSe tuli niin haitalliseksi, että\n\n    ikävä inehmon olla,\n    kamala kalojen uia.\n\nKuka puuta kaatamaan?\n\nVäinämöisen rukouksista nousee mies merestä, joka ensin on vain\n\n    miehen peukalon pituinen,\n    vaimon vaaksan korkeuinen,\n\nmutta kasvaa kohta suureksi jättiläiseksi, jonka\n\n    jalka maassa teutaroivi,\n    päähyt pilviä pitävi.\n\nTämä hioo kirvestään, astuu tammen luo, iskee sitä kerran, toisen, ja\nkerralla kolmannellapa jo kaatuukin puu.\n\nPääsi päivä paistamaan, kuu kumottamaan.\n\n    Siit' alkoi salot silota,\n    metsät mielin kasvaella,\n    lehti puuhun, ruoho maahan,\n    linnut puuhun laulamahan,\n    rastahat iloitsemahan,\n    käki päällä kukkumahan.\n\n    Kasvoi maahan marjan varret,\n    kukat kultaiset keolle,\n    ruohot kasvoi kaikenlaiset,\n    monenmuotoiset sikesi.\n\nOhra oli yksin nousematta. Silloin vanha Väinämöinen\n\n    löyti kuusia jyviä,\n    seitsemiä siemeniä\n    rannalta merelliseltä,\n    hienoiselta hietiköltä.\n\nNe kätki hän näädän nahkaseen. Tiaisen neuvosta kaatoi hän suuren\nkasken, johon jätti yhden puun lintujen lepeämiksi. Tämän huomasi kokko\nilman lintu ja kiitollisena sytytti kasken palamaan. Siinä oli valmis\nhuhta, ja siihen Väinämöinen kylvi seitsemät siemenensä lausuellen;\n\n    — Minä kylvän kyyhättelen\n    Luojan sormien lomitse,\n    käen kautta Kaikkivallan\n    tälle maalle kasvavalle,\n    ahollen ylenevälle!\n\nUkolta ylijumalalta pyysi ja sai hän kastetta pellolleen ja niinpä\njo nousi maa oraalle sekä ryhtyi työntämään tähkää. Käki kultarinta\nlenti kukahtelemaan linnuille jätettyyn puuhun. Riemastuneena lausui\nVäinämöinen:\n\n    — Siinä kukkuos käkönen,\n    helkyttele, hietarinta,\n    hoiloa, hopearinta,\n    tinarinta, riukuttele!\n    Kuku illoin, kuku aamuin,\n    kerran keskipäivälläkin\n    ihanoiksi ilmojani,\n    mieluisiksi metsiäni,\n    rahaisiksi rantojani,\n    viljaviksi vieriäni!\n\n\n\n\n4. Väinämöisen ja Joukahaisen vastakkainajo.\n\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    elelevi aikojansa\n    noilla Väinölän ahoilla,\n    Kalevalan kankahilla.\n    Laulelevi virsiänsä,\n    laulelevi, taitelevi.\n\n    Lauloi päivät pääksytysten,\n    yhytysten yöt saneli\n    muinaisia muisteloita,\n    noita syntyjä syviä,\n    joit' ei laula kaikki lapset,\n    ymmärrä yhet urohot\n    tällä inhalla iällä,\n    katovalla kannikalla.\n\nKauas kuuluvat sanomat hänen laulannastaan ja kantautuvat Pohjolaankin.\nSiellä on nuori, ylpeämielinen mies, Joukahainen, ja hän suuttuu kovin\nkuullessaan tuosta suuresta maineesta. Hän menee emonsa eteen ja sanoo\nlähtevänsä Kalevalaan, Väinämöisen kera voittosille.\n\nEmo kieltelee, isäkin varoittaa, sanovat yhtaikaa:\n\n    — Siellä silma lauletahan,\n    lauletahan, lausitahan,\n    suin lumehen, päin vitihin,\n    kourin ilmahan kovahan,\n    käsin kääntymättömäksi,\n    jaloin liikkumattomaksi!\n\nEi välitä nuori Joukahainen moisista varoituksista. Hän sanoo\nlaulavansa laulajat parahat pahimmiksi laulajoiksi. Ja niin hän\nvaljastaa tulisen ruunan korjan kultaisen eteen, iskee virkkua vitsalla\nja lähtee.\n\n    Ajoa suhuttelevi.\n    Ajoi päivän, ajoi toisen,\n    ajoi kohta kolmannenki.\n    Jo päivänä kolmantena\n    päätyi Väinölän ahoille,\n    Kalevalan kankahille.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    tietäjä iän-ikninen,\n    oli teittensä ajaja,\n    matkojensa mittelijä\n    noilla Väinölän ahoilla,\n    Kalevalan kankahilla.\n\n    Tuli nuori Joukahainen,\n    ajoi tiellä vastatusten:\n    tarttui aisa aisan päähän,\n    rahe rahkehen takistui,\n    länget puuttui länkilöihin,\n    vemmel vempelen nenähän.\n\n    Siitä siinä seisotahan,\n    seisotahan, mietitähän...\n    Vesi vuoti vempelestä,\n    usva aisoista usisi.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Kuit’ olet sinä sukua,\n    kun tulit tuhmasti etehen,\n    vastahan varattomasti?\n    Säret länget länkäpuiset,\n    vesapuiset vempelehet,\n    korjani pilastehiksi,\n    rämäksi re’en retukan!\n\nJoukahainen:\n\n    Mie olen nuori Joukahainen,\n    vaan sano oma sukusi:\n    kuit’ olet sinä sukua,\n    kuta, kurja, joukkioa?\n\nVäinämöinen:\n\n    — Kun liet nuori Joukahainen,\n    veäite syrjähän vähäisen!\n    Sie olet nuorempi minua.\n\nJoukahainen:\n\n    — Vähä on miehen nuoruuesta,\n    nuoruuesta, vanhuuesta!\n    Kumpi on tieolta parempi,\n    muistannalta mahtavampi,\n    sep’ on tiellä seisokahan,\n    toinen tieltä siirtykähän.\n    Lienet vanha Väinämöinen,\n    laulaja iän-ikuinen,\n    ruvetkamme laulamahan,\n    saakamme sanelemahan,\n    mies on miestä oppimahan,\n    toinen toista voittamahan!\n\nVäinämöinen:\n\n    — Mitäpä minusta onpi\n    laulajaksi, taitajaksi!\n    Ain’ olen aikani elellyt\n    näillä yksillä ahoilla,\n    kotipellon pientarilla\n    kuunnellut kotikäkeä.\n    Vaan kuitenki kaikitenki\n    sano korvin kuullakseni:\n    mitä sie enintä tieät,\n    yli muien 5mimärtelet?\n\nJoukahainen:\n\n    — Tieänpä minä jotaki!\n    Sen on tieän selvällehen,\n    tajuelen tarkoillehen:\n    reppänä on liki lakea,\n    liki lieska kiukoata.\n\n    Hyvä on hylkehen eleä,\n    ve'en koiran viehkuroia:\n    luotansa lohia syöpi,\n    sivultansa Siikasia.\n\n    Siiall’ on sileät pellot,\n    lohella laki tasainen.\n    Hauki hallalla kutevi,\n    kuolasuu kovalla säällä.\n    Ahven arka, kyrmyniska\n    sykysyt syvillä uipi,\n    kesät kuivilla kutevi,\n    rantasilla rapsehtivi. — —\n\n    Kolme on koskea kovoa,\n    kolme järveä jaloa,\n    kolme vuorta korkeata\n    tämän ilman kannen alla:\n    Hämehess' on Hälläpyörä,\n    Kaatrakoski Karjalassa,\n    ei ole Vuoksen voittanutta,\n    yli käynyttä Imatran.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Lapsen tieto, naisen muisti,\n    ei ole partasuun urohon\n    eikä miehen naisekkahan!\n    Sano syntyjä syviä,\n    asioita ainoisia!\n\nJoukahainen:\n\n    — Tieän mä tiaisen synnyn,\n    tieän linnuksi tiaisen,\n    kyyn viherjän käärmeheksi,\n    kiiskisen ve'en kalaksi.\n    Rauan tieän raukeaksi,\n    mustan mullan muikeaksi,\n    värin veen on vaikeaksi,\n    tulen polttaman pahaksi.\n\n    Vesi on vanhin voitehista,\n    kosken kuohu katsehista.\n    Itse Luoja loitsijoista,\n    Jumala parantajista.\n\n    Vuoresta on vetosen synty,\n    tulen synty taivosesta,\n    alku rauan ruostehesta,\n    vasken kanta kalliosta.\n\n    Mätäs on märkä maita vanhin,\n    paju puita ensimmäinen,\n    hongan juuri huonehia,\n    paatonen patarania.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Muistatko mitä enemmin,\n    vai jo loppuivat lorusi?\n\nJoukahainen:\n\n    — Muistan vieläki vähäisen!\n    Muistanpa ajan mokoman,\n    kun olin merta kyntämässä,\n    meren kolkot kuokkimassa,\n    kalahauat kaivamassa,\n    syänveet syventämässä,\n    lampiveet on laskemassa,\n    mäet mylleröittämässä,\n    louhet luomassa kokohon.\n\n    Viel’ olin miesnä kuuentena,\n    seitsemäntenä urosna\n    tätä maata saataessa,\n    ilmoa suettaessa,\n    ilman pieltä pistämässä,\n    taivon kaarta kantamassa,\n    kuohutta kulottamassa,\n    aurinkoa auttamassa,\n    otavaa ojentamassa,\n    taivoa tähittämässä.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Sen varsin valehtelitki!\n    Ei sinua silloin nähty.\n    kun on merta kynnettihin,\n    meren kolkot kuokittihin,\n    kalahauat kaivettihin,\n    syänteet syvennettihin,\n    lampiveet on laskettihin,\n    mäet mylleröitettihin,\n    louhet luotihin kokohon.\n\n    Eikä lie sinua nähty,\n    ei lie nähty eikä kuultu\n    tätä maata saataessa,\n    ilmoa suettaessa,\n    ilman pieltä pistettäissä,\n    taivon kaarta kannettaissa,\n    kuuhutta kuletettaissa,\n    aurinkoa autettaissa,\n    otavaa ojennettaissa,\n    taivoa tähitettäissä!\n\nJoukahainen:\n\n    — Kun ei lie minulla mieltä,\n    kysyn mieltä miekaltani.\n    Oi on vanha Väinämöinen,\n    laulaja laveasuinen!\n    Lähe miekan mittelöhön,\n    käypä kalvan katselohon!\n\nVäinämöinen:\n\n    — En noita pahoin pelänne\n    miekkojasi, mieliäsi,\n    tuuriasi, tuumiasi.\n    Vaan kuitenki kaikitenki\n    lähe en miekan mittelöhön\n    sinun kanssasi katala,\n    kerallasi, kehno raukka.\n\nSilloin suuttuu nuori Joukahainen, murtaa suuta, vääntää päätä, murtaa\nmustaa haventa, ja lausuu:\n\n    — Ken ei käy miekan mittelöhön,\n    lähe ei kalvan katselohon,\n    sen minä siaksi laulan,\n    alakärsäksi asetan.\n    Panen semmoiset urohot\n    sen sikäli, tuon täkäli,\n    sorran sontatunkiohon,\n    läävän nurkkahan nutistan!\n\nJo suuttuu vanha Väinämöinenkin. Hän rupeaa itse laulamaan, ja kun hän\nlaulaa, niin\n\n    järvet läikkyi, maa järisi,\n    vuoret vaskiset vapisi,\n    paaet vahvat paukahteli,\n    kalliot kaheksi lenti,\n    kivet rannoilla rakoili.\n\nJa hän lauloi nuoren Joukahaisen:\n\n    vesat lauloi vempelehen,\n    pajupehkon länkilöihin,\n    raiat rahkehen nenähän.\n    Lauloi korjan kultalaian:\n    lauloi lampihin haoiksi;\n    lauloi ruoskan helmiletkun\n    meren rantaruokosiksi;\n    lauloi laukkipään hevosen\n    kosken rannalle kiviksi. — —\n    Itsen lauloi Joukahaisen:\n    lauloi suohon suonivöistä,\n    niittyhyn nivuslihoista,\n    kankahasen kainaloista.\n\nSilloin tuli Joukahaiselle hätä. Kiireesti muuttaa hän puheensävyään ja\nrupeaa pyytelemään armoa Väinämöiseltä:\n\n    Oi on viisas Väinämöinen,\n    tietäjä iän-ikuinen!\n    Pyörrytä pyhät sanasi,\n    peräytä lausehesi!\n    Päästä tästä pälkähästä,\n    tästä seikasta selitä!\n    Panenpa parahan makson,\n    annan lunnahat lujimmat.\n\nVäinämöinen:\n\n    Niin mitä minulle annat?\n\nJoukahainen:\n\n    — Onp’ on mulla kaarta kaksi,\n    jousta kaksi kaunokaista;\n    yks’ on lyömähän riveä.\n    toinen tarkka ammunnalle.\n    Ota niistä jompikmnpi!\n\nVäinämöinen:\n\n    — Huoli en, hurja, jousistasi,\n    en, katala, kaaristasi,\n    on noita itselläniki,\n    joka seinä seisoteltu,\n    joka vaarnanen varottu:\n    miehittä metsässä käyvät,\n    urohitta ulkotöillä!\n\nJoukahainen:\n\n    — Onp’ on mulla purtta kaksi,\n    kaksi kaunoista venoa;\n    yks’ on kiistassa kepeä,\n    toinen paljo kannattava.\n    Ota niistä jompikumpi!\n\nVäinämöinen;\n\n    — On noita itselläniki,\n    joka tela tempaeltu,\n    joka lahtema laottu!\n\nEikä Väinämöinen huoli, vaikka Joukahainen tarjoaa orittaan, aumoja\npellolta, lupaa kultia ja hopeita. Vihdoin Joukahainen hädissään lupaa\narmaan Ainosiskosensa;\n\n    — Kun pyörrät pyhät sanasi,\n    luovuttelet luottehesi,\n    annan Aino-siskoseni,\n    lainoan emoni lapsen\n    sulle pirtin pyyhkijäksi,\n    lattian lakaisijaksi,\n    hulikkojen huuhtojaksi,\n    vaippojen viruttajaksi,\n    kutojaksi kultavaipan,\n    mesileivän leipojaksi.\n\nSilloin leppyy vanha Väinämöinen. Hän ihastuu ikihyväksi, istuutuu\nlaulupaadelle ja pyörtäen pyhät sanansa päästää Joukahaisen pälkähästä.\n\n\n\n\n5. Aino-neiti.\n\n\nMuistaen Joukahaisen lupauksen lähtee Väinämöinen nuorta Aino-neittä\nkatsomaan. Hän tapaakin hänet lehdikosta, vastaksia katkomasta, ja\nlausuu hänelle:\n\n    — Eläpä muille, neiti nuori,\n    kuin minulle, neiti nuori,\n    kanna kaulan helmilöitä,\n    rinnan ristiä rakenna,\n    pane päätä palmikolle,\n    sio silkillä hivusta!\n\nEipä nuori Aino-neiti ihastu sanoista. Hän oli jo ennenkin apeutunut\nkuultuaan Väinämöisestä. Kun veli oli onnettomalta matkalta palattuaan\nkertonut, että hän oli luvannut hänet Väinämöiselle, oli hän itkuun\nhyrähtänyt ja itkenyt pari päivää, tointumatta mistään vanhempien\nlohdutteluista. — En sinulle enkä muille, vastasi hän nyt kuultuaan\nVäinämöisen sanat, tempasi korut rinnoiltaan ja viskasi ne metsään sekä\nlähti itkien kotiinsa juoksemaan.\n\nSiellä vaipui hän yhä apeampaan itkuun ja valitteli monta päivää. Eivät\nhäntä ilahuttaneet isän tiedustelut, ei veljen ja siskon osaaottavat\nkyselyt, eivät äidin kauniit kehoitukset pukemaan päälle parhaat\nvaatteet. Hän itki vain vaikerrellen:\n\n    — Miten on mieli miekkoisien,\n    autuaallisten ajatus?\n    Niinp’ on mieli miekkoisien,\n    autuaallisten ajatus,\n    kuin on vellova vetonen\n    eli aalto altahassa.\n\n    Mitenpä poloisten mieli,\n    kuten allien ajatus?\n    Niinpä on poloisen mieli,\n    niinpä allien ajatus,\n    kuin hanki harjun alla,\n    vesi kaivossa syvässä. — —\n\n    Parempi minun olisi\n    parempi olisi ollut\n    syntymättä, kasvamatta,\n    suureksi sukeumatta\n    näille päiville pahoille,\n    ilmoille ilottomille.\n\n    Oisin kuollut kuusiöisnä,\n    kaonnut kaheksanöisnä,\n    oisi en paljoa pitänyt:\n    vaaksan palttinapaloa,\n    pikkaraisen pientaretta,\n    emon itkua vähäisen,\n    ison vieläkin vähemmän,\n    veikon ei väheäkänä.\n\nVihdoin eräänä päivänä meni hän aittaaasa, pani kullat kulmilleen,\nhopeat hiuksilleen ja lähti kulkemaan pois kotoa. Kulki päivän, kulki\ntoisen, jatkoi kulkeissaan surullisia laulujaan, ja päivänä kolmantena\ntuli suuri meri eteen.\n\nSiiliä itki hän koko illan, kaikerti kaiken päivää, ja vihdoin kun hän\naamulla katsoo merelle, niin näkee, kuin olisi siellä kolme neittä\nniemen päässä.\n\nMitä neitejä ne olivat? Hänestä tuntuu, kuin ne olisivat kylpemässä ja\nkutsuisivat häntä luokseen ja kuin siinä välillä olisi kirjava kivi\nselällä.\n\nHän päättää lähteä heidän luokseen; heittää paitansa pajulle, hamehensa\nhaapaselle ja syöksähtää veteen.\n\nMutta se kirjava kivi selällä ei olekaan todellinen. Kun hän yrittää\nnousta sille lepäämään, painuu se pohjaan ja hän sen mukana. Se oli\nloppu nuoren neien, kuolo kaunihin kanasen.\n\nOnnettomuudesta saattoi sanan kotiin kepeäjalkainen jänö. Kaikkiin\nkoski sanoma kovasti, mutta enimmän äitiin. Hän oli aivan vedeksi\nmuuttua, ja kun hän itki, niin hänen kyynelistään muodostui kolme\njokea, niihin kolme koskea, koskiin kolme luotoa, luodoille kolme\nkoivahaista ja koivahaisiin kolme kultaista käkeä kukkumaan.\n\n    Sai käköset kukkumahan.\n    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!\n    Toinen kukkui: sulhon, sulhon!\n    Kolmas kukkui: auvon, auvon!\n\n    Kuka kukkui: lemnen, lemnen,\n    sep’ on kukkui kuuta kolme\n    lemmettömälle tytölle,\n    meressä makoavalle.\n\n    Kuka kiikkui: sulhon, sulhon,\n    Sep’ on kukkui kuusi kuuta\n    sulholle sulottomalle,\n    ikävässä istuvalle.\n\n    Kuka kukkui: auvon, auvon,\n    se kukkui ikänsä kaiken\n    auvottomalle emolle,\n    iän päivät itkevälle.\n\n    Niin emo sanoiksi virkki\n    kuunnellessansa käkeä:\n\n    »Elköhön emo poloinen\n    kauan kuunnelko käkeä:\n    kun käki kukahtelevi,\n    niin syän sykähtelevi,\n    itku silmähän tulevi,\n    ve’et poskille valuvi,\n    hereämmät herne-aarta,\n    paksummat pajun jyveä;\n    kyynärän ikä kuluvi,\n    vaaksan varsi vanhenevi,\n    koko ruumis runnahtavi\n    kuultua kevätkäkösen!»\n\n\n\n\n6. Outo kala.\n\n\nApeissaan oli Väinämöinen kerran kalalla. Siinä hänen istuessaan\naatoksissaan tarttuu hänen onkeensa ylen outo kala. Hän vetää sen\nveneeseensä, katselee sitä ja tuumii katsellessaan:\n\n    — Onp' on tuo kala kalanen,\n    kun en tuota tunnekanat\n    Sileähk’ on siikaseksi,\n    kuleahka kuujaseksi,\n    haleahka haukiseksi,\n    evätöin emäkalaksi;\n    ihala inehmoksiki,\n    pää-rivatoin neitoseksi,\n    vyötöin veen on tyttöseksi,\n    korvitoin kotikanaksi.\n\nHän ottaa veitsen käteensä ja ryhtyy leikkaamaan kalaa. Silloinpa se\nkimmahtaa kauas veteen ja siellä painuessaan veden alle lausuu hänelle:\n\n    — Oi sie vanha Väinämöinen!\n    En ollut minä tuleva\n    lohi leikkaellaksesi,\n    kala palstoin pannaksesi,\n    aamuisiksi atrioiksi,\n    murkinaisiksi muruiksi,\n    lohisiksi lounahiksi,\n    iltaruoiksi isoiksi. — —\n\n    Olinpa minä tuleva\n    kainaloiseksi kanaksi,\n    ikuiseksi istujaksi,\n    polviseksi puolisoksi,\n    sijasi levittäjäksi,\n    päänalaisen laskijaksi,\n    pirtin pienen pyyhkijäksi,\n    lattian lakaisijaksi,\n    tulen tuojaksi tupahan,\n    valkean virittäjäksi,\n    leivän paksun paistajaksi,\n    mesileivän leipojaksi,\n    olutkannun kantajaksi,\n    atrian asettajaksi!\n\nJo huomaa Väinämöinen, ettei se ollutkaan mikään kala, vaan itse\nsureksittu, kaipailtu Aino. Hän yrittää kaikin tavoin saada saalistaan\ntakaisin, kutoopa sitä varten suuren silkkisen nuotankin ja vetää sillä\nvesiä pitkin ja poikki. Mutta saalis ei tule takaisin eikä näyttäydy\nenää Väinänaöiselle.\n\n\n\n\n7. Joukahaisen kosto.\n\n\nJoukahainen hautoo kovaa kostoa Väinämöiselle. Häntä on pahoin loukattu\nja nöyryytetty, hänen on se kostettava.\n\nHän laatii tulisen jousen, vuolee piiliä pinon, karkasee nuoliaan madon\nmustissa mujuissa ja lähtee väijymään Väinämöistä meren rannalle. Ei\ntottele äitiään, joka varoittelee:\n\n    — Elä ammu Väinämöistä,\n    kaota kalevalaista!\n    Ilo ilmalta katoisi,\n    laulu maalta lankeaisi.\n\nViikon vuottaa Joukahainen Väinämöistä, milloin kotona ikkunain\npielissä, milloin nenässä tulisen niemen, meren partailla. Päivänä\nmuutamana huomaa hän odotettavansa ajavan olkisella oriilla merta\nmyöten Pohjolaan päin.\n\nSilloin hän\n\n    jännitti tulisen jousen,\n    veti vaskisen vekaran\n    vasten polvea vasenta,\n    jalan alta oikeansa.\n    Veti viinestä vasaman,\n    sulan kolmikoipisesta,\n    otti nuolen orhe'imman,\n    valitsi parahan varren;\n    tuon on juonelle asetti,\n    liitti liinajäntehelle.\n\n    Oikaisi tulisen jousen\n    olallehen oikealle,\n    asetaiksen ampumahan,\n    ampumahan Väinämöistä.\n    Itse tuon sanoiksi värkki:\n    — Iske nyt, koivuinen sakara.\n    petäjäinen selkä, lyö’ös,\n    jänne liina, lippaellos!\n    Min käsi alentanehe,\n    sen nuoli ylentäköhön;\n    min käsi ylentänehe,\n    sen nuoli alentakohon!\n\n    Lekahutti liipasinta,\n    ampui nuolen ensimmäisen:\n    se meni kovan ylätse,\n    päältä pään on taivahalle,\n    pilvihin pirajavihin.\n    hattaroihin pyörivihin.\n\n    Toki ampui, ei totellut,\n    ampui toisen nuoliansa:\n    se meni kovan alatse,\n    alaisehen maa-emähän. — —\n\n    Ampui kohta kolmannenki:\n    kävi kohti kolmannesti,\n    sapsohon sinisen hirven\n    alta vanhan Väinämöisen;\n    ampui olkisen orihin,\n    hernevartisen hevosen\n    läpi länkiluun lihoista,\n    kautta kainalon vasemman.\n\nVäinämöinen suistui sulaan mereen ja jäi sinne ajelehtimään.\n\n\n\n\n8. Väinämöinen joutuu Pohjolaan, lupaa Louhelle sammon.\n\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    uipi aavoja syviä;\n    kulki kuusisna hakona,\n    petäjäisnä pehkiönä\n    kuusi päiveä kesäistä,\n    kuusi yötä järkiähän.\n    eessä vwesi vetelä,\n    takanansa taivas solvä.\n\n    Uip' on vielä yötä kaksi,\n    kaksi päiveä pisintä.\n\n    eessänsä vesi vetelä,\n    takanansa taivas selvä.\n\n    Uip' on vielä yötä kaksi,\n    kaksi päiveä pisintä.\n    Niin yönä yheksäntenä,\n    kaheksannen päivän päästä,\n    toki tuskaksi tulevi,\n    painuvi pakolliseksi,\n    kun ei ole kynttä varpahissa\n    eikä sormissa niveltä.\n\n    Siinä vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    — Voi minä poloinen poika,\n    voi poika polon alainen,\n    kun läksin omilta mailta,\n    elomailta entisiltä,\n    iäkseni ilman alle,\n    kuuksi päiväksi kululle,\n    tuulen tuuiteltavaksi,\n    aaltojen ajeltavaksi\n    näillä väljillä vesillä,\n    ulapoilla auke'illa! — —\n\n    Lenti lintunen Lapista,\n    Kokko-lintu koillisesta.\n    Ei ole kokko suuren suuri\n    eikä kokko pienen pieni:\n    yksi siipi vettä viisti,\n    toinen taivasta lakaisi,\n    pursto merta pyyhätteli,\n    nokka luotoja lotaisi.\n\n    Lenteleikse, liiteleikse,\n    katseleikse, käänteleikse.\n    Naki vanhan Väinämöisen\n    selällä meren sinisen:\n    - Mit' olet meressä, miesi,\n    uros, aaltojen seassa?\n\nVäinämöinen nostaa päätään vedestä ja selittää kohtalonsa. Hänelle\non kovin huonosti käynyt; hän on ollut matkalla Pohjolaan, mutta\nJoukahainen on hänet huomannut mereltä ja ampunut häneltä hevosen alta.\nKokko, joka muistaa vielä, kuinka Väinämöinen oli kerran jättänyt\nhänelle puun lepäämäsijoiksi, tahtoo auttaa häntä ja nostaa hänet\nhartioilleen sekä lähtee kuljettamaan häntä maihin. Lentää lepattelee\nahavan ratoa myöten; mutta ranta, johon tullaan, onkin Pohjolan ranta.\nSiitä Väinämöinen joutuu suureen suruun, jopa aivan itkeä urahtelee.\n\nTuon urinan kuulee Pohjan piika pikkarainen ja rientää siitä kertomaan\nPohjolan pirttiin. Pohjolan emäntä, joka heti huomaa, että ei ole itku\nlapsen itku, rientää heti pihalle valituksen syytä tutkimaan. Pian\ntulee hän urisijan luoksikin ja kysyy:\n\n    - Saisiko sanoakseni,\n    oisiko lupa kysyä,\n    mi sinä olet miehiäsi\n    ja kuka urohiasi?\n\nRannalla olija vastaa:\n\n    - Mainittihinpa minua,\n    arveltihin aikoinansa\n    illoilla iloitsijaksi,\n    joka laakson laulajaksi\n    noilla Väinölän ahoilla,\n    Kalevalan kankahilla.\n\nSilloin Louhi huomaa, että hänen edessään onkin itse Väinämöinen ja\ntahtoo viedä hänet pirttiinsä. Siellä hän syöttelee ja juottelee häntä,\nvieläpä kuivailee vieraansa vaatteet hierelee ja hautelee häntä sekä\nlausuu vihdoin lohdutellen:\n\n    — Elä itke, Väinämöinen,\n    uikuta, uvantolainen!\n\n    Hyvä tääll' on ollaksesi,\n    armas aikaellaksesi\n    syöä lohta luotaselta,\n    sivulta sian lihoa.\n\nKiertopuhein vastaa Väinämöinen,\n\n    — Kylkehen kyläinen syönti\n    hyvissäki vierahissa;\n    mies on maallansa parempi,\n    kotonansa korkeampi. — —\n    Pääsisin omille maille,\n    elomaille entisille!\n    Parempi omalla maalla\n    vetonenki virsun alta,\n    kuin on maalla vierahalla\n    kultamaljasta metonen.\n\nLouhi vastaa tähän, että kyllä hän kuljettaa Väinämöisen kotimaille,\nmutta siitä on tämän tehtävä hänelle vastapalvelus:\n\n    — Taiatko takoa sammon,\n    kirjokannen kalkutella\n    joutsenen kynän nenästä,\n    maholehmän maitosesta,\n    yhen ohrasen jyvästä,\n    yhen uuhen villasesta?\n\nJos hän tekee tuon työn, niin antaa Louhi hänelle vielä tyttärensäkin,\nitse kuuluisan Pohjan immen. Ei Väinämöinen voi tehdä tuota työtä.\nMutta hän muistaa, että hänen toverinsa seppo Ilmarinen voi kirjokannen\nkalkutella. Hän on taivoakin takonut. Ja päästäkseen pois miesten\nsyöjästä sijasta lupaa hän tämän taitavan takojan puolestaan sampoa\nlaatimaan.\n\nJa niin Louhi antaa hänelle oriin ja Väinämöinen lähtee sillä ajelemaan\nkotimaitaan kohti.\n\n\n\n\n9. Väinämöisen paluumatka Pohjolasta. — Veneen veisto.\n\n\nMatkalla ei ole katsottava taivahille, ei kohotettava päätä.\n\nMutta kun ilmasta rupeaa kuulumaan kummallista surinaa ja helkettä,\nikäänkuin hopeisten pirtain piuketta, niin eihän laulaja laveasuinen\nmalta olla nostamatta päätään.\n\nMitäpä hän näkee ilman pitkiltä pihoilta?\n\n    Tuo oli kaunis Pohjan neiti,\n    maan kuulu, ve'en valio,\n    istui ilman vempelellä,\n    taivon kaarella kajotti,\n    pukehissa puhtahissa,\n    valke’issa vaattehissa,\n    kultakangasta kutovi,\n    hopeista huolittavi,\n    kultaisesta sukkulasta,\n    pirralla hopeisella.\n\nIhastuneena seisauttaa Väinämöinen hevosensa ja rupeaa pyytelemään\nilman kaarella istujaa rekeensä.\n\nEipä tämä ole halukas astumaan alas, vielä vähemmin tulemaan hänen\nomakseen. Kaikenlaisia syitä etsien ja vikuroiden vastailee hän\nVäinämöiselle, käy puhelemaan kaikenlaisista muista asioista, ja\nvihdoin asettaa Väinämöiselle monenlaisia vaikeita tehtäviä. Hän käskee\nhalkaisemaan jouhen veitsellä kärettömällä, vetämään munan solmuun,\nkiskomaan kuvestä tuohta, särkemään jäistä aidaksia ja vihdoin tekemään\nsellaisen veneen, joka lähtee lainehille\n\n    ilman polven polkematta,\n    ilman kouran koskematta,\n    käsivarren kääntämättä,\n    olkapään ojentamatta.\n\nHelposti ja pian Väinämöinen täyttää muut ehdot, mutta veneen veisto on\nvaikeata. Hän ryhtyy kuitenkin siihenkin työhön. Hän veistelee veikaten\nvenettä vuorella teräksisellä, rautaisella kalliolla.\n\n    Veisti päivän, veisti toisen,\n    veisti kohta kolmannenki:\n    ei kirves kivehen koske,\n    kasa ei kalka kalliohon.\n\n    Niin päivällä kolmannella\n    Hiisi pontta pyörähytti.\n    Lempo tempaisi tereä,\n    paha vartta vaapahutti.\n    Kävipä kivehen kirves,\n    kasa kalkkoi kalliohon,\n    kirves kilpistyi kivestä,\n    terä luiskahti liha’an.\n\nSilloin oli keskeytettävä työ ja ryhdyttävä kiireesti haavaa\nparantamaan. Veri virtasi tulvanaan siitä. Kaikki muut parannuskeinot\nhän muisti, mutta eipä muistanut muutamia raudan suuria sanoja. Hänen\ntäytyi sammalilla ja jäkälillä ruveta veren tuloa ehkäisemään. Se ei\ntukkeutunut silläkään tavoin, Silioin täytyi hänen kiireesti lähteä\netsimään muualta pahan haavan parannusta.\n\n\n\n\n10. Väinämöisen polvihaava parannetaan.\n\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    ajavi alinta tietä\n    alimmaisehen talohon.\n    Yli kynnyksen kysyvi:\n    — Oisiko talossa tässä\n    rauan raannan katsojata,\n    uron tuskan tuntijata,\n    vammojen vakittajata?\n\n    Olipa lapsi lattialla,\n    poika pieni pankon päässä.\n    Tuop’ on tuohon vastoavi:\n    — Ei ole talossa tässä\n    rauan raannan katsojata,\n    uron tuskan tuntijata,\n    kivun kiinniottajata,\n    vammojen vakittajata;\n    onpi toisessa talossa:\n    aja toisehen talohon!\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    laski virkkua vitsalla,\n    ajoa suhuttelevi.\n    Ajoi matkoa palasen,\n    keskimmäistä tietä myöten\n    kesldmmäisehen talohon.\n    Kysyi kynnyksen takoa,\n    anoi alta ikkunaisen:\n    — Oisiko talossa tässä\n    raian raannan katsojata,\n    salpoa verisatehen,\n    suonikosken sortajata.\n\n    Akka oli vanha vaipan alla\n    kielipalku pankon päässä.\n    Akka varan vastaeli,\n    hammas kolmi kolkkaeli:\n    — Ei oie talossa tässä\n    rauan mannun katsojata,\n    verisynnyn tietäjiltä,\n    kivun kiinniottajata:\n    onpi todessa talvessa:\n    aja toisehen talohon!\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    laski virkkua vitsalla,\n    ajoa suhuttelevi.\n    Ajoi matkoa palasen,\n    ylimmäistä tietä myöten\n    ylimmäisehen talohon.\n    Yli kynnyksen kysyvi,\n    lausui lakkapuun takoa:\n    — Oisiko talossa tässä\n    rauan raannan katsojata,\n    tämän tulvan tukkijata,\n    veren summan sulkijata?\n\n    Ukko oli uunilla asuva,\n    halliparta harjun alla.\n    Ukko uunilta urahti,\n    halliparta paukutteli:\n    — On sulettu suuremmatki,\n    jalommatki jaksettuna\n    Luojan kolmella sanalla,\n    syvän synnyn säätämällä:\n    joet suista, järvet päistä,\n    virrat niskalta vihaiset,\n    lahet niemien nenistä,\n    kannakset kape'immilta.\n\nTämä mahtava ukko ryhtyy toimeen. Ensin ei hän muista muutamia\nalkusanoja, mutta kun Väinämöinen on juohduttanut ne hänen mieleensä\nlukemalla raudan syntysanat, loitsii hän puolestaan herjaussanat,\nverensulkusanat ja voiteenluvut, ja kun hän sitten on vielä teettänyt\npoikasella voidetta ja voidellut sillä haavaa, niin se onkin jo terve.\nVäinämöinen tuntee kohta tulleensa\n\n    ehommaksi entistänsä,\n    paremmaksi hionnoistansa.\n\nHän kiittää Luojaa, mutta varoittaa samalla nousevaa polvea:\n\n    — Elkätte, etinen kansa,\n    kansa vasta kasvavainen,\n    veikaten venettä tehkö,\n    uhkaellen kaartakana!\n    Jumalass' on juoksun määrä,\n    luojassa lopun asetus,\n    ei uron osoannassa,\n    vallassa väkevänkänä.\n\n\n\n\n11. Väinämöinen toimittaa Ilmarisen Pohjolaan.\n\n\nKun haava oli parannettu, olisi Väinämöinen voinut lähteä jatkamaan\nveneenveistoaan. Mutta hän muisti lupauksensa Louhelle: hänen oli\ntoimitettava Ilmarinen Pohjolaan. Sentähden muutti hän matkan suuntaa\nja lähti ajelemaan Kalevalaan päin, Ilmarisen luo.\n\nMutta oliko Ilmarinen lähtevä Pohjolaan, sampoa takomaan?\nVarokeinoikseen lauloi Väinämöinen suuren kuusen Osmon pellon\npientarille ja sen päähän kuun ja oravan.\n\nVasta sitten hän tuli sepon pajalle. Siinä sukeutui heidän välilleen\nseuraava keskustelu.\n\nIlmarinen:\n\n    — Miss' olet viikon viipynynnä,\n    kaiken aikasi asunut?\n\nVäinämöinen:\n\n    — Tuoll’ olen viikon viipynynnä,\n    kaiken aikani elellyt\n    pimeässä Pohjolassa,\n    summassa Sariolassa,\n    liukunut Lapin lauilla,\n    tietomiesten tienohilla.\n\nIlmarinen:\n\n    — Oi sie vanha Väinämöinen,\n    tietäjä iän-ikuinen!\n    mitä lausut matkoiltasi\n    tultua kotituville?\n\nVäinämöinen:\n\n    — Äijä on mulla lausumista:\n    onp’ on neiti Pohjolassa,\n    impi kylmässä kylässä,\n    jok’ ei suostu sulhasihin,\n    mielly miehi’in hyvihin.\n    Kiitti puoli Pohjanmaata,\n    kun onpi kovin korea;\n    kuuhut paistoi kulmaluilta,\n    päivä rinnoilta risotti,\n    otavainen olkapäiltä,\n    seitsentähtinen selältä.\n\n    Sinä seppo Ilmarinen,\n    takoja iän-ikuinen,\n    lähe neittä noutamahan,\n    päätä kassa katsomahan!\n    Kun saatat takoa sammon,\n    Kirjokannen kirjaella,\n    niin saat neion palkaksesi,\n    työstäsi tytön ihanan.\n\nIlmarinen:\n\n    — Ohoh vanha VäinämöinenI\n    Joko sie minut lupasit\n    pimeähän Pohjolahan\n    oman pääsi päästimeksi,\n    itsesi lunastimeksi?\n\n    En sinä pitkänä ikänä,\n    kuuna kullan valkeana\n    lähe Pohjolan tuville,\n    Sariolan salvoksille,\n    miesten syöjille sijoille,\n    urosten upottajille.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Viel' on kumma toinen kumma:\n    onp’ on kuusi kukkalatva,\n    kukkalatva, kultalehvä\n    Osmon pellon pientarella;\n    kuuhut latvassa kumotti,\n    oksilla otava seisoi.\n\nIlmarinen:\n\n    — En usko toeksi tuota,\n    kun en käyne katsomahan,\n    nähne näillä silmilläni.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Kun et usko kuitenkana,\n    lähtekämme katsomahan,\n    onko totta vai valetta.\n\nLähdettiin katsomaan. Siellä seisoi kuusi kukkalatva ja lisäksi oli\notava ja kuu sen latvassa. Ilmarista se kovin ihmetytti. Silloin\nVäinämöinen ehdotti, että hän menisi ottamaan ne taivaan valot sieltä\nkuusen latvasta. Siihen innostui Ilmarinen ja nousi puuhun. Väinämöinen\nlauloi nyt tuulen tuppuriin, ilman raivoon rakenti ja tuulispää tempasi\nkuusen juurineen maasta sekä lähti lennättämään sitä kohti Pohjolaa. Ja\nsitä tietä meni Ilmarinenkin sinne.\n\n\n\n\n12. Ilmarinen Pohjolassa. — Sammon taonta.\n\n\n    Siinä seppo Ilmarinen\n    jopa kulki jotta joutui!\n    Kulki tuulen tietä myöten,\n    ahavan ratoa myöten,\n    yli kuun, alatse päivän,\n    otavaisten olkapäitse;\n    päätyi Pohjolan pihalle,\n    Sariolan saunatielle,\n    eikä häntä koirat kuullut\n    eikä haukkujat havainnut.\n\nLouhi, Pohjolan emäntä, lennähti pihalle tiedustelemaan;\n\n    — Mi sinä lienet miehiäsi\n    ja kuka urohiasi?\n    Tulit tänne tuulen teitä,\n    ahavan rekiratoa,\n    eikä koirat kohti hauku,\n    villahännät virkkaele!\n\nIlmarinen:\n\n    — En mä tänne tullutkana\n    kylän koirien kuluiksi,\n    villahäntien vihoiksi,\n    näille ouoille oville,\n    veräjille vierahille.\n\nPohjolan emäntä;\n\n    — Oletko tullut tuntemahan,\n    kuulemahan, tietämähän\n    tuota seppo Ilmarista,\n    takojata taitavinta?\n    Jo on viikon vuotettuna\n    sekä kauan kaivattuna\n    näille Pohjolan perille\n    uuen sammon laaintahan.\n\nIlmarinen:\n\n    — Lienen tullut tuntemahan\n    tuon on seppo Ilmarisen,\n    kun olen itse Ilmarinen,\n    itse taitava takoja.\n\nSilloin Louhi syöksähti pirttiinsä ilmoittamaan tulijasta ja vei sinne\nkohta hänetkin. Siellä ruvettiin häntä syöttelemään ja juottelemaan,\njonka jälkeen emäntä ehätti:\n\n    — Ohoh seppo Ilmarinen,\n    takoja iän-ikuinen!\n    Saatatko takoa sammon,\n    kirjokannen kirjaella\n    joutsenen kynän nenästä,\n    maholehmän maitosesta,\n    ohran pienestä jyvästä,\n    kesäuuhen untuvasta,\n    niin saat neion palkastasi,\n    työstäsi tytön ihanan?\n\nIlmarinen:\n\n    — Saattanen takoa sammon,\n    kirjokannen kalkutella —\n    kun olen taivoa takonut,\n    ilman kantta kalkuttanut\n    ilman alkusen alutta,\n    riporihman tehtyisettä!\n\nJa siekailematta hän ryhtyi työhön.\n\nEtsi sopivan paikan, laati siihen pajan, tunki aineet tuleen ja otti\norjat lietsomaaan.\n\n    Orjat lietsoi löyhytteli,\n    väkipuolet väännätteli\n    kolme päiveä kesäistä\n    ja kolme kesäistä yötä;\n    kivet kasvoi kantapäihin,\n    vahat varvasten sijoille.\n\n    Niin päivänä ensimmäisnä\n    itse seppo Ilmarinen\n    kallistihe katsomahan\n    ahjonsa alaista puolta,\n    mitä tullehe tulesta,\n    selvinnehe valkeasta.\n\n    Jousi tungeikse tulesta,\n    kaari kulta kuumoksesta,\n    kaari kulta, pää hopea,\n    varsi vaskenkirjavainen — —\n\n    Itse seppo Ilmarinen\n    ei tuota kovin ihastu:\n    kaaren katkaisi kaheksi,\n    siitä tunkevi tulehen;\n    laitti orjat lietsomahan,\n    väkipuolet vääntämähän.\n\n    Jop’ on päivänä jälestä\n    itse seppo Ilmarinen\n    kallistihe katsomahan\n    ahjonsa alaista puolta:\n    veno tungeikse tulesta,\n    punapursi kuumoksesta,\n    kokat kullan kirjaeltu,\n    hangat vaskesta valettu. — —\n\n    Se on seppo Ilmarinen\n    ei ihastu tuotakana:\n    venon murskaksi murenti,\n    tunkevi tulisijahan;\n    laitti orjat lietsomahan,\n    väkipuolet vääntämähän.\n\n    Jo päivänä kolmantena\n    itse seppo Ilmarinen\n    kallistihe katsomahan\n    ahjonsa alaista puolta:\n    hieho tungeikse tulesta,\n    sarvi kulta kuumoksesta,\n    otsassa otavan tähti,\n    päässä päivän pyöryläinen. — —\n\n    Se on seppo Ilmarinen\n    ei ihastu tuotakana:\n    lehmän leikkeli paloiksi,\n    siitä tunkevi tulehen;\n    laitti orjat lietsomahan,\n    väkipuolet vääntämähän.\n\n    Jo päivänä neljäntenä\n    itse seppo Ilmarinen\n    kallistihe katsomahan\n    ahjonsa alaista puolta:\n    aura tungeikse tulesta,\n    terä kulta kuumoksesta,\n    terä kulta, vaski varsi,\n    hopeata ponnen päässä. — —\n\n    Se on seppo Ilmarinen\n    ei ihastu tuotakana:\n    auran katkaisi kaheksi,\n    alle ahjonsa ajavi.\n\n    Laittoi tuulet lietsomahan,\n    väkipuuskat vääntämähän.\n\n    Lietsoi tuulet löyhytteli:\n    itä lietsoi, lietsoi länsi,\n    etelä enemmän lietsoi,\n    pohjanen kovin porotti.\n\n    Lietsoi päivän, lietsoi toisen,\n    lietsoi kohta kolmannenki:\n    tuli tuiski ikkunasta,\n    säkehet ovesta säykkyi,\n    tomu nousi taivahalle,\n    savu pilvihin sakeni.\n\n    Se on seppo Ilmarinen\n    päivän kolmannen perästä\n    kallistihe katsomahan\n    ahjonsa alaista puolta:\n    näki sammon syntyväksi,\n    kirjokannen kasvavaksi.\n\n    Siitä seppo Ilmarinen,\n    takoja iän-ikuinen,\n    takoa taputtelevi,\n    lyöä lynnähyttelevi.\n    Takoi sammon taitavasti:\n    laitahan on jauhomyllyn,\n    toisehen on suolamyllyn,\n    rahamyllyn kolmantehen.\n\nMyllyt rupesivat heti jauhamaan ja jauhoivat siinä samassa\n\n    yhen purnun syötäviä,\n    toisen purnun myötäviä,\n    kolmannen kotipitoja.\n\nIhastuneena Pohjolan emäntä saattoi sammon kiireellä\n\n    Pohjolan kivimäkehen,\n    vaaran vaskisen sisähän\n    yheksän lukon ta’aksi.\n\nMutta Ilmarinen kääntyi kysymään palkkiotaan, Pohjolan kaunista\nneittä. Vaan niinkuin Väinämöiselle rupesi tyttö hänellekin antamaan\nkierteleviä vastauksia, ei sanonut joutavansa käen kukuttamiselta ja\nkaikenlaisilta kesäisiltä kiirehiltä. Se ei miellyttänyt Ilmarista, ja\nenempää tiedustelematta ryhtyi hän tekemään lähtöä. Saatuaan Louhelta\npurren hän lähtikin matkaamaan omille maille ylitse meren sinisen.\n\n\n\n\n13. Lemminkäinen. — Kyllikin ryöstö.\n\n\n    Aika on Ahtia sanoa,\n    veitikkätä vieretellä.\n    Ahti poika Saarelainen,\n    tuo on lieto Lemmin poika,\n    kasvoi koissa korkeassa\n    luona armahan emonsa\n    laajimman lahen perällä.\n    Kaukoniemen kainalossa.\n\n    Kaloin siinä Kauko kasvoi,\n    Ahti ahvenin yleni.\n    Tuli mies mitä parahin,\n    puhkesi punaverinen,\n    joka päästänsä pätevi,\n    kohastansa kelpoavi.\n\nMutta hän tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle. Hän kävi liiaksi\nimpien iloissa, kassapäien karkeloissa.\n\nElelipä siinä lähimailla Kyllikki, neito nuori ja korea.\n\n    Kylli oli Saaren neiti.\n    Saaren neiti. Saaren kukka,\n    Kasvoi koissa korkeassa,\n    yleni ylen ehossa,\n    istuen ison majoilla,\n    peräpenkin notkumilla.\n\n    Kauan kasvoi, kauas kuului:\n    kaukoa tuli kosijat\n    neien kuuluhun kotihin,\n    kaunoisehen kartanohon.\n\n    Kosi Päivä poiallehen:\n    eip’ on mennyt Päivälähän\n    Päivän luona paistamahan\n    kesäisillä kiirehillä.\n\n    Kosi Kuuhut poiallehen:\n    eip‘ on mennyt Kuutolahan\n    Kuun luona kumottamahan,\n    kehät ilman kiertämähän.\n\n    Kosi Tähti poiallehen:\n    eip’ on mennyt Tähtelähän\n    pitkin öitä pilkkimähän\n    talvisilla taivahilla.\n\n    Tulevi Virosta sulhot,\n    toiset tuolta Inkereltä:\n    eip' on neiti mennytkänä;\n    itse vasten vastaeli:\n    — Suotta kultanne kuluvi,\n    hopeanne hoikkenevi!\n    En lähe minä Virohon,\n    en lähe, lupoakana,\n    Viron vettä soutamahan,\n    saarellista sauvomahan,\n    syömähän Viron kaloja,\n    Viron lientä lippomahan.\n\nLieto Lemminkäinen lähti neittä kosimaan. Emo kielteli, sanoen: Ellös\nmenkö, poikaseni, parempihin itseäsi! Mutta Lemminkäinen vain\n\n    ottavi hyvän orosen,\n    valjasti valion varsan;\n    ajava karittelevi\n    Saaren kuuluhun kylähän\n    Saaren kukkoa kosihin.\n    Saaren mointa morsianta.\n\n    Nauroi naiset Lemminkäistä,\n    piiat pisti pilkkojansa,\n    kun ajoi kummasti kujalle,\n    kamalasti kartanolle:\n    ajoi korjansa kumohon,\n    veräjähän vierähytti.\n\nMitä huoli Lemminkäinen, hän vain murtaa suuta, vääntää päätä ja kysyy\nkorskeasti:\n\n    — Onko saarella sijoa,\n    maata Saaren manterella.\n    minun leikki lyöäkseni,\n    tanner tanhuellakseni\n    Saaren impien iloissa,\n    kassapäien karkeloissa?\n\nSaaren immet vastaavat pilkaten:\n\n    — Onp’ on Saarella sijoa,\n    maata Saaren manterella,\n    sinun leikki lyöäksesi,\n    tanner tanhuellaksesi,\n    karjailaisna kaskimailla,\n    paimenpoikana palolla.\n\nMitä välittää Lemminkäinen, hän palkkautuu paimeneksi ja menee karjaan.\nMutta yöt hän kulkee yötsilöissä ja pian on hän kaikkien Saaren naisten\nsuosikki.\n\nSaaren neiti Kyllikki ei kuitenkaan suostu sulhasiin, mielly miehiin\nhyviin, vaikka Lemminkäinen sadat saappaat kuluttaa, sadat airot poikki\nsoutaa.\n\nEräänä iltana, kun neitoset ovat kisailemassa. Lemminkäinen ryöstää\nhänet keskeltä kisaketoa.\n\n    Reutoi Kyllikin rekehen,\n    koppoi neien korjahansa,\n    tuon asetti taljallensa,\n    liitti liistehyisillensä.\n\nKyllikki huutaa, valittaa ja uhkailee, mutta Lemminkäinen ei ole\nkuulevinaankaan niitä. Tyttö hyrähtää jo itkemään, — silloin\nLemminkäinen käy omalla tavallaan lohduttelemaan:\n\n    — Mitäpä sinä sureksit,\n    mitä huollen huokaelet?\n    Tuotako sinä sureksit,\n    tuota huollen huokaelet,\n    lehmityyttä, leivätyyttä\n    ja kaiken elon vähyyttä?\n\n    Ellös olko milläkänä!\n    Mont’ on lehmeä minulla,\n    monta maion antajata:\n    yks’ on suolla Muurikkinen,\n    toinen mäellä Mansikkinen,\n    kolmas Puolukka palolla.\n    Ne on syömättä soreat,\n    katsomatta kaunokaiset. —\n\n    Vaiko tuotaki surisit,\n    tuota huollen huokoaisit,\n    ettei oo sukuni suuri,\n    kovin korkea kotini?\n\n    Jos en oo su'ulta suuri\n    enkä korkea ko’ilta,\n    on mulla tulinen miekka,\n    säkenevä säilärauta.\n    Se onpi sukua suurta,\n    laajoa lajipereä:\n    onp’ on Hiiessä hiottu,\n    Jumaloissa kirkastettu.\n    Sillä suurennan sukuni,\n    laajennan lajini kaiken\n    miekalla tuliterällä,\n    säilällä säkenevällä.\n\nVihdoin Kyllikki tyyntyy ja lupaa seurata ryöstäjäänsä, mutta tämän on\nvannottava valat ikuiset, ettei kävisi koskaan sotia.\n\nLemminkäinen vannoo valat, mutta vaatii Kyllikiltä vastalupauksen,\nettei tämä kävisi ikinä kyliä. Kyllikin täytyy antaa se.\n\n    Siitä lieto Lemminkäinen\n    veti virkkua vitsalla,\n    löi oritta ohjaksella.\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    — Jää hyvästi. Saaren nurmet,\n    kuusen juuret, tervaskannot,\n    joit’ olen kesän kävellyt,\n    — talvet kaiket tallaellut,\n    piileskellen pilviöillä,\n    paeten pahalla säällä,\n    tätä pyytä pyytessäni,\n    allia ajellessani.\n\nJa hän ajoi korean Kyllikin kera kotiinsa, emonsa luoksi.\n\nEmo otti heidät iloisella ylistysvirrellä vastaan;\n\n    — Ole nyt kiitetty. Jumala,\n    ylistetty. Luoja, yksin,\n    kun annoit miniän mulle,\n    toit hyvän tulen puhujan,\n    oivan kankahan kutojan,\n    aivan kenstin kehreäjän,\n    pulskin poukkujen pesijän,\n    vaattehien valkaisijan.\n\nJa pojalleen lauloi hän:\n\n    — Itse kiitä onneasi!\n    Hyvän sait, hyvän tapasit,\n    hyvän Luojasi lupasi,\n    hyvän antoi armollinen;\n    Puhas on pulmonen lumella,\n    puhtahampi puolellasi;\n    valkea merellä vaahti,\n    valkeampi vallassasi;\n    sorea merellä sorsa,\n    soreampi suojassasi;\n    kirkas tähti taivahalla,\n    kirkkahampi kihloissasi.\n    Laai nyt lattiat laveat,\n    hanki ikkunat isommat,\n    seisottele seinät uuet,\n    tee koko tupa parempi,\n    kynnykset tuvan etehen,\n    uuet ukset kynnykselle,\n    nuoren neien saatuasi,\n    kaunihin katsottuasi,\n    paremmaisen itseäsi,\n    sukuasi suuremmaisen.\n\n\n\n\n14. Lemminkäinen rikkoo lupauksensa.\n\n\n    Siitä Ahti Lemminkäinen,\n    tuo on kaunis Kaukolainen,\n    aina aikoja eleli\n    nuoren neitosen kerällä;\n    ei itse sotia käynyt\n    eikä Kyllikki kyleä.\n\n    Niin päivänä muutamana,\n    huomenna moniahana,\n    itse Ahti Lemminkäinen\n    lähtevi kalankutuhun;\n    tullut ei illaksi kotihin,\n    ensi yöksi ennättänyt.\n    Jo meni Kyllikki kylähän,\n    noien neitojen kisahan.\n\nLemminkäisen sisar Annikki kantelee siitä veljelleen ja tämä suuttuu\nsen kuultuaan silmittömästi. Hän rientää emonsa eteen ja pyytää tämän\nheti pesemään hänen sotisopansa. Hän lähtee sotaan. Pohjan poikien\ntulille. Jo kävi Kyllikki kylässä.\n\nEi äiti häntä päästäisi, vaan käy kaikin tavoin estelemään. Samoin\nKyllikki pyytää ja rukoilee sekä kertoilee hänelle pahaenteisistä\nunistaan. Mutta Lemminkäinen vain vastailee:\n\n    — En usko unia naisten,\n    enkä vaimojen valoja! — —\n\n    Mieleni minun tekevi\n    juomahan soan olutta,\n    soan mettä maistamahan!\n\nEmo kiittelee kotoisia oluita ja muita rikkauksia, mutta Lemminkäinen\nhavitteleikse:\n\n    — En huoli kotioluista!\n    Ennen juon joesta vettä\n    melan tervaisen terältä,\n    makeamp’ on junakseni\n    kuin kaikki kotoiset kaljat! — —\n    En huoli kotieloista!\n    Jos markan soasta saanen,\n    parempana tuon pitelen,\n    kuin kaikki kotoiset kullat,\n    auran nostamat hopeat! — —\n\n    Mieleni minun tekevi,\n    aivoni ajattelevi\n    itse korvin kuullakseni,\n    nähä näillä silmilläni,\n    onko neittä Pohjolassa,\n    piikoa Pimentolassa,\n    jok’ ei suostu sulhosihin,\n    mielly miehi'in hyvihin.\n\nEmo viittaa Kyllikille annettuihin lupauksiin ja vihdoin kuvailee,\nkuinka Lapissa saattaa käydä huonosti, kuinka siellä saatetaan laulaa\n\n    suin sytehen, päin savehen,\n    kypenehin kyynäsvarsin,\n    kourin kuumihin poroihin,\n    palavihin paateroihin.\n\nMutta Lemirunkäinen vastaa kuin hurjapäisenä:\n\n    — Jo minua noiat noitui,\n    noiat noitui, kyyt kiroili;\n    koki kolme lappalaista\n    yhtenä kesäisnä yönä,\n    alasti alakivellä,\n    ilman vyöttä, vaattehitta,\n    rikorihman kiertämättä;\n    senpä hyötyivät minusta,\n    sen verran, katalat, saivat\n    min kirves kivestä saapi,\n    napakaira kalliosta,\n    järky jäästä iljanesta,\n    tuoni tyhjästä tuvasta!\n\nJa niin hän\n\n    Hyöteleikse, vyöteleikse,\n    rautapaitoihin paneikse,\n    teräsvöihin telkitäikse,\n\nottaa miekkansa, viheltää viidasta kultaharjäisen hevosensa ja lähtee.\nTekee kuitenkin lähtötaiat ja lyö lähtiessään suan tuvan seinään sekä\nsanoo:\n\n    — Silloin on hukka Lemminkäistä,\n    tuho poikoa pätöistä,\n    kun suka verin valuvi,\n    harja hurmehin loruvi.\n\n\n\n\n15. Lemminkäinen Pohjolassa.\n\n\n    Siitä lieto Lemminkäinen — —\n    itse istuikse rekehen,\n    kohautti korjahansa.\n    laski virkkua vitsalla,\n    karkutti kariperällä;\n    virkku juoksi, matka joutui,\n    reki vieri, tie lyheni,\n    hopeinen hiekka helkki,\n    kangas kultainen kumisi.\n\nHän ajaa karittelee vierimmäistä tietä myöten vierimmäiseen taloon,\nkysyy siitä rinnuksiensa riisujata; kun siinä ei sitä ole, niin ajaa\nkeskimmäistä tietä myöten, keskimmäiseen taloon. Siinäkään talossa ei\nole ohjaksien ottajaa ja hän työntyy ylimmäiselle tielle.\n\nSen tien varrella oleva talo on Pohjolan pirtti.\n\nSen pihassa loihtii hän koirat haukkumattomiksi ja taikoo pienen\nutumiehen rinnuksiaan riisumaan. Sitten käypi hän seinän taakse\nseisomaan, tarkkaelemaan, mitä tuvassa tehdään. Tupa on täynnä\ntuntijoita, lautsat täynnä lausujoita. Hetken kuunneltuaan Lemminkäinen\ntohti toiseksi ruveta, meni seinän kautta tupaan ja karjaisi siellä\nistujoille:\n\n    — Hyvä on laulu loppuvasta\n    lyhyestä virsi kaunis,\n    miel’ on jäämähän parempi\n    kuin on kesken katkemahan!\n\nPuoliksi hämmästyen, puoliksi pilkallisesti lausuu Pohjolan emäntä:\n\n    — Olipa tässä ennen koira,\n    rakki rauankarvallinen,\n    lihan syöjä, luun purija,\n    veren uuelta vetäjä.\n    Mi lienetki miehiäsi,\n    ku ollet urohiasi.\n    kun tulit täliän tupahan,\n    sait sisähän salvoksehen\n    ilman koiran kuulematta,\n    haukkujen havaitsematta?\n\nEi puutu sanoja Lemminkäinenkään:\n\n    — En mä tänne tullutkana\n    taioittani, tieoittani,\n    mahittani, maltittani,\n    ilman innotta isoni,\n    varuksitta vanhempani,\n    koiriesi syötäväksi,\n    haukkujen hakattavaksi.\n\nJa sanojensa todisteeksi hän rupeaa loitsemaan ja laulamaan. Ja kun hän\nloitsee, niin\n\n    tulta iski turkin helmat,\n    valoi silmät valkeata. — —\n\n    Lauloi laulajat parahat\n    pahimmiksi laulajiksi;\n    kivet suuhun syrjin syösti,\n    paaet lappehin lateli\n    parahille laulajille,\n    taitavimmille runoille.\n\n    Niin lauloi mokomat miehet\n    minkä minne, kunka kunne:\n    ahoille vesattomille,\n    maille kyntämättömille,\n    lampihin kalattomihin,\n    aivan ahvenittomihin,\n    Rutjan koskehen kovahan,\n    palavahan pyörtehesen,\n    virran alle vaahtipäiksi,\n    kosken keskelle kiviksi,\n    tulena palelemahan,\n    säkenenä säykkymähän.\n\nYhden vain jätti laulamatta: märkähatun karjanpaimenen. Kun se\ntiedusteli, miksi häntä ei laulettu, singahutti Lemminkäinen:\n\n    — Siksi en sinuhun koske,\n    kun olet katsoa katala!\n\n\n\n\n16. Lemminkäisen lunnastyöt.\n\n\nKun laulut oli laulettu, loitsut loitsittu, kääntyi . Lemminkäinen\nPohjan akan puoleen ja käski hänen tuomaan hänelle tyttärensä, parhaan\npiikaparvesta.\n\nÄkeänä vastasi Pohjan akka:\n\n    — Anna en sulle piikojani,\n    enkä työnnä tyttöjäni,\n    en parasta, en pahinta,\n    en pisintä, en lyhintä:\n    äsken tyttöjä anele,\n    kuulustele kukkapäitä,\n    kun sä hiihät Ulien hirven\n    Hiien peltojen periltä.\n\nMitä hämmästyi Lemminkäinen; hän ryhtyi kengittelemään keihojansa,\njännittelemään jousiansa, ja teetettyään Lyylikillä, lylyjen sepällä,\nsukset lähti hän innolla Hiiden hirven ajoon.\n\n    Viinen selkähän sitaisi,\n    olallensa uuen jousen,\n    sauvan survaisi kätehen,\n    läksi lylyn lykkimähän,\n    kalhnn kannan poikimahan,\n    itse luon sanoiksi virkki:\n    — Eip’ on ilmalla Jumalan.\n    tämän taivon kannen alla\n    löytyne sitä metsässä\n    jalan neljän juoksevata,\n    kut’ ei näillä yllätetä,\n    kaunihisti kannateta\n    kalhuilla Kalevan poian,\n    liukoimilla Lemminkäisen!\n\nPahaksi onneksi sattuivat tämän kehaisun kuulemaan Hiidet. Ne laativat\nhänen tavoitettavakseen puun pökkelöistä, aidan seipäistä ja muusta\nrojusta hullunkurisen hirven, joka oli erittäin nopeajuoksuinen.\nLisäksi neuvoivat ne sitä juoksemaan kaukaisimpia Lapin periä myöten,\njotta olisi vaikeampi tavottaa.\n\nMutta Lemminkäinen ei säikähtänyt, vaan syöksähti urheasti\npyydettävänsä perään.\n\n    Liukui linnat, liukui lannat,\n    liukui maat meren takaiset,\n    hiihti kaikki Hiien korvet,\n    kaikki Kalman kankahatki,\n    hiihti Surman suun e'etse.\n    Kalman kartanon perätse;\n    Surma jo suutansa avavi,\n    Kalma päätä kallistavi\n    ottoaksensa urosta,\n    nielläksensä Lemminkäistä,\n    ei tarkoin tavannutkana,\n    ennättänyt ensinkänä.\n\nHirvi juoksee loittoja Lapin periä myöten ja kaataa siellä kattilatkin\ntulelta, synnyttäen naurua ja melua. Mutta Lemminkäinenpä käskee\nkattilat varata hirven lihojen keitäntää varten ja niin vain edelleen\n\n    kiinnistihe, jännistihe,\n    potkaisihe, ponnistihe.\n    Ensi kerran potkaisihe\n    silmän siintämättömähän,\n    kerran toisen kuopaisihe\n    korvan kuulemattomahan.\n\nKolmannella kerralla oli hän jo lantasilla Hiitten hirven.\n\nSaaliinsa sitoi hän vaahteriseen vaajaan tammisessa tarhassa ja rupesi\nsen selkää tyytyväisenä tapottelemaan.\n\nTämäpä ei pitänytkään siitä, vaan ryöstäytyi irti ja lähti uudelleen\nkiidättämään.\n\nSilloin suuttui ja sydämistyi Lemminkäinen ja lähti entistä vinhemmin\nperästä.\n\nMutta onnettomuus oli mukana:\n\n    sortui suksi pälkähästä.\n    kalhu taittui kannan tiestä.\n\nSiinä tuli Lemminkäinen jo pahoille mielin ?a rapeai katumaan koko\nmatkalle lähtöään.\n\nMutta samassa muisti hän pyytää Ukolta ylijumalalta uusia suksia ja\nmetsämiesluvulla sai hän mielensä nousemaan. Näin varustettuna lähti\nhän uuteen takaaajoon.\n\nHiihdettyään päivän pari\n\n    Jumalan sysimäkiä.\n    Hiien hiilikankahia\n\ntuli hän suurelle mäelle, siinä nousi suurelle kivelle ja näki sieltä,\nkuinka\n\n    Tapion talot näkyivät,\n    ukset kulta kuumottivat\n    poikki suosta, pohjosesta,\n    alta vaaran varvikosta.\n\nSitä kohti tuli nyt riennättää, sillä siellä antajat asuivat ja\nviruivat viljan eukot. Tultuaan Tapiolan ikkunain alle kuuristui hän\nkatsomaan ja rupesi kauniin sanoin sen asujamia lyylittämään;\n\n    — Oi mielu metsän emäntä,\n    Metsolan metinen muori!\n    Heitä poies heinäkengät,\n    kaskivirsusi karista,\n    riisu riihiryökälehet,\n    arkipaitasi alenna!\n    Lyöte lykkyvaattehisin,\n    antipaitoihin paneite\n    minun metsipäivinäni,\n    eränetso-aikoinani!\n    Ikävä minun tulevi,\n    ikävä tulettelevi\n    tätä tyhjänä-oloa,\n    ajan kaiken annituutta,\n    kun et anna aioinkana,\n    harvoinkana hoivauta.\n    Ikävä ilotoin ilta,\n    pitkä päivä saalihitoin.\n\n    Metsän ukko halliparta,\n    havuhattu, naavaturkki!\n    Pane nyt metsät palttinoihin,\n    salot verkahan vetäise,\n    haavat kaikki haljakkoihin,\n    lepät lempivaattehisin!\n    Hope'ihin hongat laita,\n    kuuset kultihin rakenna,\n    vanhat hongat vaskivöille,\n    petäjät hopeavöille,\n    koivut kultakukkasihin,\n    kannot kultakalkkaroihin!\n    Pane kuinp’ on muinaiselta,\n    parempina päivinäsi:\n    kuuna paistoi kuusen oksat,\n    päivänä petäjän latvat,\n    metsä haiskahti me’elle,\n    simalle salo sininen,\n    ahovieret viertehelle,\n    suovieret sulalle voille.\n\nVielä mielitteli hän metsän tyttöä mielineittä ja teki uhreja,\nvalutellen kultia ja hopeita. Se auttoi. Kun hän lähti nyt neljännen\nkerran Hiiden hirveä tavoittamaan, oli se kohta hänen käsissään.\n\nMutta Pohjolan emäntäpä ei tyytynytkään yksistään hirven saantiin, vaan\nvaati uusia suorituksia. Ensin oli tuotava Hiiden ruskea hevonen Hiiden\nnurmien periltä ja sitten ammuttava joutsen Tuonelan joelta.\n\nEdellinen näistä töistä oli pian suoritettu. Kun Lemminkäinen otti\nvain kulta-ohjakset ja hopeiset marhaminnat käsiinsä, nousi suurelle\nmäelle ja kääntyi avunpyynnöin Ukon ylijumalan sekä leppein puhutteluin\nitse hevosen puoleen, oli hevonen heti hänen edessään ja antoi panna\nmarhaminnat päähänsä.\n\nJoutsenen pyynti oli vaikeampaa ja sillä matkalla kohtasi Lemminkäistä\ntuho.\n\nHän pääsi hyvin Tuonelan joelle, mutta siellä oli häntä vaanimassa\nse märkähattu karjanpaimen, jonka hän oli jättänyt Pohjolan tuvassa\nlaulamatta. Se hautoi kovaa kostoa häntä kohtaan. Nähtyään Lemminkäisen\nse nosti vesikyyn joesta ja ampui sillä häntä oikeaan olkapäähän kautta\nkainalon vasemman. Nuoli oli myrkyllinen ja se kaatoi Lemminkäisen.\nPaimen silpoi häntä vielä miekallaan ja viskasi sitten hänet palasina\njokeen.\n\n\n\n\n17. Lemminkäisen etsiminen ja pelastaminen.\n\n\nKun Lemminkäinen viivästyy matkallaan, ryvetaan kotona jo häntä koAun\nkaipailemaan.\n\n    Ei tieä emo poloinen\n    eikä kantaja katala,\n    missä liikuvi lihansa,\n    viereri oma verensä,\n    kävikö käpymäkeä,\n    kanervaista kangasmaata,\n    vai meni meren selällä,\n    lakkipäillä lainehilla,\n    vaiko suuressa soassa,\n    kapinassa kauheassa.\n\nEräänä päivänä huomaa Kyllikki Lemminkäisen jättämän suan seinässä\nvuotavan verta. Nyt tiedetään poissaolevalle käyneen huonosti. Kovin\nkoskee se Kyllikkiin ja äiti apeutuu itkemään:\n\n    — Voi, poloisen, päiviäni,\n    angervoisen, aikojani!\n    Jo nyt on poikani, poloisen,\n    jopa, laiton, lapsueni\n    saanut päiville pahoille!\n    Tuho on poikoa pätöistä,\n    hukka lieto Lemminkäistä:\n    jo suka verin valuvi,\n    harja hurmehin noruvi.\n\nEikä malta äiti kauan viipyä kotona, vaan lähtee poikaansa etsimään.\n\n    Kourin helmansa kokosi,\n    käsivarsin vaattehensa.\n    Pian juoksi matkan pitkän,\n    sekä juoksi jotta joutui;\n    mäet mätkyi mennessänsä,\n    norot nousi, vaarat vaipui,\n    ylähäiset maat aleni,\n    alahaiset maat yleni.\n\n    Tuli Pohjolan tuville.\n    Kysytteli poikoansa,\n    kysytteli, lausutteli:\n    — Oi sie Pohjolan emäntä!\n    Kunne saatoit Lemminkäisen,\n    minne poikani menetit?\n\nPohjolan emäntä:\n\n    — Enpä tieä poikoasi,\n    kunne kulki ia katosi.\n    Istutin oron rekehen,\n    korjahan kovan tulisen;\n    oisko uhkuhun uponnut,\n    meren jäälle jähmettynyt,\n    vai saanut sutosen suuhun,\n    karhun kauhean kitahan?\n\nLemminkäisen äiti:\n\n    — Jo vainen valehtelitki!\n    Susi ei syö minun sukua,\n    karhu ei kaa’a Lemminkäistä:\n    sormin sortavi sutoset,\n    käsin karhut kaatelevi.\n    Kunp’ on et sanone tuota,\n    kunne saatoit Lemminkäisen,\n    rikon uksen unen riihen,\n    taitan sampuen saranat.\n\nPohjolan emäntä:\n\n    — Syötin miehen syönebeksi,\n    juotin miehen juoneheksi.\n    apatin alanenäksi;\n    istutin venon perähän,\n    laitoin kosket laskemahan.\n    Enkä tuota tunnekana,\n    kunne sai katala raukka,\n    koskihinko kuohuvihin,\n    virtoihin vipajavihin.\n\nLemminkäisen äiti:\n\n    — Jo vainen valehtelitki!\n    Sano tarkkoja tosia,\n    valehia viimeisiä,\n    kunne saatoit Lemminkäisen,\n    kaotit kalevalaisen,\n    taikka surmasi tulevi,\n    kuolemasi kohtoavi!\n\nEi vieläkään sano Pohjolan emäntä täyttä totuutta Lemminkäisen\nkohtalosta, vaan vetää verukkeita. Silloin Lemminkäisen äiti kyllästyy\nPohjolan neuvoihin ja lähtee omin neuvoin poikaansa etsimään.\n\n    Juoksi suuret suot sutena,\n    kulki korvet kontiona,\n    ve’et saukkona samosi,\n    maat käveli mauriaisna,\n    neuliaisna niemen reunat,\n    jäniksenä järven rannat.\n    Kivet syrjähän sytäsi,\n    kannot käänti kallellehen,\n    risut siirti tien sivuhun,\n    haot potki portahiksi.\n\n    Viikon etsi eksynyttä,\n    viikon etsi, eipä löyä.\n    Kysyi puilta poikoansa,\n    kaipasi kaonnuttansa.\n\nEivät tiedä puut, ei kuukaan taivaalla hänen poikansa kohtalosta. Vasta\npäivyt osaa hänelle vastata;\n\n    — Jo on poikasi, poloisen,\n    kaotettu, kuoletettu\n    Tuonen mustahan jokehen,\n    Manalan ikivetehen:\n    mennyt koskia kolisten,\n    myötävirtoja vilisten\n    tuonne Tuonelan perille,\n    Manalan alantehille.\n\nSilloin äiti hyrähtää itkemään. Mutta kauan ei hän avuttomana\nvalittele, vaan lähtee seppo Ilmarisen pajaan ja pyytää seppoa takomaan\nhänelle sellaisen erikoisen haravan, jonka piit olisivat sataa syltä,\nvarsi viittä. Seppo takoo haravan, ja saatuaan sen lähtee äiti sillä\nTuonelan jokea haravoimaan.\n\n    Haravoipi poikoansa\n    koskesta kohisevasta,\n    virrasta vilisevästä.\n    Haravoipi eikä löyä.\n\n    Siitä siirtihen alemma:\n    meni merehen myötänsä,\n    sukkarihmasta sulahan,\n    vyötäröstä veen sisähän.\n\n    Haravoipi poikoansa\n    pitkin Tuonelan jokea,\n    vetelevi vastavirran.\n    Veti kerran, tuosta toisen;\n    saapi paian poikoansa,\n    paian mieliksi pahoiksi;\n    veti vielä kerran toisen;\n    sai sukat, hatun tapasi,\n    sukat suureksi suruksi,\n    hatun mieliharmiksensa.\n\n    Astui siitäkin alemma,\n    Manalan alantehille.\n    Veti kerran pitkin vettä,\n    kerran toisen poikki vettä,\n    kolmannen vitahan vettä.\n    Kerrallapa kolmannella\n    elotukku sai etehen\n    haravahan rautaisehen.\n\n    Elotukku ei se ollut:\n    olipa lieto Lemminkäinen,\n    itse kaunis Kaukomieli,\n    puuttunut haravan piihin\n    sormesta nimettömästä,\n    vasemmasta varpahasta.\n\n    Nousi lieto Lemminkäinen,\n    kohosi Kalevan poika\n    haravassa vaskisessa\n    päälle selvien vesien;\n    vaan oli pikkuista vajalla:\n    yhtä kättä, puolta päätä,\n    paljo muita muskuloita,\n    siihen henkeä lisäksi.\n\n    Emo tuossa arvelevi,\n    itse itkien sanovi:\n    — Vieläkö tästä mies tulisi,\n    uros uusi toimeaisi?\n\n    Päätyi korppi kuulemahan.\n    Tuop’ on tuohon vastoavi;\n    — Ei ole miestä mennehessä\n    eikä tuiki tullehessa;\n    jo silt’ on siika silmät syönyt,\n    hauki hartiat halaisnut.\n    Sie päästä merehen miestä,\n    työnnä Tuonelan jokehen!\n    Ehkä turskaksi tulisi,\n    valahaksi vahvistuisi.\n\n    Tuop’ on äiti Lemminkäisen\n    eipä työnnä poikoansa.\n    Vetelevi vielä kerran\n    haravalla vaskisella\n    pitkin Tuonelan jokea,\n    sekä pitkin jotta poikki:\n    saapi kättä, saapi päätä,\n    saapi puolen selkäluuta,\n    toisen puolen kylkiluuta,\n    monta muuta muskulata,\n\nNiistä palasista rupeaa hän poikaansa mieheksi kokoamaan. Liittää lihat\nlihoihin, luut luihin, solmielee suonia ja lukee loitsuja. Ihmeekseen\nhän huomaakin niistä miehen tulevan ja oma Kaukomieli se on, mutta\npaljon on vieläkin vajaa, ei puhu eikä liiku vielä.\n\nSilloin äiti Lemminkäisen pyysi mehiläistä, miestä kepeätä, lentämään\nensin Metsolaan, sitten ylitse meren yheksän ja vihdoin ylähäisihin\ntaivosihin sekä tuomaan sieltä voiteita poikansa voitimiksi. Mehiläinen\ntäyttää pyynnöt ja kun äiti voitelee voiteilla luun lomia myöten, niin\npoika virkoaakin eloon ja kohoaa maasta. Noustuaan virkkaa hän:\n\n    — Viikon, utra, uinaelin,\n    kauvan malkio, makasin!\n\n    — Oisit maannut kauemminki,\n    vielä viikomman venynyt\n    ilman äitittä pahatta,\n\nvastaa äiti ja tiedusteltuaan, miten poika oli näille teille joutunut,\nlähtee häntä hoivaellen kotimaitaan kohti johdattelemaan.\n\n\n\n\n18. Väinämöinen Tuonelassa.\n\n\nToimitettuaan veljensä Ilmarisen Pohjolaan riensi Väinämöinen jatkamaan\nveneenveistoaan.\n\n    Teki tieolla venettä,\n    laati purtta laulamalla\n    yhen tammen taittumista,\n    puun murskan murenemista.\n\nEnnen työhönsä ryhtymistä puuttui hän kuitenkin puita. Niitä sai\nhän Sampa Pellervoisen avulla. Mutta sitten kun vene oli jo aivan\nvalmistumaisillaan, puuttui hän kolmea sanaa.\n\nArveli, ajatteli, mistä saisi nuo sanat. Kun ei saanut mistään muualta,\npäätti hän lähteä niitä Tuonelta hakemaan.\n\n    Läksi Tuonelta sanoja.\n    Manalalta mahtiloita.\n    Astua taputtelevi;\n    kävi viikon vitsikkoa,\n    viikon toisen tuomikkoa,\n    kolmannen katajikkoa:\n    jo näkyi Manalan saari.\n    Tuonen kumpu kuumottavi.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    jo huhuta huikahutti\n    tuossa Tuonelan joessa.\n    Manalan alantehessa:\n    — Tuo venettä. Tuonen tytti,\n    lauttoa, Manalan lapsi,\n    yli salmen saa’akseni,\n    joen poikki päästäkseni!\n\n    Lyhykäinen tuonen tytti,\n    matala Manalan neiti,\n    tuo oli poukkujen pesijä,\n    räpähien räimyttäjä\n    Tuonen mustassa joessa,\n    Manalan alusve’essä.\n    Sanan virkkoi, noin nimesi,\n    itse lausui ja pakisi;\n    — Vene täältä tuotanehe.\n    kuin syy sanottanehe,\n    mi sinun Manalle saattoi\n    ilman tauin tappamatta,\n    ottamatta oivan surman,\n    muun surman musertamatta.\n\nVäinämöinen:\n\n    Tuohi minun tänne tuotti,\n    Mana mailtani veteli.\n\nTuonen tytti:\n\n    — Jopa keksin kielastajan!\n    Kunp’ on Tuoni tänne toisi.\n    Mana mailta siirteleisi,\n    toisi Tuoni tullessansa,\n    Manalainen matkassansa,\n    Tuonen hattu hartioilla,\n    Manan kintahat käessä.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Rauta mun manalle saattoi,\n    teräs tempoi Tuonelahan.\n\nTuonen tytti:\n\n    — Kun rauta Manalle saisi,\n    teräs toisi Tuonelahan,\n    verin vaattehet valuisi,\n    hurmehin hurahteleisi.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Vesi sai minun Manalle,\n    aalto toi on Tuonelahan.\n\nTuonen tytti:\n\n    — Ymmärrän valehtelijan!\n    Jos vesi Manalle saisi,\n    aalto toisi Tuonelahan,\n    vesin vaattehet valuisi\n    helmasi herahteleisi.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Tuli toi mun Tuonelahan\n    valkea Manalle saattoi.\n\nTuonen tytti:\n\n    — Arvoan valehtelijan!\n    Jos tuli Manalle toisi,\n    valkeainen Tuonelahan,\n    oisi kutrit kärventynnä,\n    partaki pahoin palanut.\n\n    Oi sie vanha Väinämöinen!\n    Jos tahot venettä täältä,\n    sano tarkkoja tosia,\n    valehia viimeisiä,\n    mitenkä tulit Manalle\n    ilman tauin tappamatta,\n    ottamatta oivan surman,\n    muun surman musertamatta!\n\nVäinämöinen:\n\n    — Jos vähän valehtelinki,\n    kerran toisen kielastelin,\n    toki mä sanon toetki.\n    Te’in tieolla venettä,\n    laain purtta laulamalla.\n    Lauloin päivän, lauloin toisen,\n    niin päivänä kolmannella\n    rikkoihe reki runoilta,\n    jalas taittui lausehilta:\n    läksin Tuonelta oroa,\n    Manalalta vääntiätä\n    rekosen rakentoani,\n    laulukorjan laatiani.\n    Tuopa nyt venosta tänne,\n    laita mulle lauttoasi\n    yli salmen saa’akseni,\n    joen poikki päästäkseni!\n\nTuonen tytti:\n\n    — Oi on hullu, hulluuttasi,\n    mies on, mielesi vähyyttä!\n    Tulet syyttä Tuonelahan,\n    tauitta Manan majoille!\n    Parempi sinun olisi\n    palata omille maille:\n    äijä on tänne tullehia,\n    ei paljo palannehia.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Akka tieltä kääntyköhön,\n    eip' on mies pahempikana,\n    uros untelompikana!\n    Tuo venettä, Tuonen tytti,\n    lauttoa. Manalan lapsi!\n\nToi Tuonen tyttö vihdoin veneen ja saattoi Väinämöisen Tuonen puolelle.\nMutta vielä veden yli mennessäkin torui tyttö Väinämöistä mokomasta\nrohkeudesta ja hulluudesta.\n\nTuonelassa taas\n\n    Tuonetar, hyvä emäntä,\n    Manalatar, vaimo vanha,\n    toip on tuopilla olutta,\n    kantoi kaksikorvaisella;\n    itse tuon sanoiksi tdrkki:\n    — Juop’ on vanha Väinämöinen!\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    katsoi pitkin tuoppiansa:\n    sammakot kuti sisällä,\n    maot laioilla lateli.\n    Siitä tuon sanoiksi virkki:\n\n    — En mä tänne tullutkana\n    juomahan Manalan maljat,\n    Tuonen tuopit lakkimahan:\n    juopuvat oluen juojat,\n    kannun appajat katoovat.\n\nTuonelan emäntä:\n\n    — Oi on vanha Väinämöinen!\n    Mitä sie tulit Manalle,\n    kuta Tuonelan tuville\n    ennen Tuonen tahtomatta,\n    Manan mailta kutsumatta?\n\nVäinämöinen:\n\n    — Veistäessäni venoista,\n    uutta purtta puuhatessa\n    uuvuin kolmea sanoa\n    peripäätä päätellessä,\n    kokkoa kohottaessa.\n    Kun en noita saanutkana,\n    mailta, ilmoilta tavannut,\n    piti tulla Tuonelahan,\n    lähteä Manan majoille\n    saamahan sanoja noita,\n    ongelmoita oppimahan.\n\nTuonelan emäntä:\n\n    — Ei Tuoni sanoja anna,\n    Mana mahtia jakele!\n    Etkä täältä pääsnekänä\n    sinä ilmoisna ikänä\n    kotihisi kulkemahan,\n    maillesi matelemahan.\n\nNiin sanottuaan uuvutti hän Väinämöisen syvään uneen taljavuoteelle\nja ryhtyi sillä aikaa valmistuttamaan Tuonen ukolla ja akalla suurta,\nrautarihmaista nuottaa, jonka Tuonen koukkusormi poika veisi sitten\nTuonen jokeen Väinämöisen pään varalle. Väinämöinen nukkui, mutta vaate\nvalvoi. Hän näki, mitä hänen tuhokseen tehtiin. Sen huomattuaan hän\näkkiä nousi lepopaikaltaan ja riensi joen rantaan Siellä hän\n\n    pian muuksi muuttelihe,\n    ruton toiseksi rupesi:\n    meni mustana merehen,\n    saarvana saraikkohon,\n    matoi rautaisna matona,\n    kulki kyisnä käärmehenä\n    poikki Tuonelan joesta,\n    läpi Tuonen verkkoloista.\n\nTultuaan Tuonelta elinilmoille lausui hän:\n\n    — Eiköhön hyvä Jumala,\n    elköhön sitä suetko\n    itse-mennyttä Manalle,\n    Tuonelahan tunkeinutta!\n    Äijä on sinne saanehia,\n    vähä tuolta tullehia!\n\n\n\n\n19. Väinämöinen Vipusen vatsassa.\n\n\nVäinämöinen pelastui Tuonelta, mutta tarvitsemiaan sanoja hän ei sieltä\nsaanut. Mistäpä hän saisi ne?\n\nTuli paimen häntä vastaan ja neuvoi:\n\n    — Saat tuolta sata sanoa,\n    tuhat virren tutkelmusta\n    suusta Antero Vipusen,\n    vatsasta varaväkevän.\n    Vaan on se sinne mentävätä,\n    polku poimiteltavata,\n    ei ole matkoa hyveä,\n    ei aivan pahintakana:\n    yks' on juoni juostaksesi\n    naisten neulojen neniä,\n    tuosta toinen käyäksesi\n    miehen miekan tutkaimia,\n    kolmas koikutellaksesi\n    uron tapparan teriä.\n\nMitä välitti Väinämöinen noista vastauksista; hän taotti Ilmarisella\nrautaiset talukset ja lähti kulkemaan Vipusen haudalle.\n\nVipunen oli jo aikaa kuollut:\n\n    Haapa kasvoi hartioilla,\n    koivu kulmilla yleni,\n    leppä leukaluun nenässä,\n    pajupehko parran päällä,\n    otsalla oravikuusi,\n    havuhonka hampahilla.\n\nMutta Väinämöinen\n\n    veti miekan, riitsi rauan\n    huotrasta huveksisesta,\n    vyöstä vennon-selkäisestä;\n    kaatoi haavan hartioilta,\n    koivut kulmilta kukisti,\n    leuoilta lepät leveät,\n    pajupehkot parran päältä,\n    otsalta oravikuuset,\n    havuhongat hampahilta.\n\n    Syösti rautaisen korennon\n    suuhun Antero Vipusen,\n    ikenihin irjuvihin,\n    leukoihin lotisevihin.\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    — Nouse pois, inehmon orja,\n    maan alla makoamasta,\n    viikon unta ottamasta!\n\nJo Vipunen havahtikin, levitti leukansa ja tahtoi puraista korennon\npoikki. Mutta hän sai purruksi vain meltoa päällyspuolta, teräksistä\nsydäntä ei saanut poikki. Vaan jopa Väinämöisellekin sattui hairahdus:\ntoinen jalka horjahti Vipusen suuhun ja samassa virsikäs Vipunen avasi\nsuutaan suuremmaksi ja nieli miehen miekkoineen alas. Sen tehtyään\nlausahti hän:\n\n    — Jo olen jotaki syönyt,\n    syönyt uuhta, syönyt vuohta,\n    syönyt lehmeä mahoa,\n    syönyt karjua sikoa:\n    en ole vielä mointa syönyt,\n    en tämän palan makuista!\n\nVatsaan jouduttuaan hämmentyi Väinämöinenkin. Mutta olipa veitsi mukana\nja sillä teki hän pienen venosen, jolla rupesi soutelemaan suolia\npitkin. Panipa hän vielä paitansa palkehiksi, polvensa alasimeksi\nja laati sinne pienen pajan, jossa rupesi takoa taputtelemaan.\nSilloin Vipuselle tuli hätä; hänen suuhunsa sydet tulivat, kekälehet\nkielellensä. Hän ryhtyi väkevillä ja monilukuisilla loitsuilla miestä\nmanaamaan ilmoille.\n\nEipä se tahtonut onnistua. Väinämöinen ei tahtonut tulla ulos. Hänen\noli siellä hyvä olla. Hän sanoi, ettei hän lähde sieltä ennen kuin on\nsaanut tarvitsemansa sanat:\n\n    — Asetan alaisimeni\n    syvemmin syänlihoille — —\n    kun en saa sanoja kuulla,\n    luoa lempiluottehia,\n    kuulla kyllältä sanoja,\n    tuhansia tutkelmoita;\n    ei sanat salahan joua,\n    eikä luottehet lovehen,\n    mahti ei joua maan rakohon,\n    vaikka mahtajat menevät!\n\nSen kuultuaan virsikäs Vipunen,\n\n    jonk’ oli suussa suuri tieto,\n    mahti ponnetoin povessa,\n    aukaisi sanatsen arkun,\n    virsilippahan levitti\n    lauloaksensa hyviä,\n    parahia pannaksensa,\n    noita syntyjä syviä,\n    ajan alkuluottehia.\n    joit' ei laula kaikki lapset,\n    ymmärrä yhet urohot\n    tällä inhalla iällä,\n    katovalla kannikalla. — —\n    Suu se syyteli sanoja,\n    kieli laski lausehia,\n    kuin on sälkö sääriänsä,\n    ratsu jalkoja jaloja.\n    Lauloi päivät pääksytysten,\n    yhytysten yöt saneli,\n    päätyi päivä kuulemahan,\n    kuu-kulta tähyämähän,\n    aallot seisattui selällä,\n    lainehet lahen perälla. —\n\nNiiden sanojen joukossa kuuli Väinämöinen nekin sanat, joita hän oli\netsimässä, ja nyt hän oli valmis lähtemään olopaikastaan. Nyt hän jo\n\n    laksi suusta suuritieon,\n    vatsasta varaväkevän — —\n    kuin on kultainen orava\n    tahi näätä kultarinta.\n\nJa noustuaan maille sekä mentyään Ilmarisen luo lausui hän voitokkaasti:\n\n    Sain sanat salasta ilmi,\n    julki luottehet lovesta!\n\n\n\n\n20. Ilmarinen ja Väinämöinen matkalla Pohjan neittä kosimaan.\n\n\nKun vene oli valmistunut, päätti Väinämöinen lähteä uudestaan Pohjan\nneittä kosimaan.\n\n    Pani haahen haljakkahan,\n    punaisehen pursipuolen,\n    kokat kullalla kuvasi,\n    hopealla holvaeli\n\nja lähti huomenna moniaana purjehtimaan Pohjolaa kohti.\n\nMutta eipä Ilmarinenkaan ollut jättänyt mielestään Pohjan kaunista\ntytärtä. Hän ei itse kyllä osannut pitää varaansa kilpailijoita\nvastaan, mutta olipa hänellä sisar, Annikki, joka oli sitä ketterämpi.\nAnnikki oli rannalla poukkuja pesemässä, kun Väinämöisen pursi\nlasketteli ohi. Tyttö aavisti matkan tarkoituksen ja riensi heti\nkertomaan veljelleen:\n\n    — Ohoh, seppo Ilmarinen! — —\n    Takoa yhä taputat,\n    ajan kaiken kalkuttelet,\n    kesän kengität hevoista,\n    talven rautoja rakennat\n    kulkeaksesi kosihin,\n    päästäksesi Pohjolahan:\n    jo nyt vievät viekkahammat,\n    ottavat sinun omasi,\n    anastavat armahasi,\n    vuosin kaksin katsomasi.\n\nIlmariselta putosi aivan vasara kädestä ja kiireellä rupesi hän\nvalmistautumaan samoille teille, minne Väinämöinenkin oli menossa.\nLuvaten sisarelleen kaikenlaisia koruja palkaksi käski hän hänen\nlämmittää saunan ja sitten ruveta etsimään hänen matkavaatteitaan. Itse\nrupesi hän takomaan neien tarpehia, päällispankoja paranti.\n\nAnnikki lämmitti saunan ja toi veljelleen paian palttinaisen, sukat\nsulavat, kengät kelvolliset, haljakan sinisen, sarkakauhtanan,\ntuhatnyplän uuen turkin, vyön vyölle, kirjokintaat, pystyisen kypärin\nja monta muuta varustetta. Ilmarinen puki päälle, valjastutti viljon\nvarsan kirjokorjan eteen, panetti parhaan karhuntaljan reen perään ja\nrukoiltuaan Ukkoa pyytäen onnea ohjilleen lähti ajella hypityttämään\nmeren hietaharjuloita Pohjolaan päin.\n\nParin päivän päästä tapasi hän matkalla Väinämöisen, joka kauniilla\npurrellaan laskea viiletteli rantavesiä Pohjolaan. Mitä sanoa\nkilpailijalle, rakentaako riitaa vai puhutella sopupuhein? Sulassa\nsovussa hän lausueli vanhemmalle veiolleen:\n\n    — Oi on vanha Väinämöinen!\n    Tehkämme sula sovinto;\n    jos on kiistoin kihlonemme,\n    kiistoin käynemme kosissa:\n    ei neittä väellä vieä,\n    vastoin mieltä miehelähän.\n\nSamaa mieltä oli Väinämöinenkin:\n\n    — Teen minä sulan sovinnon:\n    ei neittä väellä vieä,\n    vastoin mieltä miehelähän.\n    Sille neiti antaminen,\n    kelle mielensä tekevi,\n    pitämättä pitkän kaihon,\n    vihan viikon kantamatta.\n\nJa niin he mitä sopuisimmalla mielellä lähtivät ajamaan edelleen:\ntoinen maitse, meren rantahietikkoa, toinen vesitse, meren\nranta-aallokkoa.\n\n\n\n\n21. Kilpakosinta. — Ilmarisen lunnastyöt.\n\n\n    Kului aikoa vähäisen,\n    pirahteli pikkaraisen.\n    Jopa haukkui hallikoira,\n    linnan lukki luskutteli\n    pimeässä Pohjolassa,\n    sankassa Sariolassa;\n    hiisti ensin hiljemmältä,\n    harviammalta murahti\n    perän lyöen pientarehen,\n    hännän maahan torkutellen.\n\nPohjolan isäntä:\n\n    — Käyös, tyttö, katsomahan,\n    mitä haukkui hallikoira,\n    luppakoira luikutteli!\n\nTyttö:\n\n    — En joua, isäni kulta:\n    suur’ on läävä läänittävä,\n    karja suuri katsottava,\n    paasi paksu jauhettava,\n    jauhot hienot seulottavat;\n    paasi paksu, jauhot hienot,\n    jauhaja vähäväkinen.\n\nPohjolan isäntä:\n\n    — Käyös, akka katsomahan,\n    mitä haukkuvi halikka,\n    linnan luppa luikuttavi!\n\nAkka:\n\n    — En jona, käkeäkänä:\n    pere on suuri syötettävä,\n    murkinainen suorittava,\n    leipä paksu leivottava,\n    taikina taputettava;\n    leipä paksu, jauhot pienet,\n    leipoja vähäväkinen.\n\nPohjolan isäntä:\n\n    — Ainap' on akoilla kiire,\n    aina työtä tyttärillä,\n    pankollaki paistuessa,\n    vuotehellaki venyissä.\n    Mene, poika, katsomahan!\n\nPoika:\n\n    — Min' en joua katsomahan:\n    kirves on tylsä tahkottava,\n    pölkky paksu leikattava,\n    pino suuri pilkottava,\n    halko hieno latjattava;\n    pino suuri, halko hieno,\n    pilkkoja vähäväkinen.\n\nKun isäntä ei saanut ketään tottelemaan ja halli vain yhä haukkui,\nlähti hän itse selvää ottamaan.\n\n    Astuvi pihalta poikki\n    pellolle perimäiselle,\n    ta'immalle tanhualle.\n\n    Katsoi koiran suuta myöten,\n    nenävartta valvatteli\n    tuulikunnahan kukutse,\n    leppäharjun hartioitse.\n    Jo näki toen totisen: — —\n    purjehti veno punainen\n    selän puolen Lemmenlahta,\n    kirjokorja kiitelevi\n    maapuolen Simasaloa.\n\nKiireisesti riensi isäntä pirttiin näystä ilmoittamaan. Kylläpä\nsielläkin nyt tuli toinen meno. Ensi toimeksi oli kysyttävä arvalta,\nketä tulijat olivat. Pohjolan emäntä käski piian pikkaraisen panna\npihlajia tuleen, jotta nähtäisiin, että jos sota tulee, niin vuotavat\npuut verta, vaan jos rauha tulee, niin vettä.\n\nTalon hämmästykseksi ei pihlajista vuotanut verta eikä vettä, vaan\nmettä, sulaa simaa. Suovakko sopessa selitti, että se tietää sulhasia.\nPian pistihe Pohjolan emäntäkin pihalle tulijoita katsomaan.\n\nNiin oli, kuin oli sanottu. Kun hän loi silmänsä selälle niin näki\nsiellä\n\n    uuen purren purjehtivan,\n    satalauan laiehtivan\n    selän puolen Lemmenlahta;\n    haaksi paistoi haljakalle,\n    punaiselle pursipuoli;\n    mies puhas perässä purren\n    melan vaskisen varassa.\n\nKun hän katsoi maapuolelle, niin\n\n    näki juoksevan orosen, _\n    vierevän reki punaisen,\n    kirjokorjan kiiättävän\n    maapuolen Simasaloa;\n    kuusin kultaisin käkösin\n    vempelellä kukkumassa,\n    seitsemin siniotuksin\n    rahkehella laulamassa;\n    mies rehevä reen perässä,\n    uros selvä ohjaksissa.\n\nKesken katsomistaan kysyi hän viereensä tulleelta tyttäreltään:\n\n    — Kummallenp' on mielit mennä,\n    kun tulevat tahtomahan\n    ikuiseksi ystäväksi,\n    kainaloiseksi kanaksi?\n\nTuo kaunis Pohjan neiti vastasi;\n\n    — En mene osan hyvyylle\n    enkä miehen mielevyylle,\n    menenp’ on otsan hyvyylle\n    varren kaiken kauneuulle!\n\nKosijoista tuli ensin Väinämöinen tnpaan. Heti orren alle astuttuaan\nkysyi hän kosittavaltaan:\n\n    — Tuletko minulle, neiti,\n    ikuiseksi ystäväksi,\n    polviseksi puolisoksi,\n    kainaloiseksi kanaksi?\n\nPohjan neiti;\n\n    — Joko sie venosen veistit,\n    joko laait laivan suuren\n    kehrävarteni muruista,\n    kalpimeni kappaleista?\n\nVäinämöinen:\n\n    — Jo laain hyvänki laivan,\n    veistin ankaran venosen,\n    jok' on tuulessa tukeva\n    ja varava vastasäällä\n    halki aaltojen ajella,\n    selät vetten seurustella:\n    kuplina kohotteleikse,\n    lumpehena luikahaikse\n    poikki Pohjolan vesien,\n    Lakkipäien lainehien.\n\nPohjan neiti:\n\n    — En kiitä meristä, miestä,\n    aallonlaskija-urosta:\n    tuuli vie merellä mielen,\n    aivot särkevi ahava.\n    Enkä taia tullakana,\n    en tulla minä sinulle\n    ikuiseksi ystäväksi,\n    kainaloiseksi kanaksi,\n    sun sijan levittäjäksi,\n    päänalaisen laskijaksi.\n\nVäinämöinen oli saanut vastauksen. Oli Ilmarisen vuoro tulla koettamaan\nonneaan.\n\nKun tämä kysyi valvattiaan, ehätti siihen Pohjan akka:\n\n    — Vaiv' on suuri valvatissa,\n    vaiva valvateltavassa,\n    jalk' on kesken kenkimistä,\n    toisen vieläki kesempi.\n    Äsken on valmis valvattisi,\n    oike'in otettavasi,\n    kun sä kynnät kyisen pellon,\n    käärmehisen käännättelet\n    ilman auran astumatta,\n    vaarnojen värisemättä.\n\nUskomatta vastausta meni Ilmarinen neulon luo ja muistutti hänelle\nsammon taonnasta:\n\n    — Nyt ei äiti annakana — —\n    kyntämättä kyisen pellon.\"\n\nTyttö kehotti takomaan kultaisen auran ja neuvoi vain kyntämään pellon.\n\nEi auttanut muu. Ilmarinen suostui.\n\nHän takoi rautaiset talukset ja teräksiset säärystimet, pukeikse\nrautapaitoihin ja valjasti tulisen ruunan auran kultaisen eteen sekä\nlähti pellolle.\n\n    Näki näitä pyöriviä,\n    raivoja ratisevia.\n    Sanovi sanalla tuolla;\n    — Hoi mato, Jumalan luoma!\n    Kuka nosti nokkoasi,\n    kenpä käski ja kehoitti\n    päätä pystössä piteä,\n    kaulan vartta kankeata?\n    Pois nyt tieltä poikellaite,\n    tungeite kulohon, kurja,\n    alas kursohon kuoite,\n    heilauta heinikkohon!\n    Josp’ on tuolta pääsi nostat.\n    Ukko pääsi särkenevi\n    nuolilla teräsnenillä,\n    rakehilla rautaisilla!\n\n    Siitä kynti kyisen pellon,\n    vakoeli maan matoisen,\n    nosti kyitä kynnökselle,\n    käärmehiä käännökselle.\n\n    Sanoi tuolta tultuansa;\n    — Jo nyt kynnin kyisen pellon,\n    vakoelin maan matoisen,\n    käärmehisen käännättelin.\n    Joko tyttö työnnetähän,\n    annetahan ainoiseni?\n\nEi vielä. Pohjolan emäntä vastasi!\n\n    — Äsken neiti annetahan,\n    tyttö täältä työnnetähän,\n    kun sa tuonet Tuonen karhun,\n    suistanet suen Manalan\n    tuolta Tuonelan salosta.\n    Manalan majan periltä.\n\nIlmarinen kysyi taas neidolta neuvoa ja tämän annettua ohjeita lähti\ntällekin tehtävälleen. Ja kun Hän oli takonut teräksestä suitset ja\nraudasta päitset sekä pyytänyt Ututyttöä seulomaan seulalla utua,\nolikin hän pian saanut Tuonen karhun käsiinsä.\n\n    — Anna, akka, tyttäresil\n\nVielä oli tuotava suuri suomuhauki Tuonen mustasta joesta.\n\nJopa tulevat tuskaksi nämä moninaiset toimitukset, mutta käännyttyään\ntytön puoleen ja saatuaan tältä neuvoa takoo seppo suuren tulisen kokon\nja istuutuen sen siiville lähtee väkevää Tuonen haukea pyytämään.\n\nHänen tultuaan Tuonen joelle ja haroiltuaan hetken vettä nousi\nVetehinen veestä ja yritti viedä häntä veteen. Mutta kokko koppasi\nVetehisen ja painoi veteen. Tuli jo tuohon Tuonen haukikin, ve’en koira\nvengotteli, ja tahtoi syödä Ilmarisen. Kokko ehti apuun, hyökäten\nhauin niskaan. Hauki painoi kokon kynimen veteen. Kokko tempaisihe\nirti, nousi ilmaan ja syöksi sieltä hauin hartioihin. Mutta kynsi\nkilpistyi kivestä ja hauki pääsi painautumaan veden alle. Silloin kokko\nrautakoura nousi vielä kerran ilmaan ja kun hän nyt kivastihe kolmannen\nkerran, niin ei hauki enää päässyt kynsistä, ja Ilmarinen voi viedä sen\nPohjolan emännälle.\n\nSilloin tyttö jo annettiin, ja Pohjolassa ruvettiin valmistelemaan\nsuuria häitä.\n\n\n\n\n22. Pohjolan häät.\n\n\n    VIikon häitä hankittihin,\n    valmistettihin varoja\n    noilla Pohjolan tuvilla,\n    Sariolan salvoksilla.\n\nTehtiinpä uusi tupakin, jossa\n\n    kukko kun laessa lauloi,\n    ei sen ääni maahan kuulu,\n    penin haukunta perässä\n    ei kuulu ovehen asti.\n\nKun ruvettiin panemaan oluita, niin\n\n    kuut kiviä kuumettihin,\n    kesät vettä keitettihin,\n    salot puita poltettihin,\n    kaivot vettä kannettihin;\n    jo salot saristui puista,\n    veet väheni lähtehistä.\n    olosia pantaessa,\n    kaljoja kyhättäessä\n    Pohjan pitkiksi pioiksi,\n    hyvän joukon juomingiksi.\n\nVihdoin oli kutsuttava vieraat. Pohjolan emäntä pani joka taholle\nkutsut kulkemaan, airuet vaeltamaan, neuvoen sanansaattajaansa:\n\n    — Ohoh piika pikkarainen,\n    orjani alinomaineni\n\n    Kutsu rahvasta kokohon,\n    miesten joukko juominkihin!\n    Kutsu kurjat, kutsu köyhät,\n    sokeatki, vaivaisetki,\n    rammatki, rekirujotki!\n    Sokeat venehin soua,\n    rammat ratsahin ajele,\n    rujot re’in remmätellös!\n\nOli kutsuttava kaikki: Pohjan kansa, Kalevan kansa, itse vanha\nVäinämöinen, mutta yhtä vain ei saanut kutsua: Kaukomieltä, tuota Ahti\nSaarelaista.\n\n    — Miks’ en kutsu Kaukomieltä,\n    yhtä Ahti Saarelaista?\n\nkysyi piika pikkarainen.\n\nKutsujen lähettäjä vastasi:\n\n    — Siks’ et kutsu Kaukomieltä,\n    tuota lieto Lemminkäistä,\n    kun on kaikitse toraisa,\n    aivan tarkka tappelija,\n    tehnyt on häissäki häpeät,\n    pitoloissa pillat suuret.\n\nAlkoivat häät. Otettiin vastaan sulhaskansa, syötettiin ja juotettiin\nkaikki, ketä oli kutsuttu, laulettiin runoja, neuvottiin morsianta\nsekä sulhasta — lapsikin lauloi lattialla ja vanha kulkuakka ja\nmierolaisukko kertoivat kohtalojaan nuorikkojen opastukseksi.\n\nVihdoin tuli morsiamen hyvästijättöjen aika.\n\nKuunneltuaan hänelle laulettuja lauluja ja annettuja ohjeita lauloi hän\nitse itselleen:\n\n    — Lässäp' on nyt muien lähtö,\n    liki saanut muien liitto,\n    minun lähtöni lähemmä,\n    minun liittoni likemmä,\n    vaikk’ on läyli lähteäki,\n    erota tukala tunti\n    tästä kuulusta kylästä,\n    kaunihista kartanosta,\n    jossa kasvoin kaunihisti,\n    ylenin ylen ehosti,\n    kaiken kasvanto-ikäni,\n    lapsipuolen polveani. — —\n\n    Millä maksan maammon malon,\n    sekä taattoni hyvyyen,\n    millä veikon armauen,\n    mielisiivot siskoseni?\n\n    Kiitän mä, iso, sinua,\n    entisistäni eloista,\n    murkinoista muinaisista,\n    parahammista paloista.\n\n    Kiitän mä, emo, sinua,\n    nuoma tuuiteltuasi,\n    pienoisna pieltyäsi,\n    rinnoin ruokkieltuasi.\n\n    Vielä kiitän, veikkoseni,\n    veikkoseni, siskoseni,\n    kostelen koko perehen,\n    kaikki kasvinkumppalini,\n    joien joukossa elelin,\n    kasvoin kanssa kasvin-aian. — —\n\n    Lähen tästä, kuin lähenki,\n    tästä kullasta ko’ista,\n    ison saamasta salista,\n    äitin kestikellarista;\n    heitän suoni, heitän maani,\n    heitän heinikkopihani,\n    heitän valkeat veteni,\n    heitän hiekkarantaseni\n    kylpeä kylän akoille,\n    pasikoia paimenille!\n\nVielä jätti hän hyvästinsä pirtille, eteiselle, pihalle ja kaikelle,\nminkä parissa oli elänyt.\n\n    — Jätän kaikki terveheksi:\n    maat ja metsät marjoinensa,\n    kujavieret kukkinensa,\n    kankahat kanervinensa,\n    syvät salmet siikoinensa,\n    hyvät kummut kuusinensa,\n    korpinotkot koivuinensa!\n\nKopaten neidon korjaansa ja iskien virkkua vitsalla lauloi Ilmarinen\njatkoksi:\n\n    — Jää hyvästi, järven rannat,\n    järven rannat, pellon penkat,\n    kaikki mäntyset mäellä,\n    puut pitkät petäjikössä,\n    tuomikko tuvan takana,\n    katajikko kaivotiellä,\n    kaikki maassa marjanvarret,\n    marjan varret, heinän korret,\n    pajupehkot, kuusen juuret,\n    lepän lehvät, koivun kuoret!\n\nJa hän lähti saattojoukon kera ajamaan kotiinsa päin. Reki vieri, tie\nlyheni ja kolmantena päivänä oltiin jo sepon talossa.\n\n\n\n\n23. Lemminkäisen kostotuuma.\n\n\nLemminkäinen on pellon kynnännässä, vainion vakoannassa.\n\n    Kuulevi jumun kylältä,\n    järyn järvien takoa,\n    jalan iskun iljeneltä,\n    reen kapinan kankahalta.\n    — Häitä Pohjola pitävi,\n    salajoukko juominkeja,\n\najattelee hän. Häntä ei ole kutsuttu niihin. Veret muuttuvat pahasti\nhänen poskillaan ja keskeyttäen kyntönsä rientää hän emonsa eteen sekä\nsanoo hänelle:\n\n    — Oi emoni, vaimo vanha!\n    Pane ruoka ruttoisesti\n    syöä miehen nälkähisen,\n    haukata halun-alaisen!\n    Lämmitä samassa sauna,\n    pian pirtti riu'uttele,\n    missä mies puhasteleikse,\n    sueiksen urosten sulho.\n\nKysymättä mitään emo täyttää pyynnön, vieläpä tuo hänen\nmatkavaatteensakin, vaan jo vihdoin tiedustaa:\n\n    Kunne lähet, poikueni?\n    Lähetkö ilveksen ajohon\n    vaiko hirven hiihäntähän?\n\nLemminkäinen:\n\n    - Oi emoni, kantajani,\n    lähe en ilveksen ajohon\n    enkä hirven hiihäntähän,\n    en oravan ammuntahan;\n    lähen Pohjolan pitoihin,\n    salajoukon juominkihin.\n\nLemminkäisen äiti:\n\n    Ellös menkö, poikueni,\n    poikueni, Kaukueni,\n    noihin Pohjolan pitoihin,\n    suuren joukon juominkihin!\n    Ei sua kutsuttu sinne,\n    ei tarkoin tahotakana.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Kurjat kutsuen menevi,\n    hyvä ilman hyppeleikse!\n    Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset,\n    airuhut alinomaiset\n    miekassa tuliterässä,\n    säilässä säkenevässä!\n\nEmo tuo esille, että matkalla on monta surmaa, kokonaista kolme miehen\nkuolemata.\n\n— Ain’ on surmia akoilla, vastaa Lemminkäinen, mutta kysyy kuitenkin,\nmitkä nuo surmat ovat.\n\nEnsinnä on tulinen kokko tulisen kosken luodolla ja se yöt hammasta\nhioo, sitten on tulinen kuoppa palavine paateroineen ja vihdoin susi\npäälle suimistaikse, karhu päälle kaimistaikse Pohjolan veräjillä. Ja\nvielä on rautainen aita käärmehillä vitsastettu itse Pohjolan pihalla.\nNe ovat surmat ja niistä on vaikea yli päästä.\n\nEi ole surma miehen surma, vastaa Lemminkäinen ja sanoo vain\nlähtevänsä. Kyllä hän niihin mutkat muistaa!\n\nSilloin äiti huomauttaa, että Pohjolan miehet ovat miekka vyöllä ja\npahat paljo juotuansa.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Jo olen ennenkin elellyt\n    noilla Pohjolan tuvilla.\n    Ei minua laula lappi\n    eikä tunge turjalainen;\n    itse laulan lappalaisen\n    sekä tungen turjalaisen:\n    laulan halki kartionsa,\n    puhki leukansa puhelen,\n    paian kauluksen kaheksi,\n    rikki rintalastasensa.\n\nÄiti:\n\n    — Jo olet ennenkin elellyt\n    noilla Pohjolan tuvilla,\n    uinut kaikki umpilammit,\n    koirankieliset kokenut,\n    käynyt koskia kolisten,\n    myötävirtoja vilisten,\n    Tuonen kosket tunnustellut,\n    mitannut Manalan virrat;\n    siell' oisit tänäkin päänä\n    ilman äitittä pahatta.\n\n    Muistapa mitä sanelen!\n    Tulet Pohjolan tuville;\n    mäki on täynnä seipähiä,\n    piha täynnä pylvähiä,\n    ne on täynnä miehen päitä;\n    yks’ on seiväs päätöin seiväs\n    senpä seipähän nenähän\n    sinun pääsi leikatahan.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Hurja noita huolinevi,\n    epäkelpo keksinevi\n    viittä kuutta vainovuotta,\n    seitsentä sotakeseä!\n    Ei noita uro totelle,\n    vääjänne väheäkänä.\n    Tuo mulle sotisopani,\n    vanhat vainovaatteheni!\n    Itse käyn isoni miekan,\n    katson kalvan taattoseni;\n    viikon on vilussa ollut,\n    kauan kaihossa sijassa,\n    itkenyt ikänsä siellä,\n    kantajata kaipaellut.\n\nJa hän tempaa taattonsa miekan seinältä, ottaa jousen vaarnasta,\nsuoriutuu sotisopiin ja valjastuttaein vainovarsansa lähtee matkalle.\n\n\n\n\n24. Lemminkäisen tahtelu Pohjolan isännän kera. — Pako.\n\n\nNiinkuin äiti kuvaili, niin on matkalla. On tulinen koski kokkoineen,\non tulinen kuoppa palavine paateroineen ja samoin susi ja karhu päälle\nsuimistelevat, vieläpä rautainen aitakin kohoaa Pohjolan pihalla.\nMutta niinkuin lupasi, niin matkamies niistä selviääkin. Kokon suuhun\ntaikoo hän höyhenistä suuren teirikarjan, tuliseen hautaan rukoilee\nUkon ylijuuuilan satamaan jäähdyttävää lunta ja karhun ja suden suuhun\ntyöntää hän suuren lauman lampaita. Aidan ratkoo hän taas veitsellään\n\nOmpa siellä vielä eräs este.\n\n    Käärme tiellä käänteleikse!\n    eessä portin poikkipuolin,\n    pitelämpi pirtin hirttä,\n    paksumpi patsasta portin,\n    sata silmeä waolla,\n    tuhat kieltä käärmehellä,\n    silmät seulan suuruhiset,\n    kielet pitkät keihovartta,\n    hampahat haravan varren,\n    selkä seitsemän venettä.\n\nSen edessä Lemminkäinen lukee mahdikkaan madonloitsun ja pääsee sen\navulla siitä.\n\nTultuaan Pohjolan tupaan keikahtaa hän keskilattialle, käskee viedä\nohria oriilleen ja pyörähtää pöydän päähän, jossa käskee tuoda olutta\njuotavakseen. Kun ei kukaan tuo, niin Lemminkäinen murtaa suuta,\nvääntää päätä ja sanoo:\n\n    — Jop’ on täällä syömät syöty,\n    häät juotu, piot pietty,\n    oluet osin jaeltu,\n    me’et miehin mittaeltu,\n    kannut kannettu kokohon,\n    tuopit roukkoihin rovittu!\n\nNäin kurjasti on tehty, vaikka hän on näitä häitä varten antanut\nkaikkein enimmän ohria ja jyviä.\n\n    — Mintähen tämä minulle\n    omistani ohristani?\n\nkysyy hän.\n\nVihdoin Pohjolan emäntä käskee tuoda olutta hänelle. Pieni tyttönen tuo\ntuopin vieraan eteen, mutta kun tämä katsoo siihen, niin\n\n    toukka on tuopin pohjukassa,\n    käärmehiä keskimailla,\n    äärillä maot mateli,\n    sisiliskot liuahteli.\n\nLemminkäinen ärjäisee kiukkuisen manauksen, mutta ottaa sitten ongen\ntaskustaan, onkii sillä madot tuopista ja juo oluen onneksensa. Mutta\nlisää on tuotava, parempaa juotavaa. Muuten ei käy hyvin.\n\nÄkeillen lausuu jo Pohjolan isäntä:\n\n    — Mitä sie tulitki tänne,\n    ken sinua koolle kutsui?\n\n    — Korea kutsuttu vieras,\n    koreampi kutsumatoin,\n\nvastaa Lenuninkäinen ja pyytää saada ostaa olutta.\n\nSilloin suuttuu Pohjolan isäntä ja laulaa lammin lattialle Lemminkäisen\neteen.\n\n    — Tuoss’ on joki juoaksesi,\n    lampi laikutellaksesi!\n\n— En ole vaimojen vasikka juomaan jokivesiä, kivahtaa Lemminkäinen ja\nlaulaa suuren härän juomaan lampia kuivaksi.\n\nPohjolan isäntä loihtii suuren suden härkää tappamaan.\n\nLemminkäinen taikoo valkean jäniksen suden suun edessä tanssimaan.\n\nPohjolainen manaa koiran koukkuleuan jänistä ahdistamaan.\n\nNäin jatkuu kamppailu, kunnes Pohjolan isäntä lausuu päättävästi:\n\n    — Ei tässä piot paranne,\n    kun ei vierahat vähenne;\n    talo työlle, vieras tielle\n    hyvistäki juomingista!\n    Lähe tästä, hiien heitto,\n    luota kaiken ihmiskansan!\n\nHämmästymättä vastaa Lemminkäinen:\n\n    — Ei miestä manaten saa'a,\n    ei miestä pahempatana\n    sijaltansa siirtymähän,\n    paikalta pakenemahan!\n\nSilloin Pohjolan isäntä sivaltaa miekkansa seinältä ja kutsuu\nLemminkäisen miekan mittelöön. Vähäksyttyään miekkaansa suostuu tämä\nsiihen. Niin on kohta täysi tappelu tuvassa.\n\nPohjolan isäntä saa alkaa, sillä hänen miekkansa on pitempi. Hän iskee,\nsivaltelee, mutta lyö miekkansa orteen.\n\n    — Min teki pahoa orret,\n    kamana tihua työtä.\n\npilkkaelee Lemminkäinen ja ehdottaa, että siirryttäisiin pihamaalle\njatkamaan. Muuten tupa uusi turmellaan.\n\nPohjolainen suostuu ehdotukseen.\n\nUlkonakin saa Pohjolan isäntä alkaa. Mutta kun hän iskee, ei hän\nnytkään osu Lemminkäiseen.\n\nSilloin Lemminkäinen sanoo tulleen hänen vuoronsa ja kun hän lyö, niin\nhän Pohjolan isännältä\n\n    laski pään on päältä olka,\n    kallon kaulalta sivalti,\n    vei kuin naatin naurihista,\n    tahikka tähän olesta,\n    evän kaikesta kalasta.\n    Päähyt pyörähti pihalle,\n    miehen kaUo kartanolle\n    kuni nuolen noutaessa\n    puusta koppelo putosi.\n\nTyönsä päätteeksi Lemminkäinen nostaa pään sen saman seipään nenään,\njoka oli hänen päätänsä varten varattu.\n\nMutta jopa hänelle itselleenkin tosi tulee, läylemmäksi lankeaa.\nPohjolan emäntä sydäntyy ja suuttuu sekä laulaa heti\n\n    sata miestä miekallista,\n    tuhat kalvan kantajata\n    pään varalle Lemminkäisen,\n    Kaukomielen kaulan päälle.\n\nLemminkäinen syöksähtää kiireisesti pakoon. Etsii pihalta hevostaan,\nmutta sitä ei löydy, se on muutettu paadeksi pellon päähän. Silloin\nhänen täytyy pian muuttua muuksi, loihtia itsensä kokoksi ja sen\nmuodossa lähtee hän kotimaita kohti viilettämään.\n\nSiellä on hän kovin alakuloinen ja vastaa emonsa tiedusteluihin\nkierrätellen. Vihdoin tunnustaa hän suoraan:\n\n    — Tuli työ, tapahtui seikka\n    noilla Pohjolan pihoilla;\n    tapoin pojan Pohjolaisen,\n    itse Pohjolan isännän.\n\nJa siitä on koko Pohjola nousemassa sotaan, takaturma tappeloon.\n\nHätäytyypä silloin jo äitikin ja käsittää, että pojan on heti paettava.\n\nMutta minne?\n\nMuistaa äiti hyvän piilopaikan:\n\n    — Sanon mä hyvänki paikan,\n    ani armahan nimitän,\n    missä piillä pillomuksen,\n    paeta pahan-alaisen:\n    muistan maata pikkuruisen,\n    tieän paikkoa palasen,\n    syömätöintä, lyömätöintä.\n    miekan miehen käymätöintä. — —\n    Otapa isosi pursi,\n    lähe tuonne piilemähän\n    ylitse meren yheksän,\n    meri-puolen kymmenettä,\n    saarehen selällisehen,\n    luotohon merellisehen,\n    Siell' ennen isosi piili,\n    sekä piili jotta säilyi\n    suurina sotakesinä,\n    vainovuosina kovina;\n    hyvä oli siellä ollaksensa,\n    armas aikaelleksensa.\n    Siellä piile vuosi, toinen,\n    käy kotihin kolmannella\n    tutuille ison tuville,\n    vanhempasi valkamoille.\n\nSe on hyvä neuvo ja poika päättää heti lähteä sinne.\n\n\n\n\n25. Lemminkäinen piilosaaressa. — Viimeiset vaiheet.\n\n\nLemminkäinen ottaa kesävoita vakkaseen, evästä säkkiin, työntää vesille\nvenon ja lähtee purjehtimaan saareen selälliseen. Lausuu lähtiessään:\n\n    — Jo lähenki, jo pakenen\n    koko kolmeksi kesäksi,\n    viitiseksi vuotoseksi.\n    Heitän maat matojen syöä,\n    lehot ilvesten levätä,\n    pellot peuran piehtaroia,\n    ahot hanhien asua.\n\nHänen lähestyessään saarta istuvat saaren neiet niemien nenissä,\nnäkevät jo kaukaa hänen veneensä ja laulelevat:\n\n    — Mipä tuo merellä outo,\n    kupa kumma lainehilla?\n    Kun ollet omainen laiva,\n    saaren pursi purjeniekka,\n    niin kohin kotia käänny,\n    vasten saaren valkamoita:\n    saisimme sanomat kuulla,\n    viestit mailta vierahilta,\n    rauhassako rantakansat\n    vainko vainossa elävät.\n\nTuuli vie venettä, aalto ajaa laivaa ja pian on lieto Lemminkäinen\nlaskenut purren luotoselle, tullut saaren rantaan.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Onko saarella sijoa,\n    maata saaren manterella\n    veteä venettä maalle,\n    purtta kuivalle kumota?\n\nSaaren immet;\n\n    — Onpa saarella sijoa,\n    maata saaren manterella\n    veteä venettä maalle,\n    purtta kuivalle kumota:\n    tääll' on valkamat varavat,\n    rannat täynnänsä teloja,\n    jos saisit saoin venekin,\n    tulisit tuhansin pursin.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Onko saarella tiloa,\n    maata saaren manterella,\n    piillä miehen pienekkäisen,\n    paeta vähäväkisen\n    suurista sotajymyistä,\n    terän miekan melskehistä?\n\nSaaren immet:\n\n    — Onpa saarella tiloa,\n    maata saaren manterella\n    piillä miehen pienekkäisen,\n    paeta vähäväkisen:\n    liiat meill' on linnat täällä,\n    kalhot kartanot asua,\n    jos saisi sa’an urosta,\n    tulisi tuhannen miestä.\n\nLemminkäinen;\n\n    — Onko saarella tiloa,\n    maata saaren manterella,\n    pieni kolkka koivikkoa\n    ja murunen muuta maata\n    minun kaski kaatakseni,\n    hyvä huuhta raatakseni?\n\nSaaren immet:\n\n    — Ei ole saarella tiloa,\n    maata saaren manterella\n    yhtä selkäsi sijoa,\n    maata karpion aloa\n    sinun kaski kaataksesi,\n    hyvä huuhta raataksesi:\n    Saaren maat saroin jaettu,\n    pellot pirstoin mittaeltu.\n    aholoista arpa lyöty,\n    nurmista keräjät käyty.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Onko saarella sijoa,\n    maata saaren manterella\n    minun laulut laulellani,\n    pitkät virret vieretellä?\n\nSaaren immet:\n\n    — Onpa saarella sijoa,\n    maata saaren manterella,\n    sinun laulut laulellasi,\n    hyvät virret vieretellä,\n    lehot leikki lyöäksesi,\n    tanner tanhuellaksesi!\n\nSitä enempää ei Lemminkäinen tarvitsekaan. Hän käy heti laulamaan.\n\n    Lauloi pihlajat pihoille,\n    tammet keskitanhu’ille,\n    tammelle tasaiset oksat,\n    joka oksalle omenan,\n    omenalle kultapyörän,\n    kultapyörälle käkösen:\n    kun käki kukahtelevi,\n    kulta suusta kuohahtavi,\n    vaski leuoista valuvi,\n    hopea hohahtelevi\n    kultaiselle kunnahalle,\n    hope’iselle mäelle.\n\n    Vielä lauloi Lemminkäinen,\n    vielä lauloi ja saneli,\n    lauloi hiekat helmilöiksi,\n    kivet kaikki kiiltäviksi,\n    puut kaikki piunertaviksi,\n    kukat kullankarvaisiksi.\n\n    Siitä lauloi Lemminkäinen,\n    lauloi kaivon kartanolle,\n    kultakannen kaivon päälle,\n    kultakapan kannen päälle,\n    josta veikot vettä juovat,\n    siskot silmiä pesevät.\n\n    Lauloi lammin tanterelle,\n    lampihin siniset sorsat,\n    kulmat kulta, pää hopea,\n    kaikki varpahat vasesta.\n\n    Imehtivät immet saaren,\n    niemen neiet kummeksuivat\n    Lemminkäisen laulantoa,\n    urohon osoantoa.\n\nKesken lauluaan lausahtaa Lemminkäinen:\n\n    — Laulaisin hyvänki virren,\n    kaunihinki kalkuttaisin,\n    kun oisin katoksen alla,\n    päässä pitkän pintapöyän.\n    Kun ei täytyne tupoa,\n    lainattane lattiata,\n    jo puran sanat salolle,\n    kaa’an virret viiakkohon.\n\nSaaren immet:\n\n    — On meillä tupia tulla,\n    kaihot kartanot asua,\n    vieä virtesi vilusta,\n    sanat saa’a ulkoisesta.\n\nLieto Lemminkäinen tulee tupaan ja siellä\n\n    lauloi tuopit tuonnempata\n    päähän pitkän pintapöyän,\n    tuopit täytehen olutta,\n    kannut kaunihit simoa,\n    va’it varpelaitehelle,\n    kupit kukkurakuvulle:\n    olipa olutta tuopit,\n    mettä kannut kannettuna,\n    voita pantuna varalle\n    ja siihen sianlihoa\n    syöä lieto Lemminkäisen,\n    Kaukomielen mielitellä.\n\nOnnekasta oli elo saaressa selällisessä.\n\nMutta hän ei ollut unohtanut vanhoja vikojaan, entisiä öitsimisiään.\nHän kävi liiaksi impien iloissa, kassapäien karkeloissa. Niistä koitui\nhänelle täälläkin ikävyksiä. Saaren miehet suuttuivat Lemminkäiseen.\nEi ollut sitä taloa, joss’ ei miekkoa hiottu. Ja vihdoin eräänä aamuna\nlöysi hän purtensa poltettuna.\n\nSilloin oli aika ruveta lähtemään.\n\nHän löysi puuta pikkaraisen ja rupesi siitä uutta purtta puuhailemaan.\nTiedolla hän sen valmisti. Heti sen valmistuttua istui hän siihen ja\nlähti kohti kotimaitaan karittelemaan.\n\nEi lähtenyt iloisella mielellä, mutta eivätpä saaren immetkään\niloinneet. Itkien istuivat he rannoilla ja kyselivät, miksi\nLemminkäinen oli lähtenyt. En lähtenyt piikojen pyhyyttä, vaan siksi,\nkun tuli kotimaata ikävä, vastasi Lemminkäinen kaksimielisesti ja\nhäipyi selälle siniselle.\n\nMerellä nousi myrsky ja se rikkoi Lemminkäisen veneen. Hän joutui\naaltojen ajeltavaksi ja pelastui vain hädintuskin eräälle niemelle.\nNiemen talon emäntä antoi hänelle syötävää ja sitten uuden veneen hänen\nmatkansa jatkamista varten.\n\nKotiperilleen tultuaan kohtasi häntä uusi suru.\n\nKoti oli poltettu — Pohjolaiset olivat käyneet kostamassa — tuvan\nsijalla vain nuori tuomikko tohisi. Missä oli äiti, missä muu väki,\nkaikki olivat poissa.\n\nHän apeutui itkemään. Itki tuttua tuvassa, aitallista armastansa.\n\nPäivän, pari itkettyään löysi hän jälkiä ruohosta. Hän lähti niitä\nnoudattelemaan ja nepä johdattivat hänet pienelle salasaunalle salolla.\nSiellä tapasi hän äitinsä. Ihastuen huudahti hän:\n\n    — Viel' olet, emo, elossa,\n    vanhempani, valvehella!\n\nÄiti:\n\n    — Viel' olen toki elossa,\n    vaikkapa piti paeta,\n    pistäitäni piiloisalle\n    tänne synkkähän salohon,\n    korven kolkon kainalohon;\n    suori Pohjola sotoa,\n    takajoukko tappeloa.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Oi emoni kantajani,\n    ellös olko milläkänä,\n    milläkänä, tuollakana,\n    tuvat uuet tehtänehe,\n    paremmat osattanehe,\n    Pohjola so’ittanehe.\n    Lemmon kansa kaattanehe!\n\nKehaisunsa mukaan lähtikin hän vielä kerran — erään Tiera-nimisen\ntoverinsa kera — sotaretkelle Pohjolaan. Mutta tämän matkan kävi\nhuonosti. Pohjolan emäntä loihti jo mennessä sellaisen pakkasen,\nettä matkamiehet olivat siihen kuoliaiksi paleltua. Monia muitakin\nonnettomuuksia sattui. Lopulta ei auttanut muu kuin kääntyä tyhjin\ntoimin takaisin. Tehden huolista hevoset, murehista mustat ruunat,\nsatulat salavihoista ajoivat he niillä kotimailleen, Lemminkäinen\näitinsä luo.\n\n\n\n\n26. Kullervo. — Untamon luona.\n\n\nOlipa kaksi veljestä, Untamo ja Kalervo. Untamoinen laski verkot\nKalervon kalaveteen; Kalervo katsoi verkot ja otti kalat niistä. Siitä\nUntamoinen suuttui ja vihastui. Toisen kerran sattui Kalervo kyntämään\nkaman Untamon tuvan taaksi ja hänen koiransa repimään Untamon uljaan\nuuhen, joka oli syönyt Kalervon kaurakylvön.\n\nUntamo suuttui ja uhkasi\n\n    surmata su’un Kalervon,\n    lyöä suuret, lyöä pienet,\n    koko kansan kolhaella,\n    tuvat polttoa poroksi.\n\nSen hän täyttikin.\n\n    Laittoi miehet miekka vyölle,\n    urohot ase kätehen,\n    pojat pienet piikki vyölle,\n    kaunot kassara olalle;\n    läksi suurehen sotahan\n    vasten veljeä omoa.\n\nSodassa Kalervon joukko kaattiin, koko suku surmattiin, talot\npoltettiin poroksi, tasoitettiin tantereeksi.\n\nJäi kuitenkin eräs Kalervoon nainen Untamolaan orjanaiseksi ja tälle\nsyntyi poika, Kullervo.\n\nJo kätkyessä ollessaan osoitti poika erikoisuuttaan. Liekuttuaan\nsiinä päivää kaksi, kolme, katkaisi hän kapalovyönsä, särki liekun\nlehmuksisen.\n\n    Nähtihin hyvän tulevan,\n    keksittihin kelpoavan.\n\n    Untamola vuottelevi\n    tätä tästä kasvavaksi,\n    mieltyväksi, miestyväksi,\n    oikei’n urostuvaksi,\n    saavaksi sataisen orjan,\n    tuhantisen turpuvaksi.\n\n    Kasvoi kuuta kaksi, kolme.\n    Jopa kuuna kolmantena\n    poika polven korkeuisna\n    alkoi itse arvaella:\n    — Kunpa saisin suuremmaksi,\n    vahvistuisin varreltani,\n    kostaisin isoni kohlut,\n    maksaisin emoni mahlat!\n\n    Saipa kuulla Untamoinen.\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    — Tästä saa sukuni surma,\n    tästä kasvavi Kalervo!\n\n    Urohot ajattelevat\n    akat kaikki arvelevat,\n    minne poika pantanehe,\n    kunne surma saatanehe.\n\n    Pannahanpa puolikkohon,\n    työnnetähän tynnyrihin;\n    siitä vieähän vetehen,\n    lasketahan lainehesen.\n\n    Käyähänpä katsomahan\n    kahen, kolmen yön perästä,\n    joko on hukkunut vetehen,\n    kuollut poika puolikkohon.\n\n    Ei ole hukkunut vetehen.\n    kuollut poika puolikkohon!\n    Poika oli päässyt puolikosta\n    — istui aaltojen selässä\n    vapa vaskinen käessä,\n    siima silkkinen perässä;\n    onkivi meren kaloja,\n    merivettä mittoavi. — —\n\n    Untamo ajattelevi:\n    — Mihin poika pantanehe,\n    kunne tuo tuhottanehe,\n    kusta surma saatanehe?\n\n    Käski orjansa kerätä\n    koivuja, kovia puita,\n    honkia satahavuja,\n    tiettäviä tervaksia\n    yhen poian polttimeksi,\n    Kullervon kaottimeksi.\n\n    Koottihin, keräeltihin\n    koivuja, kovia puita,\n    honkia satahavuja,\n    tiettäviä tervaksia,\n    tuohia tuhat rekeä,\n    sata syltä saarnipuita.\n    Tuli puihin tuiskattihin,\n    roviohon roiskattihin,\n    siihen poika paiskattihin\n    keskelle tulen palavan.\n\n    Paloi päivän, tuelta toisen,\n    paloi päivän kolmannenki.\n    Käytihin katsastamahan:\n    poik' oli porossa polvin,\n    kypenissä kyynäsvarsin,\n    hiilikoukkunen käessä,\n    millä tulta kiihottavi,\n    hiiliä kokoelevi,\n    katomatta karvankana,\n    kutrisen kähertymättä!\n\n    Untamo ä’itteleikse,\n    — Mihin poika pantanehe,\n    kunne tuo tuhottanehe,\n    surma tuolle saatanehe?\n    Poika puuhun hirtetähän,\n    tammehen ripustetahan.\n\n    Kului yötä kaksi, kolme,\n    saman verran päiviäki.\n    Untamo ajattelevi:\n\n    — Aik’ on käyä katsomahan,\n    joko Kullervo katosi,\n    kuoli poika hirsipuuhun.\n\n    Laittoi orjan katsomahan.\n    Orja toi sanan takaisin:\n    — Ei ole Kullervo kaonnut,\n    kuollut poika hirsipuuhun!\n    Poika puuta kirjoittavi,\n    pieni pilkkonen käessä. —\n    Koko puu kuvia täynnä,\n    täynnä tammi kirjoitusta:\n    siinä miehet, siinä miekat,\n    siinä keihä’ät sivulla.\n\nEi poikanen mihinkään kuole. Vihdoin Untamo päättää jättää hänet eloon,\nkasvattaa orjapojakseen. Ehkäpä hän vanhempana viisastuu.\n\nKun poika oli kasvanut suuremmaksi, työnnettiin hänet työlle; lasta\nkatsomaan.\n\nHän katsoi lasta: katkoi käden, kalvoi silmän ja vihdoin sen taudilla\ntapatti.\n\n— Ei tämä tähän sopiva, ajatteli Untamo ja pani pojan kasken kaadantaan.\n\nKullervo Kalervon poika teetti sepolla kirveen. hioi päivän kirvestään\nja meni\n\n    parahasen parsikkohon,\n    hirveähän hirsikkohon.\n\nSiellä kaatoi hän muutamia puita kirveellä, mutta kun se tuntui\ntyöläältä, nousi hän kannon päähän ja huhuta huikahutti metsään:\n\n    — Sini kaski kaatukahan,\n    koivu solki sortukahan,\n    kuni ääni kuulunevi,\n    kuni vierrevi vihellys!\n\nKoko metsä kaatui kaskeksi, hyvä hirsikkö pilautui eikä siihen enää\nmitään kasvanut.\n\nEi ollut pojasta siihenkään työhön.\n\nTyönnettiin hänet aidan panoon.\n\nHän asetti kokkohongat aidaksiksi, korpikuuset seipäiksi ja pani\nsellaisen aidan, josta tuskin lintu yli lensi. Ei laittanut siihen\nveräjää eikä aukkoa.\n\nVihdoin rukiita puidessa hän\n\n    pui rukihit ruumeniksi,\n    olet kaunaksi kaotti.\n\nJo työlästyi Untamo häneen ja myi hänet orjapojaksi Ilmariselle,\nkahdesta kattilaranista, viidestä viikatekulusta.\n\n\n\n\n27. Kullervo Ilmarisen palveluksessa. Ilmarisen emännän kuolo.\n\n\nSeppo Ilmarisen luona sai Kullervo käydä karjan paimeneen.\n\nSepon emäntä, tuo entinen Pohjan neiti, leipoi vallattomuudessaan kiven\nleivän sisään ja antoi sen eräänä päivänä evääksi uudelle paimenelle.\n\nAjettuaan karjan metsään istuutui Kullervo puolissa päivin\npäivänrinteelle, lauloi paimenlaulun ja arveli ruveta syömään. Otti\nleivän laukustaan, katseli sen kaunista kuorta ja virkkoi:\n\n    — Moni on kakku päältä kaunis,\n    kuorelta kovin sileä,\n    vaan on silkkoa sisässä,\n    akanoita alla kuoren.\n\nVetäisipä leipää veitsellään, mutta tämä karahti leivän keskellä\nolevaan kiveen ja sen terä murtui.\n\nKullervo katseli veistään, mieli apeutui ja itkien hän hyrähti\nvalittamaan:\n\n    — Yks’ oli veitsi veikkoutta,\n    yksi rauta rakkautta,\n    isän saamoa eloa,\n    vanhemman varustamata;\n    senki katkaisin kivehen,\n    karahutin kalliohon,\n    leipähän pahan emännän,\n    pahan vaimon paistamahan.\n\nSamassa hänen mielensä katkeroitui:\n\n    Millä nyt maksan naisen naurun?\n\nLenti paha varis puuhun vaakkumaan:\n\n    — Oi on kurja kullansolki,\n    ainoa Kalervon poika! — —\n    Ota vitsa viiakosta,\n    koivu korven notkelmosta,\n    aja suolle sontareiet,\n    lehmät liejuhan levitä\n    puolen suurille susille,\n    toisen korven kontioille!\n\n    Kaikoa suet kokohon,\n    karhut kaikki katrahasen!\n    Suet pistä Pienikiksi,\n    karhut Kyytöksi kyhäse,\n    aja karjana kotihin,\n    kirjavana kartanolle!\n    Sillä maksat naisen naurun,\n    pahan vaimon parjaukset.\n\nSe puhe kelpasi Kullervolle. Kiireisesti ajoi hän karjan suohon, loihti\nsen karhuiksi ja susiksi ja ajoi ne sitten illansuussa pihaan.\n\nKun Ilmarisen emäntä kävi karjaansa lypsämään, hyökkäsi se susina ja\nkarhuina hänen päälleen ja repi hänet kappaleiksi. Se oli kuolo Pohjan\nimmen.\n\n\n\n\n28. Kullervo lähtee vanhempainsa luoksi.\n\n\nVaan jopa tuli Kullervollekin kiire, pian oli hänen lähdettävä\nIlmarisen pihasta, sillä seppo voisi tulla siihen ja kostaa emäntänsä\nkuoleman.\n\nMutta soitellen hän lähti seposta, ilon lyöen Ilman mailta. Suo\nsorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti.\n\nTämän kuuli seppo ja tuli pihaan äänen syytä katsomaan.\n\nJopa näki hän täällä todet totiset.\n\n    Näki naisen nukkunehen,\n    kaunoisensa kaatunehen,\n    kaatunehen kartanolle,\n    kellistynehen keolle.\n\nSydämellä synkeällä puuttui hän yöksi itkemään, viikoksi vetistämään.\nMieli ei tervoa parempi, sydän ei syttä valkeampi\n\nVaan Kullervo käveli korpia kovia, Hiien hirsikankahia. Iltamyöhällä\nvaipui hän mättäälle ja päätyi valittelemaan:\n\n    — Mikä lie minunki luonut,\n    kuka kurjaisen kuvannut\n    kuuksi päiväksi kululle,\n    ijäkseni ilman alle?\n\n    Kotihinsa muut menevät,\n    majoillensa matkoavat:\n    mull’ on korvessa kotini,\n    kankahalla kartanoni,\n    tuulessa tulisijani,\n    satehessa saunan löyly.\n\n    Ellöspä, hyvä Jumala,\n    elkösi sinä ikänä\n    luoko lasta luonnotointa,\n    eikä aivan armotointa,\n    isotointa alle ilman,\n    emotointa ensinkänä,\n    niinkuin loit minun, Jumala,\n    minun kurjaisen kuvasit,\n    loit kuin lokkien sekahan,\n    karille merenkajavan! — —\n\n    Piennä jäin minä isosta,\n    matalana maammostani.\n    Iso kuoli, äiti kuoli,\n    kuoli mun sukuni suuri;\n    jätti mulle jäiset kengät,\n    sukat uhkuiset unohti;\n    jätti jäisille jälille,\n    pyöriville portahille,\n    joka suohon sortumahan,\n    likahan litistymähän...\n\nYhtäkkia luonto koveni. Hän lopettaa valittehmsa. hänen mielensä\ntäyttää uusi ajatus:\n\n    Vaan en nyt tällä\n    en ma\n    vielä jonakana\n    soille sotkuportahiksi,\n    silloiksi likasijoille.\n    Enkä sinnes suohon sorru,\n    kunnes kannan kahta kättä,\n    viittä sormea viritän,\n    kynttä kymmentä ylennän!\n\nHänen on lähdettävä kostamaan, ei Ilmariselle, vaan Untamon väelle,\ntuolle, joka on hänen sukunsa turmaan saattanut.\n\n    — Vuota, vuota, Untamoinen,\n    maltapa, sukuni surma!\n    Kun minä tulen sotahan,\n    tokko saan tuvat tuhaksi,\n    kartanot kekälehiksi!\n\nMutta lähdettyään Untamolaan päin astumaan tulee häntä vastaan\nsiniviitta viidan eukko, joka kertoo, että hänen sukuaan onkin vielä\nelossa: iso, emo ja vieläpä veljiä ja sisariakin elää kaukana Lapin\nrajalla, Kalalammin laitehella.\n\nUnohtaen kostoajatuksensa kysyy Kullervo ihastuen, miten hän pääsisi\nsinne.\n\n— Hyvä on sinne päästäksesi, vastasi viidan eukko ja kävi selittämään\ntietä.\n\nKullervo lähti kulkemaan neuvottuun suuntaan.\n\nAstuttuaan päivän pari tuli hän vaaran, joen ja kosken kautta niemen\ntutkaimeen, jossa löysi pienen tuvan, saunan. Kun hän meni sisään,\ntapasi hän sieltä vanhempansa, kotiväkensä.\n\nEnsin ei häntä tunnettu. Mutta kun hän ilmaisi itsensä, niin jo äiti\nennätti iloisesti:\n\n    — Ohoh poikani poloinen,\n    ohoh kurja kullansolki!\n    Ettäpäs elävin silmin\n    näitä maita matkaelet,\n    kun jo itkin kuolleheksi,\n    jo kauan kaonneheksi.\n\nSitten äiti kertoili, kuinka kaksi hänen lapsistaan on ollut\nkadoksissa. Nyt on poika tullut takaisin, mutta tytär on vielä teillä\ntietämättömillä. Se oli kadonnut kerran marjamatkalla ollessaan eikä\nollut tullut sen jälkeen kotiin.\n\n\n\n\n29. Kullervo kotona. Tihutyö.\n\n\nKullervo Kalervon poika kävi elelemään kotona alla varjon vanhempainsa.\nHän lähti töille kuten muutkin meni nuotan soudantaan. Mutta hän tarpoi\nnuotan tappuroiksi, veet velliksi sekoitti, itse airot poikki souti ja\nveneet haapaiset hajotti. Ei sinusta tarpojaksi, lausui isä, ja työnsi\nhänet viemään veroja, maarahoja maksamaan. Paluumatkalla tuli häntä\nvastaan nuori neiti. Sen koppoi hän korjaansa ja näyttämällä kultia ja\nhopeita houkutteli hänet. Tyttö oli hänen kateissa ollut sisarensa.\nKuultuaan kuka Kullervo oli, syöksyi neiti vierellä juoksevaan jokeen\nja Kullervon sydämen täytti synkkä itsesoimaus:\n\n    — Voi, poloinen, päiviäni,\n    voipa kurja, kummiani, — —\n    parempi olisin ollut\n    syntymättä, kasvamatta,\n    ilmahan sikeämättä,\n    maalle tälle täytymättä.\n    Eikä surma suorin tehnyt,\n    tauti oikein osannut,\n    kun ei tappanut minua,\n    kaottanut kaksiöisnä!\n\nMitäpä tehdä? Hän riisui hevosensa aisoista ja lähti sillä ratsastaen\nkotiinsa ajamaan. Siellä kertoi hän kaiken äidille ja jatkoi\nvalitteluaan:\n\n    — Oi, emoni, kantajana!\n    Kun oisit, emo-kuluni,\n    synnyteltäissä minua\n    pannut saunahan savua,\n    lyönyt saunan salpa päälle,\n    tukahuttanut savuhun,\n    vienyt hurstilla vetehen,\n    upotellut uutimella!\n\nEikä hän tiennyt, pitikö hänen mennä suden ulvovan suuhun vai karhun\nkiljuvan kitaan.\n\nEi toki äiti voinut toivoa hänelle sellaista. Hänen oli paettava\nsuurelle Suomenniemelle, sankoille Savon rajoille, piillä siellä,\nkunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi.\n\nVaan kohta Kullervo ei kaivannut lohdutteluja eikä neuvoja. Hän muisti\nUntamoisen teot ja kuohahti:\n\n    — Viel’ on Unto oikeana,\n    mies katala kaatamatta,\n    kostamatta taaton kohlut,\n    maammon mahlat maksamatta,\n    muistamatta muutki vaivat,\n    itseni hyvinpiännät!\n\n\n\n\n30. Kullervon kostoretkl ja kuolema.\n\n\nPakoretken sijasta päätti Kullervo lähteä kostamaan Untamoisille,\n\nEmo ennätti selittelemään ja vastustelemaan;\n\n    — Ellös, poikani poloinen,\n    saako suurehen sotahan,\n    menkö miekan melskehesen!\n    Ken suotta sotahan saapi,\n    tahallansa tappelohon,\n    se soassa surmatahan,\n    tapetahan tappelussa,\n    miekkoihin menetetähän,\n    kalpoihinsa kaaetahan.\n\nKullervo:\n\n    — En mä silloin suohon sorru\n    enkä kaau kankahalle,\n    korppien kotisijoille,\n    variksien vainioille,\n    kun sorrun sotatiloille,\n    vaivun vainotanterille.\n    Somap’ on sotahan kuolla,\n    kaunis miekan kalskehesen.\n    Sorea sotainen tauti:\n    äkin poika pois tulevi,\n    potematta pois menevi,\n    laihtumatta lankeavi.\n\nEmo:\n\n    — Kun sinä sotahan kuolet,\n    mitä jääpi taatollesi\n    vanhan päivänsä varaksi?\n\nKullervo:\n\n    — Kuolkohon kujarikoille,\n    kaatukohon kartanolle!\n\nEmo:\n\n    — Mitä jääpi maammollesi\n    vanhan päivänsä varaksi?\n\nKullervo:\n\n    — Kuolkohon kupo sylihin,\n    läävähän läkähtyköhön!\n\nEmo:\n\n    — Mitä jääpi veikollesi\n    päivän vastaisen varaksi?\n\nKullervo:\n\n    — Metsähän menettyköhön,\n    vainiolle vaipukohon!\n\nEmo:\n\n    — Mitä jääpi siskollesi\n    päivän vastaisen varaksi?\n\nKullervo:\n\n    — Kaivotielle kaatukohon,\n    sotkutielle sortukohon!\n\nSamalla tavoinpa ajateltiin jo kotiväenkin puolella. Jos Kullervokin\nsanoi vähät välittävänsä semmoisista taatoista, veljistä ja sisarista,\nniin vastasivat nämäkin, etteivät hekään itke häntä, vaikka kuulisivat\nhänet kuolleeksikin.\n\nMutta äiti helähti itkuun kuullessaan hänen kysymyksensä, itkisikö hän\nhäntä:\n\n    — Et älyä äitin mieltä,\n    arvoa emon syäntä.\n    Itkenpä minä sinua,\n    kun sun kuulen kuolleheksi,\n    väestä vähenneheksi,\n    sortuneheksi su’usta:\n    itken tulville tupamme,\n    siltalauat lainehille,\n    kujat kaikki kuurullani.\n    läävät länkämöisilläni;\n    lumet itken iljeniksi,\n    iljenet suliksi maiksi,\n    sulat maat vihottaviksi,\n    vihottavat vieroviksi.\n\nMutta Kullervo Kalervon poika jo\n\n    lähti soitellen sotahan,\n    ilotellen tappelohon;\n    soitti suolla, soitti maalla,\n    kajahutti kankahalla,\n    rojahutti ruohokossa,\n    kiilahutteli kulossa.\n\nJa perille tultuaan teki hän puhdasta. Hän kaatoi kaiken Untamon\nkansan, poltti sen talot poroksi, hävitti kaiken niin, että jäi vain\nkivet kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.\n\nSitten kääntyi hän kotiinsa päin kulkemaan.\n\nMutta kotona oli sillä välin käynyt kuolema ja hävitys.\n\n    Tupa on tyhjä tultuansa,\n    autio avattuansa;\n    ei tulla likistämähän,\n    käyä kättä antamahan.\n    Antoi kättä hiilokselle:\n    hiilet kylmät hiiloksessa — —\n    pisti kättä kiukahalle:\n    kivet kylmät kiukahassa.\n\nAutioksi kävi mieli. Hän raukeni itkemään ja itki päivän, pari. Tuli\näidinkin haudalle ja valitti:\n\n    — Et kuule, emo, minua!\n\nEmopa haudasta vastasi:\n\n    — Jäihän multa Musti koira — —\n    mene tuonne metsämaille,\n    ylös korpehen kohoa\n    metsän tyttöjen tyköhön,\n    sinipiikojen pihalle,\n    Havulinnan liepehille,\n    evähiä etsimähän,\n    antia anelemahanl\n\nKullervo Kalervon poika otti koiran mukaansa ja lähti sen kera korpeen\nastumaan,\n\nKulettuaan kappaleen matkaa tuli hän sille paikalle, jossa oli\nturmioinut sisarensa.\n\n    Siin’ itki ihana nurmi,\n    aho armahin valitti,\n    nuoret heinät hellitteli,\n    kuikutti kukat kanervan. —\n    Eikä nousnut nuori heinä,\n    kasvanut kanervan kukka,\n    ylennyt sijalla sillä,\n    tuolla paikalla pahalla.\n\nSiinä Kullervo\n\n    tempasi terävän miekan,\n    katselevi, kääntelevi,\n    kyselevi, tietelevi.\n    Kysyi mieltä miekaltansa,\n    tokko tuon tekisi mieli\n    syöä syyllistä lihoa,\n    viallista verta juoa.\n    Miekka mietti miehen mielen,\n    arvasi uron pakinan.\n    Vastasi sanalla tuolla;\n    — Miks’ en söisi mielelläni,\n    söisi syyllistä lihoa,\n    viallista verta Joisi?\n    Syön lihoa syyttömänki,\n    juon verta viattomanki.\n\nSen kuultuaan Kullervo asetti miekan kahvan maahan ja kärjen käänsi\nitseään vastaan sekä syöksähti terään.\n\n    Se oli surma nuoren miehen,\n    kuolo Kullervo urohon,\n    loppu ainakin urosta,\n    kuolema kova-osaista.\n\n\n\n\n31. Kultamorsian.— Ilmarisen uusi kosioretki Pohjolaan.\n\n\n    Ilmarinen itkee ja suree puolisoaan, kaipaa häntä\n    yöt, päivät. Ei käänny kädessä vaskinen vasara, ei kaiu\n    pajasta kalke.\n\n    Itkettyään kuuta kaksi, kolme, poimii hän kultia\n    mereltä, hopeita laineilta, vie ne pajaan ja rupeaa niistä\n    takomaan itselleen uutta puolisoa. Eipä tule niistä elävää,\n    puhuvaa morsianta. Hän hylkää kultaisen kuvansa ja\n    lähtee uudelle kosioretkelle Pohjolaan, Pohjolan nuorinta\n    tytärtä pyytämään.\n\n    Perille tultua kyselee Pohjolan emäntä jo pihalta,\n    miten hänen tyttärensä jaksaa miehelässä.\n\n    — Ellös sie kyselkö tuota, vastaa Ilmarinen kaiken\n    kallella kypärin.\n\n    — Jo sen on surma suin piellyt,\n    kova loppu loukahtanut. — —\n    Läksin toista tyttöäsi,\n    nuorempata neitoasi!\n\nPohjolan emäntä katuu jo edellisenkin tyttären antamista, Ei hän anna\ntoista tytärtään suden suuhun.\n\nSilloin Ilmarinen suuttuu ja tunkien tupaan käy itse tytöltä asiaa\ntiedustamaan.\n\nTämä antaa samanlaisen vastauksen:\n\n    — Tapoit naisen ennen naiun — —\n    vielä tappaisit minutki,\n    surmoaisit itseniki!\n\nSilloin Ilmarinen murtaa suuta, vääntää päätä ja ryöstää tytön\nitselleen sekä lähtee sen kera ajamaan kotiaan kohti.\n\nMatkalla neito vaikertelee ja uhkaa potkia pohjat reestä, ehei seppo\npäästä häntä irti.\n\nSeppo:\n\n    — Sentähen sepon rekosen\n    laiat rautahan rakettu,\n    jotta potkia pitävi,\n    hyvän immen heiskaroia.\n\nNeito:\n\n    — Kun et laskene minua,\n    laulaime meren kalaksi,\n    syvän aallon siikaseksi.\n\nSeppo:\n\n    — Etpä sinä sinne pääse,\n    minä haukina jälessä.\n\nNeito:\n\n    — Kun et laskene minua,\n    metsähän menetteleime\n    kärpäksi kiven kolohon.\n\nSeppo:\n\n    — Minä saukkona jälessä.\n\nVielä uhkaa neito muuttua kiuruksi pilven taaksi piilemään, mutta\nIlmarinen ilmoittaa kokkona kokoavansa hänen jälestään.\n\nNeito käy pilkkaamaan Ilmarista. Sanoo, että parempi olisi olla\njänönkin juoksevan jälillä tai revon reyhkävän reessä, vieläpä hukankin\nhurskavan askelilla, kuin moisen miehen käsissä. Ja yöpaikassa tyttö\nhäntä vielä pettää.\n\nSilloin seppo laulaa moisen morsionsa lokiksi\n\n    luo’olle lokottamahan,\n    veen karille kaikkumahan,\n    nenät nienten niukumalian,\n    vastatuulet vaapumahan.\n\n\n\n\n32. Kostohanke. — Sampoa ryöstämään.\n\n\nAllapäin pahoilla mielin saapuu seppo Ilmarinen kotipihoilleen.\n\nVanha Väinämöinen tulee vastaan ja kysyy;\n\n    — Mit’ olet pahoilla mielin,\n    kahta kallella kypärin\n    Pohjolasta tullessasi?\n    Miten Pohjola elävi?\n\nIlmarinen:\n\n    — Mi on Pohjolan eleä!\n    Siell' on sampo jauhamassa,\n    kirjokansi kallumassa;\n    päivän jauhoi syötäviä,\n    päivän toisen myötäviä,\n    kolmannen kotipitoja.\n    Jotta sanon kuin sanonki,\n    vielä kerran kertoelen:\n    mi on Pohjolan eleä! — —\n    Siin’ on kyntö, siinä kylvö,\n    siinä kasvo kaikenlainen,\n    siinäpä ikuinen onni!\n\nVäinämöinen:\n\n    — Ohoh seppo Ilmarinen!\n    Lähtekämme Pohjolahan\n    hyvän sammon saa’antahan,\n    kirjokannen katsantahan!\n\nIlmarinen:\n\n    — Ei ole sampo saatavana _\n    Siell' on sampo saatettuna,\n    kirjokansi kannettuna\n    Pohjolan kivimäkehen,\n    vaaran vaskisen sisähän!\n\nVäinämöinen:\n\n    — Veli seppo, veikkoseni!\n    Lähtekämme Pohjolahan\n    tuon on sammon saa’antahan!\n    Laatikaamme laiva suuri,\n    johon sampo saatetahan,\n    kirjokansi kannetahan,\n    Pohjolan kivimäestä,\n    vaaran vaskisen sisästä,\n    yheksän lukon takoa!\n\nIlmarinen:\n\n    — Vakavampi maisin matka!\n\nVäinämöinen\n\n    - Lysti on venon vesillä,\n    purren juosta jolkutella,\n    veet väljat välkytellä,\n    selät selvät seurustella:\n    tuuli purtta tuuittavi,\n    aalto laivoa ajavi,\n    länsituuli läikyttävi,\n    etelä e'elle viepi.\n\nPahaa vastusta ei Väinämöinen kuitenkaan rupea tekemään, — mennään vain\nmaisin!\n\n    -Tao nyt mulle uusi miekka,\n    tee miekka tuliteräinen!\n\nMielellään seppo täyttää pyynnön ja takookin miekan,\n\n    jonka kuu kärestä paistoi,\n    päivä paistoi lappeasta,\n    tahet västistä välötti,\n    hevonen terälla hirnui\n    kasi naukin naulan päässä,\n    penu putkessa puhusi.\n\nSitten seppo suorii itsensä sota-asuun. Ja kun sen jälkeen on etsitty\nhevonen salosta sinisestä, lähdetään yhdessä ajaa ratustelemaan\nPohjolan maille päin.\n\nKuuluupa rannalta kujerrus, valitanta valkamalta.\n\n— Siell' on impi itkemässä, arvelee Väinämöinen.\n\n    Eipä impi itkekānā\n    eikä kaikerra kananen:\n    oli pursi itkemässä,\n    venonen valittamassa.\n    Virkki vanha Väinämöinen\n    luoksi purren päästyänsä:\n    - Mitä itket, puinen pursi,\n    vene hankava, valitat?\n    Itketkö sä puisuuttasi,\n    hankavuuttasi haveksit?\n\n    Pursi puinen vastoavi,\n    vene hankava sanovi:\n    Vesille venosen mieli\n    tervaisiltaki teloilta,\n    mieli neien miehelähän\n    korkeastaki ko'ista.\n    Sitä itken, pursi raukka,\n    vene vaivainen, valitan:\n    itken viejäistä vesille,\n    laskijaista lainehille.\n\n    Sanottihin tehtäesså,\n    laulettihin laitettaissa\n    saatavan sotivenettä,\n    vainopurtta puuhattavan,\n    tuovan täyteni eloa,\n    alustani aartehia:\n    ei ole sotahan saatu,\n    eloteille ensinkänä.\n\n    Muut purret, pahatki purret,\n    ne aina sotia käyvät,\n    tappeloita tallustavat;\n    kolme kertoa kesässä\n    tuovat täytensä rahoja,\n    alustansa aartehia.\n    Minä, veistämä venonen,\n    satalauta laaittama,\n    tässä lahon lastuillani,\n    venyn veistännäisilläni.\n\n— Elä itke, puinen pursi, vastaa Väinämöinen ja käy puhuttelemaan\nvenettä. Yhä halukkaammaksi osoittautuu pursi sotaretkille. Itsestään\nvaihtuu silloin urhojen maamatka venematkaksi. He heittävät hevosensa\nhiekalle ja työntävät veneen vesille.\n\nLaulaa vielä vanha Väinämöinen veneen täyteen väkeä.\n\n    lauloi ensin laitapuolen\n    sukapäitä sulhosia,\n    sukapäitä, piipioja,\n    saapasjalkoja jaloja,\n    lauloi toisen laitapuolen\n    tinapäitä tyttäriä,\n    tinapäitä, vaskivöitä,\n    kultasormia somia.\n\nLauloi hän vihdoin teljoille vanhaa väkeä ja sitten istuutui itse\nperään. Ilmarinen kävi soutamaan ja pursi lähti juoksemaan.\n\nMatkan varrelta Kaukoniemen kainalosta otettiin veneeseen vielä\nLemminkäinen, joka siellä eleli köyhää elostaan, laati uutta purtta ja\npyrki kovasti mukään. Tullessaan toi veitikka verevä lautoja mukanaan\nmuka varalaudoiksi, selittäen:\n\n    — Ei vara venettä kaa’a,\n    tuki suovoa tuhoa!\n\n\n\n\n33. Venematka. — Kanteleen teko.\n\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    laskea karehtelevi\n    tuon on pitkän niemen päästä,\n    kylän kurjan kuuluvilta.\n    Laski laulellen vesiä,\n    ilon lyöen lainehia.\n\n    Neiet niemien nenissä\n    katselevat, kuuntelevat;\n    — Mi lienee ilo merellä,\n    mikä laulu lainehilla,\n    ilo entistä parempi,\n    laulu muita laatuisampi.\n\nKeskellä merta tarttuu vene johonkin, pysähtyy kulussaan. Lemminkäinen\nja Ilmarinen käyvät katsomaan, päästelemään, mutta eipä se pääse\npuutoksesta.\n\nSilloin Väinämöinen käskee Lemminkäistä katsomaan tarkemmin, mihin\npursi on puuttunut, kivellekö vai haolle.\n\nLemminkäinen:\n\n    — Ei ole veno kivellä,\n    ei kivellä, ei haolla:\n    vene on hauin hartioilla,\n    ve’en koiran konkkaluilla.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Jotaki joessa onpi,\n    hakojaki, haukiaki.\n    Kun lie hauin hartioilla,\n    ve’en koiran konkkaluilla,\n    veä miekalla vetehen,\n    katkaise kala kaheksi!\n\nLemminkäinen vetää miekalla merta, mutta suistuu sitä tehdessään mereen.\n\nIlmarinen:\n\n    Kaikki on mieheksi kyhätty,\n    pantu parran kantajaksi,\n    lisäksi satalu'ulle,\n    tuhannelle täytteheksi!\n\nTempaistuaan veitikan vedestä ennättää seppo antamaan parempaa iskua\nkalalle. Hänen iskustaan miekka murskaksi murenee.\n\nVäinämöinen:\n\n    - Ei ole teissä puolta miestä,\n    ei urosta kolmannesta!\n    Kun konsa tulevi tarve,\n    miehen mieltä vaaitahan,\n    silloin mieli melkeässä,\n    kaikki toimi toisialla.\n\nHän iskee itse ja silloin miekka sattuu heti kalan päähän, tarttuen\nkitusiin. Kalaa veneeseen nostettaessa pyrstöpuoli siitä putoaa veteen,\nmutta pääpuoli saadaan veneeseen ja vene pääsee jatkamaan matkaa.\n\nHetkisen kariteltua ohjaa Väinämöinen purren luotoselle ja siinä kala\npilkotaan, puhdistetaan ja syödään.\n\nLevähdellessä aterian jälkeen katselee Väinämöinen kalasta jääneitä\nluita ja lausahtaa:\n\n    Mikä tuostaki tulisi,\n    noista hauin hampahista,\n    leveästä leukaluusta,\n    jos oisi sepon pajassa,\n    luona taitavan takojan,\n    miehen mahtavan käsissä?\n\nIlmarinen:\n\n    - Ei tule tyhjästä mitänä,\n    kalan ruotasta kalua,\n    ei seponkana pajassa,\n    luona taitavan takojan,\n    miehen mahtavan käsissä.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Näistäpä toki tulisi\n    kalanluinen kanteloinen,\n    kun oisi osoajata,\n    soiton luisen laatijata.\n\nEi ollut muista osoajata, mutta hän itse niistä\n\n    laati soiton hauinluisen,\n    suoritti ilon ikuisen.\n    Kust’ on koppa kanteletta?\n    Hauin suuren leukaluusta.\n    Kust’ on naulat kanteletta?\n    Ne on hauin hampahista.\n    Kusta kielet kanteletta?\n    Hivuksista Hiien ruunan.\n\nKukapa soittamaan kanteleella?\n\nKoettivat kaikki, nuoret, vanhat, keskinkertaiset, mutta kenenkään\nkäsissä ei soi soitto, ei ilo ilolle remahda. Yrittää Lemminkäinenkin\nkehastellen, mutta hänen käsissään se ei äännähdäkään.\n\nSilloin vanha Väinämöinen itse sovitti soiton polvilleen ja kävi sitä\nkoettelemaan; ja kun hän soitti, niin jo ilo ilolle helähti.\n\n\n\n\n34. Väinämöisen soitto.\n\n\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    laulaja iänikuinen.\n    sormiansa suorittavi,\n    peukaloitansa pesevi.\n    Istuiksen ilokivelle,\n    laulupaaelle paneikse,\n    hopeiselle mäelle,\n    kultaiselle kunnahalle.\n\n    Otti soiton sormillensa,\n    käänti käyrän polvillensa,\n    kantelen kätensä alle,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    — Tulkohonpa kuulemahan,\n    ku ei liene ennen kuullut\n    iloa ikirunojan,\n    kajahusta kanteloisen!\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    alkoi soittoa somasti\n    hauinruotaista romua,\n    kalanluista kanteletta;\n    sormet nousi notkeasti,\n    peukalo ylös keveni.\n\n    Jo kävi ilo ilolle,\n    riemu riemulle remahti,\n    tuntui soitto soitannalle,\n    laulu laululle tehosi.\n    Helähteli hauin hammas,\n    kalan pursto purkaeli,\n    ulvosi upehen jouhet,\n    jouhet ratsun raikkahuivat.\n\n    Soitti vanha Väinämöinen.\n    Ei ollut sitä metsässä\n    jalan neljän juoksevata,\n    kohun koikkelehtavata,\n    ku ei tullut kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Oravat ojentelihe,\n    lehväseltä lehväselle;\n    tuohon kärpät kääntelihe,\n    aioille asettelihe.\n    Hirvet hyppi kankahilla,\n    ilvekset piti iloa.\n    Heräsi susiki suolta,\n    nousi karhu kankahalta\n    petäjäisestä pesästä,\n    kutiskosta kuusisesta.\n    Susi juoksi suuret matkat,\n    karhu kankahat samosi;\n    viimein aialle asettui,\n    veräjälle vieretäikse;\n    aita kaatui kalliolle,\n    veräjä aholle vieri.\n    Siitä kuusehen kuvahti,\n    petäjähän pyörähytti\n    soitantoa kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Tapiolan tarkka ukko,\n    itse Metsolan isäntä,\n    ja kaikki Tapion kansa,\n    sekä piiat jotta poiat,\n    kulki vuoren kukkulalle\n    soittoa tajuamahan.\n    Itseki metsän emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo,\n    sinisukkahan siroikse,\n    punapaulahan paneikse;\n    loihe koivun konkelolle,\n    lepän lengolle levahti\n    kanteloista kuulemahan,\n    soittoa tajuamahan.\n\n    Mi oli ilman lintujaki,\n    kahen siiven sirkovia,\n    ne tulivat tuiskutellen,\n    kiiätellen kiirehtivät\n    kunnioa kuulemahan,\n    iloa imehtimähän. — — —\n\n    Korkealta kokko lenti,\n    halki pilvien havukka,\n    allit aalloilta syviltä,\n    - joutsenet sulilta soilta.\n    Pieniäki peipposia,\n    lintuja livertäviä,\n    sirkkuja satalukuisin,\n    leivoja liki tuhatta\n    ilmassa ihastelivat,\n    hartioilla haastelivat,\n    tehessä isän iloa,\n    soitellessa Väinämöisen.\n\n    Itse ilman luonnottaret,\n    ilman impyet ihanat,\n    iloa imehtelivät,\n    kanteloista kuuntelivat;\n    mikä ilman vempelellä,\n    taivon kaarella kajotti,\n    mikä pienen pilven päällä,\n    rusoreunalla rehotti.\n\n    Tuo Kuutar, korea impi,\n    neiti Päivätär pätevä\n    pitelivät pirtojansa,\n    niisiänsä nostelivat,\n    kultakangasta kutoivat,\n    hope’ista helskyttivät\n    äärellä punaisen pilven.\n    pitkän kaaren kannikalla.\n\n    Kunpa saivat kuullaksensa\n    tuon sorean soiton äänen,\n    jo pääsi piosta pirta,\n    suistui sukkula käestä,\n    katkesihe kultarihmat,\n    helkähti hopeaniiet. — —\n\n    Uipi hauit hangotellen,\n    ve’en koira, vengotellen,\n    lohet luo’oilta samosi,\n    siikaset syväntehiltä.\n    Säret pienet, ahvenetki,\n    mujehetki, muut kalatki\n    rinnoin ruokohon ajaikse,\n    rantahan rakenteleikse\n    virttä Väinön kuulemahan,\n    soittoa tajuamahan.\n\n    Ahto aaltojen kuningas,\n    ve'en ukko ruohoparta,\n    ve'en kalvolle veäikse,\n    luikahaikse lumpehelle;\n    siinä kuunteli iloa. — —\n\n    Itseki ve’en emäntä,\n    ve’en eukko ruohorinta,\n    jopa nousevi merestä\n    ja lapaikse lainehesta:\n    ruokorintahan rivahti,\n    väännäikse vesikarille\n    tuota ääntä kuulemahan,\n    soitantoa Väinämöisen,\n    kun oli ääni kummanlainen,\n    soitanto ylen sorea.\n    Se siihen sike’in nukkui,\n    vaipui maata vatsallehen,\n    kirjavan kiven selälle,\n    paaen paksun pallealle.\n\n    Siinä vanha Väinämöinen\n    soitti päivän, soitti toisen.\n    Ei ollut sitä urosta\n    eikä miestä urheata,\n    ollut ei miestä eikä naista\n    eikä kassan kantajata,\n    kelle ei itkuksi käynyt,\n    kenen syäntä ei sulanut.\n    Itki nuoret, itki vanhat,\n    itki miehet naimattomat,\n    itki nainehet urohot,\n    itki pojat puol'-ikäiset,\n    sekä pojat jotta neiet,\n    jotta pienet piikasetki,\n    kun oli ääni kummanlainen,\n    ukon soitanto suloinen.\n\n    Itsensäki Väinämöisen\n    kyynel vieri kyykähteli.\n    Tippui tilkat silmistänsä,\n    vierivät vesipisarat,\n    karkeammat karpaloita,\n    herkeämmät hernehiä,\n    pyöreämmät pyyn munia,\n    päreämmät päitä pääskyn.\n\n    Ve’et vieri silmästänsä,\n    toiset toisesta noruvi.\n    Putosivat poskipäille,\n    kaunihille kasvoillensa,\n    kaunihilta kasvoiltansa\n    leve’ille leuoillensa,\n    leve’iltä leuoiltansa\n    rehe’ille rinnoillensa,\n    rehe'iltä rinnoiltansa\n    päteville polvillensa,\n    päteviltä polviltansa\n    jalkapöyille jaloille,\n    jalkapöyiltä jaloilta\n    maahan alle jalkojensa. — —\n\n    Vierevät vesipisarat\n    luota vanhan Väinämöisen\n    rannalle meren sinisen,\n    rannalta meren sinisen\n    alle selvien vesien,\n    päälle mustien murien. — —\n\n    — Kävi sotka poimimahan\n    Väinämöisen kyyneleitä\n    alta selvien vesien.\n    päältä mustien murien.\n    Poimi kyynelet merestä,\n    kantoi Väinölle kätehen:\n    jo oli muiksi muuttunehet,\n    kasvanehet kaunoisiksi,\n    helmiksi heristynehet,\n    simpsukoiksi siintynehet,\n    kuningasten kunnioiksi,\n    valtojen iki-iloiksi.\n\n\n\n\n35. Sammon ryöstö.\n\n\nSoittelun jälkeen lähdettiin matkaa jatkamaan, Ilmarinen istuutui\nylimmäisille ja Lemminkäinen alimmaisille airoille soutajaksi.\nLaskettiin halki lainehien vasten Pohjan valkamoita.\n\nVedettiin vene teloille teräksisille ja tultiin tupaan.\n\nPohjolan emäntä;\n\n    — Mipä miehillä sanoma,\n    urohilla uusi tieto?\n\nVäinämöinen:\n\n    — Sammosta sanoma miesten,\n    kirjokannesta urosten:\n    saimme sampuen jaolle,\n    kirjokannen katselulle.\n\nPohjolan emäntä:\n\n    — Ei pyyssä kahen jakoa,\n    oravassa miehen kolmen.\n    Hyvä on sampuen hyrätä,\n    kirjokannen kahnatella\n    Pohjolan kivimäessä,\n    vaaran vaskisen sisässä.\n    Hyvä olla itseniki\n    Sammon suuren haltijana.\n\nVäinämöinen:\n\n    — Kun et antane osoa,\n    tuota sammon toista puolta,\n    niin on kaiken kantanemme,\n    vienemme venehesemme.\n\nKovin pahastui Pohjolan emäntä tuosta sanomasta ja kutsui kokoon kaiken\nPohjan väen saapujien pään varalle.\n\nSilloin vanha Väinämöinen tarttui kanteloiseensa ja nukutti sen\nsoitolla kaiken Pohjolan väen uneen.\n\nNyt voitiin mennä sampoa katselemaan. Alkoi sammon irroittaminen\nPohjolan kivimäestä.\n\nVäinämöinen hyrähti laulamaan, Ilmarinen kävi voitamaan lukkoja, jottei\nukset ulvahuisi, ja Lemminkäinen Väinämöisen käskystä meni jo itse\nsampoa liikuttelemaan.\n\nEipä sampo liiku, sen juuret ovat syvällä.\n\nOlipa härkä Pohjolassa; sen on syltä sarvet pitkät. Lemminkäinen otti\nsen heinikosta, valjasti auran eteen ja kynteli sen avulla sammon\njuuria. Jo liikahteli kirjokansi.\n\nSilloin tartuttiin kolmin miehin sampoon, väännettiin se paikoiltaan ja\nvietiin veneeseen.\n\nVene työnnettiin vesille ja lähdettiin paluumatkalle.\n\nNyt oli tarkoin varottava kaikkea meluamista, itse laulamistakin.\nLemminkäinen oli kuitenkin laulutuulella ja kehotteli Väinämöistäkin\nhyreksimään. Tämä kielsi kaiken laulun liian varhaisena ilonpitona.\n\nMutta eihän Lemminkäinen välittänyt kielloista, vaan rupesi käreällä\nkulkullaan kajahuttelemaan. Se herätti kurjen suolla ja se vuorostaan\nhavahdutti Pohjolan väen. Louhi Pohjolan emäntä syöksyi heti\naarteelleen. Nähtyään sen viedyksi, puhkesi hän valitukseen ja ryhtyi\nkaikkiin vainotoimiin veneretkeläisiä vastaan. Ensinnä rukoili hän\nUtutyttöä terhenneittä seulomaan sumua merelle, jotta vainolaiset\neksyisivät ja sitten työnsi meressä asuvan Iku-Turson tekemään muuta\ntuhoa sammon viejille.\n\nUtutyttö seuloi merelle sellaisen sumun, että kalevalaisten vene\nseisattui sen pakosta kokonaiseksi kolmeksi yötä meren sedälle. Vasta\nkun Väinämöinen veti merta miekallaan, sumu hajosi, Iku-Turso nosti\npäätään vedestä ja yritti surmata suvun Kalevan, mutta onnistuipa\nVäinämöisän kohottaa hänet korvistaan ja viskata se kauvas mereen,\nminne manasi sen ikipäiviksi.\n\nSattuipa vielä Ukko ylijumala nostattamaan suuren myrskyn merelle ja\nsen käsissä keinuessa vierähti jo kannelkin mereen. Mutta itse laiva\nkuitenkin säilyi. Lemminkäisen varapuut olivat nyt hyvään tarpeeseen.\n\nSilloin Louhi kokosi laivansa täyteen väkeä ja lähti sillä saavuttamaan\nkalevalaisia.\n\nVanha Väinämöinen lasketellessaan sinistä merta lausui Lemminkäiselle:\n\n    — Oi sie lieto Lemmin poika,\n    ylimäinen ystäväni!\n    Nouse purjepuun nenähän,\n    vaatevarpahan varaha!\n    Katsaise etinen ilma,\n    tarkkoa takainen taivas,\n    onko selvät ilman rannat,\n    onko selvät vai sekavat!\n\n    Tuopa lieto Lemminkäinen,\n    poika, veitikka verevä,\n    hyvin kärkäs käskemättä,\n    kehumattaki kepeä,\n    nousi purjepuun nenähän,\n    vaatevarpahan ravahti.\n\n    Katsoi iät, katsoi lännet,\n    katsoi lutoehet, etelät,\n    katsoi poikki Pohjan rannan.\n    Siitä tuon sanoiksi virkki;\n    — Selvänä etinen ilma,\n    taakea takainen taivas:\n    pieni on pilvi pohjosessa,\n    pilven lonka luotehessa.\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    — Jo vainen valehtelitki!\n    Ei se pilvi ollekana,\n    pilven lonka lienekänä:\n    se on pursi purjehinen.\n    Katso toiste tarkemmasti!\n\n    Katsoi toiste, katsoi tarkoin.\n    \"Sanovi sanalla tuolla:\n    -Saari kaukoa näkyvi,\n    etähältä haamottavi:\n    havukoita haavat täynnä,\n    koivut kirjokoppeloita.\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    - Jo vainen valehtelitki!\n    Havukoita ei ne olle\n    eikä kirjokoppeloita:\n    ne on Pohjan poikasia.\n    Katso tarkoin kolmannesti!\n\n    Se on lieto Lemminkäinen\n    katsoi kerran kolmannenki.\n    Sanovi sanalla tuolla,\n    lausui tuolla lausehella:\n    — Jo tulevi Pohjan pursi,\n    satahanka hakkoavi!\n    Sata on miestä soutimilla,\n    tuhat ilman istumassa!\n\n    Silloin vanha Väinämöinen\n    jo tunsi toet totiset.\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    — Soua, lieto Lemminkäinen,\n    soutakatte, kaikki kansa,\n    jotta juoksisi venonen,\n    pursi eestä ennättäisi!\n\n    Souti seppo Ilmarinen,\n    souti lieto Lemminkäinen,\n    souti kansa kaikenlainen.\n    Lyllyivät melat lylyiset,\n    hangat piukki pihlajaiset,\n    vene honkainen vapisi;\n    nenä hyrski hylkehenä,\n    perä koskena kohisi,\n    vesi kiehui kelloloissa,\n    vaahti palloissa pakeni.\n\n    Kilvan kiskoivat urohot,\n    miehet veikaten vetivät:\n    eipä matka eistykänä,\n    ei pakene puinen pursi\n    eestä purren purjehisen,\n    tuon on Pohjolan venehen.\n\n    Silloin vanha Väinämöinen\n    jo tunsi tuhon tulevan,\n    hätäpäivän päälle saavan.\n    Arvelee, ajattelevi,\n    miten olla, kuin eleä.\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    — Vielä mä tuohon mutkan muistan,\n    keksin kummoa vähäisen.\n\n    Tavoittihe tauloihinsa,\n    tunkihe tuluksihinsa.\n    Otti piitä pikkuruisen,\n    tauloa taki vähäisen;\n    ne merehen mestoavi\n    yli olkansa vasemman,\n    sanovi sanalla tuolla,\n    lausui tuolla lausehella:\n    — Tuosta tulkohon karinen,\n    salasaari kasvakohon,\n    johon juosta Pohjan purren\n    satahangan halkiella\n    meren myrskyn hiertimessä,\n    lainehen rapa’imessa!\n\n    Se siitä kariksi kasvoi,\n    loihe luo’oksi merehen,\n    itähän pitemmin puolin,\n    poikkipuolin pohjosehen.\n\n    Tulla puikki Pohjan pursi,\n    halki aallon hakkoavi:\n    jopa joutuvi karille,\n    puuttui luotohon lujasti.\n    Lenti poikki puinen pursi,\n    satakaari katkieli;\n    mastot maiskahti merehen,\n    purjehet putoelivat\n    noiksi tuulen vietäviksi,\n    ahavan ajeltaviksi.\n\n    Louhi, Pohjolan emäntä,\n    jaloin juoksevi vetehen\n    läksi purtta nostamahan,\n    laivoa kohottamahan.\n    Ei ota vene yletä\n    eikä pursi liikahella:\n    kaikk’ oli kaaret katkennunna,\n    kaikki hangatki hajalla.\n\n    Arvelee, ajattelevi.\n    Itse tuon sanoiksi värkki:\n    — Mikäs neuvoksi tulevi,\n    kukas pannahan etehen?\n    Jopa muiksi muutaltihe,\n    tohti toiseksi ruveta.\n    Otti viisi viikatetta,\n    kuusi kuokan kuolioa:\n    nepä kynsiksi kyhäsi,\n    kohenteli kouriksensa;\n    puolen purtta särkynyttä:\n    senpä alensa asetti;\n    laiat siiviksi sivalti,\n    peräpuikon purstoksensa;\n    sata miestä siiven alle,\n    tuhat purston tutkaimehen,\n    sata miestä miekallista,\n    tuhat ampujaurosta.\n\n    Levitäikse lentämähän,\n    kokkona kohotteleikse.\n    Lenteä lekuttelevi\n    tavoitellen Väinämöistä:\n    siipi pilviä sipaisi\n    toinen vettä vieprahteli,\n\n    Veen emonen, vaimo kaunis,\n    hänpä tuon sanoiksi virkki:\n    — Oi on vanha Väinämöinen!\n    Käännä päätä päivän alta,\n    luo’os silmät luotehesen,\n    katso taaksesi vähäisen!\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    käänsi päätä päivän alta,\n    luopi silmät luotehesen,\n    katsoi taaksensa vähäisen:\n    jo tulevi Pohjan eukko,\n    lintu kumma liitelevi,\n    harte’ista kuin havukka,\n    vaakalintu vartalolta!\n\n    Yllättävi Väinämöisen.\n    Lenti purjepuun nenähän,\n    vaatevarpahan rapasi,\n    päähän pielen seisotaikse:\n    oli pursi päin pu’ota,\n    laiva laioin kallistua.\n\nTosi hätä jo näytti tulevan kalevalaisille. Ilmarinen kääntyi jo Ukon\nylijumalan puoleen ja Väinämöinen kysyi Louhelta:\n\n    — Ohoh Pohjolan emäntäi\n    - Joko saat jaolle sammon\n    nenähän utuisen niemen,\n    päähän saaren terhenisen?\n\nEi tahtonut mihinkään jakoon tulla Louhi ja tavoittipa jo sampoa\nkokonkynnellään.\n\nMutta lieto Lemminkäinen ehti väliin ja löi miekallaan kokkoa kourille,\nmanaten:\n\n    Maahan miehet, maahan miekat,\n    maahan untelot urohot,\n    sa’at miehet siiven alta,\n    kymmenet kynän nenästä!\n\nSe pudottihin miehet Louhen selkämiltä mereen. Ja kun Väinämöinenkin\njo sai isketyksi melalla kokkoa kynsille, niin menivät nämä murskasi,\njotta jäi vain yksi sakarisormi.\n\nMutta tällä ainoalla sakarisormelläänkin sai Louhi kaapaistuksi sampoa\nja siten vetäistyksi sen mereen, jossa se mureni kappaleiksi. Toiset\nkappaleet menivät meren pohjaan ja toisia lähti aalto ajelemaan kohti\nmeren rantoja.\n\nSe oli loppu Louhen vallan. Hänen sormeensa jäi vain pieni siru sampoa,\nja sen saatuaan hän, itkuun purskahtaen ja toivottaen kalevalaisille\nkaikenlaista onnettomuutta, lähti lentelemään kotiinsa päin.\n\nMereen meni kalevalaisiltakin sampo. Mutta sen aaltojen päälle jääneitä\nkappaleita tuuli ajeli ja kantoi ne Kalevalan rannoille. Siellä\nkoottiin he ja saatiin niistä kaikenlaista hyvää. Nenässä utuisen\nniemen niistä kasui niin oluita ohraisia kuin leipää rukiista. Niistä\nennusteli Väinämöinen jo niiden lähtiessä meren selkää ajelehtimaan:\n\n    — Tuosta kyntö, tuosta kylvö,\n    tuosta kasvu kaikenlainen,\n    tuosta kuu kumottamahan.\n    onnen päivä paistamahan\n    Suomen suurille tiloille,\n    Suomen maille maireliillel\n\n\n\n\n36. Sammon taistelun jälkeen.\n\n\nSammon taistelun jälkeen kertomus Kalevalan ja Pohjolan suhteista\nalkaa päättyä. Yrittäähän Louhi vielä täyttää uhkauksiaan: lähettää\nkalevalaisten varalle tauteja, karjaa kaatamaan karhuja ja vihdoin\nvarastaa tulen, vieläpä itse auringonkin ja kuun, kun nämä laskeutuvat\npuun latvaan Väinämöisen soitteloa kuuntelemaan uudella, koivuisella\nkanteleella. Taudit häätää Väinämöinen luvuillaan ja loitsuillaan,\nkarhut tapetaan onnistuneen metsäretken jälkeen ja Aluen järvestä\npyydetään suurella nuotalla Luojan iskemä tulikipuna Louhen piilottaman\ntulen sijaan. Auringon ja kuun päästää Louhi vapaaehtoisesti irti, kun\nkalevalaisten uhkaamassa uudessa sodassa luulee itselleen huonosti\nkäyvän. Nähtyään Luojan valot takaisin taivaalle nousseina kohottaa\nVäinämöinen iloisen ylistysvirren niille:\n\n    Terve, kuu, kumottamasta,\n    kaunis, kasvot näyttämästä,\n    päivä kulta, koittamasta,\n    aurinko, ylenemästä!\n\n    Kuu kulta, kivestä pääsit,\n    päivä kaunis, kalliosta,\n    nousit kullaisna käkenä,\n    hopei'sna kyyhkyläisnä\n    elollesi entiselle,\n    matkoillesi muinaisille.\n\n    Nouse aina aamusilla\n    tämän päivänki perästä!\n    Teepä meille terveyttä,\n    siirrä saama saatavihin,\n    pyytö päähän peukalomme,\n    onni onkemme nenähän!\n\n    Käy nyt tiesi tervehenä,\n    matkasi imantehena,\n    päätä kaari kaunihisti,\n    pääse illalla ilohon!\n\n\n\n\n37. Väinämöisen lähtö, uuden vallan alku.\n\n\nVäinämöisen lähtemisen aika alkaa lähestyä. Hän on jo työnsä tehnyt,\nvanhaksi käynyt. Hän on parhaimpansa mukaan johdatellut Kalevalan\nkansaa onnellisempia, rauhallisempia aikoja kohti. —\n\nEleleepä isonsa kotona Marjatta, korea kuopus.\n\nHän pitää viikkoista pyhyyttä, iän kaiken kainoutta, ei syö kananmunia,\nei lampaan lihoa, ei istu oriin rekeen.\n\nKerran kulkee hän metsässä ja syö marjasen mäeltä. Siitä syntyy hänelle\npieni poiut, kultainen omenainen. Se katoaa, mutta löydetään suolta.\nMarjatta käy kasvattamaan omenaistaan ja kohta on tullut sen kastamisen\naika. Kukapa sitä kastamaan. Virokannas karjalainen. Mutta poika on\nsuolta löydetty. Senvuoksi on se ensin tutkittava ja tuomittava, onko\nse elämisen arvoinen. Kuka tutkijaksi? Väinämöinen. Hänen käsitystensä\nmukaan on poika suolle vietävä ja häntä puulla päähän lyötävä, koska se\non kerran suolta löydettykin. Silloin käy poika puolikuinen puhumaan ja\nlausuu tuomion itsestään Väinämöisestä:\n\n    Ohoh sinua, ukko utra,\n    ukko utra, unteloinen,\n    kun olet tuhmin tuominnunna,\n    väärin laskenna lakia!\n    Eipä syistä suuremmista,\n    töistä tuhmemmistakana\n    Itseäsi suolle viety\n    eikä puulla päähän lyöty.\n\n    Tämän puheen perusteella poika kastetaan.\n\n    Ukko risti ripsahutti,\n    kasti lapsen kapsahutti\n    Karjalan kuninkahaksi,\n    kaiken vallan vartiaksi.\n\nSiitä vanha Väinämöinen suuttuu ja häpeää. Hän lähtee astumaan rantaan\nja laulaa siellä itselleen vaskisen venehen, kuparisen umpipurren.\nIstuutuu siihen ja lähtee sillä laskea karehtelemaan\n\n    yläisihin maaemihin,\n    alaisihin taivosihin.\n\nLähtiessään jättää hän kuitenkin kantelun jälelle, laulut suuret\nlapsilleen sekä ennustelee:\n\n    — Annapas ajan kulua,\n    päivän mennä, toisen tulla,\n    taas minua tarvitahan,\n    katsotahan, kaivatahan\n    uuen sammon saattajaksi,\n    uuen soiton suorijaksi,\n    uuen kuun kulettajaksi,\n    uuen päivän päästäjäksi,\n    kun ei kuuta, aurinkoa\n    eikä ilmaista iloa!\n\n\n\n\n38. Kalevalan loppusanat.\n\n\nRunolaulaja lopettaa:\n\n    Hevonenki hengähtävi\n    matkan pitkän mentyänsä,\n    rautanenki raukeavi\n    kesäheinän lyötyänsä,\n    vetonenki vierähtävi\n    joen polvet juostuansa,\n    tulonenki tuikahtavi\n    yön pitkän palettuansa:\n    niin miks’ ei runo väsyisi,\n    virret vienot vierähtäisi\n    illan pitkiltä iloilta,\n    päivänlaskun laulannoilta?\n\nHän on kuullut saneltavaksi;\n\n    — Eipä koski vuolaskana\n    laske vettänsä loputen,\n    eikä laulaja hyväinen\n    laula tyynni taitoansa.\n    Mieli on jäämähän parempi\n    kuin on kesken katkemahan.\n\nJa niin hän kerii laulunsa kerälle, vie ne aitan parven päähän, luisten\nlukkojen sisälle.\n\n    — Mitäs tuosta, jos ma laulan,\n    jos ma paljoki pakahan,\n    jos laulan jokaisen laakson,\n    joka kuusikon kujerran!\n    Ei ole emo elossa,\n    oma vanhin valvehella,\n    eikä kulta kuulemassa,\n    oma armas oppimassa;\n    on mua kuuset kuulemassa,\n    hongan oksat oppimassa,\n    koivun lehvät lempimässä,\n    pihlajat pitelemässä.\n\nPiennä jäi hän emostaan, matalana maammostaan, jäi kuin kiuruksi\nkivelle; jäi joka tuulta tuntemaan, joka ärjyä älyämään, vilussa\nvärisemään. Monta on hänellä virkkajaa vihaisen äänen, äänen tuiman\ntuikuttajaa, vieläpä moni hänen kieltään kiroaakin.\n\nMutta mitä hän lauloi, se ei mennyt hukkaan. Sillä laululla hän ladun\nhiihti, latvan taittoi, oksat karsi, tien osoitti. Siitä laulusta se\n\n    — — tie menevi,\n    ura uusi urkenevi\n    laajemmille laulajoille.\n    runsahammille runoille\n    nuorisossa nousevassa,\n    kansassa kasuavassa.\n— —\n\n\n\n\nSANA- JA ASIASELITYKSIÄ.\n\n\n1. Kalevalan laulajan alkusanat.\n\n  suoltamahan = sujuttamaan, virittämään.\n  mielitehtoisien = ystävien; kuulemaan halullisten,\n  kasuavassa = kasvavassa, nousevassa.\n  saamia = saatuja.\n  väätessänsä = vääntäessänsä.\n  sukuvirttä; lajivirttä = laulua omasta kansasta, sen        menneisyydestä.\n\n\n2. Väinämöisen syntyminen.\n\n  kave = nainen, impi, emo.\n  viikoista pyhyyttä = kauanaikaista puhtautta.\n  yrön = uron.\n  hipiätä = ihoa.\n  kalskahtavat = murenevat.\n  kuplisteleikse = kohotteleikse, väänteleikse.\n  iloamahan, tähyämähän = ihailemaan, katselemaan.\n  kalahaudat = syvemmät kohdat meressä, kalojen oleskelupaikat.\n\n\n3. Maiden viljelys.\n\n  tihittämähän = sirottamaan,\n  kyyhätteli = hiljakseen sirotteli.\n  leyhke'ille = leppeille, lauhkeille,\n  lautui = laajeni.\n  hattarat hasertamasta = hajapilvet vinhasti kiitämästä.\n  inehmo = ihminen.\n  vaaksan = peukalon ja keskisormen välimitan.\n  teutaroivi = tepastaa, keikkuu.\n  silota = someta, kaunistua.\n  kuusia, seitsemiä jyviä = kuuden, seitsemän laatuisia,\n  hietarinta = hiekan värinen rinnalta.\n  hoiloa = hoilaile, ääntele.\n  riukuttele = lyhyin, kirkkain äänin kajahuttele.\n\n\n4. Väinämöisen ja Joukahaisen vastakkainajo.\n\n  yhytysten = yhtä mittaa.\n  syntyjä = asiain alkutietoja.\n  yhet urohot = kaikki uroot.\n  inhalla = ikävällä.\n  katovalla kannikalla = katoovalla maankappaleella, lyhyellä\n  iällä.\n  silma = sinut.\n  lausitahan = lausutaan, manataan.\n  vitihin = pehmeään pintalumeen.\n  korjan = talvireen, laitareen.\n  suhuttelevi = hiljakseen ajaa.\n  päätyi = joutui, saapui.\n  rahkehen = oik. rahkeeseen.\n  takistui = takertui.\n  vemmel = luokki.\n  usisi = vuoti, tihkui.\n  länkäpuiset = väärät.\n  veäite = vetäydy.\n  pilastehiksi = paloiksi, sälöiksi.\n  rämäksi reen retukan = rikki huonon reen.\n  reppänä = savuaukko katossa, lakeinen\n  kiukoata = kiuasta.\n  sykysyt = syksyt.\n  rapsehtivi = hiljallensa liikehtii.\n  muikeaksi = karvaaksi, happameksi.\n  paatonen patarania = kivi huonoja patoja.\n  meren kolkot = meren hautapaikat.\n  suettaessa = luodessa, muodostettaessa.\n  tuuriasi = keihäitäsi.\n  haventa = partaa.\n  rakoili = lenteli sinne tänne.\n  suonivöistä nivuslihoista = vyötäisistä.\n  pyörrytä = peräytä' teen tehottomaksi.\n  lunnahat = maksut.\n  riveä = nopsa.\n  vaarnanen = vaatenaula.\n  tela = veneenvetopaikka.\n  hulikkojen = purtiloiden, puuastioiden.\n\n\n5. Aino-neiti.\n\n  rinnan ristiä = rintakoristetta.\n  miekkoisien = onnellisten.\n  kaikerti = valitti.\n  auvon, auvon = riemun, riemuni.\n  hereämmät herne-aarta = suuremmat herneen jyvää.\n  runnahtavi = vaipuu.\n\n\n6. Outo kala.\n\n  kuleahka = kuulakahko, sinervähkö.\n  kuujaseksi = lohikalaksi.\n  haleahka = haalean, vaalean värinen.\n  päärivatoin = pääkoristeeton.\n  palstoin = paloin, paloiksi.\n  lounahiksi = päivällisiksi.\n  polviseksi = elinaikaiseksi.\n\n\n7. Joukahaisen kosto.\n\n  piiliä = nuolia.\n  mujuissa = kähyissä, myrkyissä.\n  olkisella = oljenkarvaisella, vaalealla.\n  vekaran = jousipuun.\n  viinestä = nuolisäiliöstä.\n  kolmikoipisesta = kolmesta koipinahkasta tehdystä.\n  orhe'imman = urheimman, nopsimman.\n  juonelle = juovalle, uurnalle.\n  sakara = pykälä; jousipuu; nuoli.\n  jänne liina lippaellos = liinainen jänne lyö.\n  lekahutti = liikahutti.\n  kovan = kovin.\n  pirajavihin = ohuina, hajoillen kiitäviin.\n  sapsohon = rintalihaan, sydämeen.\n\n\n8. Väinämöinen joutuu Pohjolaan, lupaa Louhelle sammon.\n\n  pehkiönä = lahoutuneena pölkkynä.\n  järkiähän = kerrassaan, yhtämittaa.\n  pyyhätteli = pyyhkieli.\n  lotaisi = kosketteli.\n  uvantolainen = suvantolainen, väinöläinen.\n  kylkehen = sivuun; aivan kuin ei olisi syönytkään.\n  virsun = tuohitohvelin.\n  kynän = ruodon.\n  uuhen = lampaan, karitsan.\n\n\n9. Väinämöisen paluumatka Pohjolasta. — Veneen veisto.\n\n  kajotti = loisteli.\n  huolittavi = kiirehtivi.\n  kasa = terä.\n  pontta = varren päätä,\n  vaapahutti = liikahutti, heilautti.\n  kilpistyi = käännähti.\n\n\n10. Väinämöisen polvihaava parannetaan.\n\n  raannan = haavan, jälen.\n  vakittajata = rauhoittajaa.\n  kielipalku = palkokieli, pahakielinen.\n  lakkapuun = ovensuuorren.\n  harjun = katon, laen.\n  syvän synnyn = syvän tiedon; kaikkivallan.\n  etinen = edessä oleva.\n\n\n11. Väinämöinen toimittaa Ilmarisen Pohjolaan.\n\n  Osmon pellon = Ilmarisen pellon.\n  liukunut = oleillut.\n  äijä = paljo.\n  risotti = säihkyi, helotti.\n  tuppuriin = tuiverrukseen.\n\n\n12. Ilmarinen Pohjolassa. — Sammon taonta.\n\n  kuluiksi = haukuttaviksi.\n  riporihman tehtyisettä = ainoankaan rihman avutta.\n  löyhytteli = painelivat voimakkaasti.\n  väkipuolet = vajaväkiset, oikeudettomat.\n  lynnähyttelevi = joustavasti takoo.\n  purnun = elosäiliön.\n\n\n13. Lemminkäinen. — Kyllikin ryöstö.\n\n  Ahti = Lemminkäisen toisintonimi.\n  vieretellä = laulella.\n  kaloin, ahvenin = kaloja, ahvenia syömällä.\n  pätevi = kelpaa.\n  lippomahan = särpimään.\n  karittelevi = keveästi ajaa.\n  kukkoa = kuuluisaa, korskeata.\n  yötsilöissä — yökisoissa.\n  reutoi == tempasi.\n  taljallensa = vuodalleen.\n  liistelyisillensä = reen pohjille.\n  lehmityyttä, leivätyyttä = lehmättömyyttä, leivättömyyttä.\n  puhujan = puhaltajan.\n  kenstin = taitavan.\n  poukkujen = vaatteiden, pyykin.\n\n\n14. Lemminkäinen rikkoo lupauksensa.\n\n  kypenihin, poroihin = kipunoihin, kuumiin tuhkiin.\n  rikorihman kiertämättä = aivan alasti.\n  järky = jääkeihäs.\n  hyöteleikse = joudutteleikse.\n  pätöistä = poloista.\n\n\n15. Lemminkäinen Pohjolassa.\n\n  karkutti kariperällä = hoputti rengassiimalla.\n  utumiehen = sumumiehen.\n  tuntijoita = taitajoita.\n  lautsat = lavitsat, istuimet.\n  hyvä on laulu loppuvasta = hyvä, kun pian loppuu.\n  uuelta = tuoreelta.\n  lappehin = lattein puolin, sivuttain.\n  säykkymähän = säihkymään.\n\n\n16. Lemminkäisen lunnastyöt.\n\n  lylyn, kalhun = suksen.\n  kiinnistihe = kiihottautui.\n  lyylittämään = rukoilemaan, palvomaan.\n  heinäkengät = heinäpohaiset virsut.\n  riihiryökälehet = riihivaatteet.\n  lyöte = pukeudu.\n  annituutta = antamattomuutta.\n  hoivauta = hellitä, anna.\n  haljakkoihin = verkaviittoihin\n  marhaminnat = riimut.\n  vesikyyn = vesikäärmeen.\n\n\n17. Lemminkäisen etsiminen ja pelastaminen.\n\n  angervoisen = ahdistetun, kovaosaisen.\n  laiton = laitetun, moititun.\n  mätkyi = vaipuili.\n  oron = oriin.\n  uhkuhun = jäähyhmään, lumisohjuun.\n  rikon = sären.\n  apatin = täytin.\n  alanenäksi = alaskatsovaksi.\n  mauriaisna = muuriaisna, muurahaisna.\n  neuliaisna = teräväpiikkisenä hyönteisenä, ampiaisena.\n  sytäsi = sysäsi.\n  vitahan = viistoon.\n  elotukku = elokasa.\n  muskuloita = kohtia lihaksia.\n  valahaksi = valaskalaksi, vedeneläväksi.\n  utra = untelo.\n  malkio= maassa-ollut\n\n\n18. Väinämöinen Tuonelassa,\n\n  puun murskain = puun sirun,\n  vitsikkoa = viidakkoa.\n  räpähien räimyttäjä = rääsyjen lyöjä.\n  kielastajan = valehtelijan.\n  hurahteleisi = vuotaisi ropisemalla.\n  herahteleisi = tippuisi.\n  rikkoihe reki runoilta = runot puuttuivat sanoja.\n  oroa, vääntiätä = oraa, näveriä.\n  lateli = liikehti.\n  appajat = ahmijat.\n  ongelmoita = oppilauseita.\n  ruton = pian.\n  saarvana saraikkohon = saukkona saraheinikkoon.\n\n\n19. Väinämöinen Vipusen vatsassa.\n\n  tutkelmusta = katkelmaa.\n  poimeteltavata = kierrellen käyskenneltävää.\n  tutkaimia = teriä.\n  koikutellaksesi = pitkin askelin käytävää.\n  talukset = kengän varapohjat.\n  riitsi = riisti.\n  huotrasta = tupesta.\n  huveksisesta vennon-selkäisestä = pehmeänahkaisesta.\n  meltoa = pehmeätä.\n  karjua = urossikaa.\n  lempiluottehia = mielitietoja.\n  alkuluottehia = alkutietoja.\n  sälkö = nuori vama.\n  varaväkevän = tietorikkaan.\n\n\n20. Ilmarinen Ja Väinämöinen matkalla Pohjan neittä kosimaan.\n\n  haljakkahan = teki haljakan väriseksi.\n  holvaeli = voiteli.\n  tuhatnyplän = tuhatnappisen.\n\n\n21. Kilpakosinta. — Ilmarisen lunnastyöt.\n\n  pirahteli = kului lyhyin hetkin.\n  lukki, kalikka, luppa = koiran leikillisiä nimiä.\n  luskutteli, hiisti = haukkui hiljalleen.\n  torkutellen = iskiellen.\n  läänittävä = laitettava.\n  paasi paksu = paksulla jauhinkivellä jyvät hienonnettava.\n  latjattava = ladottava.\n  peni = koira.\n  valvatteli = tutkieli, tarkkaeli.\n  tuulikunnahan kukutse = tuulen käymän kunnaan harjoitse.\n  Suovakko = mieronkiertäjä-akka.\n  kuusin kultaisin käkösin j.n.e. = tarkoitetaan ajoneuvoissa\n  olleita piirroksia.\n  osan hyvyyelle = hyväosaiselle.\n  kehrä varteni = kuontaloni.\n  kalpimeni = pellavanselvitys veitseni.\n  luikahaikse = keinuelee.\n  valvattiaan = odotettuaan.\n  raivoja = takaraivoja.\n  ratisevia = narisevia.\n  kursohon = rotkoon, notkelmaan.\n  läylemmäksi = kuumeelliseksi.\n  vengotteli = jäykin, suurin mutkin tuli.\n  kilpistyi = irtautui.\n  kivastihe = kiivaasti syöksi päälle.\n\n\n22. Pohjolan häät.\n\n  saristui = väheni, harveni.\n  remmätellös = saatellos.\n  pillat = vahingot.\n  lässäp’ = lähelläpä.\n  liitto = lähtöaika.\n  läyli = paha tila, vaikeus.\n  kostelen = kiittelen, palkitsen.\n  pasikoia = pauhaella, räiskiä.\n\n\n23. Lemminkäisen kostotuuma.\n\n  jumun, järyn = jymyn, jyrinän.\n  riu’uttele = jäähdyttele.\n  pEiateroineen = kivenpaloineen.\n  suimistaikse, kaimistaikse = syöksähtää päälle.\n  koirankieliset = koirankielen näköisinä aaltoina virtaavat vedet. myös koirankieli-kasvia kasvavat vedet.\n  vääjänne = väistyne, säikähtäne.\n\n\n24. Lemminkäisen taistelu Pohjolan isännän kera. — Pako.\n\n  pitelärapi = pitempi.\n  tihua = pahaa.\n  laski pään on päältä olka = pudotti pään olkapään päältä.\n  naatin = varren.\n  koppelo = naarasmetso.\n  takaturma = takaa tuleva turma.\n  pillomuksen = pahantekijän.\n\n\n25. Lemminkäinen piilosaaressa. — Viimeiset vaiheet.\n\n  kaihot = autiot, suuret.\n  karpion aloa = kymmenen vanhan kapan alaa.\n  hohahtelevi = putoelee kuohahdellen.\n  kapan = kipon.\n  vasesta = vaskesta.\n  varpelaitehille = kukkuroilleen, jotta oikein laidat oli tarpeen.\n\n\n26. Kullervo. — Untamon luona.\n\n  su’un = suvun.\n  piikki, kasara = sota-aseita; viimemain, käytetään myös kasken kaadossa.\n  sataisen = satojen arvoisen.\n  turpuvaksi = paisuvaksi.\n  kohlut, mahlat = kolahdukset, itkut, kärsimykset.\n  puolikkohon = tynnyriin.\n  porossa = tuhkassa.\n  ä’itteleikse = suututteleikse.\n  piikkonen = piikki.\n  pirsikkohon = hirsikköhöa.\n  sini = sinnes.\n  ruumeniksi, kaunaksi = akanoiksi, suljuksi.\n\n\n27. Kullervo Ilmarisen palveluksesssa. — Ilmarisen emännän kuolo.\n\n  kakku = leipä.\n  silkkoa = silppua, olkea, ala-arvoista ainetta.\n  eloa = tavaraa.\n  karahutin = vetäisin.\n  kultasolki = kultavöinen.\n  kaikoa = kokoa, aja.\n\n\n28. Kullervo lähtee vanhempansa luokse.\n\n  syttä (sysi) = hiiltä.\n  ahkuiset = hyhmäiset, kylmät.\n\n\n29. Kullervo kotona. — Tihutyö.\n\n  tappuroiksi sotkuisiksi.\n  sikeämättä = saamatta.\n  hurstilla = lakanalla.\n\n\n30. Kullervon kostoretki ja kuolema.\n\n  äkin = pian.\n  kujarikoille = kujaroskille.\n  kupo = olkikasa.\n  läävähän = navettaan.\n  menettyköhön = menehtyköön\n  länkämöisilläni = kyyrylläni, kuurullani.\n  iljeniksi = iljangoiksi.\n  rojahutti = törähytti.\n  kulahutteli = luritteli.\n  likistämähän = halaamaan, syleilemään.\n  kuikutti = kujerti, vaikerti.\n\n\n31. Kultamorsian. — Ilmarisen uusi kosioretki Pohjolaan.\n\n  loukahtanut = oik. loukahuttanut. lyönyt.\n  heiskaroia = hyppiä, keikkua.\n  laulaime = laulan itseni.\n  reyhkävän, hurskavan = alkusoinullisia  määräyksiä; mitättömän.\n  lokottamahan = yksitoikkoisesti vaakkumaan.\n  niukumahan = kirkumaan.\n\n\n32. Kostohanke. — Sampoa ryöstämään.\n\n  kahta = kaksin verroin.\n  kallumassa = pyörimässä.\n  jolkutella, välkytellä = keveästi kiidättää vesillä.\n  jonka kuu kärestä paistoi j.n.e. = tarkoitetaan, että nuo\n  esineet oli miekkaan kuvattu.\n  lappea, västi = miekan osia: terän sivu; kädensija.\n  kasi = kissa.\n  ratustelemaan = hiljakseen ajamaan.\n  hankava = monihankainen.\n  haveksit = virkahtelet.\n  alustani = täyteni.\n  sukapäitä = jmden päät oli su'ittu.\n  piipioja = jänteväkouraisia.\n  tinapäitä = tinakoristeet päässä.\n  teljoille = soutimille.\n  suovoa = heinäpielestä.\n\n\n33. Venematka — Kanteleen teko.\n\n  karehtelevi = iloisesti purjehtii.\n  konkkaluilla = pyrstöpuolen evillä.\n  melkeässä = alhaalla.\n  ruotasta = ruodosta.\n\n\n34. Väinämöisen soitto.\n\n  suorittavi, pesevi'= valmistelee.\n  ikiruno]an = ikikuulun laulaja.\n  purkaeli = äännähteli.\n  upehen = oriin.\n  koikkelehtavata = pitkin askelin astuvaa.\n  kutiskosta kuusisesta = kuusenjuurisesta pesästä.\n  vahti = kavahti.\n  konkelolle, lengolle = vääntymälle.\n  sirkovia = siuvottavia.\n  kajotti, rehotti = loisti, koreana istui.\n  hangotellen, vengotellen = jäykin, kankein liikkein.\n  mujehetki = muikut.\n  lapaikse = nopeasti nousee.\n  rivahti = ilmestyi, asettui.\n  kyykähteli = putoeli.\n  herkeämmät, päreämmät = suuremmat.\n  heristynehet = kaunistuneet.\n\n\n35. Sammon ryöstö.\n\n  kahnatella = pyöriellä.\n  ravaha = kavahda, kiipeä.\n  taakea = sekava.\n  hakkoavi = vinhasti rientää.\n  lyllyivät = taipuilivat.\n  tauloihinsa, tuluksihinsa = tulinenvoihinsa.\n  taki vähäisen = juuri nimeksi, jonkun verran.\n  mestoavi = viskaa.\n  hiertimessä, rapa’imessa = seka-aallokossa.\n  maiskahti = paiskahti, mäiskähti.\n  kuolioa = hylkyä.\n\n\n36. Sammon taistelun jälkeen.\n\n  imantehena = kauniina kiitettynä.\n\n\n37. Väinämöisen lähtö, uuden vallan alku.\n\n  kuopus = hellitty, nuorin lapsi.\n  poiut = poika.\n  ripsahutti, kapsahutti = nopeasti kastoi.\n  yläisihin, alaisihin = jonnekin taivaan ja maan yhtymäkohdille.\n\n\n38. Kalevalan loppusanat.\n\n  raukeavi = vaipuu.\n  palettuansa = tutkittuaan.\n  tyynni = kokonaan.\n  pajahan = laulahdan.\n  urkenevi = aukenevi.\n\n\n\n"]